[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft9oJm5f0mUUvZZaAW0E0R5TBc0hjl8inPQGEkiSdtQA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2825,"Saksan keisarikunnan kuolinkamppailu","Eteläpää, J. E.",1881,1946,"2825-etelapaa-j-e-saksan-keisarikunnan-kuolinkamppailu","2825__Eteläpää_J._E.__Saksan_keisarikunnan_kuolinkamppailu","Matkamuistelmia Saksasta ja länsirintamalta","muistelmat",[],[],"fi",1919,null,36423,277302,false,[],[],[],"Helsingin Sanomien toimittajan matkakertomus Saksasta ja länsirintamalta vuodelta 1918. Teos kuvaa Berliinin tunnelmia, sotavankileirejä ja Saksan armeijan tilaa Pohjois-Ranskassa ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa.","J. E. Eteläpään 'Saksan keisarikunnan kuolinkamppailu' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2825. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAKSAN KEISARIKUNNAN KUOLINKAMPPAILU\n\nMatkamuistelmia Saksasta ja länsirintamalta\n\n\nKirj.\n\nJ. E. ETELÄPÄÄ, \"Helsingin Sanomain\" ulkomaanosaston toimittaja\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKuinka jouduin sotaan.\nMatka Helsingistä Berliiniin.\nElämä Berliinissä elokuussa 1918.\nSotavankileireistä.\nSaksan armeijan rintamalla Pohjois-Ranskassa.\nYleisvaikutelmia.\n\n\n\n\nKuinka jouduin sotaan.\n\n\nMaailmansodan neljäs vuosi läheni loppuaan. Oli heinäkuu 1918.\nValmistauduin juuri lähtemään puolentoista kuukauden kesälomalle, kun\neräänä päivänä työpaikkaani Helsingin Sanomain toimitukseen tullessani\nsain äkkiä kutsun päätoimittajan puheille. Huomasin kohta hänen\nkasvojensa ilmeestä, että oli jotakin merkillisempää tekeillä.\n\n— Haluatko matkustaa Saksaan?\n\nÄllistyin hiukan tuosta odottamattomasta ehdotuksesta, mutta\numpimähkään vastasin heti myönteisesti. Tietysti minä halusin, jos vain\nmahdollista... Sanomalehtimiehenhän tulee tarpeen vaatiessa olla valmis\nmenemään vaikka tuleen.\n\nMaailmansodan alusta alkaen olin virkani puolesta — suuren\nsanomalehden sotaosaston toimittajana — seurannut päivästä päivään\ntapahtumain kehitystä, kansojen jättiläiskamppailun jännittävää,\nmonivaiheista kulkua. Olin \"varmalla asiantuntemuksella\" laatinut\nvirallisten ja muiden tietojen nojalla kuvauksia suurista taisteluista\nja lausunut pätevän arvosteluni niiden merkityksestä yleisen\nstrategispoliittisen aseman ja kansainvälisten suhteiden kehitykseen\nnähden, vieläpä rohkenin joskus ennustaa tuleviakin tapahtumia ja\nantaa miljoona-armeijain johtajille hyviä neuvoja, mitä heidän olisi\nkulloinkin ollut tehtävä, mitä jätettävä tekemättä. Mutta \"kaikki\nteoriat ovat harmaita, vain elämän kultainen puu vihreä\". Yksipuolinen\nkirjatieto ilman elävöittävää kokemusta on kuollutta ja usein harhaan\nvievää. Strategisiin oppikirjoihin ja pelkkiin lennätintietoihin\nperustuvat ennustukseni osoittautuivat kyllä joskus merkillisen hyvin\noikeaan osuneiksi, mutta useimmiten kuitenkin horoskooppini näytti\nmetsään ja antoi myöhemmin kiusallista parsimistyötä. Puolustuksekseni\nvoin ainoastaan esittää, ettei tämä ole yksistään minun, vaan melkeinpä\nkaikkien maailman kynäsoturien yhteinen kova kohtalo. Kaikki olemme\nmaailmansodan vaiherikkaiden vuosien kuluessa iskeneet silloin\ntällöin kynämme kiveen, kuka pahemmin, kuka lievemmin, ja onpa sitä\nsattunut niillekin, jotka sodan ensimmäisistä päivistä alkaen olivat\nvoineet tarkata tapahtumia lyhyemmän välimatkan päästä, itse sotaan\nkietoutuneiden kansojen keskuudessa ja taistelurintamilla. Tuntien\nliikkuvani oudolla ja epävarmalla alalla heräsikin usein mielessäni\nhiljainen ajatus päästä mieskohtaisesti pilkistämään maailmansodan\njättiläisnäytelmän kulissien taakse, mutta tämä ajatus ei koskaan\nrohjennut puhjeta sanoiksi, julkilausutuksi toivomukseksi. Se oli\nvain unelma. Ja nyt tämä unelma näytti yhtäkkiä olevan lähellä\ntoteutumistaan. Sain näet päätoimittajalta kuulla, että Saksan\nkorkeimman sotajohdon ulkomaan-osasto oli tarjonnut muutamille Suomen\nsanomalehdistön edustajille tilaisuuden matkustaa kirjeenvaihtajina\nSaksaan tutustumaan niihin moninaisiin ilmiöihin ja olosuhteisiin, —\nsotavankileireihin, sotateollisuuteen, elintarvekysymyksen järjestelyyn\ny.m., — joita sota oli luonut Keski-Europassa, ja mikäli olosuhteet\nsallivat, pistäytymään myöskin niillä monilla rintamilla, joilla\nSaksan armeijan joukot kokonaista neljä vuotta olivat siihen saakka\nvoitollisesti käyneet sankarillista, kovaa ja veristä kamppailua\nmonilukuisia ja ylivoimaisia vihollisia vastaan.\n\nKuten muissakin sodanmaissa, oli Saksassakin jo ensimmäisenä\nsotavuonna, osaksi kai kohteliaisuudesta, mutta ennen kaikkea tietysti\npoliittisessa agitatsionitarkoituksessa, perustettu pääkaupunkiin\nBerliniin puolueettomien ulkomaiden sanomalehtikirjeenvaihtajia\nvarten erityinen virasto, Neutrales Pressequartier — puolueeton\nsanomalehtimiesmaja, jonka välityksellä he voivat Berlinissä\noleskellessaan saada virallisten lähteiden mukaan tavallisten\npäiväraporttien lisäksi selittäviä tietoja tapahtumain kulusta ja josta\nkäsin heille myöskin järjestettiin Saksan valtion kustannuksella retkiä\nsotanäyttämöille mieskohtaisesti asemaan tutustumista varten. Tässä\nvirastossa, joka samalla hoiti siihen jäseniksi kirjoittautuneiden\nsanomalehtimiesten kirjeenvaihdon sensuroimisen ja lähettämisen,\nolivat ainakin Europan kaikki puolueettomat maat edustettuina. Mutta\nneljäntenä sotavuonna oli syntynyt eräs uusi puolueeton valtio —\nSuomi, joka tasapuolisuuden nimessä ja ehkä muissakin tarkoituksissa\noli nyt saatava edustetuksi Berlinin \"kortterissa\". Tästä siis johtui,\nettä suomalaisillekin sanomalehtimiehille Saksan armeijan ylimmän\njohdon silloin Helsingissä oleskelleiden edustajain huomaavaisesta ja\nystävällisestä aloitteesta tarjottiin vielä yhdennellätoista hetkellä,\nmaailmansodan viimeisinä kuukausina, sen katkeran kuolinkamppailun\nparhaillaan riehuessa, tilaisuus matkustaa sodanmaille. Harvoille\nmaanmiehilleni, räin muutamille sotilaille ja Berlinissä sodan aikana\nolleille diplomaateille tämä onni oli aikaisemmin suotu. Täynnä palavaa\ninnostusta ja jännitystä otin sen vuoksi kahden muun pääkaupunkilaisen\nvirkaveljeni herrojen Eino _Voionmaan_ ja Erik _Grotenfeltin_ kanssa\ntehdyn tarjouksen vastaan, joka lupasi meille mielenkiintoisia\nkokemuksia ja ehkä hyvinkin jännittäviä seikkailuja.\n\nMatkastani tuli siis tosi. Se alkoi elokuun 2 p:nä 1918 ja kesti\npuolitoista kuukautta, jonka ajan kuluessa ennätin tutustua\nmelkoiseen osaan Saksan silloista keisarikuntaa sekä viettää muutamia\npäiviä Saksan suuren kenttäarmeijan keskuudessa Europan läntisellä\nsotarintamalla. Tällä matkalla saamani kokemukset ja vaikutelmat,\njoista osan jo aikoinaan kotimaahan palattuani julkaisin Helsingin\nSanomissa, koetan nyt koota tähän vaatimattomaan kirjaseen.\n\n\n\n\nMatka Helsingistä Berliniin.\n\n\nMaailmansodan aikana oli pääsy sotaakäyviin maihin ulkomaalaisille\nsangen vaikeata, vieläpä sen ensimmäisinä vuosina, jolloin kansalliset\nintohimot leimusivat korkeimmillaan, suorastaan vaarallistakin. Silloin\ntällöin kertoivat sähkösanomat, kuinka varomattomasti esiintyneet\nmuukalaiset olivat Pietarissa, Berlinissä, Parisissa tai Lontoossa\njoutuneet raivostuneiden väkijoukkojen pahoinpitelyn esineeksi.\nVihollisen urkkijoita vainuttiin kaikkialla ja kansanjoukkojen\nsairaloisen kiihtynyt mielikuvitus aiheutti usein ajattelemattomia\ntekoja. Puolueettomienkin maiden alamaisia kohdeltiin epäluulolla.\nSamoin sotivien maiden viranomaiset katsoivat velvollisuudekseen pitää\ntarkkaa huolta siitä, ettei mitään sotasalaisuuksia tahi muita tietoja,\njoista viholliselle sodankäyntiin nähden olisi voinut olla hyötyä,\npäässyt maan rajojen ulkopuolelle. Valvonta rajoilla ja satamissa\noli sen vuoksi mitä ankarin. Ainoastaan virallisissa tehtävissä\nliikkuville tahi hallitustensa erityisillä suosituksilla varustetuille\npuolueettomille henkilöille portit olivat avoinna.\n\nNämä olosuhteet tuntien Helsingissä silloin oleskelleet Saksan\nedustajat kehoittivat meitäkin varustautumaan matkaamme varten\nSuomen hallituksen nimessä annetuilla ja sen erityisillä\nsuosituksilla varustetuilla passeilla. Sellaiset onnistuimmekin\nsaamaan ulkoministeriöstämme. Ja sitten kun Saksan lähettiläs oli\ntarkastanut passimme ja Ober-Ostin eli Itämeren maakuntain saksalaisen\nsotilaskäskynhaltijan suostumuksella määrännyt matkamme kulkemaan —\n\"ilman keskeytyksiä\" — Helsingistä höyrylaivalla Tallinaan ja sieltä\nrautateitse Tarton, Riian, Tilsitin ja Posenin kautta Berliniin, —\nolivat paperimme selvät ja retkemme alkoi.\n\nTasan klo 1 i.p. elokuun 2 päivänä höyrylaiva \"Torneå\" irroitti\nkytkytouvinsa Helsingin eteläsataman laiturista (maamme pohjoisimpiin\nseutuihin viittaava laivan nimi kuului kai sekin sota-ajan\nomituisuuksiin). Tullitarkastuksesta oli selviydytty onnellisesti,\nsavukkeet, saippuat y.m. vientikiellon alaiset, mutta sodanmaihin\nlähteville välttämättömät matkaeväät saatu mukaan. Vielä viimeinen\njäähyväistervehdys rannalla seisoville tuttaville ja laivamme suuntasi\nkulkunsa heikon länsituulen puhaltaessa Suomen lahden ulapalle. Tuntui\nalussa hiukan haikealta erota kotimaasta ja ennen kaikkea rakkaasta,\nkauniista pääkaupungistamme. Mutta sivuuttaessamme Suomenlinnan\nvihreänurmiset vallit ja patterit, valtasi mielen omituinen tunnelma:\nylpeyden ja riemun tunne. Kas siinä Suomen itsenäisyyden ja voiman\nsymbooli! Siellä eivät nyt enää isännöinneet harmaatakkiset ryssäläiset\nsapeliherrat eivätkä santarmit, vaan siellä vartioivat omat reippaat\nsuomalaiset poikamme! Sen kanuuna-aukot eivät enää näyttäneet\nuhkaavilta surmankidoilta, vaan herättivät suomalaisessa luottamusta\nja turvallisuuden tunnetta. Sen lipputangossa, samoin kuin laivammekin\nperäkeulassa, liehui nyt sinivalkoinen Suomen lippu.\n\nVähitellen katoavat Suomenlinnan muurit ja koko Suomen rannikko\nnäköpiiristämme. Viimeksi häämöttävät luoteesta Porkkalan niemen\nrantakalliot ja karit. Mutta melkein samalla hetkellä sukeltavat jo\neteläisellä taivaanrannalla esiin Viron rannikon uloimmat saaret.\nNoin viisi tuntia kestänyt merimatka on pian suoritettu enemmittä\nseikkailuitta ja vaikeuksitta.\n\nKun nyt ensimäistä kertaa elämässäni — häpeän helsinkiläisenä sen\ntunnustaa — saavuin _Tallinnan_ satamaan, luulin pikemmin tulevani\njohonkin suurenpuoleiseen tehdaspaikkaan kuin Viron pääkaupunkiin.\nKaikki oli niin likaista ja mustaa, että selkäpiitä karmi. Sama näky\nkohtasi silmää myöskin satamaa lähinnä olevassa kaupunginosassa: kadut\näärimmäisyyteen saakka likaisia, talot vanhanaikaisia puuhökkeleitä\ntahi huonosti hoidettuja, ränsistyneen näköisiä kivirakennuksia.\nVasta vähitellen ylempänä olevaan kaupungin keskiosaan saavuttaessa\nkadut käyvät siistimmiksi, rakennukset ovat suurempia ja varsinaisia\nkaupungintaloja muistuttavia. Kuuluisimman suomalaisen arkkitehdin\nEliel Saarisen piirustusten mukaan rakennettu teatteri- ja liiketalo\n\"Estonia\" sekä monet muut sen läheisyydessä olevat rakennukset\nedustavat kyllä jo uudenaikaista, länsimaista rakennustaidetta. Mutta\nHelsingistä tulijan silmää loukkasi täälläkin yleinen epäsiisteys,\njoka oli yhä vielä pysynyt perintönä venäläisvallan ajoilta. Kuinka\nruokotonta silloin lienee ollutkaan, sillä saksalaiset olivat nyt\nluonnollisesti saaneet jo parannuksia aikaan tässäkin suhteessa,\nvaikkei Tallinna ollut ennättänyt täydellisesti europalaistua.\n\nMutta Tallinnassa on siksi paljon arvokasta ja kaunista nähtävää, että\njokaisen helsinkiläisen kannattaa tehdä pieni huvi- ja opintoretki\nSuomen lahden etelärannalle, mikä nyt maailmansodan jälkeen on sitäkin\nmiellyttävämpää, kun siellä vihdoin ovat heimolaisemme virolaiset\nisäntinä omassa kodissaan.\n\nSodan aikana Tallinnaan pääsy ei ollut mikään helppo asia. Satamaa\nlähestyessämme oli ilma muuttunut sumuiseksi ja kosteaksi, jonka vuoksi\nkaikki matkustajat, niin pian kuin laivamme oli kiinnitetty laituriin,\nkiiruhtivat kokoamaan kimpsujaan ja kampsujaan päästäkseen tuota pikaa\nmaihin. Mutta laiturilla vartioivat saksalaiset sotilaat tekivät jyrkän\ntenän. Matkustajain passien tarkastusta ei voitu alkaa, ennen kuin\nsaksalaisen satamahallituksen edustaja oli saapunut laivalle. Täytyi\nsiis hiukan odottaa. Mutta tätä odottamista ja värisemistä kosteassa\nilmassa kesti lähes tunnin, ennenkuin tuo suurivaltainen viranomainen,\nsaksalainen aliupseeri, suvaitsi herätä virkistävästä iltapäiväunestaan\nja tulla pelastamaan meidät pintehestä. Matkustajain keskuudesta kuului\nuhkaavaa tyytymättömyyden murinaa hänen astuessaan laivankannelle\nja meidän vaatimuksestamme kapteeni lausui hänelle julki yleisen\npaheksumisemme, mutta hän vastasi siihen ylimielisellä kädenliikkeellä.\nLaivamiesten vakuutuksen mukaan oli vastaanotto aina tällainen.\n\nNyt vihdoinkin alkoi passien tarkastus. Matkustajilta vaadittiin\nkaikkia mahdollisia papereita, \"Passierscheinit\", \"Entlausungscheinit\"\n(täittömyystodistus) y.m. Allekirjoittaneella ei tosin ollut muuta\nkuin Suomen senaatin antama passi, mutta se näytti riittävän, koskapa\ntäittömyystodistusta ei vaadittu, minkä luulen kuitenkin etupäässä\naiheutuneen siitä, että olin kauttakulkumatkalla, joten en voinut\njättää kovin paljon suomalaisia syöpäläisiä siistiin Tallinnaan.\nPassitarkastuksen jälkeen oli läpäistävä vielä toinen kiirastuli\n— tullitarkastus. Siitäkin selviydyttiin kunnialla, vaikka erään\ntoverini kallisarvoiset \"Fennia\"-savukkeet olivatkin uhkaavassa\nvaarassa. Näin oli kulunut ainakin puolitoista tuntia, ennen kuin\nvihdoin pääsimme tallustamaan kaupunkia kohti matkatavaroitamme\nkantaen, sillä Tallinnassa, kuten sodan aikana muuallakin, oli suuri\npuute ajureista. Vasta hyvän matkaa marssittuamme saimme hevosmiehen,\njoka kyyditsi meidät \"Goldener Löwen\" (Kultaisen Leijonan) hotelliin,\njossa onnistuimmekin kohta saamaan huoneet. Yö oli näet vietettävä\nTallinnassa, sillä juna, jonka piti viedä meidät Riikaan, lähti vasta\nseuraavana päivänä klo 1,20 i.p. Hotellissa kohtasi meitä se iloinen\nyllätys, ettei Tallinnassa tarvinnut minkäänlaisia kortteja saadakseen\nruokaa ja juomaa. Myöskin väkijuomain tarjoilu oli sallittua, mikä\noli erittäin miellyttävä asianhaara monellekin Suomesta tulijalle. Ja\nkaikki hinnat olivat helsinkiläisiin verraten sangen kohtuulliset. Se\noli tulos saksalaisten viranomaisten tarkasta säännöstelystä, mutta\nantoi tietysti liikkeenomistajille syytä vakavaan tyytymättömyyteen.\n\n\"Kultaisessa Leijonassa\" majaili samaan aikaan toinenkin suomalainen\nseurue, nimittäin Ukrainaan matkustava Suomen valtiollinen lähetystö.\nVietettyämme näiden diplomaattien seurassa hauskan illan ja nukuttuamme\nyön kutakuinkin rauhallisesti, jatkoimme me sanomalehtimiehet matkaamme\nTallinnasta etelään päin elok. 3 p:nä klo 1,20 i.p.\n\nRautatiematka Itämeren maakuntien läpi sodan aikana ei ollut\nmikään huviretki. Tallinnan ja Riian välille olivat saksalaiset\njärjestäneet paikallisen junaliikenteen, kaksi junaa vuorokaudessa\nkumpaankin suuntaan. Liikkuvana kalustona oli yksinomaan venäläisten\nperäytyessään jättämiä vetureita ja vaunuja, niitä oli vähän ja nekin\nhuonossa kunnossa. Matkustava yleisö oli jaettu kolmeen luokkaan:\nsaksalaiset sotilaat, paikkakunnan asukkaat ja muut matkustajat, joihin\nviimeksimainittuihin luettiin kuitenkin ne paikkakuntalaisetkin, jotka\nvoivat kustantaa itselleen matkan toisessa luokassa. Ensimmäistä\nluokkaa ei lainkaan ollut. Me matkustimme siis toisessa luokassa.\nMutta minun täytyy sanoa, että kolmannessa luokassa Suomen valtion\nrautateillä on aina ollut paljon mukavampaa kuin se oli toisessa\nluokassa Itämeren maakunnissa kesällä 1918. Vaunumme oli jaettu\nsuljettaviin osastoihin, joissa kussakin oli tilaa kuudelle hengelle.\nYöllä sitä voitiin käyttää myöskin makuuvaununa, mutta tällöin oli\nratkaistava sellainen pulma, että osaston kuudesta matkustajasta\nainoastaan neljä voi samalla kertaa nukkua, kahdessa kerroksessa, kaksi\njäljellejäänyttä sai torkkua toisten jalkapuolella, miten parhaiten\nvoivat, ja kuunnella eri äänilajeissa käyvää musikaalista kuorsausta.\nPenkit olivat pehmeäksi päällystetyt, mutta niissä, samoinkuin\nseinissäkin, virui monivuotinen lika ja tomu, joten puhdas puulavitsa\nolisi ollut paljon miellyttävämpi sekä istua että maata. Mutta\nmuukalaisen on mukauduttava maan tapoihin ja olosuhteisiin.\n\nSekä junassa että asemilla oli runsaasti saksalaista sotaväkeä.\nAsemarakennusten ovilla ne toimittivat erittäin tarkkaa valvontaa,\nkaikkien ulos- ja sisäänpyrkivien oli esitettävä passinsa. Ja paperien\ntarkastus näytti olleen paljon ankarampi paikkakuntalaisiin kuin\nmuukalaisiin nähden. Saksalaisen miehityksen alkuaikoinahan maakuntien\nasukkaiden ei yleensä ollenkaan sallittu matkustaa paikasta toiseen.\nMyöskin junan pysähdyttyä asemilla ja lähdettyä jälleen liikkeelle\nkulkivat vaunujen läpi saksalaiset santarmit huolellisesti nuuskien\njokaisen osaston ja kopin. Kaikesta huomasi, että Itämerenmaakuntien\nväestöä painoi raskaana saksalaisen militarismin rautanyrkki.\n\nMuuten oli Virossa, Liivinmaalla ja Kuurinmaallakin vielä paljon\nvenäläisyyden jälkiä huomattavissa. Rautatieasemilla ja vaunuissa oli\njälellä venäjänkielisiä julistuksia ja ohjekirjoituksia. Saksan rahan\nohella oli käytännössä erikoinen sodanaikainen seteliraha \"Ostrubel\"\neli idänrupla, mutta pienimpänä vaihtorahana käytettiin vielä Nikolai\nRomanowin aikuisia venäläisiä postimerkkejä. Usein kuuli puhuttavan\nvenäjänkieltäkin.\n\nHuvittavana pikku seikkana tahdon vielä mainita, että junamme veturi\nei viheltänyt, vaan tuuttasi kuin höyrylaiva tahi paremmin sanoen se\nammui kuin jonkinlainen jättiläislehmä. Tämä teki minuun alussa sangen\nkoomillisen vaikutuksen. Tuntui kuin olisimme ajaneet höyrypurrella\nläpi laajojen viljavainioiden. Ja junan kulkunopeus oli myöskin sen\nmukainen. Matka Tallinnasta Tapsin, Tarton, Walkin Wolmarin ja Wendenin\nkautta Riikaan — noin 436 km — kesti kokonaista 36 tuntia. Kuljimme\nsiis keskimäärin 27 km tunnissa, mitä on pidettävä jokseenkin hitaana\nmatkustajajunan nopeudeksi.\n\nEnnen pimeän tuloa ehdimme Valkin seuduille. Tällä taipaleella olin\nsiis tilaisuudessa näkemään kaistaleen veljeskansamme virolaisten\nisänmaata. Vaikka Suomenlahti onkin kapeimmalta kohdaltaan ainoastaan\nnoin 60 kilometriä leveä, niin ovat luonto ja maanlaatu sen\neteläpuolella aivan toisenlaiset kuin pohjoisrannalla. Minne ovat\nkadonneet Suomen kivet ja kalliot, korkeat harjanteet ja syvät laaksot?\nNiistä ei Virossa ole jälkeäkään, ainakaan puheenaolevan rautatielinjan\nvarrella. Maanpinta on tasainen kuin pöytä, muodostaen vain\npaikkapaikoin loivia, pitkiä aaltoja. Silmänkantamattomiin ulottuvat\nhedelmälliset vainiot ja niityt. Metsiä, sellaisia kuin Suomessa, ei\nole lainkaan näkyvissä, ainoastaan pieniä, reheviä lehdistöjä peltojen\nja niittyjen välillä. Mikä ihana leipämaa! Eipä kumma, että virolainen\nniin suuresti rakastaa tällaista maata, että hän on vuosisatojen\nkuluessa ollut valmis kärsimään mitä ankarinta ja häikäilemättömintä\nvaltiollista, taloudellista ja kansallista sortoa sekä venäläisten\nettä paikallisen vierassyntyisen yläluokan puolelta säilyttäen näissä\nvaikeissakin olosuhteissa kielensä ja muut kansalliset erikoisuutensa,\nja että hän, tässä kokemuksen kovassa koulussa karaistuneena tulee\nedelleenkin kärsimään ja taistelemaan isänmaansa puolesta.\n\nValkista lähelle Riikaa kuljimme yöllä, joten en ollut tilaisuudessa\nnäkemään, minkälaista luonto on liivinmaalaisen Aa-joen seuduilla\neli n.s. \"Liivinmaan Sveitsissä\", joka on jo lättiläisten asuttamaa\naluetta. Kun aamun valjetessa heräsin, sain tietää, että olimme juuri\nRodenpoisissa — tunnettu paikka saksalais-venäläisten taistelujen\najoilta Riian valloituksen jälkeen syksyllä 1917. Ensimmäisiä\nhuomattavia sodan jälkiä näin vasta aivan lähellä Riikaa Jägel-joella,\njonka yli vievän suuren rautatiesillan venäläiset Riiasta peräytyessään\nolivat räjähdyttäneet rikki. Se oli vielä korjaamatta ja juna kulki\nsivulle rakennettua väliaikaista siltaa pitkin. Sunnuntaiaamuna, elok.\n4 p:nä, klo 5 saavuimme _Riikaan_. Pikajuna Berliniin lähti jo klo\n6 eli tunnin perästä, joten lähempi tutustuminen tuohon Väinäjoen\nsuurkaupunkiin oli tällä kertaa mahdotonta. Kunnioitusta herättävät\nolivat Väinäjoen yli vievät noin 800 metriä pitkät sillat. Mikäli\nvaununikkunasta voin kaupunkia nähdä, on Riika aikamoinen kylä,\ntodellinen suurkaupunki. Sehän olikin ennen maailmansotaa Pietarin\njälkeen Venäjän keisarikunnan tärkein satama- ja kauppakaupunki\nItämeren rannalla.\n\nAlkoi sitten matka kautta Kuurinmaan. Kuljettiin sellaisten\nmaailmansodassa historiallisen maineen saavuttaneiden paikkojen kuin\nMitaun ja Shawlin kautta Itä-Preussin rajalle. Tällä matkalla oli jo\npaljon enemmän sodanjälkiä huomattavissa. Niinpä Riian eteläpuolella ja\nMitaun ympäristöllä olivat vielä venäläisten rakentamat juoksuhaudat ja\npiikkilankaesteet koskemattomina muistoina täällä käydyistä kiivaista\ntaisteluista. Nämä juoksuhaudat eivät olleet kaivetut maahan, sillä\ntavalliset juoksuhaudat täyttyisivät näillä alavilla, tasaisilla\nsuoperäisillä seuduilla kohta vedellä, vaan ne muodostaa kaksi\nmaanpinnalle luotua rinnakkaista vallitusta, joiden seinät on lujitettu\npajukudoksilla tai muulla sellaisella.\n\nMitausta aina Tilsitiin saakka matkasimme saksalaisten sodan aikana\nrakentamaa oikorataa pitkin, jonka sillat ja asemalaitteet olivat vain\nväliaikaista pionierityötä. Eräs näistä silloista ansaitsee erityistä\nmainitsemista.\n\nNoin 55 km _Shavlista_ (saksaksi Schaulen, puolaksi Szawle) etelään\nrautatie kulkee Niemenin oikeanpuolisen lisäjoen _Dubissan_ yli. Tämä\njoki on jokseenkin pieni ja vähävetinen, mutta juuri sillä kohdalla,\njossa puheena oleva rautatie sen leikkaa, se murtautuu korkeanlaisen\nharjanteen läpi ja jokiuoma muodostaa syvän ja leveän ourun. Tämän\nkuilun yli saksalaiset insinöörijoukot olivat rakentaneet sillan, joka\noli todellinen ihmelaitos. Turhan vuoksi se ei kantanutkaan nimeä\n\"Hindenburg-silta.\" Se oli noin 700 metriä pitkä, ristiinrastiin\npunotuista hirsistä kudottu kuusikerroksinen puusilta, jonka\nkeskikohdalla juna kulkee noin 40 metrin korkeudella vedenpinnasta.\nPäätä huimasi katsoessani vaununikkunasta syvyyteen ja joka hetki\nodotin tuon kapean ja pitkän tekeleen luhistuvan junan painon\nalla. Mutta suurinta varovaisuutta noudattamalla, junan liukuessa\nmahdollisimman hiljaa tuota surmanporrasta pitkin se kuitenkin\nsivuutettiin onnellisesti — tälläkin kerralla, sillä radalla kulki\nainakin kaksi matkustajajunaa päivässä säännöllisesti, ylimääräisiä\nsotilasjunia lukuunottamatta. Saksalaisten insinöörien salvaukset,\nniitokset ja rautarenkaat eivät siihen saakka vielä kertaakaan olleet\npettäneet.\n\nPienellä _Pozerunin_ asemalla Itä-Preussin ja Kuurinmaan rajalla\njuna seisoi pidemmän aikaa. Tapahtui saksalainen tullitarkastus.\nTullivirkamiehet kulkivat läpi vaunujen kehoittaen matkustajia\nkokoamaan tavaransa ja poistumaan junasta. Ehdottomasti kaikki\nmatkatavarat oli otettava mukaan, muussa tapauksessa ne joutuivat\ntullimiesten kätköön. Kaikki riensivät siis kimpsuineen ulos. Asema\nsijaitsi avoimella, tasaisella hiekkapohjaisella lakeudella, joten\nnavakka länsituuli pääsi aivan esteettä puhaltamaan seudun yli\nryöpyttäen kuivaa hiekkaa pilvinä ilmoille. Pääsy junasta ratapihan\nsivulla olevaan tullitarkastusvajaan ei tällaisissa olosuhteissa\nollut mikään helppo asia. Kun matkustajat molemmat kädet sidottuina\nkapsäkkien ja arkkujen kantamiseen laahustivat pehmeän hietakentän\nläpi, teki tuuli heille ikäviä kepposia siepaten keneltä hatun päästä,\nkeneltä vaipan käsivarrelta tai jonkun muun, irtonaisen esineen.\n\nEräältä rouvashenkilöltä sattui matka-arkun kansi vahingossa\navautumaan, jolloin sukkela puhurinpoika käytti heti tilaisuutta\nhyväkseen sirotellakseen koko arkun sisällön yli ratapihan. Siinä\noli kaikella isiä naisten ja lasten vaatekappaleita nenäliinoista\nja sukista aina sellaisiin esineisiin saakka, joiden nimeä ei\njulkisuudessa sovi mainita. Syntyi hurja ajojahti karkulaisten kiinni\nsaamiseksi. Tuuli kiidätti niitä yhä kauemmaksi. Tullivahtimestarien\nja hyväntahtoisten matkatovereitten suosiollisella avulla rouva\nvihdoin sai ainakin suurimman osan tavaroistansa sullotuksi takaisin\narkkuun, joka muutamaa minuuttia myöhemmin oli esitettävä tullimiesten\npengottavaksi.\n\nTarkastushuoneessa tapahtui pieniä epäystävällisiä välikohtauksia\npublikaanien ja farisealaisten välillä. Muiden muassa toinen\nmatkatovereistani, joka kaikkea hyvää tarkoittaen oli ottanut mukaansa\naika pinkan Helsingissä ilmestyvää saksankielistä sanomalehteä\njättääkseen sitä asianomaisiin paikkoihin Berlinissä, sai nyt kokea\ntullivirkamiesten pikkumaisuutta ja turhantarkkaa reklementin\nnoudattamista. Ohjesäännön mukaan oli tullimiesten valvottava,\nettei mitään sensuroimattomia painotuotteita vietäisi Saksaan tahi\nsieltä ulkomaille. Toverini sanomalehtipakka ei ollut varustettu\nsenssuuriviranomaisten tarkastusleimalla. Ergo — tavara oli\npidätettävä. Omituinen riemunilme välähti saksalaisen — ulkomuodoltaan\nmuuten enemmän italialaiselta näyttäneen — tullivirkamiehen\nkasvoilla hänen heittäessään paketin tiskinsä taakse: löysinpä,\nlöysinpä sittenkin jotain minulle kuuluvaa! Toverini käytti kaiken\nkaunopuheisuutensa ja erinomaisen saksankielen taitonsa selittääkseen\nasian todellisen laidan, mutta hän puhui kuuroille korville. Senvuoksi\nhän muutti taktiikkaa ja lausui julki tyytymättömyytensä moisen\nkohtelun johdosta huomauttaen, että täällä Saksan keisarillisen\nhallituksen valta-alueella kohdeltiin ystävällisen maan alamaisia\npahemmin kuin ennen tsaarivallan aikana Venäjällä. Mutta tähän hänelle\nvastattiin samassa äänilajissa, että esivaltaa puhuteltaessa oli\nkäytettävä säädyllistä kieltä. Jos herra halusi saada takavarikoidun\ntavaransa takaisin, tuli hänen tehdä asiasta valitus vastaavaan\nvirastoon Berlinissä. Ja siihen toverini sai tyytyä.\n\nYleensä saksalaiset tulliviranomaiset olivat kuitenkin inhimillisempiä\nkuin olin odottanut. Moni matkalaukku sai mennä melkein avaamatta\nomistajan kunniasanan nojalla.\n\nKun olimme palanneet vaunuumme, kohtasi meitä pieni ikävyys. Riiasta\nalkaen oli matkatoverinamme ollut eräs tohtori B., erittäin oppinut\nja samalla tietysti hajamielinen herra. Hän alkoi nyt levottomana\nkatsella ympärilleen ja kaivata jotakin. Turhaan etsittyään hän puhkesi\nvihdoin valittamaan, että häneltä oli varastettu vaippa, huopahattu ja\nsateenvarjo. Hän oli tietysti hajamielisyydessään, vastoin nimenomaisia\nmääräyksiä jättänyt mainitut esineet vaunuun, ja kuten meille sittemmin\nilmoitettiin, tullimiehet olivat luonnollisesti ohjesääntöjensä\nmukaisesti korjanneet ne tullaamattomien tavaroiden varastoon. Mutta\njuna oli jo liikkeellä, kun tohtorimme vahingon huomasi, joten oli\nliian myöhäistä ruveta tällä kertaa kadonneita esineitä haeskelemaan.\nNe saivat siis jäädä Pozeruniin paluumatkalla perittäviksi.\n\nOlimme nyt tulleet Preussin kuningaskunnan alueelle, jossa rautatiet\nsota-ajan rasituksista huolimatta olivat kuitenkin paljon paremmassa\nkunnossa kuin Virossa ja Kuurinmaan halki sodanaikana rakennettu\ntilapäinen rata. Matkamme alkoi nyt sujua paljon paremmalla vauhdilla\nja pian saavuttiin _Tilsitiin_, ensimmäiseen suurempaan saksalaiseen\nkaupunkiin, tuohon historialliseen paikkaan, jossa Napoleon Bonaparte\nnoin 110 vuotta sitten myi Suomen Venäjälle. Mutta tämäkin tuttavuus\noli vain ohimenevä, pikajuna porhalsi nyt yhä kiihtyvällä nopeudella\nhalki Itä-Preussin, jolloin sivuutimme sellaiset sotatapahtumain\nkautta yleisesti tunnetuiksi tulleet paikat kuin Insterburgin,\nAllensteinin, Osteroden ja lähestyimme illan tullen lujaa saksalaista\nlinnoituskaupunkia Thornia, jonka pattereista otetut järeät tykit\nolivat mukana Tannenbergin taistelussa elokuun 26—28 p:nä 1914,\njolloin Hindenburg sai ensimmäisen loistavan voittonsa venäläisistä.\nThornista käsin Hindenburg teki myöskin marraskuussa 1914 sen loistavan\nsivustahyökkäyksen, jolla hän tuotti venäläisille verisen tappion\nLodzin —Lowiczin alueella Puolassa, pysähdyttäen siten lopullisesti\nPosenia ja Slesiaa uhanneen venäläisen hyökyaallon.\n\nKuunneltuaan erään puheliaan saksalaisen liikemiehen kertomuksia\nkokemuksistaan venäläisten Itä-Preussiin tekemän hyökkäyksen ajoilta\noli väsynyt matkamies Thorniin saavuttaessa vaipunut virkistävään\nuneen. Kun jälleen heräsin, olimme jo aikoja sitten sivuuttaneet\nPosenin ja Frankfurt am Oderin. Lähestyimme matkamme päämäärää.\nKatsahtaessani ulos ikkunasta näin nyt ensimmäisen kerran koko\nmaamatkan aikana todellista mänty- ja koivumetsää. Maisema muistutti\nhämmästyttävässä määrässä suomalaista metsäseutua. Pian alkoi seutu\nkäydä tiheämmin asutuksi, kunnes äkkiä huomasimme kulkevamme komeiden\nkivitaloryhmien lomitse: olimme Saksan pääkaupungin itäisissä osissa.\nElokuun 5 päivänä k:lo 6 aamulla astuimme junasta Friedrichstrassen\nasemalla. Olimme saapuneet Lontoon ja Parisin jälkeen Europan\nsuurimpaan kaupunkiin, maailmankaupunkiin Berliniin.\n\n\n\n\nElämä Berlinissä elokuulla 1918.\n\n\nKun en ole nähnyt Berliniä rauhan aikana, niin en voi tehdä mitään\npäteviä, omiin kokemuksiini perustuvia vertailuja tämän suurkaupungin\nelämästä säännöllisissä oloissa ja nelivuotisen sodan mullistamissa\nmuodoissa. Minun täytyy siis rajoittua pääasiassa kuvaamaan Saksan\npääkaupungin oloja ainoastaan sellaisina kuin ne minusta näyttivät\noleskellessani siellä elokuussa 1918. Johtopäätökseni siitä, mikäli\nne erosivat rauhanaikaisista olosuhteista, perustuvat näin ollen\nkohtaamieni asiantuntevien saksalaisten ja ulkomaalaisten lausuntoihin.\n\nBerliniin saapuva muukalainen ohjaa luonnollisesti ensi työkseen\nkulkunsa kuuluisille valtakaduille Unter den Lindenille ja\nFriedrichstrasselle, jossa elämänvaltimo vilkkaimmin pulppuaa. Jo klo\n10 elokuun 5 päivän aamuna astelin minäkin Unter den Lindenin sileätä\nasfalttia. Oli siis tosin verrattain aikainen aamuhetki, mutta ei\nkuitenkaan niin varhainen, että suurkaupungin olisi voinut otaksua\nvielä nukkuvan. Siitä huolimatta olivat kadut hämmästyttävän autiot\nja tyhjät. Historiallinen katu \"Unter den Linden\" tekee poikkeuksen\nmuista Berlinin valtakaduista siinä suhteessa, ettei liike siellä ole\nniin levotonta ja hermostunutta kuin muualla, sillä \"lehmusten alla\"\nliikkuvat etupäässä ihmiset, joilla on hyvää aikaa, siis suurimmaksi\nosaksi ulkomaalaiset... Luin tämän orienteeraavan tiedonannon juuri\nostamastani \"Berlinin oppaasta\" ja ymmärsin kohta syyn, miksi elämä\ntäällä nyt oli niin hiljaista ja laimeaa. Sota-aika — matkailijat,\nulkomaalaiset ovat poissa.\n\nMutta myöskin suurimmilla liikekaduilla Friedrichstrassella ja\nLeipzigerstrassella vallitsi suurimman osan päivästä silmäänpistävä\n\"tyhjyys\". Ainoastaan klo 2—3 keskipäivällä sekä myöhemmin illalla,\nkun kauppaliikkeet suljettiin ja huvipaikat avattiin, elämä vilkastui,\njalankulkijoita oli käytävät täynnä, mutta mitään varsinaista tungosta\nei juuri koskaan ollut huomattavissa. Suorastaan hämmästyttävää oli\nkaikenlaatuisten ajopelien vähyys. Unter den Lindenilläkin sai usein\nturhaan haeskella vuokra-ajuria, ja jos sellaisen satuitkin saamaan,\nniin et sillä huviksesi ajanut, sillä kuskipukilla istui tavallisesti\nvanha tutiseva, epäsiisti ukko ja vaunujen edessä laiha, nälkiytynyt,\nloppuunajettu hevoskaakki, jotka molemmat näyttivät ikäänkuin\nsuurimmalla vastenmielisyydellä ottavan sinut kyydittäväkseen.\nVuokra-autoja ei juuri ollut lainkaan, ne olivat kerrassaan\nharvinaisuus ja niiden, samoinkuin ajurinrattaiden ja kuorma-autojen\npyörät olivat varustetut pahasti kolisevilla rautavanteilla.\nKummirenkaiden käyttö oli yksityisessä liikenteessä kokonaan kielletty,\nsillä kaikki kumitavarat oli jo sodan alussa takavarikoitu armeijan\ntarpeiksi. Raitioteillä samoinkuin maanalaisilla ja ilmaradoilla\nliikenne oli sen sijaan vilkasta, vaunut melkein aina tungokseen\nsaakka täynnä, mutta liikkuva kalusto teki kuluneen ja ränsistyneen\nvaikutuksen.\n\nMelkein kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin sodanmaissa, on\nnainen sotavuosina syrjäyttänyt miehen useilta toimialoilta, niinpä\nmyöskin kulkuneuvojen palveluksessa. Berlinissä ja yleensä Saksassa\nraitiovaunujen ja junien konduktöörit olivat melkein yksinomaan naisia,\nvieläpä kuljettajinakin usein käytettiin kauniimpaa sukupuolta. Tämä\nnyt ei ole mitään kummallista. Siihen olemme vähin jo tottuneet täällä\nSuomessakin. Mutta Saksan naiset olivat miehen ammattiin antautuessaan\nsamalla myöskin riisuneet päältänsä kaiken naisellisuuden, joskus\npitkän tukkansakin. He kävivät virantoimituksessa ollessaan puettuina\npolvihousuihin ja lyhyeen takkiin, jolloin heidän pyylevät muotonsa\nesiintyivät sangen koomillisessa valossa. Mutta mitä virantoimitukseen\ntulee, niin he epäilemättä suorittivat tehtävänsä isäntiensä ja yleisön\ntyytyväisyydeksi. Ja yleisön kohtelussa he osoittivat kieltämättä\nsuurempaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta kuin heidän miespuoliset\nvirkaveljensä.\n\nMiehet sotaan, naiset rauhantöihin heidän tilallensa, se oli ankara\nvälttämättömyyden laki kaikissa sotivissa maissa. Mutta Berlinissä\nei kuitenkaan yleensä huomannut, että siviiliväestön keskuudessa\nmiehiä olisi suhteellisesti ollut paljoakaan vähemmän kuin naisia.\nAivan hämmästyttävän paljon näki kaduilla ja huvipaikoissa parhaassa\nasevelvollisuusiässä olevia nuoria siviilipukuisia miehiä. Huomautin\ntästä eräälle saksalaiselle tuttavalleni ja hän antoi epäilemättä\noikean selityksen.\n\n— Pääkaupunkiin ovat sijoitetut useimmat sekä siviili- että\nsotilashallinnon keskusvirastot ja niiden mukana siis suuri\nvirkamieskunta. Sitäpaitsi aktiivisessakin palveluksessa olevat\nupseerit esiintyvät usein virantoimituksen ulkopuolella siviilipuvussa.\nSiitä nuorten siviilimiesten suhteellinen runsaus. Mutta menkääpä\npienempiin maaseutukaupunkeihin ja maakyliin, niin löydätte vain naiset\nlasten ja vanhusten kanssa kotona.\n\nKuten myöhemmin sain mieskohtaisesti havaita, piti tämä selitys täysin\npaikkansa. Asekuntoinen miespuolinen väestö oli Saksassa viidennen\nsotavuoden alussa todellakin viimeisiä mahdollisuuksia myöten kokoon\nhaalittu sodantarpeeksi, jollei suorastaan rintama-armeijaan, niin\nvarasjoukkoihin ja etappipalvelukseen, joihin tarkoituksiin sekä\nkotimaassa että laajoilla miehitysalueilla idässä ja lännessä,\ntarvittiin satojatuhansia miehiä.\n\nKauppaliike, jos mikään, oli sodanaikaisessa Berlinissä lamaustilassa.\nSen vaikutti luonnollisesti laajalle, melkein kaikkiin tavaralajeihin\nulotettu säännöstely, korttijärjestelmä, minkä käytäntöönottamisen\nepäilemättä oli aiheuttanut tuotannon supistuminen ja varastojen\nuhkaava vähentyminen, vaikka yksityiset liikemiehet ja kauppiaat usein\nilmaisivat tyytymättömyytensä liike-elämän rajoituksiin päivitellen,\nettä heidän kalliilla hinnoilla ostetut suuret varastonsa jäävät\nmyymättä, ennenkuin rauha tulee ja hinnat nopeasti laskevat syösten\nheidät vararikkoon.\n\nPaitsi elintarpeet olivat nimittäin melkein kaikki vaatetus- ja\nnahkatavarat myöskin säännöstelyn alaisia. Ainoastaan silkki- ja\npaperikudokset, hatut käsineet ja kravatit sekä rihkamatavarat\nnauttivat edelleen vapaakauppaoikeutta. Erittäin ankara oli säännöstely\njuuri vaatetus- ja jalkinetavaroihin nähden. Lupalipun uuden puvun,\nalusvaatekerran tai uuden kenkäparin ostoon sai ainoastaan se, joka\njätti korttikansliaan vastaavan käytetyn vaatekappaleen tahi kuluneet\njalkineet. Salakaupassa kuitenkin, varsinkin muukalainen, sai ostaa\nmitä vain halusi, mutta hinnat olivat silloin huikeat. Ensiluokkainen\npuku maksoi lupakortilla ostettuna 400—500 Rmk, salakaupassa 800—900,\njopa yli 1,000 Rmk. Yleensä teollisuustuotteiden hinnat olivat korkeat,\nvarsinkin vapaakaupanalaisten tavarain, suhteellisesti korkeammat kuin\nsamaan aikaan meillä Suomessa.\n\nKun kaupankäynti kaikellaisten rajoitusten ja tavaran vähyyden vuoksi\noli laimeata, pitivät useimmat liikkeet myymälänsä auki ainoastaan\nmuutamia tunteja päivässä, pari tuntia aamupäivällä ja saman ajan\niltapäivällä, vieläpä monet erikoisliikkeet sitäkin lyhyemmän ajan,\nesim. vain k:lo 4—6 iltapäivällä.\n\nRaaka-aineiden puutteen aiheuttamaa teollisuustuotteiden niukkuutta\nlieventääkseen ja kauppamarkkinoita vilkastuttaakseen saksalaiset\ntiedemiehet, tehtailijat ja teknikot työskentelivät sodan aikana\nväsymättömällä innolla ja samalla myöskin huomattavalla menestyksellä\nkaikellaisten vastiketavarain keksimiseksi ja valmistamiseksi.\nPuuvilla-, villa- ja pellavakankaat koetettiin korvata keinotekoisilla\nsilkki-, paperi- ja selluloosakudoksilla, jotka ulkoasunsa puolesta\nkykenivät kyllä kilpailemaan hienoimpienkin oikeista aineista\nvalmistettujen tuotteiden kanssa, mutta joiden käytännöllinen arvo\nkorkeisiin tuotantokustannuksiin verraten on sangen vähäiseksi\narvioitava. Esimerkin vuoksi voin mainita, että Wertheimin suuressa\nliikepalatsissa minulle näytettiin paperialushousuja, jotka maksoivat\n15 Rmk, mutta joiden kestävyydestä myyjätär voi antaa ainoastaan\nsellaisen suosituksen, että niitä voitiin kerran pestä.\n\nMyöskin jalkineiden vastikkeet, puukenkäteollisuus näytti olleen hyvin\nkehittynyt. Suurten jalkineliikkeiden näyteikkunat olivat täynnä\ntällaisia \"Ersatz\"-tavaroita, mutta käytännössä niitä kuluttivat\nainoastaan työläiset tehtaissa ja köyhän kansan lapset. Yleensä\nvastiketeollisuus Saksassa oli laajalle kehitetty, käsittäen melkein\nkaikki teollisuuden alat, ja jos sotaa olisi vielä jatkunut vuoden tai\npari, niin varmaankin nämä tuotteet olisivat pakosta saaneet myöskin\nyhä laajemman käytännön. Mutta ne ovat vain hätäajan tuotteita, jotka\nrauhanteon jälkeen, kun raaka-aineita saadaan jälleen vapaasti maahan\nja oikeita tuotteita ilmestyy kauppaan, tulevat varmaankin heti\nkatoamaan jäljettömiin.\n\nElintarvekysymyksen tilasta ulkomaalaisen oli yleensä vaikea\nsaada todellista käsitystä. Nautin luonnollisesti kaikki ateriani\nravintolassa ja minun täytyy tunnustaa, että tulleena Helsingistä,\njossa juuri siihen aikaan vallitsi pahin nälänhätä, minusta tuntui kuin\nolisin äkkiä joutunut Egyptin lihapatojen ääreen. Niin runsaasti oli\nravintoloissa tavallisia ruoka-aineita saatavana. Poikkeuksen tekivät\nkuitenkin maito ja voi, joita en yleisissä ruokaloissa nähnyt lainkaan.\nMutta hyvää leipää, tuoretta lihaa (paitsi sianlihaa), perunoita,\nherneitä, kaalia ynnä kaikellaisia muita vihanneksia oli runsaasti\ntarjolla ja annokset olivat suuria. Kaksi päivää viikossa, tiistai\nja perjantai, sekä joka kolmas viikko kokonaan olivat virallisesti\n\"lihattomia\", mutta ravintoloissa silloinkin melkein aina tarjoiltiin\njonkinlaista paistia: hanhea, vuohilammasta, kaniininjalkaa j.n.e.\n\nHinnat helsinkiläisiin verraten kerrassaan huokeat. Esim. siinä\nkodikkaassa porvarillisen keskisäädyn ravintolassa, jossa\nsäännöllisesti aterioin, päivällinen tarjottuna listan mukaan\nmaksoi arkipäivinä 2:50, pyhäpäivinä 3:— Saksan markkaa. Siihen\nkuului kolme ruokalajia: soppa, liha- tai kalaruoka ja jälkiruokana\nhedelmämuhennosta tahi muuta sentapaista. Yksityisten annosten\ntavalliset hinnat olivat: soppa 60 pfennigiä à 1 Rmk lautasellinen,\nliha-, kala- ja munaruoka Rmk 1:50—2:50 annos, olut 40 à 60 pfennigiä\nseiteli, pullo viiniä 4:— markasta ylöspäin, kahvi — vastikekahvi — 60\npfennigiä, oikea mokkakahvi, jota kuitenkin oli enää vain aniharvassa\npaikassa, maksoi Rmk 1:— à 1:50 annos, j.n.e. Hienommissa ravintoloissa\nhinnat tosin olivat paljon korkeammat, mutta 5 à 6 markkaa enempää\nruoka-annos tuskin missään maksoi, lukuunottamatta tietysti erityisiä\nherkkuruokia. Juhla-ateria Adlonissa ja muissa loistohotelleissa\nvoi kyllä tulla maksamaan satoja markkoja, mutta silloin siitä ei\npuuttunutkaan mitään.\n\nRavintolavieraat eivät siis Berlinissäkään, Saksan suurimmassa\nkulutuskeskuksessa, jossa elintarvepulan täytyi luonnollisesti\nkipeimmin tuntua, tarvinneet suinkaan nähdä nälkää. Kohta huoneen\nvuokrattuaan matkustaja sai hotellin välityksellä elintarvekortit:\nleipäkortti, jolla sai 250 grammaa leipää päivässä eli 1,750 gr\nviikossa, lihakortti — viikkoannos 1,000 gr, ja perunakortti —\nviikkoannos 1,400 grammaa. Nämä määrät olivat mielestäni aivan\nriittävät, ja mikä vielä parempi, ravintoloissa ei korteista edes niin\ntarkkaa lukua pidettykään, vaan useammin nähty vieras voi saada ruokaa\nilmankin korttia tai yli kortin säätämän määrän. Mitä ravintoloihin\nsiis tulee, niin elintarveolot olivat minusta erinomaiset. Joskaan\nei aina saanut juuri haluamaansa ruokalajia, niin kuitenkin jotakin\nsamanlaatuista.\n\nHuolimatta Englannin laivaston säälimättömällä ankaruudella\nylläpitämästä Saksan merisaarrosta ei varsinaista elintarvepulaa\nSaksassa ainakaan enää kesällä 1918 näyttänyt olevan, joskin\naikaisemmin sodan alkuvuosina, varsinkin 1915, lienee ollut tiukempaa,\nkuten ulkomaalaisista sanomalehdistä olin lukenut. Näin ajattelin\npintapuolisen kokemukseni nojalla.\n\nMutta kun hotellissani kerroin palvelusväelle näistä havainnoistani,\nniin minusta tuntui kuin he eivät olisi ottaneet puhettani vakavalta\nkannalta, vaan luulivat minun tekevän pilaa. Hämmästykseni olikin\nsuuri, kun eräs heistä todellinen epätoivonilme kasvoillaan puhkesi\nsanomaan: \"Hyvä herra, sanokaa, milloin sota loppuu, me kuolemme\nmuutoin nälkään!\"\n\nTämä huudahdus saattoi minut aivan sanattomaksi. Vasta myöhemmin aloin\ntiedustella asian oikeata laitaa ja tällöin minulle kerrottiin, että\nuseimmat elintarveannokset olivat vain korteilla, ainoastaan leipää\nja hedelmämarmelaadia saatiin säännöllisesti ja säädetty määrä,\njota kuitenkin olosuhteiden mukaan vuoroin vähennettiin, vuoroin\nlisättiin. Yleisessä kaupassa toreilla ja myymälöissä voitiin ostaa\nmelkein yksinomaan vain vihanneksia. Se vähäinen lihamäärä, mikä\npääkaupunkiin saapui, meni kaikki ravintoloihin, yksityistalouksille\nsiitä ei riittänyt nimeksikään. Sitä paitsi Saksassa, kuten muuallakin,\nravintoloilla oli omat hankintamahdollisuutensa — taitavaa salakauppaa\nharjoittavat gulassit, jotka yleisiä asetuksia polkien hankkivat\nsiten tavaroilleen korkeammat hinnat kuin julkisilla markkinoilla\noli sallittu. Kuinka kaikki tämä oli mahdollista ankaran kurin ja\njärjestyksen maassa Saksassa! Saksalaisystävällisen puolueettoman\nsanomalehdistön kertomukset siitä, kuinka Saksassa vähimmistäkin\nrikkomuksista elintarveasetuksia vastaan syylliset tuomittiin ankariin\nrangaistuksiin, useiksi kuukausiksi vankeuteen, ja suuret gulassit\nasetettiin yksinkertaisesti seinää vasten ja ammuttiin sotaoikeuden\ntuomion nojalla, ja kuinka tällä kovakouraisuudella miltei kaikki\nväärinkäytökset oli saatu estetyksi ja elintarpeiden jakelukoneisto\ntoimimaan matemaattisella tarkkuudella antaen kaikille oikeudenmukaisen\nosansa, — kaikki nämä ruusunväriset kuvaukset ovat siis olleet joko\nherkkäuskoisuuteen perustuvaa tosiolojen tuntemattomuutta tahi\ntahallista propagandaa sodan saksalaiselle yhteiskunnalle aiheuttamien\nsuunnattomien vaikeuksien ja kärsimysten salaamiseksi ja olojen\nesittämiseksi mahdollisimman edullisessa valossa ulkomaiden, ennen\nkaikkea vihollismaiden silmissä. Tosin kyllä jokaisen elintarvekortin\nselkäpuolelle oli painettu ote elintarvelaista, jonka mukaan\nrikkomuksista tätä lakia vastaan säädettiin 1 vuoden vankeusrangaistus\ntahi rahasakkoa aina 50,000 markkaan saakka; jos rikosta harjoitettiin\nammattimaisesti tahi jatkuvasti, voi vankeusrangaistus olla 5 vuotta\nja rahasakko 100,000 Rmk ja vankeusrangaistusta voi myöskin seurata\nkansalaisoikeuksien menettäminen. Mutta gulasseja nämä ankarat\nmääräykset eivät peloittaneet, vaan salakauppa rehoitti melkein\nyhtä laajassa määrässä kuin meilläkin. Olenpa taipuvainen uskomaan,\nettä Saksan elintarveviranomaiset katselivat tuota ravintolain\nlaitonta elintarpeiden hankintaa ja tarjoilua sormien lomitse, jotta\nulkomaalaiset, joita sentään aina jossain määrin täytyi päästää\nmaahan, olisivat saaneet edullisemman käsityksen olosuhteista kuin ne\ntodellisuudessa olivat.\n\nLyhyen ajan maassa oleskeleva ulkomaalainen, kuten minäkin, sai näin\nollen mieskohtaisten pintapuolisten havaintojensa nojalla Saksan kansan\nravintosuhteista maailmansodan aikana sen käsityksen, että ne olivat\nainakin siedettävät. Ja saksalaiset viranomaiset olivat aina auliit\ntätä käsitystä vakiinnuttamaan ja lujittamaan. Niinpä viralliset\noppaani käyttivät melkein aina jossakin parhaimmista ravintoloista\ntarjoamansa runsaan ja kaikinpuolin herkullisen juhla-aterian jälkeen\ntilaisuutta hyväkseen huomauttaakseen, että \"kuten näette, nälkä\nei suinkaan pakoita meitä antautumaan, niin toivottavaa kuin sodan\nloppuminen muuten olisikin\". Vasta sitten kun vallankumous oli\npyyhkäissyt pois sensuurin ja muut kahleet, paljastuivat myöskin Saksan\nkansan neljän sotavuoden kuluessa kokemat nälkä — kauhut kaikessa\nalastomuudessaan ja kaameudessaan.\n\nTammikuun alussa 1919 Berlinissä pidetyssä Saksan lääkäriseurojen\nyhteisessä istunnossa esitettiin tässä suhteessa hyvin surullista\ntilastoa. Näiden ammattimiesten toimittamien laskelmien mukaan vaati\nnälkäsaarto Saksassa koko sodan aikana uhrikseen noin 763,000 lasta,\nnaista ja vanhempaa ihmistä, joista yksistään vuoden 1917 osalle\ntulee 260,000 ja vuoden 1918 osalle 294,000 kuolemantapausta, ja sitä\npaitsi espanjantautiin kuoli kesän ja syksyn kuluessa 1918 tasaluvuin\n150,000 ihmistä. Näihin numeroihin eivät vielä sisälly ne varmaankin\nsatoihintuhansiin nousevat ihmiset, jotka pitkäaikaisen nälän\nvaikutuksesta ovat joutuneet alttiiksi parantumattomille taudeille,\nkuten tuberkuloosille, menettäneet siten ainaiseksi terveytensä ja ovat\nsiis tuomitut ennenaikaiseen hautaan. Tällöin ei myöskään ole otettu\nhuomioon niitä tuhoisia heikkouden ja nääntymyksen seurauksia, jotka\nyhä niukemmaksi ja arvottomammaksi käyneen ravinnon johdosta ovat\nkohdanneet suurinta osaa Saksan kansasta.\n\nNäin ollen ei voi muuta kuin ihailla sitä kestävyyttä ja itsekuria,\njota Saksan kansa osoitti alistumalla kaikkiin sanoilla kuvaamattomiin\npuutteisiin ja kärsimyksiin luottaessaan johtajiensa vakuutuksiin pian\nsaavutettavasta lopullisesta voitosta, rauhasta ja sen tuottamista\nmittaamattomista siunauksista. Vasta sitten kun fyysillisesti ja\nsiveellisesti heikommat liittolaiskansat, itävalta-unkarilaiset,\nbulgarialaiset ja turkkilaiset, jättivät Saksan kamppailemaan yksin\nlukuisia ja ylivoimaisia vihollisia vastaan, ja kun sotilaallinenkin\ntappio oli silminnähtävä, vasta sitten pettivät saksalaisten\nhermot ja vuosikausia kestänyt jännitys, äänetön alistuvaisuus\nja saavuttamattomien päämäärien hyväksi osoitettu uhrautuvaisuus\npuhkesivat raivokkaaksi suuttumuksen myrskyksi sitä järjestelmää\nvastaan, joka sokeassa itsetietoisuudessaan oli syössyt kansan tähän\nonnettomuuteen, — vallankumoukseksi, joka muutamassa päivässä pyyhkäisi\npois kaikki vanhat vallanpitäjät ja vanhan järjestyksen. —\n\nOlen eksynyt tavallaan hiukan syrjään aiheestani, tämän kirjoituksen\npuitteiden ulkopuolelle, joihin otsikon mukaan kuuluu vain Saksan\npääkaupungin elämän kuvaaminen. Tahtoisin nimittäin lopuksi lausua\nvielä muutaman sanan Berlinin huvi- ja seuraelämästä sellaisena\nkuin se esiintyi ravintoloissa, hotelleissa, varieteesalongeissa ja\nlukemattomissa muissa huvipaikoissa.\n\nTässä suhteessa ei sota ollut vaikuttanut suuriakaan muutoksia.\nAinoat mainittavat rajoitukset, mitä viranomaiset olivat katsoneet\ntarpeellisiksi toimeenpanna, olivat yleisten tanssitilaisuuksien\nkielto ja määräys ravintoloiden ja huvipaikkojen sulkemisesta klo 1/2\n12 illalla. Muuten voi berliniläinen huvitella mielensä ja varojensa\nmukaan.\n\nTaidesesonki oli tavallisuuden mukaan jo elokuun alkupuolella\ntäydessä käynnissä, oopperat ja teatterit toiminnassa ja niissä\nsamoin kuin lukemattomissa kinoteattereissa oli aina täydet huoneet.\nSellaiset ravintolat, joissa ruokailu oli pääasiana, olivat\npalveluskunnan vähälukuisuuden vuoksi rajoittaneet tarjoiluaikansa\nmäärättyihin tunteihin, tavallisesti klo 12—3 ja 6—11 i.p., mutta\nsilloin ne olivatkin ahtaen täynnä yleisöä. Berliniläiset näyttivät\nmielellään syöneen ateriansa ulkona, sillä verrattomasti suurin osa\nravintolayleisöstä oli tietysti oman kylän väkeä, kun ulkomaalaistulva\noli rajoitettu mahdollisimman vähäiseen. Suurkaupungeissa, kuten\nBerlinissä, on luonnollisesti Saksassa niinkuin muuallakin tapana,\nettä perheetkin syövät ainakin illallisateriansa usein ulkona kodista,\nmutta tähän ravintolaelämän vilkkauteen nyt kalliina sota-aikana lienee\nkuitenkin osaltaan vaikuttanut se ylempänä mainitsemani tosiasia, että\nravintoloissa, sekä hienommissa että yksinkertaisemmissa, oli aina\njotakin syötävää ja melkoinen vapaus valita.\n\nSamoin oli kahviloissa, konserttipalatseissa ja viinituvissa elämä\nvilkasta etenkin iltatunteina, väkeä ahdinkoon saakka, mieliala kevyt\nja välitön. Alkohoolijuomien myynti ja anniskelu oli vapaa, ainoastaan\nsillä rajoituksella, että klo 9 jälkeen illalla ei voimakkaampia\nväkijuomia saanut tarjoilla. Likööri- ja viinituvat näyttivät\nolevan hyvin pidettyjä virkistyspaikkoja ja hienommissa kasinoissa,\nkonserttisalongeissa ja loistohotelleissa, jonne gulassiparoonit ja\nmuut pohatat kokoontuivat iltaisin keventämään liiaksi pullistuneita\nlompakkojansa, sampanja vuosi virtoina, mutta päihtyneitä, jotka meillä\nsamallaisissa olosuhteissa ja kieltolainkin aikana ovat niin tavallisia\nilmiöitä, Berlinissä näki hyvin harvoin.\n\nViinien ja väkijuomien hinnat olivat luonnollisesti rauhanaikaisiin\nverraten moninkertaiset, mutta siihen nähden, mitä meillä salakaupassa\nja lääkärinreseptillä apteekeistakin ostettaessa samaan aikaan\nmaksettiin, niitä voitiin pitää mitättöminä polkuhintoina. Parhaat\nRein- ja Moselviinit maksoivat myymälöissä 6—7 mk, ravintoloissa 10—15\nmk pullo, konjakki ja liköörit 1—2 mk lasi. Kempinskillä sai 9 markalla\nsaksalaista sampanjaa, joka makunsa ja muiden jalojen ominaisuuksiensa\npuolesta ei paljon jäänyt jälelle meillä ennen sotaa esiintyneistä\nranskalaisista merkeistä. Ulkomaalaiset lajit, missä niitä vielä oli,\nmaksoivat tietysti jonkun verran, mutta ei kovin paljon enemmän.\n\"Oikeaa\" ranskalaista sampanjaa — sotasaalista — sai ensiluokan\ntarjoiluissa 40—50 markalla pullon. Mutta kuten yleensä kaikki\ntuotteet vähenivät myöskin viinivarastot arveluttavassa määrässä.\nMonin paikoin tarjoiltiin jo melkein yksinomaan vain edellisen, 1917\nvuoden viinisadon hedelmiä, mikä teki hintojen korottamisen yhä\ntarpeellisemmaksi, sillä sotavuosien tuotteet olivat kaikilla aloilla\nkalliimpia kuin vanhat varastot.\n\nHuvitteluun ja nautinnoihin Berlinissä oli siis myöskin sotavuonna\n1918 yllinkyllin tilaisuutta ja mahdollisuuksia. Nälästä, surusta ja\najan painostavista oloista huolimatta saksalaiset olivat yhä vielä\nsäilyttäneet seurustelu- ja huvitteluhaluisen luonteensa ja iltaisin\nolivat kaikki huvipaikat täynnä yleisöä. Huvitteluelämän jättäminen\nsuuremmitta rajoituksitta olikin ehkä Saksan viranomaisilta viisas\npsykolooginen laskelma. Surujen ja puutteiden rasittamana kansa\ntarvitsee vaikkapa vain hetkellistä iloa ja unhotusta tuottavia\nhuveja. Ne vaikuttavat tällaisissa olosuhteissa ihmisten mieliin\nukkosenjohtajan tavoin.\n\nSota-ajan olosuhteet lienevät kai vaikuttaneet, ettei Saksan\npääkaupunki tehnyt minuun miellyttävää vaikutusta. Kaikki tuntui niin\nharmaalta ja raskaalta. Jokapäiväisissä askareissaan liikkuessaan\nihmiset näyttivät hermostuneilta ja kyllästyneiltä. Myymälöissä\npalveluskunnan välinpitämätön ja haluton suhtautuminen vieraisiin teki\nulkomaalaiseen suorastaan loukkaavan epäkohteliaisuuden vaikutuksen.\nAhdinkoon asti täysissä raitiotie- ja sähköjunanvaunuissa ihmiset usein\njoutuivat äänekkääseen kinasteluun ja riitaan keskenään, sysivät ja\nhaukkuivat hermostuneesti toisiaan. Silmäänpistävää oli myöskin se\nitsekäs välinpitämättömyys, jolla miehet yleensä julkisessa elämässä\nsuhtautuivat naisiin. Raitiotiellä ja maanalaisilla rautateillä, joilla\nuseita kertoja päivässä tulin matkustaneeksi, en kertaakaan nähnyt,\nettä hyvissä ajoin vaununpenkillä itselleen istumapaikan valloittanut\nherrasmies olisi kohteliaisuudesta luovuttanut paikkansa käytävällä\nseisovalle ja hoippuvalle naiselle, vaikka molemmat kuuluivat\nsivistyneeseen luokkaan. Jos ulkomaalainen osoitti tuollaista yleisestä\ntavasta poikkeavaa kohteliaisuutta kauniimpaa sukupuolta kohtaan,\njoutui hän kiusallisen huomion esineeksi ja kohteliaisuuden objekti\notti sen vastaan joko epäluuloisella noloudella tahi ylitsevuotavalla\nkiitollisuudella.\n\nErehtynen ehkä lukiessani nämä ilmiöt saksalaisen kansallisluonteen\nvarjopuoliin. Maan yleinen tapa on kai sellainen. Välittömässä\nseurustelussahan, johon on aina tilaisuutta ravintola- ja\nkahvilapöytienkin ääressä, saksalaiset osoittautuvat niin suoran\navomielisiksi ja ystävällisiksi, ja kaikki sivistyneet saksalaiset,\njoiden kanssa tulin tekemisiin, olivat niin moitteettoman kohteliaita,\nystävällisiä, mutta samalla slaavilaisille niin ominaisesta\nteeskennellystä imartelevaisuudesta vapaita.\n\nTällainen on pääpiirteissään se käsitys, jonka sain Berlinistä ja sen\nasukkaista lyhyen oleskeluni aikana.\n\n\n\n\nSotavankileireistä.\n\n\n\n_Sotavankien yleinen oikeudellinen asema._\n\n\nKun kaksi valtiota joutuu sotaan keskenään, katkeavat kaikki sekä\noikeudelliset että taloudelliset suhteet ei ainoastaan asianomaisten\nvaltioiden hallitusten ja muiden virallisten laitosten, vaan myöskin\nniiden yksityisten alamaisten ja kansalaisryhmäin välillä. Heti\nsodanjulistuksen jälkeen valtio kohtelee kaikkia sen maan alamaisia,\njota vastaan sota on aloitettu, vihollisinaan ja tavatessaan heitä\nomalla alueellaan tahi sotatoimiensa piirissä julistaa heidät\nsotavangeiksi, s.o. pidätetyiksi aina rauhan tekoon saakka, jollei\nheitä ehkä jo aikaisemmin jonkun puolueettoman valtion välityksellä\nsotivien maiden kesken tehdyn erikoissopimuksen nojalla tahi muista\nsyistä vapauteta.\n\nKun sota tavallisesti puhkeaa hyvin äkkiä, suuren yleisön odottamatta,\nyllättää se suuremman tai pienemmän joukon matkoilla, työansioilla\ntahi muuten vihollismaassa oleskelevia ihmisiä, jotka siten kohta\nsodan alussa joutuvat sotavankeuteen. Myöhemmin sotatoimien kestäessä\nsotavankien luku yhä lisääntyy sen kautta, että melkoinen määrä\ntaisteluihin osaaottavista joukoista joutuu elävänä vihollisen valtaan.\n\nSotavankeja on siis kahta päälajia, varsinaisia eli\nmilitäärisotavankeja (kombatantteja) ja siviilisotavankeja\n(ei-kombatantteja). Ja kun heidän lukumääränsä sodan usein kestäessä\nvuosikausia voi molemmilla puolilla kasvaa melkoisen suureksi —\näskeisessä maailmansodassa vangiksi joutuneita oli useita miljoonia, —\neivätkä sivistyskansat voi omaa arvoansa alentamatta ja omia etujansa\nvahingoittamatta noudattaa villikansojen menettelytapaa joko armotta\nsurmata tahi tehdä sotavangit orjikseen, niin sotavankien kohtelua\nja hoitoa koskeva kysymys näyttelee nykyaikaisessa sodassa erittäin\ntärkeätä osaa — siitä on tullut kansainvälinen oikeuskysymys.\n\nSotavankeja koskevat kansainväliset oikeussäännökset ovat vasta aivan\nuusimmalta ajalta. Vielä niin myöhään kuin koko 19:nnen vuosisadan\nsodissa sotavankien kohtelu perustui melkein yksinomaan vain yleisten\ninhimillisyysnäkökohtien mukaisiin tapoihin, vähitellen vakiintuneeseen\nkäytäntöön. Tosin jo eräs kansainvälinen kongressi v. 1874 sekä\nsittemmin kansainvälinen yhdistys Institut de droit international\nolivat tehneet arvokkaita valmistuksia ja ehdotuksia sotavankien\noikeudellisen aseman turvaamiseksi, mutta vasta v. 1899 pidetyssä\nHaagin konferenssissa saatiin asiasta aikaan erityinen kansainvälinen\nsopimus, jota toisessa Haagin konferenssissa 1907 osittain\ntäydennettiin. Teemme lyhyesti selkoa tämän sopimuksen määräyksistä.\n\nTärkeimpään kysymykseen, kuka yleensä voidaan ottaa sotavangiksi,\nvastaa voimassa oleva oikeus, että eroituksetta sekä taistelevat\nettä ei-taistelevat voivat joutua tämän kohtalon alaisiksi. Käsite\n\"taisteleva\" on yleensä selvä, mutta ei-taisteleviin luetaan yleisen\nkäsityksen mukaan m.m. myöskin valtionpäämies, sotilasvirkamiehet,\nsotilaslääkärit, sotapapit, siviililentäjät. Sitä vastoin\ndiplomaatteja, armeijan tavaranhankkijoita ja armeijan mukana olevia\nsanomalehtien kirjeenvaihtajia ei lueta ei-taisteleviin, vaan heitä\npidetään ainoastaan armeijaa \"seuraavina\" henkilöinä, joita voidaan\nkohdella sotavankeina vain silloin, kun heillä on sotilaspassit.\n\nKun nykyaikaisen oikeuskäsityksen mukaan sotavangit ovat valtion\nvankeja, eivät he myöskään ole niiden viranomaisten tahi\njoukko-osastojen vallan alaisia, jotka heidät ovat ottaneet vangiksi.\nValtio on velvollinen kohtelemaan heitä inhimillisesti, sillä niinpian\nkuin vihollinen on joutunut vangiksi, hän tavallaan lakkaa olemasta\nvihollinen, joten hänet on ainoastaan estettävä ottamasta enempää\nosaa sotaan. Siinä tarkoituksessa hänen vapautensa rajoitetaan\nsikäli, että hänet asetetaan sotilasviranomaisten valvonnan alaisena\nasumaan johonkin määrättyyn kaupunkiin, vartavasten järjestettyyn\nsotavankileiriin tai muuhun sopivaan paikkaan, mutta koppivankilaan\nsulkeminen on sallittua ainoastaan erinäisissä poikkeustapauksissa.\nSotavangin persoona on siis loukkaamaton ja hän saa pitää kaiken\nmieskohtaisen omaisuutensa, lukuunottamatta aseita, hevosia ja\nsotilaallista sisältöä olevia painotuotteita ja papereita.\n\nValtio on velvollinen huolehtimaan sotavangin ylläpidosta. Ravintoon,\nvaatetukseen ja asuntoon nähden hän on samassa asemassa kuin valtion\nomat sotajoukot. Tästä seuraa myöskin, että sotavankeja, paitsi\nupseereja, voidaan käyttää töihin, mutta työ ei saa olla kohtuuttoman\nkovaa eikä missään suhteessa sotatoimiin. Valtio voi myöskin luovuttaa\nsotavankeja heidän oman toivomuksensa nojalla yksityisten palvelukseen.\nValtion töissä sotavangin tulee saada suhteellisesti sama palkka kuin\nmitä valtio maksaa kotimaisille työmiehilleen, muuten palkan suuruus\nriippuu työnantajan ja sotavankityöntekijän välisestä sopimuksesta,\njohon kuitenkin tarvitaan sotilasviranomaisten suostumus. Sotavangin\ntyöstään saamia varoja voidaan käyttää hänen elantokustannustensa\npeittämiseen, mitkä tavallisesti on rauhanteon jälkeen sen\nsuoritettava, jonka armeijaan sotavanki on kuulunut.\n\nJos sotavanki pakenee, mutta joutuu jälleen kiinni, ennen kuin on\nsaavuttanut oman armeijansa tahi poistunut siltä alueelta, joka on\nhänet vangiksi ottaneen valtion sotajoukkojen miehittämä, joutuu hän\nkurinpitorangaistuksen alaiseksi. Jos pako onnistuu, mutta karkulainen\njoutuu toistamiseen vangiksi, ei rangaistus enää ole sallittu.\nRankaiseminen tulee kysymykseen ainoastaan siinä tapauksessa, että\nsotavanki lasketaan vapaaksi, kun hän antaa kunniasanansa olla enää\nottamatta osaa sotaan, mutta kantaa jälleen asetta vapauttaja-valtiota\ntahi sen liittolaisia vastaan ja joutuu uudestaan vangiksi. Kunniasanaa\nvastaan vapauttaminen tapahtuukin ainoastaan sillä edellytyksellä, että\nvastapuoli sitoutuu olemaan käyttämättä sotavankia millään tavoin, joka\non ristiriidassa annetun kunniasanan kanssa.\n\nTaistelevaan armeijaan kuuluvaan saniteettihenkilökuntaan nähden on\nolemassa erikoismääräyksiä, jotka sisältyvät Geneven sopimukseen\nvuodelta 1906. Näiden määräysten mukaan on yksinomaan haavoittuneitten\nja sairaitten korjaamiseen, kuljettamiseen ja hoitamiseen samoin kuin\nsaniteettiosastojen ja -laitosten hallintoon käytettyjä henkilöitä sekä\narmeijan mukana seuraavia sotapappeja kunnioitettava ja suojeltava\nkaikissa olosuhteissa. Jos he joutuvat vihollisen käsiin, niin heitä\nei ole kohdeltava sotavankeina, vaan heidät on mahdollisimman pian\nlähetettävä takaisin joko omaan armeijaansa tahi kotimaahansa.\n\nKuten tästä lyhyestä selostuksesta jo huomaamme, on sotavankien\noikeudellinen asema kansainvälisillä säännöksillä siksi riittävästi\nmääritelty, että: jos vain asianomaiset niitä tarkasti ja\nomantunnonmukaisesti käytännössä noudattaisivat, olisi sotavankien\nkohtalo kaikista välttämättömistä persoonallisen vapauden rajoituksista\nhuolimatta täysin siedettävä. Mutta valitettavasti ei nyt päättyneen\nsuursodankaan aikana Haagin ja Geneven sopimusten periaatteita\nja määräyksiä liene aina tarpeeksi kunnioitettu ja tunnollisesti\nnoudatettu. Molemmin puolin esitettiin tuontuostakin vakavia\nmuistutuksia ja syytöksiä sotavankien epäinhimillisen kohtelun\njohdosta, johon vastapuolen väitettiin tehneen itsensä syypääksi.\nLiittolaismaiden sanomalehdistössä saatiin usein lukea pöyristyttäviä\nkuvauksia Saksan sotavankileireissä muka vallinneista epätyydyttävistä\nterveydellisistä olosuhteista ja nimeltä mainitsemattomien\n\"puolueettomien\" henkilöiden lausuntoihin vetoavia kertomuksia siitä,\nkuinka niissä muka vankeja kiusattiin nälällä, kidutettiin, jopa\nteloitettiinkin. Saksalaisella taholla näihin syytöksiin tietysti\nvastattiin samalla mitalla, joten tämä puolueettomien maiden yleisen\nmielipiteen myötätunnon tai vastenmielisyyden herättämiseksi aiottu\nparjaus- ja lokatulva useinkin pukeutui muotoihin, jotka tekivät\nobjektiiviseen, puolueettomaan lukijakuntaan aivan päinvastaisen\nvaikutuksen kuin oli tarkoitettu. Säädyllisyys ja totuudenrakkaus,\njoita kansainvälisissäkin suhteissa on yleensä totuttu pitämään\nkunnioitettavina ominaisuuksina, eivät olleet korkeassa kurssissa\nvihollismaissa, kun oli kysymys puutteellisuuksien ja vikojen\nlöytämisestä vastustajan olosuhteista ja menettelytavoista. Ja\nnäiden loukkaavien syytösten ja parjausten torjumiseksi kumpikin\npuoli kiirehti tavallisesti vetoamaan puolueettoman tuomioistuimen\nratkaisuun. Sotaa käyvissä maissa toimivat puolueettomien maiden\nPunaisen ristin edustajat tahi sanomalehtien kirjeenvaihtajat\nkutsuttiin tarkastamaan olosuhteita, joissa epäkohtia väitettiin\nesiintyneen, ja antamaan persoonallisten kokemusten nojalla\n\"puhdistava\" lausuntonsa. Tällaisilla todistuskappaleilla ei kuitenkaan\nvoida katsoa olleen täysin pätevää voimaa, sillä sotavankileirien\ntarkastus toimitettiin aina asianomaisten viranomaisten läsnäollessa,\njoten vangit kuulusteltaessa eivät rangaistuksen pelosta\nrohjenneet puhua suutansa puhtaaksi, vaan mieluummin vaikenivat\nepämiellyttävistäkin kokemuksista, jos heillä sellaisia oli ollut.\nSitä paitsi näillä puolustuslausunnoilla ja syytösten kumoamisilla\noli vain yksipuolinen merkitys, puolueettoman maailman yleisen\nmielipiteen edessä, joka muutenkin vähitellen tottui suhtautumaan\nasioihin tarpeellisella varovaisuudella. Vastaleirin puolella ei omasta\nsuusta lähteneitä parjausjuttuja eikä vastustajan kunniaa loukkaavia\ntörkeimpiäkään syytöksiä katsottu tuskin koskaan tarpeelliseksi\nperuuttaa puolueettomilla lausunnoilla Joko sensuurin pakottamina tahi\noman isänmaallisen tunteensa velvoittamina sanomalehdet tällaisissa\ntapauksissa visusti vaikenivat tahi, jos olivat pakotetut julkaisemaan\njonkun puolueettoman vallan välityksellä toimitetun virallisen\nperuutuksen, varustivat sen omalla peruutuksen peruutuksella tahi\nhöystivät sitä uusilla vieläkin raskaammilla syytöksillä.\n\nSillä vaikka tällaiset epäpuhtaat menettelytavat eivät tehneetkään\npuolueettoman maailman yleiseen mielipiteeseen toivottua vaikutusta,\nsaavutettiin niillä kuitenkin puoli tarkoitusta, s.o. saatiin oman\nkansan mielet leimuamaan yhä korkeampaa \"pyhää\" vihaa vastustajaa\nkohtaan ja siten kannustetuksi se yhä suurempiin ponnistuksiin ja\nuhrauksiin tuon kaiken inhimillisyyden ja kunniantunnon menettäneen\nbarbaarisen vihollisen nutistamiseksi.\n\nMutta kuten sanottu, vaikka suurin osa näistä keskinäisistä\nsyytöksistä olikin epäilemättä vain ilkeämielistä parjausta ja\nvastustajan siveellistä halventamista, niin on sotavankien kohtelu eri\nvihollismaissa antanut kyllä aihetta oikeutettuihinkin moitteisiin.\nMolemmat asian puolet ovat vain vahvistuksena sille yleisesti\ntunnustetulle tosiasialle, että muun hävityksen ja turmeluksen ohella\nnelivuotinen maailmansota vei myöskin sivistyneen maailman moraalin\nehkä pitkiksi ajoiksi vararikkotilaan.\n\nSaksassa oleskellessani minulla oli tilaisuus tutustua kahteen\nsotavankileiriin, joista koetan antaa tässä lyhyen kuvauksen, minkä\ntoivon käyvän lukijalle helpommin havaittavaksi juuri ylläesitetyn\nsotavankien asemaa koskevan yleisselostuksen pohjalla.\n\n\n\n_Käynti Ruhlebenin siviilivankileirissä._\n\n\nNoin puolen tunnin raitiotiematkan päässä Länsi-Berlinistä eli\nCharlottenburgista, pienen Spandaun kaupungin lähellä oli ennen sotaa\nlaaja ja moderni, vasta 1908 rakennettu Ruhlebenin kilpa-ajorata\nsuurine tallirakennuksineen ja pukuhuoneineen. Kun sota elokuussa\n1914 puhkesi, yllätti se Saksassa suuren joukon vihollismaiden, m.m.\nEnglannin alamaisia, joita yksistään pääkaupungissa Berlinissä oleskeli\nuseita tuhansia. Nämä oli nyt pidätettävä ja tehtävä sotavangeiksi.\nMutta mistä voitiin kädenkäänteessä saada sopiva vankileiri, jossa\nolisi ollut siksi paljon valmiita rakennuksia, että ne ensi kiireessä\nvoitiin muuttaa asuntoparakeiksi? Viranomaisten ratkaistavana oli siis\nmuiden vaikeuksien ohella tällainen pulma. Aivan uuden vankileirin ja\nsiihen tarvittavien asuntoparakkien rakentamiseen ei ollut aikaa, sillä\nsotavankien luku lisääntyi päivä päivältä, joten niille ei ollut enää\ntilaa poliisivartioasemilla eikä muissa tilapäisissä säilytyspaikoissa.\nSilloin viranomaiset keksivät tuuman muuttaa Ruhlebenin kilpa-ajoradan\nsotavankileiriksi. Sen suuret tiilistä rakennetut tallit ja\nkatsojalavojen alla olevat puiset pukuhuoneet sisustettiin pikimmiten\nväliaikaisiksi ihmisasunnoiksi ja pian siirtola täyttyi asukkailla.\nMutta sitä mukaa kuin vankien lukumäärä yhä kasvoi, oli myöskin\nrakennettava uusia puisia parakkeja entisten lisäksi, kunnes\nRuhlebenin kentälle vähitellen oli syntynyt pieni uusi yhteiskunta.\nAsukkaat, noin 2000 henkeä, olivat yksinomaan Englannin alamaisia,\nmutta edustivat useita eri kansallisuuksia ja rotuja, mustaihoisiin\nafrikkalaisiin neekereihin saakka. Rauhan aikana nämä miehet olivat\ntoimineet Saksassa mikä milläkin alalla, maanviljelyksestä aina\nyliopistolaboratorioon asti. Monet olivat suurimman osan elämästään\noleskelleet Saksassa, menneet saksalaisten tyttärien kanssa naimisiin,\nperustaneet miellyttävän kodin, saaneet lapsia, sanalla sanoen\nmuuttuneet todellisiksi saksalaisiksi, mutta eivät olleet muistaneet\ntahi katsoneet tarpeelliseksi hakea Saksan keisarikunnan alamaisen\noikeuksia. Useat varmaankin olivat jo unhoittaneet, että olivat toisen\nmaan alamaisia vieraassa maassa, kunnes elokuun 1 päivä 1914 antoi\nheille siitä sangen tuntuvan ja vähemmän miellyttävän muistutuksen.\nTemmattuina äkkiä pois rauhallisista toimistaan nuo kunnon ihmiset\nalistuivat alussa välinpitämättöminä kohtaloonsa, ja vaikka vapauden\nmenettäminen on ikävä asia, niin olihan tämä pakollinen oleskelu\nlepokoti \"Rauhalassa\" (Ruhleben = rauhallinen elämä) ehkä monellekin\ntyön raskaan raatajalle tavallaan tervetullutta lomaa, varsinkin kun\nyleensä oltiin sitä mieltä, että sotaa kestää korkeintaan pari kolme\nkuukautta, joten tämä joutilaisuus ei voinut käydä pitkäaikaiseksi.\nMonikaan vangeista ei senvuoksi ensi aikoina tullut ajatelleeksikaan,\nettä olisi hankittava jotakin vakinaista työtä, koetettiin vain tappaa\naikaa miten kukin parhaiten voi, lukemisella, urheilulla j.n.e.\n\nMutta viikot vierivät, kuukaudet kuluivat eikä sota vain\nloppunutkaan. Tämä laiskanelämä tarkasti rajoitetulla alueella\nsaksalaisten kiväärimiesten ankaran silmälläpidon alaisena alkoi\nkäydä yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Paras ajan viihdyke on tietysti\nsäännöllinen työ. Ei siis auttanut muu kuin koettaa jälleen hankkia\ntyötä, kukin kykynsä ja taitonsa mukaista. Saksalaiset viranomaiset\nantoivat tässä suhteessa auliisti apua hankkimalla työkaluja ja\ntarveaineita, mitä kukin vain halusi. Ja niin syntyi Ruhlebenin\nkilpa-ajokentän reunaan asuntoparakkien läheisyyteen yhä uusia\nrakennuksia, monenlaisia työpajoja. Nyt vasta kävi myöskin todella\nilmi, kuinka monen monet ammatit ja elämänalat olivatkaan edustettuina\ntuossa 2,000-miehisessä joukossa.\n\nMinun vieraillessani Ruhlebenissa elokuun puolivälissä 1918 tämä\nuudisasukassiirtola oli \"kukoistuksensa\" huippukohdassa, jopa\nosittain sivuuttanutkin sen, sillä muutamia kymmeniä hoidokkaita\noli jo Hollannin Punaisen ristin välityksellä ennätetty vaihtaa\nvastaavaan määrään Englannista vapautettuja saksalaisia sotavankeja.\nAsukasluku oli siis hiukan jo vähentynyt, mutta muuten siirtolan\njärjestys ja elinkeinoelämä oli korkeimmalla kehitysasteellaan.\nKulkiessani vankileirin päällikön majuri S:n opastamana tuon muutaman\nhehtaarin laajuiselle alueelle syntyneen siirtolan läpi en kyllin\nvoinut ihmetellä, kuinka inhimillinen luonto kykenee mukautumaan\nolosuhteisiin ja järjestämään vaikeimmissakin oloissa elämänsä\nmahdollisimman mukavaksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Kuljimme\ntyöhuoneesta toiseen, ammattikunnasta ammattikuntaan. Siinä oli\nkäsityöläisiä, kengänkiilloittajista suutareihin ja räätäleihin saakka,\ntehdastyöläisiä, kuten rautasorvareita, sähköteknikkoja, kirjansitojia,\nkoruesineiden valmistajia j.n.e.\n\nEräs parakki sisälsi täydellisen \"yliopiston\" eri tiedekuntineen,\nkirjastoineen, kemiallisine ja fysikaalisine laboratorioineen\nja kaikkialla oli tieteen salaisuuksiin syventyneitä tutkijoita\npaksujen kirjapinkkojen, salaperäisten kemiallisten sekoituslasien\nja vaarallisilta näyttävien sähkökoneiden ääressä. Minulle\nkerrottiin, että eräs \"yliopiston\" nuorista tutkijoista oli joku\naika sitten saavuttanut filosofiantohtorin arvon. Hän oli Ruhlebenin\nrauhallisessa kammiossa kirjoittanut todellisen akatemisen\nväitöskirjan, joka saksalaisten viranomaisten ja Hollannin Punaisen\nristin suosiollisella välityksellä toimitettiin Lontoon yliopiston\nasianomaiselle tiedekunnalle. Siellä opinnäyte arvosteltiin täysin\npäteväksi ja tekijälle lähetettiin tohtorindiploomi. Ruhlebenin\n\"yliopiston\" opettajavoimat olivatkin niin eteviksi tunnustetut, että\neräs vankileirin asukkaista, kauppias W. anoi komendantilta lupaa\nsaada ottaa kaksi poikaansa, joista toinen oli 13, toinen 15 vuoden\nikäinen, luoksensa leiriin asumaan, koska he siellä olisivat olleet\ntilaisuudessa \"nauttimaan aivan erinomaista kouluopetusta\". Anomukseen\nei kuitenkaan katsottu sopivaksi suostua.\n\nMyöskin taiteen eri haarat olivat edustettuina: oli maalareita,\nkuvanveistäjiä ja musiikkereita. Eräs maalari, jonka taulut ainakin\nminun mielestäni osoittivat todellista taiteilijaa, oli niin\ntuottelias, että hän oli viranomaisten suosiollisella välityksellä\njärjestänyt Berliniin erikoisnäyttelyn, jossa hänen maalauksensa\nkävivät hyvin kaupaksi. Varsinkin onnistuneilta näyttivät minusta\nhänen muutamat koomillisia situatsioneja esittävät taulunsa ja\npilakuvapiirroksensa. Musiikkimiehiä siirtolassa oli niin runsaasti,\nettä niistä pian muodostui kuin itsestään 65-miehinen täydellinen\norkesteri kaikkine instrumenttilajeineen. Erityisen musikaalista väkeä\nolivat neekerit, joilla muuten asuntoparakissa oli oma, valkoihoisista\neristetty osastonsa. Valkoihoiset eivät missään voi tottua sietämään\nmustia afrikkalaisia viimeksimainituille ominaisen hajun vuoksi.\n\nModernissa yhteiskunnassa ei voida välttää sellaisia loiseläjiä kuin\nvälikauppiaita ja muita keinottelijoita. Niinpä oli Ruhlebeniinkin\nsen nelivuotisen olemassaolon aikana ennättänyt jo syntyä kokonainen\nkauppabasaari tupakkakauppiaineen y.m. kamasaksoineen.\n\nVielä on mainitsematta elinkeinoelämän ensimmäinen ja tärkein ala,\nnimittäin maanviljelys. Sekin oli Ruhlebenissa kehittynyt täyteen\nkukkaansa. Laajalla kilpakentällä siihen olikin hyvät edellytykset.\nSiellä viljeltiin etupäässä perunoita, mutta myöskin kaikenlaisia muita\nkyökkikasveja, kaalia, porkkanoita, punajuurikkaita, meluunia j.n.e. Ja\nsato oli joka vuosi niin runsas, että siitä riitti, paitsi siirtolan\nomaksi tarpeeksi, vielä melkoiset määrät myytäväksikin. Siirtolan\nkorkeasti oppinut puutarhuri oli toistaiseksi saanut tyytyä ainoastaan\nkukkaisviljelykseen, sillä monivuotisten hedelmäpuiden istuttamista\nei luonnollisesti ollut katsottu tarkoituksenmukaiseksi kun koko\nyhteiskunta seisoi ainoastaan tilapäisellä jalalla.\n\nAinoa elinkeino, joka täällä ei ollut edustettuna, oli luullakseni\nkarjanhoito, siihen olivat siirtolan tilukset ja muut edellytykset\nliian rajoitetut. Tietääkseni ei tällä yhdyskunnalla ollut edes\nainoatakaan omaa hevosta, vaikka Ruhleben alkujaan ja varsinaisesti\nolikin aiottu näiden hyödyllisten nelijalkaisten kisakentäksi ja\njalostuspaikaksi.\n\nYhdyskunnan kaikkien kansankerrosten yhteisistä henkisistä ja\nhengellisistä harrastuksistakin oli pidetty huolta. Oli sekä\nkirkko että teatteri. Nämä vanhanaikaisen käsityskannan mukaan\ntoisilleen vihamieliset sivistyslaitokset olivat niin uudenaikaisessa\nsiirtokunnassa kuin Ruhlebenissa aivan vierekkäin, saman katon alla,\nmutta molemmissa sanottiin olleen runsaasti kävijöitä, silloin\nkun ne olivat toiminnassa. Jumalanpalvelukset olivat kuitenkin\nharvinaisempia tilaisuuksia kuin teatterinäytännöt, sillä Ruhlebenin\nseurakunta ei vielä ollut ennättänyt palkata omaa kirkkoherraa, vaan\nsai tyytyä sotavankilähetyksen pappien tilapäisiin käynteihin, mitkä\ntietysti eivät voineet olla kovin tiheitä, kun Saksassa oli satoja\nvankileirejä, joissa harvat käytettävissä olleet sielunpaimenet saivat\nlakkaamatta olla kiertomatkalla. Teatteri sitävastoin toimi omilla\ntaiteilijavoimilla, se vietti siis vilkasta ja yhä kehittyvää elämää.\nKirkon ja teatterin lisäksi oli keveämmän taidenautinnon harrastajia\nvarten suuri elävien kuvien teatteri, joka näytäntöiltoina oli tietysti\naina täynnä yleisöä, ja suljetumpaa seuraelämää varten oli olemassa\nenglantilaisille niin välttämättömiä klubihuoneustoja sanomalehtineen\ny.m. mukavuuksineen.\n\nMyöskin ruumiillisen terveyden hoitoon ja virkistävään urheiluun oli\ntilaisuutta mukavalla tenniskentällä ja kaikellaiseen voimailuun\nsopivalla kilpa-ajoradalla.\n\nTämän saksalaisten pistimien ankarasti piirittämän siirtokunnan\nyhteyttä ulkomaailman kanssa välitti etupäässä kaksi laitosta:\npankkikonttori ja postitoimisto. Edellinen oli se paikka, jonne\nhoidokkien ulkomailta tulevat rahalähetykset saapuivat ja jossa\nniitä säilytettiin tarpeen mukaan omistajalle jaettavaksi.\nJokaisesta Hollannin kautta saapuneesta rahalähetyksestä annettiin\nvastaanottajalle heti 20 markkaa sekä sitten 10 markkaa viikossa,\nmutta jos asianomainen tarvitsi suurempia summia vaatetukseen, pesuun\ntahi muihin tilapäisiin menoihin, niin hän kyllä voi saada haluamansa\nsumman, kun teki parakkinsa päämiehelle, joka oli vankien keskuudesta\nvalittu englantilainen, asiasta erityisen perustellun anomuksen.\n\n\"Postikonttoriin\" kertyivät taas kaikki vangeille saapuvat\nrakkaudenlahjat (Liebesgaben), joita omaiset ja ystävät kotimaasta\nlähettivät. Siellä ne sensuroitiin ja lajiteltiin ja jaettiin\nsenjälkeen vastaanottajille kuittia vastaan, joka palautettiin\nHollannin Punaisen ristin välityksellä Englannin Punaiselle ristille\nedelleen lähettäjälle toimitettavaksi todistukseksi siitä, että lähetys\noli saapunut perille ja luovutettu osoitteenomistajalle. Postikonttori\nolikin hyvin suuritöinen laitos. Kuukausittain saapui keskimäärin\nnoin 20,000—30,000 pakettia, mutta parhaimpana aikana oli pakettien\nlukumäärä noussut 80,000:een lähetykseen, mikä oli tavaton määrä niin\nverrattain pientä vankimäärää — 2,000 miestä kohti. Useimmat paketit\nsisälsivät tavallisesti elintarpeita — pieni metallirasia monasti\nkymmeniä eri herkkuja —, mikä oli tietysti sekä vastaanottajille että\nsaksalaisille viranomaisille erittäin miellyttävä seikka, sillä täten\nnuo pakolliseen vankeuteensa aivan viattomat siviili-ihmiset saivat\nainakin riittävän ja vaihtelevan ravinnon, samalla kun se helpoitti\nviranomaisten puuhia elintarpeiden hankkimiseksi hoidokeilleen,\nmikä Saksan tukalissa elintarveoloissa ei aina voinutkaan tapahtua\nvaikeuksitta.\n\nVankien ravintojärjestys oli Ruhlebenissa sama kuin yleensä\nsotavankileireissä, vastaten 60 pfennigin päivärahaa. Mutta tuskin\npuolet vangeista nautti vankilaruokaa, sillä elintarvelähetykset\nkotimaasta olivat niin runsaat, että riittivät yllinkyllin.\nAsuntoparakkien läpi kulkiessani huomasinkin monen vangin hytissä\nsängyn yläpuolella olevalla seinähyllyllä suuria pinkkoja parasta\nvehnäleipää y.m. herkkuja. Monet varakkaammat hoidokkaat antoivat\nsitäpaitsi ostaa ja noutaa itselleen haluamiansa ruoka-aineita\nvankilan ulkopuolelta. Vankileirin elintarvevarastoissa tapahtui\nnäin ollen melkoinen säästö, mutta viranomaisten vakuutuksen mukaan\nsiten säästyneet ruokavarat jaettiin ylimääräisinä annoksina niille\nvangeille, jotka eivät saaneet kotimaastansa eivätkä olleet kyllin\nvarakkaita kustantaakseen itselleen yksityistä ylöspitoa.\n\nMitä muuten asuntoparakkeihin tulee, niin olivat ne ylipäänsä siistit\nja siedettävässä kunnossa. Ainoastaan muutamissa huoneustoissa, joihin\noli sijoitettu alimmalla yhteiskunta-asteella olevia vankeja, ilma\ntuntui minusta kostealta ja raa'alta, vaikka olikin lämmin elokuu.\nMuuten vankien yksityiset hytit olivat kuivat ja ilmavat. Kuinka\nlämpimät lankuista rakennetut tilapäiset parakit olivat talvella, kun\nniitä lämmitettiin ainoastaan kamiinien avulla, en voi mennä takaamaan.\nTerveydellisten olosuhteiden vakuutettiin kuitenkin leirissä olleen\nkoko ajan hyvät. Ainoastaan harvoja kuolemantapauksia oli sattunut,\nmikä oli helppo kontrolleerata, sillä jokaisen vainajan muistoksi\nvalmistettiin puinen risti, jotka kaikki säilytettiin leirissä\nmäärätyssä paikassa.\n\nOlen tässä antanut verrattain seikkaperäisen kuvauksen Ruhlebenin\nsiviilivankileiristä ja vankien elämänoloista. Toivoakseni ei\nkertomukseni ole lukijaa pitkästyttänyt, sillä ainakin minulle\nmieskohtaisesti tuon tilapäisen pikku siirtolan tarkastus oli\nmielenkiintoista näkemistä. Täydellinen inhimillinen yhteiskunta\npienoiskoossa. Mutta kaikessa tässä ei ollut paljonkaan saksalaisten\nviranomaisten ansiota, sillä kaikki — useimmat parakitkin — oli\nsyntynyt tyhjästä itse vankien uutterien ja taitavien käsien kautta.\nSaksalaisen päällystöhenkilökunnan kiitokseksi luettakoon, että\nse oli sallinut hoidokkiensa täysin vapaasti järjestää olonsa ja\nantanut heille kaikkea mahdollista apua tarpeellisten työkalujen\nja tarveaineiden hankinnassa. Vankien suhtautuminen päällystöön ja\npäinvastoin näyttikin, mikäli tilapäinen kävijä voi panna merkille,\nolevan kaikin puolin moitteetonta ja keskinäiseen ymmärtämykseen\nperustuvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun 22 päivänä 1918 lähetettiin Berlinistä seuraava\nkipinäsanoma, joka oli julkaistuna meidänkin sanomalehdissämme:\n\nRuhlebenissa olevain englantilaisten siviilivankien luo saapuivat\nt.k. 21 päivänä Berlinin komendantti Otto Weiss ja valtakunnan\noikeusministeriön virkamies Oskar Cohn. Heitä seurasi sweitsiläinen\ntohtori, neiti Rotten, joka jo kauan aikaa on huolehtinut vangeista ja\nheidän omaisistaan.\n\nKomendantti Weiss piti puheen lausuen: Teille jotka olette viattomasti\nsaaneet niin paljon kärsiä, olemme velvolliset lausumaan sydämellisen\nmyötätuntomme ja valittelumme. Demokraattinen ja sosialistinen Saksa,\njoka myöskin on paljon kärsinyt, on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä.\nOlemme mikäli mahdollista jo vallankumouksen alusta lähtien koettaneet\nlieventää vankien kohtaloa ja sallineet heidän asioidensa järjestämistä\nvarten matkustaa Berliniin. Hallitus toivoo, että ne, jotka palaavat\nkotimaahansa, eivät säilyttäisi mielessään vihaa ja katkeruutta Saksan\nkansaa kohtaan. Tulevaisuudessa löytävät demokraattiset maat jälleen\ntoisensa.\n\nTohtori Oskar Cohn selitti, ettei hän puhunut ainoastaan hallituksen,\nvaan myöskin omasta puolestaan, varsinkin kun hän aina sodan\npuhkeamisesta alkaen oli koettanut pitää huolta sotavankien eduista\nSaksassa. Hän sanoi hyvin ymmärtävänsä sen, että niin monien kasvoilla\nkuvastui riemun hehku, mutta ettei myöskään viattomasti kärsitty\nvääryys ollut unohdettu. Teidän ei pidä kuitenkaan unohtaa, mitä\nsaksalaiset ovat Englannissa saaneet kärsiä. Nyt ei ole ainoastaan\nSaksan hallitus muuttunut, vaan myöskin koko Saksan kansa, ja muutos\ntulee jatkumaan edelleen hyvään suuntaan. Puhuja lopetti toivottaen\nonnellista kotimatkaa ja huudahtaen: Eläköön Englannin kansa, eläköön\nSaksan kansa, eläköön kansainliitto. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksan vallankumous ja Compiegnen metsässä marraskuun 11 p:nä\nallekirjoitettu aseleposopimus olivat siis vihdoinkin aukaisseet\nRuhlebenin vankileirin portit, tuo pieni yhdyskunta oli hajautunut, sen\npakollisille asukkaille koittanut vapaudenpäivä.\n\nAinoastaan se, joka kerran on menettänyt vapautensa, osaa antaa\nvapaudelle oikean arvon.\n\n\n\n_Rastattin amerikkalais-leirissä._\n\n\nNoin viikkoa myöhemmin Ruhlebenissa käyntini jälkeen tein hauskan\nmatkan Etelä-Saksaan ja tällöin sain tilaisuuden tutustua\nsotavankileiriin, jossa säilytettiin todellisia, ase kädessä vangittuja\nvihollisia.\n\nTämän matkan tein erään amerikkalaisen sanomalehtimiehen, \"The\nAssociated Press \"-nimisen suuren amerikkalaisen tietotoimiston\nkirjeenvaihtajan mister Guido Ernst Enderisin seurassa ja saksalaisen\nratsuväenluutnantin Georg Stöhrin opastamana.\n\nLukijani kai kummastelee, kuinka amerikkalainen sanomalehtimies,\nvihollisinaan alamainen, sai vapaana oleskella Saksassa. Minuakin\ntämä seikka ihmetytti kovin ja tutustuttuani hra Enderisiin\nNeutrales-Pressequartierissa en malttanut olla kohta lausumatta julki\nkummastustani.\n\n— Oletteko todellakin Yhdysvaltain alamainen? Kuinka saatte ja\nuskallatte oleskella Saksassa?\n\n— Olenpa kyllä, mutta olen viimeinen amerikkalainen täällä, — vastasi\nmr E. salaperäisesti hymyillen ja toivotti minulle hyvää vointia\nnäkemiin saakka. Matkamme oli alkava saman päivän iltana.\n\nVasta myöhemmin matkalla oppaamme luutnantti Stöhr selitti asian\noikean laidan. Amerikkalaisiin sanomalehtiin oli englantilaisten\nsähkösanomatoimistojen välityksellä levitetty pöyristyttäviä\nhirmujuttuja amerikkalaisten sotavankien kohtelusta Saksassa.\n\nAssociated Press oli sen vuoksi kehoittanut Hollannissa oleskelevaa\nkirjeenvaihtajaansa hra Enderisiä ottamaan asiasta tarkemman selon.\nTämä oli ennen sodan puhkeamista Saksan ja Yhdysvaltain välillä\noleskellut Berlinissä ja hän päätti nyt saksalaisten ystäviensä\nsuosituksia hyväkseen käyttäen koettaa saada Saksan hallitukselta luvan\nmatkustaa sinne mieskohtaisesti tutustumaan amerikkalaisten sotavankien\noloihin. Lupa myönnettiin ja nyt hra Enderis ja minä hänen satunnaisena\nseuralaisenaan olimme matkalla tarkastamaan erästä sotavankileiriä,\njonne m.m. oli koottu ne muutamat sadat amerikkalaiset sotilaat, jotka\nsiihen saakka olivat joutuneet saksalaisten vangiksi. Siinä selitys\nyankeen oleskeluun Saksassa.\n\nLähdimme matkalle Berlinistä elokuun 22 päivän iltana ja retkemme\nkulki Frankfurt am Mainin, Darmstadtin, Heidelbergin ja Karlsruhen\nkautta pieneen Rastattin kaupunkiin, joka sijaitsee Badenissa noin 20\nkm Karlsruhesta lounaaseen, 35 km Strassburgista koilliseen ja noin\n10 km Reinistä itään Schwarzwaldin vuoriston juurella. Tällä matkalla\nsain omin silmin havaita, kuinka suuri ero on Pohjois- ja Etelä-Saksan\nvälillä maanlaatuun ja kasvullisuuteen nähden. Berlinin ympäristöt\nja yleensä koko Pohjois-Saksan alanko on täynnä karuja hietanummia\nja rämeitä, joissa kasvaa matalavartista petäjä-, ja koivumetsää tai\nväkevämmillä paikoilla tammistoa ja jotka ainoastaan saksalaisen\ntunnetulla tarmolla ja ahkeruudella on saatu suurimmalta osaltaan\nmuokatuksi ja muutetuksi viljaa kasvaviksi vainioiksi.\n\nEtelä-Saksa sitä vastoin Türingerwaldilta alkaen on kuin ihana\nyrttitarha. Jokilaaksot ja tasangot mitä parhainta viljelysmaata,\nhedelmällisiä vainioita ja niiden välillä reheviä metsikköjä,\njoissa kasvaa pyökkejä, lehtikuusia y.m. jaloja puulajeja.\nVuoriharjanteet ja kekomaisesti taivasta kohti kohoavat kukkulat\nviiniviljelysten, luumu- ja päärynäpuitten peittämät. Tuskin missään\nnäkee viljelykseen kelpaamatonta hylkymaata. Vastustamattomalla\nlumousvoimalla vetävät nuo viinimäet eli viinivuoret — Weinberge, kuten\nsaksalaiset niitä nimittävät, tähystystorneineen ja keski-aikaisine\nritarilinnanraunioineen muukalaisen silmän puoleensa. Noin 40—60 km\nleveässä Reinin laaksossa kukoistavat teollisuuskaupungit satoine\ntehdaspiippuineen seuraavat tiheästi toisiaan.\n\nHiukan ylempänä vuoririnteen ensimmäisillä pengermillä siintää kauniita\nmaakyliä siroine tiilikattoisine kivitaloineen, viininviljelijöineen ja\nviinitupineen.\n\nIhania luonnonrikkaita seutuja, joita ei koskaan väsy katselemasta.\nTäällä on vasta todellinen Saksa, kuten eräs mannheimiläinen\nnostoväkisotilas minulle Berlinissä oli vakuuttanut.\n\nNyt sodan aikana eroitus oli tietysti vieläkin enemmän silmäänpistävä.\nBerlinissä ja yleensä Pohjois-Saksassa kaikki tavarat, elintarpeetkin\nolivat moninkerroin kalliimpia kuin ennen sotaa. Etelä-Saksassa\nhinnat kohtuulliset, joskin tietysti korkeammat kuin rauhan aikana\nja ainakin elintarpeita riittämään saakka. Kaikilla rautatieasemilla\nnaiset ja lapset myyskentelevät matkustajille tuoreita, herkullisia\nhedelmiä. Sievä pahvirove, joka sisälsi pari, kolme mehukasta\npäärynää ja viisi, kuusi kielelle sulavaa luumua, maksoi — 60\npenniä, kun sitävastoin omenat ja päärynät Berlinissä maksoivat\nmarkan, jopa enemmänkin kappaleelta hedelmäkaupasta ostettuina,\npuhumattakaan ravintolahinnoista. Eipä senvuoksi kumma, että\nBerlinin ja Etelä-Saksan välillä oli melkein lakkaamatta vireillä\nsanomalehtikiista elintarvekysymyksestä. Berlinin sanomalehdet\nvalittivat, että hedelmällinen Etelä-Saksa, varsinkin Baijeri, osoitti\nilmeistä itsekkyyttä ja isänmaallisen solidarisuuden puutetta, eli\nyltäkylläisyydessä, mutta kieltäytyi luovuttamasta nälkää kärsivälle\nBerlinille ylijäämävarastojansa. Etelä-saksalaiset taas nurisivat,\nettä heidän täytyi aivan liian alhaisiin rajahintoihin luovuttaa\nelintarpeita berliniläisille nälkäkurjille, samaan aikaan kuin omienkin\nsuurten kulutuskeskuksien väestö sai nähdä puutetta. Tosiasia kaikissa\ntapauksissa on, että Etelä-Saksan maaseudulla sai mitä elintarpeita\nhyvänsä ilman kortteja ja verrattain kohtuullisilla hinnoilla.\n\nRastattin asemalla oli meitä ystävällisesti vastaanottamassa\nsotavankileirin komendantin siviiliapulainen tohtori _Guenther_. Pyydän\nsaada muutamalla sanalla esitellä tämän uuden tuttavani.\n\nHän ei ollut enempää eikä vähempää kuin Freiburgin yliopiston\neläintieteen professori ja samalla kotimaassansa yleisesti tunnettu ja\nsuosittu luonnontieteellinen kirjailija fil. tohtori Konrad Guenther.\nKuultuaan, että olin suomalainen, hän totesi kohta, että olimme\nmolemmat \"saman puolen miehiä.\" Professori Guenther on nimittäin\nalkujaan itämerenmaakuntalainen, syntynyt v. 1874 Riiassa, jossa isä\noli kauppias. Siellä hän myöskin alkoi koulunkäyntinsä, mutta kun\nsikäläiset saksalaiset koulut sitten venäläistytettiin, muutti hän\nSaksaan, jossa harjoitti opintoja Bonnin, Leipzigin ja Freiburgin\nyliopistoissa. Viimeksimainitussa korkeakoulussa hänet 1899 (siis 25\nvuotiaana) seppelöitiin fil. tohtoriksi korkeimmilla arvosanoilla.\nKolme vuotta myöhemmin tri Guentheristä tuli Freiburgin yliopiston\neläintieteen professori. Opettajatoimensa ohella hän on uutterasti\nharrastanut itsenäistä tieteellistä tutkimusta, tehnyt tutkimusmatkoja\ntroopillisiin maihin, m.m. Ceylonin saarelle v. 1912, ja julkaissut\nsuuren joukon teoksia eläintieteen ja luonnonfilosofian alalta.\nErittäinkin tunnetuksi ja suosituksi hän on tullut suuren yleisön\nkeskuudessa kansantajuisten luonnontieteellisten kirjoitelmiensa\nkautta. Sitäpaitsi hän on innokas eläin- ja luonnonsuojelusmies. Muuten\nvaatimaton ja puhelias herra, kuten todelliset oppineet ainakin.\n\nKun prof. G. on vielä nuori mies, kesällä 1918 vasta 44 vuotta vanha,\nsiis vielä asevelvollinen, niin hän oli myöskin mobilisoimismääräyksen\nalainen, kuten monet muut saksalaiset professorit. Hänen ei kuitenkaan\ntarvinnut mennä rintamalle, vaan sai suorittaa asevelvollisuutensa\nRastattissa toimien hallituksen määräämänä siviililuottamusmiehenä\nsotavankileirin päällikön luona. Hänen opastuksellansa saimme sitten\ntarkastaa sitä vankileirin osastoa, jonne amerikkalaiset oli sijoitettu.\n\nHiukan väsyneinä 15-tuntisen rautatiematkan jälkeen nautimme eräässä\nkaupungin ravintolassa aamiaispäivällisen Reinin-viinien kera. Meillä\nolikin hyvää aikaa, sillä olimme saapuneet perille klo 1 i.p., mutta\nvankileirin komendantti oli ilmoittanut voivansa ottaa meidät vastaan\nvasta klo 3 aikaan. Prof. Guenther tutustutti meitä sillävälin\npaikkakuntaan kertoen yhtä ja toista sikäläisistä oloista.\n\nRastatt on samannimisen piirikunnan pääkaupunki ja entinen linnoitus\npienen Murg-joen rannalla. Asukasluku on noin 15,000 henkeä.\nKaupungin huomattavin rakennus on Badenin maakreivin Ludvig Wilhelm\nI:n 17:nnen vuosisadan lopulla rakennuttama komea linna, jossa 1714\nRanskan ja Itävallan välillä allekirjoitettiin n.s. \"Rastattin\nrauha\", mikä lopetti pitkäaikaiset Espanjan perintösodat. Muuten\nRastatt on vähäpätöinen pikkukaupunki, jonka elämää kuitenkin\nkesäisin vilkastuttavat läheisyydessä olevaan ihanaan Baden-Badenin\nkylpypaikkaan kauttakulkumatkalla olevat ulkomaalaiset ja kotimaiset\nkylpyvieraat.\n\nSovittuun aikaan, klo 3 i.p. ajoimme professori G:n seurassa noin\nkilometrin matkan kaupungin ulkopuolella olevaan sotavankileiriin ja\nilmoittauduimme komendantin virkahuoneessa. Muitta mutkitta pääsimmekin\ntämän korkean herran puheille. Kenraalimajuri Lange — se oli\nkomendantin nimi — otti meidät kohteliaasti, mutta kylmän virallisesti\nvastaan. Vaikka hänelle tietysti sähköteitse oli jo Berlinistä\nilmoitettu tulostamme, ketä olimme ja mikä oli käyntimme tarkoituksena,\npiti hän tässä suhteessa erittäin tarkan kuulustelun ja tarkasti\nhuolellisesti paperimme.\n\nMr Enderis antoi puolestansa sellaisen selityksen kuin yllä olen\nmaininnut hänen Saksan matkansa tarkoituksesta.\n\n— Jaha, te olette siis meidän vihollisiamme. Haluatteko ehkä saada\npysyväisen oleskelupaikan leirissämme? — huomautti kenraali L.\nkuivanleikillisesti.\n\n— Jaa, riippuu siitä, kuinka asiat rupeavat kehittymään, — vastasi\nherra Enderis samassa äänilajissa.\n\n— Ja te sitten, mitä te haluatte? — kysyi kenraali, minun puoleeni\nkääntyen.\n\nSelitin, että olin saapunut Saksaan korkeimman armeijanjohdon\ntoivomuksesta ja halusin nyt tutustua olosuhteisiin Saksan\nsotavankileireissä.\n\n— Olen puolestani valmis tyydyttämään herrojen toivomuksen, mutta\noleskelunne leirissä ei saa kestää kauan, — korkeintaan pari tuntia.\nSen jälkeen herrojen on nopeasti poistuttava paikkakunnalta!\n\nKiitimme kohteliaisuudesta ja lupasimme toimia reklementin mukaan.\nLähdimme siis oppaamme prof. Guentherin kanssa leirin amerikkalaiseen\nosastoon.\n\nPaitsi amerikkalaisia säilytettiin Rastattin vankileirissä nimittäin\nmuitakin kansallisuuksia olevia sotavankeja: ranskalaisia,\nenglantilaisia ja muistaakseni myöskin venäläisiä. Koko leiri muodosti\ntavallaan pienen kaupungin katuineen ja kortteleineen. Asukaslukunsa\npuolesta se oli tasan vanhan Rastattin veroinen. Siellä oli tilaa noin\n15,000 sotavangille ja kaikki huoneet ilmoitettiin vuokratuiksi. Siis\nasuntopula sielläkin.\n\nAmerikkalainen \"kaupunginosa\", jota me olimme saapuneet erikoisesti\ntarkastamaan, oli pienin siitä yksinkertaisesta syystä, että\namerikkalaisia oli vasta vähän ennättänyt joutua saksalaisten\nvangiksi. Ensimmäiset amerikkalais-osastothan saapuivat Ranskaan vasta\nheinäkuussa 1917 ja ennen kesää 1918 ne olivat ottaneet osaa ainoastaan\npieniin kahakoihin etupäässä Lothringin rintamalla. Vasta heinä- ja\nelokuussa 1918 amerikkalaisia joukkoja alkoi suuremmassa määrässä\ntulvia liittolaisten rintamalle, niin että niitä ennen taistelujen\npäättymistä (marraskuun 11 päivänä 1918) oli kokonaista kolme armeijaa,\nyksi Lothringissa Verdunista kaakkoon päin, toinen Verdunin ja Argonnen\nmetsän välisellä rintamalla ja kolmas Belgiassa, lukuunottamatta useita\nranskalaisten ja englantilaisten joukkojen reserveinä melkein pitkin\nkoko rintamaa toimineita erillisiä amerikkalais-osastoja. Lothringin ja\nBelgian armeijat eivät todenteolla ennättäneet ottaa osaa taisteluihin,\nmutta Verdunin—Argonnen linjalla toiminut kenraali Liggetin armeija\npiteli syyskuun loppupuolelta alkaen ja koko lokakuun erittäin\npahoin kenraali Gallwitzin saksalaista armeijaa ja valloitti m.m.\nhistoriallisen kuuluisan Sedanin kaupungin. Saksalaisten raporttien\nmukaan tämä amerikkalainen armeija karsikin saksalaisten lujasti\nlinnoitettuja asemia vastaan ramakasti hyökätessään suuren mieshukan\nja muutamia tuhansia lienee joutunut vangiksikin, mutta nämä tuskin\nvielä olivat ennättäneet saksalaisiin vankileireihin, kun aselepo\nallekirjoitettiin ja kaikki liittolaisten menettämät sotavangit oli\nheti vapautettava.\n\nKuten sanottu, ennen syyskuuta 1918 Saksassa oli hyvin vähän\namerikkalaisia sotavankeja, joten niitä varten ei ollut tarvittu edes\nerityistä leiriä, vaan oli nuo muutamat kymmenet ranskalaisten ja\nenglantilaisten mukana haaviin joutuneet amerikkalaiset sijoitettu\ntoisten joukkoon, milloin mihinkin vankileiriin, aina Itä-Preussiin\nsaakka. Vasta kesällä 1918 kaikki Amerikan alamaiset oli koottu yhteen\nja sijoitettu Rastattin leirin erityiseen osastoon. Minun siellä\nvieraillessani heitä oli kaiken kaikkiaan ainoastaan 540 miestä.\n\nLähestyessämme leirin porttia, jonka pielessä ladatulla kiväärillä\nvarustettu sotilas piti vahtia, huomasin erään pitkäkoipisen\nmiehen loikkivan aitauksen ulkopuolista sivua pitkin portille päin\npujahtaakseen siitä sisälle. Ymmärsin kohta, että edessämme oli\nsotavanki, joka ohjesääntöä rikkoen, vaikka tietysti vartiosotilaan\nluvalla oli pujahtanut ulos leiristä hiukan pitemmälle jaloittelulle,\nmutta joka nyt, nähdessään hra Guentherin ja vierasta väkeä lähestyvän,\nkoetti kenenkään huomaamatta puikkelehtia takaisin lailliselle\nalueelle. Mutta pian huomasin, että karkulainen ei yksinomaan paennut\nmeitä.\n\n— Halt! — kuulin yht'äkkiä karskin äänen huutavan takanani.\n\nKenraali Lange oli kohta meidän hänen luotansa lähdettyä ottanut\najopelinsä ja saapui nyt itse mieskohtaisesti opastamaan meitä\nvaltakuntansa tarkastamisessa. Hän se tietysti oli tuon luvattomilla\nretkillä olleen sotavangin kauhun todellinen aiheuttaja. Ja kylläpä\nsyyllinen nyt saikin kuulla kunniansa. Monta Donnerwetteriä ja muuta\nsotilaallista voimasanaa sateli tuon onnettoman korville, joka seisoi\nsuorana kuin tikku ja katuvaisen näköisenä kuin pahantekijä ainakin\nankaran tuomarin edessä, ennen kuin komendantti sai vihansa hiukan\nasettumaan ja työnsi hänet edellään portista sisälle. Me astelimme\nperästä kenraalin lakkaamatta sadatellessa holhokkiensa kurittomuutta\nja vartioiden huolimattomuutta. Tapahtuma saattoi hänet todellakin\npahalle päälle ja meihinkin tuo välikohtaus teki vähemmän miellyttävän\nvaikutuksen.\n\nTulomme näytti herättävän leirissä suurta huomiota. Ulkona olleet\nsotavangit keräytyivät ryhmiin pääkäytävän vierelle, toisia virtasi\nulos parakeista ja kaikkiin ikkunoihin ilmestyi päitä. Astuimme\nlähemmäksi ja kaikki tervehtivät meitä sotilaallisella reippaudella.\nHerra Enderis puhutteli etumaisia vankeja englanninkielellä selittäen,\nkuka hän oli. Virallinen jäykkyys oli kuin pois puhallettu. Kaikkien\nkasvoille ilmestyi ilonväre ikäänkuin he olisivat äkkiä kohdanneet\nvanhan ystävän. Vieraalla maalla saman kansan jäsenet tuntevat olevansa\nvanhoja ystäviä, vaikka eivät koskaan ennen olisi toisiansa nähneet.\n\"Pataljoonan esikunta\" — kymmenkunta aliupseeria, astui esiin joukosta.\nKaikki pitkänsolakoita, mutta jäntereisiä ja kovakouraisia miehiä,\noikeita urheilijatyyppejä. Kun tervehdin heitä kädestä, niin olivat\nsormeni mennä littuun, niin luja oli amerikkalaisten puristus.\n\nHra Enderis alkoi kohta vilkkaan keskustelun ja vangit ryhmittyivät\ntiheäksi piiriksi ympärillemme. Englanninkieltä taitamattomana minun\ntäytyi tyytyä vain kuuntelemaan ja katselemaan koettaen arvata, mistä\nmilloinkin oli puhe.\n\nMutta professori Guenther tuli avukseni. Hän huomautti, että leirissä\non myöskin useita skandinavialais-amerikkalaisia, joiden kanssa\nvoin ehkä keskustella heidän vanhalla äidinkielellänsä. Se oli\nmainio keksintö. Huudettiin Larssenia, Lundbergia, Jenseniä y.m.\nsuomalaisenkin korvalle tuttuja nimiä ja pian ilmestyivät joukosta\nmyöskin nimien omistajat. Tutustuin kolmeen tai neljään ruotsalaiseen,\njotka kaikki olivat jo pienenä poikana siirtyneet vanhempiensa, kanssa\nAmerikkaan, mutta puhuivat kyllä äidinkieltänsä, vaikkakin niin\nmurteellisesti, että minun oli sangen vaikea ymmärtää heitä.\n\nEräs heistä, muistaakseni juuri Lundberg, kotoisin keski-Ruotsista,\noli edellisessä huhtikuussa joutunut vangiksi Lothringin rintamalla.\nHänet oli aluksi viety Tuchelin lähellä Länsi-Preussissa olevaan\nsotavankileiriin. Siellä hän oli tutustunut pariin suomalaiseen\ntyömieheen, jotka saksalaiset olivat pidättäneet Ahvenanmaalla\nja vieneet vankeuteen. Miehet olivat vakuuttaneet olevansa aivan\nviattomia, eivät kuuluneet punakaartiin, vaan saksalaiset olivat\nmuka vanginneet heidät joko väärän ilmiannon perusteella tahi\nyksinkertaisesti sen vuoksi, että he olivat suomalaisia työmiehiä.\nOleskelu Tuchelissa oli ollut epämiellyttävää, mutta kaikeksi onneksi\nL. myöhemmin kesällä siirrettiin Rastattiin. Nykyisiin olosuhteisiin\nhän sanoi olevansa tyytyväinen. Ruoka-annokset olivat tosin\nniukanpuoleiset, mutta kun ei työkään ollut erittäin kovaa, niin kyllä\ntoimeen tuli.\n\nNorjalainen Larssen, kotoisin Kristianian läheisyydestä, oli oleskellut\nnoin 9 vuotta Amerikassa toimien lämmittäjänä sisävesilaivoilla,\nkun sota syttyi ja hänet kutsuttiin armeijaan. Hän oli ollut mukana\nMarnen taistelussa heinäkuun puolivälissä ja joutunut siellä vangiksi.\nTaistelu oli ollut kauheata. — En missään tapauksessa luullut\nhengissä pääseväni. Kaatua kuulasateessa tai joutua saksalaisten\nvangiksi ja tulla ammutuksi, muuta valitsemisen varaa ei mielestäni\nollut. Meille oli näet kerrottu, että saksalaiset eivät ota mitään\nvankeja, vaan surmaavat elävänä käsiinsä saamansa viholliset heti\ntaistelutantereella. Kun tiedustelupatrullini mukana äkkiä huomasin\nolevani saksalaisten ympäröimä, niin luulin varmasti viimeisen\nhetkeni tulleen. Olin valmistautunut pahimman varalle. Suuri oli sen\nvuoksi kummastukseni, kun saksalaiset, huudettuaan \"kädet ylös\",\neivät ampuneetkaan meitä, vaan lähettivät vartioituina rintamansa\nselkäpuolelle. Ihmisiä ne näyttävät olevan saksalaisetkin. Kohtelua\nvastaan minulla ei ole mitään valittamista. Ja täällä leirissä olot\novat siedettävät.\n\nNäin selitteli norjalainen ystäväni, jonka kieltä, merkillistä kyllä,\nymmärsin paljon paremmin kuin ruotsalaisten amerikkalais-murretta. Hän\nolikin ollut vasta yhdeksän vuotta uudessa maailmassa ja tullut sinne\ntäysikasvuisena miehenä.\n\nVielä kolmas skandinavialainen tyyppi.\n\nTanskalaisia edusti aivan nuorelta näyttävä, vaaleaverinen,\nkirkassilmäinen poikanen.\n\n— Kuinka vanha olette?\n\n— 19-vuotias.\n\n— Vain 19-vuotias! Kuinka olette niin nuorena joutunut armeijaan ja\nsotaan?\n\n— Tietysti vapaaehtoisena! — vastasi Jensen ylpeästi, melkeinpä\nuhmailevasti.\n\nTämä oli mielestäni erittäin kuvaava tapaus. Amerikassa Europan\neri kansallisuudet voivat ainakin ennen Yhdysvaltain sotaan\nyhtymistä ilmaista vapaasti myötätuntonsa tahi vastenmielisyytensä\nsotiviin valtioryhmiin nähden. Mitä skandinavialaisiin tulee, niin\nruotsalais-amerikkalaisten myötätunto ylipäänsä lienee ollut ainakin\nsodan alussa Saksan ja sen liittolaisten puolella, kun sitä vastoin\nnorjalaiset ja tanskalaiset selvästi ilmaisivat englantilais- tai\nranskalais-sympatiansa. Kotona Europassa varsinkin tanskalaisten,\njoiden pieni isänmaa on niin sanoakseni aivan Germaniamamman\nkainalossa, täytyi valtioviisauden ja itsesäilytysvaiston\nvaatimuksia noudattaen tehdä sodan aikana väkivaltaa tunteilleen,\nteeskennellä ystävyyttä silloin niin peloittavan mahtavaa naapuria\nkohtaan ja noudattaa virallisissa suhteissa mitä tasapuolisinta\npuolueettomuutta molempia taistelevia kohtaan, mikä Tanskalle\nei ollutkaan vaikeata, kun sillä oli kummallekin aina jotakin\nhyvää annettavana. Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että kaikki\ntanskalaiset olisivat saksalais-vihamielisiä. Pidettiinhän esim.\nTanskan koko sosialidemokraattista puoluetta länsivalloissa\nsaksalais-ystävällisenä sen sovittavan ja välittävän taktiikan\ntähden, jota tanskalaiset sosialistit noudattivat lieventääkseen\nkansojen välillä — työväenluokkienkin kesken — leimuavaa vihaa.\nTanskalaisten ja saksalaisten sosialistien välit olivatkin koko sodan\najan mitä parhaimmat, kun sitä vastoin Ruotsin sosialidemokratian ja\nsen johtajan Hjalmar Brantingin myötätunto alusta alkaen kallistui\nniin ratkaisevasti lännen demokraattisten kansojen puolelle, että se\nvaikutti useinkin epäoikeutetulta puolueellisuudelta. Myöskin Tanskan\nsivistyneistön piireissä oli monta vilpitöntä Saksan ystävää, jotka\nkaikin tavoin työskentelivät hyvien naapuruussuhteiden säilyttämiseksi,\nei sen vuoksi, että olisivat ihailleet tuota ulkomaalaiseen niin\ntympäisevästi vaikuttavaa preussilaista itsekylläisyyttä ja\nylimielisyyttä tahi junkkerien ja sotilaskastin väkivaltaisia\nhallitusmetoodeja, vaan sen tähden, että he olivat oppineet tuntemaan,\nymmärtämään ja kunnioittamaan Saksan kansan parhaimpien henkisten\nvoimain edustajia, joille preussilainen järjestelmä ja henki oli yhtä\nvastenmielinen ja painostava kuin vapautta rakastaville ulkomaalaisille.\n\nMutta toiselta puolen en luule erehtyväni väittäessäni, että jokseenkin\nlaajoissa tanskalaisissa piireissä, ennen kaikkea sivistyneiden\nkeskuudessa, kyti vielä se katkeruuden tunne ja revanshihalu,\njonka Saksan heille v. 1864 tuottama nöyryytys, Slesvig-Holsteinin\nmenettäminen jätti jälkeensä. Mutta alituisesti tulivuoren juurella\nasuessaan tanskalaiset ovat oppineet hillitsemään itsensä ja\nnäyttelemään teeskenneltyä tyyneyttä. Tämä Tanskan kansan mieliala\ntuli selvimmin näkyviin juuri Saksan vallankumouksen jälkeen kun\nPohjois-Slesvigin kysymys jälleen astui polttavana päiväjärjestykseen.\nSuorastaan hämmästyttävää on se intohimoton tyyneys ja asiallisuus,\njolla kaikki tanskalaiset piirit ovat tätä ennen niin arkaluontoista\nkysymystä käsitelleet. Ei mitään liiallisia vaatimuksia. Tanskalaiset\nhaluavat ainoastaan saada takaisin sen, mikä heille kohtuuden ja\noikeuden mukaan kuuluu, ja senkin täysin lojaalisella tavalla. Jos\njollakin yltiöpäisellä taholla kotimaassa yritettiin houkutella Tanskan\nkansaa käyttämään hyväkseen edullista tilaisuutta seikkailupolitiikan\najamiseen tahi ulkoapäin tehtiin paljon lupaavia tarjouksia (Kielin\nkanavan omistamisesta j.n.e.), niin torjui Tanskan yleinen mielipide\njyrkästi kaikki tällaiset mielettömyydet. Tämä todistaa kansan\npoliittista kypsyyttä ja kylmää harkitsemiskykyä. Mutta siitä\nhuolimatta tanskalainen tuntee nyt ylpeätä tyydytystä nähdessään yli 50\nvuotta kestäneen vääryyden vihdoinkin saavan hyvityksensä. Kirvelevin\nsydämin hän oli koko puolen vuosisadan aikana kuunnellut rajan\neteläpuolella asuvien veljiensä valituksia ja hätähuutoja preussilaisen\nsorron alla, mutta hän oli liian heikko rientääkseen heitä auttamaan\nasevoimalla. Mutta suuriarvoinen oli kaikissa tapauksissa se\nsiveellinen rohkaisu, jota tanskalaiset antoivat Pohjois-Slesvigissä\nasuville veljilleen harjoittamalla heidän keskuudessaan laajaa\nvalistustyötä estäen siten heikoimmatkin heistä saksalaistumasta,\nkunnes vapautuksen hetki löi.\n\nNäin olen ymmärtänyt tanskalaisten valtiollisen psykologian ennen\nsotaa ja sen aikana. Tässä valossa tekivät myöskin tuon Rastattin\nleirissä kohtaamani nuoren tanskalais-amerikkalaisen sanat: \"tietysti\nvapaaehtoisena olen lähtenyt sotaan\", minuun voimakkaan vaikutuksen.\nAmerikassa, jonne saakka Saksan pelottava varjo ei ulottunut,\ntanskalaisten tunteet sitä kohtaan esiintyivät peittelemättä.\nAlaikäiset nuorukaisetkin astuivat vapaaehtoisina Amerikan armeijain\nriveihin saadakseen taistella Saksaa vastaan slesvigiläisten veljiensä\npuolesta.\n\nTiedustellessani muuten näiltä skandinavialaisamerikkalaisilta, oliko\nsotainen innostus Amerikassa ollut suuri, myönsivät he kyllä niin\nyleensä olleen. Eräs ruotsalainen lisäsi kuitenkin, ettei heillä ollut\nmitään erityistä halua: lähteä Europpaan taistelemaan, \"mutta kun\nolemme Amerikan kansalaisia, pidämme Amerikkaa uutena isänmaanamme ja\nkun se kutsui meitä, niin velvollisuus oli täytettävä. Ja parempihan on\nkaatua rehellisessä taistelussa sotanäyttämöllä kuin tulla ammutuksi\nkotona karkulaisena\". Viimeisellä viittauksella hän nähtävästi\ntahtoi sanoa, että sellaistakin oli tapahtunut Amerikassa, jossa\nsodanvastainen agitatsioni ja niskoittelu armotta lannistettiin mitä\ndrakonisimmilla keinoilla.\n\nAmerikkalaiset ystäväni olivat erittäin uteliaita kuulemaan\nmielipiteeni siitä, milloin sota loppuu. Tähän kysymykseen en\nluonnollisesti voinut antaa mitään varmaa vastausta. Selitin, että\nsodan nykyisellä asteella oli sangen vaikea sanoa, milloin se päättyi.\nTuntui kyllä siltä, kuin ratkaisu olisi hyvinkin lähellä, mutta\npahimmassa tapauksessa sota voi pitkistyä ja kestää vielä parikin\nvuotta. Tällä hetkellä liittolaisarmeijat tosin hyökkäävät, mutta\nnäyttää sangen epävarmalta, kykenevätkö ne jatkamaan rynnistystään ja\nsaavuttamaan mitään huomattavampia tuloksia ennen talven tuloa.\n\nVastaukseni näytti tehneen epätyydyttävän ja lohduttoman vaikutuksen\nsotavankeihin. Eräs heistä huomautti, että jos sota vielä kestää kaksi\nvuotta, niin ei hän jaksa kestää tätä yksitoikkoista vankilaelämää,\nvaan koettaa livistää muitten amerikkalaisten luokse Vogeseille. Mutta\neräs toinen otti asian käytännöllisemmältä kannalta. Liikemiehen\nnokkeluudella hän laski kohta, että jos sota kestää vielä kaksi tai\nkolme vuotta, niin heistä kaikista tuli pieniä kapitalisteja, sillä\namerikkalainen sotamies sai palkkaa 33 dollaria kuussa ja tämä palkka\njuoksi tietysti myöskin vankeusajalta.\n\nPaitsi skandinavialaisia oli tuossa 540 miestä käsittävässä\namerikkalaisjoukossa melkein kaikki Yhdysvalloissa asuvat\nkansallisuudet edustettuina; oli puolalaisia, venäläisiä, Itävallan\nja Balkanin slaavilaisia, unkarilaisia, italialaisia j.n.e., vieläpä\nyksi neekerikin, yhteensä _20 eri kansallisuutta_. Niin ainakin minulle\nvakuutettiin.\n\n— Mutta missä ovat suomalaiset? — kysäsin uteliaana.\n\n— Toistaiseksi ei joukossamme ole ainoatakaan suomalaista, — vastasi\nyllä esittelemäni norjalainen Larssen, — mutta pian kai niitäkin tulee.\nAmerikkalaisissa joukoissa Ranskassa on koko joukko suomalaisiakin.\n\nValitin kovin, etten saanut tavata ainoatakaan maanmiestäni näissä\nmielenkiintoisissa, joskaan ei huvittavissa olosuhteissa.\n\nSaksalaisella taholla huomautettiin jonkinlaisella mielihyvällä tästä\namerikkalaisissa joukoissa vallitsevasta Babelin sekoituksesta. Tätä\nseikkaa pidettiin nimittäin valaisevana todistuksena Amerikan armeijan\nalhaisesta sotakuntoisuudesta. Niin heterogeninen, monenlaisista\naineksista kokoonpantu armeija ei varmaankaan voinut toimia\ntyydyttävästi, ei ainakaan kyetä kilpailemaan yhtenäisen kansallisen\narmeijan kanssa. Niin vakuuttivat saksalaiset asiantuntijat. Mutta\ntässä suhteessa samoin kuin yleensä Amerikan maailmansodassa\nnäyttelemään osuuteen nähden saksalaiset perustivat laskelmansa\naivan vääriin otaksumiin, kuten sodan loppuvaihe selvästi osoitti.\nNiinpä saksalaiset spesialistit todistivat tarkoilla numeroilla, että\nYhdysvallat voisivat kuljettaa Europpaan vuoden 1918 syksyyn mennessä\nkorkeintaan 500,000 miestä, mutta kun sotatoimet päättyivät voi\nYhdysvaltain meriministeriö ilmoittaa, että aselevon allekirjoittamisen\nhetkellä marraskuun 11 p:nä 1918 Ranskassa oli kaikkiaan 2 1/2\nmiljoonaa amerikkalaista sotilasta, siis viisi kertaa se määrä, minkä\nsaksalaiset olivat edellyttäneet. Tämä amerikkalaisten toimintakyvyn ja\nmahdollisuuksien vähäksyminen olikin epäilemättä yksi tärkeimpiä syitä\nSaksan armeijan lopulliseen tappioon.\n\nTässä olen maininnut tärkeimmät Rastattin sotavankileirissä saamistani\nvaikutelmista. Meidän matkasuunnitelmaamme kuului alunpitäen ainoastaan\nleirin amerikkalaisen osaston tarkastaminen. Meillä ei siis ollut\nvaltuuksia käydä tuon vankilakaupungin muissa kortteleissa ja sellainen\ntarkastus — huolellisesti toimitettuna — olisikin vaatinut useita\npäiviä, ehkäpä viikkojakin aikaa.\n\nParin tunnin vierailun jälkeen lausuimme siis \"Uuden Rastattin\"\ntilapäisille asukkaille jäähyväiset ja toivotimme heille pikaista\nvapautusta, mikä tapahtuikin kahden kuukauden kuluttua.\n\n\n\n_Mitä sotavangit Saksalle maksoivat._\n\n\nSellaisia väliaikaisia muukalaiskaupunkeja kuin Rastattin\nsotavankileiri, josta ainoastaan pienen osan olin tilaisuudessa\nnäkemään, oli Saksassa maailmansodan lopulla useita kymmeniä, jopa\nsatojakin. Kun saksalaiset joukot eri rintamilla ottivat neljän\nsotavuoden kuluessa ainakin 3 miljoonaa sotavankia, joille kaikille\noli hankittava säilytyspaikka, ja yhteen sotavankileiriin sijoitettiin\n10,000—20,000 miestä eli keskimäärin 15,000 sotavankia, niin voimme\notaksua, että Saksan valtakunnan eri osissa oli yhteensä noin 200\nleiriä. Leiripaikoiksi käytettiin tavallisesti rauhanaikaisia\nsotaväenharjoituskenttiä, kilparatoja kuten esim. Ruhlebenissa,\ntai muita tarkoitukseen sopivia avaria paikkoja. Leirin tavallinen\nasemakaava oli seuraava: lankkuaidalla ja piikkilankaesteillä\nympäröidyn alueen läpi kulki leveämpi pääkatu, jonka molemmin\npuolin oli rakennettu puisia asuntoparakkeja, keittiörakennus,\nvarastohuoneita, sairaalaparakki ja muita tarpeellisia rakennuksia,\nkuten kylpy- ja pesuhuoneita, desinfisioimislaitos j.n.e. Useissa\nleireissä oli, kuten kaupungissa ainakin, kellotorni kelloineen.\nTällaista tornia voitiin samalla käyttää myöskin vartiotornina.\nTyövoimana leiriä rakennettaessa käytettiin enimmäkseen sotavankeja.\nRakennuskustannukset nousivat virallisen saksalaisen tilaston mukaan\nnoin 2 miljoonaan markkaan leiriä kohti. Jo tästä voimme huomata, mitä\nhuikeita summia sotavankien hoito tuli Saksan valtiolle maksamaan. Jos\notaksumme, että tuollaisia leirejä oli 200, niin nousevat yksinomaan\nrakennuskustannukset 400 miljoonaan markkaan. Mutta sotavangit eivät\ntietysti eläneet ainoastaan sillä, että saivat katon päänsä päälle,\nvaan heille oli hankittava myöskin riittävästi ravintoa. Kun muistamme,\nkuinka kireät elintarveolot Saksassa olivat jo vuodesta 1915 alkaen,\nniin ymmärrämme helposti, mitä vaikeuksia saksalaiset saivat voittaa\nnoiden miljoonien sotavankien muonituksessa täyttääkseen tässä\nsuhteessa inhimillisyyden vaatimukset ja voidakseen esiintyä ulkomaiden\nedessä hyvällä omallatunnolla. Sotavankien leipäannos oli ainakin\nvirallisesti määrätty 300 grammaksi päivää ja päätä kohti, mutta onko\nkäytännössä aina voitu jakaa tämä määrä vähentämättömänä, en voi mennä\ntakaamaan. Sen lisäksi laskettiin kutakin sotavankia kohti muita\nelintarpeita noin 60—70 pennin arvosta päivälle. Näiden numeroiden\nnojalla voimme laskea, että 3 milj. sotavangin ylläpito tuli maksamaan\nnoin 2 milj. markkaa päivässä, 60 milj. kuukaudessa ja 720 milj.\nmarkkaa vuodessa. Nämä numerot ovat tietysti vain ylimalkaisia, mutta\nkun lisäksi otamme huomioon sotavankileirien vartioimiseen, lääkäri-\nja sairaanhoito- y.m. henkilökunnan palkkaamiseen ja muihin menoihin\ntarvittavat varat, niin voimme huoletta sanoa, että sotavankien\nhoito ja ylläpito tuli Saksan valtiolle neljän sotavuoden kuluessa\nmaksamaan useita miljardeja markkoja. Vaikka saksalaiset taistelujen\nkestäessä suurella ylpeydellä ja riemulla lukivatkin yleisesikuntansa\ntiedonantoja niin ja niin monen kymmenen tai sadantuhannen vangin\nottamisesta, vaati näiden suurten vihollismäärien hoito ja elättäminen\npaljon työtä ja suuria kustannuksia se oli taloudellisesti hyvin\nrasittavaa ja kallista huvia.\n\nMutta se oli välttämättömyys ja saksalaiset ovat epäilemättä koettaneet\nvoimiensa mukaan täyttää velvollisuutensa tässäkin suhteessa.\nHuolimatta kaikista vastapuolen levittämistä parjausjutuista\nvoitaneen hyvällä omallatunnolla sanoa, että sotavankien hoito ja\nterveydelliset olosuhteet Saksan leireissä olivat koko sodan ajan\nylipäänsä moitteettomat. Yksityisten henkilöiden aiheuttamat epäkohdat\nja väärinkäytökset eivät tietysti näin laajassa järjestelmässä ole\nvältettävissä, mutta ne eivät muuta yleisarvostelmaa.\n\n\n\n\nSaksan armeijan rintamalla Pohjois-Ranskassa.\n\n\n\nBerlin — Montmédy.\n\n\nBerliniin saapuessamme meillä suomalaisilla sanomalehtimiehillä\noli, kuten pian saimme huomata, jokseenkin vähän toiveita päästä\nmatkamme varsinaiseen päämäärään, Saksan armeijan rintamalle. Ja\ntämä johtui ensinnäkin siitä, että rintamamatkojen järjestäminen\nsanomalehdistön edustajille riippui Saksassa, kuten kai muissakin sotaa\nkäyvissä maissa, ensi kädessä armeijan suuren päämajan harkinnasta\nja suostumuksesta. Niin tärkeään paikkaan kuin taistelevan armeijan\nkeskuuteen, sotatoimien välittömään läheisyyteen, näyttämölle, jossa\nlyödään arpaa kansojen ja valtakuntien kohtaloista, ei kernaasti\nja joka hetki päästetä syrjäisiä katselijoita, ja jos päästetään,\nniin tarkan valvonnan mukaan. Näin ollen saimme olla valmiit\nainakin odottamaan, kunnes kirjeenvaihto päämajan ja asianomaisten\nberliniläisten viranomaisten välillä oli asiastamme suoritettu, ja tämä\nvaati tietysti melkoisen määrän aikaa.\n\nMutta meidän rintamamatkamme epävarmuus ja viivästyminen aiheutui\n— niin arvelimme — muistakin realisemmista seikoista kuin\nyllämainituista muodollisuuksista. _Yleinen sotilaallinen asema_\nlännessä oli perinpohjin muuttunut. Saksalaisten maalisk. 21 p:nä\nalkama jaksoittainen suurhyökkäys oli heinäkuun puolivälissä joutunut\npysähdyksiin ja heinäk. 18 p:nä alkoivat ranskalaiset amerikkalaisten\ntukemina Aisne- ja Marnejokien välisellä rintamaosalla tarmokkaan\nvastahyökkäyksen, avaten siten sen liittolaisarmeijain yleisen\nsuurrynnäkön, joka pian pakoitti Saksan armeijan peräytymään laajalla\nrintamalla ja Saksan hallituksen anomaan vihollisuuksien lopettamista\nja rauhanneuvottelujen alkamista.\n\nSotaonnen käännyttyä näin pysyväisesti saksalaisille vastaiseksi\nolimme menettäneet kaiken toivon sotanäyttämölle pääsemisestä ja\nsuunnittelimme jo kotimatkaa, kun aivan elokuun loppupäivinä saimme\nkutsun Neutrales-Pressequartieriin, jossa meille iloisena yllätyksenä\nilmoitettiin, että suuresta päämajasta oli vihdoinkin saapunut\nrintamamatkaa koskevaan anomukseemme myönteinen vastaus. Otimme\nluonnollisesti tämän tiedon vastaan suurella tyytyväisyydellä ja\ninnostuksella. Pelkomme oli ollut turha. Hartainkin toivomuksemme oli\nsiis toteutuva! Meille suotiin todellakin tilaisuus nähdä omin silmin\nainakin osa siitä mahtavasta ja monimutkaisesta koneistosta, jota\nsanottiin Saksan kenttäarmeijaksi.\n\nRetkikuntaamme tuli kuulumaan kuusi henkeä: tanskalaisen sanomalehden\n\"Berlingske Tidenden\" kirjeenvaihtaja herra Henry _Hellssen_,\nhelsinkiläinen asianajaja, tohtori _Friedmann_, me kolme suomalaista\nsanomalehtimiestä ja saksalainen saattajamme, Preussin kaartin\nensimmäisen reservirykmentin täydennyspataljoonan upseeri, luutnantti\nKonrad _Lange_. Matkavalmistuksista mainittakoon, että saimme kaikkien\nmahdollisuuksien varalta tehdä \"testamenttimme\", s.o. kukin meistä\nallekirjoitti paperin, jossa hän omasta ja oikeudenomistajainsa\npuolesta vapautti Saksan valtion kaikesta vastuusta ja\nkorvausvaatimuksista, jos häntä matkalla kohtaisi joku tapaturma tai\nhän parhaimmassa tapauksessa menettäisi ehkä henkensäkin. Siis sangen\nvakava toimitus. Kaikki omalla uhalla. Ne meistä, joilla oli muutakin\nomaisuutta kuin henki, olivat luullakseni jo aikaisemmin tehneet\nsäädöksen sen tulevasta kohtalosta, jos omistaja ei sattuisi aijotulta\nmatkaltamme hengissä palaamaan. Muuten saimme lyhyen neuvon: sopiva\nmatkapuku päälle ja mahdollisimman vähän muita tavaroita mukaan.\n\nSyyskuun 2 p:n iltana k:lo 8 aikaan kokouduimme sopimuksen mukaan\nAnhalter Bahnhofin asematalon I luokan odotussaliin. Reipas\nsaattajaupseerimme oli jo ennakolta huolehtinut matkalippujemme ja\nmakuupaikkojen hankkimisesta koko seurueelle. Meidän tarvitsi vain\nhiukan heilutella jalkojamme ja pian olimme lähinnä Frankfurt am Mainia\nkohti vierivässä pikajunassa.\n\nKun sitten parittain sijoitettuina lojuimme \"Mitropan\"\n(Mitteleuropäische Speise- und Schlafwagengesellschaftin eli\nKeskieuropalaisen ravintola- ja makuuvaunuyhtiön) makuuvaunun\nmukavissa, vaikkakin ahtaanpuolisissa osastoissa, niin luulenpa\njokaisen meistä tunteneen hiukan outoa hermojännitystä tuntematonta\ntulevaisuutta kohti vyöryessämme. Matkamme lopullinen päämääräkin\noli meille vielä tuntematon. Siitä ei Berlinissä oltu ilmoitettu\nmitään eikä edes saattajamme sanonut sitä tarkoin tietävänsä. Hän\nvoi kuitenkin meille jo nyt kertoa, että retkemme tuli kulkemaan\nFrankfurt am Mainin, Mainzin ja Metzin kautta Pohjois-Ranskaan\nja että rautatiematkamme tuli päättymään luultavasti Montmédyssä\ntai Charlevillessa. Mutta minkä saksalaisen armeijaryhmän tai\narmeijan rintamalle meidän oli määrä saapua, se oli vielä peitetty\nsalaperäisyyden vaippaan. Ainakin allekirjoittaneen mieli paloi\ntietysti jollekin sellaiselle rintamanosalle, jossa sotatoimet\nparhaillaan olivat täydessä käynnissä ja josta siis, kuten arvelin,\nolisin helpoimmin voinut seurata sodan verileikkiä sen kaikissa\nmuodoissa ja saada todellakin selvän käsityksen nykyaikaisesta\nsuurtaistelusta. Eräs hollantilainen virkaveljeni, joka oli suorittanut\njo useampia sellaisia matkoja kuin meillä nyt oli edessämme, oli kyllä\njo Berlinissä osittain jäähdyttänyt intoani ja vähentänyt suuria\ntoiveitani lausumalla oman kokemuksensa nojalla sen arvelun, että\nmeidät, varsinkin kun olimme ensikertalaisia, vietäisiin varmasti\njollekin rauhalliselle rintamanosalle — siis Vogeseille tai Verdunin\nrintamalle, jossa jo pidemmän aikaa oli vallinnut ja kaikesta päättäen\ntuli edelleenkin vallitsemaan suhteellinen hiljaisuus. Tämä jossakin\nmäärin lievensi matkakuumettani, mutta siitä huolimatta uskoin ja\ntoivoin parasta.\n\nPimeässä vaununosastossa maatessani työskenteli mielikuvitukseni\nnyt kuumeisella kiireellä. Nukkumatti ei oikein ottanut tullakseen,\najatukset liitelivät nopeasti milloin minnekin aina kaukaiseen\nkotimaahan saakka, mutta enimmin askartelivat aivot luonnollisesti\nmatkamme yhteydessä olevissa seikoissa, koettaen luoda jo ennakkokuvia\nsen mahdollisuuksista. Ainakin allekirjoittaneen täytyy myöntää, että\nnukuin yön jokseenkin keveästi, vain toisella silmällä, ja heräsin jo\nvarhain aamuhämärässä, muistaakseni Erfurtin seuduilla.\n\nK:lo 8 aamulla astuimme ulos junasta _Frankfurtin_ asemalle, joka\nlienee Leipzigin aseman jälkeen Saksan suurin. Mutta pysähdys ei\nollut pitkäaikainen, vain sen verran, että makuuvaunu eroitettiin\njunasta ja korvattiin ravintolavaunulla. Osa Berlinistä saapuneita\nmatkustajia jäi Frankfurtiin, mutta sitä runsaammin uusia, etupäässä\nsotilashenkilöltä, tuli sijaan. Sivumennen mainittakoon tässä, että\nnäkymättömänä matkatoverinamme jo Berlinistä alkaen oli Preussin\nprinssi Oscar, keisari Wilhelmin viides poika, jota monarkistimme\naikoinaan toivoivat Suomen kuninkaaksi. Näimme hänet vilahdukselta\nAnhaltin asemalla Berlinissä hänen astuessaan seurueineen junaan. Hän\njatkoi Frankfurtista matkaa samalla junalla, mutta sittemmin kadotimme\nhänet. Sotanäyttämölle, jossa prinssi Oscar, kuten useimmat muutkin\nsaksalaiset prinssit, säännöllisesti palveli, ei hän tällä kertaa\nmatkustanut, vaan poikkesi nähtävästi johonkin Reinin varrella tai\nTaunus-vuoristossa olevaan huvilinnaan.\n\nMatkaa jatkettiin sitten Frankfurtista länteen päin Main-joen vartta\npitkin. Pian juna kulki Reinin yli ja sukellettuaan toista kilometriä\npitkän tunnelin läpi — _Mainzin_ vanhan linnan alitse — se pysähtyi\nMainzin päärautatieasemalle. Jo ensi silmäyksellä huomaa matkustaja\nsaapuneensa yhteen Etelä-Saksan kauneimmista kaupungeista, ainakin\nmitä kaupungin asemaan ja sitä ympäröivän seudun luontoon tulee.\nMainz sijaitsee, kuten tunnettua, Rein-virran vasemmalla rannalla\nvastapäätä sitä paikkaa, missä Main laskee tuohon Keski-Europan\nmahtavaan valtasuoneen. Jokirannat ovat tällä kohdalla korkeat — ihania\nviinivuoria eli viinamäkiä. Mutta tarkoituksemme ei ole pysähtyä\ntänne. Juna kulkee vielä jonkun matkaa länteen päin seuraten Reinin\nvasenta rantaa _Bingeniin_ saakka. Oikealla Reinin takana on jaloista\nviineistään kuuluisa _Rildesheim_.\n\nJätämme nyt Reinin ja matkamme suuntautuu Reinin vasemmanpuolisen\nlisäjoen _Nahen_ laaksoa pitkin, Rhein-Pfalzin vuoriseudun halki\nlounaaseen. Luonto on mitä ihanin. Juna kulkee vuoroin syviä,\nkapeita laaksoja, vuoroin korkeita, rehevän kasvullisuuden\npeittämiä harjanteita pitkin, vuoroin puhkaisee se eteensattuvan\nylitsepääsemättömän harjanteen, sukeltaen hetkeksi maanalaiseen\ntunneliin, jossa keskellä herran kirkasta päivääkin vallitsee\nyön synkkä pimeys. _Saarbrückenin_ pohjoispuolella alkaa Saarin\nkivihiili- ja rautakaivosalue lukuisine rautatehtaineen, jotka\nmahtavine sulatusuuneineen törröttävät ilmoille kuin mitkäkin\nkummituskoneet. _Falkenbergin_ seuduilla maisema muuttuu tasaisemmaksi,\nloiva-aaltoiseksi, kuljemme Lothringin ylätasangon halki ja saavumme\nkuuluisaan linnoituskaupunkiin _Metziin_.\n\nOlimme nyt jo verrattain lähellä sotanäyttämöä. Ranskalaisten\nlähimmille asemille _Pont-à-Moussonin_ alueella oli ainoastaan\nnoin 20 km matka. Täällä olikin jo selviä sodan jälkiä ja merkkejä\nhuomattavissa. Useiden rautatieaseman lähellä olevien talojen\nkatot ja seinät olivat pahasti vahingoittuneet vihollislentäjäin\nharhaan osuneista pommeista. Sanon harhaan, sillä ne olivat tietysti\nolleet etupäässä aiotut putoamaan Metzin suurelle rautatieasemalle\nhäiritsemään siellä vallitsevaa vilkasta liikennettä. Ratapihalle\nvanhan rautatievaunun päälle oli rakennettu korkea tähystyslava,\njossa saksalaiset vartiosotilaat kuularuiskuineen ja keveine\nilmapuolustuskanuunoineen olivat joka hetki valmiit ottamaan\nmahdollisesti ilmestyvän siivekkään vihollisen lämpimästi vastaan.\nKaupungin yläpuolella leijaili saksalainen kiinnepallo, jossa\ntähystäjät lakkaamatta pitivät silmällä eteläistä ja läntistä\ntaivaanrantaa antaakseen epäilyttävän lentäjän ilmestyessä viipymättä\nhälyytysmerkin. Myöskin lentokoneita kaarteli ja kierteli parhaillaan\nilmassa, mutta ne olivat onneksi tällä kertaa kaikki omia, nimittäin\nsaksalaisia.\n\nKostoksi saksalaisten lentolaivojen ja lentokoneiden Englantiin ja\nParisia vastaan tehdyistä hävitysretkistä tekivät liittolaisten\nlentäjäeskaaderit sodan viimeisinä kuukausina tuhkatiheään\nhyökkäysretkiä Etelä- ja Länsi-Saksaan pudotellen tuhoa tuottavia\npommejaan milloin mihinkin pahaa aavistamattomaan kaupunkiin.\nTällaisten retkien tulokset olivat sotilaallisessa suhteessa aina\njokseenkin vähäiset, mutta rauhallisen väestön mielialaan ne\nvaikuttivat terrorisoivasti ja kiihdyttävästi, herättäen muutenkin\nsotaan kyllästyneessä ja kaikenlaisten puutteiden ja kärsimysten\nkiusaamassa kansassa tyytymättömyyttä omia sotilasviranomaisia\nkohtaan, jotka muka eivät olleet kyllin valppaita torjumaan tällaisia\nhyökkäyksiä ja suojelemaan rauhallisten asukkaiden henkeä ja omaisuutta.\n\nSitäkin halutumpia maalitauluja liittolaislentäjäin pommeille olivat\ntietysti sotilaallisessa suhteessa niin tärkeät paikat kuin esim. Metz.\nMutta lentohyökkäys sellaista tukikohtaa vastaan oli sangen vaikea,\nsillä Metz oli lujien maalinnoitustensa ohella varustettu myöskin mitä\ntäydellisimmillä ilmapuolustuslaitteilla. Useimmat lentohyökkäykset\nsitä vastaan olivat sen vuoksi täydellisesti epäonnistuneet ja\npäättyneet itse hyökkääjille tuhoisasti. Ainoastaan yön pimeyden\nsuojassa vihollislentäjät rohkenivatkin silloin tällöin tehdä yrityksen\nlähestyä tätä kaupunkia, kun he sensijaan voivat usein tiputella\npommejaan sellaisiin mitään pahaa aavistamattomiin, rauhallisiin\nkaupunkeihin kuin Mannheimiin, Karlsruheen y.m., vieläpä Frankfurt am\nMainiin saakka. Metzissä oli tälläkin kertaa täysin rauhallista, mutta\nnoin viikkoa myöhemmin rintamamatkani jälkeen sain lukea saksalaisista\nsanomalehdistä, että ranskalaisten kauaskantavat tykistöpatterit\nPont-à-Moussonin rintamalla olivat alkaneet pommittaa Metziä — tietysti\nvain sen ulkovarustuksia. Vahinko, että satuimme matkustamaan liian\naikaisin ja menetimme siten tilaisuuden kuulla tuota juhlallista\nkonserttia.\n\nMetzistä tiemme kääntyi pohjoiseen suuntaan kulkien _Moselin_\nlänsirannan aluetta ja luulimme aluksi saavamme matkustaa pienen\nLuxemburgin valtion kautta, mutta aivan Diedenhofin eli Thionvillen\neteläpuolella junamme poikkesi jälleen länteen tai oikeammin luoteiseen\nsuuntaan katkaistakseen saksalais-ranskalaisen valtakunnanrajan\n_Fentschin ja Audunle-Romanin_ asemien väliltä. Fentsch oli siis\nviimeinen saksalainen asema ja Audun-le-Roman ensimmäinen ranskalainen\nasema matkamme varrella. Moselin länsipuolella oleva alue molemmin\npuolin rajaa on jälleen korkeaa vuorimaata — täällä on Maasin ja\nMoselin välinen vedenjakaja. Luonto on melkein majesteetillisen\njylhää, vaikkei tosin ollakaan missään alppiseudussa. \"Vuoret\" täällä\novat vain muutamia satoja metrejä merenpinnan yläpuolella olevia\nharjanteita, joita peittävät rehevät tammi- ja pyökkimetsät, mutta ne\novat jyrkkärinteisiä, muodostaen väliinsä kapeita ouruja tai yltympäri\nsuljettuja kattilamaisia laaksoja, joiden pohjalla on kauniita kyliä ja\ntehdaspaikkoja. Rautatie kiemurtelee vaivaloisesti melkein äkkijyrkkiä\nrinteitä pitkin puhkaisten korkeimmat harjanteet lukuisina tunneleina.\n\nSamoin kuin Saarin alue on myöskin Moselin ja Maasin välinen alue,\nSaksan, Ranskan, Luxemburgin ja Belgian rajaseudun vuoret rikkaita\nkivihiili- ja rautamalmikerrostumista. Saksan puolella ovat m.m.\nUeckingenin ja Kneuttingenin suuret kaivokset ja rautatehtaat, Ranskan\npuolella taas kuuluisat Brieyn ja Longwyn kaivosalueet. Kaikki nämä\nlukuisat kaivokset ja tehtaat työskentelivät sodan aikana kuumeisella\nkiireellä Saksan sotateollisuuden hyväksi. Rauhan aikana niissä\nkäytettiin etupäässä ulkomaalaista työvoimaa, varsinkin italialaisia,\nja sodankin puhjettua tämä työvoima jäi joko vapaaehtoisesti tahi\npidätettynä suurimmaksi osaksi paikoilleen.\n\nKun saksalaiselta oppaaltamme ihmetellen kysäsimme, mikseivät\nranskalaiset ja englantilaiset lentäjät olleet pommeillaan tuhonneet\nnäitä mahtavia, Saksan armeijan varustamiselle niin tavattoman\ntärkeitä teollisuuslaitoksia, antoi hän asiantuntijan varmuudella —\nsaattajamme, luutnantti L. on nimittäin rauhan aikana erään saksalaisen\nsuurliikkeen insinööri — kysymykseemme aivan luonnollisen selityksen.\nNäihin yrityksiin oli saksalaisen kapitalin ohella sijoitettu\nsuuria belgialaisia ja ranskalaisia pääomia. Siinä syy miksi niitä\nsäästettiin. On väitetty, että maailmansota oli etupäässä kapitalistien\nja liikemiesten aikaansaama ja että juuri näiden edun vuoksi uhrattiin\nniin äärettömiä verivirtoja ja miljoonia ihmishenkiä. Olkoonpa kuinka\nhyvänsä, mutia ainakin tässä oli loistava esimerkki siitä, kuinka sota\nottaa huolellisesti huomioon kansainvälisen kapitalismin edut.\n\nOlimme siis saapunee! \"kauniiseen ranskojen maahan\", kuten\nmatkatoverini V. muisti sopivalla hetkellä huomauttaa. Sillä pienellä\nalueella Ranskan maata, johon meillä oli tällä kertaa onni tutustua,\nsaimme kuitenkin sittemmin nähdä paljon muutakin kuin kaunista, näimme\nsodan kaameaa hävitystä. Mutta siitä myöhemmin.\n\nEnsimmäiseltä ranskalaiselta asemalta lähtiessämme alkoi jo hämärtää,\nilta oli käsissä ja kietoi meidät pian tummaan vaippaansa. Olimme\nsiksi lähellä rintamaa, että junan täytyi kulkea lentäjävaaran vuoksi\nsammutetuin tulin. Taivas oli tähtikirkas, mutta kuuton, joten yö oli\nmusta kuin piki. Tuntui vähän kaamealta istua siinä pilkkopimeässä.\nSilloin tällöin katosi tähtienkin himmeä tuike vaununikkunasta ja\njunan kumeasta kolinasta ymmärsin, että kuljimme taas jonkun tunnelin\nläpi. Nopeutemme oli mahdollisimman hidasta. Oli kuljettava varovasti,\nsillä kuka voi taata, etteivät vihollisen lentäjät jossakin paikassa\nolleet rikkoneet rataa edestämme. Audunin aseman lähellä olimme\niltahämärissä nähneet ratavierellä kiskoilta suistuneen junan jätteet.\nOnnettomuus oli nähtävästi tapahtunut jo pitkä aika sitten — ehkäpä jo\nsiihen aikaan kuin sodan myrsky kulki näiden seutujen yli — syksyllä\n1914. Jäljellä oli tuskin muuta kuin vaunujen rautaosat, ikäänkuin\njonkun jättiläiseläimen luuranko. Mutta se oli kaikissa tapauksissa\nvaroittavana esimerkkinä siitä, mitä tällaisilla matkoilla voi tapahtua.\n\nVarovasti siis eteenpäin. Sivuutimme vielä monta asemaa ja pysäkkiä,\njoista mainitsemista ansaitsee Longuyon, kunnes juna vihdoin puoli\n11 aikaan illalla pysähtyi Montmédyn asemalle. Saattajamme oli\npistäytynyt ulos vaunusta ja palasi nyt ilmoittaen, että meidän oli\nastuttava junasta. Rautatiematkamme päättyi. Mutta junasta poistuminen\nei ollut niinkään helppo asia, sillä vaunumme käytäväkin oli täynnä\nmatkustajia, saksalaisia sotilaita, jotka matkasta väsyneinä nukkuivat\ntai torkkuivat matkatavaroittensa päällä. Koko junamme oli muuten\ntäynnä upseereja ja sotilaita, jotka lyhyen loman jälkeen palasivat\njälleen sotanäyttämölle, kohti uusia vaaroja ja koettelemuksia.\nSiviilimatkustajista, pientä seuruettamme lukuunottamatta, olivat\nviimeisetkin tippuneet junasta jo kaukana Saksan alueella.\n\nLausuimme jäähyväiset eräälle matkalla saamallemme uudelle tuttavalle,\nmajuri W:lle, joka Frankfurtista lähdettäessä oli junassa vallinneen\ntungoksen tähden pyytänyt ja saanut paikan meidän erikoisosastossamme.\nErittäin miellyttävä, hienosti sivistynyt ja laajatietoinen saksalainen\nupseeri. Hän kuului kruununprinssin esikuntaan, oli ollut lyhyellä\nlomalla kotimaassa ja palasi rintamalle ottaakseen nyt oman rykmentin\nkomennettavakseen. Häntä saamme melkoiseksi osaksi kiittää siitä,\nettä varsinkin lopputaipaleella niin hitaaksi käynyt matkamme tuntui\nsiitä huolimatta nopealta ja viehättävältä. Ne asiantuntemuksella\nja harvinaisella avomielisyydellä annetut selitykset, joita majuri\nW:n kanssa keskustellessamme saimme sodasta ja sotapolitiikasta ja\nyleensä kansainvälisestä asemasta maailmansodan viidennen vuoden\nalkaessa, olivat omiaan valaisemaan meidän monessakin suhteessa hämäriä\nkäsityksiämme näistä asioista. Vain ohimenevä tuttavuus, mutta tuntui\nmelkein haikealta sellaisissa olosuhteissa, kuin nyt olimme erota\ntuosta perin miellyttävästä henkilöstä.\n\nKuka tietää, mitä kaikkea hän vielä sai kokea sodan raivokkaan\nloppunäytöksen kuluessa, kuka tietää, eikö hän ehkä lepää tuolla\nvieraalla maalla, Ranskan mullassa, monien muiden uhrien joukossa. Minä\npuolestani toivoisin vielä kerran voivani tavata hänet elävien joukossa.\n\nTulomme Montmédyhyn oli tietysti asianomaisten tiedossa. Vain himmeästi\nvalaistulla asemalla otti meidät vastaan eräs esikuntaupseeri,\nhänkin arvoltaan majuri ja hänenkin nimensä alkoi W-kirjaimella.\nOrdonanssisotilaat sieppasivat matkalaukut käsistämme ja majuri W.\nsaattoi meidät aivan aseman vierellä olevaan upseerikotiin, joka\nkantoi \"Keisari Wilhelm II:n\" nimeä. Siellä meidän oli määrä viettää\nensimmäinen yömme sotanäyttämöllä, johon tämä alue voidaan jo täydellä\nsyyllä lukea kuuluvaksi. Upseerikodin todella kodikkaassa ruokasalissa\nmajuri W. selitti meille, minne olimme saapuneet ja mikä tuli olemaan\nseuraavan, s.o. ensimmäisen rintamalla oleskelupäivämme ohjelma.\n\nHollantilainen virkaveljen! Berlinissä oli sittenkin arvannut oikein.\n\nOlimme saapuneet sille läntisen rintaman osalle, jota saksalaisissa\nraporteissa nimitettiin kenraali von Gallwitzin armeijaryhmän\nrintamaksi eli tarkemmin sanottuna Verdunin pohjoispuolella toimineen\nviidennen saksalaisen armeijan keskuuteen. Seuraavien kolmen päivän\naikana oli meillä kunnia nauttia Sakan armeijan vierasvaraisuutta\nja rikastuttaa kokemustamme niillä moninaisilla näkemyksillä ja\nvaikutelmilla, joita sotakentällä tositoiminnassa oleva nykyaikainen\narmeija ja sen monimutkainen koneisto voi tarjota, me saimme astua\nvälittömään kosketukseen itse sodan kanssa.\n\nHaukattuamme hiukan sotaleipää, — mikä maistuikin erinomaisen hyvältä,\nkun illallisen olimme syöneet junassa jo k:lo 8 aikaan, — poistuimme\nmeille osoitettuihin yksinkertaisiin, mutta mukaviin huoneisiimme\nja vähän yli vuorokauden kestäneestä rautatiematkasta väsyneenä\nvaivuin pian virkistävään uneen, jota kuitenkin ehkä jonkun verran\nhäiritsivät haavekuvat huomisen päivän seikkailuista, joiden oli määrä\nalkaa todellisten kenttätapojen mukaisesti, meidän mielestämme sangen\nvarhain, nimittäin täsmälleen k:lo 7 aamulla.\n\n\n\n_Montmédy._\n\n\nMontmédyn kaupunki, jossa meidän päämajamme sotanäyttämöllä oleskelumme\naikana oli, sijaitsee _Meusen_ (Maasin) oikeanpuolisen lisäjoen\n_Chiersin_ varrella, noin 25 km Verdunista suoraan pohjoiseen,\njokseenkin saman matkan Sedanista kaakkoon, lähellä Belgian rajaa.\nSe on samannimisen hallintopiirin (arrondissementin) pääpaikka\nMeusen läänissä eli departementissa. Kaupungin asema on erittäin\nkaunis, ympäristö korkeata vuoriseutua (Ardennit). Itse kaupunki\njakautuu kahteen osaan, alakaupunkiin, joka sijaitsee jokilaaksossa,\nja yläkaupunkiin, joka on rakennettu noin 65 metriä edellisen\nyläpuolella olevalle kukkulatasangolle. Yläkaupunki on Montmédyn\nvanhin, alkuperäinen osa, se rakennettiin ja linnoitettiin 1200-luvun\nalkupuolella ja sen jälkeen se on ollut useita kertoja kiivaiden\ntaistelujen näyttämönä, kunnes se 1659 jäi pysyväisesti Ranskan\nhaltuun. Kuuluisat ranskalaiset linnoitusinsinöörit _de Ville_ ja\n_Vauban_ loivat sitten Montmédysta aikansa sotatekniikan vaatimusten\nmukaisen varustuksen. Keskuslinna eli sitadelli sijaitsee noin 230\nmetriä Chiersin laakson yläpuolelle kohoavalla kukkulalla, josta\nkoko kaupunki on saanut nimensä (Mons medius-Montmédy-keskikukkula).\nNapoleonin sodissa Montmédyn linnoitus puolustautui urhoollisesti\nkoalitsionijoukkoja vastaan vielä Waterloon taistelun jälkeenkin,\nja vasta sitten kun viholliset olivat rynnäköllä valloittaneet\nalakaupungin, linnoitus antautui kunniallisilla ehdoilla. Varusväki sai\npitää aseensa ja marssia vapaasti pois linnoituksesta. Vuosien 1870-71\nranskalais-saksalaisessa sodassa Montmédy näytteli myöskin huomattavaa\nosaa. Saksalaiset alkoivat tämän linnoituksen pommituksen kohta\nSedanin taistelun jälkeen syyskuussa 1870, mutta se piti urhoollisesti\npuoliansa ja vasta pitkäaikaisen piirityksen lannistamana Montmédyn\nvarusväki, noin 3,000 miestä, joiden käytettävänä oli 65 tykkiä,\nantautui jouluk. 14 p:nä saksalaisen kenraalin von Kameken joukoille,\nkun linnoituksen varustukset olivat vihollisen ankarasta pommituksesta\nmuuttuneet pelkiksi soraläjiksi. Rauhanteon jälkeen vallitukset\nrakennettiin uudestaan ja varustettiin uudenaikaisilla pattereilla,\nniin että Montmédy luettiin maailmansodan edellä puolustuskykynsä\npuolesta toiseen linnoitusluokkaan. Mutta saksalaisten hyökätessä\nelokuussa 1914 Belgian kautta Ranskaan Montmédy ei kyennyt kauan\nvastustamaan nykyaikaisen järeän piiritystykistön voimaa, vaan antautui\nlyhyen pommituksen jälkeen elokuun 31 päivänä.\n\nAsuntokeskuksena Montmédy on vain vähäpätöinen pikku kaupunki,\njossa yllämainittua vanhaa linnaa lukuunottamatta, ei ole mitään\nmerkillisempiä nähtävyyksiä. Asukasluku oli ennen sotaa vähän\nalle 3,000 henkeä, jotka harjoittivat viljan ja viinin kauppaa,\nnahkateollisuutta y.m.\n\nSaksalaisten lähestyessä suurin osa asukkaista oli paennut\nranskalaisten joukkojen mukana maan sisäosiin. Elämä kaupungissa\noli sen vuoksi meidän siellä vieraillessamme jokseenkin kuollutta;\nvain muutamat jälelle jääneet pikkukauppiaat jatkoivat liikettänsä\nlöytäen suurimman osan ostajistaan tietysti saksalaisten joukkojen\nkeskuudesta. Kaupungin harvat hotellit, vieraskodit ja muut suuremmat\nrakennukset olivat saksalaisten joukkojen hallussa, ne oli muutettu\nsotilaskodeiksi, upseerikodeiksi, klubi- ja kasinohuoneistoiksi.\nKeskustoria nimitettiin nyt \"Kaiserplatziksi\" ja sen varrella olevaan\nsuurempaan liiketaloon oli sijoitettu saksalainen kenttäkirjakauppa\nja sotilaslukusali. Kaikki kadut oli ristitty uudestaan. Vanhan\nranskalaisen nimen yläpuolelle oli asetettu saksalainen nimikilpi:\nKaiserstrasse, Hindenburgstrasse, Kronprinzenstrasse j.n.e. Montmédy\noli nimittäin saksalaisten joukkojen tärkeä keskityspaikka. Siellä piti\nmyöskin viidennen saksalaisen armeijan ylipäällikkö kenraali Gallwitz\npäämajaansa.\n\nCalaisista Lillen, Charlevillen ja Sedanin kautta Nancyyn vievä\nPohjois-Ranskan päärautatie kulkee Montmédyn kautta ja tästä lähtee\nsivurata Virtonin kautta Arloniin Belgiassa. Sitä paitsi Montmédy\non Longuyonin ja Audunin kautta rautatieyhteydessä Metzin kanssa,\njota viimeksi mainittua rautatietä pitkin me juuri olimme saapuneet\nMontmédyhyn.\n\n\n\n_Ensimmäisen kerran rintamalle_.\n\n\nKeskiviikko, syyskuun 4 päivä, ensimmäinen päivämme sotanäyttämöllä,\nvalkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Edellisenä iltana saamamme orderin\nmukaan nousimme lämpimistä vuoteistamme jo klo 6, pukeuduimme ripeästi,\nsillä sänkyyn ei tuotu kahvia eikä sanomalehtiä, ja puoli 7 olimme jo\ntäysilukuisina koolla \"Kaiser Wilhelm II:n\" ruokasalissa. Ryypättiin\naamukahvit ja haukattiin vähän leipää voin ja juuston kera. Saksassa\nsodan aikana voin asemesta yleisesti käytettyä marmeladia oli myöskin\ntarjona.\n\nTasan klo 7 aamulla istuimme jo upseerikodin edustalla kärsimättömästi\npuhkuvissa autoissa, joiden oli määrä kiidättää meidät lähimmälle\nrintamaosalle. Kuin lentoon lehahtaaksensa syöksähtivät biilit\neteenpäin läpi Montmédyn ja pian olimme leveällä, tasaisella\nviertotiellä, matkamme lähimpänä päämääränä Maas-joen rannalla oleva\npieni _Stenayn_ kaupunki, jonka läheisyydessä meidän oli kohdattava\nerinäisiä herroja.\n\nArvioin kulkunopeutemme ainakin 100 km tunnissa. Niin huikeaa vauhtia\nen koskaan ennen ollut ajanut. Viileä ja tyyni aamuilma löi hurjasti\nkuin myrskytuuli vastaan pannen vielä yölämpimät jäsenet hiukan\nvärisemään. Ehkä sen osaksi aiheutti myöskin jännittynyt odotus sen\njohdosta, mitä tulossa oli.\n\nAutojen kumipyörät tupruttivat useiden poutapäivien jälkeen kuivan ja\nkeveän viertotiehiekan sakeina pilvinä ilmoille. Oli melkein mahdotonta\npitää silmiänsä auki ja tarkastella nopeasti vaihtuvia kauniita\nmaisemia. Hetken kuluttua olimme kuin riihimiehiä, vaatteet, kasvot,\ntukka ja kaikki reiät pölyä täynnä. Mutta kuljettajallemme tämä meno\nnäytti olevan aivan luonnollista ja jokapäiväistä lystiä. Sodassa on\naina kiire eikä auta katsominen kauneutta tai siisteyttä. Jonkun kylän\nkohdalla, kurvapaikoissa vauhti hiukan hiljeni kiihtyäkseen jälleen\nentistä nopeammaksi varoituspillin kimakan viserryksen kaikuessa\nlakkaamatta.\n\nMuutamassa minuutissa olimme suorittaneet tuon 15 km pitkän matkan\nMontmédystä Stenayhin. Mutta emme poikenneet kaupunkiin, vaan jatkoimme\nmatkaa vielä kappaleen sen ohitse, kunnes pysähdyimme eräässä\ntienhaarassa seisovan, nähtävästi meitä odottaneen automobiilin luokse.\nHengähdin todellakin helpotuksesta tuon vimmatun kyydin jälkeen.\n\nAstuin alas vaunusta ja hierottuani vähän tomua silmistäni huomasin\nseisovani neljän sotilashenkilön edessä. Kolmella oli tuttu saksalainen\nupseeriunivormu, mutta neljäs erosi sekä virkapukunsa että ulkomuotonsa\npuolesta muista seuralaisistansa. Saattajaupseerimme suoritti lyhyen\nesittelyn. Uudet tuttavamme olivat:\n\nHänen ylhäisyytensä _Perthef_ pasha, turkkilainen kenraali, joka sodan\nalkuvuosina oli toiminut armeijan komentajana Kaukasian rintamalla\nja taistellut vaihtelevalla onnella ryssiä vastaan. Myöhemmin hänet\noli komennettu Turkin edustajaksi Itävalta-Unkarin päämajaan ja tässä\nominaisuudessa hän oli nyt, kuten mekin, tullut tutustumaan mahtavimman\nliittolaisensa Saksan armeijaan ja sodankäyntiin läntisellä rintamalla.\nUlkomuoto: vartalo lyhyenläntä, mutta leveäharteinen ja tanakka,\nihon väri tummanruskea, leuka- ja poskiparta huolellisesti ajeltu,\nviikset lyhyeksi leikatut. Tummassa tukassa jo runsaasti harmaata,\nvaikka ikää olikin, kuten myöhemmin sain kuulla, ainoastaan 46 vuotta.\nSilmät ruskeat ja vilkkaat, liikkeet nopeat. Hänen itämaalainen\nkohteliaisuutensa vaikutti melkein liialliselta vaatimattomuudelta\nniin korkean arvohenkilön puolelta. Kaikissa tapauksissa miellyttävä\nja hauska mies. Meillä olikin sitten onni nauttia hänen ylhäisyytensä\npashan seuraa melkein koko sen ajan, minkä rintamalla oleskelimme, yhtä\naamupäivää lukuunottamatta.\n\nToiset juuri kohtaamamme henkilöt olivat: eversti _Caspar_, kapteeni\nvon _Werner_ ja yliluutnantti _Schäfer_, kaikki saksalaisia\nesikuntaupseereita.\n\nNousimme jälleen autioihin, joita karavaaniimme nyt kuului siis kolme,\nja matkaa jatkettiin. Mutta pian uusi pysähdys ja uusi esittely. Tällä\nkertaa saimme tutustua saksalaiseen ylhäisyyteen, 21:n armeijakunnan\npäällikköön, kenraaliluutnantti von _Oveniin_. Arvokas ja iäkäs soturi,\nmutta jalalta vielä ketterä kuin nuorukainen. Häntä seurasi kaksi\nesikuntaupseeria, majuri von _Zeltmann_ ja everstiluutnantti _Jahn_.\n\nSeurueemme oli nyt täysilukuinen ja matkaa jatkettiin sitten entisellä\nkiivaudella ja tomupilvien tuprutessa suoraan etelää kohti Maas-joen\nvartta seuraavaa suurta viertotietä pitkin.\n\nTuontuostakin sivuutimme kuormastokolonneja, raskaita\nlastiautomobiileja eli voimavaunuja, moottoripyörällä kiitäviä\nlähettisotilaita, patrulleja, jotka olivat joko matkalla rintamalle\ntahi palasivat sieltä — kuormarattaat ja voimavaunut naamioidut\nvihreillä lehvillä. Näin vilkkaan liikenteen vallitessa ja meidän\nnopeudellamme olisi joka hetki voinut odottaa yhteentörmäystä, mutta\nkaikki meni onnellisesti, sillä autojemme varoitusmerkit käänsivät\nkuin taikasauvalla kaikki ajopelit ja muut kulkijat aina määrätylle\npuolelle ja tie oli esteetön. Sivuutimme _Mouzayn_ pikkukylän ja\n_Dun_-sur-Meusen kauppalan, kunnes vihdoin pysähdyttiin ja noustiin\nvaunuista. Varsinainen päivätyömme alkoi.\n\n\n\nErään leiripaikan tarkastus.\n\n\nKenraali von Ovenin mieskohtaisella opastuksella saimme nyt tarkastaa\nsaattajaimme ilmoituksen mukaan noin 10 km päässä ranskalaisten\netulinjoilta olevaa leiripaikkaa, jossa palveluksesta vapaat\nreservijoukot saivat levähtää ja nauttia niitä mukavuuksia, mitä\ntaistelutantereella, vihollisen kuulilta hiukan syrjässä, voidaan\ntarjota. Katseltiin asuntoparakkeja mukavine riippusänkyineen,\npistäydyttiin kenttäkylpylässä, jossa upseerit tai sotilaat raskaan\npäivätyön jälkeen voivat puhdistautua ja virkistää itseänsä\nyksinkertaisissa, mutta tarkoitustaan täysin vastaavissa ammeissa.\n\nMutta tarjotaanpa täällä henkistäkin virkistystä. Astumme tilavaan\nja tavallista korkeampaan lautarakennukseen, jossa koko permantoa\npeittävät pitkät penkkirivit kuin teatterissa. Olemme todella\n_teatterissa_, elävien kuvien teatterissa, ja hänen ylhäisyytensä\nmääräyksestä meille esitetään erinomainen filmi: ratsastuskilpailut.\nSangen selviä kuvia. Tällaisia kinoteattereita oli saksalaisten\nlinjojen takana läntisellä sotanäyttämöllä useita satoja pitkin\nrintamaa ja ne kuuluivat olevan sotilaille lepohetkinä erittäin\nhaluttuja huvipaikkoja.\n\nTeatterinäytännön päätyttyä vietiin meidät toiseen sivistyslaitokseen,\nnimittäin _kenttäkirjakauppaan_. Sieltä voi tiedonhaluinen sotilas\nostaa hauskaa ajanvietettä. Tarjona oli etupäässä sotakirjallisuutta,\nmutta myöskin muuta opettavaista ja — mikä parasta ja varmaankin\nhalutuinta lukemista — kotimaan sanomalehtiä, jotka saapuivat tänne\nsangen tuoreina, vain parin päivän vanhoina. Sanomalehtien hankinnassa\nja myynnissä kirjakaupan vakuutettiin noudattaneen täydellistä\npuolueettomuutta ja ostajan makua. \"Deutsche Tageszeitungin\"\nja muiden oikeistolehtien rinnalla oli myöskin vapaamielisiä\nvasemmistolehtiä saatavana. Meille näytettiin \"Berliner Tageblatt\"\nja \"Frankfurter Zeitung\", mutta \"Vorwärtsia\", sosialidemokraattien\npää-äänenkannattajaa, en huomannut. Sitä paitsi oli liikkeessä\nmonenlaista muuta kirjakauppa-alaan kuuluvaa, postikortteja,\nkirjepaperia, kirjoitustarpeita, kuuluisimpien kenraalien muotokuvia\ny.m.\n\nPoikkesimme vielä \"hovin\" hevostallissa, jossa oli erittäin hyvin\nruokittuja, leveäselkäisiä, tukevajalkaisia kuormanvetäjiä, sekä\nkaniinitarhassa, jonka pyöreäsilmäisistä asukkaista niistäkin voi olla\njoskus yksitoikkoisen kenttäelämän lomassa sekä huvia että hyötyä.\nKaniininpaistia tarjotaan Berlinin parhaimmissakin ravintoloissa.\n\nKoko leiri oli rakennettu syrjään tiestä, matalan lehtimetsän kätköön,\njosta ohikulkijan oli sitä mahdoton huomata. Tuskin sitä oli keksinyt\nvihollislentäjänkään tarkka silmä.\n\nLyhyt tarkastuskäyntimme oli päättynyt. Nousimme jälleen biileihimme —\nniitä oli nyt neljä — ja matkaa jatkettiin etelään tai hiukan kaakkoon\npäin, s.o. _Verdunia_ ja vihollisrintamaa kohti. Muutaman minuutin\nkuluttua ajoimme pieneen _Vilosnesin_ kylään, jonka läheisyydessä\ntarkastimme laitosta, jota tuskin on jokaisessa Suomen kaupungissakaan,\nnimittäin sähkölaitosta. Sijoitettuna vanhaan myllyrakennukseen,\nvalmisti tämä sähkötehdas virtaa sekä käyttövoimaksi että\nvalaistustarpeisiin. Täältä oli vedetty johtolankoja moniin paikkoihin,\nensimmäisenkin linjan suojakaivoksiin, joiden miehistöt voivat siis\nkirkkaan sähkölampun valossa lukea mahdollisesti mukaan otettua\nsanomalehteä, kenttäpostin tuomaa rakasta kirjettä, syödä ateriansa tai\nsuorittaa muita tehtäviä. Tehdasta käytti Maas-joen veden pyörittämä\nturbiiniratas.\n\nVielä pari kilometriä eteenpäin ja tulimme vieläkin pienempään _Sivryn_\nkylään, jossa oli kuitenkin omat nähtävyytensä. Kaksi taloa, joihin\nliittyy historiallisia muistoja. Toisessa niistä on 1870—71 vuosien\nsaksalais-ranskalaisen sodan aikana asunut itse Saksan rautakansleri\nOtto von _Bismarck_. Toinen taas, joka sijaiten saman kadun varrella\nmelkein vastapäätä Bismarck-taloa, on voittanut maineensa paljon\nmyöhemmin, vasta maailmansodan aikana. Sodan ensimmäisinä vuosina\nsuuren kuuluisuuden saavuttanut saksalainen lentäjäupseeri _Boelcke_,\njoka v. 1916 sai surmansa ilmataistelussa Verdunin yläpuolella, oli\nasunut puheenalaisessa talossa. Se oli hänen viimeinen maallinen\nasuntonsa. Kadunpuoleisessa päädyssä oli asianomainen muistokirjoitus.\n\nBismarck-talo oli sangen pahasti vahingoittunut granaattien osumista,\n— ranskalaistenko vai saksalaisten, on mahdoton ratkaista, — mutta\nBoelcke-talo oli säilynyt verrattain hyvin, vaikkei senkään ikkunoissa\nollut tuskin ainoatakaan ruutua eikä kehyksiä, toisin sanoin, jälellä\nolivat vain ikkuna-aukot. Vilosnesin ja Sivryn kylät, aikoinaan ehkä\nhyvinkin sieviltä ja kodikkailta näyttäneine tiilirakennuksineen,\nolivat nyt, kuten yleensä kaikki ihmisasumukset rintamavyöhykkeessä tai\nsen välittömässä läheisyydessä, autioita, harmaita kivikasoja, joissa\nmitkään elävät olennot, tuskin yököt ja rotatkaan, eivät viihtyneet.\nJohonkin paremmin säilyneeseen taloon tai sivustarakennukseen oli ehkä\nyksityinen saksalainen vartiosto ottanut tilapäisen asuntonsa.\n\n\n\n_Verdun ja sen historialliset kunnaat edessämme._\n\n\n\nAjoimme vielä jonkun matkaa Sivrystä edelleen, kunnes autot pysähtyivät\nkorkean, metsänpeittämän harjanteen juurelle. Se oli 371 metrin\nkukkula, jonka huipulle meidän oli määrä kiivetä ihaillaksemme sieltä\navautuvaa laajaa näköalaa.\n\nMarssittuamme jalkaisin noin 20 minuutin matkan kiperää ylämäkeä\nsaavuimme vihdoin \"kukkulan 371\" korkeimmalle kohdalle, jossa\nsaksalaisilla oli puiden latvojen tasalle rakennettu tähystystorni.\nNousimme kiertoportaita ylös. Nähtävästi huomaavaisuudesta turkkilaista\nvirkaveljeänsä kohtaan tahtoi kenraali von Oven olla kaikkialla itse\nmukana antamassa päteviä selityksiänsä. Nytkin hän oli ensimmäinen mies\nkapuamaan torniin, jossa nuorempaakin päätä hiukan huimasi.\n\nEteemme levisi suuremmoinen näky. Kaikkiin ilmansuuntiin voi katse\nesteettä liitää äärettömiin. Takanamme, s.o. sillä taholla, josta\nolimme tulleet, keinuivat saksalaiset kytkypallot tähystäjineen\nmäärätyn matkan päässä toisistansa. Näkyvissämme oli niitä ainakin\nviisi tai kuusi, en enää tarkoin muista. Ne ovat armeijan silmiä,\njotka tarkasti seuraavat vihollisen toimia ollen joka hetki valmiit\nepäilyttävää liikettä huomatessaan raportteeraamaan siitä asianomaiseen\npaikkaan. Tähystäjäkori on nimittäin puhelimella alhaalla maassa olevan\nvartioston yhteydessä, jolla vuorostaan on monenlaiset keinot tiedon\nedelleen toimittamiseksi. Vastaisella puolella, vihollisen linjojen\ntakana oli ilmassa samanlainen pallorivi, jolla oli tietysti sama\ntarkoitus ja tehtävä. Nämä molemmat, noin 10—12 kilometrin päässä\ntoisistaan olevat tähystyspallorivit osoittivat havainnollisesti\nrintaman suuntaa, ikäänkuin tienviitat talvisin aavalla järvenjäällä.\nMuutoin asemaa tuntemattoman katselijan olisikin mahdoton sanoa,\nmissä molemmat vastustajat seisovat vastakkain. Ei edes kaukoputkella\nvoi erottaa mitään määrättyä rajalinjaa etuasemien välillä.\nKaikki — tykistöpatterit, kuularuisku- ja jalkaväki vartiostot ja\nmuut varustukset — ovat niin huolellisesti kätketyt maan sisään,\nmetsikköihin tai, missä niitä ei ole, keinotekoisten suojusten taakse.\nOlemme siis saksalaisten puolustusasemien sisäpuolella, tarkemmin\nsanoen noin 5 kilometrin päässä vihollisen etumaisista vartioasemista.\n\nTarkastamme nyt todellisen rintamakartan ja kaukoputken avulla\neteläisellä suunnalla leviävää aluetta, joka muistuttaa myrskyn\nmyllertämää, mutta äkkiä jähmettynyttä merenpintaa, jossa aallonharja\nja -laakso seuraavat loppumattomiin toisiansa. Edessämme on kuuluisa\nVerdunin taistelutanner, jossa kevätkuukausina 1916 saksalaisten suuren\nrynnistyksen aikana ja myöhemmin ranskalaisten vastahyökkäysten aikana\nniin tuimasti ja verisesti oteltiin. Kun luo katseensa harjanteiden\nja kukkulain välitse kiemurtelevan Maas-joen laaksoa pitkin\netelä-kaakkoon, niin voi jo paljaallakin silmällä huomata kaukana\nmaasta kohoavan terävän huipun. Se on Verdunin tuomiokirkon Notre-Damen\ntorni. Kaksoiskiikarilla tarkastaessani näen aivan selvästi koko\nkirkon, joka sijaitsee ylemmässä kaupunginosassa, mutta myöskin itse\nkaupungin taloryhmiä. Saksalaisten seuralaistemme vakuutuksen mukaan\nvoi oikein kirkkaalla ilmalla nähdä ihmisiäkin liikkuvan kaduilla,\nvaikka välimatka onkin noin 16 km. Tällä kertaa ilma oli jonkun verran\nutuinen, joten \"sihti\" ei ollut aivan hyvä enkä mitään ranskalaisia\nvoinut nähdä.\n\nKuinka monta kertaa olivatkaan saksalaiset soturit tältä kukkulalta\nhimoiten tähystelleet Verdunia, joka lujasti linnoitettujen kukkuloiden\nympäröimänä lepää tuolla Maas-joen laaksossa kuin myrskytuulelta\nsuojaan rakennettu linnunpesä. Tällä pienellä kaupungilla, jonka\nasukasluku oli ennen sotaa noin 23,000 henkeä, on vanha mainehikas\nhistoria. Se on roomalaisten Virodunum, siellä Kaarle Suuren pojanpojat\nLothar, Ludvig saksalainen ja Kaarle kaljupää jakoivat isänsä\nvaltakunnan keskenään — Lotharista sai sitten Lothring nimensä — ja\nmyöhempinä vuosisatoina on se saanut kokea monenlaisia sekä sotaisia\nettä rauhallisia vaiheita. Vuosien 1870—71 saksalais-ranskalaisen sodan\naikana se antautui vasta pitkän piirityksen jälkeen ja kunniallisilla\nehdoilla. Mutta todella kuolemattoman maineen Verdun on saavuttanut\nvasta maailmansodassa. Kaksi kertaa sen lujat varustukset tekivät\nturhiksi voittamaan tottuneiden saksalaisten ryntäyspataljoonien\nsuurimmatkin ponnistukset tunkeutua idästä päin Ranskaan. Ensimmäisen\nkerran se tapahtui, kuten tunnettua, syyskuun alussa 1914, Marnen\ntaistelun aikana, jonka ranskalaisille edulliseen tulokseen Verdunin\nkestävyys epäilemättä ratkaisevasti vaikutti, ja toisen kerran keväällä\n1916, jolloin kymmenet, ehkä sadattuhannet urhoolliset saksalaiset\nvuodattivat verensä kuiviin sen kukkuloiden rinteillä pääsemättä\npäämääräänsä — tuohon pieneen kaupunkiin.\n\nKäännän kaukoputken itse kaupungista noita sen kukistumattomia\nsuojamuureja kohti. Kaakossa, noin 13 km päässä tähystyspaikaltamme,\non Douaumontin kukkula ja samanniminen linnake, jonka saksalaiset jo\nkerran kalliilla hinnalla valloittivat, mutta josta he sitten olivat\npakoitetut jälleen luopumaan. Sen rinteet ovat muuttuneet todellisiksi\nmetallikaivoksiksi, satojatuhansia tonneja ovat saksalaisten kanuunat\nsyösseet sinne rautaa ja terästä. Douaumont on erään saksalaisen\nupseerin sanojen mukaan läntisen sotanäyttämön enimmin pommitettu\npaikka. Nyt täällä vallitsi jo pidemmän aikaa suhteellinen hiljaisuus,\nainoastaan silloin tällöin kuului joitakin yksityisiä tykinlaukauksia.\nJuuri siinä tähystellessämme kohoaa Douaumontilta kaksi tuli- ja\nsavupatsasta ilmaan — kaksi järeää saksalaista kranaattia on iskenyt\nsiellä maaliinsa, ammuttuina jostakin tähystyspaikkamme itäpuolelta,\nluultavasti Ornes-harjanteen takaa.\n\nTähystysaseman päällikkö, nuori luutnantti, selittää meille yhä\nedelleen seudun merkillisyyksiä, asettaen kiikarin aina mainitsemaansa\nmetsää, kylää tai kukkulaa kohti. Douaumontin takana on yhtä kuuluisa\nVauxin linnake ja kylä sekä vähän kauempana Damloup, vaikkei niitä voi\nkiikarillakaan selvästi nähdä. Suoraan edessämme Maasin varrella on\nConsenvoyen kylä ja metsä, vähän kauempana etelässä Brabant-sur-Meusen\nja Samognieuxin kylät, joiden välitse puolueeton rintamavyöhyke nyt\nkulkee, ja niiden takana Maasin suuressa mutkassa on Talon-harjanne\n— kaikki Maas- eli Meuse-joen itärannalla. Yhtä laaja on näköala\nmyöskin Maasin yli, sen länsirannan alueelle aina Argonnen metsiin\nsaakka, jotka häämöttävät taivaanrannalla. Mielenkiintoamme herättävät\nsellaiset paikat kuin Mort-Homme (kuollut mies) ja 304 metrin\nkukkula, josta aikoinaan niin hurjasti viikkokausia taisteltiin ja\njotka väliaikaisesti olivat jo saksalaisten hallussa, mutta olivat\nnyt jälleen ranskalaisten linjojen takana. Kaukana lounaassa, aivan\nlähellä Argonnea, näkyy Vauquoisin vaaleahietainen harjanne, jolla\npitäisi olla samanniminen kylä. Rintama kulkee nyt (syysk. 4 p.) Maasin\nlänsipuolella Forges-puron etelärantaa Bethincourtin ja Malancourtin\nkautta Avocourtin pohjoispuolitse Argonneille.\n\nMutta kaikki nämä taisteluraporteissa aikoinaan niin usein mainitut\nkylät ja metsät ovat nyt ainoastaan nimiä, niitä ei enää ole olemassa.\nKoko tarkastamamme alue Verdunin koillis-, pohjois- ja luoteispuolella\non todellista erämaata, jossa ei kasva puita eikä pensaita, tuskin\nrikkaruohoakaan. Maanpinta on yltyleensä täynnä granaatinreikiä,\nkuin jättiläiskuokalla kuokittu. Kaikki on kuollutta. Ja kuitenkin\nasui tämän hävityksenkauhistuksen keskellä viikko- ja kuukausimääriä\neläviä olentoja, ihmisiä, joiden täytyi joka hetki olla valmiina joko\nsurmaamaan tai tulla surmatuksi. Vilunväreet kulkevat selkää pitkin\ntätä ajatellessa.\n\nOlemme nähneet kylliksi ja laskeudumme alas tornista. Mutta ennenkuin\njätämme tämän \"huvilinnan\", pyydetään meitä merkitsemään nimemme\nja kotipaikkamme vieraskirjaan. Sen tehtyämme sanomme jäähyväiset\ntalon asukkaille ja palaamme alhaalla kukkulan juurella odottavien\nautomobiiliemme luokse. Juuri samalla hetkellä alkaa läheisyydessä\nkiivas tykinammunta.\n\nSaksalaiset saattajamme olivat kohta selvillä, mistä oli kysymys.\nKiikarit suunnattiin taivasta kohti ja pian olimme keksineet ilmassa,\narviolta noin 3,000—4,000 metrin korkeudessa, kaksi vihollisten\nlentäjää, joita saksalaiset ilmapuolustuskanuunat nyt kiivaasti\npommittivat. Granaatit räjähtelivät tiheänä renkaana lentäjien\nympärillä, jotka näyttivät pieniltä kuin pääskyset. Mutta osuminen\nnoin korkealla olevaan alati liikkuvaan maaliin on hyvin harvinainen\nsattuma. Pommituksesta on kaikessa tapauksessa tarkoitettu tulos.\nVihollislentäjä tulee häirityksi eikä voi tehdä havaintoja, ottaa\nvastustajan asemista valokuvia j.n.e. Niinpä nytkin nuo kaksi\nsiivekästä urkkijaa poistuivat vähitellen kierrellen ja kaarrellen,\nnousten ja laskien saksalaisten linjojen yläpuolelta meidän turhaan\nodottaessa niiden putoamista.\n\n\n\n_Montfaucon._\n\n\nLaskeuduttuamme 371 metrin kukkulalta palasimme Sivryn kylään,\najoimme Maas-joen yli sen länsirannalle — väliaikaista siltaa\nmyöten, sillä varsinaisen sillan olivat ranskalaiset syyskuun alussa\n1914 peräytyessään räjähdyttäneet rikki. Lähin päämäärämme oli\nnyt _Montfauconin_ kauppala noin 9 km Maasista länteen. Tie kulki\n_Dannevouxin_ ja _Septsargesin_ pahasti tuhoutuneiden pikku kylien\nkautta rintaman suuntaan, paikoitellen noin 5 kilometrin päässä siitä.\nMontfaucon (suomeksi Haukkavuori), sijaitsee kauniilla paikalla,\njokseenkin korkealla (342 m merenpinnan yläpuolella olevalla)\nharjanteella, josta on laaja näköala melkein kaikkiin suuntiin.\nVarmaankin on itse kauppalakin aikoinaan ollut sangen kaunis katsella.\nNyt se on autio ja tyhjä. Sodan hirmuhenget ovat pidelleet sitä\nsäälimättömän kovakouraisesti. Suurin osa taloista on sananmukaisesti\nraunioina. Kirkkokaan ei ole säästynyt hävitykseltä. Melkein koko\nkatto on romahtanut sisään ja myöskin seinissä on ammottavia aukkoja.\nMerkillistä kyllä kellotorni on jäänyt aivan eheäksi.\n\nSeisomme kirkkopihalla, josta on suora ja esteetön näköala vuosien\n1916 ja 1917 taistelutantereelle. Vauquois, Avocourt, Malancourt, 304\nmetrin kukkula ja Mort-Homme ovat jälleen edessämme, mutta paljon\nlähempänä kuin 371 metrin kukkulalta katsottuina — ainoastaan 5—8\nkm päässä. Myöskin Douaumont ja Vaux näkyvät kauempana itäkaakossa.\nSurullinen näky, vain kuollut erämaa, missä neljä vuotta sitten\noli hedelmällisiä vainioita, kauniita puutarhoja ja pikku kyliä\nonnellisine asukkaineen. Vaikka tiedämmekin, missä vihollisen linjat\nkulkevat, emme kaukoputkellakaan tarkastaessamme huomaa vähintäkään\nliikettä. Taulu on aivan eloton. Kaamea hiljaisuus vallitsee koko\nseudussa. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu sivulta hermostuttavaa\nkonekiväärin rätinää, joka oppaittemme selityksen mukaan on kuitenkin\nvain saksalaisten kuularuiskukomppaniain harjoitusammuntaa. Vihollinen\nei anna vähintäkään elonmerkkiä itsestään. Ja kuitenkin voimme olla\nvarmat siitä, että sen etuvartiot olivat kyllä meidät huomanneet, kun\nsiinä seisoimme aivan avoimella paikalla. Saksalaiset saattajamme\nvaroittivatkin meitä tuontuostakin väistymään hiukan puitten varjoon,\nhuomauttaen, että ranskalaiset, jotka varmaankin olivat nähneet neljän\nautomobiilimme tulon, voisivat luulla, että täällä oli saksalainen\nesikunta, eivätkä ehkä voisi voittaa kiusausta lähettää meille muutamia\nvähemmän miellyttäviä tervehdyksiä.\n\nMutta tarpeetonta varovaisuutta! Kaikki on mielestäni liiankin\nrauhallista. Kirkkomäen rinteillä näkemämme jokseenkin verekset\ngranaattien kaivamat kuopat puhuivat kuitenkin varoittavaa kieltä,\ntodistaen meille, ettei täällä aina ole vallinnut eikä varmaankaan\ntule vallitsemaan sellainen hiljaisuus kuin nyt. Se olikin vain\ntyyntä myrskyn edellä. Kukapa meistä olisi silloin uskonut, että\nnoin kolme viikkoa myöhemmin tällä samalla paikalla oli riehuva mitä\nhurjin, verinen taistelu, ja että Montfaucon olisi silloin toisissa\nkäsissä. Varmaankin jo silloin, kauniina syyskuun 4 päivänä, jolloin\nme kolme suomalaista sanomalehtimiestä uteliaina töllistelimme\nMontfauconin kirkkomäellä, vallitsi rintamalinjan vastaisella puolella\ntulinen touhu, tehtiin kiireellisiä valmistuksia suunniteltua\nhyökkäystä varten. Jokainen yö lisäsi varmaankin amerikkalaisten\nryntäyspataljoonien, tykistöpatterien ja tankkien lukua Argonnen ja\nMaasin välisellä linjalla. Ja syyskuun 27 päivänä kenraali Liggetin\namerikkalaiset joukot valloittivat Montfauconin, s.o. ne kivikasat,\nmitkä siitä vielä olivat jälellä.\n\nMontfauconin kukkulan pohjoisella rinteellä saimme tilaisuuden tutustua\nsaksalaiseen kenttätelefooniasemaan, joka sijaitsi syvälle mäkirinteen\nsisään kaivetun, pitkän ja kostean holvikäytävän perukassa. Siellä\nyhtyivät lukemattomat johtolangat, joita myöten uloimmatkin etuvartiot\nvoivat päästä kauempana selkäpuolella olevien esikuntien yhteyteen,\nja samoja lankoja pitkin taas esikuntien määräykset toimitettiin\netulinjain joukoille. Telefonistit työskentelivät sekä yöllä että\npäivällä sähkölampun valossa.\n\nAivan puhelinaseman läheisyydessä oli myöskin kenttäkeittiö, sekin\nkaivettu maan sisään. Maistoimme juuri höyryävää perunasoppaa, joka\nmielestämme oli kaikinpuolin moitteetonta. Ruokajärjestys on sekä\nupseereille että sotamiehille sama — kaikki saavat ravintonsa perheen\nyhteisestä suuresta padasta. Pistäydyimme vielä upseeriparakissa eli\n\"Casinossa\" kuten oven päällä oleva leikillinen kyltti ilmoitti.\nYksinkertainen kenttäasunto välttämättömine pöytineen, istuimineen ja\nmakuulavoineen, seinät koristetut kotimaasta saapuneilla kuvakorteilla,\npilakuvilla y.m.\n\n\n\n_Sotatieteellisiä opinnoita._\n\n\nMutta meillä ei ollut aikaa pidempään vierailuun yksityisten\njoukko-osastojen luona. Edeltäpäin tarkoin määrätyn ohjelman suoritusta\noli jatkettava.\n\nMontfauconista retkemme suuntautui takaisin rintaman selkäpuolelle,\nsiis pohjoiseen päin. Ajoimme perinpohjin tuhoutuneen Nantilloisin\npikkukylän kautta Cunelin kylään, jonka ympäristöllä olevissa\nmetsiköissä meille oli jotakin uutta nähtävää ja kuultavaa. Täällä oli\nnäet tykistön insinöörijoukkojen majapaikkoja tiheisiin viidakoihin\nkätkettyinä. Saimme nähdä nerokkaita koneita ja kuulla esitelmiä\nmenettelytavoista, joiden avulla nopeasti ja matemaattisen tarkasti\nvoidaan määrätä minkä hyvänsä vihollispatterin asema ja etäisyys, jos\nse vain on kyllin julkea paljastaakseen olemassaolonsa avaamalla tulen\nmeidän asemiamme vastaan. Jos esim. jokin vihollisen tykki, jonka asema\non ollut tuntematon, alkaa ampua, laskevat eri kohtiin sijoitetut\nhavainnontekijät, kuinka paljon aikaa kuluu laukauksesta syntyvän\nvaloilmiön ja kaikuilmiön eli jyrähdyksen välillä, ja samalla määrätään\nmyöskin tarkan asteikon mukaan suunta, josta valoilmiö huomattiin. Nämä\nhavainnot ilmoitetaan puhelimella \"valo- ja kaikumittausjoukoille\",\njotka parissa minuutissa sitten koneittensa ja karttojensa avulla\nlaskevat miltei sentilleen, missä asianomainen vihollisen tykki\nsijaitsee. Tällöin on myöskin otettava huomioon sääsuhteet, onko\nkuiva vai kostea, tyyni vai tuulinen ilma, sillä kaikki nämä seikat\nvaikuttavat jonkun verran ammunnan tarkkuuteen.\n\nVaikka jalkaväkeä onkin yhä edelleen pidettävä armeijan pääaselajina,\non kuitenkin tykistö sen rinnalla nykyaikaisessa sodassa saavuttanut\nkerrassaan ratkaisevan merkityksen sekä hyökkäys- että puolustusaseena,\nsekä liikunto- että asemasodassa. Molemmissa tapauksissa tykistön\ntehtävänä on jalkaväen, liikuntosodassa myöskin ratsuväen toiminnan\ntukeminen, mutta erilaisissa olosuhteissa se tätä tehtäväänsä\nsuorittaessaan käyttää luonnollisesti erilaisia menettelytapoja.\n\nLiikuntosodassa tykistöltäkin vaaditaan suurta liikkuvaisuutta, kykyä\nsiirtyä nopeasti paikasta toiseen aina yleisen aseman kehityksen\nmukaan ja sen vuoksi tällöin tuleekin etupäässä käytäntöön kevyt\nkenttätykistö. Asemasodassa sitä vastoin, rintamien pysyessä usein\nkuukausimääriä suurin piirtein katsottuna samoilla linjoilla,\ntykistönkään ei tarvitse niin usein vaihtaa paikkaa, mutta tällöin\nsiltä vaaditaan suurempaa vaikutusta vastustajan kiinteiden,\nlujasti varustettujen asemien tuhoamiseksi. Keveän kenttätykistön\nohella asemasodassa sen vuoksi käytetään myöskin järeätä tykistöä,\njoka ennen tuli käytäntöön ainoastaan linnoituksia piiritettäessä\nja puolustettaessa. Työstötekniikassa onkin maailmansodan aikana\ntapahtunut huimaava kehitys. Kaikki muistamme, kuinka suurta huomiota\nherättivät sodan alussa saksalaisten 42 sentimetrin mörssärit, joiden\nsinkauttamien jättiläisgranaattien satuttamina valloittamattomina\npidettyjen linnoitusten teräs- ja rautabetoonikupolit murtuivat kuin\nmunankuoret. Myöhemmin liittolaisetkin rakensivat kanuunia, joiden\nkaliiberi on 50 à 52 cm, ja sodan viimeisenä vuonna saksalaiset\nhämmästyttivät jälleen maailmaa uudella jättiläistykillä, joka pommitti\nParisia yli 100 kilometrin etäisyydestä.\n\nKun asemasodassa molempien vastustajain elävät voimat, sotajoukot ovat\nkätkeytyneet maahan kaivettuihin ja keinotekoisesti varustettuihin\nsuojuksiin, käytetään niiden tuhoamiseksi etupäässä mörssäreitä,\njuoksuhautatykkejä ja miinanheittäjiä, joiden ampuma luoti lentää\nkorkeassa kaaressa ja putoaa jyrkästi ylhäältä päin maaliinsa. Loivasti\nampuvia kanuunia käytetään ainoastaan ammuttaessa pitkältä matkalta\nnäkyvään maaliin. Samasta syystä käytetään asemasodassa shrapnellien\nasemasta granaatteja, joiden voimakkaat räjähdysainepanokset joko\nkokonaan murskaavat vastustajan varustukset ja niihin kätkeytyneet\njoukot tahi vaikuttavat niin tärisyttävästi vastustajan hermostoon,\nettä hän menettää toimintakykynsä. Viimeksi mainitun tarkoituksen\nsaavuttamiseksi käytettiin maailmansodassa myöskin aivan uusia,\nmyrkyllisillä kaasuilla täytettyjä ammuksia. Kun nämä kaasut ovat\nilmaa raskaampia, hiipivät ne pitkin maanpintaa tehden siten elävien\nolentojen oleskelun ammunnan alaisena olevalla alueella pidemmäksi\naikaa mahdottomaksi. Asemasodassa kaasupommit ovat osoittautuneet hyvin\ntehokkaiksi, mutta liikuntasodassa on usein vaara tarjona, että omat\njoukot joutuvat niiden myrkyttämälle alueelle.\n\nAsemasodassa tykkien luku on jalkaväkeen verraten paljon suurempi kuin\nliikuntasodassa ja ne sijoitetaan tavallisesti useampiin peräkkäisiin\nlinjoihin, kevyet etupuolelle, järeämmät tykit takimaiseen linjaan.\nTykit ovat aina valmiiksi tähdätyt määrättyä maalia kohti, sillä\nvastustaja voi milloin hyvänsä ryhtyä hyökkäykseen. Samalle patterille\non tavallisesti määrätty useampiakin maaleja, vihollisen linjojen\ntakana olevan joukkojen kokoontumispaikan tahi hänen yhdyskäytäviensä\nja teittensä pommitus. Viimeksi mainituissa tapauksissa käytetään\nsekä shrapnelleja että granaatteja. Vastustaakseen tällaisen\nhävitystulen vaikutusta vihollinen suuntaa osan tykeistään jotakin\nvastustajan patteria vastaan. Tällöin kehittyy usein vilkas tykistöjen\nkaksintaistelu, johon molemmin puolin vähitellen yhtyy useampia\npattereita. Jos on kysymys laajemmin suunnitellun hyökkäyksen\nvalmistamisesta, pitää hyökkääjä yllä tuollaista hävitystulta\nlakkaamatta useita päiviä, vieläpä viikkokausia, kuten englantilaiset\nja ranskalaiset Flanderin, Sömmen ja Aisne-joen taistelujen aikana\nv. 1917. Saksalaiset sitä vastoin ovat useimmiten käyttäneet toista\nmenettelytapaa, lyhytaikaista, tavallisesti vain muutamia tunteja\nkestävää tykistövalmistelua, joka tosin ei kykene täydellisesti\ntuhoamaan vastustajan kenttävarustuksia, mutta vaikuttaa siveellisessä\nsuhteessa sitä tärisyttävämmin niiden miehistöön tehden heidät kokonaan\nvastustuskyvyttömiksi. Niinpä esim. Chemin des Damesin taistelussa\ntoukokuun lopulla 1918 ranskalaiset etulinjani joukot joutuivat\nmelkein kokonaan ja aivan vahingoittumattomina saksalaisten vangiksi.\nAnkarasta pommituksesta tupertuneina ne eivät kyenneet edes nousemaan\nsuojahaudoistaan. Kun ryntäysjoukot syöksyvät esiin vallatakseen\nvihollisen etuasemat, siirtää tykistö tulensa näiden asemien\nselkäpuolelle muodostaen todellisen tuliverhon, joten vihollinen\nestetään lähettämästä apuväkeä etulinjan joukoilleen. Tällaisen\nsulkutulen aikaansaamiseksi ryhtyvät nyt toimintaan kenttätykit, jotka\nvalmistavan pommituksen aikana ovat vaienneet, koska niiden tuli on\ntehoton suojahautoihin kätkeytyneitä vihollisjoukkoja vastaan. Mutta\ntällaista tulta, jota ylläpidetään mitä suurimmalla kiivaudella ja\npommien sataessa niin tiheään, ettei \"tuliverhoon\" jää ainoatakaan\naukkoa, voi kestää vain lyhyen ajan, sillä muuten ampumatarpeiden\nkulutus kävisi liian suureksi ja tykit turmeltuisivat liiallisesta\nkuumenemisesta.\n\nPuolustusasemassa oleva vastustaja koettaa taas torjua hyökkäyksen\nsuuntaamalla tykistönsä tulen niitä hyökkääjän pattereita vastaan,\njoiden tuli käy erityisen haitalliseksi, ja toimii yleensä niin, että\njokainen hyökkäysyritys saataisiin tukahutetuksi jo alkuunsa. Heti\nkun ilmoitetaan, että vihollisen etumaiset suojakäytävät täyttyvät\njoukoilla, joten siis rynnäkkö on todennäköinen, alkaa hän suurella\nosalla tykistöänsä ja kaikilla pomminheittäjillään hävitystulen noita\nmiehitettyjä asemia vastaan. Tähän pommitukseen eivät ota osaa keveät\nkenttätykit, vaan ne odottavat siksi, kunnes vastustajan hyökkäysjoukot\ntulevat esiin suojakaivannoistaan, ehkäistäkseen tällöin sulkutulellaan\nniiden etenemisen.\n\nJo ylläsanotusta ilmenee, kuinka tärkeätä on, että tykistö alkaa\ntoimintansa oikeaan aikaan, mikä taas on mahdollista ainoastaan sen\nkautta, että tykistö ja jalkaväki ovat mitä läheisimmässä yhteydessä\nkeskenään. Tykistön tulee ampua ainoastaan silloin ja niin kauan kuin\nse on tarpeellista jalkaväen tukemiseksi, sillä muuten ampumatarpeiden\nkulutus kävisi liian suureksi. Mainitun yhteyden ylläpitämiseksi\nlähetetään usein jalkaväen etuasemille tykistöupseereja, jotka\nsitten sovituilla merkeillä, kuten raketeilla tahi erivärisillä\nvalokuulilla ilmoittavat, milloin tarvitaan sulkutulta tai tuliverhon\nsiirtämistä uudelle linjalle. Hyökkäyksen edellä kaikki päälliköt\nasettavat kellonsa yhteen, sillä oikeasta ajasta riippuu koko\nhyökkäyksen onnistuminen. Jos tykistö alkaa tulen liian aikaisin, niin\nvihollinen tietää olla varuillaan, hän ennättää miehittää etulinjansa\nrintavarustukset ja ottaa hyökkäysjoukot vastaan tehokkaalla\nkivääritulella. Jos taas tykistön tuli alkaa liian myöhään, voi\noma jalkaväki joutua vaaraan tahi hyökkäys käy hajanaiseksi, sillä\nhyökkäysjoukot syöksyvät esiin juoksuhaudoistaan eri aikoina.\n\nJalkaväen välitöntä tukemista varten käytetään nykyaikaisessa sodassa\nusein nopeasti liikkuvia pattereita, panssarivaunuja ja tankkeja, jotka\nraivaavat jalkaväelle tien vastustajan piikkilankaesteiden läpi, joita\ntykkituli ei ole onnistunut hävittämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä seikkaperäisiä, vaikka hyvällä vauhdilla pidettyjä esitelmiä\nkuullessamme aika kului huomaamattamme ja kello kävi jo kolmatta,\nkun jälleen nousimme autoihin ajaaksemme noin 10 km päässä olevaan\nDun-sur-Meusen kaupunkiin, jossa meidän oli määrä syödä suurusta.\n\nAivan Maas-joen äyräällä sijaitsevassa Dunin upseerikodissa meille\ntarjottiin yksinkertainen, mutta erinomaiselta maistuva kenttämurkina.\nTämä tapahtui tasan klo 3 i.p. Olimme siis suorittaneet jo melkoisen\npäivätyön, 8-tuntisen aamurupeaman nauttimatta muuta kuin pari\nvoileipää, jotka majapaikassa oli pistetty taskuumme. Ihmekö sitten,\njos maistui. Ateria syötiin ripeästi ja pidemmittä pakinoitta noustiin\npöydästä. Nyt luulin, että koko seurue, väsyneenä pitkästä kävely- ja\nautoretkestä kuumassa auringonpaahteessa ja pölyssä, ottaisi kernaasti\npienen ruokalevon. Mutta siinäpä erehdyin! Heti vain jalkeille!\nKenraali von Oven näytti aivan väsymättömältä ja hän se tietysti tahtia\nlöi. Moni nuorempi upseeri olisikin ehkä ollut kanssani yhtä mieltä\npienen levon tarpeellisuudesta.\n\n\n\n_Käynti eräässä sotavankileirissä ja kenttäsairaalassa._\n\n\nEnsimmäinen ohjelmanumero aamiaisen jälkeen oli erään sotavankileirin\ntarkastus. Ja arvatkaapa ketä siellä tapasin? Lukijani ajattelee\ntietysti ranskalaisia, englantilaisia tai amerikkalaisia tahi joitakin\nliittolaisten riveissä taistelevia värillisiä ihmisiä. Ei, paljon\nläheisempiä tuttavia, entisiä vanhempia veljiämme ryssiä. Venäläinen\nsotavankileiri täällä aivan länsirintaman takana! On muistettava,\nettä vaikka liittolaiset aikoinaan moittivatkin Hindenburgia huonosta\nlaskutaidosta ja väittivät hänen raporteissaan mainittuja vankimääriä\nliioitelluiksi, on kuitenkin kieltämätön tosiasia, että Saksassa\noleskeli maailmansodan loppuun saakka, Brestin rauhanteosta huolimatta\nmiljoonia venäläisiä sotavankeudessa. Niitä riitti siis kaikkialle.\nSaksan rautateillä sodan aikana matkustaessaan näki tuontuostakin\nradan vierellä oudonnäköisiä, tai oikeastaan meille suomalaisille\ntutunnäköisiä muukalaisia. Ne olivat venäläisiä sotavankeja, jotka\naikansa kuluksi ja leipänsä ansaitakseen saivat tehdä, mitä työtä vain\ntaisivat. Niitä näki myöskin pellolla istua kyyryttävän auran päällä\ntahi astelevan verkkaan sen perästä. Siis pakkorenki. Ja venäläiset\nolivat erittäin mukavia sotavankeja, he eivät tuskin lainkaan osanneet\npaeta, ja jos joskus yrittivätkin, niin joutuivat kohta kiinni, kun\neivät osanneet ihmisten kieltä. Ryssän voi siis huoletta jättää\ntyöpaikalle tai johonkin maalaistaloon ilman vartijaa. Hän, pysyi\nkiltisti paikoillaan ja teki kärsivällisesti mitä teetettiin.\n\nTäällä rintaman lähellä eivät venäläisetkään saaneet sentään olla\nniin täydellisessä vapaudessa, vaan heidät suljettiin vankileiriin,\nmilloin eivät olleet töissä. Ja \"ryssä on aina ryssä, vaikka sen voissa\npaistaisi\". Likaisia, tylsäilmeisiä olentoja. Saksalaisten vakuutuksen\nmukaan heitä oli aivan mahdoton saada noudattamaan siisteyttä. Kun\nohimennen puhuttelin paria heistä heidän omalla kielellään, näyttivät\nhe hiukan ällistyvän. Toinen oli luullakseni noin 50- vuotias, laiha\nja kuihtunut \"ukko\" Tverin kuvernementista. Hän sanoi joutuneensa\nsaksalaisten vangiksi 11 kuukautta sitten taistellessaan Galiziassa\nKerenskin vallankumousarmeijan riveissä. Tiedustelin, oliko hänellä\nkoti-ikävää. — Onpa tietenkin, sillä kotona on vaimo ja kaksi lasta,\n— sain vastaukseksi. Ja sitäpaitsi hän, kuten muutkin haastattamani\nvenäläiset sotavangit, valitti ruoka-annosten niukkuutta. Selitin\nhänelle, että Venäjällä ovat olot rauhan teosta huolimatta vieläkin\nhuonommat, että siellä on nälänhätä ja koleraa, joten on parasta pysyä\ntyytyväisenä paikallaan. Mies jäi vähän epäilevän näköisenä miettimään\nneuvoani.\n\nToinen puhuttelemani vanki oli vielä nuori, terve ja naimaton mies,\nkotoisin Permin kuvernementista; sanoi joutuneensa vangiksi jo sodan\nalkuaikoina.\n\nSyöpäläistartuntaa peläten poistuimme tuosta epäsiististä, pahalle\nlemuavasta seurasta.\n\nRintamaretkemme aikana emme vielä tähän saakka olleet nähneet\nainoatakaan haavoittunutta, vielä vähemmän kaatuneita, vaikka olimmekin\nkulkeneet useiden sitomapaikkojen ja ensiapuosastojen ohi. Ainoastaan\njälkiä sodan tuottamasta aineellisesta tuhosta, sen elottomia uhreja,\ntuhoutuneita kyliä, hävitettyjä seutuja oli tiellämme ollut runsaasti.\nNyt saimme nähdä myöskin sodan verileikissä kärsineitä ihmisiä,\nhaavoittuneita. Retkemme vei erääseen sotilassairaalaan.\n\nSijoitettuna yksikerroksiseen pitkään puupaviljonkiin teki sairaala\nerittäin hauskan ja kodikkaan vaikutuksen, jos sairaalasta yleensä\nvoi näitä sanoja käyttää. Siistit ja valoisat salit pitkine\nsairasvuoderiveineen. Siinä kulkiessamme käytävää pitkin kohottautuivat\nlievästi haavoittuneet potilaat puoleksi istumaan vastaten iloisesti\nhymyillen tervehdykseemme. Mutta kaikille se ei onnistunut.\n\nTuossa oikealla makaa nuori sotilas pää kokonaan kääreiden peitossa.\nHoitajatar selittää, että hän on saanut kuulan päähänsä, oikealle\npuolelle. Potilas näyttää kärsivän kovia tuskia ja niitä lievittääkseen\nhän pitää koko ajan vihreälehväistä puunoksaa kädessään. Hän vaikeroi\nhiljaa ja väänteleikse lakkaamatta.\n\nKeskikäytävän vasemmalla puolella kiintyy huomioni erääseen\npotilaaseen, jonka sängystä pitkä kumiletku vie lattialla olevaan\nastiaan. Häneltä on granaatinkappale repinyt vatsan auki, mutta hän\non jo parantumaan päin ja seuraa rauhallisin katsein, mitä ympärillä\ntapahtuu. Useimmat sairaat näyttävät olevan hyvällä tuulella ja\ntyytyväisiä oloonsa, mutta suuressa salissa vallitsee kuitenkin vakava,\njuhlallinen tunnelma, joka valtaa myöskin tilapäisen kävijän mielen.\nPistäydyimme sitten toisessa rakennuksessa, jossa oli sairaalan\noperatsionihuone tarpeellisine leikkuupöytineen. Tällä kertaa sali oli\ntyhjä, puukkomiehillä ei ollut mitään työtä.\n\n\n\nVillefranche — eräs ranskalainen mallikartano.\n\n\nVakavalla mielellä poistuimme sairaalasta ja jatkoimme matkaa\nautomobiileilla Dunista pohjoiseen päin. Pienen Sasseyn kylän kohdalla\npoikkesimme jälleen Meuse-joen yli sen länsirannalle ja saavuimme\npian _Montigny_-nimiseen kylään, jonka läheisyydessä katsastimme\nN-armeijakunnan tykistö- ja ampumatarvevarastoja. Saimme jälleen kuulla\nasiantuntijan esitelmää erisuuruisten kanuunankuulien rakenteesta,\nmihin tarkoitukseen niitä käytetään, miten ne vaikuttavat j.n.e. Mutta\nesitelmä tahtoi käydä niin seikkaperäiseksi ja vaikeatajuiseksi, että\nhänen ylhäisyytensä von Ovenin täytyi tuontuostakin puuttua asiaan\nhuomauttaen, ettei aikamme sallinut meidän tällä kertaa tutustua\nkaikkiin sotateollisuuden- ja tykistötekniikan salaisuuksiin.\n\nMinäkin pelkään selostukseni käyvän jo liian seikkaperäiseksi ja\nlukijaa ikävystyttäväksi, mutta ennenkuin siirryn puhumaan ensimmäisen\nrintamapäivämme ohjelman viimeisestä numerosta, joka muodostui minulle\nmieskohtaisesti todelliseksi loistonumeroksi, tahdon kuitenkin\nvielä mainita, että tarkastimme ohimennen suurta kenttäteurastamoa\nmakkaratehtaineen y.m. laitoksineen. Mutta nämä ovat vähemmän\nmielenkiintoisia asioita eivätkä mielestäni kaipaa tarkempaa kuvausta.\n\nPäivä olikin jo kulunut myöhään iltapuoleen ja meidän oli jouduttava\nennen pimeän tuloa vielä Stenayn lentoasemalle tutustuaksemme ohimennen\nmyöskin Saksan armeijan lentäjiin ja heidän lentokoneisiinsa.\nMatkalla emme kuitenkaan malttaneet olla poikkeamatta erääseen\n_Villefranche_-nimiseen maakartanoon, jota sen ranskalaisen omistajan\npoissaollessa hoiti eräs saksalainen yliluutnantti L. harjoittaen\nmaanviljelystä, karjanhoitoa ja hedelmänviljelystä. Emme katuneetkaan\nkauppojamme, sillä täällä Villefranchen puutarhan vilpoisessa\nlehtimajassa meille tarjottiin hyvät iltapäiväkahvit monenlaisten\nkaakkujen, voileipien, hunajan y.m. herkkujen keralla. Kestitys oli\nniin oivallinen, että kenraali von Oven katsoikin voivansa täydellä\nsyyllä, vaikkakin leikkiä laskien huomauttaa, oliko luutnantti L:n\ntarkoitus saada ylimääräistä lomaa. Luutnanttipehtoori vastasi tähän,\nettei hänellä ollut aikaa huvitteluun, ennenkuin maatilan oikea\nomistaja oli palannut kotia.\n\nVillefranchen ranskalainen omistaja, joka asui jossakin Belgian\npuolella, oli todellakin aikaisemmin kesällä viettänyt pari viikkoa\ntässä kartanossaan saksalaisten joukkojen keskuudessa. Paikka oli\nkuitenkin siksi lähellä taistelurintamaa, ettei hän katsonut voivansa\noleskella siellä pysyväisesti, ja sitäpaitsi eivät sikäläiset\n\"seurapiirit\" häntä liene erityisesti miellyttäneet.\n\nPullakahvit juotuamme ja \"probeerattuamme\", kumpi maistui paremmalta,\nsaksalainen paloviina vaiko ranskalainen konjakki, lähdimme\ntarkastamaan hovin karjakartanoa. Lehmät olivat paremmanpuolisia\nrotueläimiä, mutta paljon suurempaa mielenkiintoa herätti meissä\nkuitenkin talon sikala. Luutnantti L. oli nimittäin onnistunut\nvangitsemaan elävänä suuren villisian, likaisenharmaan, korkea-\nja kapeaselkäisen, kaita- ja pitkäkärsäisen karjun. Kokeillakseen\nristisiitosta hän oli sulkenut tämän villieläimen samaan pahnaan\nkesyn imisäsian kanssa. Koe olikin onnistunut hyvin. Nassuparille oli\nsyntynyt puolitusinaa porsaita, joiden sekarotuisuus ilmeni ainoastaan\nsiinä, että niiden kärsä oli huomattavasti pitempää mallia kuin äidillä\nja että ne olivat väriltään kirjavia. Tuo villiydentilassa syntynyt\nkarju oli muuten jo siinä määrin tottunut kulttuurinkahleisiin ja\nkiintynyt perheeseensä, että sen voi huoletta päästää ulos lätistä ja\nantaa vapaasti juoksennella karjapihassa tarvitsematta lainkaan pelätä,\nettä se yrittäisi karata entisille metsästysmailleen. Ihmisiä se ei\nollenkaan pelännyt, vaan osoitti päinvastoin tungettelevaa ystävyyttä.\nSe hyöri ja hääri levottomana joukossamme pysähtyen silloin tällöin\nuteliaan näköisenä tonkimaan jotakin multaläjää. Mutta niin pian kun\nse huomasi jonkun seurastamme kääntäneen selkänsä, lähestyi se häntä\nviekkaasti takaa päin ja antoi pitkällä terskallaan aika sysäyksen\nkinttuihin tahi ryntäsi hänen jalkojensa välitse yrittäen nähtävästi\nheittää vastustajansa kumoon. Erityistä mieltymystä karju osoitti\npyylevää yliluutnantti Schäferiä kohtaan, mutta vieläkin enemmän se\nahdisteli hänen ylhäisyyttänsä Perthef pashaa, mikä aiheutui siitä,\nettä pasha puolestaan suhtautui kerrassaan paanillisella kauhulla\ntuohon villipetoon. Joka kerta kun se lähestyi, koetti pasha välttää\nsitä piiloutumalla meidän toisten selän taakse tahi lähtemällä\nkäpälämäkeen. Mutta sitä itsepintaisemmin, ikäänkuin kiusaa tehden,\nkarju ahdisteli häntä. Tämä koomillinen näytelmä tuotti meille suurta\nhuvia ja varsinkin me nuoremmat miehet olimme kuolla vatsanväänteisiin,\nsillä hienotunteisuudesta hänen ylhäisyyttään kohtaan emme voineet\nantaa ilomme vapaasti purkautua peläten loukkaavamme pashan pyhimpiä\ntunteita. Eräs asiantuntija seurassamme oli nimittäin miehestä mieheen\nkuiskaten selittänyt luonnollisen syyn tuon karaistuneen sotapäällikön\nnäennäisesti pelkurimaiseen esiintymiseen. Turkkilaisethan pitävät\nsikaa saastaisena eläimenä, jonka lihaa he eivät syö ja jonka kanssa\nhe yleensä eivät tahdo tulla mihinkään kosketuksiin. Pashan kauhu\ntuota todellakin saastaiselta näyttävää elukkaa kohtaan aiheutui siis\nuskonnollisista syistä.\n\nTämän huvittavan välikohtauksen jälkeen nousimme jälleen autoihimme\nja ajoimme lopputaipaleen Mouzayn kautta Stenayn lähellä olevalle\nlentokentälle.\n\n\n\n_Lentotaidon kehitys ja merkitys sodan aikana._\n\n\nSamalla kun maailman sota pakoitti luovan ihmisneron palvelemaan\nyksipuolisesti omia tarkoitusperiään, oli se teknillisen teollisuuden\nja keksintöjen suuri nousukausi, jonka saavutuksia rauhankin aika\nvoi mitä suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen. Jos millä niin\nlentokoneteollisuuden ja lentotaidon alalla on edistys ollut kerrassaan\nhämmästyttävä. Tosin kyllä jo ennen sotaakin suurissa sivistysmaissa\noli saavutettu lentokoneiden rakennuksessa ja lentämisessä erinomaisia\ntuloksia, mutta neljän sotavuoden aikana kehitys on tässä suhteessa\nollut kerrassaan huimaava.\n\nTultuaan kohta sodan alussa käytäntöön kaikkien maiden armeijoissa\nlentokone osoittautui pian suuriarvoiseksi ja aivan välttämättömäksi\napuneuvoksi nykyaikaisessa sodankäynnissä ja yleisesikunnat kiiruhtivat\nhankkimaan niitä mahdollisimman paljon käytettäväkseen. Ja kun näiden,\nsamoinkuin muidenkin aseiden ja tarveaineiden kulutus maailmansodassa\nkävi tavattoman suureksi, kehittyi lentokoneiden rakennus kaikissa\nsotivissa maissa yhä lisääntyvän kysynnän vaikutuksesta laajaksi\nitsenäiseksi teollisuudenhaaraksi erikoistehtaineen, jotka antoivat\ntyötä kymmenille ja sadoille tuhansille työläisille. Jokapäiväisen\nkäytännön kautta saavutettujen kokemusten nojalla konstruoitiin\nyhä täydellisempiä ja tarkoitustaan vastaavampia lentokone- ja\nlentolaivatyyppejä ja moottoritehtaat kilpailivat keskenään luodakseen\nniitä varten mahdollisimman voimakkaita koneita ja luotettavasti\ntoimivia moottoreita. Lentovälineet ovat täten saavuttaneet jo tällä\nhetkellä sellaisen kehityksen täydellisyyden, että ihminen voi\nniiden avulla liikkua ilmassa melkein yhtä nopeasti ja turvallisesti\nkuin lintu, ja se aika ei varmaankaan ole enää kaukana, jolloin\nlentokoneet ja lentolaivat ovat yhtä tavallisia ja luotettavia\nkulkuneuvoja kuin tähän saakka rautatie, höyrylaiva, automobiili\nja polkupyörä ovat olleet. Ne tulevat epäilemättä alkamaan uuden\naikakauden kansainvälisessä liikenteessä. Sodassa lentokoneet ja\nlentäjät näyttelivät tavattoman tärkeätä, monessa suhteessa kerrassaan\nratkaisevaa osaa. Voidakseen menestyksellä johtaa sotatoimia, tulee\narmeijan ja sen eri osastojen päälliköiden olla lakkaamatta tarkoin\nselvillä sekä omien joukkojensa että vihollisen asemasta ja liikkeistä.\nTietojen hankkimiseksi vihollisen toiminnasta ja aikomuksista,\nkäytettiin entisissä sodissa tiedustelupatrulleja, sekä ratsu- että\njalkamiesvakoilijoita. Mutta äskeisen suursodan miljoona-armeijat,\njoiden rintamat ulottuivat yhtenäisinä, läpipääsemättöminä linjoina\nkokonaisten maiden ja maanosien halki, rajasta rajaan ja merestä\nmereen, tekivät tällaisten tiedustelukeinojen käyttämisen useimmiten\naivan mahdottomaksi ja tarkoitustaan vastaamattomaksi. Tällöin\njuuri lentokone tuli sotapäällikölle avuksi korvaten kaikki vanhat\nmenettelytavat ja avaten melkein rajattomia uusia mahdollisuuksia.\nLentokoneesta lentäjineen tuli toimivan armeijan silmä.\n\nMutta lentokoneen tehtävä maailmansodassa ei rajoittunut yksinomaan\ntiedustelutoimintaan, vaan sitä käytettiin myöskin suorastaan\ntaistelukeinona, sekä hyökkäys- että puolustusaseena, vieläpä niin;\nmonilla eri tavoilla, että sotilaslentäjä tavallaan edusti kaikkia\naselajeja. Ja näiden moninaisten tehtävien mukaan lentokoneet ja\nlentäjät jaettiin useihin ryhmiin, joista kukin oli varustettu\nja harjoitettu omaa erikoistehtäväänsä varten. Niinpä oli\n_kaukotiedustelulentäjiä_, joiden tehtävänä oli ottaa selvä siitä,\nmitä vihollisen rintaman takana tapahtui; _jalkaväkilentäjiä_, joiden\ntaistelurintaman yläpuolella liidellen tuli seurata vihollisen\njalkaväkijoukkojen liikkeitä ja toimittaa niistä tarpeelliset tiedot\nomien rintamajoukkojen päällystölle; _tykistölentäjiä_, jotka johtivat\noman tykistön toimintaa ja koettivat ottaa selvän vastustajan\ntykistöpatterien asemasta, _pomminheittäjälentäjiä_, jotka tavallisesti\nuseita kymmeniä koneita käsittävinä laivueina ja kuljettaen suurissa\nlentokoneissaan tonnimääriä voimakkaita räjähdysaineita tekivät retkiä\nkauas vihollisen rintaman, selkäpuolelle ja pudottelivat pommejaan\nvastustajan rautatielinjoille, liikekeskuksiin, varastopaikkoihin,\nsotatarvetehtaisiin, sotajoukkojen leireihin j.n.e. tuottaen siten\nviholliselle suurempaa tai pienempää vahinkoa; _lentohävittäjiä_,\njoiden erikoistehtävänä oli vastustajan lentäjien tuhoaminen;\n_taistelulentäjiä_, jotka suuremmiksi laivueiksi yhdistettyinä,\nkuularuiskuilla, pikatykeillä ja pommeilla varustettuina ajoivat,\nkuten entisajan taisteluissa ratsuväki, peräytyvää vihollista takaa\nja pommittamalla sen marssikolonneja ja kuormastoja aiheuttivat\nvastustajan joukoissa suurta hämminkiä, usein todellisen pakokauhun.\n\nVaikka kaikki nämä tehtävät vaativat lentäjiltä suurta taitoa ja\nrohkeutta ja niiden onnellinen suoritus edistää suuresti koko armeijan\ntoiminnan menestymistä, on kuitenkin tiedustelulentäjän toiminnalle\nainakin toistaiseksi annettava suurempi merkitys kuin taistelulentäjien\nsaavutuksille. Mutta tulevaisuudessa lentokone- ja lentotekniikka voi\nkyllä viimeksi mainitussakin suhteessa kehittyä niin pitkälle, että\nsotilaslentäjä välittömän taistelutoiminnankin alalla, hyökkäys- ja\npuolustusaseena, saa suorastaan ratkaisevan merkityksen. Ylläsanotun\nnojalla pyydän tässä kiinnittää lukijan huomiota etupäässä vain\ntiedustelulentäjän toimintaan.\n\nMillä tavoin lentäjä sitten hankkii sotapäällikön tarvitsemat tiedot ja\ntoimittaa ne asianomaiseen paikkaan?\n\nSen tähden, että jokaisen armeijan käytettävänä on vastapuolen\nlentäjäin torjumiseksi hyvin kehitetty ja tehokas puolustuslaitos, —\nilmapuolustustykit, lentohävittäjälaivueet y.m., — tiedustelulentäjän\ntoiminta on sangen vaikeata. Voidakseen rauhassa ja vihollisen\nkuulilta turvassa tehdä havaintojaan hänen täytyy lentää hyvin\nkorkealla, tavallisesti noin 5,000 metriä ja enemmänkin maanpinnan\nyläpuolella. Niin korkealle eivät zeniittitykinkään granaatit enää teho\nja havainnontekijän on helpompi välttää vastustajan lentäjiä. Näin\nylhäältä on kuitenkin kaukoputkellakin vahvistetun ihmissilmänmahdoton\ntarkemmin havaita, mitä maassa tapahtuu, ja määritellä, mitä uutta\non ilmestynyt, sen jälkeen kun hän viimeksi tarkasti samaa seutua.\nHavainnontekijän täytyy sen vuoksi turvautua teknillisiin apukeinoihin\n— valokuvauskoneeseen. Esineet ja muutokset, joita ihmissilmä ei voi\nhuomata, esiintyvät myöhemmin selvästi kehitetyllä valokuvauslevyllä.\nMyöskin jalkaväkilentäjät käyttävät usein valokuvauskonetta saadakseen\ntarkan kuvan vihollisen juoksuhautajärjestelmästä. Silloin heidän\ntäytyy laskeutua jokseenkin alhaalle, noin 300 — 1,300 metrin\nkorkeuteen, ja työskennellä tiheässä kuulasateessa.\n\nToimittaakseen paljaalla silmällä, kaukoputken ja valokuvauskoneen\navulla hankkimansa tiedot sinne, missä niitä tarvitaan, lentäjä voi\nmenetellä monella eri tavalla. Yksinkertaisin tiedoitustapa on tietysti\nsuullinen kertomus, sen jälkeen kun lentäjä on palannut retkeltään\nlentokentälle. Mutta tämä on useimmiten kaukana rintaman takana ja\ntaistelun parhaillaan riehuessa on välttämätöntä toimittaa saadut\ntiedot mahdollisimman pian. Lentokentälle paluu ja tietojen antaminen\nsieltä käsin puhelimella tai muuta tietä veisi paljon kallista aikaa\neikä se aina ole mahdollistakaan. Lentäjällä tulee siis olla keinoja\ntoimittaakseen tiedot myöskin suoraan ilmasta asianomaiseen paikkaan.\nHän kirjoittaa sen vuoksi lentokoneessa raportin paperille, pistää\nsen mukana olevaan taskunmuotoiseen suojukseen, jonka toinen seinä\non muodostettu hiekalla täytetyksi pussiksi ja johon sitä paitsi on\nkiinnitetty pieni viiri. Lentokone laskeutuu mahdollisimman alhaalle\nja raportti heitetään omien joukkojen keskuuteen. Samaan tarkoitukseen\nkäytetään myöskin n.s. savupatruunaa, joka ammutaan alas pistoolilla.\nSe on kaksiosainen sylinterihylsy. Toisessa lokerossa on raportti,\ntoisessa taas erikoista ruutia, joka savuaa kaiken aikaa patruunan\nlentäessä ja vielä muutamia minuutteja maassakin. Kolmas tiedoituskeino\non vilkutuslamppu, s.o. sähkölamppu, jolla valovirtaa vuoroin avaamalla\nja vuoroin sulkemalla voidaan antaa lyhyempiä ja pidempiä valomerkkejä,\nniin että muodostuu kirjaimia ja sanoja Morsen telegraafiaakkosten\nmukaan.\n\nTykistölentäjät, joiden täytyy ohjata tykistöpatterien tulta, niin\nettä laukaukset sattuvat maaliinsa usein kymmenien kilometrien\npäässä, käyttävät tavallisesti tietojen antamiseen langatonta eli\nradiolennätintä. Sodan loppuaikoina oli Saksan armeijassa päästy jo\nniin pitkälle, että lentokoneeseen voitiin sijoittaa sähkösanomien sekä\nlähetys- että vastaanottokone, joiden avulla tykistöpatterin päällikkö\nja tähystäjälentäjä voivat olla lakkaamatta yhteydessä keskenään.\nSamoin olivat pomminheittolentokoneet varustetut langattomalla\nlennättimellä, jonka avulla laivueen päällikkö antoi määräyksensä.\n\nLopuksi mainittakoon vielä, että viestinviejinä lentokoneesta on\nkäytetty myöskin kirjekyyhkysiä. Lentäjä ottaa muutamia lintuja\nmukaansa lentokoneeseen. Kun hän haluaa lähettää raportin, sulkee hän\nkirjelapun aluminiumkoteloon, jonka hän kiinnittää linnun selkään, ja\npäästää tämän lentämään määräpaikkaan.\n\nTämä riittänee jo osoittamaan, kuinka monellaisia ja sotilaallisessa\nsuhteessa tärkeitä tehtäviä lentäjät suorittivat maailmansodan\nsuurtaisteluissa. Lentäjäammatin laatu jo edellyttää, että siihen\nantautuvalla täytyy olla hyvät hermot, järkähtämätöntä rohkeutta,\nkylmäverisyyttä ja luontaisia taipumuksia työskentelemään niin\nvaikeissa olosuhteissa.\n\n\n\n_Stenayn lentokentällä_.\n\n\nNäyttääkseen meille osan Saksan ilmalaivastoa kenraali von Oven vei\nmeidät _Stenayn_ kaupungin lähellä olevalle lentokentälle. — Stenay on\npieni kaupunki Maas-joen rannalla, Montmédystä lounaaseen, Sedanista\nVerduniin vievän rautatien varrella; siellä on rauta- ja tiilitehtaita\nsekä myllylaitoksia. Asukasluku 4,200 henkeä.\n\nLentokentällä meidät otti vastaan sinne sijoitetun lentäjäosaston\npäällikkö, kreivi _Schaesberg_ esikuntineen. Katsastimme aluksi komeata\n\"_Rumpler_\" lentokonetta lentäjäin antaessa tarpeellisia selityksiä sen\nrakenteesta ja lentokyvystä. Kaikesta päättäen erinomainen kulkuneuvo.\n\nMutta paraskin lentokone voi parhaimmankin lentäjän ohjaamana joskus\njoutua epäkuntoon niin epävakaisessa elementissä kuin ilmassa\nliikkuessaan ja varsinkin on sotilaslentäjä aina vaaroille alttiina\nvihollisen kuulasateessa risteillessään. Sen vuoksi olikin Saksan\narmeijan lentolaitoksessa otettu yleisesti käytäntöön aatteen puolesta\nvanha, mutta vasta nyt sodan aikana käytännöllisen merkityksen\nja täydellisemmän kehityksen saavuttanut pelastusneuvo, n.s.\nlaskuvarjostin, jonka avulla lentäjä voi onnettomuuden sattuessa\nlaskeutua vahingoittumattomana maahan. Suomalainen nimitys ei\nmielestäni ole oikein tarkoitustaan vastaava, mutta paremman puutteessa\nsiihen on toistaiseksi tyydyttävä. Myöskin tarkastamamme \"Rumpler\"-kone\noli varustettu tällaisilla laskuvarjostimilla.\n\nLaitteen rakennetta on vaikea sanoin selittää. Jossakin määrin se\nmuistuttaa sateenvarjoa tahi oikeammin suurta, monta metriä korkeaa\nja vielä useampia metriä laajaa hametta, jonka kaulus on kurottu\ntiukasti kiinni. Se on ommeltu ohuesta keveästä purjekankaasta.\nReunoihin on kiinnitetty tarpeellinen määrä pitkiä naruja, jotka\nalapäässänsä ovat sidotut yhteen nippuun ja kiinnitetyt vyöhön, jolla\npelastusväline sidotaan lentäjän rinnan kohdalta hänen hartioilleen.\nNuo pitkät narut täyttävät laskuvarjostimessa osaksi saman tehtävän\nkuin ruodot sateenvarjossa, s.o. ne vaikuttavat sen, että varjostin\npingottuu ilmassa. Ja jotta varjostimen suu helpommin avautuisi, ovat\nnarut keskikohdaltaan erotetut rengasmaisella laitteella toisistaan,\netteivät ne sotkeutuisi. Varjostimen huipussa on taas kaksi lyhyempää\neripitkää narua, joilla laskuvarjostin sidotaan kiinni lentokoneeseen.\nKun lentäjä hyppää koneestaan suureen tuntemattomaan, purkautuu hänen\nhartioilleen kokoonkääritty varjostin, ja kun hän koko painollaan\ntulee vihdoin lepäämään pitkin pituuttaan ojenneiden narujen varassa,\nkatkeavat ne sidenarut, joilla laite on kiinnitetty lentokoneeseen,\nensin lyhyempi, sitten pidempi. Täten syntyy kaksinkertainen\nnytkähdysliike, mikä vuorostaan edistää varjostimen aukeamista ja\ntäyttymistä ilmalla. Jos laskuvarjostin toimii moitteettomasti,\nvoi lentäjä sen avulla laskeutua hiljaista vauhtia kilometrienkin\nkorkeudelta vahingoittumattomana maahan. Harjoitushyppyjä suorittivat\nlentäjät laskuvarjostimella kytkypallosta, ja vakuutettiin niiden\nyleensä onnistuneen hyvin. Moni lentäjä on jo sen avulla pelastanut\nhenkensä myöskin palavasta tai muuten vahingoittuneesta lentokoneestaan\nhyppäämällä. M.m. kuuluisan saksalaisen lentäjän Udetin kerrotaan\nainakin kerran suorittaneen tämän kokeen täysin onnellisesti.\n\nJo aikaisemmin matkalla Stenayhin olimme esittäneet kenraali von\nOvenille pyynnön, että saisimme suorittaa lentokentällä lyhyitä\nkoelentoja, nimittäin ne meistä joita halutti, ja kaikkia tietysti\nainakin edeltäpäin tällainen seikkailu houkutteli. Nyt oli ratkaiseva\nhetki tullut. Lentäjät noutivat vajasta siron Halberstädter-lentokoneen\nja tanskalainen herra H., joka halusi olla kaikkialla ensimmäisenä,\nsai määräyksen pukeutua lentäjänpukimiin ja istuutua lentokoneen\ntähystäjäkomeroon. Yks', kaks', kolme — moottori täyteen käyntiin,\nkone kiitää nopeasti satakunta metriä sileää kenttää pitkin ja kohoaa\nsitten tasaisesti kuin jättiläislintu ilmoille. Tehtyään puolikaaren\nlentokentän ympäri laskeutui se melkein samalle paikalle, mistä se oli\nlähtenytkin. Toisena lensi suomalainen toverini G. Sama kierros ja yhtä\nonnellinen maahantulo. Nyt oli minun vuoroni.\n\n\n\n_Ensimmäinen lentoretkeni._\n\n\nMyönnän rehellisesti, että pukiessani päälleni pehmeäksi topattuja\nlentäjän housuja, mekkoa ja silmälasisuojustimilla varustettua\npäähinettä, tunsin outoa jännitystä joka jäsenessäni. Mutta\nmuuten aivan tyynenä ja rohkealla mielellä kiipesin reippaasti\ntähystäjänkomeroon. Apuna oleva lentäjäaliupseeri kiinnitti\nlaskuvarjostimen selkääni, sitoi varmuuden vuoksi minut helposti\navattavalla solkivyöllä lentokoneeseen ja antoi lähtömerkin: yks',\nkaks', kolme! Kuljettajani, — hänkin vain aliupseeri arvoltaan, —\npani moottorin täyteen käyntiin ja lentokone syöksyi eteenpäin,\npotkurin siivet saattoivat ilman voimakkaaseen pyörteeseen ja vauhdin\nlisäytyessä ilmanpaine kävi yhä voimakkaammaksi. Kenttä oli tasainen\nkuin peilinpinta, joten en lainkaan tuntenut, milloin lentokoneen\npyörät jättivät maanpinnan. Vasta kun huomasin maan nopeasti vajoavan\nallani, ymmärsin, että olimme jo aikoja sitten pelkän ilman ja\neetterin varassa. Minä lensin! Minut valtasi kummallinen riemuntunne\nja lentokoneen kohotessa yhä korkeammalle minä vaistomaisesti koetin\nlisätä nousunopeuttamme yrittämällä kavahtaa seisomaan, mutta sidevyö\nesti sen. Ei vähintäkään pelkoa ja alussa kokemani hermojännityskin oli\nkokonaan kadonnut. Tuossa pienessä tähystäjänkomerossa istuessani ja\nliitäessäni nopeasti eteenpäin, tunsin itseni paljon turvallisemmaksi\nkuin automobiilissa tasaisella ranskalaisella viertotiellä.\n\nTarkastelin maisemaa allani. Se näytti aivan tasaiselta pinnalta, jossa\nei ollut mitään korokkeita eikä syvennyksiä, ainoastaan vaaleita,\nkiemurtelevia juovia ja tummempia tai vaaleampia täpliä. Vain kauempana\ntaivaanrannalla voin nähdä metsät, rakennukset ja muut esineet\nperspektiivissä.\n\nKohottuamme luullakseni noin 200 metrin korkeuteen lensimme ensin\nkaaressa oikealle, mutta sitten ohjaajani muutti jyrkästi suuntaa\nvasemmalle ja kiersimme laajassa puoliympyrässä lentokenttää, kunnes\nsaavuimme suoraan Stenayn kaupungin yläpuolelle.\n\nLentokone teki äkillisen sukellusliikkeen laskeutuen jyrkästi alaspäin.\nSydänalaani vihlasi kipeästi ja niskani retkahtivat pahasti siinä\nkeinuvalla istuimella kykkiessäni. Mutta tämä oli vain alkutemppu.\nÄkkiä moottorin tasainen huumaava surina harveni, muutamia epätasaisia\niskuja ja kaasuputkesta tuprahti säkeniä ja paksu savupilvi ilmoille,\nkunnes moottori äkkiä kokonaan pysähtyi.\n\nNyt se peijakas streikkaa! — välähti nopeasti aivoissani ja sanonpa\nsuoraan — menetin hetkeksi kokonaan malttini. Mieleni valtasi ahdistava\npelontunne, mikä ei suinkaan vähentynyt siitä, että lentokoneemme\nalkoi liukulennossa kiertää ahdasta piiriä kallistuen samalla niin\narveluttavasti vasemmalle puolelle, että sen siivet muodostivat\nvähintään 45 asteen kulman maanpinnan kanssa. Luulin tuossa tuokiossa\nmakaavani lentokoneen sirpaleiden seassa Stenayn kadulla tai jonkun\nkivitalon katolla.\n\nMutta kieputtuaan näin pari kertaa ympäri koneemme asettui jälleen\ntasapainoon, otti määrätyn suunnan ja moottori alkoi jälleen lyödä\ntasaista tahtia.\n\nRinnastani kohosi helpotuksen huokaus! Vaara oli ohi. Eikä siinä\nmitään vaaraa liene ollutkaan, sillä ohjaajani oli vain tahtonut\nhiukan pelotella minua tahi, — mikä on luultavinta, — esittää minulle,\nensikertalainen kuin olin, lentotaidon eri puolia.\n\nKohosimme jälleen korkeammalle ja kone liiteli tasaisesti kuten\nennenkin. Mutta tuossa pintehessä minä olin menettänyt kokonaan\norienteerauskykyni. Maisemaa allani tarkastaessani en keksinyt\nainoaakaan tuttua paikkaa, en edes tuntenut lentokenttää, josta olimme\nilmoille kohonneet. Ohjaajani suokoon anteeksi, mutta mielessäni syntyi\nsellainenkin epäilys, että hänkin oli ehkä menettänyt oikean suunnan\neikä nähtävästi tiennyt, minne meidän oli laskeuduttava. Olin suoraan\nsanoen saanut jo lentämisestä tarpeeni ja ainoa ajatukseni oli päästä\nniin pian kuin mahdollista jälleen kiinteälle maaperälle, ettei mitään\nuusia yllätyksiä sattuisi. Kovalla maakamaralla sitä sentään tuntee\nitsensä kaikista turvallisimmaksi.\n\nOhjaajani ei kuitenkaan näyttänyt pitävän mitään kiirettä, vaan teki\nyhä vielä muutamia käännöksiä oikealle ja vasemmalle, mikä antoi\nlisätukea epäilyksilleni, ettei hänkään tiennyt enää oikeaa suuntaa.\n\nÄkkiä sukelsimme jälleen alaspäin, mutta koneemme ei nyt enää alkanut\nkieppua ympäriinsä, kuten edellisellä kerralla, vaan jatkoi suoraan\neteen- päin laskeutuen yhä alemmaksi. Suureksi ilokseni huomasin tutun\nlentokentän ja siellä seisovan katselijaryhmän edessäni. Lähestyimme\nnyt nopeasti maanpintaa, moottori pysähtyi jälleen ja keveästi, tuskin\ntuntuvasti koskettivat lentokoneen pyörät pian kenttää. Kiidimme vielä\nmaassa kappaleen matkaa hyvää vauhtia, kunnes pysähdyimme suunnilleen\nsamalle paikalle, mistä olimme kohonneet ilmaan.\n\nSama lentäjäaliupseeri, joka oli auttanut minua matkalle, riensi\nnyt kohteliaasti auttamaan minua alas tähystäjänkomerosta, mutta\nosoittaakseni etten ollut lainkaan matkasta rasittunut, kiitin\nkohteliaisuudesta ja hyppäsin suoraan kentälle. Kyyhkynen vietiin\nhäkkiinsä ja minä riensin pukuhuoneeseen vapautuakseni maanpinnalla\nliikkumiseen hiukan hankalista, mutta ilmassa erittäin käytännöllisistä\nlentäjänpukimista.\n\nEnsimmäinen lentoni oli siis onnistunut mainiosti. Olin sangen\ntyytyväinen ja ylpeäkin tuosta mielestäni suuresta urotyöstä.\n\nNykyajan ihmisille ei lentäminen ole enää mitään harvinaista. Onhan\nmeillä Suomessakin jo koko joukko henkilöitä, jotka jumalia uhmaillen\novat uhkarohkeasti istuutuneet teräslinnun selkään kilpaillakseen\nkotkan ja muiden siivekkäiden olentojen kanssa ilmojen herruudesta.\nMutta kaikissa tapauksissa myönnettäneen, että ensimmäinen lentoretki\nkuuluu vielä toistaiseksi kunkin kuolevaisen elämän merkillisimpiin\ntapahtumiin. Se ei helposti unohdu mielestä.\n\nMyöhemmin kerrottiin meille, että ensikertalaisille lentäjille sattuu\nmelkein aina pienempiä tai suurempia hermokiihoituksen tai oikeammin\nerinäisten hermojen sopimattomaan aikaan tapahtuvan laukeamisen\naiheuttamia vahinkoja, jotka muuten kuuluvat lastenkamarimuistoihimme.\nMinä voin kuitenkin kunniasanallani vakuuttaa, ettei minulle mitään\ntällaista tapahtunut, vaikken sitä voikaan kirjallisesti todistaa,\nsillä mitään ruumiintarkastusta ei lentoretken jälkeen toimitettu.\nSamaa vakuutti myöskin suomalainen toverini G., minkä vuoksi teimme\nsen yksimielisen johtopäätöksen, että me suomalaiset olemme nähtävästi\nsangen kylmäveristä ja tiukkaa väkeä.\n\n\n\n_Illanvietto kenraali v. Ovenin luona._\n\n\nEnsimmäisen sotanäyttämöllä viettämämme päivän työohjelma päättyi\nedellä kuvaamaani lentonäytökseen. Ajoimme Stenayn kaupunkiin, jonka\neräässä hotellissa saimme puhdistautua ja laittautua visiittikuntoon,\nsillä olimme saaneet kutsun saapua hänen ylhäisyytensä kenraali v.\nOvenin luokse päivällisille, eli päivällis-illallisille, sillä ne\nalkoivat klo 8 i.p.\n\nPaitsi ystävällistä isäntäämme ja päivällä saamiamme tuttavia tapasimme\nsiellä loistavan seurueen Saksan armeijan upseereja, kenraali v. O:n\nesikunnan. Ateria oli kenttätapojen mukaan yksinkertainen, mutta se\nmaistui sitä paremmin pitkän, noin 11 tuntia kestäneen rintamaretken\njälkeen. Hänen ylhäisyytensä piti lyhyen puheen vieraillensa lausuen\nennen kaikkea lämpimiä tervehdyssanoja Saksan silloisen aseveljen ja\nliittolaisen Turkin edustajalle Perthef pashalle, mutta osoitti myöskin\nystävällistä huomaavaisuutta meille, pienen Suomeni edustajille.\nPerthef pasha vastasi puheeseen vakuuttaen saksalais-turkkilaisen\nliiton lujuutta ja pysyväisyyttä. Meidän suomalaisten vastauksen esitti\ntaas tri F. tulkiten muutamin hyvin valituin sanoin kiitollisuutemme ja\nihailumme tunteita Saksaa ja sen urhoollista armeijaa kohtaan, jonka\nvierasvaraisuutta parhaillaan saimme nauttia.\n\nIllan kuluessa keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja\npoliittisista kysymyksistä, mutta myöskin keveämmistä aiheista.\n\nSuomen kysymys näytti herättäneen yleensä suurta mielenkiintoa Saksan\nsotilaspiireissäkin. Maamme tapahtumia seurattiin valppaasti. Onko\nSuomessa nyt rauhallista? Onko maanne saanut kärsiä paljon sodasta?\nKuka tulee kuninkaaksi? Näihin kysymyksiin saimme melkein aina\nensin vastata jonkun uuden tuttavan kohdatessamme. Niinpä tänäkin\niltana keskustelu kohdistui tuontuostakin Suomen asioihin. Olipa\npari seuraamme kuuluvaa upseeria ohimennen, kauttakulkumatkalla\nvieraillutkin maassamme, vaikkakaan he eivät siitä tienneet juuri muuta\nkuin, että meillä on paljon järviä ja metsiä.\n\nYliluutnantti Schäfer hämmästytti minut suomenkielen taidollaan.\nKohottaen lasinsa hän lausui aivan odottamattani selvällä\nsuomenkielellä:\n\n— Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla!\n\nTehdessään kerran liikematkan Skandinavian ja Suomen kautta Venäjälle\nhän oli jollakin suomalaisella rautatieasemalla ostanut muistoksi\njonkinlaisen puurasian, jonka kanteen oli kirjoitettu ylläoleva\nsananlasku. Joku suomalainen tuttava oli myöskin selittänyt hänelle sen\nmerkityksen. Siitä oli luutnantti Schäferin suomenkielen taito peräisin.\n\nSyyskuun lopulla luutnantti Schäferin nimi mainittiin Saksan\npäämajan virallisessa tiedonannossa niiden joukossa, jotka olivat\nerityisesti kunnostautuneet Montfauconin seuduilla käydyissä kiivaissa\ntaisteluissa. Pelkään pahasti, että tämä oli hänen viimeinen urotyönsä,\nsillä tavallisesti jollekin upseerille annettiin julkinen tunnustus\nsilloin, kun hän oli sotaretkensä päättänyt, kaatunut tahi haavoittunut.\n\nLuutnantti S. oli iloinen ja ystävällinen luonne. Mutta ehkäpä hän\nvielä elääkin.\n\nKellon lähetessä 11 nousimme pöydästä ja vierailumme päättyi siihen,\nsillä meidän oli seuraavana aamuna klo 7 oltava jälleen jalkeilla\njatkaaksemme retkeilyämme.\n\nYö oli pilkkopimeä, kun palasimme Montmédyyn. Sivuutimme tiellä\nlukemattomia kuormastokolonneja ja marssivia joukko-osastoja. Joukkojen\nvaihto rintamalla suoritettiin näet pimeän aikaan. Mutta nopeasta\nvauhdistamme huolimatta kaikki meni tälläkin kertaa onnellisesti.\n\n\n\n_Uusia retkeilyjä Verdunin rintamalla ja sen selkäpuolella._\n\n\nToinen päivämme sotanäyttämöllä, torstai syysk. 5 p., ei alkanut\nlupaavasti. Jo edellisenä iltana Stenaysta Montmédyyn palatessamme\nolimme saaneet muutamia vesipisaroita nenällemme. Yöllä oli jo satanut\nrunsaammin, ja kun noin 5-tuntisen virkistävän yölevon jälkeen aamulla\nklo 6 aikaan pilkistin uteliaana puisten ikkunaluukkujen raosta ulos,\nriippuivat pilvet harmaina ja raskaina Montmédyn kukkulain laella\nuhaten meitä sateisella päivällä.\n\nMutta sodassa eivät sääesteet saa tulla kysymykseen. Mikä kerran\non suunniteltu ja määrätty tehtäväksi, se on suoritettava, vaikka\npuukkoja sataisi. Niinpä meidänkään ei auttanut aikailla, vaan työhön\noli ryhdyttävä. Klo 1/2 7 olimme jälleen kaikki koolla upseerikodin\nruokasalissa. Nautittiin tavanmukainen eine, kahvia voileipien keralla,\nja täsmälleen klo 7 istuimme jälleen tutuissa autoissamme. Matkamme\nlähimpänä päämääränä oli tällä kertaa pieni _Sorbeyn_ kylä, noin 20\nkm Montmédystä kaakkoon ja 5—6 km Longuyonista etelään. Yöllinen sade\noli ollut eduksemme. Se oli kostuttanut keveähietaiset ranskalaiset\nviertotiet, joten meidän ei nyt tarvinnut henkeähaukotellen ja puoleksi\ntukehtumaisillamme niellä sakeita tomupilviä, kuten edellisenä päivänä.\nRaikas aamuilma pani reippaalle tuulelle, jota silloin tällöin\ntuhuuttava tihkusade ei voinut sanottavasti häiritä, kun autonkuomut\nvedettiin ylös.\n\nAjoimme Maasin oikeanpuoleisen lisäjoen La Chiersin laaksoa pitkin\nVelosneen ja sieltä Torgnyn kautta Charencyyn, joten tulimme\nnoin kahden kilometrin matkalla olleeksi Belgian kuningaskunnan\neteläisimmässä osassa. Voin siis sanoa käyneeni Belgiassakin. Muutamia\npikku kyliä sivuutettuamme saavuimme Longuyoniin, josta tie kääntyi\netelään päin Sorbeyhyn.\n\n_Longuyon_ on pieni, mutta tärkeä teollisuuskaupunki, jonka väkiluku\noli ennen sotaa noin 3,500 henkeä. Se sijaitsee tavattoman kauniilla\npaikalla La Chiersin ja sen lisäjoen Crusnen yhtymäkohdassa, jota\nkaikilta puolilta ympäröivät metsäiset kukkulat. Huomattavimmat\nrakennukset ovat kaunis raatihuone ja pyhän Agathan kirkko, joka\non peräisin 13:lta vuosisadalta. Kirkon tornin olivat saksalaisten\ngranaatit elokuussa 1914 pyyhkäisseet keskeltä poikki. Muuten tämä\nkeskiaikainen muistomerkki oli jäänyt jokseenkin eheäksi. Longuyonissa\non suuria rautatehtaita, jotka saavat raaka-aineensa La Chiersin\njokilaakson rikkaista malmikaivoksista.\n\nIhmeekseni sain huomata, että täälläkin Belgian ja Ranskan\nrajaseuduilla, jotka olivat olleet sodan jaloissa ainoastaan yhden\nkerran, elokuun lopulla 1914, jolloin saksalaiset joukot voitonvarmoina\nryntäsivät Ranskaan, oli yhä vielä runsaasti sodan jälkiä nähtävänä.\nSiellä täällä murskaksi ammuttu kivitalo, puoleksi tai kokonaan\nkatkaistu kyläkirkontorni. Melkein jokaisessa, pienimmässäkin\nranskalaisessa kylässä on nimittäin oma kirkkonsa osoittamassa\nasukkaiden katolilaista hartautta. Tornikellot, missä ne olivat\nsäilyneet, seisoivat viisarien osoittaessa hetkeä, jolloin tuho tuli.\nNäillä onnettomilla seuduilla oli aika siis seissut neljä pitkää\nvuotta. Ken voi kuvitella mielessään niiden harvojen asukkaiden\ntunteita ja kärsimyksiä, jotka vaaroja uhmaillen olivat jääneet\npaikoilleen vihollisten keskuuteen, tahi niiden, jotka sotapakolaisina\nkaukana vieraissa seuduissa saivat odottaa sitä hetkeä, jolloin he\nvoisivat palata jälleen autioihin koteihinsa, neljänä kalliina kesänä\nviljelemättä jääneille pelloillensa, nurmikentille, joilla vihollisen\nsotaratsut kävivät laitumella. Vapautuksen hetki ei enää ollutkaan\nkaukana.\n\nSorbeyssä meidän oli määrä kohdata täksi päiväksi määrätyt\nrintamaoppaamme, kaksi nuorta luutnanttia, kreivit zu Rantzau\nja Conrad von Hötzendorf. Molemmat tunnettuja nimiä. Edellinen\nsukua Köpenhaminassa silloin olleelle Saksan lähettiläälle kreivi\nBrockdorff-Rantzaulle, josta vallankumouksen jälkeen tuli Saksan\nulkoministeri. Viimeksimainittu on taas kuuluisan itävaltalaisen\nsotamarsalkan, kenraali Conrad von Hötzendorfin poika — jo\nulkomuodoltaanko helposti tunnettava isänsä pojaksi.\n\nSorbeyssä emme tällä kertaa viipyneet sen kauemmin. Mainitut herrat\nolivat meitä jo odottamassa eräässä kadunkulmauksessa. Kreivit nousivat\nkuskipukille kuljettajaimme viereen, me puolueettoman suurvallan\nedustajat kenotimme mukavasti pehmeillä peräistuimilla ja matkaa\njatkettiin nyt vinhaa vauhtia Sorbeystä etelään päin _Pilonin_ ja\n_Mangiennesin_ kautta, kunnes nousimme autoista pienessä _Romagnen_\nkylässä samannimisen harjanteen juurella.\n\nOhjelman mukaisesti meidän piti kiivetä tuon sangen jyrkkärinteisen\nharjanteen korkeimmalle huipulle, _\"349 metrin kukkulalle\"_, josta\navautui laaja näköala Verdunin rintaman koillisosan yli. Kolmannen\nkerran olivat nyt edessämme nuo historialliset paikat Douaumont, Vaux\nj.n.e. Tältä kaukotähystyspaikalta oli saksalaisten etuvartiolinjoille\nnoin 10 km matka ja tykistöasemille 5 km, joten emme olisi täältä\nsaakka voineet nähdä mitään sotaisia näytelmiä, vaikka sellaisia olisi\ntapahtunutkin. Kuulimme ainoastaan kaukaista tykkien jyminää.\n\nKävimme upseerien ja sotilaiden maanalaisissa asumuksissa ja\nkatselimme parhaillaan käynnissä olevia varustustöitä. Mutta\nniitä on vaikea sanoin kuvata, ne täytyy kunkin omin silmin nähdä\nsaadakseen selvän käsityksen. — Harjanteen rinteet olivat varustetut\nmoninkertaisilla piikkilankaesteillä ja siellä täällä pilkisti esiin\npieniä, yksinkertaisia puuristejä osoittaen paikkoja, missä lepäsi\nsankarikuoleman saaneita saksalaisia ja ranskalaisia sotilaita\nyhteisissä veljeshaudoissa.\n\nRomagne-harjanteelta ajoimme parin kilometrin päässä olevaan metsään,\njossa meidän oli määrä tarkastaa erästä _kytkypalloa_ ja nousta sen\nmukana ilmoille. Pallon kyllä löysimme ja saimme kuulla esitelmän sen\nrakenteesta. Ulkomuodoltaan tällainen tähystyspallo muistuttaa, kuten\nuseimmat lukijat ovat kai kuvista nähneet, suurta paksua makkaraa.\nTäyteaineena käytetään tavallisesti vetykaasua, jota tällaisella\npalloasemalla on suurissa terässylintereissä saatavana. Varsinainen\nkaasulla täytetty pallo on löysän, alapuolelta avonaisen verhopussin\nsisällä, jonka reunoihin ja sivupintoihin on kiinnitetty koko joukko\nlujia köysiä. Osa niistä on tähystäjäkorin palloon kiinnittämistä\nvarten, osa taas pallon kytkemistä varten sen ollessa maassa. Se\npitkä touvi, johon pallo on kiinnitetty silloin, kun se lasketaan\nkohoamaan ilmoille, on keritty voimakkaan väkipyörän ympärille. Pallon\nsiirtämiseen paikasta toiseen käytetään pitkiä voimavaunuvankkureita.\nTarkempi selitys lienee tarpeeton.\n\nMitä taas kytkypallon tehtävään tulee, niin olemme jo aikaisemmin\nmääritelleet sen sanoilla \"armeijan silmä\". Pallon mukana ilmaan\nnousseet tähystäjät pitävät tarkasti silmällä, mitä vihollisen\nrintamalla ja sen selkäpuolella tapahtuu. Havainnot ilmoitetaan maassa\noleville tiedonanto-osastoille joko puhelimella, valomerkeillä tahi\nmuilla tiedoituskeinoilla. Usein on tähystäjillä, joita kytkypallon\nkoriin voi tarpeen mukaan asettua 1—4 miestä, mukanaan erittäin\nvoimakkaalla linsillä varustettu valokuvauskone, jolla he valokuvaavat\ntaistelukentän monien neliökilometrien laajuudelta. Suurentamalla kuvat\nsaadaan niin selviksi, että niiden avulla voidaan huomata pienimmätkin\nmuutokset ja uudet ilmiöt vihollisen toiminta-alueella, ja saada siten\nselville sen aikomukset, hyökkäysvalmistukset, joukkojen siirrot\nj.n.e. Lentokoneiden ohella kytkypalloilla on siis nykyaikaisessa\nsodassa armeijan tiedustelulaitoksessa erittäin tärkeä osa varsinkin\nasemataistelujen aikana, s.o. rintaman ollessa kiinteä.\n\nTarkoituksemme oli, kuten sanottu, kohota tuollaisen pallon mukana\nilmoille tehdäksemme mieskohtaisia havaintoja, mutta sateinen ja\nsumuinen sää teki sen nyt mahdottomaksi. Pallon luona olikin vartiossa\nainoastaan eräs aliupseeri ja yksi sotamies. Muu osa miehistöä oli\npoistunut jonkun matkan päässä olevaan lentäjäosaston leiriin. Saimme\nsiis tyytyä ainoastaan pallon teoreettiseen tutkimiseen ja jättää\nkokeet toiseen kertaan. Kävimme vielä mainitun lentäjäosaston luona,\njonka parakit olivat huolellisesti kätketyt tiheään metsikköön.\nYstävälliset lentäjäupseerit kestitsivät meitä voileivillä ja\nkirsikkavedellä (saksalaista sotaviinaa) ja tarkasteltuamme juuri\nkehitettyjä valokuvia rintamamaisemista, poistuimme leiristä noiden\nherttaisten \"metsäläisten\" kohteliaasti saattamina ja hyvästeleminä.\n\nNyt minun on tunnustettava, että nuorten oppaittemme suostumuksella\nteimme pienen ohjelmanmuutoksen. Sen sijaan että olisimme ohjesäännön\nmukaan ajaneet täältä suoraa päätä takaisin Sorbeyhyn, jossa\nitävaltalainen kenraali, sotamarsalkkaluutnantti v. _Goeginger_\nesikuntineen, odotti meitä aamiaiselle, teimme vielä laajan kierroksen\nrintamavyöhykkeelle. Ajoimme Romagne-harjanteen eteläpuolella olevaan\npieneen _Azannesin_ kylään — tahi oikeammin sille paikalle, missä\nsenniminen kylä ennen on sijainnut. Nyt siitä oli enää jälellä\nainoastaan kiviröykkiöitä ja muutamia puoleksi pystyynjääneitä\ntalonseiniä. Jätimme autot ja kävelimme jalkaisin noin kilometrin\npäässä siitä Azannesin ja Gremillyn kylien välillä silloin olleille\nsaksalaisille kenttätykistöasemille. Patterit olivat parhaillaan\nvakavassa toiminnassa, joten saimme kuunnella niiden juhlallista\nkonserttia. Todellakin hermoja kutittava näytelmä. Onneksi\neivät ranskalaiset tai amerikkalaiset, keitä vastassamme lienee\nollutkin, suvainneet tällä kertaa lainkaan vastata saksalaisten\naamutervehdyksiin. Kaikissa tapauksissa olimme nyt vaarallisessa\nvyöhykkeessä. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että muutamia\ntunteja myöhemmin, meidän käyntimme jälkeen oli Azannesiin pudonnut\nuseita myrkkykaasuja kehittäviä pommeja. Siis sangen uhkarohkeaa\nuteliaisuutta. Eipä sen vuoksi kumma, että eräs meistä, — nimeä en\nhalua mainita, mutta vakuutan jyrkästi, etten puhu itsestäni, — ei\nvoinutkaan kestää tuota hermojännitystä, vaan kääntyi tieltä takaisin\nja palasi automobiilien luokse. Varomattominta oli kuitenkin se,\nettemme olleet varustetut kaasunaamareilla, jollaisia näin lähellä\nvihollista pidetään aivan välttämättöminä. Kaikki etulinjoilta\nvastaamme tulevat saksalaiset sotilaat olivatkin varustetut\nnaamareilla. Mutta kuten sanottu, sen pahempaa ei meille tapahtunut,\nja olimme erittäin tyytyväisiä saadessamme tämän ekstra-numeron päivän\nohjelmaan, joka muuten uhkasikin käydä vähemmän mielenkiintoiseksi.\n\nAzannesista ajoimme vielä kappaleen matkaa rintaman suuntaan,\npoikkesimme Ornesin koillispuolella olevan \"310 metrin kukkulan\"\njuurelle, mutta kukkulan rinteillä olleita saksalaisten\njalkaväkijoukkojen asemia katsomaan ei meitä rohjettu päästää. Sieltä\nkiidätimme sitten laajan Spincourtin metsän ja siihen liittyvien\nFourneaun ja Mangiennesin metsien läpi Azannesista Pilonin kautta\nLongwyhyn vievälle viertotielle jatkaaksemme sitä myöten matkaamme\nSorbeyhyn.\n\nMainitut metsät, jotka ennen sotaa olivat kaikesta päättäen olleet\ntuuheita ja varjoisia pyökkilehtoja, tarjosivat nyt vähemmän\nmiellyttävän kuvan. Niissä, varsinkin lähinnä silloista rintamaa\nolevissa osissa, oli aikoinaan käyty sangen kiivaita taisteluja,\nne olivat saaneet olla vuoroin saksalaisten, vuoroin ranskalaisten\nmurhaavan tykkitulen alaisina. Ja kuulat olivat tehneet hyvää jälkeä.\nKaikki puut ovat kuin karsitut, latvat puolirungosta tai sitä alempaa\nkuin jättiläisviikatteella poikki niitetyt. Metsien läpi saksalaiset\nolivat rakentaneet selkäpuolelta rintamalle vieviä linjasuoria,\nleveitä sotateitä, jotka nyt komeilivat niin ylhäisillä nimillä kuin\nKaiserstrasse, Kronprinzenstrasse ja Hindenburgstrasse (Keisarin-,\nKruununprinssin- ja Hindenburgintiet), mutta jotka sodan jälkeen\ntulevat varmaankin vielä useiden miespolvien aikana ranskalaisen\nväestön keskuudessa kulkemaan Barbarientien, Teutonientien, Hunnientien\ntai muulla samantapaisella nimellä.\n\nKuusi tuntia kestäneen aamupäiväretken jälkeen olimme nälkäisiä kuin\nsudet, joten automobiilikaan ei tuntunut kyllin nopealta kulkuneuvolta\npäästäksemme Sorbeyhyn, jonne meidät oli kutsuttu aamiaiselle 18:nnen\nitävalta-unkarilaisen armeijakunnan komentajan, sotamarsalkkaluutnantti\nvon _Goegingerin_ luokse.\n\nAteria oli täällä, kuten saksalaistenkin leirissä, kenttätapojen mukaan\nyksinkertainen, mutta maukas. Sen kuluessa keskusteltiin tietysti\nenimmäkseen politiikasta ja sotatapahtumista. Hänen ylhäisyytensä,\njoka teki hienosti sivistyneen ja tietorikkaan miehen vaikutuksen,\ntuntui olevan hyvin perehtynyt nykyajan poliittisiin virtauksiin.\nM.m. hän sanoi kannattavansa n.s. turanilaista valtioaatetta, jonka\nmukaan Venäjästä eronneiden reunavaltioiden Suomen, Itämerenmaakuntien,\nLiettuan, Puolan ja Ukrainan sekä Unkarin, Bulgarian ja Turkin\npitäisi muodostaa yhtenäinen valtioliitto, joka erottaisi Keski- ja\nLänsi-Europan aasialaisesta Venäjästä. Ainoastaan siten nämä nuoret ja\ntoistaiseksi heikot valtiot yhteistoiminnassa ollen voisivat ajatella\ntulevaisuudessa ehkä uudestaan päätänsä kohottavan suur-slaavilaisen\nvaaran menestyksellistä torjumista. Epäilemättä järkevä aate, josta\nsodan aikana onkin jo paljon kirjoitettu ja jolla on lukuisia\nkannattajia varsinkin juuri Unkarissa.\n\nVierustoverikseni olin onnistunut saamaan erään unkarilaisen\nsotilaslääkärin, erittäin miellyttävän ja leikkisän miehen. Totesimme,\nettä olimme pikkuserkkuja keskenämme, koska edustamamme kansat,\nunkarilaiset ja suomalaiset, tiedemiesten vakuutuksen mukaan ovat\nsukulaiskansoja. Koetimme myöskin tulla toimeen puhumalla kumpikin omaa\nkieltämme, mutta se ei luonnistunut, emme enää ymmärtäneet toisiamme,\nsillä ovathan heimomme eläneet siksi kauan ja siksi kaukana erillään\ntoisistansa, että yhteinen kieli on unohtunut ja kehittynyt kahdeksi\ntoisillensa jokseenkin vieraaksi murteeksi. Sukulaisuutemme kunniaksi\nhalusi herra tohtori kuitenkin välttämättömästi juoda maljan ja se\nryypättiin konjakissa.\n\nAika kului siten nopeasti. Pidettiin tietysti myöskin tavanmukaisia\nmaljapuheita. Vanha ystävämme Perthef pasha oli tilaisuudessa mukana\nja molemmat eksellensit vaihtoivat luonnollisesti kohteliaisuuksia\nkeskenään, joista kuitenkin mekin saimme osamme.\n\nK:lo 3 noustiin pöydästä, sillä meillä oli vielä puolet päivän\nohjelmasta suorittamatta.\n\nEnnen kuin lähdemme eteenpäin, katson velvollisuudekseni\nantaa lukijalle lyhyen selityksen siitä, minkä tähden\nitävaltalais-unkarilaisia joukkoja oli nyt läntisellä sotanäyttämöllä,\njossa saksalaiset olivat neljän ensimmäisen sotavuoden kuluessa\npitäneet yksin niin urhoollisesti ja menestyksellä puoliansa\nyhdistyneitä englantilais-ranskalaisia armeijoita vastaan, vaikka lähes\npuolet Saksan armeijasta oli samaan aikaan sidottu jättiläiskamppailuun\nVenäjän miljoona-armeijoita vastaan itäisellä sotanäyttämöllä.\n\nKun vallankumous ja bolshevismi olivat vuoden 1917 kuluessa\nlopullisesti hajoittaneet Venäjän armeijan, joten Saksa sai vapaat\nkädet kohdistaakseen päävoimansa läntisiä vihollisiansa vastaan,\nluotti Saksan yleisesikunta siinä määrin omiin voimiinsa, ettei\nse lainkaan vaatinut liittolaistansa Itävalta-Unkaria lähettämään\nVenäjän rintamalta vapautuneita joukkojansa länsirintamalle. Idässä\nsaavuttamansa kokemuksen nojalla Ludendorff tiesi, että itävaltalaisten\njoukkojen sotakuntoisuudelle ja luotettavaisuudelle voitiin asettaa\njokseenkin pieniä vaatimuksia. Tammikuussa 1918 puhjennut yleislakko\nosoitti sitäpaitsi, että kaksoismonarkian sisäinen pula oli\nsaavuttamaisillaan kriissikohtansa, että kolmen sotavuoden rasitukset,\nnälkä ja eri kansallisuuksien väliset riitaisuudet olivat siinä määrin\ntyhjentäneet Habsburgien valtakunnan voimat, etteivät ne enää voineet\nkestää vakavampia koettelemuksia. Sotaan kyllästyminen ja rauhan kaipuu\nolivat jo käyneet liiankin äänekkäiksi.\n\nSen vuoksi Saksan yleisesikunta ryhtyessään lännessä ratkaisevaan\nhyökkäykseen olikin tyytynyt ainoastaan lainaamaan Itävallan armeijalta\nmelkoisen määrän sen erinomaiseksi tunnettua järeätä tykistöä. Mutta\näärimmäisellä raivolla ja suuren mieshukan hinnalla suoritettu laaja\nhyökkäysliike Sömmen alueella ja Aisnen-Marnen rintamalla kulutti\nmuutaman kuukauden kuluessa niin uhkaavassa määrässä Saksan armeijan\nstrategisia reservejä, että Hindenburgin täytyi turvautua viimeiseenkin\nhätäkeinoon niiden täydentämiseksi, jotta taistelun jatkaminen olisi\nkäynyt mahdolliseksi. Hän vaati Itävallan armeijan päämajaa lähettämään\nmuutamia divisioneja läntiselle rintamalle. Käskyä oli tietysti\ntoteltava ja elokuussa saapuivat ensimmäiset itävalta-unkarilaiset\njoukot Ranskaan, jossa ne sijoitettiin saksalaisten joukkojen\nvahvikkeeksi Verdunin koillis- ja itäpuoliselle alueelle eli\nWoevreen. Meidän oleskellessamme sotanäyttämöllä itävaltalaisten\njoukkojen kuljetus jatkui parhaillaan. Näihin länsirintamalle\nkomennettuihin joukkoihin kuului m.m. \"keisarillinen ja kuninkaallinen\"\nXVIII itävalta-unkarilainen armeijakunta. Sen päällikkönä oli\nsotamarsalkkaluutnantti von Goeginger, jonka päämajassa, pienessä\nSorbeyn kylässä, meillä oli kunnia vierailla.\n\nJuuri se seikka, että Saksan yleisesikunnan täytyi turvautua\nitävaltalaiseen apuun, oli selvimpänä todistuksena siitä, että\nasema lännessä alkoi syyskesällä 1918 käydä saksalaisille sangen\nkriitilliseksi. Mutta harvat kai olivat selvillä siitä, että se\ntodellakin oli niin arveluttava, että saksalaisten täytyi kahden\nkuukauden kuluttua laskea aseensa ja antautua vastustajan armoille.\nAinakin minun täytyy tunnustaa, etten uskonut lopun olleen niin lähellä.\n\n\n\n_Nykyaikaisen armeijan hermosto._\n\n\nErottuamme kenraali Goegingeristä ja hänen esikunnastaan lähdimme\npaluumatkalle Montmédyyn, mutta pysähdyimme kuitenkin tien varrella\nLonguyoniin, jossa saimme tarkastaa saksalaisten suuria _tykistö-_ y.m.\n_sotatarvevarastoja_.\n\nTilavat makasiinit olivat täpötäynnä kaikenlaista nykyaikaisen\narmeijan varustamiseen tarvittavaa tavaraa: kaikenlaisia kanuunia\nja mörssäreitä, kuularuiskuja ja kivääreitä sekä kaikkia näiden\naseiden varaosia, miljoonia kiloja metallilankaa puhelin- ja\nlennätinverkkoa sekä piikkilankaesteitä varten, tuhansia puhelinkoneita\nja muita aparaatteja, sanalla sanoen kaikkea, mitä hyvin varustettu\nkenttäarmeija tarvitsee. Mielenkiintoisin uutuus, jonka täällä näin,\noli kuitenkin tankkikivääri, s.o. tavattoman raskas suurikaliberinen\nkivääri, jota käytettiin tankkien eli panssarivaunujen hyökkäyksen\ntorjumiseksi. Tämä vasta äskettäin keksitty ase, joka on niin raskas,\nettä sen kuljettamiseen tarvitaan vähintään kaksi miestä, oli\nsaksalaisten vakuutuksen mukaan osoittautunut erittäin tehokkaaksi\nnoita sodan jättiläiskilpikonnia vastaan.\n\nAjoimme sitten takaisin majapaikkaamme Montmédyyn, jossa päätimme\npäivätyömme viidennen saksalaisen armeijan _kenttäpuhelin- ja\nlennätinkeskusaseman_ tarkastuksella. Sekin suurenmoinen ja\nnäkemisenarvoinen laitos. Väitteeni todistamiseksi riittänee, kun\nmainitsen, että se puhelin- ja telegraafiverkko, jonka pääsolmukohdassa\nnyt olimme, käsitti kaikkiaan noin 920,000 lankakilometriä. Tämä\nyhden ainoan saksalaisen armeijan toiminta-alueella. Entä sitten koko\nlänsirintamalla! Saksan armeijan koko puhelin- ja lennätinverkko\nlännessä nousi moniin miljooniin lankakilometreihin. Siitä huomaamme\njo, kuinka suuri merkitys puhelimella ja sähkölennättimellä on\nnykyaikaisessa sodankäynnissä.\n\nPuhelin, telegraafi ja radiotelegraafi eli kipinälennätin ovat\ntärkeimmät teknilliset välineet siinä nykyaikaisen armeijan\nkäytettävänä olevassa koneistossa, jota suomeksi voidaan ehkä\nsopivimmin nimittää tiedotuslaitokseksi (saksaksi Nachrichtenwesen).\nSamoin kuin lentokonetta ja kytkypalloa tähystäjineen olemme\nnimittäneet armeijan silmiksi, voimme taas telefoonia ja telegraafia\ntäydellä syyllä verrata armeijan hermostoon. Kuten elävässä elimistössä\nhermot välittävät tiedon ulkonaisista vaikutuksista ja tapahtumista\naivoihin, josta taas hermostoa pitkin kulkevat asianmukaiset määräykset\nruumiin lihaksiin aikaan saaden tarkoituksenmukaisia liikkeitä, samoin\nmyöskin armeijan aivot, yleisesikunta ja sen alaosastot, yksityisten\narmeijain, armeijakuntien, divisionien y.m. joukko-osastojen esikunnat\nja päällystöt saavat tiedotuslaitoksen kautta lakkaamatta tietoja\nkaikista armeijan alueella sattuvista tapahtumista ja muutoksista, s.o.\nyleisestä sotilaallisesta asemasta. Tässäkin suhteessa on nelivuotinen\nmaailmansota saanut aikaan suunnattoman kehityksen.\n\nEntisaikojen sodissa, vieläpä niinkin myöhään kuin 1870—71 vuosien\nranskalais-saksalaisessa sodassa armeijat olivat niin pienet,\ntaistelut tapahtuivat niin lyhyellä rintamalla ja rajoitetuilla\nalueilla, että ylipäällikkö saadakseen välttämättömät tiedot taistelun\nkulusta tarvitsi käytettäväkseen ainoastaan tavallisen kaukoputken\nja määräystensä perille saattamiseksi muutamia ratsumieslähettejä.\nKoko taistelutanner oli ylipäällikön silmien edessä, joten hän\nvoi mieskohtaisesti seurata aseman kehitystä, vieläpä usein nähdä\nvihollisarmeijan ylipäällystön oleskelupaikan ja arvata siellä\nhavaittavista liikkeistä vastustajansa lähimmät aikomukset. Toinen oli\nasianlaita kansojen suursodassa, jossa miljoona-armeijat seisoivat\nvastakkain useiden satojen, jopa tuhansienkin kilometrien laajuisilla\nrintamilla. Tällöin ei ylipäällikkö enää voinut omin silmin seurata\nsotatoimia ja mieskohtaisesti hankkia tietoja tapahtumain kulusta,\nomien ja vihollisjoukkojen liikkeistä, vaan hän järjesti päämajansa\nkauas rintaman taakse johonkin rauhalliseen paikkaan, josta\nmahdollisuuden mukaan oli yhtä lyhyt matka taistelurintaman molemmille\nsivustoille, mutta jonne harvoin edes ankarinkaan tykkien jyske kuului.\nVoidakseen kuitenkin näin kaukaa johtaa armeijansa yhdenmukaista\ntoimintaa, hänen täytyi lakkaamatta pysyä tapahtumain kurssissa,\nsaada mahdollisimman tarkat ja nopeat tiedot kaikesta, mitä koko\nsotanäyttämöllä, s.o. ei ainoastaan omien joukkojen toiminta-alueella,\nvaan myöskin vihollisarmeijan keskuudessa, vieläpä sen selkäpuolellakin\ntapahtui, ja voida mahdollisimman nopeasti toimittaa eri\njoukko-osastoille omat määräyksensä siitä, mitä kulloinkin oli tehtävä.\nTällöin kävi hyvin järjestetty tiedoituslaitos välttämättömäksi\nja tästä laitoksesta onkin nykyaikaisissa armeijoissa kehittynyt\nmitä monimutkaisin koneisto erilaisine teknillisine apukeinoineen\nja niiden hoitoa varten tarvittavine erikoisesti koulutettuine\njoukko-osastoineen. Tavallisimmat ja tärkeimmät tiedotusvälineet ovat\njuuri yllämainitsemamme puhelin, telegraafi ja kipinälennätin, mutta\nmonia muitakin tiedonvälityskeinoja ja -tapoja on äskeisessä sodassa\nkäytetty. Teemme näistä kaikista tässä lyhyesti selkoa.\n\nJuuri mainitsemistamme kolmesta tärkeimmästä tiedoituskeinosta on\n_telegraafi_ eli kaapelisähkölennätin vanhin käytännössä, mutta ennen\nmaailmansotaa sitä käytettiin etupäässä yhteyden ylläpitämiseksi\narmeijan ja sen selkäpuolen, s.o. etappikeskusten ja kotimaan välillä.\nItse armeijan keskuudessa sillä välitettiin tietoja ainoastaan\nsuurempien joukkoyksikköjen, eri armeijaryhmien välillä. Muuten\nkäytettiin ratsumiehiä, moottoripyöräilijöitä y.m. viestinviejiä.\nSamoin oli telefooni vielä maailmansodan alussa aivan vähän käytännössä\neri maiden armeijoissa. Mutta niin pian kuin läntisellä sotanäyttämöllä\nalkoi liikkumaton asemasota, rintama kävi yhä laajemmaksi ja kun\nmyöhemmin alkoivat nuo armeijoita alituisessa jännityksen tilassa\npitävät hyökkäys- ja torjuntataistelut kiinteillä asemilla, tuli\nmyöskin puhelin ja sähkölennätin yhä laajemmassa määrässä käytäntöön.\nVarsinkin puhelinyhteys järjestettiin pienimpienkin joukko-osastojen\nvälille, vieläpä etulinjan juoksuhautoihin lähtevät komppaniat ja\nyksityiset vartiostot vetivät kohta telefoonijohdon perästänsä ja\nvoivat sitten olla keskeytymättömässä puhelinyhteydessä lähimmän\npäällystönsä kanssa. Ja kotimaassa olevat erikoistehtaat ryhtyivät\nkohta valmistamaan vanhojen epäkäytännöllisten apparaattien sijaan\nerikoisesti sotatarkoituksiin ja eri aselajien käytettäväksi soveltuvia\npuhelinkoneita, joista monetkin mallit ovat niin pieniä, että sotilas\nvoi kantaa sellaisen melkein taskussaan, mutta jotka siitä huolimatta\nvastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan kuin tavallinen pöytätelefooni.\n\nSamoin on telegraafin alalla sekä teknillisessä että käytännöllisessä\nsuhteessa sodan aikana tapahtunut suuri kehitys. Alussa Saksan\narmeijassa oli yleensä käytännössä vanha Morse-kone, mutta sen tilalle\nastui pian Klopfer-kone, sitten Hughes-kone ja lopulta kotimainen\nsaksalainen keksintö Siemensin pikatelegraafi. Klopfer-koneella\nvoidaan sähköttää noin 600, Hughes-koneella 1,000, mutta Siemensin\npikatelegraafilla kokonaista 5,000 sanaa tunnissa. Lankatelegraafi\nei kuitenkaan luonnollisista syistä ole saavuttanut niin yleistä\nkäytäntöä kenttäelämässä kuin puhelin, — se ulottuu päämajasta\nainoastaan divisionien esikuntiin saakka. Puhelin kilpailee\nsitäpaitsi menestyksellä telegraafin kanssa jo verrattain pitkillä\nmatkoilla. Niinpä Saksan armeijassa päästiin sodan aikana erityisiä\näänenvahvistuskoneita käyttämällä niin pitkälle, että länsirintaman\nlähellä olleesta päämajasta voitiin helposti puhua Bukarestiin ja\nBrest-Litowskiin.\n\nMutta vieläkin ihmeellisempiä asioita kuin puhelimen ja\ntavallisen lankatelegraafin alalla on maailmansota aikaansaanut\n_radiotelegraafin_, kipinälennättimen eli, kuten sitä myöskin\nnimitetään, langattoman sähkölennättimen alalla. Sodan alussa tätä\nuutta tiedoitusvälinettä oli vasta hyvin vähän kokeiltu armeijan\npalveluksessa, mutta kun jokapäiväisen kokemuksen kautta pian tultiin\nhuomaamaan, että puhelimen ja tavallisen telegraafin käyttö kävi\nerinäisissä olosuhteissa vaikeaksi, jopa mahdottomaksi, turvauduttiin\nyhä enemmän myöskin kipinälennättimeen. Ja lisääntyvän käytännön\nohella tämän tiedotusvälineen teknillisessä kehityksessä saavutettiin\nsellaisia edistysaskeleita, ettei vilkkainkaan mielikuvitus rauhan\naikana ollut sellaista voinut uneksia. Pian olikin Saksan armeijan\nkäytettävänä monenlaisia ja erisuuruisia kipinäasemia. Paitsi\nkotimaassa olevia jo ennen sotaa rakennettuja pysyväisiä suurasemia,\njoita käytettiin sähkösanomavaihtoon ulkomaiden kanssa sekä kotimaan\nkeskusvirastojen ja armeijan päämajan välillä, varustettiin armeijan\nyleisesikunta ja armeijaryhmien esikunnat tilapäisillä kiinteillä\nkipinäasemilla ja suurten automobiilien päälle rakennetuilla\nliikkuvilla kipinäasemilla, kun taas divisionien ja ratsuväkiosastojen\nesikunnat saivat käytettäväkseen pienempiä ratsastavia kipinäasemia, ja\nlopuksi yksityiset etumaiselle tulilinjalle lähtevät sotilaat saivat\nmukaansa pieniä helposti kannettavia kipinälennätinkoneita.\n\nKipinälennätinasemiensa avulla voivat esikunnat nopeasti päästä\nkeskenään yhteyteen silloinkin, kun puhelimen tahi kaapelitelegraafin\nkäyttö jostakin syystä on mahdotonta. Näin tapahtuu usein\nmanööverisodassa, kun puhelinjohtoja ei voida kyllin nopeasti\nvetää etenevien joukko-osastojen perästä. Varsinkin itäisellä\nsotanäyttämöllä, jossa sota melkein koko ajan pysyi liikkuvana\nmanööverisotana, käyttivät saksalaiset joukot suuressa määrin\nkeveitä hevosten vetämiä ja ratsastavan miehistön hoitamia\nkipinälennätinasemia. Ja tulokset olivat erinomaisia.\n\nLiikuntasodassa tapahtuu usein, että suuremmat tai pienemmät\njoukko-osastot nopeasti edetessään joutuvat ylivoimaisten\nvihollisjoukkojen saarroksiin ja eristetyiksi oman armeijan yhteydestä.\nAinoana pelastuskeinona on silloin kipinälennätin, jonka avulla\nvaaraan joutunut osasto voi nopeasti antaa lähimmälle päällystölleen\ntiedon vaikeasta asemastaan ja tehdä siten apujoukkojen hyvissä\najoin lähettämisen mahdolliseksi. Loistavana esimerkkinä tällaisista\ntapauksista on kenraali Litzmannin johtaman saksalaisen armeijakunnan\nurotyö Lodzin—Lowiczin taistelussa Puolassa syksyllä 1914. Tämä\narmeijakunta murtautui Bresinyn alueella venäläisten rintaman läpi,\nmutta joutui senjälkeen ylivoimaisten venäläisten joukkojen täydellisen\nsaartorenkaan sisään. Kipinälennättimellä se kuitenkin voi olla\nkaiken aikaa yhteydessä ylipäällystön kanssa, joten sen taholta\nvoitiin ajoissa ryhtyä tarkoituksenmukaisiin avustustoimenpiteisiin ja\ntämän armeijakunnan, jota venäläiset pitivät jo varmana saaliinaan,\nonnistui murtautua takaisin omien joukkojen luokse, vieläpä viedä\nmukanaan useita tuhansia venäläisiä vankeja. Samoin saksalaiset\nkipinälennätinjoukot monien muiden sotaretkien aikana, kuten\nsaksalaisten hyökätessä Serbiaan, Romaniaan ja Pohjois-Italiaan sekä\nSaarenmaan valloituksessa ja myöhemmin kevättalvella 1918 saksalaisten\nmiehittäessä Itämerenmaakunnat ja Ukrainan, näyttelivät erittäin\ntärkeätä osaa ja edistivät ratkaisevasti näiden sotaliikkeiden\nmenestyksellistä suoritusta.\n\nTuollaisen liikkuvan kipinälennätinaseman hoitamiseen tarvitaan\nainoastaan muutamia miehiä, mutta näiden tulee olla sitä huolellisemmin\nharjoitettuja nopeasti ja erehtymättömän tarkasti käsittelemään tätä\nihmeellistä laitosta.\n\nMutta kuten yllä jo ohimennen huomautettiin, kipinälennättimen\nkäyttö ei rajoitu ainoastaan liikuntasotaan. Sillä on melkein yhtä\nsuuri merkitys myöskin asemasodassa, vaikka se tällöin toimii\naivan toisissa olosuhteissa. Kun vihollisen tykistö pommittaa\npikatulella vastustajan etumaisten vartiolinjojen takana olevaa\naluetta valmistaen siten maaperää jalkaväkensä hyökkäykselle,\ntuhoutuvat tällaisessa myrskytulessa kaikki puhelinjohdot ja tietojen\ntoimittaminen selkäpuolella olevalle päällystölle käy muutenkin melkein\nmahdottomaksi. Eristettyinä kokonaan muusta armeijasta tällaisten\netulinjojen miehistöt olisivat tuomitut varmaan tuhoon, jollei niillä\nolisi käytettävänään langatonta lennätintä, jonka avulla voidaan\nsuoraan ilman kautta antaa päällystölle sellaisia tietoja, että se voi\nhyvissä ajoissa ryhtyä kyllin tehokkaisiin toimenpiteisiin odotetun\nhyökkäyksen torjumiseksi. On sanomattakin selvää, että nämä etulinjain\njuoksuhaudoissa käytetyt kipinälennätinkoneet ovat sekä kooltaan että\nrakenteeltaan aivan toisenlaisia, kuin avoimella kentällä toimivat\nsuuret asemat. Ne ovat niin pieniä, että kaikki niihin tarvittavat\nesineet voidaan sijoittaa pariin sikarilaatikon kokoiseen arkkuun.\nVähäpätöisestä koostaan huolimatta nämä pienet kipinäkoneet ovat\nkuitenkin osoittautuneet korvaamattoman arvokkaiksi tiedotusvälineiksi\nasemataisteluissa, jolloin tavallisesti rintama aaltoilee nopeasti edes\nja takaisin ja puhelinjohtojen rakentaminen on mahdotonta.\n\nArmeijan lentolaitoksesta puhuessamme olemme jo maininneet, mikä\nmerkitys kipinälennättimellä on sotilaslentäjäin toiminnalle.\nSodan loppupuolella melkein kaikki lentokoneet olivat varustetut\nkipinälennättimellä, ja vaikka usein monta kymmentä lentokonetta samaan\naikaan kaarteli ilmassa lähettäen raporttejansa, eivät ne lainkaan\nhäirinneet toisiansa, vaan vastaanottoasemat voivat suuremmitta\nvaikeuksitta koota niiden lähettämät tiedot.\n\nTässä olemme kuvanneet kipinälennättimen kehitystä ja käyttöä\nyksinomaan armeijan palveluksessa, välittömästi sotatoimien\nnäyttämöllä. Ehkä suurimmat ja pysyväisimmät keksinnöt ja\nedistysaskeleet on kuitenkin radiotelegraafin alalla tehty\nsotaakäyneiden maiden kotoisilla suurilla asemilla. Saksassa\non tällaisia pysyväisiä suurasemia ainakin kaksi, _Nauenin_\nkipinälennätinasema, samannimisen pienen rautatieaseman läheisyydessä\nBerlinin—Hampurin radan varrella, noin 40 km Berlinistä länteen, ja\n_Eilvesen_ kipinäasema Hannoverin lähellä.\n\nVähän ennen rintamamatkaani minulla oli tilaisuus eräiden muiden\nulkomaalaisten sanomalehtimiesten kanssa käydä katsomassa Nauenin\nkipinälennätinasemaa. Käytän tilaisuutta hyväkseni antaakseni tästä\nasemasta muutamia tietoja, jotka eivät liene meillä, niin yleisesti\ntunnettuja.\n\nNauenin aseman perusti v. 1906 saksalainen yhtiö \"Gesellschaft\nfür drahtlose Telegraphie\" koeasemakseen, jossa langattoman eli\nkipinälennättimen alalla tehtyjä uusia keksintöjä ja parannuksia\nkäytännössä koeteltiin. Mutta myöhemmin Saksan valtio otti sen\npalvelukseensa tietoyhteyden ylläpitämiseksi valtamerentakaisten\nsiirtomaidensa kanssa ja maailmansodan aikana tällä asemalla oli\ntavattoman suuri merkitys yhdyssiteenä toiselta puolen Saksan armeijan\nja laivaston, ennen kaikkea sukellusvenheiden ja ilmalaivojen,\nsekä toiselta puolen kotimaan välillä. Nauenin asema on sodan\naikana levittänyt melkein yli koko maapallon Saksan yleisesikunnan\nja meriesikunnan virallisia tiedonantoja. Jo ennen sotaa ja\nsodan alkuaikoina, ennen Amerikan, siihen sekautumista, Saksan\nhallitus käytti tätä lennätinasemaa välittäjänä diplomaattisessa\nkirjeenvaihdossaan Amerikassa olleiden edustajainsa kanssa.\n\nNauenin kipinälennätinasema on rakennettu tasaiselle kentälle, joka on\nnoin 10 km pitkä ja 5 km leveä. Kun muukalainen saapuu tälle kentälle,\nherättävät ensimmäiseksi hänen huomiotansa siellä olevat huimaavan\nkorkeat teräsmastot eli tornit, jotka ovat yhdistetyt toisiinsa\nlukemattomilla johtolangoilla. Nämä tornit ja ilmajohdot eli antennit\nmuodostavat juuri aseman ulkonaisen osan, josta 300,000 kilometrin\nnopeudella leviää kaikkiin ilmansuuntiin sähköaaltoja, jotka satojen\nja tuhansien kilometrien päässä olevien muiden samanlaisten asemien\nvastaanottokoneissa synnyttävät katkonaisen, lyhyistä ja pitkistä\njaksoista kokoonpannun soivan äänen, s.o. Morsen lennätinaakkosia —\nsähkösanoman. Aseman toinen pääosa on asemarakennus konehuoneineen,\nvastaanotto- ja lähetyshuoneineen. Alkuperäinen sähkövoima tulee tälle\nasemalle 30 kilometrin päässä olevasta Ost-Havellandin sähkölaitoksesta\n15,000 voltin jännityksen vahvuisena vaihtovirtana, joka kipinäaseman\nkonehuoneessa sitten muunnetaan 120 voltin tasavirraksi.\n\nAlussa Nauenin asema oli jokseenkin vaatimaton laitos, mutta jo v. 1912\nsitä melkoisesti laajennettiin ja keskustorni korotettiin 200 metrin\nkorkuiseksi. Se oli tuskin saatu valmiiksi, kun ankara myrsky kaatoi\nsen, minkä jälkeen yhtiö päätti rakentaa koko aseman uudestaan laajaa\nkaukosähkötystä varten ja sitä varten se varustettiin vaakasuorassa\nasennossa riippuvalla antenniverkolla. Johtoverkkoa, kannattavat nyt\nuseat 120 m korkeat tornit muodostaen tasasivuisen kolmion, jonka\nkärki on suunnattu Togo-maata kohti, missä Saksalla ennen sotaa oli\nkipinäasema.\n\nTuon tornikolmion sivut ovat 1 km pituiset ja sen keskellä on vielä\nyksi torni, joka on kaikista korkein, nimittäin 260 m. Tornit nojaavat\nkiilanmuotoisella kannallaan eristettyyn rautabetoonialustaan. Tässä\nalustassa on niin voimakas sähkövirta, ettei se enää — omituinen\nilmiö — vaikuta kuolettavasti sille mahdollisesti joutuvaan elävään\norganismiin. Kerrottiin kahden saksalaisen sanomalehtimiehen\nerehdyksessä astuneen sille, mutta he pääsivät pelkällä säikähdyksellä,\nkun heille huomautettiin paikan vaarallisuudesta. Keskitornin\nkorkeudesta saamme jonkinlaisen käsityksen, kun mainitsemme, että\nsen ylimmälle sillalle tikkaita myöten kiivetäkseen mies tarvitsee\nkokonaisen tunnin aikaa.\n\nUudistetussa asussaan Nauenin kipinäasema \"avattiin liikenteelle\"\nmuutama kuukausi ennen sotaa, jolloin se ensimmäisen kerran vaihtoi\nsähkösanomia Amerikan Yhdysvaltain itärannikolle Sayvilleen rakennetun\nsisarasemansa kanssa. Tämä välimatka on noin 6,400 kilometriä. Sodan\naikana ovat monissa muissakin maissa olevat kipinälennätinasemat\nvoineet lukea Nauenin lähettämiä sähkösanomia, joten Saksan\nsotilasviranomaiset voivat englantilaisen sensuurin ohi lähettää\ntietojansa Aasian, Afrikan ja Amerikan eri osiin. Myöskin ranskalaiset\nkipinäasemat Eiffel-tornissa ja Lyonissa sekä italialainen Caltanon\nasema saivat Nauenin sähkösanomia, kun taas Nauen kaappasi niiden\ntietoja. Täydellä syyllä saksalaiset insinöörit Nauenissa leikillisesti\nhuomauttivatkin, että tämä oli ainoa paikka, jossa he kaiken aikaa\nolivat mielipiteiden vaihdossa vihollistensa kanssa.\n\nSodan aikana Nauenin aseman \"työkyky\" onkin kehittynyt hämmästyttävällä\ntavalla. Sen lähettämiä sähkösanomia on jo voitu lukea Havaijin\nsaarilla, Hollannin Indiassa Jaavalla, vieläpä englantilaisten tietojen\nmukaan osittain Avanuin asemalla Uudella Seelannilla. Viimeksimainittu\nmatka on 19,300 kilometriä, mikä lähentelee jo korkeinta mahdollista\nmatkaa, joka on 20,000 km, s.o. puolet ekvaattorin eli päiväntasaajan\npituudesta. Tästä suurenmoisesta saavutuksesta saadaan kiittää erästä\nnerokasta keksintöä, n.s. \"Liebenin putkea\". Se on suljettu lasiputki,\njosta ilma on pumpattu pois ja jonka läpi johdetaan korkeajännityksinen\nsähkövirta. Tämän koneen avulla voidaan ääni vahvistaa kymmeniätuhansia\nkertoja. Kipinäsanomat otetaan vastaan, kuten tunnettua,\npuhelinkuulotorven avulla. Matkoilla, joilla Morse-merkit ennen\nvoitiin kuulla ainoastaan heikkona surinana, ne nyt \"Liebenin putken\"\nvälityksellä kaikuvat kuin vasaraniskut korvan rumpukalvoon.\n\nSota, joka muuten on aiheuttanut niin suunnattomia hävityksiä, on\nsiis kuitenkin jossakin suhteessa, ennen kaikkea lentotaidon ja\nsähkötekniikan alalla, saanut aikaan kerrassaan ihmeellisiä asioita,\njoista rauhankin aikana tulee olemaan suurta hyötyä ihmiskunnan\nkäytännöllisessä yhdyselämässä. Mutta palatkaamme Saksan armeijan\nkeskuuteen.\n\nTelefoonilla, kaapelitelegraafilla ja radiotelegraafilla on siis\nsangen suuri merkitys nykyaikaisessa sodankäynnissä. Erilaisissa\nolosuhteissa ne täydentävät toisiansa. Lankatelegraafia käytetään\nyleensä pidemmillä matkoilla, suurempien armeijayksikköjen välisessä\nliikenteessä, telefoonia etupäässä lyhyemmillä matkoilla välittömässä\ntaistelutoiminnassa olevien joukkojen keskuudessa aina tulilinjalle\nsaakka. Radiotelegraafi soveltuu molemmissa olosuhteissa, joten\nse näyttää uhkaavan syrjäyttää molemmat kilpailijansa. Mutta\ntoistaiseksi ei kuitenkaan niin ole tapahtunut sen vuoksi, että\nlangatonta sähkötystä haittaavat vielä käytännössä erinäiset\nvaikeudet. Puhelimella tiedot voidaan antaa paljon nopeammin ja\npuhuttu sana on tärkeissä asioissa aina paljon valaisevampi kuin\nkuollut sähkösanoma, joka ajan voittamiseksi laaditaan tavallisesti\nmahdollisimman suppeaan muotoon. Sähkötys radiotelegraafilla käy\nnykyjään vielä paljon hitaammin kuin lankatelegraafilla. Niinpä\nkipinäsähköttäjän keskimääräinen nopeus on noin 120—140 kirjainta\nminuutissa ja korkein Nauenissa saavutettu nopeus on 250 kirjainta,\nkun sitä vastoin lankatelegraafilla on saavutettu 1200 kirjaimen\nnopeus. Kipinälennätintä käytetäänkin vielä nykyjään etupäässä\nsellaisissa olosuhteissa, missä lankatelegraafin ja telefoonin käyttö\non mahdotonta, kuten liikuntosodassa ja etumaisella tulilinjalla\narmeijassa sekä rauhallisessa elämässä yhteyden ylläpitämiseksi\nrannikon ja kaukana merellä purjehtivien laivojen välillä.\n\nÄskeisessä suursodassa on kokeiltu myöskin kolmannella\ntelegraafi-tyypillä, nimittäin _maatelegraafilla_, jossa sähkövirran\nväliaineena on maa johtolangan asemasta tavallisen telegraafin ja\neetterin asemasta radiotelegraafin käytännössä. Maatelegraafia\nkäytetään ensilinjan juoksuhaudoissa ja suojakaivannoissa, silloin\nkun vihollisen tykistön rumputuli tuhoaa telefoonijohdot ja\nradiotelegraafin maanpäällisen maston lankoineen, maatelegraafikoneen\nollessa kätkettynä pomminkestävään suojakaivantoon syvälle maansisään.\nMutta tämä kone on vasta kehityksensä alussa; sillä voidaan antaa\ntietoja ainoastaan muutaman kilometrin päähän.\n\nMutta paitsi näitä tiedoitusvälineitä käyttävät etulinjan joukot\ntaistelun tuoksinassa aivan eristettyyn asemaan joutuessaan monia\nmuita tiedonantokeinoja, kuten _vilkutuslyhtyä_, valogranaatteja,\nmerkinantolippuja y.m. Jos kaikki nämä mekaaniset keinot pettävät, niin\nturvaudutaan myöskin elävien olentojen apuun, käytetään kirjekyyhkysiä,\nviestinviejäkoiria, ja viime hädässä kaikkien muiden keinojen\npuutteessa lähtee joku sotamiehistä vihollisen kuulasateen läpi viemään\nsanaa rintaman selkäpuolella olevalle päällystölle. Ja lopuksi,\nsaadakseen täysin luotettavan ja persoonallisen käsityksen asemasta\nlähettää ylipäällikkö usein adjutanttinsa tai muita esikuntaupseereja\ntaistelukentälle ottamaan mieskohtaisesti selkoa tapahtumain kulusta.\n\nToivon voineeni tällä lyhyellä, ylimalkaisella kuvauksella antaa\nlukijalle edes jonkinlaisen käsityksen nykyaikaisen armeijan\ntiedoituslaitoksesta.\n\n\n\n_Kenraali von Gallwitzin vieraana._\n\n\nNiiden saksalaisten kenraalien joukossa, jotka kesällä 1915 yksityisten\narmeijain päällikköinä ottivat osaa _Hindenburgin_ ja _Mackensenin_\nsuureen hyökkäysretkeen Venäjää vastaan, saavutti erityistä huomiota\nja mainetta tykkiväenkenraali Max von _Gallwitz_, jonka johtama\narmeija heinäkuun lopulla murtautui Itä-Preussin rajalta etelää\nkohti Narew-joen linnoituslinjan yli Varsovasta itään päin vieville\nteille ja pakotti siten venäläiset lopullisesti peräytymään Veikselin\nlänsipuolella olevasta Puolan osasta, luovuttamaan Varsovan ja\njatkamaan peräytymistään koilliseen ja itään päin, samaan aikaan\nkun Mackensenin armeija ankarasti puristi venäläisten vasenta\nsivustaa etelästä, Ljublinin ja Holmin kuvernementeista käsin. Kun\nvenäläiset oli karkoitettu koko Puolasta, Kuurinmaalta ja monista\nmuista Länsi-Venäjän kuvernementeista ja Hindenburgin hyökkäys syksyn\ntullessa luonnollisista syistä pysähtyi, oli kenraali von Gallwitz\njälleen niiden kenraalien joukossa, jotka Saksan yleisesikunta valitsi\nsen jälkeen toisella taholla aloitettavaa uutta sotaretkeä varten.\nSotamarsalkka Mackensenin ryhtyessä lokakuussa 1915 suorittamaan\nkuuluisaa Balkanin retkeänsä, sai hän nimittäin kenraali Gallwitzin\nja unkarilaisen kenraalin Kövessin alapäälliköikseen. Gallwitz johti\nsitä saksalaista armeijaa, joka suoritettuaan loistavasti Tonavan\nylimenon Belgradin ja Orsovan välillä eteni sitten voitokkaasti Moravan\nlaaksoa etelään päin miehittäen yhteistoiminnassa Bulgarian armeijan\noikean sivustan kanssa suurimman osan vanhaa Serbiaa ja Makedonian aina\nDoiran- ja Ohrida-järvien väliselle linjalle saakka, samaan aikaan kun\nKövessin armeija tunkeutui Montenegron kautta Albaniaan.\n\nSen jälkeen ei kenraali Gallwitzin nimi esiintynyt saksalaisissa\nsotaraporteissa ennen kuin keväällä 1918 saksalaisten suuren\nhyökkäyksen alkaessa läntisellä sotanäyttämöllä. Tällöin kävi\nnimittäin selville, että Hindenburg oli jälleen kutsunut kenraali\nGallwitzin vastuunalaiselle paikalle asettamalla hänet sen\nsaksalaisen armeijaryhmän ylipäälliköksi, joka silloin toimi Argonnen\nmetsän ja Moselin välisellä rintamalla. Sotilasasiantuntijat sekä\nlänsivalloissa että puolueettomissa maissa lausuivatkin sen vuoksi\narvelun, että Saksan yleisesikunta uskoessaan tämän rintamanosan\nylipäällikkyyden niin suuren maineen saavuttaneelle kenraalille oli\nsamalla antanut hänen suoritettavakseen jonkun erittäin tärkeän osan\nsotasuunnitelmastaan. Ennustettiinpa jo uutta jättiläisrynnäkköä\nVerdunia ja muita itäisiä Ranskan rajalinnoituksia vastaan. Mutta\nsuurten taistelujen riehuessa ensin Sömmen alueella, sitten Flanderissa\nja viimein myöskin Aisnen ja Marnen alueilla sekä Champagoessa pysyi\ntaistelutoiminta kenraali Gallwitzin armeijaryhmän rintamalla yhä\nvaatimattomissa rajoissa. Jos Hindenburgin ja Ludendorffin maalisk.\n21 p:nä alkama ja heinäkuun puoliväliin saakka eri jaksoina jatkunut\nsuurhyökkäys olisi lännempänä vienyt tarkoitettuun tulokseen,\nniin epäilemättä Gallwitzin armeija olisikin oikean ajan tultua\nsaanut tehtäväkseen Verdunin ja muiden Koillis-Ranskan linnoitusten\nvaltaamisen. Mutta kun saksalaisten suuri hyökkäys jo kesäkuussa\nlopullisesti joutui pysähdyksiin ja liittolaiset heinäkuun 18 p:nä\nryhtyivät tarmokkaaseen vastahyökkäykseen, oli Gallwitzin armeija\ntuomittu edelleen toimettomuuteen aseman kehitystä odoteltaessa.\nVerdunin rintamalla vallitsi siten aina syyskuun puoliväliin saakka\nsuhteellinen hiljaisuus ja tätä \"hiljaisuutta\" saa tämän kirjoittaja\nkiittää siitä, että syyskuun alussa vihdoin pääsin läntiselle\nsotanäyttämölle ja juuri kenraali Gallwitzin armeijan keskuuteen.\n\nOlen tässä maininnut ainoastaan pääpiirteet kenraali von Gallwitzin\nmaailmansodassa suorittamasta osuudesta. Ylläsanottu riittänee\nkuitenkin jo osoittamaan, että hän kuuluu Saksan armeijan etevimpiin ja\ntehtävissään parhaiten onnistuneisiin sotapäällikköihin.\n\nOli sen vuoksi luonnollista, että kun syysk. 5 p:nä sain suomalaisten\nmatkatovereitteni kanssa kutsun saapua illanviettoon kenraali\nGallwitzin päämajaan, uteliaisuuteni oli erittäin kiihoitettu\nodottaessani hetkeä, jolloin saisin persoonallisesti tutustua\ntuohon kuuluisaan mieheen, samalla kun tunsimme itsemme suuresti\nmairitelluiksi meille osoitetusta huomaavaisuudesta. Tarvitsematta\nolla mikään sodan vakaumuksellinen tai kevytmielinen ihailija voi\nkuitenkin tuntea kunnioitusta ja ihailua sotapäälliköitäkin kohtaan\nheidän mieskohtaisesti osoittamansa kunnon ja etevyyden vuoksi, yhtä\nhyvin kuin ihailemme eteviä valtiomiehiä, politikkoja, tiedemiehiä,\nkirjailijoita j.n.e. heidän toiminnassaan ja teoksissaan ilmenevän\npersoonallisen lahjakkuuden ja nerokkuuden vuoksi ryhtymättä syvemmältä\narvostelemaan, mikä merkitys ja arvo heidän elämäntyöllänsä on tai\ntulee olemaan inhimillisen kehityksen kulkuun nähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäärätyllä kellonlyönnillä, tasan k:lo 8 i.p. saavuimme siis kenraali\nGallwitzin esikuntakasinolle, jossa adjutantit ottivat meidät\nystävällisesti vastaan. Tilaisuuteen kutsutut henkilöt alkoivat\nvähitellen kokoutua. Ensin saapui nuoria miehiä, luutnantteja ja\nyliluutnantteja, heitä seurasi kohoavan arvoasteen mukaan kapteeneja,\nmajureita, everstejä ja lopuksi joku kenraalinkin univormussa oleva\nupseeri. Loistava seurue pelkkiä sotilaita, joiden nimiä nopean\nesittelyn jälkeen oli mahdoton muistaa. Mutta kokouksen odottavasta\nmielialasta huomasin, ettei talon isäntä ollut vielä keskuudessamme.\nVihdoin avautui ovi vielä kerran ja koko seurueen huomio kääntyi\ntarkkaavasti ja kunnioitusta osoittaen tulijaa kohti.\n\nEdessämme oli hänen ylhäisyytensä, tykkiväenkenraali von Gallwitz,\nviidennen saksalaisen armeijan ylipäällikkö. Kookas ja ryhdikäs\nmies, jonka ulkomuodosta ja liikkeiden sulavuudesta päättäen luulisi\nolevan vasta 40 à 50 korvilla, vaikka ikää on jo 66 vuotta. Tukassa\nja parrassa on vasta vähän harmaata. Terävä katse, tuuheat viikset ja\nsuipoksi leikattu leukaparta antavat hänen kasvoilleen hiukan karskin\nilmeen, mutta kohta kun kuulee hänen puhuvan, huomaa ensi vaikutelman\nvääräksi. Kuten illan kuluessa tulimme huomaamaan, on kenraali\nGallwitz mitä herttaisin, hyväluontoinen ja leikkisä vanhus, joka\nnäyttää kohtelevan alaisiansa upseereja isällisellä huolenpidolla ja\nsydämellisyydellä, ollen sen vuoksi kaikkien pitämä.\n\nOlin aina kuvitellut komentavat kenraalit tylyiksi ja ankariksi\nherroiksi, joiden luonteen pitkät sotavuodet, sotatoimien kulun\njännittynyt seuraaminen ja johtaminen on tehnyt kovaksi ja\nsäälimättömäksi. Mutta miellyttävänä yllätyksenä sain sotanäyttämöllä\noleskellessani todeta, ettei sotaelämä suinkaan vaikuta ihmisiin\nniin raaistavasti kuin yleensä luullaan. Päinvastoin tuntui minusta\nsiltä, kuin alituinen vaarojen ja kuoleman lähellä liikkuminen olisi\nvaikuttanut noihin ihmisiin, sekä alempiin että ylempiin upseereihin\nsamoin kuin sotamiehiinkin luonnetta hiovasti ja pehmittävästi.\nKaikki ovat niin luonnollisia, rauhan aikana sotilaille tavallinen\nturhamaisuus ja jäykkyys on kadonnut ja vaihtunut luonnolliseen\niloisuuteen, jonka pohjasävynä on kuitenkin jonkinlainen pehmeä\nsurumielisyys — sunnuntaitunnelma. Taisteluista, jonkun toverin\nkaatumisesta puhutaan kuin jokapäiväisistä luonnonjärjestykseen\nkuuluvista asioista. Tietysti taistelun tuoksinassa voi tapahtua mitä\ntahansa, silloin ihmisiä on luullakseni pidettävä syyntakeettomina,\nsillä itsesäilytysvaisto ja velvollisuudentunto hallitsevat\ntäydellisesti koko sotilaan olemuksen. Mutta kun verileikki on\npäättynyt, ovat sotilaat jälleen ihmisiä, joilla on inhimilliset\ntunteet. Vihantunne tulilinjan toisella puolella olevaa vastustajaa\nkohtaan on luullakseni rintamalla paljon harvinaisempi ja lievempi\nkuin kaukana rintamien selkäpuolella siviiliväestön keskuudessa.\nVastustajista puhutaan kunnioituksella, vaikkakin heille lähetetään\naamutervehdykseksi myrkkykaasuja kehittäviä pommeja ja tuhoatuottavia\ngranaatteja. — Mutta anteeksi, olen eksynyt hiukan syrjään tämän\nkertomukseni aiheesta.\n\nKohta esittelyn jälkeen osoitti kenraali Gallwitz meille suurta\nhuomaavaisuutta, kyseli yhtä ja toista maamme oloista, tiedusteli,\nolimmeko tyytyväisiä siihenastisiin näkemiimme ja kokemuksiimme\nSaksassa ja sotanäyttämöllä.\n\nMutta pitkiin keskusteluihin ei nyt ollut aikaa. Esikunnan\nseremoniamestari ilmoitti, että päivällispöytä oli katettu. Hän\nosoitti ruokasalista laaditun \"asemakartan\" mukaan kullekin määrätyn\npaikkansa ja antoi tarkat ohjeet, kuinka sinne oli mentävä j.n.e.\nIstuimme pöytään. Päivällinen oli yksinkertainen. \"Paistiin päästyämme\"\nnousi hänen ylhäisyytensä ja piti vierailleen lyhyen puheen.\nHän lausui ensin liittolaismaan Turkin edustajan Perthef pashan\ntervetulleeksi Saksan armeijan keskuuteen ja ilmaisi ilonsa saadessaan\ntervehtiä puolueettoman naapurimaan Tanskan edustajaa päämajassaan,\nmutta puheensa pääosan hän kuitenkin omisti meille, pienen Suomen\nedustajille. — — Kaukaisesta Pohjolasta on keskuuteemme saapunut\nerityinen lähetystö pienestä maasta, jonka kanssa Saksa on rakentanut\nystävyyssuhteen, josta tulevaisuudessa toivoaksemme kehittyy todellinen\nliittosuhde, — lausui kenraali, ja hän sanoi vilpittömästi toivovansa,\nettä pieni, mutta tarmokas, työkykyinen ja uuttera Suomen kansa, joka\nsodan aiheuttamista vaikeista olosuhteista huolimatta on osoittanut\nolevansa yhteiskunnallisen järjestyksen ja sivistyselämän kykenevä\nsuojelija ja kannattaja, saisi nyt käydä valoisaa tulevaisuutta kohti,\nelää todella itsenäistä kansallista ja valtiollista elämäänsä.\n\nPuheeseen vastasi Perthef pasha omasta puolestaan ja tri F. taas meidän\nsuomalaisten puolesta. Kiittäen meille osoitetusta huomaavaisuudesta\nja luoden lyhyen silmäyksen maamme itsenäisyystaistelun vaiheisiin\nhän m.m. mainitsi, kuinka kenraali Gallwitzilla välillisesti on ollut\nhuomattava osuutensa siinä tapahtumain sarjassa, josta lopulta oli\ntuloksena m.m. Suomen itsenäisyyden saavuttaminen. Kenraali Gallwitzhan\noli Narew-joella tehokkaasti ottanut osaa sen muurin murtamiseen, jonka\nkukistumisesta oli sitten seurauksena Venäjän tsaarivallan lopullinen\nluhistuminen ja vapaudenaamun valkeneminen Venäjän sorretuille\nrajamaakansoille. Puhuja katsoi sen vuoksi olevansa oikeutettu\ntulkitsemaan Saksan voitokkaalle armeijalle ja yhdelle sen etevimmistä\npäälliköistä Suomen kansan kiitollisuuden ja ihailun tunteet.\n\nKenraali näytti olevan hyvin liikutettu näistä vilpittömistä sanoista\nja myöhemmin keskustelun aikana hän m.m. huomautti, että Narew-joen\ntaistelun päivät olivat hänen elämänsä kauneimpia hetkiä ja että hän\noli onnellinen tietäessään, että hänen siellä saavuttamansa voiton\ntuloksille osataan antaa arvoa kaukaisessa Suomessakin.\n\nAterian kestäessä piti kenraali Gallwitz vielä toisenkin puheen. Sattui\nnimittäin niin, että eräs hänen esikuntansa upseereista, majuri N.\ntäytti juuri samana syysk. 5 p:nä 36 vuotta ja hänen ylhäisyytensä\nkäytti tilaisuutta hyväkseen lausuakseen päivän sankarille lämpimät\nonnittelunsa. Puhe kävi leikillisessä äänilajissa ja hänen edellisen\n\"juhlapuheensa\" ohella se oli omiansa osoittamaan, että kenraali\nGallwitzilla on loistavat puhujalahjat ja varsinkin taipumusta\nhuumoriin.\n\nNoustiin pöydästä ja siirryttiin viereisiin huoneisiin kahville ja\ntupakalle. Seurustelu oli vapaata ja toverillista. Kahvin kanssa\ntarjottiin vieraille konjakkia ja \"kirsikkavettä\", mutta talonväki itse\ntyytyi nauttimaan ainoastaan tavallista sotaolutta.\n\nVaikka Saksan armeijassa väkijuomien käyttö olikin sallittua,\nnoudatettiin siinä kaikkialla ankarinta kohtuullisuutta, kuten\nSaksassa yleensä. Kun kerroimme, että meillä Suomessa on jo sodan\naikana ollut käytännössä täydellinen alkoholijuomien kielto ja että\nvaltiopäivien hyväksymä kieltolaki astuu pian voimaan, niin herätti\ntämä kaikkialla suurta kummastusta. Ihmeteltiin, kuinka ihmiset\nvoivat olla niin heikkoja ja \"viinaanmeneviä\", etteivät he kykene\nilman ulkonaista pakkoa noudattamaan alkoholin nautinnossa kohtuutta,\nvaan käyttävät väärin juomia, jotka saksalaisen samoinkuin muitten\nviinimaiden asukkaiden käsityksen mukaan kuuluvat jokapäiväiseen\nravintojärjestykseen.\n\nUlan kuluessa keskustelu kohdistui tuontuostakin Suomeen, saimme\nantaa selityksiä maamme valtiollisista ja taloudellisista oloista,\nteollisuudesta ja muista elinkeinoelämän aloista. Erityisellä\nmielenkiinnolla tiedusteltiin, mitä luonnonrikkauksia, raaka-aineita\nmaassamme on saatavissa. Harvat olivat ohimennen käyneet Suomessa ja\nyleensä tiedot maamme oloista näyttivät olevan hämärät ja ylimalkaiset.\n\nMutta keskusteltiin myöskin sodasta ja sen mahdollisista tuloksista,\nvaikka yleensä näitä \"jokapäiväisiä\" asioita koetettiin välttää.\nTulivat ohimennen puheeksi myöskin liittolaismaissa niin yleisesti\nlevitetyt väitteet saksalaisten joukkojen harjoittamista julmuuksista.\nEräs majuri huomautti tällöin allekirjoittaneelle leikillisesti:\n\"Ranskalaiset sanovat meitä 'bosheiksi' ja barbaareiksi, me nimitämme\nheitä sivistyneiksi — civilisés\".\n\nMiellyttävä illanvietto jatkui aina myöhäiseen yöhön, ja vaikka\nkello läheni jo yhtä, ei ystävällinen isäntämme näyttänyt vielä\npitävän mitään kiirettä kemujen lopettamisesta, vaan jatkoi innokasta\nkeskustelua. Vasta sitten kun eräs upseereista sopivassa tilaisuudessa\njohti puheen meidän huomispäivän ohjelmaamme ja mainitsi, että kahden\nvieraista, tanskalaisen hra H:n ja minun tuli olla k:lo 5 aamulla\nvalmiina lähtemään pienelle huviretkelle taistelurintaman etumaisille\nlinjoille, nousi kenraali, vihjauksen ymmärrettyään, ja toivotti\nvieraillensa hyvää yötä ja onnellista huomenta.\n\nTyytyväisinä iltaamme palasimme \"pääkortteeriimme\". Mutta minun oli\ntänä yönä vaikea saada unen päästä kiinni, sillä ajatukseni liikkuivat\nkiihtyneinä rintamalla, saksalaisten juoksuhaudoissa ulommalla\ntulilinjalla, jonne minulla muutaman tunnin kuluttua oli tilaisuus\npäästä näkemään, miltä näyttää ja tuntuu vihollisen välittömässä\nläheisyydessä.\n\n\n\nTulilinjalla.\n\n\nJo ensimmäisenä iltana Montmédyyn tultuamme, kun majuri Wiederbach\nesitti meille kolmipäiväisen työohjelmamme, oli tanskalainen\nvirkaveljemme herra Helissen lausunut julki mieskohtaisen\ntyytymättömyytensä tähän kenraali Gallwitzin esikunnan laatimaan\njärjestelyyn. Hän, herra, Helissen, oli syksystä 1914 alkaen\nmatkustellut melkein lakkaamatta sotanäyttämöllä, käynyt miltei\nkaikilla rintamilla ja nähnyt sotaa puolelta jos toiseltakin ja\nmonellaisissa olosuhteissa. Saapuessaan nyt vielä läntiselle\nsotanäyttämölle hän oli toivonut saavansa nähdä jotakin aivan\nekstraa, mutta nyt ohjelmassa olikin vain tavallista kenttäretkeilyä,\narmeijan eri aselajien ja laitosten tarkastelua sekä syöminkejä\nesikuntien luona. Niin blaseerautunutta sota-amatööriä kuin hra\nHellsseniä tämä ei tyydyttänyt. Meille muille ensikertalaisille\nsiinä kyllä voi olla jotakin mielenkiintoista. Hän katsoikin sen\nvuoksi olevansa oikeutettu ehdottamaan, että häneen nähden ohjelmaan\ntehtäisiin ainakin pari välttämätöntä muutosta. Ensiksikin hän ei\nhalunnut jäädä Verdunin rintamalle, jossa ei mitään tapahtunut, vaan\ntahtoi matkustaa niin pian kuin mahdollista edelleen Charlevilleen\nSaksan kruununprinssin päämajaan, josta hän olisi voinut pistäytyä\nkatsomassa Hindenburg-linjalla Arrasin ja La Féren välillä parhaillaan\nraivoavata suurtaistelua. Mutta jollei tämä kävisi päinsä, jollei\nsiihen suuresta päämajasta enää ennätettäisi hankkia lupaa, niin herra\nH. katsoi toivomustensa vähimmäksi määräksi päästä ainakin täällä\nVerdunin rintamalla tarkastamaan saksalaisten joukkojen etumaisia\njuoksuhautalinjoja. Muuten hänen matkansa olisi ollut kerrassaan\nepäonnistunut ja tulokseton.\n\nMajuri W. huomautti tähän, että niin suurten muutosten aikaansaaminen\noli hänen luullaksensa aivan mahdotonta, kun ohjelma kerran oli\nennakolta laadittu ja päämajassa vahvistettu.\n\nHerra H. pyysi kiinnittää huomiota siihen, ettei hän suinkaan ollut\nsaapunut sotanäyttämölle oman huvinsa vuoksi, vaan voidakseen tehdä\njotakin Saksan ja sen armeijan hyväksi. Kun siis Saksan omat edut\nolivat kysymyksessä, niin totta kai saksalainen sotilaspäällystö\nMontmédyssä voi saada sen verran aikaan, että hänen vaatimattomat\ntoivomuksensa tyydytettiin.\n\nLoppujen lopuksi majuri W:n ei auttanut muu kuin luvata esittää\nnämä toivomukset kenraali Gallwitzille. Ja kun seuraavana iltana\nolimme kokoontuneet samaan paikkaan, upseerikoti \"Kaiser Wilhelm\nII:n\" ruokasaliin, ilmoitti majuri W., että matka Charlevilleen,\nniin kernaasti kuin se muuten olisikin järjestetty, oli tällä kertaa\nmahdoton sen vuoksi, että kruununprinssi oli joku päivä sitten\nmatkustanut kotimaahan Saksaan eikä tiedetty, milloin hän sieltä\npalaisi. Mutta herra H:n toinen toivomus voitiin kyllä tyydyttää.\nPerjantaina aamupäivällä, jolloin muun seurueen ohjelman mukaisesti\noli määrä mennä tarkastamaan Dampicourtissa Belgian puolella olevaa\ntiedoitusvälinekoulua ja koiratarhaa, sai herra H. tehdä retken\narmeijan etulinjoille, jos olosuhteet sen vain sallivat, s.o. jollei\nvihollinen sitä ennen ryhtynyt mihinkään odottamattomaan toimintaan.\n\nHerra H. oli ilmeisesti tyydytetty. Mutta me, olimmeko me kateellisia!\nNiin, tietysti joku meistä muistakin olisi ollut utelias näkemään\nja tuntemaan, minkälaista oli uloimmalla tulilinjalla, jossa voi,\nniin sanoakseni, katsoa vihollista suoraan silmiin, mutta emmehän me\nkokemattomat suomalaiset sanomalehtimiehet rohjenneet edes sellaista\ntoivoa, saatikka sitten esittää toivomuksiamme erityisenä pyyntönä,\nvaan tyydyimme kiltisti siihen, mitä meille näytettiin. No niin, asia\noli päätetty.\n\nMutta ollessamme torstai-iltana, elok. 5 p:nä, päivällisillä kenraali\nGallwitzin luona, tuli erään majurin kanssa puhe seuraavan päivämme\nohjelmasta ja tällöin mainittiin myöskin, että herra H. aikoi lähteä\nensimmäisen linjan asemille. Ohimennen tulin huomauttaneeksi, että\nminäkin olisin ollut perin utelias näkemään jonkun ranskalaisen ja\npistäytymään ensimmäisellä linjalla.\n\n— Mutta sehän käy helposti päinsä. Kun kerran yksi herroista on saanut\nluvan mennä etulinjan asemille, niin samallahan siinä menee toinenkin,\n— lausui majuri ja katosi kohta jonnekin.\n\nHetken kuluttua hän palasi luokseni ja ilmoitti, että asia oli\njärjestetty. Minä sain lähteä herra H:n mukaan.\n\nLausuin herra majurille nöyrimmät kiitokset hänen erinomaisesta\nkohteliaisuudestaan ja olin kaksinkerroin tyytyväinen. Tyytyväinen\nsen vuoksi, että minulle suotiin tilaisuus mieskohtaisesti tutustua\ntaistelurintaman kriitillisimpään kohtaan, mutta varsinkin tyytyväinen\nsen tähden, että joku meistä suomalaisistakin sai saman erikoisoikeuden\nkuin minkä tanskalainen virkaveljemme oli onnistunut itselleen\nhankkimaan lupaamalla erityisesti puolustaa Saksan etuja. Myöhemmin\nmatkalla minusta tuntui, kuin herra H. ei olisi ollut oikein mielissään\nsiitä, että oli saanut minut seuralaisekseen. Hän varmaankin sai sen\nkäsityksen, että me suomalaiset olemme häikäilemättömän tungettelevaa\nväkeä.\n\nAsia oli siis päätetty. Illanvietto kenraali Gallwitzin luona kesti klo\n1 saakka yöllä ja klo 5 aamulla meidän tuli olla valmiina upseerikodin\nedustalla, josta oppaaksemme määrätyn upseerin, luutnantti Kuntzmannin\npiti siihen aikaan tulla autoineen meitä noutamaan. Sillä samoin\nkuin vartiostojen vaihto rintamalla toimitettiin yöllä vihollisen\nhuomaamatta, tuli meidänkin ehtiä etuasemille mahdollisimman varhain,\njo ennen päivän valkenemista.\n\nMyönnän kernaasti, etten tänä yönä nukkunut juuri ollenkaan; vain\njäniksenunta toisella silmällä. Siihen minulla ei ollut aikaakaan kuin\nkolmisen tuntia ja toiselta puolen hermostoni oli myöskin tavallista\nvilkkaammassa toiminnassa. En tahtoisi sanoa, että pelkäsin, mutta\nkaikissa tapauksissa olin tietoinen tulevan seikkailuni vakavuudesta.\nUloimmalla tulilinjalla liikkuminen ei ole mikään leikinasia, sillä\nvaikka Verdunin rintamalla olikin jo pidemmän alkaa vallinnut\n\"suhteellinen hiljaisuus\", ei kukaan voinut varmasti taata, että sitä\ntuli myöskin jatkumaan. Vastustajan aikomuksia on mahdoton tarkoin\ntuntea. Kukapa tietää, mitä hänen päähänsä jo tänään tai huomenna\npälkähtää. Asemasodalle on juuri ominaista se, että taistelutoiminta\nvoi milloin hyvänsä, aivan odottamatta puhjeta suurimpaan raivoonsa\noltuaan useita päiviä, jopa viikkojakin kokonaan lamassa. Tästä\ntilanteen epävakaisuudesta olivat monet saksalaiset upseerit minulle\nhuomauttaneet vielä edellisenä iltana ja minua pyydettiin vakavasti\nharkitsemaan päätöstäni. Itse kenraali Gallvitz lausui vielä\nerotessamme, että vaikkei hän tahtonutkaan kieltää meiltä toivomuksemme\ntyydyttämistä, ei hän kuitenkaan ollut suostunut siihen mielihyvällä.\n\"Sillä meillehän olisi hyvin epämiellyttävää, jos joku puolueeton,\nvieläpä lisäksi siviilihenkilö joutuisi varomattomuutemme tähden\nkärsimään rintamallamme\", — lausui kenraali. Saimme kyllä lähteä, mutta\nkokonaan omalla uhallamme.\n\nJo vähän yli klo 4 aamulla kavahdin ylös sängystäni peläten nukkuvani\nliian kauan. Pukeuduin nopeasti ja lähdin ulos kadulle. Yö oli\nvielä pilkkopimeä, Montmédy nukkui sikeästi. Kävelin edestakaisin\nupseerikodin edustalla. Hetken kuluttua saapui myöskin herra H.\nhuoneestaan. Kello loikin pian viisi, mutta luutnantti Kuntzmannia ei\nkuulunut. Vielä noin kymmenen minuuttia odotettuamme kuulimme vihdoin\njonkun lähestyvän pimeydestä. Se oli saattajamme. Hän ei ollut tahtonut\najaa autolla meitä noutamaan, ettei samalla olisi häirinnyt nukkumaan\njääneiden toveriemme unta, vaan pyysi meitä jalan seuraamaan häntä\nnoin 5 minuutin matkan päässä olevalle asunnolleen, jossa automobiili\nkuljettajineen jo odotti meitä.\n\n— Onko kaikki järjestyksessä?\n\n— Kaikki järjestyksessä, — vastasi kuljettaja. Nousimme autoon ja\nlähdimme ajamaan pimeään yöhön. Mutta pari sataa metriä kuljettuamme\nluutnantti Kuntzmann pysähdytti äkkiä auton.\n\n— Naamarit, kaasunaamarit olen unohtanut pöydälleni. — Hän juoksi niitä\nnoutamaan ja palattuansa hän antoi meille molemmille tuon sanomalehtien\nsotakuvista meilläkin yleisesti tunnetun siankärsänaamarin, jota\nuloimmalla taisteluvyöhykkeellä käytetään suojana vihollisen\nmyrkkykaasuja vastaan. Saatuamme lyhyen opetuksen tämän laitoksen\nkäytössä ripustimme naamarit kaulaamme, ja matka alkoi nyt todenteolla.\n\nAjoimme Montmédystä jokseenkin suoraan etelään päin. Viileä yöilma\npuhalsi vastaamme nopeasti eteenpäin kiitäessämme. Tie, jota nyt\nkuljimme, oli syrjäinen kylätie, jolla ainakaan näin öiseen aikaan\nei ollut mitään liikettä. Ainoastaan erään kylän kohdalla seisoi\njono kuorma-autoja, joiden kuljettajat olivat poistuneet jonnekin\nyölevolle jättäen vain pari miestä vartioon. Minkään esteiden\nviivyttämättä ajoimme siis eteenpäin moottorin laulaessa yksitoikkoista\nsurunvoittoista säveltään vauhdin vuoroin kiihtyessä, vuoroin\nhiljentyessä. Sivuutimme useita pieniä kyliä, jotka autolyhtyjen\nkalpeassa valossa näyttivät autioilta ja kaameilta kuin hautakappelit\nkirkkomaalla. Autioita ja asumattomia ne suurimmaksi osaksi varmaan\nolivatkin, sillä ikkuna-aukot ammottivat ruuduttomina ja useat talot\nolivat vain rauniokasoja. Mangiennesin luona saavuimme Longuyonin —\nVerdunin viertotielle, jota jo edellisenä päivänä olimme kulkeneet.\nEräässä alanteessa kynti höyryaura syviä vakoja nurmikenttään.\nMutta nämä vaot eivät olleet rauhankylvöä varten — niistä tuli\njuoksuhautoja varapuolustuslinjaa varten, jota rakennettiin siltä\nvaralta, että saksalaisten olisi ehkä joskus täytynyt peräytyä tälläkin\nrintamanosalla. Nähtävästi saksalaisilla oli jo aavistuksia tahi\nvarmojakin tietoja amerikkalaisten pian alkavasta rynnistyksestä. Uutta\npuolustuslinjaa ei kuitenkaan enää tarvittu käyttää, sillä Maas-joen\nitäpuolella toimineet saksalaiset ja itävaltalaiset divisionat\npitivät urhoollisesti asemansa amerikkalaisten usein uudistuneista\nhyökkäyksistä huolimatta, kunnes aselepo allekirjoitettiin ja Saksan\narmeija sai määräyksen peräytyä Reinin taakse.\n\nRomagne-sous les Côtes-nimisen kylän kohdalla tiepuolesta ilmestyi\nnuori upseeri, jonka luokse pysähdyimme ja otimme hänet mukaamme\nautoon. Hän oli puhelimella saanut määräyksen olla meitä vastassa ja\nlähteä opastamaan meitä _Ornes-_ kukkulalla oleville saksalaisten\netuvartioasemille. Uusi tuttavamme oli luutnantti _Erken_ (en muista,\noliko nimen edellä _von_ vai ei). Tavattoman nuoren näköinen, melkein\nlyseon yläluokkalaista muistuttava upseeri. Kaunis ja käytökseltään\nmiellyttävä poika muuten. \"Ein sehr netter Herr\", — kuten luutnantti\nKuntzmann toverin vilpittömyydellä myöhemmin meille vakuuttavasti\nhuomautti. Nuoruudestaan huolimatta luutnantti Erken oli jo paljon\nkokenut soturi, ollut sodan alusta alkaen rintamalla sekä idässä että\nlännessä, haavoittunut kolmasti, mutta joka kerta vain lievästi.\nOnni suosii urhoollisia! Ulkonaisena merkkinä ja tunnustuksena\nsotilaallisista ansioistaan hän kantoi rautaristiä rinnassaan. Sen\nhän oli ansainnut Chemin des Damesin taistelussa toukokuun lopulla\n1918, jolloin kruununprinssin armeija alkoi saksalaisten toisen\nretken Marne-joelle, — retken, joka, kuten tunnettua, päättyi yhtä\nonnettomasti kuin ensimmäinenkin hyökkäys syyskuun alussa 1914. Mutta\nluutnantti Erken oli kaikissa tapauksissa Aisnen — Marnen taistelussa\nniittänyt laakereita ja saanut ensimmäisen rautaristinsä. Eikä hänen\nenää tarvinnutkaan olla mukana pakollisella peräytymisretkellä. Hän\noli johtanut voitokkaan komppaniansa Marne-joelle ja saanut senjälkeen\nkomennuksen lähteä Verdunin rintamalle lepäämään. Huononlaista se lepo\nlienee kumminkin ollut täälläkin, kun hän sitä paitsi oli parhaillaan\netulinjan joukoissa, kuuluen tosin prikaatin esikuntaan, mutta \"asuen\"\nainoastaan noin 6—7 kilometrin päässä vihollisesta.\n\nKuullessaan, että olin suomalainen, huomautti luutnantti Erken\niloisesti, että hänellä on eräs tuttava Suomessa.\n\n— Saanko ehkä tietää hänen nimensä? Ehkä meillä onkin yhteisiä tuttavia?\n\n— Hän on kapteeni _Stahel_, suomalaisten jääkärien opettaja ja\npäällikkö. Mikäli olen kuullut, hän on jo kohonnut everstiksi tai ehkä\nkenraaliksikin. Hän on parhaimpia ystäviäni. Ettekö tunne häntä?\n\nMyönsin tuntevani eversti Stahelin hyvin nimeltä, kaikki suomalaiset\nhänet tunsivat, mutta valitettavasti minulla ei ollut kunnia tuntea\nhäntä mieskohtaisesti. Lupasin sanoa terveisiä, jos Suomeen palattuani\njoskus kohtaisin hänet Ikävä kyllä, nämä terveiset jäivät ehkä\nainiaaksi perille viemättä. Eversti Stahel oleskelee nyt jossakin\nsuuressa kotimaassansa. Ehkäpä ystävät ovat jo kohdanneet toisensa ja\nmahdollisesti luutnantti Erken on silloin ottanut myöskin puheeksi sen\nsuomalaisen sotakirjeenvaihtajan, jonka kanssa hän eräänä kauniina\nsyyskuun aamuna kuljeskeli Ornes-harjanteen verellä ja raudalla\nkyllästytettyjä rinteitä ja kukkuloita pitkin.\n\nEnnen perille tuloamme päivä olikin jo valjennut ja heikosta usvasta\nhuolimatta lupasi aamusta tulla erittäin kaunis ja kirkas. Tuossa\ntuokiossa saavuimme nyt Azannesiin, jossa saakka jo edellisenä päivänä\nolimme käyneet ja kuunnelleet saksalaisten patterien juhlallista\nmusiikkia. Nyt ne vaikenivat. Ajoimme tämän aution kiviröykkiön ohi\npysähtymättä suoraan etelään päin ja saavuimme muutaman minuutin\nkuluttua parin kilometrin päässä Azannesista olevaan Gremillyn kylään,\njoka sijaitsee samannimisellä harjanteella. Juuri tämän harjanteen\nsuojaan, sen pohjoispuolelle olivat saksalaisten kenttäpatterit\nkätketyt huolellisesti maakuoppiin ja keinotekoisten suojusten taakse.\n\nGremillystä jatkoimme vielä kolme kilometriä eteenpäin ja saavuimme\nOrnesin harjanteen pohjoisrinteen juurella olevaan samannimiseen\nkylään. Gremillyn ja Ornesin välillä tie oli drapeerattu eli\nsuojaverhoilla varustettu. Noin 15 à 20 metrin päähän toisistaan\noli tien yli pingoitettu pitkien tankojen väliin ripustettuja\nesirippuja juuri niin korkealle maasta, että niiden alitse voi hyvin\nkuorma-autokin kulkea. Tälle tielle oli nimittäin avoin näköala\nranskalaisten etuvartioasemilta, joten sillä liikkuminen olisi ilman\npuheena olevia suojalaitteita ollut melkoisessa määrin vaaranalaista.\n\nNousimme nyt autosta ja jätimme sen kuljettajan vartioimana\nOrnesin kylään tahi oikeammin sille paikalle, jossa ennen on ollut\nOrnes-niminen ranskalainen kylä sievine kivitaloineen hedelmällisten\nvainioiden ja rehevien puutarhojen ympäröimänä. Nyt siitä oli jälellä\nvain tiili- ja soraläjä. Ainoastaan joku metrin, puolentoista korkuinen\nseinännurkkaus osoitti, että täällä oli vielä joku aika sitten ollut\nihmisasuntoja, mutta mahdotonta olisi ollut sanoa, kuinka kauan seutu\noli ollut asumattomana, jollen olisi tiennyt, että maailmansota alkoi\nelokuussa 1914 ja että syyskuun alkupäivinä saksalaisten granaatit\nensimmäisen kerran alkoivat putoilla Ornesiin, josta asukkaat\nranskalaisten joukkojen mukana olivat paenneet Verdunin linnoitusten\nturviin. Raunioiden välitse vievän tien, entisen kyläkadun varrella\ntörrötti eräässä paikassa maasta parin metrin pituinen rikkiammuttu\nrautainen torvi.\n\n— Siinä on muinoisen Ornesin kaivo, — selitti luutnantti Erken. Mutta\nei siitä kaivosta nyt voinut janoansa sammuttaa. Se oli soraa ja maata\ntäynnä.\n\nOrnesissa oli ennen sotaa noin 700 asukasta, siis melkoisen väkirikas\nkylä, vähän pienempi kuin Naantalin kaupunki. Gremillyssä oli ollut\nnoin 300 ja Azannesissa 400 asukasta. Nyt ne olivat kaikki kylmillä.\n\nRatkaiseva hetki oli tullut. Koettelin vielä kerran, osasinko panna\nkaasunaamarin tarpeen tullessa kunnollisesti kasvoilleni. Lähdimme\nnousemaan Ornesharjanteelle. Kävelimme ensin noin puoli kilometriä\nBeaumontiin vievää tietä, poikkesimme sitten vasemmalle ja aloimme\nkiivetä tuolle 353 metriä korkealle harjanteelle erästä loivasti\nkohoavaa notkelmaa pitkin, josta nähtävästi rauhankin aikana oli vienyt\njalkapolku kukkuloiden yli, oikotie, jota harjanteen pohjoispuolella\nolevan Ornesin ja sen eteläpuolella olevan Douaumontin kylän asukkaat\nolivat käyttäneet käydessään toisiaan tervehtimässä. Ylempänä\ntämä notkelma muuttui keinotekoiseksi vallihaudaksi. Se oli eräs\nsaksalaisten pääyhdyskäytävistä etuasemien ja selkäpuolen välillä.\nOlin aikalailla hengästynyt, en kuitenkaan niin paljon ylämäkeen\nnousun vaatimasta ponnistuksesta kuin hermojännityksestä. Pian\nsaavuimme harjanteen laelle, joka muodosti hiukan pohjoiseen päin\nkaltevan ylätasangon. Täältä avautui laaja näköala pohjoiseen, itään\nja länteen päin, mutta harjanteen korkeampi eteläreuna esti vielä\nnäköalan sille suunnalle, jossa vihollisen lähimmät asemat olivat.\nSen vuoksi voimmekin täällä vielä vaaratta nousta juoksuhaudasta\nkentälle ja tarkastella hiukan ympäristöä. Jonkun matkan päässä hääri\nsaksalainen kuularuiskukomennuskunta valiten aseelleen sopivaa paikkaa.\nEräs patrulli marssi yhdyskäytävää pitkin vastaamme etuasemilta\nselkäpuolelle päin. Kohdalle saavuttuaan sotamiehet tervehtivät\nupseereita mainiten, mihin osastoon he kuuluivat. Luutnantti Erken\ntiedusteli, oliko yö kulunut rauhallisesti. Mitään merkillisempää ei\nmiehillä ollut kerrottavana.\n\nKoko harjanne ja sen rinteet olivat kuin auringon polttamaa\nerämaata, kaikkialla pohjamulta päällimmäisenä, ei ainoatakaan\nkoskematonta paikkaa. Siellä täällä monen metrin syvyisiä ja\nlaajuisia hautoja, järeiden granaattien räjähdyksestä syntyneitä\nkuoppia. Ainoastaan paikoitellen pyrki rikkaruoho pilkistämään esiin\nmullasta. Neljään vuoteen nämä kunnaat eivät ole kasvaneet muuta\nkuin vaivaista rikkaruohoa. Tuossa makaa puoleksi multaan vajonneena\nsylinterinmuotoinen esine — räjähtämättä jäänyt järeä granaatti, n.s.\n\"sokea ammus\". Verdunin järeät patterit ovat sen tänne sinkauttaneet,\nmutta koneiston vikaantumisen tähden tahi muusta syystä se ei ole\ntehnyt tehtäväänsä. Aikamoinen möhkäle! Koetan nostaa sitä, mutta saan\nainoastaan toisen pään kohoamaan maasta.\n\n— Ottakaa se vain mukaanne muistoksi Ornes-kukkulalta! — lausui\nluutnantti Erken leikkiä laskien. — Mutta se jäi minulta ottamatta,\nniin kernaasti kuin olisin halunnutkin.\n\nLähdimme eteenpäin. Suojakäytävä jakautui nyt useihin eri haaroihin,\ntahi oikeammin pääkäytävästä, joka kääntyi kulkemaan polveillen pitkin\nharjannetta idästä länteen, erosi aina jonkun matkan päässä toisistaan\nmutkikkaita sivuhaaroja etelään päin. Me kuljimme edelleen pääkäytävää\npitkin.\n\n— Olemme kuuluisalla \"Krenatööritiellä\" (Grenadierweg), — lausui\noppaani. Tässä on aikoinaan käyty monta tuimaa käsirysytaistelua ja\nmoni saksalainen krenatööri on täällä ottanut viimeisen askeleensa.\n\nJuoksuhauta ei ollut sen syvempi kuin että minä, joka olen\nkeskinkertaista pitempi mies, voin helposti katsoa sen laitavallien yli.\n\n— Olkaa varovainen, kävelkää hiukan kumarassa, — kehoitti oppaani, —\nolemme uloimmassa juoksuhaudassa!\n\n— Kuinka kaukana vihollisesta?\n\n— Noin 200 metrin päässä etumaisesta vihollisen vartiopaikasta.\n\nOlimme siis uloimmalla tulilinjalla! Mutta täällähän on aivan tyhjää\nja autiota. Ei ainoatakaan elävää sielua näkyvissä. Missä ovat asemien\npuolustajat?\n\nHiivittyämme vielä parikymmentä metriä eteenpäin kohtasimme eräässä\njuoksuhautapolvekkeessa kaksi saksalaista sotamiestä. Toinen niistä\nseisoi pienellä, juoksuhaudan eteläistä seinää vasten rakennetulla\nkorokkeella, jonka yläpuolelle oli kyhätty juoksuhaudan laitavallin\ntasalle katontapaista suojusta. Pienestä aukosta oli kiväärinpiippu\npistetty ulos vihollista kohti. Tähystäjän pään tasalla oli\nkaksoistorvella varustettu periskooppikiikari, jonka torvet\nkohosivat hiukan juoksuhaudan laidan yläpuolelle. Toinen miehistä\npuuhaili jotakin ensinmainitun vieressä. Hänen huolenaan oli m.m.\nkäsigranaattien hoito. Tämä oli saksalainen etuvartioasema.\n\nKun miehet huomasivat meidän lähestyvän, ottivat he tärkeän näköisen\nasennon. Tähystäjä korokkeella seisova sotamies mulkaisi olkansa yli\nupseereihin tervehtien katseellaan ja ilmoitti mumisten numeronsa ja\njoukko-osastonsa nimen. Molemmat olivat nuoria miehiä.\n\n— Kuinka vanha olet? — kysyi luutnantti E. vahtia pitävältä mieheltä.\n\n— Yhdeksäntoista vuotta, herra luutnantti.\n\n— Kuinka kauan olet ollut armeijassa?\n\n— Kahdeksan kuukautta, herra luutnantti.\n\n— Vasta kahdeksan kuukautta! Ethän sinä mikään soturi vielä olekaan.\nNiin kokematon poikanen. Pelkäätkö vihollista?\n\n— En, herra luutnantti.\n\n— Näetkö hänet nyt?\n\n— En, herra luutnantti, mutta tiedän hänen olevan lähellä.\n\nJa sotilas tähysteli tiukasti kiikariin.\n\n— Tässäkö on koko vartioston miehistö? — kysyin kummastellen luutnantti\nErkeniltä. — Vain kaksi miestä! Jos he kaatuvat hyvin ammutun granaatin\nsatuttamina, kuka astuu tilalle?\n\n— Läheisyydessä on kyllä varamiehiä, jotka hälyytysmerkin kuullessaan\novat valmiit rientämään paikalle, vastasi oppaani ja vei minut muutamia\nmetrejä vartiopaikan sivulla juoksuhaudan seinässä olevalle aukolle,\njoka kooltaan ja rakenteeltaan muistutti tavallisen perunakuopan\nsuuta. Tämä aukko vei maanalaiseen, pomminkestävään suojakaivantoon,\njossa etuvartioston varamiehistö majaili. Aukon yläpuolella oli\npuutaulu, johon oli kirjoitettu: \"Venus-Unterstand\" (Venus-kaivanto).\nMikä oli antanut sotamiehille aiheen nimittää maanalaista asuntoansa\nnoin hempeällä nimellä, eivät oppaani voineet selittää eivätkä\nsitä tienneet myöskään nykyiset luolan asukkaat. Rakentajat ja\nleikkisä nimenantaja olivat varmaankin aikoja sitten menneet muille\nmarkkinoille tahi ehkäpä heidän luunsa lepäsivät jossakin läheisyydessä\nkätkettyinä Ornes-kukkulan multaan. Mahdollisesti tätä maanalaista\nasumusta kaivettaessa oli löydetty joku muinainen taideteos, naista\nesittävä veistokuva, jonka sotilaat luonnollisesti otaksuivat olevan\nrakkaudenjumalatar Venus ja ristivät asuntonsa sen mukaan.\n\nLäntisellä sotanäyttämöllä saksalaiset joukot usein löysivät\njuoksuhautoja kaivaessaan arvokkaita muinaisesineitä. Niinpä Senonin\nlähellä Lothringissa löydettiin todellinen taideaarre roomalais-vallan\najoilta. Ranskalaisille annettiin löydöstä tieto ja heidän kanssaan\nsaatiin lyhytaikainen aselepo aikaan tällä rintamankohdalla, jotta\nsaksalaiset voivat rauhassa suorittaa tieteellisiä kaivauksia ja\ntoimittaa löytämänsä aarteet turvalliseen paikkaan.\n\n— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, jos huvittaa! — kehoitti oppaani.\n\nLaskeuduimme jyrkkiä portaita maansisään kuin manalaan. Käytäväaukko\noli ahdas kuin savutorvi. Luin astuimet. Niitä oli 17. Hauta oli siis\narviolta noin 7 à 8 metriä syvä juoksuhaudan pohjasta lukien. Alhaalla\nse laajeni noin 4—5 m pitkäksi ja pari metriä leveäksi luolaksi.\nSeinät ja katto oli vuorattu laudoilla ja parruilla, ettei maa päässyt\nlohkeilemaan asukkaiden päälle. \"Huonekaluista\" oli tärkein leposija,\njolla pari miestä kerrallaan voi maata. Alhaalla oli neljä miestä,\njotka askartelivat jotakin himmeässä lampunvalossa. Sähkövaloa ei tänne\nsaakka ollut johdettu.\n\n— Onko teillä telefooni, — kysyi luutnantti Erken.\n\n— On kyllä, mutta emme sitä uskalla käyttää, sillä vihollinen kuuntelee.\n\nErityisen koneen, mikrofoonin avulla voidaan nimittäin maan läpi\nkuunnella useiden satojen metrien päässä tapahtuvaa keskustelua. Senpä\nvuoksi puhelimella raportteja annettaessa etulinjoilta selkäpuolelle\nkäytetään melkein aina sovittua merkkikieltä. Samoin myöskin\nkipinälennättimessä.\n\nMuuta merkillisempää en tästä haudasta osaa kertoa. Mikään Venuksen\nlepokammio ei se mielestäni ollut. Epämukava ja vaarallinen asunto.\nKattona oli tosin siksi paksu maakerros, etteivät järeimmätkään pommit\nsitä tuskin voineet puhkaista, mutta jos vaikka pienempikin granaatti\nolisi osunut käytäväaukon edustalle, niin se varmaankin olisi luonut\nkoko torven umpeen, jolloin luolan asukkaat olisivat jääneet kuin\nhiiret loukkuun. Sellaisia umpeenluotuja suojakaivantoja tapasimmekin\nmyöhemmin useita. Olisin ollut utelias tietämään, miten niiden\nmiehistöille oli käynyt, mutta saattajamme selittivät vain, että \"ne\novat hyljättyjä suojakaivantoja\".\n\nNoustuamme manalasta jälleen ihmisten ilmoille kuljimme vielä\nKrenatööritietä eteenpäin sivuuttaen useita vartiostoja ja\n\"Unterstandeja\", kunnes saavuimme vartioasemalle, joka oli viimeinen\ntämän käytävän varrella. Juoksuhauta kyllä jatkui vielä edelleen, mutta\ntien katkaisivat sen poikki vedetyt moninkertaiset piikkilankaesteet.\nPysähdyimme vartiomiesten luokse.\n\n— Hyvää huomenta! Onko yö kulunut rauhallisesti? — puhutteli luutnantti\nE. sotamiehiä totuttuun tapaan.\n\n— Ei aivan rauhallisesti, — vastasi tähystäjä, — Noin puoli\ntuntia sitten hiipi kaksi vihollista huomaamattamme aivan\nlähelle ja heitettyään käsigranaatteja, jotka repivät tuonne\npiikkilankaesteisiimme suuren aukon, heidän onnistui nähtävästi\nperäytyä takaisin juoksuhautoihinsa, vaikka lähetimmekin heidän\njälkeensä muutamia kuulia. Aamuhämärässä heitä oli vaikea tarkemmin\nnähdä.\n\n— Olivat kai neekereitä? — kysyi upseeri.\n\n— Mitä lienevätkin olleet, — arveli sotamies. Myöhemmin olen tullut\nsiihen käsitykseen, että nuo pommimiehet olivat amerikkalaisia,\njotka aamu-urheilukseen harjoittelivat käsigranaattien heittoa.\nValitettavasti me tulimme hiukan liian myöhään. Tarkastimme esteverkkoa\nja siinä oli todellakin selviä räjähdyksen merkkejä, noin sylen\nlaajuinen aukko. Mutta muutaman metrin päässä olleille saksalaisille\nvartiomiehille ei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. He olivat päässeet\nvain pienellä säikähdyksellä ja olivat vieläkin harmissaan tuollaisesta\npilanteosta. Käsipommit eivät luutnantti Erkenin vakuutuksen mukaan\nolekaan kovin hengenvaarallisia kappaleita. Niiden pääasiallisin\neffekti onkin ainoastaan voimakas räjähdys, jolloin ilmanpaine heittää\nvastustajan kumoon ja lyö usein tainnoksiin. Jos se paukahtaa aivan\nlähellä, voivat metallinsirpaleet ja maasta ilmaan kimmoavat pikkukivet\nmyöskin haavoittaa, mutta tavallisesti vain lievästi. Luutnantti E.\nsanoi kerran haavoittuneensa käsigranaatin sirpaleesta.\n\nTarkastelimme noita sieviä leikkikaluja, joita vartiopaikalla oli koko\nlaatikollinen. Tavallisesti käytetty käsigranaatti on parin korttelin\npituinen, nuijanmuotoinen esine, jossa on kaksi osaa, lieriömäinen\npää ja lyhyt varsi eli kädensija. Pään ulommassa osassa on voimakas\nräjähdysainepanos ja varren juuressa tarpeellinen sytytinkoneisto,\njohon on kiinnitetty onton varren läpi kulkeva nauha. Kun\nkäsigranaattia tahdotaan käyttää, aukaisee heittomies varren yläpään\nsulkevan hatun, jolloin mainittu nauha pistää esiin. Heittäjä nykäisee\nnopealla otteella nauhan ulos, jolloin se irtautuessaan saattaa\nsytytyslaitoksessa olevan stubiinilangan syttymään ja 5 1/2 sekunnin\nkuluttua granaatti räjähtää. Niin pian kuin varren sisällä oleva nauha\non temmattu ulos, on granaatti siis silmänräpäyksessä heitettävä.\nKäsigranaatin tavallinen heittomatka on noin 30 m, mutta tottuneen\nheittäjän nakkaamana se voi lentää 40 metrin päähän. Tarkempi kuvaus\non kai tarpeetonta. Vapaussodassamme käsipommiin meilläkin lienevät\nmelkein kaikki tutustuneet.\n\nLuutnantti Erkenin kehoituksesta toinen vartiosotilaista näytti\nmeille pomminheittoa. Hän valitsi yhden käsigranaatin ja nakkasi sen\nmenemään etuasemien väliselle \"puolueettomalle\" vyöhykkeelle. Muutaman\nsekunnin kuluttua tärisytti ilmaa aikamoinen paukaus. Olin pudota\nistualleni. Totta puhuen tämä leikki ei minua lainkaan miellyttänyt,\nsillä pelkäsin vihollisen — ranskalainen, amerikkalainen tahi kuka hän\nolikin — ryhtyvän vastaamaan samalla mitalla, ehkäpä tehokkaammillakin\nkeinoilla. Pian kuuluikin pari kiväärinlaukausta ja kuulat\nnaksahtelivat suojakäytävän seinään, mutta hyvän matkaa sivulle meistä.\nEn tiedä, olivatko nuo laukaukset todellakin meille tarkoitetut, mutta\nkaikissa tapauksissa naamani venyi vakavaksi ja jonkunlainen vaikutus\ntapauksella näytti olleen seuralaisiinikin. Välikohtaus rajoittui\nkuitenkin tähän. Enempää ei vihollinen reageerannut. Hänkin näytti\nymmärtäneen leikkiä.\n\nNiin vähäpätöisiä kuin nämä tapahtumat olivatkin, osoittivat ne\nkuitenkin, että naapurien välit olivat kireät, että ilma oli sähköinen\nja että millä hetkellä hyvänsä voitiin odottaa todellisen ukkos-ilman\npuhkeavan. Mutta vaikka nuo pienet välikohtaukset olivatkin omiansa\nlisäämään minussa tuota epämiellyttävää hermojännitystä, jota\nihminen tuntee tietäessään liikkuvansa joka hetki uhkaavan vaaran\nläheisyydessä, olosuhteissa, joissa itsesäilytysvaisto vaatii mitä\nsuurimman varovaisuuden noudattamista, oli uteliaisuuteni kuitenkin\nvoimakkaampi kuin pelontunne. Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä\njonkun niistä miehistä, ranskalaisista, amerikkalaisista tahi ketä he\nnyt olivatkaan, jotka väijyivät tuolla parin kolmen sadan metrin päässä\nollen valmiina passittamaan toiseen maailmaan jokaisen meistä, joka\nolisi ollut kyllin varomaton paljastamaan päänsä heidän kuulillensa.\nTietämättä, että vastustajan juoksuhaudoissa vieraili puolueettomia\nsiviilimiehiä, hillittömästä uteliaisuudesta vaaroja uhmailevia\nsanomalehtimiehiä, he tuskin innossaan olisivat tehneet mitään eroa\nmeidän ja vihollistensa, saksalaisten sotilaiden välillä.\n\nPyysin ja sain luvan tarkastella seutua periskooppikiikarilla.\nAinakin viiden minuutin ajan jännitin näköhermojani äärimmäisyyteen\nsaakka, kääntelin kaksoisputkea kaikkiin suuntiin, mutta kaikkialla\nlevisi silmieni eteen sama yksitoikkoinen, eloton taulu: toinen\ntoistaan seuraavia kukkuloita ja rotkoja, harjanteita ja laaksoja,\nharmaanruskea, paljas maaperä täynnä ristiin rastiin kulkevia\njuoksuhautoja ja vallituksia, niiden välillä tiheinä verkkoina\npirullisia piikkilankaesteitä, mutta ei mitään liikettä, ei ainoatakaan\nelävää olentoa näkyvissä, kaikki kuollutta kuin erämaassa tahi kuussa.\nJa kuitenkin tiedän varmasti, että näköpiirissäni olevalla alueella oli\nsatoja ja tuhansia ihmisiä ja vilkasta toimintaa, mutta kaikki elämä ja\nliikunto tapahtui täällä maan sisässä. Kaukana Vauxin linnakkeen takana\nolin huomaavinani tummempia liikkuvia pisteitä, mutta väräjävässä\naamuilmassa en niitäkään voinut tarkemmin eroittaa, — luultavasti\nyönsä etuvartioasemilla viettänyt, nyt rintaman selkäpuolelle palaava\npatrulli.\n\nPettymyksen tuntein jätän tähystyspaikan ja huomautan seuralaisilleni,\nettä mielestäni täällä ensi linjalla on aivan liian rauhallista ja\nyksitoikkoista.\n\n— Gott sei Dank (Jumalan kiitos)! Jospa aina olisi näin! — vastasi\nluutnantti Erken vilpittömällä vakaumuksella.\n\nHän arvosteli asemaa kovan todellisuuden kannalta. Hän tiesi, miltä\ntuntui seista juoksuhaudassa ja odottaa hyökkäyskäskyä vihollisen\ngranaattien putoillessa tiheänä tulisateena ympärillesi ja\nkuularuiskujén syytäessä lyijyä suojavallien yli. Hänelle siinä ei enää\nollut mitään mielenkiintoista eikä uteliaisuutta herättävää.\n\nOlimme nähneet kaikki, mitä etuasemilla on näkemisen arvoista.\n\nKuinka toisellaiseksi olinkaan kuvitellut mielessäni ensimmäisen\npuolustuslinjan rakenteen. Olin luullut löytäväni siellä kokonaisen\njärjestelmän yhdensuuntaisesti rintaman kanssa kulkevia, määrättyjen\nvälimatkojen päässä toisiansa seuraavia juoksuhautalinjoja,\njotka olivat täynnä sotaväkeä mies miehen vieressä. Niin olikin\nasianlaita sodan alkuaikoina. Kaivettiin useita rinnakkaisia,\nyhtenäisiä juoksuhautoja, jotka yhdistettiin toisiinsa polveilevilla\npoikkikäytävillä, ja nämä juoksuhautalinjat varustettiin mahdollisimman\nvoimakkaalla miehistöllä. Mutta pian tultiin huomaamaan tällaisen\njärjestelmän epäkäytännöllisyys. Hyökkäykseen ryhtyvä vastustaja voi\njäreällä tykistöllänsä ja erikoisesti tarkoitusta varten keksityillä,\nn.s. juoksuhautamörssäreillä pommittaa tuollaiset juoksuhaudat\nrintavarustuksineen muutamassa tunnissa maan tasalle ja tällöin\nsuurin osa niiden miehistöstä oli tuomittu varmaan tuhoon. Yksi ainoa\ngranaatti tai shrapnelli voi surmata kymmeniä miehiä. Tosin kyllä sodan\nalussa miehistä ei ollut puutetta, mutta tuhlaavaisuus ei milloinkaan\nole eduksi. Tulee aina ajatella tulevaisuuden tarpeita. Oli siis\nkeksittävä uusia menettelytapoja, uusi puolustusjärjestelmä.\n\nSaksalaiset, jotka yleensä koko sodan ajan kulkivat sekä teknillisessä\nettä strategisessa suhteessa vastustajistaan edellä, panivat tälläkin\nalalla ensimmäisinä uudistuksen toimeen. Liittolaisten suurten\nhyökkäysliikkeiden aikana keväällä ja kesällä 1917 Sommen alueella,\nFlanderissa ja Champagnessa he ottivat käytäntöön n.s. elastisen eli\nkimmoisen puolustusjärjestelmän. Yhtenäisistä, tiheään miehitetyistä\njuoksuhautalinjoista luovuttiin kokonaan. Etuasemien puolustukseen\nalettiin käyttää hajallaan, sinne tänne taktillisesti edullisiin\npaikkoihin sijoitettuja vartiostoja, — juuri sellaisia kuin äsken\nolemme nähneet. Juoksuhaudoista jäi jälelle ainoastaan etuvartioasemia\nselkäpuolen kanssa yhdistävät mutkikkaat yhdyskäytävät. Ja nuo\nepämääräisten välimatkojen päässä toisistaan olevat vartiostot\neivät nekään olleet samalla linjalla, vaan toiset lähempänä, toiset\nkauempana oletetusta vihollisen etulinjasta ja sitä paitsi ne muuttivat\nlakkaamatta paikkaa, joten vastustaja ei koskaan voinut olla varma\nsiitä, oliko toisen puolen etuvartiopatrulli tällä hetkellä enää\nsiinä, missä sen eilen tai vielä tänä aamuna todettiin olleen. Näiden\nharvalukuisten etuvartiostojen tehtävänä ei niin paljon ollutkaan\nvihollisen hyökkäysten aseellinen torjuminen kuin juuri vartiopalvelus.\nNiiden tuli valppaasti, öin sekä päivin pitää silmällä vastustajan\ntoimintaa ja antaa sen vähimmistäkin liikkeistä viipymättä tieto\nselkäpuolella olevalle lähimmälle päällystölle. Hyökkäyksen tehokas\ntorjuminen oli sitten etuvartiostojen läheisyyteen granaatinkuoppiin,\nvartavasten rakennettuihin betonilinnakkeisiin tai muihin taktillisesti\nasemaa vallitseviin paikkoihin sijoitettujen kuularuiskukomppaniain,\nmutta ennen kaikkea _tykistön_ tehtävä. Kun etuvartiostot ja niiden\ntakana olevat kuularuisku- ja konekiväärikomppaniat olivat sijoitetut\nnäin hajalleen verrattain laajalle alueelle, ei etuasemia enää\nsanottukaan ensimmäiseksi puolustuslinjaksi, vaan ne muodostivat\nkokonaisen puolustusvyöhykkeen.\n\nEnsimmäinen puolustusvyöhyke oli siis jokseenkin heikosti\nmiehitetty. Vasta toinen puolustuslinja, joka oli pari kolme\nkilometriä taaempana, lähellä kenttätykistöpattereita, oli vahvemmin\nmiehitetty. Sieltä lähetettiin tarpeen vaatiessa apujoukkoja\netulinjalle. Pääjoukot majailivat, kuten edellä olemme jo nähneet,\nnoin 8—10 km tulilinjan takana metsikköihin tahi muihin suojattuihin\npaikkoihin rakennetuissa leireissä. Mutta tuo harvaan miehitetty\nensimmäinen puolustusvyöhyke oli osoittautunut yhtä lujaksi ja\ntehokkaaksi, vieläpä paljon tehokkaammaksikin kuin konsanaan\nvihollisen tykistön varmana maalitauluna olleet yhtenäiset ja\nvankasti miehitetyt juoksuhautalinjat. Sillä juuri tuo järjestelmän\nkimmoisuus, liikkuvaisuus, vaikutti sen, että hyökkäystä valmistavan\nvihollistykistön täytyi ottaa koko laaja etuasemien vyöhyke ankaran\ntulen alaiseksi, mikä vaati suurta ampumatarpeiden kulutusta, ja\ntällöinkin tapahtui usein, että kun ryntäyskomppaniat kohosivat\njuoksuhaudoistaan vallatakseen tuntikausia, useinpa vuorokausiakin\ntuhoisan tykkitulen alaisina olleet vastustajan etuasemat, joutuivat\nne murhaavan kivääri- ja kuularuiskutulen alaisiksi ja olivat\npakoitetut vakavan mieshukan kärsittyään peräytymään takaisin\nlähtökohtaansa. Nuo hajanaiset vartiostot olivat sittenkin paikkaa\nmuuttelemalla ja pomminkestävissä suojakaivoksissaan piileskelemällä\npysyneet vahingoittumattomina rajuimmassakin myrskytulessa ja olivat\nnyt ratkaisevalla hetkellä jälleen määräpaikoillaan. Kimmoinen\npuolustusjärjestelmä osoittautui siis sekä vanhaa menettelytapaa\ntehokkaammaksi että myöskin elävää voimaa säästäväksi, etu, jolle on\nannettava erittäin suuri merkitys.\n\nKun luutnantti Erken oli antanut tämän yleispiirteisen selityksen\nuloimmasta puolustusvyöhykkeestä ja siellä käytetyistä\ntaistelutavoista, lähdimme \"peräytymisretkelle\". Poikkesimme vielä\nKrenatööritieltä eräälle sivukäytävälle, mutta siellä ei ollut mitään\nsanottavasti uutta nähtävää. Eräässä kohdassa huomasin suojakäytävän\nlaitavallin takana puoleksi multaan vajonneen vanhan saappaan,\njonka varren suusta pisti ulos noin korttelin pituinen esine. Minun\nsilmissäni se muistutti merkillisellä tavalla ihmisen sääriluuta\nja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti heti esiin pöyristyttäviä\ntaistelukuvia. Näin granaattien räjähtelevän ympärilläni ja ilmassa\nsinkoili pahasti runneltuja, irtirepeytyneitä yksityisiä ruumiinosia,\nkäsiä, jalkoja, päitä y.m. jäseniä. Tunsin selvästi mätänevän ruumiin\nlemua nenässäni. Tietysti taistelun jälkeen sellaiset jätteet korjataan\npois ja haudataan. Mutta joku yksityinen jalka tai käsi voi jäädä\nhuomaamatta ja saa mädätä paikoilleen. Tässä oli epäilemättä yksi\nsellainen jäte. Tahi oli se ehkä ollut jo pitkät ajat haudattuna, mutta\nkohonnut jälleen pinnalle uutta juoksuhautaa kaivettaessa. Huomautin\nhavainnostani luutnantti Erkenille. Mutta tämä naurahti vain ja sanoi:\n— Sellaisia barbaareja emme nyt sentään vielä ole, että jättäisimme\nihmisruumiin jätteitä mätänemään paljaan taivaan alle.\n\nMutta tämä selitys ei kuitenkaan voinut horjuttaa vakaumustani, että\ntuossa edessäni oli miehen- jalka saappaineen, toinen asia sitten,\nkuinka kauan se siinä oli saanut lojua.\n\nAloimme nyt laskeutua alas harjanteelta. Aamu oli mitä ihanin. Aurinko\npaistoi jo korkealla taivaalla ja sen lämmittävät säteet panivat ilman\nväräjämään. Ympärillämme vallitsi täydellinen hiljaisuus ja rauha.\nHelposti olisi voinut unhottaa, missä ja minkälaisissa olosuhteissa\nliikuimme.\n\nTäällähän on aivan idyllimäisen kaunista ja rauhallista!\n\n— Gott sei Dank! — vastasi oppaani jälleen tahtoen ikäänkuin\nhuomauttaa: älkää maalatko paholaisen kuvaa seinälle.\n\nSamalla hetkellä kuului kaukaa saksalaisten asemien selkäpuolelta kumea\njyrähdys, ilmaa tärisytti voimakas kumina, joka ensin lähestyi, kulki\nylitsemme ja loittoni sitten Ornes-harjanteen taakse. Sillä hetkellä,\nkun tuo pitkäisen jylinä kulki päämme päällitse, voin eroittaa siinä\nomituisia sivuääniä. Ilmankansi ritisi ja ratisi ikäänkuin kuiva,\nravistanut lankkusilta, kun sitä myöten vieritetään jotakin hyvin\nraskasta esinettä, tahi tirisi ja räiskyi ikäänkuin kiehuva rasva, kun\nsiihen kaadetaan kylmää vettä. Epämiellyttäviä, hermoja ärsyttäviä\nääniä. Se oli järeä saksalainen granaatti, joka lensi ylitsemme pudoten\njonnekin vihollisen asemille. Sitä seurasi lyhyin väliajoin toinen,\nkolmas, neljäs...\n\n— Ne ovat vain tavallisia aamutervehdyksiä, — ehätti oppaamme\nselittämään rauhoittaakseen meitä. Sitä ne epäilemättä olivatkin.\nPian ammunta lakkasi eikä vastustaja katsonut edes arvonsa mukaiseksi\nvastata siihen, joten mitään kaksintaistelua ei tällä kertaa syntynyt.\nNuo muutamat laukaukset herättivät kuitenkin ainakin minussa vakavan,\njuhlallisen tunnelman, jota kernaasti tahtoisin kokea joskus uudestaan.\n\nSyötyämme Ornesin kylässä suurusta — mukana oli pari voileipää\nmiestä kohti — ajoimme tuttua tietä Gremillyn ja Azannesin kautta\ntakaisin sille paikalle, missä aamulla olimme kohdanneet luutnantti\nErkenin. Hän kutsui nyt meidät aamukahville prikaatin päämajaan, jossa\nhän palveli. Poikkesimme kapealle syrjätielle ja pysähdyimme pian\nCôtes-Romagnesin eli Romagne-harjanteen itäisen rinteen juurelle.\nTäällä meidät otti vastaan pitkä ja solakka upseeri, kapteeni v. Jena.\nHän lausui meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja onnitteli meitä\nrauhallisen rintamanretkemme johdosta. Nousimme jyrkkiä laudoista\nrakennettuja portaita myöten harjanteen rinnettä ylös. Meidän oli määrä\nmennä luutnantti Erkenin asunnolle, joka sijaitsi melkein harjanteen\nylimmällä penkereellä, mutta matkalla meidän täytyi välttämättömästi\npoiketa ensin vähän alempana asuvan kapteeni v. J:n luokse, sillä\nhänkin tahtoi näyttää harvinaisille, pitkämatkaisille vieraille\nkenttäasuntonsa. Se oli tavallinen laudoista rakennettu parakki: pieni\n\"sänkykamari\" makuulavitsoineen ja melkein yhtä pieni työhuone seinät\ntäynnä rintamakarttoja.\n\nKapteeni Jena oli hyvin puhelias mies. Meidän ei tarvinnut muuta\nkuin kuunnella. Ja hän lausui mielipiteensä asioista koruttomalla\navomielisyydellä ja varmuudella. Hän tiedusteli mielipidettämme siitä,\nmilloin sota tulee loppumaan, mutta kun emme katsoneet voivamme mitään\nvarmaa vastausta antaa, hän lausui kohta oman mielipiteensä.\n\n— Minä luulen, että se loppuu jo tänä syksynä. Viidettä sotatalvea ei\nkukaan jaksa enää kestää, eivät vihollisemmekaan. Jos englantilaisten\nja ranskalaisten asiat olisivat niin loistavat kuin vakuutetaan,\nniin miksikä he nyt niin vimmatusti käyvät päälle. Heidänhän olisi\nviisaampaa ja varmempaa odottaa siksi, kunnes Amerikka on saanut\narmeijansa valmiiksi ja lähettänyt sen Europpaan. Mutta Englanti ja\nRanska eivät enää jaksa odottaa, ne ponnistavat viimeiset voimansa,\nsillä sodan täytyy loppua tavalla tahi toisella. Täällä sitä on nyt\njo maattu neljä pitkää vuotta. Olin mukana tuolla keväällä 1916 (hän\nviittasi Verduniin päin), makasin joukkoineni viikkomääriä noissa\nrotkoissa. Ja jospa sitä olisi yksinäinen mies! Mutta kun on vaimo ja\nneljä lasta, — jatkoi kapteeni v. J. luoden uneksivan katseen kaukana\nSpincourtin metsän takana häämöittäviä Saksan rajavuoria kohti.\nKotimaassa alkavat olot käydä sietämättömiksi. Vaimoni kirjoittaa\nD:stä, että siellä jaetaan voita 30 gr. viikossa. Ajatelkaa: 30\ngrammaa! Panetko sen sitten leivälle vai paistinpannulle! Ja yhtä\ntiukkaa se on muihinkin elintarpeisiin nähden. Ei, kyllä tämän kirotun\nsodan täytyy pian loppua!\n\nNäin puheli kapteeni v. J. ikään kuin omiin mietteisiinsä vaipuneena\nja unhoittaen vieraansa. Minun kävi sääli tuota kunnon gentlemannia,\njonka kenttäelämän rasitusten ohella täytyi vielä kärsiä kaukana\nkotimaassa, vaikeissa olosuhteissa elävän perheensä puolesta huolia ja\nlevottomuutta. Pitkäaikainen kenttäelämä näyttikin kovasti kuluttaneen\nhänen hermojansa. Hänen katseessaan oli väsynyt ja kärsivä ilme.\n\nYhdyimme kapteeni v. J:n toivomukseen sodan pikaisesta loppumisesta ja\nlähdimme sitten luutnantti Erkenin poikamiesasunnolle. Siellä vallitsi\npaljon keveämpi ja hilpeämpi mieliala. Hän tarjosi vieraillensa\nkahvia ja kahvin kanssa luumuviinaa, vieläpä lopuksi viiniäkin. Hän\nkertoili hauskoja juttuja viimeiseltä kotimatkaltaan ja paljasti meille\nsalaisuutena, että hän oli melkein joka ilta ylempien päälliköidensä\ntietämättä puhelinyhteydessä Düsseldorfissa asuvien vanhempainsa\nkanssa. Hän viittasi \"verannan\" tukipylvääseen, jossa todellakin\noli kaksi johtolanganpäätä. Siihen hän vain kiinnitti apparaatin,\njoka päiväksi pantiin kätköön, ja pyysi puhelun Düsseldorfiin. En\nymmärrä, kuinka hän näin luvattomalla tavalla voi päästä monien\nkenttäsentraalien kautta ja uudistaa tämän tempun melkein joka ilta,\nkuten hän vakuutti.\n\nAika kului nopeasti tässä nuorten miesten iloisessa seurassa. Kaunis\nilma ja harjanteelta itään päin aukeava laaja näköala olivat omiansa\nlisäämään seuran viehättäväisyyttä. Mutta klo 1 i.p. meidän tuli olla\naamiaisilla Longwyssa, jossa koko seurueemme ohjelman mukaan piti\njälleen yhtyä. Erosimme siis miellyttävästä isännästämme ja oppaastamme\ntoivoen pikaista jälleennäkemistä tuon muistorikkaan aamuhetken\njälkeen. — Onnea matkalle! Tällaisia vieraita ei meillä joka päivä käy!\n— huudahti luutnantti Erken vielä jälkeemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLongwy on linnoitettu ranskalainen kaupunki La Chiers-joen varrella,\naivan lähellä sitä paikkaa, missä Ranskan, Belgian ja Luxemburgin rajat\nyhtyvät. Ympäristö on kaunista Ardennien vuoriseutua. Kaupungissa\non noin 10,000 asukasta. Se on erittäin tärkeä teollisuuskaupunki,\nkuuluisan Longwyn— Brieyn kaivosalueen keskuspaikka, jossa on suuria\nrauta- ja kuparitehtaita. Suurin osa koko Ranskan malmituotannosta\nsaatiin ennen sotaa Longwyn alueelta. Eipä senvuoksi kumma, että\nsaksalaiset suurteollisuuden harjoittajat niin innokkaasti sodan\nalkuaikoina vaativat tämän alueen liittämistä Saksaan.\n\nKohdattuamme Longwyssa muun osan seurueestamme kävimme iltapäivällä\ntämän kaupungin lähellä olevassa Mont St. Martinin kauppalassa,\njossa oli suuria sotatarvetehtaita ja varastoja. Katsastimme m.m.\nsuurta sahalaitosta, jossa valmistettiin sotilasparakkeja y.m.\npionieeritarpeita, räjähdysainetehdasta ja muita laitoksia, jotka kyllä\nolivat suurenmoiset nähdä, mutta \"maallikon\" vaikeat tarkemmin kuvata.\n\nPalasimme illalla Montmédyyn. Upseerikasinolle oli meidän kunniaksemme\njärjestetty vaatimaton jäähyväisillanvietto. Ohjelmamme oli nyt\nsuoritettu loppuun. Mitään varsinaisia taisteluja ja pöyristäviä\nverinäytelmiä emme siis olleet nähneet, mutta näiden kolmen päivän\nkuluessa olimme kuitenkin saaneet kokea paljon opettavaista ja\nmielenkiintoista, tutustuneet nykyaikaisen armeijan monimutkaiseen\nkoneistoon ja saaneet selvän kuvan sodan aiheuttamasta suunnattomasta\nhävityksestä ja inhimillisten kulttuuriarvojen tuhosta. Olimme kukin\ntavallansa tyytyväiset matkamme tuloksiin.\n\nVietettyämme vielä neljännen yön vieraanvaraisessa Montmédyssa lähdimme\nsyysk. 7 p:n aamuna paluumatkalle Berliniin. Asemalla sanoimme\njäähyväiset kunnianarvoiselle seuralaisellemme, hänen ylhäisyydellensä\nPerthef pashalle, joka samaan aikaan kuin me lähdimme itään päin,\njatkoi matkaansa länteen Saksan armeijan rintaman muille osille,\nlähinnä Charlevilleen. Seuraavana päivänä olimme jälleen Berlinissä,\njossa seurueemme pian lopullisesti hajaantui.\n\nNoin viikkoa myöhemmin palasin kotimaahan samaa hankalaa tietä kuin\nolin etelään matkustanut. Lopputaipaleella Tallinnasta Helsinkiin,\njonka tein pienellä saksalaisella sotilaskuljetuslaivalla, jouduimme\nnavakan koillismyrskyn käsiin. Se piteli aika pahoin pientä alustamme\nja kaikki sekä matkustajat että laivamiehet kapteenista kokkipoikaan\nasti olivat jonkunverran merikipeitä. Muita mainittavia seikkailuja ei\nkotimatkallani sattunut.\n\n\n\n\nYleisvaikutelmia.\n\n\nJättäessäni syyskuun puolivälissä 1918 Berlinin en olisi uskonut,\nvaikka viralliselta saksalaiselta taholta sitä olisi vakuutettu,\nettä puolitoista kuukautta myöhemmin Saksassa puhkeaisi vallankumous\nja siihen saakka niin voitollinen Saksan armeija antautuisi melkein\nehdoitta vastustajainsa armoille. En jaksanut sitä oikein uskoa vielä\nsilloinkaan, kun kreivi Hertlingin hallitus erosi ja Badenin prinssi\nMax uuden sosialistis-porvarillisen hallituksen pääministerinä kääntyi\nlokak. 5 p:nä pikanootilla Yhdysvaltain presidentin Wilsonin puoleen\nehdottaen aselevon tekoa ja rauhanneuvottelujen alkamista Wilsonin\nrauhanohjelman perustalla. Eivätkä sitä uskoneet pessimistisetkään\nSaksan olojen arvostelijat. Kukaan ei ainakaan luullut katastrofin\nolevan niin lähellä. Ja kuitenkin tuli vallankumous kuin myrskynpuuska.\nTapahtumat seurasivat nopeina iskuina toisiansa. Marraskuun 4 päivänä\nkohotettiin Kielin reitillä ankkuroivien saksalaisten sotalaivojen\nmastoon punainen lippu ja tästä kipinästä syttynyt tulipalo levisi\nviikon kuluessa yli koko Saksan valtakunnan. Marraskuun 9 p:nä\nkeisari Wilhelm luopui kruunustaan ja pakeni Hollantiin, 11 p:nä\nallekirjoitettiin Compiègnen metsässä sotamarsalkka Fochin ja Saksan\nedustajain välillä aseleposopimus, jossa Saksa tunnusti itsensä\nperinpohjin voitetuksi, ja seuraavana päivänä, marrask. 12 p:nä,\nBerlinissä muodostettiin puhtaasti sosialistinen hallitus. Muutamassa\npäivässä vallankumous oli pyyhkinyt pois kaikki suuret sekä pienet\nvallanpitäjät, vanha Saksa oli sekä poliittisesti että sotilaallisesti\nluhistunut kokoon. Mullistus oli täydellinen.\n\nKuinka tämä oli mahdollista järjestyksen ja kansalaiskurin maassa\nSaksassa, kansan keskuudessa, jonka yleisen käsityksen mukaan\npiti olla miltei vastaanottamaton, immuni, kaikille väkivaltaisen\nkumouksen opeille? Mitkä mahtoivat olla ne syyt, jotka näin äkillisen\nnäyttämönvaihdoksen aiheuttivat?\n\nSellaisia yhteiskuntaelämässä tapahtuneita muutoksia ja ilmiöitä, jotka\nSaksassakin maailmansodan aikana valmistivat maaperää valtiolliselle\nkumoukselle tehden vanhettuneen hallitusjärjestelmän poistamisen\nennemmin tahi myöhemmin välttämättömäksi sodan lopputuloksista\nriippumatta, on ollut kokonainen sarja, mutta alkusyiltään Saksan\nvallankumous ei ole lainkaan niin selvä historiallinen välttämättömyys\nkuin esim. Venäjän vallankumous. Valtiollisen taustansa puolesta niitä\nei mielestäni ollenkaan voida verrata toisiinsa, vaikka ulkonaiset\nmuodot monessa suhteessa ovatkin olleet samanlaiset. Jo parin kymmenen\nvuoden aikana ennen maailmansodan puhkeamista oli sisäpoliittinen\ntilanne Venäjällä niin kärjistynyt, eri yhteiskuntaluokkien ja monien\neri kansallisuuksien väliset ristiriidat niin jyrkät, että tarvittiin\nvain soveliaiden ulkonaisten olosuhteiden muodostuminen näiden\nsovittamattomien vastakohtaisuuksien väkivaltaisen yhteentörmäyksen\nsyntymiseen. Saksassa sitävastoin, vaikka taistelu poliittisesta\nvaikutusvallasta puoleksi autokraattisen hallitustavan vallitessa\nolikin eri kansanluokkien ja valtiollisten katsantokantojen välillä\nkäynyt verrattain kiihkeäksi, olivat yhteiskuntapoliittiset ja\ntaloudelliset olosuhteet ennen sotaa niin hyvät, ettei voida sanoa\nolleen mitään suoranaisia edellytyksiä vallankumouksen syntymiseen.\nSyyt Saksan vallankumoukseen ovatkin näin ollen mielestäni haettavat\nyksinomaan tilapäisistä, s.o. pitkäaikaisen ja onnettomasti päättyneen\nsodan luomista olosuhteista.\n\nLiikkuessaan neljännen sotavuoden lopulla Saksassa tarkkaava\nulkomaalainen voi kohta ensimmäisten vaikutelmien jälkeen huomata,\nettä se sotainen innostus ja voitonvarmuus, joka ulkomaalaisten\nkirjeenvaihtajain ja tilapäisten Saksassa kävijäin yhtäpitävien\nkertomusten mukaan sodan alkuaikoina vallitsi kaikissa Saksan kansan\nkerroksissa, oli nyt joko kokonaan kadonnut tahi ainakin melkoisessa\nmäärin laimennut. Mieliala oli yleensä painostava ja hermostunut.\nVuosikausia kestänyttä jättiläismäistä voimainponnistusta ja\nhermojännitystä alkoi nyt seurata yhä selvempi reaktsioni.\n\nTämän mielialan lainautumisen, jota eivät kyenneet enää kohottamaan\nedes sanomat uusista voitoista, aiheuttivat tietysti ennen kaikkea\nyhä kiristyvä elintarvepula ja taloudellisen elämän rappeutuminen.\nEnglannin laivaston toimeenpanema ja säälimättömällä ankaruudella\nylläpitämä Saksan merisaarto, mikä esti lopulta kokonaan elintarpeiden\nja raaka-aineiden tuonnin ulkoapäin Saksaan, oli tehnyt tehtävänsä.\nTyövoiman ja lannoitusaineiden puutteessa maanviljelys ja yleensä\nmaatalous oli vuosi vuodelta rappeutunut, sato käynyt niukemmaksi,\nja kun leipä oli korvattava lihalla, myöskin karjakanta vähentynyt\narveluttavassa määrässä, niin ettei väestölle maan omista varoista\nriittänyt tarpeeksi edes tärkeimpiä ravintoaineita, leipää eikä lihaa,\njoten ainakin neljäntenä sotavuonna, mutta osittain jo aikaisemminkin,\nvarsinkin varattomat kansanluokat näkivät suorastaan nälkää.\n\nSamoin uhkasi teollisuutta täydellinen raaka-aineiden puute, jota\nsaksalainen tiede ja tekniikka suurenmoisista ponnistuksistaan\nhuolimatta ei kyennyt riittävästi korvaamaan edes laadultaan\nala-arvoisilla surrogaateilla. Yhä laajeneva sotatarveteollisuus nieli\nviimeisetkin varastot. Kotimaastakin saatavien raaka-aineiden, ennen\nkaikkea metallien ja hiilen tuotanto sitä paitsi supistui asteettain,\nkun armeija riviensä täydentämiseksi tarvitsi yhä suurempia joukkoja\nammattitaitoisenkin työväen keskuudesta ja jälelle jääneiden työkyky\naleni riittämättömän ravitsemisen vaikutuksesta. Elintarvepulan lisäksi\ntuli siten myöskin yleinen teollisuuspula, joka lopulta aiheutti\nsotatarvetuotannonkin vähentymisen, mikä vuorostaan vähensi armeijan\ntaistelukykyä ja voitonmahdollisuuksia.\n\nTällaiset olosuhteet olivat luonnollisesti omiaan yhä lisäämään\ntyytymättömien lukua, joita Saksassa kuten muissakin maissa oli\ntietysti sodan alusta alkaen runsaasti. Sodan tuottamasta kurjuudesta\nsyytettiin luonnollisesti voimassa olevaa hallitusjärjestelmää ja\nhallitsevia luokkia. Alettiin vaatia perinpohjaisia valtiollisia ja\ntaloudellisia uudistuksia. Puute ja nälkä tekee ihmiset radikaalisiksi,\nepäkohdat näyttävät heistä suuremmilta kuin ne todellisuudessa\novatkaan. Hallituksen ja viranomaisten toiminnan arvostelu kävi yhä\näänekkäämmäksi ja vuonna 1918 eivät siltä enää säästyneet niin suositut\nsotapäällikötkään kuin Hindenburg ja Ludendorff, jotka siihen saakka\nolivat pysyneet niin sanoakseni koskemattomina, kaiken arvostelun\nyläpuolella. Varsinkin kenraali Ludendorff joutui jo kevättalvella\n1918 valtiopäivillä ankarien arvostelujen esineeksi sekä sosialistien\nettä vapaamielisten porvarillisten puolueiden taholta. Häntä alettiin\nsyystä tahi syyttä pitää kaiken sen pahan lähteenä, josta Saksan\nkansan laajat kerrokset sodan aikana saivat kärsiä: sietämättömän\nankara sekä sota- että poliittinen sensuuri, kansalaisvapauksien\nlakkauttaminen, ammatillisen liikkeen tukahuttaminen. Valtiopäivienkin\ntoiminta, milloin ne kutsuttiin lyhyeksi ajaksi koolle myöntämään\nuusia sotamäärärahoja, muodostui poliittisessa suhteessa pelkäksi\nilveilyksi. Niiden mielipiteellä ei ollut mitään suoranaista\nvaikutusta valtakunnan yleisen politiikan johtoon. Tosin kyllä\nvaltakunnan hallitus valtiokansleri Bethmann-Hollwegista alkaen\nkoetti seurata ajan virtausten mukana, ottaa mahdollisuuden mukaan\nhuomioon maan yleisen mielipiteen vaatimukset, toimeenpanna\nsisäpoliittisia uudistuksia ja pyrkiä sotapolitiikassaan molemmille\npuolille kunniallisen sovittelurauhan aikaansaamiseen, mutta kaikki\nsen aloitteet herpautuivat taantumuksellista sisäpolitiikkaa ja\nvoittorauhaa aluevaltauksineen ja sotakorvauksineen vaativan pienen\nsuursaksalais-ryhmän ja mahtavan sotapuolueen vastavaikutuksen\njohdosta. Kun Bethmann-Hollweg keväällä 1917 julisti valtiopäivillä\npitämässään puheessa: \"onneton se valtiomies, joka ei ymmärrä ajan\nmerkkejä\", ja lupasi toimeenpanna laajoja kansanvaltaisia uudistuksia\nmaan yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi, taivutti keisarin antamaan\njuhlallisen vakuutuksen yleisen äänioikeuden voimaan saattamisesta\nPreussissa ja asettui sotapolitiikassaan kannattamaan valtiopäivien\nenemmistön vaatimaa sovintorauhaa, antoi kenraali Ludendorff, jonka\npäämajassa sanottiin edustaneen suursaksalaisia junkkeripiirejä,\nkeisarille uhkavaatimuksen: \"Bethmann-Hollweg tahi minä!\" Ja\nBethmann-Hollwegin täytyi erota valtiokanslerin virasta. Samoin kävi\nkeväällä 1918 myöskin ulkoministeri v. Kuhlmannille, joka uskalsi\nvaltiopäivillä pitämässään puheessa epäillä, ettei rauha ollut\nsaavutettavissa yksinomaan aseilla, vaan että siihen tarvittiin lisäksi\nsovinnollisia neuvotteluja ja molemminpuolisia myönnytyksiä. Hänkin sai\nväistyä, sillä Ludendorff vakuutti keisarille hankkivansa ratkaisevan\nvoiton, joten mitkään myönnytykset eivät olleet tarpeen, vaan Saksa voi\najan tullessa sanella vastustajilleen mielensämukaiset rauhanehdot.\n\nNäin on asiat esitetty silloisten vastustuspuolueiden taholta ja\ntällaista käsitystä tukevat myöskin tähän saakka julkaistut asiakirjat,\nvaikka täysin puolueeton selvitys on tietysti toistaiseksi mahdoton.\nMutta kaikissa tapauksissa on myönnettävä, että Saksan sodanaikaisessa\npolitiikassa ilmenee käsittämättömiä ristiriitaisuuksia, alituista\nsoutamista ja huopaamista. Hallitus vakuuttaa tuontuostakin, ettei se\nhalua aluevaltauksia eikä sotakorvauksia, ja tarjoaa vastustajille\nsovinnonkättä, mutta joku näkymätön voima tempaa kohta ojennetun\nkäden takaisin ja melkein samassa hengenvedossa julistetaan, että\nratkaiseva voitto on välttämätön, sotaa on jatkettava entistä\ntarmokkaammin ja keinoja valitsematta. Hallitus ilmoittaa juhlallisesti\ntunnustavansa idässä miehitettyjen rajamaiden kansoille täydellisen\nitsemääräämisoikeuden ja vapauden järjestää valtiolliset olonsa\nmielensä mukaisesti, mutta sotilashallintoa siellä hoitavat\nviranomaiset toimivat aivan päinvastaiseen suuntaan ja johtavia\npiirejä lähellä olevat sanomalehdet tietävät silloin tällöin kertoa,\nminkälaiseksi sen ja sen rajamaakunnan asema on suunniteltu Saksan\nyliherruuden alaisuudessa. Hallitus lupaa ja tekee aloitteita\nkansanvaltaisten sisäpoliittisten uudistusten toteuttamiseksi, mutta\nPreussin edustajakamari hylkää ne hallituksen ryhtymättä tarmokkaampiin\ntoimenpiteisiin tahtonsa perille viemiseksi.\n\nTällaisella politiikalla oli erittäin turmiollinen vaikutus sekä\nulos- että sisäänpäin. Viholliset eivät luottaneet Saksan hallituksen\nrauhanpyrkimysten vilpittömyyteen. Venäjän ikeestä vapautetut\nrajamaakansat tunsivat pettyneensä toiveissaan, pelkäsivät joutuvansa\nvenäläisen ikeen ja sorron alta saksalaisen vallanhimon uhreiksi,\nniiden myötätunto ja kiitollisuus vapauttajia kohtaan kylmenivät ja ne\nalkoivat toivoa apua muulta taholta. Poliittista vaikutusvaltaa vailla\nolleet laajat kansankerrokset kotimaassa alkoivat epäillä hallituksen\nuudistustahtoa ja pelätä, että kun sota saadaan voitolliseen\npäätökseen, hallitsevat luokat eivät luovu etuoikeuksistaan ja luvatut\nuudistukset jäävät saavuttamatta.\n\nNäin muodostui erittäin edullinen maaperä kaikellaiselle sekä\nulkoa päin että kotimaan äärimmäisten vasemmistoainesten puolelta\nharjoitetulle kiihoitukselle. Ankarasta sensuurista ja tarkasta\nrajojen vartioimisesta huolimatta Saksaan kuljetettiin ja levitettiin\nsuuret määrät vallankumouksellista propagandakirjallisuutta ja maassa\nvilisi runsaasti sekä länsivaltojen että Venäjän bolshevikkien\nlähettämiä agitaattoreita. Työväen keskuudessa alkoi ilmetä rauhatonta\nliikehtimistä. Jo syksyllä 1917 Saksan sotalaivastossa esiintyi\npieniä kurin höltymisen oireita ja talvella 1918 useissa kaupungeissa\ntapahtui vakavia lakkoja ja levottomuuksia. Kesällä 1918 lakkoliike\nsai sotatarveteollisuudessakin niin vakavan luonteen, että hallitus\nkatsoi tarpeelliseksi antaa keisari Wilhelmin mieskohtaisesti\nesiintyä tehtaissa muistuttamassa työmiehille heidän isänmaallisia\nvelvollisuuksiansa. Ja kotimaasta tyytymättömyys levisi myöskin\narmeijan rintamajoukkojen keskuuteen. Ensimmäiset vakavammat\nkurittomuus-tapaukset sattuivat Saksan armeijassa, kuten kenraali\nLudendorff on sittemmin tunnustanut, elokuun 8 p:nä 1918, jolloin\nuseat joukko-osastot Sommen alueella antautuivat vapaaehtoisesti\nviholliselle. Myöhemmin syyskuun alussa nämä hajautumisilmiöt\nolivat saaneet jo sangen arveluttavan luonteen. Monet rykmentit\nlännessä kieltäytyivät menemästä taistelurintamalle ja samoin useat\njoukko-osastot itäisiin reunavaltioihin sijoitetusta miehitysarmeijasta\nkieltäytyivät, — mikäli minulle matkalla ollessani kerrottiin, —\nlähtemästä läntiselle sotanäyttämölle. Taistelujen kuumimmillaan\nraivotessa lännessä Saksan armeijan ylipäällystö katsoi kuitenkin\nvälttämättömäksi noudattaa tavallista lomallelaskujärjestystä, mutta\nlyhyelle lomalle päästetyistä sotamiehistä melkoinen määrä ei koskaan\nenää palannut osastoihinsa takaisin. Deserteeraus, karkulaisuus,\nsai niin laajan luonteen, että saksalaiset oikeistolehdet katsoivat\nvoivansa happamella ivalla huomauttaa, ettei Saksalla vielä viidennen\nsotavuoden alussa ollut mitään puutetta reserveistä, kun tuskin puolet\narmeijasta oli sotanäyttämöllä, toinen puoli vietti iloista elämää\nkotimaan suurissa kaupungeissa.\n\nArmeijan sotaisen hengen lamautumista ja kurittomuuden lisäytymistä\ntodisti selvimmin se seikka, että sotamarsalkka Hindenburg katsoi\ntarpeelliseksi antaa syysk. 2 p:nä \"Armeijalle ja kotimaalle\"\njulistuksen, jossa mitä hartaimmin sanoin varoitettiin sotilaita\nuskomasta vihollisten lentokoneista saksalaisten rintaman taakse\ntodellisena paperisateena levitettyjä lentolehtisiä, joissa koetettiin\n\"horjuttaa saksalaisten joukkojen ja yksityisten sotilaiden uskoa\nasiansa oikeuteen ja riistää heiltä voima ja luottamus lopulliseen\nvoittoon\", tahdottiin \"myrkyttää armeijan henki\", kehoitettiin\nantautumaan vangiksi tahi \"taistelemaan Hohenzollerneja ja\nkapitalismia vastaan\", jonka jälkeen liittolaiset lupasivat antaa\nsaksalaisille \"paremman valtiomuodon\" entisen väärän sijaan. Luin\ntämän julistuksen viidennen saksalaisen armeijan kenttäsanomalehdestä\nMontmédyssa. Kysyttäessä saksalaiset upseerit myönsivät, että\ntällainen agitatsioni oli läntisellä rintamalla molemmin puolin\ntavattoman kiihkeätä. Puheenalaisessa Hindenburgin julistuksessakin\nmainittiin, että saksalaiset sotilaat olivat koonneet tuollaisia\nvihollisen lentolehtisiä toukokuussa 84,000, kesäk. 120,000 ja\nheinäkuussa yli 300,000 eli keskimäärin 10,000 \"myrkkynuolta\"\npäivässä. Saksalaisten puolelta vastattiin tietysti samalla mitalla.\nMontmédyn kenttäkirjakaupasta sain kappaleen saksalaisten toimittamaa\nranskankielistä propagandalehteä \"Gazette des Ardennes\", joka oli\ntäynnä kuvia Pohjois-Ranskan hävitetyistä kaupungeista, kirkoista ja\nkylistä ja joiden selittävässä tekstissä painostettiin vakavasti,\nettä kaikki tämä oli englantilaisten tykkien työtä. Rintamallakin\ntaisteltiin siis myöskin sananvoimalla eikä vain aineellisilla aseilla\nja epäilemättä ensinmainittu taistelutapa oli vastustajalle usein yhtä\nvaarallinen kuin konsanaan granaatit ja pommit.\n\nKuten tästä selostuksestani ilmenee, oli sekä Saksan kansan että\narmeijan mieliala neljännen sotavuoden lopussa arveluttavassa\nmäärin lamautunut ja varsinkin sen jälkeen, kun Ludendorffin\nsuuri hyökkäysliike oli heinäkuussa lopullisesti epäonnistunut\nja muuttunut järjestelmälliseksi peräytymiseksi liittolaisten\nlakkaamattoman painostuksen alla, alkoi tämä saksalaisten moraalin\nrappeutuminen ilmetä suoranaisena kurittomuutena sekä sotanäyttämöllä\nettä kotimaassa. Sekä kansa että armeija olivat menettäneet uskon\nratkaisevaan voittoon ja rauhankaipuu oli sen vuoksi käynyt\nsuorastaan kuumeiseksi. Sekä työmiehet että virkamiehet, sotilaat ja\nesikuntaupseerit valittivat sodan järjetöntä jatkumista ja pitivät\nrauhantekoa mitä toivottavampana, mutta hallitus ei kyennyt saamaan\nsitä aikaan.\n\nOlisi kuitenkin väärin luulla, että Saksan armeijan sotatarmo ja\nsiveellinen voima olisi jo syyskuun alussa ollut siinä määrin\nlopussa, että vastarinnan jatkaminen oli aivan mahdotonta. Ei,\nyllämainittuja kurin höltymisen ilmiöitä on pidettävä vain yksityisinä\npoikkeustapauksina. Sitä todistaa selvästi se, että Saksan armeija\nkokonaisuudessaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki liittolaiset olivat\nluopuneet, Bulgaria, Itävalta-Unkari ja Turkki anoneet erikoisrauhaa,\njatkoi yhä vielä tarmokasta taistelua, ettei liittolaisten onnistunut\nmissään murtaa saksalaisten strategista rintamaa, vaan että Hindenburg\nsuoritti armeijansa peräytymisen aina aselevon tekoon saakka ja vielä\nsenkin jälkeen Reinin taakse niin järjestelmällisesti ja sellaisella\ntaidolla, että liittolaisetkin antoivat siitä ihailevan tunnustuksensa.\n\nTodellinen pakokauhu näyttää ensimmäiseksi vallanneen — sotamarsalkka\nLudendorffin. Kun hän elokuun alkupuolella vihdoin huomasi, että\nsotaonni oli lopullisesti kääntynyt hänelle vastaiseksi ja että\nhänen lupaamansa ratkaiseva voitto ei ollut enää saavutettavissa,\nmenetti hän kokonaan päänsä. Nyt vasta hänelle nähtävästi selvisi\nikäänkuin salamanvälkähdyksen valossa ne strategispoliittiset virheet,\njotka hän rajattomassa itseluottamuksessaan ja kieltämättä suurista\nsotapäällikkölahjoistaan huolimatta oli tehnyt ja jotka lopulta\nmuuttivat Saksan armeijan jo niin tavattoman läheltä häämöittäneen\nvoiton korjaamattomaksi tappioksi. Nyt hän ymmärsi, kuinka\nkevytmielistä oli ollut antautua rajattomiin poliittisiin seikkailuihin\nidässä, tehdä Suur-Venäjän ja Romanian kanssa mitä häikäilemättömin\nanastusrauha, joka muutti avoimen taistelun vain salatuksi sodaksi,\npyrkiä muuttamaan miehitetyt reunavaltiot preussilaisiksi maakunniksi,\nmikä pakoitti Saksan näennäisestä rauhantilasta huolimatta pitämään\nidässä ainakin puoleen miljoonaan mieheen nousevaa armeijaa samaan\naikaan, kuin se olisi niin kipeästi tarvittu lännessä, kun sitä vastoin\njaloilleen autetut, todellisen vapauden ja itsemääräämisoikeuden\nsaaneet itäiset naapurikansat romanialaiset, ukrainalaiset,\npuolalaiset, liettualaiset, virolaiset ja suomalaiset olisivat\nvoineet tehdä Saksalle suuren palveluksen sulkemalla suurvenäläiseltä\nbolshevismilta pääsyn länteen päin. Syyskuun 25 p:nä Ludendorff\ntuli myöskin huomaamaan, kuinka epäviisasta oli ollut jättää\nliittolaisarmeija karkoittamatta kokonaan pois Balkanilta, jossa\nse näennäisesti toimettomana oli kuitenkin alituisena uhkana kuusi\nvuotta melkein lakkaamatta kestäneistä sodista nääntyneelle Bulgarian\narmeijalle, kunnes se vihdoin tuotti bulgarialaisille musertavan\ntappion ja saattoi siten keskusvaltain koko puolustussysteemin\nluhistumaan, kun Turkki ja Itävalta-Unkarikin hajautuivat alkuosiinsa.\nSyyskuun loppupäivinä Ludendorff myöskin selvästi ymmärsi, kuinka\nväärät laskelmat ja tiedot hänellä oli ollut Amerikan sotilaallisesta\nvoimasta, ja samalla hän myöskin oivalsi hänen omasta vaatimuksestaan\naloitetun säälimättömän upotussodan tehottomuuden.\n\nJa tämän kaiken käsitettyään tuo siihen saakka niin kylmäpäinen\nsotapäällikkö menetti kaiken mielenmalttinsa ja vaati hallitusta, —\nmikäli kerrotaan, — 8 tunnin kuluessa hankkimaan vihollisilta aselevon,\nsillä hän ei katsonut voivansa kauemmin vastata rintaman kestävyydestä.\nTällä hätiköimisellään Ludendorff sai aikaan paniikin kotimaassakin.\nKreivi Hertlingin hallitus erosi ja veretöntä vallankumousta\nmuistuttavalla tavalla Badenin prinssi Max otti vallan käsiinsä,\nmuodosti sosialistis-porvarillisen kokoomushallituksen ja jo samana\nyönä, jolloin hänen hallituksensa oli saanut keisarin vahvistuksen,\nmutta ennen kuin se vielä oli ennättänyt esittäytyä valtiopäiville,\nhän lähetti presidentti Wilsonille pikanootin anoen aselepoa ja\nrauhanneuvottelujen alkamista uskoen Samalla koko Saksan kohtalon\npresidentin käsiin.\n\nTapahtumain seuratessa noin nopeasti toisiansa oli mieliala\nSaksassa luonnollisesti äärimmäisyyteen saakka jännittynyt, mutta\nsiitä huolimatta ei yhteiskuntarauha ja järjestys vielä missään\nrikkoutunut ja näytti siltä kuin koko mullistus Saksassa rajoittuisi\ntuohon verettömään parlamentaariseen vallankumoukseen. On sangen\ntodennäköistä, että niin olisikin käynyt, jos Saksan vastustajat\nolisivat kohta suostuneet anottuun aselepoon. Mutta presidentti\nWilson ei ollut tyytyväinen siihen, vaan halusi saada aikaan\nSaksassa perinpohjaisen \"puhdistuksen\", koko hallitustavan ja itse\nhallitusmuodon muutoksen, ennen kuin hän katsoi voivansa luottaa\nsaksalaisten lupauksiin ja rauhantahdon vilpittömyyteen. Hän suorastaan\nvaatimalla vaati keisari Wilhelmin eroa ja provoseerasi siten Saksassa\nne tapahtumat, jotka alkoivat Kielissä marraskuun 4 p:nä. Saksan\nvallankumouksen todellinen tekijä on siis presidentti Wilson. Hän oli\nvannonut kukistavansa keisari Wilhelmin ja hän myöskin piti lupauksensa.\n\nVaikka siis sodanaikaiset olosuhteet olivat antaneet paljon\ntyytymättömyyden aihetta, vaikka maanalainen häikäilemätön agitatsioni\nolikin valmistanut saksalaisen yhteiskunnan pohjakerroksissa\nmaaperää väkivaltaiselle kumoukselle ja vaikka sodan draamallisessa\nloppunäytöksessä musertavat iskut kohtasivat Saksan kansaa ja\narmeijaa sellaisella nopeudella, että olisi luullut lujimpienkin\nhermojen kokonaan murtuvan ja laajojen kansankerrosten menettävän\nkaiken mielenmalttinsa, osoittautui kuitenkin, että Saksan kansan\nsuuri enemmistö oli loppuun saakka ja peloittavan vastoinkäymisenkin\nkohdatessa säilyttänyt kylmän harkintansa, että se todennäköisesti\nolisi pidättynyt kaikista väkivaltaisuuksista niitä henkilöitä ja\nyhteiskuntapiirejä kohtaan, jotka olivat vastuunalaisia tapahtuneesta\nonnettomuudesta, jollei ulkolainen painostus olisi pakottanut\nsitä tekoihin joita se piti sodanaikaisissa olosuhteissa maalle\nyhä suurempaa tuhoa tuottavina. Vasta Wilsonin venytystaktiikka\naselevon tekoa koskeneen noottien vaihdon aikana ja hänen\ntinkimättömät vaatimuksensa täydellisen kumouksen toimeenpanemisesta\nSaksassa pakottivat myöskin oikeistososialistit ja vapaamieliset\nvasemmistoryhmät yhtymään riippumattomien sosialistien vaatimukseen\nkeisari Wilhelmin erosta ja vallankumous alkoi todenteolla, mutta\nsuoritettiin vielä sittenkin erinomaisessa \"järjestyksessä\" ja ilman\ntarpeetonta verenvuodatusta.\n\nTätä käsityskantaamme Saksan vallankumouksen syistä ja luonteesta\nei lainkaan kumoa se seikka, että vallankumous myöhemmin sai niin\nmyrskyisen ja yhä vasemmistuvan luonteen. Tällä ilmiöllä on taas omat\nsyynsä, joiden selvittely ei enää sisälly näiden matkamuistelmien\npuitteisiin.\n\nVaikka Saksan suuri vallankumous on siis mielestämme tilapäisten\nolosuhteiden ja syiden aiheuttama, on toiselta puolen kuitenkin varmaa,\nettä parlamenttaarinen vallankumous, vanhan hallitusjärjestelmän\nperinpohjainen muutos olisi Saksassa ollut ehdottomasti välttämätön\nsodan jälkeen, vaikkapa se olisi päättynyt Saksalle voitollisesti.\n\n\n\n"]