Romaani seuraa Steyerin suvun vaiheita merikapteeni Wilhelm Steyeristä alkaen. Tarina alkaa Oulun satamamaisemista ja kytkeytyy myöhemmin helsinkiläiseen kaupunkilaiselämään.
Erkki Kivijärven 'Steyerin perhe' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2827. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
STEYERIN PERHE
Erään suvun romaani
Kirj.
ERKKI KIVIJÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1938.
I
NAVIGARE NECESSE EST, VIVERE NON EST NECESSE
1.
Katollinen silta kiersi koko »Pakkahuoneen», joka oli niin vedenrajaan rakennettu, että »proomut», joilla tavarat tuotiin ulkosatamasta, Toppilan salmesta, kaupungin rantaan, voitiin purkaa kahdelle kupeelle. Mutta sellaisina päivinä ja vuorokaudenaikoina, joina ei töitä tehty, muodosti silta etenkin kaupungin vanhempien herrojen suosiman kävely- ja istumapaikan — varsinkin keväisin, kun hekin jo kaipasivat veden välkettä ja meren henkeä, mutta eivät uskaltautuneet pidemmille retkeilyille.
Oli toukokuinen sunnuntaiaamu.
Pakkahuoneen ovet ja ikkunaluukut olivat lukollisin rautasalvoin suljetut ja silta oli lakaistu puhtaaksi kuin laivankansi. Kello oli vasta vähän yli seitsemän, joten vain jokunen ihminen oli liikkeellä. Mutta Pakkahuoneen sillan penkillä kyykötti jo ensimmäinen istuja.
Se oli merikapteeni Wilhelm Steyer, Merikoulun opettaja ja johtajan apulainen.
Hän istui sen seinämän penkillä, jonka luukulliset ikkunat antoivat Piki- ja Vänmannin saarille päin, ja katseli jo sangen korkealle kiivenneen auringon kimaltelua vedenkalvoon, joka Pikisaaren virrassa väreili ja vilahteli kuin mahtavakin merennielu, vaikka veto tuskin kykeni kallistamaan virran poikki puikkelehtivaa pientä »pakettiakaan», kun se lähti ensimmäiselle aamuvuorolleen Salmeen. Mutta vaikka virranveto olikin vain vähäistä niihin pyörteisiin verraten, joita syvämerien kulkija oli nähnyt ja kokenut purjehduksillaan, niin veti se kuitenkin magneettina kapteeni Steyerin huomion puoleensa tänä kirkkaan huomenen hiljaisena hetkenä.
Huolimatta huomenen kirkkaudesta ja virran välkkeestä oli kapteenin katse kuitenkin synkkä. Otsa oli rypyssä ja suupielet nytkähtelivät tuskallisesti.
Jo Pakkahuoneen sillalle noustessaan hän oli tiennyt, että pahalle tuulelle hän siellä tuli, ja silmänräpäyksen ajan hän olikin — nostaessaan kihdin kangistamaa vasenta jalkaansa toiselle porrasaskelmalle — ajatellut, että ehkäpä ei nyt ollut mentäväkään. Mutta tietysti hän oli mennyt — ei olisi jäänyt menemättä millään, ei, vaikka vieläkin pahemmalle tuulelle olisi tiennyt tulevansa ja vaikka vieläkin vaatimattomampi olisi ollut se sininen siekale, joka Pakkahuoneen edessä kevättuoreena vedenkalvona välkehti.
Kun hän istui siinä penkillä, erottivat kaipuun herkistämät sieraimet meren tuoksun, vaikka vesi hänen edessään olikin vain kosken tuomaa makeaa vettä ja suolaisen raja oli niin kaukana, ettei sitä kaupungin rantaan näkynytkään. Mutta juuri tuo tuoksu hänen pahan tuulensa herätti. Sillä se toi mieleen kaiken, mikä nyt oli auttamattomasti selän takana. Ei kapteenia kuitenkaan harmittanut niin paljon se, että se jo oli selän takana, kuin se, ettei hän silloin, kun mahdollisuuksia vielä oli, ollut sammuttanut kiihkeää elämänjanoaan sen paremmin kuin oli tehnyt. Ja niitä mahdollisuuksia kuin oli ollut! Riossa, Friskossa, ties missä kaikissa...
»Mutta eihän pirukaan osannut arvata, että makeanleivän päivät niin pian loppuisivat!»
Ne olivat loppuneet aikoja sitten, muutamana syksynä, kun frekatti »Johannes» oli haaksirikkoutunut ja miehet hädin tuskin olivat ehtineet saada vesille parkaasin, jolla he sitten puolikuolleina olivat päässeet samaan Philadelphian satamaan, jonne frekatti painolastissa Englannista oli ollut menossa. Ei nimittäin siinä kyllin, että kapteenska oli sanonut, kun hänen miehensä laivattomana kotiin palasi, että nyt oli sitten viimeinen reissu tehty, vaan sen lisäksi oli tuo kirottu kihti iskenyt kinttuun niin kipeästi, että merisaappaitten jalkaan saanti oli tuntunut aivan mahdottomalta.
»Vaikka olisi sata akkaa kieltänyt, niin ei minua mikään olisi lähtemästä pidättänyt, jos vain tuo koipi olisi kestänyt!»
Oli hyvä sanoa niin, kun ei koipi kestänyt. Sillä tosiasiallisesti kapteenskan sana, järkähtämätön kuin korkeimman tuomioistuimen päätös, sittenkin merkitsi enemmän kuin mikään muu.
Sen mahtia täytyi kapteeninkin ihmetellä, vaikka hän ei sitä tunnustanut itselleenkään. Sillä kun Frederique Steyer, o.s. Fredrika Lönngren, sanoi, minkälainen jokin asia oli, niin sen aivan yksinkertaisesti oli oltava sellainen. Eikä hän kuitenkaan edes korottanut ääntään, vaan ainoastaan kiristi ylähuultaan ja suupieliään. Mutta kun hän sen teki, niin uhosi koko lyhyenläntä, mutta sitä täyteläisempi olemus sellaista hallitsijamahtia, että sen vaistosi esivallakseen parkkiutuneinkin merikarhu.
Eipä silti, että Wilhelm Steyer olisi parkkiutuneimpia ollutkaan. Hänessä oli nimittäin säilynyt sen verran saksalaisen syntyperänsä kumminlahjaa, että tunteellisuus kuulsi yksin karkeimpienkin karjumisten alta ja sai aikaan sen, etteivät Merikoulun oppilaat pelänneet päällikköään. Mutta omissa silmissään kapteeni siitä huolimatta oli mies, jonka edessä vapisi ukko kuin ukko, akoista puhumattakaan. Ja onnellista oli, että hänellä tällainen usko oli, koska se antoi hänelle sitä itseluottamusta, jota paitsi merimiehenkin on vaikea suoriutua elämäntaistelusta.
Tosin Wilhelm Steyer siitä yleensä sangen hyvin suoriutui. Sillä sellaiset tyytymättömyyden ja pahantuulen puuskaukset, jollaisen vallassa me nyt olemme hänet tavanneet Pakkahuoneen sillalla istumasta, olivat hänen kohdallaan verrattain vaarattomia — ja niitä sattui enimmäkseen vain yksinäisinä hetkinä, joina kaipuu, kuten tiedetään, saattaa tehdä tervesäärisetkin ihmiset sairaiksi ja kylvää heidän mieliinsä sekä jo kadotettujen että vielä vain uneksittujen paratiisien haaveita.
Sitäpaitsi kapteenska Frederiquellä oli ollut varsin pätevät syyt miehelleen julistamaansa purjehduskieltoon. Ensinnäkin »Johanneksen» haaksirikko oli ollut jo toinen Wilhelmin kohdalle sattunut; ensimmäisen kerran hän oli joutunut merihätään kevätpäivän tasauksen myrskyn tuhotessa »Immen» — kaikenlaisia nimiä ne rehelliselle parkkilaivalle keksivät! — Norjan rannikolla; ja kapteenska oli elävästi vakuuttunut, ettei kaksi kolmatta. (Totta puhuen sitä samaa kyllä kapteeni itsekin hienokseen oli pelännyt, vaikk'ei tietenkään ollut kehdannut taikauskoaan tunnustaa.) Sitä paitsi »Johanneksen» perikato oli ollut niin kova paikka, että siitä kerta kaikkiaan oksat olivat olleet poissa. Ellei ajoissa olisi arvattu ottaa esille kirveitä ja katkaista vantteja ja staakeja ja taljaköysiä, niin että riki oli saatu yli puurin, ennen kuin kalliolle oli jysähdetty, niin ei olisi tullut ainoakaan mies kotiin terveisiä tuomaan. Sillä niin ankara oli ollut mastottomankin rungon kolahdus, että kumoon oli miehet paiskannut. Ja niin kiire siinä oli ollut, että kansikaiteeseen oli äkkiä täytynyt hakata aukko, josta parkaasi oli voitu möyryävään mereen sujauttaa ja miehet päässeet venheeseen hyppäämään, kun aalto oli nostanut sen kannen tasalle. Eivätkä koettelemukset venheeseen pääsyyn loppuneet; meren ja myrskyn vaanivien vaarojen lisäksi olivat vielä nälkä ja jano ahdistaneet haaksirikkoisia, jotka kolmatta vuorokautta olivat joutuneet ajelehtimaan luonnonvoimien kourissa, ennenkuin pelastus oli tullut. Siitä oli tietysti kotoisin kintunkin kipu.
Eiväthän tavalliset maakravut osanneet arvioida meren vaaroja, mutta kapteenskapa oli itsekin merimiessukua ja oli jo tyttönä isänsä kuljettamalla »Ilionilla» purjehtinut ylitse kuoppaisen Pohjanmeren, ennenkuin avioliittonsa ensimmäisinä vuosina oli miehensä kanssa pariinkin otteeseen Englannissa käynyt — toisella näistä purjehduksista oli esikoinenkin syntynyt Grimsbyssä.
»Nyt sinä sitten loppuiäksesi jäät maihin», oli kapteenska sanonut. »Olen nimittäin puhunut selväksi sen, että pääset Merikouluun opettajaksi, niin ettei sinulla ole muuta tekemistä siinä asiassa kuin paperiesi jättäminen.»
»Siinäpä sitä tekemistä onkin», kapteeni oli ajatellut itsekseen, sillä eivät ne hänen paperinsa loistavia olleet.
Mutta virka oli vain tulla tupsahtanut. Ja niin Wilhelm Steyeristä oli tullut opettaja samaan kouluun, josta aikoinaan hiellä ja tuskalla oli kapteenintodistuksensa saanut.
»Kohtalon kompassi määrää ihmisen purjehduksen suunnan ja väylät», tuumiskeli kapteeni Steyer elämänsä vaiheita ajatellessaan.
Ja sellaiseen toteamiseen hänellä omalta kohdaltaan olikin aivan asiallista aihetta. Sillä ensin oli isä määrännyt kaikki hänen edesottamuksensa ja sitten Frederique.
»Kummallista... mutta niin se vain on, ettenhän minä oikeastaan ole koskaan itse yrittänytkään.» Hetken perästä hän sentään lisäsi tähän toteamukseen lohduttavan lievennyksen: »Paitsi laivassa...»
Wilhelm Steyerin isä oli nuorukaisena tullut Lyypekistä kaupungin suurimman kauppahuoneen konttoriin ja aikaa myöten avannut oman kaupan ja mennyt naimisiin ja vaurastunut ja sitten jättänyt perinnöksi leskelleen sievän talon, jonka pihalla kasvoi komea tuomi. Kaupan hän oli lopettanut, kun oli tuntenut voimainsa alkavan heiketä, sillä hänen elämäntyönsä jatkajaksi ei ollut vaimosta ollut enempää kuin pojastakaan.
»Poika tuli äitiinsä», oli Friedrich Heinrich vakuuttanut sekä itselleen että muille ja lisännyt siihen: »Siksi saikin jäädä ainoaksi lapseksi ja lähetettiin merille.»
Itse Wilhelm kyllä uskoi, että hänen merille lähettämisensä johtui yksinkertaisesti siitä syystä, että Merikoulun johtaja sattui olemaan hänen isänsä ystävä, joka kertoi (ja valehteli) totilasin ääressä mitä ihmeellisimpiä asioita vieraiden rantojen ja kaukaisten maiden ihanuuksista, joista vain merenkävijät pääsevät nauttimaan. Oli miten oli — joka tapauksessa Friedrich Heinrich ystävänsä välityksellä sai poikansa sijoitetuksi laivaan, jossa kapteenina oli mies, joka tiedettiin verrattain inhimilliseksi. Ja niin hänestä oli tullut merimies. Mutta oli tuo isän ja Merikoulun johtajan ystävyys toisillakin tavoin vaikuttanut Wilhelm Steyerin elämään. Ensinnäkin siten, että kauppansa lopettanut kauppias ostaessaan vanhuuden päiviensä varaksi talon oli valinnut sen Merikoulua vastapäätä olevasta korttelista, ja toiseksi siten, että vanha johtaja papereiden huonoudesta huolimatta oli ottanut ystävänsä pojan apulaisekseen.
»Kohtalon kompassi!»
Mutta vaikka Merikoulu olikin vastapäätä ja vaikka hän oli siellä opettajana, niin ei hänen poikansa sinne koskaan tulisi. Ei siinä suhteessa tosin suurempaa vaaraa ollutkaan, sillä ei Frederique ikinä suostuisi ainoaa poikaansa merille laskemaan eikä pojalla itselläänkään näyttänyt olevan erityistä halua, vaikka koulunkäynti ilmeisesti tuntuikin suunnilleen yhtä työläältä, kuin se oli tuntunut kapteenistakin. Friedel oli nyt viidentoista ja saisi parin vuoden perästä lähteä lyseosta kauppa-alalle, koska hänellä näytti olevan jonkin verran laskupäätä ja sitäpaitsi luja ruumiinrakenne, joka kyllä kesti pulpetin ääressä istumisen, jos lihaksia vapaa-aikoina vähänkin voimistelutti. Sattui Frederiquekin hautomaan juuri tällaista tuumaa, niin että kaikesta päättäen siitä tosi tulisi.
»Onhan maailmassa paljon huonommillakin päillä tultu kauppaneuvoksiksi tai ainakin konsuleiksi!»
Omasta puolestaan Wilhelm Steyer tosin mieluimmin olisi nähnyt ainoan poikansa pankkialalla, koska hänen ymmärryksensä mukaan ei ollut kurantimpaa tavaraa kuin raha. Sitäpaitsi isä oli ollut huomaavinaan, että poika luonnostaan oli siksi rehellinen, että oli pelättävissä hänen epäonnistuvan varsinaisena kauppamiehenä. (Rehellisyyden Friedel tietysti oli perinyt isältään, äidiltään taas teräksenharmaat silmät ja punertavan tukkansa.)
Ajatellessaan poikaansa Wilhelm Steyer aina alkoi muistella omaakin nuoruuttaan. Kovat olivat olleet koiravuodet keulan puolella, eikä elämä perämiehenäkään aina ollut pelkkää silkkiä ollut, mutta sitten olivat toki lystitkin alkaneet. Aika riehakasta meno oli monesti ollut, etenkin sinä vuonna, jona satuttiin yht'aikaa samoihin satamiin Oveliuksen Oton kanssa. Otto oli rikkaan konsulin poika naapurikaupungista ja kuljetti isänsä parkkia puutavararahdissa samoja teitä, joita Steyer veti kauppaneuvoksensa lankkuja. Ja koska oltiin saman kurssin poikina Merikoulusta päästy ja ystävyksinä koulussa oltu, niin tottakai tavatessa pöydät oli koreiksi pantu ja hihkuvat hilut järjestetty. Oikein kapteeniamme nauratti vieläkin, kun hän muisteli sitäkin kertaa, kun he Hullissa panivat nurin koko ilohuoneen ja ajoivat tytöt paitasillaan naapuritalosta rommia hakemaan, kun omat varastot loppuivat. Entäpä silloin kerran Cadizissa, joka oli pahan Biskaijan takana, mutta palkitsi ihanuudellaan kaikki vaarat ja vaivat. Kuuma siellä oli kuin leivinuunissa, niin että katukivet polttivat anturoiden läpi jalkapohjia, kun maihin lähti. Ja vasta ehtoollahan siellä elämä heräsikin, mutta sepä olikin sitten heräämistä! Äkkiä täyttyivät kahvilain edustat oluen ja mustan kahvin juojista ja jäätelön syöjistä. Ja äkkiä tuli pimeys ja valot syttyivät koreiksi tulikärpäsiksi. Lämpimästä pimeästä tuli äänten solinaa ja naurunhyrskettä aallonkäyntinä, leppoisana ja hyväilevänä. Mutta tuon tuostakin ilmestyi pimeydestä näkyviin — kahvilaedustan valokehään — tummakulmaisia, tulisilmäisiä kaunottaria...: nuoria neitoja, joiden kypsyvät rinnat pingottivat puseron silkin aivan kuin vetävä myötätuuli suurmaston raakapurjeen. Myöhemmin illalla tuli sellaisiakin, joiden vanavedessä ei enää purjehtinut pitsimantiljoihin verhoutuneita vartijamatroonia ja jotka keinuttelivat lanteitaan niin kutsuvina, että katolinen pyhimyskin varmasti olisi langennut, saatikka sitten viikkojen eristyneisyydessä kevytmielisyyttään tukehduttanut luterilainen merimies...
Vieläkin Wilhelm Steyer näki marmorivalkean ihon sinisine suoniverkostoineen ja heikosti kajastavine ruskotuksineen, kun vain sulki silmänsä. Ja hän sulki ne siinä tarkoituksessa sangen usein. Sillä Frederique oli epäilemättä erinomainen ihminen ja vieläkin erinomaisempi perheenemäntä, mutta hänen naisellinen viehätyksensä oli lihonnut lopulleen, ja rippeet hän huolellisesti peitti päivisin hameitten ja yöksi yöröijyjen turvalliseen piiloon. Ja sitten ennen maatamenoa kapteenska kiristi hiuksensa kahdeksi hiirenhäntäpalmikoksi, mikä kyllä saattoi olla mukavaa ja ehkä tukalle terveellistäkin, mutta auttamattomasti karkoitti kapteenin haaveet ja kuvitelmat.
»Oo-oh, ne espanjattaret... ihania kuin etelän syntisen pimeät yöt ja kuumia kuin polttavat päivät!»
Wilhelm Steyer oli parantumaton uneksija — meri kai oli hänet siksi tehnyt — ja sen vuoksi hän taas sulki silmänsä. Ja veti syvään henkeä. Ja nyt hän tunsi selvästi sieraimissaan katkorapu- ja simpukkakauppiaiden koreista leviävän tuoksun, samalla kertaa tympeän ja kiihoittavan. Se oli tuoksua se! Siinä oli koko meri, koko etelä... Hyvä isä, tuollainen korillinen kuoriaisia ja pullo viiniä ja tyttö vastapäätä pöydässä. Tarvitsiko syntinen saatana muuta? Ei totta totisesti!
Nyt hän ei malttanut kauempaa pitää silmiään ummessa, ei, vaikka näkikin sen tytön tummat kulmat siinä vastapäätä, toisella puolen pöytää. Näky oli niin todellinen — tuo siunattu tuoksu sen siksi teki! —, että täytyi raottaa silmiään sen verran, ettei ruvennut kuvitellun pöydän ylitse umpimähkään hamuilemaan tummakulman suloja kuin mikäkin ympäriinsä päihtynyt merimies kapakassa... Mutta niin verkalleen hän silmiään raotti, että vielä ennen aukenemista ehti nähdä uuden muistonäyn. Välähdyksen pienen marseillelaisen merimieskapakan peräkamarista. Sinnekin oli tullut rapujen kauppias, tuollaisten pienten, kahdentuuman mittaisten, mutta kaupustelija oli näpsäyttänyt pyrstölihan kuoresta niin näppärästi, ettei mokomaa ennen ollut nähnyt merimieskään, ja peukalojen kynsissä, jotka tuohon toimitukseen oli tarvittu, oli ollut mustat surureunat, mutta vähätpä niistä oli välittänyt se Nanette, jonka punaisten huulien väliin pyrstöt olivat sujahtaneet. Oikein leveät pikimustat kynnenalukset!
Siinsihän aukeneviin merimiessilmiin siekale sinistä vettä, mutta vähän sitä oli, eipä paljon enempää kuin pesuvadissa, ja kovin tutut olivat sinisen siekaleen kehykset. Mutta tuoksu oli toki ihan oikeaa tuoksua, suolaista merta ja katkorapuja ja mädäntyvää meriruohoa...
Täytyi nousta penkiltä ja mennä sillan reunalle tirkistelemään, minkälaista vettä siinä oikeastaan olikaan.
Vähän vaikeaa seisomaan nouseminen oli, kipeä kinttu kun aina paikallaan olemisesta otti äkämystyäkseen. Mutta pääsi siitä sentään kepin avulla pystyyn ja varovasti kapteeni sitten astui sillan reunalle ja vielä varovaisemmin kurkistautui vettä katsomaan.
Ei siinä vedessä mitään ollutkaan. Ihan se oli kirkasta, puhdasta vettä, jota ei vielä mikään proomuista pudonnut kuona ollut ehtinyt ryvettää. Eikähän siltapaaluihin vielä ollut ehtinyt edes kasvaa sitä herkästi heilahtelevaa, limaista vihreää »partaa», joka myöhemmin kesällä teki tukkien vedenalaiset pinnat niin salaperäisen niljakkaiksi.
Kapteeni veti ilmaa sieraimensa täyteen ja nuusti tarkkaan:
»Ei tule tuoksukaan vedestä, vaan tuolta sisältä makasiinista. Selvä se! Ei siinä ole suolaisen meren hiventäkään, ei muuta kuin vanhojen rusinalaatikkojen ja sokeritoppien ja hiirenjälkien hajua.»
Mutta ei kapteenimme tästä huomiostaan, joka epäilemättä oli todellisuuden kanssa aivan yhtäpitävä, enää kiivastunut, kuten olisi voinut odottaa hänenlaisensa miehen tekevän, vaan myhäillen mutisi itsekseen:
»Samahan se on, mikä haisee! Pääasia on, että haisee ja haisee oikealla tavalla.»
Ei hän kuitenkaan enää istuutunut, vaan lähti hitaasti ja kipeätä kinttuaan hiukan varoitellen perässään laahaten astelemaan toria kohti.
Hidasta kulkua kapteenin kävely oli, eikä hänen tarvinnutkaan kiirettä pitää, kirkontornin teräskolmikon kilahtelu kun vasta oli ilmoittanut yhdeksännen tunnin alkaneeksi eikä Frederique koskaan sunnuntaisin antanut aamiaista ennen yhdeksää.
Vaakahuoneen lounaiskulmalla kapteeni pysähtyi. Hänelle oli tullut tuo pysähtyminen sellaiseksi tavaksi, jollaisten syitä ihminen ei tiedä eikä viitsi arvaillakaan. Ei Wilhelm Steyerin henkeä ahdistanut eikä edes kipeä koipi vaatinut levähtämistä, ei ainakaan välttämättömästi, mutta siitä huolimatta miehen vain välttämättä piti pysähtyä tuolle tietylle kohdalle. Ja kun hän kerran jäi siihen seisomaan, niin samalla vaivallahan tuli jotakin ajatelleeksikin, milloin mitäkin — tavallisesti kuitenkin sitä, etteivät käyneet tasan onnenlahjat.
Se johtui taas siitä, että juuri siihen vaakahuoneen kulmaan, johon kapteeni Steyer pysähtyi puhaltelemaan ja ajattelemaan, näkyi hänen lankonsa koti, kauppias ja konsuli Svedeliuksen uusi talo, jonka hän oli oikein ruotsinmaalaisen arkkitehdin piirustusten mukaan kivestä kaksikerroksiseksi torin laitaan rakentanut.
Konstikos Svedeliuksen oli levennellä, kun oli isältä perittyjä rahoja, tiesi kuinka paljon olikaan! Kyllähän pennin poikimaan saa, kun on pennejä... Mutta kyllä Svedeliuksella sentään oli ollut parempi onnikin kuin useimmilla muilla. Silloinkin kun olivat muut kauppiaat ostaneet itsensä kipeiksi kalliilla hinnoilla, niin olipa osannut Svedelius olla ostamatta siksi, kunnes olivat hinnat laskeneet maailmanmarkkinoilla, ja sitten oli myydä paukutellut hintoihin, jotka tuottivat hänelle voittoa, mutta kaikille muille tappiota... Osasi se poika! Taidonkin oli tietysti perinyt isältään, joka ei ollut alkanut elämäänsä muulla kuin kahdella tyhjällä kädellä! Vielä silloin, kun vanha Ovelius, Oton isä, jo oli käärinyt kokoon toista miljoonaansa, oli vanha Svedelius siellä samassa naapurikaupungissa harjoittanut vain pientä nappikauppaa, mutta sitten ukko oli ihan yht'äkkiä ruvennut rikastumaan, eikä oikeastaan kukaan osannut arvata millä... No, eiväthän tietysti sittenkään Svedeliuksen rikkaudet vetäneet vertoja Oveliuksen äveriydelle, joka oli maailmankuulu koko maassa eikä vain pienessä kotikaupungissa... Kun ajatteli sen Otonkin häitä, niin kyllä täytyi tietää, että piti olla, mistä otti, sillä niin paljon oli pantu menemään niihin. Hyvä isä, sitä ruoan ja juoman paljoutta! Entä lajeja ja laatuja!
Oikein täytyi maiskutella huulia, kun muisteli, millä kaikella siellä oli makuhermoja kutkuteltu!
Ja kuitenkin siitä oli jo kulunut alun kahdeksattatoista vuotta. Wilhelm Steyer oli hyvin selvillä ajan kulusta, sillä juuri samassa häähumalassa hän oli haksahtanut Frederiqueen.
»Eihän sitä sellaista lammaspaistiakaan syntinen ihminen saa enää ainakaan tässä elämässä. Ihan se suli suussa. Oli melkein yhtä hyvää kuin se herkku, jota Otto kerran nuorena miehenä oli syöttänyt Lontoossa.»
Ja se herkku pani pakostakin nauramaan, se kun oli niin mukavaa. Mutta myös makeaa. »Tiedätkö, mitä sinä nyt syöt?» Otto oli kysynyt virnissä suin, kun pöytätoveri ei ollut tahtonut malttaa oikein makeaa palasta edes nielaistakaan, vaan oli sitä pyöritellyt pyörittelemistään kielenkärjellä. »En tiedä, mitä lienee, mutta hyvää se ainakin on.» Silloin Otto oli rävähtänyt leveään nauruun: »Paistettuja pässinmunia sinä pistelet poskeesi, poikani!» »Mitä helkattia?» »Pyöreitä herrojen herkkuja.»
No, niitä ei sentään Oton häissä syöty eikä niissä syöty paistettuja etanoitakaan, joita Otto Cadizissa oli syöttänyt, taikka oikeastaan oli yrittänyt syöttää, sillä ne eivät olleet menneet alas Steyerin kurkusta, vaikka hän parhaimman viinin voimalla olikin koettanut niitä nieleskellä — liiaksi olivat merisaappaitten anturanahalta maistuneet. Mutta kyllä niissä häissä sen sijaan muuta oli tarjottu: kaikkea mahdollista hanhenmaksasta Stilton-juustoon asti (ja sellaista oli portviini ollut, että sen uskoikin kahdesti maapallon ympäri keinutetuksi, kuten Otto oli kehunut). Mutta vasta loppujen lopuksi suurin yllätys oli tullut. Sillä kun vihdoin oli koittanut hameenheiton aika, niin oli vieraat pyydetty saattamaan morsiusparia, ja niin oli lähdetty pihalle, jossa Oveliuksen kaikkien laivojen miehistöt olivat seisoneet palavat soihdut käsissään kunniakujana, jota pitkin oli kuljettu kellarin ovelle, siitä laskeuduttu maan alle holvattuun kellariin, jonne morsiusvuode taivaansinisine silkkipeitteineen oli valmistettu, pöytinä molemmin puolin pystyyn nostetut tammitynnörit, joilla olivat palaneet seitsenhaaraiset kandelaaberit aivan kuin uhritulet teatterilavan alttarilla. Ja kun vieraat olivat vähän hämmästelleet, oli Otto katsonut heitä muka kummastellen ja huudahtanut: »Mihinkä nuorikon veisi, ellei talon parhaimpaan paikkaan!» Mutta morsian oli ollut kasvoiltaan aivan yhtä valkea kuin hänen huntunsa ja kun sulhanen oli huutanut »Amphionin» timperin, vanhan ja sellaisiinkin töihin tottuneen Kalle Forbuksen lyömään tapin vielä yhdestä tynnöristä ja passaamaan siihen hanan, niin että muka saatiin ottaa »sengföösarit» oikein paikan päällä, niin oli morsian pillahtanut itkuun. Ja silloin oli »Iso Iikka», konsuli Isaac Sellman, joka oli vanha poika ja siksi ymmärsi naisia paremmin kuin muut, sanonut, että nyt jätetään morsiuspari rauhaan ja annetaan kantaa se viinitynnöri saliin, mikä sitten myös oli tapahtunut, vaikka Otto olikin pannut niin kovasti vastaan moista poikkeamista ohjelmasta, että itkevän morsiamenkin oli täytynyt pakottautua hymyilemään.
Nyt avattiin Svedeliuksen talossa ikkuna.
»Tietysti», kapteeni Steyer mutisi itsekseen, »pitää olla aivan kuin ulkomaalaiset. Saakeli! Niinkuin me muka oltaisiin englantilaisia, jotka jo äidinmaidossaan ovat imeneet itseensä karaistuksen vetoa ja koleutta vastaan. Mutta me emme ole sellaisia — eivät Svedeliukset enempää kuin muutkaan! Saavatpahan vielä nähdä, mihin mokoma matkiminen johtaa!»
Kepin eteen — kapteeni oli nimittäin viime sanoja mutistessaan lähtenyt taas liikkeelle — sattui pieni kivi, ja se lensi nyt pitkän kaaren ilmassa, minkä jälkeen askeleihin tuli kiivaampi vauhti.
Saikin siinä vauhtia parantaa sillä kirkontornin kellon viisari oli jo ylittänyt puolivälin — »kas, kun ei ollut tullut kuulleeksi puolenlyöntiä!» — ja vielä oli taivalta viisi kadunkulmaa, viimeinen vielä Pokkitörmän jyrkkä ylämäki.
»Aika lämmin nyt sentään jo onkin. Kesä tulee aikaiseen... johan se pihatuomikin näkyi olevan ihan puhkeamaisillaan kukkaan.
»Ei suinkaan vain Frederique vielä ollut katattanut aamiaispöytää pihalle, kuten hänen tapansa toisinaan kevätsunnuntaisin oli. Jos oli uskaltanut, niin sisälle kannatetaan kaikki. Varmasti.
»Vielä tässä pitäisi ruveta vilustumaan vain sen vuoksi, että tuomi rupeaa kukkimaan! Ehtiihän sitä vilustua vielä sittenkin, kun tuomi jo kukkii.»
Suututtihan jo mokoma ajattelemattomuuden mahdollisuuskin.
2.
Sill'aikaa kuin kapteeni Pokkitörmän ahteessa kamppaili matkantekonsa ja pahantuulensa kanssa, istui kapteenska Frederique sänkykamarin peilin edessä ja laitteli yön kireillä hiirenhäntäpalmikoilla ollutta tukkaansa nutturaksi niskaan. Se ei ollut aivan helppoa työtä, sillä hiukset olivat siksi harventuneet, että nutturasta ilman täytettä olisi tullut liian laiha, ja lihottamislisä taas oli saatava niin taidolla sijoitetuksi, peitetyksi ja piilotetuksi, ettei petosta huomannut. Kapteenskan istuessa »kamparöijysillään» peilin edessä seisoi Anna, vanha keittäjätär, joka oli seurannut kapteenskaa naapurikaupungin lapsuuden kodista tänne omaan kotiin, emäntänsä vieressä ja suunnitteli ensi viikon ruokalistaa. Se piti nimittäin hahmotella aina sunnuntaiaamuisin koko viikoksi, vaikka tarpeelliset ostokset tehtiinkin joka päivä. Mutta kapteenille ilmoitettiin etukäteen suunnitelma, jotta hän muka voi tarkkailla ostoja — tarkkailun tarve oli hänelle jäänyt veriin laivanpäällikköajoilta —, kun hän joka-aamuisilla torikäynneillään henkilökohtaisesti otti selon tavarain hinnoista.
»No, niin on sitten taas kaikki selvillä», huoahti kapteenska, jolle tämän ohjelmiston jonnin joutava laatiminen aina oli jollakin tavalla nöyryyttävä toimitus, huolimatta siitä, että hän itse oli sen alulle pannut ja että Anna ehdotukset teki ja oikeastaan päätöksetkin. »Niinhän se oli, että tiistaina lohilaatikkoa ja riisiryynipuuroa, keskiviikkona perunakeittoa ja lammasta, lauantaina haukea ja viskunasoppaa ja sunnuntaina sianlihaa ja marjapuuroa?» — torstaita ja perjantaita ei tarvinnut lainkaan ottaa laskuihin, sillä niiden ruoat olivat aina ehdottomasti samat, kesin talvin muuttumattomat: torstaina 'hernerokkaa ja pannukakkua ja perjantaina lapskoissia ja maitovelliä.
Anna otti peilin vierestä sen vanhasta sanomalehdestä reväistyn paperipalasen, jolle kapteenska joka aamu asetti kampaan tarttuvat tai kamparöijyn olkapäille varisevat hiukset pieniksi tuppuroiksi kietaistuina — Anna teki sen aina käskemättä, sillä hän tiesi, että niin oli tehtävä. Sitten Anna meni omaan valtakuntaansa, keittiöön, viimeistelemään aamiaispuuhia — se oli todellakin hänen valtakuntansa, johon ei syrjäisillä ollut asiaa, sen Anna oli sanonut itselleen kapteenillekin, kun tämä pari kertaa alkuaikoina oli kyökkiin yrittänyt, eikä hän sitten sen toisen kerran jälkeen enää ollut sinne nenäänsä pistänytkään.
»Ei ole helppoa kenelläkään», huokasi Frederique, joka yleensä huokasi hyvin herkästi, ja valmistui vaihtamaan kamparöijyn siihen mustaan leninkiin, joka hänellä aina sunnuntaisin oli yllään. Sitä tehdessään hän tuli ajatelleeksi:
»Olisinkohan minä suostunut Wilhelmin kosintaan, jos olisin tiennyt, kuinka hirvittävän ikäväksi tämä elämä muodostui?»
Sitä kysymystä hän kyllä monet kerrat ennemminkin oli aivoissaan pyöritellyt pääsemättä lopulliseen selvyyteen, asiassa kun oli niin monta mutkaa, joista kaikkein kiperin oli se, ettei voinut tietää, olisiko elämä toisen miehen rinnalla muodostunut sen paremmaksi. Mikäli hän nimittäin saattoi lukea tuttaviensakin elämän rivien välistä, oli kaikilla miehillä omat vikansa ja kaikilla avioliitoilla omat varjopuolensa. Olivathan esimerkiksi hänen oman sisarensa päivät sangen yksitoikkoiset ja ilottomat, vaikka rikkautta oli ja talo iso ja komea kuin kuvernöörin residenssi. Samat olivat jokapäiväiset huolenpidot Jeannette Svedeliuksellakin kuin Frederique Steyerillä, olivatpa vielä suuremmatkin, ja alinomaan oli vielä vieraspitoja ja kylässäkävijöitä, joita täytyi olla varustautunut vastaanottamaan ja kestitsemään koska hyvänsä. Ja jos ei vieraita ollut, niin oli oltava yksin, sillä konsulilla oli aina menoja ja asioita, ellei muualle, niin klubin pelipöydän ja pullojen ääreen. Niin että kun Frederique sisarensa elämää tarkemmin ajatteli, oli hänen oma elämänsä kenties sittenkin helpompaa. Eihän heillä koskaan tarvinnut olla pitoja, ja ne vieraat, jotka heillä kävivät, eivät olleet vaateliaita, vaan tyytyivät varsin yksinkertaiseen tarjoiluun... eikä Wilhelm koskaan käynyt klubissa keskellä viikkoa, lauantai-iltoina vain, eikä silloinkaan enää niin paljon juonut, että sänkykamarin oven tarvitsi häneltä sulkea, vaan piti humalansa sangen säädyllisissä rajoissa, mihin lankomies Svedelius ei kuulemma vieläkään pystynyt.
Näitä asioita kapteenska Frederique siis ajatteli häärätessään alushameisillaan vaatekaappinsa edessä.
Mutta kun hän sitten ryhtyi napittamaan mustan leninkinsä ahtaaksi käynyttä liiviä, olivat ajatukset jo muualla.
Oli ollut Frederiquelläkin Lentävä Hollantilaisensa — nimittäin ennen kuin hän Steyerinsä oli kohdannut — tietysti vain ajatuksissa ja unelmissa. Sama Lentävä Hollantilainen oli kyllä ollut samalla tavalla muillakin Frederiquen syntymäkaupungin nuorilla tytöillä. Sillä nuori Carl Saxa oli ollut kaupungin kaunein mies: ryhdiltään uljas ja kasvoiltaan kuin kuva — sysimustat kiharat ja jaloprofiilisissa, tummahipiäisissä kasvoissa silmät kuin kekäleet... Ja aivan ihmeellisiä asioita hänestä oli kerrottu. Ei ollut kuulemma noussut sitä myrskyä, jota hän olisi pelännyt, eikä ilmestynyt sitä merimiestä, joka olisi uskaltanut nuorta kapteenia vastaan mukista, vaikka hän olisi komentanut pyörremyrskyssä aivan asiatta nousemaan ritisevään rikiin. Loistavassa kunnossa hän oli laivansa pitänyt, eikä hänen altaan ollut ainoatakaan kantta vajonnut, vaikka monet uhkarohkeat purjehdukset olivat olleet suorastaan kohtalon uhmaamista. Ikäänkuin olisi hänessä ollut jonkin onnen potkun taika taikka voima, olivat merimiehet sanoneet. Ja he olivat samalla kertaa kapteeniaan pelänneet ja kunnioittaneet ja ennen kaikkea luottaneet häneen. Kun hän silmä kovana oli ilmestynyt ruorimiehen vierelle, niin oli tämän sydänalasta viimeinenkin epävarmuuden häive haihtunut, ja kun hän oli vienyt huutotorven suulleen ja kilvan myrskyn kanssa ärjynyt käskynsä, niin oli miesten korvissa kapteenin ääni soinut kuin kaikkivaltiaan pasuuna. Ja niinpä olivatkin merimiestarinat sytyttäneet komean Carl Saxan kauniin pään ympärille sankaruuden sädekehän, jonka kiehtovaa salaperäisyyttä eivät suinkaan olleet vähentäneet ne vihjaisut jonkinlaisesta sielun panttaamisesta paholaiselle, joita taikauskoisimmat olivat yritelleet levittää, kun eivät muutenkaan olleet voineet selittää kapteenin ihmeellistä purjehdusonnea.
Eräänä jouluna, kun Carl Saxa oli ollut kotona käymässä — tavallisesti hän purjehti talvetkin jossakin lämpimillä merillä —, oli Frederiquen sydän syttynyt — samoin kuin olivat syttyneet muidenkin kaupungin nuorten neitosten sydämet. Oli nimittäin toimeenpantu Loppiaisena rekiretki Saloisten Hiitolaan, ja sillä retkellä oli Saxa ollut mukana. Kuin nuori jumala hän oli liikkunut tanssipermannolla ja vienyt valssissa kuin satujen prinssi. Ja niin kaunis hän oli ollut, että sitä oli ollut vaikea todeksi uskoa. Mutta kaikille hän oli ollut yhtä ystävällinen ja oli jokaista neitosta ja monia rouviakin vuoron perään tanssittanut. Ja vain tarkkanäköisimmät olivat olleet huomaavinaan, että useammin kuin muita olivat hänen silmänsä etsineet kitaraa soittavaa Mathilda Lackea, haaveksivaa kaunotarta, jota sanottiin »Himmelska Mathildaksi». Onni olikin, etteivät sitä kaikki olleet huomanneet, sillä taivaallisella Mathildalla oli ollut kauneutensa kadehtijoita muutenkin aivan riittämiin asti, kadehtijoita, jotka pilkkasivat sitä, että hän hautoi silmiään Floridan vedellä, että ne säilyttäisivät säihkyvän kirkkautensa, ja nauroivat niitä tunteellisia värssyjä, joita hän kirjoitteli perhejuhliin ja muutenkin huvikseen. Mutta ei ollut, kuten sanottu, Frederique enempää kuin muutkaan tytöt siellä Hiitolassa mitään huomannut, vaan rakkautensa sokeudessa olivat he aivan häiriytymättä huokailleet ja värisseet haaveittensa autuutta. Ja kuinka kuumia ja kuumottavia tyttöunia olikaan Frederique, samoin kuin tietysti olivat muutkin tytöt, nähnyt sen rekiretken jälkeen vapisuttavasta Carl Saxasta, jolla oli niin voimakkaat käsivarret ja niin palavat silmät...
Kun Frederique vihdoin sai mustan leninkinsä viimeisen napin onnellisesti napitetuksi, huokasi hän syvään helpotuksesta, joka johtui yhtä paljon ahtaaksi käyneen leningin napittamisvaikeuksien kuin Carl Saxan aiheuttaman kiusauksenkin — sillä sellaiseksi Frederique neitsythaaveensa käsitti — voittamisesta. Eihän Frederiquellä tosin oikeastaan ollut omia ansioita viimeksimainitun helpotuksen saavuttamisessa ollut, sillä Saxa oli taas lähtenyt kaukaisille merille vuosikausiksi, eikä hän ollut syntymäkaupungissaan yrittänytkään vietellä muuta kuin tyttöjen ajatuksia. Mutta sitä Frederique juuri huokauksellaan tarkoittikin, että oli saanut ajatuksensa ja mielikuvansa irti hänestä, niin ettei hänen ollut käynyt yhtä hullusti kuin oli käynyt taivaallisen Mathildan, joka vielä tänä päivänäkin yksikseen hautoi silmiään Eau de Colognella ja kulki kaduilla kitara riippumassa silkkinauhasta kaulassa. Paljon parempi lohduttaja oli kipeäkinttuisenakin Steyer, vaikkei kaulassa riippunutkaan, kuin kitara...
3.
Samaan aikaan kuin Frederique huokasi helpotuksesta, huokasi Wilhelm Steyer aivan päinvastaisesta syystä.
Hän oli vihdoinkin päässyt nousemaan jyrkän törmän ja oli pysähtynyt siihen kulmaan, josta hänen oli käännyttävä kotiinsa. Juuri samassa kulmassa kadun vastapäisellä puolella oli Merikoulun ruumisarkun muotoinen talo ja sen pohjoisessa päädyssä olevan lipputangon juuressa rautavanteista sommiteltu pallo, joka nostettiin salkoon, kun joesta jäät lähtivät, että kaupunkilaiset tietäisivät kiirehtiä kolmen koskenhaaran ylitse johtaville silloille nauttimaan luonnonnäytelmästä. Ja Wilhelm Steyer mietti itsekseen:
»Ovatkohan todellakin tuon pallon tuohon tehneet vain sen tähden, että ihmiset menisivät jäidenlähtöä katsomaan?»
Hänen mielestään niin vähäpätöinen tarkoitus oli lievimmin sanoen naurettava, minkä vuoksi hän nauroikin, kun ei kerran merkityksellisempää tehtävää eikä asiallisempaa tarkoitusta pallolle voinut keksiä. Mutta sittenpä nauru äkkiä hälveni hänen huuliltaan. Sillä kun hän tuli kääntäneeksi päätään Kajaaninkadulle, pyyhkäisi hänen katseensa pakostakin Merikoulun ikkunariviä eivätkä silmät voineet olla näkemättä viimeisen lasin takaa sen pienoislaivan valkeita purjeita, jonka avulla koulun apulaisopettajan oli perämies- ja kapteenikokelaille opetettava purjehdustaidon prima principioita. Ja koska tuon lähinnä lasten leikkikalua muistuttavan havaintoesineen ympärillä hääriminen aina oli tuntunut Wilhelm Steyeristä jollakin tavoin alentavalta: ikäänkuin olisi se ollut uudelleen lapseksi muuttuvan, tositoimiin kelpaamattoman vanhuksen avuttomuutta, niin nousi nytkin puna hänen kellertäville poskilleen ja vastenmielisyyden pala hänen jo aamiaista kaipaavaan kurkkuunsa. Mistä kaikesta oli seurauksena, että keppi alkoi toivottomuuden vimmalla etsiä iskuilleen ja kiihtyvät ajatukset suuttumukselleen sopivia kohteita. Ja molemmat löysivätkin pian mitä etsivät. Askeleen päähän katukäytävästä oli nimittäin sattunut jäämään pari vuokra-ajuri Smarinin hevosen siihen pudottamaa luonnollista ja pallomaista jälkeä — kapteeni tiesi varmasti, että ne olivat lähtöisin mainitun vuokra-ajurin luontokappaleesta, koska oli nähnyt edellisenä päivänä koulusta tullessaan ajurinrattaat hevosineen, mutta tyhjin kuskipukein, siinä odottelevan ilmeisesti kulman ympäri olutmyymälään ovelasti piipahtanutta ajomiestä ja »roskien» takana roikkuvasta kuutosen numerosta todennut ne Smarinin ajopeleiksi — ja nämä pallot lensivät nyt taitavasti tähdättyjen kepiniskujen lennättäminä kauniissa kaaressa kadun ylitse ja sattuivat pehmeästi poksahtaen Merikoulun viluisesti valkoiseen seinään, johon ne jättivät vähäiset, mutta sentään paljaallekin silmälle näkyvät vihertävän ruskeat jäljet. Ajatukset taas etsiytyvät takaisin torin varrelle ja pysähtyivät Svedeliuksen kaksikerroksiseen kivitaloon, jossa tietysti sänkykamarin ikkuna edelleenkin oli auki. Kapteeni ei nimittäin synkkinä hetkinään ajatellut kademielin ainoastaan lankonsa mammonallista menestystä vaan myöskin hänen vaimoansa. Jeannette, o s. Johanna Lönngren, oli nimittäin aivan toisenlainen tyyppi kuin Frederique: tuoreempi ja mehukkaampi, iloluontoisempi ja ennen kaikkea koreampi katsella. Ja juuri tässä ajatustensa käänteessä kapteeni huokasi. Mutta minkä sille mahtoi, että silloin, kun hän Frederiqueen haksahti, Jeannette ei vielä ollut edes rippikouluiässä! (Yhtä paljon oli nimittäin ikäeroa langoksilla kuin sisaruksilla.) Olisipa isä Steyerkin kasvattanut pojastaan kauppiaan eikä laskenut merille, niin olisi varmasti elämä nyt leveämpää. Sillä olisihan hänellä toki aina ollut yhtä paljon tervettä kauppiasjärkeä kuin Svedeliuksella, enempikin ja terveempää, koska eivät hänen päähänsä milloinkaan pälkähtäneet sellaiset hullutukset, jollaisilla Svedelius kerskui joutohetkiään lyhentävänsä: tekemällä laskelmia siitä, paljonko voisi ansaita, jos saisi myydä lasittain Merikosken vettä h.....tiin. »Siellä kun kuuluu olevan niin paljon janoisia», hohotti hän aina kerskumisensa päätökseksi. Ja se hohotus Wilhelm Steyeriä suorastaan raivostutti. Sillä merimiehenä hän vaati, että iäisyyden asioista, kuuluivatpa ne sitten taivaalliseen tai päinvastaiseen valtapiiriin, oli kohdeltava vakavalla kunnioituksella, samanlaisella, joka laivan kannella Herran rukousta luettaessa sai paatuneimmankin merikarhun paljastamaan päänsä ja kirkossa maakravun nöyrästi painamaan sen alas.
»Mutta minkä sille, kun ei ole muuta jumalaa kuin kultainen vasikka!»
Tuo huudahdus oli Wilhelm Steyerin aina toistuva halveksumisen ilmaisu lankonsa mammonallisuuden palvontaa kohtaan, mutta samalla myös pieni farisealainen itsepetos omaan tiliin, joka ei edes vahingossa saanut näyttää vähäisintäkään vasikan ympäri tanssimisen halunerää, koska tämä halu tosiasiallisesti oli niin suuri, että asianomainen ymmärsi Sanan pitävän pienempääkin synnillisenä.
Kapteenin siinä kadunkulmassa seistessä ja mielensä kateellisuuteen vivahtavaa katkeruutta purkaessa heittoliikkeisiin ja ikäviin ajatuksiin, tapahtui, että samaa jyrkkää Pokkitörmää, jota kapteeni itse vast'ikään ähkyen ja äkäisenä oli noussut, nyt nousi ankarimmitta ponnistuksitta hänen ainoa ja ilmeisesti ainoaksi jääväkin rintaperillisensä, viisitoistavuotias Friedel. Ja kun tämä, etenkin äitinsä silmissä lupaava nuorukainen kiersi saman nurkan, jonka taakse pika-ajuri Smarin edellisenä päivänä oli ovelasti piipahtanut suomaan itselleen olutpullon ja hevoselleen tilaisuuden varustaa kapteeni Steyer sopivilla heittoesineillä, ilmestyi hän siis ärhentelevän isänsä eteen.
Kohtauksesta tuli kuitenkin poikkeuksellisen sydämellinen. Sillä kun isä pelkäsi poikansa, joka ihmeellisen hyvin tunsi isänsä äkilliset pikavihaisuuden purkaustavat, huomaavan vihertävän ruskeat jäljet Merikoulun viluisesti valkoisessa seinässä ja aavistavan ne isänsä aiheuttamiksi, ei isä lainkaan ottanut puheeksi sitä asiaa, joka edellisenä iltana oli saanut hänen mielensä kuohun tähtäämään vihastumisen nuolet omaa lihaansa kohtaan. Isä Steyer oli nimittäin sattumalta tullut todenneeksi, että poika Steyer oli Salmeen tekemällään retkellä, jonka tarkoituksena oli ollut »Redin rannan» painolastipaikoissa runsaasti kasvavan sinipunertavasti kukkivan Siperian esikon (Primula sibirica) poimiminen kasvistoa varten, hangannut pari vuotta sitten tädiltään joululahjaksi saamastaan kasvisäiliöstä ruohon viheriän lakeerivärin saadakseen esiin luonnollisen läkkipellin. Toimeenpantu tutkinto oli osoittanut pojan tehneen tekonsa aivan harkitusti: sen vuoksi, että vihreä porttööri muka oli lapsellinen ja kaikilla oikeilla kasvien kerääjillä oli maalaamattomat. Tämän selityksen oli osannut antaa Anna, joka eräissä asioissa, joita äiti ei ymmärtänyt, oli Friedelin uskottuna ja joka nyt oli tiennyt pojan tekoaan varten hankkineen santapaperia. Poika itse ei ollut sattunut olemaan ankaraksi tutkintotuomariksi muuttuneen isänsä tavattavissa, ennenkuin viimeksimainitun oli ollut mentävä klubiin. Näin ollen oli syyllisen puhuttelu ollut jätettävä seuraavaan päivään.
Anna oli valmistanut Friedelin siihen, mitä tuleman piti, joten poika ymmärrettävistä syistä hätkähti huomatessaan yht'äkkiä seisovansa isänsä edessä. Tilanne oli todellakin uhkaava, kun ei äiti ollut mailla halmeilla. Äidin läsnäollessa ei nimittäin ollut vakavampaa korvapuustin tai muun ankaramman käsittelyn vaaraa; isä sai vain aikansa purkaa sisuaan, mutta kun äiti katsoi saarnan riittäväksi, kiristi hän ylähuultaan ja sanoi: »No niin!» Ja silloin isän oli lopetettava, vaikka hän olisi ollut innoittunut kuinka kaunopuheiseksi tahansa. Sen vuoksi olikin Friedel päättänyt visusti varoa tapaamasta isäänsä ennen aamiaispöytään menoa. Hän tunsi tarkoin isänsä sunnuntaitavat ja tiesi, milloin väylä oli selvä. Niinpä hän tänäkin aamuna oli hiipinyt huoneestaan juuri sinä hetkenä, jona isä oli ollut keskivälillä Pokkitörmää aamukävelylleen menossa. Hän oli päättänyt viettää aikaisimman huomenensa korttelin palosolissa, joissa vilisi kissoja ja vallitsi salaperäinen puolihämärä kesäaamuisinkin. Friedelillä oli salonkikivääri. Se oli hänen suuri ylpeytensä, sillä sellaista vehjettä ei koko kaupungissa ollut monta; kapteeni Steyer oli sen pojalleen Englannista tuottanut. Kiväärinsä Friedel, nyt palosoliin pihan perällä olevan tunkiovajan kautta hiipiessään, oli ripustanut olalleen (äitinsä neulomasta helmikoristeisesta kantohihnasta). — Friedelin mielikuvituksessa palosolat olivat muuttuneet Kalliovuorten canoneiksi, joissa intiaanit, villipedot ja tuhannet muut vaarat ja vastukset tekivät elämän jännittäväksi ja elämisen arvoiseksi. Hän oli nimittäin lukenut James Fenimore Cooperin »nahkasukka-kertomuksia», ja ne olivat mullistaneet koko hänen maailmansa. Ne ja salonkikivääri. Isä Steyer oli suuri Cooperin romantiikan ihailija ja osasi miltei ulkoa hänen meriromaaninsa, mutta koska poika oli varjeltava merestä, oli hän hankkinut Friedelille mielikirjailijansa intiaanikirjat. »Sillä tavallahan poika oppii englannin, ja se on opittava sellaisenkin, joka ei liiku merillä!» (Wilhelm Steyeriin merielämä oli istuttanut hyvin vahvan englantilaisuuden ihailun, jopa niin vahvan, että sen rinnalla hänen verensä saksalainen perintö oli haihtunut aivan huomaamattomiin.) — Yleensä Friedelin kivääri ei ollut tehnyt suurempaa tuhoa palosolien villien eläinten keskuudessa, hän kun oli vähän hidasliikkeinen ja kissat taas ihmeteltävän vikkeläliikkeisiä. Mutta tänä toukokuisena sunnuntaina oli aurinko ilmeisesti ollut Metsämiehen tähtikuvioissa ja säteillyt niin suopeasti, että Canonien kuiluja samoileva valkoinen mies oli onnistunut saamaan tarkan jyvän. Tuskin hän oli kymmentäkään askelta hiipinyt kotitunkion takana, niin jo olivat hänen tarkat silmänsä äkänneet sysimustan pedon, joka ketterästi oli kavunnut katolle. Se oli tapahtunut juuri sillä paikalla, johon työmiehet jonkin ulkohuoneen vuotavaa kattoa joskus korjatessaan olivat jättäneet vanhat tikkaat, joten Friedel sekuntiakaan hukkaamatta oli kiirehtinyt eläimen jälkeen. Katolle päästyään hän oli havainnut karkulaisen asettuneen viereisen katon harjalle ilmeisestikin aamun auringonpaisteesta nauttimaan. Metsästäjä ei pedon edessä turhia siekaile. Friedel oli vienyt kiväärin poskelleen ja laukaissut. Kissa oli hypännyt loikkauksen ilmaan, mutta sitten keränä kierinyt katolta, Friedelin paikan päältä tekemien laskelmien mukaan, naapurin, hovineuvos Strandengin pihalle, joka oli välittömässä yhteydessä heidän omaan pihaansa.
Sydän kurkussa siis Friedel, joka pelkäsi kissantaponkin mahdollisesti voineen tulla tietoon ja lisäämään jo porttöörin raaputtamisesta sangen raskaasti painavaa synnintaakkaansa, astui isänsä eteen odottamaan Annan ennustaman rajumyrskyn puhkeamista. Mutta vielä suuremmaksi kasvoi pojan pelko, kun isä kovien sanojen asemesta mitä lempeimmällä äänellä ja hymysuin kysäisi: »Oletko jo kauankin ollut nauttimassa kauniista ilmasta?» Friedel ei hätkähtänyt, vaan kalpeni. Sillä salamana lensi hänen tavallisesti sangen salamoimattomien aivojensa lävitse ajatus: »Isä on varmasti sairas?»
Isä Steyer taas ajatteli: »Kun nyt vain saisin pojan silmät välttämään Merikoulun seinän eteläpuolta!» Ja sen vuoksi hän alkoi hypistellä kiväärin helmikoristeista kantohihnaa ja samalla naurahtaen rakastettavasti udella, eikö saaliiksi ollut osunut edes — kissaakaan.
»No niin, siinäpä sitä sittenkin ollaan», ajatteli poika ja päätteli hymyn olevankin pirullista hymyä. »Tässä seison enkä muuta voi, tuli mitä oli tullakseen!»
Mutta toista sieltä tuli kuin mitä poika odotti:
»On niitä kissoja siunautunut näille main niin paljon, että pieni harvennus olisi sangen toivottavaa, sillä olivathan ne viimekin maaliskuun yölliset naukujaiset aivan helvetillisiä konsertteja.»
Friedel mietti päänsä ympäri, mikä koira oikeastaan mahtoi olla ukolla haudattuna lempeyteen, mutta ei keksinyt asiaa. Ja nyt tarttuikin isä aivan toverillisesti poikansa käsivarteen ja lähti häntä taluttamaan kotipihalle, aivan kuin olisivat he yhdessä olleet retkeilemässä. Ja tästä ennenkuulumattomasta toveruuden osoituksesta heltyi Friedel siihen määrin, että heidän juuri omalle pihalle kääntyessään tunnusti luulevansa ampuneensa kissan.
»Hi-hi-hi-hii», kapteeni naurahteli, »kunpa se vain olisi ollut Strandengin hovineuvoksettaren musta kollikissa.»
»Pelkään, isä, että se oli juuri se.»
»Älä pelkää, poikani, älä missään nimessä pelkää! Katsohan, jos se oli se, niin voimme päinvastoin runoilijan kanssa sanoa, että se luoti tiesi, mihin se sattui, sillä hovineuvoksetar on kerta kaikkiaan aivan sietämätön naiseksikin.»
Yhdessä ja yhteisymmärryksessä isä ja poika nousivat verrattain korkeat portaat kuistille ja siinä hetkisen kevättuoksuista ilmaa keuhkoihinsa vedettyään menivät sisälle.
Aamiaispöydässä ei puhuttu paljon mitään, ennenkuin Anna tuli touhuten keittiöstä muka tuomaan kuumia perunoita, mutta todellisuudessa tietoa siitä, että hovineuvoksetar Strandengin musta kissa oli katonharjalla maatessaan aurinkoa paistattamassa äkkiä saanut sydänhalvauksen ja kierinyt maahan ihan hovineuvoksettaren jalkojen juureen ja että hovineuvoksettaren suru oli aivan lohduton.
»Herra, jestas, sehän oli hänen ainoa kissansa», sanoi Frederique ja katsoi kertojaa niin suurin hämmästyksen silmin, ettei lainkaan huomannut sitä iloista silmänvilkettä, minkä tämä surusanoma aikaansai molempien miehisen sukupuolen edustajien kesken. Eikähän kapteenska sellaista osannut odottaakaan, koska isän ja pojan vapaamuurarius (taikka varkain oleminen samoilla markkinoilla) oli aivan uutta ja ennen olematonta. Mutta Annan uteliaat silmät äkkäsivät kaiken ja niinpä tämä uskottu palvelija huudahtikin:
»Kylläpä kapteeni on mielissään, melkein kuin olisi itse hovineuvoksetar kuollut!»
Mutta silloin kuohahti Frederiquen pikkukaupunkilainen säädyllisyys; hänen hämmästyksestä osaaottavaksi käynyt katseensa muuttui äkkiä paheksuvaksi ja siirtyi naisesta mieheen juuri sellaisena onnettomana hetkenä, jona isä iski täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen silmää ainoalle pojalleen. Seuraus tästä onnettomasta yhteensattumisesta ilmeni salamannopeana ylähuulen kiristymisenä ja sitä välittömästi seuraavana otsan rypistymisenä. Mutta sanaakaan ei tullut yhteenpuserrettujen huulien ylitse, ennenkuin palveleva henki, niin uskottu kuin olikin, oli huoneesta poistunut. Hänen poistumisensa, vaikka olikin varsin vastenmielinen asianomaiselle, aikaansaatiin pienellä päännyökkäyksellä sivullepäin kohti keittiön ovea. Mutta tuskin oli Anna kunnolleen ehtinyt sulkea oven — missään tapauksessa hän ei vielä ollut ehtinyt kumartua kallistamaan korvaansa avaimenreiän puoleen —, niin aukenivat Frederiquen sinetöidyt huulet. Kuitenkaan niiden ylitse ei tullut kuin yksi ainoa ja verrattain lyhyt sana:
»Hävetkää!»
Sitten sulkeutuivat huulet uudelleen ja pusertuivatpa vielä entistä tiukemmin yhteen. Mutta tuo köyhä sana lausuttiin sillä tavoin, että siihen mahtui kaikki paheksumisen, moittimisen ja tuomitsemisen sanarikkaudet. Ja sitä seurasi täydellinen hiljaisuus, jota ei edes pieninkään veitsen tai haarukan kalistelu katkaissut, sillä aterian loppupalat vietiin miehisiin suihin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen — ikäänkuin olisi pelätty pienimmänkin risahduksen herättävän jalopeuran kiljunnan — ja visusti suljettu naisellinen suu sivuutti tietysti ylemmyydessään niin jokapäiväisen asian kuin lautasen tyhjentämisen.
Hiljaa noustiin pöydästä ja nöyrästi Friedel risti kätensä tuolinnojansa varaan, kun taas kapteeni vain painoi alas päänsä.
Sanaakaan sanomatta meni sitten kukin omalle taholleen: Frederique keittiöön saamaan tarkempia ja yksityiskohtaisempia tietoja surullisesta tapahtumasta, johon hänen miehensä ja poikansa olivat suhtautuneet niin käsittämättömällä kyynillisyydellä, kapteeni kamariinsa sytyttämään piippunsa ja Friedel maalittomaksi raaputettuine porttööreineen Siltojen välisille saarille.
Mutta ennenkuin Frederique meni kirkkoon, istahti hän hetkiseksi salin nojatuoliin palmun alle, sulki silmänsä ja antoi ajatustensa kulkeutua samoja reittejä kuin ennen aamiaista sänkykamarissa nuoruutensa Lentävään Hollantilaiseen, jolla oli niin voimakkaat käsivarret ja niin palavat silmät. Eikä hän nyt antanut Himmelska Mathildan kitaraisen kohtalon enää häiritä uneksuntaansa, vaan haaveili silmät ummessa nuoruutensa haaveita Carl Saxasta, kunnes ruokasalin kello alkoi kukkua kahtatoista. Silloin hän ryntäsi pystyyn ja kiirehti noutaman virsikirjaansa ja puhdasta kirkkonenäliinaa. Ei hänellä tosin tulista kiirettä ollut, sillä ruokasalin kello oli justeerattu sellaiseksi, että se aina kukkui neljännestuntia ennen tunnin täyttymistä — sekin Wilhelmin päähänpisto! —, joten kirkkoon, joka oli aivan lähellä, ehti hyvin. Mutta eipä malttanut Frederique hillitä uteliaisuuttaan, vaan raotti ohimennessään sen verran miehensä huoneen ovea, joka tupakansavun vuoksi oli kiinni, että näki kapteenin piipun sammuneen ja kapteenin itsensä nukahtaneen sohvansa kulmaan. Kaipa hän näki makeita unia, koska unissaan hymyili... Ja Frederique puki ylleen ja meni kirkkoon.
Makeita uniahan Wilhelm Steyer näkikin — miksei hänkin ja nukkuessaan, kun Frederiquekin ja vielä valveillaan! —: niitä aamuisia muistikuvia maailmanmerien ihanilta ääriltä, joilla peli soi ja silmät säteilivät ja viini paloi laseissa ja suonissa...
Ja samaan aikaan kuin isä unissaan sohvalla eli uudelleen nuoruutensa seikkailut, uneksi hänen poikansa sellaisista seikkailuista, joita hän ei koskaan saisi todellisuudessa elää, maatessaan hattu silmillään ja porttööri päänaluksena Raatinsaaren rantapajujen välisellä nurmikolla, joka vasta vaaleasti viheriöi. Kosken kohina soi korvissa ja nuori veri soi suonissa... ja irokeesipäällikkö oli polttanut rauhanpiippua valkoisen miehen kanssa ja tullut hänen ylimmäksi ystäväkseen ja liittolaisekseen siellä Kalliovuorten intiaaneja ja villipetoja vilisevissä solissa.
Mutta ensimmäistä kertaa elämässään Frederique, istuessaan tavallisella paikallaan, kirkonpenkin päässä, havaitsi, että alttaritaulun vasemmanpuolisella opetuslapsella olikin Carl Saxan kasvot...
Näin monivaiheisesti kapteeni (tai miksei: kapteenska) Steyerin perheessä alkanut toukokuun viimeinen sunnuntai kehittyi jatkossaan aivan tavalliseksi, yksitoikkoisen hiljaiseksi pyhäpäiväksi.
Sillä kun Frederique palasi kirkosta, tapasi hän miehensä korttipakkaa sekoittamasta aloittaakseen juuri sen pitkän pasianssin, joka vaati niin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, ettei maksanut vaivaa sitä arkena yrittääkään. Ja kun se peli alkoi, niin ei kapteenia hennonnut häiritä millään. Keittiössä kapteenska sai kuulla Annalta, että hovineuvoksetar oli ollut pyytämässä vähän tuomenkukkia — puu oli kuin olikin puhjennut eteläiseltä puoleltaan kukkaan — sen laatikon koristamiseksi, johon se musta vainaja oli asetettu; hän oli saanut taittaa kukat, ja jo oli laatikkokin viety johonkin, mihin lieneekään, haudattavaksi, ja Nuurplumska, joka piti olutpuotia, oli luvannut hankkia hovineuvoksettarelle uuden ja yhtä mustan kissan, niin että sekin asia oli oikeastaan jo saatettu pois maailmasta. Ei ollut siis enää Frederiquellä mitään muuta levottomuutta tai huolta herättävää asiaa mielessään kuin pelko siitä, ettei Friedel muistaisi tai huomaisi tulla ajoissa päivälliselle. Mutta kymmentä minuuttia ennen neljää sekin huolenaihe sai luonnollisen lopun, joten päivällinen sujui ilman pienimpiäkään hankauksia — olipa kapteenin pasianssikin onnistunut (vain aivan vähäpätöisillä fuskuilla) — ja rauha oli maassa ja ihmiset haukottelivat hyvää tahtoa.
4.
Wilhelm Steyerin kipeä kinttu oli kipeämpi kuin hän itse — saatikka sitten Frederique — osasi aavistaakaan: se vei hänet hautaan jo ennen kuin Friedel ehti täyttää seitsemännentoista vuotensa ja lopettaa koulunsa.
Sinä samana talvena tapahtui paljon muutakin: Svedelius teki konkurssin ja hirtti itsensä pellinnuoraan, Säästöpankin kasööri joutui kiinni kavalluksesta ja isättömäksi jäänyt Friedel Steyer, joka juuri siihen aikaan saavutti sen iän, jona hänet oli päätetty katsoa kypsäksi eroamaan koulusta, peri kavaltajan paikan, joten hän joutui kassaluukun taakse jokaisena arki-iltana kello kuudesta kahdeksaan.
Näköala luukusta oli lohduttoman ahdas.
Sen huomasi Friedel jo toisena iltana pienen pöytänsä ääressä istuessaan ja laskiessaan niitä viisi- ja kymmenmarkkasia, joita nahkatehtaan työnjohtajat, raastuvan ja maistraatin vahtimestarit, muutamat käsityöläiset ja suurimpien porvaristalojen palvelijattaret pankkikirjojensa lehtien välissä luukulle toivat.
Niin ahdas, että se ahdisti ajatuksia, melkeinpä hengitystäkin! Ja teki ihmisen tyytymättömäksi ja kapinalliseksi.
Ikäväksi, ikäväksi muodostui siis Friedel Steyerin tulo elämän arkeen.
Kun valvontavuorossa oleva pankin isännistön jäsen — isännistön muodostivat tietysti niin arvovaltaiset porvarit, että Friedel sanoi jokaista sedäksi — huusi korkean pulpettinsa ääressä, että kassanhoitaja laskisi kolmesataa markkaa, mikä summa oli myönnetty lainaksi takuita vastaan merimies Puuperälle, joka aikoi rakentaa vinttikamarit Kakaravaaralla olevaan pieneen taloonsa, koska Puuperäskä, joka oli toimelias nainen, aikoi ruveta pitämään »lyyseolaisia» täysihoidossa, niin Friedelin poskille levisi puna — ei suinkaan sen vuoksi, että Puuperä sai rahaa ja Puuperäskä siten mahdollisuuden ruveta harjoittamaan täysihoitoammattia, vaan siksi, että hänellä itsellään, kasöörillä, oli sellainen nimi, jollaista ei ollut kenelläkään toisella nuorukaisella koko kaupungissa.
»Missä on hoijakkasi?» oli kerran, »katurakki» huutanut hänen jälkeensä, kun hän koulusta tullessaan oli »rottana» kietoutunut tappeluun Kuusiluodon »rakkien» kanssa. Ja siitä lähtien hän hätkähti joka kerran, kun kuuli nimensä. Sillä ei hän itsekään tiennyt muita kaimoja ihmisten joukossa olevan kuin Hoijakka-Friedelin, pitkäviiksisen karusellirengin, joka syysmarkkinain aikana piti koreaompeleisten ohjaksien välityksellä huolta siitä, etteivät laitosta pyörittävät hevoset lakkoilleet.
Kyllä sellainen nimi harmitti. Kaikkea syyttömälle lapselle voidaankin keksiä! Friedelin posket punottivat vielä, kun hän toiseen kertaan, peukaloihinsa asianmukaisesti sylkäisten, laski setelitukkoa antaessaan summan merimies Puuperän käsiin. Sillä vaikka hän kuinka koetti lohduttaa itseään sillä vakuutuksella, jonka hänen isävainajansa oli hänelle useampaankin kertaan toistanut, kun poika oli harmitellut nimeään, nimittäin, ettei nimi miestä tee, vaan mies tekee nimen, niin ei se paljonkaan auttanut.
»Ja jos minä maailmaan lapsia saan, niin sellaiset nimet minä niille annan, ettei niitä ainakaan karuselli-ihmisillä ole!»
Näin ajatteli kasööri Friedel Steyer viskatessaan mahdollisimman vaivattomalla kädenliikkeellä viimeisen kaksikymmenmarkkasen Puuperän eteen luukkulaudalle, josta vastaanottaja ne paksuin merimiessormin kokoili nahkaremmillä varustettuun lompakkoonsa.
Pitkät tovit siellä luukun takana sai istua aivan toimettomanakin. Ja silloin tuli ajatelleeksi kaikenlaisia ikäviä asioita. Esimerkiksi sitä Svedeliuksen juttua. Ei silti, että serkuilla mitään hätää oli, sillä niin oli osannut ovelasti heidän isänsä asiat järjestää, että vaikka konkurssi tuli, niin säästyi talo ja paljon muutakin, koska lasten nimiin ajoissa pantuun omaisuuteen eivät velkojat päässeet käsiksi. Mutta olihan siitä huolimatta jollakin tavalla häpeällistä, että mies pellinnuoraan hirttäytyi, kun huomasi asiansa hunningolle joutuneen. »Jospa se edes jollakin muulla tavalla...» Ja aivan kuin vaistomaisesti Friedel tuli katsahtaneeksi pellinnyörejä pankkihuoneen kaakeliuuni kupeella. Ne olivat messinkiketjua, niin että ainakin niihin oli vaikea tehdä silmukkaa, mutta Svedeliuksella ne olivat punottuja, sinisiä ja punaisia — olihan Friedelkin niitä toisinaan joutunut sormeilemaan ja saattoi siis hyvin kuvitella, miltä tuntui kädessä, kun silmukkaa sovitteli. Ja kun hän sitä kuvitteli, kävi ilkeä värähdys kautta koko olemuksen, mutta samalla hän tunsi syvää kiitollisuutta isä-vainajaansa kohtaan siitä, että tämä oli aivan kunniallisella tavalla eronnut elämästä... taikka ehkä sentään, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, pikemminkin siitä, että isä oli valinnut itselleen sellaisen ammatin, joka salli harjoittajansa kuolla kunnialla. Olihan tällä itsemurhalla ollut hänen omaankin elämäänsä vaikuttavat seuraukset. Sillä sisarensa miehen surullisen lopun jälkeen ei enää Frederiquekään tahtonut pojastaan kauppiasta, vaan myöntyi vähäisimmättä vastustuksetta siihen, että hän meni pankkialalla. Näin sai siis Wilhelm Steyer vaatimattoman tahtonsa haudan toiselta puolen toteutetuksi, ja siinä seikassa hänen poikansa Friedel näki niin selvän korkeimman viittauksen, ettei uskaltanut antaa kassaluukun ahtaan ja ahdistavan näköalan sisimpäänsä herättämän kapinamielen purkautua ilmoille, vaan kätki ikävänsä yksinkertaiseen sydämeensä ja vakuutteli itselleen, että samanlaista oli elämä, elipä sen luukun, tiskin taikka konttoripulpetin takana, ja muita elämisen paikkojahan ei Friedel Steyerin näköpiiriin mahtunutkaan.
Steyerin talossa oli kapteenin kuolema saanut aikaan sellaisen muutoksen, että kapteenska oli antanut vuokralle ne viisi huonetta, joissa perhe päämiehensä elinpäivinä oli asunut, ja oli muuttanut poikansa ja uskotun palvelijattarensa Annan kanssa talon pohjoisessa päässä olevaan kahden huoneen ja keittiön huoneistoon, joka sitä ennen oli ollut vuokralla ja tuottanut talon kunnossapitokustannukset.
Se oli sangen sievä pienoishuoneisto, jonka ulommaiseen kamariin mahtui kapteeni-vainajan kirjoituspöytä, maapallon kruunaama kirjakaappi monine Cooper-romaaneineen ja muutamine merenkulun oppikirjoineen sekä kannellinen sänkysohva ja ne molemmat isot nojatuolit, joissa kapteeni oli vuorotellen istunut pasianssia pelatessaan. Kaikki nämä esineet oli tietysti poika nyt perinyt. Eikä hän kouluaikaisesta huoneestaan ollutkaan tähän kamariinsa muuta huolinut kuin voimistelurenkaat, jotka riippuivat katosta lamppua varten aiotussa paikassa. Sisempi huone oli Frederiquen hallussa, mutta se toimitti samalla myös salin, vieläpä ruokasalinkin virkaa, joten sinne, paitsi toista parisänkyä ja pelipöytää entisestä sänkykamarista, oli ahdettu karmituoleja salista, etashääri monine muistoesineineen, divaanipöytä plyyshikantisine valokuva-albumeineen ja vihdoin ruokapöytä. Ruokasalin kaappi sitävastoin oli viety vinnille samoin kuin ne salin ja ruokahuoneen tuolit, joille ei ollut tilaa Frederiquen kamarissa. Keittiössä olivat tietysti kaikki entisen keittiön kuparikattilat ja kasarit, sillä vaikkei niistä varsin monia enää tarvittukaan, pidettiin kuitenkin kaikki kirkkaina ja kiiltävinä, koska kattiloiden kirkkaus kuvasti talon kunniaa ja sitä tietysti oli ylläpidettävä vieläkin tunnollisemmin kuin isännän eläessä, etteivät pahat kielet päässeet huutamaan talon köyhtyneen. Anna oli sanomattoman arka tässä suhteessa samoin kuin siinäkin, että kapteenin aikuista ruokajärjestystä edelleenkin aivan tarkalleen noudatettiin.
Tällaisiin uomiin oli elämä solunut Steyerin talossa, ja tuo soluminen oli tapahtunut niin luontevasti ja kivuttomasti, että Frederiquen toisinaan täytyi sen kivuttomuutta suorastaan ihmetellä — ei kuitenkaan usein, sillä totta puhuen hän ei suurestikaan kaivannut entisiä olojaan. Wilhelm Steyerin viimeinen elinvuosi oli nimittäin ollut sangen raskas hänen ympäristölleen, kun kivut olivat tehneet sairaan ylen kärsimättömäksi. Ja ellei Frederique olisi pitänyt sellaisia ajatuksia synnillisinä, olisikin hän monet kerrat jo ajatellut, että hyvän työn tekisi Kuolema katkaisemalla sairaan kivut ja hänen omaistensa kärsimykset... Nyt kun kaikki oli ohitse, hän katsoi voivansa sen tunnustaa. Kauniit olivat olleet kapteenin hautajaisetkin: saatossa oli kannettu sekä valtakunnan lippua että tilaisuutta varten ommeltua uutta »Johanneksen» nimiviiriä, ja neljä kapteenia ja yhtä monta perämiestä oli arkun hautaan kantanut. Niin että kun hautajaisetkin otettiin lukuun, täytyi sanoa Wilhelm Steyerin lähteneen tämän maailman merien rannoilta kaikella mahdollisella kunnialla.
Sitä seikkaa ei Frederique malttanut olla alleviivaamatta sisarelleen, kun tämä vielä murheellisia kyyneleitä tihkuen oman miehensä surullisen lähdön johdosta tuli vieraskäynnille hänen luokseen. Mutta Jeannette ei kuitenkaan pannut pahakseen tätä vähemmän harkittua korostusta, koska ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän katkaisi kärjen kaikilta enemmiltä vertailuilta huokaisemalla onnelliseksi pieneläjän vaatimatonta vaellusta ja hiljaista poismenoa... Oli nimittäin hyväpäinen ihminen kauppias Lönngrenin nuorempi tytär ja sitäpaitsi niitä naisia, jotka kantoivat päänsä pystyssä kaikissa elonsa vaiheissa eivätkä antaneet kaikkein lähimmäistenkään astua varpailleen.
Ei ollut Friedel ehtinyt olla Säästöpankin ahtaan luukun takana kuukautta kauemmin, niin jo aukeni hänelle pääsy myös avarampaa tulevaisuutta lupaavalle pankkitoiminnan alalle. Sattui nimittäin eräs yksityispankki, joka hiljattain oli perustettu, avaamaan konttorin ja valitsemaan sen esimieheksi miehen, joka oli kotoisin Frederiquen syntymäkaupungista. Eikä leskikapteenska jättänyt käyttämättä poikansa hyväksi tätä lapsuutensa aikuista tuttavuutta. Tällä tavoin joutui Friedel, joka jo ennestään kahdeksi iltatunniksi oli kytketty Säästöpankin kymmen- ja kaksikymmenmarkkasia laskemaan, neljäksi aamupäivätunniksi kirjoittamaan sarekkeihin kauppaneuvosten, konsulien ja muiden porvarien kunnioitettavan moninumeroisia asioita.
Olikin oikeassa pankissa palveleminen toista kuin säästöpankissa nuhjustaminen — oli siitäkin huolimatta, että asianomainen hyvin tunsi ja tajusi korkean pulpetin ääressä olevansa vain oppipoika, Siellä olivat kysymyksessä summat, jotka jotakin merkitsivät, ja siellä joutui tekemisiin ihmisten kanssa, jotka olivat ensimmäisiä yhteiskunnassa. Ja sen verran oli toki Friedel perinyt äidiltään muutakin kuin punaisen tukkansa, että käsitti viimeksimainitun seikan varsin tärkeäksi eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle.
Eteenpäin oli Friedelin mieli. Mutta ei hän koskaan ajatellut eikä kuvitellut äkillistä harppausta tai jättiläisaskelta, vaan tyyntä ja tasaista menoa, aina vähän kerrallaan, niin että vuosirenkaat elämänpuussa lisääntyisivät samalla tavalla kuin metsänkin puissa... Hän oli pitkämielinen ja sitkeä nuorukainen eikä hän antanut minkäänlaisille mielenläikähtelyille koskaan vähäisintäkään valtaa. Heti pankkiin tultuaan hän oli suistanut sydämestään niidenkin seikkailu-unelmien rippeet, joita Cooperin kertomukset aikoinaan olivat hänen harvinaisen kauan lapsellisena säilyneessä mielessään ylläpitäneet. Nyt hän nauroi niille. Vieläpä häpesikin niitä. Esimerkiksi sitä kevätpäivää, jona hän porttööri päänaluksena oli maannut Raatinsaaren rantapajujen alla...
Niin, se porttööri! Se sai hänet muistamaan isää. Sillä siitä päivästä alkaen, jolloin isä siellä Pokkitörmällä oli ottanut häntä kädestä kiinni ja ruvennut puhumaan hovineuvoksetar Strandengin mustasta kollikissasta, oli hän tullut jollakin tavalla poikaansa lähemmäksi, eikä hän ollut loitonnut sitten sairautensakaan aikana, ei edes silloin, kun tuskat olivat ahdistaneet hänet kärsimättömäksi.
Ja sitä myöten kuin isä oli käynyt läheisemmäksi, oli äiti — sille ei kerta kaikkiaan voinut mitään — jäänyt loitommalle. Melkeinpä oli tuntunut toisinaan siltä, että jos piti äidin puolta, niin ei ollut isän ystävä. Ja päinvastoin. Mutta vaikka Friedel aivan jakamattomasti olikin asettunut isän puolelle ja vieläkin tunsi kaipuuta joka kerta, kun muisti hänet, ei hän kuitenkaan surrut häntä niin syvästi, että suru olisi riipaissut hänen sydäntään.
Etupäässä silloin, kun hän tiesi hovineuvoksetar Strandengin, joka ei isän eläessä koskaan käynyt talossa, olleen äidin luona kahvilla ja juoruja kertomassa, Friedel muisti isänsä. Mutta eihän tämä muistaminen voinut olla surua, vaan pikemminkin sen täytyi kärjistyä pojallisen solidarisuuden synnyttämäksi suuttumukseksi hovineuvoksetarta kohtaan. Ja tämä suuttumus oli niin voimakas, ettei siinä lainkaan auttanut äidin vakuutus, että hovineuvoksetar oli erittäin hyvä ihminen ja varsin kunnioitettava nainen ja isän viha vain sairaalloista kuvittelua. Sillä jos Friedel olisi asettunut äidin kannalle tässä asiassa, olisi hän mielestään jollakin tavoin pettänyt isän luottamuksen, joka oli saanut niin liikuttavan kauniin ilmaisun sen mustan kissan kuoleman yhteydessä.
Totta puhuen ei Frederiquekään syvällisemmin ollut kiintynyt hovineuvoksettareen, mutta hän tarvitsi häntä seuraksi ja yhdyssiteeksi muuhun maailmaan, josta hän suruvuoden aikana oli eristetty. Normaalisissa oloissa olisi tietysti sisar ollut luonnollisin seuranpitäjä, mutta nyt kun Jeannettella oli oma surunsa ja vielä konkurssin ja itsemurhan yhdistynyt häpeä sen lisäksi, niin ei siitä oljenkorresta tietystikään ollut yksinäisyyteen hukkuvalle apua. Näin ollen naapurin rouva jäi läheisimmäksi seuranpitäjäksi. Hovineuvoksetar ryhtyi seurustelun viljelemiseen naapurinsa kanssa sitäkin mieluummin, kun hänen seurapiirinsä oli peräti pieni. Sitä rajoitti nimittäin hovineuvoksen vaatimaton varallisuus (jos suoranaista köyhyyttä lähentelevää taloudellista asemaa edes siksi on lupa sanoa). Hovineuvoksen perhe oli oikeastaan varsin traagillisessa asemassa. Syntyperänsä, sivistyksensä ja ennen kaikkea arvonimen perusteella sen olisi pitänyt kuulua kaupungin hienostoon, mutta lennätinpäällikön vaatimaton vuosipalkka ei riittänyt sellaisen elämänstandardin ylläpitämiseen, jota »kermaan» kuuluminen ja »piireissä» seurusteleminen edellyttivät. Tosin koetti hovineuvos kohentaa tulojaan kieliopetuksella, johon hänellä useampien vieraitten kielten taitajana olikin poikkeukselliset edellytykset, mutta kävi niin hullusti, että sitä myöten kuin tulot kasvoivat, kasvoi myöskin perhe, ja kun virkamiehellä on tusinan täydeltä lapsia, niin ei ole tuloja liikenemään, vaikka sivistyskielten lisäksi pystyisi opettamaan vielä pakanainkin ajatusten kielellisiä ilmaisuja. Näin ollen rajoittui se piiri, jossa hovineuvoksen herrasväki voi seurustella, pariin opettajaperheeseen ja muutamiin pikkuporvarikoteihin, joita jälkimmäisiä hovineuvos kuitenkin niiden nousukasmaisuuden takia halveksi niin suuresti, että seurustelu jäi kutakuinkin vähäiseksi, kun taas edellisissä herkkävaistoinen hovineuvoksetar oli jollakin tavalla alemmuustunteen ahdistamana, joten ei niihinkään monta kertaa vuodessa ollut asiaa. Kapteenskaan nähden hovineuvoksetar sen sijaan tunsi olevansa sekä varmemmalla puolella että ylemmällä tasolla, joten seurustelu hänen kanssaan muodostui mitä miellyttävimmäksi. Frederiquen taholta se myöskin tunnustettiin erittäin miellyttäväksi aivan samoilla perusteilla. Sillä kapteenska, jolla oli oma talo ja jo palkkaa nauttiva poika eläkkeensä lisäksi, piti itseään taloudellisessa suhteessa ainakin askelmaa, ellei kahtakin korkeammalla olevana kuin vuokralla asuvan ja lapsiaan vielä kouluuttavan lennätinpäällikön rouva, jonka ranskan kielen taito tosin oli kieltämätön, mutta jota vastaamassa Frederiquellä oli englannin taito, jota taas hovineuvoksettarella ei ollut.
Enimmäkseen tapahtuivat hovineuvoksetar Strandengin vierailut leskikapteenska Steyerin luona kuitenkin sellaisina aikoina, joina viimeksimainitun ainoa poika oli toimessaan joko oikeassa tai säästöpankissa, joten Friedel ei kovinkaan usein saanut niistä aihetta muistella isäänsä.
Sitäpaitsi hänen jo merkille panemamme pyrkimyksensä eteenpäin tempasi ajatukset menneisyydestä tulevaisuuteen.
Ja tulevaisuuttaan ajatellen Friedel, jolla koulunkäynti ja läksyjen luvut olivat olleet viho viimeisiä asioita, rupesi kuin rupesikin omin päin täydentämään tietojaan, jotka hänen ollakseen rehellinen — ja rehellinen hän oli — täytyi tunnustaa hyvinkin hataroiksi, jopa muutamilla hyvinkin tähdellisillä aloilla aivan olemattomiksi. Ja koska vapaaehtoinen lueskeleminen on aivan toista kuin pakollinen, niin huomasi Friedelkin kieltämättömäksi hämmästyksekseen, että tietojen hankkimisella voi olla mielenkiintonsakin.
5.
Kun suruvuosi oli loppunut — se tuntui muuten Frederiquestä yhtä lohduttoman pitkältä kuin säästöpankin kassaluukku hänen pojastaan lohduttoman ahtaalta —, palasi kapteenska elämään.
Se merkitsi, että hän taas alkoi käydä merimieslähetyksen ompeluseuroissa ja tarjoilla kahvia myyjäisissä sekä näyttäytyä kauniina vuodenaikana silloin tällöin ulkosalla. Samoihin aikoihin katsoi hän lankonsakin jutun jo niin vanhaksi asiaksi, että arveli vaaratta voivansa ruveta käymään sisarensa kodissa.
Siellä olikin varsin mieluista käydä, sillä oikeastaan oli konkurssi tehnyt tämän kodin entistä paljon viihtyisämmäksi. Ison kaksikerroksisen kivitalonsa, joka ajoissa oli siirretty lasten nimiin saamamiesten ulottuvilta, Jeannette oli saanut erittäin edullisesti vuokratuksi uudelle valtion tyttökoululle ja hänellä oli hyvät toiveet saada se sopivan ajan kuluttua samaan tarkoitukseen myydyksikin. Itse hän lapsineen oli muuttanut tontin toisella puolella olevasta makasiinirakennuksesta niinikään kaksikerroksiseksi sisustamaansa asuinrakennukseen, jonka pihan hän nokkelasti oli lankkuaidalla erottanut koulun pihasta. Ja viimeksimainitun talon kodikkaan valoisiin huoneisiin hän oli siirtänyt kaikki parhaimmat entisen ison kodin huonekalut ja koriste-esineet. Olipa ylettynyt varoja muutamien uusienkin esineiden, mm. päärynäpuisen taffelipianon hankkimiseen.
Myös Friedel kävi mielellään tätinsä luona, sillä siellä sai aina jotakin hyvää, tavallisesti illallisen, josta ei puuttunut mitään seudun ja vuodenajan herkkua. Sitäpaitsi oli sangen hauskaa kuulla täti Jeannetten tarinoivan matkoistaan, joita hän miehensä suuruuden päivinä oli tämän kanssa tehnyt milloin Pietariin, milloin Hampuriin ja Lyypekkiin, joissa kaupungeissa suomalaisilla kauppiailla siihen aikaan olivat parhaimmat liiketuttavansa.
Eniten kiehtoivat Friedelin mieltä kuvaukset Nevan metropoolista, joka Jeannetten kertomuksissa hohti satumaisen koreassa rikkauden kiillossa. Vilkasmielikuvituksinen ja sattuvasanainen Jeannette olikin hyvä kertoja, joka sai kuvansa elämään. Friedel näki korskuvien orlovilaisten vetämien ajopelien kiitävän Nevskin kumahtelevaa parkettia niin kovaa vauhtia, että katuvieren kulkijat vain vilahdukselta näkivät niissä istuvien kaunottarien hienot hepenet ja ylhäisten upseerien kultaneuleiset univormut. Niinikään havainnollistui hänen silmissään rikkautta ja rihkamaa tulvillaan oleva Gostinni dvor, jonka basaarimyymälöissä sai mitä tahansa arkisimmista tarvikkeista kallisarvoisiin jalokiviin ja kullattuihin jumalankuviin asti. Sieltä oli kotoisin sekä Seidi-serkun iso, sinileninkinen nukke, joka sulki silmänsä, kun se pantiin nukkumaan messinkinuppiseen rautasänkyynsä, että Ernstin viheltävä veturi, joka yhdellä vedolla kulki kolme kertaa salin lattian poikki ja jota Friedel vielä viimeisenä kouluvuotenaan melkein oli kuutta vuotta nuoremmalta serkultaan kadehtinut. Mutta ennen kaikkea sieltä olivat kotoisin tädin korvarenkaat, joissa kulta kehysti säkenöiviä briljantteja ja joita ei ollut konkurssihuutokauppaan voitu saada, kun Jeannette oli selittänyt, että ne oli niin kiinnitetty korvalehtiin, että korvat repäisivät, jos renkaat irroitettaisiin. Ja sen selityksen perusteella oli uskottu mies, joka oli Jeannetten nuoruudenajan ihailijoita, selittänyt, etteihän toki ruumiillista vammaa ole lupa tuottaa velallisellekaan, saatikka sitten hänen leskelleen.
Mutta ei Jeannette-täti koskaan ruvennut kertomaan parhaita juttujaan ennen kuin Ernst ja Seidi olivat menneet levolle. Ja se teki Friedelin mielestä nämä kertomukset vieläkin jännittävämmiksi, antoi niille ikäänkuin salaperäisyyden, miltei luvattomuudenkin korostuksen. Sitäpaitsi asettui Jeannette-täti aina silloin niin huolettoman vapaaseen asentoon punaplyyshiselle puolinojaiselle leposohvalleen, että punaiset sahviaanitohvelit pistivät esiin hameen liepeitten alta, joten häntä saattoi kuvitella vaikkapa velton pehmeämuotoiseksi venakoksi... joksikin ruhtinattareksi tai suurpohatan puolisoksi.
Ja niin tapahtui, että Friedel, joka ei sen jälkeen kuin Cooperin intiaanikirjat olivat menettäneet makunsa enää ollut minkäänlaisia seikkailuja haaveillut, alkoi uneksia tulevaisuutensa kaaren nousua. Tosin varsin vaatimattomasti ja varovaisesti, koska hänen laatunsa kerta kaikkiaan oli vaatimaton ja varovainen, mutta kuitenkin sillä tavoin, että silmät painuivat umpeen, kun unelmien kuvastimeen seestyi kuvittelujen näkyjä samanlaisesta elämästä, jollaista täti Jeannette kuvaili. Ei Friedel kuitenkaan koskaan sijoittanut itseään sen elämän keskelle muussa kuin syrjästäkatsojan ominaisuudessa, sillä niin vankasti ja terveesti olivat kaikki hänen vaistojensa ja aivojensa toiminnat ankkuroituneet arkiseen todellisuuteen, ettei hänen päähänsä edes unessakaan olisi pälkähtänyt kuvitella itseään muuksi kuin pikkukaupungin vähäväkisen merikapteenin pojaksi, josta oli tullut pankinvirkamies. Mutta pääkaupunkiin hän uneksi pääsevänsä, pääkaupunkiin, joka sentään antoi ainakin hivenen suuren maailman elämänmenoa — syrjästäkatsojallekin.
Eivät nämäkään uneksimiset kuitenkaan tulleet yht'äkkinäisinä, vaan kypsyivät yhtä hiljaa ja hitaasti kuin kaikki muukin, mikä Friedelissä oli kypsymisen ja kehityksen lain alaista. Mutta kun ne sitten olivat kypsyytensä saavuttaneet, olivat ne kiteytyneet niin selviksi ja varmoiksi, että ajatukset aivan järjestelmällisesti — ja yhtä perusteellisesti ja hitaasti kuin oli tapahtunut unelmain kiteytyminen — alkoivat viitoittaa väyliä päämäärän saavuttamiseksi.
Näin mietti Friedel Steyer näitä asioita:
»Minulla ei ole sen kummempia eikä vaikutusvaltaisempia 'suhteita' kuin se hyväntahtoinen suhtautuminen, jota sekä Säästöpankin isännät että pankinkonttorin esimies — edelliset isä-vainajani klubitovereina, jälkimmäinen äitini lapsuudentoverina — osoittavat lesken poikaa kohtaan. Se on tietysti hyvänä apuna sekin, mutta se ei kuitenkaan vie pitkälle, ei missään tapauksessa pitemmälle kuin varmaan leipään täällä kotipaikkakunnalla. Ja kun se ei riitä minulle muuta kuin toistaiseksi, on ajoissa alettava miettiä pitemmälle viepiä keinoja. Varmin on tietysti ansioituneisuus työssä. Ja sen minä voin hankkia itselleni, koska siihen ei vaadita muuta kuin tarkkuutta ja tervettä järkeä. Molempia minulla on niin paljon, että niitä voin kehittää sangen täydellisen käyttökelpoisuuden asteelle. Niitä on siis kehitettävä!»
Tämähän oli harvinaisen järkiperäistä ajattelemista aivoissa, jotka vasta olivat saavuttamassa yhdenkolmattavuotisen täysi-ikäisyytensä. Mutta Friedel Steyer olikin tässä suhteessa harvinainen nuori mies. Samoin kuin myös eräissä muissa suhteissa. Kuten siinä, ettei hän kiroillut, ei tupakoinut eikä maistanut väkijuomia muuta kuin silloin, kun niitä joskus kylässä tarjottiin (ja koska tädin talo oli miltei ainoa »kylä», jossa hän kävi, niin supistuivat nämä juomat muutamaan portviini- ja punssilasiin vuodessa sekä tuutinkiin joulu- ja uudenvuodenaattona).
Oikeastaan olivatkin voimisteluseuran harjoitukset tiistai- ja torstai-iltoina ainoat tilaisuudet, joissa hän tapasi tuttaviaan ja oli yhdessä ikäistensä kanssa. Ja tuskinpa hän niihinkään olisi mennyt, ellei hän olisi ollut vakuuttunut voimistelun välttämättömyydestä ruumiin terveydelle.
Friedel Steyer hoiti ruumistaan jo siitä (ja etupäässä juuri siitä) syystä, että uskoi koulukirjan vakuutukseen: Mens sana in corpore sano. Sen vuoksi riippuivat hänen huoneessaankin voimistelurenkaat kattolampun asemesta, eivätkä ne vain riippuneet, vaan niitä myös käytettiin — ainakin joka aamu ennen pankkiin menoa ja joka ilta ennen levolle laskeutumista.
Huolenpidotta ei jäänyt tämän määrätietoisesti eteenpäin pyrkivän nuoren miehen sielukaan. On jo tullut mainituksi hänen hedelmällinen päätöksensä tietojen hankkimisesta niillä inhimillisen tietämyksen aloilla, jotka kouluvuosina olivat sattuneet jäämään tarpeellisetta huomiotta. Se tapahtui sillä tavoin, että tallella olevain koulukirjain alkeista selvittyään nuori pankinvirkamies, jos Friedel Steyeriä vielä voi siksi sanoa, sankarillisesti mursi niiden ennakkoluulojen muurin, jotka estivät »parempain ihmisten lapsia» käyttämästä hyväkseen kaupungin lainakirjaston liansietävän ruskeasiteisiä teoksia. Mutta juoksevien hyllymetrien lisäksi, jotka muuten pian loppuivatkin kesken, tulivat vielä ne uutisten ja viisauksien aarteet, joita sanomalehdistö tarjosi tarkkaavalle ja tarkalle lukijalle. Kun nimittäin Friedel oli tehnyt sen huomion, että yhteiskunnan sivistyneistö yleensä kulttuurilinjoillaan liikkui niillä poluilla, jotka sanomalehdet sille auliisti aukaisivat, teki hän sellaisen ja kieltämättä aivan naulankantaan osuvan johtopäätöksen, ettei sivistyneen kirjoissa ja aikansaseuraajan maineessa olevan ihmisen tarvinnutkaan tietää muuta kuin mitä sanomalehdet kertoivat ja märehtivät. Niin rupesi siis hänkin seuraamaan aikaansa palstojen avulla tilaamalla itselleen paikkakunnallisen sanansaattajan lisäksi myös pääkaupunkilaisen lehden, jonka välittämiä tiedon aarteita saattoi viskata keskusteluihin esimiesten kanssa osoitukseksi siitä, että kyllä ne tiedettiin, ja taas yksinkertaisemmille asiakkaille syöttää syvällisen tiedon todistuksina herättämään sitä kunnioitusta ja arvonantoa, jonka leviäminen mahdollisimman laajoihin piireihin yleensä on sangen tehokas tuki yhteiskunnallisen aseman pönkityksessä.
Tällä tavoin Friedel Steyer kasvoi iässä ja pankkikokemuksessa ja saavutti hitaasti mutta varmasti sen päämäärän, jonka oli itselleen asettanut.
Mutta ennenkuin hän niin pitkälle pääsi, tapahtui kuitenkin hänen kieltämättä varmakulkuiseksi viitoitetussa elämässään sellaistakin, joka ei välttämättömästi kuulunut pankkimiehenuraan, mutta sitä välttämättömämmin normaalisin vaistoin varustetun ihmisen elämänjuoksuun.
6.
Sinä keväänä, jona Friedel Steyer havaitsi palvelleensa pankissa seitsemän vuotta, tuli hän ajatelleeksi, että seitsemän vuottahan piti Jaakopinkin palvella Raakelin tähden. Ja kuten jo tiedämme, hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät antaneet ajatuksen, jonka he kerran olivat aivoihinsa saaneet, haihtua tuota pikaa ja raueta tyhjiin, vaan tekivät siitä johtopäätöksensä, minkä sitten, jos havaitsivat sen otolliseksi onnelleen ja menestymiselleen, paaluttivat elämänkatsomuksensa perustuksen pohjaksi.
Nyt ei kuitenkaan pidä luulla, että Friedel Steyer, vaikka hänen ajatuksensa yleensä liikkuivatkin sangen suoria linjoja, olisi rinnastanut pankin ja Raakelin. Sitä hän ei suinkaan tehnyt — niin korkealle kuin hän pankkitoiminnan elämäntehtävänä asettikin. Mutta sitä vastoin ei ole kiellettävissä, että hän tavallaan vertasi itseään Jaakoppiin. Nimittäin sikäli, että katsoi seitsemän vuoden palvelusajan riittävän hänellekin jonkun Raakelin saamiseen, koska se kerran oli riittänyt Jaakopille.
Tavalliseen vaatimattomaan tapaansa hän ei ajatellut avioliittoa tuota pikaa, vaan ainoastaan kihlausta, joka olisi vakuutena siitä, että hän saisi omakseen Raakelinsa, jonka eteen hän kyllä oli valmis palvelemaan uudet seitsemän vuotta, jos niin vaadittiin, kunhan hänellä vain oli varmuus siitä, että palvelus tuotti tuloksen.
Tällä tavoin selvyyteen päästyään itse asiasta ja sen periaatteellisesta puolesta Friedel Steyer alkoi katsella sopivaa elämänkumppania.
Löytäminen ei kuitenkaan osoittautunut yhtä mutkattomaksi asiaksi kuin periaatteellinen ratkaisu.
Kotipaikkakunnan näköpiiri ei tarjonnut yleensäkään suurta valinnan varaa. Ja Friedel Steyerin kohdalta tämä vara vielä kutistui jo niiden vaatimusten tähden, jotka hän asetti elämänkumppani-ehdokkaalleen, ja vielä enemmän niiden varsin rajoitettujen elämänehtojen takia, jotka hän saattoi puolisolleen tarjota. Molemmista, niin vaatimuksista kuin mahdollisuuksiensa rajoittuneisuudesta, morsiamen etsijä oli täysin selvillä, ja kun hän ei aikonut tinkiä edellisistä eikä voinut väljentää jälkimmäistä, käsitti hän olevansa pakotettu odottamaan suopeaa sattumaa tai kohtalon otollista käärmettä. Olihan hän valmistunut odottamaan uransakin urkenemista — miksei sitten tämän asian oikenemista!
Ja suopea olikin kohtalo.
Tapahtui nimittäin, että kesällä tuli sisarensa luo lomaa viettämään neitonen, joka varattoman kodin, mutta hyvän perheen tyttärenä oli ollut pakotettu ottamaan itselleen konttoripaikan ja saanut sellaisen pääkaupungista. Kaunis neitonen, tumma tukka, kaksin paksuin palmikoin kierretty raskaaksi ja täyteläiseksi solmuksi niskaan, ja syväkatseiset, pitkäripsiset tummat silmät.
Friedel Steyer antoi suuren arvon kauneudelle. Hänessä oli kauneuden kaipuuta, joka etsi kohdetta elämäntyön arkisuuden vastapainoksi. Mutta kauneus ei saanut rajoittua vain ulkonaiseen soreuteen, vaan sen piti olla sisäisten arvojen kehyksenä. Ja näistä sisäisistä arvoista oli ensimmäinen vakava suhtautuminen elämään ja sen sekä suurempiin että pienempiin kysymyksiin. Se edellytti sellaista sydämen yksinkertaisuutta, joka oli nöyryyden ja vaatimattomuuden edellytyksenä, niiden avujen, jotka Friedel Steyer oli oppinut asettamaan sielunominaisuuksista kaikkein korkeimmalle. Hän oli pohjaltaan aatteen mies, vaikkakin hänen aatteellisuutensa pakostakin oli ankkuroitunut sangen asialliseen arkisuuteen. Sen vuoksi kaikki haihattelu oli hänelle aivan vierasta. Kun hän haaveili jotakin, niin kohdistuivat haaveet aina vain todellisuuspohjaisiin mahdollisuuksiin. Mutta kun ajatukset johonkin asiaan keskittyivät, porautuivat ne siihen sekä lujasti että syvälle.
Niin tähänkin asiaan.
Friedel Steyer teki päätöksensä. Ennen kuin neitosen loma loppui ja hän palasi konttoriinsa Helsinkiin, oli hänellä oleva sileä kultasormus vasemman kätensä nimettömässä.
Ja jo luonteenominaisuudeksi kiteytyneellä järjestelmällisyydellään Friedel Steyer alkoi toimia päätöksensä toteuttamiseksi. Heti, epäröinnittä ja viivytyksettä.
Lapsuuden leikkitoveruuden verukkeella ja varjolla lähempi tuttavuus oli pian aikaansaatu. Alkukesän valkoiset illat viekoittelivat kävelyille ja muihin yhtä kustannuksettomiin yhdessäoloihin. (Talvella olisivat kavaljeerinvelvollisuudet olleet paljon monimutkaisemmat ja asettaneet melkoisia vaatimuksia kukkarolle — sitä paitsi olisi kilpailu kauniin neitosen suosiosta silloin käynyt kiivaammaksi, kun kilpatantereella olisi ollut täysivahvuinen joukko.) Vaikein este oli nyt neitosen sisaren ajateltavissa olevan vastustuksen murtaminen, sillä tämä sisar oli naimisissa sangen huomattavan porvarin kanssa ja toivoi tietysti sisarelleen yhtä edullista avioliittoa. Mutta kuta useammin Friedel Steyer uskaltautui tähän porvariskotiin, sitä toivorikkaammaksi kävi hänen mielensä tässäkin suhteessa. Tosin näytti aluksi siltä, että rouva sieti sisarensa seuranpitäjää vain paremman puutteessa, mutta vaatimattomalle Friedel Steyerille riitti hyväksymisen hivenkin rohkaisuksi.
»Eihän minussa varsinaista vikaa ole», hän ajatteli. »Sillä tietysti rikkaus on etu, mutta ei sen puuttuminen silti voi olla anteeksiantamatonta.»
Ja siihen luottaen Friedel Steyer kosi.
Eikä saanutkaan rukkasia.
Yksin sisarkin rauhoittui, kun sulhanen selitti, ettei häitä vielä ainakaan pariin vuoteen vietettäisi, ja tuleva lanko tyynnytteli sillä, että Friedel Steyer oli kunnon mies, joka hyvinkin voi kodin perustaa ja kenties vielä rikastuakin.
Friedel Steyer siunasi Boccia-peliä, sillä pallojen heitossa saavuttamansa menestys eräänä suvisena sunnuntaina huvilalla oli rohkaissut hänet kosintaan. Ja Helena Sofia Lavander siunasi kesäisen auringon kiiltoa, joka oli kullannut hänen sulhasensa oikein komeaksi mieheksi ja sytyttänyt punaiseen tukkaan (Friedel oli pelatessaan avopäin) liekehtivän säteilyn, joka antoi miehisellekin olemukselle tulisuuden väikkeen.
Ei silti, että Helena Sofia olisi kaivannut demonisuutta — päinvastoin olisi se ollut omansa säikyttämään hänen kainoa neitseellisyyttään —, mutta pieni intohimon pilkahdus oli sentään tervetullut tyttöunelmien polttavaksi kipinäksi. Enemmän kuin tyttöunelmien huuma morsiamen mieltä kiehtoi kuitenkin se ajatus, että sulhanen tuli vapauttamaan hänet siltä korkealta konttorituolilta, johon hän tunsi olevansa raskain kahlein kytketty. Numerojen vieminen suurten (ja kantaessa raskaitten) kirjojen sarakkeisiin ei nimittäin huvittanut häntä sen enempää kuin vakiintuneiden kaavojen mukaan sepitettyjen kirjeittenkään kauniilla käsialalla kirjoittaminen. Hän tunsi työnsä orjuudeksi ja kuvitteli sen vastapainoksi omaa kotia, jossa rouva jäi vuoteeseen, kun mies lähti työhönsä, ja palvelijatar niiaten toi kahvitarjottimen ja kiersi ikkunan edestä tumman kaihtimen... Sitä paitsi oli niin jännittävää tulla konttoriin loman jälkeen kihlasormus sormessa ja antaa muitten tyttöjen vain sattumalta huomata, ettei kesä ollut tyhjään mennyt...
Sinä päivänä — se oli, kuten sanottu, kaunis suvisunnuntai — jona tuo ratkaiseva Boccia-peli pelattiin, oli Helena Sofian sisarella päivälliseksi vasikanpaistia tuoreen lehtisalaatin kanssa ja viinistä tehtyä »kalskoolia». Friedel muisti nämä ruokalajit kautta elämänsä siitä, että häneltä sattui tipahtamaan salaatin keltaista kermakastiketta uuden taivaansinisen solmion valkoiselle kukkakuviolle, mikä tietysti moisessa tilaisuudessa oli siksi harmillista, ettei sitä koskaan voinut unohtaa. Helena Sofialle jäivät ruokalajit mieleen taas siitä, että vilvoittavan viiniliemen väkevyys kihahtikin päähän, jonka morsiuden ensimmäinen hurmio oli tehnyt mielenliikutuksille tavallistakin alttiimmaksi. Mutta ei kihlauksesta siitä huolimatta vielä sillä kertaa mitään virketty. Tunnustus tapahtui vasta seuraavana sunnuntaina. Silloin ei viini enää kihahtanut morsiamen päähän eikä sulhasen solmiolle tipahtanut mitään, vaikka hänen kätensä vieläkin vähän vapisi, kun hän vei nuoren parin menestykseksi tyhjennettävän vihreän valkoviinilasin huulilleen.
Näin puhkesi lempi kukkaan nuoren Friedel Steyerin elämässä.
Mutta Frederiquelle tämä kukinta ei tuottanut onnen hedelmää.
Hänhän oli tottunut olemaan perheen keskipisteenä, sinä, jonka tahto kaiken määräsi, ja nyt ilmestyikin näköpiiriin toinen, jota hänen poikansa palvoi ja jonka hän ilmeisesti aikoi korottaa hallitsijattareksi taloon.
Tosin äiti jo aikaisemmin oli vaistonnut, että poika oli loitonnut hänestä, mutta hän ei ollut tahtonut uskoa eikä tunnustaa tätä huomiotaan todeksi, vaan oli vakuutellut itselleenkin, että se oli pelkkää kuvittelua.
Vähitellen se kuitenkin selvisi tosiasiaksi, ja Frederiquen mieli myrtyi lopullisesti.
7.
Kaksi odotusvuotta oli kulunut loppuun, komeat häät oli pidetty morsiamen langon ja sisaren huvilalla, ja elämä oli jo solunut arkisiin uomiinsa: Friedel Steyerin palkka oli kohonnut odotusten mukaan, ja ensimmäinen lapsi oli tulossa.
Sitä myöten oli siis kaikki niin kuin olla piti.
Mutta Friedel Steyerin elämänuran unelma oli vielä toteutumatta. Eikä ollut toistaiseksi tietoakaan hänen hartaan toiveensa täyttymisestä. Sillä kun hän kerran — noin vain ohimennen ja aivan huolettomasti — oli kysynyt johtajaltaan, eikö ollut tapana siirtää ansioituneita maaseutukaupunkikonttorien virkailijoita pääkaupunkiin, oli tämä vastannut varsin lyhyesti, ettei se ollut tapana. »Eikö poikkeustapauksissakaan?» Friedel oli udellut. Mutta siihen johtaja oli niin kuivasti ja pisteliäästi tokaissut, että »et kai vain sinä pidä itseäsi poikkeustapauksena», ettei tehnyt mieli jatkaa puhetta.
Kotitalossa oli tapahtunut sellainen muutos, että nuori pari nyt hallitsi samoja huoneita, joissa Frederique avioliittonsa aikoina oli emännöinyt, ja tuleva isoäiti oli jäänyt asumaan yksikseen pohjoispään kahta kamaria ja keittiötä, sillä Annakin oli jälleen saanut haltuunsa entisen valtakuntansa. Viimeksi mainittu asia olikin ainoa lohdullinen tässä Frederiquen elämänmuutoksessa, kun hänen Annan kautta silloin tällöin oli mahdollista saada ruokaan ja juomaan kohdistuva tahtonsa täytetyksi — hän söi nimittäin ateriansa poikansa ja miniänsä pöydässä —, mutta toiselta puolen harmitti, kun näki, miten nurinkurisesti asioiden annettiin luistaa, eikä päässyt mitään sanomaan. Tunsi itsensä tarpeettomaksi, vieläpä rasitukseksikin. Ja se teki katkeraksi; toi milloin kyyneleet, milloin vihan välkkeet silmiin.
Eivätkä kyyneleet enempää kuin välähtelytkään jääneet nuorelta rouvalta huomaamatta. Niin kauan kuin Helena Sofia vielä oli täysissä voimissa, puri hän vain huultaan eikä virkkanut miehelleenkään mitään anopin asenteesta. Mutta sen mukaan kuin raskaudentila alkoi käydä hermoille ja häiritä ruumiillisen hyvinvoinnin tasapainoa, kävi tilanne päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Pian oli miniänkin vuoro itkeä ja sulkeutua sänkykamariin keskellä päivää.
Eräänä päivänä, kun Friedel pankista tullessaan huomasi vaimonsa itkusta punehtuneet silmät, kysyi hän, oliko Helena Sofialla jokin suru, jota hän kantoi itsekseen, vai pelkäsikö hän sitä, mikä tulossa oli.
»Kuinka minä sitä pelkäisin? Ovathan sekä minun että sinunkin äitisi...»
Mutta siihen lause jäi kesken, ja itku nosti palan kurkkuun.
»Nyt sinun täytyy sanoa minulle, mikä sinun oikeastaan on.»
Silloin tuli tunnustus. Tosin Helena Sofia koetti käyttää varovaisia ja lieviä sanoja eikä suorastaan syyttänyt anoppiaan mistään. Mutta siitä huolimatta Friedel, joka tunsi äitinsä, ymmärsi vaimonsa järkytyksen ja arvasi täydelleen sen syyn.
Hän meni suoraapäätä äitinsä puolelle, meni, vaikka Helena Sofia pyysi ja rukoili, ettei hän sitä tekisi. (Sisimmässään miniä kuitenkin tunsi vähän voitonriemun tapaista iloa siitä, että anoppi oman poikansakin mielestä oli ansainnut nuhteet.) Lähes tunnin ajan Friedel Steyer viipyi äitinsä luona, suljettujen ovien takana, ja kun hän sieltä vihdoin tuli, tuli hän yksin ilmoittaen, ettei äiti sinä päivänä tullut aterialle.
Siitä Helena Sofia tuli aivan onnettomaksi:
»Friedel, Friedel, mitä sinä olet tehnyt...?»
»Olen tehnyt velvollisuuteni.»
»Mutta hän on sinun äitisi.»
»Sinä minun vaimoni.»
»Lasten pitää olla kuuliaisia vanhemmilleen.»
»Heidän pitää jättää isänsä ja äitinsä, kun he perustavat oman kodin.»
»Se on kauheaa.»
»Ei se ole kauheaa, korkeintaan kovaa... aluksi, mutta välttämätöntä, luonnonlaki. Vanhemmat vain unohtavat, että he itse omalta kohdaltaan aikoinaan ovat tehneet aivan samalla tavalla. Kun sanotaan, että äidinrakkaus on epäitsekästä, kaunistellaan tosiasiaa. Se on aivan yhtä itsekästä, toisinaan paljon itsekkäämpääkin kuin muukin rakkaus.»
He söivät ensimmäistä kertaa päivällistä kahden sen jälkeen kuin olivat omaan kotiinsa muuttaneet. Kuinka usein Helena Sofia olikaan toivonut sitä päivää ja kuvitellut, kuinka ihanaa olisi istua pöydässä kahdenkesken ja jutella vapaasti kaikista asioista kolmannen kuulematta ja sekaantumatta puheeseen! Mutta nyt, kun tämä toivo vihdoinkin oli toteutunut, esti alakuloisuus kuvitelman toteutumasta. Friedel istui ankaran ja suuttuneen näköisenä eikä voinut puhua muusta kuin äitinsä itsekkyydestä ja sitten taas vaieta. Ja Helena Sofia oli tuntevinaan onnettomuuden uhkan heidän päittensä päällä eikä uskaltanut ruveta puhumaan »heidän omista asioistaan». Näin tämä kiihkeästi odotettu onnen ateria muuttui katkeraksi pettymykseksi. Kun Anna tuli tuomaan jälkiruokaa pöytään, oli Helena Sofian ponnistettava kaikki voimansa pidättääkseen kyyneleitä puhkeamasta silmistään.
Mutta sen päivän jälkeen Helena Sofia sai olla rauhassa. Frederique tuli nimittäin vain aterialle ja meni taas heti niiden päätyttyä, ellei häntä nimenomaan pyydetty jäämään. Eikä häntä usein pyydetty, koska hän keitti itse kahvinsakin ja joi sen milloin yksikseen, milloin taas rouva Strandengin kanssa, joka nyt entistä vapaammin kävi kapteenskan luona.
Ei ollut kuitenkaan anoppi ainoa pettymys, minkä Helena Sofia oli kokenut. Oli muitakin. Oikeastaan koko avioliitto oli osoittautunut paljon arkisemmaksi asiaksi kuin miksi arat tyttöhaaveet sen olivat maalailleet. Enimmäkseen se oli vain käytännöllistä jokapäiväisyyttä, josta sadun hohde oli sangen kaukana, ja vain joskus pilkahti siihen sellainenkin päivänsäde, joka saattoi kullata jonkun häipyvän hetken sunnuntaiseksi, sadunomaiseksi... Aluksi tämä pettymys oli kauhistuttanut. Mutta sen jälkeen kuin lapsen tulo oli varmistunut, olivat ajatukset ja unelmat saaneet aivan uudet suunnat, jotka jälleen asettivat olemassaolon sovittavaan valoon.
Helena Sofia saattoi istua tuntikausia sänkykamarin ikkunassa haaveillen tulevaisuutta. Jos se oli poika — ja poikahan se tietysti oli! — näki hän lapsensa komeana nuorena miehenä, jolle maailma oli avoinna. Tavallisesti hän kuvitteli hänet upseeriksi, solakaksi, pitkäksi, kilisevin kannuksin ja kultaisin kaluunoin... Mutta toisinaan myös ylioppilaaksi — kuitenkin silloinkin pitkäksi, soreavartiseksi, tummatukkaiseksi ja palavasilmäiseksi... Kumpaisessakin tapauksessa maailmanvalloittajaksi, edellisessä miekalla ja sotilaallisella etevyydellä, jälkimmäisessä runoilijana ja nerona, jonka mustia kiharoita jo nuorena poeta laureatuksen seppele kruunasi...
Mistä lieneekään Helena Sofia saanut niin syvän kunnioituksen runoutta kohtaan, jota hän ei itse pienimmässäkään määrässä harrastanut, koska ei sitä ymmärtänyt. Kenties siitä, että jo nuorena tyttönä oli ihaillut J.J. Wecksellin kuvaa ja liikuttunut kyyneliin hänen järkyttävästä runoilijatarinastaan. (Samanlainen kohtalo ei tietenkään saanut eikä voinut tulla hänen poikansa osaksi, vaikka hänestä yhtä suuri runoilija tulikin.)
Upseeriunelman alkuperän Helena Sofia sitä vastoin tiesi varmasti, vaikka vain kahdenkesken itsensä kanssa (ja silloinkin punastuen) tunnusti, mistä se juonti juurensa. Nuoruuden ihastuksesta. Ensimmäisestä, vielä haparoivan epävarmasta, mutta sitä aidommasta. Sen kohteena oli ollut rakuunaupseeri, erään tyttöystävän veli, joka oli tullut joulua viettämään äitinsä ja sisarensa luo Helsinkiin ja kerran vienyt sisarensa kera Helena Sofiankin helppotajuiseen konserttiin Seurahuoneeseen ja tarjonnut suklaata kermavaahdon kanssa ja olisi vielä tarjonnut sherrycoblerinkin, jonka itse oli olkipillillä nauttinut, mutta Helena Sofia ei ollut tahtonut (taikka oikeammin: ei ollut uskaltanut, kun pelkäsi, ettei osannut kyllin sirosti ja äänettömästi olkipilliä käytellä). Komea mies! Helena Sofian tyttöihanteen mukainen. Niin kaunis, ettei sitä tahtonut voida uskoa todeksi. Univormun ruumiinmukainen syrtuutti, joka oli ulottunut sinisten housujen polviin asti, oli tehnyt täydellisen solakan vartalon, jonka hartiain miehekkyyttä kiiltävät olkaimet olivat sopivasti korostaneet. Oi, miten ylpeä Helena Sofia olikaan ollut astuessaan hänen rinnallaan saliin! Oli onneksi sattunut hänelläkin olemaan sievä leninki, viininpunainen ja hameessa hienot pliseeraukset. Mutta kun Kajanus oli kumartanut kiitostaan tuloaploodista, oli kornetti kumartunut naistensa puoleen ja hienosti hymyillen kysynyt, olivatko nämä ennen nähneet Kristusta hännystakissa. Mutta siitä ei Helena Sofia ollut pitänyt, ja kavaljeeri oli huomannut hänen otsansa pienet pystysuorat rypyt mustien silmäkulmien yläpuolella ja kiirehtinyt selittämään: »Hyvä neiti Lavander, teidän madonnankatseenne saa yksin syntisenkin ihmisen pakostakin ajattelemaan raamatullisia asioita». Vaikkei olisi pitänyt Helena Sofian siitäkään lauseesta pitää, ei hän ollut voinut mitään sille, että se oli miellyttänyt häntä niin suuresti, että hänen oli täytynyt heti kotiin tullessaan mennä suoraapäätä peilin eteen katsomaan, oliko hänellä todellakin madonnankatse. Ja olihan se. Ei hän mahtanut sille mitään, ei voinut itsekään ilmeistä tosiasiaa kieltää. Ja siitä hän oli ollut hyvin iloinen. Vielä muutamia kertoja sen konsertin jälkeen hän oli tavannut kornetin — kerrankin he olivat kävelleet Espiksen kahdenkesken kahteen kertaan edestakaisin — ja huomannut selvästi, ettei tämä ollut muuttanut mieltään hänen katseensa madonnamaisuudesta. Mutta sitten upseeri oli matkustanut rykmenttiinsä ja siihen satu oli loppunut. Yksinäisinä iltahetkinään, vieläpä toisinaan korkealla konttorituolillaankin, oli Helena Sofia monesti yllättänyt itsensä ikävöimästä kornettiaan ja näkemästä hänestä suloisia, kainoja tyttöunia... Mutta vähitellen tietysti ikävä oli haihtunut ja unetkin käyneet yhä epäselvemmiksi. Joskus oli sentään kuume noussut, kun sisaren välityksellä oli tullut terveisiä. Sitten kornetti oli mennyt kihloihin rikkaan kauppiaan tyttären kanssa, mitä lieneekään ollut venäläistä sukuperää, ja kuuleman mukaan lihava ja komea. Ja silloin Helena Sofia oli ymmärtänyt, että satu hänen kohdaltaan oli katkennut köyhyyden tähden. Upseerielämä ei ollut tanssia ruusuilla, ellei okaita voinut katkaista kultasaksilla. Hänen laistensa konttorityttöjen ei ollut kurkotettava korkeisiin kuusiin — he kapsahtivat kuitenkin aina vain vaatimattomiin katajiin.
Ja Friedel Steyer oli sittenkin katajaksi sangen kunnioitettava...
Helena Sofian lohdutellessa itseään tällaisilla haaveiluilla lohdutti Frederique itseään uudella uskonnollisella harrastuksella.
Hovineuvoksetar Strandeng oli eräänä iltana saanut hänet mukaansa vapaakirkollisten rukoushuoneeseen, jossa oli saarnannut nuori ja punaposkinen saarnaaja, nimeltä David Davidsson, joka varsin suuressa herättäjän maineessa eritoten tietyn ikärajan ylitse astuneiden neitojen ja leskien piireissä. Eikä ollut Frederiquekään kauan kuunnellut nuorekasta ja koreakukkaista julistusta, niin jo oli saanut piston omaantuntoonsa. Ei tosin vielä sen kipeämmin kirvelevää kuin neulankärjen osuma, mutta se oli kuitenkin riittävä mielenkiinnon herättämiseksi saarnamiehen huulten hunajaan ja poskien punaan. »Kokouksen» jälkeen oli ollut kahvitarjoilu sivuhuoneessa, ja siellä oli Frederique päässyt osalliseksi persoonallisesta tuttavuudesta, mikä yhä oli hänen mielenkiintoaan vahvistanut. Silmiinpistävän selvästi oli myös David Davidsson puolestaan osoittanut, että hän pani suuren arvon kapteenskan käynnille ja toivoi saavansa hänestä lampaan omaan laumaansa, ehkäpä oikein kellokkaan, joka johti muun lauman kulkua paimenen perässä.
Ja niin tapahtuikin, ettei David Davidsson ollut turhia toivonut.
Joka sunnuntai ja joka keskiviikkoilta nähtiin siitä lähtien etupenkissä Frederique Steyer hartaana kuuntelemassa, niin hartaana, että voi sanoa hänen suorastaan poimineen jokaisen sanan, joka Davidin sangen täyteläisiltä ja pehmeästi kosteilta huulilta vierähti heleän ja hiukan makean saarnaäänen kannattamana salin täyttävän sanankuulijakunnan joukkoon. Eikä siinä kyllin. Frederique, joka toistakymmentä vuotta oli ollut merimieslähetyksen ompeluseuran sieluna ja johtavana voimana, erosi siitä aivan odottamatta perustaakseen vapaakirkollisen ompeluseuran ja ryhtyäkseen sen sieluksi ja johtavaksi voimaksi.
Kun joku kapteeninleski ihmetteli Frederiquelle hänen äkillistä mielenmuutostaan ja työalan vaihtoaan, vastasi tämä:
»Mikä on merimieslähetys nykyään? Hengetön virasto, joka hankkii papeille leipäpaikkoja, yhtä hengetön ja virallisen muodollinen kuin meidän valtionkirkkomme ja sen niin sanotut sielunpaimenet, joiden pääharrastuksena on lihavien kymmenysten kokoaminen ja sen tulen sammuttaminen, jonka elävä uskonto ja oikea Jeesuksen seuraaminen sieluihin sytyttää. Tulisitpa kerran meidän ompeluseuraamme, niin näkisit, minkä palon hehkuva henki aikaansaa. Kun meidän ommellessamme David Davidsson kauniilla äänellään lukee valittuja kohtia omasta saarnakirjastaan, joka toivottavasti kohta saadaan painostakin ilmestymään, tai jonkun muun suuren ja väkevän hengen miehen teoksesta, ja kun hän sitten höyryävien ja hyvälle tuoksuvien kahvikuppiemme — me käytämme siellä meidän ompeluseurassamme mainiota Javan ja Laguaran sekoitusta emmekä pane joukkoon papuakaan Rioa, jolla siellä merimieslähetyksessä kahvi kerrassaan pilataan —, niin, kun paimenemme puhuu sydämeen käypiä sanojaan, niin pitää olla kivi sydämenä, ellei siihen saarnaan sula.»
Tietysti yhteiset asiat ja puuhat lähensivät seurakunnan etevimmän naisjäsenen sen paimeneen, eikä viipynytkään kauan, ennen kuin David Davidsson alkoi ilmestyä kolmanneksi kahvinjuojaksi Frederique Steyerin kamariin. Ja kun hän punaposkisena ja valkohampaisena ja sinisilmäisenä istui sohvassa hovineuvoksettaren vieressä ja vei kupin huulilleen matkimattoman sirolla kädenliikkeellä, pikkusormi suoraksi ilmaan ojennettuna, täytti Frederiquen (Davidsson äänsi kyllä nimen: Frederikuu, mutta ei sekään asiaa muuttanut) varsin autuas onnentunne. Hänestä tuntui, että elämä taas oli saanut tarkoituksen ja oli elämisen arvoista. Ja kun hän se tunne rinnassaan tarkemmin katseli David Davidssonia — eikä hän sitä aivan harvoin tehnyt — löysi hän saarnamiehestä piirteitä, jotka muistuttivat yksin Carl Saxaakin... Tietysti kuitenkin vain sillä tavoin, että Davidssonin punaposkinen valoisuus edusti saman miehisyyden lempeätä evankeliumia, jonka synkeätä lakia mustakulmaisen Lentävän Hollantilaisen oli katsottava edustaneen. Mutta kun Frederique nyt vanhojen päiviensä viileydessä vertasi toisiinsa lakia ja evankeliumia, löysi hän jälkimmäisen läsnäolosta lohdullisempaa tyydytystä kuin edellisen muistosta.
Friedel ei sietänyt Davidssonin laupeaa olemusta, jota hän ei ollut voinut välttää, kun oli pari kertaa sattunut pahaa aavistamatta tulemaan äitinsä luo parahiksi kahvitarjoilulle. Ja kun Friedel Steyerin tapoihin ei kuulunut pistää vaatimattomintakaan kynttilää vakan alle, ei hän jättänyt äitiäkään epätietoiseksi siitä, mitä ajatteli lohduttajasta. »Laupea lammas», hän sanoi, »laiska loinen, joka on keksinyt mukavan elinkeinon... Sivelee sanansa siirapilla ja valuttaa huuliltaan hunajaa tahmeaksi balsamiksi vanhojen sydänten haavoihin, jotka eivät enää kestä väkevämpää rakkautta.» On aivan ymmärrettävää, että Frederique kauhistui näin armottomia sanoja, sitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tulivat hänen oman ja ainoan lapsensa suusta. Mutta hän vakuutti heti itselleen, etteivät ne olleet itsestään hänen poikansa huulille tulleet, vaan olivat olleet säkissä ennen pussiin pääsyä. Ja säkki oli tietysti miniä — »johan tuo on aivan säkin näköinenkin», eksyi anoppi kaiken naisellisuutensa unohtaen ajattelemaan — sillä hän oli kerta kaikkiaan kaiken pahan alku perheessä.
Frederique erehtyi kuitenkin pahasti. Helena Sofialla oli nyt muuta ajattelemista. Ja sitä paitsi hän oli sangen tyytyväinen anopin uuteen harrastukseen, joka antoi hänen jäädä huomioitten ja huomautusten ulkopuolelle. Tosin Davidsson Helena Sofiankin mielestä oli tympäisevän makean näköinen, mutta hän oli jo oppinut sen, ettei koiraa ole karvoihin katsominen, eikä pukenut mielipiteitään sanoihin. Ei edes silloin, kun Friedel ivasi Davidssonia ja teki pilaa äitinsä ihastuksesta punaposkiseen maitopartaan, Helena Sofia sanonut mitään, vaan ajatteli, että hänellehän oli aivan yhdentekevää, minkälainen ukkosenjohdatin oli, kun se vain virkansa toimitti.
Mutta Frederiquen ihastus oli vilpitön ja suuri. Davidsson oli tuonut hänen elämäänsä sellaisen hurmion, jollaista siinä ei ollut aikaisemmin ollut, ja se oli sitäkin täydellisempi, kun sydämen onni taivaallisessa näkökulmassa aateloitui sielun autuudeksi. Jos Frederiquellä olisi ollut mahdollisuuksia, olisi hän varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin Davidssonin maallisenkin aseman parantamiseksi, se kun oli niin heikko, että saarnaaja parka oli kahdesta paikasta karkotettu maksamattoman vuokran takia, ennen kuin hänelle vihdoin oli saatu hankituksi vakinainen asunto erään sellaisen uskonsisaren talosta, että siellä pitkämielisyys kesti kaikki ne koetukset, jotka johtuivat liian pienten kolehtien ja niukkojen rakkaudenlahjojen rajoittamista saarnatuloista. Mutta Frederiquellähän ei ollut edes niitä mahdollisuuksia, joita oli puheena olevalla uskonsisarella, joka ilomielin saattoi antaa uhrilahjansa, kun tiesi kuitenkin loppujen lopuksi vuokrana saavansa rahat takaisin. Niin rajoittui Frederiquen osuus Davidssonin elämänpolun tasoittamisessa kahvi- ja teetarjoiluun (runsaan leivän, usein maukkaitten voileipienkin kanssa) ja siihen puuhakkaaseen toimintaan seurakunnan asioissa, jolla hän todisti uskollisuuttaan sielunpaimenta kohtaan, minkä uskollisuuden hän, kuten moni muukin hänen kehitysasteensa saavuttanut nainen, käsitti ja käsitytti uskoksi.
Ja tällainen käsitys oli epäilemättä onneksi sekä Frederiquelle että Davidssonille.
8.
Helena Sofian ensimmäisestä lapsesta ei tullutkaan poikaa, vaan alun neljättä kiloa painava tyttö.
Ja tytöstä tuli isän kultasilmä ja äidin kaikki kaikessa, vaikka hänen sukupuolensa aluksi tuottikin pienen pettymyksen. Kuta yksilöllisemmiksi tuon pienen käärön piirteet alkoivat muodostua, sitä rakkaammaksi kävi avuton olento äidille ja sitä määrätietoisemmiksi kävivät äidin unelmat lapsen tulevaisuudesta. Hieno ja ylhäinen hänestä piti tulla, sileää piti hänen taipaleensa olla, silkin piti kahista hänen ympärillään ja palvelijain kumartaa syvään — yksin Annankin —, kun hän ohitse kulki. »Prinsessa Tähtisilmä... ja ehkäpä hyvinkin hänen komeutensa huomasi joku ruhtinas, ainakin kreivi...» Ja jo näki Helena Sofia kätkyessä makaavan punakasvoisen pienokaisensa, jonka rypyt eivät vielä olleet ehtineet siloittua, säteilevänä morsiamena, myrttikruunun asemesta kultakruunu päässä ja monen metrin pituinen kiiltävä silkkilaahustin perässään, kun hän kulki kirkon pääkäytävää kohti alttaria urkujen salaperäisesti humistessa juhlallista hymnin säveltä...
Kun tytär ristittiin, annettiin hänelle Helena Sofian vaatimuksesta nimeksi Margherita, sen eteen kun sopi arvonimeksi kreivitär, vieläpä ruhtinatarkin.
Oli Friedelkin kiintynyt pikku tyttöönsä, mutta silti hän toivoi itselleen poikaa nimensä perijäksi ja sukunsa jatkajaksi. Se oli hänelle, kuten niin monelle muullekin huomaamattomuudessa ahertavalle miehelle, jonkinlainen kunnia-asia: vaikkei Steyerin nimi erityisen loistava ollutkaan, piti sen kuitenkin jäädä elämään.
Myöskin Frederiquen lähensi poikansa perheeseen lapsen hänessä herättämä isoäidin ylpeys. Ainoa nöyryytys tässä ylpeydessä oli se, ettei Davidsson kelvannut kastetta toimittamaan, vaan sitä varten oli turvauduttava valtiokirkon pappiin. Mutta Frederique korjasi tämän ilmeisen vääryyden sillä, että pyysi ja tietysti saikin Davidssonin ristiäispäivän iltakokouksessa pitämään esirukouksen äsken kastetun puolesta, sillä hän uskoi, että oikeassa hengessä ja oikean miehen suussa pidetty esirukous oli omansa oikaisemaan vääränkin profeetan toimitukset.
Mutta Friedelin pojan saamisen kaipuu sai aikaan sen, että Margherita jo vuoden perästä sai sisaren.
Tällä kertaa tyttö painoi puolta kiloa vähemmän kuin edellisellä kerralla ja sai nimen Marianne, koska hänestäkin tietysti piti tulla hieno nainen, vähintään paronitar.
Mutta sitten kului kokonaista kolme vuotta, ennen kuin kolmas tytär syntyi. Ja hänen nimekseen tuli Eleonora, sillä sinä vuonna puhuttiin sanomalehdessä paljon Eleonora Dusesta ja Helena Sofia luki tarkkaan lehdet, kun ei kielen takia voinut lukea Cooperin teoksia, jotka, kuten tiedämme, muodostivat talon perintökirjaston. Ei hän kuitenkaan hetkeäkään toivonut tyttärestään näyttelijätärtä, sillä kuuluisakin taiteilija oli kuitenkin aina taiteilija ja sellaisena enemmän tai vähemmän epäilyttävä olento niin siveellisessä kuin yhteiskunnallisessakin merkityksessä, mutta nimi oli vain nimenä iskeytynyt hänen muistiinsa. Ja se sopi käytettäväksi sitäkin paremmin, kun ei peräkkäisistä lapsivuoteistaan lopen väsynyt äiti enää jaksanut nuorimmalleen unelmoida edes määrättyä tulevaisuutta, vaan oli pakotettu jättämään sen asian täydellisesti kohtalon huomaan.
Ja sitten kuluivat vuodet ja lapset kasvoivat iässä ja vähin viisaudessakin.
Mutta Friedel Steyer ei unohtanut unelmaansa perheensä lisäytyessäkään, vaan piti luonteelleen ominaisella itsepintaisuudella kiinni suunnitelmastaan, jonka toteutumiseen hän kaikista vastuksista huolimatta luotti yhtä vuorenvankalla uskolla kuin hänen äitinsä aikoinaan oli luottanut punaposkisen Davidssonin julistukseen.
Sillä vähän ennen Frederiquen kolmannen lapsenlapsen syntymistä oli Davidsson raukka menettänyt niin täydellisesti uskollisten seurakuntalaistensa luottamuksen, että hänen oli täytynyt muuttaa muille markkinoille (ja kuuluikin jo sangen huomattavalla menestyksellä nyt kylvävän ympärilleen herätyksen siemeniä jossakin Itä-Suomessa). Saarnaaja oli nimittäin sattunut rakastumaan kuvernöörin sisäkköön, mikä tuskin sinänsä olisi ollut aivan anteeksiantamatonta, vaikka kaikkein ankarimmat seurakuntalaiset kyllä pitivät jo sitäkin luvattoman hedelmän maistelemisena, arvellen palvelijattaren — olkoonpa vaikka kuvernöörin — sopimattomaksi saarnamiehen morsiameksi. Mutta lopullinen romahdus tapahtui kuitenkin vasta, kun tämän maallisen rakkauden peräti inhimillinen luonne paljastui esikoisen syntyessä kuuden kuukauden ennätysajassa. Ja kun ei papinkaan kohdalta voitu muuttaa enempää luonnon kuin Mooseksen lakia, lankesi tuomio armotta.
Oli luonnollista, että Frederiqueä tämä tapaus järkytti varsin väkevästi. Ja kun vielä Friedelillä oli sydäntä koettaa lohdutella äitiään sillä raamatun sanalla, joka vakuuttaa, että parempi on naida kuin palaa, niin huudahti Frederique, että pitää toki opettajan ja sielunpaimenen tietää naida aikanaan eikä kokonaista kolmea kuukautta liian myöhään.
(Kun seurakuntalaisten tuomio jo oli langennut ja Frederique etunenässä oli vaatinut Davidssonin lähtöä paikkakunnalta, tuli kyllä ilmi — sen pitkämielisen uskonsisaren välityksellä, jonka luona saarnaaja vielä naimisiin mentyäänkin oli saanut asua — eräs lieventävä asianhaara: Davidsson ei muka ollut ajoissa saanut tietää, millä kannalla asiat olivat, vaan kuvernöörin Hilma oli salannut tilansa mahdollisimman kauan, saadakseen — kuten mainittu uskonsisar, ei ilman mustasukkaisuuteen vivahtavaa katkeruutta äänessään, väitti — sulhasen niin lujasti pauloihinsa, ettei peruutuminen enää ollut mahdollista, mutta tätä seikkaa, joka kenties aikanaan esitettynä olisi voinut siirtää tuomion Davidssonin niskoilta Hilman niskoille, ei enää otettu huomioon, kun uusi saarnamies — ja tällä kertaa varmuuden vuoksi jo vanhempi ja valmiiksi perheellinen — oli saatu jatkamaan Davidssonin kylvöä.)
Kaiken tämän tapahtuessa Friedel työskenteli kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä sitkeämmin oman suunnitelmansa toteuttamiseksi. Hän oli tehnyt työnsä pankissa, taikka oikeastaan molemmissa pankeissa, niin suurella huolellisuudella ja tarkkuudella, että oli saavuttanut esimiestensä ehdottoman luottamuksen, vieläpä ihailunkin, mikä ilmeni mm. niistä kiittävistä lausunnoista, joita hänestä eri tilaisuuksissa annettiin. Eikä näitä lausuntoja jätetty vain tilapäisluontoisiksi tunnustuksiksi, vaan ne saatettiin laajempienkin piirien, kuten johtokuntien ja hallintoneuvostojen tietoon, mikä taas edesauttoi Friedel Steyerin pyrkimystä päämaaliin. Ensimmäinen kouraantuntuva todistus oli johtajanpaikan tarjous läheiseen pikkukaupunkiin perustettavaan sivukonttoriin. Tarjous oli tietysti mairitteleva, ja Friedelin esimies ei osannut laata ihmettelemästä ehdokkaan kieltävää vastausta. Mutta Friedel Steyer laski itsekseen — ja arvatenkin aivan oikein — että jos hän menee, on hänen jäätävä sinne loppuiäkseen, koska paikkakunta on niin pieni, ettei siellä millään tavalla voi saada hyvääkään työtä huomatuksi. Entisessä paikassa sitä vastoin kasvavat ansiot korkoa virkavuosina siksi silmiinpistävällä tavalla, että niihin sopivan tilaisuuden tullen voi sopivalla tavalla vedota.
Ja tulikinhan se sopiva tilaisuus, kun sitä tarpeeksi kauan ja kärsivällisesti oli odottanut. Tuli nimittäin pankin keskusjohtokunnasta eräs jäsen tarkastuskäynnille, ja kun hänellekin johtaja lauloi apulaisensa ylistystä, minkä tarkastaja kirjojen ja paperien mallikelpoisuudesta itsekin totesi aiheelliseksi, niin huomautti tämä, että siellä pääkonttorissakin tarvittaisiin Steyerin tapaista kamreeria, nykyinen kun oli vähän kivulloinen ja kaipasi rauhallisempaa paikkaa. Oli luonnollista, että tämä huomautus sytytti tulen Friedelin haaveitten tappuroihin. Mutta tietysti hän oli kyllin viisas salaamaan halunsa hehkun ja antoi vain sellaisen sanan pudota huuliltaan, että kenties hän voisi ajatella muuttoa, jos pääkonttori häntä todellakin tarvitsi, vaikka muutto luonnollisesti tuottaisikin erinäisiä vaikeuksia ja lisäkustannuksiakin.
»Kustannuksethan kyllä ehkä voitaisiin jollakin tavoin järjestää», vastasi siihen tarkastaja, »mutta ymmärränhän minä, että uusi ympäristö ja paljon vaativammat olot ehkä arveluttavat sitä, joka on pikkukaupungissa syntynyt ja koko elämänsä elänyt...»
Mutta se puhe ei ollut lainkaan Friedel Steyerin mieleen, joka paloi pois pikkukaupungista juuri siksi, että se piti suurkaupunkia ainoana ihmisarvon mukaisena asuinpaikkana. Ei hän kuitenkaan millään tavalla osoittanut mieltään, vaan sanoi aivan rauhallisesti:
»En minä sitäkään ajatellut, sillä minulle on aivan yhdentekevää, minkälaisessa ympäristössä työni teen, vaan sitä, että minulla täällä on oma talo, jonka olen isältäni perinyt, ja se on tietysti etu, joka tuloissa on otettava huomioon.»
»Luonnollisesti», myönteli pääkaupunkilainen, »mutta otetaanhan palkassa kuitenkin huomioon helsinkiläisten vuokrien kalleus.»
Friedel Steyer ajatteli itsekseen, että kyllä taisi olla huonoa sekin huomioon ottaminen, sillä tiesihän hän liiankin hyvin, ettei pankeissa ajateltu muiden tuloja kuin johtajien ja osakkeenomistajien ja työvoima ostettiin mahdollisimman huokealla, jotta tantiemit ja osingot saatiin nousemaan. Mutta hän ajatteli tämän ajatuksensa hyvin hiljaa, kuten yleensä kaikki ne ajatukset, jotka saattoivat jollakin tavoin sisältää esimiesten ja isäntien arvostelua. Siksi hän vain nyökkäsi ja antoi tarkastajan tulkita nyökkäyksensä miksi tahansa, vaikkapa myöntymykseksi.
Viimeistä iltaa kaupungissa ollessaan oli tarkastaja kutsuttu illallisille paikallisen johtajan kotiin. Siellä oli muitakin vieraita, kauppaneuvoksia, konsuleita ja kaupungin pomoja, mutta myös Friedel Steyer, joka tunsi arvonsa kasvavan, kuten aina ollessaan viran ulkopuolella paikkakunnan silmäntekeväin parissa. Häntä mairitteli sanomattomasti joka kerta, kun joku mahtimies heitti hänelle vuorosanan, vaikkapa se sitten olisi koskenut vain ilmaa, eikä hän lainkaan huomannut (taikka ei ollut huomaavinaan) äänensävyn alentuvaisuutta, vaan kuvitteli sen aivan samanlaiseksi, yhtä arkiseksi ja huolettomaksi, kuin sen, jolla kauppaneuvokset ja konsulit keskenäänkin juttelivat. Mutta kun illallisten aikana itse keskusjohtokunnan jäsenkin osoitti hänelle sen huomion, että kohotti häntä kohden punaviinilasinsa, ei hän voinut estää punaa nousemasta poskilleen. Eikö se nyt ollut varma merkki siitä, että hänestäkin tuli pääkaupunkilainen? Ja niin lenteli hänen riemusta huumaantuneiden aivojensa lävitse sellainenkin ylpeä ajatus, että luonnollisesti pienessä maassa kaikki kyvyt keskitetään pääkaupunkiin, joka on asiain keskus kaikilla elämän aloilla.
Sen illan jälkeen Friedel Steyer uneksi joka yö unelmansa toteutumisesta ja odotti joka postissa kirjettä, jossa keskusjohtokunta kutsuisi hänet pääkonttorin kamreeriksi.
Kun hän iltaisin tuli sänkykamariin, josta tytöt jo olivat muuttaneet omaan lastenkamariin, mutta jossa vielä viipyi epämääräinen märkien lastenriepujen tuoksu niiltä vuosilta, joina siellä pienokaiset kapaloitiin, ummisti hän silmänsä riisuessaan vaatteita yltään, kuvitellakseen olevansa pääkaupunkilaisessa asunnossa, jossa oli sähkövalo, kylpyhuone ja muut mukavuudet, niin ettei tarvinnut juosta halki kaupungin saunaan eikä pakkasella kiivetä pihan perälle asialleen... Mutta selvemmin hän näki itsensä pääkaupunkilaisena sunnuntaikävelyllään, jotka hän mielellään suuntaisi kaupungin ulkopuolelle. Silloin hän kuvitteli paenneensa katujen ihmisvilinää maaseudun rauhaan, ja rauha tuntui vaihteen vuoksi sanomattoman ihanalta sille, joka muka aret kaiket eli kuumeisimman elämän keskellä ja meni minne tahansa aina joutui väkevästi sykkivien valtasuonten virran reskelle...
Sellaisia unia Friedel Steyer näki omista unistaan.
Ei hän niistä kuitenkaan muille mitään virkkanut, ei edes vaimolleen. Kerran hän vain oli Helena Sofialta kysynyt, mitä tämä sanoisi, jos tulisi muutto Helsinkiin. Mutta vaimo oli vain väsyneesti hymähtänyt, että samahan oikeastaan oli, missä ihminen elinpäivänsä vietti ja työnsä teki.
No, Helena Sofia olikin niin väsynyt. Oli ilmeisesti niin heikkoa lajia, että jo kolmas lapsivuode oli tehnyt lopun voimista. Sitä paitsi oli ilmennyt jokin sisäinen vika, josta eivät lääkäritkään olleet oikein selvillä — ehkäpä sitten pääkaupunkilaiset tiedemiehet senkin asian kykenisivät parantamaan ja tietysti kykenivätkin, niin että olihan jo siltäkin kannalta suotavaa, että muutto tuli mahdollisimman pian.
Mutta vaikkei Helena Sofia ollutkaan sitä miehelleen tunnustanut, oli tuo pieni viittaus muuton mahdollisuuteen hänessäkin sytyttänyt uusien unelmien palon. Ei hän kuitenkaan tahtonut uneksia omaan laskuunsa, vaan tyttäriensä puolesta — ja tietysti unelmat olivat samoja haaveita, joita hän oli hautonut mielessään kahta vanhinta lastaan kapaloidessaan ja nukutellessaan, niitä kahta, joilla olivat kreivittärille ja paronittarille sopivat nimet. Ja koska Helena Sofia ennen avioliittoaan oli elänyt pääkaupungissa, osasi hän antaa unelmilleen varmemmat ääriviivat ja välittömämmän paikallisvärin kuin Friedel, joka siellä vain kerran oli pikimmiltään pistäytynyt. Helena Sofia tunsi aivan selvästi sieraimissaan sataman kivihiilentuoksun, jota lehahteli Senaatintorille saakka, kun ihmiset seisoivat odottamassa morsiusparin ja häävieraitten saapumista Nikolainkirkkoon; hän tunsi suntion kasvonpiirteet, kun tämä kumartaen piti ovea auki morsiamen astuessa isänsä käsivarressa kirkon kynnyksen ylitse; hän tunsi urkujen äänen, kun ne alkoivat soida Mendelsohnin häämarssia; ja vihdoin hän tunsi itsensä istumassa kuorissa kultaselustaisessa nojatuolissa vanhan kreivin vieressä... Entä sitten juhla-ateria Seurahuoneessa: pitkät pöydät marmorijalustaisine kynttelikköineen, hohtavan valkoiset pöytäliinat taustana tummanpunaisille Nizzan ruusuille ja kiiltävälle hopealle ja kimalteleville laseille... ja sitten tuo merkillisen kiihoittava ravintola-ilmanala, jota Helena Sofia ei milloinkaan ollut tuntenut niin hurmaavaksi kuin silloin, kun hän komean kornettinsa rinnalla oli astunut saliin. Mitähän kieltä vanha kreivitär puhui? Saattoihan hyvinkin olla ulkomaalainen. Ja entäpä jos sulhanen olikin ruhtinas? Silloin olivat tietysti vihkiäiset sekä venäläisessä että luterilaisessa kirkossa. Venäläisen kirkon kullankiillossa ja pistävässä pyhän savun tuoksussa Helena Sofia oli ollut vain kerran ja pää oli tullut kipeäksi, mutta koreaa ja juhlallista siellä oli ollut, ja kun hän oli tullut ulos kirkosta, olivat kanuunat paukkuneet Rahapajan mäellä, sillä oli ollut pääsiäisyö. Ja niinpä kuvitteli hän mielessään, että kanuunat paukkuisivat silloinkin, kun hänen tyttärestään tulisi ruhtinatar. Tykkien juhlallinen jyske tuntui jollakin tavoin sovittavan sitä seikkaa, että vihkiminen suoritettiin hospodi pamiiluita hokien ja kitkerässä savussa eikä suorasukaisen luterilaisen kaavan mukaan ja aivan mutkattomasti Herran siunausta rukoillen. Helena Sofia vaistosi nimittäin koruttoman yksinkertaisessa sielussaan, että savuun ja kultaan ja koreihin pyhimystenkuviin ja niiden edessä palaviin pienoiskynttilöihin sisältyi pakanallista taikauskoa, joka ei ollut sopusoinnussa kymmenen käskyn kanssa, ja niitä Helena Sofiakin tahtoi noudattaa, vaikk'ei ollutkaan erityisen uskonnollinen muulloin kuin ylimaallista apua kaivatessaan ja vaikka joskus oli pistäytynyt povarinkin luona, kun oli sattunut saamaan luotettavan tulevaisuudenkatsojan osoitteen. Mutta joka tapauksessa hän tahtoi olla oikeaoppinen luterilainen, koska muuta tietä ei hänen vakaumuksensa mukaan taivaaseen ollut. Siksi oli välttämätön kanuunain pauke, joka ikäänkuin teki tyhjäksi vihkimismuotojen harhaoppiset menot. Ja kuitenkin tiesi hän anoppinsa pitävän miniäänsä nimikristittynä — oli Frederique sen kerran sanonut hänelle vasten kasvojakin. Niinkuin muka hän itse olisi muuta. Tiesihän sen jo siitäkin, ettei enää käynyt läheskään joka kokouksessa vapaakirkollisten rukoushuoneessa ja oli jo jättänyt ompeluseurankin omiin hoteisiinsa, kun ei makeaäänistä ja punaposkista Davidssonia enää ollut, vaan oli tyydyttävä kuivakiskoisen Fredrikssonin peltiääniseen postillanlukemiseen; kertoivat sitä paitsi kahvinkin siellä huonontuneen, olivat tietysti ruvenneet panemaan joukkoon halpaa Rioa...
Mutta Helena Sofia uneksi eteenpäin... Saattaisihan olla, että vielä vanhoilla päivillään joutui johonkin palatsiinkin, komeaan ja suureen, sellaiseen, jollaisista täti Svedelius hyvällä tuulella ollessaan oli hänellekin kertonut Nevan kauniitten ja hienojen rantakatujen vierillä olevan... Siellä vain istuisi ja antaisi lakeijojen ja kamarineitojen palvella itseään ja joskus ottaisi sitten kansallispukuiselta, korkeapoviselta imettäjältä lapsenlapsensa syliinsä vähäksi aikaa... Joka päivä ajettaisiin myös pienelle ajelulle, talvisaikaan kahden korskuvan orlovilaisen vetämässä ja sinisen verkon suojaamassa kasanilaisessa reessä, jonka pukilla istuva parrakas ajomies olisi lihotettu mahtavaksi kuin talo, kesällä taas keveästi kumipyörillään Nevskin puupermantoa liukuvissa rattaissa. Ja aina väliin pysähdyttäisiin jonkin loistomyymälän eteen ja sieltä rientäisi syvään kumartava kauppapalvelija auttamaan alas ajopeleistä... Kun sitten tultaisiin kotiin, olisikin aika pukeutua silkkiin, mustaan tai harmaaseen, päivällistä varten, joka tarjottaisiin yhtä juhlallisesti, olipa läsnä vieraita tai vain kotiväki koolla. Miltähän mahtoikaan maistua kaviaari ja sampanja? Ehkäpä joskus näkisi jossakin sen kornetinkin, niin, johan se taitaisi olla ratsumestari, jotta voisi kutsua sen käymään tervehtimässä. Silloin saisi polvihousuinen ja valkovanttuinen lakeija tuoda punaiseen kabinettiin sherrycoblerin hopeatarjottimella... Olisi se vähän toisenlaista elämää kuin tämä nykyinen, joka oli yhtä samaa päivästä päivään, työn tekemistä ja säästämistä ja sellaista hiljaista nuhjustamista, jolle oli vaikea keksiä mitään muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin lasten saaminen täysikasvuisiksi ja sitten avioliiton avulla toisenlaisiin oloihin.
Eiväthän Steyerit ottaneet osaa siihenkään seuraelämään, jota pikkukaupungin oloissa oli. Ei ollut varaa. Eikä vähäpätöisen pankinvirkailijan olisi sopinut, jos varatkin olisivat sallineet, seurustella muiden kuin vertaistensa kanssa. Oikeastaan olivat Svedeliukset ainoat — serkutkin olivat jo täysikasvuisten kirjoissa — jotka heillä kävivät ja joiden luona he kävivät, ja sitten oli vielä muutama nuorempi rouva, joka joskus pistäytyi kahvilla ja jonka luona Helena Sofiakin vuorostaan jonkin kerran vuodessa kävi. Mutta siihen seurustelu supistui — lukuun ottamatta tietysti pankinjohtajan vuotuista loppiaispäivällistä, johon Helena Sofia aina meni hyvin väkinäisesti, koska tunsi olevansa siellä ikäänkuin armosta ja nauttimassa hyväntekeväisyyttä — sillä iltamiin ja tanssitilaisuuksiin, joihin he avioliittonsa ensi aikoina joskus olivat ottaneet osaa, eivät he esikoisen maailmaantulon käytyä silmiinpistäväksi tosiasiaksi enää olleet menneet. Vain konserteissa Friedel vieläkin kävi silloin, kun niitä oli, pari kolme kertaa vuodessa, mutta Helena Sofia ei välittänyt enää niistäkään. Oli niin vaivatonta, kun ei missään näyttäytynyt, ei tarvinnut vaatteitakaan, jotka veivät paljon rahaa, ja sitä paitsi kolme lasta vaati äidiltä, joka ne yksin hoiti, sekä aikaa että voimia, joita viimeksimainittuja Helena Sofialla ei liikoja ollut. Oli nimittäin hänestä itsestäänkin tuntunut, että häneltä veto oli ollut lopussa, niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin, mutta nyt oli taas elämänhalu ikäänkuin herännyt ja sen mukana ruumiillinenkin vointi vähän parantunut.
Mistä se johtui? Siitäkö, että lapset alkoivat varttua ja ihmistyä, niin että heistä jo saattoi olla seuraakin eikä vain vaivaa ja vastuksia? Vai siitäkö, että Friedel oli tullut maininneeksi tuon Helsinkiin muuton mahdollisuuden? Sillä vaikka asia olikin aivan ohimennen sanottu, tiesi Helena Sofia, ettei hänen miehensä olisi niinkään paljon siitä virkahtanut, ellei siinä asiallista pohjaa olisi ollut. Oh, hän tunsi Friedelin! Haaveet ja haihattelut olivat hänelle olemattomia. Järkevä, järkevä... ja aina vain järkevä! Oli niin paljon tuota huudettua järkevyyttä, että se toisinaan oli ollut tehdä Helena Sofiasta aivan onnettoman, se kun oli säälittä repinyt siekaleiksi nekin vähäiset alkuaikojen haaveet, joita hän oli kehdannut (ja uskaltanut) asialliselle miehelleen välähdyttää.
Niin, haaveet ja unelmat! Siinä sitä oltiin. Juuri ne, tietenkin, olivat tuoneet Helena Sofialle uutta elinvoimaa. Eihän ihminen elänyt pelkästään nykyhetken todellisuudesta, vaan hänellä täytyi olla tuulentupansa, jotka kohottivat mielen maasta. Se oli aivan luonnollista ja luonnonmukaista. Sanoihan sitä paitsi raamattukin, ettei ihminen elänyt pelkästään leivästä... Niin, mitä se oikeastaan sanoikaan? Kas vain, eikö hän ollutkin sitä unohtanut. Mitähän anoppi sanoisi taas, jos tietäisi, ettei miniä niinkään tavallista raamatun sanaa muistanut? »Nimikristitty», tietysti. Mutta vähät siitä! Hänellä oli unelmansa. Ja niin hän taas sulki silmänsä ja siirtyi kuvitteluissaan palatsiin sinne Fontankalle. (Kas, kun olikin täti Svedeliuksen kertomuksista tuo nimi jäänyt mieleen! — tai olisiko hän lukenut sen sanomalehdestä?)
Ja unelmoidessa kului taas kokonainen vuosi...
9.
Sillä vasta vuoden perästä tuli se kirje, jota Friedel Steyer tarkastajan lähdöstä asti oli uskollisesti odottanut varmasti vakuuttuneena siitä, että ennemmin tai myöhemmin se tuli. Oli nimittäin käynyt niin, ettei ollut malttanut entinen kamreeri sittenkään jättää paikkaansa, ennen kuin aika oli jättänyt hänestä. Mutta heti kun hän oli kuollut (ja jo ennen kuin hänet oli ehditty saattaa hautaan johtokunnan ja virkatoverien seppelein ja korein sanoin uskollisuudesta vähässä, vaikka hänet olikin »pantu sangen paljon päälle»), oli johtokunnan sihteeri saanut määräyksen kirjoittaa K. Herra Pankinvirkamies Friedel Steyerille virallisen tarjouksen sekä pyytää häneltä sähkövastauksen.
Friedel Steyer vastasi heti paikalla. Mutta aivan tyynesti ja asiallisesti, vieläpä vaatien vastauksessaan sekä muuttoaikaa että muuttorahoja.
Kun hän sinä päivänä tuli kotiin pankista päivälliselle, viipyi hän tavallista kauemmin käsien pesussa ja takin vaihdossa, ja siitä Helena Sofia arvasi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, mutta ei tahtonut kysyä, mitä se oli, ennen kuin toinen sen omasta aloitteestaan kertoisi.
Pitkään aikaan ei Friedel kuitenkaan sitä tehnyt, vaan kalopsi syötiin suuren hiljaisuuden vallitessa. Mutta kun jälkiruoaksi tuli mustikkalientä korppujen kanssa ja kun Margherita ja Marianne, jotka jo saivat istua pöydässä, alkoivat viisin sormin uittaa korppua liemessä leikkien, että se oli laiva, ja täten likasivat hennot sormensa sinisiksi kuin värjärin sormet, Friedel lausahti vapauttavan sanan:
»Tuollaiset tavat on jätettävä tänne maaseudulle nyt, kun meistäkin tulee pääkaupunkilaisia.»
Syntyi täydellinen hiljaisuus, mutta sitä ei kestänyt kuin aivan lyhyen tuokion, sillä sen katkaisivat väleen kahtaalta tulevat nyyhkytykset. Helena Sofia puhkesi ilonkyyneliin, Frederique päinvastaisiin. Lapset säikähtivät itkua ja juoksivat, hekin itkien, omaan huoneeseensa.
»Hennotko sinä todellakin jättää vanhan äitisi?» kysyi Frederique ensimmäisen tyrmistyksen vähän tauottua. »Miten minä raukka elän täällä yksinäisyydessäni?»
Friedel heitteli hermostuneesti niskojaan pariin otteeseen ja sanoi sitten verrattain tylyllä äänellä:
»Äiti elää paremmin kuin useimmat muut lesket ja paljon paremmin kuin äidin äiti eli yksinäisyydessään, kun äiti ja täti Jeannette hänet jättivät. On muuten aivan ihmeellistä, että äiti vain ajattelee itseään eikä lainkaan minua ja minun menestystäni, sillä täytyyhän äidin toki ymmärtää, ettei minulla ole halua koko elämääni istua saman pulpetin ääressä ja että pääkonttoriin muutto merkitsee suurta askelta eteenpäin.»
Nyt puuttui puheeseen myös Helena Sofia, vaikka hänen olikin vähän vaikeaa saada ääntään kuuluville liikutuksen takia:
»Onhan Friedel jo nuoresta pitäen toivonut pääsevänsä pääkaupunkiin...»
Frederique katkaisi hänen vuorosanansa:
»Ei hän ainakaan minulle koskaan sellaisista asioista puhunut... siihen aikaan, kun... meitä oli vain kaksi.»
Huomautuksen kärjellisyys suututti Friedeliä, joten hän vastasi sangen tiukasti:
»Enhän minä puhunut äidille muistakaan asioistani.»
»Miksi et?»
»Siksi, että tiesin äidin vain ajattelevan omia asioitaan. Ja niitä olisivat minun asiani tietysti häirinneet.»
Frederiquen äänessä oli pikemmin terävä kuin pettynyt sointu, kun hän uuden nyyhkytyksen jälkeen kysyi:
»Kenties minä ajattelin vain omia asioitani silloinkin, kun toimitin sinut pankkiin, johon kai et ilman minua olisi päässyt?»
»Siinäpä se», sanoi Friedel yhtä terävästi, »toimitit minut pankkiin juuri itsesi takia, jotta minä elättäisin itseni enkä olisi sinulle rasitukseksi. Niin on asia!»
»Vai niin», vastasi siihen Frederique. »Sehän on hyvä tietää!»
Mutta hän ei enää itkenyt, kiristi vain ylähuultaan ja tuijotti yhteen pisteeseen eteensä. Ja tästä mielenosoituksesta oli seurauksena, että ateria lopetettiin vaitiollen ja mitä painostavimman tunnelman vallitessa.
Helena Sofian oli hyvin vaikea tukahduttaa itkuaan, joka alin omaan pyrki valloilleen. Hänestä oli käsittämätöntä, että äiti saattoi katkeroitua poikansa menestyksestä ja pilata heiltä erään heidän elämänsä suurimman ilonpäivän itsekkäällä katkeruudellaan, johon hänen ymmärtääkseen ei ollut muuta syytä kuin sydämen häijyys.
Kun Frederique nousi pöydästä mennäkseen omalle puolelleen, hän kysyi:
»Saankohan minä tietää, milloin te lähdette?»
»Lähdemme tasan kuuden viikon perästä», vastasi Friedel kuivan asiallisesti, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut aihetta mihinkään muuhun. Vasta kun äiti oli ehtinyt ovelle, poika lisäsi tähän tiedonantoonsa sen, että hän kyllä hyvissä ajoin ennen lähtöä järjestäisi talon asiat ja pitäisi huolta kaikista niiden yhteydessä esiintyvistä seikoista.
Kun Helena Sofia ja Friedel olivat jääneet kahden, veti vaimo miehensä salin sohvaan ja hyväili hänen partaista poskeaan. Eikä Friedel ainoastaan sallinut sen tapahtua, vaan vielä omastakin puolestaan painoi suudelman Helena Sofian huulille. Ja niin outoa oli Helena Sofialle tämä hellyys, että hän puhkesi uudelleen onnen kyyneliin. Mutta ei Friedel siitäkään suuttunut, vaan tyynnytteli häntä, sanoen lämpimällä äänellä:
»Onko sinusta todellakin niin hauskaa päästä Helsinkiin?»
Ja Helena Sofia vastasi kuiskaten ja hitaasti:
»On. Se on aivan kuin aloitettaisiin uutta elämää...»
Mutta hetken perästä hän lisäsi:
»Taikka ei oikeastaan uutta, vaan päinvastoin sitä kaikkein vanhinta...»
Friedel katsoi häneen hämmästyneenä:
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan sitä elämää, jota me kihlausaikamme kirjeissä suunnittelimme, mutta jota emme sitten päässeetkään alkamaan... emmekä tähän asti ole päässeet...»
Silloin Friedel tarttui vaimonsa käteen ja hyväili sitä hellästi. Mutta sitten täytyi Helena Sofian mennä lasten luo, ja Friedel meni maata samalle sohvalle, jolla hänen isänsäkin oli ettonensa ottanut.
Ennen kuin Friedel nukahti, kuuli hän äitinsä lähtevän ulos omalta puoleltaan. Hän arvasi, että äiti meni hovineuvoksetarta hakemaan kahville, jotta saisi hänelle purkaa sydämensä latautuneen ylikuormituksen, sillä rouva Strandeng oli sen jälkeen kuin Davidsson oli pettänyt hänen ja kaikkien muidenkin seurakuntalaistensa luottamuksen Frederique Steyerin ainoa uskottu. (Ei nimittäin omaan sisareenkaan ollut luottamista kaikissa asioissa — kaikkein vähimmin niissä, jotka koskivat miniää, koska tämä aivan ihmeellisessä määrässä oli löytänyt armon Jeannette Svedeliuksen ja hänen lastensa silmissä.)
Friedel nukahti ja näki unta suuresta pankkisalista, jossa oli monta lasiseinäistä häkkiä ja katossa kirkkaat sähkökruunut. Itse hän istui keskimmäisessä lasihäkissä ja valvoi silmä kovana, että herrat ja naiset kaikissa muissa häkeissä suorittivat tehtävänsä. Aina silloin tällöin toi kultanappinen juoksupoika hänelle papereita, jotka hän tarkasti, ennen kuin kirjoitti nimensä niihin, mutta kun nimi sitten oli kirjoitettu, painoi hän pulpetillaan olevaa soittokellon nappulaa, ja heti ilmestyi kumarteleva kultanappinen poika häkin ovelle hakemaan allekirjoitettuja papereita. Kun sitten pankkiaika päättyi ja hän sai valvotuksi, että kaikki kassat oli laskettu ja muut päivän juoksevat asiat loppuun suoritettu, kiiruhti hän pukemaan hienon päällystakin ylleen ja asettamaan peilin edessä päähänsä hatun — ensin sitä tietysti keveästi kämmenensä selällä pyyhkäistyään — esiintyäkseen kadulla moitteettomana pääkaupunkilaisena. Kyllä kelpasikin kadulla kävellä! Ei malttanut henki kurkussa kiirehtiä perheperunain ääreen, vaan täytyi katsella ja ihailla ja suoda itselleen nauttimisen aikaa, vaikka nälkä oli itsellä ja tietysti vielä huutavampi lapsilla, jotka jo olivat tulleet koulusta. Niin, ne lapset. Herttaisia ne olivat, ei raaskinut antaa heidän liian kauan odottaakaan, vaan piti jo loppumatka pistellä puolijuoksua... Se nyt vain oli ikävää, ettei ollut poikaa... Olisikin kolmen tytön lisäksi vielä poika, joka nimen perisi ja jatkaisi siitä, mihin isä oli päässyt... niin, ja vielä pääkaupunkilainen poika jo synnyltään, ettei olisi pääsyvaikeuksiakaan ihmisten ilmoille...
Sillä aikaa kuin Friedel perintösohvallaan näki tällaisia makeita unia, istui Helena Sofia kolmen tyttärensä kanssa lastenkamarin Kajaaninkadulle antavassa ikkunassa ja leikki sellaista peliä, että se puoli voitti, jonka suunnalta tuli useampi ohikulkija, mutta jos tuli hevonen, niin se vastasi kymmentä jalankulkijaa. Leikki edistyi kuitenkin hitaasti, sillä katuhan oli perin hiljainen eikä sitä huvikseen kukaan ajanut, kun kivitys oli vieläkin kuoppaisempi kuin useimmilla muilla kaduilla. Vähitellen lapset pitkästyivät odotukseen ja rupesivat vaatimaan satuja.
»Mutta minähän olen lukenut teille kaikki satukirjat.»
»Kerro sellaisia, joita ei ole kirjoissa.»
»Mistä minä sellaisia?»
»Kyllä äiti osaa; kerro, kerro vain!»
No, täytyihän Helena Sofian kertoa. Ja mistäpä hän muusta olisi tällaisena päivänä kertonut, ellei köyhästä paimentytöstä, josta tuli prinsessa ja joka pääsi matalasta mökistä suoraan komeaan palatsiin.
Niin kului iltapäivä, joka ei pitkä ollutkaan, sillä oltiin syksyssä ja pimeä tuli aikaiseen.
Kun lapset oli saatu nukkumaan, istuivat Helena Sofia ja Friedel yhdessä suunnittelemassa muuttoa ja sen kaikkia käytännöllisiä asioita. Niitähän olikin paljon, kun koko koti oli muutettava.
Mutta vaikka kaikista asioista näin olikin sovittu, eivät he malttaneet olla vielä vuoteissaankin kuiskaamatta siitä uudesta elämästä, joka nyt pian alkaisi. Ja ne kuiskaukset virittivät heidät herkkään sopusointuun, joka kaipasi ilmaisukseen hellää hyväilyä.
Näin saivat Friedel ja Helena Sofia häipyväksi hetkeksi vangituksi sen onnen, jonka he jo luulivat aikoja kadottaneensa.
Tyyni tähti loisti kaihtimen raosta Helena Sofian vuoteeseen, ja hän makasi kauan ja katseli sen sinistä säteilyä.
Yö oli niin ihmeellinen ja sen hiljaisuudessa kuului kosken kohinakin kaukaiselta urkusäveleltä.
Mutta kun Friedel Steyerin perhe sitten muutti Helsinkiin, tiesi Helena Sofia olevansa tulossa vielä kerran äidiksi.
II
VIVERE NECESSE EST, NAVIGARE NON EST NECESSE
1.
Margherita ja Marianne Steyer kääntyivät Annankadulta Bulevardille ja lähtivät kiireellä kävelemään Hietalahteen päin. Heidät oli kutsuttu syntymäpäiville erään ystävättären kotiin.
Oli pimeä. Iltapäivällä oli taas alkanut sataa lunta, sellaista tammikuista lunta, joka oli kuivaa ja kovaa ja puri poskia. Useista ikkunoista loistivat valot, toisissa häämöittivät vielä joulukuusetkin, joita ei ollut raaskittu viedä pois ennen loppiaista. Ja katulyhtyjen ympärillä olivat vihreät kuutamokehät.
Margherita ja Marianne kiirehtivät askeleitaan. He taisivat olla vähän myöhässä. Täysinäinen raitiovaunu jyristi heidän ohitseen. Sen ikkunat olivat huurteessa ja kello kilahti kimeästi. Heillä oli vielä matkaa kolme kadunkulmaa. He eivät viitsineet puhua mitään toistensa kanssa, vaan molemmat koettivat suojata silmiään ja poskiaan.
Ja turhaahan olisi ollutkin keskustelu. Sillä kumpainenkin tiesi tarkalleen, mitä toinen ajatteli, ja ajatteli itse aivan samaa. Niin oli aina, kun he vieraisiin menivät, mitä muuten ei usein tapahtunutkaan. Joka kerta tuli mieleen se, että heidän kotinsa oli paljon köyhempi, rumempi ja vastenmielisempi kuin muiden kodit. Isä raatoi minkä jaksoi, mutta sittenkin oli aina liian vähän tuloja, vaikka äiti kyllä säästi, missä suinkin voi. Tietysti olisi parin vuoden perästä vähän väljempää, kun Mariannekin saisi tutkintonsa suoritetuksi — hän luki yliopistossa — ja pääsisi ansaitsemaan. Silloin voi hänkin ruveta maksamaan kotiin niin kuin Margherita jo oli tehnyt kohta parin vuoden ajan. Hän oli nimittäin seitsemänneltä luokalta erottuaan saanut paikan pankissa — ei siinä, missä isä palveli, vaan toisessa — ja Marianne saisi kyllä viran hänkin. Olihan ollut puhetta siitäkin, että he muuttaisivat vähän suurempaan huoneistoon. Mutta oliko siitä apua? Tekiväthän heidän vanhat huonekalunsa, merkillisen pikkukaupunkilaiset malliltaan ja sitä paitsi ajan hampaan syömät, rumaksi minkä huoneiston tahansa. Minkä sille voi, että oli köyhä?
Kun tytöt vertasivat kotiaan vaikkapa siihen, johon he nyt olivat matkalla, niin olikin ero silmiinpistävä. Eikä Ruthin isä kuitenkaan ollut sen kummempi eikä kuuluisampi kuin senaatin kanslisti. Mutta tietysti hän oli osannut hankkia itselleen sivutuloja, ja Ruth oli ainoa lapsi. Heitä oli neljä, eikä heidän isällään ollut aikaa eikä tilaisuutta pitää monia virkoja.
Ahdasta elämä oli ollut kaiken aikaa, minkä tytöt jaksoivat muistaa. Ja äiti sanoi, että paljon vaikeammaksi se oli käynyt täällä Helsingissä, kuin se olisi ollut siellä pikkukaupungissa. Mutta siitä huolimatta isä oli onnellinen, että oli päässyt pääkaupunkiin elämään suuren maailman ilmakehässä ja sai edes nähdä elämää. Ja olivat siitä onnellisia tytötkin. Sillä kauheahan oli pikkukaupungin köyhien herrastyttöjen kohtalo: tuskin raukat osasivat ajatellakaan muuta elämää kuin sitä, mikä oli heidän ympärillään, ja korkein onni oli tietysti aikanaan päästä samanlaiseen avioliittoon kuin heidän vanhempansa taikka ehkä vieläkin ahtaampaan... Ei, ei, olihan täällä sentään mahdollisuus nähdä ja kuulla, vieläpä aina silloin tällöin olla mukanakin. Niin, ja sitten oli valinnan varaa: voi sattua eteen mikä käänne tahansa, sillä täällä ei osattu ulkoa joka ihmisen elämäkertaa eikä kellään ollut aikaa tiedustella pikkuasioita, elettiin suuremmin piirtein, otettiin asiat avarammilta kannoilta eikä tuijotettu silmiä likinäköisiksi vertaisiin ja lähimmäisiin. Niin sanoi aina isä äidille silloin, kun tämä joskus kuun lopulla tuli itkeneeksi sitä, että oli lähdetty pois sieltä kaukaa, jossa oikeastaan oli niin hyvä olla omassa talossa ja omassa rauhassa... Ja isä oli oikeassa. Sen myönsi toki äitikin sitten taas alkukuusta, kun ei enää puristanut joka taholta. Tytöillä oli tosin itselläänkin joitakin muistoja varhaisimman lapsuutensa kaupungista, mutta rajoitettu oli niiden piiri, ja ylivoimaisesti hallitsivat sitä kotipiha tuomineen ja isänäiti pippurisine silmineen ja jollakin tavoin valittavine äänineen. Ja heillä olikin sellainen aavistus, että elämä siellä mahtoi olla aivan valitettavaa: kuolettavan ikävää ja vailla kaikkia niitä unten ja toiveitten kiihokkeita, joita täällä sentään joka askeleella tuli ihmisen eteen. Olivat he keskenään monet kerrat siitä puhuneetkin, ja aina olivat he lopuksi tulleet saman pulmakysymyksen portille: »Kenen kanssa siellä olisi voinut mennä naimisiin?» Ja vastaus oli molemmilla sama, vaikkei kumpainenkaan sitä sanonut ääneen, vaan ajatteli vain hiljaa itsekseen: »Jonkun Steyerin kanssa tietysti.» Sillä vaikka he pitivät paljon isästään, eivät he voineet olla sisimmässään väheksymättä hänen yhteiskunnallista asemaansa. Ja kuitenkin pääkaupunkilainen Steyer heidän arvoasteikossaan oli paljon ylempänä kuin pikkukaupunkilainen Steyer. He ajattelivat paljon tulevaisuuttaan ja sen yhteydessä heidän ajatuksensa aina kietoutuivat avioliittoon, sillä he ymmärsivät, että se oli ainoa tie, joka voi johtaa heidänlaisensa tytöt siihen yhteiskunnalliseen ylennykseen, jota he pitivät elämänsä päämääränä.
Heidän oli kuljettava Hietalahdentorin poikki, ja sinne kävi mereltä vihainen viima, joka lennätti tuiskun niin tuimana vasten kasvoja, että täytyi kääntyä selin sitä vastaan ja kulkea takaperin. Kun he vihdoin tulivat perille, tuntui oikein hyvältä päästä porraskäytävän tuulensuojaan puistelemaan pahinta lunta pois lakista ja puuhkasta.
Ruth tuli aukaisemaan:
»Arvasin, että te sieltä tulitte... Ei tänne tule muita kuin tyttöjä eikä heitäkään monta. Ensi vuonna, kun täytän... no niin, joka tapauksessa pidän ensi vuonna tänä päivänä kotitanssit ja teidät on kutsuttu jo nyt.»
»Missähän kunnossa minun tukkani mahtaakaan olla?» sanoi Margherita ja meni peilin eteen. »Siellä tuulee ja tuiskuttaa lunta eri käskystä.»
»Ei sinun tukkasi sen kauheampi ole kuin minunkaan», virkahti Marianne, »mutta minä en aiokaan ruveta sitä korjailemaan, sillä kun ei tule poikia, niin aivan turhaa vaivaahan siinä näkisin.»
»Mutta Marianne...», yritteli varoitella Margherita, joka aina näytteli vanhempaa — ikäänkuin Marianne häneen verraten olisi ollut aivan kakara.
Ruth nauroi, mutta hyväntahtoisesti. Ja Marianne sanoi backfischmaisesti:
»Rehellisyys maan perii, ja minä koetan päästä edes jotakin perimään.»
Salissa tuli Ruthin äiti tyttärensä vieraita vastaan:
»Tervetuloa!»
Hän tarkasteli tyttöjä kiireestä kantapäähän. Hän tiesi, että Steyerin perhe eli ahtaissa oloissa, ja siihen nähden hänen mielestään tytöt olivat aivan liian hienosti puetut. Sen hän oli sanonut omalle tyttärelleen viimeksi juuri vähän ennen kuin vieraat olivat tulleet, ja kun Ruth oli huomauttanut Margheritan jo itse ansaitsevan, olisi tämän hänen mielestään pitänyt koota kortensa yhteiseen kekoon eikä tuhlata ansioitaan vaatteisiin.
Mutta näistä mielipiteistä eivät tulijat tienneet mitään, ja heidän mielestään Ruthin äiti oli hyvin suloinen. Sitä paitsi: jos joku olisi sanonut Margheritalle ja Mariannelle tuollaista, eivät he olisi sitä ymmärtäneet. Sillä heidän mielestään oli kerta kaikkiaan aivan luonnollista, että heidän piti olla yhtä hienosti puettuja kuin muidenkin, kenties pikemmin vielä vähän hienomminkin, ja yhtä luonnollista oli, että vanhemmat uhrasivat minkä suinkin voivat, sillä tietysti he tahtoivat, että tyttäret joutuivat mahdollisimman hyvin sijoitetuiksi kilpakentillä. Mieluummin pysytteli äiti kotosalla ja hankki tyttärilleen uutta, ja mieluummin käännätti isäkin vanhan pukunsa kuin kielsi tyttäriltään jotakin.
Ruthin huoneessa istui jo kolme vierasta, jotka Steyerin sisarusten tullessa huusivat yhteen ääneen: »Morjens!»
Marianne meni istumaan leveälle leposohvalle, jolla oli paljon koreita ja pehmeitä patjoja, silkkipäällyksisiä ja monenmuotoisia. Sohvalla istui ennestään Irma Manner, tanssitaiteilija ja tanssinopettajatar, muutamia vuosia Ruthia ja hänen tovereitaan vanhempi, mutta silti heidän pariinsa alinomaa pyrkivä. Ruth kävikin hänen tanssikursseillaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä — ylioppilaslukuja hän ei nimittäin koskaan ollut ajatellutkaan, vaan oli jättänyt opiskelunsa seitsemän luokan oppijakson varaan ja sitten jäänyt odottelemaan, mitä elämällä oli häntä varten varastossa. Marianne heittäysi rentona sohvalle mukavaan asentoon eikä huomannutkaan, että hänen säärensä sattui aivan lähelle Irmaa, ennen kuin tunsi tämän kädellään sivelevän pohjettaan ja kuuli hänen kuiskaavan:
»Sinulla vasta on tanssijattaren sääret, niin ylhäisen hienot... mutta samalla kiinteälihaksiset. Sinun pitäisi välttämättä ruveta tanssimaan.»
»Kittiä kans!» vastasi Marianne ja vetäisi säärensä loitommalle.
Mutta Ruth oli huomannut tapahtuman ja sanoi terävästi ja punastuen:
»Taitaa tahtoa Irma tehdä Mariannestakin tanssijattaren, koska mittailee jäseniä.»
Irma ei kuitenkaan joutunut hämilleen, vaan virkahti:
»Niin, Marianne on aivan samanlainen ruumiin rakenteeltaan kuin eräs espanjatar, jonka viime kesänä näin tanssivan Pariisissa. Oh, hän oli ihana... ihana... Vartalo kuin nuoren jumalattaren ja liikkeet kuin tiikerin.»
Irma Mannerilla oli matala puheääni, sävyltään vähän miehekäs, ja nyt se sitä paitsi oli niin oudosti käheäkin, että Marianne vaistomaisesti kääntyi häntä kohti. Silloin Irma kumartui kuiskaamaan:
»Sinusta voisi tulla aivan samanlainen!»
Samalla hänen kätensä ikäänkuin vahingossa sattui Mariannen rintaan, mutta kun Marianne huomasi, että hän yritti puristaa sitä, karkasi hän pystyyn ja meni nopeasti toisella seinänvierustalla olevalle vapaalle tuolille istumaan. Tuntui jollakin tavoin ilkeältä, aivan kuin häneen olisi ollut tarttumaisillaan jotakin tahmeaa. Uteliaisuus pakotti hänet kuitenkin hetken perästä uudelleen katsomaan Irmaa, ja hän huomasi tämän oikovan itseään veltompaan asentoon ja samalla salaperäisesti hymyillen puolittain sulkevan palavien silmiensä luomet, ja Mariannea värisytti. Mutta samalla oli myös kuin olisi jokin voima vetänyt häntä takaisin sohvalle, joten hänen piti pakottamalla pakottaa itsensä pysymään paikallaan. Se oli jollakin tavoin säikyttävää, peloittavaa, mutta samalla jännittävää. Ei Marianne osannut selittää itselleen, miksi niin oli, mutta kiihtynyt hän oli eikä voinut pitkään aikaan ottaa osaa toisten jutteluun. Ei siihen ottanut osaa Irma Mannerkaan.
Marianne alkoi ponnistaa muistiaan keksiäkseen, milloin hän oli kokenut samanlaista — sillä hän tiesi joskus kokeneensa nykyiselle mielentilalleen läheistä sukua olevaa kiihtymystä —, ja äkkiä muistuikin hänen mieleensä eräs kohtaus kolmisen vuotta sitten — hän kai oli silloin vast'ikään täyttänyt seitsemäntoista, kun heidän talossaan asuva juutalaisnuorukainen Josef Bang oli saattanut hänet kotiin luistinradalta. Eräässä pimeässä kadunkulmassa Josef nimittäin oli tarttunut hänen käsivarteensa niin lujasti, että melkein jo kipukin olisi voinut panna huutamaan. Olivathan häntä kyllä käsivarresta taluttaneet toiset pojat ja oli pari yrittänyt suudellakin, mutta kaikki muu oli ollut erilaista kuin Josefin lähentely, joka oli tuntunut aivan kuin jollakin tavalla luonnottomalta ja siksi peloittavan vastenmieliseltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa sekin oli muuttunut samalla jännittäväksi, vastoin tahtoakin mieltä kiehtovaksi... aivan kuin huimaavan kuilun ylitse kulkeminen kapeaa porraspuuta pitkin... Ja oudon käheästi oli Josefinkin ääni viskannut kuuluville kysymyksen:
»Siksikö, että on sopimatonta kristityn...?»
Ja silloin Marianne oli tarttunut Josefin käsivarteen. Mutta kun he sitten olivat tulleet kaasulyhdyn kuutamoiseen valokehään, oli Marianne huomannut, että Josefilla oli vihreä takki, ja sitä vastaan oli hänen terävän linnunprofiilinsa keltainen hipiänväri vaikuttanut niin omituiselta, että poika oli muuttunut ihmishahmon ottaneeksi papukaijaksi.
Taas hän vilkaisi Irmaan. No niin, siinähän sitä oltiin: eikö ollut Irmankin leningissä vihreää, juuri kaula-aukon kohdalla, ja metallisen myrkyllistä! Sitä paitsi: kun tarkemmin katseli hänen kasvojensa piirteitä, kärjistyivät nekin linnunnokkaisen teräviksi. Nyt selvisi siis asia: toinen papukaija.
Ja kun Marianne näin oli päässyt selvyyteen äskeisen oudon kiihtymyksensä alkuperästä, alkoi hän aprikoida, eikö olisikin parasta jo tavallisen kohteliaisuudenkin kannalta palata takaisin sohvalle. Hän kuvitteli olevansa jollakin tavalla syyllinen ja siis velvollinen sovittamaan syyllisyytensä.
Pian tulikin sopiva tilaisuus. Joku tytöistä pyysi Irmaa kertomaan jotakin Pariisista, ja Marianne huomasi sopivaksi yhtyä tähän pyyntöön niin innokkaasti, että täytyi mennä ihan Irman viereen intoaan osoittamaan.
»Mitä minun nyt sitten pitäisi kertoa?» kysyi Irma ja antoi kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi tahtonut sillä sanoa, että Pariisihan on meri, jossa jok'ainoa aaltokin on niin valtava, että se vaivoin mahtuu yhden ehtoon kertomukseen.
Kun Marianne istuutui, tällä kertaa vaistomaisesti loitommalle Irmasta, kumartui tämä hänen puoleensa ja kuiskasi tummimmalla samettiäänellään:
»Arvasin, että tulisit takaisin...»
Mariannen olisi tehnyt mieli kysyä, mistä hän sen arvasi, mutta jokin vaisto sanoi hänelle, että oli viisainta olla mitään huomaamatta, joten hän päätään kääntämättä yhtyi toisten tyttöjen keskusteluun, joka yht'äkkiä oli hypähtänyt talven iltaleninkimuoteihin ja kiiltävään silkkiin. Mutta vaikka Marianne vältti Irman katsetta itsepintaisesti pitämällä silmänsä naulittuina eteensä, tunsi hän kaiken aikaa vierustoverinsa katseen polttavan niskaansa ja huomasi joskus hänen hengityksensäkin huokuvan kuumuutta poskelleen.
Vihdoin tuotiin teetarjotin sisään, ja Marianne pääsi kuppeineen pakenemaan pöydän ääreen turvallisen välimatkan päähän.
Koko illan Irman omituinen lähentely kiusasi Mariannea. Olihan hän kuullut puhuttavan merkillisistä naisista, jotka rakastivat toisiaan ja elivät yhdessä aivan kuin mies ja vaimo, mutta ei hän koskaan ollut tullut ottaneeksi heistä sen tarkempaa selkoa eikä ollut johtunut edes ajattelemaan, että heidän omituisuutensa ulottui ruumiilliseenkin luonnottomuuteen asti. Ja sitä paitsi hän luuli, että tuollaiset naiset aina olivat vanhempia ihmisiä, miehittä jääneitä ja katkeroituneita. Siksi hän ei hetkeäkään tullut epäilleeksi, että Irma Manner, nuori, hauskannäköinen ja aina kauniisti, vaikka hiukan silmiinpistävän omintakeisesti pukeutunut nuori neitonen, voisi kuulua noihin merkillisiin poikkeuksiin, joista puhuttiinkin vain kuiskaamalla, vaikka olikin hänet omituiseksi ja ikäänkuin tavallisten nuorten naisten vierellä kulkevaksi ja viereltä ajattelevaksi jo ennenkin havainnut.
2.
Sill'aikaa kun vanhimmat sisaret olivat ystävättärensä Ruthin syntymäpäiväkutsuilla, viettivät nuoremmat sisarukset kotona pyhien välistä tuiskuiltaa.
He viettivät sitä Eleonoran ja Mariannen yhteisessä huoneessa, sillä Petterillä, jota ei sanottu koskaan muuksi kuin Pojuksi, ei ollut omaa huonetta, vaan ainoastaan pitkästä eteiskäytävästä verhoilla erotettu nukkumapaikka, johon ei mahtunut mitään muuta kuin päiväksi kokoon työnnettävä harmonikkasänky ja tuoli, jolle vaatteet vuoteeseen mennessä oli riisuttava. (Ei muuten kenelläkään Steyerin perheen jäsenellä omaa huonetta ollut, sillä Margheritalla oli äiti öisin huonetoverinaan, ja isä taas nukkui olohuoneen ulosvedettävässä mahonkisohvassa, samassa, jossa hän jo nuorena miehenä oli yöunensa nauttinut.)
Eleonora, jota sanottiin Nooraksi, istui likaisen harmaaksi värjätyllä kilinnahalla koristetussa korituolissa ja luki posket punottaen romaania, jonka hän oli varustanut sinisellä kansipaperilla sen vuoksi, että äiti ja mahdollisesti isäkin luulisi sitä koulukirjaksi, jos sattumalta tulisi niin yllättäen huoneeseen, ettei romaania, jonka kielletyn hedelmän luonteesta ei voinut olla epäillystäkään, ehtisi piilottaa.
»Kuule...», sanoi Poju, joka ainakin tunnin ajan oli ollut vaiti yrittäessään kaikin mahdollisin keinoin saada joululahjaksi saamaansa höyrykonetta pyörittämään pienoisompelukonetta, josta sisar ei enää välittänyt. »Kyllä tällainen tuiskuinen joululoma oikeastaan on tylsää.»
Noora nosti vastenmielisesti katseensa kirjasta:
»Miksi se sinustakin on tylsää?»
Poju naurahti ylenkatseellisesti:
»Ei pääse edes radalle, kun tuota tuiskua piisaa.»
»Onhan sinulla höyrykone...», yritteli Noora vastailla päästäkseen taas rauhassa jatkamaan kielletyn kirjallisen hedelmän nauttimista kilinnahkaisessa tuolissaan.
»Onhan sinullakin nuket ja vielä tämä rukki, jolla voit ommella niille uusia vaatteita omista vanhoistasi.»
»Olet vait! Luuletko sinä, että minun iälläni enää leikitään nukeilla?»
»Miksei?»
»Siksi että on jo muutakin tekemistä.»
»Onpa tietysti niinkin...»
Nyt laski Noora kirjan syliinsä ja katsoi hiukan epäillen veljeään:
»Mitä tarkoitat?»
»Samaa arvattavasti kuin sinäkin.»
»Ja mistä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan?»
Poju katsoi sisartaan tutkivasti pitkien silmäripsiensä alta:
»Tarkoitat, että olet alkanut leikkiä uutta leikkiä.»
»Siinäkö sinun tietosi olikin!» virkahti Noora mahdollisimman ylenkatseellisesti, kohautti vielä olkapäätäänkin ja rupesi uudelleen lukemaan.
Mutta Poju ei jättänyt häntä rauhaan, kun kerran oli vauhtiin päässyt, vaan kiusoitteli:
»Tiedänpä, tiedänpä, tiedänpä...»
Kotvan Noora taas koetti lukea tukkimalla sormet korviinsa, mutta kun toinen siitä vain yltyi uhittelemaan, äkämystyi hän vihdoin ja kivahti:
»No, sano nyt, mitä sinä muka tiedät!»
»Mitä annat, jos sanon? Annatko leivoksen, kun mennään luistinradalle tai Fasulle tai Löffikselle?»
»Pitäisikö minun antaa jotakin sen vuoksi, että sinä satut tietämään jotakin?»
Poju vihelsi pitkään — hän oli vasta viime syksynä viheltämisen taidon oppinut, joten hän käytti tätä taitoaan varsin mielellään — ja sanoi sitten:
»Ei tietenkään siitä, että minä tiedän, vaan siitä, etten sano kenellekään muulle kuin sinulle, mitä tiedän.»
Noora heittäysi muka aivan välinpitämättömäksi, vaikka tunsikin sydänalassaan pientä levottomuutta, koska hänen omatuntonsa ei ollut ehdottomasti puhdas:
»Mitä minuun kuuluu, mitä sinä tiedät?»
»Saatpa nähdä, eikö kuulu, kun minä vähän vihjaisen isälle.»
»Hoo-hoo, juorukello!» pilkkaili Noora, vaikka hänen levottomuutensa veljen uhkauksesta olikin muuttunut miltei peloksi.
Poju karkasi pystyyn niin rajusti, että pöytä kallistui ja höyrykone spriilamppuineen kaatui läikähdyttäen sinisenä lieskana leviävän väkiviinaliekin uhkaavan lähelle Nooran kirjaa ja kättä.
»Aiotko sytyttää tulipalon?» huusi sisar säikähtyneenä.
Mutta Poju otti aivan tyynesti rätin, jolla kokeillessaan oli pyyhkinyt höyryn tekemiä vesiläikkiä pöydältä, ja tukahdutti liekin.
»Ei nyt tulipaloa syty», sanoi hän, »mutta ties mikä syttyy, jos isä saa kuulla.»
»No, sano nyt, mitä hän muka saa kuulla!»
»Älä yritä olla ovela! Mitä annat?»
»En mitään.»
»Sittenpähän isä saa kuulla.»
»Älä ole joutava!»
»Lupaa leivos!»
Täytyihän Nooran luvata, sillä hän oli jo alunperin arvannut, mitä veli tiesi ja tarkoitti, ja lopulta hän ymmärsi liiankin hyvin, että jos juttu isän korviin tulisi, niin siinä ei kunnian kukko laulaisi.
Ja sellaisena nyt juttu tulikin, jollaisena Noora aavisti sen tulevan:
»Minä näin, kun se tämän talon vanhan jutkun isonenäinen poikajutku saattoi sinut kotiin toissa iltana ja te kävelitte ihan käsikynkässä niinkuin parempikin pariskunta. Hyi, hitto!»
Ja varmemmaksi vakuudeksi Poju oli sylkäisevinään ilmaan. Mutta Noora oli purskahtavinaan nauruun:
»Ha-ha-haa! Mitä pahaa siinä oli? Tiedä, että minua on ennenkin saatettu kotiin, ja aivan isänkin tieten!»
»Älä viisastele! Kyllä sinä hyvin tiedät, mikä tässä on pahaa.»
»Mikä sitten?»
Poju korotti sekä ääntään että etusormeaan:
»Ensinnäkin se, että mies on jutku, ja toiseksi se, että tuo jutku on sellainen juippi kuin on.»
»Ihminen on juutalainenkin.»
»Ei ainakaan tämä ole samanlainen kuin muut ihmiset.»
»Mistä sinä sen tiedät?»
»Siitä mitä Marianne kerran sanoi, kun Nokka-Jooseppi tuli meitä vastaan ja knallasi kuin mikäkin kavaljeeri.»
»Mitä hän sitten sanoi?»
»Sanoipa vain, että otus oli joskus maailmassa yrittänyt tulla hänenkin lähelleen, mutta oli saanut sellaiset matkapassit, ettei varmaankaan tehnyt mieli toista kertaa tulla maille halmeille.»
Noora jäi hetkiseksi miettimään käsi poskella. Sitten hän sanoi otsa rypyssä:
»Kyllä sinä varmasti olet kuullut väärin.»
»Älä viitsi. Me kuljimme rivissä, ja Marianne sanoi sen Margalle, joka oli hänen toisella puolellaan, niin että minä kuulin joka sanan.»
»Vai niin.»
Mutta sitten Noora yht'äkkiä kääntyi veljensä puoleen, ojensi kätensä ja sanoi:
»Sano, pidäthän sinä minusta!»
Veli vilkaisi veikeästi sisareensa, mutta käänsi sitten katseensa poispäin, kun tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:
»Kyllähän sinä sen tiedät...»
»Siksi minä luulinkin, että me kaksi aina vetäisimme yhtä köyttä», sanoi Noora ja väritti äänensä ikäänkuin hiukan pettyneeksi.
Poju kääntyi jälleen katsomaan sisartaan ja puristi lujasti hänen kättään:
»Kyllä me vedämmekin, ainakin mikäli minuun tulee. Ne toisethan ovatkin meitä kohtaan niin tärkeitä... Luota sinä vain minuun!»
Noora hymähti:
»Sitähän minäkin! Mutta siksipä juuri en oikein ymmärrä, miksi nyt uhkaat ruveta ryppyilemään.»
Poju katsoi maahan aivan kuin hämilläänoloa peittääkseen:
»Eks ymmärrä, että se kismittää minua, kun se on niin haljua.»
»Mikä siinä on niin haljua?»
Poju viivytti vähän vastausta:
»No, se, että se on jutku... mokomakin isonokkainen onkimato, jonka ihmiset näkevät päivät päästään virumassa kivijalkapuodin ovenpielessä...»
Äkkiä hän kääntyi päin sisartaan ja huudahti:
»Mutta et suinkaan sinä vain usko, että minä sittenkään olisin ruvennut juorukelloksi?»
»Etkö?»
Poju hymähti:
»Oletko ihan...! Minähän vain koetin kiristää paklaria.»
»Ja saitkin kiristetyksi.»
Poju naurahti tyytyväisesti:
»Totta nyt toki.»
Mutta samassa hän meni aivan totiseksi, joten Noora kysyi:
»Mikä sinun taas tuli? Kyllähän minä sen paklarin annan, kun kerran olen luvannut.»
»Enhän minä nyt sitä...»
»No, mitä sitten?»
Poju ei oikein tiennyt, kehtaisiko sitä sanoa, ja jos kehtaisi, niin miten sen sanoisi. Ja kun sisar katseli häntä ihmetellen tämän epätietoisuuden aikana, nousi puna hänen poskilleen, ja sen poltto sai hänet vieläkin enemmän hämilleen.
»Sano nyt, mitä sinä...» sanoi Noora.
Ja vihdoin Poju sanoi:
»Niin no, hittojako tässä! Kuulehan, vannotko, ettet ole antanut Nokka-Joosepin tulla liian lähelle?»
»Mitä tarkoitat?»
»No, hitto vieköön, sitä, että oletko antanut sen juipin...?»
Noora keskeytti hänet:
»Mitä?»
Sanat tulivat kuin ampumalla:
»No, pussata itseäsi...?»
Noora purskahti nauruun:
»Sitäkö sinä vain pelkäsit?»
Poju kivahti:
»Ei se ole vain.»
»Ehkäpä ei olekaan... Kuule, poju, oletko sinä suudellut ketään tyttöä?»
Taas lensi veli tulipunaiseksi, mutta sisar ei osannut arvata, johtuiko se suuttumuksesta vaiko syyllisyydentunnosta.
»Älä yritä kieräillä, vaan sano, uskallatko vannoa!»
»Uskallan. Minä vannon, ettei hän koskaan ole minua suudellut eikä koskaan saa suudella», sanoi Noora juhlallisen vakavasti.
»No, eihän siinä sitten muuta olekaan!»
Mutta Noora katsoi veljeään hellästi ja sanoi hiljaa:
»Sitäkö se vain olikin, että sinä pidät minusta niin paljon?»
Ja Poju vastasi sytyttäessään uudelleen höyrykoneensa väkiviinaliekin:
»Olipahan, mitä oli! Mitäpä tuosta enää —!»
3.
Steyerin perheen olohuoneessa, joka samalla kertaa oli salonkina ja ruokailuhuoneena ja johon vielä perheenpään kirjoituspöytäkin oli sijoitettu, vallitsi hiljaisuus. Kamreeri istui, helmikirjaillut tohvelit jaloissaan ja ruskea villaröijy kotitakkinaan, kirjoituspöydän viereen asetetussa kapteeni-vainajan nojatuolissa lukemassa Flammarionin tähtitiedettä. Hän oli nostanut tohveliset jalkansa toisen tuolin istuimelle ja siirtänyt lampun kirjoituspöydän kulmalle. Hän oli nimittäin huomannut, että juuri se tuoli ja se valaistus ja se asento olivat hänen lukemiselleen edullisimmat. Lukuasento on tietysti kunkin ihmisen yksilöllinen asia, ja Friedel Steyerin yksilöllisyys oli sellainen, että hänen taivaankappaleihin tutustuessaan täytyi saada kohottaa jalkansakin — eikä vain ajatuksiaan — ylös maasta. Helena Sofian yksilöllisyys taas oli vuosi vuodelta muuttunut yhä enemmän viluiseksi, joten hänen täytyi vetäytyä mahdollisimman lähelle lämmön lähteitä, sillä hänen laihtunut ja kuivunut ruumiinsa oli jo käynyt sellaiseksi, että sitä aina paleli. Niinpä hän nytkin sukankudin käsissään istui kaakeliuunin nurkassa, vaikka siinä olikin varsin epämukava rottinkituoli, kotoisin Wilhelmin ja Frederiquen ruokasalista. Olihan olohuoneessa vapaina mukavampiakin istuimia, mutta kun Friedel ei sietänyt, että tuoleja siirrettiin niiden oikeilta paikoilta, niin oli Helena Sofian ollut totuttava kovaan istuimeensa.
Kaakeliuunissa sihisivät oikein kodikkaasti vähän happamet halot, ja kirjoituspöydän kulmalle asetettu lamppu — se oli kapteeni-vainajan vanha työlamppu, johon oli johdettu sähkö — loi viihdyttävän himmeän valon, sillä siinä oli posliinikuvun varjostimena vaaleanpunainen jättiläisruusu, taidokkaasti silkkipaperista tehty ja niin asetettu, että se salli valon kirkkaimpana langeta Flammarionin tähtiriveille, mutta jätti koko toisen puolen verrattain avaraa huonetta viihtyisään hämärään.
Ainoa ääni, joka vallitsevassa hiljaisuudessa kuului, oli seinäkellon nakutus, seinäkellon, joka oli kamreerin ylpeys ja jota kamreerskakin oli oppinut rakastamaan jonkinlaisena elämän yksitoikkoisuuden vähäisten vaihtelujen mittaajana ja alleviivaajana. Se ei ollutkaan mikään tavallinen kello, vaan niin erikoinen, että se ainakin siellä pikkukaupungissa oli ollut ainoa lajiaan. Kaksi kellotaulua siinä oli: ylemmässä tavalliset kaksitoista roomalaista numeroa, mutta alemmassa kolmekymmentäyksi arabialaista. Sillä ylempi ilmoitti tunnit, kuten tavallisetkin kellot, mutta alempi osoitti päivämäärät ja tiesi tarkalleen, milloin kuukaudessa oli kolmekymmentä, milloin yksineljättä päivää, vieläpä osasi helmikuun lopettaa kahteenkymmeneenkahdeksaan (vain karkausvuosista se ei ollut selvillä, joten sitä silloin oli ihmiskäsin autettava). Friedel oli tottunut kellonääneen niin, ettei sitä erityisesti kuuntelematta erottanutkaan. Hänhän olikin kuullut sen naksutuksen miltei syntymästään saakka, sillä kello oli häälahja, jonka eräs kapteenin virkatoveri oli tuonut Amerikasta, eikä siihen nytkään kukaan muu kuin talonisäntä saanut koskea, ja hänkin veti hyvin varoitellen sen joka sunnuntaiaamu, sillä kello oli muuttunut jonkinlaiseksi symboliksi, joten oli pelättävissä, että jos se pääsisi pysähtymään, niin voisi koko elämäkin pysähtyä.
Silloin tällöin Helena Sofia huokasi nurkassaan itsekseen, mutta niin hiljaa, ettei se häirinnyt hänen miehensä lukemista enempää kuin hänen omaa kudinsilmien laskemistaankaan. Tuo hiljaa huokaaminen oli tullut hänelle tavaksi, ja sillä hän ikäänkuin toi ilmi sen yleisen elämänalakuloisuuden, joka hallitsi hänen maailmankatsomustaan ja johon hän nöyrästi ja vastustusta ajattelematta oli alistunut jo ammoisia aikoja sitten. Eihän hän nimittäin enää edes tyttäriensä kohdalle jaksanut rakennella niitä tulevaisuuden pilvilinnoja, jotka olivat auttaneet häntä aivan kuin leikiten kärsimään ensin kantamisajan vaivat ja sitten kasvatuksen vastukset. Jo ennen Margheritan pankkiin menoa hänelle oli selvinnyt, että kyllä ruhtinaat ja kreivit ja vieläpä paronitkin sentään hakevat puolisonsa loistavammista piireistä kuin sellaisista, joiden suloisin kukinta on kytkettävä konttorituoliin. Ja kun sitten Marianne syksyllä sai suoritetuksi ylioppilastutkinnon keväällä tuottamat reput ja konttorituolia peläten ilmoitti vakaan aikomuksensa olevan hankkia itselleen akateeminen arvo, katkesi unelmien viimeinenkin oljenkorsi, sillä olihan toki oppinut nainen, ehkä silmälasinenkin, niin luonnonvastainen ilmestys, ettei sellaiseen edes tavallinenkaan mies, saati sitten ylimys, silmiään kiinnittänyt. Näin oli Helena Sofian elämästä kadonnut viimeinenkin hiven sitä toivon satua, joka oli auttanut häntä ikävyyden taakan kannossa elämän pitkissä vastamäissä. Mutta epätoivoon hän ei kuitenkaan ollut vajonnut, vaan oli alkanut etsiä tukea ja turvaa lapsuutensa uskosta. Ja aivan kuin ihmeen kautta — niin vakuutti hän itselleen — olikin polku taivaanvaltakunnan portille hänelle kirkastunut. Eräänä syksyisenä iltana, kun hän oli ollut palaamassa yksinäiseltä kävelyltä, oli hänestä yht'äkkiä tuntunut, että valot rukoushuoneen ikkunoista olivat loistaneet niin kutsuvan kirkkaina, että hänen oli täytynyt pysähtyä niiden loistetta katselemaan. Ja juuri hänen pysähtyessään oli sisältä alkanut kuulua laulua, joka oli virittänyt hänen sydämeensä liikutuksen sykkeen. Hän oli nimittäin tuntenut sävelen samaksi, jota hän muisti äitinsä aina nuorimmalle lapselleen laulaneen, kun ilta oli ollut pimeä ja mieltä oli peloittanut tuulen tohina. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja lapsuudenajan muistonäyt mieleen. Hetken hän seisoi siinä kadulla niiden vallassa, mutta sitten veti vastustamaton voima hänet sisään. Kynnyksellä hän vielä oli ehtinyt ajatella, miten omituista oli, ettei hän koskaan aikaisemmin ollut tuntenut vetoa Allianssitaloon, vaikka tämä rukoushuone oli aivan heidän kotinsa nurkissa, joten hän lukemattomat kerrat oli joutunut sen valaistujen ikkunain ohitse kulkemaan. Mutta kun hän oli astunut kynnyksen ylitse, olivat kaikki omat ajatukset hukkuneet siihen yhteistunnelmaan, joka oli tulvehtinut ensin liikuttavassa laulussa ja sitten saarnan hempeästi helläsävyisessä nuotissa. Ja niin oli käynyt väkeväksi tämän tunnehartauden viritys, että se oli saanut Helena Sofiankin »kokouksen» päätyttyä menemään varsinaisten kantavieraiden mukana, joiden joukossa hän oli tuntenut heidän talonsa alakerran maitokaupan neidin ja vastapäisen talon »lyhyttavara- ja ompeluliikkeen» rouvan, puhuttelemaan saarnamiestä. Ja eikö ollut Jumalan ohjaavan käden sormi ilmennyt siinäkin, että saarnaaja oli ollut sama David Davidsson, joka aikoinaan oli tuottanut Helena Sofian anopille aluksi niin suurta lohdutusta ja uskon iloa, mutta sitten yhtä paljon harmia, jopa mielen pahennustakin! Helena Sofia ei nimittäin enää ollut vaistonnut viimeksi mainittua tosiasiaa saarnaajan syyksi ja synniksi, vaan päinvastoin nyt nähnyt »pastorin» lankeemuksen kutsumuksen mukaiseksi tapahtumaksi, koska juuri sen kautta oli saatu vältetyksi, että anoppi ja muut uskonsisaret olisivat kohdistaneet palvelijaan ne tunteet, joitten tuli kuulua Herralle. Ei siis ollut luettava saarnaajan, vaan pikemminkin anopin viaksi, että David Davidssonin, joka nyt olikin jo vanha ja epäilemättä aivan vakiintunut mies, silloin oli käynyt niin kuin hänen silloin oli käynyt sen kuvernöörin sisäkön kanssa. (Samaa mieltä olivat myöskin sekä maitokaupan neiti, jo vanhemmanpuoleinen ja heikosti rokonarpinen, sekä lyhyttavarakaupan lihavahko, mutta autuaasti hymyilevä rouva, jotka molemmat Helena Sofia oli katsonut sen arvoisiksi, että oli heille Davidssonin elämänsalaisuuden uskonut.) Kahdesti viikossa Helena Sofia siis kävi David Davidssonin pitämissä kokouksissa ja sai niistä paljon lohdutusta ja voimaa. Mutta silti hän ei antanut tämän oman elämänsä uuden käänteen tunkeutua muuttamaan perheen elämää eikä myöskään millään tavoin suhtautumistaan mieheensä ja lapsiinsa. Siksi hän ei ollut tahtonut Friedelille edes ilmaista, kuka oli se saarnaaja, jota hän joka keskiviikko- ja perjantai-ilta kävi kuulemassa ja sitä paitsi vielä joka toinen lauantai-ilta jutteluttamassa hengellisistä asioista teekupin ääressä ompeluseuran verukkeella. Hän nimittäin pelkäsi, että hänen miehensä, joka oli perinyt isänsä kuohahtelevan mielenlaadun, mutta ei tämän alistuvaisuutta, olisi suuttunut saadessaan tietää, että David Davidsson, jota Friedel sen pahempi ei ensinkään tuntenut saarnalahjoilta eikä muiltakaan ansiopuolilta, toisen kerran oli joutunut kosketuksiin perheen kanssa.
Nytkin Helena Sofia istuessaan kaakeliuunin vieressä kovalla rottinkituolilla kudinsilmiä laskemassa ja elämänkatsomuksensa mukaan aina silloin tällöin huokaamassa, aprikoi mielessään, oliko tämä Davidssonin asia niitä, joita aviovaimo ei saa salata mieheltään, vai oliko se niitä, jotka olivat omansa aikaansaamaan pahennusta ja jotka sen vuoksi oli vaikenemalla sivuutettava elämän sopusoinnun säilyttämiseksi. Toiselta puolen häntä kiusasi salaaminen, mutta toiselta puolen taas tuntui aivan turhalta nyt enää verestää anopin aikaisia asioita, kun tämä jo kohta vuosikymmenen oli levännyt nurmen alla rauhassa elämän kaikilta suruilta ja murheilta. Eikä toki hänen muistonsakaan kunnioittaminen mitenkään voinut vaatia kaivamaan esille vanhoja asioita, etenkin kun nämä asiat eivät olleet yksinomaan miellyttävää laatua. Ja eikö sitä paitsi jo siinä ollut riittämään asti kunnioittamista, että he aikoinaan olivat noudattaneet anopin viimeistä tahtoa niin ylenpalttisesti, että olivat jälkeenjäämistöstä suostuneet luovuttamaan melkein koko testamentissa määrätyn erän merimieslähetykselle, vaikka heidän ei lain mukaan olisi tarvinnut antaa edes puoliakaan! Eikähän hautakiven valinnassakaan oltu kitsasteltu, vaikka itse olikin ahtaalla oltu. Ja aina kun Helena Sofia kaikki nämä seikat otti huomioon, tuli hän siihen päätökseen, ettei Davidssonin henkilöllisyyden salaaminen Friedeliltä ollut synti. Samaa oli hänelle sitä paitsi vakuuttanut vanhin tytärkin, jolle hän kerran näistä sielunsa epäilyksistä oli puhunut — he olivat silloin salaa valvoneet korjatakseen Mariannen tanssileninkiä, joka oli huomattu vanhanaikaiseksi, mutta jonka Friedel oli julistanut käyttökelvolliseksi. Margherita oli silloin — juuri punaista tyllirimssua omaan kaulaansa koetellessaan — puhunut niin viisaasti tästä asiasta, että Helena Sofian oli täytynyt suorastaan ihailla tyttärensä järjenjuoksua ja päätellä, etteivät opettajat koulussa olleetkaan tytön lahjoja lainkaan ymmärtäneet. Kun Helena Sofia nyt taas tuota yötä muisteli — olivatpa he vielä varkain lämmittäneet itselleen keittiön hellalla kahviakin ja sitten pitäneet pannua lämpimänä sanomalehtipaperin avulla kaakeliuunin suupeltien suojassa, vaikka Friedel oli kieltänyt iltapäiväkahvinkin keittämisen turhana ja rahaa vievänä ylellisyytenä — niin, kun hän nyt taas tuota yötä muisteli, vahvistui hänen vakaumuksensa salaamisen luvallisuudesta, ja hänen huulilleen nousi helpotuksen huokaus, joka oli elämänkatsomushuokauksia kuuluvampi.
Friedel nosti päätään:
»Mikä sinun on?»
»Minunko? Miten niin —?»
»Sinä huokasit», vastasi Friedel ilmeisesti kiusaantuneena siitä, että hänen tähtikuvionsa olivat menneet sekaisin.
»Huokasinko minä?»
»Totta kai sinä huokasit, kun minä kerran sanoin...»
»Suo anteeksi! Huokasin kai aivan ajatuksissani...»
»Sinun ei siis ole mitenkään paha...?»
»Ei, ei. Oikein minun on lämminkin... vaikka nuo halot tuntuvatkin olevan koko kosteita.»
»Niin ovat. Täytyy ensi kerralla ottaa toisesta paikasta.»
Friedel syventyi uudelleen Flammarioniin. Helena Sofia taas ajatteli, että olipa onni, että Friedel itse oli kosteat halot ostanut, ja tuli jälleen huokaisseeksi helpotuksesta. Hän säikähti tätä toista huokaustaan niin, että melkein huudahtamalla sanoi:
»Suo anteeksi, taas minä huokasin ajatuksissani!»
Mutta Friedel ei tällä kertaa virkkanutkaan mitään; ilmeisesti hänen ajatuksenjuoksunsa ei nyt ollut häiriintynyt. Ja hiljaisuus levisi uudelleen katkeamattomaksi huoneeseen.
Friedel oli innostunut tähtitieteestä. Itse hän arveli, että tämä innostus oli merimiesperintöä isän puolelta, mutta ajatteli sentään toisinaan niinkin, että ehkäpä hän kaipasi taivaan tähtiä vastapainoksi perin maalliseen mammonaan kytketylle ammatilleen. Joka tapauksessa hän luki kaikki ulottuvilleen tulevat tähtitieteelliset teokset, mutta Flammarion oli hänen varsinainen mielikirjailijansa. Ja ihmeen selvillä hän olikin planeettien elongaatiosta, konjunktiosta ja oppositiosta ja osasi ulkoa niiden kiertoajat ja suuruusluokat. Mutta nämä taivaan ilmiöt olivat hänelle kuitenkin vain ilmiöitä, jotka pelkästään tosiasioina kiinnittivät hänen mieltään, mutta eivät viekotelleet häntä vähimmässäkään määrässä yrittämään astrologisia arvailuja tai muunlaisia ilmiöiden taakse ulottuvia mietteitä tai aatteellisia selityksiä. Tähti oli hänelle vain tähti, taivaankappale, joka edusti kaikkeudessa luonnon mekaniikan ikiliikkujaa, jota ihmisten mekaniikka ei ollut kyennyt ja tuskin koskaan kykenikään rakentamaan. Siltä kannalta hän asiat otti syysiltoina vaeltaessaan Kaivopuiston valleille tai muille avarille näköalapaikoille tekemään huomioitaan tähtitaivaalla ja sovittamaan kirjojen viisautta kaikkeuden omaan viisauteen. Tämä astronominen harrastus oli niin elävä ja voimakas, että vaikka Friedel nautti suvestakin ja käytti ahneesti hyväkseen sen suomia mahdollisuuksia ulkoiluun ja luonnon helmassa olemiseen, niin alkoi hän jo heinä- ja elokuun vaihteessa kaivata syksyn iltoja tähtitaivaineen. Sillä kun hän kuljeskeli rauhallisilla havaintopaikoillaan pää kenossa ja silmät niin lujasti naulattuina korkeuksiin, että hän monesti sattui puutakin pahki törmäämään, vieläpä kompastumaan pitkälleenkin, tunsi hän samaa tutkijaniloa, jota hän kuvitteli Ptolemaioksen ja Kopernikuksen ja heidän jälkeensä kaikkien muidenkin taivaan loistavan ja kimmeltävän kirjoituksen tulkitsijain tunteneen. Tässä ilossaan hän oli onnellinen. Se korvasi monet sellaiset kuvitellut riemut, joita suurkaupunki ei ollutkaan hänen kohdalleen tuonut, vaikka hän ennen Helsinkiin tuloaan oli pitänyt niiden kypsinä hedelminä hänenkin pivoonsa putoamista aivan luonnollisena asiana. Ja kaipa juuri se, että hän oli keksinyt ikuiset ja korkeat tähdet seuralaisikseen, oli saanut aikaan sen, ettei hän juuri muuta seuraa kaivannutkaan. Näin ei se tosiasia, ettei herrasväki Steyerillä ollut mahdollisuuksia ottaa osaa minkäänlaiseen varsinaiseen seuraelämään, tehnyt enempää kamreeria kuin kamreerskaakaan, jolla taas oli tyttärensä yhdyssiteenä maalliseen elämään ja Davidssonin hartauskokoukset taivaalliseen, katkeraksi tai kateelliseksi.
Kun Helena Sofia toisinaan — kuun loppupuolella — veti vanhaa virttä siitä, että siellä pikkukaupungissa heillä olisi ollut paljon parempi, täytyi kyllä Friedelinkin myöntää itselleen, että tietystihän siinäkin väitteessä jonkin verran perää oli, mutta sitä vastaan puhui taas pääkaupunkilaisuus, joka edelleenkin hänen mielestään sentään merkitsi sanomattoman paljon enemmän kuin jotkut käyttövarojen niukkuudesta johtuvat elämän epämukavuudet ja rajoitukset. Olla maan pääkaupungissa, saada suorittaa työnsä keskellä elävää elämää, elää elämän polttopisteessä, kävellä kadulla ja seurata kaupungin kasvua ja kehittymistä ja voida sanoa, että tämä on nyt minun kaupunkini — eikö siinä ollut korviketta riittämiin! Ennen kaikkea kesäisinä sunnuntaipäivinä, kun niiden ihmisparkojen, joilla oli huvilansa tai vain vuokratutkin kesäasuntonsa, täytyi olla poissa tästä kauniista kaupungista, joka juuri kesäisin oli kaikkein kauniimmillaan, ja kun »syvien rivienkin» joukot, jotka muina vuodenaikoina yhä tunkeilevammin olivat alkaneet alentaa katuvierien kävelijäin yhteiskunnallista tasoa, näkivät parhaaksi hakeutua »saariin», silloin nautti Friedel Steyer täysin ja syvin siemauksin pääkaupunkilaisuudestaan. Silloin hän oli hieno herra Espiksellä, herra, joka ei vain itse tuntenut, että kaupunki oli hänen, vaan jonka omistusoikeuden vastaantulijainkin täytyi hänelle kuuluvaksi myöntää.
Helena Sofia katsahti miestään — liekö tämä asentoa muuttanut vaiko tuoli muuten narahtanut.
Lampunvalo lankesi Friedeliin sillä tavoin, että hänen kalju päälakensa kiilsi kuin kultainen gloria, mutta sen ympärillä hohti hiuskehys aivan hopeisena. Ja vakoja oli työ kyntänyt kasvoihin, olivatpa jo silmienkin alle ilmestyneet pussit, jotka eivät olleet siinä vielä pari vuotta sitten olleet. Mutta niinpä olikin Friedel-parka viime vuonna raatanut päivien lisäksi illatkin pitkät. Olivat menot kasvaneet, lisätuloja oli täytynyt hankkia. Maksoivat Mariannen luvut, maksoivat Nooran ja Pojun koulunkäynnit, ja sitä paitsi täytyi tyttöjen pukuihin uhrata yhä enemmän, sillä elleivät he olleet hyvin puettuja, pienenivät ennestäänkin jo verrattain vähäisiksi — ainakin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisiksi — käyneet edullisten avioliittojen mahdollisuudet, ja niitähän oli toki viimeiseen asti yritettävä ylläpitää. Siksi oli täytynyt Friedelin rasittavan ja edesvastuullisen pankkipalveluksensa lisäksi ottaa itselleen iltatyötä. Eikä siinä taas ollut sanottavampaa valinnan varaa, sillä elämän yleisen kallistumisen takia oli ylityönottajia kuinka paljon hyvänsä, mistä taas oli seurauksena, että työ oli alipalkattua. Friedel oli saanut erään pienen liikkeen kirjanpidon alullepanon ja ohjaamisen sekä viikoittaisen tarkkailun suoritettavakseen, ja hänelle ominaisella tunnontarkkuudella hän tietysti oli laatinut tilit niin täydellisiksi, kuin olisi ollut kysymys miljoonaliikkeestä. Se vei paljon aikaa, ja monet yötunnit Friedel olikin uhrannut siihen, vaikka siitä ei monia satoja tullutkaan.
Kun Helena Sofia katseli miestään, täytti hänen mielensä omituisen hellä säälin tunne. Melkein pyrkivät kyyneleet silmiin. Oli kovaa ajatella, että miehen koko elämä oli uhrattava vain siihen, että perheellä oli ruokaa ja vaatteita ja elämisen tilaisuutta ja sen jäsenillä mahdollisuuksia korkeintaan sitten taas omasta vuorostaan hankkia seuraavalle polvelle samanlainen olemassaolo. Oli niin luonnollista, että Helena Sofian oma elämä meni arkisiin askareisiin ja jokapäiväisiin velvollisuuksiin, ettei hän itseään osannut ollenkaan sääliä. Mutta toista oli Friedelin elämän hukkaan meno. Mies, jolla sentään oli — siitä Helena Sofia oli aivan vakuuttunut — mahdollisuuksia ja edellytyksiä merkityksellisempäänkin työhön, sellaiseen, josta tekijän kaaduttuakin jää jotakin jäljelle, oli epäsuotuisten olojen vuoksi joutunut vain pyörittämään elämänrattaista kaikkein pienintä, ikäänkuin jauhamaan käsikivillä joukolleen leipäjauhot. Kulunut, kulunut hän oli siinä aherruksessa — saa nähdä, kuinka kauan enää kestääkään...! Helena Sofiaa värisytti sen mahdollisuuden ajatus, että Friedel menisi pois ja jättäisi heidät oman onnensa nojaan. Se olisi kauheaa, kauheinta, mitä voisi tapahtua. Siitä Jumala varjelkoon! Ja kyllä kai hän varjelikin. Etenkin nyt, kun Helena Sofiastakin oli tullut uskovainen — niin, oli kai hän nyt oikein uskovainen? Tietysti hän ennenkin oli uskonut Jumalaan, oli käynyt kirkossa aina, kun vain oli sopinut ja kun oli ollut saarnaamassa se pappi, josta hän piti, oli rukoillut joka ilta taivaan varjelusta ja aina silloin muinakin vuorokauden aikoina, kun oli erityisesti korkeimman apua tarvinnut. Mutta hänellä oli ollut sellainen epäilys, ettei se sentään ollut riittänyt uskovaisen nimen saantiin, vaan että siihen vaadittiin vielä, että iltarukousten lisäksi hengessä ja totuudessa oli mukana »kokouksissa» ja varmuuden vuoksi ehkä vielä ompeluseuroissakin, niin että suhde Jumalaan muodostui persoonalliseksi. Ja kun hän nyt selvästi tunsi tällaisen persoonallisen suhteen saavuttaneensa — tietysti Davidssonin välityksellä, niin ei hän uskonut Jumalan käsiin vain omaa elämäänsä, vaan myöskin rasittuneen miehensä elämän ja niinikään tyttäriensä tulevaisuuden, etenkin nyt, kun siitä inhimillisesti katsoen loiston mahdollisuudet jo olivat menneet.
Tällaisia asioita Helena Sofia, joka itsekin tiesi olevansa mietiskelevä luonne, pyöritteli aivoissaan sillä aikaa, kun sukankudin verkalleen mutta varmasti edistyi hänen käsissään ja kellon ylätaulun osoittimet miltei yhtä verkalleen mutta myöskin yhtä varmasti kiersivät rataansa.
Friedel Steyerin silmissä taas, vaikka ne olivatkin kirjan suoriin riveihin kiintyneet, kiersivät taivaan tähdet ekliptikan suhteen kallellaan olevilla ratatasoillaan, ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi, kun hän koetti syövyttää mieleensä Jupiterin radan epäkeskisyyttä ilmaisevaa desimaalilukua: 0,04837, jota oli jollakin tavalla vaikea muistaa.
4.
Margherita ja Marianne lähtivät Ruthin syntymäpäiväkutsuista aikaisemmin kuin muut tytöt. Margherita syytti sitä, että hänen piti olla virkeä pankissa, jossa vuodenvaihde lisäsi työmäärää, ja luonnollisesti Marianne seurasi sisartaan. Todellisena lähdön syynä oli kuitenkin se, että Mariannen oli tullut niin hermostunut olo Irma Mannerin merkillisen käytöksen johdosta, ettei häntä mikään voima olisi saanut pidätetyksi kauemmin kuin oli aivan välttämätöntä, ettei herättänyt huomiota. Ja jo teenjuonnin aikana hän oli saanut kuiskatuksi vanhemmalle sisarelleen, että hän välttämättä tahtoi lähteä mahdollisimman pian.
Ruth saattoi heidät eteiseen.
»Pitääkö teidän nyt välttämättä...?»
»Ymmärräthän, hyvä ystävä, että kun on noustava aamulla laskemaan toivottoman pitkiä sarakkeita, niin täytyy saada nukkua päänsä selväksi», sanoi Margherita.
»Niin, niin, — minä vain epäilin, että te Irman takia...»
»Mikä hänessä olisi ollut? Hänhän päinvastoin oli ylen ystävällinen Mariannellekin, jota hän tähän asti tuskin koskaan on huomannutkaan.»
Ruth naurahti terävästi:
»Juuri siksi... että hän oli liian ystävällinen.»
Marianne punastui ja kiiruhti eteispeilin eteen puuteroimaan, mutta Margherita kysyi viattoman leikkisästi:
»Ethän sinä vain kadehtinut...?»
»Luuletko sinä, että minäkin olen sellainen?»
»Minkälainen?»
Ruth kumartui kuiskaamaan vastauksensa Margheritan korvaan.
»Mitä sanotkaan. Olisiko se mahdollista?»
»Niin sanotaan. Ja omituinen hän minustakin on ollut Pariisin matkansa jälkeen: katsookin ihmistä aivan toisella tavalla kuin muut. Ja pyrkii aina koskettelemaan... nimittäin sellaisia, jotka ovat jonkin näköisiä... Sanovat muuten, ettei hän rumia tanssikursseilleen otakaan. Eikä siellä monta rumaa olekaan. Ja tiedättekö, hän antaa muutamille tytöille erikoisopetusta, ja näkisittepä ne tytöt, jotka jäävät yleisten tuntien jälkeen erikoistunneilleen: tirskuvat ja kuiskuttelevat yhtä salaperäisesti keskenään kuin rakastuneet...»
Marianne kääntyi peilin edestä:
»Eiköhän tuo taas ole pelkkää kuvittelua? Ensin on joku pannut juorun kulkemaan ja sitten on sille nähty muka todistuksia joka asiassa, johon vain jotakin epäilyttävää on saatu mahtumaan.»
Ruth melkein suutahti:
»Mutta, hyvä ystävä, minähän olen hänen kursseillaan.»
»Niin, niin, aivan oikein, mutta sittenkin minusta tuntuu...»
Marianne toiselta puolen katui, että oli tullut puolustaneeksi Irmaa, mutta toiselta puolen taas hänellä oli puolustamiseen vastustamaton halu, vaikka epäilikin, etteivät puheet perättömiä olleet.
»Kylläpä se olisi innoittavaa», sanoi Margherita. »Niin kaunis nainen ja niin hienosta perheestä!»
Ruth naurahti:
»Hienoista perheistä kai sellaiset useimmiten ovatkin. Tiedättekö, että kerran kuulin papan sanovan mammalle, että sekin vanha tanssinopettajatar, jonka koulussa mamma aikoinaan oli wieniläisvalssinsa oppinut, jo silloin oli ollut tunnettu sellaiseksi — nyt kuuluu vanhoilla päivillään asuvan yhdessä jonkun virastonaisen kanssa, joka pukeutuukin puolittain kuin mies.»
»No, ei ainakaan Irma Manner pukeudu kuin mies», huomautti Marianne yhä oppositiohalun vallassa.
»Hän pukeutuu kuin suuren maailman kokotit, sanoo pappa, joka myös on ollut Pariisissa», vastasi Ruth. »Korea kuin riikinkukko kuuluu olleen viimeinkin Kansallisteatterissa ja — ajatelkaa! — iso punainen samettihattu päässään oli istunut permantoaitiossa.»
Marianne puisti päätään, mutta Margherita sanoi:
»Ei, ei. Kyllä meidän toki on lähdettävä, että sinä pääset takaisin vieraittesi luo.»
»Jestas! Niin, niin... mutta minusta tuntui, että tämä piti teille sanoa, kun näin, miten hän yritti lähennellä Mariannea.»
Kun he tulivat kadulle, kysyi Margherita:
»Mitä teidän välillänne oli?»
»Ei niin mitään», vastasi Marianne, jonka mielestä ei Ruthin sanojenkaan jälkeen Irman omituisuuden salaperäinen jännittävyys ollut kokonaan häipynyt.
»Eikö hän sinulle mitään erityistä sanonutkaan?»
»Ei sen kummempaa kuin että minulla on kauniit sääret, niin että minusta muka tulisi hyvä tanssijatar.»
»Siinäkö kaikki?»
»Mitä siinä muuta olisi voinut olla.»
»Aika ikävä ilta», sanoi Margherita.
»Minusta ihan tavallinen.»
Sitten kulkivat he sen enempää keskustelematta ja nopein askelin. Tuuli ja tuisku olivat tyyntyneet jo aikoja sitten, koskapa talonmiehet olivat ehtineet lapioida katukäytävät, mutta yöpakkanen oli aika kiperä ja antoi askelille vauhtia. Vasta vähän ennen kotiportille tuloa virkahti Margherita:
»Varoitan minä sinua sentään Irma Mannerista, sillä vaikk'ei noissa juoruissa perää olisikaan, niin on jo siinä, että hänestä tuollaista voidaan puhua, tarpeeksi syytä seuran kavahtamiseen.»
Ja Marianne vastasi vain:
»Älä pelkää!»
Margherita oli aina ollut vähän varhaisvanha. Ja Mariannea taas oli aina hemmoteltu ja pidettiin edelleenkin lapsena ja lapsellisena. Siitä johtui, että vaikka sisarien ikäeroa ei ollut paljon vuotta enempää, vanhempi suhtautui nuorempaan melkein äidillisenä holhoojana. Jos mikä oli hätänä tai mitä tarvittiin, käännyttiin aina Margheritan puoleen. Ja niin täydellisesti Marianne oli tottunut sälyttämään kaikki asiat sisarensa hartioille ja aivoihin, että yksin yliopistoluvuissaankin turvautui hänen valveutuneempaan arvostelukykyynsä. Siitä oli ollut seurauksena, että sitä myöten kuin Mariannen opiskelu edistyi, oli myöskin Margheritan ollut paneuduttava kursseihin kuuluviin asioihin. Eikä kotona kukaan pitänyt sitä lainkaan ihmeteltävänä, vaan päinvastoin aivan luonnollisena ja asiaankuuluvana, että Margherita oman työpäivänsä jälkeen heti ryhtyi auttamaan sisartaan: milloin tarkastamaan ja korjaamaan hänen ainekirjoituksiaan, milloin lukemaan hänelle ääneen jotakin kurssikirjaa, joka oli niin ikävä, ettei sitä viitsinyt yksikseen tutkia. Satojen sivujen tiedot oli Marianne saanutkin sillä tavoin, että vain oli leposohvalla maaten kuunnellut sisarensa »saarnaamista». Ja kun Marianne oli mennyt approbatur-tentteihinsä ja ollut hermostunut, oli vanhempi sisar vakuutellut pelkoa turhaksi: »Minähän tiedän, että kurssi on kunnollisesti käyty lävitse.» Mihin Marianne oli vastannut: »Jos sinun olisi tentittävä, niin eihän siinä mitään pelättävää olisikaan, mutta sinähän et nyt voi mennä minun puolestani...» »En, ikävä kyllä, vaikka tietysti mielelläni menisin, senhän sinä tiedät.»
Margheritalla oli aina suorastaan sairaalloinen hätä sisarestaan, joka muka oli niin kokematon ja kehittymätön, että tarvitsi apua ja tukea joka askeleella elämässä. Vanhemman sisaren oli pidettävä huolta hänen vaatteistaan, siitä, että hän söi riittävästi ja nukkui tarpeeksi, hänen luvuistaan, hänen esiintymisestään muiden ihmisten seurassa — koko hänen elämästään. Ja Margheritan puoleen kääntyi äitikin eikä vain Mariannea koskevissa asioissa, vaan myöskin omissaan. Näin oli Margheritasta tullut jonkinlainen perheen »sijaiskärsijä», jolle tuotiin kaikki huolet ja murheet, että hän ottaisi ne omikseen ja sillä tavoin vapauttaisi tuojat taakankannosta.
Margherita pelkäsi nyt, että Marianne joutuisi Irma Mannerin vaikutuksen alaiseksi. Se olisi kauheaa ja voisi käydä aivan kohtalokkaaksikin. Sillä vanhempi sisar tunsi nuoremman aivan perinpohjin ja tiesi hyvin, että hänen avuttomuutensa elämässä johtui suurimmaksi osaksi siitä luonteen heikkoudesta, joka itsenäisyyden täydellisenä puutteena on perimmäisenä syynä vastustus- ja aloitekyvynkin puuttumiseen.
Olihan jo kerran ollut käydä Mariannen huonosti. Häneen oli rakastunut eräs nuori opettaja ja samoihin aikoihin eräs entinen koulutoveri. Edellisen tunteet olivat käyneet selviksi jälkimmäisellekin, ja vaikka Marianne oli koettanut selittää, että olihan naurettavaa luulla hänen välittävän tuosta »peruukista», niin oli nuorukaisen tunne hehkuttunut sellaiseen paloon, että hän oli vannonut ennemmin ampuvansa sekä Mariannen että itsensä kuin sallisi toiselle voittoa. Tietysti Marianne oli näin jännittävälle valalle hymyillyt, mutta kun nuorukainen sitten eräänä päivänä kuolemankalpeana oli tullut heille kotiin vaatimaan, että Marianne kirjoittaisi kirjeen tuolle toiselle ja antaisi hänen viedä sen perille, oli hymy hyytynyt huulille. No, tietysti oli taas siinä asiassa täytyi turvautua Margheritan apuun, ja yhdennellätoista hetkellä asia olikin saatu joten kuten järjestykseen, nimittäin sillä tavalla, että Marianne, joka siihen saakka oli seurustellut vuoroin kumpaisenkin kanssa, nyt oli lopettanut toiveitten annon molemmille tahoille. (Se oli muuten osoittautunut hyväksi käänteeksi molemmille toisillekin asianosaisille, joista toinen oli paennut tieteeseen ja päässyt yliopiston dosentiksi, toinen taas lähtenyt merille valmistumaan kapteeniksi.)
Mariannehan oli seikkailunhaluinen. Eikä hän hakkailua ollut vielä osannut ottaa muulta kuin jännittävän seikkailun kannalta. Ja siltä kannalta hän oli ehtinyt antaa monen hakkailla itseään. Se olikin Margheritan mielestä peloittavinta. Sillä vaihtelun kaipuussaanhan Marianne nyt kuka tiesi saattoi arvella olevan mielenkiintoista kokea taas uusia sensaatioita...
Mutta tultuaan näin pitkälle mietteissään Margherita säikähti omaa ajatustaan, jonka hän yht'äkkiä huomasi aivan kauheaksi ja sisartaan hirveästi alentavaksi, joten hän tahtomattaan tuli huudahtaneeksi:
»Sehän on toki aivan mahdotonta!»
»Mikä on mahdotonta?» kysyi äkillistä huudahdusta oudoksuen Marianne.
»Oh, vain ne inhoittavat juorut Irma Mannerista», vastasi sisar, josta tuntui vaikealta edes ajatella sen vaaran mahdollisuutta, että Irma Manner ja tuttavuus häneen saattaisi käydä kohtalokkaaksi hänen sisarelleen.
Eikä siinä sitten enää muita vuorosanoja vaihdettukaan, sillä oltiin jo ulko-ovella, joten oli liikuttava hiljaa, ettei isä heräisi, jos hän sattumalta jo olisi mennyt levolle.
5.
Marianne Steyer oli suorittanut filosofiankandidaattitutkintonsa jo ennen kuin oli tavannut Olavi Kaltimon — taikka ehkä sentään on oikeampaa sanoa, että Olavi Kaltimo oli tavannut hänet. Se oli tapahtunut muutamassa merenrannan täysihoitolassa, jossa molemmat olivat olleet kesälomaansa viettämässä. Mariannella oli nimittäin jo silloin ollut virkansa — hän olikin saanut sen heti »valmistuttuaan» — joten hän oli päässyt neljäksi viikoksi lepäämään. Ei se virka tosin niin perin rasittava ollut, mutta tarkkuutta se vaati ja pani juuri siksi hermot koetukselle. Siksipä olikin tuo ensimmäinen loma tuntunut aivan autuaallisen ihanalta. Ja tässä ihanuudessa siis arkistoapulaisen fil.kand. Marianne Steyerin ja nuoren asianajajan, lakit.kand. Olavi Kaltimon tiet olivat ristinneet toisensa. Ihana heinäkuu. Ja sopimukset seurustelun jatkamisesta Helsingissä, sopimukset, jotka myöskin oli täytetty, jopa niin täydellisesti, että ennen pitkää eivät vain yleisen mielipiteen tulkitsijat pitäneet avioliittoon johtavaa kihlausta selviönä, vaan myös kotiväki kumpaisellakin taholla katsoi muunlaisen ratkaisun mahdottomuudeksi.
Mutta vaikka tällaista asiaintilaa jo oli jatkunut kohta kahden vuoden ajan, ei kihlausta vain julkaistu. Ja kuitenkin kävi tuomari Steyerillä aivan kuin ainakin vävyksi tuleva nuori mies. Ja toisaalta taas lähettivät hänen vanhempansa sieltä kotitalosta, joka oli Varsinais-Suomen vauraimmassa maanviljelyspitäjässä, syksyisin Steyerin talouteen perunat ja omenat ja silloin tällöin vasikanpaistinkin.
Ihmeellistähän näin ollen oli, ettei valmista tullut, sitäkin ihmeellisempää, kun se kotitalo oli varakas ja tuomari jo siksi hyvätuloinen mies, että hyvin kykeni oman kodin perustamaan ja vaimonsa elättämään.
Tällä kannalla olivat asiat, kun niihin tarttui Margherita, jota jo kauan aikaa oli kiusannut tuo »puolikihlaus», joka ei kuitenkaan kihlausta ollutkaan.
»Sano minulle suoraan», pyyteli hän Mariannea, »onko hän sinulle kertaakaan puhunut naimisiin menosta.»
»Äsh! Kaikkea sinä!» vastasi Marianne vältellen.
»Sano nyt!»
Ja täytyihän Mariannen loppujen lopuksi tunnustaa, ettei Olavi Kaltimo ainakaan suorastaan avioliitosta enempää kuin kihlauksenkaan julkaisemisesta ollut puhunut. Joskus kyllä viittaillut vähän sinnepäin, mutta ei milloinkaan minkäänlaisia lupauksia antanut tai ottanut.
»Katso, hän aikookin jättää asianajotoimensa», selitteli Marianne, »ja antautua yliopistomieheksi — on jo väitöskirjan aihekin selvillä. Ja eihän hän toki sellaisissa oloissa avioliittoa voi ajatella. Sehän on aivan luonnollista ja oikein.»
»Voi olla luonnollista, mutta oikein ei ole, että hän antaa koko maailman luulla, että sinä olet hänen morsiamensa, vaikka et kuitenkaan ole.»
»Mutta eihän hän ole sanonut maailmalle sellaista.»
»Siinäpä se! Mutta ei hän myöskään ole selittänyt, että sinä et ole hänen morsiamensa. Ja niin luulee maailma...»
»Mutta, kuule, mitä maailmalla on sen asian kanssa tekemistä. Eivätkö tällaiset asiat ole vain kahden kauppoja ja kolmannellekin korvapuusti, saatikka sitten maailmalle.»
»Ovat silloin, kun ne johtavat johonkin ratkaisuun, joko myönteiseen tai kielteiseen, mutta eivät silloin, kun kysymys jää vuosikausien ajaksi avoimeksi.»
»Miten niin?»
»Katso hakkailusta mies ei koskaan pahene, ei pitkäaikaisestakaan, mutta kyllä nainen. Sinähän olet jo viisikolmattavuotias, ja sitä ikää on vanhastaan pidetty sinä rajana, jonka ylittäminen naimattomana tai ainakin kihlaamattomana merkitsee vanhaksi tytöksi jäämistä. Tietysti raja meidän päivinämme on jonkin verran siirtynyt, mutta ei paljon. Ja niin kauan kuin nyt Olavi Kaltimo seurustelee sinun kanssasi niin ahkerasti kuin hän seurustelee, ei kukaan muu tahdo eikä uskallakaan sinua lähestyä, vaan ajattelee: 'No, hän, mitäpä hänestä — hänhän on Kaltimon itselleen katsoma!' Ja sitten kun tuo 'katsoja' häviääkin muille markkinoille, jäät sinä lehdellä soittamaan, ja silloin sanotaan taas tai ainakin ajatellaan: 'Kukapa huolisi toisten rippeistä — jättihän se Kaltimokin hänet!' Sellainen on totuus tällaisissa asioissa, hyvä Marianne, ja siksi minä sanon sinulle ja aion sanoa, ellei asia muuten ota muuttuakseen, Olavi Kaltimolle itselleenkin, että hän menettelee väärin sinua kohtaan. Tietysti hänelle on mukavaa ja hauskaa, että sievä tyttö aina on saatavissa seuraksi, meni minne tahansa, tai jos taas ei satu olemaan menoa muualle, voi mennä tytön kotiin aivan kuin omaansa ja viettää pitkä ilta perhe-elämän tunnelmassa. Se on hyvin mukavaa ja sitä paitsi varsin taloudellistakin, ainakin taloudellisempaa kuin oman kodin pystyttäminen ja ylläpitäminen!»
Marianne kuunteli sisartaan aluksi hämmästyneenä, mutta lopulta suuttuneena:
»Kuule, Marga, tuo sinun vuodatuksesi saa minut ajattelemaan, että sinä taidatkin kadehtia minua. Eikähän se ihme olekaan: Olavi Kaltimo on hauskannäköinen ja miellyttävä mies. Sitä paitsi 'tulevaisuuden mies' — niinhän sanoo yksin meidän pappakin, joka yleensä katselee muita miehiä perin kriitillisin silmin.»
»Älä ole häijy, Marianne, sinä tiedät hyvin, että minä nyt, niinkuin aina ennenkin, ajattelen vain sinun parastasi.»
Marianne, vaikka olikin pikavihaisuutensa tupsahduksesta vapautunut, katseli sisartaan epäillen:
»Tällä kertaa minun ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin tavallisesti tietää sitä.»
»Miksei?»
»Siksi, että jo ennenkin olen huomannut...»
Margherita keskeytti sisarensa äkkiä:
»Mitä sinä muka olet huomannut?»
Marianne viivytteli vähän vastaustaan ja sanoi sitten harvakseen ja ikäänkuin sanojensa tehoa kokeillen:
»Että sinä mielelläsi seurustelisit hänen kanssaan... omaan laskuusi.»
Margherita heitti sisareensa pitkän katseen ja kysyi sitten äänellä, joka ihmettelyyn yhdisti ilmeistä pettymystä:
»Voitko sinä todellakin kuvitella, että minä voisin kadehtia mitään sinulta — että minä olisin sinulle mustasukkainen?»
Ja nyt nousivat kyyneleet Mariannen silmiin, ja hän kietoi käsivartensa sisarensa kaulaan ja sanoi:
»Anna minulle anteeksi... annathan?»
Mutta Margherita vastasi kysymyksellä:
»Tarkoititko sinä äsken aivan totta?»
Marianne nyyhkytti:
»En... en... en... Minä... vain... olin.. niin... niin... suutuksissani.»
»Minulleko?»
Marianne hymähti kyyneltensä keskeltä:
»Ennen kaikkea itselleni... ja sitten koko maailmalle... sinullekin... mutta vielä enemmän hänelle!»
Margherita silitti sisarensa poskea:
»Sitähän minäkin...»
Samana keväänä Petter lähti merille ja Noorakin lopetti koulunkäynnin, kun hän ilmeisesti olisi jäänyt seitsemännelle luokalle.
Helena Sofiaan koski pojan lähtö kipeästi, eikä se tuottanut iloa Friedelillekään, vaikka hän koettikin lohdutella itseään ja vaimoaan vakuuttamalla, että Poju oli perinyt isoisänsä merimiesveren ja sen vetoa oli mahdotonta vastustaa — jos ei kutsumustaan noudattanut, teki väkivaltaa luonnolle, eikä siitä hyvää seurannut. Tosiasiallisesti oli kuitenkin Petter pakottanut vanhempansa suostumaan lähtöön. Hän oli suorastaan lakkoillut koulussa ja vielä aivan avoimesti selittänytkin, että hän joka tapauksessa jättäytyy kolmanneksi vuodeksi luokalle, jolloin ero on selvä, suostutaan siihen sitten tai ollaan suostumatta. Eivät siinä siis auttaneet enempää uhkailut kuin suostuttelutkaan. Sillä itsepäisyyden oli Petter, jolla yleensä oli hellä luonto, Wilhelm Steyeriltä isänsä välityksellä perinyt.
Satoi sinä toukokuun päivänä, jona Steyerin perhe oli laivarannassa saattamassa nuorintaan, jonka Liverpoolissa oli astuttava koululaivaan, satoi sellaista keväistä sadetta, joka saa maan tuoksumaan mullalle eikä virvoita vain nurmen nukkaa vaan myöskin ihmismielen toiveita. Siksi ei tunnelma Hullin laivan kupeella painunutkaan perin masentavaksi, vaan pysytteli pitkän aikaa kyynelettömänä kaikkien muiden kohdalta paitsi Helena Sofian, joka pyyhki silmiään jo rantaan tultaessa.
»Me emme kyllä enää saa nähdä toisiamme tässä elämässä», sanoi äiti pojalleen. »Muista vain aina, että Jumala näkee sinut joka hetki ja joka paikassa. Äläkä unohda äitiäsikään!»
Ei hän muuta saanut sanotuksi. Tuskinpa olisi osannutkaan muuta sanoa, sillä siihen, että Jumala näki kaiken, sisältyi koko hänen elämänkatsomuksensa pohja ja perustus. Kun touvit irroitettiin ja keula alkoi verkalleen kääntyä, otti venhekannen reunalla seisova Petter esiin nenäliinansa vilkuttaakseen sillä jäähyväiset. Ja silloin purskahtivat itkuun myös Margherita ja Marianne ja Friedelkin pyyhkäisi kosteutta silmäkulmastaan, sillä hän tuli juuri sillä hetkellä ajatelleeksi, että aivan lapsihan Petter vielä oli. Mutta Noora ei itkenyt, vaan hymyili ja vuoroin huuteli Pojulle jäähyväisiä, vuoroin varoitteli perheittä turhaan »tillittämästä», kun ei asia kuitenkaan itkusta parantunut.
Hänen olikin helppo, Nooran, sillä Poju ja hän olivat jo kotona eron haikeuden ja muut sen yhteydessä olevat ikävät asiat perinpohjaisesti tilittäneet sekä itkuin että nauruin ja sopineet siitä, että rannassa pysytään aivan tyyninä. Siitä huolimatta täytyi Noorankin kerran oikein tiukasti puraista huultaan — silloin, kun isäkin pyyhki silmäkulmaansa, sillä se ihan vavahdutti sydänalaa — mutta hymyn hän sai pysymään suupielissään.
Kun laiva kääntyi Uudenmaan pursiseuran paviljonkisaaren taakse, lähdettiin kotimatkalle. Ja se tuntui niin Margheritasta ja Mariannesta kuin Eleonorastakin paljon kauheammalta kuin rannassa seisominen. Oli käveltävä äärimmäisen hitaasti ja varovaisesti, sillä äiti ei päässyt muuten liikkumaan.
Helena Sofian pelko siitä, ettei hän enää koskaan näkisi poikaansa, ei nimittäin ollut aiheeton. Hänelle oli talvella toimitettu leikkaus — sarkoomi sääressä, syöpäkasvannainen — ja vaikka hän sairaalasta päästyään olikin tuntenut itsensä huomattavasti paremmaksi, olivat kivut nyt taas alkaneet uusiutua niin, että professorikin oli huolestuneesti puistanut viisasta harmaata päätään. Pitihän Helena Sofian jo siitäkin ymmärtää, ettei voinut olla enää minkäänlaisia toiveita parantumisesta — elämää täytyi vain yrittää ylläpitää niin kauan kuin se lääketieteelle ja kirurgialle oli mahdollista.
Näin ollen eivät lapset äitiin nähden uskaltaneet suuria toivoa. Ja kun perhe nyt murheellisena ja alakuloisen hitain askelin vaelteli sateen kastelemaa katua, jonka kiville pilvien raosta juuri esiin pilkistävät auringonsäteet antoivat ikäänkuin itkettyneisyyden kyynelloisteen, tuntui tytöistä, kuin olisi heidän kulkunsa harjoitusmarssia hautaussaattoa varten.
Kotiin tultua Margherita sanoi Mariannelle niin tunteneensa, ja tämä ihan horjahti säikähdyksestä, sillä hän oli ajatellut aivan samaa.
»Aavistuksia ja aaveita», kuiskasi vanhempi sisar, mutta nuorempi purskahti hillittömään itkuun.
»On niin lohdutonta odottaa, milloin se tapahtuu, kun tietää, että sen ennen pitkää täytyy tapahtua», sai Marianne nyyhkytystensä lomissa sanotuksi.
»Mutta tietäväthän kaikki, että se ennen pitkää on tapahtuva, emmekä vain me», yritteli Margherita lohdutella. »Eihän kukaan voi ajatella saavansa aina pitää vanhempiansa.»
»Niin, niin», myönteli Marianne, »mutta sittenkin tuntuu niin kovalta ajatella, että se päivä voi olla hyvinkin lähellä, jona me emme enää kuule äidin ääntä, ajattele, emmekä enää voi sanoa hänelle niitä monia hyviä sanoja, jotka olemme jättäneet sanomatta...»
Taas vapisutti koko hänen olemustaan itku.
Ja taas koetti Margherita lohduttaa:
»Katso, mehän sitä paitsi emme jää yksin maailmaan, kuten jäävät niin monet muut, jotka menettävät vanhempansa...»
Silloin Marianne tyyntyi ja hänen katseensa sai samanlaisen loisteen kuin äsken sateenjälkeisessä auringonpilkkeessä katukivet:
»Niin, niin, sinähän minulle jäät — sano, saanhan minä pitää sinut aina?»
»Tietysti, tietysti, kultaseni», vastasi Margherita hellästi hymyillen.
Ei hän kuitenkaan voinut mitään sille, että tuo sisaren impulsiivinen lupauksen vaatiminen, niin suurta kiintymystä kuin se todistikin, sentään samalla oli pisto hänen sydämeensä. Sillä merkitsihän se vaatimusta, että hänen oli aina vain ajateltava toista, oltava tukena ja turvana, avun ja lohdutuksen antajana, eikä sisar lainkaan tullut ajatelleeksi, että hänellä sentään oli omakin elämä, joka kenties sekin voisi muodostua joksikin... Mutta ei hän antanut piston haavoittaa mieltään, vaan ajatteli, että kaipa hänen elämästään tulee juuri se, jonka sallimus on suvainnut hänen osakseen määrätä.
»Haudo nyt vähän silmiäsi», sanoi hän Mariannelle, »sillä äidin tähden meidän täytyy olla näyttämättä ikäväämme, ja kohta on päivällisaika.»
6.
Tuli kesä. Ja Esplanadin lehmukset olivat vaaleimmassa vihreydessään ja hevoskastanjat kukassa.
Eräänä sunnuntaina olivat kaikki kolme Steyerin sisarusta olleet kävelemässä Eläintarhassa ja sitten kiertäneet Töölönlahden ja tulleet Pitkänsillan ylitse kaupunkiin. Pitkää Unioninkatua asteltaessa oli Marianne, joka edellisellä viikolla oli saanut vähän ylimääräistä ansiota jostakin ylityöstä, luvannut tarjota heille kahvit Kappelissa. Hänellä oli tähän ehdotukseensa sitäkin enemmän syytä, kun hän juuri edellisenä päivänä oli saanut räätälistä uuden kävelypukunsa, joka nyt oli ensimmäistä kertaa käytännössä ja molempien sisarten vakuutuksen mukaan aivan suurenmoinen.
Kun he tulivat Kappeliin, huomasivat he iloiseksi yllätyksekseen siellä olevan enemmän väkeä kuin tavallisesti sunnuntaisin aamupäivällä.
»Hei, tytöt, tulkaa minun pöytääni, ellette odota herrasseuraa!»
He kääntyivät kaikin katsomaan: koreanpunainen hattu, leveälierinen ja kallelleen päähän kiinnitetty, ja sen alla vihreävivahteinen samettipuku — se oli Irma Manner. Tietysti! Niin rohkean värikkäästi ei kukaan muu pukeutuisi.
Marianne viittasi kädellään, että kyllä tullaan. Eikähän siinä silloin enää mikään auttanut, vaikka Margherita mielellään olisikin välttänyt joutumasta Eleonoran kanssa Irman seuraan.
»Vai nuorin sisar», sanoi Irma ja tarkasteli Nooraa kiireestä kantapäähän, »eikä lainkaan suvustaan huonontunut... ei todellakaan!»
Margherita kuvitteli, että hän viimeisiä sanojaan alleviivasi huulten maiskutuksellakin. Kun hän kerran oli saanut vastenmielisyyden jotakuta kohtaan, niin hänen mielikuvituksensa oli hyvin altis liioitteluihin. Noora joutuikin istumaan Irman viereen.
»Olen viimeistä sunnuntaita armaassa isänmaassa», kertoi Irma. »Ensi lauantain Vellamossa on hyttipaikka tilattu, ja seuraavana keskiviikkona annan Pariisin niellä ruumiini ja sieluni — molemmat kaipaavatkin jo kiihkeästi sitä... Uskokaa, tytöt, että se on ihanaa!»
Margherita pani merkille, että Irma vilkaisi sivulleen ja saikin ihailevan silmäyksen Nooralta. Mutta Marianne sanoi kaataessaan kermaa kahvikuppiinsa:
»Tänä kesänä taitaakin Pariisiin mennä verrattain paljon suomalaisia, minäkin olen kuullut...»
Irma hypisteli sitruunavetensä olkipilliä kiiltäväkyntisillä sormillaan, virkkaessaan ylimielisesti:
»Tiedätkö, ei niistä sentään ole pahempaa vastusta eikä suurempaa mieliharmia, kun osaa pysyä loitolla. Ensikertalaisen on tietysti vähän vaikeampi kuin tottuneen välttää heitä, mutta kyllä minä sentään jo viime kerralla pääsin aika hyvin eroon maanmiehistäni. Kerran tosin olin joutumaisillani oikein pahasti pulaan, mutta viime tingassa keksin sotajuonen ja se onnistuikin.»
Irma Manner nauroi niin, että valkoiset hampaat pääsivät hohtamaan huulien karmiinia vastaan. Ja Noora kysyi viattomasti, mikä sotajuoni se oli.
»En muista mistä tulin. Oh, taikka kyllähän muistankin: tulin erään sellaisen ystävättäreni luota, jonka kanssa seurustelemista täällä varmaankin pidettäisiin suorastaan rikollisena. Hän on nimittäin neekeritär, taikka oikeastaan puoliverinen, isä neekeri, äiti valkoihoinen — päinvastaiset tapauksethan ovat tavallisemmat — mutta aivan ihana ihminen, jossa molempien rotujen parhaat ominaisuudet ovat kehittyneet kukintaan: isän ruumiillinen ja äidin sielullinen kauneus — hän onkin laulajatar, ihanasti samettinen alttoääni... No, niin, hänen luotaan minä siis tulin, ja kun tulin Oopperan aukiolle, pälkähti päähäni poiketa juomaan oransaadi, kun Café de la Paix kerran oli ihan vieressä. Mutta tuskin olin istahtanut trotoaarin marmoripöydän ääreen, niin kuulin selkäni takaa selvää suomalaista puhetta, niin selvästi suomalaista, että siinä d:t ja t:t olivat tehneet keskenään 'kondrahtin' virkojen vaihdosta. Eihän se kuitenkaan vielä ollut mitään. Mutta kun muutaman minuutin kuluttua miesääni alkoi kuiskata niin äänekkäästi, että minä sen selvästi kuulin, että punahattuinen nainen heidän edessään varmasti oli suomalainen, nousi kylmä hiki otsalleni. Katsahdin varovasti sivuilleni, visusti välttäen katsomasta taakseni, olisiko näköpiirissä jotakin toista punaista hattua. Mutta ei tuollaista pelastusta näkynyt, ja kaiken lisäksi kuulin naisäänen nyt kehoittelevan miestä kysymään, olinko suomalainen. Onneksi tuli samassa sanomalehdenmyyjä tuulispäänä kahvilaan ja minä sain nopeasti käsiini L'Intrangsigeantin ja sukelsin niin päistikkaa sen pelastavaan palstamereen, etten pitkään aikaan huomannut pitäväni sitä nurinpäin edessäni.»
Marianne ja Margherita tervehtivät niin tuttavallisesti hymyillen jotakin tulijaa, että Irmakin kääntyi katsomaan, kuka se oli, ja näki vaaleanharmaaseen, hyvinleikattuun kesäpukuun ja häränverenpunaisiin kenkiin pukeutuneen nuorehkon ja hauskasti valoisakasvoisen herrasmiehen nostavan vaaleaa Borsalino-hattuaan.
»Kuka?» kysyi Irma uteliaasti.
»Eräs perhetuttavamme, tuomari Kaltimo», vastasi Marianne huolettoman välinpitämättömästi.
Mutta Irma Manner kiersi huulensa äänettömään vihellykseen ja sanoi:
»Kaltimo — siis hän?»
»Mikä 'hän'?» kysyi Margherita. »Mariannen sulhanen».
Marianne näytti vasemman kätensä sormuksetonta nimetöntä.
»Ehtiihän siihen vielä vanne tulla», huomautti Irma.
»Jos olisi ollut tullakseen, niin olisi kyllä tullut jo aikoja sitten», vastasi taas Margherita sisarensa puolesta.
»No, sen parempi!» huudahti Irma, mutta lisäsi sitten: »Ei silti: hän on sekä hauskan että älykkään näköinen ja vaikuttaa hienoltakin, jota ei voi sanoa monestakaan meidän nuorista herroistamme.»
Marianne huomautti nyt, että Olavi Kaltimokin aikoi lähteä Pariisiin opiskelutarkoituksissa:
»Mutta hän lähtee vasta syyskesällä ja aikoo viipyä jouluun asti.»
Irma Mannerin mielenkiinto näytti äkkiä heräävän:
»Mitä sanotkaan! Sehän on hauskaa. Tuollaista maanmiestä en minäkään juoksisi siellä pakoon. Päinvastoin: luulen, että pikemminkin etsisin hänen seuraansa, milloin tarvitsisin maskuliinista eskorttia.»
Margherita ja Marianne vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen, ja jälkimmäinen sanoi:
»Välitän mielelläni tutustumisen.»
»Kiitos vain! Näen, ettet todellakaan ole mustasukkainen. Taikka sitten olet niin älykäs, että arvaat minut vaarattomaksi, kenties katsot vielä sopivaksi 'varmuusvahdiksikin'. No, joka tapauksessa on tutustuminen nyt aivan turha, sillä minä olen niin vakaumuksellinen fatalisti, että uskon meidän kyllä tutustuvan, jos se on — tarpeellista.»
Ja sitten siirryttiin muihin asioihin. Irma kyseli ja tytöt vastasivat. Noorakin, sillä Irma kääntyi usein hänenkin puoleensa.
»Eleonora, se on kaunis nimi. Eleonora Duse! Todellakin, se on nimi, joka viittaa taiteeseen. Kuka tiesi minulla onkin ilo istua jonkun tulevan Ida Aalbergin tai kenties Aino Ackten vieressä...?»
Mutta Noora purskahti heleimpään nauruunsa:
»Ei toki sinnepäinkään!»
»No, mikä sitten?»
»Vain pankkineiti, kuten Margakin, kunnes joku mies korjaa sukkiansa parsimaan...»
»Mikä vaatimattomuus!» virkahti Irma naurahtaen.
»Ei niinkään minun mielestäni», sanoi Margherita.
Mihin Irma vastasi vieläkin terävämmin:
»Maku on niin erilainen!»
Kotimatkalla sanoi Noora:
»Omituinen olio, tuo! Toiselta puolen oikein kiva, toiselta ihan kenkku — ei saanut oikein selvää, oliko kala vaiko lintu!»
Mutta yöllä Noora näki sellaista unta, että Marianne oli matkalla tapaamaan Pojua, jonka tiedettiin olevan tulossa johonkin vieraan maan satamakaupunkiin. Mutta Marianne ei matkustanut laivassa (koska Noora ei koskaan ollut laivassa matkustanut), vaan junassa (jonka vaunujen nytkähtelyn Noorakin tunsi). Vuode keinui ja sen alla jymisivät pyörät. Katon lasisen lampunkuvun eteen oli vetäisty tumman sinertävä kangasvarjostin, jonka lävitse ei montakaan valonsädettä päässyt, joten vaununosastossa vallitsi salaperäinen pimeys. Yht'äkkiä pimeyteen kuitenkin syttyi punainen valoläiskä, jossa oli leveälierisen hatun ääriviivat, ja punaloisteisten lierien alla alkoi hohde hahmottua ihmeellisiksi ihmiskasvoiksi. Aluksi Noora ei saanut selville, miksi nuo kasvot olivat niin ihmeelliset. Mutta sitten vetäytyi niiden suu hymyyn, joka paljasti paksujen ja karmiininpunaisten huulien välistä rivin oudon valkeita hampaita kultaplombeineen, ja silloin havaitsi Noora, että hipiä oli kosteankiiltoisen musta ja että palavat silmät kiiluivat verestävin valkuaisin. Noora hätkähti. Mutta Marianne nukkui keinuvalla vuoteellaan kaikessa rauhassa, vaikka mustat kasvot lähestyivät lähestymistään hänen kasvojaan. Vihdoin ne olivat niin lähellä, että Mariannen toki täytyi tuntea poskellaan neekerittären hengitys, jonka kiihkeän läähätyksen Noora aivan selvästi erotti vaununpyörien jyminästä. Mutta Marianne ei vain herännyt. Ja silloin täytyi Nooran huutaa, varoittaakseen sisartaan.
Marianne heräsi huutoon, ponnahti istualleen vuoteessaan ja kurottautui sähkölampun seinänappulaan, joka oli hänen vuoteensa yläpuolella:
»Mikä sinun on?»
Oli Noora itsekin herännyt huutoonsa ja kohottautunut istualleen. Marianne toisti kysymyksensä:
»Mikä sinua vaivaa?»
Noora koetti hieroa unta silmistään:
»Kai minä vain näin unta...»
Hän katsahti ympärilleen ennen kuin jatkoi:
»... sillä eihän täällä muita ole.»
»Pitäisikö sitten muka olla?»
»Se neekeritär, se... se... se ihmeellinen sekarotuinen...»
»Älä nyt höpise! Kuka tänne olisi neekerittären tuonut?»
»No, se punahattuinen, joka luuli minuakin Aino Acktéksi.»
Marianne väänsi valon sammuksiin:
»Nuku nyt!»
Mutta kun hetken perästä Noora vielä valitteli, että se uni oli ollut eri ilkeää ja että huoneessa oli niin innoittavan pimeää, ettei uskaltanut nukkuakaan, täytyi Mariannen nousta nostamaan kierrekaihdin, niin että suviyön valkeahohtoinen hämärä pääsi huoneeseen.
Noora rauhoittui sitten pian uuteen uneen, mutta Marianne ei voinut olla toteamatta, että ihmeellisen väkevä täytyi Irman oudon omalaatuisuuden samalla niin säikyttävän, mutta samalla myöskin mieltä jännittävän vaikutuksen olla, kun se heti oli tehonnut ensimmäistä kertaa hänen seurassaan olevaan Nooraankin. Ja se toteamus antoi hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta, että uni tuli vasta huomentunneilla.
7.
Margherita meni aukaisemaan, kun Olavi Kaltimo eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen soitti ovikelloa.
»Käy vain sisään, vaikka Marianne ei vielä olekaan kotona! Hän tulee kyllä pian...»
Olavi Kaltimo jätti hattunsa ja keppinsä eteiseen ja astui naurahdellen olohuoneeseen:
»Yhtä paljon minun käyntini toki tarkoittaa teitä muitakin...»
»Sepä hauskaa, että sanot niin», vastasi Marga ja osoitti hänelle sitä nojatuolia, jossa Friedelin oli tapana lueskella tähtikirjojaan.
»Kyllähän sinun se pitäisi tietää sanomattakin», hymähti Olavi Kaltimo istuutuessaan.
Margherita katsoi häntä hetkisen, ikäänkuin vähän miettien, mitä sanoisi, mutta teki sitten äkkiä päätöksensä:
»Niin, ehkä minä sen olen aavistanutkin, mutta siitä ei vielä suinkaan seuraa, että muut sen tietäisivät. Ja juuri siitä, etteivät he sitä tiedä, minä jo kauan olen aikonut sinun kanssasi puhua.»
Marga sanoi sen hyvin vakavasti, ja Olavi Kaltimonkin kasvot kävivät sangen totisiksi. Hän sanoi hiukan epäröiden:
»En nyt oikein osaa arvata, mitä tarkoitat...»
Taas mietti Margherita lyhyen tuokion, ennen kuin vastasi:
»Koska satumme olemaan kahdenkesken, niin voinhan minä sen vieläkin sinulle selittää, vaikka se ehkä ei enää olekaan ehdottomasti välttämätöntä, kun Marianne sanoo sinun piakkoin lähtevän pitemmäksi aikaa ulkomaille...»
Margherita piti tauon, ja sill'aikaa Olavi Kaltimo sanoi:
»Niin, lähden jo ensi viikolla ainakin puoleksi vuodeksi Pariisiin... ja sitä ennen menen muutamaksi päiväksi vanhusten luo maalle.»
»No, niin, sillä asia taitaakin olla ratkaistu. Mutta kuten sanottu, voin siitä huolimatta nyt, tilaisuuden sattuessa, sanoa, mitä minulla jo pitemmän aikaa on ollut sydämelläni.»
»Ole hyvä. Kuuntelen.»
Olavi Kaltimon suupielessä karehti hiven ylimielistä hymyä, ikäänkuin hän sillä tahtoi osoittaa, että jopa nyt jotakin. Mutta toiselta puolen hän oli uteliaskin kuulemaan, mitä Margheritalla oli sanottavana, sillä hän oli jo aikoja sitten todennut Mariannen vanhemman sisaren koko Steyerin perheen järjen juoksultaan selkeimmäksi, kirkasälyisimmäksi jäseneksi. Hän aavisti tietysti asian koskevan Mariannea ja häntä itseään, mutta siksipä hän valmistautuikin aivan tyynin ja levollisin mielin kuuntelemaan, mitä tuleman piti, sillä Marianneen nähden hänellä toki oli aivan puhdas omatunto — sitä ei painanut edes pieninkään lunastettava lupaus, ei vähäisinkään viittaus mihinkään sitovaan... Sitä ajatellessaan Olavi Kaltimo ei voinut olla kaikessa salaisuudessa itselleen ajatuksissaan hymähtämättä: »Aivanhan minä ajattelen yhtä juridisesti kuin viattomasti syytetyn puolustuspuhetta valmistaisin...»
Margherita aloitti asiansa esityksen tyynesti ja rauhallisesti eikä oikeastaan odottanutkaan vastaväitteitä, joita ei pitkään aikaan myöskään tullut. Vasta kun hän oli ehtinyt siihen kohtaan, josta täytyi tehdä sellainen johtopäätös, että Olavi oli tahallisesti antanut sekä Mariannen perheen että omansakin olla siinä harhaluulossa, että asia tulevaisuuteen nähden oli selvä, vasta silloin pyysi Olavi saada tehdä erään väitteen taikka oikeammin kysymyksen:
»Millä sinä todistat minun antaneen sellaisen käsityksen?»
Sana »todistat» ärsytti Margheritaa niin, että hänen tähän asti aivan kiihkoton ja hiljainen puheensa nyt sai suuttumuksen korostuksen:
»Pitäisikö tässä oikein todistaakin, aivan kuin lakituvassa! Ei, hyvä herra tuomari, tällaisia asioita ei käsitellä käräjämenettelyn mukaan ainakaan paremmissa perheissä.»
Vasta kun sanat olivat päässeet hänen suustaan, katui hän niiden painottamista. Sillä hän ei todellakaan ollut tarkoittanut niitä loukkaukseksi, joksi talonpoikaista syntyperää oleva Olavi ne kenties saattoi tulkita. Mutta ei Olavi niitä kaikesta päättäen siksi tulkinnut, koska hänen äänensä oli aivan tyyni, kun hän huomautti, ettei hän suinkaan ollut tahtonut antaa Margheritaa suututtavalle sanalle minkäänlaista prosessioikeudellista merkitystä. Ja niinpä pääsi Margheritakin taas palaamaan tyynen asialliseen sävyyn.
»En vain vieläkään voi ymmärtää», sanoi Olavi Kaltimo, »että naimisiin pääseminen on elämän tärkein asia sellaisellekin naiselle kuin Marianne, jolla on tutkinto ja sen mukainen työala, siis niin sanottu elämäntehtävä.»
Margherita hymähti:
»No, niin... se on miehinen ajattelutapa...»
»Entä naisellinen?»
Hetkisen Marga mietti, miten sen selittäisi. Sitten hän sanoi:
»Katso, kaikilla ihmisillä, niin naisilla kuin miehilläkin, on sielussaan sanoisinko luomisen pyrkimys, tahto saada aikaan jotakin merkitsevämpääkin kuin vain ne välttämättömyydet, joita tarvitsee ja kuluttaa oman olemassaolonsa vuoksi. Toisilla se on väkevämpi, toisilla heikompi, mutta jokaisessa sitä on. Ja siihen perustuu se, jota sanotaan 'kutsumukseksi'...»
»Anteeksi, että keskeytän, mutta juuri tällä kohdalla täytyy minun kysyä: eikö Mariannen arkistotyö ole juuri hänen kutsumustaan?»
Margherita naurahti:
»Kyllä te miehet olette huonoja ihmistuntijoita!»
Olavi Kaltimo joutui vähän hämilleen:
»Minä todellakin luulin, että nainen, joka on uhrannut ehkä kaikkein parhaimmat nuoruusvuotensa tutkintolukuihin saavuttaakseen pätevyyden tietylle työalalle, on tehnyt sen juuri 'kutsumukseensa' valmistuakseen — aivan samalla tavalla kuin minä itsekin...»
»Suo anteeksi, että minä nyt vuorostani keskeytän sinut, mutta Marianne ei ensinkään ole valmistunut samalla tavalla kuin sinä eikä myöskään osoittanut samaa halua päästä alallaan eteenpäin kuin sinä nyt osoitat. Mutta sitä kai sinä et ole tullut ajatelleeksi?»
»En... en ole...»
»Siinä paljastuukin miehisen ihmistuntemuksen lyhytnäköisyys.»
»Tahdotko ehkä selittää...?»
»Kyllä minä selitän! — Marianne suoritti tutkintonsa vain pelastuakseen aivan arkisesta konttorityöstä, johon hänen tietysti köyhänä tyttönä olisi täytynyt ryhtyä, kuten on täytynyt minunkin ja täytyy myös Nooran. Eikä sinun suinkaan pidä kuvitella hänen valinneen tutkintoaineita mitään muuta silmällä pitäen kuin sitä, mistä pääsi helpoimmalla, sillä niitä valitessaan hänellä ei vielä arkistoalasta ollut aavistustakaan, se tuli vasta sitten, kun huomattiin, ettei hänen kandidaatillaan ollut paljon mihinkään pyrkimistä, ja silloinkin aivan sattumana. No niin, nyt voit sinä tietysti sanoa, että sattuma on auttanut monenkin löytämään kutsumuksensa. Myönnän, että niin voikin olla. Mutta tässä tapauksessa ei niin ole, vaikka Marianne hoitaakin toimensa niin esikuvallisella tunnollisuudella, että sitä 'puustakatsoja' voi luulla eläväksi mielenkiinnoksikin.»
»Mutta mistä sinä päätät, ettei se sitä ole?»
»Ellen tietäisi sitä jo siitä väärentämättömästä ja välittömästä innosta, millä hän seuraa ystävättäriensä ja toveriensa kihlautumisia, naimisiinmenoja ja lapsenodottamisia, niin päättäisin sen siitä, ettei hän edes yritä pyrkiä eteenpäin alallaan — kuten esimerkiksi sinä alallasi — enempää kuin luodakaan sillä jotakin. Kun virka-ajan päätyttyä arkiston ovi on sulkeutunut hänen jälkeensä, on hän samalla sulkenut aivonsa sen asiakirjoilta ja asioilta ja antanut mielikuvituksensa lähteä aivan toisille suunnille, niille, jotka muodostavat naisten elämänharrastusten keskeisimmän kehän: oma koti ja ennen kaikkea lapsi.»
Olavi Kaltimo, jonka suupielissä vielä tuokio sitten oli karehtinut keveä hymyn väike, oli muuttunut aivan vakavaksi, kun hän yritti sanoa:
»Mutta onhan sentään sellaisiakin naisia...»
Margherita käsitti huomautuksen itsepuolustuksen yritykseksi äänenpainojen sävystä ja hänen ilmeestään ja sanoi miltei äidillisen opettavaisesti:
»Poikkeukset vahvistavat sääntöä. Ja 'sellaisilla naisilla' on todellakin kutsumus: taide, tiede tai sitten uhrautuminen jonkin aatteen tai sen puutteessa vain jonkun toisen ihmisenkin puolesta.»
Olavi Kaltimo katsoi häntä pitkään ja melkein tutkivasti ja kysyi sitten:
»Sinä itse —?»
Marga ikäänkuin vaistosi tuohon kysymyksentapaiseen sisältyvän sekä ymmärtäväistä myötätuntoa että hivenen ihailevaa tunnustusta, joten hän tuli ojentaneeksi kätensä Olaville samalla kuin koetti sanoa kevyen huolettomasti:
»Minullahan on sekä... sitä että tätä...»
Samalla hän kuitenkin huomasi kätensä ojentamisen aivan aiheettomaksi, joten hän yritti sitä kiireesti perustella:
»Lupaathan nyt, ettei tästä meidän keskustelustamme Marianne saa mitään tietää?»
Olavi Kaltimo puristi ojennettua kättä ja lupasi.
Molemmat tytöt olivat saattamassa Olavi Kaltimoa.
Laivarantaan mennessään poikkesivat he kukkakauppaan. Margheritakin osti ruusun. Ja Marianne sanoi hymyillen:
»Kas vain: sinäkin!»
Marga naurahti:
»Miksen minäkin! Nyt kun hän lähtee, tunnen oikein pitäväni hänestä.»
Ja Marianne kohotti pilaillen nyrkkinsä:
»Ai, ai... Mitä minä sinulle kerran sanoinkaan!»
Ei Olavilla muita saattajia ollutkaan. Vanhemmilleenhan hän oli käynyt siellä maalla sanomassa jäähyväiset. Eikä keskellä kesää kaupungissa ollut juuri ketään.
Kun laiva alkoi kääntää keulaansa, viittasi Marianne pari kertaa kädellään, mutta jo ennen kuin laivan perä oli loitonnut laiturista, tarttui hän vanhemman sisarensa käsivarteen ja sanoi:
»Lähdetään jo!»
Ja niin he lähtivät samaa tietä, jota silloinkin Pojun saatettuaan olivat kulkeneet, mutta tällä kertaa paljon keveämmin askelin. Ja vasta Makasiininkadun Kasarmintorin puoleisessa suussa he kääntyivät taakseen katsomaan. Silloin laiva oli jo ehtinyt saarten piiloon, eivätkä he nähneet siitä enää muuta kuin mastonhuiput, joissa liput liehahtivat pieninä ja vähäpätöisinä.
Marga kääntyi katsahtamaan sisartaan, ja samassa Mariannekin kääntyi sisareensa päin — samanaikaisuus tuntui jollakin tavalla niin koomilliselta, että molempain täytyi purskahtaa nauramaan.
8.
Taas oli pari vuotta kulunut ja taas oli tultu syksyn sateisiin ja iltojen katulyhtykuutamoihin. Helena Sofia oli käynyt entistään heikommaksi. Sairasta säärtä särki alinomaan, ja kipu pakotti potilaan olemaan enimmäkseen vuoteessa. Harvoin hän enää jaksoi mennä edes »Alianssitaloon», vaikka se olikin aivan lähellä. Professori kävi silloin tällöin katsomassa, mutta puisti vain päätään ja sanoi, että tuskaa lieventäviä ruiskeita voi antaa vähän useamminkin — ruiskun myrkkylipulla varustettuine pulloineen hän oli uskonut Margheritan hoitoon.
Friedel oli useimmat iltansa kotosalla. Istui nojatuolissaan ja luki, kuten ennenkin, lamppu kirjoituspöydän kulmalla ja jalat nostettuina sopivan välimatkan päässä olevan tavallisen tuolin istuimelle, taikka sitten hän pelasi sakkia erään eläkkeellä olevan vanhan latinan ja kreikan lehtorin kanssa, joka vuosi sitten oli muuttanut taloon.
Herrat olivat tutustuneet sillä tavoin, että lehtori eräänä iltana oli tullut kysymään, saiko hän lainata puhelinta, koska heillä ei omaa ollut ja oli sattunut sairaustapaus, joka pakotti kiireellisesti kutsumaan lääkärin. Friedel oli pannut merkille lehtorin tavallisuudesta poikkeavan sanontatavan »lainata puhelinta», joka sattuvassa täsmällisyydessään hänestä oli tuntunut asianomaiselle luonteenomaiselta. Sitä paitsi oli kävijän koko käytös ollut omansa herättämään myötämielisyyttä. Kun sitten — eräänä toisena iltana — oli käynyt ilmi, että »sairaustapaus» tosiasiallisesti olikin puuskittain kohtalokkaasti kärjistyvä sairaus, joka jo pitkät ajat oli vaivannut lehtorin puolisoa ja tehnyt hänestä invaliidin, oli jonkinlainen kohtalotoveruus muodostunut seurustelun hedelmälliseksi verukkeeksi, jonka taas myöhemmin — onnellisen sattuman kautta — ilmenneet tähtitieteelliset yhteisharrastukset olivat elävöittäneet toverillisen yhdessäolon kaipuuksi. Kun tähtitaivaan probleemat oli pohdittu pohjiaan myöten — lehtorin pohja ei ollut, siitä huolimatta, että fysiikan opiskelu viidenneksi kandidaattitutkinnon aineeksi aikoinaan oli pakottanut hänet tieteellisestikin vähin sivuamaan taivaankappaleiden mysterioiden periferiaa, paljonkaan kamreerin flammarionilaista pohjaa syvemmällä —, oli siirrytty sakkinappuloiden ratoihin, joiden sukulaisuuden planeettien kiertoihin — lehtorin nerokkaan huomautuksen mukaan — liikunnan lainalaisuus teki ilmeisen läheiseksi. Olihan vielä herrojen elämäntehtävissäkin aivan yhtä ilmeinen yhtäläisyys, sillä samalla tavalla kuin kamreeri Steyer talletti suurten tilikirjojensa sarakkeihin numeroiden syvämielisyyksiä, samalla tavalla lehtori Sarelius — vanhaa papillista ja pedagogista sukua! — talletti pienten paperilippujen riveille sanojen viisauksia. (Lehtori oli nimittäin vasta virastaan eroon päästyään päässyt täyttämään varsinaista kutsumustaan, joksi hän jo nuoruudestaan asti oli selvästi tajunnut sanakirjojen tekemisen.)
Ei ollut kulunut pitkiäkään aikoja, niin oli yhteisymmärrys lehtorin ja kamreerin välillä jo aivan täydellinen. Kun Friedel oli tullut pankista, syönyt päivällisensä, istunut neljännestunnin sairaan vaimonsa vuoteen vieressä ja koettanut kertoa hänelle, minkälainen oli ilma, mitä pankissa oli tapahtunut (liikeasiain sivulla) ja mitä ihmiset puhuivat, meni hän tunniksi tai puoleksitoista — ei koskaan kahdeksi — pitkäkseen sohvalle ja vaipui miltei heti virvoittavaan uneen, josta sitten taas yhtä äkillisesti heräsi. Silloin olikin jo arka sytyttää lamppu ja ruveta odottamaan, tuliko lehtori kysymään, otettiinko pieni 'parttiia', tai lähettikö palvelijattaren kysymään, sopiko kamreerin tulla lehtorin luo — jälkimmäistäkin tapahtui joskus, vaikkakin verrattain harvoin, koska Friedel ei mielellään mennyt pois kotoaan eikä missään tapauksessa sellaisina iltoina, joina tytöt olivat ulkona, ja sellaisia iltoja saattoi sentään olla useampiakin viikossa. Mutta ellei lehtoria tai hänen palvelijatartaan kuulunut, ryhtyi Friedel lukemaan (eikä enää vain tähtitiedettä, vaan jo muutakin, yksinpä sellaisiakin romaaneja, joita löysi tyttöjen hyllyltä). Mutta valmistautuminen 'lukuiltaan' vaati aina jonkinlaista itsensäkieltämistä ja resignatiota.
Friedel Steyer oli huomannut, että kuta vanhemmaksi hän kävi, sitä enemmän hän alkoi käydä isä-vainajansa kaltaiseksi. Ja hän ikäänkuin vaistosi (taikka arvasi), ettei tämä yhtäläistyminen suinkaan rajoittunut pelkästään ulkonäköön, vaan ulottui syvemmällekin: elämäntuntoihin ja mielialoihin asti. Hänen mieltään askarrutti tuo yhtäläistyminen usein. Saattoipa tapahtua, että hän sakkipelinkin ääressä istuessaan ja odottaessaan, vastapelurinsa siirtoa — lehtori mietti pitkään ja perusteellisesti jokaista liikettä — yht'äkkiä näki silmissään isänsä pasianssinsa ylitse kumartuneena tarkastelevan kortteja suupielet vedettyinä alaspäin, aivan samalla tavalla kuin hänkin ne veti jotakin tärkeää tai ratkaisevaa siirtoa suunnitellessaan. Ja kun hän aamuisin peilin edessä suki märkiä hiuksiaan sen jälkeen, kun oli pesunsa päätökseksi pistänyt päänsä vatiin — aivan samoin kuin myös Wilhelm Steyer oli tehnyt — tuli hän usein hymähtäneeksi sille kasvojensa ilmeen vakavuudelle, joka teki ne aivan samaa ilmaiseviksi kuin isänkin kasvot. Joskus hänestä saattoi tuntua huvittavan hymyilyttävältä sekin, että hänellä oli ihan samanlaiset 'vanhan ihmisen' kasvot kuin oli ollut isällä.
Kerran kun he lehtorin kanssa — muutaman kauan kestäneen ja kovan pelin jälkeen — olivat tunteneet itsensä niin väsyneiksi, etteivät enää jaksaneet ruveta erittelemään äskeisen pelin kulkua, kuten he tavallisesti tekivät, olivat he ajatuksiaan lepuuttaakseen ruvenneet pohtimaan muitakin elämänkysymyksiä. Ja kun Friedel silloin oli tullut maininneeksi tuostakin huomiostaan, oli lehtori, joka ei ollut vieläkään unohtanut puheensa ammatillista opetussävyä, selittänyt:
»Katso, veljeni Friedel Steyer, meidänhän täytyy olla isiemme ja äitiemme soluainesten tuotteita — muuta me emme voi olla — ja se merkitsee, että olemme elimellisesti ja erottamattomasti riippuvaisia menneisyydestä, koska me kerran luonnonlakien mukaisesti kannamme itsessämme — myöskin aivoissamme, sydämissämme ja hermoissamme — lukemattomia hiukkasia esi-isiemme ruumiista.»
»Ihmeellistä», Friedel Steyer oli itsekseen miettinyt, »etten minä tuota ole tullut ajatelleeksi!» Sillä lehtorin selityshän oli aivan yksinkertainen ja ennen kaikkea luonnollinen. Mutta yksinkertaisiahan olivatkin sitten kaikki asiat, kun ne vain ensin selitetyiksi sai! Joka tapauksessa kamreerin kunnioitus lehtorin älykkyyttä kohtaan, joka suoraan sanoen silloin tällöin sakkipelin ääressä oli horjahdellut, tämän jälkeen taas oli suuresti kohonnut. Friedel Steyer oli nimittäin tullut ajatelleeksi jo kouluaikoinaan usein kuulemaansa lohdullista vakuuttelua, etteivät matemaattinen äly ja humanistinen lahjakkuus sopineet samoihin aivoihin — ja kun filosofia tietysti kuului humanistisiin tieteisiin, niin eihän voinut vaatia, että lehtori olisi yhtä hyvin hallinnut matemaattista sakkipeliäkin. Toiselta puolen Friedel ei kylläkään voinut olla panematta merkille lehtorin maailmanselityksen ilmeistä luonnontieteellistä korostusta, mutta sehän numeromiehen silmissä oli omansa vain lujittamaan perustuksia. Varmuuden vuoksi Steyer kuitenkin oli pannut vanhan veljensä Sareliuksen viisauden koetukselle sanomalla:
»Oikeastaanhan tuo veljen äsken mainitsema tosiasia, että ihminen on niin ratkaisevasti riippuvainen siitä menneisyydestä, joka on ollut olemassa jo aikoja ennen häntä itseään, on varsin ankaraa, jopa suorastaan peloittavaakin.»
Lehtorin vastaus oli tullut niin välittömästi, että Friedelin oli täytynyt todeta hänen ajatelleen asian kerta kaikkiaan aivan selväksi:
»Onhan sen... jos sitä nimittäin katselee siitä Mooseksen lain näkökulmasta, että pahat teot kostavat itsensä kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta veljen ei pidä unohtaa, että rotu on jalostettavissakin. Ja kun sen ottaa huomioon, niin onhan päinvastoin lohdullista ajatella, että meistä jää jotakin jäljellekin... ehkä juuri se, mikä meissä on parasta, ainakin elinvoimaisinta ja siis myöskin elinkelpoisinta... niin, että sekin jää elämään lapsissamme ja lastenlapsissamme ei vain kolmanteen ja neljänteen polveen, vaan vielä pidemmällekin.»
9.
Sinä päivänä, jona Eleonora toi kreivin kotiinsa, oli Helena Sofiakin niin voimissaan, että jaksoi aamusta alkaen olla täysissä pukimissa.
Sattuikin olemaan kirkas aurinkopäivä. Mutta kreivihän tuli vasta illansuussa, jolloin Steyerin ikkunat jo olivat pimennon puolella, niin etteivät auringonsäteet enää päässeet paljastamaan enempää seinäpaperien haalistuneisuutta kuin tuolinpäällysteiden kuluneisuuttakaan eikä edes karvalankamattoihin syöpyneitä askelien jälkiä. Ja sekin oli hyvä puoli tässä Helena Sofian mielestä aivan ihmeellisessä asiassa.
Todellakin: ihmeellinenhän asia oli! Pitipä sittenkin toteutua Helena Sofian elämänunelman, että kreivillinen kruunu oli koristava hänen tyttärensä liinavaatekaappiin ladottavaa pyykkiä! Hän tunsi jo sieraimissaan sen puhtaiden vaatteiden tuoksun, joka tuli lumivalkoisista kruununkattamalla E.A:lla merkatuista lakanoista ja pyyheliinoista.
»Ihmeellistä, ihmeellistä...» soi korvissa, kun hän tuli olohuoneeseen tarkastamaan, että siellä edes pölyt oli kunnolla pyyhitty. Pöydällä oli kukka vihreäpaperisessa ruukussa. »Sepä hyvä», ajatteli Helena Sofia, »että Margherita (hän ei edes ajatuksissaan sanonut 'Marga') oli tullut ostaneeksi kukan», ja kumartui sen tuoksusta nauttimaan. Sitten hän meni istumaan Friedelin kirjoituspöydän ääreen ja alkoi aivan huomaamattaan hyräillä hiljaa itsekseen: »Minä seison korkealla vuorella, viheriäisessä laaksossa...» Mutta kun hän tuli siihen säkeeseen, jossa »nuorempi kreiveistä kaikista» tuli kihlaamaan, hätkähti hän, sillä vasta silloin hän tuli tietoiseksi siitä, että hyräili laulua, jota hän ennen — Margheritaa ja Mariannea kantaessaan — niin usein oli hyräillyt. Hyvänen aika, kuinka kauan sitten! Ja sittenhän se laulu olikin kokonaan unohtunut. Eleonoraa odottaessaan hän ei ollut enää kertaakaan sitä muistanut. Nyt sen kuitenkin piti juuri hänen kohdallaan toteutua! Ja Helena Sofia ajatteli, että ihmeelliset ovat Herran tiet, ja risti kätensä sanattomaan kiitokseen kaikkien hyvien lahjojen antajalle. Sitten hän taas ajatteli tuota laulua, ja hänen suupieliinsä nousi heikon ja väsyneen hymyn väike. Sillä hän tuli muistaneeksi, että silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli mennyt »Allianssitaloon», ei häntä ollut vetänyt sinne vain ikkunoista pimeään iltaan tulvehtiva valo, vaan myöskin laulu, ja sen laulun sävel oli Helena Sofian hiukan epätarkoissa musiikkikorvissa kuulostanut miltei aivan samalta kuin kolmen kreivin laivassa purjehtiminen — kenties hän muuten ei olisikaan tuntenut kutsua sisälle rukoushuoneeseen. Ja sitä ajatellessaan täytyi hänen taas ristiä kätensä ja kiittää osakseen tulleesta ihmeellisestä johdatuksesta.
Kuka olisikaan voinut uskoa, että Eleonorasta piti tulla kreivitär! Mutta se hänestä vain nyt tuli.
Eleonora oli kohtaloonsa tyynesti alistuen aloittanut työnsä pankissa. Aluksi se tietysti oli tuntunut vähän oudolta, mutta sangen pianhan siihen sentään oli tottunut. Ja niin olivat päivät alkaneet solua säännöllistä solumistaan palkanmaksusta palkanmaksuun Noorankin kohdalta. Mutta vaikka näin olikin tapahtunut, ei Noora kuitenkaan ollut antautunut sellaiseen ajatukseen, että tätä oli nyt vain kestettävä siksi, kunnes sattui tielle mies, joka suvaitsi ottaa sukanparsijakseen. Hän luuli huomanneensa useimpien tyttöjen, sekä nuorempien että vanhempien, niin ajattelevan ja sen ajatuksen mukaan järjestelevän oloaan ja elämäänsä niin pankissa kuin sen ulkopuolellakin sellaiseksi, että joku mies tielle sattuisi. Noora ei aikonut niin tehdä. Sillä vaikka hänkin saattoi sanoa odottavansa vain samanlaista sukanparsijan tulevaisuutta, odotti hän kuitenkin omalle kohdalleen jotakin muuta. Mitä, sitä hän ei itsekään tiennyt eikä edes sen miettimisellä viitsinyt vaivata ajatuksiaan. Mutta hän uskoi vuorenvankasti siihen, että satua vieläkin oli olemassa maailmassa ja että jokaisella askeleella saattoi kohdata seikkailun mahdollisuuden, kun vain piti silmänsä auki eikä epäröinnillä laskenut oikeaa tilaisuutta käsistään.
Eleonora Steyer oli viehättävä tyttö, se oli pian todettu pankissakin. Eikä hänen viehätyksensä suinkaan perustunut vain ulkonaiseen nuoreen kukintaan, vaan myöskin, vieläpä ennen kaikkea, hänen olemuksensa sykähdyttävään miellyttävyyteen, jossa eräänlainen älyn kehittyneisyys yhtyi mitä aurinkoisimpaan lapsellisuuteen, sellaiseen, joka herkistää samalla kertaa miehistä suojelemisvaistoa ja lepertelynhalua. Tällainen oli se arvostelu, joka oli annettu johtokunnan huoneessa ja jonka Marga oli saanut kuulla pikakirjoittajattarelta, jonka ikuisen ystävyyden hän oli saavuttanut kehumalla vuosi sitten tämän uutta kävelypukua niin pariisilaiseksi, että sitä saattoi verrata yksin Irma Mannerin Pariisissa tehtyyn »compléhen...»
Mutta olipa Noora huomattu tiskin toiseltakin puolelta. Huomaajien joukossa oli aivan ensimmäisiä ollut eräs pitkä, solakkavartaloinen ja kaunismuotoinen nuori herra, jota Noora oli nähnyt palveltavan aivan erityisellä kohteliaisuudella, joten Noora oli tullut kysyneeksi hänen nimeään.
»Etkö todellakaan tiedä, kuka hän on?»
»Sepä ihmeellistä!»
Noora oli naurahtanut:
»Maailmassa taitaa olla paljon ihmeellistä, josta minulla ei vielä ole vaaleansinistäkään aavistusta. Mutta sanohan nyt toki jo sankarin nimi.»
»Kreivi Anshelm Ahnfelt.»
Noora ihmetteli:
»Ja minä kun tähän asti aina olen kuvitellut, että kreivillä täytyy olla hopeaa hiuksissaan, pitkäliepeinen bonsuuri, kiiltonahkakengät ja valkeat nilkkaimet, kiiltävä silinteri ja vaakunasormus!»
»Sellainen on tietysti vanha kreivi, Linnaluodon herra, mutta hän käy itse täällä enää hyvin harvoin sen jälkeen, kun nuori kreivi palasi ulkomailta ja ryhtyi hoitamaan pankkiasioita.»
Ei ollut viipynyt montakaan päivää, niin oli jo nuori kreivi Anshelm, Linnaluodon perijä, saanut tilaisuuden tutustuakin »siihen miellyttävään uuteen nuoreen neitiin, joka istui talletusten osastossa» ja jonka nimen kreivi oli ottanut selville pankin kamreerilta, joka oli kreivillisen herrasväen perhetuttavia. Tutustuminen oli tapahtunut niin yksinkertaisen sattuman avulla, että »luukussa» vakinaisesti istuva neiti oli tilapäisesti poistunut paikaltaan, ja kreivi oli kääntynyt Nooran puoleen virkahtamalla:
»Ehkä saan vaivata teitä, neiti Steyer...»
Noora oli sävähtänyt punaiseksi, sillä hän oli tiennyt naapuriluukuistakin silmät kovina ja korvat hörössä seurattavan asioiden kehitystä.
Siitä se oli alkanut. Ja sitten tuttavuus oli jatkunut ja kehittynyt varsin vaivattomasti. Aluksi Noora kyllä oli suhtautunut epäillen ja varoitellen kreivilliseen lähentelyyn, mutta kun hän oli huomannut, ettei siinä mitään säikyttävää ollut, oli hän suostunut ensimmäiseen teatterikäyntiin ja sen jälkeisiin illallisiin, joilla toisena parina oli ollut joku kreivin serkku ja tämän nainen — miellyttäviä molemmat — ja heillä oli ollut erittäin hauskaa.
Tietysti pankin kaikkitietävän naiskaartin keskuuteen varsin pian oli levinnyt tieto kreivin seurustelusta Eleonora Steyerin kanssa. Mutta ihmeellistä oli, ettei tämän tiedon leviäminen ollut aikaansaanut sen suurempaa hälyä kuin pientä supattelua ja joitakin puolipilkallisia katseita Nooran supattelijoita lähestyessä. Ja nämäkin kateuden ja katkeruuden ilmaisut olivat miltei alkuunsa tyrehtyneet, kun oli tullut tietoon, ettei johtokunnan huoneessa — tiedot tulivat tietysti taas pikakirjoittajattaren välityksellä — oltu »suhteeseen» lainkaan epäsuopeasti suhtauduttu. Johtokunnan kannan tässä asiassa olivat määränneet pääasiallisesti seuraavat seikat, joista oli keskusteltu — edellä mainitun tietolähteen mukaan — varsin perusteellisesti: Nooran oma valloittava viehättävyys, hänen isänsä pitkäaikainen ja ansiokkaasti vaatimaton uurastus, joka todellakin oli ansainnut sen sosiaalisen ylennyksen, mikä tuli perheen osalle, jos tyttärestä tuli kreivitär, mitä taas johtokunnan mielestä ei voinut pitää lainkaan mahdottomuutena ottamalla huomioon ensinnäkin nuoren kreivin kunnollisuuden ja siivolliseksi tunnetun elämänlaadun ja toiseksi Linnaluotoa rasittavat kiinnitykset, jotka tekivät niin hyvin säädynmukaisen kuin taloudellisestikin ylen edullisen avioliiton mahdollisuudet varsin rajoitetuiksi, niin että vanhan kreivin suostumus varmastikin oli suuremmitta vaikeuksitta saatavissa.
Mutta nuori kreivi Anshelm Ahnfelt ja nuori neiti Eleonora Steyer eivät olleet vielä moniin aikoihin ajatelleet niin pitkälle kuin kaukokatseiset pankkiherrat, vaan yksinomaan nauttineet häipyvistä hetkistä, omasta nuoruudestaan, elämän ihanuudesta ja toistensa seurasta. Mutta olipa aikanaan tullut muutos heidänkin kohdalleen sillä tavoin kuin se yleensä kahden nuoren ihmisen elämään tulee. Kun he ennen pitkää olivat huomanneet kaipaavansa toisiaan niin, että jokainen päivä, jona he eivät saaneet olla joitakin hetkiä yhdessä, oli tuntunut tyhjältä, niin olivat he arvanneet tulleensa sen vietin ja tunteiden maailman portille, jota sanotaan Rakkaudeksi.
»Mikä sinun oikeastaan on?» oli Marga kysynyt nuorimmalta sisareltaan eräänä päivänä, kun he yhdessä olivat olleet tulossa kotiin pankista.
Noora oli häkeltynyt:
»Minunko?... Mikä minun olisi!»
Mutta Marga oli katsonut häntä tutkivasti ja puistanut päätään. Hän oli niin tarkkanäköinen, mutta myöskin niin huolehtiva.
Oikein oli Nooran tullut paha olla. Olisi tehnyt mieli sanoa — se olisi ollut niin hauskaa! — mutta eihän sitä mitenkään ollut kehdannut... Ja miten sen sitten olisi sanonut? Ettäkö rakastaa? Hyvä Luoja, kuinka vähän tuo vanha sana olisikaan sanonut kaikesta siitä, mitä Noora sinäkin hetkenä oli tuntenut laulavan ja kohisevan itsessään... sielussaan ja ruumiissan...! Koski hänessä oli pauhannut riemujaan, koski, joka pyöritti sitä voimalaitosta, jonka suurjännitteiset johdot välittivät elämän virran niin väkevänä, että olivat hengenvaarallisiakin.
Ei Noora siinä kadulla ollut osannut muuta kuin pistää kätensä Margan käsivarren alle. Mutta hän oli itsekin tuntenut, miten posket olivat hehkuneet ja silmät kiiltäneet, ja hän oli arvannut, että kyllä viisas Marga ymmärtää...
Ja Marga oli ymmärtänyt nuorimman sisarensa nyt havahtuneen siihen naisen sielulliseen täysi-ikäisyyteen, johon jo ruumiillinen murrosikä on valmistuksena ja jonka hän omaltakin kohdaltaan kerran oli kokenut yhtä hehkuttavana ja kiiltoa antavana heräämisenä, mutta sitten — ja väleen — myös pettymyksen kipeään tuskaan turtumisena. Pettymyksen mahdollisuutta ei Noora tietenkään ollut tullut ajatelleeksi — tuskinpa hän edes tiesi sisarensa elämässä pettymystä olleen.
Eikä vain se, että se niin kipeänä siinä oli ollut, vaan myöskin Mariannen kohtalo oli saanut Margan sydämensä koko lämmöllä seuraamaan Nooran täysi-ikäistymistä.
Niin olikin sitten Margan riemu ollut miltei yhtä säteilevä kuin Nooran katse, kun tämä vihdoin oli tullut kertomaan, että Anshelm Ahnfelt aikoi tulla isälle ja äidille sanomaan...
»Katso, minun täytyi se sanoa sinulle, Marga, ennen kuin kukaan muu sen saa tietää!» Noora oli sanonut, kun Marga oli suudellut häntä kyynel silmäkulmassa.
Ja nyt istui Helena Sofia olohuoneen nojatuolissa ja odotti kellonviisarin siirtymistä sille roomalaiselle numerolle, jonka ilmaisemalla tunnilla korkeasti jalosukuinen kreivi Anshelm Ahnfelt, kreivillistä sukua n:o 12, Linnaluodon perijä ja tuleva herra, oli saapuva pyytämään hänen nuorimman tyttärensä Eleonoran kättä...
Helena Sofian täytyi sulkea silmänsä, sillä koko olohuone alkoi yht'äkkiä pyöriä niissä — niin huimasi korkean odotuksen ajatus hänen väsynyttä päätään.
Mutta nyt tuli Friedel kotiin.
»Muistitko ostaa asemalta savukkeet?» huusi Helena Sofia miehelleen jo eteiseen.
»Muistin, muistin!»
Helena Sofia rauhoittui ja huimaus helpotti. Hyvä, että oli tarjota savukkeita — ei kukaan Steyereistä »polttanut rahaa» — heti alkuun, sillä mitäpä sitä olisi muutenkaan osannut, kun ei tietenkään kahvia sopinut heti tuoda sisään — niinhän olivat Margherita ja Marianne nimenomaan sanoneet... Mutta missä ne tytöt nyt viipyvätkään? Helena Sofian mieli kävi taas rauhattomaksi ja hänen päätään alkoi uudelleen huimata.
Oli nimittäin sunnuntaipäivä. Ja Margherita ja Marianne olivat menneet kävelemään, koska oli kaunis päivänpaiste. Nooran taas oli määrä tavata sulhasensa ja tuoda hänet tälle ensimmäiselle käynnille.
Kello kävi tänään tavallista hitaammin Helena Sofian mielestä. Nytkin oli tuntiviisari aivan kuin juuttunut kiinni ykköseen... ja vasta kahden jälkeen piti kreivin tulla.
Kello yksi! Helena Sofian muistiin välähti, että nyt oli parast'aikaa Allianssitalossa palvelus, ja David Davidsson selitti ehkä Vuorisaarnaa, joka oli hänen mielitekstejään, tai ehkä Kaanaan häitä, joiden vertauskuvallisuus niinikään kuului hänen useasti viljelemiinsä aiheisiin... Ja sitten laulettaisiin — kenties juuri sitä laulua, jota oli laulettu silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran oli sinne mennyt. »Niin, kyllä ne varmaankin tänään sitä laulua laulavat, sitä kun osaa parhaiten säestää maitokaupan neiti, joka nyt istuu urkuharmooniossa, kun ei kuulemma enää kannata palkata siihen lukkarikoululaista...», päätteli Helena Sofia mielessään, joka näin heilahteli kreivillisen kosijan tulon ja David Davidssonin sananselityksen välillä.
Friedel oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen. Hän tutki jotakin kirjaa, jossa Helena Sofia huomasi olevan punaiset kannet. Kai hän oli tuonut sen mukanaan, koska sitä ei vielä äsken ollut pöydällä näkynyt.
»Mitä sinä luet?» kysyi Helena Sofia, jonka mielestä kaikki asiat tänään saivat jollakin tavoin erityisen merkityksen.
»Lainasin pankin luottotieto-osastolta aateliskalenterin... ja... katselen tässä... joutessani...»
»Onko siinä hänestäkin?»
»Tietysti... Hänestä tulee isänsä kuoltua, vanhan kreivin jälkeen suvun päämies...»
»Mitä siinä muuta on hänestä?»
»Syntymävuosi.»
»Kuinka vanha hän on?»
»Vain neljää vuotta Eleonoraa vanhempi.»
»No, onhan sitä sentään siinäkin...»
»On... on...»
Samassa tulivat Margherita ja Marianne kotiin.
»Joko te nyt vihdoinkin tulitte?» huusi Helena Sofia taas eteiseen.
»Mikä täällä on hätänä?» kysyi Marianne terävästi. »Vastahan kello on vähän yli yhden, niin että meillä on hyvä aika tehdä itsemme viehättäviksi tulevaa korkeaa sukulaistamme varten, jonka aristokraattinen pää ei ole riittänyt edes ylioppilaslakkiin...»
Mutta silloin Friedel paukahutti kiinni aateliskalenterin ja sanoi:
»Kaipa hänelläkin on niin hyvä pää, ettei ole tarvinnut lakkia älynsä osoittimeksi!?»
Ja tytöt menivät huoneisiinsa.
Seinäkello oli juuri ehtinyt lyödä toisen kahdenlyöntinsä, kun ovikello kilahti.
»Näin täsmällisiä me olemme!» huudahti Noora tuodessaan sulhasensa olohuoneeseen. »Tässä hän nyt on!»
Anshelm Ahnfelt riensi tervehtimään ensin nojatuolissa istuvaa Helena Sofiaa, jonka käden hän nöyrästi kumartaen vei huulilleen. Sen jälkeen hän niinikään syvästi kumartaen tervehti Friedeliä, joka hiukan kiusaantuneena omasta epävarmuudestaan seisoi kirjoituspöytänsä ääressä. Kun sulhanen vielä oli tervehtinyt tulevia kälyjään, sanoi Helena Sofia huoneen toista nojatuolia osoittaen:
»Kreivi on hyvä...»
Anshelm Ahnfelt kumarsi kevyesti, mutta Noora purskahti helisevimpään nauruunsa:
»Oletteko te nyt ihan hassuja! Ei kai minun sulhaseni ole kreivi äidille eikä isälle enempää kuin Margalle ja Mariannellekaan, vaan aivan yksinkertaisesti Anshelm!»
Helena Sofia huo'ahti surumielisen iloisesti, ja Friedel painautui istumaan mieli keventyneenä, sillä häntä oli kaiken aikaa kiusannut epätietoisuus, miten aloittaa puhe pääasiasta. Nyt hän päätti aloittaa muutamalla jostakin romaanista muistiin jääneellä lauseella: »Niin, tyttäremmehän on meille kertonut...» Mutta hänen ei tarvinnut aloittaa lainkaan, sillä heti kun oli istuuduttu, jatkoi Noora edellistä puheenvuoroaan sanomalla onnellista iloa säteillen:
»Yhteen kyytiin minä ilmoitan perheelle vielä senkin, että niin hyvin morsian kuin myös sulhanen itsekin tahtoo mieluimmin, että jälkimmäinen tulee esitellyksi ja myös sanotuksi aivan yksinkertaisesti vain agrologi Ahnfeltiksi.»
Marianne nyrpisti nenäänsä kaikkein harmittavimmalla tavallaan, mutta sitä ei Anshelm nähnyt. Sen sijaan hän huomasi Helena Sofian silmäkulmien rypistyvän ja (tulkiten rypyn jonkinlaiseksi kysymysmerkki-ilmeeksi) kiiruhti päännyökkäyksellä ilmaisemaan, että hän täydellisesti yhtyi Nooran julkilausumaan.
Mitään »käden pyytämistä» siitä ei tullut, vaikka Helena Sofia sellaista kyllä oli hienokseltaan toivonut, Friedel taas pelännyt. Keskusteltiin vain sillä tavoin, kuin olisi kihlautumisesta ja tulevasta naimisiin menosta jo aikoja sitten sovittu ja päätetty, joten nyt voitiin käsitellä siltä pohjalta kaikenlaisia muitakin kysymyksiä. Etupäässä puhuttiin sellaisista asioista, joista olisi voitu puhua kenen kanssa hyvänsä. Sillä heti kun Helena Sofia aloitti tunteellisen kielen virityksen, kiiruhti Noora torjumaan uhkaavan vaaran viskaamalla keskusteluun leikillissävyisen vuorosanan. Vain Friedelin — jonkinlaisen kohteliaisuusvaiston siihen johtamana — yrittäessä ruveta kahvia juotaessa puhumaan Linnaluodon maanviljelyksestä ja karjataloudesta, sai Helena Sofia sovitetuksi väliin luonteenomaisen huoahduksensa alleviivaaman huudahduksen:
»Sehän minua peloittaa, ettei tuleva kreivitär ymmärrä lainkaan maitotaloutta!»
Siitä oli seurauksena, että Marianne ehti vetää suunsa irviin ja tuleva kreivitär lentää punaiseksi, ennen kuin agrologi ehätti sanomaan, etteihän se mitään tehnyt, sillä meijeristä päinhän se hoidettiin.
Kun tällä tavoin tunti oli kulunut, nousi Noora seisomaan ja sanoi:
»Perhe on nyt saanut tutustua nuorimpansa valittuun, joka kunnialla on kestänyt tämän koetuksen, joten oikeus ja kohtuus on tullut täytetyksi...»
Helena Sofia yritti keskeyttää:
»Miten sinä nyt tuolla tavoin, rakas lapsi —?»
Mutta Noora jatkoi:
»Rakas Helena Sofia, sehän on minun tapani!»
Anshelm Ahnfelt, joka kaiken aikaa oli koettanut seurailla vain toisia sekä sanoillaan että katseillaan, ei enää jaksanut pidättäytyä tällä velvollisuuden polulla, vaan käänsi vilpitöntä ihailua säteilevät silmänsä salakihlattuun morsiameensa, joka jatkoi alkamaansa puhetta — hymykuoppien sievästi syventyessä hänen poskissaan:
»Koska minä olen tämän nuoren miehen kiirastuleen tuonut, niin minä myöskin nyt johdatan hänet siitä ulos.»
»Mutta eikö... niin, eikö Anshelm vielä joisi kupillisen kahvia?» yritti Helena Sofia.
»Kiitos, mutta kyllä minun kai sentään jo...»
»... on lähdettävä», täydensi Noora sulhasensa lausetta.
Noustiin. Ja kreivi kumarsi jäähyväiset yhtä kohteliaasti kuin oli tulotervehdyksensäkin kumartanut. Kun hän ojensi kätensä Margheritalle, sanoi tämä jo melkein tuttavallisesti:
»Seuraavalla kerralla tänne jo toivottavasti on helpompi tulla.»
»Eihän toki nytkään...», koetti Anshelm vakuuttaa.
»Kyllä varmasti», naurahti Margherita.
Mutta Marianne sanoi;
»Kiitos käynnistä!»
Vasta kun sanat olivat päässeet livahtamaan hänen suustaan, huomasi hän kiitoksensa naurettavuuden ja puraisi huultaan.
Marianne parka!
Häntä ei ollut onni suosinut. Olavi Kaltimo oli heti väiteltyään julkaissut kihlauksensa erään Mariannen luokkatoverin kanssa, jonka ei kukaan ollut osannut arvata koskaan voivan saada kierrokseen sellaista miestä. Mutta niin oli vain saanut. Ja vielä Pariisissa. Siellä olivat nimittäin tavanneet; Irma Manner oli vienyt heidät yhteen — »tietysti se oli ajattelemattomasti tehty», oli Irma itsekin myöntänyt, »mutta osasinko minä arvata, että sillä syöjättärellä, jonka häpeämättömästä tunkeilevaisuudesta omasta puolestani jo olin saanut tarpeeksi, olisi voimaa niellä niin maskuliinista miestä!» Eikä se nainen päästänyt kynsistään saalistaan, se oli varmaa kuin amen kirkossa. Pitikö sille itkeä vaiko nauraa? Marianne oli tehnyt vuoroin kumpaakin. Itkenyt harmista ja naurannut kostonhaluaan tyynnyttääkseen. »Mokomakin romuluinen rumilus, isot kädet ja jalat ja suu, sellainen vamppi, joka vei miehen voimallaan... ha-ha-haa!»
Margheritastakin oli Marianne loitonnut. Ja siitä loittonemisesta luki tietysti vanhempi sisar syyttelyä, joka koski hänen kipeästi. Mutta minkä sille teki? Olihan Margherita yrittänyt ottaa asian puheeksi, mutta Marianne ei ollut näitä yrityksiä kuuleviin korviinsa. Hän ei sietänyt vähäisintäkään viittailua sinne päin, vaikeni kuin muuri, josta kaikki kilpistyi takaisin.
Margherita oli itkenyt monet kerrat itsekseen, hänkin. Olihan hän uhrannut sisarensa eteen puolet elämästänsä. Eikä vain työtä ja vaivannäköä silloin, kun Mariannea oli autettava tutkintoa varten, jota tämä ei koskaan omin voimin olisi saanut suoritetuksi, vaan myös paljon muutakin. Oo... oh! Tietäisipä vain Marianne, mutta eihän hän sitä tietänyt eikä saisi koskaan tietää... enempää kuin kukaan muukaan. Marianne luuli, kuten muutkin, ettei Marga ollut rakastanut ketään sen jälkeen, kun hänen varhaisimman nuoruutensa rakastettu kaatui taistelussa Aunuksessa. Eihän hän tosin sillä tavalla ollut ketään toista voinutkaan rakastaa. Mutta hyvä Jumala, polttihan toki hänenkin vertaan sama tuli, joka sytytti sydämen kaipaukseen. Ja Olavi Kaltimon Margherita oli uhrannut sisarensa onnelle. Se oli totuus, se totuus, jota Marianne ei tiennyt eikä koskaan saanut tietää! Heti kun Marga oli huomannut sisarensa syttyneen, hän oli väistynyt — siitä huolimatta, että hänellä oli ollut syytä toivoa voittoa, jos olisi kilpailuun lähtenyt. Uhri ei ollut muodostunut helpoksi, ja kun sitten oli alkanut käydä ilmeiseksi, ettei tämä tuskaa maksanut itsekieltäytyminen tuottanut sisarellekaan onnen täyttymistä, oli Margherita päättänyt tarttua asiaan. Vain Mariannen onnen tähden. Tietysti hän nyt soimasi itseään.
Ja nyt oli vielä tullut Nooran kihlaus repimään auki haavoja — Margheritankin, mutta vielä kipeämmin tietysti Mariannen.
Sellaista oli elämä — sattuman varassa vaihtuvaa. Marianne uskoi kai sattuman sokeaksi ja kovettui ja katkeroitui sen vuoksi. Noora oli onnellinen ja uskoi siis sattuman näkeväksi. Entä Margherita? Hän ei osannut ratkaista, kumpaanko uskoon kallistui.
10.
Syyskuun iltapäivä oli harmaa, mutta lämmin ja tyyni. Anshelm Ahnfelt oli pukeutunut sakettiin ja hänellä oli silinteri ja hansikkaat oikeassa kädessään, kun hän juoksi ylös rappusia Steyerin ovelle. Eleonora odotti häntä eteisessä, yllään uusi sininen kävelypuku ja päässään yksinkertainen huopahattu. Hän seisoi isänsä vieressä. Muut perheenjäsenet seisoivat olohuoneeseen johtavan oven aukossa. Eteinen oli nimittäin ahdas, mutta olohuoneeseen johti kaksoisovi. Kun sulhanen astui eteisen kynnyksen ylitse, tarttui Friedel nuorimman tyttärensä käteen, kumarsi ja antoi tyttärensä käden sulhaselle. Näin oli Helena Sofia tahtonut asian tapahtuvaksi. Täytyihän toki olla jotakin perinteiden mukaista juhlallisuutta, vaikka vihkiminen tapahtuikin vain maistraatissa ja vain kahden todistajan läsnäollessa ja pormestarin toimittaessa menot. Ne olivat niitä uudenaikaisuuksia, joihin Helena Sofiankin oli ollut pakko suostua, vaikka papiton vihkiminen tuntuikin pahalta. Kun morsiamen isä siis oli aivan sääntöjen mukaan — vaikkakin vain eteisessä seisten — uskonut tyttärensä sulhaselle, lähdettiin heti matkaan. Morsiusparin autoa seurasi toinen auto, jossa tulivat todistajat, Margherita ja Anshelmin serkku, joka oli alhaalla odottanut morsiusparin jäljessä tulevaa pariaan.
Tämä vihkimisjärjestys oli vanhan kreivin tahtoa ja sen takana oli selväpiirteinen kreivillinen ajatustenjuoksu. Vanhalla kreivillä ei ollut mitään muistuttamista poikansa morsianta vastaan, joka heti ensimmäisellä käynnillään Linnaluodossa oli valloittanut tulevan appensa välittömällä nuorekkuudellaan, jonka tämä oli todennut neidon ulkonaisen viehätyksen veroiseksi. Ajat olivat toiset kuin vanhan kreivin nuoruudessa, eivätkä aikojen mukana olleet muuttuneet ainoastaan ihmiset, mikä seikka ei niin paljon merkinnytkään, vaan myöskin elämäntavat, mikä merkitsi paljon enemmän, koska sen muutoksen vaikutus ulottui yksin Linnaluotoon asti. Ottamalla siis tämän tosiasian huomioon ja asettamalla sen tämän tosiasian taustaa vastaan, että ensimmäisen säädyn etuoikeudet olivat poistetut niin kirjoista kuin käytännöstäkin, vanha kreivi empimättä oli antanut suostumuksensa poikansa avioliittoon yksin niin porvarillisen neidon kuin pankkineiti Eleonora Steyerin kanssa, jota hänen selväpiirteisissä ajatuksissaan oli aluksi ollut vaikea olla sanomatta mamselliksi. Mutta kun sitten oli tullut aika ruveta ajattelemaan häitä, oli vanhan kreivin siihen asti suoraviivaiseen ajatteluun ilmaantunut mutka, jonka oikaiseminen oli vaatinut varsin perusteellista harkintaa ja ankaraa ajatustyötä.
Jos Linnaluodon perijä olisi mennyt naimisiin omaan säätyynsä — vaikkapa hätätilassa vain sen alimpaan arvoluokkaan — kuuluvan naisen kanssa, olisi häät tietysti valmistettu samanlaisiksi, jollaisina ne ainakin kuuden kreivillisen polven aikana siellä oli vietetty: vihkiminen kirkossa, ensimmäisen hääpäivän juhla-ateria morsiamen kodissa, mutta toisen päivän pidot Linnaluodon suuressa salissa, jonka seinillä esi-isien ja esiäitien jalot piirteet sukuvaakunalla ja kreivillisellä kruunulla koristetuissa kultakehyksissä olivat ylhäisenä ja ylevänä kunniavahtina, kun taas alustalaiset oli määrätty aterian keskiväliin tultaessa kokoontumaan salin akkunain alle kunnioittavin ja kuuluvasti kaikuvin huudoin nöyrästi pyytääkseen korkeaa morsiusparia nähtäväksi. Mutta eihän nyt mitenkään voinut ajatella, että hääpäivän juhla-ateria olisi jonkun herra Steyerin pienessä vuokra-asunnossa jossakin syrjäkaupungin asuinkasarmissa, jonka porraskäytäväkin, kun hyvin sattui, tuoksui vanhalle paistinkärylle ja tiskivedelle. Ja voiko sitten noita onnettomannimisiä ihmisiä, nimittäin Steyereitä, kutsua istumaan kunniapaikoilla siniveristen pitopöytään! Ei millään muotoa eikä missään tapauksessa. Ei saanut Anshelmin morsiankaan istua Linnaluodon salin pöydänpäässä, ennen kuin hänestä oli tullut kreivitär Ahnfelt. Se oli selvää. Mutta miten mamselli Steyeristä siis oli tuleva kreivitär Armfelt? Siinä se mutka oli. Ei mielellään voinut tuoda mamselli Steyeriä kotipitäjän kirkkoonkaan, sillä olihan sielläkin, alttarin molemmin puolin, Ahnfelttejä vartioimassa sekä uskon puhtautta että sukunsa kunniaa. Ja miltä olisi kuulunut, jos heidän eteensä polvistuvalta Ahnfeltilta heidän lahjoittamiensa kynttelikköjen kiillossa heidän ompeluttamaansa messukasukkaan puettu kirkkoherra olisi kysynyt, ottaako tämä Anshelm Amadeus tämän Eleonora Steyerin...? Vanhan kreivin täytyi aina, ajatustensa sille kohtaa ehdittyä, joko kirota hiljaa ja hyväntahtoisesti taikka nauraa kovasti ja ilkeästi — vaihtoehdot olivat riippuvaisia vuorokaudenajasta ja säästä, jotka molemmat vaikuttivat varsin huomattavasti hänen mielenlaatuunsa —, koska hän ei voinut olla utelematta omalta mielikuvitukseltaan, minkälaisen ilmeen Steyer nostaisi meijeristin kasvoille, joiden piirteiden epäsäännöllisyyttä muutenkin spasmit juhlallisissa tilaisuuksissa pyrkivät korostamaan. Ei, ei mitenkään! Arvovalta oli toki alaisten silmissä ja korvissa säilytettävä, puhumattakaan ylhäisistä sukulaisista ja hienoista tuttavista.
Kuinkahan monen valvotun yön yksinäiset mietteet olikaan käyttökelpoisen menetelmän keksiminen vanhalle kreiville maksanut! Mutta kun hän sitten vihdoin oli ratkaisun löytänyt, ei sen yksinkertaisuus voinut olla ihmetyttämättä häntä. Ja aivan porvarillisesti täytyi hänenkin todeta, että kaikki suuret asiat osoittautuivat ylen yksinkertaisiksi sitten, kun niiden perille ensin oli päästy.
Vaikka Linnaluodon vanha kreivi ei siis ollutkaan läsnä siinä epäilemättä historiallisessa tilaisuudessa, jossa ensimmäisen kerran Kristuksen syntymän jälkeen kreivillisen Ahnfelt-suvun jäsen solmi avioliiton julkisessa virastohuoneessa, niin vietti hän tapausta tavalla, joka hänen vakaumuksensa mukaan jossain määrin oli omansa olemaan vastapainona itse vihkimistoimituksen kansanomaisuudelle. Ensinnäkin hän pukeutui aristokraattiseen diplomaatintakkiin, harjautti silinterinsä kiiltävimmilleen ja teki sitten aamupäiväkierroksensa sukukartanon pihapuistossa täydelliseen aamupäiväiseen juhla-asuun pukeutuneena — tuurapäinen alppisauvakin, joka tavallisissa oloissa oli kreivin erottamaton kävelytoveri, oli nyt vaihdettu hopeakahvaiseen eebenpuukeppiin, jota käytettiin vain kaikkein suurimmissa juhlatilaisuuksissa. Kävelymatkalta palattuaan kreivi sulkeutui tunniksi työhuoneeseensa sepittämään sähkösanomaa morsiusparille, mutta kun hän jälleen aukaisi oven, jonka edessä Andersson, vanha pikentti ja »henkijääkäriksi» sanottu, hopeanappiseen hännystakkiin puettuna odotti, meni hän, Anderssonin rientäessä aina ovia aukaisemaan, suureen saliin, jonka huonekaluista, muotokuvista ja kattokruunuista valkoiset suojakankaat jo edellisenä päivänä oli poistettu. Täällä hän asettui pitkän pöydän päässä olevaan korkeaselustaiseen nojatuoliin — komeaa barokkia, selustan silkissä kultalangalla neulottu vaakunakilpi ja kreivillinen kruunu — Anderssonin otsansa hiessä työntäessä takaapäin raskasta tuolia kreivin alle. Pikentin näin täytettyä ensimmäisen tehtävänsä tämä poistui varpaillaan kreivin jäädessä jäykästi suoraselkäisenä isännäntuoliin istumaan. Kului sitten muutama tuokio kreivin vain tuijottaessa eteensä pöydälle, jolla ei ollut muuta kuin hopeinen ja koristekahvainen soittokello. Hetken perästä istuja kuitenkin muutti asentoa nostaen toisen polven toisen päälle. Ja kun taas tällä tavoin muutama tuokio oli kulunut, katsoi kreivi taskukelloaan ja totesi, että nyt oli aika ryhtyä siihen, johon kaikki tähänastinen oli ollut vain vakavaa valmistelua. »No, niin, on siis aika», mutisi Linnaluodon ylhäinen isäntä itsekseen ja tarttui soittokelloon. Andersson tuli sisään; hän toi hopeatarjottimen, jolla oli lasi ja valmiiksi avattu samppanjapuolikas. »Täytä!» kreivi sanoi ja nousi seisomaan. Andersson täytti korkean lasin ja ojensi sitten jäykästi kumartaen tarjottimen kreivin ulottuville. Kreivi tarttui lasiin ja Andersson vetäytyi tuolin selustan taakse. Verkalleen kreivin kädessä oleva lasi sitten kohosi hänen takkinsa toisen napin korkeudelta samalla kun kohottajan katse kiersi seinällä olevan taulurivin päästä päähän. Ja kun katse oli viimeisenkin muotokuvan kasvonilmeet tarkastanut, tyhjensi kreivi lasin yhdellä siemauksella. Kun lasi oli tyhjä, astui Andersson pulloineen esiin tuolin takaa. Mutta kreivi sanoi:
»Ei enempää!»
Ja lisäsi sitten vielä, ennen kuin kääntyi lähteäkseen pois salista:
»Juo sinä loppuun! Mutta itseksesi ja täällä. Samppanjahelmiä ei saa heittää sioille».
Sanoi, kääntyi, meni nopeasti ulos huoneesta ja läimäytti omakätisesti oven kiinni.
Andersson katsoi hänen jälkeensä, puisti suoralle jakaukselle kammattua harmaata, päätään ja sanoi:
»Jaa, jaa, jaa — jaa...»
Se oli nimittäin hänen tapansa ilmaista ajatuksensa tämäntapaisissa tilanteissa. Ja tällä kertaa sisältyi hänen ajatuksiinsa sellainen mietelmä, että jos kreivi olisi yhtä rikas kuin vielä hänen isänsä oli ollut, niin ei nyt Andersson joisi samppanjaa Linnaluodon salissa, vaan tyhjentäisi pullon pohjia kaikessa huomaamattomuudessa tarjoiluhuoneen nurkassa.
Sillä aikaa kuin kreivi Agathon Amadeus Ahnfelt oli juonut ainoan poikansa vihkiäismaljan sukukartanonsa suuressa salissa, seuranaan vain esi-isiensä ja esiäitiensä vaiteliaat muotokuvat sekä mielessään muistot niistä häistä, joita vietettiin silloin, kun hänen jo toista vuosikymmentä sitten autuaasti nukkuneesta kreivittärestään oli tullut Linnaluodon kartanonrouva, sillä aikaa oli Eleonora Steyeristä Helsingin maistraatissa tullut kreivitär Ahnfelt. Muutamassa minuutissa oli muutos tapahtunut. Autot olivat odottaneet ulkopuolella. Ja vastavihityt todistajineen olivat ajaneet takaisin morsiamen kotiin, johon nyt myös Anshelmin serkku oli tullut. Niinikään oli sinne kutsuttu kamreerin sakkitoveri, vanha lehtori Sarelius, osallistumaan vastavihittyjen maljaan. Kukkiakin oli tullut, niitä olivat lähettäneet pankkitoverit, entiset luokkatoverit, vieläpä Olavi Kaltimokin ja Irma Manner. Ja Stockmannilta vuokratut valkoviinilasit oli Margherita järjestänyt kauniisti kukkien keskelle pöydälle. Helena Sofia olisi kyllä tahtonut, että olisi tarjottu samppanjaa, jota hän tuskin oli saanut maistaakaan sitten kuin omissa häissään, mutta Noora oli sanonut vastaan, ja Friedelkin oli ollut sitä mieltä, että tarjotaan vain samaa, jota oli tarjottu morsiamen ristiäisissäkin.
Tietysti Helena Sofian onni oli rajaton, kun hän sai sulkea tyttärensä kreivittärenä äidilliseen syleilyyn, eikä hän voinut olla kylvettämättä tätä onnea vilpittömän ilonsa kyynelissä. Myös Margherita oli sydämellisen iloinen, mutta osoitti iloaan enemmän avuliaisuutena ja hyvänä hymähtelynä kuin sanoina. Koettihan Mariannekin hymyillä, mutta hänen hymynsä jäi rehellisistä yrityksistä huolimatta vähän väkinäiseksi. Friedel suhtautui asiaan henkiruumiillisen olemuksensa mukaisella totisella, mutta siitä huolimatta erittäin myötämielisellä ja tyytyväisellä vakavuudella, jonka silminnähtävimpinä ilmaisuina olivat isällinen suudelma Eleonoran otsalle ja vävylle perusteellinen kädenpuristus sitä seuraavine mahdollisimman paljon puhuvine katseineen suoraan silmiin. Mutta kun viinipullot — ruskeat reiniläiset, sillä vihreät mooselilaiset kuuluivat Friedelin käsityksen mukaan hautajaisiin — tuotiin pöytään ja lasit täytettiin, veti lehtori jo vähän vihertyneen bonsuurinsa povitaskusta esiin paperin ja alkoi lukea onnentoivotuspuhetta, jonka hän oli sepittänyt klassilliseen heksametrimittaan komeakaikuisesti kalskahtelevalla Caesarin aikaisella latinalla, joten läsnäolevista yksin exercitioon aikoinaan »prepattu» Marianne käsitti siitä joka kymmenennen sanan, toiset vain skandeeraamisen poljennon. Mutta sitä juhlallisempi olikin puheen vaikutus — niin juhlallinen, että nuori aviomieskin muisti isänsä ja ajatteli, että puhe olisi voinut olla paikallaan yksin Linnaluodon pitopöydässä. Eihän siinä sitten enää ollutkaan pitkiä aikoja juhlimiseen, sillä nuori pari lähti Turun pikajunalla aloittamaan häämatkaansa, jonka kiinnittämätön kaistale Linnaluodon metsää oli saanut kunnian kustantaa. Friedel ei mennyt asemalle, vaan antoi riisiryynipussinsa Margheritan varaston vahvistukseksi ja jäi hoivaamaan Helena Sofiaa, jonka jo mielenliikutuksenkin kovalle koetukselle panneet vähäiset voimat olivat aivan lopussa.
Kun Friedel istahti vuoteen viereen laskemaan valtimon lyöntejä, ei Helena Sofia enää jaksanut pitää silmiään auki. Mutta umpeen painuneiden kuperain ja tummuneiden luomien alta vierähti kyynel verettömälle poskelle ja toinen jäi riippumaan pitkiin ripsiin. Mutta Friedel, joka vielä valtimon heikosti erottuvat sykkeet laskettuaankin jäi pitämään sairaan pieneksi käynyttä kättä omassaan, tiesi, että ne olivat ilon kyyneleitä, sillä nytkähtelevässä suupielessä väreili hymy — ja vaikka se olikin jollakin tavalla etäinen, ikäänkuin auringonlaskun viimeistä sädeheijastelua, kuvasti se nöyrää kiitollisuutta ja oli onnen kajoa.
Kun Helena Sofia siihen oli nukahtanut, laski Friedel varoitellen hänen kätensä punaisen peitteen reunustaksi käännetylle lakananliepeelle, nousi hiljaa ja hiipi varpaillaan ulos huoneesta.
Olohuoneessa odotti häntä lehtori Sarelius, joka odotellessaan oli järjestänyt sakkinappulat valmiiksi laudalle.
»Hän nukkuu», kuiskasi Friedel, joka edelleenkin vaistomaisesti hiipi varpaillaan.
»Arvasin, että hän nukahtaisi», sanoi lehtori niinikään kuiskaten. »Ja saatpa nähdä, että hän nyt nukkuu hyvin... hyvän omantunnon hyvää unta...»
»Niin, niin...», vastasi Friedel, vaikka ei oikein ymmärtänytkään hyvää omaatuntoa tämän unen yhteydessä.
Ja sitten herrat aloittivat pelinsä.
Sisarukset palasivat kahden asemalta, Anshelmin serkun oli ollut kiiruhdettava johonkin kokoukseen.
He kulkivat Citypasaasin kautta Aleksanterinkadulle. Siellä tuli heitä vastaan Irma Manner, joka pysähdytti heidät ja arvaten, mistä he tulivat, alkoi kysellä kaikenlaista Noorasta ja nuoren parin tulevaisuudensuunnitelmista. Irma oli hyvin ystävällinen.
»Niin, niin», sanoi hän lopuksi, »toiset menevät yhteen, toisen eroavat...»
»Mitä tarkoitat?» kysäisi Marianne, jota Irman katse kaiken aikaa — niin ystävällinen kuin se olikin — oli suorastaan polttanut.
»Ettekö arvaa?» naurahteli Irma ja niin varomattomasti, että näytti hampaitaan, jotka kyllä hohtivat valkeina, mutta olivat nakertajamaiset, melkein kuin rotalla, joten hän tavallisesti piti varansa, etteivät ne päässeet huulten alta paljastumaan.
»Emme, emme», vastasivat sisarukset yhteen ääneen, molemmat yhtä uteliaina.
»Tohtori Kaltimo on lähettänyt kihlasormuksensa takaisin 'Paksulle Bertalle'.»
»Mitä sanotkaan!» huudahti Margherita.
»Totuuden», vastasi Irma ja katsoi aivan kuin voitonriemuisena Mariannea, joka punastui. »Pääsi irti ennen kuin oli myöhäistä!»
»Ihme, että pääsi», virkahti Margherita.
»Itsesuojelusvaistoa on sentään miehissäkin... yksinpä heikoissa...», totesi Irma.
»Onko sinusta Olavi Kaltimo heikko mies?» kysyi Marianne mahdollisimman välinpitämättömästi.
Mutta Irma ei vastannut siihen mitään, vaan ojensi hymyillen kätensä ja lähti jatkamaan matkaansa.
Eivätkä sisaruksetkaan tuokioon virkkaneet toisilleen mitään. Lisäsivät vain askeltensa vauhtia — ikäänkuin heille äkkiä olisi tullut kiire päästä kotiin, omiin oloihinsa.
Vasta Heikinkadulta Bulevardille käännyttäessä tuli ensimmäinen vuorosana; Margherita sanoi nimittäin:
»Minusta on nyt niin hauskaa... ja elämä valoisaa!»
Marianne hätkähti ja kysyi ilmeisesti omien ajatustensa mukaisesti:
»Tarkoitatko Olavi Kaltimon kihlauksen purkautumista?»
Mutta Margherita ei antanut sisarensa lainkaan huomata, että kysymys oli paljastanut hänet, vaan vastasi äänensävynsä halliten:
»Ajattelin nyt Nooraa ja sitä, että äitikin sai nähdä tämän päivän...»
»Niin, Nooran on nyt hauskaa — ajattelehan, päästä näkemään maailmaa, Pariisi ja Italia!»
»Noora löysi onnensa!» vastasi Margherita.
»Sano pikemminkin, että onni löysi Nooran», virkahti Marianne.
»Eikö se ole sama asia?»
»Ei aivan», vastasi Marianne, ja hänen äänessään oli jälleen sitä katkeruuden terävyyttä, jonka pistoa sydämeen Margherita ei ollut oppinut väistämään.
Sitten vaiettiin taas; kumpikin kulki yksikseen, vaikkakin molemmat vierekkäin.
Niinkuin maailmassa usein tapahtuu — ei harvimmin sisarusten kesken.
III
1.
Vuodet vierivät huimaavalla vauhdilla, vaikka toisinaan vuorokausi, vieläpä joskus tuntikin saattaa tuntua niin pitkältä, että jo herää epäilys ajan pysähtymisestä.
Siinä pienoismaailmassa, taikka oikeammin — koska jokainen ihminen on oma maailmansa — niissä maailmoissa, joiden karttojen ääriviivoja me olemme ryhtyneet seuraamaan, ei pahempaa ajan pysähtymisen pelkoa ole ehtinyt olla muilla kuin Margherita Steyerillä, joka edelleenkin ahertaa pankissa aamupäivät, mutta istuu monet pitkät illat yksikseen, kun ei häntä vieläkään ole löytänyt se unten ruhtinas, jota hänen äitinsä oli alkanut odottaa tyttärelleen jo ennen kuin tämä itse oli ehtinyt tulla tavallistenkaan ihmisten ilmoille.
Niiltä ilmoilta on nyt Helena Sofia poissa. Hän oli sammunut erään pimeän marraskuunpäivän huomenhämärään jo ennen kuin hänen nuorin tyttärensä oli palannut häämatkaltaan. Mutta sen sijaan oli hänen poikansa Petter palannut meriltä suorittamaan perämiestutkintoaan ja oli ehtinyt parahiksi sanomaan jäähyväiset vuorostaan matkalle lähtevälle äidilleen. Niin hiljaa Helena Sofia oli tälle viimeiselle matkalleen lähtenyt, ettei sitä ollut huomattukaan, ennen kuin ero elämästä jo oli tapahtunut tosiasia. Margherita oli tullut huoneeseen ja ihmetellen, ettei äiti ollut mitään sanonut, kumartunut sairaan vuoteen ylitse, mutta raskaat silmäluomet eivät olleet auenneet, ja kun hän oli kumartunut vieläkin lähemmäksi, oli hän havainnut, ettei hengitystä enää ollut, vaikka huulet olivat raollaan. Aivan rauhalliset olivat kasvot olleet, ja suupielissä oli vielä viipynyt Helena Sofialle ominainen kaukaisen hymyn väike, josta hänen omaisensa tiesivät hänen onnellisena elämästä eronneen. Mutta olisivat he tienneet sen ilman sitäkin, sillä lähtöpäivänsä aattoiltana hän oli sen nimenomaan heille sanonut: »Minun on nyt niin hyvä lähteä sinne, mihin olen matkalla, kun en kuitenkaan enää voi täällä tehdä mitään niiden hyväksi, jotka ovat lähinnä sydäntäni, ja kun tiedän, että heidän onkin niin hyvä kuin... heidän voi olla.» Ja kun siihen Petter, jota Helena Sofia yhä sanoi Pojuksi, vaikka hän olikin jo pitkäksi aikamieheksi venynyt ja vantteraksi varttunut, liikutettuna oli sanonut: »Ei äiti nyt sellaisia...», niin oli Helena Sofia valoisasti vastannut: »Miksei? — eiväthän ne ikäviä asioita ole, vaan päinvastoin...» Ei heistä kuitenkaan kukaan ollut osannut odottaa, että se oli viimeinen ilta, vaikka äiti vielä oli sanonut senkin, että hän tiesi kaiken toimittaneensa, mitä hänen toimitettavakseen täällä maan päällä uskottu oli, ja että hänen tuntonsa oli tyyni ja puhdas.
Ja johan kohisevat korret Friedel Steyerinkin kummulla, vaikka tämän uutteran, tunnollisen ja oikeamielisen miehen olikin sallittu elää vielä niin kauan, että hän oli saanut viedä vihkikirkkoon Mariannen, sillä niin olivat asiat kiertyneet, että tohtori Olavi Kaltimo oli tullut toisen kerran hänen elämäänsä ja nyt pysyväisesti. Heidät oli vihitty samana vuonna, jona kapteeni Petter Steyer oli ollut suorittamassa laivanpäällikkötutkintoaan ja Linnaluodon vanha herra, josta Friedel muuten oli saanut jokasunnuntaisen pelitoverin lehtori Sareliuksen jätettyä maalliset sanaliput ja sakkinappulat, kun hänet oli koottu isiensä luokse. Niin oli nimittäin uusi aika muuttanut kreivillisetkin elämänkatsomukset, että tuskin oli nuori kreivi nuorine puolisoineen puoltatoistakaan vuotta asunut varta vasten kunnostettua Linnaluodon tilanhoitajan siipirakennusta, niin oli jo vanha kreivi tullut vaatimalla vaatimaan asunnon ja herruuden vaihtoa, eikähän Anshelmin ollut auttanut panna vastaan, vaan isän tahtoon oli ollut taivuttava. Mutta samalla oli sovittu siitä, että koska siis Eleonoran oli istuttava emäntänä pöydässä, niin oli myöskin hänen isänsä oleva joka sunnuntai tuossa pöydässä vieraana. Niin olikin sitten kamreeri Friedel Steyer tuotu joka sunnuntai parivaljakolla asemalta, ja livreepukuinen kuski oli tehnyt hänelle kunniaa pitkällä piiskallaan niin juhlallisesti, että Friedel joka kerta oli itsekseen päivitellyt: »Kyllä olisi pitänyt Helena Sofiankin edes kerran elämässään saada istua tuossa vieressä!» Jo toisena sunnuntaina vanhat herrat olivat löytäneet toisensa sakkilaudan ääressä ja kolmantena kreivi oli ehdottanut sinuttelemista. Tosin hän tätä viimeksi mainittua ehdotustaan itsekin, heti sen tehtyään, oli vähän säpsähtänyt, kun ei aateliton ollut edes pankinjohtaja, mutta oli kuitenkin heti havainnut lohduttautua sillä, että täytyi toki sen seikan, että tytär on kreivitär, korvata se, mikä virka-asemasta puuttui. Ja niin vanhat herrat olivat veljeytyneet veljeytymistään yhä kursailemattomammiksi ystäviksi.
Sen jälkeen kuin Marianne oli lähtenyt kodista ja Petter palannut suurten merien kyntöön, olivat Friedel ja Margherita muuttaneet toiseen asuntoon. Huoneisto oli ollut heidän vanhaa kotiaan pienempi, mutta talo uusi ja uudenaikainen, sitä paitsi Töölössä, jota ei enää voinut sanoa syrjäkaupungiksi, kun siellä jo sopi asua kenen tahansa. Ja olihan siellä vanha kreivi kerran käynytkin — pari kuukautta ennen kuolemaansa — ja viihtynyt niin hyvin, että oli täytynyt Eleonoran vihdoin taputtaa kreivillistä appeaan olalle ja huomauttaa, että kaksi aikaa on vieraalla... (»Olisipa Helena Sofia senkin tuttavallisuuden saanut nähdä!») Ja olivathan siellä sitten käyneet uudetkin sukulaiset, varsinais-suomalainen kartanonomistaja Kaarle Kaltimo emäntineen, sillä morsiamen kotona oli toisenkin nuoren parin malja juotu, vaikka heidät olikin kirkon alttarin edessä vihitty.
Mutta ei ollut vuottakaan umpeen kulunut siitä, kun Friedel Steyer oli laskenut seppeleensä kreivillisen sukuhaudan kummulle, niin oli jo tullut hänenkin vuoronsa lähteä. Kutsu sinne haudan toiselle puolelle oli kohdannut hänet pankissa työpäivän päättyessä, kun hän juuri oli lukinnut työpöytänsä jo laskemansa sälekannen. Oli jäänyt tuoliinsa istumaan, avain vielä kädessä — pää oli vain retkahtanut alas, ja vasen käsi oli jäänyt pöydän reunalle istujan sydämen kohdalle. »Hän kuoli vartiopaikalleen uskollisena työlleen, joka oli hänen elämänsä a ja o, sen alku ja loppu...» — niin oli pankin pääjohtaja puheessaan sanonut, ja sillä kertaahan tuo sanontatapa totisesti oli ilmaissut totuuden.
Niin oli Margherita jäänyt yksikseen.
2.
Siihen uudenaikaiseen kahden huoneen ja keittokomeron pienoishuoneistoon leveän Hesperiankadun varrella, joka oli yksin jääneen Margherita Steyerin kotina, lankesivat laskuunsa kallistuvan kesäillan auringon viistoon yli kadun tulevat säteet leveän ikkunan kautta. Oltiin lähellä juhannusta, ja Margheritalla oli kiirettä. Hän istui leveän katuikkunansa ääressä ja neuloi kävelypukuunsa uutta puseroa — merenvihreästä kiiltävästä silkistä — eikä joutanut lainkaan kiinnittämään huomiotaan siihen vihreyteen, joka varhaiskesän vehmautena heijastui nuoresta puistikkonurmikosta pensaineen ja hentoine lehtipuineen. Piti saada vaatteet kuntoon kesälomaksi. Ikkuna oli auki ja hiljainen tuulenhenki leyhytteli keveitä kesäverhoja, mutta Margherita Steyerin ajatukset aaltoilivat toisilla tahoilla. Hän oli luvannut viettää juhannuksen kaksi vapaapäivää Nooran luona Linnaluodossa — loma alkoi vasta heinäkuun alusta — oli luvannut sen pari viikkoa sitten, kun sisar oli innokkaasti pyytänyt, eikä hän tuota pyytäjän intoa ollut ymmärtänyt ennen kuin juuri tänä samana aamuna. Oli nimittäin tullut kirje Nooralta, ja sen tulo oli jo sinänsä yllättävä, sillä eihän sisar yleensä kirjoittanut sen tunnin taipaleen takaa, joka heidät erotti, mutta vielä yllättävämpi oli kirjeen sisällys, ja se nyt askarruttikin Margheritan mieltä niin, että häneltä tuskin riitti tarpeellista huomiota edes merenvihreään kiiltosilkkiin. Kotvan kuluttua hän antoikin kankaan liukua käsistään syliin ja kurottautui ottamaan kirjeen, jonka hän oli pistänyt ikkunalaudan kukkaruukkujen väliin, jotta se olisi käden ulottuvilla. Hän otti paperin kuoresta ja luki:
Älä nyt hämmästy Marga kulta! mutta sillä kannalla ovat asiat, että meillä vajaan seitsemän kuukauden kuluttua on perheenlisäys. Olenhan aavistanut sen jo jonkin aikaa, mutta kun vasta äsken kävin lääkärissä, en viimeksi tavatessamme vielä sinullekaan mitään hiiskunut, vaikka jo silloin voin niin turkasen pahoin. Anshelm on niin sanomattoman iloinen ja olen minäkin, mutta kyllä on aamuisin paha elämä! Siinä tammikuun loppupuolella pitäisi pojan tulla — Anshelm on nimittäin vakuuttunut, että se on poika (miehet ovat niin itserakkaita!). Ja, tiedätkö, että minun jo usein on heikko olo. — No niin, olen tahtonut tämän sinulle ilmoittaa, että tietäisit asian jo tänne tullessasi ja olisit siitä vaiti täällä (muulloin kuin kahdenkesken ollessamme), sillä olen niin taikauskoinen, että luulen ennenaikaista puhumista pahaksi (mutta sinun kanssasi tahdon pohtia asiaa tarkoin). Terve tuloa siis, juttelemaan oman sisaresi kanssa.
Margherita luki kirjeen jo neljänteen kertaan. Siitä huolimatta hehkuivat vieläkin hänen poskensa, sillä monet ja ristiriitaiset ajatukset syttyivät taas hänen mieleensä, syttyivät ja sammuivat, mutta ehtivät ennen sammumistaan tuiskuttaa uusien ajatusten kipinöitä.
Iloinen hän tietysti oli. Sydämensä pohjasta iloinen. Hän oli siitä asti, kun Helena Sofia oli kuollut, tuntenut olevansa ikäänkuin äidin sijainen, ja saman huolehtimisen, saman vastuuntunteen, jonka kohteena aikoinaan oli ollut Marianne, oli yhä suuremmassa määrässä saanut osakseen Eleonora, osaksi siitä syystä, että hän oli nuorin, osaksi siitäkin, että toinen sisar itse oli vetäytynyt loitommalle ja selvästi osoittanut, että hän tahtoi itse huolehtia elämästään. Se oli koskenut kipeästi Margheritaan, joka ei ollut voinut olla lukematta tuossa loittonemisessa ilmeistä kiittämättömyyttä. Mutta kun hän oli huomannut Nooran olevan sitä kiitollisempi sisarellisesta äidillisyydestä, oli se lievittänyt hänen katkeruuttaan, ja vähitellen oli hänen mielensä tasoittunut niin sovinnolliseksi, että hän saattoi aivan pakottomasti olla välitön Marianneakin kohtaan. Tasoittumista oli kai helpottanut sekin, että Kaltimot olivat olleet pitkät ajat ulkomailla, dosentin professuuriin valmistuessa. Ja heidän sitten asetuttua Helsinkiin joutuivat he tietysti sellaisiin piireihin, jotka olivat harrastuksiltaan ja ajatustavoiltaan varsin vieraat Margheritalle. Hän tunsi siis kerta kaikkiaan, ettei häntä enää sillä taholla tarvittu, ja oli siksi kääntynyt taholle, jolla hänen avuliaisuutensa otettiin vastaan ja siitä oltiin kiitollisia. Sillä tavoin oli vanhimman ja nuorimman sisaren lähentyminen alkanut, ja sitten se oli kehittynyt niin likeiseksi yhteenkuuluvaisuudeksi, että Anshelmissa jo toisinaan oli näyttäytynyt ilmeisiä kademielen oireita. Mutta kuta pitemmän välimatkan päähän Eleonora oli päässyt siitä ylimielisestä suhtautumisesta elämään, joka niin helposti tekee nuoruuden minäkeskeisen varmuuden omahyväiseksi itsetietoisuudeksi, sitä kallisarvoisemmaksi oli hänelle käynyt tuo sisarellinen äidillisyys, jonka antamisen taas Margherita tunsi suoranaiseksi kutsumukseksi, kun ei hänellä muutakaan elämäntehtävää ollut.
Margherita oli järkevä ja koetti siis olla vieläkin järkevämpi kuin oikeastaan oli, mutta siitä huolimatta se, että hänen täytyi tunnustaa kutsumuksekseen elämäntehtävä, joka kohdistui vain toisten ihmisten elämään, sekoitti sykähdyttävään iloon alakuloisuuden pisaran. Ei se ollut enää katkeruutta, vielä vähemmin kateutta, mutta sen verran siinä oli kipeyttä, että silmiin pyrkivät kihoamaan kyyneleet, jotka eivät olleet pelkästään ilon kyyneleitä, koska niissä kirveli surukin. Ei sille siis voinut mitään, ettei uhrimieli silloinkaan, kun se oli aivan vilpitön, tuntunut yksinomaan riemukkaalta. Olisihan hänkin, Margherita, voinut saada elettäväkseen omankin elämänsä... Aivan yhtä hyvin kuin toiset... ainakin yhtä hyvin kuin Marianne!
»Mutta kun ei ole sitä saanut, niin täytyy tyytyä elämään toisten elämiä!» huudahti hän ja puraisi alahuultaan; otti sitten nenäliinan pöydältä, pyyhkäisi silmiään ja ryhtyi uudestaan ompelemaan merenvihreää kiiltosilkkiään.
Ja hetken perästä hän jo hymähteli:
»Kohtapuoleen tässä siis alkaakin toisenlainen ompeleminen... sellainen, jollaista ei aikaisemmin ole tarvinnutkaan tehdä...»
Sillä tietysti ne vauvan vaatteet olivat hänen ommeltavat — kuinka muutoin! — sillä eihän Noora osannut ommella. Ei ollut opetettu eikä opetellut, kun oli muita, jotka osasivat... Kun Marga sitä ajatteli, täytyi hänen nauraa aivan ääneensä, sillä hän muisti, miltä näytti, kun Noora ompeli nappia vaatteihinsa tai yritti parsia sukkaansa, ja minkälaista jälkeä siitä tuli. Tietysti on alettava lakanoista ja pielusten päällisistä... Silkistä tietysti... Sinisiä vaiko punaisia?... Tietysti sinisiä, koska he poikaa odottivat, mutta ehkä sentään varmuuden vuoksi muutamia punaisiakin... Marga tiesi kyllä minkälaisia — Stockmannin silkkitiskillä hän oli juuri pari päivää sitten nähnyt niin kauniita pastellivärejä...
Neula liikkui liukkaasti Margheritan kädessä.
Ja kun hän oikein järkevästi asioita ajatteli, niin olihan sentään vaihtelua hänenkin olemassaolossaan, vaikka yksinäiset illat toisinaan tuntuivatkin niin pitkiltä ja pimeiltä ja lohduttoman tyhjiltä: oli nyt edessä tämä Nooran odotusaika... ja olihan hänellä itselläänkin edessään neljä kesälomaviikkoa... Mitähän nekin toivat tullessaan? Aina odotukseen heijastui yllätyksen mahdollisuus — tyhjyyden tunne tuli vasta pettymyksen mukana. Ja miten olikaan, niin alkoi mielikuvitus viekoittua aivan aurinkoisille teille, jotka kiertyivät Nooran tulevan lapsen ympärille. Poika! Tietysti. Komea kreivi! Edessään loistava elämänura, kaikki ovet avoinna. Mikseivät olisi! Voisi hyvin tulla hänestä vaikkapa uusi Kustaa Mauri Armfeltkin... Miksei voisi?
Margheritan täytyi itsensäkin naurahtaa: eihän edes nimissä ollut kuin parin kirjaimen ero!
Upseeri, tietysti upseeri aluksi... mutta sitten...
Ja mielikuvat seurasivat mielikuvaa, niistä tuli kimmeltävä ketju... Tietämättään Margherita oli alkanut uneksia aivan samalla tavalla Nooran lapsesta kuin oli uneksinut aikoinaan Helena Sofia häntä kantaessaan. Miten vanha lehtori Sarelius olikaan Friedelille sanonut: Me kannamme itsessämme lukemattomia hiukkasia!
Marianne Kaltimo ei ollut onneton, vaan omien ajatustensa mukaan onnellinen. Sillä kun ei ole onneton, täytyy tietysti olla onnellinen, päätteli hän. Ja epäilemättä hän olikin oikeassa. Nimittäin itseensä nähden. Sillä hän kuului todellakin niihin ihmisiin, joille onni ei ole muuta kuin onnettomuuden vastakohta. Hän oli siis itseensä nähden vaatimaton.
Sen sijaan hän muihin nähden oli hyvinkin vaatelias. Hän vaati paljon omalle osalleen elämästä, ympäristöltä, ennen kaikkea mieheltään: huomiota, arvonantoa, kunnioitusta, mutta yhtä suuressa määrässä hän vaati ympäristön huomiota, arvonantoa ja kunnioitusta myöskin miehelleen. Sillä hän käsitti sen sanan, että mies ja vaimo ovat yhtä, sellaisena riippuvaisuussuhteena, että jos miehen arvo pääsi mailman silmissä laskemaan, niin laski auttamattomasti vaimonkin arvo.
Niinpä viihtyikin professorinrouva Kaltimo parhaiten sellaisissa piireissä, jollaisissa »yhdistykset keskinäistä ihailua varten» eivät ole liian työläästi perustettavissa. Hän oli löytänyt tällaisia piirejä helposti korkeakoulun liepeiltä ja oli tietysti pitänyt niitä jo ammattitoverillisen vaaliheimolaisuuden perusteella arvokkaimpina, joten hän oli sijoittanut seurustelunsa painopisteen tiettyihin akateemisiin perheisiin. Mutta jottei kehä olisi käynyt liian ahtaaksi eikä seuranpito ajan mittaan yksitoikkoiseksi, oli hän hyvissä ajoin ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseen oman seurusteluympäristönsä sivuamaan niitäkin ympyröitä, jotka ylhäisimmällä (joskaan eivät aina ylevimmällä) tavalla symbolisoivat suuren maailman loistoa. Hän määräsi miehensä liittymään pariin niistä ulkomaalais-suomalaisista yhdistyksistä, jotka ovat verrattain varmoja oikoteitä aluksi diplomaattikutsuihin ja ajan mittaan myöskin asianomaisten maiden ritarikuntien komentajamerkkeihin. Nousu askel askeleelta näitä rappusia myöten niiden »tunnettujen kansalaisten» pariin, jotka kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa (toisinaan verrattain mahdottomissakin) edustavat seurapiirien »kerman kermaa», oli sitäkin helpompaa, kun Olavi Kaltimon ulkomaisilla opintomatkoilla hankittu kielitaito mitä sopivimmin täydensi hänen ulkonaisen olemuksensa kieltämättömästi hienoa hiontaa, jonka takaa asioihin perehtymättömän oli miltei mahdotonta havaita »ensipolvisuuden» vähäisimpiäkään ominaisuuksia. Mariannessa taas korvasi sen, mikä kielitaidon sujuvuudesta ehkä puuttui — vaikka kyllähän hänkin oli paljon ulkomailla oppinut — hänen piirteittensä säännöllisyys, äidiltä perityt suuret silmät pitkine ripsineen, hänen vartalonsa tyttömäisen vetreänä säilynyt sirous, jota vastoin maisterinsormus (juhlallisitta vihkimisittä hankittu) tietenkään ei saanut osakseen edes sitä arvonantoa, jota se vielä nautti kotoisten professoriperheitten keskuudessa opillisen sivistyksen kuviteltuna vakausleimana.
Näin oli Marianne loitonnut entisyydestään ja ikäänkuin luonut itselleen aivan uuden elämän siinä uudessa ilmakehässä, johon hän määrätietoisesti pyrkimällä oli päässyt. Ja uusiin elämänpuitteisiin hän oli asettanut miehensäkin. Olavi Kaltimo oli päässyt professoriksi vaikeuksitta — eikä suinkaan vain siksi, että kilpailua ei pahemmin ollut, vaan myöskin omien työntulostensa perusteella, niissä kun puuttuvan alkuperäisen omintakeisuuden korvasivat tunnollisesti hiottu muoto ja loogillisen selkeä esitystapa, samat ominaisuudet, jotka leimasivat hänen oman olemuksensakin — ja istui siis turvallisesti akateemisen elämänpuun vihreällä oksalla. Mutta etehen elävän mieli, ja professorin puolison mieli oli elävä, vaikkakin siinä oli vähemmän elämän lämpöä kuin laskelmallisuuden kirkasta pakkasta. Ja niin ollen hänelle ei merkinnyt mitään, jos joku kadehtija kuiskaten nimitteli hänen miestään selän takana — ääneen ja edessä päin sitä ei tietenkään tehty — »viiden teen professoriksi» sen tosiasian rinnalla, että teekupeilla kivettyä tietä oli hyvä kiivetä kunniankin kukkuloille... ehkä tiedekunnan dekaaniksi, kuka tiesi hallituksenkin jäseneksi (ainahan niitä toisinaan virkamieshallituksia tarvittiin ja sellaisiin oli Olavin tyyppi aivan kuin luotu!).
Itsenäisyys ei ollut kuulunut enempää Olavi Kaltimon kuin Marianne Steyerinkään kehdon ääreen kannettuihin kumminlahjoihin. Mutta kun Marianne Steyeristä oli tullut Marianne Kaltimo, oli hänessä uinuva itsepäisyys herännyt valveille ja kiteytynyt tahdon tarmoksi. Ja kun Olavi Kaltimo luonteelleen ominaisella alistuvaisuudella oli vastustuksetta antautunut vaimonsa tahdon johdettavaksi, oli sopusointu perheessä muodostunut eheäksi. Kun tämän lisäksi vielä tuli aivan huoleton taloudellinen asema — varsinais-suomalaisen talonpoikaistyön mullanharmaus antoi kullankarvaiset hedelmät — ei sopusointua ollut mikään rikkomassa. Ihmekö, ettei Marianne Kaltimo ollut onneton, vaan onnellinen oman onnensa mukaan!
3.
Linnaluodossa elettiin hiljaista elämää — ja oli eletty siitä asti, kun vanha kreivi oli kuollut (vaikka eihän se elämä enää vanhan kreivin viimeisinä elinvuosinakaan ollut leveätä eikä suurellista ollut).
Noora oli pian eläytynyt uusiin oloihin. Hänen luontainen tiedonhalunsa, jonka ennen oli täytynyt suuntautua kaikenlaisille sellaisillekin aloille, jotka olivat aivan ventovieraita hänen mielenlaatunsa ja mielikuvituksensa harrastussuunnille, oli koulussa herpaantunut haluttomuuteen ja pankissa yksitoikkoisuuteen. Mutta täällä maalla, jossa sen kohteet olivat kouraantuntuvan reaalisia ja moninaisia, virisi sen synnynnäiseen virkeyteen uutta intoa. Hän viihtyi navetassa, tallissa, meijerissäkin, oppi tuntemaan sekä ihmiset että elukat, viljan ja heinän... Eikä oppinut niitä vain tuntemaan, vaan myöskin rakastamaan. Hänestä tuli oikea kartanon rouva, jota alustalaiset pian oppivat kunnioittamaankin — rakastaneet he olivat hänen säteilevää nuoruuttaan siitä asti, kun hän pikemmin vielä vain kartanon tyttärenä kuin emäntänä oli Linnaluodon avainnipun vyöhönsä ripustanut.
Anshelm Ahnfelt oli ylpeä vaimostaan:
»En minä sentään uskaltanut uskoa, että sinusta sellainen maanviljelijän vaimo olisi koskaan voinut tulla kuin nyt jo olet!»
Ja Noora peitti nauraen hänen suunsa kädellään ja sanoi:
»Älä joutavia kehu! Et ole nähnyt minun istuvan ompelukoneen ääressä etkä edes parsivan omiani, saatikka sitten sinun sukkiasi».
»Sepä onkin juuri hyvän emännän tunnusmerkki. On tuhlausta käyttää kallista työvoimaa sellaisiin tehtäviin, jotka saa suoritetuksi halvalla. Ja meidänhän täytyy kaikessa noudattaa järkiperäistä taloudellisuutta».
Viimeinen lause oli liiankin tosi. Vasta isänsä kuoltua Anshelm oli päässyt täydelliseen selvyyteen sukukartanonsa asioista. Eikä niiden tila suinkaan ollut osoittautunut kehuttavaksi — ensimmäinen vaikutelma oli ollut melkein toivoton, mutta perusteelliset laskelmat olivat sitten osoittaneet, ettei tila kuitenkaan aivan kestämätön ollut. Mutta työtä, tarmoa, säästäväistä taloudenhoitoa ja johdonmukaista järjestelmällisyyttä tarvittiin asiain saattamiseksi kuntoon. Isä ei ollut ainoastaan vanha ja väsynyt, vaan myöskin jo vanhanaikainen ja hölläkätinen. Mutta hyväsydäminen, isä kulta — ei Anshelm häntä suinkaan tahtonut moittia eikä syyttää, vaikka hänen täytyikin katsoa totuutta suoraan silmiin. Hänen täytyi myöskin sanoa vaimolleen totuus. Ja hän oli sen sanonut mitään salaamatta — pikemmin mustalla kuin ruusunpunaisella maalaten. Entä Noora? Hän oli katsonut miestään silmiin ja sanonut mitä iloisimmalla äänellä:
»Sehän on oikein hyvä, että meilläkin on tilaisuus näyttää, mihin me kelpaamme!»
Ja kun Anshelm oli hiukan ihmetellyt ja kysynyt: »Ymmärsitköhän sinä minut oikein?» oli Noora lyönyt häntä olalle ja sanonut:
»Kyllä minä ymmärsin, hyvä mies».
Ja sitten hän iloisesti naurahtaen oli lisännyt:
»Ruvetaan nyt vain yhdessä — kreivillistä kruunua kirkastamaan!»
Mihin vuorostaan Anshelm oli huomauttanut:
»Mitä kruunusta! Mutta tämä rakas vanha kartano olisi toki pelastettava...»
»Se on pelastettava!» oli siihen Noora sanonut totisena ja päättäväisen painokkaasti. »Meitähän on kaksi nuorta ihmistä, joilla on voimia, eikä meiltä myöskään saa puuttua uskoa eikä uskallusta!»
Siitä se oli alkanut heidän työnsä. He olivat tehneet sitä innolla ja uskolla. Mutta tuskin olisivat he pelkästään työllään päämaaliinsa päässeet — eivät ainakaan niin lyhyessä ajassa, jossa olivat päässeet — ellei työn avuksi olisi tullut eräitä onnellisia sattumia ja edullisia tilaisuuksia, joita he olivat osanneet käyttää hyväkseen. Heillä oli molemmilla käytännöllinen järjenjuoksu; Noora oli tietysti sen perinyt isältään (mutta ei ollut perinyt taipumusta sen suuntaamiseen tähtitaivaan korkeuksiin, joten hän tekemättä vähäisintäkään väkivaltaa itselleen sai sen kammitsoiduksi vain maan kamaraan) ja kaipa Anshelmin perintö perustui joihinkin sellaisiin joidenkin enemmän tai vähemmän siniveristen esi-isäin soluhiukkasiin, jotka aina joissakin polvissa pysyivät tehottomina, mutta sitten taas seuraavissa ikäänkuin heräsivät elinvoimaan.
Jo silloin kun Noora oli kysynyt Anshelmilta — he olivat olleet keväisen päivän sinertävässä illansuussa läheisimmän kotipellon piennarta kävelemässä:
»Kuule, sanopa minulle, ketä sinä ajattelit silloin, kun sanoit, että tämä rakas vanha kartano toki oli pelastettava!»
Ja Anshelm siihen oli vastannut:
»Sinua!»
Jolloin taas Noora oli udellut:
»Etkö ketään muuta?»
Ja Anshelm taas virkahtanut:
»Ketäpä muuta minä...?»
Mihin Noora pysähtyen oli painokkaasti sanonut:
»Poikaasi!»
Jolloin Anshelm oli pyörähtänyt äkkiä kuin tuulispään pyöräyttämänä vaimoaan kohti ja melkein huutanut:
»Onko se siis totta?»
Mihin Noora vain oli vastannut:
»On!»
Jo silloin he olivat tienneet, että Linnaluoto oli ei vain pelastettu vaan myöskin saatettu jälleen pettämättömälle pohjalle.
Siksi olikin heidän riemunsa ollut rajaton. Ja kun riemu sitten oli tyyntynyt hiljaisemmaksi iloksi, oli Noora yht'äkkiä sanonut miehelleen:
»Nyt sinä et kyllä mitenkään voi arvata, mitä minä ajattelen.»
Mutta Anshelm oli iloisesti hymyillen väittänyt:
»Kyllä minä arvaan.»
»No, sano!»
»Häntä tietysti... poikaa!»
Mutta Noora oli sanonut vakavasti:
»Ei, Anshelm, en minä vielä häntä... en oikein uskalla vielä näin aikaiseen... Mutta ajattelen nyt omaa tilaani.»
»Mitä tarkoitat? Kiusaako se sinua, tarkoitan, pelkäätkö sen alkavan kiusata?»
»En, en... en toki! Mutta ajattelen nyt vain sitä, ettei ihminen kai ymmärrä, miksi sitä sanotaan siunatuksi, ennen kuin sen itse siksi tuntee... kuten minä nyt!»
Ja silloin Anshelm oli sulkenut nuoren vaimonsa, jonka hän tiesi olevan tulossa äidiksi, syliinsä nöyrästi kiitollisena Elämää kohtaan.
Kreivitär Eleonora Ahnfelt sai muutamana päivänä juhannuksen jälkeen kirjeen, jonka kuoressa oli U.S.A:n postimerkki ja osoite kirjoitettu koneella sekä yläreunassa sulkeissa huomautus: Retur to Mr. Petter Steyer ja sitten jokin kalifornialainen osoite.
Anshelm oli jo lähtenyt tavalliselle aamukierrokselleen, joten Noora istui yksin aamiaispöydässä, johon oli jäänyt postia odottamaan. Kun Andersson oli tuonut sen sisään hopeatarjottimella — ukko pysyi uskollisena vanhoille tavoille ja tottumuksilleen — oli Noora heti kiinnittänyt huomionsa kirjekuoren tavallisuudesta poikkeavaan pitkulaiseen muotoon.
Hän aukaisi kuoren kiireisesti haarukan piikillä. Kirjekin oli koneella kirjoitettu. Se kuului:
Sisar!
Kiitos kirjeestäsi, jonka sain viime vuonna. Kiirehdin ensinnäkin
sanomaan, että voin hyvin, jota samaa Herran lahjaa tietysti toivon
sinullekin. Olen nyt joksikin aikaa jättänyt itse meren ja siirtynyt
sen rannalle. Vaihtelu virkistää minunlaistani, joka on saanut isoisän
verta suoniinsa — kiitä lempeätä Luojaa, ettet sinä sitä sattunut
saamaan, vaan että se säästyi minulle! — sillä suoraan sanoen minulla
alkaa jo olla ikävä pois täältäkin, vaikka tämä seutu epäilemättä on
sellainen paratiisi, että pitää olla joko vanha Wilhelm Steyer tai
nuori Petter Steyer kaivatakseen muunlaisia taulunkehyksiä elämän
kuviinsa.
Mutta täytyy kai minun sentään kertoa, mitä täällä teen ja toimitan
ja millä itseäni hengissä pidän. No, niin, pääasiallisesti minua
elättävät kilpikonnat. Katso, kun jätin sen tankkilaivan öljyltä
tuoksuvat kansilankut, jolla viimeksi sinulle kirjoittaessani
vedätin pensylvanialaista petrolia samasta Philadelphiasta, johon
isoisäni oli ollut matkalla silloin, kun hänen purjepurkkinsa oli
tehnyt haaksirikon, ennen kuin oli Delawaren suuhun päässyt, niin
no, kun sen jätin, niin matkustin suoraapäätä Friscoon katsellakseni
itselleni jotakin mukavaa hommaa, jolla voisi jonkin miljoonan osan
ansaita. Mutta kuta tarkemmin hommia tutkin, sitä selvemmäksi kävi
minulle, että miljoonanosat ovat täällä lännessä aivan yhtä lujien
ponnistusten takana kuin idässäkin, ja niinpä päätin liukua vähän
alemmas rannikkoa pitkin keksiäkseni vaatimattomammankin homman.
Ja pianhan minä löysinkin sopivalta tuntuvan: ostin pienen farmin
ja rupesin viljelemään kilpikonnia ja persikoita (tuleeko vesi
kielenkärjellesi?), jotka molemmat ovat verrattain tuottoisia ja
paljon kysyttyjä. Niitä minä nyt vieläkin viljelen ja täytyyhän minun
tunnustaa, etteivät työni tulokset suinkaan ole halveksittaviksi
muodostuneet. Kyllä niillä toimeen tulee, kun siivosti elää, ja,
kuten hyvin tiedät, en minä niitä siivottomimpia koskaan ole ollut.
Mutta kaikesta huolimatta tuntuu minusta siltä, etten täällä
enää kauan viihdy, joten jo olen noin niin kuin kaiken varalle
ruvennut katselemaan, olisiko sopivaa farmini ostajaa lähettyvillä
(sopimattomia, s.o. taalattomia, olisi kyllä kuinka monta tahansa,
mutta niistä kun minä en tietysti välitä nimeksikään!). En nyt sitten
tiedä, mihin minut tällä kertaa vereni levottomuus vetää, mutta
johonkin se vain on ruvennut vetämään. Kirjoitanpa sinulle sitten
taas, kun on tiedossani uusi osoite (vaikka siihen voi kyllä kulua
vielä pitkänpuoleisestikin aikaa). No, nyt sinä tiedät, ainakin
suunnilleen, minkälaista minun elämäni on. Täytynee kuvaa sentään
vielä täydentää sillä tiedolla, että olen edelleenkin naimaton
ja avioliittoon vapaa nuori mies. Kyllähän täällä tarjokkaita on
ollut — suomalaisiakin — mutta minä olen pitänyt varani. Pahimmin
kävi päälle muudan keski-ikäinen suomalainen kätilö, toimelias
nainen, jolla vähän matkan päässä minun farmistani on oma farminsa,
jolla hän viljelee oransseja ja mitä kaikkea viljeleekään, mutta
kun hän sitä paitsi vielä harjoittaa alkuperäistäkin ammattiaan,
jossa hänen taitonsa on tunnustettu ja paljon käytetty, on kirstun
pohjalle kerääntynyt taaloja kunnioitettu määrä, mikä sitten on
sijoitettu tuottoisiin arvopapereihin. Käsität hyvin, että näissä
olosuhteissa on voitolliseen vastustukseen vaadittu luonnetta, mutta
sitä sinun veljelläsi on. Ja niinpä ovatkin kunnon kätilön yritykset
rauenneet tyhjiin. Onneksi hänkin nyt on löytänyt korvauksen minun
kylmäkiskoisuudelleni, sillä tänne ilmestyi äskettäin eräs laulaja,
joka ilmeisesti ei siellä kotimaassa ole saavuttanut taidettaan
kehittyneempää omanarvontunnettaan vastaavaa tunnustusta, vaan on
tullut sitä täältä etsimään. No, ja täältähän se löytyikin, sillä
kätilö otti hänet heti hoiviinsa ja on nyt aivan kunniallisesti
nainutkin hänet — ehkäpä vielä saa tehdyksi hänestä miehenkin, sillä
nyt hänessä ei ole miestä muuta kuin nipin napin housut, sillä niin
keikarimaiset nekin ovat, että ensi silmäyksellä niitä voisi pitää
Hollywoodin filmityttöjen rantapukujen »nimettöminä». No, oli miten
oli, kätilö on saanut miehen, ja minun miehuuteni saa olla rauhassa
ainakin häneltä (ja toivottavasti muiltakin tällä pallonpuoliskolla).
— Olisi eri kivaa taas tavata sinut ja saada puhella ja jutella aivan
kuin ennen siellä kotona kahdenkesken, kun illat olivat pitkät ja
vanhemmat sisaret olivat omilla teillään. Muistelenhan minä heitäkin
useasti, vaikka silloin tahtoivatkin olla tärkeitä — miten voinevat
ja onkohan heidän elämässään tapahtunut muutoksia? — mutta useimmiten
minun kotimuistoni sijoittuvat sinun seuraasi (valkohuonekaluiseen ja
punakukkatapettiseen huoneeseen, jota isä sanoi tyttöjen kamariksi,
mutta äiti Mariannen huoneeksi). Katso, parkkiutunut merikarhukin
herkeää maakravuksi ruvettuaan tunteelliseksi. Sen merkiksi panen
nyt tähän kolme pistettä, etteivät ne tulisi pahempaan paikkaan, ja
lopetan...
Oma veljesi Poju (Petter Steyer).
J.k. Paljon terveisiä miehellesi. Sano hänelle, että jos se teidän
Linnaluotonne ei ala lyödä leiville, niin voitte varsin huolettomasti
ruveta ajattelemaan muuttoa tännepäin, sillä täällä on kreivillisyys
erityisen korkeassa kurssissa ja kilpikonnia on helpompi hoitaa kuin
sikoja.
Sama.Noora, joka tietysti näihin aikoihin oli tavallista herkempi, oli jo ollut puhkeamaisillaan kyyneleihin pariinkin kertaan, mutta tultuaan loppulauseeseen puhkesikin heleään nauruun.
»Ei ole veli muuttunut vähääkään, on vielä isona miehenä sama Poju kuin oli poikanakin.»
Ja se taas tuntui Noorasta niin lohdulliselta, että hänen täytyi tuolle tunteelleen itsekseen oikein hyvästi hymähtää.
4.
Kun Margherita Steyer vihdoin oli tavannut »kohtalonsa», olivat sekä hän että tämä jo olleet neljänkymmenen ikävuotensa kynnyksellä. Eikä kohtalo enää ollut ruhtinaallinen, ei edes kreivillinenkään, mutta oli toki sentään vapaaherrallinen.
Sekin oli tapahtunut sinä samana kesänä, jona Noora oli alkanut odottaa »nuorinta kreiviä» ja jolloin Marga itse oli viettänyt heinäkuisen lomansa Karjalan Kannaksella.
Margherita olikin lähtenyt sinne jännittyneempänä kuin aikaisemmille lomalaitumilleen. Hän oli kuullut joiltakin tovereiltaan pankissa, miten kumma paikka oli Kannas — olivatpa tytöt väittäneet »asiantuntijain» sanoneen, että muka ainoa, johon sen auringossa nauravia hiekkarantoja voi verrata, oli se Etelä, jota Välimeren lahtien laineet huuhtelivat. Entä romantiikka, joka siellä vielä viipyi ilmassa! Senhän sanottiin edelleenkin soivan vaeltajan korviin balalaikkasävelin ja mustalaisromanssikaiuin entisajan ruhtinaitten ja ruplapohattain loistohuvilain tonttimailta, joilla puoleksi rappeutuneet »puupitsiset» huvihuoneet ja jo kokonaan solisemattomat suihkukaivot kertoivat sammuneen loiston kaihomielisiä satuja. Ja puistojen moninaisissa puissa livertelivät »Kannaksen satakielet», viheltelivät salaperäisiä kutsuhuutojaan arat keltarintaiset kuhankeittäjät. Mutta tämän ihmeellisen seudun suurin ihme oli kuulemma sittenkin meri, jonka välkehtivän sulan hopean rinnalla väitettiin himmenevän yksin »Rakkauden haudan» kappelikirkon kupoolin lehtikultakiillon.
Senkin huvilatilan rakennuksissa ja niiden liepeillä, jolla nyt harjoitettiin pääasiallisesti vain suvivieraitten viljelemistä, oli kyllä näytelty elämän eläviä kuvia monet ja kirjavat sarjat, ennen kuin se oli nykyiselleen joutunut. Mutta enemmän kuin se oli eräs komea naapurihuvila maantien vieressä kiinnittänyt Margheritan mieltä. Se oli edelleenkin ollut huolitellusti hoidettu, rakennuksen edessä oli solissut suihkulähde ja hohtanut korea puutarha-päivänvarjo, portailla oli ollut punainen matto ja avonaisissa ikkunoissa olivat leyhyneet ilmavat uutimet. Ensimmäistä kertaa ohitse kulkiessaan hän oli pysähtynyt aidan taakse kurkistelemaan — niin silmiinpistävästi oli talo ympäristöineen poikennut enemmän tai vähemmän rappeutuneista ja hoitamattomista naapuritaloistaan. Ja täysihoitolansa syreeniaitaisen lehtimajan kahvipöydässä hän eräänä päivänä oli udellut omistajaa, joksi oli ilmoitettu rikasta suomalaista paroniperhettä.
»Se on komea huvila», oli Margherita tullut sanoneeksi, noin vain kuin uteliaisuuttaan selittääkseen.
Mutta silloin oli siirtynyt hänen viereensä eräs pitkä, mutta siitä huolimatta niin vähäpätöisen näköinen herra, ettei Margherita ollut yleisessä esittelyssä edes viitsinyt kuulla hänen mutisemaansa nimeä:
»Mutta maantieltä näkee kuitenkin vain niin sanoakseni nurjan puolen, oikea julkisivu on rantapuistoon ja merelle päin.»
Vuorosana oli lausuttu niin kohteliaasti, että olisi ollut suorastaan sivistymätöntä olla siihen vastaamatta, minkä vuoksi Margherita olikin, pikemmin vain muodon vuoksi kuin selityksen toivossa, kysynyt:
»Te olette ollut siellä?»
»Aikoinani hyvinkin usein... kun sen omistajana oli isäni vanhempi veli, paroni Franz von Postitz.»
Margherita ei ollut voinut olla tukahduttamatta pientä hämmästyksen huudahdusta:
»Oh...!»
Eihän hän nimittäin ollut osannut odottaa jonkun paronin, kaikkein vähimmin sellaisen, joka »Pietarin aikaan» oli oleskellut seudun upeimmassa loistohuvilassa, nyt viihtyvän vaatimattoman täysihoitolan konttoristi- ja pikkuvirkamiesympäristössä aivan entisen loistonsa vieressä. Sillä olivathan tuon menneen ajan »entiset ihmiset», jotka näillä entisillä asuinsijoillaan oleskelivat, yleensä vain sellaisia, ettei heillä ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia päästä muualle elämään. Margherita olikin kääntynyt aivan vaistomaisesti puhekumppaniaan katsomaan, sillä hänen uteliaisuutensa oli herännyt.
Ja paroni oli jatkanut:
»Sillä on verrattain poikkeuksellinen tarina, tuolla huvilalla, ja poikkeuksellinen on sitä paitsi setänikin elämäntarina... Jos Teitä, neiti Steyer, vain huvittaa, niin ei mikään estä minua niitä kertomasta.»
Margherita ei ollut voinut olla toteamatta, että puhekumppani — pitkine käsivarsineen, honteloine vartaloineen, kaljuine päineen, joka aina oli vähän vinossa (melkein kuin se olisi ollut hiukan sijoiltaan), ja kalpeine kasvoineen, joitten värittömyydestä siniset silmät erottuivat yhtä värittömästi kiiltävinä, — että paroni muistutti sangen paljon hänen juuri äsken maantien varren aitauksessa näkemäänsä vasikkaa. Mutta miellyttävä ääni ja puhetapa, josta Margherita, etenkin viimeisen lauseen perusteella, oli ollut erottavinaan tiettyä synnynnäistä ylhäisyyttä, olivat lieventäneet toteamuksen epäedullisuuden heti puoleen, joten hän oli sanonut:
»Se olisi erittäin mielenkiintoista... niin että olisin kiitollinen...»
Ja sopiva tilaisuus oli tullut jo samana päivänä, kun Margherita Steyer oli lähtenyt täysihoitolan keveän päivällisen päälle kävelylle ja paroni Sasha von Postitz oli satuttautunut samaan aikaan maantielle johtavan veräjän viereen.
»Ennen kuin ymmärrätte jutun, täytyy Teidän tietää, että setäni oli hovivirassa — hän oli nimittäin hyvin rikas, oli oikeaan aikaan mennyt naimisiin erään upporikkaan suuraralaisen jauhokauppiaan ainoan tyttären kanssa, eikä niin ollen viitsinyt tehdä mitään työtä. Hänen vaimonsa kuoli pian — ei kuulemma kestänyt Pietarin talvien viimaista vilua — ja setäni voi tyynin omintunnoin jatkaa sitä hienon elostelijan herkutteluelämää, johon keisariajan Pietarissa ei tarvinnut tilaisuuksia etsiä. Mutta miten olikaan, niin matkusti hänen majesteettinsa kerran Wieniin ja suvaitsi määrätä seurueeseensa myöskin setäni — syyt tähän yllättävään määräykseen jäivät arvoitukseksi asianomaiselle itselleenkin —, joka jo silloin oli ikävuosiltaankin verrattain vanha mies. Tietenkään hänellä matkalla ei ollut muuta tekemistä kuin huolehtia joutohetkien huvituksista ja seuranpidosta. Mutta juuri huvitukset muodostuivat hänelle kohtalokkaiksi. Hän oli, kuten niin moni muukin venäläisen ajatuspitoisempaa ajanvietettä karttava aristokratian jäsen, intohimoinen sirkuksen ihailija — sanotaan hänen osanneen sirkusdynastiojen sukutaulut paljon paremmin kuin aateliskalenterin ja tuntevan olevansa enemmän kotonaan Thsinisellin areenan takaisilla käytävillä kuin Talvipalatsin etuhuoneissa — eikä siis jättänyt Wienissäkään käyttämättä ensimmäistä tilaisuutta päästä nauttimaan sahajauhon ja tallin sielua elähyttävistä tuoksuista. Silloin sattui — setäni pahaksi onneksi, kuten saamme todeta — siellä esiintymään eräs kuvankaunis 'taiteilijatar', jonka erikoisalana oli... Mutta, neiti Steyer, enhän vain väsytä teitä —?»
He olivat tulleet sen aitauksen kohdalle, jossa Margherita aamupäivällä oli katsellut vasikkaa, eikä hän nytkään ollut malttanut olla kääntämättä päätään sinnepäin. Mutta kuultuaan kertojan kysymyksen, hän äkkiä oli kääntynyt tätä kohti vakuuttamaan:
»Päinvastoin. Olen hyvin utelias kuulemaan jatkoa.»
Kuten hän oli ollutkin. Ja hänen vastauksensa vilpittömyyden merkille pannen oli paroni von Postitz jatkanut:
»No niin, tuon kauniin taiteilijattaren erikoisnumerona oli ollut kultaiseen kalansuomuspyrstöön — eikä juuri mihinkään muuhun — pukeutuneena hypätä sirkuskupolin korkeudesta areenalle tuotuun lasialtaaseen, jossa jo valmiiksi uiskenteli isoja kulta- ja kai muitakin akvariokaloja. Hän oli, kuten sanottu, hyvin kaunis ja suoritti numeronsa niin, että suosio aina jyrisi ukkosena, joten ei ollut ihme, että vanha sirkushabitué rakastui niin sanoakseni taputtavalta kädeltä. Joka ilta hän palasi samalle paikalle sirkukseen tuon numeron ajaksi — häntähän eivät siitä minkäänlaiset virkatoimet estäneet, ja jos olisivatkin esteinä olleet, olisi hän ne epäilemättä raivannut tieltään — ja numeron päätyttyä hän meni pukuaitioon viemään lahjansa, milloin smaragdisormuksen, milloin safiirirannerenkaan, milloin briljantein koristetun diadeemin... Ja kun sitten kotimatkalla kaikkein korkeimpiinkin korviin kantautui tieto kreivin rakastumisesta, huvitti juttu hänen majesteettiansa niin sydämellisesti, että hän kääntyi setäni puoleen nauraen kysymään, olisiko hän valmis tekemään sirkusprimadonnasta paronittaren. Setäni oli rydistynyt hallitsijansa edessä ja käsi sydämellä kumartaen vakuuttanut, että keisarillinen suostumus avioliittoon olisi suurin armonosoitus, mikä hänen osalleen koskaan voisi tulla. 'No, jos niin on, niin saakoon vaatimattomuus hyvin ansaitun palkkansa'. Enempäähän ei tarvittu: jo kuukautta myöhemmin oli Wienin sirkus vetonumeroa köyhempi ja Pietarin ylhäisö uutta paronitarta rikkaampi.»
»He menivät siis todellakin naimisiin?» oli Margherita huudahtanut.
»Kyllä, kaikkien sääntöjen mukaan.»
»Ja sirkustaiteilijalle avautuivat pietarilaisten aatelispalatsien ovet?»
Paroni Sasha von Postitz oli naurahtanut:
»Kenties jotkut nyrpistivät hienoja neniänsä, mutta selkäänsä ei kukaan uskaltanut kääntää keisarin korkean tuloluvan saaneelle paronittarelle. Ja sitä paitsi: Venäjän aristokratian veri ei aina ollut yksinomaan sinistä... venäläinen ylhäisö oli vertaan myöten uskollista kansallislipun kolmivärisyydelle, niin että sinisen veren vierellä oli niin hyvin porvarillista ja talonpoikaista punaista kuin myös valkeaa verettömyyttä. Mutta nuori paronitar Nina von Postitz ei suinkaan ollut veretön, ja vanha setä parkani sai hyvinkin pian kokea sen veren kiehuntaa. Kun juuri siihen aikaan nämä Suomenlahden hiekkarannat olivat korkeinta pietarilaista suvimuotia, pakotti nuori paronitar vanhan miehensä rakentamaan itselleen upean loistohuvilan tämän kauniin rannikon kaikkein kauneimmalle paikalle. Mikä siinä: lähetettiin Pietarista arkkitehti ja rakennusmestari ja timperit ja uunintekijät, lähetettiin puolalaiset tienrakentajat puistokäytäviä varten ja puutarhurit ansareita ja kasvilavoja suunnittelemaan. Ja komea talo nousi komeaan puistoon. Saleja ja vierashuoneita tehtiin riittävästi, ja aivan omaksi, helposti suljettavan käytävän muuhun rakennukseen yhdistäväksi siiveksi tehtiin palvelusväen asuntola, jossa on seitsemän asuinhuonetta, oma ruokasali omine keittiöineen, ja vieläpä oma avokuistikin, jolta tietysti ei voi nähdä herrasväen parvekkeita.»
He olivat tulleet näköalapaikalle, jolta meri levittäytyy kulkijan eteen korean, syvän sinisenä, kun tuulenviri vetää vähäiset väreet sileään pintaan, ja taivaanrannasta erottuvat Retusaaren pitkät ääriviivat ja Kronstatin sipulikupujen ja tehtaanpiippupilarien autereiset silhuetit. Ja paroni, joka heidän pysähtyessään näkymästä nauttimaan, oli katkaissut kertomuksensa, oli huomauttanut, että näköala huvilan parvekkeelta oli aivan samanlainen.
»Osasiko paronitar edes nauttia siitä?» oli Margherita kysynyt, kun he jälleen olivat lähteneet liikkeelle.
»Ainakin hän osasi nauttia upean huvilansa näyttämisestä vieraille. Hänellä oli sitä varten joka keskiviikko vastaanotto, johon tutut ja tuntemattomat olivat tervetulleet. Silloin soitteli aina Pietarista varta vasten tilattu viiden hengen kamariorkesteri, eikä teepöydiltä puuttunut kaviaaria eikä samppanjaa. Jos oli kaunis ilma, oleskeltiin rantapuistossa, ja saattoipa toisinaan tapahtua, että paronitar yhtäkkiä ilmestyi kalansuomuspyrstöisenä, hyppäsi veteen ja ui pienelle tekosaarelle, jolle hän oli muurauttanut uunin, paistamaan niin sanoakseni omaeväisesti piirakoita vierailleen. Mutta sadeilmoilla istuttiin tietysti suuressa salongissa, jossa kulmasohva on niin nerokkaasti tehty, että toinen istuin on kapea juhlallisempaa istumista varten, toinen leveä vapaampia asentoja varten...»
»Kylläpä, kylläpä...» Margherita oli virkahtanut. »Mutta minkälaisia ihmisiä sinne tuli?»
Paroni oli naurahtanut ilmeisesti omalle muistikuvalleen, kun hän oli vastannut:
»Uskollisimpia kantavieraita oli eräs vanha kreivi, joka asui kesiään täällä lähistöllä. Hän ei sietänyt lainkaan sadetta, mutta ei silti malttanut sateellakaan jäädä pois vastaanotoista, joten hänen edellään silloin kulki pikentti kuivaamassa hänen askeltensa tieltä vesilätäköt köysiluudalla — sellaisella, jollaisia laivoissa käytetään — kun taas toinen kulki hänen kintereillään pitämässä jättiläismäistä sateensuojaa hänen päänsä yllä.»
Margheritakin oli nauranut ääneensä. Sitten hän oli kysynyt:
»Entä mitä aviomies sanoi tästä menosta?»
»Häntä ei laskettu maille halmeille, vaan hänen oli elettävä omilla tahoillaan, joilla hän luultavasti parhaiten viihtyikin. Mutta eroon ei paronitar suostunut, sillä silloinhan hän olisi menettänyt aatelisarvonsa, joka hänelle sentään oli kultaakin kalliimpi. Hän keksikin ennen pitkää keinon, jolla hän sai arvonsa kullatuksikin. Kun setä parkani sukulaiset, muiden mukana isänikin, alkoivat tuumia keinoja paronittaren päättömän komennon vaimentamiseksi, ryhtyi tämä sellaiseen vastavetoon, että pakotti miehensä heidän hääpäivänään kirjallisesti tehdyn lupauksen mukaan siirtämään koko omaisuutensa viimeistä kopeekkaa myöten puolisolleen, joka puolestaan sitoutui pitämään huolta paronista tämän elämän loppuun asti. Kun tämä sopimus oli voittanut lain voiman, osti paronitar, ensi töikseen huvilan Biarritzista, viettääkseen siellä ne vuoden kuukaudet, jotka Pietarissa olivat sietämättömimmät, ja jonkin kiinteimistön Pariisistakin.»
»Kai hän sentään piti huolta miehestään?»
»Piti miten piti. Väitetään hänen sotavuosina maksaneen paroni paralle vain muutamia kymmeniä ruplia kuukaudelta... en tiedä, oliko väitteessä perää, mutta omin silmin olen nähnyt — olinhan niihin aikoihin jo kimnasisti — ettei Franz-sedän olo ollut 'kainojen köyhien' oloa parempaa.»
»Sehän on uskomatonta!»
»Oh, hyvä neiti Steyer, ette sanoisi niin, jos olisitte tuntenut hänet... niin, ja ne pietarilaiset piirit, joissa hän liikkui.»
»Entäs sitten, miten sitten kävi?»
»Paronittarella oli tietysti mainio onni elämän pelissä — kuten sellaisilla ihmisillä tavallisesti on. Kun bolsevikkien vallankumous puhkesi, oli hän ulkomailla, miten lieneekin itsensä sinne keinotellut. Ja kun täällä Suomessa oli asiat selvitetty, ilmestyi hän huvilaansa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Taikka ei kai sentään niin, sillä eiväthän täälläkään olot olleet samanlaiset kuin ennen, ja kai hän oikeastaan tulikin pitämään silmällä, milloin pääsisi ottamaan uudelleen haltuunsa rajan takana olevan omaisuutensa.»
»Ja kai... sentään... miehensäkin?»
Paroni vihelsi hiljaa:
»Setä parkani oli silloin jo kuollut, armelias tauti oli säästänyt hänet joutumasta 'seinää vasten', kuten joutui... hänen veljensä...»
Margherita kääntyi äkkiä katsomaan kertojaa ja sanoi välittömän myötätunnon värisyttäessä hänen ääntään:
»Joutuiko... tarkoitan surmattiinko... isänne?»
»Hänet ammuttiin. Hän oli upseeri, eversti, rykmentin komentaja.»
Oli syntynyt hetken tauko. Mutta sitten oli paroni taas jatkanut kertomustaan:
»Odotusaika venähti pidemmäksi kuin paroonitar oli osannut odottaa. Eikä entistä ajanvietettä enää ollut ajateltavissakaan. Vain joskus oli enää mahdollista kutsua vieraita. Niinpä olivat ne englantilaiset meriupseerit, jotka aikomaan tekivät rohkean torpedohyökkäyksen Kronstatin taistelulaivoja vastaan nopeilla torpedovenheillä, viettäneet viimeisen iltansa paronittaren parvekkeella ja jääneet muka odottamaan auringonnousua emännän vetäytyessä levolle, mutta sitten häipyneetkin, toiset ainiaaksi. Kun siis raja vain pysyi ylitsepääsemättömänä eikä suunnanmuutoksesta sen toisella puolen näkynyt pienimpiäkään enteitä, paronittarenkin täytyi alistua kohtaloonsa: hän myi tämän huvilansa ja kiinteimistönsä Pariisissa ja muutti huvilaansa Biarritziin.»
»Elääkö hän siellä vieläkin?»
»Kyllä... niin, taikka eli vielä pari vuotta sitten, jolloin meni naimisiin espanjalaisen härkätaistelijan kanssa. Areenan veto veressä!»
Paroni oli naurahtanut kuivasti. Mutta oli sanonut tuokion kuluttua vakavasti:
»Ikävä vain, että hän kuuluu härkätaistelijankin naisena antavan sanoa itseään paronitar von Postitziksi.»
He olivat sillä välin tulleet sille kohtaa rantataivalta, jossa tie kulkee aivan ylänköharjun honkia kasvavan rinteen juurta, ja Margherita oli tuntenut tuoksun pihkaa tihkuvista petäjistä sekoittuvan niin väkevänä meri-ilmaan, että melkein oli koskenut rintaan, kun sitä oli vetänyt keuhkoihinsa. Paroni oli huomannut Margheritan verkastuttaneen askeleitaan ja oli kysynyt:
»Olemmeko ehkä kävelleet liian nopeasti?»
Margherita oli hätkähtänyt kysymystä, sillä itse hän ei ollut huomannut vauhtia hiljentäneensä:
»Ei, ei lainkaan...»
Mutta tuokion kuluttua hän oli kysynyt aivan minkäänlaisitta valmisteluitta:
»Entä te itse, paroni von Postitz, miten te pääsitte noidankattilasta?»
Hän ei ollut voinut mitään sille, että tuo mies, joka hänestä vielä äsken oli ollut aivan mitätön, hontelon vasikan näköinenkin, oli kuin olikin alkanut jollakin tavoin kiinnittää hänen mieltään, muuttua hänen mielikuvituksessaan erikoiseksi ihmiseksi, laumaihmisistä eroavaksi.
Paroni oli vastannut:
»Minä en kattilassa ollutkaan. Sukuni kuuluu balttilaiseen aatelistoon, on saksalaisveristä. Ja kun vallankumousta vainusivat — ja myös toivoivat — muutkin kuin ammattivallankumoukselliset, sillä vain itsensä itsevaltiuteen sokeiksi tuijottaneet kuvittelivat tsaariuden ikuiseksi, niin isäni oli kyllin kaukonäköinen lähettääkseen minut sveitsiläiseen yliopistoon jo ennen kuin Venäjän ristisana-arvoitus oli päässyt muodostamaan edes ensimmäistä bolševistista pystysuoraa riviään. Ja niin tapahtui, että minusta tuli sveitsiläinen tohtori ja aluksi Viron, mutta sittemmin Suomen kansalainen.»
Margherita oli huomannut kunnioituksenkin puhekumppaniaan kohtaan virinneen, mutta se oli saanut pienen hetkellisen kolahduksen, kun heitä vastaan oli tullut polkupyörällä ajaen varsin omituinen olio, jonka tervehdykseen paroni tuttavallisen sydämellisesti oli vastannut, kun ajaja, jolla takapyörän yläpuolella oli ollut köytettynä merkillisen näköinen laatikko, oli nostanut ilmeisesti jo parin vuosikymmenen päivänpaahteen kellastamaa olkihattuaan ja samalla hipaissut kädellään nenäkakkulain leveää mustaa nauhaa niin, että lasit olivat pudonneet paikaltaan ja miehen oli pitänyt laskeutua pyörältä saadakseen ne jälleen sijoitetuksi paikoilleen.
»Kolja parka», paroni silloin oli sanonut, »hän on aina ollut vähän avuton...»
Margheritan mielessä oli herännyt ajatus, että tietysti hänkin oli noita »entisiä», joten hän oli kysynyt:
»Tunnette hänet lapsuudesta asti?»
Paroni oli hymähtänyt:
»En nyt aivan lapsuudesta, mutta kyllä nuoruudesta, sillä Kolja on minua kymmenkunnan vuotta vanhempi.»
»Niinkö —?» oli Margheritan huulilta päässyt livahtamaan.
Ja kun paroni silloin oli purskahtanut nauruun, oli Margherita punastunut. Mutta paroni oli kiirehtinyt vakuuttamaan:
»Älkää välittäkö — ei se tee mitään. Minä kuulun niihin, jotka syntyvät vanhoina... Niin, niin, vanhaa sukua, monen polven kokemukset perintönä.»
Tuo viimeinen lause, vaikka se olikin sanottu keveästi ja hyväntahtoisen naurahtelun säestämänä, oli vähän suututtanut Margheritaa, niin että hänen mielessään oli väikähtänyt ajatus: »Luuleeko todellakin balttilainen paroni olevansa niin paljon saksalaissyntyistä Steyeriä jalosukuisempi?» Mutta tuo ajatus oli taas pian hälvennyt, kun paroni oli ruvennut kertomaan Koljasta, joka oli entinen Pietarin yliopiston taidehistorian dosentti, mutta nyt elätti itseään kaupittelemalla laatikostaan täysihoitolain ja huvilain emännille teetä ja kesävieraille lukkoneuloja, nappeja, postikortteja, pastilleja ja suklaalevyjä ja asui vaimoineen jonkun sukulaisen omistamassa huvilassa, mutta ei päärakennuksessa, jonka ikkunat oli rikottu ja katto vuoti, joten se rauhassa sai ränsistyä, vaan portinvartijan pienessä tuvassa, jota oli helpompi pitää kunnossa.
»Mutta heillä on sentään verrattain hyvät oltavat, sillä vaikka Koljan kauppavaihto onkin verrattain vaatimaton ja voittoprosentti pieni, niin auttaa heitä se, että vaimokin ansaitsee.»
»Millä?» oli Margherita udellut.
»Ainoalla, mitä hän joskus maailmassa oli kunnollisesti vaikkakin vain omaksi huvikseen opetellut: hän koruompelee liinavaatteita ja kaupittelee niitä kesävieraille.»
Vai niin! Olihan Margherita hänet jo nähnytkin. Hän oli eräänä päivänä ilmestynyt pienine matkalaukkuineen täysihoitolan kuistille ja levitellyt pöydälle sirosti ruusu- ja lehtiompelein koristettuja nenäliinoja ja yöpaitoja, sinisiä, punaisia, keltaisia ja vihreitä... Hienopiirteinen, hento nainen, suuret surulliset silmät ja vielä surullisempi ääni. Ja häntä muistellessaan Margheritan oli tullut paha olla: miksei hänkin ollut ostanut jotakin? Hänen »sijaiskärsijä»-vaistonsa oli herännyt, säälintunne oli syttynyt, ja sen valossa oli äsken vielä Quasimodona pyöräilevä olkihattuinen ja kapeahousuinen kaupustelijakin muuttunut järkyttäväksi ihmiskohtaloksi, suuren maailmannäytelmän mielenkiintoiseksi osaksi. Mutta kun hän samassa taas oli tullut katsahtaneeksi vierellään kulkevaa, varreltaan pitkää ja kasvoiltaan jo vanhan näköistä miestä ja huomannut tämän vanhannäköisissä kasvoissa ilmeen, joka hänen mielestään oli kuvastanut kipeästi väräjävää surua, oli sääli siirtynytkin suklaalevyjen kauppiaasta ja koruompelijattaresta paroniin. Ja se oli saanut aikaan senkin, että alkujaan Margheritan silmissä hymynalainen hahmo oli jollakin tavalla jalostunut, niin että yksin ryhdittömän vartalon pitkien koipien askeliin ja vielä pitempien käsivarsien myllynsiipiheiluntaankin oli jo alkanut tulla jotakin niin vakavaa, jopa arvokastakin, että hänen aina silloin tällöin oli täytynyt heittää syrjäsilmäys vakuuttuakseen, ettei muutos ollut hetkellisen harhanäyn aikaansaama.
Eräänä heleänä päivänä, joka yöllisen sateen jälkeen oli koittanut harmaana ja raskaspilvisenä, mutta sitten yht'äkkiä puhjennut paisteiseksi, kun kohisevia aaltoja nostattava lounaistuuli oli lakaissut taivaanlaen puhtaaksi — eräänä sellaisena päivänä se oli ollut tapahtumaisillaan.
Margherita oli jo ennen kuin se oli ollut tapahtumaisillaan, tullut ajatelleeksi itsekseen, että pilvisistä huomenista kirkastuvat päiväthän ovatkin ihanimpia kuin ne, joina herää seesteiseen kirkkauteen. Sillä kun saa kauniin päivän jo huomenelta valmiiksi kauniina, ei tule ottaneeksi lahjaa vastaan yhtä kiitollisin sydämin kuin sellaisen päivän, jonka kirkastusihmeen todistajana saa olla. Mutta ei sellaista päivää sentään kohota muita kauniita päiviä korkeammalle yksistään se, että sen lahjan helpommin huomaa annetuksi armoksi, vaan myöskin se »äskenpestyn» luonnon uudestisyntyminen, joka kirkastuksen jälkeen säteilee jokaisesta korresta, lehdestä ja kukkasesta, vieläpä rannan valkoisesta hiekasta, niin, ja melkein meren pinnastakin.
Näin oli Margherita itsekseen ajatellut. Taikka: tuskin niin paljon ajatellutkaan kuin tajunnut, sillä pikemmin vaistoillaan kuin ajatuksillaan hän oli yhtynyt meren kohinan ja tuulen soiton juhlivaan ylistyslauluun.
Ja laskeutuessaan portaita ullakkokamaristaan, jota sanottiin »kyyhkyslakaksi», hän oli päättänyt, että jos Nikolai Kirilovitš — siksi oli kuulemma Koljaa oikeastaan sanottava — ilmestyi laatikkoineen, ostaisi hän kymmenen kuvakorttia »Rakkauden haudasta» ja »Kuoleman kuilusta», jos taas hänen hento vaimonsa, tilaisi hän kaksi yöpaitaa Nooralle tuliaisiksi...
Mutta ei ollut tullut Nikolai Kirilovitšia eikä hänen hentoa vaimoaankaan.
Sen sijaan paroni Sasha oli ehdottanut retkeä lehtikuusimetsään. Ja sinne oli lähdetty.
Autobussissa istuttaessa Margherita aluksi oli mietiskellyt, olisiko hänen kenties sittenkin ehkä pitänyt kieltäytyä tästä retkestä, sillä oli kai oikeastaan seikkailua lähteä oudon miehen kanssa kaksisatavuotisen metsän siimekseen... etenkin kun heidän seurustelulleen jo ennestäänkin oli täysihoitolassa hymähdetty sangen paljon puhuvin syrjäsilmäyksin ja vielä enemmän sanovin kuiskauksin... Mutta eihän hän tavatessaan ollut tullut ajatelleeksi, että he todellakin lähtisivät kahden, vaikka ei hän myöskään ollut osannut kuvitella ketään seuraksi... Ja hyvänen aika, olihan hän itsenäinen nainen, josta ei kenenkään muun tarvinnut huolehtia! »Ei tässä enää olla eilisen teeren poikia kumpainenkaan!» Sitä paitsi Margherita oli päätellyt, ettei kukaan niistä täysihoitolan neideistä, jotka hymähtelivät ja kuiskuttelivat, olisi kieltäytynyt seikkailun mahdollisuudesta, jos se jonkun kohdalle heistä olisi sattunut. Kyllä hän tunsi nuo asiat.
Mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, josta lehtikuusimetsään poikettiin, oli sinne juuri ollut menossa muitakin retkeilijöitä. Margheritasta se oli ollut harmillista — hän oli tuntenut pettymystä... Niin olikin lähdetty muun joukon jatkona satumetsään. Satumetsää se todellakin oli ollut. Korkeitten, suorien ja suurimmalta osaltaan aivan oksattomien, juhlallisten runkopilarien reunustamalla tiellä oli vallinnut satuhämy yksin kirkkaalla päivällä, aivan kuin jonkin »kesäyön unelman» metsässä. Latvat olivat korkealla, niin että niitä harvoin tuli edes katsoneeksi, ja runkojen tyvien ympärille kietoutui isolehtisten sananjalkojen vaaleaa aarniometsävihreyttä, varpujen pohjoismaalaista tunnelmaa ja sammalen harmaata. Margherita ei ollut voinut pidättäytyä ajattelemasta, miten suurta tämän lumotun metsän hiljainen humina olisikaan ollut, elleivät nuo ihmiset tuossa heidän edessään olisi sitä häirinneet arkisilla puheillaan ja aivan yhtä arkisilla askelillaan. Margherita ei ollut osannut ymmärtää, että edes teki mieli puhua. Eivätkä hän ja hänen seuralaisensa monta sanaa olleetkaan vaihtaneet, vaan olivat kulkeneet kumpikin omissa ajatuksissaan, hiljaisin askelin, melkein kuin hiipimällä. Vihdoin he olivat tulleet paikkaan, josta sivupolku lähti loivasti nousten johtamaan jonkin kummun rinnettä pitkin. Joukko heidän edessään oli huudellen ja naureskellen jatkanut matkaansa pääpolkua suoraan eteenpäin. Ja Margherita oli jo ehtinyt hiukan punaiseksi sävähtäen ajatella, että siitähän nyt kai olisi voinut kääntyä »syrjäpolulle» sekä itsekseen tuolle sanallekin hymähtää, ennenkuin paroni Sasha oli ehtinyt sanoa:
»Nyt me voimme kääntyä vasemmalle, sillä tuo polku johtaa kosken rantaan, kauneimmalle paikalle...»
Hyvä niin! He olivat kääntyneet. Ja kun äskeisen joukon hälinä väleen oli häipynyt, oli metsän hiljaisuus sulkenut heidät suureen syliinsä. Aina vain oli eteenpäin menty, mutta yhä hitaammin ja yhä viivyttelevämmin askelin. Paroni ei ollut yrittänytkään keskustella, oli vain mutkittelevan polun jyrkimmissä nousukohdissa ojentanut käden auttaakseen, pehmeän, suhteettoman pienen käden pitkiin käsivarsiin verraten, ja Margherita oli siitä tuntenut valtimon iskut ja ollut panevinaan merkille, että sydän oli lyönyt nopeasti ja lujasti. Oli sitten alkanut kuulua kosken kohinan sävel puunrunkopilarien lomista, oli alkanut hiljaisena suhinana, sadun siipihavinana sekin — oli Margheritasta tuntunut. Mutta oikea pieni koskihan se kuitenkin oli ollut, pienen joen pieni koski... joskus kai jotakin myllynratasta pyörittänyt, koska patolaitteiden jälkiä vieläkin oli näkyvissä... mutta nyt vain metsäkuvan suurpiirteisyydelle vienompaa vaihtelua antava pieni viaton idylli. Taas olivat sanat — »pieni viaton idylli» — jollakin tavalla ärsyttävästi ajatuksista erottuneet ja miltei suututtaneet Margheritaa. Mutta sitten he olivat istuutuneet sammaleiselle kivelle kosken kohinaa kuuntelemaan, lähelle toisiaan, tahallisesti hyvin lähelle... Ja Margheritan alitajunnasta oli noussut ajatuksen taontana lause: »Minä täytän pian neljäkymmentä vuotta, olen yksin elämässä, joka on hyvin lohduton, koska sillä ei ole mitään tarkoitusta, ja nyt istuu kerrankin taas aivan lähelläni mies ja ympärilläni humisee satumetsä...» Mutta ei siihen vielä ollut ainakaan Margheritan tieten ehtinyt liittyä kysymystä: »Ottaakohan hän minut kohta?» kun hänen vieressään istuva mies jo oli siirtynyt vieläkin lähemmäksi, niin että hän jo oli tuntenut toisen ruumiin lämmön omassa ruumiissaan, ja samassa oli käsivarsi varoitellen lähestynyt ikäänkuin selkänojaksi. Ja jottei selkänojan tarjooja olisi liiaksi arastellut, oli Margherita sanonut huolettomasti vaivautumattomuutensa vakuutukseksi:
»Tässä on hyvä istua... näin...»
Silloin käsi oli kiertynyt hänen vyötäröisilleen, eikä hän ollut siirtynyt tuumaakaan. Ja hänen mieltään oli jännittänyt äärimmilleen kysymys, mitä nyt oli tapahtuva ja miten se oli tapahtuva.
Mutta silloin oli tullut pettymys, Margheritan elämän pienten seikkailujen tavallinen loppu: kaiken santaan juokseminen.
Sillä juuri kun Sashan oli pitänyt kumartua hänen puoleensa — Margherita oli jo tuon kumartumisen selvään vaistonnut — olikin ilmestynyt heidän näköpiiriinsä tuo äskeinen hälisevä parvi, ja kumartuminen oli pysähtynyt arkaan alkamattomuuteensa ja käsikin irtautunut. Tuokion kuluttua he olivatkin nousseet ja aloittaneet paluutiensä. Pari kertaa olivat vielä istahtaneet matkan varrella levähtämään, mutta ei ollut kummallakaan kerralla tunnelma hiljaa kohisevan pienen joen pienen kosken partaalta enää ottanut palautuakseen.
Ja seuraavana päivänä paroni von Postitzin oli täytynyt matkustaa Helsinkiin, jossa työ oli häntä odottanut — mikä työ, sitä ei Margherita silloin vielä ollut tiennyt.
5.
Mutta eipä se asia siihen ollutkaan jäänyt.
Oli tullut syksy ja sitten koittanut pohjaltaan niin valoisaluonteisen Helsingin synkkämielisin aika: harmaa, niukkavaloinen marraskuu, jolloin yksinäisyyden taakka on raskain kantaa.
Ja tämän marraskuun kolmantena sunnuntaina oli sulkeutunut Margherita Steyerinkin elämässä se rengas, jonka vertauskuvana oli vihkisormus: kuten kerran oli tullut sirkusprimadonnasta, niin tuli nyt vuorostaan pankkineidistä paronitar von Postitz.
Ei se kuitenkaan vaiheitta, vaikeuksitta eikä vastuksittakaan ollut tapahtunut.
Sasha ja Margherita olivat kyllä sopineet asiansa sangen mutkattomasti. Olivat vain Margheritan leveän katuikkunan ääressä jatkaneet lehtikuusimetsän kesken katkennutta kohtausta. Elokuisen illansuun sinertävä hämärä oli korvannut satumetsän siinnon ja Turuntieltä kuuluva raitiotiejymyn kumea kaiku kosken kohinan. Tunnelma oli palautunut. Eikä kumartuminen enää ollut katkennut arkaan alkamattomuuteen.
Ja seuraavana sunnuntaina Margherita oli vienyt Sashan Linnaluotoon. Siellä heidät oli otettu ystävällisesti vastaan, vaikka Noora tietysti aluksi, ujostellen tilaansa, jota vieraskaan ei enää ollut voinut olla huomaamatta, olikin vaikuttanut jollakin tavoin varovaisen pidättyväiseltä, mutta jo päivällispöydässä hän oli sulanut välittömyyteensä, ja kun herrat aterian jälkeen olivat siirtyneet isännän huoneeseen sikareineen, oli hän sanonut uskovansa, että Sashasta ja hänestä vielä tulisi hyvät ystävät. Eikä ollut Anshelmillakaan ollut mitään muuta muistuttamista tulevaa lankoaan vastaan kuin pieni pelko siitä, että pelkästään satunnaisten tulojen pohjalle rakennettavan kodin taloudellinen perustus usein pyrki olemaan epävakava, sillä eihän pankki suvainnut palveluksessaan naimisissa olevia naisia.
Se seikka ei asianomaisille itselleen kuitenkaan tuottanut vähäisintäkään pelkoa. Sasha oli vakuuttanut kykenevänsä elättämään vaimonsa...
Kun Margherita oli keskeyttänyt hänet sanomalla:
»Niin, tietysti sinä kykenet, jos vain... tarkoitan... ellei jotakin odottamatonta tapahdu...»
Oli Sasha katsonut häntä kysymysmerkkinä, mutta sitten kirkastuen suoristanut pitkän vartensakin huutomerkiksi ja sanonut:
»Ahaa...! Ymmärrän: tarkoitat, että jos tulee... perillisiä.»
Margherita oli niin ällistynyt, ettei ollut tullut sanoneeksi mitään — sillä hän ei totta tosiaan ollut sitä koskaan ajatellut, vaan sairautta ja sotaa ja ties mitä kaikkea sellaista — ennen kuin Sasha oli kiirehtinyt vakuuttamaan:
»Luota vain minuun... siinäkin.»
Silloin Margherita oli suutahtanut:
»Pyydän, että siitä asiasta kerta kaikkiaan olet vaiti.»
Sasha oli mennyt noloksi. Mutta totellut.
Margheritaa tuo asia — sekä Sashan kömpelö vuorosana että hänen oma kieltonsa — oli jäänyt kiusaamaan jonkinlaisena muistutuksena siitä, että heidän avioliittoonsa pakostakin lankesi hymyilyttävyyden hohde. Neljäkymmenvuotias vanha nainen! Ja sitten kaljupäinen sulhanen vielä oli puhunut lapsista! Täytyihän sen herättää ihmisissä iloisuutta. Näin oli puhunut Margherita Steyerin äly, kaikkien Steyerien älyistä ensimmäinen — sen hän kyllä tiesi itsekin — mutta tunne oli sanonut toista: »Miksen minäkin —? Ja onko neljäkymmentä nykymaailman aikaan, jolloin ihmiskunnan keski-ikäkin kuuluu pidentyneen, ikä tai mikään!» Mutta lapsi, perillinen — se olisi kyllä liikaa, Nooran elämäntehtäviinhän sellaiset asiat kuuluivat, eikähän Kaltimoillakaan ollut lasta, ei ollut Mariannella ollut aikaa, ja nythän oli hänenkin kohdaltaan myöhäistä. Mutta Nooran lapsi, niin, niin... se korvaisi kaiken, siitä tulisi ikäänkuin korvaus hänellekin siitä, että hän jäisi lapsettomaksi. Oh, miten hän rakastaisikaan sitä...!
Ja niin oli Margherita taas ottanut esille pienet vaaleanpunaiset ja vaaleansiniset, reikäompeleiset silkkilakanat, jotka olivat olleet piirongin pohjalla, ja ruvennut niitä viimeistelemään ja vuoroin merkkaamaan omia vähäisiä kapioitaan kruunullisella MP:llä.
Mutta eräänä sunnuntaina Marianne oli tullut ukkospilvenä hänen ovestaan sisään ja jo eteisessä tiuskaissut:
»Oletko yksin?»
»Totta kai», Marga oli vastannut, »kukapa täällä —?»
»Kukako? Kaipa sen itse tiedät. Tietysti se mies, se emigrantti, en tiedä mikä hän on, mutta niin alituiseen kuuluu seurassasi näkyvän, että puhutaan herrasväen menevän naimisiin...»
Mariannen astuessa sisään Margherita oli kiiruhtanut korjaamaan piiloon muutamia levällään olevia pyyheliinoja, mutta sisaren epäluuloinen silmä oli jo keksinyt niistä kruunun:
»Vai niin!»
Se oli tullut niin ärsyttävän ylenkatseellisesti, että Margherita oli kimpautunut vastaamaan:
»Niin, minä menen naimisiin.»
»Mitä — älä nyt laske leikkiä, sinä, vanha ihminen! Ja mikä mies se on, tiedätkö edes, onko kala vaiko lintu?»
Syvemmältä kuin mikään muu olivat viiltäneet sanat »vanha ihminen», niin syvältä, ettei haavaan ollut kärsinyt koskeakaan, joten Marga vain oli vastannut ylpeästi:
»Minun tuleva mieheni on vapaaherra von Postitz, saksalaista sukua, mutta Suomen kansalainen.»
Mutta silloin olivat kovat sanat tulleet ryöppynä Mariannen suusta, olivat tulleet »kerjäläisparonit», »ryssät», »seikkailijat» ja mitkä kaikki lienevätkään tulleet. Ja loppujen lopuksi Marianne sitten oli sanonut:
»Jos et ajattele itseäsi, niin pitäisi sinun toki ajatella vähän omaisiasikin!»
»En ymmärrä, että minun avioliittoni voisi pahimmassa tapauksessakaan vahingoittaa muita kuin itseäni.»
»Niin, sinä et ymmärrä, mutta me sen ymmärrämme sitä paremmin..»
»Saanko kysyä, keitä tarkoitat.»
Mariannen silmät olivat salamoineet ja hänen huulensa kiertyneet ikäänkuin vihellystä alkaakseen, kuten aina, kun hän tahtoi osoittaa ylenkatsetta.
»Luuletko sinä, että esimerkiksi yliopiston professorin mainetta parantaa se, että hänen lankonsa on kuka tahansa?»
Silloin Margherita vuorostaan oli pannut kätensä puuskaan ja sanonut:
»Jos professorin maine on niin löyhässä, ettei sen pönkittäjäksi riitä filosofian tohtori, sillä se minun tuleva mieheni on, niin en todellakaan osaa auttaa... sillä en satu tuntemaan avioliittoon vapaita Nobelin palkinnon saajia.»
Siihen sävyyn sitä oli jatkunut, kunnes Margherita oli huomauttanut, että hän yksin vastaa teoistaan ja pyytää, etteivät niihin muut sekaannu, jolloin Marianne oli huutanut:
»Niin, niin... sinun asioihisi ei muka saa sekaantua, mutta sinä kyllä saat...»
»Mutta, kuule nyt, milloin minä olen...?
»Milloinko? Etkö muista muka enää, mitä teit silloin, kun Olavi lähti Pariisiin! Me sen kyllä muistamme, ne terveiset käski muuten Olavikin minun sinulle tuoda.»
»Käskikö hän —?» Margherita oli hämmästyen kysynyt.
»Käski», Marianne oli vastannut, pyörähtänyt kantapäillään ja sen enempää mitään virkkamatta mennyt ulos huoneesta.
Margherita oli ensin purskahtanut hillittömään itkuun, mutta sitten ravistanut surun yltään ja ruvennut tulisella kiireellä ompelemaan valmiiksi keskeneräistä kruunua lakanaan.
Kiusallisinta oli kuitenkin ollut mennä ilmoittamaan asia pankissa pääjohtajalle, sillä se oli tehtävä, että sai tietää, milloin oli toimi jätettävä.
»Millä tuulella hän tuntuu olevan?» oli Margherita kysynyt pikakirjoittajalta.
»Tavallisella. Ei saa selvää, mitä hän ajattelee... on vain sfinksi...»
Ja niin Margherita oli koputtanut ovelle ja astunut kynnyksen ylitse.
»Teillä on siis jotakin yksityisasiaa...?» oli johtaja hiukan epätietoisena kysynyt.
Margherita oli tuntenut säärensä vavahtelevan seisoessaan suuren kirjoituspöydän edessä vastapäätä johtajaa ja kuullut äänensä tulevan omituisen paksuna kurkusta, kun hän oli pakottanut itsensä sanomaan:
»Niin... minulla on... tehtävä eräs ilmoitus...»
»Olkaa hyvä ja istukaa!»
Margherita oli vajonnut nahkatuoliin, mutta aloittanut heti selityksensä ja ilmoittanut suoraa päätä menevänsä naimisiin.
»Saanko tietää, kenen kanssa?»
Kun Margherita oli sanonut nimen, oli johtaja kysynyt, mikä sulhanen oli.
»Filosofian tohtori.»
Mihin johtaja oli huomauttanut:
»Sillä ei yleensä pehmeää leipää saa... Mutta omahan on asianne. Ja johan te olette... niin... tarkoitan siksi täysi-ikäinen, että... No, mikäpä siinä: toivotan onnea...»
Margherita ei ollut voinut olla huomaamatta kylmän ivan välähtelyä, mutta oli kuitenkin koettanut saada kiitoksensa kuulostamaan vilpittömältä. Ja sitten oli johtaja ilmoittanut, että Margherita, siihen nähden, että hän niin kauan oli pankkia nuhteettomasti palvellut, sai, jos niin tahtoi, jäädä vielä puoleksi vuodeksi eteenpäin paikalleen. Kun hän taas oli kiittänyt, oli pankinjohtaja ojentanut kätensä. Mutta Margheritan jo ollessa lähdössä, hän vielä oli virkahtanut:
»Ja miten voi sisarenne kreivitär?»
Mutta ei ollut Margherita ollut huomaavinaan arvonimen painottamista.
Kun hän oli tullut johtajan huoneen edessä olevaan käytävään, oli hän ottanut esille laukustaan sileän kultasormuksen, joka siellä jo muutamia päiviä oli ollut, pistänyt sen vasemman kätensä nimettömään, johon sitä jo monet kerrat oli kotona koeteltu, ja mennyt tyynesti ja päättäväisesti paikalleen. Hänestä oli tuntunut, että pahinhan oli ohitse.
Niinkuin olikin.
Heidät oli vihitty siinä pienessä kodissa, johon Margherita oli tuonut omat tavaransa ja Sasha omansa ja jonka he yhdessä olivat järjestäneet. Todistajina olivat vain kreivi Ahnfelt kreivittärineen. Petteriltä oli tullut sähkösanoma, ja pankkilaisilta kukkia, mutta professori ja rouva Kaltimosta ei kuulunut mitään. Pappi jäi muiden mukana juomaan menestysmaljan — samaa Reinin viiniä kuin Noorankin »häissä» ja samanlaiset vihreät lasit — mutta sitten menivät vapaaherra ja vapaaherratar von Postitz ja kreivi ja kreivitär Ahnfelt nelisin Kampiin syömään hääaterian.
Oli pimeä päivä ja satoi rankasti. Ja Sasha sanoi autoon noustaessa:
»Se merkitsee rahaa.»
6.
Päivä seuraa päivää ja elämä kulkee kulkuaan.
Margherita sai jäädä pankkiin vielä puolen vuoden määräajan päätyttyäkin. Hänen kohdallaan tehtiin poikkeus — olihan hän jo niin vakiintunut... Mutta ei hänen olisi tarvinnut saada tätä erikoisoikeutta toimeentulonsa tähden, sillä Sasha piti sen sanansa, jonka jatkosta Margherita kerran oli suutahtanut, kun hän oli viitannut odottamattomienkin tapausten mahdollisuuteen.
Sasha lähti salkkuineen aamuisin jo ennen kuin Margheritan oli mentävä pankkiin ja tuli kotiin vasta, kun hänen vaimollaan päivällinen oli pöydässä. Eikä hän koskaan ollut rahatta, vaikka hän suorittikin kaikki talousmenot, niin että Margherita sai tehdä omilla palkkarahoillaan mitä tahtoi.
Mikäkö Sasha oli?
»Edustaja», jonka salkussa ei suinkaan ollut filosofista kirjallisuutta, vaan tavaranäytteitä: kankaita, lankoja, »lyhyttavaraa». Ja hän osasi myydä. Ensinnäkin: hänellä oli kahdenlaisia käyntikortteja, toisissa oli nimen edellä vain paroni, toisissa vain fil.tri, mutta ei kumpaisissakaan ollut pienintäkään viitettä minkäänlaiseen »edustukseen»; ja hän harkitsi aina tarkoin, kumpaisenko kortin esitti puheille pyrkiessään, sillä toisiin kauppiaihin tehosi aatelisnimi paremmin kuin oppiarvo, toisiin taas päinvastoin — se oli psykologinen juttu, ja psykologiaan perustui koko hänen myyntimenetelmänsä, joka oli tarkoin harkittu kortin lähettämisestä alkaen aina kalossien jalkaan ottamiseen asti. Toiseksi: kun oli päässyt puheille, piti pitää huolta siitä, ettei käynti loppunut lyhyeen ja päättynyt tuloksettomasti, minkä vuoksi oli nopeasti keksittävä sopiva puheenaihe, joka kiinnitti puhuteltavan huomion hänelle mielenkiintoisiin asioihin, mutta samalla kertaa jo valmisti tavaranäytteiden esilletuloa, jolle taas oli osattava valita sopiva hetki.
Se oli pienimpiä yksityiskohtia myöten raottomaksi kehitetty myyntimenetelmä, ja kun Sasha sen ensimmäistä kertaa oli Margheritalle esittänyt — se oli tapahtunut jo heidän »kihlausaikanaan» — oli tämä ollut sekä hämmästynyt että häikäistynyt, mutta Sasha oli vain tyytyväisenä myhäillyt: »Siinä näet, ettei tieteellinen koulutus ole turha kauppamiehellekään.» Olihan Margherita sen tietysti myöntänytkin, vaikka hänestä olikin tuntunut, että menetelmä oli perustettu pikemmin ovelasti sen hyväksi käytettyyn ihmistuntemukseen kuin tieteen tuloksiin.
Oli miten oli — Sasha oli siihen tyytyväinen, koska se tuotti hyviä tuloksia, ja olihan Margheritallakin syytä olla tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän ei voinutkaan olla itsekseen päättelemättä, etteihän se oikeastaan ollut muuttunut entisestään missään muussa kuin siinä, että heitä nyt oli kaksi yksinäisinä iltoina istumassa lukulampun ääressä ja kaksi nukkumassa yöt rinnakkain... paitsi silloin, kun Sasha oli kauppamatkoillaan, sillä hän oli naimisiin mentyään laajentanut myyntipiirinsä koko maan käsittäväksi. No, tietysti Margalla nyt oli varaa uhrata enemmän pukeutumiseensa ja kauneutensa hoitoon kuin ennen, mutta siihen ei enää ollut suurentuneiden mahdollisuuksien mukaista suurentunutta halua: se oli nimittäin vähitellen alkanut tuntua yhä enemmän tarkoituksettomalta...
Ja kuta tavallisemmaksi jokapäiväisyydeksi »uusi elämä» muuttui — kuta enemmän se kiteytyi aivan luonnostaan lankeavaksi tosiasiaksi, jossa ei enää ollut uutta eikä ihmeellistä — sitä enemmän alkoivat olemassaolon muutkin ilmennykset saada takaisin entisen tarkoituksettomuutensa. Saattoi tapahtua, että kun pankissa koottiin käyntikortteja jonkun toverin tai esimiehen merkkipäiväkukkiin, Margherita ojentaessaan kokoojalle omansa — siihen oli painettu vain »Vapaaherratar Margherita von Postitz», aivan yksinkertaisin kirjaimin ja ilman kruunua — ajatteli, että oikeastaanhan tuo kortti olikin ainoa tulos koko jutusta.
Sillä kruunuttomuudellakin oli oma historiansa. Kerran — jo viikkoja ennen vihkiäisiä — oli Margherita siellä pienessä »tyttökodissaan» levittänyt pöydälle jonkin liinan merkatuista kapioistaan, ja miten olikaan, niin oli Sashan silmä sattunut heti kiintymään nimikirjainten yläpuolella olevaan kruunuun. Hän oli likinäköisten tavoin kohottanut liinan lievettä ja purskahtanut nauruun. Ja kun Margherita loukkaantuneena oli kysynyt, mille hän nauroi, oli hän sanonut:
»Katso, Marga kulta, kruunu on kyllä komea, mutta se on, ikävä kyllä, liian majesteetillinen meille, se kun on suuriruhtinaan kruunu ja meillä on oikeus vain aateliseen».
Sasha oli nauranut harmittoman makeasti, mutta siitä huolimatta hänen naurunsa oli käynyt niin Margan sydämelle, että hän heti oli ruvennut ratkomaan pois kruunuja kaikkialta, mihin niitä oli ommellut.
Petter tuli kotiin. Se oli ilon päivä. Ja koko se viikko, minkä hän viipyi, oli ilon viikko.
Sasha oli sattunut juuri siksi viikoksi pitkälle kaupalliselle kiertomatkalle. Ja Poju oli kaiket iltapäivät yhdessä Margheritan kanssa. Sillä Marianne oli miehensä mukana ulkomailla. Ja Noora taas oli lähestyvän hetkensä takia enimmäkseen hiljaisuudessa kotonaan, joten Petter oli tavannut hänet vain Linnaluodossa käydessään.
Poju toi uuden elämäntuulahduksen Margan jo peloittavan yksitoikkoistuvaan olemassaoloon. Poju oli tietysti aivan »ulkomaalainen» ulkonaiselta olemukseltaan — ei vain vaatteiltaan, kengiltään, hatuiltaan, solmioiltaan, vaan myöskin ryhdiltään, käynniltään, ilmeiltään — mutta sisimmältä poikamaisesti ilakoiva Poju kuin ennenkin. Hänen ajatuksensa pyrkivät aina eteenpäin ja ylöspäin. Ne rakentelivat tulevaisuuden suunnitelmia ja pilvenpiirtäjä-tuulentupia. Ja nauru helisi yhtä tarttuvana kuin poikavuosina.
No, nythän ei ollut ihmekään, että hän oli vain iloinen ja rakenteli tuulentupia rusohohteisiin pilviin, sillä jo ensimmäisenä iltana hän oli uskonut Margalle olevansa kihloissa ja lähtevänsä viikon perästä tuleviin sukulaisiin Ruotsiin.
»Onko hän siis ruotsalainen?» oli Marga kysynyt vähän ihmetellen. »Minä luulin, että olit tuonut hänet Amerikasta...»
»Sieltähän minä hänet toinkin, mutta ruotsalainen hän on sukuperältään. Isä oli aikoinaan tuonut mukanaan ruotsalaisen morsiamen Amerikkaan ja...»
Kun Marga edelleenkin oli ollut vähän yllättyneen näköinen, Petter oli jatkanut:
»Isä oli sitä paitsi aatelismies, niin että kyllä minun tuleva vaimoni sopii kreivien ja paronien pariin. Hän ei kyllä ole millään tavalla p—n tärkeä eikä häntä muutenkaan paina ikävyydet, sillä hänen isänsä Amerikkaan lähtö ei ollut aivan vapaaehtoinen, vaikka synnit jo laillisesti vanhentuneina lienevät yksin Ruotsissakin täydelleen unohdetut...»
Ja ennen kuin viikko vielä oli puolivälissä, oli Petterin suunnitelma jo valmis:
»Vai osaa sinunkin paronisi myydä... Sopii kuin nyrkki silmään! Nooran mies on rehti poika, ei uskoisi isän olleen kreivi eikä äidin syntyperäinen paronitar. No, voihan niitä olla hyviäkin poikkeuksia toisinaan sääntöjä vahvistamassa — eikö koulussa ennen väitetty, että poikkeukset vain vahvistavat sääntöä, ja niinhän taitaa ollakin, vaikkei sitä vielä yksikään koulupoika jaksa käsittää. Mutta koska nyt näin on, niin perustetaan firma — minulla sattuu nimittäin olemaan taaloja eräs summa, joka ei meikäläisessä rahassa jää ihan pieneksi —, niin toiminimi 'Ahnfelt, von Postiz & Steyer', joka vie ulkomaille tavaraa, jota Ahnfelt tuottaa — esim. juustoa ja voita — ja Steyer ostaa ja von Postitz myy... Finemang, sano' Muurperska!»
Kun Marga nauroi, sanoi Petter:
»Niin, voihan sitä tietysti ajatella jotakin muutakin, mutta jotakin täytyy aina ajatella, muuten ei tule mitään, pitää olla päämäärä...»
Ja Marga nyökkäsi:
»Niin pitää tietysti olla!»
Ja lisäsi omissa ajatuksissaan siihen vielä: »Mutta minulla kun ei ole!»
Kun Petter lähti, oli Margherita häntä saattamassa asemalla. Ja kun juna lähti liikkeelle ja kääntyi ensimmäisen asemasemaforin luona kaareksi kadotakseen kohta näkyvistä, tuntui hänestä, että nyt meni viimeinenkin ilo hänen elämästään. Kun hän kääntyi lähteäkseen, huomasi hän jääneensä yksikseen seisomaan laiturisillalle, muut saattajat tunkeilivat jo veräjistä asemakatoksen alle. Ja raskain askelin lähti hänkin sinnepäin.
Hän muisti Petterin sanoja: »Jotakin täytyy aina ajatella, pitää olla päämäärä...!» Helppo sanoa, että pitää olla. Mutta minkä sille tekee, ettei ole, ei ole, ei ole... kerta kaikkiaan! Kummallista, että juuri hänen ja vain hänen heistä kaikista on täytynyt jäädä ilman elämän tarkoitusta. Sillä kaikilla muillahan se on hyvinkin selvänä: Petterillä on suunnitelmansa, morsiamensa ja elämänuskonsa, Nooralla on tulevien sukupolvien elämä menneitten muokkaamalla ja vaalimalla perintökamaralla ja yksin Mariannella on päämääränsä: miehensä tekeminen dekaaniksi ja ehkä vielä yliopiston rehtoriksikin... Hän naurahti sitä ajatellessaan. Mutta jo seuraavassa tuokiossa kaiveleva elämän tyhjyyden tunto teki hänen ajatuksensa vakaviksi: »Ehkä sittenkin... minullakin olisi voinut olla lapsi... koska en voi muutakaan luoda, sillä ilmeisesti vain se, mikä on sellaista, joka ihmisen jälkeenkin jää kelpaa elämän tarkoitukseksi...» Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas torjui äskeisen epäilyksensä: »Minulla lapsi, minulla, neljäkymmentävuotiaalla, sehän olisi mahdotonta, muodotonta, naurettavaa... ja johan minä olisin vanhus, kun lapsi vasta pääsisi aloittamaan oman elämänsä ja tarvitsisi ymmärtäväistä opetusta...» Niin vaelteli hän mustia miettien kotiinsa.
Siellä oli pistetty postiluukusta lappu, johon oli kirjoitettu, että hänen heti ensi junalla pitäisi lähteä Linnaluotoon. Hänen sydämensä alkoi sykkiä melkein kuuluvasti, sillä hän arvasi heti kutsun syyn.
Kiireessä hän kirjoitti eteisen pöydälle lapun sen varalle, että Sasha hänen poissaollessaan tulisi kotiin, ja lähti sitten asemalle — hänhän voi sieltä soittaa Linnaluotoon, että tulisivat vastaan viiden junalle.
Hän kulki nopeasti Turuntien raitiotiepysäkille. Ja nyt olivat askeleet taas keveämmät. Nythän häntä tarvittiin — edes vähäksi aikaa, ainakin tuskan ja vaivan hetkinä.
Se oli kerta kaikkiaan hänen osansa. Ja olihan sitä osaa siinäkin, jos ei ollut liian vaativainen, vaan otti vastaan murutkin elämän pöydältä. »Sijaiskärsijä»! Olisihan hän ottanut vaikka itse kärsiäkseen tuskatkin Nooran puolesta, vaikka lapsi olikin sisaren. Sisaren! Niin, mutta hän koetti kuvitella, että se sentään oli vähän hänenkin... Sillä mitä oli lapsen rinnalla kaikki muu — sen, joka nyt teki tuloaan maailmaan, sen oli tulevaisuus, olivat unelmat ja toiveet ja niiden täyttymiset, oli kaikki.
Juna kulki kolisten rannikkorataa. Ja vaununikkunassa mietti Margherita: »Tietävätköhän Wilhelm ja Frederique ja tietänevätkö Friedel ja ennen kaikkea Helena Sofia, että taas on heidän jälkeläisensä tulossa tähän maailmaan perintönään juuri heidän unelmiaan, uskojaan ja ajatuksiaan.»
Ja ikäänkuin vastaukseksi pilkahti laskevan auringon säde kultaisena sisään vaununikkunasta, ja Margherita jäi ajatuksissaan katsomaan, miten tomuhiukkaset sen valossa tanssivat.
Myriadit tomuhiukkaset auringon valossa!