[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-hCis2x7ynlHdA2QtjAFnfN3qsK-9TUKkiObfl1stLE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2826,"Kaksitoista kuukautta","Wester, Ellen",1873,1930,"2826-wester-ellen-kaksitoista-kuukautta","2826__Wester_Ellen__Kaksitoista_kuukautta",null,"romaani",[],[],"fi",1902,1908,7336,45739,false,71606,[23,24,25],"Man-woman relationships -- Fiction","Single women -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27],"Novels","\"Kaksitoista kuukautta\" by Ellen Wester is a reflective novel written in the early 20th century. The book explores themes of loneliness, love, and the quest for connection within the context of modern urban life. Set against the backdrop of a large city, the narrative delves into the life of a woman seeking friendship and understanding as she grapples with her own emotional landscape.  The story unfolds through the protagonist’s introspective observations, as she navigates her solitary existence and the relationships she forms with those around her. Throughout the months, she recalls memories of her past, encounters new friends and acquaintances, and ultimately develops a deep emotional bond with a young doctor. However, her hopes for a lasting relationship are thwarted when he reveals his existing obligations to another woman. As the seasons change, so do her reflections on love, the complexity of human connections, and the challenges of reconciling her desires with her reality. The book poignantly captures the nuances of affection and heartache, culminating in a bittersweet contemplation of life's fleeting joys and enduring memories. (This is an automatically generated summary.)",[],198,"Lähes kolmekymmenvuotias nainen muuttaa pikkukaupungista suureen kaupunkiin etsiäkseen elämälleen uutta suuntaa ja tarkoitusta. Minä-muotoinen kertomus seuraa vuoden kiertoa ja kuvaa yksinäisyyttä, itsenäisyyden tavoittelua sekä naisen osaa 1900-luvun alun yhteiskunnassa.","Ellen Westerin 'Kaksitoista kuukautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2826. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSITOISTA KUUKAUTTA\n\nKirj.\n\nEllen Wester\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEmil Vainio,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nEtsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kun\nkerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämäni\nkankaassa punoutuivat yhteen täällä.\n\n\n\n\nTammikuu.\n\n\nHuoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.\n\nKapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteilee\nvaloa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin,\nja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaan\nnäen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat ne\narvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan.\nMinä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eivät\nhuomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpää\nkuin kadullakaan.\n\nKuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitä\njossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaan\nmaailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitse\nminua lietensä ääressä eikä maailmassa.\n\nEn ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussa\nei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niin\nkutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinen\nitselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani on\nsellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiin\nnähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle oli\nsanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.\n\nAsun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne.\nHänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhoja\nmahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on,\nhiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä mutta\nhyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omia\nasioitaan.\n\nHiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä,\nunohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet että\nnuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön,\nnuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.\n\nSiitä asti kun tänne tulin, on ilma kylmennyt kylmenemistään. Jää\nei muodosta vain hienoja kirjauksia raitiovaunujen ja etehisien\nikkunoihin, vaan vankkoja lehtiä ja oksia korkokuvien tapaan. Minä\nkaipaan skoonelaista sumuani, joka hiipii kaikkialle nurkkiin ja\nsoppiin: tahtoisin kuulla raskaitten pisaroin tippumista tai nähdä\nniitä tihein helmeilevin rivein puitten alastomina oksilla.\n\nTuntuu niin tyhjältä ja ikävältä, eikä ainoastaan tyhjältä rakkaitten\nvanhusten jälkeen, jotka ovat lepoon menneet.\n\nYksinäisyys ja vapaus kodin velvollisuuksista ja toimista on herättänyt\ntarpeen, joka ennen on ollut syrjäytetty. Minä vaadin, minä vaadin\nitselleni jonkun, jota voisin rakastaa ja joka minua rakastaisi. Tämä\non kaiketi sitä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan naimahaluksi\nja joka tehdään pilkanalaiseksi.\n\n»Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja», rukoilin minä\nensi iltana tänne tultuani, kun seisoin ikkunani ääressä ja katselin\nalas kadun sumuisen himmeään äärettömyyteen, ja ajattelin, että\naivan tuon näköisenä oli tulevaisuus edessäni. »Jumala, anna minulle\nkärsivällisyyden ihana lahja.»\n\n\n\n\nHelmikuu.\n\n\nHuoneessani riippuu rokokoopeili, kullatussa, kaareilevassa kehyksessä,\nja peilin alla kullatulla hyllyllä seisoo pieni porsliininen pari,\npuuteroittuine irtonaishiuksineen ja rintaröyhelyksineen. Heillä on\nsirosti teeskentelevä ryhti — tyttö ottaa povestaan kirjeen ja ojentaa\nsitä pojalle ja tämä kumartaa, käsi sydämellään, ja näyttää vakuuttavan\npettämätöntä jumaloimistansa kylliksen ihanuudelle ja sulolle. Tuo\npieni, huolettomasti hymyilevä pari johtaa ajatukset menneisiin\naikoihin jolloin ihmiset — niin kuvittelemille — kulkivat tanssien\nelämänsä läpi.\n\nOliko se kevytmielisyyden vai filosofisen uskalluksen huippu, joka loi\nrokokoon hymyilyt ja eriskummaiset koristeet?\n\nMinä haluan heittää luotani kaikki mietiskelyt ja selitysten etsimiset,\ntahdon kuin keveästi heittää yltäni talvitamineet: ne painavat harteita\nja käyristävät selän. Niin tekee myöskin mietiskelyn viitta.\n\nMaailmassa on talvi. Koskahan tulee uusi kevät päivänpaisteineen\nlämmittämään nuoria taimia? Tai uusi kesä kultaisille\nparatiisiomenoineen, joita ei ole kielletty syömästä?\n\n»Minä uskon Herraamme, mutta hän ei tee enää mitään ihmetöitä», sanoo\nemäntäni. Siihen päätelmään on hänen elämänfilosofiansa kiteytynyt.\n\nUskon minäkin Herraamme, mutta tahtoisin lisäksi uskoa, että hän vielä\njoskus tekisi ihmetyön. Yhden ainoan pienen ihmetyön ilahuttaakseen\nköyhää sieluparkaa!\n\nSinä päivänä en enää mietiskellyt, vaan lähdin etsimään ystäviä ja\nsukulaisia.\n\nToinen ystävättäristäni on naimisissa, on varakas ja onnellinen,\ntavallisen onnellisuuskäsitteen mukaan. Hänen miehensä on virkamies.\nOllen toimessaan koko aamupäivän on hän parhaimmissa tapauksissa\nkotosalla jonakuna iltana, muulloin vain päivällistä syödessään — niin,\nja öisin ja tietysti sunnuntaisin! Hänellä on sitäpaitsi pieni tyttö,\njoka on terve ja reipas. Mitä ihminen enempää pyytää voi?\n\nTapaahan sitä näin onnellista perhe-elämää joka päivä ja joka kadulla.\nMitä varten siis ihmetöitä? Tulee olla tyytyväinen.\n\nToinen ystävättäreni on naimaton, niinkuin minä. Mutta hänen täytyy\ntehdä työtä elatuksensa takia ja olla iloinen, niinkauan kuin\ntämä työ tuottaa hänelle jokapäiväisen leivän ja viisikymmenisen\nsäästöön vuodessa. Ja kun hän ei voi enää työskennellä? Kuinka sitten\nkäy? En tiedä. En tiedä mihin vanhat naimattomat naiset joutuvat.\nSanomalehdissä näkee heidän kuolonilmoituksiaan, mutta missä olivat\nhe eläissään. Olen varma siitä, että me kaikki olemme tunteneet\njonkun vanhan, työstä kuluneen naisen, joka niin tyyten on maailman\nsilmistä kadonnut, että kuolemanilmoitus vaan herättää ajatuksen:\n»Kas, vieläkö hän eli?» Ja sitten kadutaan lyhyellä ja nopeasti\nhaihtuvalla katumuksella, ettei olla mitään hänen hyväkseen tehty, tuon\nhuonosilmäisen, kumaraisen vanhan naisen.\n\nEtsin siis ystäviä ja sukulaisia.\n\nAlapuolella olevassa huoneustossa soitettiin tottumattomin,\nharjoittelevin sormin Punaista sarafaania, tuota vanhaa kulunutta,\näärettömän surumielistä säveltä. Se sopi minulle, joka yksinäisenä ja\nhämilläni odottelin oven avautumista.\n\nHerrasväki oli kotona ja minut vietiin saliin. Se oli suuri ja siinä\noli uusia huonekaluja, jotka näyttivät käyttämättömiltä. Kauniin,\nvalkohapsisen ukon kuva, puettuna vuosisadan alkupuolella käytettyyn\npukuun — tunsin hänet hyvin, olihan hän meidän yhteinen isoisämme —\nantoi huonolle arvokkuutta.\n\nKului kotvanen, ennenkuin kukaan tuli, ja minulla oli hyvää aikaa\nihmetellä, mitä minulla siellä oikeastaan oli tekemistä. Olikohan\ntarpeellista, että tunkeuduin perheeseen sentähden, että meillä oli\nyhteinen isoisän isä? Nyt olisi heidän pakko teeskennellä minua kohtaan\nharrastusta, jota he tietenkään eivät voineet tuntea, ja vastavuoroksi\nolisi heillä oikeus kysellä minulta aikeitani, ja arvostella niitä pois\nlähdettyäni. Sitten he ehkä katsoisivat velvollisuudekseen kutsua minut\nuseimmin kotiinsa; tai jolleivät sitä tekisi, tuntisin minä katkeruutta\nmielessäni.\n\nTalon rouva tuli, rakastettavana ja armollisena, täsmälleen\nparahultasen kylmänä. Ettei hänellä ollut aavistustakaan minusta ja\nhommistani, sen soin hänelle anteeksi; vaikkapa hän olikin naimisissa\nisäni serkun kanssa.\n\nHänen miehensä herätti minussa suurempaa harrastusta; häntä pidetään\nlahjakkaana ja hän on noussut korkeaan asemaan. Minua huvitti koettaa\nkeksiä, oliko hän todellakin älykkäämpi kuin useat muut, vai oliko\nsattuma tyrkännyt hänet ylöspäin. Mitä ihmiset sanovat, siitä vähin\nvälitän.\n\nPidän suurimpana, eittämättömänä oikeutenani, huolimatta siitä, miten\nyleinen mielipide arvostelee henkilöitä ja asioita, itse tutkia ja\ntuomita, niinkuin parhaaksi näen. Kuitenkin oikeutta noudattamalla ja\njos suinkin mahdollista, pakottamatta käsityskantaani muille. — Tämä\nviimeksimainittu on vaikeata.\n\n\n\n\nMaaliskuu.\n\n\nOlen nyt tottunut elämääni täällä; tunnen joka kukan huoneeni\nseinäpaperissa, ja verkkokalvooni on näköala huoneestani painunut niin,\nettä saatan nähdä sen, kun ummistan silmäni — pitkän, julman pitkän\nkadun, joka päättyy usvanharmaaseen etäisyyteen, ja lähinnä minua\npoikkikatu ja siinä vanha harmaanvihreä talo oikealla, sama, jonka\nohi kiirehtivät varjot hiipivät iltaisin; ja vasemmalla unohduksiin\njäänyt puutalo, ikkuna päädyssä. Samoin kuin minun ikkunani, avautuu\nsekin pieneen ahtaaseen tarhaan päin, jossa valkeat sireenit kukkivat\njuhannuksen aikaan, sanoo emäntäni jolla on lupa käydä siellä.\n\nMinä lueskelen ja mietin ja koetan olla joksikin huviksi niille\nmuutamille ihmisille, joiden kanssa tulen tekemisiin.\n\nEnsiksi emännälleni ja hänen ystävättärilleen, kolmelle vanhalle\nnaiselle, jotka ovat vähän kuuroja, vähän kankeita jäseniltään ja\nkovin kursailevaisia. Kerran viikossa tulevat he whistiä pelaamaan\nja toisinaan olen minäkin mukana pääasiassa sentähden, jotta en\nkangistuisi liian suureen itsekkyyteen ja etten kokonaan unohtaisi\nkodin pieniä itsensä uhrautumista kysyviä velvollisuuksia.\n\nMutta olen myöskin ollut suurilla, uudenaikaisilla päivällisillä muiden\nystävätärteni luona.\n\nSiellä oli naisia silkissä ja hepenissä, herroja kunniamerkeissä, ja\ntunnustettu kaunotar, joka piti hovia ja oli seuran keskipisteenä.\n\nEnnen oli minulla tapana uneksia olevani kohteliaiden miesten\nkunnioituksen esineenä nyt en sitä enää tee. Pöytäkumppanini\nosoittikin aivan selvästi, ettei minulla ollut mitään siinä suhteessa\nodotettavissa. Hän puhui niin vähän kuin suinkin ja kiinnitti huomionsa\nmuuten ahkerasti ruokaan.\n\nToisella puolella istui nuori lääkäri, joka ei myöskään puhunut\nmonta sanaa kanssani. Mutta minä pidin hänen ulkomuodostaan, hänen\nleveästä kaarevasta otsastaan ja terävistä ilottomista silmistään. Ja\nkun hän puhui pöytänaisensa kanssa, oli hänen kielensä niin hienosti\nsivistynyttä, lausetapansa niin täsmällistä, että se ilahutti herkkää\nkorvaani. Herkkää sentähden, että olen enemmän lukenut kuin kuullut\npuhuttavan.\n\nVielä herätti eräs henkilö pöydässä harrastustani: vanha tyttö, joka\naivan hiljattain oli mennyt naimisiin korkean virkamiehen kanssa. Tämä\noli punakka, kömpelö, saamaton ja puheli vaan virka-asioistaan: vaimo\nnäytti kalpealta, lempeältä ja älykkäältä ja katseessa oli jotain\nodotuksen tapaista.\n\nMinua huvittaa nähdä hänet toiste ja silloin tarkata, onko hänen\ntoivonsa pettynyt vai täyttynyt.\n\nKotimatkalla tulin jutelleeksi pöytänaapurini, lääkärin kanssa. Tulimme\nyhtaikaa portaita alas ja meillä oli sama matka, joten hän ei voinut\nolla sanomatta jotakin.\n\nIlmassa oli kevään aavistus, vaikkakin muureilla, kivillä ja pensailla\nkimalteli miljoonittain säteileviä pieniä kuurakristalleja, ja me\nkävelimme hitaasti eteenpäin yhdessä, sillä hän asui kumma kyllä\nikkunani alla olevan kadun varrella.\n\nPuhuimme hänen tieteestään ja hän arveli, että yksi ainoa\neittämättömästi toteennäytetty tosiasia voitti kymmenet nerokkaasti\nkeksityt, mutta todistamattomasti tehdyt hypoteesit. Hänen\nmielipiteensä ovat ehkä oikeat, mutta siitä huolimatta uskalsin mainita\nMichel Servet'in, jonka nero arvasi yhden elintoiminnan salaisuuksista.\nEhkäpä se johtui turhamaisuudesta, että ilmaisin hänelle tietoni\nServet'istä, mutta siinä tapauksessa sain kyllä rangaistukseni, kun\nseuralaiseni antoi asiallisen ja käytännöllisen vastauksensa:\n\n»Eihän häntä oikeastaan voida lukea lääkäreihin.»\n\nKuinka tämä kuului kuivalta!\n\nHetkistä ennen olisi minulla ollut tuhansia sanoja valmiina, nyt en\nkeksinyt muuta kuin tämän:\n\n»Mutta hän oli älykäs ja onneton.»\n\n»Täytyykö olla onneton, jotta saisi teidän myötätuntonne osaksensa?»\nvastasi hän, ja niin olimme portillani.\n\nKun laskin ikkunaverhoni alas, välähti pääni läpi ajatus, että nyt\ntunnen ainakin yhden, jonka jokapäiväinen tie käypi pitkää, pimeätä\nkatua pitkin.\n\n\n\n\nHuhtikuu.\n\n\nMuistelen usein etelämpänä olevaa kotiani, joka sijaitsee ylenevällä\nmerenrannalla.\n\nKaukana maalla on multa jo ammoin peittänyt keltaisen sannan, metsää\nkasvaa sen päällä tai peittyy se saraheinän sinivihreäin korsien alle.\nMutta kumpujen ylenevät ja alenevat piirteet panevat aavistamaan,\nettä aallot ennen vanhaan ovat täällä vyöryneet. Näkinkengän kuoret\nja kanervan alla löytyvät hienoksi murentunut santa todistaa, että\nmeri on muodostanut niin matalat harjut kuin liikkuvat särkätkin\nulkona rannikolla sekä veden partaalla olevat uurteiset kohokkeet,\njossa märkien levien alle kätkeytyy eläviä mereneläviä ja täyttyneitä\nsimpukoita.\n\nKuvittelen, että tämä on sitä, mitä ylipäänsä nimitetään kehityskuluksi.\n\nMinä ajattelen ja uneksin aikojen merta. Se lainehtii ja liikkuu\nalituiseen: se on kirkas, mutta kumminkin läpinäkymätön, sillä\nmikään ihmisellinen silmä ei ole sen syvyyttä mitannut. Mutta niin\nkauvan kuin se on aaltoillut, on se kohottanut pinnalle ja mukanaan\npyöritellyt elämän atoomeja, äärettömän pieniä olijoita, joista toisia\nnimitetään ihmisiksi. Nousuveden pitkä aalto nostaa heidät olemassaolon\nrannalle, ja he pysähtyvät siihen ja edistävät voimansa ja tahtonsa\ntomuhiukkasilla sitä rakennustyötä joka aina on käynnissä.\n\nSilloin tällöin on varmaan löytynyt joku suurempi luja keskuspiste,\njonka ympärille tartuntavoiman lait heidät on koonnut. Toisinaan ovat\nhe myöskin jääneet siihen, mihin ovat pysähtyneet vaan sentähden,\nettei heissä ole ollut kylliksi tarmoa vyöryä eteenpäin. Siis kiinteät\nkummut, rajamerkit suvun historiassa, ovat näin muodostuneet; niitten\nsantajyvästen mielestä, jotka vasta ovat rannalle huuhtoutuneet,\ntuntuvat kumpujen rivit ylitsenäkemättömiltä.\n\nEtäämpänä kasvaa suuria, kuihtuneita puita, elottomia sankareita\najatusten maailmassa, ja toisia, jotka vain ylimmässä latvassaan\nsäilyttävät vihertävää oksaa — ajatusta, joka on elänyt halki aikojen,\nlähempänä rantaa näkyy kutistuneita, ryhmyisiä runkoja, joiden kasvua\nmyrskyn vihurit ovat estäneet, ja joiden latvat ovat kehittyneet\nyksipuolisesti, niin että ne kaikki viittovat samaan suuntaan; mutta\nmonilla lähempänä olevilla kummuilla ei idä mitään muuta, kuin kuivaa\nrantaolkea ja teräviä korsia.\n\nKaikilla on kuitenkin samainen alkulähde: pienten santajyvästen\nväsymätön työ on luonut ja muodostanut ne kaikki.\n\nMitä varten ja miksi tätä väsymätöntä työtä vuosituhansien halki?\nTaivaaseen asti eivät santajyväset vielä ole päässeet, mutta ne\nhaluavat varmaankin nousta sinne asti.\n\nMitä hyödyttää mietiskely? Mitä varten ja miksi? Koskaan en päässyt\npitemmälle.\n\nAjatuksiltani väsyneenä menin kuukauden viimeisenä päivänä alas\npuutarhaan.\n\nIlma oli lauha ja maa oli niin kostea, että vesi pursui esiin siitä,\nmihin jalka vaan tallasi. Pensaitten silmikot paisuivat suurina;\nsopessa pilkisteli krookuspäitä esiin, ja nurkassa, minne etelänaurinko\npaistoi, kukkivat lumipisarat vihertävän valkeina ja täyteläisinä.\n\nOlin poiminut niitä ja aijoin jälleen palata sisälle, kun ikkuna\nlähelläni avautui ja tervehtivä ääni lausui:\n\n»Hyvää iltaa, neiti, teittepä viisaasti, kun tulitte hengittämään vähän\nkevätilmaa ahkeran päivätyönne jälkeen.»\n\nKäännyin; siinä oli nuori lääkäri, naapurini ystävättäreni\npäivällisiltä. Hän asui siis tuossa unohtuneessa puutalossa, ja hänen\nikkunansa avautui puutarhaan päin. Yhdellä ainoalla askeleella olisi\nhän voinut astua ikkunalaudan ylitse ulos.\n\nKun hän nyt puhutteli minua, tunsin hämmästyksen ohessa kiitollisuutta,\nettä hän oli viitsinyt huomata minut. Koko pitkän päivän olin istunut\nikkunani ääressä ommellen ja tuumiskellen ja joku oli siis huomannut\nminut, oli arvellut, mitä siinä tein ja ehkäpä mitä ajattelinkin. En\nosannut mitään vastata, mutta astuin nopeasti pari askelta ja laskin\nlumipisareeni hänen ikkunalaudalleen.\n\n»Ovatko nämä kaikki minulle?» kysyi hän, ja äänessä oli hämmästynyt\nsointu. »Tuhannet kiitokset. Saanko tulla ulos tarkastamaan\nvaltakuntaanne?»\n\nJa ennenkuin ennätin muuta kuin vilahdukselta katsoa häneen\nhuoneseensa, oli hän hypännyt ulos ja seisoi vierelläni. Näin vaan,\nettä kaikkialla oli kirjoja, kaikilla pöydillä ja tuoleilla.\n\n»Kuinka paljon teillä on kirjoja!» sanoin minä.\n\n»Niin», vastasi hän. »Ne ovat nyt kerta kaikkiaan minun intohimoni!\nMutta se on kallista — olen varmaankin maksanut enemmän, kuin olisi\npitänyt tyydyttääkseni sitä! Jonakin päivänä saan varmaankin katua!\nIntohimoistaan saa aina maksaa!»\n\nHänen katseensa oli vakava, vaikkakin hän hymyili. Hetkisen kuluttua\njatkoi hän:\n\n»Mitä kiirettä teillä on tänään ollut?»\n\n»Ei mitään», ääntelin minä ja punastuin. — Kuinka olisin voinut kertoa,\nettä neuloin koruompelua veljenityttären hameeseen? Eikö se hänestä\ntuntuisi mitättömältä työltä?\n\n»Ei mitään! — Kuinka naisellinen vastaus», sanoi hän, kohottaen\nolkapäitään.\n\nJos hän vielä olisi kysynyt, niin olisi hän mielellään saanut tietää,\nmitä olin ommellut ja mitä sen ohella olin ajatellut, mutta hän\nalkoikin puhua puutarhasta, keväästä ja ilmasta ja sitten elämästäni.\n\n»Teillä on varmaankin ikävä?» sanoi hän, mutta silloin minä vain\nhymyilin. —\n\nIkävä! Olinhan elänyt niitten runoilijoitten mukana, joiden teoksia\nolin lukenut. Sellaisessa seurassa ei ole ikävätä. — Olin kaipaillut\nsielua, joka olisi omani: mutta yksinäisyyttäni ja sydämeni surua\nkuvaamaan olivat sanat liian pieniä ja köyhiä.\n\nHämärä laskeusi harmaana harsona talojen välille, kun erosimme, ja hän\nlausui toivomuksenaan, että useimmin kohtaisimme toisemme. Oliko se\nvaan lauseparsi? Korviini ei se siltä tuntunut.\n\nNyt tiedän, kenen lamppu se on, joka palaa niin myöhään illalla. Katu\nei enää ole tyhjä ja autio — mutta pimeys tuolla puolen valonsäteen on\nniin musta.\n\n\n\n\nToukokuu.\n\n\nSuloinen keväinen kuukausi on takanani; olen saanut puhua ja olen\nkuullut eläviä sanoja.\n\nSen jälkeen, kun tapasimme toisemme puutarhassa, iltana, jolloin\nlumipisareet kukkivat, olemme kohdanneet useasti toisemme — tuskin\nsaatan sanoa, kuinka usein, sillä olen mennyt sinne, kun tiesin hänen\nsiellä olevan.\n\nJoka päivä en sinne mennyt. Vanhat tarut naisellisuuden velvoituksista\npidättivät minua toisinaan, ja usein esti menoani epäilys\nviehättämiskyvystäni. Sellaisina iltoina laskin ikkunaverhot alas ja\nsytytin lampun, lukeakseni sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä\nminulle. Taikka seisoin kätkössä ikkunani luona odottamassa,\navautuisiko vastapäinen ikkuna ja joku katsoisi, enkö minä jo tulisi.\nAina se ei tapahtunut, mutta kun niin kävi, ilostuin kuin olisin saanut\nlahjan, jonka ehkä olin toivonut saavani, mutta jota minulla ei ollut\noikeutta odottaa.\n\nUsein olemme kuitenkin tavanneet ja ennättäneet puhella monenmoisista,\njotta nyt katson häntä ystäväkseni — ja enemmäksikin.\n\nHän ajattelee selvästi ja terävästi, mutta kylmästi ja hänellä on\nkova kohta sydämessään, skeptisismin aiheuttama jäätynyt paikka, joka\nsynnyttää kylmyyttä ja epäilyä. — Hän lukee, lukee aina; ei saadakseen\ntietää, vaan unohtaakseen, tuntuu minusta toisinaan. — Mitä voi hänellä\nolla unohtamista? Nuoruuden hullutuksiako? Ei, hän tuntuu eläneen\nyksin, lukujenpa hommissa vaan. Jonakuna päivänä saan tietää, mikä\nhäntä painostaa; toisinaan tuntuu, kuin pyörisi se hänen huulillaan.\nSilloin vaikenee hän pitkiksi ajoiksi ja kävelee edestakaisin\nkäytävällä, siksi kunnes aijon kysyä, mitä se on — enkä ymmärrä,\nmiks'en kuitenkaan tee sitä.\n\nSe tekee minut kumminkin vähän levottomaksi, vai lieneekö siihen syynä\nkevään kuohuva, kuumentava ilma?\n\nOstin eilen kokonaisen maljakon kalpeita primuloita. — Voipiko löytyä\nparempaa, kuin sellainen kukkaisaarre on? En halua niitä yksitellen,\nsäästeliäissä ja niukoissa annoksissa, kuin pohjolan kesäpäiviä. —\nEi, en huoli ollenkaan tai sitten tahdon tuhlaavan yltäkylläisesti\nyhtaikaa. — Kuihtukoot ne sitten ja jääkööt korvaamattomiksi.\n\n»Onnellisempaa on, kun voi tyytyä vähempään», vastasi hän, kun\nmainitsin jotain tähän suuntaan, laskiessani maljakon hänen\nikkunallensa.\n\nOlin silloin juuri heittänyt luotani kevään levottomuuden ja vastasin\nhänelle ylimielisen iloisesti. —\n\n»Niinpä niin, onhan viisaampaa jakaa kultaa annoksittain, kun kerran\nvarasto on niin pieni; mutta tahdonpa kerran maljakon täyteen\nprimuloita ne kuihtuvat, sen kyllä tiedän — mutta minä olen ne\nomistanut ja jääköön niiden tuoksu elämäni suloisimmaksi tuoksuksi.»\n\n»On parempi tyytyä vähempään», toisti hän ja katsoi minuun, ei, vaan\nohitseni, kulmat kurtussa ja katse synkkänä.\n\nSitä katsetta minä en siedä; se nostaa muurin välillemme, se painaa\nminut mitättömäksi. Sillä vaikka hetkistä ennen olen tuntenut olevani\nlähellä häntä, niin kutistuu sydämeni silloin tuskaisesti sen edessä,\njota en tunne, ja kevätilta muuttuu kylmäksi ja pimeäksi, siksi kunnes\nhän jälleen pehmiää ja puhuu.\n\nMutta kun me sinä iltana erosimme — kun tähdet harvakseen taivaalla\ntuikkivat ja kostea maa tuoksui — sanoi hän hiljaa — ilta oli niin\njuhlallisen kaunis, että me koko viime hetken olimme puhelleet\nhiljaisin äänin:\n\n»Kiitos, että tulette tänne alas; te olette hyvä», ja sitten suuteli\nhän kättäni, jota omassaan piteli.\n\nJa kun pääsin huoneeseeni, täytyi minun hetkisen itkeä, osaksi\nilosta, osaksi säälistä omaa itseäni kohtaan, kun saatoin uskoa, että\nhänen suutelonsa tarkoitti muuta kuin hyvän miehen kunnioittavaa\nkiitollisuutta naisen ystävällisyydestä.\n\nPrimulat tuoksuivat; tähdet tuikkivat ja välkkyivät rauhattomina, uni\nei ollut koskaan tulla.\n\n\n\n\nKesäkuu\n\n\nOn riemuitsevan ihanaa kesäisessä kuussa, kun sireenit tuoksuvat ja\nilma on lauha ja aurinko viipyy viipymistään eikä halua sammua ja uinua.\n\nOn riemuitsevan ihanaa, kun koko maailma on laskeutunut usvaisten,\nloistavien pilvien joukkoon, niin että vain pieni kolkka maastamme\nkohoaa siitä esiin — jos vaan löytyy kaksi ihmistä, jotka pitävät\ntoisistaan niin täysin, etteivät välitä menneisyyden yhteenliittyvästä\nperspektiivistä eikä tulevaisuuden koleasta sarastuksesta, vaan elävät\naurinkoisessa, suloisessa nykyisyydessä.\n\n_Nyt_ me rakastamme toisiamme; _nyt_ omaamme toisemme; _nyt_ olemme\nnuoria, voimakkaita tunteissamme, rohkeita mieleltämme. Nykyisyyden\nhetket välkkyvät niin voimakkain loistein etteivät ne kalpene vanhuuden\netäisimpinäkään päivinä.\n\nOlen polvistunut hurmaavasta kiitollisuudesta siksi, että hän on\nsanonut rakastavansa minua, siksi, että hän on käyttänyt juuri tätä\nsuurta sanaa, jonka edestä itse ajatuskin väistyy kuin sitovan valon\nedestä, ja jota väreilevät huulet vain kuiskien lausuvat; jonka edessä\nme vaistomaisesti suljemme silmämme, siksi että katsettamme, jota\ntaivaan salama häikäsee, samalla kohtaa intohimon tuli.\n\nKun kesäillat pitenivät, istuimme mekin kauvemmin keskustellen.\n\nOlimme molemmat yksin maailmassa. Emäntäni oli matkustanut pois\nja hänen vanha palvelijansa lähti joka päivä, annettuaan minulle\npäivällistä, tyttärensä luokse, toiseen kaupunginosaan. Hän oli iloinen\nsaadessaan mennä, ja minun puolestani sai hän niin mielellään, niin\nmielellään olla poissa.\n\nPienen puutarhatilkun ympärillä törröttivät talot liidutuin, sokein\nikkunasilmin; minun ikkunani ainoastaan oli puhdas ja avonainen ja\nhänen ikkunansa oli osaksi kirjojen peitossa.\n\nKoko päivän työskentelin ja uneksin — uneksin ja harmittelin\nhulluuttani, kun rakastin. — Mutta iltasin tuli hän luokseni ja kertoi\npäivänsä kokemuksista, ja unelmat ja harmit katosivat ja jälelle jäi\nihana tieto siitä, että nykyhetki oli minun.\n\nOli niin helppoa puhella ensi aikoina, ajatukset tulivat niin\ntäyteläisen rikkaina. Mutta vähitellen kävivät välihetket pitkiksi ja\npainostaviksi. Alussa olivat ne olleet niin valoisia kuin varhainen\nilta, mutta nyt kun ne kestivät kauvemmin, pysähtyivät ajatukseni, ja\nhänen katseensa kävi synkäksi ja miettiväksi.\n\nPieni oka painautuu sydämeeni ja pistää, kun muistan, että _minä_\nvälihetken katkaisin sinä iltana, jolloin sireenit tuoksuivat\nväkevämmin kuin muulloin ja ilma oli lämmin.\n\n»Sanokaa minulle,» virkoin nopeasti, kun pitkä vaitiolo oli nostanut\nhänen kasvoilleen tumman ilmeen. »Miksi olette niin synkän näköinen?\nSanokaa se minulle? Olemmehan ystävät?»\n\nSanani herättivät myrskyn, jonka hillitsemätöntä vauhtia en olisi\nodottanut.\n\n»Ystävät?» sanoi hän hiljaisella tukahutetulla äänellä. »Ei! Emme\nkoskaan ystäviä! Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!»\n\nHän veti minut tiukasti luoksensa ja aivan kuin hurmaantuneena omista\nsanoistaan, toisti hän ne lukemattomat kerrat, kietoen käsivartensa\nlujasti hartiani ympäri ja painaen huulensa poskilleni.\n\nPäivät, jotka seurasivat, eivät olleet pitkiä. Aamusta iltaan\nsuunnittelin vastaista yhteiselämäämme. Kuinka voisin varjella\nitseäni ja häntä tottumuksen velvollisuudelta? Kuinka suojelisinkaan\nyhdyselämäämme? Me työskentelisimme kumpikin tahollamme ja kun\nhän tulisi kotiin, väsyneenä ja liikutettuna vaikeuksista, joita\nhän maailmassa kohtaisi, kertoisi minun syleilyni hänelle, että\nminun luonani löytyi sydänrauhaa ja lempeyttä, minun luonani kodin\nlämmittävää, tyynnyttävää lepoa.\n\nJoka aamu sain häneltä kirjeen:\n\n»Tulethan illalla alas, niinkuin ennenkin, rakkaani?» — Ja minä tulin.\n\nEikö minun olisi pitänyt niin tehdä? Onko hän voittanut minut liian\nhelposti? En tiedä; sen tiedän vaan, etten ole voinut enkä tahtonut\ntoimia toisin. Hän yksin hallitsee sydäntäni; en tahdo teeskennellä en\nole sitä hänelle sanonut, mutta olen tullut hänen luoksensa penkille,\nsireenipensaston juurelle.\n\nJa hän on sanonut, ettei kukaan ole ollut niin hyvä hänelle, kuin minä;\nettei kukaan nainen ole niin suloinen, niin viisas kuin minä, ja ennen\nkaikkea, että hän rakastaa minua.\n\nHymyillen olen ajatellut, että samoja sanoja lausuvat kaikki miehet\nnaisille, joita he ihailevat, mutta hymyilyn ohessa on jonkinlainen\nmielipahakin tuntunut.\n\n»Sinä olet viisaampi, kuin muut naiset: sinä et ole toisten naisten\nkaltainen», sanovat he ja ilmaisevat vaan täten, kuinka ala-arvoisina\nhe ylipäänsä naisia pitävät.\n\nMutta turhamainen sydän iloitsee kuitenkin jokaisesta hellästä sanasta.\n\nJa kuitenkaan ei parhain ole sanoissa: se on äänen sävyssä, katseessa,\nsiinä selittämättömässä, joka meitä ympäröitsee ja joka minulle sanoo,\nettä ainakin tänä hetkenä olen hänelle kaikki.\n\nNaisten tapaan kysyn, kun hän kauvan on istunut ääneti, käsi\nympärilläni:\n\n»Mitä ajattelet? Minuako? Kaikkeako?» ja saan aina saman vastauksen:\n\n»En ajattele mitään, tunnen vaan. Tunnen olentosi läheisyyttä, tuota\nsuloisuutta, että me kaksi olemme yhdessä.»\n\nJa minä saatan vain painaa pääni hänen rintaansa ja tuntea, että\nmaailma ei voi minulle suurempaa onnea tarjota.\n\nMaljakkoni on täynnä primuloita; älkööt ne liian pian kuihtuko!\n\n\n\n\nHeinäkuu.\n\n\nKaksikymmentä pitkää kesäpäivää häiritsemättömässä onnessa! Eikö minun\ntule olla iloinen, että elämä on tarjonnut niin paljon?\n\nKun kaksikymmentä päivää on kulunut, täytyy meidän erota; hänen pitää\nmatkustaa.\n\nHänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sisaruksia. Sen verran tiedän, vaan\nen muuta hänen elämänsä ulkonaisista piirteistä. Minä aavistan hänen\nmielipiteitään monissa asioissa, luulen, että hänellä on järkähtämätön\ntahto, mutta itse asiassa en tunne miestä, jota rakastan.\n\nHän sitävastoin — ah, hän saa tietää jokaisen ajatuksen sielussani,\nminulla ei ole mitään salattavaa enkä ole mitään salannut. Hän on\nherrani. Hän sanoo toisinaan, että olen arka ja kylmä, ja se on totta;\nmutta sekin johtuu toivosta olla hänelle mieleen. Hän ei haluaisi, että\nantaisin hyväilyjä tai hyviä sanojakaan enemmän, kuin mitä hän haluaisi.\n\nSiinä suhteessa on hän sellaisen miehekkyyden perikuva, joka itse\ntahtoo tahtoa, eikä hän siis vastaa haaveellisia kuvittelultani.\n\nOlin nimittäin kuvitellut miestä, joka ymmärtäisi ja ehkäpä myöskin\nheltyisi siitä, että nainen antaisi hänelle enemmän rakkautta, kuin\nmitä hän pyytäisi, mutta sellainen mies ei ole armaani.\n\nNo niin, hänen tulisi matkustaa, ja minä olisin sillä aikaa\nsukulaisissani maalla. — Mieluimmin olisin minä jäänyt huoneeseeni\nja puutarhaani; mutta, kuinka yksinäinen ihminen onkaan, aina pitää\narkimaailma lukemattomilla kahlehtivilla tempuilla hänestä kiinni, ja\nminä läksin, jottei kukaan kummeksisi miksi yksin olisin kaupungin\npölyssä.\n\nMutta päivät olivat pitkät, yöt pitemmät ja epäilyksien katkeroittamat.\n\nMuistelin nyt, että kaikkien niitten hellien sanojen joukossa, joita\nhän minulle oli sanonut, ei milloinkaan ollut pienintäkään viittausta\nyhteisestä tulevaisuudestamme. — Alituista hellyyttä, sydämellistä\nrakkautta, mutta tämä aina vaan nykyhetkeksi, ja se sai alussa minunkin\nuskomaan että tämä oli kaikki.\n\nItkin pitkinä, valoisina kesäöinä, jolloin epäluulo ja luottamus\nkeskenään kamppailivat, ja väsynein ajatuksin nukahdin aamupuoleen,\nalkaakseni seuraavana iltana kamppailuni uudelleen.\n\nKun erosimme, olimme sopineet, että kymmenen päivän päästä tapaisimme\ntoisemme jälleen sopessamme, joka minulle oli paratiisin yrttitarha,\nsiksi että me kaksi olimme yksin siellä. Ja me kohtasimme toisemme,\nmutta kuinka?\n\nHänen otsansa oli poimuissa, huulet puserretut kapeaksi viivaksi ja\nkatse oli ilman lämpöä. Ja minä tiesin itsestäni, että epäluulo väijyi\nsilmissäni, jotka eivät uskaltaneet kohdata hänen katsettaan.\n\nPitkän aikaa seisoimme ääneti vastatusten, sitten kiedoin itkien käteni\nhänen kaulaansa ja painoin pääni hänen rintaansa. — Hän ei kysynyt,\nmiksi itkin, puristi minua vain rintaansa, silitti tukkaani ja kuiskasi\nyksinäisiä, helliä sanoja.\n\nMutta tämän kohtaamisen jälkeen tiesin ja tunsin minä, että hän soljui\npois luotani — pian — ja ettei minulla olisi oikeutta eikä tahtoa\npidättää häntä. — Ja tieto tästä kypsytti myöskin erään päätöksen\nminussa.\n\nNiistä käsityksistä, joita kasvatus oli minuun istuttanut n.k.\nnaisellisesta arvokkuudesta, olin jo osittain vapautunut, ja\nviimeisenkin kiinnipitämisen halun itkin pois hänen sylissään.\n\nEn koskaan vaatisi porvarillisia oikeuksia rakkauteni vastineeksi! Sen\ntulisi olla vapaan lahjan. Eihän rakastaminen ole ainoastaan puoleensa\nvetämistä, vaan myöskin uskollisuudessa pysymistä! Jollei hän tätä\nymmärtäisi, pitäisi minun koettaa olla suvaitsevainen — niinkuin sitä\ntulee olla rakasta ystävää kohtaan, jolla on toinen usko.\n\nKeskikesän ja purppuranpunaisten ruusujen kuukauden viime päivinä\noli ilma tukahuttava ja kuuma; pian loppuisi tuoksu ja lämpö. Hänen\nkatseensa etsi minun katsettani arkana ja kysyvänä, ja minä tunsin,\nkuinka hän taisteli irroittaakseen minut sydämestään ja elämästään. Hän\nkyllä tulisi taistelussa voittamaan, sen tiesin, ja ääni minussa huusi:\n»Miksi, miksi?» Mutta mitään kysymystä ei tullut huulieni yli, köyhän\nylpeänä vaikenin.\n\nNyt tapahtui aina, kun iltasin erosimme, että hän kiitti minua\nhyvyydestäni (hän ei olisi sitä tehnyt, jos hän olisi katsonut\nitsellään olevan oikeutta siihen) ja hän pidätti minua ja sanoi hyvää\nyötänsä niin hellästi — — toivoinpa melkein, että olisin ollut hänelle\nvähemmän rakas. Hänen olisi silloin ollut helpompi sanoa eroa tuottavat\nsanansa.\n\nMutta hetkiseksi vain saatoin kohota niin epäitsekkäisiin mietelmiin;\nseuraavana hetkenä katsoin lohdutukseksi sitä, että hän piti minusta\njuuri niin intohimoisesti, kuin hän piti.\n\nKun nyt kirjoittelen tätä, muistelen kaihomielin erästä tapausta, joka\nsäilyy elämäni kultaisimpana muistona.\n\nEnsi kertaa oli hän kanssani meillä ja minun huoneessani. En tiedä mikä\nhäneen niin vaikutti, kun hän katseli ympärilleen siellä, mutta hänet\nvaltasi liikutus, jota hän ei voinut hillitä.\n\nHän oli polvillaan edessäni, tarttui minuun kylmin, vapisevin käsin,\nhuulten lausuessa katkonaisia, pyytävää rakkautta, rukoilevaa valitusta\nja vakuutuksia sisältäviä sanoja.\n\nOlen ylpeä, että hän rakastaa minua juuri niin, mutta minuun koski ja\nminua pelotti nähdä väkevää heikkona ja että hän niin oli unohtanut\nkaiken muun maailmassa, paitsi minut ja tunteensa. — Ja vapisevalla\nsäälillä annoin hänelle sen ainoan, mitä saatoin antaa — viileitä,\narkoja hyväilyjä, tyynnyttääkseni hänen rajusti liikutettua mieltänsä.\n\n\n\n\nElokuu.\n\n\nNiin tuli emäntäni kotiin, ja hillitseminen, johon hänen läsnäolonsa\nmeidät pakotti, oli hyvä meille molemmille.\n\nSeurasi nyt muutaman viikon rauha, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo\n— henkilön, joka lempeänä ja hiljaisesti, mutta eräänlaisella\nuteliaalla mielenkiinnolla tarkkasi meitä — sai meidät palauttamaan\nensi aikojemme puheliaan ystävyyssuhteemme, jonka hauskuutta nyt enensi\ntieto siitä, että sanojen takana piili niin paljon sydämellisyyttä ja\nyksimielisyyttä.\n\nKumminkaan en tuskin tunniksikaan unohtanut, että isku sattuisi,\neroamisen raskas portti tulisi sulkeutumaan välillemme.\n\nEikä hänkään sitä unohtanut. — Jos hän näinä päivinä puhuikin paljon\nenemmän, kuin mitä tapansa oli juodessaan kanssamme teetä puutarhassa\niltaisin, niin tapahtui se sen vuoksi, että hän tahtoi antaa minulle\nmukaani — erottuamme — niin paljon kuin suinkin olemustaan muistoksi.\n\nVaikeata oli pidättää kysymystä: »Kuinka kauan?» joka piili jokaisessa\nväreilevässä sydämeni tykinnässä, mutta minä kestin sen, ja nykyisyys,\ntuo kiitävä, tuskinpa olemassa-oleva, koska se on jo poissa, kun siihen\nyrittää tarttua, sai suoda minulle harhaonnensa.\n\n\n\n\nElokuun lopussa.\n\n\nTänään on elämäni sammunut, onneni murskaantunut! Hän on matkustanut ja\ntuntuu, kuin kaikki tunteeni olisivat kuoleentuneet ja jäätyneet.\n\nPääni on kylmä ja selvä. Muistan hänen jokaisen sanansa, niinkuin en\nkoskaan ennen ole voinut muistaa ja jonka vuoksi en ole voinutkaan\nantaa minkäänlaista kokonaiskuvaa keskusteluistamme.\n\nPäivällisaikaan sain häneltä kirjeen, lyhyen, niinkuin ennenkin.\n\n»Tule alas puutarhaan kello neljä. Minun täytyy puhua kanssasi. Rakas\nlapseni, voinetko antaa anteeksi?»\n\nEn tiedä miten aika kului. — Luulenpa polvillani rukoilleeni Jumalaa\nauttamaan itseäni ja muistan, että kyyneleeni vuotivat herkeämättä ja\nilman nyyhkytyksiä.\n\nVarmaankin olin kalpea, kun hänet kohtasin, sillä kun hän näki minut,\npeitti hän kädellään hetkeksi silmänsä, kuin tahtoisi hän karttaa\ntuskallista näkyä. — Sitten syleili hän minua ja suuteli. Hänen\nhuulensa olivat kylmät; kuoleentunut oli kaikki ihanuus, joka meitä oli\nlämmittänyt; oli niin kuolonhiljaista ympärillämme.\n\nJa sitten alkoi hän puhua. Hänen äänensä tuntui pakotetulta ja sanat\ntulivat lyhyinä ja katkonaisina.\n\n»Työni täällä on päättynyt.» sanoi hän. »Minun tulee matkustaa —\nmatkustan tänä iltana.»\n\n»Matkustatko?» kysyin minä. Kesken syvintä hiljaisuutta kuulin\njuoksevan veden ääntä, se lirisi ja kohisi korvissani ja pauhun takaa\nkuului oma ääneni heikosti etäältä.\n\nÄäretön minuutti kului, ennenkuin hän vastasi. — Niin, kuinka se oli\nhänelle vaikeata, mutta kieleni ei totellut tahtoani antaakseni sanan\nlohdutukseksi.\n\n»Sinä et voi minua seurata — — olen sidottu toiseen» — — Hän vei minut\nsireenimajan penkille, missä niin usein olimme istuneet. Pidellen\njääkylmää kättäni omassaan puhui hän nopeasti: »Sinä et voi sitä\nymmärtää, mutta niin se on — olen usein aikonut puhua tästä — — — jo\naikaa sitten — mutta en ole voinut. — Minä rakastan sinua.»\n\n»Sinä — rakastat — minua?» Kuivat huuleni antoivat sanoilleni kovemman\nsoinnun, kuin mitä tahdoin, mutta en voinut niitä pidättää.\n\n»Niin, minä rakastan sinua,» toisti hän. »Luuletko sinä, että janoinen\nmies, jolla on vaivalloinen tie edessään, voisi olla juomatta tien\nohessa olevasta lähteestä vaan siitä syystä, että pelkäisi sen\nhämmentyvän? Sinä tulit vastaani niin terveenä ja älykkäänä; minun\ntäytyi virkistää itseäni sinun raittiilla olemuksellasi, en voinut\nmuuta. — Tahdon kertoa sinulle kappaleen äärettömän tavallista\nhistoriaa, tuomitse minut sitten. Tiedät, että olen yksin, köyhä olen\naina ollut. Vähäinen omaisuuteni riitti tuskinpa ensi lukuvuosiksikaan.\n— Asuin erään lesken luona, jolla oli yksi ainoa tytär. Heidän\nhyvyyttään yksinäistä kohtaan täytyy minun aina kiitollisuudella\ntunnustaa.\n\n»Siitä on nyt kuhmut seitsemän vuotta, jolloin kiitollisuudesta, jota\nsilloin luulin rakastumiseksi, sidoin tyttären kohtalon omaani.»\n\nHän vaikeni. En voinut vielä mitään sanoa, kehotin vaan\npäännyökkäyksellä häntä jatkamaan.\n\n»Pian huomasin, miten asian laita oli,» jatkoi hän, »mutta hän oli\nsaanut sanani; en tuntenut vetovoimaa kehenkään toiseen naiseen,\nennenkuin sinä laskit lumipisarasi ikkunanlaudalleni ja sitten\nempimättä lahjoitit seurasi minulle kevätiltaisin.»\n\n»Sinun olisi pitänyt sanoa se minulle silloin.» ääntelin minä, »olisi\nollut helppoa alussa.» — Voi miten oli vaikeata puhua: minun täytyi\ntyöntää tavut yksitellen.\n\n»Luuletko, että meille olisi käynyt toisin silloin?» vastasi hän, »minä\nen sitä usko — vaan kyllä vaikeammaksi tuskat myöskin sinulle — ja\nsitäpaitsi unohdin minä hänet ja kaiken muun, siksi kunnes — kunnes. —\nMuistatko sitä päivää, jolloin sanoin sinulle, ettemme koskaan voisi\nolla ystäviä?»\n\n— — Vedin käteni hänen kädestään eikä hän yrittänyt saada sitä\ntakaisin. Hetkisen istuimme molemmat ääneti; sitten nöyrryin tomuun\nasti.\n\n»Ja tahdotko nyt lähteä takaisin hänen luokseen? Täytyykö sinun\ntäytyykö sinun jättää minut?»\n\nHän kumarsi päätään syvästi, kun hän vastasi:\n\n»Hän on saanut sanani — hän ei ymmärrä, että tahdon päästä vapaaksi\n— hän on odottanut seitsemän vuotta. — Älä katso minuun.» jatkoi hän\nkiihkeästi, en voi kestää katsettasi.\n\n»Kaikki on niin sietämättömän häpeällistä, niin äitelän jokapäiväistä\n— hän on antanut minulle rahaa lukujani varten — kirjojani varten,\njotka olivat ainoa intohimoni, ennenkuin löysin sinut. Minun täytyy ne\nmaksaa.»\n\nToisen kerran oli hän polvillaan jalkojeni juuressa; ensi kerran\nintohimon ihanassa huumauksessa; toisen kerran katumuksen tekijänä, pää\nsylissäni, jotta peittyisi häpeän puna.\n\nJa toisen kerran olin voimaton.\n\nIntohimon harkitsemattomaan pyyntöön en tahtonut suostua; polttavaa\nhäpeätä en voinut lieventää. Nyt, niinkuin silloinkin, saatoin vaan\nhiljaa sivellä hänen tukkaansa ja poskeansa ja säälien odottaa, kunnes\nmielenkuohu asettuisi.\n\nKesti kauvan, ennenkuin hän nosti päätään. Yhäti polvillaan, sanoi hän\nsitten:\n\n»Sinä tiedät nyt että menen kurjuutta kohti. Voitko antaa minulle\nanteeksi, että anastin itselleni muutamia onnellisia sekunteja?»\n\nEn voinut vastata, sillä juuri silloin olisi vastaukseni tullut\nkatkeraksi, nuhtelevaksi. Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Hänen\npäätöstään ei vastaukseni kumminkaan koskaan voisi muuttaa.\n\nHän nousi.\n\n»Kohta on aika erota ja minä pyydän sinua vaan muistamaan —». Ääni\npetti, mutta hetkisen kuluttua jatkoi hän: »pyydän sinua muistamaan,\nettä olet ollut minulle rakkain maailmassa. Sinä et ole voinut käsittää\ntunteitani, niin luulen, sinä olet aina ollut kylmä ja hillitty. —\nMinun lohdutukseni on, että ehkäpä sinä pian unohdat —»\n\nTätä en voinut kestää, kohotin vastustaen käteni ja kuiskasin:\n\n»En ole tätä ansainnut; se on hirveätä.»\n\nHänelle varmaankin selvisi, että hän oli tehnyt vääryyttä minulle, ja\nhän näki, kuinka kärsin, sillä äkkiä oli hän taas luonani ja painoi\npääni hellästi niinkuin ennenkin povelleen.\n\n»Ei, ei», sanoi hän, suudellen minua nopeasti, »olin luonnoton, sinä\nolet aina ollut vaan hyvä, eikä minulla ole oikeutta sanoa muuta kuin\nanteeksi ja taas anteeksi.»\n\nKirkonkello löi viisi kumeata lyöntiä, ja me ponnahdimme pelästyneinä\nerillemme.\n\nHän astui askeleen taapäin ja sanoi jäykästi:\n\n»Minun täytyy mennä: vaadin liikoja, kun pyysin, että nyt jo voisit\nantaa minulle anteeksi. — Mutta sano minulle ystävällinen sana ennen\nkuin eroamme —». Äänensä oli tuskallinen. »Anna minun viedä mukaani\ntoisellainen muisto jäähyväisistämme — En saata nähdä kalpeita\nkasvojasi ja jähmettynyttä ilmettä sinun ennen niin lempeissä\nsilmissäsi — —»\n\nSilloin katosi sekä heikkouteni että arkuuteni. Kärsimysten synnyttämä\ninnostus pelasti minut hetken tuskista. Kiedoin käteni hänen kaulaansa\nja suutelin monta kertaa hänen rakkaita, älykkäitä silmiään, jotka\nsulkeutuivat suudelmistani.\n\n»Mitä sanoisin?» kuiskasin hiljaa. »Minä rakastan sinua, minä rakastan\nsinua —»\n\nSinä hetkenä olisin melkein voinut toivottaa hänelle valoisata elämää,\nmutta sehän olisi ollut pilaa.\n\n»Mene nyt,» lisäsin minä, »nyt saatan antaa sinun mennä.»\n\nHän suuteli, sanaakaan sanomatta, käsiäni ja meni.\n\nTulin huoneeseeni. Tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi kohdannut\njotakuta toista, niin vähän minä tunsin. Ja vielä nytkin tätä\nkirjoittaessani, kun uusi päivä on koittanut, en tajua itsestäni\nenempää, kuin jos olisin täysin jäätynyt.\n\nKaikki on niin kylmää, selkeätä ja läpinäkyvän tyhjää — — Ei löydy niin\nmitään koko avarassa maailmassa.\n\n\n\n\nSyyskuu.\n\n\nMinulle on sanottu, että on olemassa hermo, joka on niin tärkeä, että\npieninkin kosketus siihen tuottaa häiriötä elimistön toimintaan, ja jos\nse joutuu kovaan puserrukseen, taukoo sydän lyömästä, keuhkot elämää\ntuottavaa ilmaa imemästä. Katse käy sameaksi ja aivot työskentelevät\numpimähkään.\n\nNiin oli minun laitani monta päivää hänen lähtönsä jälkeen.\n\nVoi niitä pitkiä, mustia öitä, jolloin katkera epätoivo ahdisti\nsydäntä, jolloin kyyneleet vaan polttivat, tuottamatta apua.\n\nPuhutaan kyynelten lohdusta, kyynelten virkistyksestä.\n\nSillä tarkoitettanee — kyyneleitä, millä kuollutta itketään.\n\nMutta ken suree sitä, joka on poispyyhitty, hävitetty omasta elämästä,\nhänelle ei löydy katkerampaa tuskaa kuin yksinäiset kuumat kyyneleet,\njotka polttavat ja kuivettavat mielen ja kärventävät tyysten kaikki\nhyvät tunteet.\n\nVasta aamulla vaivuin hetkiseksi raskaaseen horrostilaan ja koko\npäivänä oli vainen yksi ainoa valoisampi hetki.\n\nKun heräsin, en ensin tiennyt muuta kuin että aurinko paistoi ja kukkia\noli maljakossa.\n\nMutta seuraavassa hetkessä tuli tuska taas painostavana ja siitä oli\nmahdoton päästä — ja se lamautti kokonaan toimintatahtoni.\n\nJa päivät olivat niin pitkiä, pitkiä!\n\nOn niin väsyttävää kärsiä, väsyttävää tuntea; niin sanomattoman\nväsyttävää kaihota ja kummeksia, kun vastausta ei kuulu ja kaiho ei\nmitään auta.\n\nEn uskaltanut katsoa hänen ikkunaansa. Kerran yritin, ja vieläkin\nkauhistun muistellessani hurjia ajatuksiani elämiseni mahdottomuudesta\nja sitä tuskaa, joka painoi minut maahan rukoilemaan ihme-työtä, jota\nennen leikilläni olin sanonut toivovani, mutta jota nyt en kuitenkaan\nuskonut tapahtuvaksi.\n\nToisinaan olen sydämessäni äärettömän katkera häntä kohtaan, joka\nanasti itselleen rakkauteni ja sitten jätti minut.\n\nVaan en kauvaa. Kesken kurjuutta tunnen selvästi, kuinka on parempi\ntuhlaten lahjoittaa pois olemuksensa parhaan aarteen, kuin ettei\nkoskaan tulisikaan tilaisuuteen lahjoittamaan.\n\nKurja kiusaus hiipii myöskin usein mieleeni. — Olisihan voinut tarjota\nhänelle ne rahat — jotka hän oli velkaa sille toiselle — Parempi mikä\nhyvänsä, kuin olla ilman häntä. Parempi jos olisin rukoillut häntä,\nettei hän jättäisi minua, olisin kiusannut, houkutellut häntä, olisin\nantanut hänelle kaikki, silloin olisi hänen ollut pakko jäädä luokseni.\n\nMutta kun hän kertoi minulle kohtalostansa, ei pälkähtänyt mieleenikään\nostaa hänet vapaaksi, ja se vaisto oli oikea.\n\nRahavelka olisi kyllä voinut tulla korvatuksi, mutta seitsemän vuoden\nuskollista hellyyttä ja kärsivällistä luottavaa odotusta ei koskaan\nvoisi kullalla maksaa.\n\nKysymykset ja mietteet risteilevät yksitoikkoisessa kiertokulussa. Minä\nalan ja lopetan samalla tavalla, päivät pääksytysten.\n\nHän ei rakasta tuota toista; minun kanssani olisi hän voinut tulla\nonnelliseksi, ajattelen ensin — mutta sitten:\n\nOnko kenelläkään oikeutta tulla onnelliseksi rikotun lupauksen kautta?\n\nVoipiko sitä tullakaan onnelliseksi, kun saavuttaa onnensa toisen onnen\nkustannuksella? Ei, mutta nyt olen minä onneton, tuo toinen saavuttaa\nonnensa minun ja hänen kustannuksella. Voipiko siis tuo toinenkaan\ntulla onnelliseksi?\n\nEikö hänen olisi pitänyt esittää asia hänelle ja antaa hänen päättää? —\n— Ei, ei, seitsemän vuoden uskollisuus ja miehen sana painavat toisessa\nvaakalaudassa, minun onneni toisessa, ja se ei voi nousta niitten\ntasalle.\n\nSydämeni lemmitty, tee niinkuin muutkin. Syö, juo, tee velvollisuutesi,\najattele vähän äläkä tunne mitään; toimita lapsia itsellesi ja kuole!\n\nJa kuitenkaan en saata muuta luulla, kuin että sinä vuosien vieriessä\njäät yhä enemmän yksin. Minä näen sinut yksin lukuhuoneessasi; älykkäät\nsilmäsi ovat väsyneet ja sinä nojaat pääsi kättäsi vasten.\n\nEhkä muistelet minua joskus, sillä unohtaa et sinä minua voi, olen\nsiksi paljon rakastanut sinua.\n\nTiedän kyllä, että suruni kerran tyyntyy, ehkä piankin; tiedän, että\nihminen unohtaa jo ennenkuin tahtookaan. Tiedän, että elämä tuo\nmukanaan monenlaisia velvollisuuksia, monenlaisia hommia, kunnes\nvanhuuden tautinen hämäryys viimein päättyy lepoon.\n\nTiedän edelleen, että monet, jotka ovat tulleet yhteen rakkaudesta,\neroavat vihassa ja että vieläkin useammat pysyvät yhdessä tottumuksesta\nja veltosta välinpitämättömyydestä. Tiedän, kuinka vähän aikaa lemmen\nintohimo kestää, tiedän sen; tiedän tuon kaiken; — mutta mitä se\nauttaa, kun tunteet ovat nuorekkaat ja haavaa kirveltää?\n\n\n\n\nLokakuu.\n\n\nHuokausten kuukausi.\n\nSade pärskyi ikkunoihin ja virtasi ränneistä ja katoilta; ei\nainoatakaan häiritsevää auringonsädettä näkynyt leikkimässä lattian\nvalkeilla laudoilla. — Olen ollut sairas ja emäntäni on hoitanut minua\nnäppärän keijukaisen tavoin. Aavistiko hän syyn tautiini, sitä en\ntiedä: emme puhuneet siitä. Julkisesti kutsuttiin sitä influensaksi.\n\nOlen jälleen ollut pystyssä muutaman päivän. — Puutarhan viimeinen\nkukka on lasissa vierelläni: se on märkä ja paleltunut orvokki, jossa\nenää on tuskin mitään jälellä kesäistä tuoksua ja eloa.\n\nEilen menin päättävästi ikkunaan. Vastapäätä olivat uutimet lasketut\nalas, kukaan ei siellä asunut. Näin edessäni tuon tyhjän huoneen, ilman\nkirjoja, ilman papereita, huonekalut jäykästi seiniä myöten — ilman\nhäntä!\n\nKyyneleeni vuotivat, mutta en enää rukoillut saada häntä jälleen nähdä,\nen enää rukoillut onnea.\n\nHuolimatta toiveista, haluista ja kaipuista kulkee elämä säädettyä\nrataa. Se oli minun kohtaloni, että hänen tiensä koskettaisi minun\ntietäni.\n\nEn viipynyt kauvaa ikkunan ääressä, vaan menin takaisin nojatuoliini\npesän luo, jossa tuli räiskyi ja lämmitti. Kirkas liekki tervehti\nminua niin lämpimästi tullessani ikkunan kylmyydestä, ja ensi kertaa\nkesän jälkeen tunsin vähäistä mielihyvän tunnetta. Se oli vaan heikko\nheijastus häviämättömästä elämänhalusta, joka intohimossa nousee\nhuippuunsa ja joka ei sammu, ennenkuin sielun ja ruumiin tuskat ovat\nhävittäneet kaikki fyysilliset voimat.\n\nPäivemmällä tuli minua tervehtimään naimisissa oleva ystävättäreni ja\nnuori rouva, jolla oli odottava katse.\n\nYstävättäreni tukeva kukkeus muistutti daaliata, jonka säännöllinen,\nkehittynyt kukanterä on porvarillisen hyvinvoinnin perikuva. Hän\nsäälitteli minua, sanoi että näytin kalpealta ja että lepäsin niin\nheikkona tuolissani. Ilahuttaaksensa minua kertoi hän hullunkurisia\ntapauksia kodistaan ja lastenkamarista.\n\nToinen istui aivan ääneti vieressä; hänellä ei ollut sellaisia\nkokemuksia, ja kun katsoin häneen, huomasin, että odottavaa katsetta ei\nenää ollutkaan, vaan että silmät sumenivat, kun tuli lastenkamarista\npuhe. Hän oli siis toivonut lasta — niin, niin, — — olihan se kyllä\nparasta, mutta aivan samaa en tosin ajatellut, kun ensikerran hänet\nnäin.\n\nRaikkaan lumen tuoksu tuli toisen nuoren iloisen naisen mukana huoneeni\nriutuvaan ilmastoon. Se sai minut väsyneesti kummastelemaan, kannattiko\ntodella kärsiä niin paljon, kun voisi ottaa sattumalta itselleen miehen\nja tulla tyytyväiseksi, niinkuin hän. — Voisihan siis elämä muodostua\nsiedettäväksi kylläkin, jos vaan ottaisi sen, mitä tarjolla oli, eikä\nantaisi niin paljon, että itse köyhtyisi.\n\nVoipiko minusta koskaan tulla niin maailman viisasta?\n\nEn tiedä.\n\n\n\n\nMarraskuu.\n\n\nEmäntäni, täti Agnetan luona on vieras ja juuri tänään on hän\nkukitetuin lausein sanonut minulle, että tuo vieras sopisi niin hyvin\nmieheksi minulle — minulle, joka tänään olen sanomalehdestä lukenut\nkihlausilmotuksen, jossa armaani nimi oli toisen rinnalla —! Voi sinua,\nelämän surkea komediia!\n\nNyt tahtoo täti Agneta olla regissöörinäni ja järjestää minulle sen\nonnen, jota kaipaan. Luulenpa, että hän ihan tarkoituksella on pyytänyt\nkunnon veljenpoikansa luoksensa siksi aikaa, kun tämä oleskelee täällä\npuhumassa lääkäreitten kanssa huonoista pää- ja käsivarsihermoistaan.\n\nHän on ollut täällä jo parisen viikkoa, on tyyni ja hiljainen\nkeski-ikäinen virkamies, silmät surumielisen hyväntahtoiset. —\nKeskinkertainen mitä lukuihin ja matkustuksiin tulee. — Kun hän on\ntunnin kuluttanut lääkärin odotushuoneessa ja sitten viisi minuuttia\nsaanut sähköä, käyttää hän loput aikaansa huvittaaksensa itseänsä ja\nmeitä, perusteellisesti ja raskaasti, sillä sellainen hän on.\n\nAina kun emme seuraa häntä ulos, jää tuo kunnon pormestari kotiin ja\npitää meille uskollisesti seuraa.\n\nToisinaan iltasin, kun päivä on huvituksissa kulunut, olen ihmetellyt\nitseäni, että olen voinut laskea leikkiä ja nauraa. Olen hävennyt sitä\npuhtaasti eläimellistä elämänhalua, joka kiiltoa nostaa silmiin ja\nruusuja poskille. — Mutta syvimmällä syvyydessä piilee kuitenkin oma\ntodellinen minäni, joka suree ja katselee väsyneen halveksivasti ja\nveltolla hämmästyksellä tuota vale-iloa.\n\n\n\n\nJoulukuu.\n\n\nKummallinen maailma!\n\nHiljattain näin armaani naimailmotuksen — purin hampaani yhteen ja\ntukehutin tuskanhuudon. Ja samana päivänä kysyi minulta toinen mies,\ntahdonko ruveta hänen vaimoksensa!\n\nVähää ennen joulua olin lukenut, että rakastettuni oli nimitetty\nsairashuoneen lääkäriksi pieneen, kaukana olevaan seutuun, ja nyt vei\nhän vaimonsa kotiinsa.\n\nTuntui surkealta ja häpeälliseltä seurata hänen elämänsä tapauksia\naivan samalla tavalla, kuin muut saattoivat sen tehdä, ja kun käteeni\nrutistin sanomalehden, minä melkein halveksin häntä ja tuntui hyvältä\nja helpottavalta olla katkera ja kova.\n\nEn tahtonut häntä muistella; en hetkeäkään ajatella, että hän nyt\npalkitsisi tuon alttiin sielun seitsemänvuotista uskollisuutta.\n\nKuumeen polttaessa suoniani ehdotin, että päivä kulutettaisiin\nhuvituksissa — iloissa.\n\nTeimme ensin rekiretken; sitten tarjosi pormestari päivällistä\nshampanjan kera — ei sovi keski-ikäisen naima-aikeissa olevan\nruotsalaisen tyytyä vähempään — ja sitten joimme kahvia ja kuuntelimme\nmusiikkia kullatussa kahvilassa ja tulimme kotiin myöhään hämärissä.\n\nOlisimme päättäneet päivän eräässä teatterissa, mutta täti Agneta\nei jaksanut enää ja uskoi, että me toisetkin voisimme paremmin, jos\njoisimme teetä kotona rauhassa.\n\nTuli oli sammunut vieraskamarin pesässä; punainen hiillos henki vielä\nlämpöä ja heikkoa valoa. Huoneessa tuntui hyasintin ja kielon tuoksua\nja kodin lämmin, hauska ilma lehahti meitä vastaan.\n\nIstuuduin korkeaselkäiseen iso-isäntuoliin. Täti Agneta tipsutti\nkeittiöön ja pormestari käveli edestakaisin lattialla.\n\n»Te olette ollut niin iloinen tänään, neiti», sanoi hän pysähtyen ja\nlaski kätensä tuolini selustalle. »Minulle on ollut mieluista nähdä\nteitä sellaisena. — Ensi aikoina olitte niin kalpea ja hiljainen. Mutta\nolittehan ollut sairas?»\n\n»Niin, olin ollut sairas.» vastasin hajamielisesti. Ehkäpä hehkui\npalanut roihu toisessakin kodissa illanhämyssä? Ehkä oli ilma sielläkin\nhellä ja lämmin? Ei, ei ajatella, ei ajatella!\n\nPakotin itseni kuuntelemaan pormestaria, joka seisoi puhellen hiukan\npitemmältä ilostaan, nähdessään minut iloisena ja sitten yksinäisestä\nkodistaan, ja kuinka hän tulisi meitä kaipaamaan. Ja kuinka olikaan,\nkysyi hän minulta enkö voisi päättää tulla sulostuttamaan tätä\nyksinäistä kotia.\n\n»Ymmärrän kyllä hyvin, ettette te koskaan voi tuntea minua kohtaan\nsitä kuin minä teitä», jatkoi hän lämpimämmällä äänellä, »ja mielessäni\nvälkähti, että tekisin viisaasti, jos vastaanottaisin hänen rehellisen\nkätensä, sillä minä — minä rakastan teitä.»\n\nTuo sana koski minuun, en saattanut sitä kuulla, ja minä ojensin käteni\nestääkseni sen toistamista.\n\nMutta tämän käsitti kosijani kehoitukseksi, hän kumartui lähemmäksi\nminua ja hänen silmiinsä syttyi äkkiä tuli, joka samalla sammui, mutta\njoka kertoi minulle, että minua hän pyysi ja tahtoi omistaa eikä vaimoa\nnoin vain ylimalkaan.\n\nTätä en ennen tullut ajatelleeksi: taikka olin ajatellut, niinkuin sitä\nkoneellisesti ja kylmästi ajattelee kaikenlaisia kohtauksia — en ollut\ntuntenut sitä. — Mutta samalla kuin tunsin sen, tiesin myöskin, ettei\nhän koskaan voisi saada sitä, mitä pyysi.\n\nHuuliani, joita yhden ainoan lemmensuutelot olivat pyhittäneet, ei\nsaanut toinen koskettaa.\n\nKauvas häipyivät arkionnen unelmat ja kotoiset hauskuudet hänen\nrinnallaan. Minua tympäisi tuo kunnon mies ja hänen lempivä\nkatseensa. — Mitäpä voisi hän minulle tarjota? Ei hän voinut saada\nverenpisaraakaan minussa liikkeelle.\n\nSiirsin tuolini kauvemmaksi ja aloin, hämilläni ja änkyttäen, outoa\ntyötä, rukkasten antamista.\n\nJa tein sen niin huonosti, että pormestari katsoi vastaajan syyt\nmitättömiksi ja täydensi omaa puhettaan.\n\nHän kävi kaunopuheiseksi ja innokkaaksi ja puhui itsensä lämpimäksi,\nmutta lämpöä minä vähimmin halusin.\n\nViimein täytyi minun sanoa hänelle, että aivan hiljattain olin\nrakastanut, toista niin, kuin minulle oli mahdollista ja etten vielä\nvoinut kuvitellakaan voivani antaa toiselle hituistakaan siitä\nmieltymyksestä, jota vaimon tulisi tuntea miestänsä kohtaan.\n\nSanan »vielä» pistin lauseeseen kohteliaisuudesta häntä kohtaan, mutta\nhän tarttui siihen, kuin olisi se ollut pääasia puheessani.\n\n»Emme puhu siitä nyt sen pitemmältä.» sanoi hän, »minä voin odottaa.\nTe olette minulle niin rakas. — Kesän puoleen tulen uudelleen, teen\nkysymykseni vielä kerran ja toivon ajan auttavan minua.»\n\nLuulen, että hän piti aikaa korkeampana oikeuspaikkana, jossa jutut\nhitaasti päätettiin. Herra pormestari »kävi kuninkaissa» kosimisensa\nkanssa. Kuningas Aika parantavalla voimallaan varmaan päättäisi asian\nhänen edukseen.\n\nSeuraavana päivänä matkusti hän hallitsemaan kaupunkiansa ja koska täti\nAgneta näytti vähemmän pettyneeltä, kuin mitä luulin, otaksun minä,\nettä hän oli tehnyt toivehikkaan aikateoriiansa tädillekin selväksi.\n\nKeskusteluamme emme uusineet. Vähää ennenkuin hän matkusti, täti\nAgnetan hyväntahtoisesti kadottua, sanoi hän vainen:\n\n»Luvatkaa minulle, armas, kalpea lapsi, että toisinaan muistelette\nminua, joka tästä päivästä alkaen, siihen asti, kunnes kesä-aurinko\npaistaa, joka päivä tahdon ajatella sitä hetkeä, jolloin taasen saan\npyytää onneani.»\n\nHän suuteli kättäni monta kertaa ja painoi sitä rintaansa vasten\nnöyrällä hellyydellä, joka ei mitään pyytänyt, vaan ainoasi antoi. — Ja\nsiilon houkutteli hänen hellyytensä minua eikä tympäissyt.\n\nMutta ei, en tahdo antaa pelkurimaisen suojaa, turvaa ja kotia\nkaipaavan tunteen houkutella itseäni. Se ei kumminkaan koskaan voisi\nkorvata sitä, mitä vainen yksi voipi antaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjatukset liikkuvat vyöryävässä sekasorrossa nyt, kun teen\ntilinpäätökseni vuoden viimeisenä päivänä.\n\nKirkas ja kylmä on talviyö, kalpeita ovat kuvat niistä ihmisistä,\njoita olen kohdannut — nyt kun ne kulkevat sisäisen katseeni sivu.\nHänelläkin, jota rakastan, on harso silmillä, mutta lempeni elää.\n\nVieläkin saatan tuntea autuaan väreilevän tunteen hänen syleilyssään;\nvieläkin saatan kuulla sydämellisen sävyn hänen äänessään. »Rakastaa\nsinua enemmän kuin kaikkia muita — se ei olisi paljon!» sanoi hän\nkerran.\n\nKun kesäinen onni oli täysinäinen, hallitsin minä ihanaa nykyisyyttä.\nNyt hallitsee ajatukseni ihanaa menneisyyttä, jota ei mikään maailmassa\nvoi riistää minulta pois. Koskaan ei muistojeni onni saata kuolla,\nrakkauteni ei koskaan muuttua tavaksi.\n\nJa minä olen elänyt, sillä olen tuntenut, tuntenut niin, että sydän on\nollut haljeta ilosta ja surusta.\n\nMaljani on täysi muistojen primuloita, jotka eivät koskaan kuihdu.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]