Saksan keisarikunnan kuolinkamppailu

SAKSAN KEISARIKUNNAN KUOLINKAMPPAILU

Matkamuistelmia Saksasta ja länsirintamalta

Kirj.

J. E. ETELÄPÄÄ, "Helsingin Sanomain" ulkomaanosaston toimittaja

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

SISÄLLYS:

Kuinka jouduin sotaan. Matka Helsingistä Berliiniin. Elämä Berliinissä elokuussa 1918. Sotavankileireistä. Saksan armeijan rintamalla Pohjois-Ranskassa. Yleisvaikutelmia.

Kuinka jouduin sotaan.

Maailmansodan neljäs vuosi läheni loppuaan. Oli heinäkuu 1918. Valmistauduin juuri lähtemään puolentoista kuukauden kesälomalle, kun eräänä päivänä työpaikkaani Helsingin Sanomain toimitukseen tullessani sain äkkiä kutsun päätoimittajan puheille. Huomasin kohta hänen kasvojensa ilmeestä, että oli jotakin merkillisempää tekeillä.

— Haluatko matkustaa Saksaan?

Ällistyin hiukan tuosta odottamattomasta ehdotuksesta, mutta umpimähkään vastasin heti myönteisesti. Tietysti minä halusin, jos vain mahdollista... Sanomalehtimiehenhän tulee tarpeen vaatiessa olla valmis menemään vaikka tuleen.

Maailmansodan alusta alkaen olin virkani puolesta — suuren sanomalehden sotaosaston toimittajana — seurannut päivästä päivään tapahtumain kehitystä, kansojen jättiläiskamppailun jännittävää, monivaiheista kulkua. Olin "varmalla asiantuntemuksella" laatinut virallisten ja muiden tietojen nojalla kuvauksia suurista taisteluista ja lausunut pätevän arvosteluni niiden merkityksestä yleisen strategispoliittisen aseman ja kansainvälisten suhteiden kehitykseen nähden, vieläpä rohkenin joskus ennustaa tuleviakin tapahtumia ja antaa miljoona-armeijain johtajille hyviä neuvoja, mitä heidän olisi kulloinkin ollut tehtävä, mitä jätettävä tekemättä. Mutta "kaikki teoriat ovat harmaita, vain elämän kultainen puu vihreä". Yksipuolinen kirjatieto ilman elävöittävää kokemusta on kuollutta ja usein harhaan vievää. Strategisiin oppikirjoihin ja pelkkiin lennätintietoihin perustuvat ennustukseni osoittautuivat kyllä joskus merkillisen hyvin oikeaan osuneiksi, mutta useimmiten kuitenkin horoskooppini näytti metsään ja antoi myöhemmin kiusallista parsimistyötä. Puolustuksekseni voin ainoastaan esittää, ettei tämä ole yksistään minun, vaan melkeinpä kaikkien maailman kynäsoturien yhteinen kova kohtalo. Kaikki olemme maailmansodan vaiherikkaiden vuosien kuluessa iskeneet silloin tällöin kynämme kiveen, kuka pahemmin, kuka lievemmin, ja onpa sitä sattunut niillekin, jotka sodan ensimmäisistä päivistä alkaen olivat voineet tarkata tapahtumia lyhyemmän välimatkan päästä, itse sotaan kietoutuneiden kansojen keskuudessa ja taistelurintamilla. Tuntien liikkuvani oudolla ja epävarmalla alalla heräsikin usein mielessäni hiljainen ajatus päästä mieskohtaisesti pilkistämään maailmansodan jättiläisnäytelmän kulissien taakse, mutta tämä ajatus ei koskaan rohjennut puhjeta sanoiksi, julkilausutuksi toivomukseksi. Se oli vain unelma. Ja nyt tämä unelma näytti yhtäkkiä olevan lähellä toteutumistaan. Sain näet päätoimittajalta kuulla, että Saksan korkeimman sotajohdon ulkomaan-osasto oli tarjonnut muutamille Suomen sanomalehdistön edustajille tilaisuuden matkustaa kirjeenvaihtajina Saksaan tutustumaan niihin moninaisiin ilmiöihin ja olosuhteisiin, — sotavankileireihin, sotateollisuuteen, elintarvekysymyksen järjestelyyn y.m., — joita sota oli luonut Keski-Europassa, ja mikäli olosuhteet sallivat, pistäytymään myöskin niillä monilla rintamilla, joilla Saksan armeijan joukot kokonaista neljä vuotta olivat siihen saakka voitollisesti käyneet sankarillista, kovaa ja veristä kamppailua monilukuisia ja ylivoimaisia vihollisia vastaan.

Kuten muissakin sodanmaissa, oli Saksassakin jo ensimmäisenä sotavuonna, osaksi kai kohteliaisuudesta, mutta ennen kaikkea tietysti poliittisessa agitatsionitarkoituksessa, perustettu pääkaupunkiin Berliniin puolueettomien ulkomaiden sanomalehtikirjeenvaihtajia varten erityinen virasto, Neutrales Pressequartier — puolueeton sanomalehtimiesmaja, jonka välityksellä he voivat Berlinissä oleskellessaan saada virallisten lähteiden mukaan tavallisten päiväraporttien lisäksi selittäviä tietoja tapahtumain kulusta ja josta käsin heille myöskin järjestettiin Saksan valtion kustannuksella retkiä sotanäyttämöille mieskohtaisesti asemaan tutustumista varten. Tässä virastossa, joka samalla hoiti siihen jäseniksi kirjoittautuneiden sanomalehtimiesten kirjeenvaihdon sensuroimisen ja lähettämisen, olivat ainakin Europan kaikki puolueettomat maat edustettuina. Mutta neljäntenä sotavuonna oli syntynyt eräs uusi puolueeton valtio — Suomi, joka tasapuolisuuden nimessä ja ehkä muissakin tarkoituksissa oli nyt saatava edustetuksi Berlinin "kortterissa". Tästä siis johtui, että suomalaisillekin sanomalehtimiehille Saksan armeijan ylimmän johdon silloin Helsingissä oleskelleiden edustajain huomaavaisesta ja ystävällisestä aloitteesta tarjottiin vielä yhdennellätoista hetkellä, maailmansodan viimeisinä kuukausina, sen katkeran kuolinkamppailun parhaillaan riehuessa, tilaisuus matkustaa sodanmaille. Harvoille maanmiehilleni, räin muutamille sotilaille ja Berlinissä sodan aikana olleille diplomaateille tämä onni oli aikaisemmin suotu. Täynnä palavaa innostusta ja jännitystä otin sen vuoksi kahden muun pääkaupunkilaisen virkaveljeni herrojen Eino Voionmaan ja Erik Grotenfeltin kanssa tehdyn tarjouksen vastaan, joka lupasi meille mielenkiintoisia kokemuksia ja ehkä hyvinkin jännittäviä seikkailuja.

Matkastani tuli siis tosi. Se alkoi elokuun 2 p:nä 1918 ja kesti puolitoista kuukautta, jonka ajan kuluessa ennätin tutustua melkoiseen osaan Saksan silloista keisarikuntaa sekä viettää muutamia päiviä Saksan suuren kenttäarmeijan keskuudessa Europan läntisellä sotarintamalla. Tällä matkalla saamani kokemukset ja vaikutelmat, joista osan jo aikoinaan kotimaahan palattuani julkaisin Helsingin Sanomissa, koetan nyt koota tähän vaatimattomaan kirjaseen.

Matka Helsingistä Berliniin.

Maailmansodan aikana oli pääsy sotaakäyviin maihin ulkomaalaisille sangen vaikeata, vieläpä sen ensimmäisinä vuosina, jolloin kansalliset intohimot leimusivat korkeimmillaan, suorastaan vaarallistakin. Silloin tällöin kertoivat sähkösanomat, kuinka varomattomasti esiintyneet muukalaiset olivat Pietarissa, Berlinissä, Parisissa tai Lontoossa joutuneet raivostuneiden väkijoukkojen pahoinpitelyn esineeksi. Vihollisen urkkijoita vainuttiin kaikkialla ja kansanjoukkojen sairaloisen kiihtynyt mielikuvitus aiheutti usein ajattelemattomia tekoja. Puolueettomienkin maiden alamaisia kohdeltiin epäluulolla. Samoin sotivien maiden viranomaiset katsoivat velvollisuudekseen pitää tarkkaa huolta siitä, ettei mitään sotasalaisuuksia tahi muita tietoja, joista viholliselle sodankäyntiin nähden olisi voinut olla hyötyä, päässyt maan rajojen ulkopuolelle. Valvonta rajoilla ja satamissa oli sen vuoksi mitä ankarin. Ainoastaan virallisissa tehtävissä liikkuville tahi hallitustensa erityisillä suosituksilla varustetuille puolueettomille henkilöille portit olivat avoinna.

Nämä olosuhteet tuntien Helsingissä silloin oleskelleet Saksan edustajat kehoittivat meitäkin varustautumaan matkaamme varten Suomen hallituksen nimessä annetuilla ja sen erityisillä suosituksilla varustetuilla passeilla. Sellaiset onnistuimmekin saamaan ulkoministeriöstämme. Ja sitten kun Saksan lähettiläs oli tarkastanut passimme ja Ober-Ostin eli Itämeren maakuntain saksalaisen sotilaskäskynhaltijan suostumuksella määrännyt matkamme kulkemaan — "ilman keskeytyksiä" — Helsingistä höyrylaivalla Tallinaan ja sieltä rautateitse Tarton, Riian, Tilsitin ja Posenin kautta Berliniin, — olivat paperimme selvät ja retkemme alkoi.

Tasan klo 1 i.p. elokuun 2 päivänä höyrylaiva "Torneå" irroitti kytkytouvinsa Helsingin eteläsataman laiturista (maamme pohjoisimpiin seutuihin viittaava laivan nimi kuului kai sekin sota-ajan omituisuuksiin). Tullitarkastuksesta oli selviydytty onnellisesti, savukkeet, saippuat y.m. vientikiellon alaiset, mutta sodanmaihin lähteville välttämättömät matkaeväät saatu mukaan. Vielä viimeinen jäähyväistervehdys rannalla seisoville tuttaville ja laivamme suuntasi kulkunsa heikon länsituulen puhaltaessa Suomen lahden ulapalle. Tuntui alussa hiukan haikealta erota kotimaasta ja ennen kaikkea rakkaasta, kauniista pääkaupungistamme. Mutta sivuuttaessamme Suomenlinnan vihreänurmiset vallit ja patterit, valtasi mielen omituinen tunnelma: ylpeyden ja riemun tunne. Kas siinä Suomen itsenäisyyden ja voiman symbooli! Siellä eivät nyt enää isännöinneet harmaatakkiset ryssäläiset sapeliherrat eivätkä santarmit, vaan siellä vartioivat omat reippaat suomalaiset poikamme! Sen kanuuna-aukot eivät enää näyttäneet uhkaavilta surmankidoilta, vaan herättivät suomalaisessa luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Sen lipputangossa, samoin kuin laivammekin peräkeulassa, liehui nyt sinivalkoinen Suomen lippu.

Vähitellen katoavat Suomenlinnan muurit ja koko Suomen rannikko näköpiiristämme. Viimeksi häämöttävät luoteesta Porkkalan niemen rantakalliot ja karit. Mutta melkein samalla hetkellä sukeltavat jo eteläisellä taivaanrannalla esiin Viron rannikon uloimmat saaret. Noin viisi tuntia kestänyt merimatka on pian suoritettu enemmittä seikkailuitta ja vaikeuksitta.

Kun nyt ensimäistä kertaa elämässäni — häpeän helsinkiläisenä sen tunnustaa — saavuin Tallinnan satamaan, luulin pikemmin tulevani johonkin suurenpuoleiseen tehdaspaikkaan kuin Viron pääkaupunkiin. Kaikki oli niin likaista ja mustaa, että selkäpiitä karmi. Sama näky kohtasi silmää myöskin satamaa lähinnä olevassa kaupunginosassa: kadut äärimmäisyyteen saakka likaisia, talot vanhanaikaisia puuhökkeleitä tahi huonosti hoidettuja, ränsistyneen näköisiä kivirakennuksia. Vasta vähitellen ylempänä olevaan kaupungin keskiosaan saavuttaessa kadut käyvät siistimmiksi, rakennukset ovat suurempia ja varsinaisia kaupungintaloja muistuttavia. Kuuluisimman suomalaisen arkkitehdin Eliel Saarisen piirustusten mukaan rakennettu teatteri- ja liiketalo "Estonia" sekä monet muut sen läheisyydessä olevat rakennukset edustavat kyllä jo uudenaikaista, länsimaista rakennustaidetta. Mutta Helsingistä tulijan silmää loukkasi täälläkin yleinen epäsiisteys, joka oli yhä vielä pysynyt perintönä venäläisvallan ajoilta. Kuinka ruokotonta silloin lienee ollutkaan, sillä saksalaiset olivat nyt luonnollisesti saaneet jo parannuksia aikaan tässäkin suhteessa, vaikkei Tallinna ollut ennättänyt täydellisesti europalaistua.

Mutta Tallinnassa on siksi paljon arvokasta ja kaunista nähtävää, että jokaisen helsinkiläisen kannattaa tehdä pieni huvi- ja opintoretki Suomen lahden etelärannalle, mikä nyt maailmansodan jälkeen on sitäkin miellyttävämpää, kun siellä vihdoin ovat heimolaisemme virolaiset isäntinä omassa kodissaan.

Sodan aikana Tallinnaan pääsy ei ollut mikään helppo asia. Satamaa lähestyessämme oli ilma muuttunut sumuiseksi ja kosteaksi, jonka vuoksi kaikki matkustajat, niin pian kuin laivamme oli kiinnitetty laituriin, kiiruhtivat kokoamaan kimpsujaan ja kampsujaan päästäkseen tuota pikaa maihin. Mutta laiturilla vartioivat saksalaiset sotilaat tekivät jyrkän tenän. Matkustajain passien tarkastusta ei voitu alkaa, ennen kuin saksalaisen satamahallituksen edustaja oli saapunut laivalle. Täytyi siis hiukan odottaa. Mutta tätä odottamista ja värisemistä kosteassa ilmassa kesti lähes tunnin, ennenkuin tuo suurivaltainen viranomainen, saksalainen aliupseeri, suvaitsi herätä virkistävästä iltapäiväunestaan ja tulla pelastamaan meidät pintehestä. Matkustajain keskuudesta kuului uhkaavaa tyytymättömyyden murinaa hänen astuessaan laivankannelle ja meidän vaatimuksestamme kapteeni lausui hänelle julki yleisen paheksumisemme, mutta hän vastasi siihen ylimielisellä kädenliikkeellä. Laivamiesten vakuutuksen mukaan oli vastaanotto aina tällainen.

Nyt vihdoinkin alkoi passien tarkastus. Matkustajilta vaadittiin kaikkia mahdollisia papereita, "Passierscheinit", "Entlausungscheinit" (täittömyystodistus) y.m. Allekirjoittaneella ei tosin ollut muuta kuin Suomen senaatin antama passi, mutta se näytti riittävän, koskapa täittömyystodistusta ei vaadittu, minkä luulen kuitenkin etupäässä aiheutuneen siitä, että olin kauttakulkumatkalla, joten en voinut jättää kovin paljon suomalaisia syöpäläisiä siistiin Tallinnaan. Passitarkastuksen jälkeen oli läpäistävä vielä toinen kiirastuli — tullitarkastus. Siitäkin selviydyttiin kunnialla, vaikka erään toverini kallisarvoiset "Fennia"-savukkeet olivatkin uhkaavassa vaarassa. Näin oli kulunut ainakin puolitoista tuntia, ennen kuin vihdoin pääsimme tallustamaan kaupunkia kohti matkatavaroitamme kantaen, sillä Tallinnassa, kuten sodan aikana muuallakin, oli suuri puute ajureista. Vasta hyvän matkaa marssittuamme saimme hevosmiehen, joka kyyditsi meidät "Goldener Löwen" (Kultaisen Leijonan) hotelliin, jossa onnistuimmekin kohta saamaan huoneet. Yö oli näet vietettävä Tallinnassa, sillä juna, jonka piti viedä meidät Riikaan, lähti vasta seuraavana päivänä klo 1,20 i.p. Hotellissa kohtasi meitä se iloinen yllätys, ettei Tallinnassa tarvinnut minkäänlaisia kortteja saadakseen ruokaa ja juomaa. Myöskin väkijuomain tarjoilu oli sallittua, mikä oli erittäin miellyttävä asianhaara monellekin Suomesta tulijalle. Ja kaikki hinnat olivat helsinkiläisiin verraten sangen kohtuulliset. Se oli tulos saksalaisten viranomaisten tarkasta säännöstelystä, mutta antoi tietysti liikkeenomistajille syytä vakavaan tyytymättömyyteen.

"Kultaisessa Leijonassa" majaili samaan aikaan toinenkin suomalainen seurue, nimittäin Ukrainaan matkustava Suomen valtiollinen lähetystö. Vietettyämme näiden diplomaattien seurassa hauskan illan ja nukuttuamme yön kutakuinkin rauhallisesti, jatkoimme me sanomalehtimiehet matkaamme Tallinnasta etelään päin elok. 3 p:nä klo 1,20 i.p.

Rautatiematka Itämeren maakuntien läpi sodan aikana ei ollut mikään huviretki. Tallinnan ja Riian välille olivat saksalaiset järjestäneet paikallisen junaliikenteen, kaksi junaa vuorokaudessa kumpaankin suuntaan. Liikkuvana kalustona oli yksinomaan venäläisten peräytyessään jättämiä vetureita ja vaunuja, niitä oli vähän ja nekin huonossa kunnossa. Matkustava yleisö oli jaettu kolmeen luokkaan: saksalaiset sotilaat, paikkakunnan asukkaat ja muut matkustajat, joihin viimeksimainittuihin luettiin kuitenkin ne paikkakuntalaisetkin, jotka voivat kustantaa itselleen matkan toisessa luokassa. Ensimmäistä luokkaa ei lainkaan ollut. Me matkustimme siis toisessa luokassa. Mutta minun täytyy sanoa, että kolmannessa luokassa Suomen valtion rautateillä on aina ollut paljon mukavampaa kuin se oli toisessa luokassa Itämeren maakunnissa kesällä 1918. Vaunumme oli jaettu suljettaviin osastoihin, joissa kussakin oli tilaa kuudelle hengelle. Yöllä sitä voitiin käyttää myöskin makuuvaununa, mutta tällöin oli ratkaistava sellainen pulma, että osaston kuudesta matkustajasta ainoastaan neljä voi samalla kertaa nukkua, kahdessa kerroksessa, kaksi jäljellejäänyttä sai torkkua toisten jalkapuolella, miten parhaiten voivat, ja kuunnella eri äänilajeissa käyvää musikaalista kuorsausta. Penkit olivat pehmeäksi päällystetyt, mutta niissä, samoinkuin seinissäkin, virui monivuotinen lika ja tomu, joten puhdas puulavitsa olisi ollut paljon miellyttävämpi sekä istua että maata. Mutta muukalaisen on mukauduttava maan tapoihin ja olosuhteisiin.

Sekä junassa että asemilla oli runsaasti saksalaista sotaväkeä. Asemarakennusten ovilla ne toimittivat erittäin tarkkaa valvontaa, kaikkien ulos- ja sisäänpyrkivien oli esitettävä passinsa. Ja paperien tarkastus näytti olleen paljon ankarampi paikkakuntalaisiin kuin muukalaisiin nähden. Saksalaisen miehityksen alkuaikoinahan maakuntien asukkaiden ei yleensä ollenkaan sallittu matkustaa paikasta toiseen. Myöskin junan pysähdyttyä asemilla ja lähdettyä jälleen liikkeelle kulkivat vaunujen läpi saksalaiset santarmit huolellisesti nuuskien jokaisen osaston ja kopin. Kaikesta huomasi, että Itämerenmaakuntien väestöä painoi raskaana saksalaisen militarismin rautanyrkki.

Muuten oli Virossa, Liivinmaalla ja Kuurinmaallakin vielä paljon venäläisyyden jälkiä huomattavissa. Rautatieasemilla ja vaunuissa oli jälellä venäjänkielisiä julistuksia ja ohjekirjoituksia. Saksan rahan ohella oli käytännössä erikoinen sodanaikainen seteliraha "Ostrubel" eli idänrupla, mutta pienimpänä vaihtorahana käytettiin vielä Nikolai Romanowin aikuisia venäläisiä postimerkkejä. Usein kuuli puhuttavan venäjänkieltäkin.

Huvittavana pikku seikkana tahdon vielä mainita, että junamme veturi ei viheltänyt, vaan tuuttasi kuin höyrylaiva tahi paremmin sanoen se ammui kuin jonkinlainen jättiläislehmä. Tämä teki minuun alussa sangen koomillisen vaikutuksen. Tuntui kuin olisimme ajaneet höyrypurrella läpi laajojen viljavainioiden. Ja junan kulkunopeus oli myöskin sen mukainen. Matka Tallinnasta Tapsin, Tarton, Walkin Wolmarin ja Wendenin kautta Riikaan — noin 436 km — kesti kokonaista 36 tuntia. Kuljimme siis keskimäärin 27 km tunnissa, mitä on pidettävä jokseenkin hitaana matkustajajunan nopeudeksi.

Ennen pimeän tuloa ehdimme Valkin seuduille. Tällä taipaleella olin siis tilaisuudessa näkemään kaistaleen veljeskansamme virolaisten isänmaata. Vaikka Suomenlahti onkin kapeimmalta kohdaltaan ainoastaan noin 60 kilometriä leveä, niin ovat luonto ja maanlaatu sen eteläpuolella aivan toisenlaiset kuin pohjoisrannalla. Minne ovat kadonneet Suomen kivet ja kalliot, korkeat harjanteet ja syvät laaksot? Niistä ei Virossa ole jälkeäkään, ainakaan puheenaolevan rautatielinjan varrella. Maanpinta on tasainen kuin pöytä, muodostaen vain paikkapaikoin loivia, pitkiä aaltoja. Silmänkantamattomiin ulottuvat hedelmälliset vainiot ja niityt. Metsiä, sellaisia kuin Suomessa, ei ole lainkaan näkyvissä, ainoastaan pieniä, reheviä lehdistöjä peltojen ja niittyjen välillä. Mikä ihana leipämaa! Eipä kumma, että virolainen niin suuresti rakastaa tällaista maata, että hän on vuosisatojen kuluessa ollut valmis kärsimään mitä ankarinta ja häikäilemättömintä valtiollista, taloudellista ja kansallista sortoa sekä venäläisten että paikallisen vierassyntyisen yläluokan puolelta säilyttäen näissä vaikeissakin olosuhteissa kielensä ja muut kansalliset erikoisuutensa, ja että hän, tässä kokemuksen kovassa koulussa karaistuneena tulee edelleenkin kärsimään ja taistelemaan isänmaansa puolesta.

Valkista lähelle Riikaa kuljimme yöllä, joten en ollut tilaisuudessa näkemään, minkälaista luonto on liivinmaalaisen Aa-joen seuduilla eli n.s. "Liivinmaan Sveitsissä", joka on jo lättiläisten asuttamaa aluetta. Kun aamun valjetessa heräsin, sain tietää, että olimme juuri Rodenpoisissa — tunnettu paikka saksalais-venäläisten taistelujen ajoilta Riian valloituksen jälkeen syksyllä 1917. Ensimmäisiä huomattavia sodan jälkiä näin vasta aivan lähellä Riikaa Jägel-joella, jonka yli vievän suuren rautatiesillan venäläiset Riiasta peräytyessään olivat räjähdyttäneet rikki. Se oli vielä korjaamatta ja juna kulki sivulle rakennettua väliaikaista siltaa pitkin. Sunnuntaiaamuna, elok. 4 p:nä, klo 5 saavuimme Riikaan. Pikajuna Berliniin lähti jo klo 6 eli tunnin perästä, joten lähempi tutustuminen tuohon Väinäjoen suurkaupunkiin oli tällä kertaa mahdotonta. Kunnioitusta herättävät olivat Väinäjoen yli vievät noin 800 metriä pitkät sillat. Mikäli vaununikkunasta voin kaupunkia nähdä, on Riika aikamoinen kylä, todellinen suurkaupunki. Sehän olikin ennen maailmansotaa Pietarin jälkeen Venäjän keisarikunnan tärkein satama- ja kauppakaupunki Itämeren rannalla.

Alkoi sitten matka kautta Kuurinmaan. Kuljettiin sellaisten maailmansodassa historiallisen maineen saavuttaneiden paikkojen kuin Mitaun ja Shawlin kautta Itä-Preussin rajalle. Tällä matkalla oli jo paljon enemmän sodanjälkiä huomattavissa. Niinpä Riian eteläpuolella ja Mitaun ympäristöllä olivat vielä venäläisten rakentamat juoksuhaudat ja piikkilankaesteet koskemattomina muistoina täällä käydyistä kiivaista taisteluista. Nämä juoksuhaudat eivät olleet kaivetut maahan, sillä tavalliset juoksuhaudat täyttyisivät näillä alavilla, tasaisilla suoperäisillä seuduilla kohta vedellä, vaan ne muodostaa kaksi maanpinnalle luotua rinnakkaista vallitusta, joiden seinät on lujitettu pajukudoksilla tai muulla sellaisella.

Mitausta aina Tilsitiin saakka matkasimme saksalaisten sodan aikana rakentamaa oikorataa pitkin, jonka sillat ja asemalaitteet olivat vain väliaikaista pionierityötä. Eräs näistä silloista ansaitsee erityistä mainitsemista.

Noin 55 km Shavlista (saksaksi Schaulen, puolaksi Szawle) etelään rautatie kulkee Niemenin oikeanpuolisen lisäjoen Dubissan yli. Tämä joki on jokseenkin pieni ja vähävetinen, mutta juuri sillä kohdalla, jossa puheena oleva rautatie sen leikkaa, se murtautuu korkeanlaisen harjanteen läpi ja jokiuoma muodostaa syvän ja leveän ourun. Tämän kuilun yli saksalaiset insinöörijoukot olivat rakentaneet sillan, joka oli todellinen ihmelaitos. Turhan vuoksi se ei kantanutkaan nimeä "Hindenburg-silta." Se oli noin 700 metriä pitkä, ristiinrastiin punotuista hirsistä kudottu kuusikerroksinen puusilta, jonka keskikohdalla juna kulkee noin 40 metrin korkeudella vedenpinnasta. Päätä huimasi katsoessani vaununikkunasta syvyyteen ja joka hetki odotin tuon kapean ja pitkän tekeleen luhistuvan junan painon alla. Mutta suurinta varovaisuutta noudattamalla, junan liukuessa mahdollisimman hiljaa tuota surmanporrasta pitkin se kuitenkin sivuutettiin onnellisesti — tälläkin kerralla, sillä radalla kulki ainakin kaksi matkustajajunaa päivässä säännöllisesti, ylimääräisiä sotilasjunia lukuunottamatta. Saksalaisten insinöörien salvaukset, niitokset ja rautarenkaat eivät siihen saakka vielä kertaakaan olleet pettäneet.

Pienellä Pozerunin asemalla Itä-Preussin ja Kuurinmaan rajalla juna seisoi pidemmän aikaa. Tapahtui saksalainen tullitarkastus. Tullivirkamiehet kulkivat läpi vaunujen kehoittaen matkustajia kokoamaan tavaransa ja poistumaan junasta. Ehdottomasti kaikki matkatavarat oli otettava mukaan, muussa tapauksessa ne joutuivat tullimiesten kätköön. Kaikki riensivät siis kimpsuineen ulos. Asema sijaitsi avoimella, tasaisella hiekkapohjaisella lakeudella, joten navakka länsituuli pääsi aivan esteettä puhaltamaan seudun yli ryöpyttäen kuivaa hiekkaa pilvinä ilmoille. Pääsy junasta ratapihan sivulla olevaan tullitarkastusvajaan ei tällaisissa olosuhteissa ollut mikään helppo asia. Kun matkustajat molemmat kädet sidottuina kapsäkkien ja arkkujen kantamiseen laahustivat pehmeän hietakentän läpi, teki tuuli heille ikäviä kepposia siepaten keneltä hatun päästä, keneltä vaipan käsivarrelta tai jonkun muun, irtonaisen esineen.

Eräältä rouvashenkilöltä sattui matka-arkun kansi vahingossa avautumaan, jolloin sukkela puhurinpoika käytti heti tilaisuutta hyväkseen sirotellakseen koko arkun sisällön yli ratapihan. Siinä oli kaikella isiä naisten ja lasten vaatekappaleita nenäliinoista ja sukista aina sellaisiin esineisiin saakka, joiden nimeä ei julkisuudessa sovi mainita. Syntyi hurja ajojahti karkulaisten kiinni saamiseksi. Tuuli kiidätti niitä yhä kauemmaksi. Tullivahtimestarien ja hyväntahtoisten matkatovereitten suosiollisella avulla rouva vihdoin sai ainakin suurimman osan tavaroistansa sullotuksi takaisin arkkuun, joka muutamaa minuuttia myöhemmin oli esitettävä tullimiesten pengottavaksi.

Tarkastushuoneessa tapahtui pieniä epäystävällisiä välikohtauksia publikaanien ja farisealaisten välillä. Muiden muassa toinen matkatovereistani, joka kaikkea hyvää tarkoittaen oli ottanut mukaansa aika pinkan Helsingissä ilmestyvää saksankielistä sanomalehteä jättääkseen sitä asianomaisiin paikkoihin Berlinissä, sai nyt kokea tullivirkamiesten pikkumaisuutta ja turhantarkkaa reklementin noudattamista. Ohjesäännön mukaan oli tullimiesten valvottava, ettei mitään sensuroimattomia painotuotteita vietäisi Saksaan tahi sieltä ulkomaille. Toverini sanomalehtipakka ei ollut varustettu senssuuriviranomaisten tarkastusleimalla. Ergo — tavara oli pidätettävä. Omituinen riemunilme välähti saksalaisen — ulkomuodoltaan muuten enemmän italialaiselta näyttäneen — tullivirkamiehen kasvoilla hänen heittäessään paketin tiskinsä taakse: löysinpä, löysinpä sittenkin jotain minulle kuuluvaa! Toverini käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja erinomaisen saksankielen taitonsa selittääkseen asian todellisen laidan, mutta hän puhui kuuroille korville. Senvuoksi hän muutti taktiikkaa ja lausui julki tyytymättömyytensä moisen kohtelun johdosta huomauttaen, että täällä Saksan keisarillisen hallituksen valta-alueella kohdeltiin ystävällisen maan alamaisia pahemmin kuin ennen tsaarivallan aikana Venäjällä. Mutta tähän hänelle vastattiin samassa äänilajissa, että esivaltaa puhuteltaessa oli käytettävä säädyllistä kieltä. Jos herra halusi saada takavarikoidun tavaransa takaisin, tuli hänen tehdä asiasta valitus vastaavaan virastoon Berlinissä. Ja siihen toverini sai tyytyä.

Yleensä saksalaiset tulliviranomaiset olivat kuitenkin inhimillisempiä kuin olin odottanut. Moni matkalaukku sai mennä melkein avaamatta omistajan kunniasanan nojalla.

Kun olimme palanneet vaunuumme, kohtasi meitä pieni ikävyys. Riiasta alkaen oli matkatoverinamme ollut eräs tohtori B., erittäin oppinut ja samalla tietysti hajamielinen herra. Hän alkoi nyt levottomana katsella ympärilleen ja kaivata jotakin. Turhaan etsittyään hän puhkesi vihdoin valittamaan, että häneltä oli varastettu vaippa, huopahattu ja sateenvarjo. Hän oli tietysti hajamielisyydessään, vastoin nimenomaisia määräyksiä jättänyt mainitut esineet vaunuun, ja kuten meille sittemmin ilmoitettiin, tullimiehet olivat luonnollisesti ohjesääntöjensä mukaisesti korjanneet ne tullaamattomien tavaroiden varastoon. Mutta juna oli jo liikkeellä, kun tohtorimme vahingon huomasi, joten oli liian myöhäistä ruveta tällä kertaa kadonneita esineitä haeskelemaan. Ne saivat siis jäädä Pozeruniin paluumatkalla perittäviksi.

Olimme nyt tulleet Preussin kuningaskunnan alueelle, jossa rautatiet sota-ajan rasituksista huolimatta olivat kuitenkin paljon paremmassa kunnossa kuin Virossa ja Kuurinmaan halki sodanaikana rakennettu tilapäinen rata. Matkamme alkoi nyt sujua paljon paremmalla vauhdilla ja pian saavuttiin Tilsitiin, ensimmäiseen suurempaan saksalaiseen kaupunkiin, tuohon historialliseen paikkaan, jossa Napoleon Bonaparte noin 110 vuotta sitten myi Suomen Venäjälle. Mutta tämäkin tuttavuus oli vain ohimenevä, pikajuna porhalsi nyt yhä kiihtyvällä nopeudella halki Itä-Preussin, jolloin sivuutimme sellaiset sotatapahtumain kautta yleisesti tunnetuiksi tulleet paikat kuin Insterburgin, Allensteinin, Osteroden ja lähestyimme illan tullen lujaa saksalaista linnoituskaupunkia Thornia, jonka pattereista otetut järeät tykit olivat mukana Tannenbergin taistelussa elokuun 26—28 p:nä 1914, jolloin Hindenburg sai ensimmäisen loistavan voittonsa venäläisistä. Thornista käsin Hindenburg teki myöskin marraskuussa 1914 sen loistavan sivustahyökkäyksen, jolla hän tuotti venäläisille verisen tappion Lodzin —Lowiczin alueella Puolassa, pysähdyttäen siten lopullisesti Posenia ja Slesiaa uhanneen venäläisen hyökyaallon.

Kuunneltuaan erään puheliaan saksalaisen liikemiehen kertomuksia kokemuksistaan venäläisten Itä-Preussiin tekemän hyökkäyksen ajoilta oli väsynyt matkamies Thorniin saavuttaessa vaipunut virkistävään uneen. Kun jälleen heräsin, olimme jo aikoja sitten sivuuttaneet Posenin ja Frankfurt am Oderin. Lähestyimme matkamme päämäärää. Katsahtaessani ulos ikkunasta näin nyt ensimmäisen kerran koko maamatkan aikana todellista mänty- ja koivumetsää. Maisema muistutti hämmästyttävässä määrässä suomalaista metsäseutua. Pian alkoi seutu käydä tiheämmin asutuksi, kunnes äkkiä huomasimme kulkevamme komeiden kivitaloryhmien lomitse: olimme Saksan pääkaupungin itäisissä osissa. Elokuun 5 päivänä k:lo 6 aamulla astuimme junasta Friedrichstrassen asemalla. Olimme saapuneet Lontoon ja Parisin jälkeen Europan suurimpaan kaupunkiin, maailmankaupunkiin Berliniin.

Elämä Berlinissä elokuulla 1918.

Kun en ole nähnyt Berliniä rauhan aikana, niin en voi tehdä mitään päteviä, omiin kokemuksiini perustuvia vertailuja tämän suurkaupungin elämästä säännöllisissä oloissa ja nelivuotisen sodan mullistamissa muodoissa. Minun täytyy siis rajoittua pääasiassa kuvaamaan Saksan pääkaupungin oloja ainoastaan sellaisina kuin ne minusta näyttivät oleskellessani siellä elokuussa 1918. Johtopäätökseni siitä, mikäli ne erosivat rauhanaikaisista olosuhteista, perustuvat näin ollen kohtaamieni asiantuntevien saksalaisten ja ulkomaalaisten lausuntoihin.

Berliniin saapuva muukalainen ohjaa luonnollisesti ensi työkseen kulkunsa kuuluisille valtakaduille Unter den Lindenille ja Friedrichstrasselle, jossa elämänvaltimo vilkkaimmin pulppuaa. Jo klo 10 elokuun 5 päivän aamuna astelin minäkin Unter den Lindenin sileätä asfalttia. Oli siis tosin verrattain aikainen aamuhetki, mutta ei kuitenkaan niin varhainen, että suurkaupungin olisi voinut otaksua vielä nukkuvan. Siitä huolimatta olivat kadut hämmästyttävän autiot ja tyhjät. Historiallinen katu "Unter den Linden" tekee poikkeuksen muista Berlinin valtakaduista siinä suhteessa, ettei liike siellä ole niin levotonta ja hermostunutta kuin muualla, sillä "lehmusten alla" liikkuvat etupäässä ihmiset, joilla on hyvää aikaa, siis suurimmaksi osaksi ulkomaalaiset... Luin tämän orienteeraavan tiedonannon juuri ostamastani "Berlinin oppaasta" ja ymmärsin kohta syyn, miksi elämä täällä nyt oli niin hiljaista ja laimeaa. Sota-aika — matkailijat, ulkomaalaiset ovat poissa.

Mutta myöskin suurimmilla liikekaduilla Friedrichstrassella ja Leipzigerstrassella vallitsi suurimman osan päivästä silmäänpistävä "tyhjyys". Ainoastaan klo 2—3 keskipäivällä sekä myöhemmin illalla, kun kauppaliikkeet suljettiin ja huvipaikat avattiin, elämä vilkastui, jalankulkijoita oli käytävät täynnä, mutta mitään varsinaista tungosta ei juuri koskaan ollut huomattavissa. Suorastaan hämmästyttävää oli kaikenlaatuisten ajopelien vähyys. Unter den Lindenilläkin sai usein turhaan haeskella vuokra-ajuria, ja jos sellaisen satuitkin saamaan, niin et sillä huviksesi ajanut, sillä kuskipukilla istui tavallisesti vanha tutiseva, epäsiisti ukko ja vaunujen edessä laiha, nälkiytynyt, loppuunajettu hevoskaakki, jotka molemmat näyttivät ikäänkuin suurimmalla vastenmielisyydellä ottavan sinut kyydittäväkseen. Vuokra-autoja ei juuri ollut lainkaan, ne olivat kerrassaan harvinaisuus ja niiden, samoinkuin ajurinrattaiden ja kuorma-autojen pyörät olivat varustetut pahasti kolisevilla rautavanteilla. Kummirenkaiden käyttö oli yksityisessä liikenteessä kokonaan kielletty, sillä kaikki kumitavarat oli jo sodan alussa takavarikoitu armeijan tarpeiksi. Raitioteillä samoinkuin maanalaisilla ja ilmaradoilla liikenne oli sen sijaan vilkasta, vaunut melkein aina tungokseen saakka täynnä, mutta liikkuva kalusto teki kuluneen ja ränsistyneen vaikutuksen.

Melkein kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin sodanmaissa, on nainen sotavuosina syrjäyttänyt miehen useilta toimialoilta, niinpä myöskin kulkuneuvojen palveluksessa. Berlinissä ja yleensä Saksassa raitiovaunujen ja junien konduktöörit olivat melkein yksinomaan naisia, vieläpä kuljettajinakin usein käytettiin kauniimpaa sukupuolta. Tämä nyt ei ole mitään kummallista. Siihen olemme vähin jo tottuneet täällä Suomessakin. Mutta Saksan naiset olivat miehen ammattiin antautuessaan samalla myöskin riisuneet päältänsä kaiken naisellisuuden, joskus pitkän tukkansakin. He kävivät virantoimituksessa ollessaan puettuina polvihousuihin ja lyhyeen takkiin, jolloin heidän pyylevät muotonsa esiintyivät sangen koomillisessa valossa. Mutta mitä virantoimitukseen tulee, niin he epäilemättä suorittivat tehtävänsä isäntiensä ja yleisön tyytyväisyydeksi. Ja yleisön kohtelussa he osoittivat kieltämättä suurempaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta kuin heidän miespuoliset virkaveljensä.

Miehet sotaan, naiset rauhantöihin heidän tilallensa, se oli ankara välttämättömyyden laki kaikissa sotivissa maissa. Mutta Berlinissä ei kuitenkaan yleensä huomannut, että siviiliväestön keskuudessa miehiä olisi suhteellisesti ollut paljoakaan vähemmän kuin naisia. Aivan hämmästyttävän paljon näki kaduilla ja huvipaikoissa parhaassa asevelvollisuusiässä olevia nuoria siviilipukuisia miehiä. Huomautin tästä eräälle saksalaiselle tuttavalleni ja hän antoi epäilemättä oikean selityksen.

— Pääkaupunkiin ovat sijoitetut useimmat sekä siviili- että sotilashallinnon keskusvirastot ja niiden mukana siis suuri virkamieskunta. Sitäpaitsi aktiivisessakin palveluksessa olevat upseerit esiintyvät usein virantoimituksen ulkopuolella siviilipuvussa. Siitä nuorten siviilimiesten suhteellinen runsaus. Mutta menkääpä pienempiin maaseutukaupunkeihin ja maakyliin, niin löydätte vain naiset lasten ja vanhusten kanssa kotona.

Kuten myöhemmin sain mieskohtaisesti havaita, piti tämä selitys täysin paikkansa. Asekuntoinen miespuolinen väestö oli Saksassa viidennen sotavuoden alussa todellakin viimeisiä mahdollisuuksia myöten kokoon haalittu sodantarpeeksi, jollei suorastaan rintama-armeijaan, niin varasjoukkoihin ja etappipalvelukseen, joihin tarkoituksiin sekä kotimaassa että laajoilla miehitysalueilla idässä ja lännessä, tarvittiin satojatuhansia miehiä.

Kauppaliike, jos mikään, oli sodanaikaisessa Berlinissä lamaustilassa. Sen vaikutti luonnollisesti laajalle, melkein kaikkiin tavaralajeihin ulotettu säännöstely, korttijärjestelmä, minkä käytäntöönottamisen epäilemättä oli aiheuttanut tuotannon supistuminen ja varastojen uhkaava vähentyminen, vaikka yksityiset liikemiehet ja kauppiaat usein ilmaisivat tyytymättömyytensä liike-elämän rajoituksiin päivitellen, että heidän kalliilla hinnoilla ostetut suuret varastonsa jäävät myymättä, ennenkuin rauha tulee ja hinnat nopeasti laskevat syösten heidät vararikkoon.

Paitsi elintarpeet olivat nimittäin melkein kaikki vaatetus- ja nahkatavarat myöskin säännöstelyn alaisia. Ainoastaan silkki- ja paperikudokset, hatut käsineet ja kravatit sekä rihkamatavarat nauttivat edelleen vapaakauppaoikeutta. Erittäin ankara oli säännöstely juuri vaatetus- ja jalkinetavaroihin nähden. Lupalipun uuden puvun, alusvaatekerran tai uuden kenkäparin ostoon sai ainoastaan se, joka jätti korttikansliaan vastaavan käytetyn vaatekappaleen tahi kuluneet jalkineet. Salakaupassa kuitenkin, varsinkin muukalainen, sai ostaa mitä vain halusi, mutta hinnat olivat silloin huikeat. Ensiluokkainen puku maksoi lupakortilla ostettuna 400—500 Rmk, salakaupassa 800—900, jopa yli 1,000 Rmk. Yleensä teollisuustuotteiden hinnat olivat korkeat, varsinkin vapaakaupanalaisten tavarain, suhteellisesti korkeammat kuin samaan aikaan meillä Suomessa.

Kun kaupankäynti kaikellaisten rajoitusten ja tavaran vähyyden vuoksi oli laimeata, pitivät useimmat liikkeet myymälänsä auki ainoastaan muutamia tunteja päivässä, pari tuntia aamupäivällä ja saman ajan iltapäivällä, vieläpä monet erikoisliikkeet sitäkin lyhyemmän ajan, esim. vain k:lo 4—6 iltapäivällä.

Raaka-aineiden puutteen aiheuttamaa teollisuustuotteiden niukkuutta lieventääkseen ja kauppamarkkinoita vilkastuttaakseen saksalaiset tiedemiehet, tehtailijat ja teknikot työskentelivät sodan aikana väsymättömällä innolla ja samalla myöskin huomattavalla menestyksellä kaikellaisten vastiketavarain keksimiseksi ja valmistamiseksi. Puuvilla-, villa- ja pellavakankaat koetettiin korvata keinotekoisilla silkki-, paperi- ja selluloosakudoksilla, jotka ulkoasunsa puolesta kykenivät kyllä kilpailemaan hienoimpienkin oikeista aineista valmistettujen tuotteiden kanssa, mutta joiden käytännöllinen arvo korkeisiin tuotantokustannuksiin verraten on sangen vähäiseksi arvioitava. Esimerkin vuoksi voin mainita, että Wertheimin suuressa liikepalatsissa minulle näytettiin paperialushousuja, jotka maksoivat 15 Rmk, mutta joiden kestävyydestä myyjätär voi antaa ainoastaan sellaisen suosituksen, että niitä voitiin kerran pestä.

Myöskin jalkineiden vastikkeet, puukenkäteollisuus näytti olleen hyvin kehittynyt. Suurten jalkineliikkeiden näyteikkunat olivat täynnä tällaisia "Ersatz"-tavaroita, mutta käytännössä niitä kuluttivat ainoastaan työläiset tehtaissa ja köyhän kansan lapset. Yleensä vastiketeollisuus Saksassa oli laajalle kehitetty, käsittäen melkein kaikki teollisuuden alat, ja jos sotaa olisi vielä jatkunut vuoden tai pari, niin varmaankin nämä tuotteet olisivat pakosta saaneet myöskin yhä laajemman käytännön. Mutta ne ovat vain hätäajan tuotteita, jotka rauhanteon jälkeen, kun raaka-aineita saadaan jälleen vapaasti maahan ja oikeita tuotteita ilmestyy kauppaan, tulevat varmaankin heti katoamaan jäljettömiin.

Elintarvekysymyksen tilasta ulkomaalaisen oli yleensä vaikea saada todellista käsitystä. Nautin luonnollisesti kaikki ateriani ravintolassa ja minun täytyy tunnustaa, että tulleena Helsingistä, jossa juuri siihen aikaan vallitsi pahin nälänhätä, minusta tuntui kuin olisin äkkiä joutunut Egyptin lihapatojen ääreen. Niin runsaasti oli ravintoloissa tavallisia ruoka-aineita saatavana. Poikkeuksen tekivät kuitenkin maito ja voi, joita en yleisissä ruokaloissa nähnyt lainkaan. Mutta hyvää leipää, tuoretta lihaa (paitsi sianlihaa), perunoita, herneitä, kaalia ynnä kaikellaisia muita vihanneksia oli runsaasti tarjolla ja annokset olivat suuria. Kaksi päivää viikossa, tiistai ja perjantai, sekä joka kolmas viikko kokonaan olivat virallisesti "lihattomia", mutta ravintoloissa silloinkin melkein aina tarjoiltiin jonkinlaista paistia: hanhea, vuohilammasta, kaniininjalkaa j.n.e.

Hinnat helsinkiläisiin verraten kerrassaan huokeat. Esim. siinä kodikkaassa porvarillisen keskisäädyn ravintolassa, jossa säännöllisesti aterioin, päivällinen tarjottuna listan mukaan maksoi arkipäivinä 2:50, pyhäpäivinä 3:— Saksan markkaa. Siihen kuului kolme ruokalajia: soppa, liha- tai kalaruoka ja jälkiruokana hedelmämuhennosta tahi muuta sentapaista. Yksityisten annosten tavalliset hinnat olivat: soppa 60 pfennigiä à 1 Rmk lautasellinen, liha-, kala- ja munaruoka Rmk 1:50—2:50 annos, olut 40 à 60 pfennigiä seiteli, pullo viiniä 4:— markasta ylöspäin, kahvi — vastikekahvi — 60 pfennigiä, oikea mokkakahvi, jota kuitenkin oli enää vain aniharvassa paikassa, maksoi Rmk 1:— à 1:50 annos, j.n.e. Hienommissa ravintoloissa hinnat tosin olivat paljon korkeammat, mutta 5 à 6 markkaa enempää ruoka-annos tuskin missään maksoi, lukuunottamatta tietysti erityisiä herkkuruokia. Juhla-ateria Adlonissa ja muissa loistohotelleissa voi kyllä tulla maksamaan satoja markkoja, mutta silloin siitä ei puuttunutkaan mitään.

Ravintolavieraat eivät siis Berlinissäkään, Saksan suurimmassa kulutuskeskuksessa, jossa elintarvepulan täytyi luonnollisesti kipeimmin tuntua, tarvinneet suinkaan nähdä nälkää. Kohta huoneen vuokrattuaan matkustaja sai hotellin välityksellä elintarvekortit: leipäkortti, jolla sai 250 grammaa leipää päivässä eli 1,750 gr viikossa, lihakortti — viikkoannos 1,000 gr, ja perunakortti — viikkoannos 1,400 grammaa. Nämä määrät olivat mielestäni aivan riittävät, ja mikä vielä parempi, ravintoloissa ei korteista edes niin tarkkaa lukua pidettykään, vaan useammin nähty vieras voi saada ruokaa ilmankin korttia tai yli kortin säätämän määrän. Mitä ravintoloihin siis tulee, niin elintarveolot olivat minusta erinomaiset. Joskaan ei aina saanut juuri haluamaansa ruokalajia, niin kuitenkin jotakin samanlaatuista.

Huolimatta Englannin laivaston säälimättömällä ankaruudella ylläpitämästä Saksan merisaarrosta ei varsinaista elintarvepulaa Saksassa ainakaan enää kesällä 1918 näyttänyt olevan, joskin aikaisemmin sodan alkuvuosina, varsinkin 1915, lienee ollut tiukempaa, kuten ulkomaalaisista sanomalehdistä olin lukenut. Näin ajattelin pintapuolisen kokemukseni nojalla.

Mutta kun hotellissani kerroin palvelusväelle näistä havainnoistani, niin minusta tuntui kuin he eivät olisi ottaneet puhettani vakavalta kannalta, vaan luulivat minun tekevän pilaa. Hämmästykseni olikin suuri, kun eräs heistä todellinen epätoivonilme kasvoillaan puhkesi sanomaan: "Hyvä herra, sanokaa, milloin sota loppuu, me kuolemme muutoin nälkään!"

Tämä huudahdus saattoi minut aivan sanattomaksi. Vasta myöhemmin aloin tiedustella asian oikeata laitaa ja tällöin minulle kerrottiin, että useimmat elintarveannokset olivat vain korteilla, ainoastaan leipää ja hedelmämarmelaadia saatiin säännöllisesti ja säädetty määrä, jota kuitenkin olosuhteiden mukaan vuoroin vähennettiin, vuoroin lisättiin. Yleisessä kaupassa toreilla ja myymälöissä voitiin ostaa melkein yksinomaan vain vihanneksia. Se vähäinen lihamäärä, mikä pääkaupunkiin saapui, meni kaikki ravintoloihin, yksityistalouksille siitä ei riittänyt nimeksikään. Sitä paitsi Saksassa, kuten muuallakin, ravintoloilla oli omat hankintamahdollisuutensa — taitavaa salakauppaa harjoittavat gulassit, jotka yleisiä asetuksia polkien hankkivat siten tavaroilleen korkeammat hinnat kuin julkisilla markkinoilla oli sallittu. Kuinka kaikki tämä oli mahdollista ankaran kurin ja järjestyksen maassa Saksassa! Saksalaisystävällisen puolueettoman sanomalehdistön kertomukset siitä, kuinka Saksassa vähimmistäkin rikkomuksista elintarveasetuksia vastaan syylliset tuomittiin ankariin rangaistuksiin, useiksi kuukausiksi vankeuteen, ja suuret gulassit asetettiin yksinkertaisesti seinää vasten ja ammuttiin sotaoikeuden tuomion nojalla, ja kuinka tällä kovakouraisuudella miltei kaikki väärinkäytökset oli saatu estetyksi ja elintarpeiden jakelukoneisto toimimaan matemaattisella tarkkuudella antaen kaikille oikeudenmukaisen osansa, — kaikki nämä ruusunväriset kuvaukset ovat siis olleet joko herkkäuskoisuuteen perustuvaa tosiolojen tuntemattomuutta tahi tahallista propagandaa sodan saksalaiselle yhteiskunnalle aiheuttamien suunnattomien vaikeuksien ja kärsimysten salaamiseksi ja olojen esittämiseksi mahdollisimman edullisessa valossa ulkomaiden, ennen kaikkea vihollismaiden silmissä. Tosin kyllä jokaisen elintarvekortin selkäpuolelle oli painettu ote elintarvelaista, jonka mukaan rikkomuksista tätä lakia vastaan säädettiin 1 vuoden vankeusrangaistus tahi rahasakkoa aina 50,000 markkaan saakka; jos rikosta harjoitettiin ammattimaisesti tahi jatkuvasti, voi vankeusrangaistus olla 5 vuotta ja rahasakko 100,000 Rmk ja vankeusrangaistusta voi myöskin seurata kansalaisoikeuksien menettäminen. Mutta gulasseja nämä ankarat määräykset eivät peloittaneet, vaan salakauppa rehoitti melkein yhtä laajassa määrässä kuin meilläkin. Olenpa taipuvainen uskomaan, että Saksan elintarveviranomaiset katselivat tuota ravintolain laitonta elintarpeiden hankintaa ja tarjoilua sormien lomitse, jotta ulkomaalaiset, joita sentään aina jossain määrin täytyi päästää maahan, olisivat saaneet edullisemman käsityksen olosuhteista kuin ne todellisuudessa olivat.

Lyhyen ajan maassa oleskeleva ulkomaalainen, kuten minäkin, sai näin ollen mieskohtaisten pintapuolisten havaintojensa nojalla Saksan kansan ravintosuhteista maailmansodan aikana sen käsityksen, että ne olivat ainakin siedettävät. Ja saksalaiset viranomaiset olivat aina auliit tätä käsitystä vakiinnuttamaan ja lujittamaan. Niinpä viralliset oppaani käyttivät melkein aina jossakin parhaimmista ravintoloista tarjoamansa runsaan ja kaikinpuolin herkullisen juhla-aterian jälkeen tilaisuutta hyväkseen huomauttaakseen, että "kuten näette, nälkä ei suinkaan pakoita meitä antautumaan, niin toivottavaa kuin sodan loppuminen muuten olisikin". Vasta sitten kun vallankumous oli pyyhkäissyt pois sensuurin ja muut kahleet, paljastuivat myöskin Saksan kansan neljän sotavuoden kuluessa kokemat nälkä — kauhut kaikessa alastomuudessaan ja kaameudessaan.

Tammikuun alussa 1919 Berlinissä pidetyssä Saksan lääkäriseurojen yhteisessä istunnossa esitettiin tässä suhteessa hyvin surullista tilastoa. Näiden ammattimiesten toimittamien laskelmien mukaan vaati nälkäsaarto Saksassa koko sodan aikana uhrikseen noin 763,000 lasta, naista ja vanhempaa ihmistä, joista yksistään vuoden 1917 osalle tulee 260,000 ja vuoden 1918 osalle 294,000 kuolemantapausta, ja sitä paitsi espanjantautiin kuoli kesän ja syksyn kuluessa 1918 tasaluvuin 150,000 ihmistä. Näihin numeroihin eivät vielä sisälly ne varmaankin satoihintuhansiin nousevat ihmiset, jotka pitkäaikaisen nälän vaikutuksesta ovat joutuneet alttiiksi parantumattomille taudeille, kuten tuberkuloosille, menettäneet siten ainaiseksi terveytensä ja ovat siis tuomitut ennenaikaiseen hautaan. Tällöin ei myöskään ole otettu huomioon niitä tuhoisia heikkouden ja nääntymyksen seurauksia, jotka yhä niukemmaksi ja arvottomammaksi käyneen ravinnon johdosta ovat kohdanneet suurinta osaa Saksan kansasta.

Näin ollen ei voi muuta kuin ihailla sitä kestävyyttä ja itsekuria, jota Saksan kansa osoitti alistumalla kaikkiin sanoilla kuvaamattomiin puutteisiin ja kärsimyksiin luottaessaan johtajiensa vakuutuksiin pian saavutettavasta lopullisesta voitosta, rauhasta ja sen tuottamista mittaamattomista siunauksista. Vasta sitten kun fyysillisesti ja siveellisesti heikommat liittolaiskansat, itävalta-unkarilaiset, bulgarialaiset ja turkkilaiset, jättivät Saksan kamppailemaan yksin lukuisia ja ylivoimaisia vihollisia vastaan, ja kun sotilaallinenkin tappio oli silminnähtävä, vasta sitten pettivät saksalaisten hermot ja vuosikausia kestänyt jännitys, äänetön alistuvaisuus ja saavuttamattomien päämäärien hyväksi osoitettu uhrautuvaisuus puhkesivat raivokkaaksi suuttumuksen myrskyksi sitä järjestelmää vastaan, joka sokeassa itsetietoisuudessaan oli syössyt kansan tähän onnettomuuteen, — vallankumoukseksi, joka muutamassa päivässä pyyhkäisi pois kaikki vanhat vallanpitäjät ja vanhan järjestyksen. —

Olen eksynyt tavallaan hiukan syrjään aiheestani, tämän kirjoituksen puitteiden ulkopuolelle, joihin otsikon mukaan kuuluu vain Saksan pääkaupungin elämän kuvaaminen. Tahtoisin nimittäin lopuksi lausua vielä muutaman sanan Berlinin huvi- ja seuraelämästä sellaisena kuin se esiintyi ravintoloissa, hotelleissa, varieteesalongeissa ja lukemattomissa muissa huvipaikoissa.

Tässä suhteessa ei sota ollut vaikuttanut suuriakaan muutoksia. Ainoat mainittavat rajoitukset, mitä viranomaiset olivat katsoneet tarpeellisiksi toimeenpanna, olivat yleisten tanssitilaisuuksien kielto ja määräys ravintoloiden ja huvipaikkojen sulkemisesta klo 1/2 12 illalla. Muuten voi berliniläinen huvitella mielensä ja varojensa mukaan.

Taidesesonki oli tavallisuuden mukaan jo elokuun alkupuolella täydessä käynnissä, oopperat ja teatterit toiminnassa ja niissä samoin kuin lukemattomissa kinoteattereissa oli aina täydet huoneet. Sellaiset ravintolat, joissa ruokailu oli pääasiana, olivat palveluskunnan vähälukuisuuden vuoksi rajoittaneet tarjoiluaikansa määrättyihin tunteihin, tavallisesti klo 12—3 ja 6—11 i.p., mutta silloin ne olivatkin ahtaen täynnä yleisöä. Berliniläiset näyttivät mielellään syöneen ateriansa ulkona, sillä verrattomasti suurin osa ravintolayleisöstä oli tietysti oman kylän väkeä, kun ulkomaalaistulva oli rajoitettu mahdollisimman vähäiseen. Suurkaupungeissa, kuten Berlinissä, on luonnollisesti Saksassa niinkuin muuallakin tapana, että perheetkin syövät ainakin illallisateriansa usein ulkona kodista, mutta tähän ravintolaelämän vilkkauteen nyt kalliina sota-aikana lienee kuitenkin osaltaan vaikuttanut se ylempänä mainitsemani tosiasia, että ravintoloissa, sekä hienommissa että yksinkertaisemmissa, oli aina jotakin syötävää ja melkoinen vapaus valita.

Samoin oli kahviloissa, konserttipalatseissa ja viinituvissa elämä vilkasta etenkin iltatunteina, väkeä ahdinkoon saakka, mieliala kevyt ja välitön. Alkohoolijuomien myynti ja anniskelu oli vapaa, ainoastaan sillä rajoituksella, että klo 9 jälkeen illalla ei voimakkaampia väkijuomia saanut tarjoilla. Likööri- ja viinituvat näyttivät olevan hyvin pidettyjä virkistyspaikkoja ja hienommissa kasinoissa, konserttisalongeissa ja loistohotelleissa, jonne gulassiparoonit ja muut pohatat kokoontuivat iltaisin keventämään liiaksi pullistuneita lompakkojansa, sampanja vuosi virtoina, mutta päihtyneitä, jotka meillä samallaisissa olosuhteissa ja kieltolainkin aikana ovat niin tavallisia ilmiöitä, Berlinissä näki hyvin harvoin.

Viinien ja väkijuomien hinnat olivat luonnollisesti rauhanaikaisiin verraten moninkertaiset, mutta siihen nähden, mitä meillä salakaupassa ja lääkärinreseptillä apteekeistakin ostettaessa samaan aikaan maksettiin, niitä voitiin pitää mitättöminä polkuhintoina. Parhaat Rein- ja Moselviinit maksoivat myymälöissä 6—7 mk, ravintoloissa 10—15 mk pullo, konjakki ja liköörit 1—2 mk lasi. Kempinskillä sai 9 markalla saksalaista sampanjaa, joka makunsa ja muiden jalojen ominaisuuksiensa puolesta ei paljon jäänyt jälelle meillä ennen sotaa esiintyneistä ranskalaisista merkeistä. Ulkomaalaiset lajit, missä niitä vielä oli, maksoivat tietysti jonkun verran, mutta ei kovin paljon enemmän. "Oikeaa" ranskalaista sampanjaa — sotasaalista — sai ensiluokan tarjoiluissa 40—50 markalla pullon. Mutta kuten yleensä kaikki tuotteet vähenivät myöskin viinivarastot arveluttavassa määrässä. Monin paikoin tarjoiltiin jo melkein yksinomaan vain edellisen, 1917 vuoden viinisadon hedelmiä, mikä teki hintojen korottamisen yhä tarpeellisemmaksi, sillä sotavuosien tuotteet olivat kaikilla aloilla kalliimpia kuin vanhat varastot.

Huvitteluun ja nautinnoihin Berlinissä oli siis myöskin sotavuonna 1918 yllinkyllin tilaisuutta ja mahdollisuuksia. Nälästä, surusta ja ajan painostavista oloista huolimatta saksalaiset olivat yhä vielä säilyttäneet seurustelu- ja huvitteluhaluisen luonteensa ja iltaisin olivat kaikki huvipaikat täynnä yleisöä. Huvitteluelämän jättäminen suuremmitta rajoituksitta olikin ehkä Saksan viranomaisilta viisas psykolooginen laskelma. Surujen ja puutteiden rasittamana kansa tarvitsee vaikkapa vain hetkellistä iloa ja unhotusta tuottavia huveja. Ne vaikuttavat tällaisissa olosuhteissa ihmisten mieliin ukkosenjohtajan tavoin.

Sota-ajan olosuhteet lienevät kai vaikuttaneet, ettei Saksan pääkaupunki tehnyt minuun miellyttävää vaikutusta. Kaikki tuntui niin harmaalta ja raskaalta. Jokapäiväisissä askareissaan liikkuessaan ihmiset näyttivät hermostuneilta ja kyllästyneiltä. Myymälöissä palveluskunnan välinpitämätön ja haluton suhtautuminen vieraisiin teki ulkomaalaiseen suorastaan loukkaavan epäkohteliaisuuden vaikutuksen. Ahdinkoon asti täysissä raitiotie- ja sähköjunanvaunuissa ihmiset usein joutuivat äänekkääseen kinasteluun ja riitaan keskenään, sysivät ja haukkuivat hermostuneesti toisiaan. Silmäänpistävää oli myöskin se itsekäs välinpitämättömyys, jolla miehet yleensä julkisessa elämässä suhtautuivat naisiin. Raitiotiellä ja maanalaisilla rautateillä, joilla useita kertoja päivässä tulin matkustaneeksi, en kertaakaan nähnyt, että hyvissä ajoin vaununpenkillä itselleen istumapaikan valloittanut herrasmies olisi kohteliaisuudesta luovuttanut paikkansa käytävällä seisovalle ja hoippuvalle naiselle, vaikka molemmat kuuluivat sivistyneeseen luokkaan. Jos ulkomaalainen osoitti tuollaista yleisestä tavasta poikkeavaa kohteliaisuutta kauniimpaa sukupuolta kohtaan, joutui hän kiusallisen huomion esineeksi ja kohteliaisuuden objekti otti sen vastaan joko epäluuloisella noloudella tahi ylitsevuotavalla kiitollisuudella.

Erehtynen ehkä lukiessani nämä ilmiöt saksalaisen kansallisluonteen varjopuoliin. Maan yleinen tapa on kai sellainen. Välittömässä seurustelussahan, johon on aina tilaisuutta ravintola- ja kahvilapöytienkin ääressä, saksalaiset osoittautuvat niin suoran avomielisiksi ja ystävällisiksi, ja kaikki sivistyneet saksalaiset, joiden kanssa tulin tekemisiin, olivat niin moitteettoman kohteliaita, ystävällisiä, mutta samalla slaavilaisille niin ominaisesta teeskennellystä imartelevaisuudesta vapaita.

Tällainen on pääpiirteissään se käsitys, jonka sain Berlinistä ja sen asukkaista lyhyen oleskeluni aikana.

Sotavankileireistä.

Sotavankien yleinen oikeudellinen asema.

Kun kaksi valtiota joutuu sotaan keskenään, katkeavat kaikki sekä oikeudelliset että taloudelliset suhteet ei ainoastaan asianomaisten valtioiden hallitusten ja muiden virallisten laitosten, vaan myöskin niiden yksityisten alamaisten ja kansalaisryhmäin välillä. Heti sodanjulistuksen jälkeen valtio kohtelee kaikkia sen maan alamaisia, jota vastaan sota on aloitettu, vihollisinaan ja tavatessaan heitä omalla alueellaan tahi sotatoimiensa piirissä julistaa heidät sotavangeiksi, s.o. pidätetyiksi aina rauhan tekoon saakka, jollei heitä ehkä jo aikaisemmin jonkun puolueettoman valtion välityksellä sotivien maiden kesken tehdyn erikoissopimuksen nojalla tahi muista syistä vapauteta.

Kun sota tavallisesti puhkeaa hyvin äkkiä, suuren yleisön odottamatta, yllättää se suuremman tai pienemmän joukon matkoilla, työansioilla tahi muuten vihollismaassa oleskelevia ihmisiä, jotka siten kohta sodan alussa joutuvat sotavankeuteen. Myöhemmin sotatoimien kestäessä sotavankien luku yhä lisääntyy sen kautta, että melkoinen määrä taisteluihin osaaottavista joukoista joutuu elävänä vihollisen valtaan.

Sotavankeja on siis kahta päälajia, varsinaisia eli militäärisotavankeja (kombatantteja) ja siviilisotavankeja (ei-kombatantteja). Ja kun heidän lukumääränsä sodan usein kestäessä vuosikausia voi molemmilla puolilla kasvaa melkoisen suureksi — äskeisessä maailmansodassa vangiksi joutuneita oli useita miljoonia, — eivätkä sivistyskansat voi omaa arvoansa alentamatta ja omia etujansa vahingoittamatta noudattaa villikansojen menettelytapaa joko armotta surmata tahi tehdä sotavangit orjikseen, niin sotavankien kohtelua ja hoitoa koskeva kysymys näyttelee nykyaikaisessa sodassa erittäin tärkeätä osaa — siitä on tullut kansainvälinen oikeuskysymys.

Sotavankeja koskevat kansainväliset oikeussäännökset ovat vasta aivan uusimmalta ajalta. Vielä niin myöhään kuin koko 19:nnen vuosisadan sodissa sotavankien kohtelu perustui melkein yksinomaan vain yleisten inhimillisyysnäkökohtien mukaisiin tapoihin, vähitellen vakiintuneeseen käytäntöön. Tosin jo eräs kansainvälinen kongressi v. 1874 sekä sittemmin kansainvälinen yhdistys Institut de droit international olivat tehneet arvokkaita valmistuksia ja ehdotuksia sotavankien oikeudellisen aseman turvaamiseksi, mutta vasta v. 1899 pidetyssä Haagin konferenssissa saatiin asiasta aikaan erityinen kansainvälinen sopimus, jota toisessa Haagin konferenssissa 1907 osittain täydennettiin. Teemme lyhyesti selkoa tämän sopimuksen määräyksistä.

Tärkeimpään kysymykseen, kuka yleensä voidaan ottaa sotavangiksi, vastaa voimassa oleva oikeus, että eroituksetta sekä taistelevat että ei-taistelevat voivat joutua tämän kohtalon alaisiksi. Käsite "taisteleva" on yleensä selvä, mutta ei-taisteleviin luetaan yleisen käsityksen mukaan m.m. myöskin valtionpäämies, sotilasvirkamiehet, sotilaslääkärit, sotapapit, siviililentäjät. Sitä vastoin diplomaatteja, armeijan tavaranhankkijoita ja armeijan mukana olevia sanomalehtien kirjeenvaihtajia ei lueta ei-taisteleviin, vaan heitä pidetään ainoastaan armeijaa "seuraavina" henkilöinä, joita voidaan kohdella sotavankeina vain silloin, kun heillä on sotilaspassit.

Kun nykyaikaisen oikeuskäsityksen mukaan sotavangit ovat valtion vankeja, eivät he myöskään ole niiden viranomaisten tahi joukko-osastojen vallan alaisia, jotka heidät ovat ottaneet vangiksi. Valtio on velvollinen kohtelemaan heitä inhimillisesti, sillä niinpian kuin vihollinen on joutunut vangiksi, hän tavallaan lakkaa olemasta vihollinen, joten hänet on ainoastaan estettävä ottamasta enempää osaa sotaan. Siinä tarkoituksessa hänen vapautensa rajoitetaan sikäli, että hänet asetetaan sotilasviranomaisten valvonnan alaisena asumaan johonkin määrättyyn kaupunkiin, vartavasten järjestettyyn sotavankileiriin tai muuhun sopivaan paikkaan, mutta koppivankilaan sulkeminen on sallittua ainoastaan erinäisissä poikkeustapauksissa. Sotavangin persoona on siis loukkaamaton ja hän saa pitää kaiken mieskohtaisen omaisuutensa, lukuunottamatta aseita, hevosia ja sotilaallista sisältöä olevia painotuotteita ja papereita.

Valtio on velvollinen huolehtimaan sotavangin ylläpidosta. Ravintoon, vaatetukseen ja asuntoon nähden hän on samassa asemassa kuin valtion omat sotajoukot. Tästä seuraa myöskin, että sotavankeja, paitsi upseereja, voidaan käyttää töihin, mutta työ ei saa olla kohtuuttoman kovaa eikä missään suhteessa sotatoimiin. Valtio voi myöskin luovuttaa sotavankeja heidän oman toivomuksensa nojalla yksityisten palvelukseen. Valtion töissä sotavangin tulee saada suhteellisesti sama palkka kuin mitä valtio maksaa kotimaisille työmiehilleen, muuten palkan suuruus riippuu työnantajan ja sotavankityöntekijän välisestä sopimuksesta, johon kuitenkin tarvitaan sotilasviranomaisten suostumus. Sotavangin työstään saamia varoja voidaan käyttää hänen elantokustannustensa peittämiseen, mitkä tavallisesti on rauhanteon jälkeen sen suoritettava, jonka armeijaan sotavanki on kuulunut.

Jos sotavanki pakenee, mutta joutuu jälleen kiinni, ennen kuin on saavuttanut oman armeijansa tahi poistunut siltä alueelta, joka on hänet vangiksi ottaneen valtion sotajoukkojen miehittämä, joutuu hän kurinpitorangaistuksen alaiseksi. Jos pako onnistuu, mutta karkulainen joutuu toistamiseen vangiksi, ei rangaistus enää ole sallittu. Rankaiseminen tulee kysymykseen ainoastaan siinä tapauksessa, että sotavanki lasketaan vapaaksi, kun hän antaa kunniasanansa olla enää ottamatta osaa sotaan, mutta kantaa jälleen asetta vapauttaja-valtiota tahi sen liittolaisia vastaan ja joutuu uudestaan vangiksi. Kunniasanaa vastaan vapauttaminen tapahtuukin ainoastaan sillä edellytyksellä, että vastapuoli sitoutuu olemaan käyttämättä sotavankia millään tavoin, joka on ristiriidassa annetun kunniasanan kanssa.

Taistelevaan armeijaan kuuluvaan saniteettihenkilökuntaan nähden on olemassa erikoismääräyksiä, jotka sisältyvät Geneven sopimukseen vuodelta 1906. Näiden määräysten mukaan on yksinomaan haavoittuneitten ja sairaitten korjaamiseen, kuljettamiseen ja hoitamiseen samoin kuin saniteettiosastojen ja -laitosten hallintoon käytettyjä henkilöitä sekä armeijan mukana seuraavia sotapappeja kunnioitettava ja suojeltava kaikissa olosuhteissa. Jos he joutuvat vihollisen käsiin, niin heitä ei ole kohdeltava sotavankeina, vaan heidät on mahdollisimman pian lähetettävä takaisin joko omaan armeijaansa tahi kotimaahansa.

Kuten tästä lyhyestä selostuksesta jo huomaamme, on sotavankien oikeudellinen asema kansainvälisillä säännöksillä siksi riittävästi määritelty, että: jos vain asianomaiset niitä tarkasti ja omantunnonmukaisesti käytännössä noudattaisivat, olisi sotavankien kohtalo kaikista välttämättömistä persoonallisen vapauden rajoituksista huolimatta täysin siedettävä. Mutta valitettavasti ei nyt päättyneen suursodankaan aikana Haagin ja Geneven sopimusten periaatteita ja määräyksiä liene aina tarpeeksi kunnioitettu ja tunnollisesti noudatettu. Molemmin puolin esitettiin tuontuostakin vakavia muistutuksia ja syytöksiä sotavankien epäinhimillisen kohtelun johdosta, johon vastapuolen väitettiin tehneen itsensä syypääksi. Liittolaismaiden sanomalehdistössä saatiin usein lukea pöyristyttäviä kuvauksia Saksan sotavankileireissä muka vallinneista epätyydyttävistä terveydellisistä olosuhteista ja nimeltä mainitsemattomien "puolueettomien" henkilöiden lausuntoihin vetoavia kertomuksia siitä, kuinka niissä muka vankeja kiusattiin nälällä, kidutettiin, jopa teloitettiinkin. Saksalaisella taholla näihin syytöksiin tietysti vastattiin samalla mitalla, joten tämä puolueettomien maiden yleisen mielipiteen myötätunnon tai vastenmielisyyden herättämiseksi aiottu parjaus- ja lokatulva useinkin pukeutui muotoihin, jotka tekivät objektiiviseen, puolueettomaan lukijakuntaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin oli tarkoitettu. Säädyllisyys ja totuudenrakkaus, joita kansainvälisissäkin suhteissa on yleensä totuttu pitämään kunnioitettavina ominaisuuksina, eivät olleet korkeassa kurssissa vihollismaissa, kun oli kysymys puutteellisuuksien ja vikojen löytämisestä vastustajan olosuhteista ja menettelytavoista. Ja näiden loukkaavien syytösten ja parjausten torjumiseksi kumpikin puoli kiirehti tavallisesti vetoamaan puolueettoman tuomioistuimen ratkaisuun. Sotaa käyvissä maissa toimivat puolueettomien maiden Punaisen ristin edustajat tahi sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuttiin tarkastamaan olosuhteita, joissa epäkohtia väitettiin esiintyneen, ja antamaan persoonallisten kokemusten nojalla "puhdistava" lausuntonsa. Tällaisilla todistuskappaleilla ei kuitenkaan voida katsoa olleen täysin pätevää voimaa, sillä sotavankileirien tarkastus toimitettiin aina asianomaisten viranomaisten läsnäollessa, joten vangit kuulusteltaessa eivät rangaistuksen pelosta rohjenneet puhua suutansa puhtaaksi, vaan mieluummin vaikenivat epämiellyttävistäkin kokemuksista, jos heillä sellaisia oli ollut. Sitä paitsi näillä puolustuslausunnoilla ja syytösten kumoamisilla oli vain yksipuolinen merkitys, puolueettoman maailman yleisen mielipiteen edessä, joka muutenkin vähitellen tottui suhtautumaan asioihin tarpeellisella varovaisuudella. Vastaleirin puolella ei omasta suusta lähteneitä parjausjuttuja eikä vastustajan kunniaa loukkaavia törkeimpiäkään syytöksiä katsottu tuskin koskaan tarpeelliseksi peruuttaa puolueettomilla lausunnoilla Joko sensuurin pakottamina tahi oman isänmaallisen tunteensa velvoittamina sanomalehdet tällaisissa tapauksissa visusti vaikenivat tahi, jos olivat pakotetut julkaisemaan jonkun puolueettoman vallan välityksellä toimitetun virallisen peruutuksen, varustivat sen omalla peruutuksen peruutuksella tahi höystivät sitä uusilla vieläkin raskaammilla syytöksillä.

Sillä vaikka tällaiset epäpuhtaat menettelytavat eivät tehneetkään puolueettoman maailman yleiseen mielipiteeseen toivottua vaikutusta, saavutettiin niillä kuitenkin puoli tarkoitusta, s.o. saatiin oman kansan mielet leimuamaan yhä korkeampaa "pyhää" vihaa vastustajaa kohtaan ja siten kannustetuksi se yhä suurempiin ponnistuksiin ja uhrauksiin tuon kaiken inhimillisyyden ja kunniantunnon menettäneen barbaarisen vihollisen nutistamiseksi.

Mutta kuten sanottu, vaikka suurin osa näistä keskinäisistä syytöksistä olikin epäilemättä vain ilkeämielistä parjausta ja vastustajan siveellistä halventamista, niin on sotavankien kohtelu eri vihollismaissa antanut kyllä aihetta oikeutettuihinkin moitteisiin. Molemmat asian puolet ovat vain vahvistuksena sille yleisesti tunnustetulle tosiasialle, että muun hävityksen ja turmeluksen ohella nelivuotinen maailmansota vei myöskin sivistyneen maailman moraalin ehkä pitkiksi ajoiksi vararikkotilaan.

Saksassa oleskellessani minulla oli tilaisuus tutustua kahteen sotavankileiriin, joista koetan antaa tässä lyhyen kuvauksen, minkä toivon käyvän lukijalle helpommin havaittavaksi juuri ylläesitetyn sotavankien asemaa koskevan yleisselostuksen pohjalla.

Käynti Ruhlebenin siviilivankileirissä.

Noin puolen tunnin raitiotiematkan päässä Länsi-Berlinistä eli Charlottenburgista, pienen Spandaun kaupungin lähellä oli ennen sotaa laaja ja moderni, vasta 1908 rakennettu Ruhlebenin kilpa-ajorata suurine tallirakennuksineen ja pukuhuoneineen. Kun sota elokuussa 1914 puhkesi, yllätti se Saksassa suuren joukon vihollismaiden, m.m. Englannin alamaisia, joita yksistään pääkaupungissa Berlinissä oleskeli useita tuhansia. Nämä oli nyt pidätettävä ja tehtävä sotavangeiksi. Mutta mistä voitiin kädenkäänteessä saada sopiva vankileiri, jossa olisi ollut siksi paljon valmiita rakennuksia, että ne ensi kiireessä voitiin muuttaa asuntoparakeiksi? Viranomaisten ratkaistavana oli siis muiden vaikeuksien ohella tällainen pulma. Aivan uuden vankileirin ja siihen tarvittavien asuntoparakkien rakentamiseen ei ollut aikaa, sillä sotavankien luku lisääntyi päivä päivältä, joten niille ei ollut enää tilaa poliisivartioasemilla eikä muissa tilapäisissä säilytyspaikoissa. Silloin viranomaiset keksivät tuuman muuttaa Ruhlebenin kilpa-ajoradan sotavankileiriksi. Sen suuret tiilistä rakennetut tallit ja katsojalavojen alla olevat puiset pukuhuoneet sisustettiin pikimmiten väliaikaisiksi ihmisasunnoiksi ja pian siirtola täyttyi asukkailla. Mutta sitä mukaa kuin vankien lukumäärä yhä kasvoi, oli myöskin rakennettava uusia puisia parakkeja entisten lisäksi, kunnes Ruhlebenin kentälle vähitellen oli syntynyt pieni uusi yhteiskunta. Asukkaat, noin 2000 henkeä, olivat yksinomaan Englannin alamaisia, mutta edustivat useita eri kansallisuuksia ja rotuja, mustaihoisiin afrikkalaisiin neekereihin saakka. Rauhan aikana nämä miehet olivat toimineet Saksassa mikä milläkin alalla, maanviljelyksestä aina yliopistolaboratorioon asti. Monet olivat suurimman osan elämästään oleskelleet Saksassa, menneet saksalaisten tyttärien kanssa naimisiin, perustaneet miellyttävän kodin, saaneet lapsia, sanalla sanoen muuttuneet todellisiksi saksalaisiksi, mutta eivät olleet muistaneet tahi katsoneet tarpeelliseksi hakea Saksan keisarikunnan alamaisen oikeuksia. Useat varmaankin olivat jo unhoittaneet, että olivat toisen maan alamaisia vieraassa maassa, kunnes elokuun 1 päivä 1914 antoi heille siitä sangen tuntuvan ja vähemmän miellyttävän muistutuksen. Temmattuina äkkiä pois rauhallisista toimistaan nuo kunnon ihmiset alistuivat alussa välinpitämättöminä kohtaloonsa, ja vaikka vapauden menettäminen on ikävä asia, niin olihan tämä pakollinen oleskelu lepokoti "Rauhalassa" (Ruhleben = rauhallinen elämä) ehkä monellekin työn raskaan raatajalle tavallaan tervetullutta lomaa, varsinkin kun yleensä oltiin sitä mieltä, että sotaa kestää korkeintaan pari kolme kuukautta, joten tämä joutilaisuus ei voinut käydä pitkäaikaiseksi. Monikaan vangeista ei senvuoksi ensi aikoina tullut ajatelleeksikaan, että olisi hankittava jotakin vakinaista työtä, koetettiin vain tappaa aikaa miten kukin parhaiten voi, lukemisella, urheilulla j.n.e.

Mutta viikot vierivät, kuukaudet kuluivat eikä sota vain loppunutkaan. Tämä laiskanelämä tarkasti rajoitetulla alueella saksalaisten kiväärimiesten ankaran silmälläpidon alaisena alkoi käydä yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Paras ajan viihdyke on tietysti säännöllinen työ. Ei siis auttanut muu kuin koettaa jälleen hankkia työtä, kukin kykynsä ja taitonsa mukaista. Saksalaiset viranomaiset antoivat tässä suhteessa auliisti apua hankkimalla työkaluja ja tarveaineita, mitä kukin vain halusi. Ja niin syntyi Ruhlebenin kilpa-ajokentän reunaan asuntoparakkien läheisyyteen yhä uusia rakennuksia, monenlaisia työpajoja. Nyt vasta kävi myöskin todella ilmi, kuinka monen monet ammatit ja elämänalat olivatkaan edustettuina tuossa 2,000-miehisessä joukossa.

Minun vieraillessani Ruhlebenissa elokuun puolivälissä 1918 tämä uudisasukassiirtola oli "kukoistuksensa" huippukohdassa, jopa osittain sivuuttanutkin sen, sillä muutamia kymmeniä hoidokkaita oli jo Hollannin Punaisen ristin välityksellä ennätetty vaihtaa vastaavaan määrään Englannista vapautettuja saksalaisia sotavankeja. Asukasluku oli siis hiukan jo vähentynyt, mutta muuten siirtolan järjestys ja elinkeinoelämä oli korkeimmalla kehitysasteellaan. Kulkiessani vankileirin päällikön majuri S:n opastamana tuon muutaman hehtaarin laajuiselle alueelle syntyneen siirtolan läpi en kyllin voinut ihmetellä, kuinka inhimillinen luonto kykenee mukautumaan olosuhteisiin ja järjestämään vaikeimmissakin oloissa elämänsä mahdollisimman mukavaksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Kuljimme työhuoneesta toiseen, ammattikunnasta ammattikuntaan. Siinä oli käsityöläisiä, kengänkiilloittajista suutareihin ja räätäleihin saakka, tehdastyöläisiä, kuten rautasorvareita, sähköteknikkoja, kirjansitojia, koruesineiden valmistajia j.n.e.

Eräs parakki sisälsi täydellisen "yliopiston" eri tiedekuntineen, kirjastoineen, kemiallisine ja fysikaalisine laboratorioineen ja kaikkialla oli tieteen salaisuuksiin syventyneitä tutkijoita paksujen kirjapinkkojen, salaperäisten kemiallisten sekoituslasien ja vaarallisilta näyttävien sähkökoneiden ääressä. Minulle kerrottiin, että eräs "yliopiston" nuorista tutkijoista oli joku aika sitten saavuttanut filosofiantohtorin arvon. Hän oli Ruhlebenin rauhallisessa kammiossa kirjoittanut todellisen akatemisen väitöskirjan, joka saksalaisten viranomaisten ja Hollannin Punaisen ristin suosiollisella välityksellä toimitettiin Lontoon yliopiston asianomaiselle tiedekunnalle. Siellä opinnäyte arvosteltiin täysin päteväksi ja tekijälle lähetettiin tohtorindiploomi. Ruhlebenin "yliopiston" opettajavoimat olivatkin niin eteviksi tunnustetut, että eräs vankileirin asukkaista, kauppias W. anoi komendantilta lupaa saada ottaa kaksi poikaansa, joista toinen oli 13, toinen 15 vuoden ikäinen, luoksensa leiriin asumaan, koska he siellä olisivat olleet tilaisuudessa "nauttimaan aivan erinomaista kouluopetusta". Anomukseen ei kuitenkaan katsottu sopivaksi suostua.

Myöskin taiteen eri haarat olivat edustettuina: oli maalareita, kuvanveistäjiä ja musiikkereita. Eräs maalari, jonka taulut ainakin minun mielestäni osoittivat todellista taiteilijaa, oli niin tuottelias, että hän oli viranomaisten suosiollisella välityksellä järjestänyt Berliniin erikoisnäyttelyn, jossa hänen maalauksensa kävivät hyvin kaupaksi. Varsinkin onnistuneilta näyttivät minusta hänen muutamat koomillisia situatsioneja esittävät taulunsa ja pilakuvapiirroksensa. Musiikkimiehiä siirtolassa oli niin runsaasti, että niistä pian muodostui kuin itsestään 65-miehinen täydellinen orkesteri kaikkine instrumenttilajeineen. Erityisen musikaalista väkeä olivat neekerit, joilla muuten asuntoparakissa oli oma, valkoihoisista eristetty osastonsa. Valkoihoiset eivät missään voi tottua sietämään mustia afrikkalaisia viimeksimainituille ominaisen hajun vuoksi.

Modernissa yhteiskunnassa ei voida välttää sellaisia loiseläjiä kuin välikauppiaita ja muita keinottelijoita. Niinpä oli Ruhlebeniinkin sen nelivuotisen olemassaolon aikana ennättänyt jo syntyä kokonainen kauppabasaari tupakkakauppiaineen y.m. kamasaksoineen.

Vielä on mainitsematta elinkeinoelämän ensimmäinen ja tärkein ala, nimittäin maanviljelys. Sekin oli Ruhlebenissa kehittynyt täyteen kukkaansa. Laajalla kilpakentällä siihen olikin hyvät edellytykset. Siellä viljeltiin etupäässä perunoita, mutta myöskin kaikenlaisia muita kyökkikasveja, kaalia, porkkanoita, punajuurikkaita, meluunia j.n.e. Ja sato oli joka vuosi niin runsas, että siitä riitti, paitsi siirtolan omaksi tarpeeksi, vielä melkoiset määrät myytäväksikin. Siirtolan korkeasti oppinut puutarhuri oli toistaiseksi saanut tyytyä ainoastaan kukkaisviljelykseen, sillä monivuotisten hedelmäpuiden istuttamista ei luonnollisesti ollut katsottu tarkoituksenmukaiseksi kun koko yhteiskunta seisoi ainoastaan tilapäisellä jalalla.

Ainoa elinkeino, joka täällä ei ollut edustettuna, oli luullakseni karjanhoito, siihen olivat siirtolan tilukset ja muut edellytykset liian rajoitetut. Tietääkseni ei tällä yhdyskunnalla ollut edes ainoatakaan omaa hevosta, vaikka Ruhleben alkujaan ja varsinaisesti olikin aiottu näiden hyödyllisten nelijalkaisten kisakentäksi ja jalostuspaikaksi.

Yhdyskunnan kaikkien kansankerrosten yhteisistä henkisistä ja hengellisistä harrastuksistakin oli pidetty huolta. Oli sekä kirkko että teatteri. Nämä vanhanaikaisen käsityskannan mukaan toisilleen vihamieliset sivistyslaitokset olivat niin uudenaikaisessa siirtokunnassa kuin Ruhlebenissa aivan vierekkäin, saman katon alla, mutta molemmissa sanottiin olleen runsaasti kävijöitä, silloin kun ne olivat toiminnassa. Jumalanpalvelukset olivat kuitenkin harvinaisempia tilaisuuksia kuin teatterinäytännöt, sillä Ruhlebenin seurakunta ei vielä ollut ennättänyt palkata omaa kirkkoherraa, vaan sai tyytyä sotavankilähetyksen pappien tilapäisiin käynteihin, mitkä tietysti eivät voineet olla kovin tiheitä, kun Saksassa oli satoja vankileirejä, joissa harvat käytettävissä olleet sielunpaimenet saivat lakkaamatta olla kiertomatkalla. Teatteri sitävastoin toimi omilla taiteilijavoimilla, se vietti siis vilkasta ja yhä kehittyvää elämää. Kirkon ja teatterin lisäksi oli keveämmän taidenautinnon harrastajia varten suuri elävien kuvien teatteri, joka näytäntöiltoina oli tietysti aina täynnä yleisöä, ja suljetumpaa seuraelämää varten oli olemassa englantilaisille niin välttämättömiä klubihuoneustoja sanomalehtineen y.m. mukavuuksineen.

Myöskin ruumiillisen terveyden hoitoon ja virkistävään urheiluun oli tilaisuutta mukavalla tenniskentällä ja kaikellaiseen voimailuun sopivalla kilpa-ajoradalla.

Tämän saksalaisten pistimien ankarasti piirittämän siirtokunnan yhteyttä ulkomaailman kanssa välitti etupäässä kaksi laitosta: pankkikonttori ja postitoimisto. Edellinen oli se paikka, jonne hoidokkien ulkomailta tulevat rahalähetykset saapuivat ja jossa niitä säilytettiin tarpeen mukaan omistajalle jaettavaksi. Jokaisesta Hollannin kautta saapuneesta rahalähetyksestä annettiin vastaanottajalle heti 20 markkaa sekä sitten 10 markkaa viikossa, mutta jos asianomainen tarvitsi suurempia summia vaatetukseen, pesuun tahi muihin tilapäisiin menoihin, niin hän kyllä voi saada haluamansa summan, kun teki parakkinsa päämiehelle, joka oli vankien keskuudesta valittu englantilainen, asiasta erityisen perustellun anomuksen.

"Postikonttoriin" kertyivät taas kaikki vangeille saapuvat rakkaudenlahjat (Liebesgaben), joita omaiset ja ystävät kotimaasta lähettivät. Siellä ne sensuroitiin ja lajiteltiin ja jaettiin senjälkeen vastaanottajille kuittia vastaan, joka palautettiin Hollannin Punaisen ristin välityksellä Englannin Punaiselle ristille edelleen lähettäjälle toimitettavaksi todistukseksi siitä, että lähetys oli saapunut perille ja luovutettu osoitteenomistajalle. Postikonttori olikin hyvin suuritöinen laitos. Kuukausittain saapui keskimäärin noin 20,000—30,000 pakettia, mutta parhaimpana aikana oli pakettien lukumäärä noussut 80,000:een lähetykseen, mikä oli tavaton määrä niin verrattain pientä vankimäärää — 2,000 miestä kohti. Useimmat paketit sisälsivät tavallisesti elintarpeita — pieni metallirasia monasti kymmeniä eri herkkuja —, mikä oli tietysti sekä vastaanottajille että saksalaisille viranomaisille erittäin miellyttävä seikka, sillä täten nuo pakolliseen vankeuteensa aivan viattomat siviili-ihmiset saivat ainakin riittävän ja vaihtelevan ravinnon, samalla kun se helpoitti viranomaisten puuhia elintarpeiden hankkimiseksi hoidokeilleen, mikä Saksan tukalissa elintarveoloissa ei aina voinutkaan tapahtua vaikeuksitta.

Vankien ravintojärjestys oli Ruhlebenissa sama kuin yleensä sotavankileireissä, vastaten 60 pfennigin päivärahaa. Mutta tuskin puolet vangeista nautti vankilaruokaa, sillä elintarvelähetykset kotimaasta olivat niin runsaat, että riittivät yllinkyllin. Asuntoparakkien läpi kulkiessani huomasinkin monen vangin hytissä sängyn yläpuolella olevalla seinähyllyllä suuria pinkkoja parasta vehnäleipää y.m. herkkuja. Monet varakkaammat hoidokkaat antoivat sitäpaitsi ostaa ja noutaa itselleen haluamiansa ruoka-aineita vankilan ulkopuolelta. Vankileirin elintarvevarastoissa tapahtui näin ollen melkoinen säästö, mutta viranomaisten vakuutuksen mukaan siten säästyneet ruokavarat jaettiin ylimääräisinä annoksina niille vangeille, jotka eivät saaneet kotimaastansa eivätkä olleet kyllin varakkaita kustantaakseen itselleen yksityistä ylöspitoa.

Mitä muuten asuntoparakkeihin tulee, niin olivat ne ylipäänsä siistit ja siedettävässä kunnossa. Ainoastaan muutamissa huoneustoissa, joihin oli sijoitettu alimmalla yhteiskunta-asteella olevia vankeja, ilma tuntui minusta kostealta ja raa'alta, vaikka olikin lämmin elokuu. Muuten vankien yksityiset hytit olivat kuivat ja ilmavat. Kuinka lämpimät lankuista rakennetut tilapäiset parakit olivat talvella, kun niitä lämmitettiin ainoastaan kamiinien avulla, en voi mennä takaamaan. Terveydellisten olosuhteiden vakuutettiin kuitenkin leirissä olleen koko ajan hyvät. Ainoastaan harvoja kuolemantapauksia oli sattunut, mikä oli helppo kontrolleerata, sillä jokaisen vainajan muistoksi valmistettiin puinen risti, jotka kaikki säilytettiin leirissä määrätyssä paikassa.

Olen tässä antanut verrattain seikkaperäisen kuvauksen Ruhlebenin siviilivankileiristä ja vankien elämänoloista. Toivoakseni ei kertomukseni ole lukijaa pitkästyttänyt, sillä ainakin minulle mieskohtaisesti tuon tilapäisen pikku siirtolan tarkastus oli mielenkiintoista näkemistä. Täydellinen inhimillinen yhteiskunta pienoiskoossa. Mutta kaikessa tässä ei ollut paljonkaan saksalaisten viranomaisten ansiota, sillä kaikki — useimmat parakitkin — oli syntynyt tyhjästä itse vankien uutterien ja taitavien käsien kautta. Saksalaisen päällystöhenkilökunnan kiitokseksi luettakoon, että se oli sallinut hoidokkiensa täysin vapaasti järjestää olonsa ja antanut heille kaikkea mahdollista apua tarpeellisten työkalujen ja tarveaineiden hankinnassa. Vankien suhtautuminen päällystöön ja päinvastoin näyttikin, mikäli tilapäinen kävijä voi panna merkille, olevan kaikin puolin moitteetonta ja keskinäiseen ymmärtämykseen perustuvaa.

Marraskuun 22 päivänä 1918 lähetettiin Berlinistä seuraava kipinäsanoma, joka oli julkaistuna meidänkin sanomalehdissämme:

Ruhlebenissa olevain englantilaisten siviilivankien luo saapuivat t.k. 21 päivänä Berlinin komendantti Otto Weiss ja valtakunnan oikeusministeriön virkamies Oskar Cohn. Heitä seurasi sweitsiläinen tohtori, neiti Rotten, joka jo kauan aikaa on huolehtinut vangeista ja heidän omaisistaan.

Komendantti Weiss piti puheen lausuen: Teille jotka olette viattomasti saaneet niin paljon kärsiä, olemme velvolliset lausumaan sydämellisen myötätuntomme ja valittelumme. Demokraattinen ja sosialistinen Saksa, joka myöskin on paljon kärsinyt, on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Olemme mikäli mahdollista jo vallankumouksen alusta lähtien koettaneet lieventää vankien kohtaloa ja sallineet heidän asioidensa järjestämistä varten matkustaa Berliniin. Hallitus toivoo, että ne, jotka palaavat kotimaahansa, eivät säilyttäisi mielessään vihaa ja katkeruutta Saksan kansaa kohtaan. Tulevaisuudessa löytävät demokraattiset maat jälleen toisensa.

Tohtori Oskar Cohn selitti, ettei hän puhunut ainoastaan hallituksen, vaan myöskin omasta puolestaan, varsinkin kun hän aina sodan puhkeamisesta alkaen oli koettanut pitää huolta sotavankien eduista Saksassa. Hän sanoi hyvin ymmärtävänsä sen, että niin monien kasvoilla kuvastui riemun hehku, mutta ettei myöskään viattomasti kärsitty vääryys ollut unohdettu. Teidän ei pidä kuitenkaan unohtaa, mitä saksalaiset ovat Englannissa saaneet kärsiä. Nyt ei ole ainoastaan Saksan hallitus muuttunut, vaan myöskin koko Saksan kansa, ja muutos tulee jatkumaan edelleen hyvään suuntaan. Puhuja lopetti toivottaen onnellista kotimatkaa ja huudahtaen: Eläköön Englannin kansa, eläköön Saksan kansa, eläköön kansainliitto. —

Saksan vallankumous ja Compiegnen metsässä marraskuun 11 p:nä allekirjoitettu aseleposopimus olivat siis vihdoinkin aukaisseet Ruhlebenin vankileirin portit, tuo pieni yhdyskunta oli hajautunut, sen pakollisille asukkaille koittanut vapaudenpäivä.

Ainoastaan se, joka kerran on menettänyt vapautensa, osaa antaa vapaudelle oikean arvon.

Rastattin amerikkalais-leirissä.

Noin viikkoa myöhemmin Ruhlebenissa käyntini jälkeen tein hauskan matkan Etelä-Saksaan ja tällöin sain tilaisuuden tutustua sotavankileiriin, jossa säilytettiin todellisia, ase kädessä vangittuja vihollisia.

Tämän matkan tein erään amerikkalaisen sanomalehtimiehen, "The Associated Press "-nimisen suuren amerikkalaisen tietotoimiston kirjeenvaihtajan mister Guido Ernst Enderisin seurassa ja saksalaisen ratsuväenluutnantin Georg Stöhrin opastamana.

Lukijani kai kummastelee, kuinka amerikkalainen sanomalehtimies, vihollisinaan alamainen, sai vapaana oleskella Saksassa. Minuakin tämä seikka ihmetytti kovin ja tutustuttuani hra Enderisiin Neutrales-Pressequartierissa en malttanut olla kohta lausumatta julki kummastustani.

— Oletteko todellakin Yhdysvaltain alamainen? Kuinka saatte ja uskallatte oleskella Saksassa?

— Olenpa kyllä, mutta olen viimeinen amerikkalainen täällä, — vastasi mr E. salaperäisesti hymyillen ja toivotti minulle hyvää vointia näkemiin saakka. Matkamme oli alkava saman päivän iltana.

Vasta myöhemmin matkalla oppaamme luutnantti Stöhr selitti asian oikean laidan. Amerikkalaisiin sanomalehtiin oli englantilaisten sähkösanomatoimistojen välityksellä levitetty pöyristyttäviä hirmujuttuja amerikkalaisten sotavankien kohtelusta Saksassa.

Associated Press oli sen vuoksi kehoittanut Hollannissa oleskelevaa kirjeenvaihtajaansa hra Enderisiä ottamaan asiasta tarkemman selon. Tämä oli ennen sodan puhkeamista Saksan ja Yhdysvaltain välillä oleskellut Berlinissä ja hän päätti nyt saksalaisten ystäviensä suosituksia hyväkseen käyttäen koettaa saada Saksan hallitukselta luvan matkustaa sinne mieskohtaisesti tutustumaan amerikkalaisten sotavankien oloihin. Lupa myönnettiin ja nyt hra Enderis ja minä hänen satunnaisena seuralaisenaan olimme matkalla tarkastamaan erästä sotavankileiriä, jonne m.m. oli koottu ne muutamat sadat amerikkalaiset sotilaat, jotka siihen saakka olivat joutuneet saksalaisten vangiksi. Siinä selitys yankeen oleskeluun Saksassa.

Lähdimme matkalle Berlinistä elokuun 22 päivän iltana ja retkemme kulki Frankfurt am Mainin, Darmstadtin, Heidelbergin ja Karlsruhen kautta pieneen Rastattin kaupunkiin, joka sijaitsee Badenissa noin 20 km Karlsruhesta lounaaseen, 35 km Strassburgista koilliseen ja noin 10 km Reinistä itään Schwarzwaldin vuoriston juurella. Tällä matkalla sain omin silmin havaita, kuinka suuri ero on Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä maanlaatuun ja kasvullisuuteen nähden. Berlinin ympäristöt ja yleensä koko Pohjois-Saksan alanko on täynnä karuja hietanummia ja rämeitä, joissa kasvaa matalavartista petäjä-, ja koivumetsää tai väkevämmillä paikoilla tammistoa ja jotka ainoastaan saksalaisen tunnetulla tarmolla ja ahkeruudella on saatu suurimmalta osaltaan muokatuksi ja muutetuksi viljaa kasvaviksi vainioiksi.

Etelä-Saksa sitä vastoin Türingerwaldilta alkaen on kuin ihana yrttitarha. Jokilaaksot ja tasangot mitä parhainta viljelysmaata, hedelmällisiä vainioita ja niiden välillä reheviä metsikköjä, joissa kasvaa pyökkejä, lehtikuusia y.m. jaloja puulajeja. Vuoriharjanteet ja kekomaisesti taivasta kohti kohoavat kukkulat viiniviljelysten, luumu- ja päärynäpuitten peittämät. Tuskin missään näkee viljelykseen kelpaamatonta hylkymaata. Vastustamattomalla lumousvoimalla vetävät nuo viinimäet eli viinivuoret — Weinberge, kuten saksalaiset niitä nimittävät, tähystystorneineen ja keski-aikaisine ritarilinnanraunioineen muukalaisen silmän puoleensa. Noin 40—60 km leveässä Reinin laaksossa kukoistavat teollisuuskaupungit satoine tehdaspiippuineen seuraavat tiheästi toisiaan.

Hiukan ylempänä vuoririnteen ensimmäisillä pengermillä siintää kauniita maakyliä siroine tiilikattoisine kivitaloineen, viininviljelijöineen ja viinitupineen.

Ihania luonnonrikkaita seutuja, joita ei koskaan väsy katselemasta. Täällä on vasta todellinen Saksa, kuten eräs mannheimiläinen nostoväkisotilas minulle Berlinissä oli vakuuttanut.

Nyt sodan aikana eroitus oli tietysti vieläkin enemmän silmäänpistävä. Berlinissä ja yleensä Pohjois-Saksassa kaikki tavarat, elintarpeetkin olivat moninkerroin kalliimpia kuin ennen sotaa. Etelä-Saksassa hinnat kohtuulliset, joskin tietysti korkeammat kuin rauhan aikana ja ainakin elintarpeita riittämään saakka. Kaikilla rautatieasemilla naiset ja lapset myyskentelevät matkustajille tuoreita, herkullisia hedelmiä. Sievä pahvirove, joka sisälsi pari, kolme mehukasta päärynää ja viisi, kuusi kielelle sulavaa luumua, maksoi — 60 penniä, kun sitävastoin omenat ja päärynät Berlinissä maksoivat markan, jopa enemmänkin kappaleelta hedelmäkaupasta ostettuina, puhumattakaan ravintolahinnoista. Eipä senvuoksi kumma, että Berlinin ja Etelä-Saksan välillä oli melkein lakkaamatta vireillä sanomalehtikiista elintarvekysymyksestä. Berlinin sanomalehdet valittivat, että hedelmällinen Etelä-Saksa, varsinkin Baijeri, osoitti ilmeistä itsekkyyttä ja isänmaallisen solidarisuuden puutetta, eli yltäkylläisyydessä, mutta kieltäytyi luovuttamasta nälkää kärsivälle Berlinille ylijäämävarastojansa. Etelä-saksalaiset taas nurisivat, että heidän täytyi aivan liian alhaisiin rajahintoihin luovuttaa elintarpeita berliniläisille nälkäkurjille, samaan aikaan kuin omienkin suurten kulutuskeskuksien väestö sai nähdä puutetta. Tosiasia kaikissa tapauksissa on, että Etelä-Saksan maaseudulla sai mitä elintarpeita hyvänsä ilman kortteja ja verrattain kohtuullisilla hinnoilla.

Rastattin asemalla oli meitä ystävällisesti vastaanottamassa sotavankileirin komendantin siviiliapulainen tohtori Guenther. Pyydän saada muutamalla sanalla esitellä tämän uuden tuttavani.

Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin Freiburgin yliopiston eläintieteen professori ja samalla kotimaassansa yleisesti tunnettu ja suosittu luonnontieteellinen kirjailija fil. tohtori Konrad Guenther. Kuultuaan, että olin suomalainen, hän totesi kohta, että olimme molemmat "saman puolen miehiä." Professori Guenther on nimittäin alkujaan itämerenmaakuntalainen, syntynyt v. 1874 Riiassa, jossa isä oli kauppias. Siellä hän myöskin alkoi koulunkäyntinsä, mutta kun sikäläiset saksalaiset koulut sitten venäläistytettiin, muutti hän Saksaan, jossa harjoitti opintoja Bonnin, Leipzigin ja Freiburgin yliopistoissa. Viimeksimainitussa korkeakoulussa hänet 1899 (siis 25 vuotiaana) seppelöitiin fil. tohtoriksi korkeimmilla arvosanoilla. Kolme vuotta myöhemmin tri Guentheristä tuli Freiburgin yliopiston eläintieteen professori. Opettajatoimensa ohella hän on uutterasti harrastanut itsenäistä tieteellistä tutkimusta, tehnyt tutkimusmatkoja troopillisiin maihin, m.m. Ceylonin saarelle v. 1912, ja julkaissut suuren joukon teoksia eläintieteen ja luonnonfilosofian alalta. Erittäinkin tunnetuksi ja suosituksi hän on tullut suuren yleisön keskuudessa kansantajuisten luonnontieteellisten kirjoitelmiensa kautta. Sitäpaitsi hän on innokas eläin- ja luonnonsuojelusmies. Muuten vaatimaton ja puhelias herra, kuten todelliset oppineet ainakin.

Kun prof. G. on vielä nuori mies, kesällä 1918 vasta 44 vuotta vanha, siis vielä asevelvollinen, niin hän oli myöskin mobilisoimismääräyksen alainen, kuten monet muut saksalaiset professorit. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut mennä rintamalle, vaan sai suorittaa asevelvollisuutensa Rastattissa toimien hallituksen määräämänä siviililuottamusmiehenä sotavankileirin päällikön luona. Hänen opastuksellansa saimme sitten tarkastaa sitä vankileirin osastoa, jonne amerikkalaiset oli sijoitettu.

Hiukan väsyneinä 15-tuntisen rautatiematkan jälkeen nautimme eräässä kaupungin ravintolassa aamiaispäivällisen Reinin-viinien kera. Meillä olikin hyvää aikaa, sillä olimme saapuneet perille klo 1 i.p., mutta vankileirin komendantti oli ilmoittanut voivansa ottaa meidät vastaan vasta klo 3 aikaan. Prof. Guenther tutustutti meitä sillävälin paikkakuntaan kertoen yhtä ja toista sikäläisistä oloista.

Rastatt on samannimisen piirikunnan pääkaupunki ja entinen linnoitus pienen Murg-joen rannalla. Asukasluku on noin 15,000 henkeä. Kaupungin huomattavin rakennus on Badenin maakreivin Ludvig Wilhelm I:n 17:nnen vuosisadan lopulla rakennuttama komea linna, jossa 1714 Ranskan ja Itävallan välillä allekirjoitettiin n.s. "Rastattin rauha", mikä lopetti pitkäaikaiset Espanjan perintösodat. Muuten Rastatt on vähäpätöinen pikkukaupunki, jonka elämää kuitenkin kesäisin vilkastuttavat läheisyydessä olevaan ihanaan Baden-Badenin kylpypaikkaan kauttakulkumatkalla olevat ulkomaalaiset ja kotimaiset kylpyvieraat.

Sovittuun aikaan, klo 3 i.p. ajoimme professori G:n seurassa noin kilometrin matkan kaupungin ulkopuolella olevaan sotavankileiriin ja ilmoittauduimme komendantin virkahuoneessa. Muitta mutkitta pääsimmekin tämän korkean herran puheille. Kenraalimajuri Lange — se oli komendantin nimi — otti meidät kohteliaasti, mutta kylmän virallisesti vastaan. Vaikka hänelle tietysti sähköteitse oli jo Berlinistä ilmoitettu tulostamme, ketä olimme ja mikä oli käyntimme tarkoituksena, piti hän tässä suhteessa erittäin tarkan kuulustelun ja tarkasti huolellisesti paperimme.

Mr Enderis antoi puolestansa sellaisen selityksen kuin yllä olen maininnut hänen Saksan matkansa tarkoituksesta.

— Jaha, te olette siis meidän vihollisiamme. Haluatteko ehkä saada pysyväisen oleskelupaikan leirissämme? — huomautti kenraali L. kuivanleikillisesti.

— Jaa, riippuu siitä, kuinka asiat rupeavat kehittymään, — vastasi herra Enderis samassa äänilajissa.

— Ja te sitten, mitä te haluatte? — kysyi kenraali, minun puoleeni kääntyen.

Selitin, että olin saapunut Saksaan korkeimman armeijanjohdon toivomuksesta ja halusin nyt tutustua olosuhteisiin Saksan sotavankileireissä.

— Olen puolestani valmis tyydyttämään herrojen toivomuksen, mutta oleskelunne leirissä ei saa kestää kauan, — korkeintaan pari tuntia. Sen jälkeen herrojen on nopeasti poistuttava paikkakunnalta!

Kiitimme kohteliaisuudesta ja lupasimme toimia reklementin mukaan. Lähdimme siis oppaamme prof. Guentherin kanssa leirin amerikkalaiseen osastoon.

Paitsi amerikkalaisia säilytettiin Rastattin vankileirissä nimittäin muitakin kansallisuuksia olevia sotavankeja: ranskalaisia, englantilaisia ja muistaakseni myöskin venäläisiä. Koko leiri muodosti tavallaan pienen kaupungin katuineen ja kortteleineen. Asukaslukunsa puolesta se oli tasan vanhan Rastattin veroinen. Siellä oli tilaa noin 15,000 sotavangille ja kaikki huoneet ilmoitettiin vuokratuiksi. Siis asuntopula sielläkin.

Amerikkalainen "kaupunginosa", jota me olimme saapuneet erikoisesti tarkastamaan, oli pienin siitä yksinkertaisesta syystä, että amerikkalaisia oli vasta vähän ennättänyt joutua saksalaisten vangiksi. Ensimmäiset amerikkalais-osastothan saapuivat Ranskaan vasta heinäkuussa 1917 ja ennen kesää 1918 ne olivat ottaneet osaa ainoastaan pieniin kahakoihin etupäässä Lothringin rintamalla. Vasta heinä- ja elokuussa 1918 amerikkalaisia joukkoja alkoi suuremmassa määrässä tulvia liittolaisten rintamalle, niin että niitä ennen taistelujen päättymistä (marraskuun 11 päivänä 1918) oli kokonaista kolme armeijaa, yksi Lothringissa Verdunista kaakkoon päin, toinen Verdunin ja Argonnen metsän välisellä rintamalla ja kolmas Belgiassa, lukuunottamatta useita ranskalaisten ja englantilaisten joukkojen reserveinä melkein pitkin koko rintamaa toimineita erillisiä amerikkalais-osastoja. Lothringin ja Belgian armeijat eivät todenteolla ennättäneet ottaa osaa taisteluihin, mutta Verdunin—Argonnen linjalla toiminut kenraali Liggetin armeija piteli syyskuun loppupuolelta alkaen ja koko lokakuun erittäin pahoin kenraali Gallwitzin saksalaista armeijaa ja valloitti m.m. historiallisen kuuluisan Sedanin kaupungin. Saksalaisten raporttien mukaan tämä amerikkalainen armeija karsikin saksalaisten lujasti linnoitettuja asemia vastaan ramakasti hyökätessään suuren mieshukan ja muutamia tuhansia lienee joutunut vangiksikin, mutta nämä tuskin vielä olivat ennättäneet saksalaisiin vankileireihin, kun aselepo allekirjoitettiin ja kaikki liittolaisten menettämät sotavangit oli heti vapautettava.

Kuten sanottu, ennen syyskuuta 1918 Saksassa oli hyvin vähän amerikkalaisia sotavankeja, joten niitä varten ei ollut tarvittu edes erityistä leiriä, vaan oli nuo muutamat kymmenet ranskalaisten ja englantilaisten mukana haaviin joutuneet amerikkalaiset sijoitettu toisten joukkoon, milloin mihinkin vankileiriin, aina Itä-Preussiin saakka. Vasta kesällä 1918 kaikki Amerikan alamaiset oli koottu yhteen ja sijoitettu Rastattin leirin erityiseen osastoon. Minun siellä vieraillessani heitä oli kaiken kaikkiaan ainoastaan 540 miestä.

Lähestyessämme leirin porttia, jonka pielessä ladatulla kiväärillä varustettu sotilas piti vahtia, huomasin erään pitkäkoipisen miehen loikkivan aitauksen ulkopuolista sivua pitkin portille päin pujahtaakseen siitä sisälle. Ymmärsin kohta, että edessämme oli sotavanki, joka ohjesääntöä rikkoen, vaikka tietysti vartiosotilaan luvalla oli pujahtanut ulos leiristä hiukan pitemmälle jaloittelulle, mutta joka nyt, nähdessään hra Guentherin ja vierasta väkeä lähestyvän, koetti kenenkään huomaamatta puikkelehtia takaisin lailliselle alueelle. Mutta pian huomasin, että karkulainen ei yksinomaan paennut meitä.

— Halt! — kuulin yht'äkkiä karskin äänen huutavan takanani.

Kenraali Lange oli kohta meidän hänen luotansa lähdettyä ottanut ajopelinsä ja saapui nyt itse mieskohtaisesti opastamaan meitä valtakuntansa tarkastamisessa. Hän se tietysti oli tuon luvattomilla retkillä olleen sotavangin kauhun todellinen aiheuttaja. Ja kylläpä syyllinen nyt saikin kuulla kunniansa. Monta Donnerwetteriä ja muuta sotilaallista voimasanaa sateli tuon onnettoman korville, joka seisoi suorana kuin tikku ja katuvaisen näköisenä kuin pahantekijä ainakin ankaran tuomarin edessä, ennen kuin komendantti sai vihansa hiukan asettumaan ja työnsi hänet edellään portista sisälle. Me astelimme perästä kenraalin lakkaamatta sadatellessa holhokkiensa kurittomuutta ja vartioiden huolimattomuutta. Tapahtuma saattoi hänet todellakin pahalle päälle ja meihinkin tuo välikohtaus teki vähemmän miellyttävän vaikutuksen.

Tulomme näytti herättävän leirissä suurta huomiota. Ulkona olleet sotavangit keräytyivät ryhmiin pääkäytävän vierelle, toisia virtasi ulos parakeista ja kaikkiin ikkunoihin ilmestyi päitä. Astuimme lähemmäksi ja kaikki tervehtivät meitä sotilaallisella reippaudella. Herra Enderis puhutteli etumaisia vankeja englanninkielellä selittäen, kuka hän oli. Virallinen jäykkyys oli kuin pois puhallettu. Kaikkien kasvoille ilmestyi ilonväre ikäänkuin he olisivat äkkiä kohdanneet vanhan ystävän. Vieraalla maalla saman kansan jäsenet tuntevat olevansa vanhoja ystäviä, vaikka eivät koskaan ennen olisi toisiansa nähneet. "Pataljoonan esikunta" — kymmenkunta aliupseeria, astui esiin joukosta. Kaikki pitkänsolakoita, mutta jäntereisiä ja kovakouraisia miehiä, oikeita urheilijatyyppejä. Kun tervehdin heitä kädestä, niin olivat sormeni mennä littuun, niin luja oli amerikkalaisten puristus.

Hra Enderis alkoi kohta vilkkaan keskustelun ja vangit ryhmittyivät tiheäksi piiriksi ympärillemme. Englanninkieltä taitamattomana minun täytyi tyytyä vain kuuntelemaan ja katselemaan koettaen arvata, mistä milloinkin oli puhe.

Mutta professori Guenther tuli avukseni. Hän huomautti, että leirissä on myöskin useita skandinavialais-amerikkalaisia, joiden kanssa voin ehkä keskustella heidän vanhalla äidinkielellänsä. Se oli mainio keksintö. Huudettiin Larssenia, Lundbergia, Jenseniä y.m. suomalaisenkin korvalle tuttuja nimiä ja pian ilmestyivät joukosta myöskin nimien omistajat. Tutustuin kolmeen tai neljään ruotsalaiseen, jotka kaikki olivat jo pienenä poikana siirtyneet vanhempiensa, kanssa Amerikkaan, mutta puhuivat kyllä äidinkieltänsä, vaikkakin niin murteellisesti, että minun oli sangen vaikea ymmärtää heitä.

Eräs heistä, muistaakseni juuri Lundberg, kotoisin keski-Ruotsista, oli edellisessä huhtikuussa joutunut vangiksi Lothringin rintamalla. Hänet oli aluksi viety Tuchelin lähellä Länsi-Preussissa olevaan sotavankileiriin. Siellä hän oli tutustunut pariin suomalaiseen työmieheen, jotka saksalaiset olivat pidättäneet Ahvenanmaalla ja vieneet vankeuteen. Miehet olivat vakuuttaneet olevansa aivan viattomia, eivät kuuluneet punakaartiin, vaan saksalaiset olivat muka vanginneet heidät joko väärän ilmiannon perusteella tahi yksinkertaisesti sen vuoksi, että he olivat suomalaisia työmiehiä. Oleskelu Tuchelissa oli ollut epämiellyttävää, mutta kaikeksi onneksi L. myöhemmin kesällä siirrettiin Rastattiin. Nykyisiin olosuhteisiin hän sanoi olevansa tyytyväinen. Ruoka-annokset olivat tosin niukanpuoleiset, mutta kun ei työkään ollut erittäin kovaa, niin kyllä toimeen tuli.

Norjalainen Larssen, kotoisin Kristianian läheisyydestä, oli oleskellut noin 9 vuotta Amerikassa toimien lämmittäjänä sisävesilaivoilla, kun sota syttyi ja hänet kutsuttiin armeijaan. Hän oli ollut mukana Marnen taistelussa heinäkuun puolivälissä ja joutunut siellä vangiksi. Taistelu oli ollut kauheata. — En missään tapauksessa luullut hengissä pääseväni. Kaatua kuulasateessa tai joutua saksalaisten vangiksi ja tulla ammutuksi, muuta valitsemisen varaa ei mielestäni ollut. Meille oli näet kerrottu, että saksalaiset eivät ota mitään vankeja, vaan surmaavat elävänä käsiinsä saamansa viholliset heti taistelutantereella. Kun tiedustelupatrullini mukana äkkiä huomasin olevani saksalaisten ympäröimä, niin luulin varmasti viimeisen hetkeni tulleen. Olin valmistautunut pahimman varalle. Suuri oli sen vuoksi kummastukseni, kun saksalaiset, huudettuaan "kädet ylös", eivät ampuneetkaan meitä, vaan lähettivät vartioituina rintamansa selkäpuolelle. Ihmisiä ne näyttävät olevan saksalaisetkin. Kohtelua vastaan minulla ei ole mitään valittamista. Ja täällä leirissä olot ovat siedettävät.

Näin selitteli norjalainen ystäväni, jonka kieltä, merkillistä kyllä, ymmärsin paljon paremmin kuin ruotsalaisten amerikkalais-murretta. Hän olikin ollut vasta yhdeksän vuotta uudessa maailmassa ja tullut sinne täysikasvuisena miehenä.

Vielä kolmas skandinavialainen tyyppi.

Tanskalaisia edusti aivan nuorelta näyttävä, vaaleaverinen, kirkassilmäinen poikanen.

— Kuinka vanha olette?

— 19-vuotias.

— Vain 19-vuotias! Kuinka olette niin nuorena joutunut armeijaan ja sotaan?

— Tietysti vapaaehtoisena! — vastasi Jensen ylpeästi, melkeinpä uhmailevasti.

Tämä oli mielestäni erittäin kuvaava tapaus. Amerikassa Europan eri kansallisuudet voivat ainakin ennen Yhdysvaltain sotaan yhtymistä ilmaista vapaasti myötätuntonsa tahi vastenmielisyytensä sotiviin valtioryhmiin nähden. Mitä skandinavialaisiin tulee, niin ruotsalais-amerikkalaisten myötätunto ylipäänsä lienee ollut ainakin sodan alussa Saksan ja sen liittolaisten puolella, kun sitä vastoin norjalaiset ja tanskalaiset selvästi ilmaisivat englantilais- tai ranskalais-sympatiansa. Kotona Europassa varsinkin tanskalaisten, joiden pieni isänmaa on niin sanoakseni aivan Germaniamamman kainalossa, täytyi valtioviisauden ja itsesäilytysvaiston vaatimuksia noudattaen tehdä sodan aikana väkivaltaa tunteilleen, teeskennellä ystävyyttä silloin niin peloittavan mahtavaa naapuria kohtaan ja noudattaa virallisissa suhteissa mitä tasapuolisinta puolueettomuutta molempia taistelevia kohtaan, mikä Tanskalle ei ollutkaan vaikeata, kun sillä oli kummallekin aina jotakin hyvää annettavana. Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että kaikki tanskalaiset olisivat saksalais-vihamielisiä. Pidettiinhän esim. Tanskan koko sosialidemokraattista puoluetta länsivalloissa saksalais-ystävällisenä sen sovittavan ja välittävän taktiikan tähden, jota tanskalaiset sosialistit noudattivat lieventääkseen kansojen välillä — työväenluokkienkin kesken — leimuavaa vihaa. Tanskalaisten ja saksalaisten sosialistien välit olivatkin koko sodan ajan mitä parhaimmat, kun sitä vastoin Ruotsin sosialidemokratian ja sen johtajan Hjalmar Brantingin myötätunto alusta alkaen kallistui niin ratkaisevasti lännen demokraattisten kansojen puolelle, että se vaikutti useinkin epäoikeutetulta puolueellisuudelta. Myöskin Tanskan sivistyneistön piireissä oli monta vilpitöntä Saksan ystävää, jotka kaikin tavoin työskentelivät hyvien naapuruussuhteiden säilyttämiseksi, ei sen vuoksi, että olisivat ihailleet tuota ulkomaalaiseen niin tympäisevästi vaikuttavaa preussilaista itsekylläisyyttä ja ylimielisyyttä tahi junkkerien ja sotilaskastin väkivaltaisia hallitusmetoodeja, vaan sen tähden, että he olivat oppineet tuntemaan, ymmärtämään ja kunnioittamaan Saksan kansan parhaimpien henkisten voimain edustajia, joille preussilainen järjestelmä ja henki oli yhtä vastenmielinen ja painostava kuin vapautta rakastaville ulkomaalaisille.

Mutta toiselta puolen en luule erehtyväni väittäessäni, että jokseenkin laajoissa tanskalaisissa piireissä, ennen kaikkea sivistyneiden keskuudessa, kyti vielä se katkeruuden tunne ja revanshihalu, jonka Saksan heille v. 1864 tuottama nöyryytys, Slesvig-Holsteinin menettäminen jätti jälkeensä. Mutta alituisesti tulivuoren juurella asuessaan tanskalaiset ovat oppineet hillitsemään itsensä ja näyttelemään teeskenneltyä tyyneyttä. Tämä Tanskan kansan mieliala tuli selvimmin näkyviin juuri Saksan vallankumouksen jälkeen kun Pohjois-Slesvigin kysymys jälleen astui polttavana päiväjärjestykseen. Suorastaan hämmästyttävää on se intohimoton tyyneys ja asiallisuus, jolla kaikki tanskalaiset piirit ovat tätä ennen niin arkaluontoista kysymystä käsitelleet. Ei mitään liiallisia vaatimuksia. Tanskalaiset haluavat ainoastaan saada takaisin sen, mikä heille kohtuuden ja oikeuden mukaan kuuluu, ja senkin täysin lojaalisella tavalla. Jos jollakin yltiöpäisellä taholla kotimaassa yritettiin houkutella Tanskan kansaa käyttämään hyväkseen edullista tilaisuutta seikkailupolitiikan ajamiseen tahi ulkoapäin tehtiin paljon lupaavia tarjouksia (Kielin kanavan omistamisesta j.n.e.), niin torjui Tanskan yleinen mielipide jyrkästi kaikki tällaiset mielettömyydet. Tämä todistaa kansan poliittista kypsyyttä ja kylmää harkitsemiskykyä. Mutta siitä huolimatta tanskalainen tuntee nyt ylpeätä tyydytystä nähdessään yli 50 vuotta kestäneen vääryyden vihdoinkin saavan hyvityksensä. Kirvelevin sydämin hän oli koko puolen vuosisadan aikana kuunnellut rajan eteläpuolella asuvien veljiensä valituksia ja hätähuutoja preussilaisen sorron alla, mutta hän oli liian heikko rientääkseen heitä auttamaan asevoimalla. Mutta suuriarvoinen oli kaikissa tapauksissa se siveellinen rohkaisu, jota tanskalaiset antoivat Pohjois-Slesvigissä asuville veljilleen harjoittamalla heidän keskuudessaan laajaa valistustyötä estäen siten heikoimmatkin heistä saksalaistumasta, kunnes vapautuksen hetki löi.

Näin olen ymmärtänyt tanskalaisten valtiollisen psykologian ennen sotaa ja sen aikana. Tässä valossa tekivät myöskin tuon Rastattin leirissä kohtaamani nuoren tanskalais-amerikkalaisen sanat: "tietysti vapaaehtoisena olen lähtenyt sotaan", minuun voimakkaan vaikutuksen. Amerikassa, jonne saakka Saksan pelottava varjo ei ulottunut, tanskalaisten tunteet sitä kohtaan esiintyivät peittelemättä. Alaikäiset nuorukaisetkin astuivat vapaaehtoisina Amerikan armeijain riveihin saadakseen taistella Saksaa vastaan slesvigiläisten veljiensä puolesta.

Tiedustellessani muuten näiltä skandinavialaisamerikkalaisilta, oliko sotainen innostus Amerikassa ollut suuri, myönsivät he kyllä niin yleensä olleen. Eräs ruotsalainen lisäsi kuitenkin, ettei heillä ollut mitään erityistä halua: lähteä Europpaan taistelemaan, "mutta kun olemme Amerikan kansalaisia, pidämme Amerikkaa uutena isänmaanamme ja kun se kutsui meitä, niin velvollisuus oli täytettävä. Ja parempihan on kaatua rehellisessä taistelussa sotanäyttämöllä kuin tulla ammutuksi kotona karkulaisena". Viimeisellä viittauksella hän nähtävästi tahtoi sanoa, että sellaistakin oli tapahtunut Amerikassa, jossa sodanvastainen agitatsioni ja niskoittelu armotta lannistettiin mitä drakonisimmilla keinoilla.

Amerikkalaiset ystäväni olivat erittäin uteliaita kuulemaan mielipiteeni siitä, milloin sota loppuu. Tähän kysymykseen en luonnollisesti voinut antaa mitään varmaa vastausta. Selitin, että sodan nykyisellä asteella oli sangen vaikea sanoa, milloin se päättyi. Tuntui kyllä siltä, kuin ratkaisu olisi hyvinkin lähellä, mutta pahimmassa tapauksessa sota voi pitkistyä ja kestää vielä parikin vuotta. Tällä hetkellä liittolaisarmeijat tosin hyökkäävät, mutta näyttää sangen epävarmalta, kykenevätkö ne jatkamaan rynnistystään ja saavuttamaan mitään huomattavampia tuloksia ennen talven tuloa.

Vastaukseni näytti tehneen epätyydyttävän ja lohduttoman vaikutuksen sotavankeihin. Eräs heistä huomautti, että jos sota vielä kestää kaksi vuotta, niin ei hän jaksa kestää tätä yksitoikkoista vankilaelämää, vaan koettaa livistää muitten amerikkalaisten luokse Vogeseille. Mutta eräs toinen otti asian käytännöllisemmältä kannalta. Liikemiehen nokkeluudella hän laski kohta, että jos sota kestää vielä kaksi tai kolme vuotta, niin heistä kaikista tuli pieniä kapitalisteja, sillä amerikkalainen sotamies sai palkkaa 33 dollaria kuussa ja tämä palkka juoksi tietysti myöskin vankeusajalta.

Paitsi skandinavialaisia oli tuossa 540 miestä käsittävässä amerikkalaisjoukossa melkein kaikki Yhdysvalloissa asuvat kansallisuudet edustettuina; oli puolalaisia, venäläisiä, Itävallan ja Balkanin slaavilaisia, unkarilaisia, italialaisia j.n.e., vieläpä yksi neekerikin, yhteensä 20 eri kansallisuutta. Niin ainakin minulle vakuutettiin.

— Mutta missä ovat suomalaiset? — kysäsin uteliaana.

— Toistaiseksi ei joukossamme ole ainoatakaan suomalaista, — vastasi yllä esittelemäni norjalainen Larssen, — mutta pian kai niitäkin tulee. Amerikkalaisissa joukoissa Ranskassa on koko joukko suomalaisiakin.

Valitin kovin, etten saanut tavata ainoatakaan maanmiestäni näissä mielenkiintoisissa, joskaan ei huvittavissa olosuhteissa.

Saksalaisella taholla huomautettiin jonkinlaisella mielihyvällä tästä amerikkalaisissa joukoissa vallitsevasta Babelin sekoituksesta. Tätä seikkaa pidettiin nimittäin valaisevana todistuksena Amerikan armeijan alhaisesta sotakuntoisuudesta. Niin heterogeninen, monenlaisista aineksista kokoonpantu armeija ei varmaankaan voinut toimia tyydyttävästi, ei ainakaan kyetä kilpailemaan yhtenäisen kansallisen armeijan kanssa. Niin vakuuttivat saksalaiset asiantuntijat. Mutta tässä suhteessa samoin kuin yleensä Amerikan maailmansodassa näyttelemään osuuteen nähden saksalaiset perustivat laskelmansa aivan vääriin otaksumiin, kuten sodan loppuvaihe selvästi osoitti. Niinpä saksalaiset spesialistit todistivat tarkoilla numeroilla, että Yhdysvallat voisivat kuljettaa Europpaan vuoden 1918 syksyyn mennessä korkeintaan 500,000 miestä, mutta kun sotatoimet päättyivät voi Yhdysvaltain meriministeriö ilmoittaa, että aselevon allekirjoittamisen hetkellä marraskuun 11 p:nä 1918 Ranskassa oli kaikkiaan 2 1/2 miljoonaa amerikkalaista sotilasta, siis viisi kertaa se määrä, minkä saksalaiset olivat edellyttäneet. Tämä amerikkalaisten toimintakyvyn ja mahdollisuuksien vähäksyminen olikin epäilemättä yksi tärkeimpiä syitä Saksan armeijan lopulliseen tappioon.

Tässä olen maininnut tärkeimmät Rastattin sotavankileirissä saamistani vaikutelmista. Meidän matkasuunnitelmaamme kuului alunpitäen ainoastaan leirin amerikkalaisen osaston tarkastaminen. Meillä ei siis ollut valtuuksia käydä tuon vankilakaupungin muissa kortteleissa ja sellainen tarkastus — huolellisesti toimitettuna — olisikin vaatinut useita päiviä, ehkäpä viikkojakin aikaa.

Parin tunnin vierailun jälkeen lausuimme siis "Uuden Rastattin" tilapäisille asukkaille jäähyväiset ja toivotimme heille pikaista vapautusta, mikä tapahtuikin kahden kuukauden kuluttua.

Mitä sotavangit Saksalle maksoivat.

Sellaisia väliaikaisia muukalaiskaupunkeja kuin Rastattin sotavankileiri, josta ainoastaan pienen osan olin tilaisuudessa näkemään, oli Saksassa maailmansodan lopulla useita kymmeniä, jopa satojakin. Kun saksalaiset joukot eri rintamilla ottivat neljän sotavuoden kuluessa ainakin 3 miljoonaa sotavankia, joille kaikille oli hankittava säilytyspaikka, ja yhteen sotavankileiriin sijoitettiin 10,000—20,000 miestä eli keskimäärin 15,000 sotavankia, niin voimme otaksua, että Saksan valtakunnan eri osissa oli yhteensä noin 200 leiriä. Leiripaikoiksi käytettiin tavallisesti rauhanaikaisia sotaväenharjoituskenttiä, kilparatoja kuten esim. Ruhlebenissa, tai muita tarkoitukseen sopivia avaria paikkoja. Leirin tavallinen asemakaava oli seuraava: lankkuaidalla ja piikkilankaesteillä ympäröidyn alueen läpi kulki leveämpi pääkatu, jonka molemmin puolin oli rakennettu puisia asuntoparakkeja, keittiörakennus, varastohuoneita, sairaalaparakki ja muita tarpeellisia rakennuksia, kuten kylpy- ja pesuhuoneita, desinfisioimislaitos j.n.e. Useissa leireissä oli, kuten kaupungissa ainakin, kellotorni kelloineen. Tällaista tornia voitiin samalla käyttää myöskin vartiotornina. Työvoimana leiriä rakennettaessa käytettiin enimmäkseen sotavankeja. Rakennuskustannukset nousivat virallisen saksalaisen tilaston mukaan noin 2 miljoonaan markkaan leiriä kohti. Jo tästä voimme huomata, mitä huikeita summia sotavankien hoito tuli Saksan valtiolle maksamaan. Jos otaksumme, että tuollaisia leirejä oli 200, niin nousevat yksinomaan rakennuskustannukset 400 miljoonaan markkaan. Mutta sotavangit eivät tietysti eläneet ainoastaan sillä, että saivat katon päänsä päälle, vaan heille oli hankittava myöskin riittävästi ravintoa. Kun muistamme, kuinka kireät elintarveolot Saksassa olivat jo vuodesta 1915 alkaen, niin ymmärrämme helposti, mitä vaikeuksia saksalaiset saivat voittaa noiden miljoonien sotavankien muonituksessa täyttääkseen tässä suhteessa inhimillisyyden vaatimukset ja voidakseen esiintyä ulkomaiden edessä hyvällä omallatunnolla. Sotavankien leipäannos oli ainakin virallisesti määrätty 300 grammaksi päivää ja päätä kohti, mutta onko käytännössä aina voitu jakaa tämä määrä vähentämättömänä, en voi mennä takaamaan. Sen lisäksi laskettiin kutakin sotavankia kohti muita elintarpeita noin 60—70 pennin arvosta päivälle. Näiden numeroiden nojalla voimme laskea, että 3 milj. sotavangin ylläpito tuli maksamaan noin 2 milj. markkaa päivässä, 60 milj. kuukaudessa ja 720 milj. markkaa vuodessa. Nämä numerot ovat tietysti vain ylimalkaisia, mutta kun lisäksi otamme huomioon sotavankileirien vartioimiseen, lääkäri- ja sairaanhoito- y.m. henkilökunnan palkkaamiseen ja muihin menoihin tarvittavat varat, niin voimme huoletta sanoa, että sotavankien hoito ja ylläpito tuli Saksan valtiolle neljän sotavuoden kuluessa maksamaan useita miljardeja markkoja. Vaikka saksalaiset taistelujen kestäessä suurella ylpeydellä ja riemulla lukivatkin yleisesikuntansa tiedonantoja niin ja niin monen kymmenen tai sadantuhannen vangin ottamisesta, vaati näiden suurten vihollismäärien hoito ja elättäminen paljon työtä ja suuria kustannuksia se oli taloudellisesti hyvin rasittavaa ja kallista huvia.

Mutta se oli välttämättömyys ja saksalaiset ovat epäilemättä koettaneet voimiensa mukaan täyttää velvollisuutensa tässäkin suhteessa. Huolimatta kaikista vastapuolen levittämistä parjausjutuista voitaneen hyvällä omallatunnolla sanoa, että sotavankien hoito ja terveydelliset olosuhteet Saksan leireissä olivat koko sodan ajan ylipäänsä moitteettomat. Yksityisten henkilöiden aiheuttamat epäkohdat ja väärinkäytökset eivät tietysti näin laajassa järjestelmässä ole vältettävissä, mutta ne eivät muuta yleisarvostelmaa.

Saksan armeijan rintamalla Pohjois-Ranskassa.

Berlin — Montmédy.

Berliniin saapuessamme meillä suomalaisilla sanomalehtimiehillä oli, kuten pian saimme huomata, jokseenkin vähän toiveita päästä matkamme varsinaiseen päämäärään, Saksan armeijan rintamalle. Ja tämä johtui ensinnäkin siitä, että rintamamatkojen järjestäminen sanomalehdistön edustajille riippui Saksassa, kuten kai muissakin sotaa käyvissä maissa, ensi kädessä armeijan suuren päämajan harkinnasta ja suostumuksesta. Niin tärkeään paikkaan kuin taistelevan armeijan keskuuteen, sotatoimien välittömään läheisyyteen, näyttämölle, jossa lyödään arpaa kansojen ja valtakuntien kohtaloista, ei kernaasti ja joka hetki päästetä syrjäisiä katselijoita, ja jos päästetään, niin tarkan valvonnan mukaan. Näin ollen saimme olla valmiit ainakin odottamaan, kunnes kirjeenvaihto päämajan ja asianomaisten berliniläisten viranomaisten välillä oli asiastamme suoritettu, ja tämä vaati tietysti melkoisen määrän aikaa.

Mutta meidän rintamamatkamme epävarmuus ja viivästyminen aiheutui — niin arvelimme — muistakin realisemmista seikoista kuin yllämainituista muodollisuuksista. Yleinen sotilaallinen asema lännessä oli perinpohjin muuttunut. Saksalaisten maalisk. 21 p:nä alkama jaksoittainen suurhyökkäys oli heinäkuun puolivälissä joutunut pysähdyksiin ja heinäk. 18 p:nä alkoivat ranskalaiset amerikkalaisten tukemina Aisne- ja Marnejokien välisellä rintamaosalla tarmokkaan vastahyökkäyksen, avaten siten sen liittolaisarmeijain yleisen suurrynnäkön, joka pian pakoitti Saksan armeijan peräytymään laajalla rintamalla ja Saksan hallituksen anomaan vihollisuuksien lopettamista ja rauhanneuvottelujen alkamista.

Sotaonnen käännyttyä näin pysyväisesti saksalaisille vastaiseksi olimme menettäneet kaiken toivon sotanäyttämölle pääsemisestä ja suunnittelimme jo kotimatkaa, kun aivan elokuun loppupäivinä saimme kutsun Neutrales-Pressequartieriin, jossa meille iloisena yllätyksenä ilmoitettiin, että suuresta päämajasta oli vihdoinkin saapunut rintamamatkaa koskevaan anomukseemme myönteinen vastaus. Otimme luonnollisesti tämän tiedon vastaan suurella tyytyväisyydellä ja innostuksella. Pelkomme oli ollut turha. Hartainkin toivomuksemme oli siis toteutuva! Meille suotiin todellakin tilaisuus nähdä omin silmin ainakin osa siitä mahtavasta ja monimutkaisesta koneistosta, jota sanottiin Saksan kenttäarmeijaksi.

Retkikuntaamme tuli kuulumaan kuusi henkeä: tanskalaisen sanomalehden "Berlingske Tidenden" kirjeenvaihtaja herra Henry Hellssen, helsinkiläinen asianajaja, tohtori Friedmann, me kolme suomalaista sanomalehtimiestä ja saksalainen saattajamme, Preussin kaartin ensimmäisen reservirykmentin täydennyspataljoonan upseeri, luutnantti Konrad Lange. Matkavalmistuksista mainittakoon, että saimme kaikkien mahdollisuuksien varalta tehdä "testamenttimme", s.o. kukin meistä allekirjoitti paperin, jossa hän omasta ja oikeudenomistajainsa puolesta vapautti Saksan valtion kaikesta vastuusta ja korvausvaatimuksista, jos häntä matkalla kohtaisi joku tapaturma tai hän parhaimmassa tapauksessa menettäisi ehkä henkensäkin. Siis sangen vakava toimitus. Kaikki omalla uhalla. Ne meistä, joilla oli muutakin omaisuutta kuin henki, olivat luullakseni jo aikaisemmin tehneet säädöksen sen tulevasta kohtalosta, jos omistaja ei sattuisi aijotulta matkaltamme hengissä palaamaan. Muuten saimme lyhyen neuvon: sopiva matkapuku päälle ja mahdollisimman vähän muita tavaroita mukaan.

Syyskuun 2 p:n iltana k:lo 8 aikaan kokouduimme sopimuksen mukaan Anhalter Bahnhofin asematalon I luokan odotussaliin. Reipas saattajaupseerimme oli jo ennakolta huolehtinut matkalippujemme ja makuupaikkojen hankkimisesta koko seurueelle. Meidän tarvitsi vain hiukan heilutella jalkojamme ja pian olimme lähinnä Frankfurt am Mainia kohti vierivässä pikajunassa.

Kun sitten parittain sijoitettuina lojuimme "Mitropan" (Mitteleuropäische Speise- und Schlafwagengesellschaftin eli Keskieuropalaisen ravintola- ja makuuvaunuyhtiön) makuuvaunun mukavissa, vaikkakin ahtaanpuolisissa osastoissa, niin luulenpa jokaisen meistä tunteneen hiukan outoa hermojännitystä tuntematonta tulevaisuutta kohti vyöryessämme. Matkamme lopullinen päämääräkin oli meille vielä tuntematon. Siitä ei Berlinissä oltu ilmoitettu mitään eikä edes saattajamme sanonut sitä tarkoin tietävänsä. Hän voi kuitenkin meille jo nyt kertoa, että retkemme tuli kulkemaan Frankfurt am Mainin, Mainzin ja Metzin kautta Pohjois-Ranskaan ja että rautatiematkamme tuli päättymään luultavasti Montmédyssä tai Charlevillessa. Mutta minkä saksalaisen armeijaryhmän tai armeijan rintamalle meidän oli määrä saapua, se oli vielä peitetty salaperäisyyden vaippaan. Ainakin allekirjoittaneen mieli paloi tietysti jollekin sellaiselle rintamanosalle, jossa sotatoimet parhaillaan olivat täydessä käynnissä ja josta siis, kuten arvelin, olisin helpoimmin voinut seurata sodan verileikkiä sen kaikissa muodoissa ja saada todellakin selvän käsityksen nykyaikaisesta suurtaistelusta. Eräs hollantilainen virkaveljeni, joka oli suorittanut jo useampia sellaisia matkoja kuin meillä nyt oli edessämme, oli kyllä jo Berlinissä osittain jäähdyttänyt intoani ja vähentänyt suuria toiveitani lausumalla oman kokemuksensa nojalla sen arvelun, että meidät, varsinkin kun olimme ensikertalaisia, vietäisiin varmasti jollekin rauhalliselle rintamanosalle — siis Vogeseille tai Verdunin rintamalle, jossa jo pidemmän aikaa oli vallinnut ja kaikesta päättäen tuli edelleenkin vallitsemaan suhteellinen hiljaisuus. Tämä jossakin määrin lievensi matkakuumettani, mutta siitä huolimatta uskoin ja toivoin parasta.

Pimeässä vaununosastossa maatessani työskenteli mielikuvitukseni nyt kuumeisella kiireellä. Nukkumatti ei oikein ottanut tullakseen, ajatukset liitelivät nopeasti milloin minnekin aina kaukaiseen kotimaahan saakka, mutta enimmin askartelivat aivot luonnollisesti matkamme yhteydessä olevissa seikoissa, koettaen luoda jo ennakkokuvia sen mahdollisuuksista. Ainakin allekirjoittaneen täytyy myöntää, että nukuin yön jokseenkin keveästi, vain toisella silmällä, ja heräsin jo varhain aamuhämärässä, muistaakseni Erfurtin seuduilla.

K:lo 8 aamulla astuimme ulos junasta Frankfurtin asemalle, joka lienee Leipzigin aseman jälkeen Saksan suurin. Mutta pysähdys ei ollut pitkäaikainen, vain sen verran, että makuuvaunu eroitettiin junasta ja korvattiin ravintolavaunulla. Osa Berlinistä saapuneita matkustajia jäi Frankfurtiin, mutta sitä runsaammin uusia, etupäässä sotilashenkilöltä, tuli sijaan. Sivumennen mainittakoon tässä, että näkymättömänä matkatoverinamme jo Berlinistä alkaen oli Preussin prinssi Oscar, keisari Wilhelmin viides poika, jota monarkistimme aikoinaan toivoivat Suomen kuninkaaksi. Näimme hänet vilahdukselta Anhaltin asemalla Berlinissä hänen astuessaan seurueineen junaan. Hän jatkoi Frankfurtista matkaa samalla junalla, mutta sittemmin kadotimme hänet. Sotanäyttämölle, jossa prinssi Oscar, kuten useimmat muutkin saksalaiset prinssit, säännöllisesti palveli, ei hän tällä kertaa matkustanut, vaan poikkesi nähtävästi johonkin Reinin varrella tai Taunus-vuoristossa olevaan huvilinnaan.

Matkaa jatkettiin sitten Frankfurtista länteen päin Main-joen vartta pitkin. Pian juna kulki Reinin yli ja sukellettuaan toista kilometriä pitkän tunnelin läpi — Mainzin vanhan linnan alitse — se pysähtyi Mainzin päärautatieasemalle. Jo ensi silmäyksellä huomaa matkustaja saapuneensa yhteen Etelä-Saksan kauneimmista kaupungeista, ainakin mitä kaupungin asemaan ja sitä ympäröivän seudun luontoon tulee. Mainz sijaitsee, kuten tunnettua, Rein-virran vasemmalla rannalla vastapäätä sitä paikkaa, missä Main laskee tuohon Keski-Europan mahtavaan valtasuoneen. Jokirannat ovat tällä kohdalla korkeat — ihania viinivuoria eli viinamäkiä. Mutta tarkoituksemme ei ole pysähtyä tänne. Juna kulkee vielä jonkun matkaa länteen päin seuraten Reinin vasenta rantaa Bingeniin saakka. Oikealla Reinin takana on jaloista viineistään kuuluisa Rildesheim.

Jätämme nyt Reinin ja matkamme suuntautuu Reinin vasemmanpuolisen lisäjoen Nahen laaksoa pitkin, Rhein-Pfalzin vuoriseudun halki lounaaseen. Luonto on mitä ihanin. Juna kulkee vuoroin syviä, kapeita laaksoja, vuoroin korkeita, rehevän kasvullisuuden peittämiä harjanteita pitkin, vuoroin puhkaisee se eteensattuvan ylitsepääsemättömän harjanteen, sukeltaen hetkeksi maanalaiseen tunneliin, jossa keskellä herran kirkasta päivääkin vallitsee yön synkkä pimeys. Saarbrückenin pohjoispuolella alkaa Saarin kivihiili- ja rautakaivosalue lukuisine rautatehtaineen, jotka mahtavine sulatusuuneineen törröttävät ilmoille kuin mitkäkin kummituskoneet. Falkenbergin seuduilla maisema muuttuu tasaisemmaksi, loiva-aaltoiseksi, kuljemme Lothringin ylätasangon halki ja saavumme kuuluisaan linnoituskaupunkiin Metziin.

Olimme nyt jo verrattain lähellä sotanäyttämöä. Ranskalaisten lähimmille asemille Pont-à-Moussonin alueella oli ainoastaan noin 20 km matka. Täällä olikin jo selviä sodan jälkiä ja merkkejä huomattavissa. Useiden rautatieaseman lähellä olevien talojen katot ja seinät olivat pahasti vahingoittuneet vihollislentäjäin harhaan osuneista pommeista. Sanon harhaan, sillä ne olivat tietysti olleet etupäässä aiotut putoamaan Metzin suurelle rautatieasemalle häiritsemään siellä vallitsevaa vilkasta liikennettä. Ratapihalle vanhan rautatievaunun päälle oli rakennettu korkea tähystyslava, jossa saksalaiset vartiosotilaat kuularuiskuineen ja keveine ilmapuolustuskanuunoineen olivat joka hetki valmiit ottamaan mahdollisesti ilmestyvän siivekkään vihollisen lämpimästi vastaan. Kaupungin yläpuolella leijaili saksalainen kiinnepallo, jossa tähystäjät lakkaamatta pitivät silmällä eteläistä ja läntistä taivaanrantaa antaakseen epäilyttävän lentäjän ilmestyessä viipymättä hälyytysmerkin. Myöskin lentokoneita kaarteli ja kierteli parhaillaan ilmassa, mutta ne olivat onneksi tällä kertaa kaikki omia, nimittäin saksalaisia.

Kostoksi saksalaisten lentolaivojen ja lentokoneiden Englantiin ja Parisia vastaan tehdyistä hävitysretkistä tekivät liittolaisten lentäjäeskaaderit sodan viimeisinä kuukausina tuhkatiheään hyökkäysretkiä Etelä- ja Länsi-Saksaan pudotellen tuhoa tuottavia pommejaan milloin mihinkin pahaa aavistamattomaan kaupunkiin. Tällaisten retkien tulokset olivat sotilaallisessa suhteessa aina jokseenkin vähäiset, mutta rauhallisen väestön mielialaan ne vaikuttivat terrorisoivasti ja kiihdyttävästi, herättäen muutenkin sotaan kyllästyneessä ja kaikenlaisten puutteiden ja kärsimysten kiusaamassa kansassa tyytymättömyyttä omia sotilasviranomaisia kohtaan, jotka muka eivät olleet kyllin valppaita torjumaan tällaisia hyökkäyksiä ja suojelemaan rauhallisten asukkaiden henkeä ja omaisuutta.

Sitäkin halutumpia maalitauluja liittolaislentäjäin pommeille olivat tietysti sotilaallisessa suhteessa niin tärkeät paikat kuin esim. Metz. Mutta lentohyökkäys sellaista tukikohtaa vastaan oli sangen vaikea, sillä Metz oli lujien maalinnoitustensa ohella varustettu myöskin mitä täydellisimmillä ilmapuolustuslaitteilla. Useimmat lentohyökkäykset sitä vastaan olivat sen vuoksi täydellisesti epäonnistuneet ja päättyneet itse hyökkääjille tuhoisasti. Ainoastaan yön pimeyden suojassa vihollislentäjät rohkenivatkin silloin tällöin tehdä yrityksen lähestyä tätä kaupunkia, kun he sensijaan voivat usein tiputella pommejaan sellaisiin mitään pahaa aavistamattomiin, rauhallisiin kaupunkeihin kuin Mannheimiin, Karlsruheen y.m., vieläpä Frankfurt am Mainiin saakka. Metzissä oli tälläkin kertaa täysin rauhallista, mutta noin viikkoa myöhemmin rintamamatkani jälkeen sain lukea saksalaisista sanomalehdistä, että ranskalaisten kauaskantavat tykistöpatterit Pont-à-Moussonin rintamalla olivat alkaneet pommittaa Metziä — tietysti vain sen ulkovarustuksia. Vahinko, että satuimme matkustamaan liian aikaisin ja menetimme siten tilaisuuden kuulla tuota juhlallista konserttia.

Metzistä tiemme kääntyi pohjoiseen suuntaan kulkien Moselin länsirannan aluetta ja luulimme aluksi saavamme matkustaa pienen Luxemburgin valtion kautta, mutta aivan Diedenhofin eli Thionvillen eteläpuolella junamme poikkesi jälleen länteen tai oikeammin luoteiseen suuntaan katkaistakseen saksalais-ranskalaisen valtakunnanrajan Fentschin ja Audunle-Romanin asemien väliltä. Fentsch oli siis viimeinen saksalainen asema ja Audun-le-Roman ensimmäinen ranskalainen asema matkamme varrella. Moselin länsipuolella oleva alue molemmin puolin rajaa on jälleen korkeaa vuorimaata — täällä on Maasin ja Moselin välinen vedenjakaja. Luonto on melkein majesteetillisen jylhää, vaikkei tosin ollakaan missään alppiseudussa. "Vuoret" täällä ovat vain muutamia satoja metrejä merenpinnan yläpuolella olevia harjanteita, joita peittävät rehevät tammi- ja pyökkimetsät, mutta ne ovat jyrkkärinteisiä, muodostaen väliinsä kapeita ouruja tai yltympäri suljettuja kattilamaisia laaksoja, joiden pohjalla on kauniita kyliä ja tehdaspaikkoja. Rautatie kiemurtelee vaivaloisesti melkein äkkijyrkkiä rinteitä pitkin puhkaisten korkeimmat harjanteet lukuisina tunneleina.

Samoin kuin Saarin alue on myöskin Moselin ja Maasin välinen alue, Saksan, Ranskan, Luxemburgin ja Belgian rajaseudun vuoret rikkaita kivihiili- ja rautamalmikerrostumista. Saksan puolella ovat m.m. Ueckingenin ja Kneuttingenin suuret kaivokset ja rautatehtaat, Ranskan puolella taas kuuluisat Brieyn ja Longwyn kaivosalueet. Kaikki nämä lukuisat kaivokset ja tehtaat työskentelivät sodan aikana kuumeisella kiireellä Saksan sotateollisuuden hyväksi. Rauhan aikana niissä käytettiin etupäässä ulkomaalaista työvoimaa, varsinkin italialaisia, ja sodankin puhjettua tämä työvoima jäi joko vapaaehtoisesti tahi pidätettynä suurimmaksi osaksi paikoilleen.

Kun saksalaiselta oppaaltamme ihmetellen kysäsimme, mikseivät ranskalaiset ja englantilaiset lentäjät olleet pommeillaan tuhonneet näitä mahtavia, Saksan armeijan varustamiselle niin tavattoman tärkeitä teollisuuslaitoksia, antoi hän asiantuntijan varmuudella — saattajamme, luutnantti L. on nimittäin rauhan aikana erään saksalaisen suurliikkeen insinööri — kysymykseemme aivan luonnollisen selityksen. Näihin yrityksiin oli saksalaisen kapitalin ohella sijoitettu suuria belgialaisia ja ranskalaisia pääomia. Siinä syy miksi niitä säästettiin. On väitetty, että maailmansota oli etupäässä kapitalistien ja liikemiesten aikaansaama ja että juuri näiden edun vuoksi uhrattiin niin äärettömiä verivirtoja ja miljoonia ihmishenkiä. Olkoonpa kuinka hyvänsä, mutia ainakin tässä oli loistava esimerkki siitä, kuinka sota ottaa huolellisesti huomioon kansainvälisen kapitalismin edut.

Olimme siis saapunee! "kauniiseen ranskojen maahan", kuten matkatoverini V. muisti sopivalla hetkellä huomauttaa. Sillä pienellä alueella Ranskan maata, johon meillä oli tällä kertaa onni tutustua, saimme kuitenkin sittemmin nähdä paljon muutakin kuin kaunista, näimme sodan kaameaa hävitystä. Mutta siitä myöhemmin.

Ensimmäiseltä ranskalaiselta asemalta lähtiessämme alkoi jo hämärtää, ilta oli käsissä ja kietoi meidät pian tummaan vaippaansa. Olimme siksi lähellä rintamaa, että junan täytyi kulkea lentäjävaaran vuoksi sammutetuin tulin. Taivas oli tähtikirkas, mutta kuuton, joten yö oli musta kuin piki. Tuntui vähän kaamealta istua siinä pilkkopimeässä. Silloin tällöin katosi tähtienkin himmeä tuike vaununikkunasta ja junan kumeasta kolinasta ymmärsin, että kuljimme taas jonkun tunnelin läpi. Nopeutemme oli mahdollisimman hidasta. Oli kuljettava varovasti, sillä kuka voi taata, etteivät vihollisen lentäjät jossakin paikassa olleet rikkoneet rataa edestämme. Audunin aseman lähellä olimme iltahämärissä nähneet ratavierellä kiskoilta suistuneen junan jätteet. Onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut jo pitkä aika sitten — ehkäpä jo siihen aikaan kuin sodan myrsky kulki näiden seutujen yli — syksyllä 1914. Jäljellä oli tuskin muuta kuin vaunujen rautaosat, ikäänkuin jonkun jättiläiseläimen luuranko. Mutta se oli kaikissa tapauksissa varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tällaisilla matkoilla voi tapahtua.

Varovasti siis eteenpäin. Sivuutimme vielä monta asemaa ja pysäkkiä, joista mainitsemista ansaitsee Longuyon, kunnes juna vihdoin puoli 11 aikaan illalla pysähtyi Montmédyn asemalle. Saattajamme oli pistäytynyt ulos vaunusta ja palasi nyt ilmoittaen, että meidän oli astuttava junasta. Rautatiematkamme päättyi. Mutta junasta poistuminen ei ollut niinkään helppo asia, sillä vaunumme käytäväkin oli täynnä matkustajia, saksalaisia sotilaita, jotka matkasta väsyneinä nukkuivat tai torkkuivat matkatavaroittensa päällä. Koko junamme oli muuten täynnä upseereja ja sotilaita, jotka lyhyen loman jälkeen palasivat jälleen sotanäyttämölle, kohti uusia vaaroja ja koettelemuksia. Siviilimatkustajista, pientä seuruettamme lukuunottamatta, olivat viimeisetkin tippuneet junasta jo kaukana Saksan alueella.

Lausuimme jäähyväiset eräälle matkalla saamallemme uudelle tuttavalle, majuri W:lle, joka Frankfurtista lähdettäessä oli junassa vallinneen tungoksen tähden pyytänyt ja saanut paikan meidän erikoisosastossamme. Erittäin miellyttävä, hienosti sivistynyt ja laajatietoinen saksalainen upseeri. Hän kuului kruununprinssin esikuntaan, oli ollut lyhyellä lomalla kotimaassa ja palasi rintamalle ottaakseen nyt oman rykmentin komennettavakseen. Häntä saamme melkoiseksi osaksi kiittää siitä, että varsinkin lopputaipaleella niin hitaaksi käynyt matkamme tuntui siitä huolimatta nopealta ja viehättävältä. Ne asiantuntemuksella ja harvinaisella avomielisyydellä annetut selitykset, joita majuri W:n kanssa keskustellessamme saimme sodasta ja sotapolitiikasta ja yleensä kansainvälisestä asemasta maailmansodan viidennen vuoden alkaessa, olivat omiaan valaisemaan meidän monessakin suhteessa hämäriä käsityksiämme näistä asioista. Vain ohimenevä tuttavuus, mutta tuntui melkein haikealta sellaisissa olosuhteissa, kuin nyt olimme erota tuosta perin miellyttävästä henkilöstä.

Kuka tietää, mitä kaikkea hän vielä sai kokea sodan raivokkaan loppunäytöksen kuluessa, kuka tietää, eikö hän ehkä lepää tuolla vieraalla maalla, Ranskan mullassa, monien muiden uhrien joukossa. Minä puolestani toivoisin vielä kerran voivani tavata hänet elävien joukossa.

Tulomme Montmédyhyn oli tietysti asianomaisten tiedossa. Vain himmeästi valaistulla asemalla otti meidät vastaan eräs esikuntaupseeri, hänkin arvoltaan majuri ja hänenkin nimensä alkoi W-kirjaimella. Ordonanssisotilaat sieppasivat matkalaukut käsistämme ja majuri W. saattoi meidät aivan aseman vierellä olevaan upseerikotiin, joka kantoi "Keisari Wilhelm II:n" nimeä. Siellä meidän oli määrä viettää ensimmäinen yömme sotanäyttämöllä, johon tämä alue voidaan jo täydellä syyllä lukea kuuluvaksi. Upseerikodin todella kodikkaassa ruokasalissa majuri W. selitti meille, minne olimme saapuneet ja mikä tuli olemaan seuraavan, s.o. ensimmäisen rintamalla oleskelupäivämme ohjelma.

Hollantilainen virkaveljen! Berlinissä oli sittenkin arvannut oikein.

Olimme saapuneet sille läntisen rintaman osalle, jota saksalaisissa raporteissa nimitettiin kenraali von Gallwitzin armeijaryhmän rintamaksi eli tarkemmin sanottuna Verdunin pohjoispuolella toimineen viidennen saksalaisen armeijan keskuuteen. Seuraavien kolmen päivän aikana oli meillä kunnia nauttia Sakan armeijan vierasvaraisuutta ja rikastuttaa kokemustamme niillä moninaisilla näkemyksillä ja vaikutelmilla, joita sotakentällä tositoiminnassa oleva nykyaikainen armeija ja sen monimutkainen koneisto voi tarjota, me saimme astua välittömään kosketukseen itse sodan kanssa.

Haukattuamme hiukan sotaleipää, — mikä maistuikin erinomaisen hyvältä, kun illallisen olimme syöneet junassa jo k:lo 8 aikaan, — poistuimme meille osoitettuihin yksinkertaisiin, mutta mukaviin huoneisiimme ja vähän yli vuorokauden kestäneestä rautatiematkasta väsyneenä vaivuin pian virkistävään uneen, jota kuitenkin ehkä jonkun verran häiritsivät haavekuvat huomisen päivän seikkailuista, joiden oli määrä alkaa todellisten kenttätapojen mukaisesti, meidän mielestämme sangen varhain, nimittäin täsmälleen k:lo 7 aamulla.

Montmédy.

Montmédyn kaupunki, jossa meidän päämajamme sotanäyttämöllä oleskelumme aikana oli, sijaitsee Meusen (Maasin) oikeanpuolisen lisäjoen Chiersin varrella, noin 25 km Verdunista suoraan pohjoiseen, jokseenkin saman matkan Sedanista kaakkoon, lähellä Belgian rajaa. Se on samannimisen hallintopiirin (arrondissementin) pääpaikka Meusen läänissä eli departementissa. Kaupungin asema on erittäin kaunis, ympäristö korkeata vuoriseutua (Ardennit). Itse kaupunki jakautuu kahteen osaan, alakaupunkiin, joka sijaitsee jokilaaksossa, ja yläkaupunkiin, joka on rakennettu noin 65 metriä edellisen yläpuolella olevalle kukkulatasangolle. Yläkaupunki on Montmédyn vanhin, alkuperäinen osa, se rakennettiin ja linnoitettiin 1200-luvun alkupuolella ja sen jälkeen se on ollut useita kertoja kiivaiden taistelujen näyttämönä, kunnes se 1659 jäi pysyväisesti Ranskan haltuun. Kuuluisat ranskalaiset linnoitusinsinöörit de Ville ja Vauban loivat sitten Montmédysta aikansa sotatekniikan vaatimusten mukaisen varustuksen. Keskuslinna eli sitadelli sijaitsee noin 230 metriä Chiersin laakson yläpuolelle kohoavalla kukkulalla, josta koko kaupunki on saanut nimensä (Mons medius-Montmédy-keskikukkula). Napoleonin sodissa Montmédyn linnoitus puolustautui urhoollisesti koalitsionijoukkoja vastaan vielä Waterloon taistelun jälkeenkin, ja vasta sitten kun viholliset olivat rynnäköllä valloittaneet alakaupungin, linnoitus antautui kunniallisilla ehdoilla. Varusväki sai pitää aseensa ja marssia vapaasti pois linnoituksesta. Vuosien 1870-71 ranskalais-saksalaisessa sodassa Montmédy näytteli myöskin huomattavaa osaa. Saksalaiset alkoivat tämän linnoituksen pommituksen kohta Sedanin taistelun jälkeen syyskuussa 1870, mutta se piti urhoollisesti puoliansa ja vasta pitkäaikaisen piirityksen lannistamana Montmédyn varusväki, noin 3,000 miestä, joiden käytettävänä oli 65 tykkiä, antautui jouluk. 14 p:nä saksalaisen kenraalin von Kameken joukoille, kun linnoituksen varustukset olivat vihollisen ankarasta pommituksesta muuttuneet pelkiksi soraläjiksi. Rauhanteon jälkeen vallitukset rakennettiin uudestaan ja varustettiin uudenaikaisilla pattereilla, niin että Montmédy luettiin maailmansodan edellä puolustuskykynsä puolesta toiseen linnoitusluokkaan. Mutta saksalaisten hyökätessä elokuussa 1914 Belgian kautta Ranskaan Montmédy ei kyennyt kauan vastustamaan nykyaikaisen järeän piiritystykistön voimaa, vaan antautui lyhyen pommituksen jälkeen elokuun 31 päivänä.

Asuntokeskuksena Montmédy on vain vähäpätöinen pikku kaupunki, jossa yllämainittua vanhaa linnaa lukuunottamatta, ei ole mitään merkillisempiä nähtävyyksiä. Asukasluku oli ennen sotaa vähän alle 3,000 henkeä, jotka harjoittivat viljan ja viinin kauppaa, nahkateollisuutta y.m.

Saksalaisten lähestyessä suurin osa asukkaista oli paennut ranskalaisten joukkojen mukana maan sisäosiin. Elämä kaupungissa oli sen vuoksi meidän siellä vieraillessamme jokseenkin kuollutta; vain muutamat jälelle jääneet pikkukauppiaat jatkoivat liikettänsä löytäen suurimman osan ostajistaan tietysti saksalaisten joukkojen keskuudesta. Kaupungin harvat hotellit, vieraskodit ja muut suuremmat rakennukset olivat saksalaisten joukkojen hallussa, ne oli muutettu sotilaskodeiksi, upseerikodeiksi, klubi- ja kasinohuoneistoiksi. Keskustoria nimitettiin nyt "Kaiserplatziksi" ja sen varrella olevaan suurempaan liiketaloon oli sijoitettu saksalainen kenttäkirjakauppa ja sotilaslukusali. Kaikki kadut oli ristitty uudestaan. Vanhan ranskalaisen nimen yläpuolelle oli asetettu saksalainen nimikilpi: Kaiserstrasse, Hindenburgstrasse, Kronprinzenstrasse j.n.e. Montmédy oli nimittäin saksalaisten joukkojen tärkeä keskityspaikka. Siellä piti myöskin viidennen saksalaisen armeijan ylipäällikkö kenraali Gallwitz päämajaansa.

Calaisista Lillen, Charlevillen ja Sedanin kautta Nancyyn vievä Pohjois-Ranskan päärautatie kulkee Montmédyn kautta ja tästä lähtee sivurata Virtonin kautta Arloniin Belgiassa. Sitä paitsi Montmédy on Longuyonin ja Audunin kautta rautatieyhteydessä Metzin kanssa, jota viimeksi mainittua rautatietä pitkin me juuri olimme saapuneet Montmédyhyn.

Ensimmäisen kerran rintamalle.

Keskiviikko, syyskuun 4 päivä, ensimmäinen päivämme sotanäyttämöllä, valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Edellisenä iltana saamamme orderin mukaan nousimme lämpimistä vuoteistamme jo klo 6, pukeuduimme ripeästi, sillä sänkyyn ei tuotu kahvia eikä sanomalehtiä, ja puoli 7 olimme jo täysilukuisina koolla "Kaiser Wilhelm II:n" ruokasalissa. Ryypättiin aamukahvit ja haukattiin vähän leipää voin ja juuston kera. Saksassa sodan aikana voin asemesta yleisesti käytettyä marmeladia oli myöskin tarjona.

Tasan klo 7 aamulla istuimme jo upseerikodin edustalla kärsimättömästi puhkuvissa autoissa, joiden oli määrä kiidättää meidät lähimmälle rintamaosalle. Kuin lentoon lehahtaaksensa syöksähtivät biilit eteenpäin läpi Montmédyn ja pian olimme leveällä, tasaisella viertotiellä, matkamme lähimpänä päämääränä Maas-joen rannalla oleva pieni Stenayn kaupunki, jonka läheisyydessä meidän oli kohdattava erinäisiä herroja.

Arvioin kulkunopeutemme ainakin 100 km tunnissa. Niin huikeaa vauhtia en koskaan ennen ollut ajanut. Viileä ja tyyni aamuilma löi hurjasti kuin myrskytuuli vastaan pannen vielä yölämpimät jäsenet hiukan värisemään. Ehkä sen osaksi aiheutti myöskin jännittynyt odotus sen johdosta, mitä tulossa oli.

Autojen kumipyörät tupruttivat useiden poutapäivien jälkeen kuivan ja keveän viertotiehiekan sakeina pilvinä ilmoille. Oli melkein mahdotonta pitää silmiänsä auki ja tarkastella nopeasti vaihtuvia kauniita maisemia. Hetken kuluttua olimme kuin riihimiehiä, vaatteet, kasvot, tukka ja kaikki reiät pölyä täynnä. Mutta kuljettajallemme tämä meno näytti olevan aivan luonnollista ja jokapäiväistä lystiä. Sodassa on aina kiire eikä auta katsominen kauneutta tai siisteyttä. Jonkun kylän kohdalla, kurvapaikoissa vauhti hiukan hiljeni kiihtyäkseen jälleen entistä nopeammaksi varoituspillin kimakan viserryksen kaikuessa lakkaamatta.

Muutamassa minuutissa olimme suorittaneet tuon 15 km pitkän matkan Montmédystä Stenayhin. Mutta emme poikenneet kaupunkiin, vaan jatkoimme matkaa vielä kappaleen sen ohitse, kunnes pysähdyimme eräässä tienhaarassa seisovan, nähtävästi meitä odottaneen automobiilin luokse. Hengähdin todellakin helpotuksesta tuon vimmatun kyydin jälkeen.

Astuin alas vaunusta ja hierottuani vähän tomua silmistäni huomasin seisovani neljän sotilashenkilön edessä. Kolmella oli tuttu saksalainen upseeriunivormu, mutta neljäs erosi sekä virkapukunsa että ulkomuotonsa puolesta muista seuralaisistansa. Saattajaupseerimme suoritti lyhyen esittelyn. Uudet tuttavamme olivat:

Hänen ylhäisyytensä Perthef pasha, turkkilainen kenraali, joka sodan alkuvuosina oli toiminut armeijan komentajana Kaukasian rintamalla ja taistellut vaihtelevalla onnella ryssiä vastaan. Myöhemmin hänet oli komennettu Turkin edustajaksi Itävalta-Unkarin päämajaan ja tässä ominaisuudessa hän oli nyt, kuten mekin, tullut tutustumaan mahtavimman liittolaisensa Saksan armeijaan ja sodankäyntiin läntisellä rintamalla. Ulkomuoto: vartalo lyhyenläntä, mutta leveäharteinen ja tanakka, ihon väri tummanruskea, leuka- ja poskiparta huolellisesti ajeltu, viikset lyhyeksi leikatut. Tummassa tukassa jo runsaasti harmaata, vaikka ikää olikin, kuten myöhemmin sain kuulla, ainoastaan 46 vuotta. Silmät ruskeat ja vilkkaat, liikkeet nopeat. Hänen itämaalainen kohteliaisuutensa vaikutti melkein liialliselta vaatimattomuudelta niin korkean arvohenkilön puolelta. Kaikissa tapauksissa miellyttävä ja hauska mies. Meillä olikin sitten onni nauttia hänen ylhäisyytensä pashan seuraa melkein koko sen ajan, minkä rintamalla oleskelimme, yhtä aamupäivää lukuunottamatta.

Toiset juuri kohtaamamme henkilöt olivat: eversti Caspar, kapteeni von Werner ja yliluutnantti Schäfer, kaikki saksalaisia esikuntaupseereita.

Nousimme jälleen autioihin, joita karavaaniimme nyt kuului siis kolme, ja matkaa jatkettiin. Mutta pian uusi pysähdys ja uusi esittely. Tällä kertaa saimme tutustua saksalaiseen ylhäisyyteen, 21:n armeijakunnan päällikköön, kenraaliluutnantti von Oveniin. Arvokas ja iäkäs soturi, mutta jalalta vielä ketterä kuin nuorukainen. Häntä seurasi kaksi esikuntaupseeria, majuri von Zeltmann ja everstiluutnantti Jahn.

Seurueemme oli nyt täysilukuinen ja matkaa jatkettiin sitten entisellä kiivaudella ja tomupilvien tuprutessa suoraan etelää kohti Maas-joen vartta seuraavaa suurta viertotietä pitkin.

Tuontuostakin sivuutimme kuormastokolonneja, raskaita lastiautomobiileja eli voimavaunuja, moottoripyörällä kiitäviä lähettisotilaita, patrulleja, jotka olivat joko matkalla rintamalle tahi palasivat sieltä — kuormarattaat ja voimavaunut naamioidut vihreillä lehvillä. Näin vilkkaan liikenteen vallitessa ja meidän nopeudellamme olisi joka hetki voinut odottaa yhteentörmäystä, mutta kaikki meni onnellisesti, sillä autojemme varoitusmerkit käänsivät kuin taikasauvalla kaikki ajopelit ja muut kulkijat aina määrätylle puolelle ja tie oli esteetön. Sivuutimme Mouzayn pikkukylän ja Dun-sur-Meusen kauppalan, kunnes vihdoin pysähdyttiin ja noustiin vaunuista. Varsinainen päivätyömme alkoi.

Erään leiripaikan tarkastus.

Kenraali von Ovenin mieskohtaisella opastuksella saimme nyt tarkastaa saattajaimme ilmoituksen mukaan noin 10 km päässä ranskalaisten etulinjoilta olevaa leiripaikkaa, jossa palveluksesta vapaat reservijoukot saivat levähtää ja nauttia niitä mukavuuksia, mitä taistelutantereella, vihollisen kuulilta hiukan syrjässä, voidaan tarjota. Katseltiin asuntoparakkeja mukavine riippusänkyineen, pistäydyttiin kenttäkylpylässä, jossa upseerit tai sotilaat raskaan päivätyön jälkeen voivat puhdistautua ja virkistää itseänsä yksinkertaisissa, mutta tarkoitustaan täysin vastaavissa ammeissa.

Mutta tarjotaanpa täällä henkistäkin virkistystä. Astumme tilavaan ja tavallista korkeampaan lautarakennukseen, jossa koko permantoa peittävät pitkät penkkirivit kuin teatterissa. Olemme todella teatterissa, elävien kuvien teatterissa, ja hänen ylhäisyytensä määräyksestä meille esitetään erinomainen filmi: ratsastuskilpailut. Sangen selviä kuvia. Tällaisia kinoteattereita oli saksalaisten linjojen takana läntisellä sotanäyttämöllä useita satoja pitkin rintamaa ja ne kuuluivat olevan sotilaille lepohetkinä erittäin haluttuja huvipaikkoja.

Teatterinäytännön päätyttyä vietiin meidät toiseen sivistyslaitokseen, nimittäin kenttäkirjakauppaan. Sieltä voi tiedonhaluinen sotilas ostaa hauskaa ajanvietettä. Tarjona oli etupäässä sotakirjallisuutta, mutta myöskin muuta opettavaista ja — mikä parasta ja varmaankin halutuinta lukemista — kotimaan sanomalehtiä, jotka saapuivat tänne sangen tuoreina, vain parin päivän vanhoina. Sanomalehtien hankinnassa ja myynnissä kirjakaupan vakuutettiin noudattaneen täydellistä puolueettomuutta ja ostajan makua. "Deutsche Tageszeitungin" ja muiden oikeistolehtien rinnalla oli myöskin vapaamielisiä vasemmistolehtiä saatavana. Meille näytettiin "Berliner Tageblatt" ja "Frankfurter Zeitung", mutta "Vorwärtsia", sosialidemokraattien pää-äänenkannattajaa, en huomannut. Sitä paitsi oli liikkeessä monenlaista muuta kirjakauppa-alaan kuuluvaa, postikortteja, kirjepaperia, kirjoitustarpeita, kuuluisimpien kenraalien muotokuvia y.m.

Poikkesimme vielä "hovin" hevostallissa, jossa oli erittäin hyvin ruokittuja, leveäselkäisiä, tukevajalkaisia kuormanvetäjiä, sekä kaniinitarhassa, jonka pyöreäsilmäisistä asukkaista niistäkin voi olla joskus yksitoikkoisen kenttäelämän lomassa sekä huvia että hyötyä. Kaniininpaistia tarjotaan Berlinin parhaimmissakin ravintoloissa.

Koko leiri oli rakennettu syrjään tiestä, matalan lehtimetsän kätköön, josta ohikulkijan oli sitä mahdoton huomata. Tuskin sitä oli keksinyt vihollislentäjänkään tarkka silmä.

Lyhyt tarkastuskäyntimme oli päättynyt. Nousimme jälleen biileihimme — niitä oli nyt neljä — ja matkaa jatkettiin etelään tai hiukan kaakkoon päin, s.o. Verdunia ja vihollisrintamaa kohti. Muutaman minuutin kuluttua ajoimme pieneen Vilosnesin kylään, jonka läheisyydessä tarkastimme laitosta, jota tuskin on jokaisessa Suomen kaupungissakaan, nimittäin sähkölaitosta. Sijoitettuna vanhaan myllyrakennukseen, valmisti tämä sähkötehdas virtaa sekä käyttövoimaksi että valaistustarpeisiin. Täältä oli vedetty johtolankoja moniin paikkoihin, ensimmäisenkin linjan suojakaivoksiin, joiden miehistöt voivat siis kirkkaan sähkölampun valossa lukea mahdollisesti mukaan otettua sanomalehteä, kenttäpostin tuomaa rakasta kirjettä, syödä ateriansa tai suorittaa muita tehtäviä. Tehdasta käytti Maas-joen veden pyörittämä turbiiniratas.

Vielä pari kilometriä eteenpäin ja tulimme vieläkin pienempään Sivryn kylään, jossa oli kuitenkin omat nähtävyytensä. Kaksi taloa, joihin liittyy historiallisia muistoja. Toisessa niistä on 1870—71 vuosien saksalais-ranskalaisen sodan aikana asunut itse Saksan rautakansleri Otto von Bismarck. Toinen taas, joka sijaiten saman kadun varrella melkein vastapäätä Bismarck-taloa, on voittanut maineensa paljon myöhemmin, vasta maailmansodan aikana. Sodan ensimmäisinä vuosina suuren kuuluisuuden saavuttanut saksalainen lentäjäupseeri Boelcke, joka v. 1916 sai surmansa ilmataistelussa Verdunin yläpuolella, oli asunut puheenalaisessa talossa. Se oli hänen viimeinen maallinen asuntonsa. Kadunpuoleisessa päädyssä oli asianomainen muistokirjoitus.

Bismarck-talo oli sangen pahasti vahingoittunut granaattien osumista, — ranskalaistenko vai saksalaisten, on mahdoton ratkaista, — mutta Boelcke-talo oli säilynyt verrattain hyvin, vaikkei senkään ikkunoissa ollut tuskin ainoatakaan ruutua eikä kehyksiä, toisin sanoin, jälellä olivat vain ikkuna-aukot. Vilosnesin ja Sivryn kylät, aikoinaan ehkä hyvinkin sieviltä ja kodikkailta näyttäneine tiilirakennuksineen, olivat nyt, kuten yleensä kaikki ihmisasumukset rintamavyöhykkeessä tai sen välittömässä läheisyydessä, autioita, harmaita kivikasoja, joissa mitkään elävät olennot, tuskin yököt ja rotatkaan, eivät viihtyneet. Johonkin paremmin säilyneeseen taloon tai sivustarakennukseen oli ehkä yksityinen saksalainen vartiosto ottanut tilapäisen asuntonsa.

Verdun ja sen historialliset kunnaat edessämme.

Ajoimme vielä jonkun matkaa Sivrystä edelleen, kunnes autot pysähtyivät korkean, metsänpeittämän harjanteen juurelle. Se oli 371 metrin kukkula, jonka huipulle meidän oli määrä kiivetä ihaillaksemme sieltä avautuvaa laajaa näköalaa.

Marssittuamme jalkaisin noin 20 minuutin matkan kiperää ylämäkeä saavuimme vihdoin "kukkulan 371" korkeimmalle kohdalle, jossa saksalaisilla oli puiden latvojen tasalle rakennettu tähystystorni. Nousimme kiertoportaita ylös. Nähtävästi huomaavaisuudesta turkkilaista virkaveljeänsä kohtaan tahtoi kenraali von Oven olla kaikkialla itse mukana antamassa päteviä selityksiänsä. Nytkin hän oli ensimmäinen mies kapuamaan torniin, jossa nuorempaakin päätä hiukan huimasi.

Eteemme levisi suuremmoinen näky. Kaikkiin ilmansuuntiin voi katse esteettä liitää äärettömiin. Takanamme, s.o. sillä taholla, josta olimme tulleet, keinuivat saksalaiset kytkypallot tähystäjineen määrätyn matkan päässä toisistansa. Näkyvissämme oli niitä ainakin viisi tai kuusi, en enää tarkoin muista. Ne ovat armeijan silmiä, jotka tarkasti seuraavat vihollisen toimia ollen joka hetki valmiit epäilyttävää liikettä huomatessaan raportteeraamaan siitä asianomaiseen paikkaan. Tähystäjäkori on nimittäin puhelimella alhaalla maassa olevan vartioston yhteydessä, jolla vuorostaan on monenlaiset keinot tiedon edelleen toimittamiseksi. Vastaisella puolella, vihollisen linjojen takana oli ilmassa samanlainen pallorivi, jolla oli tietysti sama tarkoitus ja tehtävä. Nämä molemmat, noin 10—12 kilometrin päässä toisistaan olevat tähystyspallorivit osoittivat havainnollisesti rintaman suuntaa, ikäänkuin tienviitat talvisin aavalla järvenjäällä. Muutoin asemaa tuntemattoman katselijan olisikin mahdoton sanoa, missä molemmat vastustajat seisovat vastakkain. Ei edes kaukoputkella voi erottaa mitään määrättyä rajalinjaa etuasemien välillä. Kaikki — tykistöpatterit, kuularuisku- ja jalkaväki vartiostot ja muut varustukset — ovat niin huolellisesti kätketyt maan sisään, metsikköihin tai, missä niitä ei ole, keinotekoisten suojusten taakse. Olemme siis saksalaisten puolustusasemien sisäpuolella, tarkemmin sanoen noin 5 kilometrin päässä vihollisen etumaisista vartioasemista.

Tarkastamme nyt todellisen rintamakartan ja kaukoputken avulla eteläisellä suunnalla leviävää aluetta, joka muistuttaa myrskyn myllertämää, mutta äkkiä jähmettynyttä merenpintaa, jossa aallonharja ja -laakso seuraavat loppumattomiin toisiansa. Edessämme on kuuluisa Verdunin taistelutanner, jossa kevätkuukausina 1916 saksalaisten suuren rynnistyksen aikana ja myöhemmin ranskalaisten vastahyökkäysten aikana niin tuimasti ja verisesti oteltiin. Kun luo katseensa harjanteiden ja kukkulain välitse kiemurtelevan Maas-joen laaksoa pitkin etelä-kaakkoon, niin voi jo paljaallakin silmällä huomata kaukana maasta kohoavan terävän huipun. Se on Verdunin tuomiokirkon Notre-Damen torni. Kaksoiskiikarilla tarkastaessani näen aivan selvästi koko kirkon, joka sijaitsee ylemmässä kaupunginosassa, mutta myöskin itse kaupungin taloryhmiä. Saksalaisten seuralaistemme vakuutuksen mukaan voi oikein kirkkaalla ilmalla nähdä ihmisiäkin liikkuvan kaduilla, vaikka välimatka onkin noin 16 km. Tällä kertaa ilma oli jonkun verran utuinen, joten "sihti" ei ollut aivan hyvä enkä mitään ranskalaisia voinut nähdä.

Kuinka monta kertaa olivatkaan saksalaiset soturit tältä kukkulalta himoiten tähystelleet Verdunia, joka lujasti linnoitettujen kukkuloiden ympäröimänä lepää tuolla Maas-joen laaksossa kuin myrskytuulelta suojaan rakennettu linnunpesä. Tällä pienellä kaupungilla, jonka asukasluku oli ennen sotaa noin 23,000 henkeä, on vanha mainehikas historia. Se on roomalaisten Virodunum, siellä Kaarle Suuren pojanpojat Lothar, Ludvig saksalainen ja Kaarle kaljupää jakoivat isänsä valtakunnan keskenään — Lotharista sai sitten Lothring nimensä — ja myöhempinä vuosisatoina on se saanut kokea monenlaisia sekä sotaisia että rauhallisia vaiheita. Vuosien 1870—71 saksalais-ranskalaisen sodan aikana se antautui vasta pitkän piirityksen jälkeen ja kunniallisilla ehdoilla. Mutta todella kuolemattoman maineen Verdun on saavuttanut vasta maailmansodassa. Kaksi kertaa sen lujat varustukset tekivät turhiksi voittamaan tottuneiden saksalaisten ryntäyspataljoonien suurimmatkin ponnistukset tunkeutua idästä päin Ranskaan. Ensimmäisen kerran se tapahtui, kuten tunnettua, syyskuun alussa 1914, Marnen taistelun aikana, jonka ranskalaisille edulliseen tulokseen Verdunin kestävyys epäilemättä ratkaisevasti vaikutti, ja toisen kerran keväällä 1916, jolloin kymmenet, ehkä sadattuhannet urhoolliset saksalaiset vuodattivat verensä kuiviin sen kukkuloiden rinteillä pääsemättä päämääräänsä — tuohon pieneen kaupunkiin.

Käännän kaukoputken itse kaupungista noita sen kukistumattomia suojamuureja kohti. Kaakossa, noin 13 km päässä tähystyspaikaltamme, on Douaumontin kukkula ja samanniminen linnake, jonka saksalaiset jo kerran kalliilla hinnalla valloittivat, mutta josta he sitten olivat pakoitetut jälleen luopumaan. Sen rinteet ovat muuttuneet todellisiksi metallikaivoksiksi, satojatuhansia tonneja ovat saksalaisten kanuunat syösseet sinne rautaa ja terästä. Douaumont on erään saksalaisen upseerin sanojen mukaan läntisen sotanäyttämön enimmin pommitettu paikka. Nyt täällä vallitsi jo pidemmän aikaa suhteellinen hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin kuului joitakin yksityisiä tykinlaukauksia. Juuri siinä tähystellessämme kohoaa Douaumontilta kaksi tuli- ja savupatsasta ilmaan — kaksi järeää saksalaista kranaattia on iskenyt siellä maaliinsa, ammuttuina jostakin tähystyspaikkamme itäpuolelta, luultavasti Ornes-harjanteen takaa.

Tähystysaseman päällikkö, nuori luutnantti, selittää meille yhä edelleen seudun merkillisyyksiä, asettaen kiikarin aina mainitsemaansa metsää, kylää tai kukkulaa kohti. Douaumontin takana on yhtä kuuluisa Vauxin linnake ja kylä sekä vähän kauempana Damloup, vaikkei niitä voi kiikarillakaan selvästi nähdä. Suoraan edessämme Maasin varrella on Consenvoyen kylä ja metsä, vähän kauempana etelässä Brabant-sur-Meusen ja Samognieuxin kylät, joiden välitse puolueeton rintamavyöhyke nyt kulkee, ja niiden takana Maasin suuressa mutkassa on Talon-harjanne — kaikki Maas- eli Meuse-joen itärannalla. Yhtä laaja on näköala myöskin Maasin yli, sen länsirannan alueelle aina Argonnen metsiin saakka, jotka häämöttävät taivaanrannalla. Mielenkiintoamme herättävät sellaiset paikat kuin Mort-Homme (kuollut mies) ja 304 metrin kukkula, josta aikoinaan niin hurjasti viikkokausia taisteltiin ja jotka väliaikaisesti olivat jo saksalaisten hallussa, mutta olivat nyt jälleen ranskalaisten linjojen takana. Kaukana lounaassa, aivan lähellä Argonnea, näkyy Vauquoisin vaaleahietainen harjanne, jolla pitäisi olla samanniminen kylä. Rintama kulkee nyt (syysk. 4 p.) Maasin länsipuolella Forges-puron etelärantaa Bethincourtin ja Malancourtin kautta Avocourtin pohjoispuolitse Argonneille.

Mutta kaikki nämä taisteluraporteissa aikoinaan niin usein mainitut kylät ja metsät ovat nyt ainoastaan nimiä, niitä ei enää ole olemassa. Koko tarkastamamme alue Verdunin koillis-, pohjois- ja luoteispuolella on todellista erämaata, jossa ei kasva puita eikä pensaita, tuskin rikkaruohoakaan. Maanpinta on yltyleensä täynnä granaatinreikiä, kuin jättiläiskuokalla kuokittu. Kaikki on kuollutta. Ja kuitenkin asui tämän hävityksenkauhistuksen keskellä viikko- ja kuukausimääriä eläviä olentoja, ihmisiä, joiden täytyi joka hetki olla valmiina joko surmaamaan tai tulla surmatuksi. Vilunväreet kulkevat selkää pitkin tätä ajatellessa.

Olemme nähneet kylliksi ja laskeudumme alas tornista. Mutta ennenkuin jätämme tämän "huvilinnan", pyydetään meitä merkitsemään nimemme ja kotipaikkamme vieraskirjaan. Sen tehtyämme sanomme jäähyväiset talon asukkaille ja palaamme alhaalla kukkulan juurella odottavien automobiiliemme luokse. Juuri samalla hetkellä alkaa läheisyydessä kiivas tykinammunta.

Saksalaiset saattajamme olivat kohta selvillä, mistä oli kysymys. Kiikarit suunnattiin taivasta kohti ja pian olimme keksineet ilmassa, arviolta noin 3,000—4,000 metrin korkeudessa, kaksi vihollisten lentäjää, joita saksalaiset ilmapuolustuskanuunat nyt kiivaasti pommittivat. Granaatit räjähtelivät tiheänä renkaana lentäjien ympärillä, jotka näyttivät pieniltä kuin pääskyset. Mutta osuminen noin korkealla olevaan alati liikkuvaan maaliin on hyvin harvinainen sattuma. Pommituksesta on kaikessa tapauksessa tarkoitettu tulos. Vihollislentäjä tulee häirityksi eikä voi tehdä havaintoja, ottaa vastustajan asemista valokuvia j.n.e. Niinpä nytkin nuo kaksi siivekästä urkkijaa poistuivat vähitellen kierrellen ja kaarrellen, nousten ja laskien saksalaisten linjojen yläpuolelta meidän turhaan odottaessa niiden putoamista.

Montfaucon.

Laskeuduttuamme 371 metrin kukkulalta palasimme Sivryn kylään, ajoimme Maas-joen yli sen länsirannalle — väliaikaista siltaa myöten, sillä varsinaisen sillan olivat ranskalaiset syyskuun alussa 1914 peräytyessään räjähdyttäneet rikki. Lähin päämäärämme oli nyt Montfauconin kauppala noin 9 km Maasista länteen. Tie kulki Dannevouxin ja Septsargesin pahasti tuhoutuneiden pikku kylien kautta rintaman suuntaan, paikoitellen noin 5 kilometrin päässä siitä. Montfaucon (suomeksi Haukkavuori), sijaitsee kauniilla paikalla, jokseenkin korkealla (342 m merenpinnan yläpuolella olevalla) harjanteella, josta on laaja näköala melkein kaikkiin suuntiin. Varmaankin on itse kauppalakin aikoinaan ollut sangen kaunis katsella. Nyt se on autio ja tyhjä. Sodan hirmuhenget ovat pidelleet sitä säälimättömän kovakouraisesti. Suurin osa taloista on sananmukaisesti raunioina. Kirkkokaan ei ole säästynyt hävitykseltä. Melkein koko katto on romahtanut sisään ja myöskin seinissä on ammottavia aukkoja. Merkillistä kyllä kellotorni on jäänyt aivan eheäksi.

Seisomme kirkkopihalla, josta on suora ja esteetön näköala vuosien 1916 ja 1917 taistelutantereelle. Vauquois, Avocourt, Malancourt, 304 metrin kukkula ja Mort-Homme ovat jälleen edessämme, mutta paljon lähempänä kuin 371 metrin kukkulalta katsottuina — ainoastaan 5—8 km päässä. Myöskin Douaumont ja Vaux näkyvät kauempana itäkaakossa. Surullinen näky, vain kuollut erämaa, missä neljä vuotta sitten oli hedelmällisiä vainioita, kauniita puutarhoja ja pikku kyliä onnellisine asukkaineen. Vaikka tiedämmekin, missä vihollisen linjat kulkevat, emme kaukoputkellakaan tarkastaessamme huomaa vähintäkään liikettä. Taulu on aivan eloton. Kaamea hiljaisuus vallitsee koko seudussa. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu sivulta hermostuttavaa konekiväärin rätinää, joka oppaittemme selityksen mukaan on kuitenkin vain saksalaisten kuularuiskukomppaniain harjoitusammuntaa. Vihollinen ei anna vähintäkään elonmerkkiä itsestään. Ja kuitenkin voimme olla varmat siitä, että sen etuvartiot olivat kyllä meidät huomanneet, kun siinä seisoimme aivan avoimella paikalla. Saksalaiset saattajamme varoittivatkin meitä tuontuostakin väistymään hiukan puitten varjoon, huomauttaen, että ranskalaiset, jotka varmaankin olivat nähneet neljän automobiilimme tulon, voisivat luulla, että täällä oli saksalainen esikunta, eivätkä ehkä voisi voittaa kiusausta lähettää meille muutamia vähemmän miellyttäviä tervehdyksiä.

Mutta tarpeetonta varovaisuutta! Kaikki on mielestäni liiankin rauhallista. Kirkkomäen rinteillä näkemämme jokseenkin verekset granaattien kaivamat kuopat puhuivat kuitenkin varoittavaa kieltä, todistaen meille, ettei täällä aina ole vallinnut eikä varmaankaan tule vallitsemaan sellainen hiljaisuus kuin nyt. Se olikin vain tyyntä myrskyn edellä. Kukapa meistä olisi silloin uskonut, että noin kolme viikkoa myöhemmin tällä samalla paikalla oli riehuva mitä hurjin, verinen taistelu, ja että Montfaucon olisi silloin toisissa käsissä. Varmaankin jo silloin, kauniina syyskuun 4 päivänä, jolloin me kolme suomalaista sanomalehtimiestä uteliaina töllistelimme Montfauconin kirkkomäellä, vallitsi rintamalinjan vastaisella puolella tulinen touhu, tehtiin kiireellisiä valmistuksia suunniteltua hyökkäystä varten. Jokainen yö lisäsi varmaankin amerikkalaisten ryntäyspataljoonien, tykistöpatterien ja tankkien lukua Argonnen ja Maasin välisellä linjalla. Ja syyskuun 27 päivänä kenraali Liggetin amerikkalaiset joukot valloittivat Montfauconin, s.o. ne kivikasat, mitkä siitä vielä olivat jälellä.

Montfauconin kukkulan pohjoisella rinteellä saimme tilaisuuden tutustua saksalaiseen kenttätelefooniasemaan, joka sijaitsi syvälle mäkirinteen sisään kaivetun, pitkän ja kostean holvikäytävän perukassa. Siellä yhtyivät lukemattomat johtolangat, joita myöten uloimmatkin etuvartiot voivat päästä kauempana selkäpuolella olevien esikuntien yhteyteen, ja samoja lankoja pitkin taas esikuntien määräykset toimitettiin etulinjain joukoille. Telefonistit työskentelivät sekä yöllä että päivällä sähkölampun valossa.

Aivan puhelinaseman läheisyydessä oli myöskin kenttäkeittiö, sekin kaivettu maan sisään. Maistoimme juuri höyryävää perunasoppaa, joka mielestämme oli kaikinpuolin moitteetonta. Ruokajärjestys on sekä upseereille että sotamiehille sama — kaikki saavat ravintonsa perheen yhteisestä suuresta padasta. Pistäydyimme vielä upseeriparakissa eli "Casinossa" kuten oven päällä oleva leikillinen kyltti ilmoitti. Yksinkertainen kenttäasunto välttämättömine pöytineen, istuimineen ja makuulavoineen, seinät koristetut kotimaasta saapuneilla kuvakorteilla, pilakuvilla y.m.

Sotatieteellisiä opinnoita.

Mutta meillä ei ollut aikaa pidempään vierailuun yksityisten joukko-osastojen luona. Edeltäpäin tarkoin määrätyn ohjelman suoritusta oli jatkettava.

Montfauconista retkemme suuntautui takaisin rintaman selkäpuolelle, siis pohjoiseen päin. Ajoimme perinpohjin tuhoutuneen Nantilloisin pikkukylän kautta Cunelin kylään, jonka ympäristöllä olevissa metsiköissä meille oli jotakin uutta nähtävää ja kuultavaa. Täällä oli näet tykistön insinöörijoukkojen majapaikkoja tiheisiin viidakoihin kätkettyinä. Saimme nähdä nerokkaita koneita ja kuulla esitelmiä menettelytavoista, joiden avulla nopeasti ja matemaattisen tarkasti voidaan määrätä minkä hyvänsä vihollispatterin asema ja etäisyys, jos se vain on kyllin julkea paljastaakseen olemassaolonsa avaamalla tulen meidän asemiamme vastaan. Jos esim. jokin vihollisen tykki, jonka asema on ollut tuntematon, alkaa ampua, laskevat eri kohtiin sijoitetut havainnontekijät, kuinka paljon aikaa kuluu laukauksesta syntyvän valoilmiön ja kaikuilmiön eli jyrähdyksen välillä, ja samalla määrätään myöskin tarkan asteikon mukaan suunta, josta valoilmiö huomattiin. Nämä havainnot ilmoitetaan puhelimella "valo- ja kaikumittausjoukoille", jotka parissa minuutissa sitten koneittensa ja karttojensa avulla laskevat miltei sentilleen, missä asianomainen vihollisen tykki sijaitsee. Tällöin on myöskin otettava huomioon sääsuhteet, onko kuiva vai kostea, tyyni vai tuulinen ilma, sillä kaikki nämä seikat vaikuttavat jonkun verran ammunnan tarkkuuteen.

Vaikka jalkaväkeä onkin yhä edelleen pidettävä armeijan pääaselajina, on kuitenkin tykistö sen rinnalla nykyaikaisessa sodassa saavuttanut kerrassaan ratkaisevan merkityksen sekä hyökkäys- että puolustusaseena, sekä liikunto- että asemasodassa. Molemmissa tapauksissa tykistön tehtävänä on jalkaväen, liikuntosodassa myöskin ratsuväen toiminnan tukeminen, mutta erilaisissa olosuhteissa se tätä tehtäväänsä suorittaessaan käyttää luonnollisesti erilaisia menettelytapoja.

Liikuntosodassa tykistöltäkin vaaditaan suurta liikkuvaisuutta, kykyä siirtyä nopeasti paikasta toiseen aina yleisen aseman kehityksen mukaan ja sen vuoksi tällöin tuleekin etupäässä käytäntöön kevyt kenttätykistö. Asemasodassa sitä vastoin, rintamien pysyessä usein kuukausimääriä suurin piirtein katsottuna samoilla linjoilla, tykistönkään ei tarvitse niin usein vaihtaa paikkaa, mutta tällöin siltä vaaditaan suurempaa vaikutusta vastustajan kiinteiden, lujasti varustettujen asemien tuhoamiseksi. Keveän kenttätykistön ohella asemasodassa sen vuoksi käytetään myöskin järeätä tykistöä, joka ennen tuli käytäntöön ainoastaan linnoituksia piiritettäessä ja puolustettaessa. Työstötekniikassa onkin maailmansodan aikana tapahtunut huimaava kehitys. Kaikki muistamme, kuinka suurta huomiota herättivät sodan alussa saksalaisten 42 sentimetrin mörssärit, joiden sinkauttamien jättiläisgranaattien satuttamina valloittamattomina pidettyjen linnoitusten teräs- ja rautabetoonikupolit murtuivat kuin munankuoret. Myöhemmin liittolaisetkin rakensivat kanuunia, joiden kaliiberi on 50 à 52 cm, ja sodan viimeisenä vuonna saksalaiset hämmästyttivät jälleen maailmaa uudella jättiläistykillä, joka pommitti Parisia yli 100 kilometrin etäisyydestä.

Kun asemasodassa molempien vastustajain elävät voimat, sotajoukot ovat kätkeytyneet maahan kaivettuihin ja keinotekoisesti varustettuihin suojuksiin, käytetään niiden tuhoamiseksi etupäässä mörssäreitä, juoksuhautatykkejä ja miinanheittäjiä, joiden ampuma luoti lentää korkeassa kaaressa ja putoaa jyrkästi ylhäältä päin maaliinsa. Loivasti ampuvia kanuunia käytetään ainoastaan ammuttaessa pitkältä matkalta näkyvään maaliin. Samasta syystä käytetään asemasodassa shrapnellien asemasta granaatteja, joiden voimakkaat räjähdysainepanokset joko kokonaan murskaavat vastustajan varustukset ja niihin kätkeytyneet joukot tahi vaikuttavat niin tärisyttävästi vastustajan hermostoon, että hän menettää toimintakykynsä. Viimeksi mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi käytettiin maailmansodassa myöskin aivan uusia, myrkyllisillä kaasuilla täytettyjä ammuksia. Kun nämä kaasut ovat ilmaa raskaampia, hiipivät ne pitkin maanpintaa tehden siten elävien olentojen oleskelun ammunnan alaisena olevalla alueella pidemmäksi aikaa mahdottomaksi. Asemasodassa kaasupommit ovat osoittautuneet hyvin tehokkaiksi, mutta liikuntasodassa on usein vaara tarjona, että omat joukot joutuvat niiden myrkyttämälle alueelle.

Asemasodassa tykkien luku on jalkaväkeen verraten paljon suurempi kuin liikuntasodassa ja ne sijoitetaan tavallisesti useampiin peräkkäisiin linjoihin, kevyet etupuolelle, järeämmät tykit takimaiseen linjaan. Tykit ovat aina valmiiksi tähdätyt määrättyä maalia kohti, sillä vastustaja voi milloin hyvänsä ryhtyä hyökkäykseen. Samalle patterille on tavallisesti määrätty useampiakin maaleja, vihollisen linjojen takana olevan joukkojen kokoontumispaikan tahi hänen yhdyskäytäviensä ja teittensä pommitus. Viimeksi mainituissa tapauksissa käytetään sekä shrapnelleja että granaatteja. Vastustaakseen tällaisen hävitystulen vaikutusta vihollinen suuntaa osan tykeistään jotakin vastustajan patteria vastaan. Tällöin kehittyy usein vilkas tykistöjen kaksintaistelu, johon molemmin puolin vähitellen yhtyy useampia pattereita. Jos on kysymys laajemmin suunnitellun hyökkäyksen valmistamisesta, pitää hyökkääjä yllä tuollaista hävitystulta lakkaamatta useita päiviä, vieläpä viikkokausia, kuten englantilaiset ja ranskalaiset Flanderin, Sömmen ja Aisne-joen taistelujen aikana v. 1917. Saksalaiset sitä vastoin ovat useimmiten käyttäneet toista menettelytapaa, lyhytaikaista, tavallisesti vain muutamia tunteja kestävää tykistövalmistelua, joka tosin ei kykene täydellisesti tuhoamaan vastustajan kenttävarustuksia, mutta vaikuttaa siveellisessä suhteessa sitä tärisyttävämmin niiden miehistöön tehden heidät kokonaan vastustuskyvyttömiksi. Niinpä esim. Chemin des Damesin taistelussa toukokuun lopulla 1918 ranskalaiset etulinjani joukot joutuivat melkein kokonaan ja aivan vahingoittumattomina saksalaisten vangiksi. Ankarasta pommituksesta tupertuneina ne eivät kyenneet edes nousemaan suojahaudoistaan. Kun ryntäysjoukot syöksyvät esiin vallatakseen vihollisen etuasemat, siirtää tykistö tulensa näiden asemien selkäpuolelle muodostaen todellisen tuliverhon, joten vihollinen estetään lähettämästä apuväkeä etulinjan joukoilleen. Tällaisen sulkutulen aikaansaamiseksi ryhtyvät nyt toimintaan kenttätykit, jotka valmistavan pommituksen aikana ovat vaienneet, koska niiden tuli on tehoton suojahautoihin kätkeytyneitä vihollisjoukkoja vastaan. Mutta tällaista tulta, jota ylläpidetään mitä suurimmalla kiivaudella ja pommien sataessa niin tiheään, ettei "tuliverhoon" jää ainoatakaan aukkoa, voi kestää vain lyhyen ajan, sillä muuten ampumatarpeiden kulutus kävisi liian suureksi ja tykit turmeltuisivat liiallisesta kuumenemisesta.

Puolustusasemassa oleva vastustaja koettaa taas torjua hyökkäyksen suuntaamalla tykistönsä tulen niitä hyökkääjän pattereita vastaan, joiden tuli käy erityisen haitalliseksi, ja toimii yleensä niin, että jokainen hyökkäysyritys saataisiin tukahutetuksi jo alkuunsa. Heti kun ilmoitetaan, että vihollisen etumaiset suojakäytävät täyttyvät joukoilla, joten siis rynnäkkö on todennäköinen, alkaa hän suurella osalla tykistöänsä ja kaikilla pomminheittäjillään hävitystulen noita miehitettyjä asemia vastaan. Tähän pommitukseen eivät ota osaa keveät kenttätykit, vaan ne odottavat siksi, kunnes vastustajan hyökkäysjoukot tulevat esiin suojakaivannoistaan, ehkäistäkseen tällöin sulkutulellaan niiden etenemisen.

Jo ylläsanotusta ilmenee, kuinka tärkeätä on, että tykistö alkaa toimintansa oikeaan aikaan, mikä taas on mahdollista ainoastaan sen kautta, että tykistö ja jalkaväki ovat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Tykistön tulee ampua ainoastaan silloin ja niin kauan kuin se on tarpeellista jalkaväen tukemiseksi, sillä muuten ampumatarpeiden kulutus kävisi liian suureksi. Mainitun yhteyden ylläpitämiseksi lähetetään usein jalkaväen etuasemille tykistöupseereja, jotka sitten sovituilla merkeillä, kuten raketeilla tahi erivärisillä valokuulilla ilmoittavat, milloin tarvitaan sulkutulta tai tuliverhon siirtämistä uudelle linjalle. Hyökkäyksen edellä kaikki päälliköt asettavat kellonsa yhteen, sillä oikeasta ajasta riippuu koko hyökkäyksen onnistuminen. Jos tykistö alkaa tulen liian aikaisin, niin vihollinen tietää olla varuillaan, hän ennättää miehittää etulinjansa rintavarustukset ja ottaa hyökkäysjoukot vastaan tehokkaalla kivääritulella. Jos taas tykistön tuli alkaa liian myöhään, voi oma jalkaväki joutua vaaraan tahi hyökkäys käy hajanaiseksi, sillä hyökkäysjoukot syöksyvät esiin juoksuhaudoistaan eri aikoina.

Jalkaväen välitöntä tukemista varten käytetään nykyaikaisessa sodassa usein nopeasti liikkuvia pattereita, panssarivaunuja ja tankkeja, jotka raivaavat jalkaväelle tien vastustajan piikkilankaesteiden läpi, joita tykkituli ei ole onnistunut hävittämään.

Näitä seikkaperäisiä, vaikka hyvällä vauhdilla pidettyjä esitelmiä kuullessamme aika kului huomaamattamme ja kello kävi jo kolmatta, kun jälleen nousimme autoihin ajaaksemme noin 10 km päässä olevaan Dun-sur-Meusen kaupunkiin, jossa meidän oli määrä syödä suurusta.

Aivan Maas-joen äyräällä sijaitsevassa Dunin upseerikodissa meille tarjottiin yksinkertainen, mutta erinomaiselta maistuva kenttämurkina. Tämä tapahtui tasan klo 3 i.p. Olimme siis suorittaneet jo melkoisen päivätyön, 8-tuntisen aamurupeaman nauttimatta muuta kuin pari voileipää, jotka majapaikassa oli pistetty taskuumme. Ihmekö sitten, jos maistui. Ateria syötiin ripeästi ja pidemmittä pakinoitta noustiin pöydästä. Nyt luulin, että koko seurue, väsyneenä pitkästä kävely- ja autoretkestä kuumassa auringonpaahteessa ja pölyssä, ottaisi kernaasti pienen ruokalevon. Mutta siinäpä erehdyin! Heti vain jalkeille! Kenraali von Oven näytti aivan väsymättömältä ja hän se tietysti tahtia löi. Moni nuorempi upseeri olisikin ehkä ollut kanssani yhtä mieltä pienen levon tarpeellisuudesta.

Käynti eräässä sotavankileirissä ja kenttäsairaalassa.

Ensimmäinen ohjelmanumero aamiaisen jälkeen oli erään sotavankileirin tarkastus. Ja arvatkaapa ketä siellä tapasin? Lukijani ajattelee tietysti ranskalaisia, englantilaisia tai amerikkalaisia tahi joitakin liittolaisten riveissä taistelevia värillisiä ihmisiä. Ei, paljon läheisempiä tuttavia, entisiä vanhempia veljiämme ryssiä. Venäläinen sotavankileiri täällä aivan länsirintaman takana! On muistettava, että vaikka liittolaiset aikoinaan moittivatkin Hindenburgia huonosta laskutaidosta ja väittivät hänen raporteissaan mainittuja vankimääriä liioitelluiksi, on kuitenkin kieltämätön tosiasia, että Saksassa oleskeli maailmansodan loppuun saakka, Brestin rauhanteosta huolimatta miljoonia venäläisiä sotavankeudessa. Niitä riitti siis kaikkialle. Saksan rautateillä sodan aikana matkustaessaan näki tuontuostakin radan vierellä oudonnäköisiä, tai oikeastaan meille suomalaisille tutunnäköisiä muukalaisia. Ne olivat venäläisiä sotavankeja, jotka aikansa kuluksi ja leipänsä ansaitakseen saivat tehdä, mitä työtä vain taisivat. Niitä näki myöskin pellolla istua kyyryttävän auran päällä tahi astelevan verkkaan sen perästä. Siis pakkorenki. Ja venäläiset olivat erittäin mukavia sotavankeja, he eivät tuskin lainkaan osanneet paeta, ja jos joskus yrittivätkin, niin joutuivat kohta kiinni, kun eivät osanneet ihmisten kieltä. Ryssän voi siis huoletta jättää työpaikalle tai johonkin maalaistaloon ilman vartijaa. Hän, pysyi kiltisti paikoillaan ja teki kärsivällisesti mitä teetettiin.

Täällä rintaman lähellä eivät venäläisetkään saaneet sentään olla niin täydellisessä vapaudessa, vaan heidät suljettiin vankileiriin, milloin eivät olleet töissä. Ja "ryssä on aina ryssä, vaikka sen voissa paistaisi". Likaisia, tylsäilmeisiä olentoja. Saksalaisten vakuutuksen mukaan heitä oli aivan mahdoton saada noudattamaan siisteyttä. Kun ohimennen puhuttelin paria heistä heidän omalla kielellään, näyttivät he hiukan ällistyvän. Toinen oli luullakseni noin 50- vuotias, laiha ja kuihtunut "ukko" Tverin kuvernementista. Hän sanoi joutuneensa saksalaisten vangiksi 11 kuukautta sitten taistellessaan Galiziassa Kerenskin vallankumousarmeijan riveissä. Tiedustelin, oliko hänellä koti-ikävää. — Onpa tietenkin, sillä kotona on vaimo ja kaksi lasta, — sain vastaukseksi. Ja sitäpaitsi hän, kuten muutkin haastattamani venäläiset sotavangit, valitti ruoka-annosten niukkuutta. Selitin hänelle, että Venäjällä ovat olot rauhan teosta huolimatta vieläkin huonommat, että siellä on nälänhätä ja koleraa, joten on parasta pysyä tyytyväisenä paikallaan. Mies jäi vähän epäilevän näköisenä miettimään neuvoani.

Toinen puhuttelemani vanki oli vielä nuori, terve ja naimaton mies, kotoisin Permin kuvernementista; sanoi joutuneensa vangiksi jo sodan alkuaikoina.

Syöpäläistartuntaa peläten poistuimme tuosta epäsiististä, pahalle lemuavasta seurasta.

Rintamaretkemme aikana emme vielä tähän saakka olleet nähneet ainoatakaan haavoittunutta, vielä vähemmän kaatuneita, vaikka olimmekin kulkeneet useiden sitomapaikkojen ja ensiapuosastojen ohi. Ainoastaan jälkiä sodan tuottamasta aineellisesta tuhosta, sen elottomia uhreja, tuhoutuneita kyliä, hävitettyjä seutuja oli tiellämme ollut runsaasti. Nyt saimme nähdä myöskin sodan verileikissä kärsineitä ihmisiä, haavoittuneita. Retkemme vei erääseen sotilassairaalaan.

Sijoitettuna yksikerroksiseen pitkään puupaviljonkiin teki sairaala erittäin hauskan ja kodikkaan vaikutuksen, jos sairaalasta yleensä voi näitä sanoja käyttää. Siistit ja valoisat salit pitkine sairasvuoderiveineen. Siinä kulkiessamme käytävää pitkin kohottautuivat lievästi haavoittuneet potilaat puoleksi istumaan vastaten iloisesti hymyillen tervehdykseemme. Mutta kaikille se ei onnistunut.

Tuossa oikealla makaa nuori sotilas pää kokonaan kääreiden peitossa. Hoitajatar selittää, että hän on saanut kuulan päähänsä, oikealle puolelle. Potilas näyttää kärsivän kovia tuskia ja niitä lievittääkseen hän pitää koko ajan vihreälehväistä puunoksaa kädessään. Hän vaikeroi hiljaa ja väänteleikse lakkaamatta.

Keskikäytävän vasemmalla puolella kiintyy huomioni erääseen potilaaseen, jonka sängystä pitkä kumiletku vie lattialla olevaan astiaan. Häneltä on granaatinkappale repinyt vatsan auki, mutta hän on jo parantumaan päin ja seuraa rauhallisin katsein, mitä ympärillä tapahtuu. Useimmat sairaat näyttävät olevan hyvällä tuulella ja tyytyväisiä oloonsa, mutta suuressa salissa vallitsee kuitenkin vakava, juhlallinen tunnelma, joka valtaa myöskin tilapäisen kävijän mielen. Pistäydyimme sitten toisessa rakennuksessa, jossa oli sairaalan operatsionihuone tarpeellisine leikkuupöytineen. Tällä kertaa sali oli tyhjä, puukkomiehillä ei ollut mitään työtä.

Villefranche — eräs ranskalainen mallikartano.

Vakavalla mielellä poistuimme sairaalasta ja jatkoimme matkaa automobiileilla Dunista pohjoiseen päin. Pienen Sasseyn kylän kohdalla poikkesimme jälleen Meuse-joen yli sen länsirannalle ja saavuimme pian Montigny-nimiseen kylään, jonka läheisyydessä katsastimme N-armeijakunnan tykistö- ja ampumatarvevarastoja. Saimme jälleen kuulla asiantuntijan esitelmää erisuuruisten kanuunankuulien rakenteesta, mihin tarkoitukseen niitä käytetään, miten ne vaikuttavat j.n.e. Mutta esitelmä tahtoi käydä niin seikkaperäiseksi ja vaikeatajuiseksi, että hänen ylhäisyytensä von Ovenin täytyi tuontuostakin puuttua asiaan huomauttaen, ettei aikamme sallinut meidän tällä kertaa tutustua kaikkiin sotateollisuuden- ja tykistötekniikan salaisuuksiin.

Minäkin pelkään selostukseni käyvän jo liian seikkaperäiseksi ja lukijaa ikävystyttäväksi, mutta ennenkuin siirryn puhumaan ensimmäisen rintamapäivämme ohjelman viimeisestä numerosta, joka muodostui minulle mieskohtaisesti todelliseksi loistonumeroksi, tahdon kuitenkin vielä mainita, että tarkastimme ohimennen suurta kenttäteurastamoa makkaratehtaineen y.m. laitoksineen. Mutta nämä ovat vähemmän mielenkiintoisia asioita eivätkä mielestäni kaipaa tarkempaa kuvausta.

Päivä olikin jo kulunut myöhään iltapuoleen ja meidän oli jouduttava ennen pimeän tuloa vielä Stenayn lentoasemalle tutustuaksemme ohimennen myöskin Saksan armeijan lentäjiin ja heidän lentokoneisiinsa. Matkalla emme kuitenkaan malttaneet olla poikkeamatta erääseen Villefranche-nimiseen maakartanoon, jota sen ranskalaisen omistajan poissaollessa hoiti eräs saksalainen yliluutnantti L. harjoittaen maanviljelystä, karjanhoitoa ja hedelmänviljelystä. Emme katuneetkaan kauppojamme, sillä täällä Villefranchen puutarhan vilpoisessa lehtimajassa meille tarjottiin hyvät iltapäiväkahvit monenlaisten kaakkujen, voileipien, hunajan y.m. herkkujen keralla. Kestitys oli niin oivallinen, että kenraali von Oven katsoikin voivansa täydellä syyllä, vaikkakin leikkiä laskien huomauttaa, oliko luutnantti L:n tarkoitus saada ylimääräistä lomaa. Luutnanttipehtoori vastasi tähän, ettei hänellä ollut aikaa huvitteluun, ennenkuin maatilan oikea omistaja oli palannut kotia.

Villefranchen ranskalainen omistaja, joka asui jossakin Belgian puolella, oli todellakin aikaisemmin kesällä viettänyt pari viikkoa tässä kartanossaan saksalaisten joukkojen keskuudessa. Paikka oli kuitenkin siksi lähellä taistelurintamaa, ettei hän katsonut voivansa oleskella siellä pysyväisesti, ja sitäpaitsi eivät sikäläiset "seurapiirit" häntä liene erityisesti miellyttäneet.

Pullakahvit juotuamme ja "probeerattuamme", kumpi maistui paremmalta, saksalainen paloviina vaiko ranskalainen konjakki, lähdimme tarkastamaan hovin karjakartanoa. Lehmät olivat paremmanpuolisia rotueläimiä, mutta paljon suurempaa mielenkiintoa herätti meissä kuitenkin talon sikala. Luutnantti L. oli nimittäin onnistunut vangitsemaan elävänä suuren villisian, likaisenharmaan, korkea- ja kapeaselkäisen, kaita- ja pitkäkärsäisen karjun. Kokeillakseen ristisiitosta hän oli sulkenut tämän villieläimen samaan pahnaan kesyn imisäsian kanssa. Koe olikin onnistunut hyvin. Nassuparille oli syntynyt puolitusinaa porsaita, joiden sekarotuisuus ilmeni ainoastaan siinä, että niiden kärsä oli huomattavasti pitempää mallia kuin äidillä ja että ne olivat väriltään kirjavia. Tuo villiydentilassa syntynyt karju oli muuten jo siinä määrin tottunut kulttuurinkahleisiin ja kiintynyt perheeseensä, että sen voi huoletta päästää ulos lätistä ja antaa vapaasti juoksennella karjapihassa tarvitsematta lainkaan pelätä, että se yrittäisi karata entisille metsästysmailleen. Ihmisiä se ei ollenkaan pelännyt, vaan osoitti päinvastoin tungettelevaa ystävyyttä. Se hyöri ja hääri levottomana joukossamme pysähtyen silloin tällöin uteliaan näköisenä tonkimaan jotakin multaläjää. Mutta niin pian kun se huomasi jonkun seurastamme kääntäneen selkänsä, lähestyi se häntä viekkaasti takaa päin ja antoi pitkällä terskallaan aika sysäyksen kinttuihin tahi ryntäsi hänen jalkojensa välitse yrittäen nähtävästi heittää vastustajansa kumoon. Erityistä mieltymystä karju osoitti pyylevää yliluutnantti Schäferiä kohtaan, mutta vieläkin enemmän se ahdisteli hänen ylhäisyyttänsä Perthef pashaa, mikä aiheutui siitä, että pasha puolestaan suhtautui kerrassaan paanillisella kauhulla tuohon villipetoon. Joka kerta kun se lähestyi, koetti pasha välttää sitä piiloutumalla meidän toisten selän taakse tahi lähtemällä käpälämäkeen. Mutta sitä itsepintaisemmin, ikäänkuin kiusaa tehden, karju ahdisteli häntä. Tämä koomillinen näytelmä tuotti meille suurta huvia ja varsinkin me nuoremmat miehet olimme kuolla vatsanväänteisiin, sillä hienotunteisuudesta hänen ylhäisyyttään kohtaan emme voineet antaa ilomme vapaasti purkautua peläten loukkaavamme pashan pyhimpiä tunteita. Eräs asiantuntija seurassamme oli nimittäin miehestä mieheen kuiskaten selittänyt luonnollisen syyn tuon karaistuneen sotapäällikön näennäisesti pelkurimaiseen esiintymiseen. Turkkilaisethan pitävät sikaa saastaisena eläimenä, jonka lihaa he eivät syö ja jonka kanssa he yleensä eivät tahdo tulla mihinkään kosketuksiin. Pashan kauhu tuota todellakin saastaiselta näyttävää elukkaa kohtaan aiheutui siis uskonnollisista syistä.

Tämän huvittavan välikohtauksen jälkeen nousimme jälleen autoihimme ja ajoimme lopputaipaleen Mouzayn kautta Stenayn lähellä olevalle lentokentälle.

Lentotaidon kehitys ja merkitys sodan aikana.

Samalla kun maailman sota pakoitti luovan ihmisneron palvelemaan yksipuolisesti omia tarkoitusperiään, oli se teknillisen teollisuuden ja keksintöjen suuri nousukausi, jonka saavutuksia rauhankin aika voi mitä suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen. Jos millä niin lentokoneteollisuuden ja lentotaidon alalla on edistys ollut kerrassaan hämmästyttävä. Tosin kyllä jo ennen sotaakin suurissa sivistysmaissa oli saavutettu lentokoneiden rakennuksessa ja lentämisessä erinomaisia tuloksia, mutta neljän sotavuoden aikana kehitys on tässä suhteessa ollut kerrassaan huimaava.

Tultuaan kohta sodan alussa käytäntöön kaikkien maiden armeijoissa lentokone osoittautui pian suuriarvoiseksi ja aivan välttämättömäksi apuneuvoksi nykyaikaisessa sodankäynnissä ja yleisesikunnat kiiruhtivat hankkimaan niitä mahdollisimman paljon käytettäväkseen. Ja kun näiden, samoinkuin muidenkin aseiden ja tarveaineiden kulutus maailmansodassa kävi tavattoman suureksi, kehittyi lentokoneiden rakennus kaikissa sotivissa maissa yhä lisääntyvän kysynnän vaikutuksesta laajaksi itsenäiseksi teollisuudenhaaraksi erikoistehtaineen, jotka antoivat työtä kymmenille ja sadoille tuhansille työläisille. Jokapäiväisen käytännön kautta saavutettujen kokemusten nojalla konstruoitiin yhä täydellisempiä ja tarkoitustaan vastaavampia lentokone- ja lentolaivatyyppejä ja moottoritehtaat kilpailivat keskenään luodakseen niitä varten mahdollisimman voimakkaita koneita ja luotettavasti toimivia moottoreita. Lentovälineet ovat täten saavuttaneet jo tällä hetkellä sellaisen kehityksen täydellisyyden, että ihminen voi niiden avulla liikkua ilmassa melkein yhtä nopeasti ja turvallisesti kuin lintu, ja se aika ei varmaankaan ole enää kaukana, jolloin lentokoneet ja lentolaivat ovat yhtä tavallisia ja luotettavia kulkuneuvoja kuin tähän saakka rautatie, höyrylaiva, automobiili ja polkupyörä ovat olleet. Ne tulevat epäilemättä alkamaan uuden aikakauden kansainvälisessä liikenteessä. Sodassa lentokoneet ja lentäjät näyttelivät tavattoman tärkeätä, monessa suhteessa kerrassaan ratkaisevaa osaa. Voidakseen menestyksellä johtaa sotatoimia, tulee armeijan ja sen eri osastojen päälliköiden olla lakkaamatta tarkoin selvillä sekä omien joukkojensa että vihollisen asemasta ja liikkeistä. Tietojen hankkimiseksi vihollisen toiminnasta ja aikomuksista, käytettiin entisissä sodissa tiedustelupatrulleja, sekä ratsu- että jalkamiesvakoilijoita. Mutta äskeisen suursodan miljoona-armeijat, joiden rintamat ulottuivat yhtenäisinä, läpipääsemättöminä linjoina kokonaisten maiden ja maanosien halki, rajasta rajaan ja merestä mereen, tekivät tällaisten tiedustelukeinojen käyttämisen useimmiten aivan mahdottomaksi ja tarkoitustaan vastaamattomaksi. Tällöin juuri lentokone tuli sotapäällikölle avuksi korvaten kaikki vanhat menettelytavat ja avaten melkein rajattomia uusia mahdollisuuksia. Lentokoneesta lentäjineen tuli toimivan armeijan silmä.

Mutta lentokoneen tehtävä maailmansodassa ei rajoittunut yksinomaan tiedustelutoimintaan, vaan sitä käytettiin myöskin suorastaan taistelukeinona, sekä hyökkäys- että puolustusaseena, vieläpä niin; monilla eri tavoilla, että sotilaslentäjä tavallaan edusti kaikkia aselajeja. Ja näiden moninaisten tehtävien mukaan lentokoneet ja lentäjät jaettiin useihin ryhmiin, joista kukin oli varustettu ja harjoitettu omaa erikoistehtäväänsä varten. Niinpä oli kaukotiedustelulentäjiä, joiden tehtävänä oli ottaa selvä siitä, mitä vihollisen rintaman takana tapahtui; jalkaväkilentäjiä, joiden taistelurintaman yläpuolella liidellen tuli seurata vihollisen jalkaväkijoukkojen liikkeitä ja toimittaa niistä tarpeelliset tiedot omien rintamajoukkojen päällystölle; tykistölentäjiä, jotka johtivat oman tykistön toimintaa ja koettivat ottaa selvän vastustajan tykistöpatterien asemasta, pomminheittäjälentäjiä, jotka tavallisesti useita kymmeniä koneita käsittävinä laivueina ja kuljettaen suurissa lentokoneissaan tonnimääriä voimakkaita räjähdysaineita tekivät retkiä kauas vihollisen rintaman, selkäpuolelle ja pudottelivat pommejaan vastustajan rautatielinjoille, liikekeskuksiin, varastopaikkoihin, sotatarvetehtaisiin, sotajoukkojen leireihin j.n.e. tuottaen siten viholliselle suurempaa tai pienempää vahinkoa; lentohävittäjiä, joiden erikoistehtävänä oli vastustajan lentäjien tuhoaminen; taistelulentäjiä, jotka suuremmiksi laivueiksi yhdistettyinä, kuularuiskuilla, pikatykeillä ja pommeilla varustettuina ajoivat, kuten entisajan taisteluissa ratsuväki, peräytyvää vihollista takaa ja pommittamalla sen marssikolonneja ja kuormastoja aiheuttivat vastustajan joukoissa suurta hämminkiä, usein todellisen pakokauhun.

Vaikka kaikki nämä tehtävät vaativat lentäjiltä suurta taitoa ja rohkeutta ja niiden onnellinen suoritus edistää suuresti koko armeijan toiminnan menestymistä, on kuitenkin tiedustelulentäjän toiminnalle ainakin toistaiseksi annettava suurempi merkitys kuin taistelulentäjien saavutuksille. Mutta tulevaisuudessa lentokone- ja lentotekniikka voi kyllä viimeksi mainitussakin suhteessa kehittyä niin pitkälle, että sotilaslentäjä välittömän taistelutoiminnankin alalla, hyökkäys- ja puolustusaseena, saa suorastaan ratkaisevan merkityksen. Ylläsanotun nojalla pyydän tässä kiinnittää lukijan huomiota etupäässä vain tiedustelulentäjän toimintaan.

Millä tavoin lentäjä sitten hankkii sotapäällikön tarvitsemat tiedot ja toimittaa ne asianomaiseen paikkaan?

Sen tähden, että jokaisen armeijan käytettävänä on vastapuolen lentäjäin torjumiseksi hyvin kehitetty ja tehokas puolustuslaitos, — ilmapuolustustykit, lentohävittäjälaivueet y.m., — tiedustelulentäjän toiminta on sangen vaikeata. Voidakseen rauhassa ja vihollisen kuulilta turvassa tehdä havaintojaan hänen täytyy lentää hyvin korkealla, tavallisesti noin 5,000 metriä ja enemmänkin maanpinnan yläpuolella. Niin korkealle eivät zeniittitykinkään granaatit enää teho ja havainnontekijän on helpompi välttää vastustajan lentäjiä. Näin ylhäältä on kuitenkin kaukoputkellakin vahvistetun ihmissilmänmahdoton tarkemmin havaita, mitä maassa tapahtuu, ja määritellä, mitä uutta on ilmestynyt, sen jälkeen kun hän viimeksi tarkasti samaa seutua. Havainnontekijän täytyy sen vuoksi turvautua teknillisiin apukeinoihin — valokuvauskoneeseen. Esineet ja muutokset, joita ihmissilmä ei voi huomata, esiintyvät myöhemmin selvästi kehitetyllä valokuvauslevyllä. Myöskin jalkaväkilentäjät käyttävät usein valokuvauskonetta saadakseen tarkan kuvan vihollisen juoksuhautajärjestelmästä. Silloin heidän täytyy laskeutua jokseenkin alhaalle, noin 300 — 1,300 metrin korkeuteen, ja työskennellä tiheässä kuulasateessa.

Toimittaakseen paljaalla silmällä, kaukoputken ja valokuvauskoneen avulla hankkimansa tiedot sinne, missä niitä tarvitaan, lentäjä voi menetellä monella eri tavalla. Yksinkertaisin tiedoitustapa on tietysti suullinen kertomus, sen jälkeen kun lentäjä on palannut retkeltään lentokentälle. Mutta tämä on useimmiten kaukana rintaman takana ja taistelun parhaillaan riehuessa on välttämätöntä toimittaa saadut tiedot mahdollisimman pian. Lentokentälle paluu ja tietojen antaminen sieltä käsin puhelimella tai muuta tietä veisi paljon kallista aikaa eikä se aina ole mahdollistakaan. Lentäjällä tulee siis olla keinoja toimittaakseen tiedot myöskin suoraan ilmasta asianomaiseen paikkaan. Hän kirjoittaa sen vuoksi lentokoneessa raportin paperille, pistää sen mukana olevaan taskunmuotoiseen suojukseen, jonka toinen seinä on muodostettu hiekalla täytetyksi pussiksi ja johon sitä paitsi on kiinnitetty pieni viiri. Lentokone laskeutuu mahdollisimman alhaalle ja raportti heitetään omien joukkojen keskuuteen. Samaan tarkoitukseen käytetään myöskin n.s. savupatruunaa, joka ammutaan alas pistoolilla. Se on kaksiosainen sylinterihylsy. Toisessa lokerossa on raportti, toisessa taas erikoista ruutia, joka savuaa kaiken aikaa patruunan lentäessä ja vielä muutamia minuutteja maassakin. Kolmas tiedoituskeino on vilkutuslamppu, s.o. sähkölamppu, jolla valovirtaa vuoroin avaamalla ja vuoroin sulkemalla voidaan antaa lyhyempiä ja pidempiä valomerkkejä, niin että muodostuu kirjaimia ja sanoja Morsen telegraafiaakkosten mukaan.

Tykistölentäjät, joiden täytyy ohjata tykistöpatterien tulta, niin että laukaukset sattuvat maaliinsa usein kymmenien kilometrien päässä, käyttävät tavallisesti tietojen antamiseen langatonta eli radiolennätintä. Sodan loppuaikoina oli Saksan armeijassa päästy jo niin pitkälle, että lentokoneeseen voitiin sijoittaa sähkösanomien sekä lähetys- että vastaanottokone, joiden avulla tykistöpatterin päällikkö ja tähystäjälentäjä voivat olla lakkaamatta yhteydessä keskenään. Samoin olivat pomminheittolentokoneet varustetut langattomalla lennättimellä, jonka avulla laivueen päällikkö antoi määräyksensä.

Lopuksi mainittakoon vielä, että viestinviejinä lentokoneesta on käytetty myöskin kirjekyyhkysiä. Lentäjä ottaa muutamia lintuja mukaansa lentokoneeseen. Kun hän haluaa lähettää raportin, sulkee hän kirjelapun aluminiumkoteloon, jonka hän kiinnittää linnun selkään, ja päästää tämän lentämään määräpaikkaan.

Tämä riittänee jo osoittamaan, kuinka monellaisia ja sotilaallisessa suhteessa tärkeitä tehtäviä lentäjät suorittivat maailmansodan suurtaisteluissa. Lentäjäammatin laatu jo edellyttää, että siihen antautuvalla täytyy olla hyvät hermot, järkähtämätöntä rohkeutta, kylmäverisyyttä ja luontaisia taipumuksia työskentelemään niin vaikeissa olosuhteissa.

Stenayn lentokentällä.

Näyttääkseen meille osan Saksan ilmalaivastoa kenraali von Oven vei meidät Stenayn kaupungin lähellä olevalle lentokentälle. — Stenay on pieni kaupunki Maas-joen rannalla, Montmédystä lounaaseen, Sedanista Verduniin vievän rautatien varrella; siellä on rauta- ja tiilitehtaita sekä myllylaitoksia. Asukasluku 4,200 henkeä.

Lentokentällä meidät otti vastaan sinne sijoitetun lentäjäosaston päällikkö, kreivi Schaesberg esikuntineen. Katsastimme aluksi komeata "Rumpler" lentokonetta lentäjäin antaessa tarpeellisia selityksiä sen rakenteesta ja lentokyvystä. Kaikesta päättäen erinomainen kulkuneuvo.

Mutta paraskin lentokone voi parhaimmankin lentäjän ohjaamana joskus joutua epäkuntoon niin epävakaisessa elementissä kuin ilmassa liikkuessaan ja varsinkin on sotilaslentäjä aina vaaroille alttiina vihollisen kuulasateessa risteillessään. Sen vuoksi olikin Saksan armeijan lentolaitoksessa otettu yleisesti käytäntöön aatteen puolesta vanha, mutta vasta nyt sodan aikana käytännöllisen merkityksen ja täydellisemmän kehityksen saavuttanut pelastusneuvo, n.s. laskuvarjostin, jonka avulla lentäjä voi onnettomuuden sattuessa laskeutua vahingoittumattomana maahan. Suomalainen nimitys ei mielestäni ole oikein tarkoitustaan vastaava, mutta paremman puutteessa siihen on toistaiseksi tyydyttävä. Myöskin tarkastamamme "Rumpler"-kone oli varustettu tällaisilla laskuvarjostimilla.

Laitteen rakennetta on vaikea sanoin selittää. Jossakin määrin se muistuttaa sateenvarjoa tahi oikeammin suurta, monta metriä korkeaa ja vielä useampia metriä laajaa hametta, jonka kaulus on kurottu tiukasti kiinni. Se on ommeltu ohuesta keveästä purjekankaasta. Reunoihin on kiinnitetty tarpeellinen määrä pitkiä naruja, jotka alapäässänsä ovat sidotut yhteen nippuun ja kiinnitetyt vyöhön, jolla pelastusväline sidotaan lentäjän rinnan kohdalta hänen hartioilleen. Nuo pitkät narut täyttävät laskuvarjostimessa osaksi saman tehtävän kuin ruodot sateenvarjossa, s.o. ne vaikuttavat sen, että varjostin pingottuu ilmassa. Ja jotta varjostimen suu helpommin avautuisi, ovat narut keskikohdaltaan erotetut rengasmaisella laitteella toisistaan, etteivät ne sotkeutuisi. Varjostimen huipussa on taas kaksi lyhyempää eripitkää narua, joilla laskuvarjostin sidotaan kiinni lentokoneeseen. Kun lentäjä hyppää koneestaan suureen tuntemattomaan, purkautuu hänen hartioilleen kokoonkääritty varjostin, ja kun hän koko painollaan tulee vihdoin lepäämään pitkin pituuttaan ojenneiden narujen varassa, katkeavat ne sidenarut, joilla laite on kiinnitetty lentokoneeseen, ensin lyhyempi, sitten pidempi. Täten syntyy kaksinkertainen nytkähdysliike, mikä vuorostaan edistää varjostimen aukeamista ja täyttymistä ilmalla. Jos laskuvarjostin toimii moitteettomasti, voi lentäjä sen avulla laskeutua hiljaista vauhtia kilometrienkin korkeudelta vahingoittumattomana maahan. Harjoitushyppyjä suorittivat lentäjät laskuvarjostimella kytkypallosta, ja vakuutettiin niiden yleensä onnistuneen hyvin. Moni lentäjä on jo sen avulla pelastanut henkensä myöskin palavasta tai muuten vahingoittuneesta lentokoneestaan hyppäämällä. M.m. kuuluisan saksalaisen lentäjän Udetin kerrotaan ainakin kerran suorittaneen tämän kokeen täysin onnellisesti.

Jo aikaisemmin matkalla Stenayhin olimme esittäneet kenraali von Ovenille pyynnön, että saisimme suorittaa lentokentällä lyhyitä koelentoja, nimittäin ne meistä joita halutti, ja kaikkia tietysti ainakin edeltäpäin tällainen seikkailu houkutteli. Nyt oli ratkaiseva hetki tullut. Lentäjät noutivat vajasta siron Halberstädter-lentokoneen ja tanskalainen herra H., joka halusi olla kaikkialla ensimmäisenä, sai määräyksen pukeutua lentäjänpukimiin ja istuutua lentokoneen tähystäjäkomeroon. Yks', kaks', kolme — moottori täyteen käyntiin, kone kiitää nopeasti satakunta metriä sileää kenttää pitkin ja kohoaa sitten tasaisesti kuin jättiläislintu ilmoille. Tehtyään puolikaaren lentokentän ympäri laskeutui se melkein samalle paikalle, mistä se oli lähtenytkin. Toisena lensi suomalainen toverini G. Sama kierros ja yhtä onnellinen maahantulo. Nyt oli minun vuoroni.

Ensimmäinen lentoretkeni.

Myönnän rehellisesti, että pukiessani päälleni pehmeäksi topattuja lentäjän housuja, mekkoa ja silmälasisuojustimilla varustettua päähinettä, tunsin outoa jännitystä joka jäsenessäni. Mutta muuten aivan tyynenä ja rohkealla mielellä kiipesin reippaasti tähystäjänkomeroon. Apuna oleva lentäjäaliupseeri kiinnitti laskuvarjostimen selkääni, sitoi varmuuden vuoksi minut helposti avattavalla solkivyöllä lentokoneeseen ja antoi lähtömerkin: yks', kaks', kolme! Kuljettajani, — hänkin vain aliupseeri arvoltaan, — pani moottorin täyteen käyntiin ja lentokone syöksyi eteenpäin, potkurin siivet saattoivat ilman voimakkaaseen pyörteeseen ja vauhdin lisäytyessä ilmanpaine kävi yhä voimakkaammaksi. Kenttä oli tasainen kuin peilinpinta, joten en lainkaan tuntenut, milloin lentokoneen pyörät jättivät maanpinnan. Vasta kun huomasin maan nopeasti vajoavan allani, ymmärsin, että olimme jo aikoja sitten pelkän ilman ja eetterin varassa. Minä lensin! Minut valtasi kummallinen riemuntunne ja lentokoneen kohotessa yhä korkeammalle minä vaistomaisesti koetin lisätä nousunopeuttamme yrittämällä kavahtaa seisomaan, mutta sidevyö esti sen. Ei vähintäkään pelkoa ja alussa kokemani hermojännityskin oli kokonaan kadonnut. Tuossa pienessä tähystäjänkomerossa istuessani ja liitäessäni nopeasti eteenpäin, tunsin itseni paljon turvallisemmaksi kuin automobiilissa tasaisella ranskalaisella viertotiellä.

Tarkastelin maisemaa allani. Se näytti aivan tasaiselta pinnalta, jossa ei ollut mitään korokkeita eikä syvennyksiä, ainoastaan vaaleita, kiemurtelevia juovia ja tummempia tai vaaleampia täpliä. Vain kauempana taivaanrannalla voin nähdä metsät, rakennukset ja muut esineet perspektiivissä.

Kohottuamme luullakseni noin 200 metrin korkeuteen lensimme ensin kaaressa oikealle, mutta sitten ohjaajani muutti jyrkästi suuntaa vasemmalle ja kiersimme laajassa puoliympyrässä lentokenttää, kunnes saavuimme suoraan Stenayn kaupungin yläpuolelle.

Lentokone teki äkillisen sukellusliikkeen laskeutuen jyrkästi alaspäin. Sydänalaani vihlasi kipeästi ja niskani retkahtivat pahasti siinä keinuvalla istuimella kykkiessäni. Mutta tämä oli vain alkutemppu. Äkkiä moottorin tasainen huumaava surina harveni, muutamia epätasaisia iskuja ja kaasuputkesta tuprahti säkeniä ja paksu savupilvi ilmoille, kunnes moottori äkkiä kokonaan pysähtyi.

Nyt se peijakas streikkaa! — välähti nopeasti aivoissani ja sanonpa suoraan — menetin hetkeksi kokonaan malttini. Mieleni valtasi ahdistava pelontunne, mikä ei suinkaan vähentynyt siitä, että lentokoneemme alkoi liukulennossa kiertää ahdasta piiriä kallistuen samalla niin arveluttavasti vasemmalle puolelle, että sen siivet muodostivat vähintään 45 asteen kulman maanpinnan kanssa. Luulin tuossa tuokiossa makaavani lentokoneen sirpaleiden seassa Stenayn kadulla tai jonkun kivitalon katolla.

Mutta kieputtuaan näin pari kertaa ympäri koneemme asettui jälleen tasapainoon, otti määrätyn suunnan ja moottori alkoi jälleen lyödä tasaista tahtia.

Rinnastani kohosi helpotuksen huokaus! Vaara oli ohi. Eikä siinä mitään vaaraa liene ollutkaan, sillä ohjaajani oli vain tahtonut hiukan pelotella minua tahi, — mikä on luultavinta, — esittää minulle, ensikertalainen kuin olin, lentotaidon eri puolia.

Kohosimme jälleen korkeammalle ja kone liiteli tasaisesti kuten ennenkin. Mutta tuossa pintehessä minä olin menettänyt kokonaan orienteerauskykyni. Maisemaa allani tarkastaessani en keksinyt ainoaakaan tuttua paikkaa, en edes tuntenut lentokenttää, josta olimme ilmoille kohonneet. Ohjaajani suokoon anteeksi, mutta mielessäni syntyi sellainenkin epäilys, että hänkin oli ehkä menettänyt oikean suunnan eikä nähtävästi tiennyt, minne meidän oli laskeuduttava. Olin suoraan sanoen saanut jo lentämisestä tarpeeni ja ainoa ajatukseni oli päästä niin pian kuin mahdollista jälleen kiinteälle maaperälle, ettei mitään uusia yllätyksiä sattuisi. Kovalla maakamaralla sitä sentään tuntee itsensä kaikista turvallisimmaksi.

Ohjaajani ei kuitenkaan näyttänyt pitävän mitään kiirettä, vaan teki yhä vielä muutamia käännöksiä oikealle ja vasemmalle, mikä antoi lisätukea epäilyksilleni, ettei hänkään tiennyt enää oikeaa suuntaa.

Äkkiä sukelsimme jälleen alaspäin, mutta koneemme ei nyt enää alkanut kieppua ympäriinsä, kuten edellisellä kerralla, vaan jatkoi suoraan eteen- päin laskeutuen yhä alemmaksi. Suureksi ilokseni huomasin tutun lentokentän ja siellä seisovan katselijaryhmän edessäni. Lähestyimme nyt nopeasti maanpintaa, moottori pysähtyi jälleen ja keveästi, tuskin tuntuvasti koskettivat lentokoneen pyörät pian kenttää. Kiidimme vielä maassa kappaleen matkaa hyvää vauhtia, kunnes pysähdyimme suunnilleen samalle paikalle, mistä olimme kohonneet ilmaan.

Sama lentäjäaliupseeri, joka oli auttanut minua matkalle, riensi nyt kohteliaasti auttamaan minua alas tähystäjänkomerosta, mutta osoittaakseni etten ollut lainkaan matkasta rasittunut, kiitin kohteliaisuudesta ja hyppäsin suoraan kentälle. Kyyhkynen vietiin häkkiinsä ja minä riensin pukuhuoneeseen vapautuakseni maanpinnalla liikkumiseen hiukan hankalista, mutta ilmassa erittäin käytännöllisistä lentäjänpukimista.

Ensimmäinen lentoni oli siis onnistunut mainiosti. Olin sangen tyytyväinen ja ylpeäkin tuosta mielestäni suuresta urotyöstä.

Nykyajan ihmisille ei lentäminen ole enää mitään harvinaista. Onhan meillä Suomessakin jo koko joukko henkilöitä, jotka jumalia uhmaillen ovat uhkarohkeasti istuutuneet teräslinnun selkään kilpaillakseen kotkan ja muiden siivekkäiden olentojen kanssa ilmojen herruudesta. Mutta kaikissa tapauksissa myönnettäneen, että ensimmäinen lentoretki kuuluu vielä toistaiseksi kunkin kuolevaisen elämän merkillisimpiin tapahtumiin. Se ei helposti unohdu mielestä.

Myöhemmin kerrottiin meille, että ensikertalaisille lentäjille sattuu melkein aina pienempiä tai suurempia hermokiihoituksen tai oikeammin erinäisten hermojen sopimattomaan aikaan tapahtuvan laukeamisen aiheuttamia vahinkoja, jotka muuten kuuluvat lastenkamarimuistoihimme. Minä voin kuitenkin kunniasanallani vakuuttaa, ettei minulle mitään tällaista tapahtunut, vaikken sitä voikaan kirjallisesti todistaa, sillä mitään ruumiintarkastusta ei lentoretken jälkeen toimitettu. Samaa vakuutti myöskin suomalainen toverini G., minkä vuoksi teimme sen yksimielisen johtopäätöksen, että me suomalaiset olemme nähtävästi sangen kylmäveristä ja tiukkaa väkeä.

Illanvietto kenraali v. Ovenin luona.

Ensimmäisen sotanäyttämöllä viettämämme päivän työohjelma päättyi edellä kuvaamaani lentonäytökseen. Ajoimme Stenayn kaupunkiin, jonka eräässä hotellissa saimme puhdistautua ja laittautua visiittikuntoon, sillä olimme saaneet kutsun saapua hänen ylhäisyytensä kenraali v. Ovenin luokse päivällisille, eli päivällis-illallisille, sillä ne alkoivat klo 8 i.p.

Paitsi ystävällistä isäntäämme ja päivällä saamiamme tuttavia tapasimme siellä loistavan seurueen Saksan armeijan upseereja, kenraali v. O:n esikunnan. Ateria oli kenttätapojen mukaan yksinkertainen, mutta se maistui sitä paremmin pitkän, noin 11 tuntia kestäneen rintamaretken jälkeen. Hänen ylhäisyytensä piti lyhyen puheen vieraillensa lausuen ennen kaikkea lämpimiä tervehdyssanoja Saksan silloisen aseveljen ja liittolaisen Turkin edustajalle Perthef pashalle, mutta osoitti myöskin ystävällistä huomaavaisuutta meille, pienen Suomeni edustajille. Perthef pasha vastasi puheeseen vakuuttaen saksalais-turkkilaisen liiton lujuutta ja pysyväisyyttä. Meidän suomalaisten vastauksen esitti taas tri F. tulkiten muutamin hyvin valituin sanoin kiitollisuutemme ja ihailumme tunteita Saksaa ja sen urhoollista armeijaa kohtaan, jonka vierasvaraisuutta parhaillaan saimme nauttia.

Illan kuluessa keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja poliittisista kysymyksistä, mutta myöskin keveämmistä aiheista.

Suomen kysymys näytti herättäneen yleensä suurta mielenkiintoa Saksan sotilaspiireissäkin. Maamme tapahtumia seurattiin valppaasti. Onko Suomessa nyt rauhallista? Onko maanne saanut kärsiä paljon sodasta? Kuka tulee kuninkaaksi? Näihin kysymyksiin saimme melkein aina ensin vastata jonkun uuden tuttavan kohdatessamme. Niinpä tänäkin iltana keskustelu kohdistui tuontuostakin Suomen asioihin. Olipa pari seuraamme kuuluvaa upseeria ohimennen, kauttakulkumatkalla vieraillutkin maassamme, vaikkakaan he eivät siitä tienneet juuri muuta kuin, että meillä on paljon järviä ja metsiä.

Yliluutnantti Schäfer hämmästytti minut suomenkielen taidollaan. Kohottaen lasinsa hän lausui aivan odottamattani selvällä suomenkielellä:

— Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla!

Tehdessään kerran liikematkan Skandinavian ja Suomen kautta Venäjälle hän oli jollakin suomalaisella rautatieasemalla ostanut muistoksi jonkinlaisen puurasian, jonka kanteen oli kirjoitettu ylläoleva sananlasku. Joku suomalainen tuttava oli myöskin selittänyt hänelle sen merkityksen. Siitä oli luutnantti Schäferin suomenkielen taito peräisin.

Syyskuun lopulla luutnantti Schäferin nimi mainittiin Saksan päämajan virallisessa tiedonannossa niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet Montfauconin seuduilla käydyissä kiivaissa taisteluissa. Pelkään pahasti, että tämä oli hänen viimeinen urotyönsä, sillä tavallisesti jollekin upseerille annettiin julkinen tunnustus silloin, kun hän oli sotaretkensä päättänyt, kaatunut tahi haavoittunut.

Luutnantti S. oli iloinen ja ystävällinen luonne. Mutta ehkäpä hän vielä elääkin.

Kellon lähetessä 11 nousimme pöydästä ja vierailumme päättyi siihen, sillä meidän oli seuraavana aamuna klo 7 oltava jälleen jalkeilla jatkaaksemme retkeilyämme.

Yö oli pilkkopimeä, kun palasimme Montmédyyn. Sivuutimme tiellä lukemattomia kuormastokolonneja ja marssivia joukko-osastoja. Joukkojen vaihto rintamalla suoritettiin näet pimeän aikaan. Mutta nopeasta vauhdistamme huolimatta kaikki meni tälläkin kertaa onnellisesti.

Uusia retkeilyjä Verdunin rintamalla ja sen selkäpuolella.

Toinen päivämme sotanäyttämöllä, torstai syysk. 5 p., ei alkanut lupaavasti. Jo edellisenä iltana Stenaysta Montmédyyn palatessamme olimme saaneet muutamia vesipisaroita nenällemme. Yöllä oli jo satanut runsaammin, ja kun noin 5-tuntisen virkistävän yölevon jälkeen aamulla klo 6 aikaan pilkistin uteliaana puisten ikkunaluukkujen raosta ulos, riippuivat pilvet harmaina ja raskaina Montmédyn kukkulain laella uhaten meitä sateisella päivällä.

Mutta sodassa eivät sääesteet saa tulla kysymykseen. Mikä kerran on suunniteltu ja määrätty tehtäväksi, se on suoritettava, vaikka puukkoja sataisi. Niinpä meidänkään ei auttanut aikailla, vaan työhön oli ryhdyttävä. Klo 1/2 7 olimme jälleen kaikki koolla upseerikodin ruokasalissa. Nautittiin tavanmukainen eine, kahvia voileipien keralla, ja täsmälleen klo 7 istuimme jälleen tutuissa autoissamme. Matkamme lähimpänä päämääränä oli tällä kertaa pieni Sorbeyn kylä, noin 20 km Montmédystä kaakkoon ja 5—6 km Longuyonista etelään. Yöllinen sade oli ollut eduksemme. Se oli kostuttanut keveähietaiset ranskalaiset viertotiet, joten meidän ei nyt tarvinnut henkeähaukotellen ja puoleksi tukehtumaisillamme niellä sakeita tomupilviä, kuten edellisenä päivänä. Raikas aamuilma pani reippaalle tuulelle, jota silloin tällöin tuhuuttava tihkusade ei voinut sanottavasti häiritä, kun autonkuomut vedettiin ylös.

Ajoimme Maasin oikeanpuoleisen lisäjoen La Chiersin laaksoa pitkin Velosneen ja sieltä Torgnyn kautta Charencyyn, joten tulimme noin kahden kilometrin matkalla olleeksi Belgian kuningaskunnan eteläisimmässä osassa. Voin siis sanoa käyneeni Belgiassakin. Muutamia pikku kyliä sivuutettuamme saavuimme Longuyoniin, josta tie kääntyi etelään päin Sorbeyhyn.

Longuyon on pieni, mutta tärkeä teollisuuskaupunki, jonka väkiluku oli ennen sotaa noin 3,500 henkeä. Se sijaitsee tavattoman kauniilla paikalla La Chiersin ja sen lisäjoen Crusnen yhtymäkohdassa, jota kaikilta puolilta ympäröivät metsäiset kukkulat. Huomattavimmat rakennukset ovat kaunis raatihuone ja pyhän Agathan kirkko, joka on peräisin 13:lta vuosisadalta. Kirkon tornin olivat saksalaisten granaatit elokuussa 1914 pyyhkäisseet keskeltä poikki. Muuten tämä keskiaikainen muistomerkki oli jäänyt jokseenkin eheäksi. Longuyonissa on suuria rautatehtaita, jotka saavat raaka-aineensa La Chiersin jokilaakson rikkaista malmikaivoksista.

Ihmeekseni sain huomata, että täälläkin Belgian ja Ranskan rajaseuduilla, jotka olivat olleet sodan jaloissa ainoastaan yhden kerran, elokuun lopulla 1914, jolloin saksalaiset joukot voitonvarmoina ryntäsivät Ranskaan, oli yhä vielä runsaasti sodan jälkiä nähtävänä. Siellä täällä murskaksi ammuttu kivitalo, puoleksi tai kokonaan katkaistu kyläkirkontorni. Melkein jokaisessa, pienimmässäkin ranskalaisessa kylässä on nimittäin oma kirkkonsa osoittamassa asukkaiden katolilaista hartautta. Tornikellot, missä ne olivat säilyneet, seisoivat viisarien osoittaessa hetkeä, jolloin tuho tuli. Näillä onnettomilla seuduilla oli aika siis seissut neljä pitkää vuotta. Ken voi kuvitella mielessään niiden harvojen asukkaiden tunteita ja kärsimyksiä, jotka vaaroja uhmaillen olivat jääneet paikoilleen vihollisten keskuuteen, tahi niiden, jotka sotapakolaisina kaukana vieraissa seuduissa saivat odottaa sitä hetkeä, jolloin he voisivat palata jälleen autioihin koteihinsa, neljänä kalliina kesänä viljelemättä jääneille pelloillensa, nurmikentille, joilla vihollisen sotaratsut kävivät laitumella. Vapautuksen hetki ei enää ollutkaan kaukana.

Sorbeyssä meidän oli määrä kohdata täksi päiväksi määrätyt rintamaoppaamme, kaksi nuorta luutnanttia, kreivit zu Rantzau ja Conrad von Hötzendorf. Molemmat tunnettuja nimiä. Edellinen sukua Köpenhaminassa silloin olleelle Saksan lähettiläälle kreivi Brockdorff-Rantzaulle, josta vallankumouksen jälkeen tuli Saksan ulkoministeri. Viimeksimainittu on taas kuuluisan itävaltalaisen sotamarsalkan, kenraali Conrad von Hötzendorfin poika — jo ulkomuodoltaanko helposti tunnettava isänsä pojaksi.

Sorbeyssä emme tällä kertaa viipyneet sen kauemmin. Mainitut herrat olivat meitä jo odottamassa eräässä kadunkulmauksessa. Kreivit nousivat kuskipukille kuljettajaimme viereen, me puolueettoman suurvallan edustajat kenotimme mukavasti pehmeillä peräistuimilla ja matkaa jatkettiin nyt vinhaa vauhtia Sorbeystä etelään päin Pilonin ja Mangiennesin kautta, kunnes nousimme autoista pienessä Romagnen kylässä samannimisen harjanteen juurella.

Ohjelman mukaisesti meidän piti kiivetä tuon sangen jyrkkärinteisen harjanteen korkeimmalle huipulle, "349 metrin kukkulalle", josta avautui laaja näköala Verdunin rintaman koillisosan yli. Kolmannen kerran olivat nyt edessämme nuo historialliset paikat Douaumont, Vaux j.n.e. Tältä kaukotähystyspaikalta oli saksalaisten etuvartiolinjoille noin 10 km matka ja tykistöasemille 5 km, joten emme olisi täältä saakka voineet nähdä mitään sotaisia näytelmiä, vaikka sellaisia olisi tapahtunutkin. Kuulimme ainoastaan kaukaista tykkien jyminää.

Kävimme upseerien ja sotilaiden maanalaisissa asumuksissa ja katselimme parhaillaan käynnissä olevia varustustöitä. Mutta niitä on vaikea sanoin kuvata, ne täytyy kunkin omin silmin nähdä saadakseen selvän käsityksen. — Harjanteen rinteet olivat varustetut moninkertaisilla piikkilankaesteillä ja siellä täällä pilkisti esiin pieniä, yksinkertaisia puuristejä osoittaen paikkoja, missä lepäsi sankarikuoleman saaneita saksalaisia ja ranskalaisia sotilaita yhteisissä veljeshaudoissa.

Romagne-harjanteelta ajoimme parin kilometrin päässä olevaan metsään, jossa meidän oli määrä tarkastaa erästä kytkypalloa ja nousta sen mukana ilmoille. Pallon kyllä löysimme ja saimme kuulla esitelmän sen rakenteesta. Ulkomuodoltaan tällainen tähystyspallo muistuttaa, kuten useimmat lukijat ovat kai kuvista nähneet, suurta paksua makkaraa. Täyteaineena käytetään tavallisesti vetykaasua, jota tällaisella palloasemalla on suurissa terässylintereissä saatavana. Varsinainen kaasulla täytetty pallo on löysän, alapuolelta avonaisen verhopussin sisällä, jonka reunoihin ja sivupintoihin on kiinnitetty koko joukko lujia köysiä. Osa niistä on tähystäjäkorin palloon kiinnittämistä varten, osa taas pallon kytkemistä varten sen ollessa maassa. Se pitkä touvi, johon pallo on kiinnitetty silloin, kun se lasketaan kohoamaan ilmoille, on keritty voimakkaan väkipyörän ympärille. Pallon siirtämiseen paikasta toiseen käytetään pitkiä voimavaunuvankkureita. Tarkempi selitys lienee tarpeeton.

Mitä taas kytkypallon tehtävään tulee, niin olemme jo aikaisemmin määritelleet sen sanoilla "armeijan silmä". Pallon mukana ilmaan nousseet tähystäjät pitävät tarkasti silmällä, mitä vihollisen rintamalla ja sen selkäpuolella tapahtuu. Havainnot ilmoitetaan maassa oleville tiedonanto-osastoille joko puhelimella, valomerkeillä tahi muilla tiedoituskeinoilla. Usein on tähystäjillä, joita kytkypallon koriin voi tarpeen mukaan asettua 1—4 miestä, mukanaan erittäin voimakkaalla linsillä varustettu valokuvauskone, jolla he valokuvaavat taistelukentän monien neliökilometrien laajuudelta. Suurentamalla kuvat saadaan niin selviksi, että niiden avulla voidaan huomata pienimmätkin muutokset ja uudet ilmiöt vihollisen toiminta-alueella, ja saada siten selville sen aikomukset, hyökkäysvalmistukset, joukkojen siirrot j.n.e. Lentokoneiden ohella kytkypalloilla on siis nykyaikaisessa sodassa armeijan tiedustelulaitoksessa erittäin tärkeä osa varsinkin asemataistelujen aikana, s.o. rintaman ollessa kiinteä.

Tarkoituksemme oli, kuten sanottu, kohota tuollaisen pallon mukana ilmoille tehdäksemme mieskohtaisia havaintoja, mutta sateinen ja sumuinen sää teki sen nyt mahdottomaksi. Pallon luona olikin vartiossa ainoastaan eräs aliupseeri ja yksi sotamies. Muu osa miehistöä oli poistunut jonkun matkan päässä olevaan lentäjäosaston leiriin. Saimme siis tyytyä ainoastaan pallon teoreettiseen tutkimiseen ja jättää kokeet toiseen kertaan. Kävimme vielä mainitun lentäjäosaston luona, jonka parakit olivat huolellisesti kätketyt tiheään metsikköön. Ystävälliset lentäjäupseerit kestitsivät meitä voileivillä ja kirsikkavedellä (saksalaista sotaviinaa) ja tarkasteltuamme juuri kehitettyjä valokuvia rintamamaisemista, poistuimme leiristä noiden herttaisten "metsäläisten" kohteliaasti saattamina ja hyvästeleminä.

Nyt minun on tunnustettava, että nuorten oppaittemme suostumuksella teimme pienen ohjelmanmuutoksen. Sen sijaan että olisimme ohjesäännön mukaan ajaneet täältä suoraa päätä takaisin Sorbeyhyn, jossa itävaltalainen kenraali, sotamarsalkkaluutnantti v. Goeginger esikuntineen, odotti meitä aamiaiselle, teimme vielä laajan kierroksen rintamavyöhykkeelle. Ajoimme Romagne-harjanteen eteläpuolella olevaan pieneen Azannesin kylään — tahi oikeammin sille paikalle, missä senniminen kylä ennen on sijainnut. Nyt siitä oli enää jälellä ainoastaan kiviröykkiöitä ja muutamia puoleksi pystyynjääneitä talonseiniä. Jätimme autot ja kävelimme jalkaisin noin kilometrin päässä siitä Azannesin ja Gremillyn kylien välillä silloin olleille saksalaisille kenttätykistöasemille. Patterit olivat parhaillaan vakavassa toiminnassa, joten saimme kuunnella niiden juhlallista konserttia. Todellakin hermoja kutittava näytelmä. Onneksi eivät ranskalaiset tai amerikkalaiset, keitä vastassamme lienee ollutkin, suvainneet tällä kertaa lainkaan vastata saksalaisten aamutervehdyksiin. Kaikissa tapauksissa olimme nyt vaarallisessa vyöhykkeessä. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että muutamia tunteja myöhemmin, meidän käyntimme jälkeen oli Azannesiin pudonnut useita myrkkykaasuja kehittäviä pommeja. Siis sangen uhkarohkeaa uteliaisuutta. Eipä sen vuoksi kumma, että eräs meistä, — nimeä en halua mainita, mutta vakuutan jyrkästi, etten puhu itsestäni, — ei voinutkaan kestää tuota hermojännitystä, vaan kääntyi tieltä takaisin ja palasi automobiilien luokse. Varomattominta oli kuitenkin se, ettemme olleet varustetut kaasunaamareilla, jollaisia näin lähellä vihollista pidetään aivan välttämättöminä. Kaikki etulinjoilta vastaamme tulevat saksalaiset sotilaat olivatkin varustetut naamareilla. Mutta kuten sanottu, sen pahempaa ei meille tapahtunut, ja olimme erittäin tyytyväisiä saadessamme tämän ekstra-numeron päivän ohjelmaan, joka muuten uhkasikin käydä vähemmän mielenkiintoiseksi.

Azannesista ajoimme vielä kappaleen matkaa rintaman suuntaan, poikkesimme Ornesin koillispuolella olevan "310 metrin kukkulan" juurelle, mutta kukkulan rinteillä olleita saksalaisten jalkaväkijoukkojen asemia katsomaan ei meitä rohjettu päästää. Sieltä kiidätimme sitten laajan Spincourtin metsän ja siihen liittyvien Fourneaun ja Mangiennesin metsien läpi Azannesista Pilonin kautta Longwyhyn vievälle viertotielle jatkaaksemme sitä myöten matkaamme Sorbeyhyn.

Mainitut metsät, jotka ennen sotaa olivat kaikesta päättäen olleet tuuheita ja varjoisia pyökkilehtoja, tarjosivat nyt vähemmän miellyttävän kuvan. Niissä, varsinkin lähinnä silloista rintamaa olevissa osissa, oli aikoinaan käyty sangen kiivaita taisteluja, ne olivat saaneet olla vuoroin saksalaisten, vuoroin ranskalaisten murhaavan tykkitulen alaisina. Ja kuulat olivat tehneet hyvää jälkeä. Kaikki puut ovat kuin karsitut, latvat puolirungosta tai sitä alempaa kuin jättiläisviikatteella poikki niitetyt. Metsien läpi saksalaiset olivat rakentaneet selkäpuolelta rintamalle vieviä linjasuoria, leveitä sotateitä, jotka nyt komeilivat niin ylhäisillä nimillä kuin Kaiserstrasse, Kronprinzenstrasse ja Hindenburgstrasse (Keisarin-, Kruununprinssin- ja Hindenburgintiet), mutta jotka sodan jälkeen tulevat varmaankin vielä useiden miespolvien aikana ranskalaisen väestön keskuudessa kulkemaan Barbarientien, Teutonientien, Hunnientien tai muulla samantapaisella nimellä.

Kuusi tuntia kestäneen aamupäiväretken jälkeen olimme nälkäisiä kuin sudet, joten automobiilikaan ei tuntunut kyllin nopealta kulkuneuvolta päästäksemme Sorbeyhyn, jonne meidät oli kutsuttu aamiaiselle 18:nnen itävalta-unkarilaisen armeijakunnan komentajan, sotamarsalkkaluutnantti von Goegingerin luokse.

Ateria oli täällä, kuten saksalaistenkin leirissä, kenttätapojen mukaan yksinkertainen, mutta maukas. Sen kuluessa keskusteltiin tietysti enimmäkseen politiikasta ja sotatapahtumista. Hänen ylhäisyytensä, joka teki hienosti sivistyneen ja tietorikkaan miehen vaikutuksen, tuntui olevan hyvin perehtynyt nykyajan poliittisiin virtauksiin. M.m. hän sanoi kannattavansa n.s. turanilaista valtioaatetta, jonka mukaan Venäjästä eronneiden reunavaltioiden Suomen, Itämerenmaakuntien, Liettuan, Puolan ja Ukrainan sekä Unkarin, Bulgarian ja Turkin pitäisi muodostaa yhtenäinen valtioliitto, joka erottaisi Keski- ja Länsi-Europan aasialaisesta Venäjästä. Ainoastaan siten nämä nuoret ja toistaiseksi heikot valtiot yhteistoiminnassa ollen voisivat ajatella tulevaisuudessa ehkä uudestaan päätänsä kohottavan suur-slaavilaisen vaaran menestyksellistä torjumista. Epäilemättä järkevä aate, josta sodan aikana onkin jo paljon kirjoitettu ja jolla on lukuisia kannattajia varsinkin juuri Unkarissa.

Vierustoverikseni olin onnistunut saamaan erään unkarilaisen sotilaslääkärin, erittäin miellyttävän ja leikkisän miehen. Totesimme, että olimme pikkuserkkuja keskenämme, koska edustamamme kansat, unkarilaiset ja suomalaiset, tiedemiesten vakuutuksen mukaan ovat sukulaiskansoja. Koetimme myöskin tulla toimeen puhumalla kumpikin omaa kieltämme, mutta se ei luonnistunut, emme enää ymmärtäneet toisiamme, sillä ovathan heimomme eläneet siksi kauan ja siksi kaukana erillään toisistansa, että yhteinen kieli on unohtunut ja kehittynyt kahdeksi toisillensa jokseenkin vieraaksi murteeksi. Sukulaisuutemme kunniaksi halusi herra tohtori kuitenkin välttämättömästi juoda maljan ja se ryypättiin konjakissa.

Aika kului siten nopeasti. Pidettiin tietysti myöskin tavanmukaisia maljapuheita. Vanha ystävämme Perthef pasha oli tilaisuudessa mukana ja molemmat eksellensit vaihtoivat luonnollisesti kohteliaisuuksia keskenään, joista kuitenkin mekin saimme osamme.

K:lo 3 noustiin pöydästä, sillä meillä oli vielä puolet päivän ohjelmasta suorittamatta.

Ennen kuin lähdemme eteenpäin, katson velvollisuudekseni antaa lukijalle lyhyen selityksen siitä, minkä tähden itävaltalais-unkarilaisia joukkoja oli nyt läntisellä sotanäyttämöllä, jossa saksalaiset olivat neljän ensimmäisen sotavuoden kuluessa pitäneet yksin niin urhoollisesti ja menestyksellä puoliansa yhdistyneitä englantilais-ranskalaisia armeijoita vastaan, vaikka lähes puolet Saksan armeijasta oli samaan aikaan sidottu jättiläiskamppailuun Venäjän miljoona-armeijoita vastaan itäisellä sotanäyttämöllä.

Kun vallankumous ja bolshevismi olivat vuoden 1917 kuluessa lopullisesti hajoittaneet Venäjän armeijan, joten Saksa sai vapaat kädet kohdistaakseen päävoimansa läntisiä vihollisiansa vastaan, luotti Saksan yleisesikunta siinä määrin omiin voimiinsa, ettei se lainkaan vaatinut liittolaistansa Itävalta-Unkaria lähettämään Venäjän rintamalta vapautuneita joukkojansa länsirintamalle. Idässä saavuttamansa kokemuksen nojalla Ludendorff tiesi, että itävaltalaisten joukkojen sotakuntoisuudelle ja luotettavaisuudelle voitiin asettaa jokseenkin pieniä vaatimuksia. Tammikuussa 1918 puhjennut yleislakko osoitti sitäpaitsi, että kaksoismonarkian sisäinen pula oli saavuttamaisillaan kriissikohtansa, että kolmen sotavuoden rasitukset, nälkä ja eri kansallisuuksien väliset riitaisuudet olivat siinä määrin tyhjentäneet Habsburgien valtakunnan voimat, etteivät ne enää voineet kestää vakavampia koettelemuksia. Sotaan kyllästyminen ja rauhan kaipuu olivat jo käyneet liiankin äänekkäiksi.

Sen vuoksi Saksan yleisesikunta ryhtyessään lännessä ratkaisevaan hyökkäykseen olikin tyytynyt ainoastaan lainaamaan Itävallan armeijalta melkoisen määrän sen erinomaiseksi tunnettua järeätä tykistöä. Mutta äärimmäisellä raivolla ja suuren mieshukan hinnalla suoritettu laaja hyökkäysliike Sömmen alueella ja Aisnen-Marnen rintamalla kulutti muutaman kuukauden kuluessa niin uhkaavassa määrässä Saksan armeijan strategisia reservejä, että Hindenburgin täytyi turvautua viimeiseenkin hätäkeinoon niiden täydentämiseksi, jotta taistelun jatkaminen olisi käynyt mahdolliseksi. Hän vaati Itävallan armeijan päämajaa lähettämään muutamia divisioneja läntiselle rintamalle. Käskyä oli tietysti toteltava ja elokuussa saapuivat ensimmäiset itävalta-unkarilaiset joukot Ranskaan, jossa ne sijoitettiin saksalaisten joukkojen vahvikkeeksi Verdunin koillis- ja itäpuoliselle alueelle eli Woevreen. Meidän oleskellessamme sotanäyttämöllä itävaltalaisten joukkojen kuljetus jatkui parhaillaan. Näihin länsirintamalle komennettuihin joukkoihin kuului m.m. "keisarillinen ja kuninkaallinen" XVIII itävalta-unkarilainen armeijakunta. Sen päällikkönä oli sotamarsalkkaluutnantti von Goeginger, jonka päämajassa, pienessä Sorbeyn kylässä, meillä oli kunnia vierailla.

Juuri se seikka, että Saksan yleisesikunnan täytyi turvautua itävaltalaiseen apuun, oli selvimpänä todistuksena siitä, että asema lännessä alkoi syyskesällä 1918 käydä saksalaisille sangen kriitilliseksi. Mutta harvat kai olivat selvillä siitä, että se todellakin oli niin arveluttava, että saksalaisten täytyi kahden kuukauden kuluttua laskea aseensa ja antautua vastustajan armoille. Ainakin minun täytyy tunnustaa, etten uskonut lopun olleen niin lähellä.

Nykyaikaisen armeijan hermosto.

Erottuamme kenraali Goegingeristä ja hänen esikunnastaan lähdimme paluumatkalle Montmédyyn, mutta pysähdyimme kuitenkin tien varrella Longuyoniin, jossa saimme tarkastaa saksalaisten suuria tykistö- y.m. sotatarvevarastoja.

Tilavat makasiinit olivat täpötäynnä kaikenlaista nykyaikaisen armeijan varustamiseen tarvittavaa tavaraa: kaikenlaisia kanuunia ja mörssäreitä, kuularuiskuja ja kivääreitä sekä kaikkia näiden aseiden varaosia, miljoonia kiloja metallilankaa puhelin- ja lennätinverkkoa sekä piikkilankaesteitä varten, tuhansia puhelinkoneita ja muita aparaatteja, sanalla sanoen kaikkea, mitä hyvin varustettu kenttäarmeija tarvitsee. Mielenkiintoisin uutuus, jonka täällä näin, oli kuitenkin tankkikivääri, s.o. tavattoman raskas suurikaliberinen kivääri, jota käytettiin tankkien eli panssarivaunujen hyökkäyksen torjumiseksi. Tämä vasta äskettäin keksitty ase, joka on niin raskas, että sen kuljettamiseen tarvitaan vähintään kaksi miestä, oli saksalaisten vakuutuksen mukaan osoittautunut erittäin tehokkaaksi noita sodan jättiläiskilpikonnia vastaan.

Ajoimme sitten takaisin majapaikkaamme Montmédyyn, jossa päätimme päivätyömme viidennen saksalaisen armeijan kenttäpuhelin- ja lennätinkeskusaseman tarkastuksella. Sekin suurenmoinen ja näkemisenarvoinen laitos. Väitteeni todistamiseksi riittänee, kun mainitsen, että se puhelin- ja telegraafiverkko, jonka pääsolmukohdassa nyt olimme, käsitti kaikkiaan noin 920,000 lankakilometriä. Tämä yhden ainoan saksalaisen armeijan toiminta-alueella. Entä sitten koko länsirintamalla! Saksan armeijan koko puhelin- ja lennätinverkko lännessä nousi moniin miljooniin lankakilometreihin. Siitä huomaamme jo, kuinka suuri merkitys puhelimella ja sähkölennättimellä on nykyaikaisessa sodankäynnissä.

Puhelin, telegraafi ja radiotelegraafi eli kipinälennätin ovat tärkeimmät teknilliset välineet siinä nykyaikaisen armeijan käytettävänä olevassa koneistossa, jota suomeksi voidaan ehkä sopivimmin nimittää tiedotuslaitokseksi (saksaksi Nachrichtenwesen). Samoin kuin lentokonetta ja kytkypalloa tähystäjineen olemme nimittäneet armeijan silmiksi, voimme taas telefoonia ja telegraafia täydellä syyllä verrata armeijan hermostoon. Kuten elävässä elimistössä hermot välittävät tiedon ulkonaisista vaikutuksista ja tapahtumista aivoihin, josta taas hermostoa pitkin kulkevat asianmukaiset määräykset ruumiin lihaksiin aikaan saaden tarkoituksenmukaisia liikkeitä, samoin myöskin armeijan aivot, yleisesikunta ja sen alaosastot, yksityisten armeijain, armeijakuntien, divisionien y.m. joukko-osastojen esikunnat ja päällystöt saavat tiedotuslaitoksen kautta lakkaamatta tietoja kaikista armeijan alueella sattuvista tapahtumista ja muutoksista, s.o. yleisestä sotilaallisesta asemasta. Tässäkin suhteessa on nelivuotinen maailmansota saanut aikaan suunnattoman kehityksen.

Entisaikojen sodissa, vieläpä niinkin myöhään kuin 1870—71 vuosien ranskalais-saksalaisessa sodassa armeijat olivat niin pienet, taistelut tapahtuivat niin lyhyellä rintamalla ja rajoitetuilla alueilla, että ylipäällikkö saadakseen välttämättömät tiedot taistelun kulusta tarvitsi käytettäväkseen ainoastaan tavallisen kaukoputken ja määräystensä perille saattamiseksi muutamia ratsumieslähettejä. Koko taistelutanner oli ylipäällikön silmien edessä, joten hän voi mieskohtaisesti seurata aseman kehitystä, vieläpä usein nähdä vihollisarmeijan ylipäällystön oleskelupaikan ja arvata siellä havaittavista liikkeistä vastustajansa lähimmät aikomukset. Toinen oli asianlaita kansojen suursodassa, jossa miljoona-armeijat seisoivat vastakkain useiden satojen, jopa tuhansienkin kilometrien laajuisilla rintamilla. Tällöin ei ylipäällikkö enää voinut omin silmin seurata sotatoimia ja mieskohtaisesti hankkia tietoja tapahtumain kulusta, omien ja vihollisjoukkojen liikkeistä, vaan hän järjesti päämajansa kauas rintaman taakse johonkin rauhalliseen paikkaan, josta mahdollisuuden mukaan oli yhtä lyhyt matka taistelurintaman molemmille sivustoille, mutta jonne harvoin edes ankarinkaan tykkien jyske kuului. Voidakseen kuitenkin näin kaukaa johtaa armeijansa yhdenmukaista toimintaa, hänen täytyi lakkaamatta pysyä tapahtumain kurssissa, saada mahdollisimman tarkat ja nopeat tiedot kaikesta, mitä koko sotanäyttämöllä, s.o. ei ainoastaan omien joukkojen toiminta-alueella, vaan myöskin vihollisarmeijan keskuudessa, vieläpä sen selkäpuolellakin tapahtui, ja voida mahdollisimman nopeasti toimittaa eri joukko-osastoille omat määräyksensä siitä, mitä kulloinkin oli tehtävä. Tällöin kävi hyvin järjestetty tiedoituslaitos välttämättömäksi ja tästä laitoksesta onkin nykyaikaisissa armeijoissa kehittynyt mitä monimutkaisin koneisto erilaisine teknillisine apukeinoineen ja niiden hoitoa varten tarvittavine erikoisesti koulutettuine joukko-osastoineen. Tavallisimmat ja tärkeimmät tiedotusvälineet ovat juuri yllämainitsemamme puhelin, telegraafi ja kipinälennätin, mutta monia muitakin tiedonvälityskeinoja ja -tapoja on äskeisessä sodassa käytetty. Teemme näistä kaikista tässä lyhyesti selkoa.

Juuri mainitsemistamme kolmesta tärkeimmästä tiedoituskeinosta on telegraafi eli kaapelisähkölennätin vanhin käytännössä, mutta ennen maailmansotaa sitä käytettiin etupäässä yhteyden ylläpitämiseksi armeijan ja sen selkäpuolen, s.o. etappikeskusten ja kotimaan välillä. Itse armeijan keskuudessa sillä välitettiin tietoja ainoastaan suurempien joukkoyksikköjen, eri armeijaryhmien välillä. Muuten käytettiin ratsumiehiä, moottoripyöräilijöitä y.m. viestinviejiä. Samoin oli telefooni vielä maailmansodan alussa aivan vähän käytännössä eri maiden armeijoissa. Mutta niin pian kuin läntisellä sotanäyttämöllä alkoi liikkumaton asemasota, rintama kävi yhä laajemmaksi ja kun myöhemmin alkoivat nuo armeijoita alituisessa jännityksen tilassa pitävät hyökkäys- ja torjuntataistelut kiinteillä asemilla, tuli myöskin puhelin ja sähkölennätin yhä laajemmassa määrässä käytäntöön. Varsinkin puhelinyhteys järjestettiin pienimpienkin joukko-osastojen välille, vieläpä etulinjan juoksuhautoihin lähtevät komppaniat ja yksityiset vartiostot vetivät kohta telefoonijohdon perästänsä ja voivat sitten olla keskeytymättömässä puhelinyhteydessä lähimmän päällystönsä kanssa. Ja kotimaassa olevat erikoistehtaat ryhtyivät kohta valmistamaan vanhojen epäkäytännöllisten apparaattien sijaan erikoisesti sotatarkoituksiin ja eri aselajien käytettäväksi soveltuvia puhelinkoneita, joista monetkin mallit ovat niin pieniä, että sotilas voi kantaa sellaisen melkein taskussaan, mutta jotka siitä huolimatta vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan kuin tavallinen pöytätelefooni.

Samoin on telegraafin alalla sekä teknillisessä että käytännöllisessä suhteessa sodan aikana tapahtunut suuri kehitys. Alussa Saksan armeijassa oli yleensä käytännössä vanha Morse-kone, mutta sen tilalle astui pian Klopfer-kone, sitten Hughes-kone ja lopulta kotimainen saksalainen keksintö Siemensin pikatelegraafi. Klopfer-koneella voidaan sähköttää noin 600, Hughes-koneella 1,000, mutta Siemensin pikatelegraafilla kokonaista 5,000 sanaa tunnissa. Lankatelegraafi ei kuitenkaan luonnollisista syistä ole saavuttanut niin yleistä käytäntöä kenttäelämässä kuin puhelin, — se ulottuu päämajasta ainoastaan divisionien esikuntiin saakka. Puhelin kilpailee sitäpaitsi menestyksellä telegraafin kanssa jo verrattain pitkillä matkoilla. Niinpä Saksan armeijassa päästiin sodan aikana erityisiä äänenvahvistuskoneita käyttämällä niin pitkälle, että länsirintaman lähellä olleesta päämajasta voitiin helposti puhua Bukarestiin ja Brest-Litowskiin.

Mutta vieläkin ihmeellisempiä asioita kuin puhelimen ja tavallisen lankatelegraafin alalla on maailmansota aikaansaanut radiotelegraafin, kipinälennättimen eli, kuten sitä myöskin nimitetään, langattoman sähkölennättimen alalla. Sodan alussa tätä uutta tiedoitusvälinettä oli vasta hyvin vähän kokeiltu armeijan palveluksessa, mutta kun jokapäiväisen kokemuksen kautta pian tultiin huomaamaan, että puhelimen ja tavallisen telegraafin käyttö kävi erinäisissä olosuhteissa vaikeaksi, jopa mahdottomaksi, turvauduttiin yhä enemmän myöskin kipinälennättimeen. Ja lisääntyvän käytännön ohella tämän tiedotusvälineen teknillisessä kehityksessä saavutettiin sellaisia edistysaskeleita, ettei vilkkainkaan mielikuvitus rauhan aikana ollut sellaista voinut uneksia. Pian olikin Saksan armeijan käytettävänä monenlaisia ja erisuuruisia kipinäasemia. Paitsi kotimaassa olevia jo ennen sotaa rakennettuja pysyväisiä suurasemia, joita käytettiin sähkösanomavaihtoon ulkomaiden kanssa sekä kotimaan keskusvirastojen ja armeijan päämajan välillä, varustettiin armeijan yleisesikunta ja armeijaryhmien esikunnat tilapäisillä kiinteillä kipinäasemilla ja suurten automobiilien päälle rakennetuilla liikkuvilla kipinäasemilla, kun taas divisionien ja ratsuväkiosastojen esikunnat saivat käytettäväkseen pienempiä ratsastavia kipinäasemia, ja lopuksi yksityiset etumaiselle tulilinjalle lähtevät sotilaat saivat mukaansa pieniä helposti kannettavia kipinälennätinkoneita.

Kipinälennätinasemiensa avulla voivat esikunnat nopeasti päästä keskenään yhteyteen silloinkin, kun puhelimen tahi kaapelitelegraafin käyttö jostakin syystä on mahdotonta. Näin tapahtuu usein manööverisodassa, kun puhelinjohtoja ei voida kyllin nopeasti vetää etenevien joukko-osastojen perästä. Varsinkin itäisellä sotanäyttämöllä, jossa sota melkein koko ajan pysyi liikkuvana manööverisotana, käyttivät saksalaiset joukot suuressa määrin keveitä hevosten vetämiä ja ratsastavan miehistön hoitamia kipinälennätinasemia. Ja tulokset olivat erinomaisia.

Liikuntasodassa tapahtuu usein, että suuremmat tai pienemmät joukko-osastot nopeasti edetessään joutuvat ylivoimaisten vihollisjoukkojen saarroksiin ja eristetyiksi oman armeijan yhteydestä. Ainoana pelastuskeinona on silloin kipinälennätin, jonka avulla vaaraan joutunut osasto voi nopeasti antaa lähimmälle päällystölleen tiedon vaikeasta asemastaan ja tehdä siten apujoukkojen hyvissä ajoin lähettämisen mahdolliseksi. Loistavana esimerkkinä tällaisista tapauksista on kenraali Litzmannin johtaman saksalaisen armeijakunnan urotyö Lodzin—Lowiczin taistelussa Puolassa syksyllä 1914. Tämä armeijakunta murtautui Bresinyn alueella venäläisten rintaman läpi, mutta joutui senjälkeen ylivoimaisten venäläisten joukkojen täydellisen saartorenkaan sisään. Kipinälennättimellä se kuitenkin voi olla kaiken aikaa yhteydessä ylipäällystön kanssa, joten sen taholta voitiin ajoissa ryhtyä tarkoituksenmukaisiin avustustoimenpiteisiin ja tämän armeijakunnan, jota venäläiset pitivät jo varmana saaliinaan, onnistui murtautua takaisin omien joukkojen luokse, vieläpä viedä mukanaan useita tuhansia venäläisiä vankeja. Samoin saksalaiset kipinälennätinjoukot monien muiden sotaretkien aikana, kuten saksalaisten hyökätessä Serbiaan, Romaniaan ja Pohjois-Italiaan sekä Saarenmaan valloituksessa ja myöhemmin kevättalvella 1918 saksalaisten miehittäessä Itämerenmaakunnat ja Ukrainan, näyttelivät erittäin tärkeätä osaa ja edistivät ratkaisevasti näiden sotaliikkeiden menestyksellistä suoritusta.

Tuollaisen liikkuvan kipinälennätinaseman hoitamiseen tarvitaan ainoastaan muutamia miehiä, mutta näiden tulee olla sitä huolellisemmin harjoitettuja nopeasti ja erehtymättömän tarkasti käsittelemään tätä ihmeellistä laitosta.

Mutta kuten yllä jo ohimennen huomautettiin, kipinälennättimen käyttö ei rajoitu ainoastaan liikuntasotaan. Sillä on melkein yhtä suuri merkitys myöskin asemasodassa, vaikka se tällöin toimii aivan toisissa olosuhteissa. Kun vihollisen tykistö pommittaa pikatulella vastustajan etumaisten vartiolinjojen takana olevaa aluetta valmistaen siten maaperää jalkaväkensä hyökkäykselle, tuhoutuvat tällaisessa myrskytulessa kaikki puhelinjohdot ja tietojen toimittaminen selkäpuolella olevalle päällystölle käy muutenkin melkein mahdottomaksi. Eristettyinä kokonaan muusta armeijasta tällaisten etulinjojen miehistöt olisivat tuomitut varmaan tuhoon, jollei niillä olisi käytettävänään langatonta lennätintä, jonka avulla voidaan suoraan ilman kautta antaa päällystölle sellaisia tietoja, että se voi hyvissä ajoissa ryhtyä kyllin tehokkaisiin toimenpiteisiin odotetun hyökkäyksen torjumiseksi. On sanomattakin selvää, että nämä etulinjain juoksuhaudoissa käytetyt kipinälennätinkoneet ovat sekä kooltaan että rakenteeltaan aivan toisenlaisia, kuin avoimella kentällä toimivat suuret asemat. Ne ovat niin pieniä, että kaikki niihin tarvittavat esineet voidaan sijoittaa pariin sikarilaatikon kokoiseen arkkuun. Vähäpätöisestä koostaan huolimatta nämä pienet kipinäkoneet ovat kuitenkin osoittautuneet korvaamattoman arvokkaiksi tiedotusvälineiksi asemataisteluissa, jolloin tavallisesti rintama aaltoilee nopeasti edes ja takaisin ja puhelinjohtojen rakentaminen on mahdotonta.

Armeijan lentolaitoksesta puhuessamme olemme jo maininneet, mikä merkitys kipinälennättimellä on sotilaslentäjäin toiminnalle. Sodan loppupuolella melkein kaikki lentokoneet olivat varustetut kipinälennättimellä, ja vaikka usein monta kymmentä lentokonetta samaan aikaan kaarteli ilmassa lähettäen raporttejansa, eivät ne lainkaan häirinneet toisiansa, vaan vastaanottoasemat voivat suuremmitta vaikeuksitta koota niiden lähettämät tiedot.

Tässä olemme kuvanneet kipinälennättimen kehitystä ja käyttöä yksinomaan armeijan palveluksessa, välittömästi sotatoimien näyttämöllä. Ehkä suurimmat ja pysyväisimmät keksinnöt ja edistysaskeleet on kuitenkin radiotelegraafin alalla tehty sotaakäyneiden maiden kotoisilla suurilla asemilla. Saksassa on tällaisia pysyväisiä suurasemia ainakin kaksi, Nauenin kipinälennätinasema, samannimisen pienen rautatieaseman läheisyydessä Berlinin—Hampurin radan varrella, noin 40 km Berlinistä länteen, ja Eilvesen kipinäasema Hannoverin lähellä.

Vähän ennen rintamamatkaani minulla oli tilaisuus eräiden muiden ulkomaalaisten sanomalehtimiesten kanssa käydä katsomassa Nauenin kipinälennätinasemaa. Käytän tilaisuutta hyväkseni antaakseni tästä asemasta muutamia tietoja, jotka eivät liene meillä, niin yleisesti tunnettuja.

Nauenin aseman perusti v. 1906 saksalainen yhtiö "Gesellschaft für drahtlose Telegraphie" koeasemakseen, jossa langattoman eli kipinälennättimen alalla tehtyjä uusia keksintöjä ja parannuksia käytännössä koeteltiin. Mutta myöhemmin Saksan valtio otti sen palvelukseensa tietoyhteyden ylläpitämiseksi valtamerentakaisten siirtomaidensa kanssa ja maailmansodan aikana tällä asemalla oli tavattoman suuri merkitys yhdyssiteenä toiselta puolen Saksan armeijan ja laivaston, ennen kaikkea sukellusvenheiden ja ilmalaivojen, sekä toiselta puolen kotimaan välillä. Nauenin asema on sodan aikana levittänyt melkein yli koko maapallon Saksan yleisesikunnan ja meriesikunnan virallisia tiedonantoja. Jo ennen sotaa ja sodan alkuaikoina, ennen Amerikan, siihen sekautumista, Saksan hallitus käytti tätä lennätinasemaa välittäjänä diplomaattisessa kirjeenvaihdossaan Amerikassa olleiden edustajainsa kanssa.

Nauenin kipinälennätinasema on rakennettu tasaiselle kentälle, joka on noin 10 km pitkä ja 5 km leveä. Kun muukalainen saapuu tälle kentälle, herättävät ensimmäiseksi hänen huomiotansa siellä olevat huimaavan korkeat teräsmastot eli tornit, jotka ovat yhdistetyt toisiinsa lukemattomilla johtolangoilla. Nämä tornit ja ilmajohdot eli antennit muodostavat juuri aseman ulkonaisen osan, josta 300,000 kilometrin nopeudella leviää kaikkiin ilmansuuntiin sähköaaltoja, jotka satojen ja tuhansien kilometrien päässä olevien muiden samanlaisten asemien vastaanottokoneissa synnyttävät katkonaisen, lyhyistä ja pitkistä jaksoista kokoonpannun soivan äänen, s.o. Morsen lennätinaakkosia — sähkösanoman. Aseman toinen pääosa on asemarakennus konehuoneineen, vastaanotto- ja lähetyshuoneineen. Alkuperäinen sähkövoima tulee tälle asemalle 30 kilometrin päässä olevasta Ost-Havellandin sähkölaitoksesta 15,000 voltin jännityksen vahvuisena vaihtovirtana, joka kipinäaseman konehuoneessa sitten muunnetaan 120 voltin tasavirraksi.

Alussa Nauenin asema oli jokseenkin vaatimaton laitos, mutta jo v. 1912 sitä melkoisesti laajennettiin ja keskustorni korotettiin 200 metrin korkuiseksi. Se oli tuskin saatu valmiiksi, kun ankara myrsky kaatoi sen, minkä jälkeen yhtiö päätti rakentaa koko aseman uudestaan laajaa kaukosähkötystä varten ja sitä varten se varustettiin vaakasuorassa asennossa riippuvalla antenniverkolla. Johtoverkkoa, kannattavat nyt useat 120 m korkeat tornit muodostaen tasasivuisen kolmion, jonka kärki on suunnattu Togo-maata kohti, missä Saksalla ennen sotaa oli kipinäasema.

Tuon tornikolmion sivut ovat 1 km pituiset ja sen keskellä on vielä yksi torni, joka on kaikista korkein, nimittäin 260 m. Tornit nojaavat kiilanmuotoisella kannallaan eristettyyn rautabetoonialustaan. Tässä alustassa on niin voimakas sähkövirta, ettei se enää — omituinen ilmiö — vaikuta kuolettavasti sille mahdollisesti joutuvaan elävään organismiin. Kerrottiin kahden saksalaisen sanomalehtimiehen erehdyksessä astuneen sille, mutta he pääsivät pelkällä säikähdyksellä, kun heille huomautettiin paikan vaarallisuudesta. Keskitornin korkeudesta saamme jonkinlaisen käsityksen, kun mainitsemme, että sen ylimmälle sillalle tikkaita myöten kiivetäkseen mies tarvitsee kokonaisen tunnin aikaa.

Uudistetussa asussaan Nauenin kipinäasema "avattiin liikenteelle" muutama kuukausi ennen sotaa, jolloin se ensimmäisen kerran vaihtoi sähkösanomia Amerikan Yhdysvaltain itärannikolle Sayvilleen rakennetun sisarasemansa kanssa. Tämä välimatka on noin 6,400 kilometriä. Sodan aikana ovat monissa muissakin maissa olevat kipinälennätinasemat voineet lukea Nauenin lähettämiä sähkösanomia, joten Saksan sotilasviranomaiset voivat englantilaisen sensuurin ohi lähettää tietojansa Aasian, Afrikan ja Amerikan eri osiin. Myöskin ranskalaiset kipinäasemat Eiffel-tornissa ja Lyonissa sekä italialainen Caltanon asema saivat Nauenin sähkösanomia, kun taas Nauen kaappasi niiden tietoja. Täydellä syyllä saksalaiset insinöörit Nauenissa leikillisesti huomauttivatkin, että tämä oli ainoa paikka, jossa he kaiken aikaa olivat mielipiteiden vaihdossa vihollistensa kanssa.

Sodan aikana Nauenin aseman "työkyky" onkin kehittynyt hämmästyttävällä tavalla. Sen lähettämiä sähkösanomia on jo voitu lukea Havaijin saarilla, Hollannin Indiassa Jaavalla, vieläpä englantilaisten tietojen mukaan osittain Avanuin asemalla Uudella Seelannilla. Viimeksimainittu matka on 19,300 kilometriä, mikä lähentelee jo korkeinta mahdollista matkaa, joka on 20,000 km, s.o. puolet ekvaattorin eli päiväntasaajan pituudesta. Tästä suurenmoisesta saavutuksesta saadaan kiittää erästä nerokasta keksintöä, n.s. "Liebenin putkea". Se on suljettu lasiputki, josta ilma on pumpattu pois ja jonka läpi johdetaan korkeajännityksinen sähkövirta. Tämän koneen avulla voidaan ääni vahvistaa kymmeniätuhansia kertoja. Kipinäsanomat otetaan vastaan, kuten tunnettua, puhelinkuulotorven avulla. Matkoilla, joilla Morse-merkit ennen voitiin kuulla ainoastaan heikkona surinana, ne nyt "Liebenin putken" välityksellä kaikuvat kuin vasaraniskut korvan rumpukalvoon.

Sota, joka muuten on aiheuttanut niin suunnattomia hävityksiä, on siis kuitenkin jossakin suhteessa, ennen kaikkea lentotaidon ja sähkötekniikan alalla, saanut aikaan kerrassaan ihmeellisiä asioita, joista rauhankin aikana tulee olemaan suurta hyötyä ihmiskunnan käytännöllisessä yhdyselämässä. Mutta palatkaamme Saksan armeijan keskuuteen.

Telefoonilla, kaapelitelegraafilla ja radiotelegraafilla on siis sangen suuri merkitys nykyaikaisessa sodankäynnissä. Erilaisissa olosuhteissa ne täydentävät toisiansa. Lankatelegraafia käytetään yleensä pidemmillä matkoilla, suurempien armeijayksikköjen välisessä liikenteessä, telefoonia etupäässä lyhyemmillä matkoilla välittömässä taistelutoiminnassa olevien joukkojen keskuudessa aina tulilinjalle saakka. Radiotelegraafi soveltuu molemmissa olosuhteissa, joten se näyttää uhkaavan syrjäyttää molemmat kilpailijansa. Mutta toistaiseksi ei kuitenkaan niin ole tapahtunut sen vuoksi, että langatonta sähkötystä haittaavat vielä käytännössä erinäiset vaikeudet. Puhelimella tiedot voidaan antaa paljon nopeammin ja puhuttu sana on tärkeissä asioissa aina paljon valaisevampi kuin kuollut sähkösanoma, joka ajan voittamiseksi laaditaan tavallisesti mahdollisimman suppeaan muotoon. Sähkötys radiotelegraafilla käy nykyjään vielä paljon hitaammin kuin lankatelegraafilla. Niinpä kipinäsähköttäjän keskimääräinen nopeus on noin 120—140 kirjainta minuutissa ja korkein Nauenissa saavutettu nopeus on 250 kirjainta, kun sitä vastoin lankatelegraafilla on saavutettu 1200 kirjaimen nopeus. Kipinälennätintä käytetäänkin vielä nykyjään etupäässä sellaisissa olosuhteissa, missä lankatelegraafin ja telefoonin käyttö on mahdotonta, kuten liikuntosodassa ja etumaisella tulilinjalla armeijassa sekä rauhallisessa elämässä yhteyden ylläpitämiseksi rannikon ja kaukana merellä purjehtivien laivojen välillä.

Äskeisessä suursodassa on kokeiltu myöskin kolmannella telegraafi-tyypillä, nimittäin maatelegraafilla, jossa sähkövirran väliaineena on maa johtolangan asemasta tavallisen telegraafin ja eetterin asemasta radiotelegraafin käytännössä. Maatelegraafia käytetään ensilinjan juoksuhaudoissa ja suojakaivannoissa, silloin kun vihollisen tykistön rumputuli tuhoaa telefoonijohdot ja radiotelegraafin maanpäällisen maston lankoineen, maatelegraafikoneen ollessa kätkettynä pomminkestävään suojakaivantoon syvälle maansisään. Mutta tämä kone on vasta kehityksensä alussa; sillä voidaan antaa tietoja ainoastaan muutaman kilometrin päähän.

Mutta paitsi näitä tiedoitusvälineitä käyttävät etulinjan joukot taistelun tuoksinassa aivan eristettyyn asemaan joutuessaan monia muita tiedonantokeinoja, kuten vilkutuslyhtyä, valogranaatteja, merkinantolippuja y.m. Jos kaikki nämä mekaaniset keinot pettävät, niin turvaudutaan myöskin elävien olentojen apuun, käytetään kirjekyyhkysiä, viestinviejäkoiria, ja viime hädässä kaikkien muiden keinojen puutteessa lähtee joku sotamiehistä vihollisen kuulasateen läpi viemään sanaa rintaman selkäpuolella olevalle päällystölle. Ja lopuksi, saadakseen täysin luotettavan ja persoonallisen käsityksen asemasta lähettää ylipäällikkö usein adjutanttinsa tai muita esikuntaupseereja taistelukentälle ottamaan mieskohtaisesti selkoa tapahtumain kulusta.

Toivon voineeni tällä lyhyellä, ylimalkaisella kuvauksella antaa lukijalle edes jonkinlaisen käsityksen nykyaikaisen armeijan tiedoituslaitoksesta.

Kenraali von Gallwitzin vieraana.

Niiden saksalaisten kenraalien joukossa, jotka kesällä 1915 yksityisten armeijain päällikköinä ottivat osaa Hindenburgin ja Mackensenin suureen hyökkäysretkeen Venäjää vastaan, saavutti erityistä huomiota ja mainetta tykkiväenkenraali Max von Gallwitz, jonka johtama armeija heinäkuun lopulla murtautui Itä-Preussin rajalta etelää kohti Narew-joen linnoituslinjan yli Varsovasta itään päin vieville teille ja pakotti siten venäläiset lopullisesti peräytymään Veikselin länsipuolella olevasta Puolan osasta, luovuttamaan Varsovan ja jatkamaan peräytymistään koilliseen ja itään päin, samaan aikaan kun Mackensenin armeija ankarasti puristi venäläisten vasenta sivustaa etelästä, Ljublinin ja Holmin kuvernementeista käsin. Kun venäläiset oli karkoitettu koko Puolasta, Kuurinmaalta ja monista muista Länsi-Venäjän kuvernementeista ja Hindenburgin hyökkäys syksyn tullessa luonnollisista syistä pysähtyi, oli kenraali von Gallwitz jälleen niiden kenraalien joukossa, jotka Saksan yleisesikunta valitsi sen jälkeen toisella taholla aloitettavaa uutta sotaretkeä varten. Sotamarsalkka Mackensenin ryhtyessä lokakuussa 1915 suorittamaan kuuluisaa Balkanin retkeänsä, sai hän nimittäin kenraali Gallwitzin ja unkarilaisen kenraalin Kövessin alapäälliköikseen. Gallwitz johti sitä saksalaista armeijaa, joka suoritettuaan loistavasti Tonavan ylimenon Belgradin ja Orsovan välillä eteni sitten voitokkaasti Moravan laaksoa etelään päin miehittäen yhteistoiminnassa Bulgarian armeijan oikean sivustan kanssa suurimman osan vanhaa Serbiaa ja Makedonian aina Doiran- ja Ohrida-järvien väliselle linjalle saakka, samaan aikaan kun Kövessin armeija tunkeutui Montenegron kautta Albaniaan.

Sen jälkeen ei kenraali Gallwitzin nimi esiintynyt saksalaisissa sotaraporteissa ennen kuin keväällä 1918 saksalaisten suuren hyökkäyksen alkaessa läntisellä sotanäyttämöllä. Tällöin kävi nimittäin selville, että Hindenburg oli jälleen kutsunut kenraali Gallwitzin vastuunalaiselle paikalle asettamalla hänet sen saksalaisen armeijaryhmän ylipäälliköksi, joka silloin toimi Argonnen metsän ja Moselin välisellä rintamalla. Sotilasasiantuntijat sekä länsivalloissa että puolueettomissa maissa lausuivatkin sen vuoksi arvelun, että Saksan yleisesikunta uskoessaan tämän rintamanosan ylipäällikkyyden niin suuren maineen saavuttaneelle kenraalille oli samalla antanut hänen suoritettavakseen jonkun erittäin tärkeän osan sotasuunnitelmastaan. Ennustettiinpa jo uutta jättiläisrynnäkköä Verdunia ja muita itäisiä Ranskan rajalinnoituksia vastaan. Mutta suurten taistelujen riehuessa ensin Sömmen alueella, sitten Flanderissa ja viimein myöskin Aisnen ja Marnen alueilla sekä Champagoessa pysyi taistelutoiminta kenraali Gallwitzin armeijaryhmän rintamalla yhä vaatimattomissa rajoissa. Jos Hindenburgin ja Ludendorffin maalisk. 21 p:nä alkama ja heinäkuun puoliväliin saakka eri jaksoina jatkunut suurhyökkäys olisi lännempänä vienyt tarkoitettuun tulokseen, niin epäilemättä Gallwitzin armeija olisikin oikean ajan tultua saanut tehtäväkseen Verdunin ja muiden Koillis-Ranskan linnoitusten valtaamisen. Mutta kun saksalaisten suuri hyökkäys jo kesäkuussa lopullisesti joutui pysähdyksiin ja liittolaiset heinäkuun 18 p:nä ryhtyivät tarmokkaaseen vastahyökkäykseen, oli Gallwitzin armeija tuomittu edelleen toimettomuuteen aseman kehitystä odoteltaessa. Verdunin rintamalla vallitsi siten aina syyskuun puoliväliin saakka suhteellinen hiljaisuus ja tätä "hiljaisuutta" saa tämän kirjoittaja kiittää siitä, että syyskuun alussa vihdoin pääsin läntiselle sotanäyttämölle ja juuri kenraali Gallwitzin armeijan keskuuteen.

Olen tässä maininnut ainoastaan pääpiirteet kenraali von Gallwitzin maailmansodassa suorittamasta osuudesta. Ylläsanottu riittänee kuitenkin jo osoittamaan, että hän kuuluu Saksan armeijan etevimpiin ja tehtävissään parhaiten onnistuneisiin sotapäällikköihin.

Oli sen vuoksi luonnollista, että kun syysk. 5 p:nä sain suomalaisten matkatovereitteni kanssa kutsun saapua illanviettoon kenraali Gallwitzin päämajaan, uteliaisuuteni oli erittäin kiihoitettu odottaessani hetkeä, jolloin saisin persoonallisesti tutustua tuohon kuuluisaan mieheen, samalla kun tunsimme itsemme suuresti mairitelluiksi meille osoitetusta huomaavaisuudesta. Tarvitsematta olla mikään sodan vakaumuksellinen tai kevytmielinen ihailija voi kuitenkin tuntea kunnioitusta ja ihailua sotapäälliköitäkin kohtaan heidän mieskohtaisesti osoittamansa kunnon ja etevyyden vuoksi, yhtä hyvin kuin ihailemme eteviä valtiomiehiä, politikkoja, tiedemiehiä, kirjailijoita j.n.e. heidän toiminnassaan ja teoksissaan ilmenevän persoonallisen lahjakkuuden ja nerokkuuden vuoksi ryhtymättä syvemmältä arvostelemaan, mikä merkitys ja arvo heidän elämäntyöllänsä on tai tulee olemaan inhimillisen kehityksen kulkuun nähden.

Määrätyllä kellonlyönnillä, tasan k:lo 8 i.p. saavuimme siis kenraali Gallwitzin esikuntakasinolle, jossa adjutantit ottivat meidät ystävällisesti vastaan. Tilaisuuteen kutsutut henkilöt alkoivat vähitellen kokoutua. Ensin saapui nuoria miehiä, luutnantteja ja yliluutnantteja, heitä seurasi kohoavan arvoasteen mukaan kapteeneja, majureita, everstejä ja lopuksi joku kenraalinkin univormussa oleva upseeri. Loistava seurue pelkkiä sotilaita, joiden nimiä nopean esittelyn jälkeen oli mahdoton muistaa. Mutta kokouksen odottavasta mielialasta huomasin, ettei talon isäntä ollut vielä keskuudessamme. Vihdoin avautui ovi vielä kerran ja koko seurueen huomio kääntyi tarkkaavasti ja kunnioitusta osoittaen tulijaa kohti.

Edessämme oli hänen ylhäisyytensä, tykkiväenkenraali von Gallwitz, viidennen saksalaisen armeijan ylipäällikkö. Kookas ja ryhdikäs mies, jonka ulkomuodosta ja liikkeiden sulavuudesta päättäen luulisi olevan vasta 40 à 50 korvilla, vaikka ikää on jo 66 vuotta. Tukassa ja parrassa on vasta vähän harmaata. Terävä katse, tuuheat viikset ja suipoksi leikattu leukaparta antavat hänen kasvoilleen hiukan karskin ilmeen, mutta kohta kun kuulee hänen puhuvan, huomaa ensi vaikutelman vääräksi. Kuten illan kuluessa tulimme huomaamaan, on kenraali Gallwitz mitä herttaisin, hyväluontoinen ja leikkisä vanhus, joka näyttää kohtelevan alaisiansa upseereja isällisellä huolenpidolla ja sydämellisyydellä, ollen sen vuoksi kaikkien pitämä.

Olin aina kuvitellut komentavat kenraalit tylyiksi ja ankariksi herroiksi, joiden luonteen pitkät sotavuodet, sotatoimien kulun jännittynyt seuraaminen ja johtaminen on tehnyt kovaksi ja säälimättömäksi. Mutta miellyttävänä yllätyksenä sain sotanäyttämöllä oleskellessani todeta, ettei sotaelämä suinkaan vaikuta ihmisiin niin raaistavasti kuin yleensä luullaan. Päinvastoin tuntui minusta siltä, kuin alituinen vaarojen ja kuoleman lähellä liikkuminen olisi vaikuttanut noihin ihmisiin, sekä alempiin että ylempiin upseereihin samoin kuin sotamiehiinkin luonnetta hiovasti ja pehmittävästi. Kaikki ovat niin luonnollisia, rauhan aikana sotilaille tavallinen turhamaisuus ja jäykkyys on kadonnut ja vaihtunut luonnolliseen iloisuuteen, jonka pohjasävynä on kuitenkin jonkinlainen pehmeä surumielisyys — sunnuntaitunnelma. Taisteluista, jonkun toverin kaatumisesta puhutaan kuin jokapäiväisistä luonnonjärjestykseen kuuluvista asioista. Tietysti taistelun tuoksinassa voi tapahtua mitä tahansa, silloin ihmisiä on luullakseni pidettävä syyntakeettomina, sillä itsesäilytysvaisto ja velvollisuudentunto hallitsevat täydellisesti koko sotilaan olemuksen. Mutta kun verileikki on päättynyt, ovat sotilaat jälleen ihmisiä, joilla on inhimilliset tunteet. Vihantunne tulilinjan toisella puolella olevaa vastustajaa kohtaan on luullakseni rintamalla paljon harvinaisempi ja lievempi kuin kaukana rintamien selkäpuolella siviiliväestön keskuudessa. Vastustajista puhutaan kunnioituksella, vaikkakin heille lähetetään aamutervehdykseksi myrkkykaasuja kehittäviä pommeja ja tuhoatuottavia granaatteja. — Mutta anteeksi, olen eksynyt hiukan syrjään tämän kertomukseni aiheesta.

Kohta esittelyn jälkeen osoitti kenraali Gallwitz meille suurta huomaavaisuutta, kyseli yhtä ja toista maamme oloista, tiedusteli, olimmeko tyytyväisiä siihenastisiin näkemiimme ja kokemuksiimme Saksassa ja sotanäyttämöllä.

Mutta pitkiin keskusteluihin ei nyt ollut aikaa. Esikunnan seremoniamestari ilmoitti, että päivällispöytä oli katettu. Hän osoitti ruokasalista laaditun "asemakartan" mukaan kullekin määrätyn paikkansa ja antoi tarkat ohjeet, kuinka sinne oli mentävä j.n.e. Istuimme pöytään. Päivällinen oli yksinkertainen. "Paistiin päästyämme" nousi hänen ylhäisyytensä ja piti vierailleen lyhyen puheen. Hän lausui ensin liittolaismaan Turkin edustajan Perthef pashan tervetulleeksi Saksan armeijan keskuuteen ja ilmaisi ilonsa saadessaan tervehtiä puolueettoman naapurimaan Tanskan edustajaa päämajassaan, mutta puheensa pääosan hän kuitenkin omisti meille, pienen Suomen edustajille. — — Kaukaisesta Pohjolasta on keskuuteemme saapunut erityinen lähetystö pienestä maasta, jonka kanssa Saksa on rakentanut ystävyyssuhteen, josta tulevaisuudessa toivoaksemme kehittyy todellinen liittosuhde, — lausui kenraali, ja hän sanoi vilpittömästi toivovansa, että pieni, mutta tarmokas, työkykyinen ja uuttera Suomen kansa, joka sodan aiheuttamista vaikeista olosuhteista huolimatta on osoittanut olevansa yhteiskunnallisen järjestyksen ja sivistyselämän kykenevä suojelija ja kannattaja, saisi nyt käydä valoisaa tulevaisuutta kohti, elää todella itsenäistä kansallista ja valtiollista elämäänsä.

Puheeseen vastasi Perthef pasha omasta puolestaan ja tri F. taas meidän suomalaisten puolesta. Kiittäen meille osoitetusta huomaavaisuudesta ja luoden lyhyen silmäyksen maamme itsenäisyystaistelun vaiheisiin hän m.m. mainitsi, kuinka kenraali Gallwitzilla välillisesti on ollut huomattava osuutensa siinä tapahtumain sarjassa, josta lopulta oli tuloksena m.m. Suomen itsenäisyyden saavuttaminen. Kenraali Gallwitzhan oli Narew-joella tehokkaasti ottanut osaa sen muurin murtamiseen, jonka kukistumisesta oli sitten seurauksena Venäjän tsaarivallan lopullinen luhistuminen ja vapaudenaamun valkeneminen Venäjän sorretuille rajamaakansoille. Puhuja katsoi sen vuoksi olevansa oikeutettu tulkitsemaan Saksan voitokkaalle armeijalle ja yhdelle sen etevimmistä päälliköistä Suomen kansan kiitollisuuden ja ihailun tunteet.

Kenraali näytti olevan hyvin liikutettu näistä vilpittömistä sanoista ja myöhemmin keskustelun aikana hän m.m. huomautti, että Narew-joen taistelun päivät olivat hänen elämänsä kauneimpia hetkiä ja että hän oli onnellinen tietäessään, että hänen siellä saavuttamansa voiton tuloksille osataan antaa arvoa kaukaisessa Suomessakin.

Aterian kestäessä piti kenraali Gallwitz vielä toisenkin puheen. Sattui nimittäin niin, että eräs hänen esikuntansa upseereista, majuri N. täytti juuri samana syysk. 5 p:nä 36 vuotta ja hänen ylhäisyytensä käytti tilaisuutta hyväkseen lausuakseen päivän sankarille lämpimät onnittelunsa. Puhe kävi leikillisessä äänilajissa ja hänen edellisen "juhlapuheensa" ohella se oli omiansa osoittamaan, että kenraali Gallwitzilla on loistavat puhujalahjat ja varsinkin taipumusta huumoriin.

Noustiin pöydästä ja siirryttiin viereisiin huoneisiin kahville ja tupakalle. Seurustelu oli vapaata ja toverillista. Kahvin kanssa tarjottiin vieraille konjakkia ja "kirsikkavettä", mutta talonväki itse tyytyi nauttimaan ainoastaan tavallista sotaolutta.

Vaikka Saksan armeijassa väkijuomien käyttö olikin sallittua, noudatettiin siinä kaikkialla ankarinta kohtuullisuutta, kuten Saksassa yleensä. Kun kerroimme, että meillä Suomessa on jo sodan aikana ollut käytännössä täydellinen alkoholijuomien kielto ja että valtiopäivien hyväksymä kieltolaki astuu pian voimaan, niin herätti tämä kaikkialla suurta kummastusta. Ihmeteltiin, kuinka ihmiset voivat olla niin heikkoja ja "viinaanmeneviä", etteivät he kykene ilman ulkonaista pakkoa noudattamaan alkoholin nautinnossa kohtuutta, vaan käyttävät väärin juomia, jotka saksalaisen samoinkuin muitten viinimaiden asukkaiden käsityksen mukaan kuuluvat jokapäiväiseen ravintojärjestykseen.

Ulan kuluessa keskustelu kohdistui tuontuostakin Suomeen, saimme antaa selityksiä maamme valtiollisista ja taloudellisista oloista, teollisuudesta ja muista elinkeinoelämän aloista. Erityisellä mielenkiinnolla tiedusteltiin, mitä luonnonrikkauksia, raaka-aineita maassamme on saatavissa. Harvat olivat ohimennen käyneet Suomessa ja yleensä tiedot maamme oloista näyttivät olevan hämärät ja ylimalkaiset.

Mutta keskusteltiin myöskin sodasta ja sen mahdollisista tuloksista, vaikka yleensä näitä "jokapäiväisiä" asioita koetettiin välttää. Tulivat ohimennen puheeksi myöskin liittolaismaissa niin yleisesti levitetyt väitteet saksalaisten joukkojen harjoittamista julmuuksista. Eräs majuri huomautti tällöin allekirjoittaneelle leikillisesti: "Ranskalaiset sanovat meitä 'bosheiksi' ja barbaareiksi, me nimitämme heitä sivistyneiksi — civilisés".

Miellyttävä illanvietto jatkui aina myöhäiseen yöhön, ja vaikka kello läheni jo yhtä, ei ystävällinen isäntämme näyttänyt vielä pitävän mitään kiirettä kemujen lopettamisesta, vaan jatkoi innokasta keskustelua. Vasta sitten kun eräs upseereista sopivassa tilaisuudessa johti puheen meidän huomispäivän ohjelmaamme ja mainitsi, että kahden vieraista, tanskalaisen hra H:n ja minun tuli olla k:lo 5 aamulla valmiina lähtemään pienelle huviretkelle taistelurintaman etumaisille linjoille, nousi kenraali, vihjauksen ymmärrettyään, ja toivotti vieraillensa hyvää yötä ja onnellista huomenta.

Tyytyväisinä iltaamme palasimme "pääkortteeriimme". Mutta minun oli tänä yönä vaikea saada unen päästä kiinni, sillä ajatukseni liikkuivat kiihtyneinä rintamalla, saksalaisten juoksuhaudoissa ulommalla tulilinjalla, jonne minulla muutaman tunnin kuluttua oli tilaisuus päästä näkemään, miltä näyttää ja tuntuu vihollisen välittömässä läheisyydessä.

Tulilinjalla.

Jo ensimmäisenä iltana Montmédyyn tultuamme, kun majuri Wiederbach esitti meille kolmipäiväisen työohjelmamme, oli tanskalainen virkaveljemme herra Helissen lausunut julki mieskohtaisen tyytymättömyytensä tähän kenraali Gallwitzin esikunnan laatimaan järjestelyyn. Hän, herra, Helissen, oli syksystä 1914 alkaen matkustellut melkein lakkaamatta sotanäyttämöllä, käynyt miltei kaikilla rintamilla ja nähnyt sotaa puolelta jos toiseltakin ja monellaisissa olosuhteissa. Saapuessaan nyt vielä läntiselle sotanäyttämölle hän oli toivonut saavansa nähdä jotakin aivan ekstraa, mutta nyt ohjelmassa olikin vain tavallista kenttäretkeilyä, armeijan eri aselajien ja laitosten tarkastelua sekä syöminkejä esikuntien luona. Niin blaseerautunutta sota-amatööriä kuin hra Hellsseniä tämä ei tyydyttänyt. Meille muille ensikertalaisille siinä kyllä voi olla jotakin mielenkiintoista. Hän katsoikin sen vuoksi olevansa oikeutettu ehdottamaan, että häneen nähden ohjelmaan tehtäisiin ainakin pari välttämätöntä muutosta. Ensiksikin hän ei halunnut jäädä Verdunin rintamalle, jossa ei mitään tapahtunut, vaan tahtoi matkustaa niin pian kuin mahdollista edelleen Charlevilleen Saksan kruununprinssin päämajaan, josta hän olisi voinut pistäytyä katsomassa Hindenburg-linjalla Arrasin ja La Féren välillä parhaillaan raivoavata suurtaistelua. Mutta jollei tämä kävisi päinsä, jollei siihen suuresta päämajasta enää ennätettäisi hankkia lupaa, niin herra H. katsoi toivomustensa vähimmäksi määräksi päästä ainakin täällä Verdunin rintamalla tarkastamaan saksalaisten joukkojen etumaisia juoksuhautalinjoja. Muuten hänen matkansa olisi ollut kerrassaan epäonnistunut ja tulokseton.

Majuri W. huomautti tähän, että niin suurten muutosten aikaansaaminen oli hänen luullaksensa aivan mahdotonta, kun ohjelma kerran oli ennakolta laadittu ja päämajassa vahvistettu.

Herra H. pyysi kiinnittää huomiota siihen, ettei hän suinkaan ollut saapunut sotanäyttämölle oman huvinsa vuoksi, vaan voidakseen tehdä jotakin Saksan ja sen armeijan hyväksi. Kun siis Saksan omat edut olivat kysymyksessä, niin totta kai saksalainen sotilaspäällystö Montmédyssä voi saada sen verran aikaan, että hänen vaatimattomat toivomuksensa tyydytettiin.

Loppujen lopuksi majuri W:n ei auttanut muu kuin luvata esittää nämä toivomukset kenraali Gallwitzille. Ja kun seuraavana iltana olimme kokoontuneet samaan paikkaan, upseerikoti "Kaiser Wilhelm II:n" ruokasaliin, ilmoitti majuri W., että matka Charlevilleen, niin kernaasti kuin se muuten olisikin järjestetty, oli tällä kertaa mahdoton sen vuoksi, että kruununprinssi oli joku päivä sitten matkustanut kotimaahan Saksaan eikä tiedetty, milloin hän sieltä palaisi. Mutta herra H:n toinen toivomus voitiin kyllä tyydyttää. Perjantaina aamupäivällä, jolloin muun seurueen ohjelman mukaisesti oli määrä mennä tarkastamaan Dampicourtissa Belgian puolella olevaa tiedoitusvälinekoulua ja koiratarhaa, sai herra H. tehdä retken armeijan etulinjoille, jos olosuhteet sen vain sallivat, s.o. jollei vihollinen sitä ennen ryhtynyt mihinkään odottamattomaan toimintaan.

Herra H. oli ilmeisesti tyydytetty. Mutta me, olimmeko me kateellisia! Niin, tietysti joku meistä muistakin olisi ollut utelias näkemään ja tuntemaan, minkälaista oli uloimmalla tulilinjalla, jossa voi, niin sanoakseni, katsoa vihollista suoraan silmiin, mutta emmehän me kokemattomat suomalaiset sanomalehtimiehet rohjenneet edes sellaista toivoa, saatikka sitten esittää toivomuksiamme erityisenä pyyntönä, vaan tyydyimme kiltisti siihen, mitä meille näytettiin. No niin, asia oli päätetty.

Mutta ollessamme torstai-iltana, elok. 5 p:nä, päivällisillä kenraali Gallwitzin luona, tuli erään majurin kanssa puhe seuraavan päivämme ohjelmasta ja tällöin mainittiin myöskin, että herra H. aikoi lähteä ensimmäisen linjan asemille. Ohimennen tulin huomauttaneeksi, että minäkin olisin ollut perin utelias näkemään jonkun ranskalaisen ja pistäytymään ensimmäisellä linjalla.

— Mutta sehän käy helposti päinsä. Kun kerran yksi herroista on saanut luvan mennä etulinjan asemille, niin samallahan siinä menee toinenkin, — lausui majuri ja katosi kohta jonnekin.

Hetken kuluttua hän palasi luokseni ja ilmoitti, että asia oli järjestetty. Minä sain lähteä herra H:n mukaan.

Lausuin herra majurille nöyrimmät kiitokset hänen erinomaisesta kohteliaisuudestaan ja olin kaksinkerroin tyytyväinen. Tyytyväinen sen vuoksi, että minulle suotiin tilaisuus mieskohtaisesti tutustua taistelurintaman kriitillisimpään kohtaan, mutta varsinkin tyytyväinen sen tähden, että joku meistä suomalaisistakin sai saman erikoisoikeuden kuin minkä tanskalainen virkaveljemme oli onnistunut itselleen hankkimaan lupaamalla erityisesti puolustaa Saksan etuja. Myöhemmin matkalla minusta tuntui, kuin herra H. ei olisi ollut oikein mielissään siitä, että oli saanut minut seuralaisekseen. Hän varmaankin sai sen käsityksen, että me suomalaiset olemme häikäilemättömän tungettelevaa väkeä.

Asia oli siis päätetty. Illanvietto kenraali Gallwitzin luona kesti klo 1 saakka yöllä ja klo 5 aamulla meidän tuli olla valmiina upseerikodin edustalla, josta oppaaksemme määrätyn upseerin, luutnantti Kuntzmannin piti siihen aikaan tulla autoineen meitä noutamaan. Sillä samoin kuin vartiostojen vaihto rintamalla toimitettiin yöllä vihollisen huomaamatta, tuli meidänkin ehtiä etuasemille mahdollisimman varhain, jo ennen päivän valkenemista.

Myönnän kernaasti, etten tänä yönä nukkunut juuri ollenkaan; vain jäniksenunta toisella silmällä. Siihen minulla ei ollut aikaakaan kuin kolmisen tuntia ja toiselta puolen hermostoni oli myöskin tavallista vilkkaammassa toiminnassa. En tahtoisi sanoa, että pelkäsin, mutta kaikissa tapauksissa olin tietoinen tulevan seikkailuni vakavuudesta. Uloimmalla tulilinjalla liikkuminen ei ole mikään leikinasia, sillä vaikka Verdunin rintamalla olikin jo pidemmän alkaa vallinnut "suhteellinen hiljaisuus", ei kukaan voinut varmasti taata, että sitä tuli myöskin jatkumaan. Vastustajan aikomuksia on mahdoton tarkoin tuntea. Kukapa tietää, mitä hänen päähänsä jo tänään tai huomenna pälkähtää. Asemasodalle on juuri ominaista se, että taistelutoiminta voi milloin hyvänsä, aivan odottamatta puhjeta suurimpaan raivoonsa oltuaan useita päiviä, jopa viikkojakin kokonaan lamassa. Tästä tilanteen epävakaisuudesta olivat monet saksalaiset upseerit minulle huomauttaneet vielä edellisenä iltana ja minua pyydettiin vakavasti harkitsemaan päätöstäni. Itse kenraali Gallvitz lausui vielä erotessamme, että vaikkei hän tahtonutkaan kieltää meiltä toivomuksemme tyydyttämistä, ei hän kuitenkaan ollut suostunut siihen mielihyvällä. "Sillä meillehän olisi hyvin epämiellyttävää, jos joku puolueeton, vieläpä lisäksi siviilihenkilö joutuisi varomattomuutemme tähden kärsimään rintamallamme", — lausui kenraali. Saimme kyllä lähteä, mutta kokonaan omalla uhallamme.

Jo vähän yli klo 4 aamulla kavahdin ylös sängystäni peläten nukkuvani liian kauan. Pukeuduin nopeasti ja lähdin ulos kadulle. Yö oli vielä pilkkopimeä, Montmédy nukkui sikeästi. Kävelin edestakaisin upseerikodin edustalla. Hetken kuluttua saapui myöskin herra H. huoneestaan. Kello loikin pian viisi, mutta luutnantti Kuntzmannia ei kuulunut. Vielä noin kymmenen minuuttia odotettuamme kuulimme vihdoin jonkun lähestyvän pimeydestä. Se oli saattajamme. Hän ei ollut tahtonut ajaa autolla meitä noutamaan, ettei samalla olisi häirinnyt nukkumaan jääneiden toveriemme unta, vaan pyysi meitä jalan seuraamaan häntä noin 5 minuutin matkan päässä olevalle asunnolleen, jossa automobiili kuljettajineen jo odotti meitä.

— Onko kaikki järjestyksessä?

— Kaikki järjestyksessä, — vastasi kuljettaja. Nousimme autoon ja lähdimme ajamaan pimeään yöhön. Mutta pari sataa metriä kuljettuamme luutnantti Kuntzmann pysähdytti äkkiä auton.

— Naamarit, kaasunaamarit olen unohtanut pöydälleni. — Hän juoksi niitä noutamaan ja palattuansa hän antoi meille molemmille tuon sanomalehtien sotakuvista meilläkin yleisesti tunnetun siankärsänaamarin, jota uloimmalla taisteluvyöhykkeellä käytetään suojana vihollisen myrkkykaasuja vastaan. Saatuamme lyhyen opetuksen tämän laitoksen käytössä ripustimme naamarit kaulaamme, ja matka alkoi nyt todenteolla.

Ajoimme Montmédystä jokseenkin suoraan etelään päin. Viileä yöilma puhalsi vastaamme nopeasti eteenpäin kiitäessämme. Tie, jota nyt kuljimme, oli syrjäinen kylätie, jolla ainakaan näin öiseen aikaan ei ollut mitään liikettä. Ainoastaan erään kylän kohdalla seisoi jono kuorma-autoja, joiden kuljettajat olivat poistuneet jonnekin yölevolle jättäen vain pari miestä vartioon. Minkään esteiden viivyttämättä ajoimme siis eteenpäin moottorin laulaessa yksitoikkoista surunvoittoista säveltään vauhdin vuoroin kiihtyessä, vuoroin hiljentyessä. Sivuutimme useita pieniä kyliä, jotka autolyhtyjen kalpeassa valossa näyttivät autioilta ja kaameilta kuin hautakappelit kirkkomaalla. Autioita ja asumattomia ne suurimmaksi osaksi varmaan olivatkin, sillä ikkuna-aukot ammottivat ruuduttomina ja useat talot olivat vain rauniokasoja. Mangiennesin luona saavuimme Longuyonin — Verdunin viertotielle, jota jo edellisenä päivänä olimme kulkeneet. Eräässä alanteessa kynti höyryaura syviä vakoja nurmikenttään. Mutta nämä vaot eivät olleet rauhankylvöä varten — niistä tuli juoksuhautoja varapuolustuslinjaa varten, jota rakennettiin siltä varalta, että saksalaisten olisi ehkä joskus täytynyt peräytyä tälläkin rintamanosalla. Nähtävästi saksalaisilla oli jo aavistuksia tahi varmojakin tietoja amerikkalaisten pian alkavasta rynnistyksestä. Uutta puolustuslinjaa ei kuitenkaan enää tarvittu käyttää, sillä Maas-joen itäpuolella toimineet saksalaiset ja itävaltalaiset divisionat pitivät urhoollisesti asemansa amerikkalaisten usein uudistuneista hyökkäyksistä huolimatta, kunnes aselepo allekirjoitettiin ja Saksan armeija sai määräyksen peräytyä Reinin taakse.

Romagne-sous les Côtes-nimisen kylän kohdalla tiepuolesta ilmestyi nuori upseeri, jonka luokse pysähdyimme ja otimme hänet mukaamme autoon. Hän oli puhelimella saanut määräyksen olla meitä vastassa ja lähteä opastamaan meitä Ornes- kukkulalla oleville saksalaisten etuvartioasemille. Uusi tuttavamme oli luutnantti Erken (en muista, oliko nimen edellä von vai ei). Tavattoman nuoren näköinen, melkein lyseon yläluokkalaista muistuttava upseeri. Kaunis ja käytökseltään miellyttävä poika muuten. "Ein sehr netter Herr", — kuten luutnantti Kuntzmann toverin vilpittömyydellä myöhemmin meille vakuuttavasti huomautti. Nuoruudestaan huolimatta luutnantti Erken oli jo paljon kokenut soturi, ollut sodan alusta alkaen rintamalla sekä idässä että lännessä, haavoittunut kolmasti, mutta joka kerta vain lievästi. Onni suosii urhoollisia! Ulkonaisena merkkinä ja tunnustuksena sotilaallisista ansioistaan hän kantoi rautaristiä rinnassaan. Sen hän oli ansainnut Chemin des Damesin taistelussa toukokuun lopulla 1918, jolloin kruununprinssin armeija alkoi saksalaisten toisen retken Marne-joelle, — retken, joka, kuten tunnettua, päättyi yhtä onnettomasti kuin ensimmäinenkin hyökkäys syyskuun alussa 1914. Mutta luutnantti Erken oli kaikissa tapauksissa Aisnen — Marnen taistelussa niittänyt laakereita ja saanut ensimmäisen rautaristinsä. Eikä hänen enää tarvinnutkaan olla mukana pakollisella peräytymisretkellä. Hän oli johtanut voitokkaan komppaniansa Marne-joelle ja saanut senjälkeen komennuksen lähteä Verdunin rintamalle lepäämään. Huononlaista se lepo lienee kumminkin ollut täälläkin, kun hän sitä paitsi oli parhaillaan etulinjan joukoissa, kuuluen tosin prikaatin esikuntaan, mutta "asuen" ainoastaan noin 6—7 kilometrin päässä vihollisesta.

Kuullessaan, että olin suomalainen, huomautti luutnantti Erken iloisesti, että hänellä on eräs tuttava Suomessa.

— Saanko ehkä tietää hänen nimensä? Ehkä meillä onkin yhteisiä tuttavia?

— Hän on kapteeni Stahel, suomalaisten jääkärien opettaja ja päällikkö. Mikäli olen kuullut, hän on jo kohonnut everstiksi tai ehkä kenraaliksikin. Hän on parhaimpia ystäviäni. Ettekö tunne häntä?

Myönsin tuntevani eversti Stahelin hyvin nimeltä, kaikki suomalaiset hänet tunsivat, mutta valitettavasti minulla ei ollut kunnia tuntea häntä mieskohtaisesti. Lupasin sanoa terveisiä, jos Suomeen palattuani joskus kohtaisin hänet Ikävä kyllä, nämä terveiset jäivät ehkä ainiaaksi perille viemättä. Eversti Stahel oleskelee nyt jossakin suuressa kotimaassansa. Ehkäpä ystävät ovat jo kohdanneet toisensa ja mahdollisesti luutnantti Erken on silloin ottanut myöskin puheeksi sen suomalaisen sotakirjeenvaihtajan, jonka kanssa hän eräänä kauniina syyskuun aamuna kuljeskeli Ornes-harjanteen verellä ja raudalla kyllästytettyjä rinteitä ja kukkuloita pitkin.

Ennen perille tuloamme päivä olikin jo valjennut ja heikosta usvasta huolimatta lupasi aamusta tulla erittäin kaunis ja kirkas. Tuossa tuokiossa saavuimme nyt Azannesiin, jossa saakka jo edellisenä päivänä olimme käyneet ja kuunnelleet saksalaisten patterien juhlallista musiikkia. Nyt ne vaikenivat. Ajoimme tämän aution kiviröykkiön ohi pysähtymättä suoraan etelään päin ja saavuimme muutaman minuutin kuluttua parin kilometrin päässä Azannesista olevaan Gremillyn kylään, joka sijaitsee samannimisellä harjanteella. Juuri tämän harjanteen suojaan, sen pohjoispuolelle olivat saksalaisten kenttäpatterit kätketyt huolellisesti maakuoppiin ja keinotekoisten suojusten taakse.

Gremillystä jatkoimme vielä kolme kilometriä eteenpäin ja saavuimme Ornesin harjanteen pohjoisrinteen juurella olevaan samannimiseen kylään. Gremillyn ja Ornesin välillä tie oli drapeerattu eli suojaverhoilla varustettu. Noin 15 à 20 metrin päähän toisistaan oli tien yli pingoitettu pitkien tankojen väliin ripustettuja esirippuja juuri niin korkealle maasta, että niiden alitse voi hyvin kuorma-autokin kulkea. Tälle tielle oli nimittäin avoin näköala ranskalaisten etuvartioasemilta, joten sillä liikkuminen olisi ilman puheena olevia suojalaitteita ollut melkoisessa määrin vaaranalaista.

Nousimme nyt autosta ja jätimme sen kuljettajan vartioimana Ornesin kylään tahi oikeammin sille paikalle, jossa ennen on ollut Ornes-niminen ranskalainen kylä sievine kivitaloineen hedelmällisten vainioiden ja rehevien puutarhojen ympäröimänä. Nyt siitä oli jälellä vain tiili- ja soraläjä. Ainoastaan joku metrin, puolentoista korkuinen seinännurkkaus osoitti, että täällä oli vielä joku aika sitten ollut ihmisasuntoja, mutta mahdotonta olisi ollut sanoa, kuinka kauan seutu oli ollut asumattomana, jollen olisi tiennyt, että maailmansota alkoi elokuussa 1914 ja että syyskuun alkupäivinä saksalaisten granaatit ensimmäisen kerran alkoivat putoilla Ornesiin, josta asukkaat ranskalaisten joukkojen mukana olivat paenneet Verdunin linnoitusten turviin. Raunioiden välitse vievän tien, entisen kyläkadun varrella törrötti eräässä paikassa maasta parin metrin pituinen rikkiammuttu rautainen torvi.

— Siinä on muinoisen Ornesin kaivo, — selitti luutnantti Erken. Mutta ei siitä kaivosta nyt voinut janoansa sammuttaa. Se oli soraa ja maata täynnä.

Ornesissa oli ennen sotaa noin 700 asukasta, siis melkoisen väkirikas kylä, vähän pienempi kuin Naantalin kaupunki. Gremillyssä oli ollut noin 300 ja Azannesissa 400 asukasta. Nyt ne olivat kaikki kylmillä.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Koettelin vielä kerran, osasinko panna kaasunaamarin tarpeen tullessa kunnollisesti kasvoilleni. Lähdimme nousemaan Ornesharjanteelle. Kävelimme ensin noin puoli kilometriä Beaumontiin vievää tietä, poikkesimme sitten vasemmalle ja aloimme kiivetä tuolle 353 metriä korkealle harjanteelle erästä loivasti kohoavaa notkelmaa pitkin, josta nähtävästi rauhankin aikana oli vienyt jalkapolku kukkuloiden yli, oikotie, jota harjanteen pohjoispuolella olevan Ornesin ja sen eteläpuolella olevan Douaumontin kylän asukkaat olivat käyttäneet käydessään toisiaan tervehtimässä. Ylempänä tämä notkelma muuttui keinotekoiseksi vallihaudaksi. Se oli eräs saksalaisten pääyhdyskäytävistä etuasemien ja selkäpuolen välillä. Olin aikalailla hengästynyt, en kuitenkaan niin paljon ylämäkeen nousun vaatimasta ponnistuksesta kuin hermojännityksestä. Pian saavuimme harjanteen laelle, joka muodosti hiukan pohjoiseen päin kaltevan ylätasangon. Täältä avautui laaja näköala pohjoiseen, itään ja länteen päin, mutta harjanteen korkeampi eteläreuna esti vielä näköalan sille suunnalle, jossa vihollisen lähimmät asemat olivat. Sen vuoksi voimmekin täällä vielä vaaratta nousta juoksuhaudasta kentälle ja tarkastella hiukan ympäristöä. Jonkun matkan päässä hääri saksalainen kuularuiskukomennuskunta valiten aseelleen sopivaa paikkaa. Eräs patrulli marssi yhdyskäytävää pitkin vastaamme etuasemilta selkäpuolelle päin. Kohdalle saavuttuaan sotamiehet tervehtivät upseereita mainiten, mihin osastoon he kuuluivat. Luutnantti Erken tiedusteli, oliko yö kulunut rauhallisesti. Mitään merkillisempää ei miehillä ollut kerrottavana.

Koko harjanne ja sen rinteet olivat kuin auringon polttamaa erämaata, kaikkialla pohjamulta päällimmäisenä, ei ainoatakaan koskematonta paikkaa. Siellä täällä monen metrin syvyisiä ja laajuisia hautoja, järeiden granaattien räjähdyksestä syntyneitä kuoppia. Ainoastaan paikoitellen pyrki rikkaruoho pilkistämään esiin mullasta. Neljään vuoteen nämä kunnaat eivät ole kasvaneet muuta kuin vaivaista rikkaruohoa. Tuossa makaa puoleksi multaan vajonneena sylinterinmuotoinen esine — räjähtämättä jäänyt järeä granaatti, n.s. "sokea ammus". Verdunin järeät patterit ovat sen tänne sinkauttaneet, mutta koneiston vikaantumisen tähden tahi muusta syystä se ei ole tehnyt tehtäväänsä. Aikamoinen möhkäle! Koetan nostaa sitä, mutta saan ainoastaan toisen pään kohoamaan maasta.

— Ottakaa se vain mukaanne muistoksi Ornes-kukkulalta! — lausui luutnantti Erken leikkiä laskien. — Mutta se jäi minulta ottamatta, niin kernaasti kuin olisin halunnutkin.

Lähdimme eteenpäin. Suojakäytävä jakautui nyt useihin eri haaroihin, tahi oikeammin pääkäytävästä, joka kääntyi kulkemaan polveillen pitkin harjannetta idästä länteen, erosi aina jonkun matkan päässä toisistaan mutkikkaita sivuhaaroja etelään päin. Me kuljimme edelleen pääkäytävää pitkin.

— Olemme kuuluisalla "Krenatööritiellä" (Grenadierweg), — lausui oppaani. Tässä on aikoinaan käyty monta tuimaa käsirysytaistelua ja moni saksalainen krenatööri on täällä ottanut viimeisen askeleensa.

Juoksuhauta ei ollut sen syvempi kuin että minä, joka olen keskinkertaista pitempi mies, voin helposti katsoa sen laitavallien yli.

— Olkaa varovainen, kävelkää hiukan kumarassa, — kehoitti oppaani, — olemme uloimmassa juoksuhaudassa!

— Kuinka kaukana vihollisesta?

— Noin 200 metrin päässä etumaisesta vihollisen vartiopaikasta.

Olimme siis uloimmalla tulilinjalla! Mutta täällähän on aivan tyhjää ja autiota. Ei ainoatakaan elävää sielua näkyvissä. Missä ovat asemien puolustajat?

Hiivittyämme vielä parikymmentä metriä eteenpäin kohtasimme eräässä juoksuhautapolvekkeessa kaksi saksalaista sotamiestä. Toinen niistä seisoi pienellä, juoksuhaudan eteläistä seinää vasten rakennetulla korokkeella, jonka yläpuolelle oli kyhätty juoksuhaudan laitavallin tasalle katontapaista suojusta. Pienestä aukosta oli kiväärinpiippu pistetty ulos vihollista kohti. Tähystäjän pään tasalla oli kaksoistorvella varustettu periskooppikiikari, jonka torvet kohosivat hiukan juoksuhaudan laidan yläpuolelle. Toinen miehistä puuhaili jotakin ensinmainitun vieressä. Hänen huolenaan oli m.m. käsigranaattien hoito. Tämä oli saksalainen etuvartioasema.

Kun miehet huomasivat meidän lähestyvän, ottivat he tärkeän näköisen asennon. Tähystäjä korokkeella seisova sotamies mulkaisi olkansa yli upseereihin tervehtien katseellaan ja ilmoitti mumisten numeronsa ja joukko-osastonsa nimen. Molemmat olivat nuoria miehiä.

— Kuinka vanha olet? — kysyi luutnantti E. vahtia pitävältä mieheltä.

— Yhdeksäntoista vuotta, herra luutnantti.

— Kuinka kauan olet ollut armeijassa?

— Kahdeksan kuukautta, herra luutnantti.

— Vasta kahdeksan kuukautta! Ethän sinä mikään soturi vielä olekaan. Niin kokematon poikanen. Pelkäätkö vihollista?

— En, herra luutnantti.

— Näetkö hänet nyt?

— En, herra luutnantti, mutta tiedän hänen olevan lähellä.

Ja sotilas tähysteli tiukasti kiikariin.

— Tässäkö on koko vartioston miehistö? — kysyin kummastellen luutnantti Erkeniltä. — Vain kaksi miestä! Jos he kaatuvat hyvin ammutun granaatin satuttamina, kuka astuu tilalle?

— Läheisyydessä on kyllä varamiehiä, jotka hälyytysmerkin kuullessaan ovat valmiit rientämään paikalle, vastasi oppaani ja vei minut muutamia metrejä vartiopaikan sivulla juoksuhaudan seinässä olevalle aukolle, joka kooltaan ja rakenteeltaan muistutti tavallisen perunakuopan suuta. Tämä aukko vei maanalaiseen, pomminkestävään suojakaivantoon, jossa etuvartioston varamiehistö majaili. Aukon yläpuolella oli puutaulu, johon oli kirjoitettu: "Venus-Unterstand" (Venus-kaivanto). Mikä oli antanut sotamiehille aiheen nimittää maanalaista asuntoansa noin hempeällä nimellä, eivät oppaani voineet selittää eivätkä sitä tienneet myöskään nykyiset luolan asukkaat. Rakentajat ja leikkisä nimenantaja olivat varmaankin aikoja sitten menneet muille markkinoille tahi ehkäpä heidän luunsa lepäsivät jossakin läheisyydessä kätkettyinä Ornes-kukkulan multaan. Mahdollisesti tätä maanalaista asumusta kaivettaessa oli löydetty joku muinainen taideteos, naista esittävä veistokuva, jonka sotilaat luonnollisesti otaksuivat olevan rakkaudenjumalatar Venus ja ristivät asuntonsa sen mukaan.

Läntisellä sotanäyttämöllä saksalaiset joukot usein löysivät juoksuhautoja kaivaessaan arvokkaita muinaisesineitä. Niinpä Senonin lähellä Lothringissa löydettiin todellinen taideaarre roomalais-vallan ajoilta. Ranskalaisille annettiin löydöstä tieto ja heidän kanssaan saatiin lyhytaikainen aselepo aikaan tällä rintamankohdalla, jotta saksalaiset voivat rauhassa suorittaa tieteellisiä kaivauksia ja toimittaa löytämänsä aarteet turvalliseen paikkaan.

— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, jos huvittaa! — kehoitti oppaani.

Laskeuduimme jyrkkiä portaita maansisään kuin manalaan. Käytäväaukko oli ahdas kuin savutorvi. Luin astuimet. Niitä oli 17. Hauta oli siis arviolta noin 7 à 8 metriä syvä juoksuhaudan pohjasta lukien. Alhaalla se laajeni noin 4—5 m pitkäksi ja pari metriä leveäksi luolaksi. Seinät ja katto oli vuorattu laudoilla ja parruilla, ettei maa päässyt lohkeilemaan asukkaiden päälle. "Huonekaluista" oli tärkein leposija, jolla pari miestä kerrallaan voi maata. Alhaalla oli neljä miestä, jotka askartelivat jotakin himmeässä lampunvalossa. Sähkövaloa ei tänne saakka ollut johdettu.

— Onko teillä telefooni, — kysyi luutnantti Erken.

— On kyllä, mutta emme sitä uskalla käyttää, sillä vihollinen kuuntelee.

Erityisen koneen, mikrofoonin avulla voidaan nimittäin maan läpi kuunnella useiden satojen metrien päässä tapahtuvaa keskustelua. Senpä vuoksi puhelimella raportteja annettaessa etulinjoilta selkäpuolelle käytetään melkein aina sovittua merkkikieltä. Samoin myöskin kipinälennättimessä.

Muuta merkillisempää en tästä haudasta osaa kertoa. Mikään Venuksen lepokammio ei se mielestäni ollut. Epämukava ja vaarallinen asunto. Kattona oli tosin siksi paksu maakerros, etteivät järeimmätkään pommit sitä tuskin voineet puhkaista, mutta jos vaikka pienempikin granaatti olisi osunut käytäväaukon edustalle, niin se varmaankin olisi luonut koko torven umpeen, jolloin luolan asukkaat olisivat jääneet kuin hiiret loukkuun. Sellaisia umpeenluotuja suojakaivantoja tapasimmekin myöhemmin useita. Olisin ollut utelias tietämään, miten niiden miehistöille oli käynyt, mutta saattajamme selittivät vain, että "ne ovat hyljättyjä suojakaivantoja".

Noustuamme manalasta jälleen ihmisten ilmoille kuljimme vielä Krenatööritietä eteenpäin sivuuttaen useita vartiostoja ja "Unterstandeja", kunnes saavuimme vartioasemalle, joka oli viimeinen tämän käytävän varrella. Juoksuhauta kyllä jatkui vielä edelleen, mutta tien katkaisivat sen poikki vedetyt moninkertaiset piikkilankaesteet. Pysähdyimme vartiomiesten luokse.

— Hyvää huomenta! Onko yö kulunut rauhallisesti? — puhutteli luutnantti E. sotamiehiä totuttuun tapaan.

— Ei aivan rauhallisesti, — vastasi tähystäjä, — Noin puoli tuntia sitten hiipi kaksi vihollista huomaamattamme aivan lähelle ja heitettyään käsigranaatteja, jotka repivät tuonne piikkilankaesteisiimme suuren aukon, heidän onnistui nähtävästi peräytyä takaisin juoksuhautoihinsa, vaikka lähetimmekin heidän jälkeensä muutamia kuulia. Aamuhämärässä heitä oli vaikea tarkemmin nähdä.

— Olivat kai neekereitä? — kysyi upseeri.

— Mitä lienevätkin olleet, — arveli sotamies. Myöhemmin olen tullut siihen käsitykseen, että nuo pommimiehet olivat amerikkalaisia, jotka aamu-urheilukseen harjoittelivat käsigranaattien heittoa. Valitettavasti me tulimme hiukan liian myöhään. Tarkastimme esteverkkoa ja siinä oli todellakin selviä räjähdyksen merkkejä, noin sylen laajuinen aukko. Mutta muutaman metrin päässä olleille saksalaisille vartiomiehille ei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. He olivat päässeet vain pienellä säikähdyksellä ja olivat vieläkin harmissaan tuollaisesta pilanteosta. Käsipommit eivät luutnantti Erkenin vakuutuksen mukaan olekaan kovin hengenvaarallisia kappaleita. Niiden pääasiallisin effekti onkin ainoastaan voimakas räjähdys, jolloin ilmanpaine heittää vastustajan kumoon ja lyö usein tainnoksiin. Jos se paukahtaa aivan lähellä, voivat metallinsirpaleet ja maasta ilmaan kimmoavat pikkukivet myöskin haavoittaa, mutta tavallisesti vain lievästi. Luutnantti E. sanoi kerran haavoittuneensa käsigranaatin sirpaleesta.

Tarkastelimme noita sieviä leikkikaluja, joita vartiopaikalla oli koko laatikollinen. Tavallisesti käytetty käsigranaatti on parin korttelin pituinen, nuijanmuotoinen esine, jossa on kaksi osaa, lieriömäinen pää ja lyhyt varsi eli kädensija. Pään ulommassa osassa on voimakas räjähdysainepanos ja varren juuressa tarpeellinen sytytinkoneisto, johon on kiinnitetty onton varren läpi kulkeva nauha. Kun käsigranaattia tahdotaan käyttää, aukaisee heittomies varren yläpään sulkevan hatun, jolloin mainittu nauha pistää esiin. Heittäjä nykäisee nopealla otteella nauhan ulos, jolloin se irtautuessaan saattaa sytytyslaitoksessa olevan stubiinilangan syttymään ja 5 1/2 sekunnin kuluttua granaatti räjähtää. Niin pian kuin varren sisällä oleva nauha on temmattu ulos, on granaatti siis silmänräpäyksessä heitettävä. Käsigranaatin tavallinen heittomatka on noin 30 m, mutta tottuneen heittäjän nakkaamana se voi lentää 40 metrin päähän. Tarkempi kuvaus on kai tarpeetonta. Vapaussodassamme käsipommiin meilläkin lienevät melkein kaikki tutustuneet.

Luutnantti Erkenin kehoituksesta toinen vartiosotilaista näytti meille pomminheittoa. Hän valitsi yhden käsigranaatin ja nakkasi sen menemään etuasemien väliselle "puolueettomalle" vyöhykkeelle. Muutaman sekunnin kuluttua tärisytti ilmaa aikamoinen paukaus. Olin pudota istualleni. Totta puhuen tämä leikki ei minua lainkaan miellyttänyt, sillä pelkäsin vihollisen — ranskalainen, amerikkalainen tahi kuka hän olikin — ryhtyvän vastaamaan samalla mitalla, ehkäpä tehokkaammillakin keinoilla. Pian kuuluikin pari kiväärinlaukausta ja kuulat naksahtelivat suojakäytävän seinään, mutta hyvän matkaa sivulle meistä. En tiedä, olivatko nuo laukaukset todellakin meille tarkoitetut, mutta kaikissa tapauksissa naamani venyi vakavaksi ja jonkunlainen vaikutus tapauksella näytti olleen seuralaisiinikin. Välikohtaus rajoittui kuitenkin tähän. Enempää ei vihollinen reageerannut. Hänkin näytti ymmärtäneen leikkiä.

Niin vähäpätöisiä kuin nämä tapahtumat olivatkin, osoittivat ne kuitenkin, että naapurien välit olivat kireät, että ilma oli sähköinen ja että millä hetkellä hyvänsä voitiin odottaa todellisen ukkos-ilman puhkeavan. Mutta vaikka nuo pienet välikohtaukset olivatkin omiansa lisäämään minussa tuota epämiellyttävää hermojännitystä, jota ihminen tuntee tietäessään liikkuvansa joka hetki uhkaavan vaaran läheisyydessä, olosuhteissa, joissa itsesäilytysvaisto vaatii mitä suurimman varovaisuuden noudattamista, oli uteliaisuuteni kuitenkin voimakkaampi kuin pelontunne. Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä jonkun niistä miehistä, ranskalaisista, amerikkalaisista tahi ketä he nyt olivatkaan, jotka väijyivät tuolla parin kolmen sadan metrin päässä ollen valmiina passittamaan toiseen maailmaan jokaisen meistä, joka olisi ollut kyllin varomaton paljastamaan päänsä heidän kuulillensa. Tietämättä, että vastustajan juoksuhaudoissa vieraili puolueettomia siviilimiehiä, hillittömästä uteliaisuudesta vaaroja uhmailevia sanomalehtimiehiä, he tuskin innossaan olisivat tehneet mitään eroa meidän ja vihollistensa, saksalaisten sotilaiden välillä.

Pyysin ja sain luvan tarkastella seutua periskooppikiikarilla. Ainakin viiden minuutin ajan jännitin näköhermojani äärimmäisyyteen saakka, kääntelin kaksoisputkea kaikkiin suuntiin, mutta kaikkialla levisi silmieni eteen sama yksitoikkoinen, eloton taulu: toinen toistaan seuraavia kukkuloita ja rotkoja, harjanteita ja laaksoja, harmaanruskea, paljas maaperä täynnä ristiin rastiin kulkevia juoksuhautoja ja vallituksia, niiden välillä tiheinä verkkoina pirullisia piikkilankaesteitä, mutta ei mitään liikettä, ei ainoatakaan elävää olentoa näkyvissä, kaikki kuollutta kuin erämaassa tahi kuussa. Ja kuitenkin tiedän varmasti, että näköpiirissäni olevalla alueella oli satoja ja tuhansia ihmisiä ja vilkasta toimintaa, mutta kaikki elämä ja liikunto tapahtui täällä maan sisässä. Kaukana Vauxin linnakkeen takana olin huomaavinani tummempia liikkuvia pisteitä, mutta väräjävässä aamuilmassa en niitäkään voinut tarkemmin eroittaa, — luultavasti yönsä etuvartioasemilla viettänyt, nyt rintaman selkäpuolelle palaava patrulli.

Pettymyksen tuntein jätän tähystyspaikan ja huomautan seuralaisilleni, että mielestäni täällä ensi linjalla on aivan liian rauhallista ja yksitoikkoista.

— Gott sei Dank (Jumalan kiitos)! Jospa aina olisi näin! — vastasi luutnantti Erken vilpittömällä vakaumuksella.

Hän arvosteli asemaa kovan todellisuuden kannalta. Hän tiesi, miltä tuntui seista juoksuhaudassa ja odottaa hyökkäyskäskyä vihollisen granaattien putoillessa tiheänä tulisateena ympärillesi ja kuularuiskujén syytäessä lyijyä suojavallien yli. Hänelle siinä ei enää ollut mitään mielenkiintoista eikä uteliaisuutta herättävää.

Olimme nähneet kaikki, mitä etuasemilla on näkemisen arvoista.

Kuinka toisellaiseksi olinkaan kuvitellut mielessäni ensimmäisen puolustuslinjan rakenteen. Olin luullut löytäväni siellä kokonaisen järjestelmän yhdensuuntaisesti rintaman kanssa kulkevia, määrättyjen välimatkojen päässä toisiansa seuraavia juoksuhautalinjoja, jotka olivat täynnä sotaväkeä mies miehen vieressä. Niin olikin asianlaita sodan alkuaikoina. Kaivettiin useita rinnakkaisia, yhtenäisiä juoksuhautoja, jotka yhdistettiin toisiinsa polveilevilla poikkikäytävillä, ja nämä juoksuhautalinjat varustettiin mahdollisimman voimakkaalla miehistöllä. Mutta pian tultiin huomaamaan tällaisen järjestelmän epäkäytännöllisyys. Hyökkäykseen ryhtyvä vastustaja voi järeällä tykistöllänsä ja erikoisesti tarkoitusta varten keksityillä, n.s. juoksuhautamörssäreillä pommittaa tuollaiset juoksuhaudat rintavarustuksineen muutamassa tunnissa maan tasalle ja tällöin suurin osa niiden miehistöstä oli tuomittu varmaan tuhoon. Yksi ainoa granaatti tai shrapnelli voi surmata kymmeniä miehiä. Tosin kyllä sodan alussa miehistä ei ollut puutetta, mutta tuhlaavaisuus ei milloinkaan ole eduksi. Tulee aina ajatella tulevaisuuden tarpeita. Oli siis keksittävä uusia menettelytapoja, uusi puolustusjärjestelmä.

Saksalaiset, jotka yleensä koko sodan ajan kulkivat sekä teknillisessä että strategisessa suhteessa vastustajistaan edellä, panivat tälläkin alalla ensimmäisinä uudistuksen toimeen. Liittolaisten suurten hyökkäysliikkeiden aikana keväällä ja kesällä 1917 Sommen alueella, Flanderissa ja Champagnessa he ottivat käytäntöön n.s. elastisen eli kimmoisen puolustusjärjestelmän. Yhtenäisistä, tiheään miehitetyistä juoksuhautalinjoista luovuttiin kokonaan. Etuasemien puolustukseen alettiin käyttää hajallaan, sinne tänne taktillisesti edullisiin paikkoihin sijoitettuja vartiostoja, — juuri sellaisia kuin äsken olemme nähneet. Juoksuhaudoista jäi jälelle ainoastaan etuvartioasemia selkäpuolen kanssa yhdistävät mutkikkaat yhdyskäytävät. Ja nuo epämääräisten välimatkojen päässä toisistaan olevat vartiostot eivät nekään olleet samalla linjalla, vaan toiset lähempänä, toiset kauempana oletetusta vihollisen etulinjasta ja sitä paitsi ne muuttivat lakkaamatta paikkaa, joten vastustaja ei koskaan voinut olla varma siitä, oliko toisen puolen etuvartiopatrulli tällä hetkellä enää siinä, missä sen eilen tai vielä tänä aamuna todettiin olleen. Näiden harvalukuisten etuvartiostojen tehtävänä ei niin paljon ollutkaan vihollisen hyökkäysten aseellinen torjuminen kuin juuri vartiopalvelus. Niiden tuli valppaasti, öin sekä päivin pitää silmällä vastustajan toimintaa ja antaa sen vähimmistäkin liikkeistä viipymättä tieto selkäpuolella olevalle lähimmälle päällystölle. Hyökkäyksen tehokas torjuminen oli sitten etuvartiostojen läheisyyteen granaatinkuoppiin, vartavasten rakennettuihin betonilinnakkeisiin tai muihin taktillisesti asemaa vallitseviin paikkoihin sijoitettujen kuularuiskukomppaniain, mutta ennen kaikkea tykistön tehtävä. Kun etuvartiostot ja niiden takana olevat kuularuisku- ja konekiväärikomppaniat olivat sijoitetut näin hajalleen verrattain laajalle alueelle, ei etuasemia enää sanottukaan ensimmäiseksi puolustuslinjaksi, vaan ne muodostivat kokonaisen puolustusvyöhykkeen.

Ensimmäinen puolustusvyöhyke oli siis jokseenkin heikosti miehitetty. Vasta toinen puolustuslinja, joka oli pari kolme kilometriä taaempana, lähellä kenttätykistöpattereita, oli vahvemmin miehitetty. Sieltä lähetettiin tarpeen vaatiessa apujoukkoja etulinjalle. Pääjoukot majailivat, kuten edellä olemme jo nähneet, noin 8—10 km tulilinjan takana metsikköihin tahi muihin suojattuihin paikkoihin rakennetuissa leireissä. Mutta tuo harvaan miehitetty ensimmäinen puolustusvyöhyke oli osoittautunut yhtä lujaksi ja tehokkaaksi, vieläpä paljon tehokkaammaksikin kuin konsanaan vihollisen tykistön varmana maalitauluna olleet yhtenäiset ja vankasti miehitetyt juoksuhautalinjat. Sillä juuri tuo järjestelmän kimmoisuus, liikkuvaisuus, vaikutti sen, että hyökkäystä valmistavan vihollistykistön täytyi ottaa koko laaja etuasemien vyöhyke ankaran tulen alaiseksi, mikä vaati suurta ampumatarpeiden kulutusta, ja tällöinkin tapahtui usein, että kun ryntäyskomppaniat kohosivat juoksuhaudoistaan vallatakseen tuntikausia, useinpa vuorokausiakin tuhoisan tykkitulen alaisina olleet vastustajan etuasemat, joutuivat ne murhaavan kivääri- ja kuularuiskutulen alaisiksi ja olivat pakoitetut vakavan mieshukan kärsittyään peräytymään takaisin lähtökohtaansa. Nuo hajanaiset vartiostot olivat sittenkin paikkaa muuttelemalla ja pomminkestävissä suojakaivoksissaan piileskelemällä pysyneet vahingoittumattomina rajuimmassakin myrskytulessa ja olivat nyt ratkaisevalla hetkellä jälleen määräpaikoillaan. Kimmoinen puolustusjärjestelmä osoittautui siis sekä vanhaa menettelytapaa tehokkaammaksi että myöskin elävää voimaa säästäväksi, etu, jolle on annettava erittäin suuri merkitys.

Kun luutnantti Erken oli antanut tämän yleispiirteisen selityksen uloimmasta puolustusvyöhykkeestä ja siellä käytetyistä taistelutavoista, lähdimme "peräytymisretkelle". Poikkesimme vielä Krenatööritieltä eräälle sivukäytävälle, mutta siellä ei ollut mitään sanottavasti uutta nähtävää. Eräässä kohdassa huomasin suojakäytävän laitavallin takana puoleksi multaan vajonneen vanhan saappaan, jonka varren suusta pisti ulos noin korttelin pituinen esine. Minun silmissäni se muistutti merkillisellä tavalla ihmisen sääriluuta ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti heti esiin pöyristyttäviä taistelukuvia. Näin granaattien räjähtelevän ympärilläni ja ilmassa sinkoili pahasti runneltuja, irtirepeytyneitä yksityisiä ruumiinosia, käsiä, jalkoja, päitä y.m. jäseniä. Tunsin selvästi mätänevän ruumiin lemua nenässäni. Tietysti taistelun jälkeen sellaiset jätteet korjataan pois ja haudataan. Mutta joku yksityinen jalka tai käsi voi jäädä huomaamatta ja saa mädätä paikoilleen. Tässä oli epäilemättä yksi sellainen jäte. Tahi oli se ehkä ollut jo pitkät ajat haudattuna, mutta kohonnut jälleen pinnalle uutta juoksuhautaa kaivettaessa. Huomautin havainnostani luutnantti Erkenille. Mutta tämä naurahti vain ja sanoi: — Sellaisia barbaareja emme nyt sentään vielä ole, että jättäisimme ihmisruumiin jätteitä mätänemään paljaan taivaan alle.

Mutta tämä selitys ei kuitenkaan voinut horjuttaa vakaumustani, että tuossa edessäni oli miehen- jalka saappaineen, toinen asia sitten, kuinka kauan se siinä oli saanut lojua.

Aloimme nyt laskeutua alas harjanteelta. Aamu oli mitä ihanin. Aurinko paistoi jo korkealla taivaalla ja sen lämmittävät säteet panivat ilman väräjämään. Ympärillämme vallitsi täydellinen hiljaisuus ja rauha. Helposti olisi voinut unhottaa, missä ja minkälaisissa olosuhteissa liikuimme.

Täällähän on aivan idyllimäisen kaunista ja rauhallista!

— Gott sei Dank! — vastasi oppaani jälleen tahtoen ikäänkuin huomauttaa: älkää maalatko paholaisen kuvaa seinälle.

Samalla hetkellä kuului kaukaa saksalaisten asemien selkäpuolelta kumea jyrähdys, ilmaa tärisytti voimakas kumina, joka ensin lähestyi, kulki ylitsemme ja loittoni sitten Ornes-harjanteen taakse. Sillä hetkellä, kun tuo pitkäisen jylinä kulki päämme päällitse, voin eroittaa siinä omituisia sivuääniä. Ilmankansi ritisi ja ratisi ikäänkuin kuiva, ravistanut lankkusilta, kun sitä myöten vieritetään jotakin hyvin raskasta esinettä, tahi tirisi ja räiskyi ikäänkuin kiehuva rasva, kun siihen kaadetaan kylmää vettä. Epämiellyttäviä, hermoja ärsyttäviä ääniä. Se oli järeä saksalainen granaatti, joka lensi ylitsemme pudoten jonnekin vihollisen asemille. Sitä seurasi lyhyin väliajoin toinen, kolmas, neljäs...

— Ne ovat vain tavallisia aamutervehdyksiä, — ehätti oppaamme selittämään rauhoittaakseen meitä. Sitä ne epäilemättä olivatkin. Pian ammunta lakkasi eikä vastustaja katsonut edes arvonsa mukaiseksi vastata siihen, joten mitään kaksintaistelua ei tällä kertaa syntynyt. Nuo muutamat laukaukset herättivät kuitenkin ainakin minussa vakavan, juhlallisen tunnelman, jota kernaasti tahtoisin kokea joskus uudestaan.

Syötyämme Ornesin kylässä suurusta — mukana oli pari voileipää miestä kohti — ajoimme tuttua tietä Gremillyn ja Azannesin kautta takaisin sille paikalle, missä aamulla olimme kohdanneet luutnantti Erkenin. Hän kutsui nyt meidät aamukahville prikaatin päämajaan, jossa hän palveli. Poikkesimme kapealle syrjätielle ja pysähdyimme pian Côtes-Romagnesin eli Romagne-harjanteen itäisen rinteen juurelle. Täällä meidät otti vastaan pitkä ja solakka upseeri, kapteeni v. Jena. Hän lausui meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja onnitteli meitä rauhallisen rintamanretkemme johdosta. Nousimme jyrkkiä laudoista rakennettuja portaita myöten harjanteen rinnettä ylös. Meidän oli määrä mennä luutnantti Erkenin asunnolle, joka sijaitsi melkein harjanteen ylimmällä penkereellä, mutta matkalla meidän täytyi välttämättömästi poiketa ensin vähän alempana asuvan kapteeni v. J:n luokse, sillä hänkin tahtoi näyttää harvinaisille, pitkämatkaisille vieraille kenttäasuntonsa. Se oli tavallinen laudoista rakennettu parakki: pieni "sänkykamari" makuulavitsoineen ja melkein yhtä pieni työhuone seinät täynnä rintamakarttoja.

Kapteeni Jena oli hyvin puhelias mies. Meidän ei tarvinnut muuta kuin kuunnella. Ja hän lausui mielipiteensä asioista koruttomalla avomielisyydellä ja varmuudella. Hän tiedusteli mielipidettämme siitä, milloin sota tulee loppumaan, mutta kun emme katsoneet voivamme mitään varmaa vastausta antaa, hän lausui kohta oman mielipiteensä.

— Minä luulen, että se loppuu jo tänä syksynä. Viidettä sotatalvea ei kukaan jaksa enää kestää, eivät vihollisemmekaan. Jos englantilaisten ja ranskalaisten asiat olisivat niin loistavat kuin vakuutetaan, niin miksikä he nyt niin vimmatusti käyvät päälle. Heidänhän olisi viisaampaa ja varmempaa odottaa siksi, kunnes Amerikka on saanut armeijansa valmiiksi ja lähettänyt sen Europpaan. Mutta Englanti ja Ranska eivät enää jaksa odottaa, ne ponnistavat viimeiset voimansa, sillä sodan täytyy loppua tavalla tahi toisella. Täällä sitä on nyt jo maattu neljä pitkää vuotta. Olin mukana tuolla keväällä 1916 (hän viittasi Verduniin päin), makasin joukkoineni viikkomääriä noissa rotkoissa. Ja jospa sitä olisi yksinäinen mies! Mutta kun on vaimo ja neljä lasta, — jatkoi kapteeni v. J. luoden uneksivan katseen kaukana Spincourtin metsän takana häämöittäviä Saksan rajavuoria kohti. Kotimaassa alkavat olot käydä sietämättömiksi. Vaimoni kirjoittaa D:stä, että siellä jaetaan voita 30 gr. viikossa. Ajatelkaa: 30 grammaa! Panetko sen sitten leivälle vai paistinpannulle! Ja yhtä tiukkaa se on muihinkin elintarpeisiin nähden. Ei, kyllä tämän kirotun sodan täytyy pian loppua!

Näin puheli kapteeni v. J. ikään kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena ja unhoittaen vieraansa. Minun kävi sääli tuota kunnon gentlemannia, jonka kenttäelämän rasitusten ohella täytyi vielä kärsiä kaukana kotimaassa, vaikeissa olosuhteissa elävän perheensä puolesta huolia ja levottomuutta. Pitkäaikainen kenttäelämä näyttikin kovasti kuluttaneen hänen hermojansa. Hänen katseessaan oli väsynyt ja kärsivä ilme.

Yhdyimme kapteeni v. J:n toivomukseen sodan pikaisesta loppumisesta ja lähdimme sitten luutnantti Erkenin poikamiesasunnolle. Siellä vallitsi paljon keveämpi ja hilpeämpi mieliala. Hän tarjosi vieraillensa kahvia ja kahvin kanssa luumuviinaa, vieläpä lopuksi viiniäkin. Hän kertoili hauskoja juttuja viimeiseltä kotimatkaltaan ja paljasti meille salaisuutena, että hän oli melkein joka ilta ylempien päälliköidensä tietämättä puhelinyhteydessä Düsseldorfissa asuvien vanhempainsa kanssa. Hän viittasi "verannan" tukipylvääseen, jossa todellakin oli kaksi johtolanganpäätä. Siihen hän vain kiinnitti apparaatin, joka päiväksi pantiin kätköön, ja pyysi puhelun Düsseldorfiin. En ymmärrä, kuinka hän näin luvattomalla tavalla voi päästä monien kenttäsentraalien kautta ja uudistaa tämän tempun melkein joka ilta, kuten hän vakuutti.

Aika kului nopeasti tässä nuorten miesten iloisessa seurassa. Kaunis ilma ja harjanteelta itään päin aukeava laaja näköala olivat omiansa lisäämään seuran viehättäväisyyttä. Mutta klo 1 i.p. meidän tuli olla aamiaisilla Longwyssa, jossa koko seurueemme ohjelman mukaan piti jälleen yhtyä. Erosimme siis miellyttävästä isännästämme ja oppaastamme toivoen pikaista jälleennäkemistä tuon muistorikkaan aamuhetken jälkeen. — Onnea matkalle! Tällaisia vieraita ei meillä joka päivä käy! — huudahti luutnantti Erken vielä jälkeemme.

Longwy on linnoitettu ranskalainen kaupunki La Chiers-joen varrella, aivan lähellä sitä paikkaa, missä Ranskan, Belgian ja Luxemburgin rajat yhtyvät. Ympäristö on kaunista Ardennien vuoriseutua. Kaupungissa on noin 10,000 asukasta. Se on erittäin tärkeä teollisuuskaupunki, kuuluisan Longwyn— Brieyn kaivosalueen keskuspaikka, jossa on suuria rauta- ja kuparitehtaita. Suurin osa koko Ranskan malmituotannosta saatiin ennen sotaa Longwyn alueelta. Eipä senvuoksi kumma, että saksalaiset suurteollisuuden harjoittajat niin innokkaasti sodan alkuaikoina vaativat tämän alueen liittämistä Saksaan.

Kohdattuamme Longwyssa muun osan seurueestamme kävimme iltapäivällä tämän kaupungin lähellä olevassa Mont St. Martinin kauppalassa, jossa oli suuria sotatarvetehtaita ja varastoja. Katsastimme m.m. suurta sahalaitosta, jossa valmistettiin sotilasparakkeja y.m. pionieeritarpeita, räjähdysainetehdasta ja muita laitoksia, jotka kyllä olivat suurenmoiset nähdä, mutta "maallikon" vaikeat tarkemmin kuvata.

Palasimme illalla Montmédyyn. Upseerikasinolle oli meidän kunniaksemme järjestetty vaatimaton jäähyväisillanvietto. Ohjelmamme oli nyt suoritettu loppuun. Mitään varsinaisia taisteluja ja pöyristäviä verinäytelmiä emme siis olleet nähneet, mutta näiden kolmen päivän kuluessa olimme kuitenkin saaneet kokea paljon opettavaista ja mielenkiintoista, tutustuneet nykyaikaisen armeijan monimutkaiseen koneistoon ja saaneet selvän kuvan sodan aiheuttamasta suunnattomasta hävityksestä ja inhimillisten kulttuuriarvojen tuhosta. Olimme kukin tavallansa tyytyväiset matkamme tuloksiin.

Vietettyämme vielä neljännen yön vieraanvaraisessa Montmédyssa lähdimme syysk. 7 p:n aamuna paluumatkalle Berliniin. Asemalla sanoimme jäähyväiset kunnianarvoiselle seuralaisellemme, hänen ylhäisyydellensä Perthef pashalle, joka samaan aikaan kuin me lähdimme itään päin, jatkoi matkaansa länteen Saksan armeijan rintaman muille osille, lähinnä Charlevilleen. Seuraavana päivänä olimme jälleen Berlinissä, jossa seurueemme pian lopullisesti hajaantui.

Noin viikkoa myöhemmin palasin kotimaahan samaa hankalaa tietä kuin olin etelään matkustanut. Lopputaipaleella Tallinnasta Helsinkiin, jonka tein pienellä saksalaisella sotilaskuljetuslaivalla, jouduimme navakan koillismyrskyn käsiin. Se piteli aika pahoin pientä alustamme ja kaikki sekä matkustajat että laivamiehet kapteenista kokkipoikaan asti olivat jonkunverran merikipeitä. Muita mainittavia seikkailuja ei kotimatkallani sattunut.

Yleisvaikutelmia.

Jättäessäni syyskuun puolivälissä 1918 Berlinin en olisi uskonut, vaikka viralliselta saksalaiselta taholta sitä olisi vakuutettu, että puolitoista kuukautta myöhemmin Saksassa puhkeaisi vallankumous ja siihen saakka niin voitollinen Saksan armeija antautuisi melkein ehdoitta vastustajainsa armoille. En jaksanut sitä oikein uskoa vielä silloinkaan, kun kreivi Hertlingin hallitus erosi ja Badenin prinssi Max uuden sosialistis-porvarillisen hallituksen pääministerinä kääntyi lokak. 5 p:nä pikanootilla Yhdysvaltain presidentin Wilsonin puoleen ehdottaen aselevon tekoa ja rauhanneuvottelujen alkamista Wilsonin rauhanohjelman perustalla. Eivätkä sitä uskoneet pessimistisetkään Saksan olojen arvostelijat. Kukaan ei ainakaan luullut katastrofin olevan niin lähellä. Ja kuitenkin tuli vallankumous kuin myrskynpuuska. Tapahtumat seurasivat nopeina iskuina toisiansa. Marraskuun 4 päivänä kohotettiin Kielin reitillä ankkuroivien saksalaisten sotalaivojen mastoon punainen lippu ja tästä kipinästä syttynyt tulipalo levisi viikon kuluessa yli koko Saksan valtakunnan. Marraskuun 9 p:nä keisari Wilhelm luopui kruunustaan ja pakeni Hollantiin, 11 p:nä allekirjoitettiin Compiègnen metsässä sotamarsalkka Fochin ja Saksan edustajain välillä aseleposopimus, jossa Saksa tunnusti itsensä perinpohjin voitetuksi, ja seuraavana päivänä, marrask. 12 p:nä, Berlinissä muodostettiin puhtaasti sosialistinen hallitus. Muutamassa päivässä vallankumous oli pyyhkinyt pois kaikki suuret sekä pienet vallanpitäjät, vanha Saksa oli sekä poliittisesti että sotilaallisesti luhistunut kokoon. Mullistus oli täydellinen.

Kuinka tämä oli mahdollista järjestyksen ja kansalaiskurin maassa Saksassa, kansan keskuudessa, jonka yleisen käsityksen mukaan piti olla miltei vastaanottamaton, immuni, kaikille väkivaltaisen kumouksen opeille? Mitkä mahtoivat olla ne syyt, jotka näin äkillisen näyttämönvaihdoksen aiheuttivat?

Sellaisia yhteiskuntaelämässä tapahtuneita muutoksia ja ilmiöitä, jotka Saksassakin maailmansodan aikana valmistivat maaperää valtiolliselle kumoukselle tehden vanhettuneen hallitusjärjestelmän poistamisen ennemmin tahi myöhemmin välttämättömäksi sodan lopputuloksista riippumatta, on ollut kokonainen sarja, mutta alkusyiltään Saksan vallankumous ei ole lainkaan niin selvä historiallinen välttämättömyys kuin esim. Venäjän vallankumous. Valtiollisen taustansa puolesta niitä ei mielestäni ollenkaan voida verrata toisiinsa, vaikka ulkonaiset muodot monessa suhteessa ovatkin olleet samanlaiset. Jo parin kymmenen vuoden aikana ennen maailmansodan puhkeamista oli sisäpoliittinen tilanne Venäjällä niin kärjistynyt, eri yhteiskuntaluokkien ja monien eri kansallisuuksien väliset ristiriidat niin jyrkät, että tarvittiin vain soveliaiden ulkonaisten olosuhteiden muodostuminen näiden sovittamattomien vastakohtaisuuksien väkivaltaisen yhteentörmäyksen syntymiseen. Saksassa sitävastoin, vaikka taistelu poliittisesta vaikutusvallasta puoleksi autokraattisen hallitustavan vallitessa olikin eri kansanluokkien ja valtiollisten katsantokantojen välillä käynyt verrattain kiihkeäksi, olivat yhteiskuntapoliittiset ja taloudelliset olosuhteet ennen sotaa niin hyvät, ettei voida sanoa olleen mitään suoranaisia edellytyksiä vallankumouksen syntymiseen. Syyt Saksan vallankumoukseen ovatkin näin ollen mielestäni haettavat yksinomaan tilapäisistä, s.o. pitkäaikaisen ja onnettomasti päättyneen sodan luomista olosuhteista.

Liikkuessaan neljännen sotavuoden lopulla Saksassa tarkkaava ulkomaalainen voi kohta ensimmäisten vaikutelmien jälkeen huomata, että se sotainen innostus ja voitonvarmuus, joka ulkomaalaisten kirjeenvaihtajain ja tilapäisten Saksassa kävijäin yhtäpitävien kertomusten mukaan sodan alkuaikoina vallitsi kaikissa Saksan kansan kerroksissa, oli nyt joko kokonaan kadonnut tahi ainakin melkoisessa määrin laimennut. Mieliala oli yleensä painostava ja hermostunut. Vuosikausia kestänyttä jättiläismäistä voimainponnistusta ja hermojännitystä alkoi nyt seurata yhä selvempi reaktsioni.

Tämän mielialan lainautumisen, jota eivät kyenneet enää kohottamaan edes sanomat uusista voitoista, aiheuttivat tietysti ennen kaikkea yhä kiristyvä elintarvepula ja taloudellisen elämän rappeutuminen. Englannin laivaston toimeenpanema ja säälimättömällä ankaruudella ylläpitämä Saksan merisaarto, mikä esti lopulta kokonaan elintarpeiden ja raaka-aineiden tuonnin ulkoapäin Saksaan, oli tehnyt tehtävänsä. Työvoiman ja lannoitusaineiden puutteessa maanviljelys ja yleensä maatalous oli vuosi vuodelta rappeutunut, sato käynyt niukemmaksi, ja kun leipä oli korvattava lihalla, myöskin karjakanta vähentynyt arveluttavassa määrässä, niin ettei väestölle maan omista varoista riittänyt tarpeeksi edes tärkeimpiä ravintoaineita, leipää eikä lihaa, joten ainakin neljäntenä sotavuonna, mutta osittain jo aikaisemminkin, varsinkin varattomat kansanluokat näkivät suorastaan nälkää.

Samoin uhkasi teollisuutta täydellinen raaka-aineiden puute, jota saksalainen tiede ja tekniikka suurenmoisista ponnistuksistaan huolimatta ei kyennyt riittävästi korvaamaan edes laadultaan ala-arvoisilla surrogaateilla. Yhä laajeneva sotatarveteollisuus nieli viimeisetkin varastot. Kotimaastakin saatavien raaka-aineiden, ennen kaikkea metallien ja hiilen tuotanto sitä paitsi supistui asteettain, kun armeija riviensä täydentämiseksi tarvitsi yhä suurempia joukkoja ammattitaitoisenkin työväen keskuudesta ja jälelle jääneiden työkyky aleni riittämättömän ravitsemisen vaikutuksesta. Elintarvepulan lisäksi tuli siten myöskin yleinen teollisuuspula, joka lopulta aiheutti sotatarvetuotannonkin vähentymisen, mikä vuorostaan vähensi armeijan taistelukykyä ja voitonmahdollisuuksia.

Tällaiset olosuhteet olivat luonnollisesti omiaan yhä lisäämään tyytymättömien lukua, joita Saksassa kuten muissakin maissa oli tietysti sodan alusta alkaen runsaasti. Sodan tuottamasta kurjuudesta syytettiin luonnollisesti voimassa olevaa hallitusjärjestelmää ja hallitsevia luokkia. Alettiin vaatia perinpohjaisia valtiollisia ja taloudellisia uudistuksia. Puute ja nälkä tekee ihmiset radikaalisiksi, epäkohdat näyttävät heistä suuremmilta kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Hallituksen ja viranomaisten toiminnan arvostelu kävi yhä äänekkäämmäksi ja vuonna 1918 eivät siltä enää säästyneet niin suositut sotapäällikötkään kuin Hindenburg ja Ludendorff, jotka siihen saakka olivat pysyneet niin sanoakseni koskemattomina, kaiken arvostelun yläpuolella. Varsinkin kenraali Ludendorff joutui jo kevättalvella 1918 valtiopäivillä ankarien arvostelujen esineeksi sekä sosialistien että vapaamielisten porvarillisten puolueiden taholta. Häntä alettiin syystä tahi syyttä pitää kaiken sen pahan lähteenä, josta Saksan kansan laajat kerrokset sodan aikana saivat kärsiä: sietämättömän ankara sekä sota- että poliittinen sensuuri, kansalaisvapauksien lakkauttaminen, ammatillisen liikkeen tukahuttaminen. Valtiopäivienkin toiminta, milloin ne kutsuttiin lyhyeksi ajaksi koolle myöntämään uusia sotamäärärahoja, muodostui poliittisessa suhteessa pelkäksi ilveilyksi. Niiden mielipiteellä ei ollut mitään suoranaista vaikutusta valtakunnan yleisen politiikan johtoon. Tosin kyllä valtakunnan hallitus valtiokansleri Bethmann-Hollwegista alkaen koetti seurata ajan virtausten mukana, ottaa mahdollisuuden mukaan huomioon maan yleisen mielipiteen vaatimukset, toimeenpanna sisäpoliittisia uudistuksia ja pyrkiä sotapolitiikassaan molemmille puolille kunniallisen sovittelurauhan aikaansaamiseen, mutta kaikki sen aloitteet herpautuivat taantumuksellista sisäpolitiikkaa ja voittorauhaa aluevaltauksineen ja sotakorvauksineen vaativan pienen suursaksalais-ryhmän ja mahtavan sotapuolueen vastavaikutuksen johdosta. Kun Bethmann-Hollweg keväällä 1917 julisti valtiopäivillä pitämässään puheessa: "onneton se valtiomies, joka ei ymmärrä ajan merkkejä", ja lupasi toimeenpanna laajoja kansanvaltaisia uudistuksia maan yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi, taivutti keisarin antamaan juhlallisen vakuutuksen yleisen äänioikeuden voimaan saattamisesta Preussissa ja asettui sotapolitiikassaan kannattamaan valtiopäivien enemmistön vaatimaa sovintorauhaa, antoi kenraali Ludendorff, jonka päämajassa sanottiin edustaneen suursaksalaisia junkkeripiirejä, keisarille uhkavaatimuksen: "Bethmann-Hollweg tahi minä!" Ja Bethmann-Hollwegin täytyi erota valtiokanslerin virasta. Samoin kävi keväällä 1918 myöskin ulkoministeri v. Kuhlmannille, joka uskalsi valtiopäivillä pitämässään puheessa epäillä, ettei rauha ollut saavutettavissa yksinomaan aseilla, vaan että siihen tarvittiin lisäksi sovinnollisia neuvotteluja ja molemminpuolisia myönnytyksiä. Hänkin sai väistyä, sillä Ludendorff vakuutti keisarille hankkivansa ratkaisevan voiton, joten mitkään myönnytykset eivät olleet tarpeen, vaan Saksa voi ajan tullessa sanella vastustajilleen mielensämukaiset rauhanehdot.

Näin on asiat esitetty silloisten vastustuspuolueiden taholta ja tällaista käsitystä tukevat myöskin tähän saakka julkaistut asiakirjat, vaikka täysin puolueeton selvitys on tietysti toistaiseksi mahdoton. Mutta kaikissa tapauksissa on myönnettävä, että Saksan sodanaikaisessa politiikassa ilmenee käsittämättömiä ristiriitaisuuksia, alituista soutamista ja huopaamista. Hallitus vakuuttaa tuontuostakin, ettei se halua aluevaltauksia eikä sotakorvauksia, ja tarjoaa vastustajille sovinnonkättä, mutta joku näkymätön voima tempaa kohta ojennetun käden takaisin ja melkein samassa hengenvedossa julistetaan, että ratkaiseva voitto on välttämätön, sotaa on jatkettava entistä tarmokkaammin ja keinoja valitsematta. Hallitus ilmoittaa juhlallisesti tunnustavansa idässä miehitettyjen rajamaiden kansoille täydellisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden järjestää valtiolliset olonsa mielensä mukaisesti, mutta sotilashallintoa siellä hoitavat viranomaiset toimivat aivan päinvastaiseen suuntaan ja johtavia piirejä lähellä olevat sanomalehdet tietävät silloin tällöin kertoa, minkälaiseksi sen ja sen rajamaakunnan asema on suunniteltu Saksan yliherruuden alaisuudessa. Hallitus lupaa ja tekee aloitteita kansanvaltaisten sisäpoliittisten uudistusten toteuttamiseksi, mutta Preussin edustajakamari hylkää ne hallituksen ryhtymättä tarmokkaampiin toimenpiteisiin tahtonsa perille viemiseksi.

Tällaisella politiikalla oli erittäin turmiollinen vaikutus sekä ulos- että sisäänpäin. Viholliset eivät luottaneet Saksan hallituksen rauhanpyrkimysten vilpittömyyteen. Venäjän ikeestä vapautetut rajamaakansat tunsivat pettyneensä toiveissaan, pelkäsivät joutuvansa venäläisen ikeen ja sorron alta saksalaisen vallanhimon uhreiksi, niiden myötätunto ja kiitollisuus vapauttajia kohtaan kylmenivät ja ne alkoivat toivoa apua muulta taholta. Poliittista vaikutusvaltaa vailla olleet laajat kansankerrokset kotimaassa alkoivat epäillä hallituksen uudistustahtoa ja pelätä, että kun sota saadaan voitolliseen päätökseen, hallitsevat luokat eivät luovu etuoikeuksistaan ja luvatut uudistukset jäävät saavuttamatta.

Näin muodostui erittäin edullinen maaperä kaikellaiselle sekä ulkoa päin että kotimaan äärimmäisten vasemmistoainesten puolelta harjoitetulle kiihoitukselle. Ankarasta sensuurista ja tarkasta rajojen vartioimisesta huolimatta Saksaan kuljetettiin ja levitettiin suuret määrät vallankumouksellista propagandakirjallisuutta ja maassa vilisi runsaasti sekä länsivaltojen että Venäjän bolshevikkien lähettämiä agitaattoreita. Työväen keskuudessa alkoi ilmetä rauhatonta liikehtimistä. Jo syksyllä 1917 Saksan sotalaivastossa esiintyi pieniä kurin höltymisen oireita ja talvella 1918 useissa kaupungeissa tapahtui vakavia lakkoja ja levottomuuksia. Kesällä 1918 lakkoliike sai sotatarveteollisuudessakin niin vakavan luonteen, että hallitus katsoi tarpeelliseksi antaa keisari Wilhelmin mieskohtaisesti esiintyä tehtaissa muistuttamassa työmiehille heidän isänmaallisia velvollisuuksiansa. Ja kotimaasta tyytymättömyys levisi myöskin armeijan rintamajoukkojen keskuuteen. Ensimmäiset vakavammat kurittomuus-tapaukset sattuivat Saksan armeijassa, kuten kenraali Ludendorff on sittemmin tunnustanut, elokuun 8 p:nä 1918, jolloin useat joukko-osastot Sommen alueella antautuivat vapaaehtoisesti viholliselle. Myöhemmin syyskuun alussa nämä hajautumisilmiöt olivat saaneet jo sangen arveluttavan luonteen. Monet rykmentit lännessä kieltäytyivät menemästä taistelurintamalle ja samoin useat joukko-osastot itäisiin reunavaltioihin sijoitetusta miehitysarmeijasta kieltäytyivät, — mikäli minulle matkalla ollessani kerrottiin, — lähtemästä läntiselle sotanäyttämölle. Taistelujen kuumimmillaan raivotessa lännessä Saksan armeijan ylipäällystö katsoi kuitenkin välttämättömäksi noudattaa tavallista lomallelaskujärjestystä, mutta lyhyelle lomalle päästetyistä sotamiehistä melkoinen määrä ei koskaan enää palannut osastoihinsa takaisin. Deserteeraus, karkulaisuus, sai niin laajan luonteen, että saksalaiset oikeistolehdet katsoivat voivansa happamella ivalla huomauttaa, ettei Saksalla vielä viidennen sotavuoden alussa ollut mitään puutetta reserveistä, kun tuskin puolet armeijasta oli sotanäyttämöllä, toinen puoli vietti iloista elämää kotimaan suurissa kaupungeissa.

Armeijan sotaisen hengen lamautumista ja kurittomuuden lisäytymistä todisti selvimmin se seikka, että sotamarsalkka Hindenburg katsoi tarpeelliseksi antaa syysk. 2 p:nä "Armeijalle ja kotimaalle" julistuksen, jossa mitä hartaimmin sanoin varoitettiin sotilaita uskomasta vihollisten lentokoneista saksalaisten rintaman taakse todellisena paperisateena levitettyjä lentolehtisiä, joissa koetettiin "horjuttaa saksalaisten joukkojen ja yksityisten sotilaiden uskoa asiansa oikeuteen ja riistää heiltä voima ja luottamus lopulliseen voittoon", tahdottiin "myrkyttää armeijan henki", kehoitettiin antautumaan vangiksi tahi "taistelemaan Hohenzollerneja ja kapitalismia vastaan", jonka jälkeen liittolaiset lupasivat antaa saksalaisille "paremman valtiomuodon" entisen väärän sijaan. Luin tämän julistuksen viidennen saksalaisen armeijan kenttäsanomalehdestä Montmédyssa. Kysyttäessä saksalaiset upseerit myönsivät, että tällainen agitatsioni oli läntisellä rintamalla molemmin puolin tavattoman kiihkeätä. Puheenalaisessa Hindenburgin julistuksessakin mainittiin, että saksalaiset sotilaat olivat koonneet tuollaisia vihollisen lentolehtisiä toukokuussa 84,000, kesäk. 120,000 ja heinäkuussa yli 300,000 eli keskimäärin 10,000 "myrkkynuolta" päivässä. Saksalaisten puolelta vastattiin tietysti samalla mitalla. Montmédyn kenttäkirjakaupasta sain kappaleen saksalaisten toimittamaa ranskankielistä propagandalehteä "Gazette des Ardennes", joka oli täynnä kuvia Pohjois-Ranskan hävitetyistä kaupungeista, kirkoista ja kylistä ja joiden selittävässä tekstissä painostettiin vakavasti, että kaikki tämä oli englantilaisten tykkien työtä. Rintamallakin taisteltiin siis myöskin sananvoimalla eikä vain aineellisilla aseilla ja epäilemättä ensinmainittu taistelutapa oli vastustajalle usein yhtä vaarallinen kuin konsanaan granaatit ja pommit.

Kuten tästä selostuksestani ilmenee, oli sekä Saksan kansan että armeijan mieliala neljännen sotavuoden lopussa arveluttavassa määrin lamautunut ja varsinkin sen jälkeen, kun Ludendorffin suuri hyökkäysliike oli heinäkuussa lopullisesti epäonnistunut ja muuttunut järjestelmälliseksi peräytymiseksi liittolaisten lakkaamattoman painostuksen alla, alkoi tämä saksalaisten moraalin rappeutuminen ilmetä suoranaisena kurittomuutena sekä sotanäyttämöllä että kotimaassa. Sekä kansa että armeija olivat menettäneet uskon ratkaisevaan voittoon ja rauhankaipuu oli sen vuoksi käynyt suorastaan kuumeiseksi. Sekä työmiehet että virkamiehet, sotilaat ja esikuntaupseerit valittivat sodan järjetöntä jatkumista ja pitivät rauhantekoa mitä toivottavampana, mutta hallitus ei kyennyt saamaan sitä aikaan.

Olisi kuitenkin väärin luulla, että Saksan armeijan sotatarmo ja siveellinen voima olisi jo syyskuun alussa ollut siinä määrin lopussa, että vastarinnan jatkaminen oli aivan mahdotonta. Ei, yllämainittuja kurin höltymisen ilmiöitä on pidettävä vain yksityisinä poikkeustapauksina. Sitä todistaa selvästi se, että Saksan armeija kokonaisuudessaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki liittolaiset olivat luopuneet, Bulgaria, Itävalta-Unkari ja Turkki anoneet erikoisrauhaa, jatkoi yhä vielä tarmokasta taistelua, ettei liittolaisten onnistunut missään murtaa saksalaisten strategista rintamaa, vaan että Hindenburg suoritti armeijansa peräytymisen aina aselevon tekoon saakka ja vielä senkin jälkeen Reinin taakse niin järjestelmällisesti ja sellaisella taidolla, että liittolaisetkin antoivat siitä ihailevan tunnustuksensa.

Todellinen pakokauhu näyttää ensimmäiseksi vallanneen — sotamarsalkka Ludendorffin. Kun hän elokuun alkupuolella vihdoin huomasi, että sotaonni oli lopullisesti kääntynyt hänelle vastaiseksi ja että hänen lupaamansa ratkaiseva voitto ei ollut enää saavutettavissa, menetti hän kokonaan päänsä. Nyt vasta hänelle nähtävästi selvisi ikäänkuin salamanvälkähdyksen valossa ne strategispoliittiset virheet, jotka hän rajattomassa itseluottamuksessaan ja kieltämättä suurista sotapäällikkölahjoistaan huolimatta oli tehnyt ja jotka lopulta muuttivat Saksan armeijan jo niin tavattoman läheltä häämöittäneen voiton korjaamattomaksi tappioksi. Nyt hän ymmärsi, kuinka kevytmielistä oli ollut antautua rajattomiin poliittisiin seikkailuihin idässä, tehdä Suur-Venäjän ja Romanian kanssa mitä häikäilemättömin anastusrauha, joka muutti avoimen taistelun vain salatuksi sodaksi, pyrkiä muuttamaan miehitetyt reunavaltiot preussilaisiksi maakunniksi, mikä pakoitti Saksan näennäisestä rauhantilasta huolimatta pitämään idässä ainakin puoleen miljoonaan mieheen nousevaa armeijaa samaan aikaan, kuin se olisi niin kipeästi tarvittu lännessä, kun sitä vastoin jaloilleen autetut, todellisen vapauden ja itsemääräämisoikeuden saaneet itäiset naapurikansat romanialaiset, ukrainalaiset, puolalaiset, liettualaiset, virolaiset ja suomalaiset olisivat voineet tehdä Saksalle suuren palveluksen sulkemalla suurvenäläiseltä bolshevismilta pääsyn länteen päin. Syyskuun 25 p:nä Ludendorff tuli myöskin huomaamaan, kuinka epäviisasta oli ollut jättää liittolaisarmeija karkoittamatta kokonaan pois Balkanilta, jossa se näennäisesti toimettomana oli kuitenkin alituisena uhkana kuusi vuotta melkein lakkaamatta kestäneistä sodista nääntyneelle Bulgarian armeijalle, kunnes se vihdoin tuotti bulgarialaisille musertavan tappion ja saattoi siten keskusvaltain koko puolustussysteemin luhistumaan, kun Turkki ja Itävalta-Unkarikin hajautuivat alkuosiinsa. Syyskuun loppupäivinä Ludendorff myöskin selvästi ymmärsi, kuinka väärät laskelmat ja tiedot hänellä oli ollut Amerikan sotilaallisesta voimasta, ja samalla hän myöskin oivalsi hänen omasta vaatimuksestaan aloitetun säälimättömän upotussodan tehottomuuden.

Ja tämän kaiken käsitettyään tuo siihen saakka niin kylmäpäinen sotapäällikkö menetti kaiken mielenmalttinsa ja vaati hallitusta, — mikäli kerrotaan, — 8 tunnin kuluessa hankkimaan vihollisilta aselevon, sillä hän ei katsonut voivansa kauemmin vastata rintaman kestävyydestä. Tällä hätiköimisellään Ludendorff sai aikaan paniikin kotimaassakin. Kreivi Hertlingin hallitus erosi ja veretöntä vallankumousta muistuttavalla tavalla Badenin prinssi Max otti vallan käsiinsä, muodosti sosialistis-porvarillisen kokoomushallituksen ja jo samana yönä, jolloin hänen hallituksensa oli saanut keisarin vahvistuksen, mutta ennen kuin se vielä oli ennättänyt esittäytyä valtiopäiville, hän lähetti presidentti Wilsonille pikanootin anoen aselepoa ja rauhanneuvottelujen alkamista uskoen Samalla koko Saksan kohtalon presidentin käsiin.

Tapahtumain seuratessa noin nopeasti toisiansa oli mieliala Saksassa luonnollisesti äärimmäisyyteen saakka jännittynyt, mutta siitä huolimatta ei yhteiskuntarauha ja järjestys vielä missään rikkoutunut ja näytti siltä kuin koko mullistus Saksassa rajoittuisi tuohon verettömään parlamentaariseen vallankumoukseen. On sangen todennäköistä, että niin olisikin käynyt, jos Saksan vastustajat olisivat kohta suostuneet anottuun aselepoon. Mutta presidentti Wilson ei ollut tyytyväinen siihen, vaan halusi saada aikaan Saksassa perinpohjaisen "puhdistuksen", koko hallitustavan ja itse hallitusmuodon muutoksen, ennen kuin hän katsoi voivansa luottaa saksalaisten lupauksiin ja rauhantahdon vilpittömyyteen. Hän suorastaan vaatimalla vaati keisari Wilhelmin eroa ja provoseerasi siten Saksassa ne tapahtumat, jotka alkoivat Kielissä marraskuun 4 p:nä. Saksan vallankumouksen todellinen tekijä on siis presidentti Wilson. Hän oli vannonut kukistavansa keisari Wilhelmin ja hän myöskin piti lupauksensa.

Vaikka siis sodanaikaiset olosuhteet olivat antaneet paljon tyytymättömyyden aihetta, vaikka maanalainen häikäilemätön agitatsioni olikin valmistanut saksalaisen yhteiskunnan pohjakerroksissa maaperää väkivaltaiselle kumoukselle ja vaikka sodan draamallisessa loppunäytöksessä musertavat iskut kohtasivat Saksan kansaa ja armeijaa sellaisella nopeudella, että olisi luullut lujimpienkin hermojen kokonaan murtuvan ja laajojen kansankerrosten menettävän kaiken mielenmalttinsa, osoittautui kuitenkin, että Saksan kansan suuri enemmistö oli loppuun saakka ja peloittavan vastoinkäymisenkin kohdatessa säilyttänyt kylmän harkintansa, että se todennäköisesti olisi pidättynyt kaikista väkivaltaisuuksista niitä henkilöitä ja yhteiskuntapiirejä kohtaan, jotka olivat vastuunalaisia tapahtuneesta onnettomuudesta, jollei ulkolainen painostus olisi pakottanut sitä tekoihin joita se piti sodanaikaisissa olosuhteissa maalle yhä suurempaa tuhoa tuottavina. Vasta Wilsonin venytystaktiikka aselevon tekoa koskeneen noottien vaihdon aikana ja hänen tinkimättömät vaatimuksensa täydellisen kumouksen toimeenpanemisesta Saksassa pakottivat myöskin oikeistososialistit ja vapaamieliset vasemmistoryhmät yhtymään riippumattomien sosialistien vaatimukseen keisari Wilhelmin erosta ja vallankumous alkoi todenteolla, mutta suoritettiin vielä sittenkin erinomaisessa "järjestyksessä" ja ilman tarpeetonta verenvuodatusta.

Tätä käsityskantaamme Saksan vallankumouksen syistä ja luonteesta ei lainkaan kumoa se seikka, että vallankumous myöhemmin sai niin myrskyisen ja yhä vasemmistuvan luonteen. Tällä ilmiöllä on taas omat syynsä, joiden selvittely ei enää sisälly näiden matkamuistelmien puitteisiin.

Vaikka Saksan suuri vallankumous on siis mielestämme tilapäisten olosuhteiden ja syiden aiheuttama, on toiselta puolen kuitenkin varmaa, että parlamenttaarinen vallankumous, vanhan hallitusjärjestelmän perinpohjainen muutos olisi Saksassa ollut ehdottomasti välttämätön sodan jälkeen, vaikkapa se olisi päättynyt Saksalle voitollisesti.