[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqlJfuA-RUGOWjow24SSfKC11t4ZcUK4SVG3WzKqMl1o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2827,"Steyerin perhe","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"2827-kivijarvi-erkki-steyerin-perhe","2827__Kivijärvi_Erkki__Steyerin_perhe","Erään suvun romaani","romaani",[],[],"fi",1938,null,43811,294127,true,[],[],[],"Romaani seuraa Steyerin suvun vaiheita merikapteeni Wilhelm Steyeristä alkaen. Tarina alkaa Oulun satamamaisemista ja kytkeytyy myöhemmin helsinkiläiseen kaupunkilaiselämään.","Erkki Kivijärven 'Steyerin perhe' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2827. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","STEYERIN PERHE\n\nErään suvun romaani\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nNAVIGARE NECESSE EST, VIVERE NON EST NECESSE\n\n\n\n\n1.\n\n\nKatollinen silta kiersi koko »Pakkahuoneen», joka oli niin vedenrajaan\nrakennettu, että »proomut», joilla tavarat tuotiin ulkosatamasta,\nToppilan salmesta, kaupungin rantaan, voitiin purkaa kahdelle kupeelle.\nMutta sellaisina päivinä ja vuorokaudenaikoina, joina ei töitä tehty,\nmuodosti silta etenkin kaupungin vanhempien herrojen suosiman kävely-\nja istumapaikan — varsinkin keväisin, kun hekin jo kaipasivat veden\nvälkettä ja meren henkeä, mutta eivät uskaltautuneet pidemmille\nretkeilyille.\n\nOli toukokuinen sunnuntaiaamu.\n\nPakkahuoneen ovet ja ikkunaluukut olivat lukollisin rautasalvoin\nsuljetut ja silta oli lakaistu puhtaaksi kuin laivankansi. Kello oli\nvasta vähän yli seitsemän, joten vain jokunen ihminen oli liikkeellä.\nMutta Pakkahuoneen sillan penkillä kyykötti jo ensimmäinen istuja.\n\nSe oli merikapteeni Wilhelm Steyer, Merikoulun opettaja ja johtajan\napulainen.\n\nHän istui sen seinämän penkillä, jonka luukulliset ikkunat antoivat\nPiki- ja Vänmannin saarille päin, ja katseli jo sangen korkealle\nkiivenneen auringon kimaltelua vedenkalvoon, joka Pikisaaren virrassa\nväreili ja vilahteli kuin mahtavakin merennielu, vaikka veto tuskin\nkykeni kallistamaan virran poikki puikkelehtivaa pientä »pakettiakaan»,\nkun se lähti ensimmäiselle aamuvuorolleen Salmeen. Mutta vaikka\nvirranveto olikin vain vähäistä niihin pyörteisiin verraten, joita\nsyvämerien kulkija oli nähnyt ja kokenut purjehduksillaan, niin veti se\nkuitenkin magneettina kapteeni Steyerin huomion puoleensa tänä kirkkaan\nhuomenen hiljaisena hetkenä.\n\nHuolimatta huomenen kirkkaudesta ja virran välkkeestä oli kapteenin\nkatse kuitenkin synkkä. Otsa oli rypyssä ja suupielet nytkähtelivät\ntuskallisesti.\n\nJo Pakkahuoneen sillalle noustessaan hän oli tiennyt, että pahalle\ntuulelle hän siellä tuli, ja silmänräpäyksen ajan hän olikin\n— nostaessaan kihdin kangistamaa vasenta jalkaansa toiselle\nporrasaskelmalle — ajatellut, että ehkäpä ei nyt ollut mentäväkään.\nMutta tietysti hän oli mennyt — ei olisi jäänyt menemättä millään,\nei, vaikka vieläkin pahemmalle tuulelle olisi tiennyt tulevansa ja\nvaikka vieläkin vaatimattomampi olisi ollut se sininen siekale, joka\nPakkahuoneen edessä kevättuoreena vedenkalvona välkehti.\n\nKun hän istui siinä penkillä, erottivat kaipuun herkistämät sieraimet\nmeren tuoksun, vaikka vesi hänen edessään olikin vain kosken tuomaa\nmakeaa vettä ja suolaisen raja oli niin kaukana, ettei sitä kaupungin\nrantaan näkynytkään. Mutta juuri tuo tuoksu hänen pahan tuulensa\nherätti. Sillä se toi mieleen kaiken, mikä nyt oli auttamattomasti\nselän takana. Ei kapteenia kuitenkaan harmittanut niin paljon se, että\nse jo oli selän takana, kuin se, ettei hän silloin, kun mahdollisuuksia\nvielä oli, ollut sammuttanut kiihkeää elämänjanoaan sen paremmin kuin\noli tehnyt. Ja niitä mahdollisuuksia kuin oli ollut! Riossa, Friskossa,\nties missä kaikissa...\n\n»Mutta eihän pirukaan osannut arvata, että makeanleivän päivät niin\npian loppuisivat!»\n\nNe olivat loppuneet aikoja sitten, muutamana syksynä, kun frekatti\n»Johannes» oli haaksirikkoutunut ja miehet hädin tuskin olivat ehtineet\nsaada vesille parkaasin, jolla he sitten puolikuolleina olivat päässeet\nsamaan Philadelphian satamaan, jonne frekatti painolastissa Englannista\noli ollut menossa. Ei nimittäin siinä kyllin, että kapteenska oli\nsanonut, kun hänen miehensä laivattomana kotiin palasi, että nyt oli\nsitten viimeinen reissu tehty, vaan sen lisäksi oli tuo kirottu kihti\niskenyt kinttuun niin kipeästi, että merisaappaitten jalkaan saanti oli\ntuntunut aivan mahdottomalta.\n\n»Vaikka olisi sata akkaa kieltänyt, niin ei minua mikään olisi\nlähtemästä pidättänyt, jos vain tuo koipi olisi kestänyt!»\n\nOli hyvä sanoa niin, kun ei koipi kestänyt. Sillä tosiasiallisesti\nkapteenskan sana, järkähtämätön kuin korkeimman tuomioistuimen päätös,\nsittenkin merkitsi enemmän kuin mikään muu.\n\nSen mahtia täytyi kapteeninkin ihmetellä, vaikka hän ei sitä\ntunnustanut itselleenkään. Sillä kun Frederique Steyer, o.s.\nFredrika Lönngren, sanoi, minkälainen jokin asia oli, niin sen aivan\nyksinkertaisesti oli oltava sellainen. Eikä hän kuitenkaan edes\nkorottanut ääntään, vaan ainoastaan kiristi ylähuultaan ja suupieliään.\nMutta kun hän sen teki, niin uhosi koko lyhyenläntä, mutta sitä\ntäyteläisempi olemus sellaista hallitsijamahtia, että sen vaistosi\nesivallakseen parkkiutuneinkin merikarhu.\n\nEipä silti, että Wilhelm Steyer olisi parkkiutuneimpia ollutkaan.\nHänessä oli nimittäin säilynyt sen verran saksalaisen syntyperänsä\nkumminlahjaa, että tunteellisuus kuulsi yksin karkeimpienkin\nkarjumisten alta ja sai aikaan sen, etteivät Merikoulun oppilaat\npelänneet päällikköään. Mutta omissa silmissään kapteeni siitä\nhuolimatta oli mies, jonka edessä vapisi ukko kuin ukko, akoista\npuhumattakaan. Ja onnellista oli, että hänellä tällainen usko oli,\nkoska se antoi hänelle sitä itseluottamusta, jota paitsi merimiehenkin\non vaikea suoriutua elämäntaistelusta.\n\nTosin Wilhelm Steyer siitä yleensä sangen hyvin suoriutui. Sillä\nsellaiset tyytymättömyyden ja pahantuulen puuskaukset, jollaisen\nvallassa me nyt olemme hänet tavanneet Pakkahuoneen sillalla istumasta,\nolivat hänen kohdallaan verrattain vaarattomia — ja niitä sattui\nenimmäkseen vain yksinäisinä hetkinä, joina kaipuu, kuten tiedetään,\nsaattaa tehdä tervesäärisetkin ihmiset sairaiksi ja kylvää heidän\nmieliinsä sekä jo kadotettujen että vielä vain uneksittujen paratiisien\nhaaveita.\n\nSitäpaitsi kapteenska Frederiquellä oli ollut varsin pätevät syyt\nmiehelleen julistamaansa purjehduskieltoon. Ensinnäkin »Johanneksen»\nhaaksirikko oli ollut jo toinen Wilhelmin kohdalle sattunut;\nensimmäisen kerran hän oli joutunut merihätään kevätpäivän tasauksen\nmyrskyn tuhotessa »Immen» — kaikenlaisia nimiä ne rehelliselle\nparkkilaivalle keksivät! — Norjan rannikolla; ja kapteenska oli\nelävästi vakuuttunut, ettei kaksi kolmatta. (Totta puhuen sitä samaa\nkyllä kapteeni itsekin hienokseen oli pelännyt, vaikk'ei tietenkään\nollut kehdannut taikauskoaan tunnustaa.) Sitä paitsi »Johanneksen»\nperikato oli ollut niin kova paikka, että siitä kerta kaikkiaan oksat\nolivat olleet poissa. Ellei ajoissa olisi arvattu ottaa esille kirveitä\nja katkaista vantteja ja staakeja ja taljaköysiä, niin että riki oli\nsaatu yli puurin, ennen kuin kalliolle oli jysähdetty, niin ei olisi\ntullut ainoakaan mies kotiin terveisiä tuomaan. Sillä niin ankara\noli ollut mastottomankin rungon kolahdus, että kumoon oli miehet\npaiskannut. Ja niin kiire siinä oli ollut, että kansikaiteeseen oli\näkkiä täytynyt hakata aukko, josta parkaasi oli voitu möyryävään mereen\nsujauttaa ja miehet päässeet venheeseen hyppäämään, kun aalto oli\nnostanut sen kannen tasalle. Eivätkä koettelemukset venheeseen pääsyyn\nloppuneet; meren ja myrskyn vaanivien vaarojen lisäksi olivat vielä\nnälkä ja jano ahdistaneet haaksirikkoisia, jotka kolmatta vuorokautta\nolivat joutuneet ajelehtimaan luonnonvoimien kourissa, ennenkuin\npelastus oli tullut. Siitä oli tietysti kotoisin kintunkin kipu.\n\nEiväthän tavalliset maakravut osanneet arvioida meren vaaroja, mutta\nkapteenskapa oli itsekin merimiessukua ja oli jo tyttönä isänsä\nkuljettamalla »Ilionilla» purjehtinut ylitse kuoppaisen Pohjanmeren,\nennenkuin avioliittonsa ensimmäisinä vuosina oli miehensä kanssa\npariinkin otteeseen Englannissa käynyt — toisella näistä purjehduksista\noli esikoinenkin syntynyt Grimsbyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Nyt sinä sitten loppuiäksesi jäät maihin», oli kapteenska sanonut.\n»Olen nimittäin puhunut selväksi sen, että pääset Merikouluun\nopettajaksi, niin ettei sinulla ole muuta tekemistä siinä asiassa kuin\npaperiesi jättäminen.»\n\n»Siinäpä sitä tekemistä onkin», kapteeni oli ajatellut itsekseen, sillä\neivät ne hänen paperinsa loistavia olleet.\n\nMutta virka oli vain tulla tupsahtanut. Ja niin Wilhelm Steyeristä oli\ntullut opettaja samaan kouluun, josta aikoinaan hiellä ja tuskalla oli\nkapteenintodistuksensa saanut.\n\n»Kohtalon kompassi määrää ihmisen purjehduksen suunnan ja väylät»,\ntuumiskeli kapteeni Steyer elämänsä vaiheita ajatellessaan.\n\nJa sellaiseen toteamiseen hänellä omalta kohdaltaan olikin aivan\nasiallista aihetta. Sillä ensin oli isä määrännyt kaikki hänen\nedesottamuksensa ja sitten Frederique.\n\n»Kummallista... mutta niin se vain on, ettenhän minä oikeastaan ole\nkoskaan itse yrittänytkään.» Hetken perästä hän sentään lisäsi tähän\ntoteamukseen lohduttavan lievennyksen: »Paitsi laivassa...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nWilhelm Steyerin isä oli nuorukaisena tullut Lyypekistä kaupungin\nsuurimman kauppahuoneen konttoriin ja aikaa myöten avannut oman kaupan\nja mennyt naimisiin ja vaurastunut ja sitten jättänyt perinnöksi\nleskelleen sievän talon, jonka pihalla kasvoi komea tuomi. Kaupan hän\noli lopettanut, kun oli tuntenut voimainsa alkavan heiketä, sillä\nhänen elämäntyönsä jatkajaksi ei ollut vaimosta ollut enempää kuin\npojastakaan.\n\n»Poika tuli äitiinsä», oli Friedrich Heinrich vakuuttanut sekä\nitselleen että muille ja lisännyt siihen: »Siksi saikin jäädä ainoaksi\nlapseksi ja lähetettiin merille.»\n\nItse Wilhelm kyllä uskoi, että hänen merille lähettämisensä johtui\nyksinkertaisesti siitä syystä, että Merikoulun johtaja sattui olemaan\nhänen isänsä ystävä, joka kertoi (ja valehteli) totilasin ääressä\nmitä ihmeellisimpiä asioita vieraiden rantojen ja kaukaisten maiden\nihanuuksista, joista vain merenkävijät pääsevät nauttimaan. Oli miten\noli — joka tapauksessa Friedrich Heinrich ystävänsä välityksellä\nsai poikansa sijoitetuksi laivaan, jossa kapteenina oli mies, joka\ntiedettiin verrattain inhimilliseksi. Ja niin hänestä oli tullut\nmerimies. Mutta oli tuo isän ja Merikoulun johtajan ystävyys\ntoisillakin tavoin vaikuttanut Wilhelm Steyerin elämään. Ensinnäkin\nsiten, että kauppansa lopettanut kauppias ostaessaan vanhuuden\npäiviensä varaksi talon oli valinnut sen Merikoulua vastapäätä\nolevasta korttelista, ja toiseksi siten, että vanha johtaja papereiden\nhuonoudesta huolimatta oli ottanut ystävänsä pojan apulaisekseen.\n\n»Kohtalon kompassi!»\n\nMutta vaikka Merikoulu olikin vastapäätä ja vaikka hän oli siellä\nopettajana, niin ei _hänen_ poikansa sinne koskaan tulisi. Ei siinä\nsuhteessa tosin suurempaa vaaraa ollutkaan, sillä ei Frederique\nikinä suostuisi ainoaa poikaansa merille laskemaan eikä pojalla\nitselläänkään näyttänyt olevan erityistä halua, vaikka koulunkäynti\nilmeisesti tuntuikin suunnilleen yhtä työläältä, kuin se oli tuntunut\nkapteenistakin. Friedel oli nyt viidentoista ja saisi parin vuoden\nperästä lähteä lyseosta kauppa-alalle, koska hänellä näytti olevan\njonkin verran laskupäätä ja sitäpaitsi luja ruumiinrakenne, joka kyllä\nkesti pulpetin ääressä istumisen, jos lihaksia vapaa-aikoina vähänkin\nvoimistelutti. Sattui Frederiquekin hautomaan juuri tällaista tuumaa,\nniin että kaikesta päättäen siitä tosi tulisi.\n\n»Onhan maailmassa paljon huonommillakin päillä tultu kauppaneuvoksiksi\ntai ainakin konsuleiksi!»\n\nOmasta puolestaan Wilhelm Steyer tosin mieluimmin olisi nähnyt ainoan\npoikansa pankkialalla, koska hänen ymmärryksensä mukaan ei ollut\nkurantimpaa tavaraa kuin raha. Sitäpaitsi isä oli ollut huomaavinaan,\nettä poika luonnostaan oli siksi rehellinen, että oli pelättävissä\nhänen epäonnistuvan varsinaisena kauppamiehenä. (Rehellisyyden Friedel\ntietysti oli perinyt isältään, äidiltään taas teräksenharmaat silmät ja\npunertavan tukkansa.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjatellessaan poikaansa Wilhelm Steyer aina alkoi muistella omaakin\nnuoruuttaan. Kovat olivat olleet koiravuodet keulan puolella, eikä\nelämä perämiehenäkään aina ollut pelkkää silkkiä ollut, mutta sitten\nolivat toki lystitkin alkaneet. Aika riehakasta meno oli monesti\nollut, etenkin sinä vuonna, jona satuttiin yht'aikaa samoihin\nsatamiin Oveliuksen Oton kanssa. Otto oli rikkaan konsulin poika\nnaapurikaupungista ja kuljetti isänsä parkkia puutavararahdissa samoja\nteitä, joita Steyer veti kauppaneuvoksensa lankkuja. Ja koska oltiin\nsaman kurssin poikina Merikoulusta päästy ja ystävyksinä koulussa\noltu, niin tottakai tavatessa pöydät oli koreiksi pantu ja hihkuvat\nhilut järjestetty. Oikein kapteeniamme nauratti vieläkin, kun hän\nmuisteli sitäkin kertaa, kun he Hullissa panivat nurin koko ilohuoneen\nja ajoivat tytöt paitasillaan naapuritalosta rommia hakemaan, kun\nomat varastot loppuivat. Entäpä silloin kerran Cadizissa, joka oli\npahan Biskaijan takana, mutta palkitsi ihanuudellaan kaikki vaarat\nja vaivat. Kuuma siellä oli kuin leivinuunissa, niin että katukivet\npolttivat anturoiden läpi jalkapohjia, kun maihin lähti. Ja vasta\nehtoollahan siellä elämä heräsikin, mutta sepä olikin sitten\nheräämistä! Äkkiä täyttyivät kahvilain edustat oluen ja mustan\nkahvin juojista ja jäätelön syöjistä. Ja äkkiä tuli pimeys ja valot\nsyttyivät koreiksi tulikärpäsiksi. Lämpimästä pimeästä tuli äänten\nsolinaa ja naurunhyrskettä aallonkäyntinä, leppoisana ja hyväilevänä.\nMutta tuon tuostakin ilmestyi pimeydestä näkyviin — kahvilaedustan\nvalokehään — tummakulmaisia, tulisilmäisiä kaunottaria...: nuoria\nneitoja, joiden kypsyvät rinnat pingottivat puseron silkin aivan kuin\nvetävä myötätuuli suurmaston raakapurjeen. Myöhemmin illalla tuli\nsellaisiakin, joiden vanavedessä ei enää purjehtinut pitsimantiljoihin\nverhoutuneita vartijamatroonia ja jotka keinuttelivat lanteitaan niin\nkutsuvina, että katolinen pyhimyskin varmasti olisi langennut, saatikka\nsitten viikkojen eristyneisyydessä kevytmielisyyttään tukehduttanut\nluterilainen merimies...\n\nVieläkin Wilhelm Steyer näki marmorivalkean ihon sinisine\nsuoniverkostoineen ja heikosti kajastavine ruskotuksineen, kun vain\nsulki silmänsä. Ja hän sulki ne siinä tarkoituksessa sangen usein.\nSillä Frederique oli epäilemättä erinomainen ihminen ja vieläkin\nerinomaisempi perheenemäntä, mutta hänen naisellinen viehätyksensä\noli lihonnut lopulleen, ja rippeet hän huolellisesti peitti päivisin\nhameitten ja yöksi yöröijyjen turvalliseen piiloon. Ja sitten ennen\nmaatamenoa kapteenska kiristi hiuksensa kahdeksi hiirenhäntäpalmikoksi,\nmikä kyllä saattoi olla mukavaa ja ehkä tukalle terveellistäkin, mutta\nauttamattomasti karkoitti kapteenin haaveet ja kuvitelmat.\n\n»Oo-oh, ne espanjattaret... ihania kuin etelän syntisen pimeät yöt ja\nkuumia kuin polttavat päivät!»\n\nWilhelm Steyer oli parantumaton uneksija — meri kai oli hänet siksi\ntehnyt — ja sen vuoksi hän taas sulki silmänsä. Ja veti syvään\nhenkeä. Ja nyt hän tunsi selvästi sieraimissaan katkorapu- ja\nsimpukkakauppiaiden koreista leviävän tuoksun, samalla kertaa tympeän\nja kiihoittavan. Se oli tuoksua se! Siinä oli koko meri, koko etelä...\nHyvä isä, tuollainen korillinen kuoriaisia ja pullo viiniä ja tyttö\nvastapäätä pöydässä. Tarvitsiko syntinen saatana muuta? Ei totta\ntotisesti!\n\nNyt hän ei malttanut kauempaa pitää silmiään ummessa, ei, vaikka\nnäkikin sen tytön tummat kulmat siinä vastapäätä, toisella puolen\npöytää. Näky oli niin todellinen — tuo siunattu tuoksu sen siksi\nteki! —, että täytyi raottaa silmiään sen verran, ettei ruvennut\nkuvitellun pöydän ylitse umpimähkään hamuilemaan tummakulman suloja\nkuin mikäkin ympäriinsä päihtynyt merimies kapakassa... Mutta niin\nverkalleen hän silmiään raotti, että vielä ennen aukenemista ehti nähdä\nuuden muistonäyn. Välähdyksen pienen marseillelaisen merimieskapakan\nperäkamarista. Sinnekin oli tullut rapujen kauppias, tuollaisten\npienten, kahdentuuman mittaisten, mutta kaupustelija oli näpsäyttänyt\npyrstölihan kuoresta niin näppärästi, ettei mokomaa ennen ollut nähnyt\nmerimieskään, ja peukalojen kynsissä, jotka tuohon toimitukseen oli\ntarvittu, oli ollut mustat surureunat, mutta vähätpä niistä oli\nvälittänyt se Nanette, jonka punaisten huulien väliin pyrstöt olivat\nsujahtaneet. Oikein leveät pikimustat kynnenalukset!\n\nSiinsihän aukeneviin merimiessilmiin siekale sinistä vettä, mutta vähän\nsitä oli, eipä paljon enempää kuin pesuvadissa, ja kovin tutut olivat\nsinisen siekaleen kehykset. Mutta tuoksu oli toki ihan oikeaa tuoksua,\nsuolaista merta ja katkorapuja ja mädäntyvää meriruohoa...\n\nTäytyi nousta penkiltä ja mennä sillan reunalle tirkistelemään,\nminkälaista vettä siinä oikeastaan olikaan.\n\nVähän vaikeaa seisomaan nouseminen oli, kipeä kinttu kun aina\npaikallaan olemisesta otti äkämystyäkseen. Mutta pääsi siitä sentään\nkepin avulla pystyyn ja varovasti kapteeni sitten astui sillan reunalle\nja vielä varovaisemmin kurkistautui vettä katsomaan.\n\nEi siinä vedessä mitään ollutkaan. Ihan se oli kirkasta, puhdasta\nvettä, jota ei vielä mikään proomuista pudonnut kuona ollut ehtinyt\nryvettää. Eikähän siltapaaluihin vielä ollut ehtinyt edes kasvaa sitä\nherkästi heilahtelevaa, limaista vihreää »partaa», joka myöhemmin\nkesällä teki tukkien vedenalaiset pinnat niin salaperäisen niljakkaiksi.\n\nKapteeni veti ilmaa sieraimensa täyteen ja nuusti tarkkaan:\n\n»Ei tule tuoksukaan vedestä, vaan tuolta sisältä makasiinista. Selvä\nse! Ei siinä ole suolaisen meren hiventäkään, ei muuta kuin vanhojen\nrusinalaatikkojen ja sokeritoppien ja hiirenjälkien hajua.»\n\nMutta ei kapteenimme tästä huomiostaan, joka epäilemättä oli\ntodellisuuden kanssa aivan yhtäpitävä, enää kiivastunut, kuten olisi\nvoinut odottaa hänenlaisensa miehen tekevän, vaan myhäillen mutisi\nitsekseen:\n\n»Samahan se on, mikä haisee! Pääasia on, että haisee ja haisee oikealla\ntavalla.»\n\nEi hän kuitenkaan enää istuutunut, vaan lähti hitaasti ja kipeätä\nkinttuaan hiukan varoitellen perässään laahaten astelemaan toria kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHidasta kulkua kapteenin kävely oli, eikä hänen tarvinnutkaan kiirettä\npitää, kirkontornin teräskolmikon kilahtelu kun vasta oli ilmoittanut\nyhdeksännen tunnin alkaneeksi eikä Frederique koskaan sunnuntaisin\nantanut aamiaista ennen yhdeksää.\n\nVaakahuoneen lounaiskulmalla kapteeni pysähtyi. Hänelle oli tullut tuo\npysähtyminen sellaiseksi tavaksi, jollaisten syitä ihminen ei tiedä\neikä viitsi arvaillakaan. Ei Wilhelm Steyerin henkeä ahdistanut eikä\nedes kipeä koipi vaatinut levähtämistä, ei ainakaan välttämättömästi,\nmutta siitä huolimatta miehen vain välttämättä piti pysähtyä tuolle\ntietylle kohdalle. Ja kun hän kerran jäi siihen seisomaan, niin\nsamalla vaivallahan tuli jotakin ajatelleeksikin, milloin mitäkin —\ntavallisesti kuitenkin sitä, etteivät käyneet tasan onnenlahjat.\n\nSe johtui taas siitä, että juuri siihen vaakahuoneen kulmaan, johon\nkapteeni Steyer pysähtyi puhaltelemaan ja ajattelemaan, näkyi hänen\nlankonsa koti, kauppias ja konsuli Svedeliuksen uusi talo, jonka hän\noli oikein ruotsinmaalaisen arkkitehdin piirustusten mukaan kivestä\nkaksikerroksiseksi torin laitaan rakentanut.\n\nKonstikos Svedeliuksen oli levennellä, kun oli isältä perittyjä\nrahoja, tiesi kuinka paljon olikaan! Kyllähän pennin poikimaan saa,\nkun _on_ pennejä... Mutta kyllä Svedeliuksella sentään oli ollut\nparempi onnikin kuin useimmilla muilla. Silloinkin kun olivat muut\nkauppiaat ostaneet itsensä kipeiksi kalliilla hinnoilla, niin olipa\nosannut Svedelius olla ostamatta siksi, kunnes olivat hinnat laskeneet\nmaailmanmarkkinoilla, ja sitten oli myydä paukutellut hintoihin, jotka\ntuottivat hänelle voittoa, mutta kaikille muille tappiota... Osasi se\npoika! Taidonkin oli tietysti perinyt isältään, joka ei ollut alkanut\nelämäänsä muulla kuin kahdella tyhjällä kädellä! Vielä silloin, kun\nvanha Ovelius, Oton isä, jo oli käärinyt kokoon toista miljoonaansa,\noli vanha Svedelius siellä samassa naapurikaupungissa harjoittanut vain\npientä nappikauppaa, mutta sitten ukko oli ihan yht'äkkiä ruvennut\nrikastumaan, eikä oikeastaan kukaan osannut arvata millä... No,\neiväthän tietysti sittenkään Svedeliuksen rikkaudet vetäneet vertoja\nOveliuksen äveriydelle, joka oli maailmankuulu koko maassa eikä vain\npienessä kotikaupungissa... Kun ajatteli sen Otonkin häitä, niin kyllä\ntäytyi tietää, että piti olla, mistä otti, sillä niin paljon oli pantu\nmenemään niihin. Hyvä isä, sitä ruoan ja juoman paljoutta! Entä lajeja\nja laatuja!\n\nOikein täytyi maiskutella huulia, kun muisteli, millä kaikella\nsiellä oli makuhermoja kutkuteltu!\n\nJa kuitenkin siitä oli jo kulunut alun kahdeksattatoista vuotta.\nWilhelm Steyer oli hyvin selvillä ajan kulusta, sillä juuri samassa\nhäähumalassa hän oli haksahtanut Frederiqueen.\n\n»Eihän sitä sellaista lammaspaistiakaan syntinen ihminen saa enää\nainakaan tässä elämässä. Ihan se suli suussa. Oli melkein yhtä hyvää\nkuin se herkku, jota Otto kerran nuorena miehenä oli syöttänyt\nLontoossa.»\n\nJa se herkku pani pakostakin nauramaan, se kun oli niin mukavaa.\nMutta myös makeaa. »Tiedätkö, mitä sinä nyt syöt?» Otto oli kysynyt\nvirnissä suin, kun pöytätoveri ei ollut tahtonut malttaa oikein makeaa\npalasta edes nielaistakaan, vaan oli sitä pyöritellyt pyörittelemistään\nkielenkärjellä. »En tiedä, mitä lienee, mutta hyvää se ainakin on.»\nSilloin Otto oli rävähtänyt leveään nauruun: »Paistettuja pässinmunia\nsinä pistelet poskeesi, poikani!» »Mitä helkattia?» »Pyöreitä herrojen\nherkkuja.»\n\nNo, niitä ei sentään Oton häissä syöty eikä niissä syöty paistettuja\netanoitakaan, joita Otto Cadizissa oli syöttänyt, taikka oikeastaan\noli yrittänyt syöttää, sillä ne eivät olleet menneet alas Steyerin\nkurkusta, vaikka hän parhaimman viinin voimalla olikin koettanut\nniitä nieleskellä — liiaksi olivat merisaappaitten anturanahalta\nmaistuneet. Mutta kyllä niissä häissä sen sijaan muuta oli tarjottu:\nkaikkea mahdollista hanhenmaksasta Stilton-juustoon asti (ja\nsellaista oli portviini ollut, että sen uskoikin kahdesti maapallon\nympäri keinutetuksi, kuten Otto oli kehunut). Mutta vasta loppujen\nlopuksi suurin yllätys oli tullut. Sillä kun vihdoin oli koittanut\nhameenheiton aika, niin oli vieraat pyydetty saattamaan morsiusparia,\nja niin oli lähdetty pihalle, jossa Oveliuksen kaikkien laivojen\nmiehistöt olivat seisoneet palavat soihdut käsissään kunniakujana,\njota pitkin oli kuljettu kellarin ovelle, siitä laskeuduttu maan\nalle holvattuun kellariin, jonne morsiusvuode taivaansinisine\nsilkkipeitteineen oli valmistettu, pöytinä molemmin puolin pystyyn\nnostetut tammitynnörit, joilla olivat palaneet seitsenhaaraiset\nkandelaaberit aivan kuin uhritulet teatterilavan alttarilla. Ja kun\nvieraat olivat vähän hämmästelleet, oli Otto katsonut heitä muka\nkummastellen ja huudahtanut: »Mihinkä nuorikon veisi, ellei talon\nparhaimpaan paikkaan!» Mutta morsian oli ollut kasvoiltaan aivan yhtä\nvalkea kuin hänen huntunsa ja kun sulhanen oli huutanut »Amphionin»\ntimperin, vanhan ja sellaisiinkin töihin tottuneen Kalle Forbuksen\nlyömään tapin vielä yhdestä tynnöristä ja passaamaan siihen hanan, niin\nettä muka saatiin ottaa »sengföösarit» oikein paikan päällä, niin oli\nmorsian pillahtanut itkuun. Ja silloin oli »Iso Iikka», konsuli Isaac\nSellman, joka oli vanha poika ja siksi ymmärsi naisia paremmin kuin\nmuut, sanonut, että nyt jätetään morsiuspari rauhaan ja annetaan kantaa\nse viinitynnöri saliin, mikä sitten myös oli tapahtunut, vaikka Otto\nolikin pannut niin kovasti vastaan moista poikkeamista ohjelmasta, että\nitkevän morsiamenkin oli täytynyt pakottautua hymyilemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt avattiin Svedeliuksen talossa ikkuna.\n\n»Tietysti», kapteeni Steyer mutisi itsekseen, »pitää olla aivan kuin\nulkomaalaiset. Saakeli! Niinkuin me muka oltaisiin englantilaisia,\njotka jo äidinmaidossaan ovat imeneet itseensä karaistuksen vetoa ja\nkoleutta vastaan. Mutta me emme ole sellaisia — eivät Svedeliukset\nenempää kuin muutkaan! Saavatpahan vielä nähdä, mihin mokoma matkiminen\njohtaa!»\n\nKepin eteen — kapteeni oli nimittäin viime sanoja mutistessaan lähtenyt\ntaas liikkeelle — sattui pieni kivi, ja se lensi nyt pitkän kaaren\nilmassa, minkä jälkeen askeleihin tuli kiivaampi vauhti.\n\nSaikin siinä vauhtia parantaa sillä kirkontornin kellon viisari\noli jo ylittänyt puolivälin — »kas, kun ei ollut tullut kuulleeksi\npuolenlyöntiä!» — ja vielä oli taivalta viisi kadunkulmaa, viimeinen\nvielä Pokkitörmän jyrkkä ylämäki.\n\n»Aika lämmin nyt sentään jo onkin. Kesä tulee aikaiseen... johan se\npihatuomikin näkyi olevan ihan puhkeamaisillaan kukkaan.\n\n»Ei suinkaan vain Frederique vielä ollut katattanut aamiaispöytää\npihalle, kuten hänen tapansa toisinaan kevätsunnuntaisin oli. Jos oli\nuskaltanut, niin sisälle kannatetaan kaikki. Varmasti.\n\n»Vielä tässä pitäisi ruveta vilustumaan vain sen vuoksi, että tuomi\nrupeaa kukkimaan! Ehtiihän sitä vilustua vielä sittenkin, kun tuomi jo\nkukkii.»\n\nSuututtihan jo mokoma ajattelemattomuuden mahdollisuuskin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSill'aikaa kuin kapteeni Pokkitörmän ahteessa kamppaili matkantekonsa\nja pahantuulensa kanssa, istui kapteenska Frederique sänkykamarin\npeilin edessä ja laitteli yön kireillä hiirenhäntäpalmikoilla ollutta\ntukkaansa nutturaksi niskaan. Se ei ollut aivan helppoa työtä, sillä\nhiukset olivat siksi harventuneet, että nutturasta ilman täytettä olisi\ntullut liian laiha, ja lihottamislisä taas oli saatava niin taidolla\nsijoitetuksi, peitetyksi ja piilotetuksi, ettei petosta huomannut.\nKapteenskan istuessa »kamparöijysillään» peilin edessä seisoi Anna,\nvanha keittäjätär, joka oli seurannut kapteenskaa naapurikaupungin\nlapsuuden kodista tänne omaan kotiin, emäntänsä vieressä ja\nsuunnitteli ensi viikon ruokalistaa. Se piti nimittäin hahmotella\naina sunnuntaiaamuisin koko viikoksi, vaikka tarpeelliset ostokset\ntehtiinkin joka päivä. Mutta kapteenille ilmoitettiin etukäteen\nsuunnitelma, jotta hän muka voi tarkkailla ostoja — tarkkailun tarve oli\nhänelle jäänyt veriin laivanpäällikköajoilta —, kun hän joka-aamuisilla\ntorikäynneillään henkilökohtaisesti otti selon tavarain hinnoista.\n\n»No, niin on sitten taas kaikki selvillä», huoahti kapteenska, jolle\ntämän ohjelmiston jonnin joutava laatiminen aina oli jollakin tavalla\nnöyryyttävä toimitus, huolimatta siitä, että hän itse oli sen alulle\npannut ja että Anna ehdotukset teki ja oikeastaan päätöksetkin.\n»Niinhän se oli, että tiistaina lohilaatikkoa ja riisiryynipuuroa,\nkeskiviikkona perunakeittoa ja lammasta, lauantaina haukea ja\nviskunasoppaa ja sunnuntaina sianlihaa ja marjapuuroa?» — torstaita ja\nperjantaita ei tarvinnut lainkaan ottaa laskuihin, sillä niiden ruoat\nolivat aina ehdottomasti samat, kesin talvin muuttumattomat: torstaina\n'hernerokkaa ja pannukakkua ja perjantaina lapskoissia ja maitovelliä.\n\nAnna otti peilin vierestä sen vanhasta sanomalehdestä reväistyn\npaperipalasen, jolle kapteenska joka aamu asetti kampaan tarttuvat\ntai kamparöijyn olkapäille varisevat hiukset pieniksi tuppuroiksi\nkietaistuina — Anna teki sen aina käskemättä, sillä hän tiesi, että\nniin oli tehtävä. Sitten Anna meni omaan valtakuntaansa, keittiöön,\nviimeistelemään aamiaispuuhia — se oli todellakin hänen valtakuntansa,\njohon ei syrjäisillä ollut asiaa, sen Anna oli sanonut itselleen\nkapteenillekin, kun tämä pari kertaa alkuaikoina oli kyökkiin\nyrittänyt, eikä hän sitten sen toisen kerran jälkeen enää ollut sinne\nnenäänsä pistänytkään.\n\n»Ei ole helppoa kenelläkään», huokasi Frederique, joka yleensä huokasi\nhyvin herkästi, ja valmistui vaihtamaan kamparöijyn siihen mustaan\nleninkiin, joka hänellä aina sunnuntaisin oli yllään. Sitä tehdessään\nhän tuli ajatelleeksi:\n\n»Olisinkohan minä suostunut Wilhelmin kosintaan, jos olisin tiennyt,\nkuinka hirvittävän ikäväksi tämä elämä muodostui?»\n\nSitä kysymystä hän kyllä monet kerrat ennemminkin oli aivoissaan\npyöritellyt pääsemättä lopulliseen selvyyteen, asiassa kun oli niin\nmonta mutkaa, joista kaikkein kiperin oli se, ettei voinut tietää,\nolisiko elämä toisen miehen rinnalla muodostunut sen paremmaksi. Mikäli\nhän nimittäin saattoi lukea tuttaviensakin elämän rivien välistä,\noli kaikilla miehillä omat vikansa ja kaikilla avioliitoilla omat\nvarjopuolensa. Olivathan esimerkiksi hänen oman sisarensa päivät sangen\nyksitoikkoiset ja ilottomat, vaikka rikkautta oli ja talo iso ja komea\nkuin kuvernöörin residenssi. Samat olivat jokapäiväiset huolenpidot\nJeannette Svedeliuksellakin kuin Frederique Steyerillä, olivatpa vielä\nsuuremmatkin, ja alinomaan oli vielä vieraspitoja ja kylässäkävijöitä,\njoita täytyi olla varustautunut vastaanottamaan ja kestitsemään koska\nhyvänsä. Ja jos ei vieraita ollut, niin oli oltava yksin, sillä\nkonsulilla oli aina menoja ja asioita, ellei muualle, niin klubin\npelipöydän ja pullojen ääreen. Niin että kun Frederique sisarensa\nelämää tarkemmin ajatteli, oli hänen oma elämänsä kenties sittenkin\nhelpompaa. Eihän heillä koskaan tarvinnut olla pitoja, ja ne vieraat,\njotka heillä kävivät, eivät olleet vaateliaita, vaan tyytyivät varsin\nyksinkertaiseen tarjoiluun... eikä Wilhelm koskaan käynyt klubissa\nkeskellä viikkoa, lauantai-iltoina vain, eikä silloinkaan enää niin\npaljon juonut, että sänkykamarin oven tarvitsi häneltä sulkea, vaan\npiti humalansa sangen säädyllisissä rajoissa, mihin lankomies Svedelius\nei kuulemma vieläkään pystynyt.\n\nNäitä asioita kapteenska Frederique siis ajatteli häärätessään\nalushameisillaan vaatekaappinsa edessä.\n\nMutta kun hän sitten ryhtyi napittamaan mustan leninkinsä ahtaaksi\nkäynyttä liiviä, olivat ajatukset jo muualla.\n\nOli ollut Frederiquelläkin Lentävä Hollantilaisensa — nimittäin\nennen kuin hän Steyerinsä oli kohdannut — tietysti vain ajatuksissa\nja unelmissa. Sama Lentävä Hollantilainen oli kyllä ollut samalla\ntavalla muillakin Frederiquen syntymäkaupungin nuorilla tytöillä. Sillä\nnuori Carl Saxa oli ollut kaupungin kaunein mies: ryhdiltään uljas\nja kasvoiltaan kuin kuva — sysimustat kiharat ja jaloprofiilisissa,\ntummahipiäisissä kasvoissa silmät kuin kekäleet... Ja aivan ihmeellisiä\nasioita hänestä oli kerrottu. Ei ollut kuulemma noussut sitä\nmyrskyä, jota hän olisi pelännyt, eikä ilmestynyt sitä merimiestä,\njoka olisi uskaltanut nuorta kapteenia vastaan mukista, vaikka hän\nolisi komentanut pyörremyrskyssä aivan asiatta nousemaan ritisevään\nrikiin. Loistavassa kunnossa hän oli laivansa pitänyt, eikä hänen\naltaan ollut ainoatakaan kantta vajonnut, vaikka monet uhkarohkeat\npurjehdukset olivat olleet suorastaan kohtalon uhmaamista. Ikäänkuin\nolisi hänessä ollut jonkin onnen potkun taika taikka voima, olivat\nmerimiehet sanoneet. Ja he olivat samalla kertaa kapteeniaan pelänneet\nja kunnioittaneet ja ennen kaikkea luottaneet häneen. Kun hän silmä\nkovana oli ilmestynyt ruorimiehen vierelle, niin oli tämän sydänalasta\nviimeinenkin epävarmuuden häive haihtunut, ja kun hän oli vienyt\nhuutotorven suulleen ja kilvan myrskyn kanssa ärjynyt käskynsä,\nniin oli miesten korvissa kapteenin ääni soinut kuin kaikkivaltiaan\npasuuna. Ja niinpä olivatkin merimiestarinat sytyttäneet komean\nCarl Saxan kauniin pään ympärille sankaruuden sädekehän, jonka\nkiehtovaa salaperäisyyttä eivät suinkaan olleet vähentäneet ne\nvihjaisut jonkinlaisesta sielun panttaamisesta paholaiselle, joita\ntaikauskoisimmat olivat yritelleet levittää, kun eivät muutenkaan\nolleet voineet selittää kapteenin ihmeellistä purjehdusonnea.\n\nEräänä jouluna, kun Carl Saxa oli ollut kotona käymässä — tavallisesti\nhän purjehti talvetkin jossakin lämpimillä merillä —, oli Frederiquen\nsydän syttynyt — samoin kuin olivat syttyneet muidenkin kaupungin\nnuorten neitosten sydämet. Oli nimittäin toimeenpantu Loppiaisena\nrekiretki Saloisten Hiitolaan, ja sillä retkellä oli Saxa ollut mukana.\nKuin nuori jumala hän oli liikkunut tanssipermannolla ja vienyt\nvalssissa kuin satujen prinssi. Ja niin kaunis hän oli ollut, että\nsitä oli ollut vaikea todeksi uskoa. Mutta kaikille hän oli ollut yhtä\nystävällinen ja oli jokaista neitosta ja monia rouviakin vuoron perään\ntanssittanut. Ja vain tarkkanäköisimmät olivat olleet huomaavinaan,\nettä useammin kuin muita olivat hänen silmänsä etsineet kitaraa\nsoittavaa Mathilda Lackea, haaveksivaa kaunotarta, jota sanottiin\n»Himmelska Mathildaksi». Onni olikin, etteivät sitä kaikki olleet\nhuomanneet, sillä taivaallisella Mathildalla oli ollut kauneutensa\nkadehtijoita muutenkin aivan riittämiin asti, kadehtijoita, jotka\npilkkasivat sitä, että hän hautoi silmiään Floridan vedellä, että ne\nsäilyttäisivät säihkyvän kirkkautensa, ja nauroivat niitä tunteellisia\nvärssyjä, joita hän kirjoitteli perhejuhliin ja muutenkin huvikseen.\nMutta ei ollut, kuten sanottu, Frederique enempää kuin muutkaan tytöt\nsiellä Hiitolassa mitään huomannut, vaan rakkautensa sokeudessa olivat\nhe aivan häiriytymättä huokailleet ja värisseet haaveittensa autuutta.\nJa kuinka kuumia ja kuumottavia tyttöunia olikaan Frederique, samoin\nkuin tietysti olivat muutkin tytöt, nähnyt sen rekiretken jälkeen\nvapisuttavasta Carl Saxasta, jolla oli niin voimakkaat käsivarret ja\nniin palavat silmät...\n\nKun Frederique vihdoin sai mustan leninkinsä viimeisen napin\nonnellisesti napitetuksi, huokasi hän syvään helpotuksesta, joka johtui\nyhtä paljon ahtaaksi käyneen leningin napittamisvaikeuksien kuin\nCarl Saxan aiheuttaman kiusauksenkin — sillä sellaiseksi Frederique\nneitsythaaveensa käsitti — voittamisesta. Eihän Frederiquellä\ntosin oikeastaan ollut omia ansioita viimeksimainitun helpotuksen\nsaavuttamisessa ollut, sillä Saxa oli taas lähtenyt kaukaisille merille\nvuosikausiksi, eikä hän ollut syntymäkaupungissaan yrittänytkään\nvietellä muuta kuin tyttöjen ajatuksia. Mutta sitä Frederique\njuuri huokauksellaan tarkoittikin, että oli saanut ajatuksensa ja\nmielikuvansa irti hänestä, niin ettei hänen ollut käynyt yhtä hullusti\nkuin oli käynyt taivaallisen Mathildan, joka vielä tänä päivänäkin\nyksikseen hautoi silmiään Eau de Colognella ja kulki kaduilla kitara\nriippumassa silkkinauhasta kaulassa. Paljon parempi lohduttaja oli\nkipeäkinttuisenakin Steyer, vaikkei kaulassa riippunutkaan, kuin\nkitara...\n\n\n\n\n3.\n\n\nSamaan aikaan kuin Frederique huokasi helpotuksesta, huokasi Wilhelm\nSteyer aivan päinvastaisesta syystä.\n\nHän oli vihdoinkin päässyt nousemaan jyrkän törmän ja oli pysähtynyt\nsiihen kulmaan, josta hänen oli käännyttävä kotiinsa. Juuri samassa\nkulmassa kadun vastapäisellä puolella oli Merikoulun ruumisarkun\nmuotoinen talo ja sen pohjoisessa päädyssä olevan lipputangon juuressa\nrautavanteista sommiteltu pallo, joka nostettiin salkoon, kun joesta\njäät lähtivät, että kaupunkilaiset tietäisivät kiirehtiä kolmen\nkoskenhaaran ylitse johtaville silloille nauttimaan luonnonnäytelmästä.\nJa Wilhelm Steyer mietti itsekseen:\n\n»Ovatkohan todellakin tuon pallon tuohon tehneet vain sen tähden, että\nihmiset menisivät jäidenlähtöä katsomaan?»\n\nHänen mielestään niin vähäpätöinen tarkoitus oli lievimmin\nsanoen naurettava, minkä vuoksi hän nauroikin, kun ei kerran\nmerkityksellisempää tehtävää eikä asiallisempaa tarkoitusta pallolle\nvoinut keksiä. Mutta sittenpä nauru äkkiä hälveni hänen huuliltaan.\nSillä kun hän tuli kääntäneeksi päätään Kajaaninkadulle, pyyhkäisi\nhänen katseensa pakostakin Merikoulun ikkunariviä eivätkä silmät\nvoineet olla näkemättä viimeisen lasin takaa sen pienoislaivan\nvalkeita purjeita, jonka avulla koulun apulaisopettajan oli perämies- ja\nkapteenikokelaille opetettava purjehdustaidon _prima principioita_.\nJa koska tuon lähinnä lasten leikkikalua muistuttavan havaintoesineen\nympärillä hääriminen aina oli tuntunut Wilhelm Steyeristä jollakin\ntavoin alentavalta: ikäänkuin olisi se ollut uudelleen lapseksi\nmuuttuvan, tositoimiin kelpaamattoman vanhuksen avuttomuutta, niin\nnousi nytkin puna hänen kellertäville poskilleen ja vastenmielisyyden\npala hänen jo aamiaista kaipaavaan kurkkuunsa. Mistä kaikesta oli\nseurauksena, että keppi alkoi toivottomuuden vimmalla etsiä iskuilleen\nja kiihtyvät ajatukset suuttumukselleen sopivia kohteita. Ja molemmat\nlöysivätkin pian mitä etsivät. Askeleen päähän katukäytävästä oli\nnimittäin sattunut jäämään pari vuokra-ajuri Smarinin hevosen\nsiihen pudottamaa luonnollista ja pallomaista jälkeä — kapteeni\ntiesi varmasti, että ne olivat lähtöisin mainitun vuokra-ajurin\nluontokappaleesta, koska oli nähnyt edellisenä päivänä koulusta\ntullessaan ajurinrattaat hevosineen, mutta tyhjin kuskipukein,\nsiinä odottelevan ilmeisesti kulman ympäri olutmyymälään ovelasti\npiipahtanutta ajomiestä ja »roskien» takana roikkuvasta kuutosen\nnumerosta todennut ne Smarinin ajopeleiksi — ja nämä pallot lensivät\nnyt taitavasti tähdättyjen kepiniskujen lennättäminä kauniissa\nkaaressa kadun ylitse ja sattuivat pehmeästi poksahtaen Merikoulun\nviluisesti valkoiseen seinään, johon ne jättivät vähäiset, mutta\nsentään paljaallekin silmälle näkyvät vihertävän ruskeat jäljet.\nAjatukset taas etsiytyvät takaisin torin varrelle ja pysähtyivät\nSvedeliuksen kaksikerroksiseen kivitaloon, jossa tietysti sänkykamarin\nikkuna edelleenkin oli auki. Kapteeni ei nimittäin synkkinä hetkinään\najatellut kademielin ainoastaan lankonsa mammonallista menestystä\nvaan myöskin hänen vaimoansa. Jeannette, o s. Johanna Lönngren, oli\nnimittäin aivan toisenlainen tyyppi kuin Frederique: tuoreempi ja\nmehukkaampi, iloluontoisempi ja ennen kaikkea koreampi katsella. Ja\njuuri tässä ajatustensa käänteessä kapteeni huokasi. Mutta minkä sille\nmahtoi, että silloin, kun hän Frederiqueen haksahti, Jeannette ei\nvielä ollut edes rippikouluiässä! (Yhtä paljon oli nimittäin ikäeroa\nlangoksilla kuin sisaruksilla.) Olisipa isä Steyerkin kasvattanut\npojastaan kauppiaan eikä laskenut merille, niin olisi varmasti elämä\nnyt leveämpää. Sillä olisihan hänellä toki aina ollut yhtä paljon\ntervettä kauppiasjärkeä kuin Svedeliuksella, enempikin ja terveempää,\nkoska eivät hänen päähänsä milloinkaan pälkähtäneet sellaiset\nhullutukset, jollaisilla Svedelius kerskui joutohetkiään lyhentävänsä:\ntekemällä laskelmia siitä, paljonko voisi ansaita, jos saisi myydä\nlasittain Merikosken vettä h.....tiin. »Siellä kun kuuluu olevan niin\npaljon janoisia», hohotti hän aina kerskumisensa päätökseksi. Ja se\nhohotus Wilhelm Steyeriä suorastaan raivostutti. Sillä merimiehenä hän\nvaati, että iäisyyden asioista, kuuluivatpa ne sitten taivaalliseen tai\npäinvastaiseen valtapiiriin, oli kohdeltava vakavalla kunnioituksella,\nsamanlaisella, joka laivan kannella Herran rukousta luettaessa sai\npaatuneimmankin merikarhun paljastamaan päänsä ja kirkossa maakravun\nnöyrästi painamaan sen alas.\n\n»Mutta minkä sille, kun ei ole muuta jumalaa kuin kultainen vasikka!»\n\nTuo huudahdus oli Wilhelm Steyerin aina toistuva halveksumisen ilmaisu\nlankonsa mammonallisuuden palvontaa kohtaan, mutta samalla myös pieni\nfarisealainen itsepetos omaan tiliin, joka ei edes vahingossa saanut\nnäyttää vähäisintäkään vasikan ympäri tanssimisen halunerää, koska tämä\nhalu tosiasiallisesti oli niin suuri, että asianomainen ymmärsi Sanan\npitävän pienempääkin synnillisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteenin siinä kadunkulmassa seistessä ja mielensä kateellisuuteen\nvivahtavaa katkeruutta purkaessa heittoliikkeisiin ja ikäviin\najatuksiin, tapahtui, että samaa jyrkkää Pokkitörmää, jota kapteeni\nitse vast'ikään ähkyen ja äkäisenä oli noussut, nyt nousi ankarimmitta\nponnistuksitta hänen ainoa ja ilmeisesti ainoaksi jääväkin\nrintaperillisensä, viisitoistavuotias Friedel. Ja kun tämä, etenkin\näitinsä silmissä lupaava nuorukainen kiersi saman nurkan, jonka taakse\npika-ajuri Smarin edellisenä päivänä oli ovelasti piipahtanut suomaan\nitselleen olutpullon ja hevoselleen tilaisuuden varustaa kapteeni\nSteyer sopivilla heittoesineillä, ilmestyi hän siis ärhentelevän isänsä\neteen.\n\nKohtauksesta tuli kuitenkin poikkeuksellisen sydämellinen. Sillä\nkun isä pelkäsi poikansa, joka ihmeellisen hyvin tunsi isänsä\näkilliset pikavihaisuuden purkaustavat, huomaavan vihertävän ruskeat\njäljet Merikoulun viluisesti valkoisessa seinässä ja aavistavan ne\nisänsä aiheuttamiksi, ei isä lainkaan ottanut puheeksi sitä asiaa,\njoka edellisenä iltana oli saanut hänen mielensä kuohun tähtäämään\nvihastumisen nuolet omaa lihaansa kohtaan. Isä Steyer oli nimittäin\nsattumalta tullut todenneeksi, että poika Steyer oli Salmeen\ntekemällään retkellä, jonka tarkoituksena oli ollut »Redin rannan»\npainolastipaikoissa runsaasti kasvavan sinipunertavasti kukkivan\nSiperian esikon (_Primula sibirica_) poimiminen kasvistoa varten,\nhangannut pari vuotta sitten tädiltään joululahjaksi saamastaan\nkasvisäiliöstä ruohon viheriän lakeerivärin saadakseen esiin\nluonnollisen läkkipellin. Toimeenpantu tutkinto oli osoittanut pojan\ntehneen tekonsa aivan harkitusti: sen vuoksi, että vihreä porttööri\nmuka oli lapsellinen ja kaikilla oikeilla kasvien kerääjillä oli\nmaalaamattomat. Tämän selityksen oli osannut antaa Anna, joka eräissä\nasioissa, joita äiti ei ymmärtänyt, oli Friedelin uskottuna ja joka nyt\noli tiennyt pojan tekoaan varten hankkineen santapaperia. Poika itse ei\nollut sattunut olemaan ankaraksi tutkintotuomariksi muuttuneen isänsä\ntavattavissa, ennenkuin viimeksimainitun oli ollut mentävä klubiin.\nNäin ollen oli syyllisen puhuttelu ollut jätettävä seuraavaan päivään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna oli valmistanut Friedelin siihen, mitä tuleman piti, joten poika\nymmärrettävistä syistä hätkähti huomatessaan yht'äkkiä seisovansa\nisänsä edessä. Tilanne oli todellakin uhkaava, kun ei äiti ollut\nmailla halmeilla. Äidin läsnäollessa ei nimittäin ollut vakavampaa\nkorvapuustin tai muun ankaramman käsittelyn vaaraa; isä sai vain\naikansa purkaa sisuaan, mutta kun äiti katsoi saarnan riittäväksi,\nkiristi hän ylähuultaan ja sanoi: »No niin!» Ja silloin isän oli\nlopetettava, vaikka hän olisi ollut innoittunut kuinka kaunopuheiseksi\ntahansa. Sen vuoksi olikin Friedel päättänyt visusti varoa tapaamasta\nisäänsä ennen aamiaispöytään menoa. Hän tunsi tarkoin isänsä\nsunnuntaitavat ja tiesi, milloin väylä oli selvä. Niinpä hän tänäkin\naamuna oli hiipinyt huoneestaan juuri sinä hetkenä, jona isä oli\nollut keskivälillä Pokkitörmää aamukävelylleen menossa. Hän oli\npäättänyt viettää aikaisimman huomenensa korttelin palosolissa, joissa\nvilisi kissoja ja vallitsi salaperäinen puolihämärä kesäaamuisinkin.\nFriedelillä oli salonkikivääri. Se oli hänen suuri ylpeytensä, sillä\nsellaista vehjettä ei koko kaupungissa ollut monta; kapteeni Steyer oli\nsen pojalleen Englannista tuottanut. Kiväärinsä Friedel, nyt palosoliin\npihan perällä olevan tunkiovajan kautta hiipiessään, oli ripustanut\nolalleen (äitinsä neulomasta helmikoristeisesta kantohihnasta). —\nFriedelin mielikuvituksessa palosolat olivat muuttuneet Kalliovuorten\ncanoneiksi, joissa intiaanit, villipedot ja tuhannet muut vaarat ja\nvastukset tekivät elämän jännittäväksi ja elämisen arvoiseksi. Hän oli\nnimittäin lukenut James Fenimore Cooperin »nahkasukka-kertomuksia», ja\nne olivat mullistaneet koko hänen maailmansa. Ne ja salonkikivääri. Isä\nSteyer oli suuri Cooperin romantiikan ihailija ja osasi miltei ulkoa\nhänen meriromaaninsa, mutta koska poika oli varjeltava merestä, oli\nhän hankkinut Friedelille mielikirjailijansa intiaanikirjat. »Sillä\ntavallahan poika oppii englannin, ja se on opittava sellaisenkin, joka\nei liiku merillä!» (Wilhelm Steyeriin merielämä oli istuttanut hyvin\nvahvan englantilaisuuden ihailun, jopa niin vahvan, että sen rinnalla\nhänen verensä saksalainen perintö oli haihtunut aivan huomaamattomiin.)\n— Yleensä Friedelin kivääri ei ollut tehnyt suurempaa tuhoa palosolien\nvillien eläinten keskuudessa, hän kun oli vähän hidasliikkeinen ja\nkissat taas ihmeteltävän vikkeläliikkeisiä. Mutta tänä toukokuisena\nsunnuntaina oli aurinko ilmeisesti ollut Metsämiehen tähtikuvioissa ja\nsäteillyt niin suopeasti, että Canonien kuiluja samoileva valkoinen\nmies oli onnistunut saamaan tarkan jyvän. Tuskin hän oli kymmentäkään\naskelta hiipinyt kotitunkion takana, niin jo olivat hänen tarkat\nsilmänsä äkänneet sysimustan pedon, joka ketterästi oli kavunnut\nkatolle. Se oli tapahtunut juuri sillä paikalla, johon työmiehet jonkin\nulkohuoneen vuotavaa kattoa joskus korjatessaan olivat jättäneet vanhat\ntikkaat, joten Friedel sekuntiakaan hukkaamatta oli kiirehtinyt eläimen\njälkeen. Katolle päästyään hän oli havainnut karkulaisen asettuneen\nviereisen katon harjalle ilmeisestikin aamun auringonpaisteesta\nnauttimaan. Metsästäjä ei pedon edessä turhia siekaile. Friedel\noli vienyt kiväärin poskelleen ja laukaissut. Kissa oli hypännyt\nloikkauksen ilmaan, mutta sitten keränä kierinyt katolta, Friedelin\npaikan päältä tekemien laskelmien mukaan, naapurin, hovineuvos\nStrandengin pihalle, joka oli välittömässä yhteydessä heidän omaan\npihaansa.\n\nSydän kurkussa siis Friedel, joka pelkäsi kissantaponkin mahdollisesti\nvoineen tulla tietoon ja lisäämään jo porttöörin raaputtamisesta sangen\nraskaasti painavaa synnintaakkaansa, astui isänsä eteen odottamaan\nAnnan ennustaman rajumyrskyn puhkeamista. Mutta vielä suuremmaksi\nkasvoi pojan pelko, kun isä kovien sanojen asemesta mitä lempeimmällä\näänellä ja hymysuin kysäisi: »Oletko jo kauankin ollut nauttimassa\nkauniista ilmasta?» Friedel ei hätkähtänyt, vaan kalpeni. Sillä\nsalamana lensi hänen tavallisesti sangen salamoimattomien aivojensa\nlävitse ajatus: »Isä on varmasti sairas?»\n\nIsä Steyer taas ajatteli: »Kun nyt vain saisin pojan silmät välttämään\nMerikoulun seinän eteläpuolta!» Ja sen vuoksi hän alkoi hypistellä\nkiväärin helmikoristeista kantohihnaa ja samalla naurahtaen\nrakastettavasti udella, eikö saaliiksi ollut osunut edes — kissaakaan.\n\n»No niin, siinäpä sitä sittenkin ollaan», ajatteli poika ja päätteli\nhymyn olevankin pirullista hymyä. »Tässä seison enkä muuta voi, tuli\nmitä oli tullakseen!»\n\nMutta toista sieltä tuli kuin mitä poika odotti:\n\n»On niitä kissoja siunautunut näille main niin paljon, että pieni\nharvennus olisi sangen toivottavaa, sillä olivathan ne viimekin\nmaaliskuun yölliset naukujaiset aivan helvetillisiä konsertteja.»\n\nFriedel mietti päänsä ympäri, mikä koira oikeastaan mahtoi olla ukolla\nhaudattuna lempeyteen, mutta ei keksinyt asiaa. Ja nyt tarttuikin isä\naivan toverillisesti poikansa käsivarteen ja lähti häntä taluttamaan\nkotipihalle, aivan kuin olisivat he yhdessä olleet retkeilemässä. Ja\ntästä ennenkuulumattomasta toveruuden osoituksesta heltyi Friedel\nsiihen määrin, että heidän juuri omalle pihalle kääntyessään tunnusti\nluulevansa ampuneensa kissan.\n\n»Hi-hi-hi-hii», kapteeni naurahteli, »kunpa se vain olisi ollut\nStrandengin hovineuvoksettaren musta kollikissa.»\n\n»Pelkään, isä, että se oli juuri se.»\n\n»Älä pelkää, poikani, älä missään nimessä pelkää! Katsohan, jos se oli\nse, niin voimme päinvastoin runoilijan kanssa sanoa, että se luoti\ntiesi, mihin se sattui, sillä hovineuvoksetar on kerta kaikkiaan aivan\nsietämätön naiseksikin.»\n\nYhdessä ja yhteisymmärryksessä isä ja poika nousivat verrattain korkeat\nportaat kuistille ja siinä hetkisen kevättuoksuista ilmaa keuhkoihinsa\nvedettyään menivät sisälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaispöydässä ei puhuttu paljon mitään, ennenkuin Anna tuli touhuten\nkeittiöstä muka tuomaan kuumia perunoita, mutta todellisuudessa tietoa\nsiitä, että hovineuvoksetar Strandengin musta kissa oli katonharjalla\nmaatessaan aurinkoa paistattamassa äkkiä saanut sydänhalvauksen ja\nkierinyt maahan ihan hovineuvoksettaren jalkojen juureen ja että\nhovineuvoksettaren suru oli aivan lohduton.\n\n»Herra, jestas, sehän oli hänen ainoa kissansa», sanoi Frederique\nja katsoi kertojaa niin suurin hämmästyksen silmin, ettei lainkaan\nhuomannut sitä iloista silmänvilkettä, minkä tämä surusanoma aikaansai\nmolempien miehisen sukupuolen edustajien kesken. Eikähän kapteenska\nsellaista osannut odottaakaan, koska isän ja pojan vapaamuurarius\n(taikka varkain oleminen samoilla markkinoilla) oli aivan uutta ja\nennen olematonta. Mutta Annan uteliaat silmät äkkäsivät kaiken ja\nniinpä tämä uskottu palvelija huudahtikin:\n\n»Kylläpä kapteeni on mielissään, melkein kuin olisi itse\nhovineuvoksetar kuollut!»\n\nMutta silloin kuohahti Frederiquen pikkukaupunkilainen säädyllisyys;\nhänen hämmästyksestä osaaottavaksi käynyt katseensa muuttui äkkiä\npaheksuvaksi ja siirtyi naisesta mieheen juuri sellaisena onnettomana\nhetkenä, jona isä iski täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen silmää\nainoalle pojalleen. Seuraus tästä onnettomasta yhteensattumisesta\nilmeni salamannopeana ylähuulen kiristymisenä ja sitä välittömästi\nseuraavana otsan rypistymisenä. Mutta sanaakaan ei tullut\nyhteenpuserrettujen huulien ylitse, ennenkuin palveleva henki, niin\nuskottu kuin olikin, oli huoneesta poistunut. Hänen poistumisensa,\nvaikka olikin varsin vastenmielinen asianomaiselle, aikaansaatiin\npienellä päännyökkäyksellä sivullepäin kohti keittiön ovea. Mutta\ntuskin oli Anna kunnolleen ehtinyt sulkea oven — missään tapauksessa\nhän ei vielä ollut ehtinyt kumartua kallistamaan korvaansa avaimenreiän\npuoleen —, niin aukenivat Frederiquen sinetöidyt huulet. Kuitenkaan\nniiden ylitse ei tullut kuin yksi ainoa ja verrattain lyhyt sana:\n\n»Hävetkää!»\n\nSitten sulkeutuivat huulet uudelleen ja pusertuivatpa vielä entistä\ntiukemmin yhteen. Mutta tuo köyhä sana lausuttiin sillä tavoin, että\nsiihen mahtui kaikki paheksumisen, moittimisen ja tuomitsemisen\nsanarikkaudet. Ja sitä seurasi täydellinen hiljaisuus, jota ei edes\npieninkään veitsen tai haarukan kalistelu katkaissut, sillä aterian\nloppupalat vietiin miehisiin suihin mitä suurinta varovaisuutta\nnoudattaen — ikäänkuin olisi pelätty pienimmänkin risahduksen\nherättävän jalopeuran kiljunnan — ja visusti suljettu naisellinen suu\nsivuutti tietysti ylemmyydessään niin jokapäiväisen asian kuin lautasen\ntyhjentämisen.\n\nHiljaa noustiin pöydästä ja nöyrästi Friedel risti kätensä\ntuolinnojansa varaan, kun taas kapteeni vain painoi alas päänsä.\n\nSanaakaan sanomatta meni sitten kukin omalle taholleen: Frederique\nkeittiöön saamaan tarkempia ja yksityiskohtaisempia tietoja\nsurullisesta tapahtumasta, johon hänen miehensä ja poikansa olivat\nsuhtautuneet niin käsittämättömällä kyynillisyydellä, kapteeni\nkamariinsa sytyttämään piippunsa ja Friedel maalittomaksi raaputettuine\nporttööreineen Siltojen välisille saarille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennenkuin Frederique meni kirkkoon, istahti hän hetkiseksi salin\nnojatuoliin palmun alle, sulki silmänsä ja antoi ajatustensa kulkeutua\nsamoja reittejä kuin ennen aamiaista sänkykamarissa nuoruutensa\nLentävään Hollantilaiseen, jolla oli niin voimakkaat käsivarret ja niin\npalavat silmät. Eikä hän nyt antanut Himmelska Mathildan kitaraisen\nkohtalon enää häiritä uneksuntaansa, vaan haaveili silmät ummessa\nnuoruutensa haaveita Carl Saxasta, kunnes ruokasalin kello alkoi\nkukkua kahtatoista. Silloin hän ryntäsi pystyyn ja kiirehti noutaman\nvirsikirjaansa ja puhdasta kirkkonenäliinaa. Ei hänellä tosin tulista\nkiirettä ollut, sillä ruokasalin kello oli justeerattu sellaiseksi,\nettä se aina kukkui neljännestuntia ennen tunnin täyttymistä — sekin\nWilhelmin päähänpisto! —, joten kirkkoon, joka oli aivan lähellä,\nehti hyvin. Mutta eipä malttanut Frederique hillitä uteliaisuuttaan,\nvaan raotti ohimennessään sen verran miehensä huoneen ovea, joka\ntupakansavun vuoksi oli kiinni, että näki kapteenin piipun sammuneen ja\nkapteenin itsensä nukahtaneen sohvansa kulmaan. Kaipa hän näki makeita\nunia, koska unissaan hymyili... Ja Frederique puki ylleen ja meni\nkirkkoon.\n\nMakeita uniahan Wilhelm Steyer näkikin — miksei hänkin ja nukkuessaan,\nkun Frederiquekin ja vielä valveillaan! —: niitä aamuisia muistikuvia\nmaailmanmerien ihanilta ääriltä, joilla peli soi ja silmät säteilivät\nja viini paloi laseissa ja suonissa...\n\nJa samaan aikaan kuin isä unissaan sohvalla eli uudelleen nuoruutensa\nseikkailut, uneksi hänen poikansa sellaisista seikkailuista, joita hän\nei koskaan saisi todellisuudessa elää, maatessaan hattu silmillään ja\nporttööri päänaluksena Raatinsaaren rantapajujen välisellä nurmikolla,\njoka vasta vaaleasti viheriöi. Kosken kohina soi korvissa ja nuori\nveri soi suonissa... ja irokeesipäällikkö oli polttanut rauhanpiippua\nvalkoisen miehen kanssa ja tullut hänen ylimmäksi ystäväkseen ja\nliittolaisekseen siellä Kalliovuorten intiaaneja ja villipetoja\nvilisevissä solissa.\n\nMutta ensimmäistä kertaa elämässään Frederique, istuessaan tavallisella\npaikallaan, kirkonpenkin päässä, havaitsi, että alttaritaulun\nvasemmanpuolisella opetuslapsella olikin Carl Saxan kasvot...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin monivaiheisesti kapteeni (tai miksei: kapteenska) Steyerin\nperheessä alkanut toukokuun viimeinen sunnuntai kehittyi jatkossaan\naivan tavalliseksi, yksitoikkoisen hiljaiseksi pyhäpäiväksi.\n\nSillä kun Frederique palasi kirkosta, tapasi hän miehensä korttipakkaa\nsekoittamasta aloittaakseen juuri sen pitkän pasianssin, joka vaati\nniin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, ettei maksanut vaivaa sitä\narkena yrittääkään. Ja kun se peli alkoi, niin ei kapteenia hennonnut\nhäiritä millään. Keittiössä kapteenska sai kuulla Annalta, että\nhovineuvoksetar oli ollut pyytämässä vähän tuomenkukkia — puu oli\nkuin olikin puhjennut eteläiseltä puoleltaan kukkaan — sen laatikon\nkoristamiseksi, johon se musta vainaja oli asetettu; hän oli saanut\ntaittaa kukat, ja jo oli laatikkokin viety johonkin, mihin lieneekään,\nhaudattavaksi, ja Nuurplumska, joka piti olutpuotia, oli luvannut\nhankkia hovineuvoksettarelle uuden ja yhtä mustan kissan, niin että\nsekin asia oli oikeastaan jo saatettu pois maailmasta. Ei ollut siis\nenää Frederiquellä mitään muuta levottomuutta tai huolta herättävää\nasiaa mielessään kuin pelko siitä, ettei Friedel muistaisi tai huomaisi\ntulla ajoissa päivälliselle. Mutta kymmentä minuuttia ennen neljää\nsekin huolenaihe sai luonnollisen lopun, joten päivällinen sujui ilman\npienimpiäkään hankauksia — olipa kapteenin pasianssikin onnistunut\n(vain aivan vähäpätöisillä fuskuilla) — ja rauha oli maassa ja ihmiset\nhaukottelivat hyvää tahtoa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nWilhelm Steyerin kipeä kinttu oli kipeämpi kuin hän itse — saatikka\nsitten Frederique — osasi aavistaakaan: se vei hänet hautaan jo ennen\nkuin Friedel ehti täyttää seitsemännentoista vuotensa ja lopettaa\nkoulunsa.\n\nSinä samana talvena tapahtui paljon muutakin: Svedelius teki konkurssin\nja hirtti itsensä pellinnuoraan, Säästöpankin kasööri joutui kiinni\nkavalluksesta ja isättömäksi jäänyt Friedel Steyer, joka juuri siihen\naikaan saavutti sen iän, jona hänet oli päätetty katsoa kypsäksi\neroamaan koulusta, peri kavaltajan paikan, joten hän joutui kassaluukun\ntaakse jokaisena arki-iltana kello kuudesta kahdeksaan.\n\nNäköala luukusta oli lohduttoman ahdas.\n\nSen huomasi Friedel jo toisena iltana pienen pöytänsä ääressä\nistuessaan ja laskiessaan niitä viisi- ja kymmenmarkkasia, joita\nnahkatehtaan työnjohtajat, raastuvan ja maistraatin vahtimestarit,\nmuutamat käsityöläiset ja suurimpien porvaristalojen palvelijattaret\npankkikirjojensa lehtien välissä luukulle toivat.\n\nNiin ahdas, että se ahdisti ajatuksia, melkeinpä hengitystäkin! Ja teki\nihmisen tyytymättömäksi ja kapinalliseksi.\n\nIkäväksi, ikäväksi muodostui siis Friedel Steyerin tulo elämän arkeen.\n\nKun valvontavuorossa oleva pankin isännistön jäsen — isännistön\nmuodostivat tietysti niin arvovaltaiset porvarit, että Friedel\nsanoi jokaista sedäksi — huusi korkean pulpettinsa ääressä, että\nkassanhoitaja laskisi kolmesataa markkaa, mikä summa oli myönnetty\nlainaksi takuita vastaan merimies Puuperälle, joka aikoi rakentaa\nvinttikamarit Kakaravaaralla olevaan pieneen taloonsa, koska\nPuuperäskä, joka oli toimelias nainen, aikoi ruveta pitämään\n»lyyseolaisia» täysihoidossa, niin Friedelin poskille levisi puna —\nei suinkaan sen vuoksi, että Puuperä sai rahaa ja Puuperäskä siten\nmahdollisuuden ruveta harjoittamaan täysihoitoammattia, vaan siksi,\nettä hänellä itsellään, kasöörillä, oli sellainen nimi, jollaista ei\nollut kenelläkään toisella nuorukaisella koko kaupungissa.\n\n»Missä on hoijakkasi?» oli kerran, »katurakki» huutanut hänen\njälkeensä, kun hän koulusta tullessaan oli »rottana» kietoutunut\ntappeluun Kuusiluodon »rakkien» kanssa. Ja siitä lähtien hän hätkähti\njoka kerran, kun kuuli nimensä. Sillä ei hän itsekään tiennyt\nmuita kaimoja ihmisten joukossa olevan kuin Hoijakka-Friedelin,\npitkäviiksisen karusellirengin, joka syysmarkkinain aikana piti\nkoreaompeleisten ohjaksien välityksellä huolta siitä, etteivät laitosta\npyörittävät hevoset lakkoilleet.\n\nKyllä sellainen nimi harmitti. Kaikkea syyttömälle lapselle voidaankin\nkeksiä! Friedelin posket punottivat vielä, kun hän toiseen kertaan,\npeukaloihinsa asianmukaisesti sylkäisten, laski setelitukkoa antaessaan\nsumman merimies Puuperän käsiin. Sillä vaikka hän kuinka koetti\nlohduttaa itseään sillä vakuutuksella, jonka hänen isävainajansa oli\nhänelle useampaankin kertaan toistanut, kun poika oli harmitellut\nnimeään, nimittäin, ettei nimi miestä tee, vaan mies tekee nimen, niin\nei se paljonkaan auttanut.\n\n»Ja jos minä maailmaan lapsia saan, niin sellaiset nimet minä niille\nannan, ettei niitä ainakaan karuselli-ihmisillä ole!»\n\nNäin ajatteli kasööri Friedel Steyer viskatessaan mahdollisimman\nvaivattomalla kädenliikkeellä viimeisen kaksikymmenmarkkasen Puuperän\neteen luukkulaudalle, josta vastaanottaja ne paksuin merimiessormin\nkokoili nahkaremmillä varustettuun lompakkoonsa.\n\nPitkät tovit siellä luukun takana sai istua aivan toimettomanakin. Ja\nsilloin tuli ajatelleeksi kaikenlaisia ikäviä asioita. Esimerkiksi sitä\nSvedeliuksen juttua. Ei silti, että serkuilla mitään hätää oli, sillä\nniin oli osannut ovelasti heidän isänsä asiat järjestää, että vaikka\nkonkurssi tuli, niin säästyi talo ja paljon muutakin, koska lasten\nnimiin ajoissa pantuun omaisuuteen eivät velkojat päässeet käsiksi.\nMutta olihan siitä huolimatta jollakin tavalla häpeällistä, että mies\npellinnuoraan hirttäytyi, kun huomasi asiansa hunningolle joutuneen.\n»Jospa se edes jollakin muulla tavalla...» Ja aivan kuin vaistomaisesti\nFriedel tuli katsahtaneeksi pellinnyörejä pankkihuoneen kaakeliuuni\nkupeella. Ne olivat messinkiketjua, niin että ainakin niihin oli vaikea\ntehdä silmukkaa, mutta Svedeliuksella ne olivat punottuja, sinisiä ja\npunaisia — olihan Friedelkin niitä toisinaan joutunut sormeilemaan\nja saattoi siis hyvin kuvitella, miltä tuntui kädessä, kun silmukkaa\nsovitteli. Ja kun hän sitä kuvitteli, kävi ilkeä värähdys kautta koko\nolemuksen, mutta samalla hän tunsi syvää kiitollisuutta isä-vainajaansa\nkohtaan siitä, että tämä oli aivan kunniallisella tavalla eronnut\nelämästä... taikka ehkä sentään, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli,\npikemminkin siitä, että isä oli valinnut itselleen sellaisen ammatin,\njoka salli harjoittajansa kuolla kunnialla. Olihan tällä itsemurhalla\nollut hänen omaankin elämäänsä vaikuttavat seuraukset. Sillä sisarensa\nmiehen surullisen lopun jälkeen ei enää Frederiquekään tahtonut\npojastaan kauppiasta, vaan myöntyi vähäisimmättä vastustuksetta siihen,\nettä hän meni pankkialalla. Näin sai siis Wilhelm Steyer vaatimattoman\ntahtonsa haudan toiselta puolen toteutetuksi, ja siinä seikassa hänen\npoikansa Friedel näki niin selvän korkeimman viittauksen, ettei\nuskaltanut antaa kassaluukun ahtaan ja ahdistavan näköalan sisimpäänsä\nherättämän kapinamielen purkautua ilmoille, vaan kätki ikävänsä\nyksinkertaiseen sydämeensä ja vakuutteli itselleen, että samanlaista\noli elämä, elipä sen luukun, tiskin taikka konttoripulpetin takana, ja\nmuita elämisen paikkojahan ei Friedel Steyerin näköpiiriin mahtunutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSteyerin talossa oli kapteenin kuolema saanut aikaan sellaisen\nmuutoksen, että kapteenska oli antanut vuokralle ne viisi huonetta,\njoissa perhe päämiehensä elinpäivinä oli asunut, ja oli muuttanut\npoikansa ja uskotun palvelijattarensa Annan kanssa talon pohjoisessa\npäässä olevaan kahden huoneen ja keittiön huoneistoon, joka sitä ennen\noli ollut vuokralla ja tuottanut talon kunnossapitokustannukset.\n\nSe oli sangen sievä pienoishuoneisto, jonka ulommaiseen kamariin mahtui\nkapteeni-vainajan kirjoituspöytä, maapallon kruunaama kirjakaappi\nmonine Cooper-romaaneineen ja muutamine merenkulun oppikirjoineen sekä\nkannellinen sänkysohva ja ne molemmat isot nojatuolit, joissa kapteeni\noli vuorotellen istunut pasianssia pelatessaan. Kaikki nämä esineet\noli tietysti poika nyt perinyt. Eikä hän kouluaikaisesta huoneestaan\nollutkaan tähän kamariinsa muuta huolinut kuin voimistelurenkaat,\njotka riippuivat katosta lamppua varten aiotussa paikassa. Sisempi\nhuone oli Frederiquen hallussa, mutta se toimitti samalla myös salin,\nvieläpä ruokasalinkin virkaa, joten sinne, paitsi toista parisänkyä ja\npelipöytää entisestä sänkykamarista, oli ahdettu karmituoleja salista,\netashääri monine muistoesineineen, divaanipöytä plyyshikantisine\nvalokuva-albumeineen ja vihdoin ruokapöytä. Ruokasalin kaappi\nsitävastoin oli viety vinnille samoin kuin ne salin ja ruokahuoneen\ntuolit, joille ei ollut tilaa Frederiquen kamarissa. Keittiössä\nolivat tietysti kaikki entisen keittiön kuparikattilat ja kasarit,\nsillä vaikkei niistä varsin monia enää tarvittukaan, pidettiin\nkuitenkin kaikki kirkkaina ja kiiltävinä, koska kattiloiden kirkkaus\nkuvasti talon kunniaa ja sitä tietysti oli ylläpidettävä vieläkin\ntunnollisemmin kuin isännän eläessä, etteivät pahat kielet päässeet\nhuutamaan talon köyhtyneen. Anna oli sanomattoman arka tässä suhteessa\nsamoin kuin siinäkin, että kapteenin aikuista ruokajärjestystä\nedelleenkin aivan tarkalleen noudatettiin.\n\nTällaisiin uomiin oli elämä solunut Steyerin talossa, ja tuo soluminen\noli tapahtunut niin luontevasti ja kivuttomasti, että Frederiquen\ntoisinaan täytyi sen kivuttomuutta suorastaan ihmetellä — ei kuitenkaan\nusein, sillä totta puhuen hän ei suurestikaan kaivannut entisiä\nolojaan. Wilhelm Steyerin viimeinen elinvuosi oli nimittäin ollut\nsangen raskas hänen ympäristölleen, kun kivut olivat tehneet sairaan\nylen kärsimättömäksi. Ja ellei Frederique olisi pitänyt sellaisia\najatuksia synnillisinä, olisikin hän monet kerrat jo ajatellut,\nettä hyvän työn tekisi Kuolema katkaisemalla sairaan kivut ja hänen\nomaistensa kärsimykset... Nyt kun kaikki oli ohitse, hän katsoi\nvoivansa sen tunnustaa. Kauniit olivat olleet kapteenin hautajaisetkin:\nsaatossa oli kannettu sekä valtakunnan lippua että tilaisuutta\nvarten ommeltua uutta »Johanneksen» nimiviiriä, ja neljä kapteenia\nja yhtä monta perämiestä oli arkun hautaan kantanut. Niin että kun\nhautajaisetkin otettiin lukuun, täytyi sanoa Wilhelm Steyerin lähteneen\ntämän maailman merien rannoilta kaikella mahdollisella kunnialla.\n\nSitä seikkaa ei Frederique malttanut olla alleviivaamatta sisarelleen,\nkun tämä vielä murheellisia kyyneleitä tihkuen oman miehensä surullisen\nlähdön johdosta tuli vieraskäynnille hänen luokseen. Mutta Jeannette ei\nkuitenkaan pannut pahakseen tätä vähemmän harkittua korostusta, koska\nei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän katkaisi kärjen kaikilta enemmiltä\nvertailuilta huokaisemalla onnelliseksi pieneläjän vaatimatonta\nvaellusta ja hiljaista poismenoa... Oli nimittäin hyväpäinen ihminen\nkauppias Lönngrenin nuorempi tytär ja sitäpaitsi niitä naisia, jotka\nkantoivat päänsä pystyssä kaikissa elonsa vaiheissa eivätkä antaneet\nkaikkein lähimmäistenkään astua varpailleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut Friedel ehtinyt olla Säästöpankin ahtaan luukun takana\nkuukautta kauemmin, niin jo aukeni hänelle pääsy myös avarampaa\ntulevaisuutta lupaavalle pankkitoiminnan alalle. Sattui nimittäin eräs\nyksityispankki, joka hiljattain oli perustettu, avaamaan konttorin\nja valitsemaan sen esimieheksi miehen, joka oli kotoisin Frederiquen\nsyntymäkaupungista. Eikä leskikapteenska jättänyt käyttämättä\npoikansa hyväksi tätä lapsuutensa aikuista tuttavuutta. Tällä tavoin\njoutui Friedel, joka jo ennestään kahdeksi iltatunniksi oli kytketty\nSäästöpankin kymmen- ja kaksikymmenmarkkasia laskemaan, neljäksi\naamupäivätunniksi kirjoittamaan sarekkeihin kauppaneuvosten, konsulien\nja muiden porvarien kunnioitettavan moninumeroisia asioita.\n\nOlikin oikeassa pankissa palveleminen toista kuin säästöpankissa\nnuhjustaminen — oli siitäkin huolimatta, että asianomainen hyvin tunsi\nja tajusi korkean pulpetin ääressä olevansa vain oppipoika, Siellä\nolivat kysymyksessä summat, jotka jotakin merkitsivät, ja siellä joutui\ntekemisiin ihmisten kanssa, jotka olivat ensimmäisiä yhteiskunnassa. Ja\nsen verran oli toki Friedel perinyt äidiltään muutakin kuin punaisen\ntukkansa, että käsitti viimeksimainitun seikan varsin tärkeäksi\neteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle.\n\nEteenpäin oli Friedelin mieli. Mutta ei hän koskaan ajatellut eikä\nkuvitellut äkillistä harppausta tai jättiläisaskelta, vaan tyyntä\nja tasaista menoa, aina vähän kerrallaan, niin että vuosirenkaat\nelämänpuussa lisääntyisivät samalla tavalla kuin metsänkin puissa...\nHän oli pitkämielinen ja sitkeä nuorukainen eikä hän antanut\nminkäänlaisille mielenläikähtelyille koskaan vähäisintäkään valtaa.\nHeti pankkiin tultuaan hän oli suistanut sydämestään niidenkin\nseikkailu-unelmien rippeet, joita Cooperin kertomukset aikoinaan\nolivat hänen harvinaisen kauan lapsellisena säilyneessä mielessään\nylläpitäneet. Nyt hän nauroi niille. Vieläpä häpesikin niitä.\nEsimerkiksi sitä kevätpäivää, jona hän porttööri päänaluksena oli\nmaannut Raatinsaaren rantapajujen alla...\n\nNiin, se porttööri! Se sai hänet muistamaan isää. Sillä siitä päivästä\nalkaen, jolloin isä siellä Pokkitörmällä oli ottanut häntä kädestä\nkiinni ja ruvennut puhumaan hovineuvoksetar Strandengin mustasta\nkollikissasta, oli hän tullut jollakin tavalla poikaansa lähemmäksi,\neikä hän ollut loitonnut sitten sairautensakaan aikana, ei edes\nsilloin, kun tuskat olivat ahdistaneet hänet kärsimättömäksi.\n\nJa sitä myöten kuin isä oli käynyt läheisemmäksi, oli äiti — sille\nei kerta kaikkiaan voinut mitään — jäänyt loitommalle. Melkeinpä oli\ntuntunut toisinaan siltä, että jos piti äidin puolta, niin ei ollut\nisän ystävä. Ja päinvastoin. Mutta vaikka Friedel aivan jakamattomasti\nolikin asettunut isän puolelle ja vieläkin tunsi kaipuuta joka kerta,\nkun muisti hänet, ei hän kuitenkaan surrut häntä niin syvästi, että\nsuru olisi riipaissut hänen sydäntään.\n\nEtupäässä silloin, kun hän tiesi hovineuvoksetar Strandengin, joka ei\nisän eläessä koskaan käynyt talossa, olleen äidin luona kahvilla ja\njuoruja kertomassa, Friedel muisti isänsä. Mutta eihän tämä muistaminen\nvoinut olla surua, vaan pikemminkin sen täytyi kärjistyä pojallisen\nsolidarisuuden synnyttämäksi suuttumukseksi hovineuvoksetarta kohtaan.\nJa tämä suuttumus oli niin voimakas, ettei siinä lainkaan auttanut\näidin vakuutus, että hovineuvoksetar oli erittäin hyvä ihminen\nja varsin kunnioitettava nainen ja isän viha vain sairaalloista\nkuvittelua. Sillä jos Friedel olisi asettunut äidin kannalle\ntässä asiassa, olisi hän mielestään jollakin tavoin pettänyt isän\nluottamuksen, joka oli saanut niin liikuttavan kauniin ilmaisun sen\nmustan kissan kuoleman yhteydessä.\n\nTotta puhuen ei Frederiquekään syvällisemmin ollut kiintynyt\nhovineuvoksettareen, mutta hän tarvitsi häntä seuraksi ja yhdyssiteeksi\nmuuhun maailmaan, josta hän suruvuoden aikana oli eristetty.\nNormaalisissa oloissa olisi tietysti sisar ollut luonnollisin\nseuranpitäjä, mutta nyt kun Jeannettella oli oma surunsa ja vielä\nkonkurssin ja itsemurhan yhdistynyt häpeä sen lisäksi, niin ei\nsiitä oljenkorresta tietystikään ollut yksinäisyyteen hukkuvalle\napua. Näin ollen naapurin rouva jäi läheisimmäksi seuranpitäjäksi.\nHovineuvoksetar ryhtyi seurustelun viljelemiseen naapurinsa kanssa\nsitäkin mieluummin, kun hänen seurapiirinsä oli peräti pieni.\nSitä rajoitti nimittäin hovineuvoksen vaatimaton varallisuus (jos\nsuoranaista köyhyyttä lähentelevää taloudellista asemaa edes siksi on\nlupa sanoa). Hovineuvoksen perhe oli oikeastaan varsin traagillisessa\nasemassa. Syntyperänsä, sivistyksensä ja ennen kaikkea arvonimen\nperusteella sen olisi pitänyt kuulua kaupungin hienostoon, mutta\nlennätinpäällikön vaatimaton vuosipalkka ei riittänyt sellaisen\nelämänstandardin ylläpitämiseen, jota »kermaan» kuuluminen ja\n»piireissä» seurusteleminen edellyttivät. Tosin koetti hovineuvos\nkohentaa tulojaan kieliopetuksella, johon hänellä useampien vieraitten\nkielten taitajana olikin poikkeukselliset edellytykset, mutta kävi\nniin hullusti, että sitä myöten kuin tulot kasvoivat, kasvoi myöskin\nperhe, ja kun virkamiehellä on tusinan täydeltä lapsia, niin ei ole\ntuloja liikenemään, vaikka sivistyskielten lisäksi pystyisi opettamaan\nvielä pakanainkin ajatusten kielellisiä ilmaisuja. Näin ollen\nrajoittui se piiri, jossa hovineuvoksen herrasväki voi seurustella,\npariin opettajaperheeseen ja muutamiin pikkuporvarikoteihin, joita\njälkimmäisiä hovineuvos kuitenkin niiden nousukasmaisuuden takia\nhalveksi niin suuresti, että seurustelu jäi kutakuinkin vähäiseksi,\nkun taas edellisissä herkkävaistoinen hovineuvoksetar oli jollakin\ntavalla alemmuustunteen ahdistamana, joten ei niihinkään monta kertaa\nvuodessa ollut asiaa. Kapteenskaan nähden hovineuvoksetar sen sijaan\ntunsi olevansa sekä varmemmalla puolella että ylemmällä tasolla,\njoten seurustelu hänen kanssaan muodostui mitä miellyttävimmäksi.\nFrederiquen taholta se myöskin tunnustettiin erittäin miellyttäväksi\naivan samoilla perusteilla. Sillä kapteenska, jolla oli oma talo ja jo\npalkkaa nauttiva poika eläkkeensä lisäksi, piti itseään taloudellisessa\nsuhteessa ainakin askelmaa, ellei kahtakin korkeammalla olevana kuin\nvuokralla asuvan ja lapsiaan vielä kouluuttavan lennätinpäällikön\nrouva, jonka ranskan kielen taito tosin oli kieltämätön, mutta\njota vastaamassa Frederiquellä oli englannin taito, jota taas\nhovineuvoksettarella ei ollut.\n\nEnimmäkseen tapahtuivat hovineuvoksetar Strandengin vierailut\nleskikapteenska Steyerin luona kuitenkin sellaisina aikoina, joina\nviimeksimainitun ainoa poika oli toimessaan joko oikeassa tai\nsäästöpankissa, joten Friedel ei kovinkaan usein saanut niistä aihetta\nmuistella isäänsä.\n\nSitäpaitsi hänen jo merkille panemamme pyrkimyksensä eteenpäin tempasi\najatukset menneisyydestä tulevaisuuteen.\n\nJa tulevaisuuttaan ajatellen Friedel, jolla koulunkäynti ja läksyjen\nluvut olivat olleet viho viimeisiä asioita, rupesi kuin rupesikin\nomin päin täydentämään tietojaan, jotka hänen ollakseen rehellinen —\nja rehellinen hän oli — täytyi tunnustaa hyvinkin hataroiksi, jopa\nmuutamilla hyvinkin tähdellisillä aloilla aivan olemattomiksi. Ja koska\nvapaaehtoinen lueskeleminen on aivan toista kuin pakollinen, niin\nhuomasi Friedelkin kieltämättömäksi hämmästyksekseen, että tietojen\nhankkimisella voi olla mielenkiintonsakin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKun suruvuosi oli loppunut — se tuntui muuten Frederiquestä yhtä\nlohduttoman pitkältä kuin säästöpankin kassaluukku hänen pojastaan\nlohduttoman ahtaalta —, palasi kapteenska elämään.\n\nSe merkitsi, että hän taas alkoi käydä merimieslähetyksen\nompeluseuroissa ja tarjoilla kahvia myyjäisissä sekä näyttäytyä\nkauniina vuodenaikana silloin tällöin ulkosalla. Samoihin aikoihin\nkatsoi hän lankonsakin jutun jo niin vanhaksi asiaksi, että arveli\nvaaratta voivansa ruveta käymään sisarensa kodissa.\n\nSiellä olikin varsin mieluista käydä, sillä oikeastaan oli\nkonkurssi tehnyt tämän kodin entistä paljon viihtyisämmäksi. Ison\nkaksikerroksisen kivitalonsa, joka ajoissa oli siirretty lasten nimiin\nsaamamiesten ulottuvilta, Jeannette oli saanut erittäin edullisesti\nvuokratuksi uudelle valtion tyttökoululle ja hänellä oli hyvät toiveet\nsaada se sopivan ajan kuluttua samaan tarkoitukseen myydyksikin.\nItse hän lapsineen oli muuttanut tontin toisella puolella olevasta\nmakasiinirakennuksesta niinikään kaksikerroksiseksi sisustamaansa\nasuinrakennukseen, jonka pihan hän nokkelasti oli lankkuaidalla\nerottanut koulun pihasta. Ja viimeksimainitun talon kodikkaan valoisiin\nhuoneisiin hän oli siirtänyt kaikki parhaimmat entisen ison kodin\nhuonekalut ja koriste-esineet. Olipa ylettynyt varoja muutamien\nuusienkin esineiden, mm. päärynäpuisen taffelipianon hankkimiseen.\n\nMyös Friedel kävi mielellään tätinsä luona, sillä siellä sai aina\njotakin hyvää, tavallisesti illallisen, josta ei puuttunut mitään\nseudun ja vuodenajan herkkua. Sitäpaitsi oli sangen hauskaa kuulla\ntäti Jeannetten tarinoivan matkoistaan, joita hän miehensä suuruuden\npäivinä oli tämän kanssa tehnyt milloin Pietariin, milloin Hampuriin ja\nLyypekkiin, joissa kaupungeissa suomalaisilla kauppiailla siihen aikaan\nolivat parhaimmat liiketuttavansa.\n\nEniten kiehtoivat Friedelin mieltä kuvaukset Nevan metropoolista,\njoka Jeannetten kertomuksissa hohti satumaisen koreassa rikkauden\nkiillossa. Vilkasmielikuvituksinen ja sattuvasanainen Jeannette olikin\nhyvä kertoja, joka sai kuvansa elämään. Friedel näki korskuvien\norlovilaisten vetämien ajopelien kiitävän Nevskin kumahtelevaa\nparkettia niin kovaa vauhtia, että katuvieren kulkijat vain\nvilahdukselta näkivät niissä istuvien kaunottarien hienot hepenet ja\nylhäisten upseerien kultaneuleiset univormut. Niinikään havainnollistui\nhänen silmissään rikkautta ja rihkamaa tulvillaan oleva Gostinni dvor,\njonka basaarimyymälöissä sai mitä tahansa arkisimmista tarvikkeista\nkallisarvoisiin jalokiviin ja kullattuihin jumalankuviin asti. Sieltä\noli kotoisin sekä Seidi-serkun iso, sinileninkinen nukke, joka sulki\nsilmänsä, kun se pantiin nukkumaan messinkinuppiseen rautasänkyynsä,\nettä Ernstin viheltävä veturi, joka yhdellä vedolla kulki kolme kertaa\nsalin lattian poikki ja jota Friedel vielä viimeisenä kouluvuotenaan\nmelkein oli kuutta vuotta nuoremmalta serkultaan kadehtinut.\nMutta ennen kaikkea sieltä olivat kotoisin tädin korvarenkaat,\njoissa kulta kehysti säkenöiviä briljantteja ja joita ei ollut\nkonkurssihuutokauppaan voitu saada, kun Jeannette oli selittänyt, että\nne oli niin kiinnitetty korvalehtiin, että korvat repäisivät, jos\nrenkaat irroitettaisiin. Ja sen selityksen perusteella oli uskottu\nmies, joka oli Jeannetten nuoruudenajan ihailijoita, selittänyt,\netteihän toki ruumiillista vammaa ole lupa tuottaa velallisellekaan,\nsaatikka sitten hänen leskelleen.\n\nMutta ei Jeannette-täti koskaan ruvennut kertomaan parhaita juttujaan\nennen kuin Ernst ja Seidi olivat menneet levolle. Ja se teki Friedelin\nmielestä nämä kertomukset vieläkin jännittävämmiksi, antoi niille\nikäänkuin salaperäisyyden, miltei luvattomuudenkin korostuksen.\nSitäpaitsi asettui Jeannette-täti aina silloin niin huolettoman\nvapaaseen asentoon punaplyyshiselle puolinojaiselle leposohvalleen,\nettä punaiset sahviaanitohvelit pistivät esiin hameen liepeitten\nalta, joten häntä saattoi kuvitella vaikkapa velton pehmeämuotoiseksi\nvenakoksi... joksikin ruhtinattareksi tai suurpohatan puolisoksi.\n\nJa niin tapahtui, että Friedel, joka ei sen jälkeen kuin Cooperin\nintiaanikirjat olivat menettäneet makunsa enää ollut minkäänlaisia\nseikkailuja haaveillut, alkoi uneksia tulevaisuutensa kaaren nousua.\nTosin varsin vaatimattomasti ja varovaisesti, koska hänen laatunsa\nkerta kaikkiaan oli vaatimaton ja varovainen, mutta kuitenkin sillä\ntavoin, että silmät painuivat umpeen, kun unelmien kuvastimeen\nseestyi kuvittelujen näkyjä samanlaisesta elämästä, jollaista täti\nJeannette kuvaili. Ei Friedel kuitenkaan koskaan sijoittanut itseään\nsen elämän keskelle muussa kuin syrjästäkatsojan ominaisuudessa,\nsillä niin vankasti ja terveesti olivat kaikki hänen vaistojensa ja\naivojensa toiminnat ankkuroituneet arkiseen todellisuuteen, ettei\nhänen päähänsä edes unessakaan olisi pälkähtänyt kuvitella itseään\nmuuksi kuin pikkukaupungin vähäväkisen merikapteenin pojaksi, josta\noli tullut pankinvirkamies. Mutta pääkaupunkiin hän uneksi pääsevänsä,\npääkaupunkiin, joka sentään antoi ainakin hivenen suuren maailman\nelämänmenoa — syrjästäkatsojallekin.\n\nEivät nämäkään uneksimiset kuitenkaan tulleet yht'äkkinäisinä, vaan\nkypsyivät yhtä hiljaa ja hitaasti kuin kaikki muukin, mikä Friedelissä\noli kypsymisen ja kehityksen lain alaista. Mutta kun ne sitten\nolivat kypsyytensä saavuttaneet, olivat ne kiteytyneet niin selviksi\nja varmoiksi, että ajatukset aivan järjestelmällisesti — ja yhtä\nperusteellisesti ja hitaasti kuin oli tapahtunut unelmain kiteytyminen\n— alkoivat viitoittaa väyliä päämäärän saavuttamiseksi.\n\nNäin mietti Friedel Steyer näitä asioita:\n\n»Minulla ei ole sen kummempia eikä vaikutusvaltaisempia 'suhteita'\nkuin se hyväntahtoinen suhtautuminen, jota sekä Säästöpankin isännät\nettä pankinkonttorin esimies — edelliset isä-vainajani klubitovereina,\njälkimmäinen äitini lapsuudentoverina — osoittavat lesken poikaa\nkohtaan. Se on tietysti hyvänä apuna sekin, mutta se ei kuitenkaan vie\npitkälle, ei missään tapauksessa pitemmälle kuin varmaan leipään täällä\nkotipaikkakunnalla. Ja kun se ei riitä minulle muuta kuin toistaiseksi,\non ajoissa alettava miettiä pitemmälle viepiä keinoja. Varmin on\ntietysti ansioituneisuus työssä. Ja sen minä voin hankkia itselleni,\nkoska siihen ei vaadita muuta kuin tarkkuutta ja tervettä järkeä.\nMolempia minulla on niin paljon, että niitä voin kehittää sangen\ntäydellisen käyttökelpoisuuden asteelle. Niitä on siis kehitettävä!»\n\nTämähän oli harvinaisen järkiperäistä ajattelemista aivoissa, jotka\nvasta olivat saavuttamassa yhdenkolmattavuotisen täysi-ikäisyytensä.\nMutta Friedel Steyer olikin tässä suhteessa harvinainen nuori mies.\nSamoin kuin myös eräissä muissa suhteissa. Kuten siinä, ettei hän\nkiroillut, ei tupakoinut eikä maistanut väkijuomia muuta kuin silloin,\nkun niitä joskus kylässä tarjottiin (ja koska tädin talo oli miltei\nainoa »kylä», jossa hän kävi, niin supistuivat nämä juomat muutamaan\nportviini- ja punssilasiin vuodessa sekä tuutinkiin joulu- ja\nuudenvuodenaattona).\n\nOikeastaan olivatkin voimisteluseuran harjoitukset tiistai- ja\ntorstai-iltoina ainoat tilaisuudet, joissa hän tapasi tuttaviaan ja oli\nyhdessä ikäistensä kanssa. Ja tuskinpa hän niihinkään olisi mennyt,\nellei hän olisi ollut vakuuttunut voimistelun välttämättömyydestä\nruumiin terveydelle.\n\nFriedel Steyer hoiti ruumistaan jo siitä (ja etupäässä juuri siitä)\nsyystä, että uskoi koulukirjan vakuutukseen: _Mens sana in corpore\nsano_. Sen vuoksi riippuivat hänen huoneessaankin voimistelurenkaat\nkattolampun asemesta, eivätkä ne vain riippuneet, vaan niitä myös\nkäytettiin — ainakin joka aamu ennen pankkiin menoa ja joka ilta ennen\nlevolle laskeutumista.\n\nHuolenpidotta ei jäänyt tämän määrätietoisesti eteenpäin pyrkivän\nnuoren miehen sielukaan. On jo tullut mainituksi hänen hedelmällinen\npäätöksensä tietojen hankkimisesta niillä inhimillisen tietämyksen\naloilla, jotka kouluvuosina olivat sattuneet jäämään tarpeellisetta\nhuomiotta. Se tapahtui sillä tavoin, että tallella olevain koulukirjain\nalkeista selvittyään nuori pankinvirkamies, jos Friedel Steyeriä\nvielä voi siksi sanoa, sankarillisesti mursi niiden ennakkoluulojen\nmuurin, jotka estivät »parempain ihmisten lapsia» käyttämästä hyväkseen\nkaupungin lainakirjaston liansietävän ruskeasiteisiä teoksia. Mutta\njuoksevien hyllymetrien lisäksi, jotka muuten pian loppuivatkin kesken,\ntulivat vielä ne uutisten ja viisauksien aarteet, joita sanomalehdistö\ntarjosi tarkkaavalle ja tarkalle lukijalle. Kun nimittäin Friedel\noli tehnyt sen huomion, että yhteiskunnan sivistyneistö yleensä\nkulttuurilinjoillaan liikkui niillä poluilla, jotka sanomalehdet\nsille auliisti aukaisivat, teki hän sellaisen ja kieltämättä aivan\nnaulankantaan osuvan johtopäätöksen, ettei sivistyneen kirjoissa\nja aikansaseuraajan maineessa olevan ihmisen tarvinnutkaan tietää\nmuuta kuin mitä sanomalehdet kertoivat ja märehtivät. Niin rupesi\nsiis hänkin seuraamaan aikaansa palstojen avulla tilaamalla itselleen\npaikkakunnallisen sanansaattajan lisäksi myös pääkaupunkilaisen lehden,\njonka välittämiä tiedon aarteita saattoi viskata keskusteluihin\nesimiesten kanssa osoitukseksi siitä, että kyllä ne tiedettiin, ja taas\nyksinkertaisemmille asiakkaille syöttää syvällisen tiedon todistuksina\nherättämään sitä kunnioitusta ja arvonantoa, jonka leviäminen\nmahdollisimman laajoihin piireihin yleensä on sangen tehokas tuki\nyhteiskunnallisen aseman pönkityksessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä tavoin Friedel Steyer kasvoi iässä ja pankkikokemuksessa ja\nsaavutti hitaasti mutta varmasti sen päämäärän, jonka oli itselleen\nasettanut.\n\nMutta ennenkuin hän niin pitkälle pääsi, tapahtui kuitenkin hänen\nkieltämättä varmakulkuiseksi viitoitetussa elämässään sellaistakin,\njoka ei välttämättömästi kuulunut pankkimiehenuraan, mutta\nsitä välttämättömämmin normaalisin vaistoin varustetun ihmisen\nelämänjuoksuun.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSinä keväänä, jona Friedel Steyer havaitsi palvelleensa pankissa\nseitsemän vuotta, tuli hän ajatelleeksi, että seitsemän vuottahan piti\nJaakopinkin palvella Raakelin tähden. Ja kuten jo tiedämme, hän oli\nniitä ihmisiä, jotka eivät antaneet ajatuksen, jonka he kerran olivat\naivoihinsa saaneet, haihtua tuota pikaa ja raueta tyhjiin, vaan tekivät\nsiitä johtopäätöksensä, minkä sitten, jos havaitsivat sen otolliseksi\nonnelleen ja menestymiselleen, paaluttivat elämänkatsomuksensa\nperustuksen pohjaksi.\n\nNyt ei kuitenkaan pidä luulla, että Friedel Steyer, vaikka hänen\najatuksensa yleensä liikkuivatkin sangen suoria linjoja, olisi\nrinnastanut pankin ja Raakelin. Sitä hän ei suinkaan tehnyt — niin\nkorkealle kuin hän pankkitoiminnan elämäntehtävänä asettikin. Mutta\nsitä vastoin ei ole kiellettävissä, että hän tavallaan vertasi itseään\nJaakoppiin. Nimittäin sikäli, että katsoi seitsemän vuoden palvelusajan\nriittävän hänellekin jonkun Raakelin saamiseen, koska se kerran oli\nriittänyt Jaakopille.\n\nTavalliseen vaatimattomaan tapaansa hän ei ajatellut avioliittoa tuota\npikaa, vaan ainoastaan kihlausta, joka olisi vakuutena siitä, että hän\nsaisi omakseen Raakelinsa, jonka eteen hän kyllä oli valmis palvelemaan\nuudet seitsemän vuotta, jos niin vaadittiin, kunhan hänellä vain oli\nvarmuus siitä, että palvelus tuotti tuloksen.\n\nTällä tavoin selvyyteen päästyään itse asiasta ja sen\nperiaatteellisesta puolesta Friedel Steyer alkoi katsella sopivaa\nelämänkumppania.\n\nLöytäminen ei kuitenkaan osoittautunut yhtä mutkattomaksi asiaksi kuin\nperiaatteellinen ratkaisu.\n\nKotipaikkakunnan näköpiiri ei tarjonnut yleensäkään suurta valinnan\nvaraa. Ja Friedel Steyerin kohdalta tämä vara vielä kutistui jo niiden\nvaatimusten tähden, jotka hän asetti elämänkumppani-ehdokkaalleen, ja\nvielä enemmän niiden varsin rajoitettujen elämänehtojen takia, jotka\nhän saattoi puolisolleen tarjota. Molemmista, niin vaatimuksista\nkuin mahdollisuuksiensa rajoittuneisuudesta, morsiamen etsijä oli\ntäysin selvillä, ja kun hän ei aikonut tinkiä edellisistä eikä voinut\nväljentää jälkimmäistä, käsitti hän olevansa pakotettu odottamaan\nsuopeaa sattumaa tai kohtalon otollista käärmettä. Olihan hän\nvalmistunut odottamaan uransakin urkenemista — miksei sitten tämän\nasian oikenemista!\n\nJa suopea olikin kohtalo.\n\nTapahtui nimittäin, että kesällä tuli sisarensa luo lomaa viettämään\nneitonen, joka varattoman kodin, mutta hyvän perheen tyttärenä\noli ollut pakotettu ottamaan itselleen konttoripaikan ja saanut\nsellaisen pääkaupungista. Kaunis neitonen, tumma tukka, kaksin paksuin\npalmikoin kierretty raskaaksi ja täyteläiseksi solmuksi niskaan, ja\nsyväkatseiset, pitkäripsiset tummat silmät.\n\nFriedel Steyer antoi suuren arvon kauneudelle. Hänessä oli kauneuden\nkaipuuta, joka etsi kohdetta elämäntyön arkisuuden vastapainoksi.\nMutta kauneus ei saanut rajoittua vain ulkonaiseen soreuteen, vaan\nsen piti olla sisäisten arvojen kehyksenä. Ja näistä sisäisistä\narvoista oli ensimmäinen vakava suhtautuminen elämään ja sen sekä\nsuurempiin että pienempiin kysymyksiin. Se edellytti sellaista\nsydämen yksinkertaisuutta, joka oli nöyryyden ja vaatimattomuuden\nedellytyksenä, niiden avujen, jotka Friedel Steyer oli oppinut\nasettamaan sielunominaisuuksista kaikkein korkeimmalle. Hän oli\npohjaltaan aatteen mies, vaikkakin hänen aatteellisuutensa pakostakin\noli ankkuroitunut sangen asialliseen arkisuuteen. Sen vuoksi kaikki\nhaihattelu oli hänelle aivan vierasta. Kun hän haaveili jotakin, niin\nkohdistuivat haaveet aina vain todellisuuspohjaisiin mahdollisuuksiin.\nMutta kun ajatukset johonkin asiaan keskittyivät, porautuivat ne siihen\nsekä lujasti että syvälle.\n\nNiin tähänkin asiaan.\n\nFriedel Steyer teki päätöksensä. Ennen kuin neitosen loma loppui ja hän\npalasi konttoriinsa Helsinkiin, oli hänellä oleva sileä kultasormus\nvasemman kätensä nimettömässä.\n\nJa jo luonteenominaisuudeksi kiteytyneellä järjestelmällisyydellään\nFriedel Steyer alkoi toimia päätöksensä toteuttamiseksi. Heti,\nepäröinnittä ja viivytyksettä.\n\nLapsuuden leikkitoveruuden verukkeella ja varjolla lähempi tuttavuus\noli pian aikaansaatu. Alkukesän valkoiset illat viekoittelivat\nkävelyille ja muihin yhtä kustannuksettomiin yhdessäoloihin. (Talvella\nolisivat kavaljeerinvelvollisuudet olleet paljon monimutkaisemmat\nja asettaneet melkoisia vaatimuksia kukkarolle — sitä paitsi olisi\nkilpailu kauniin neitosen suosiosta silloin käynyt kiivaammaksi, kun\nkilpatantereella olisi ollut täysivahvuinen joukko.) Vaikein este oli\nnyt neitosen sisaren ajateltavissa olevan vastustuksen murtaminen,\nsillä tämä sisar oli naimisissa sangen huomattavan porvarin kanssa\nja toivoi tietysti sisarelleen yhtä edullista avioliittoa. Mutta\nkuta useammin Friedel Steyer uskaltautui tähän porvariskotiin, sitä\ntoivorikkaammaksi kävi hänen mielensä tässäkin suhteessa. Tosin\nnäytti aluksi siltä, että rouva sieti sisarensa seuranpitäjää vain\nparemman puutteessa, mutta vaatimattomalle Friedel Steyerille riitti\nhyväksymisen hivenkin rohkaisuksi.\n\n»Eihän minussa varsinaista vikaa ole», hän ajatteli. »Sillä\ntietysti rikkaus on etu, mutta ei sen puuttuminen silti voi olla\nanteeksiantamatonta.»\n\nJa siihen luottaen Friedel Steyer kosi.\n\nEikä saanutkaan rukkasia.\n\nYksin sisarkin rauhoittui, kun sulhanen selitti, ettei häitä vielä\nainakaan pariin vuoteen vietettäisi, ja tuleva lanko tyynnytteli sillä,\nettä Friedel Steyer oli kunnon mies, joka hyvinkin voi kodin perustaa\nja kenties vielä rikastuakin.\n\nFriedel Steyer siunasi Boccia-peliä, sillä pallojen heitossa\nsaavuttamansa menestys eräänä suvisena sunnuntaina huvilalla oli\nrohkaissut hänet kosintaan. Ja Helena Sofia Lavander siunasi kesäisen\nauringon kiiltoa, joka oli kullannut hänen sulhasensa oikein komeaksi\nmieheksi ja sytyttänyt punaiseen tukkaan (Friedel oli pelatessaan\navopäin) liekehtivän säteilyn, joka antoi miehisellekin olemukselle\ntulisuuden väikkeen.\n\nEi silti, että Helena Sofia olisi kaivannut demonisuutta — päinvastoin\nolisi se ollut omansa säikyttämään hänen kainoa neitseellisyyttään —,\nmutta pieni intohimon pilkahdus oli sentään tervetullut tyttöunelmien\npolttavaksi kipinäksi. Enemmän kuin tyttöunelmien huuma morsiamen\nmieltä kiehtoi kuitenkin se ajatus, että sulhanen tuli vapauttamaan\nhänet siltä korkealta konttorituolilta, johon hän tunsi olevansa\nraskain kahlein kytketty. Numerojen vieminen suurten (ja kantaessa\nraskaitten) kirjojen sarakkeisiin ei nimittäin huvittanut häntä sen\nenempää kuin vakiintuneiden kaavojen mukaan sepitettyjen kirjeittenkään\nkauniilla käsialalla kirjoittaminen. Hän tunsi työnsä orjuudeksi ja\nkuvitteli sen vastapainoksi omaa kotia, jossa rouva jäi vuoteeseen,\nkun mies lähti työhönsä, ja palvelijatar niiaten toi kahvitarjottimen\nja kiersi ikkunan edestä tumman kaihtimen... Sitä paitsi oli niin\njännittävää tulla konttoriin loman jälkeen kihlasormus sormessa ja\nantaa muitten tyttöjen vain sattumalta huomata, ettei kesä ollut\ntyhjään mennyt...\n\nSinä päivänä — se oli, kuten sanottu, kaunis suvisunnuntai — jona\ntuo ratkaiseva Boccia-peli pelattiin, oli Helena Sofian sisarella\npäivälliseksi vasikanpaistia tuoreen lehtisalaatin kanssa ja\nviinistä tehtyä »kalskoolia». Friedel muisti nämä ruokalajit kautta\nelämänsä siitä, että häneltä sattui tipahtamaan salaatin keltaista\nkermakastiketta uuden taivaansinisen solmion valkoiselle kukkakuviolle,\nmikä tietysti moisessa tilaisuudessa oli siksi harmillista, ettei sitä\nkoskaan voinut unohtaa. Helena Sofialle jäivät ruokalajit mieleen\ntaas siitä, että vilvoittavan viiniliemen väkevyys kihahtikin päähän,\njonka morsiuden ensimmäinen hurmio oli tehnyt mielenliikutuksille\ntavallistakin alttiimmaksi. Mutta ei kihlauksesta siitä huolimatta\nvielä sillä kertaa mitään virketty. Tunnustus tapahtui vasta seuraavana\nsunnuntaina. Silloin ei viini enää kihahtanut morsiamen päähän eikä\nsulhasen solmiolle tipahtanut mitään, vaikka hänen kätensä vieläkin\nvähän vapisi, kun hän vei nuoren parin menestykseksi tyhjennettävän\nvihreän valkoviinilasin huulilleen.\n\nNäin puhkesi lempi kukkaan nuoren Friedel Steyerin elämässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Frederiquelle tämä kukinta ei tuottanut onnen hedelmää.\n\nHänhän oli tottunut olemaan perheen keskipisteenä, sinä, jonka\ntahto kaiken määräsi, ja nyt ilmestyikin näköpiiriin toinen, jota\nhänen poikansa palvoi ja jonka hän ilmeisesti aikoi korottaa\nhallitsijattareksi taloon.\n\nTosin äiti jo aikaisemmin oli vaistonnut, että poika oli loitonnut\nhänestä, mutta hän ei ollut tahtonut uskoa eikä tunnustaa tätä\nhuomiotaan todeksi, vaan oli vakuutellut itselleenkin, että se oli\npelkkää kuvittelua.\n\nVähitellen se kuitenkin selvisi tosiasiaksi, ja Frederiquen mieli\nmyrtyi lopullisesti.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKaksi odotusvuotta oli kulunut loppuun, komeat häät oli pidetty\nmorsiamen langon ja sisaren huvilalla, ja elämä oli jo solunut arkisiin\nuomiinsa: Friedel Steyerin palkka oli kohonnut odotusten mukaan, ja\nensimmäinen lapsi oli tulossa.\n\nSitä myöten oli siis kaikki niin kuin olla piti.\n\nMutta Friedel Steyerin elämänuran unelma oli vielä toteutumatta.\nEikä ollut toistaiseksi tietoakaan hänen hartaan toiveensa\ntäyttymisestä. Sillä kun hän kerran — noin vain ohimennen ja aivan\nhuolettomasti — oli kysynyt johtajaltaan, eikö ollut tapana siirtää\nansioituneita maaseutukaupunkikonttorien virkailijoita pääkaupunkiin,\noli tämä vastannut varsin lyhyesti, ettei se ollut tapana. »Eikö\npoikkeustapauksissakaan?» Friedel oli udellut. Mutta siihen johtaja oli\nniin kuivasti ja pisteliäästi tokaissut, että »et kai vain sinä pidä\nitseäsi poikkeustapauksena», ettei tehnyt mieli jatkaa puhetta.\n\nKotitalossa oli tapahtunut sellainen muutos, että nuori pari nyt\nhallitsi samoja huoneita, joissa Frederique avioliittonsa aikoina oli\nemännöinyt, ja tuleva isoäiti oli jäänyt asumaan yksikseen pohjoispään\nkahta kamaria ja keittiötä, sillä Annakin oli jälleen saanut haltuunsa\nentisen valtakuntansa. Viimeksi mainittu asia olikin ainoa lohdullinen\ntässä Frederiquen elämänmuutoksessa, kun hänen Annan kautta silloin\ntällöin oli mahdollista saada ruokaan ja juomaan kohdistuva tahtonsa\ntäytetyksi — hän söi nimittäin ateriansa poikansa ja miniänsä pöydässä\n—, mutta toiselta puolen harmitti, kun näki, miten nurinkurisesti\nasioiden annettiin luistaa, eikä päässyt mitään sanomaan. Tunsi itsensä\ntarpeettomaksi, vieläpä rasitukseksikin. Ja se teki katkeraksi; toi\nmilloin kyyneleet, milloin vihan välkkeet silmiin.\n\nEivätkä kyyneleet enempää kuin välähtelytkään jääneet nuorelta rouvalta\nhuomaamatta. Niin kauan kuin Helena Sofia vielä oli täysissä voimissa,\npuri hän vain huultaan eikä virkkanut miehelleenkään mitään anopin\nasenteesta. Mutta sen mukaan kuin raskaudentila alkoi käydä hermoille\nja häiritä ruumiillisen hyvinvoinnin tasapainoa, kävi tilanne päivä\npäivältä yhä sietämättömämmäksi. Pian oli miniänkin vuoro itkeä ja\nsulkeutua sänkykamariin keskellä päivää.\n\nEräänä päivänä, kun Friedel pankista tullessaan huomasi vaimonsa\nitkusta punehtuneet silmät, kysyi hän, oliko Helena Sofialla jokin\nsuru, jota hän kantoi itsekseen, vai pelkäsikö hän sitä, mikä tulossa\noli.\n\n»Kuinka minä sitä pelkäisin? Ovathan sekä minun että sinunkin äitisi...»\n\nMutta siihen lause jäi kesken, ja itku nosti palan kurkkuun.\n\n»Nyt sinun täytyy sanoa minulle, mikä sinun oikeastaan on.»\n\nSilloin tuli tunnustus. Tosin Helena Sofia koetti käyttää varovaisia ja\nlieviä sanoja eikä suorastaan syyttänyt anoppiaan mistään. Mutta siitä\nhuolimatta Friedel, joka tunsi äitinsä, ymmärsi vaimonsa järkytyksen ja\narvasi täydelleen sen syyn.\n\nHän meni suoraapäätä äitinsä puolelle, meni, vaikka Helena Sofia pyysi\nja rukoili, ettei hän sitä tekisi. (Sisimmässään miniä kuitenkin tunsi\nvähän voitonriemun tapaista iloa siitä, että anoppi oman poikansakin\nmielestä oli ansainnut nuhteet.) Lähes tunnin ajan Friedel Steyer\nviipyi äitinsä luona, suljettujen ovien takana, ja kun hän sieltä\nvihdoin tuli, tuli hän yksin ilmoittaen, ettei äiti sinä päivänä tullut\naterialle.\n\nSiitä Helena Sofia tuli aivan onnettomaksi:\n\n»Friedel, Friedel, mitä sinä olet tehnyt...?»\n\n»Olen tehnyt velvollisuuteni.»\n\n»Mutta hän on sinun äitisi.»\n\n»Sinä minun vaimoni.»\n\n»Lasten pitää olla kuuliaisia vanhemmilleen.»\n\n»Heidän pitää jättää isänsä ja äitinsä, kun he perustavat oman kodin.»\n\n»Se on kauheaa.»\n\n»Ei se ole kauheaa, korkeintaan kovaa... aluksi, mutta välttämätöntä,\nluonnonlaki. Vanhemmat vain unohtavat, että he itse omalta kohdaltaan\naikoinaan ovat tehneet aivan samalla tavalla. Kun sanotaan, että\näidinrakkaus on epäitsekästä, kaunistellaan tosiasiaa. Se on aivan yhtä\nitsekästä, toisinaan paljon itsekkäämpääkin kuin muukin rakkaus.»\n\nHe söivät ensimmäistä kertaa päivällistä kahden sen jälkeen kuin\nolivat omaan kotiinsa muuttaneet. Kuinka usein Helena Sofia olikaan\ntoivonut sitä päivää ja kuvitellut, kuinka ihanaa olisi istua pöydässä\nkahdenkesken ja jutella vapaasti kaikista asioista kolmannen kuulematta\nja sekaantumatta puheeseen! Mutta nyt, kun tämä toivo vihdoinkin oli\ntoteutunut, esti alakuloisuus kuvitelman toteutumasta. Friedel istui\nankaran ja suuttuneen näköisenä eikä voinut puhua muusta kuin äitinsä\nitsekkyydestä ja sitten taas vaieta. Ja Helena Sofia oli tuntevinaan\nonnettomuuden uhkan heidän päittensä päällä eikä uskaltanut ruveta\npuhumaan »heidän omista asioistaan». Näin tämä kiihkeästi odotettu\nonnen ateria muuttui katkeraksi pettymykseksi. Kun Anna tuli tuomaan\njälkiruokaa pöytään, oli Helena Sofian ponnistettava kaikki voimansa\npidättääkseen kyyneleitä puhkeamasta silmistään.\n\nMutta sen päivän jälkeen Helena Sofia sai olla rauhassa. Frederique\ntuli nimittäin vain aterialle ja meni taas heti niiden päätyttyä, ellei\nhäntä nimenomaan pyydetty jäämään. Eikä häntä usein pyydetty, koska\nhän keitti itse kahvinsakin ja joi sen milloin yksikseen, milloin taas\nrouva Strandengin kanssa, joka nyt entistä vapaammin kävi kapteenskan\nluona.\n\nEi ollut kuitenkaan anoppi ainoa pettymys, minkä Helena Sofia oli\nkokenut. Oli muitakin. Oikeastaan koko avioliitto oli osoittautunut\npaljon arkisemmaksi asiaksi kuin miksi arat tyttöhaaveet sen olivat\nmaalailleet. Enimmäkseen se oli vain käytännöllistä jokapäiväisyyttä,\njosta sadun hohde oli sangen kaukana, ja vain joskus pilkahti siihen\nsellainenkin päivänsäde, joka saattoi kullata jonkun häipyvän\nhetken sunnuntaiseksi, sadunomaiseksi... Aluksi tämä pettymys oli\nkauhistuttanut. Mutta sen jälkeen kuin lapsen tulo oli varmistunut,\nolivat ajatukset ja unelmat saaneet aivan uudet suunnat, jotka jälleen\nasettivat olemassaolon sovittavaan valoon.\n\nHelena Sofia saattoi istua tuntikausia sänkykamarin ikkunassa haaveillen\ntulevaisuutta. Jos se oli poika — ja poikahan se tietysti oli! — näki\nhän lapsensa komeana nuorena miehenä, jolle maailma oli avoinna.\nTavallisesti hän kuvitteli hänet upseeriksi, solakaksi, pitkäksi,\nkilisevin kannuksin ja kultaisin kaluunoin... Mutta toisinaan myös\nylioppilaaksi — kuitenkin silloinkin pitkäksi, soreavartiseksi,\ntummatukkaiseksi ja palavasilmäiseksi... Kumpaisessakin tapauksessa\nmaailmanvalloittajaksi, edellisessä miekalla ja sotilaallisella\netevyydellä, jälkimmäisessä runoilijana ja nerona, jonka mustia\nkiharoita jo nuorena _poeta laureatuksen_ seppele kruunasi...\n\nMistä lieneekään Helena Sofia saanut niin syvän kunnioituksen runoutta\nkohtaan, jota hän ei itse pienimmässäkään määrässä harrastanut, koska\nei sitä ymmärtänyt. Kenties siitä, että jo nuorena tyttönä oli ihaillut\nJ.J. Wecksellin kuvaa ja liikuttunut kyyneliin hänen järkyttävästä\nrunoilijatarinastaan. (Samanlainen kohtalo ei tietenkään saanut eikä\nvoinut tulla _hänen_ poikansa osaksi, vaikka hänestä yhtä suuri\nrunoilija tulikin.)\n\nUpseeriunelman alkuperän Helena Sofia sitä vastoin tiesi varmasti,\nvaikka vain kahdenkesken itsensä kanssa (ja silloinkin punastuen)\ntunnusti, mistä se juonti juurensa. Nuoruuden ihastuksesta.\nEnsimmäisestä, vielä haparoivan epävarmasta, mutta sitä aidommasta.\nSen kohteena oli ollut rakuunaupseeri, erään tyttöystävän veli, joka\noli tullut joulua viettämään äitinsä ja sisarensa luo Helsinkiin\nja kerran vienyt sisarensa kera Helena Sofiankin helppotajuiseen\nkonserttiin Seurahuoneeseen ja tarjonnut suklaata kermavaahdon\nkanssa ja olisi vielä tarjonnut sherrycoblerinkin, jonka itse oli\nolkipillillä nauttinut, mutta Helena Sofia ei ollut tahtonut (taikka\noikeammin: ei ollut uskaltanut, kun pelkäsi, ettei osannut kyllin\nsirosti ja äänettömästi olkipilliä käytellä). Komea mies! Helena\nSofian tyttöihanteen mukainen. Niin kaunis, ettei sitä tahtonut\nvoida uskoa todeksi. Univormun ruumiinmukainen syrtuutti, joka oli\nulottunut sinisten housujen polviin asti, oli tehnyt täydellisen\nsolakan vartalon, jonka hartiain miehekkyyttä kiiltävät olkaimet olivat\nsopivasti korostaneet. Oi, miten ylpeä Helena Sofia olikaan ollut\nastuessaan hänen rinnallaan saliin! Oli onneksi sattunut hänelläkin\nolemaan sievä leninki, viininpunainen ja hameessa hienot pliseeraukset.\nMutta kun Kajanus oli kumartanut kiitostaan tuloaploodista, oli\nkornetti kumartunut naistensa puoleen ja hienosti hymyillen kysynyt,\nolivatko nämä ennen nähneet Kristusta hännystakissa. Mutta siitä\nei Helena Sofia ollut pitänyt, ja kavaljeeri oli huomannut hänen\notsansa pienet pystysuorat rypyt mustien silmäkulmien yläpuolella ja\nkiirehtinyt selittämään: »Hyvä neiti Lavander, teidän madonnankatseenne\nsaa yksin syntisenkin ihmisen pakostakin ajattelemaan raamatullisia\nasioita». Vaikkei olisi pitänyt Helena Sofian siitäkään lauseesta\npitää, ei hän ollut voinut mitään sille, että se oli miellyttänyt\nhäntä niin suuresti, että hänen oli täytynyt heti kotiin tullessaan\nmennä suoraapäätä peilin eteen katsomaan, oliko hänellä todellakin\nmadonnankatse. Ja olihan se. Ei hän mahtanut sille mitään, ei voinut\nitsekään ilmeistä tosiasiaa kieltää. Ja siitä hän oli ollut hyvin\niloinen. Vielä muutamia kertoja sen konsertin jälkeen hän oli tavannut\nkornetin — kerrankin he olivat kävelleet Espiksen kahdenkesken\nkahteen kertaan edestakaisin — ja huomannut selvästi, ettei tämä\nollut muuttanut mieltään hänen katseensa madonnamaisuudesta. Mutta\nsitten upseeri oli matkustanut rykmenttiinsä ja siihen satu oli\nloppunut. Yksinäisinä iltahetkinään, vieläpä toisinaan korkealla\nkonttorituolillaankin, oli Helena Sofia monesti yllättänyt itsensä\nikävöimästä kornettiaan ja näkemästä hänestä suloisia, kainoja\ntyttöunia... Mutta vähitellen tietysti ikävä oli haihtunut ja unetkin\nkäyneet yhä epäselvemmiksi. Joskus oli sentään kuume noussut, kun\nsisaren välityksellä oli tullut terveisiä. Sitten kornetti oli mennyt\nkihloihin rikkaan kauppiaan tyttären kanssa, mitä lieneekään ollut\nvenäläistä sukuperää, ja kuuleman mukaan lihava ja komea. Ja silloin\nHelena Sofia oli ymmärtänyt, että satu hänen kohdaltaan oli katkennut\nköyhyyden tähden. Upseerielämä ei ollut tanssia ruusuilla, ellei okaita\nvoinut katkaista kultasaksilla. Hänen laistensa konttorityttöjen ei\nollut kurkotettava korkeisiin kuusiin — he kapsahtivat kuitenkin aina\nvain vaatimattomiin katajiin.\n\nJa Friedel Steyer oli sittenkin katajaksi sangen kunnioitettava...\n\nHelena Sofian lohdutellessa itseään tällaisilla haaveiluilla lohdutti\nFrederique itseään uudella uskonnollisella harrastuksella.\n\nHovineuvoksetar Strandeng oli eräänä iltana saanut hänet mukaansa\nvapaakirkollisten rukoushuoneeseen, jossa oli saarnannut nuori ja\npunaposkinen saarnaaja, nimeltä David Davidsson, joka varsin suuressa\nherättäjän maineessa eritoten tietyn ikärajan ylitse astuneiden\nneitojen ja leskien piireissä. Eikä ollut Frederiquekään kauan\nkuunnellut nuorekasta ja koreakukkaista julistusta, niin jo oli saanut\npiston omaantuntoonsa. Ei tosin vielä sen kipeämmin kirvelevää kuin\nneulankärjen osuma, mutta se oli kuitenkin riittävä mielenkiinnon\nherättämiseksi saarnamiehen huulten hunajaan ja poskien punaan.\n»Kokouksen» jälkeen oli ollut kahvitarjoilu sivuhuoneessa, ja siellä\noli Frederique päässyt osalliseksi persoonallisesta tuttavuudesta, mikä\nyhä oli hänen mielenkiintoaan vahvistanut. Silmiinpistävän selvästi\noli myös David Davidsson puolestaan osoittanut, että hän pani suuren\narvon kapteenskan käynnille ja toivoi saavansa hänestä lampaan omaan\nlaumaansa, ehkäpä oikein kellokkaan, joka johti muun lauman kulkua\npaimenen perässä.\n\nJa niin tapahtuikin, ettei David Davidsson ollut turhia toivonut.\n\nJoka sunnuntai ja joka keskiviikkoilta nähtiin siitä lähtien\netupenkissä Frederique Steyer hartaana kuuntelemassa, niin hartaana,\nettä voi sanoa hänen suorastaan poimineen jokaisen sanan, joka\nDavidin sangen täyteläisiltä ja pehmeästi kosteilta huulilta vierähti\nheleän ja hiukan makean saarnaäänen kannattamana salin täyttävän\nsanankuulijakunnan joukkoon. Eikä siinä kyllin. Frederique, joka\ntoistakymmentä vuotta oli ollut merimieslähetyksen ompeluseuran sieluna\nja johtavana voimana, erosi siitä aivan odottamatta perustaakseen\nvapaakirkollisen ompeluseuran ja ryhtyäkseen sen sieluksi ja johtavaksi\nvoimaksi.\n\nKun joku kapteeninleski ihmetteli Frederiquelle hänen äkillistä\nmielenmuutostaan ja työalan vaihtoaan, vastasi tämä:\n\n»Mikä on merimieslähetys nykyään? Hengetön virasto, joka hankkii\npapeille leipäpaikkoja, yhtä hengetön ja virallisen muodollinen kuin\nmeidän valtionkirkkomme ja sen niin sanotut sielunpaimenet, joiden\npääharrastuksena on lihavien kymmenysten kokoaminen ja sen tulen\nsammuttaminen, jonka elävä uskonto ja oikea Jeesuksen seuraaminen\nsieluihin sytyttää. Tulisitpa kerran meidän ompeluseuraamme, niin\nnäkisit, minkä palon hehkuva henki aikaansaa. Kun meidän ommellessamme\nDavid Davidsson kauniilla äänellään lukee valittuja kohtia omasta\nsaarnakirjastaan, joka toivottavasti kohta saadaan painostakin\nilmestymään, tai jonkun muun suuren ja väkevän hengen miehen teoksesta,\nja kun hän sitten höyryävien ja hyvälle tuoksuvien kahvikuppiemme\n— me käytämme siellä meidän ompeluseurassamme mainiota Javan ja\nLaguaran sekoitusta emmekä pane joukkoon papuakaan Rioa, jolla siellä\nmerimieslähetyksessä kahvi kerrassaan pilataan —, niin, kun paimenemme\npuhuu sydämeen käypiä sanojaan, niin pitää olla kivi sydämenä, ellei\nsiihen saarnaan sula.»\n\nTietysti yhteiset asiat ja puuhat lähensivät seurakunnan etevimmän\nnaisjäsenen sen paimeneen, eikä viipynytkään kauan, ennen kuin David\nDavidsson alkoi ilmestyä kolmanneksi kahvinjuojaksi Frederique\nSteyerin kamariin. Ja kun hän punaposkisena ja valkohampaisena ja\nsinisilmäisenä istui sohvassa hovineuvoksettaren vieressä ja vei kupin\nhuulilleen matkimattoman sirolla kädenliikkeellä, pikkusormi suoraksi\nilmaan ojennettuna, täytti Frederiquen (Davidsson äänsi kyllä nimen:\nFrederikuu, mutta ei sekään asiaa muuttanut) varsin autuas onnentunne.\nHänestä tuntui, että elämä taas oli saanut tarkoituksen ja oli\nelämisen arvoista. Ja kun hän se tunne rinnassaan tarkemmin katseli\nDavid Davidssonia — eikä hän sitä aivan harvoin tehnyt — löysi hän\nsaarnamiehestä piirteitä, jotka muistuttivat yksin Carl Saxaakin...\nTietysti kuitenkin vain sillä tavoin, että Davidssonin punaposkinen\nvaloisuus edusti saman miehisyyden lempeätä evankeliumia, jonka\nsynkeätä lakia mustakulmaisen Lentävän Hollantilaisen oli katsottava\nedustaneen. Mutta kun Frederique nyt vanhojen päiviensä viileydessä\nvertasi toisiinsa lakia ja evankeliumia, löysi hän jälkimmäisen\nläsnäolosta lohdullisempaa tyydytystä kuin edellisen muistosta.\n\nFriedel ei sietänyt Davidssonin laupeaa olemusta, jota hän ei ollut\nvoinut välttää, kun oli pari kertaa sattunut pahaa aavistamatta\ntulemaan äitinsä luo parahiksi kahvitarjoilulle. Ja kun Friedel\nSteyerin tapoihin ei kuulunut pistää vaatimattomintakaan kynttilää\nvakan alle, ei hän jättänyt äitiäkään epätietoiseksi siitä, mitä\najatteli lohduttajasta. »Laupea lammas», hän sanoi, »laiska loinen,\njoka on keksinyt mukavan elinkeinon... Sivelee sanansa siirapilla ja\nvaluttaa huuliltaan hunajaa tahmeaksi balsamiksi vanhojen sydänten\nhaavoihin, jotka eivät enää kestä väkevämpää rakkautta.» On aivan\nymmärrettävää, että Frederique kauhistui näin armottomia sanoja,\nsitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tulivat hänen oman ja ainoan lapsensa\nsuusta. Mutta hän vakuutti heti itselleen, etteivät ne olleet itsestään\nhänen poikansa huulille tulleet, vaan olivat olleet säkissä ennen\npussiin pääsyä. Ja säkki oli tietysti miniä — »johan tuo on aivan\nsäkin näköinenkin», eksyi anoppi kaiken naisellisuutensa unohtaen\najattelemaan — sillä hän oli kerta kaikkiaan kaiken pahan alku\nperheessä.\n\nFrederique erehtyi kuitenkin pahasti. Helena Sofialla oli nyt muuta\najattelemista. Ja sitä paitsi hän oli sangen tyytyväinen anopin uuteen\nharrastukseen, joka antoi hänen jäädä huomioitten ja huomautusten\nulkopuolelle. Tosin Davidsson Helena Sofiankin mielestä oli tympäisevän\nmakean näköinen, mutta hän oli jo oppinut sen, ettei koiraa ole\nkarvoihin katsominen, eikä pukenut mielipiteitään sanoihin. Ei\nedes silloin, kun Friedel ivasi Davidssonia ja teki pilaa äitinsä\nihastuksesta punaposkiseen maitopartaan, Helena Sofia sanonut mitään,\nvaan ajatteli, että hänellehän oli aivan yhdentekevää, minkälainen\nukkosenjohdatin oli, kun se vain virkansa toimitti.\n\nMutta Frederiquen ihastus oli vilpitön ja suuri. Davidsson oli tuonut\nhänen elämäänsä sellaisen hurmion, jollaista siinä ei ollut aikaisemmin\nollut, ja se oli sitäkin täydellisempi, kun sydämen onni taivaallisessa\nnäkökulmassa aateloitui sielun autuudeksi. Jos Frederiquellä olisi\nollut mahdollisuuksia, olisi hän varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin\nDavidssonin maallisenkin aseman parantamiseksi, se kun oli niin heikko,\nettä saarnaaja parka oli kahdesta paikasta karkotettu maksamattoman\nvuokran takia, ennen kuin hänelle vihdoin oli saatu hankituksi\nvakinainen asunto erään sellaisen uskonsisaren talosta, että siellä\npitkämielisyys kesti kaikki ne koetukset, jotka johtuivat liian pienten\nkolehtien ja niukkojen rakkaudenlahjojen rajoittamista saarnatuloista.\nMutta Frederiquellähän ei ollut edes niitä mahdollisuuksia, joita\noli puheena olevalla uskonsisarella, joka ilomielin saattoi antaa\nuhrilahjansa, kun tiesi kuitenkin loppujen lopuksi vuokrana saavansa\nrahat takaisin. Niin rajoittui Frederiquen osuus Davidssonin\nelämänpolun tasoittamisessa kahvi- ja teetarjoiluun (runsaan leivän,\nusein maukkaitten voileipienkin kanssa) ja siihen puuhakkaaseen\ntoimintaan seurakunnan asioissa, jolla hän todisti uskollisuuttaan\nsielunpaimenta kohtaan, minkä uskollisuuden hän, kuten moni muukin\nhänen kehitysasteensa saavuttanut nainen, käsitti ja käsitytti uskoksi.\n\nJa tällainen käsitys oli epäilemättä onneksi sekä Frederiquelle että\nDavidssonille.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHelena Sofian ensimmäisestä lapsesta ei tullutkaan poikaa, vaan alun\nneljättä kiloa painava tyttö.\n\nJa tytöstä tuli isän kultasilmä ja äidin kaikki kaikessa, vaikka\nhänen sukupuolensa aluksi tuottikin pienen pettymyksen. Kuta\nyksilöllisemmiksi tuon pienen käärön piirteet alkoivat muodostua, sitä\nrakkaammaksi kävi avuton olento äidille ja sitä määrätietoisemmiksi\nkävivät äidin unelmat lapsen tulevaisuudesta. Hieno ja ylhäinen hänestä\npiti tulla, sileää piti hänen taipaleensa olla, silkin piti kahista\nhänen ympärillään ja palvelijain kumartaa syvään — yksin Annankin —,\nkun hän ohitse kulki. »Prinsessa Tähtisilmä... ja ehkäpä hyvinkin\nhänen komeutensa huomasi joku ruhtinas, ainakin kreivi...» Ja jo näki\nHelena Sofia kätkyessä makaavan punakasvoisen pienokaisensa, jonka\nrypyt eivät vielä olleet ehtineet siloittua, säteilevänä morsiamena,\nmyrttikruunun asemesta kultakruunu päässä ja monen metrin pituinen\nkiiltävä silkkilaahustin perässään, kun hän kulki kirkon pääkäytävää\nkohti alttaria urkujen salaperäisesti humistessa juhlallista hymnin\nsäveltä...\n\nKun tytär ristittiin, annettiin hänelle Helena Sofian vaatimuksesta\nnimeksi Margherita, sen eteen kun sopi arvonimeksi kreivitär, vieläpä\nruhtinatarkin.\n\nOli Friedelkin kiintynyt pikku tyttöönsä, mutta silti hän toivoi\nitselleen poikaa nimensä perijäksi ja sukunsa jatkajaksi. Se oli\nhänelle, kuten niin monelle muullekin huomaamattomuudessa ahertavalle\nmiehelle, jonkinlainen kunnia-asia: vaikkei Steyerin nimi erityisen\nloistava ollutkaan, piti sen kuitenkin jäädä elämään.\n\nMyöskin Frederiquen lähensi poikansa perheeseen lapsen hänessä\nherättämä isoäidin ylpeys. Ainoa nöyryytys tässä ylpeydessä oli se,\nettei Davidsson kelvannut kastetta toimittamaan, vaan sitä varten oli\nturvauduttava valtiokirkon pappiin. Mutta Frederique korjasi tämän\nilmeisen vääryyden sillä, että pyysi ja tietysti saikin Davidssonin\nristiäispäivän iltakokouksessa pitämään esirukouksen äsken kastetun\npuolesta, sillä hän uskoi, että oikeassa hengessä ja oikean miehen\nsuussa pidetty esirukous oli omansa oikaisemaan vääränkin profeetan\ntoimitukset.\n\nMutta Friedelin pojan saamisen kaipuu sai aikaan sen, että Margherita\njo vuoden perästä sai sisaren.\n\nTällä kertaa tyttö painoi puolta kiloa vähemmän kuin edellisellä\nkerralla ja sai nimen Marianne, koska hänestäkin tietysti piti tulla\nhieno nainen, vähintään paronitar.\n\nMutta sitten kului kokonaista kolme vuotta, ennen kuin kolmas\ntytär syntyi. Ja hänen nimekseen tuli Eleonora, sillä sinä vuonna\npuhuttiin sanomalehdessä paljon Eleonora Dusesta ja Helena Sofia luki\ntarkkaan lehdet, kun ei kielen takia voinut lukea Cooperin teoksia,\njotka, kuten tiedämme, muodostivat talon perintökirjaston. Ei hän\nkuitenkaan hetkeäkään toivonut tyttärestään näyttelijätärtä, sillä\nkuuluisakin taiteilija oli kuitenkin aina taiteilija ja sellaisena\nenemmän tai vähemmän epäilyttävä olento niin siveellisessä kuin\nyhteiskunnallisessakin merkityksessä, mutta nimi oli vain nimenä\niskeytynyt hänen muistiinsa. Ja se sopi käytettäväksi sitäkin paremmin,\nkun ei peräkkäisistä lapsivuoteistaan lopen väsynyt äiti enää jaksanut\nnuorimmalleen unelmoida edes määrättyä tulevaisuutta, vaan oli\npakotettu jättämään sen asian täydellisesti kohtalon huomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten kuluivat vuodet ja lapset kasvoivat iässä ja vähin\nviisaudessakin.\n\nMutta Friedel Steyer ei unohtanut unelmaansa perheensä lisäytyessäkään,\nvaan piti luonteelleen ominaisella itsepintaisuudella kiinni\nsuunnitelmastaan, jonka toteutumiseen hän kaikista vastuksista\nhuolimatta luotti yhtä vuorenvankalla uskolla kuin hänen äitinsä\naikoinaan oli luottanut punaposkisen Davidssonin julistukseen.\n\nSillä vähän ennen Frederiquen kolmannen lapsenlapsen syntymistä\noli Davidsson raukka menettänyt niin täydellisesti uskollisten\nseurakuntalaistensa luottamuksen, että hänen oli täytynyt muuttaa\nmuille markkinoille (ja kuuluikin jo sangen huomattavalla menestyksellä\nnyt kylvävän ympärilleen herätyksen siemeniä jossakin Itä-Suomessa).\nSaarnaaja oli nimittäin sattunut rakastumaan kuvernöörin sisäkköön,\nmikä tuskin sinänsä olisi ollut aivan anteeksiantamatonta, vaikka\nkaikkein ankarimmat seurakuntalaiset kyllä pitivät jo sitäkin\nluvattoman hedelmän maistelemisena, arvellen palvelijattaren — olkoonpa\nvaikka kuvernöörin — sopimattomaksi saarnamiehen morsiameksi. Mutta\nlopullinen romahdus tapahtui kuitenkin vasta, kun tämän maallisen\nrakkauden peräti inhimillinen luonne paljastui esikoisen syntyessä\nkuuden kuukauden ennätysajassa. Ja kun ei papinkaan kohdalta voitu\nmuuttaa enempää luonnon kuin Mooseksen lakia, lankesi tuomio armotta.\n\nOli luonnollista, että Frederiqueä tämä tapaus järkytti varsin\nväkevästi. Ja kun vielä Friedelillä oli sydäntä koettaa lohdutella\näitiään sillä raamatun sanalla, joka vakuuttaa, että parempi on naida\nkuin palaa, niin huudahti Frederique, että pitää toki opettajan ja\nsielunpaimenen tietää naida aikanaan eikä kokonaista kolmea kuukautta\nliian myöhään.\n\n(Kun seurakuntalaisten tuomio jo oli langennut ja Frederique etunenässä\noli vaatinut Davidssonin lähtöä paikkakunnalta, tuli kyllä ilmi —\nsen pitkämielisen uskonsisaren välityksellä, jonka luona saarnaaja\nvielä naimisiin mentyäänkin oli saanut asua — eräs lieventävä\nasianhaara: Davidsson ei muka ollut ajoissa saanut tietää, millä\nkannalla asiat olivat, vaan kuvernöörin Hilma oli salannut tilansa\nmahdollisimman kauan, saadakseen — kuten mainittu uskonsisar, ei ilman\nmustasukkaisuuteen vivahtavaa katkeruutta äänessään, väitti — sulhasen\nniin lujasti pauloihinsa, ettei peruutuminen enää ollut mahdollista,\nmutta tätä seikkaa, joka kenties aikanaan esitettynä olisi voinut\nsiirtää tuomion Davidssonin niskoilta Hilman niskoille, ei enää otettu\nhuomioon, kun uusi saarnamies — ja tällä kertaa varmuuden vuoksi jo\nvanhempi ja valmiiksi perheellinen — oli saatu jatkamaan Davidssonin\nkylvöä.)\n\nKaiken tämän tapahtuessa Friedel työskenteli kaikessa hiljaisuudessa,\nmutta sitä sitkeämmin oman suunnitelmansa toteuttamiseksi. Hän oli\ntehnyt työnsä pankissa, taikka oikeastaan molemmissa pankeissa, niin\nsuurella huolellisuudella ja tarkkuudella, että oli saavuttanut\nesimiestensä ehdottoman luottamuksen, vieläpä ihailunkin, mikä ilmeni\nmm. niistä kiittävistä lausunnoista, joita hänestä eri tilaisuuksissa\nannettiin. Eikä näitä lausuntoja jätetty vain tilapäisluontoisiksi\ntunnustuksiksi, vaan ne saatettiin laajempienkin piirien, kuten\njohtokuntien ja hallintoneuvostojen tietoon, mikä taas edesauttoi\nFriedel Steyerin pyrkimystä päämaaliin. Ensimmäinen kouraantuntuva\ntodistus oli johtajanpaikan tarjous läheiseen pikkukaupunkiin\nperustettavaan sivukonttoriin. Tarjous oli tietysti mairitteleva, ja\nFriedelin esimies ei osannut laata ihmettelemästä ehdokkaan kieltävää\nvastausta. Mutta Friedel Steyer laski itsekseen — ja arvatenkin aivan\noikein — että jos hän menee, on hänen jäätävä sinne loppuiäkseen, koska\npaikkakunta on niin pieni, ettei siellä millään tavalla voi saada\nhyvääkään työtä huomatuksi. Entisessä paikassa sitä vastoin kasvavat\nansiot korkoa virkavuosina siksi silmiinpistävällä tavalla, että niihin\nsopivan tilaisuuden tullen voi sopivalla tavalla vedota.\n\nJa tulikinhan se sopiva tilaisuus, kun sitä tarpeeksi kauan\nja kärsivällisesti oli odottanut. Tuli nimittäin pankin\nkeskusjohtokunnasta eräs jäsen tarkastuskäynnille, ja kun hänellekin\njohtaja lauloi apulaisensa ylistystä, minkä tarkastaja kirjojen ja\npaperien mallikelpoisuudesta itsekin totesi aiheelliseksi, niin\nhuomautti tämä, että siellä pääkonttorissakin tarvittaisiin Steyerin\ntapaista kamreeria, nykyinen kun oli vähän kivulloinen ja kaipasi\nrauhallisempaa paikkaa. Oli luonnollista, että tämä huomautus sytytti\ntulen Friedelin haaveitten tappuroihin. Mutta tietysti hän oli kyllin\nviisas salaamaan halunsa hehkun ja antoi vain sellaisen sanan pudota\nhuuliltaan, että kenties hän voisi ajatella muuttoa, jos pääkonttori\nhäntä todellakin tarvitsi, vaikka muutto luonnollisesti tuottaisikin\nerinäisiä vaikeuksia ja lisäkustannuksiakin.\n\n»Kustannuksethan kyllä ehkä voitaisiin jollakin tavoin järjestää»,\nvastasi siihen tarkastaja, »mutta ymmärränhän minä, että uusi\nympäristö ja paljon vaativammat olot ehkä arveluttavat sitä, joka on\npikkukaupungissa syntynyt ja koko elämänsä elänyt...»\n\nMutta se puhe ei ollut lainkaan Friedel Steyerin mieleen, joka paloi\npois pikkukaupungista juuri siksi, että se piti suurkaupunkia ainoana\nihmisarvon mukaisena asuinpaikkana. Ei hän kuitenkaan millään tavalla\nosoittanut mieltään, vaan sanoi aivan rauhallisesti:\n\n»En minä sitäkään ajatellut, sillä minulle on aivan yhdentekevää,\nminkälaisessa ympäristössä työni teen, vaan sitä, että minulla täällä\non oma talo, jonka olen isältäni perinyt, ja se on tietysti etu, joka\ntuloissa on otettava huomioon.»\n\n»Luonnollisesti», myönteli pääkaupunkilainen, »mutta otetaanhan\npalkassa kuitenkin huomioon helsinkiläisten vuokrien kalleus.»\n\nFriedel Steyer ajatteli itsekseen, että kyllä taisi olla huonoa sekin\nhuomioon ottaminen, sillä tiesihän hän liiankin hyvin, ettei pankeissa\najateltu muiden tuloja kuin johtajien ja osakkeenomistajien ja työvoima\nostettiin mahdollisimman huokealla, jotta tantiemit ja osingot\nsaatiin nousemaan. Mutta hän ajatteli tämän ajatuksensa hyvin hiljaa,\nkuten yleensä kaikki ne ajatukset, jotka saattoivat jollakin tavoin\nsisältää esimiesten ja isäntien arvostelua. Siksi hän vain nyökkäsi\nja antoi tarkastajan tulkita nyökkäyksensä miksi tahansa, vaikkapa\nmyöntymykseksi.\n\nViimeistä iltaa kaupungissa ollessaan oli tarkastaja kutsuttu\nillallisille paikallisen johtajan kotiin. Siellä oli muitakin\nvieraita, kauppaneuvoksia, konsuleita ja kaupungin pomoja, mutta\nmyös Friedel Steyer, joka tunsi arvonsa kasvavan, kuten aina\nollessaan viran ulkopuolella paikkakunnan silmäntekeväin parissa.\nHäntä mairitteli sanomattomasti joka kerta, kun joku mahtimies\nheitti hänelle vuorosanan, vaikkapa se sitten olisi koskenut vain\nilmaa, eikä hän lainkaan huomannut (taikka ei ollut huomaavinaan)\näänensävyn alentuvaisuutta, vaan kuvitteli sen aivan samanlaiseksi,\nyhtä arkiseksi ja huolettomaksi, kuin sen, jolla kauppaneuvokset ja\nkonsulit keskenäänkin juttelivat. Mutta kun illallisten aikana itse\nkeskusjohtokunnan jäsenkin osoitti hänelle sen huomion, että kohotti\nhäntä kohden punaviinilasinsa, ei hän voinut estää punaa nousemasta\nposkilleen. Eikö se nyt ollut varma merkki siitä, että hänestäkin tuli\npääkaupunkilainen? Ja niin lenteli hänen riemusta huumaantuneiden\naivojensa lävitse sellainenkin ylpeä ajatus, että luonnollisesti\npienessä maassa kaikki kyvyt keskitetään pääkaupunkiin, joka on asiain\nkeskus kaikilla elämän aloilla.\n\nSen illan jälkeen Friedel Steyer uneksi joka yö unelmansa\ntoteutumisesta ja odotti joka postissa kirjettä, jossa keskusjohtokunta\nkutsuisi hänet pääkonttorin kamreeriksi.\n\nKun hän iltaisin tuli sänkykamariin, josta tytöt jo olivat muuttaneet\nomaan lastenkamariin, mutta jossa vielä viipyi epämääräinen märkien\nlastenriepujen tuoksu niiltä vuosilta, joina siellä pienokaiset\nkapaloitiin, ummisti hän silmänsä riisuessaan vaatteita yltään,\nkuvitellakseen olevansa pääkaupunkilaisessa asunnossa, jossa oli\nsähkövalo, kylpyhuone ja muut mukavuudet, niin ettei tarvinnut\njuosta halki kaupungin saunaan eikä pakkasella kiivetä pihan perälle\nasialleen... Mutta selvemmin hän näki itsensä pääkaupunkilaisena\nsunnuntaikävelyllään, jotka hän mielellään suuntaisi kaupungin\nulkopuolelle. Silloin hän kuvitteli paenneensa katujen ihmisvilinää\nmaaseudun rauhaan, ja rauha tuntui vaihteen vuoksi sanomattoman\nihanalta sille, joka muka aret kaiket eli kuumeisimman elämän keskellä\nja meni minne tahansa aina joutui väkevästi sykkivien valtasuonten\nvirran reskelle...\n\nSellaisia unia Friedel Steyer näki omista unistaan.\n\nEi hän niistä kuitenkaan muille mitään virkkanut, ei edes vaimolleen.\nKerran hän vain oli Helena Sofialta kysynyt, mitä tämä sanoisi, jos\ntulisi muutto Helsinkiin. Mutta vaimo oli vain väsyneesti hymähtänyt,\nettä samahan oikeastaan oli, missä ihminen elinpäivänsä vietti ja\ntyönsä teki.\n\nNo, Helena Sofia olikin niin väsynyt. Oli ilmeisesti niin heikkoa\nlajia, että jo kolmas lapsivuode oli tehnyt lopun voimista. Sitä paitsi\noli ilmennyt jokin sisäinen vika, josta eivät lääkäritkään olleet\noikein selvillä — ehkäpä sitten pääkaupunkilaiset tiedemiehet senkin\nasian kykenisivät parantamaan ja tietysti kykenivätkin, niin että\nolihan jo siltäkin kannalta suotavaa, että muutto tuli mahdollisimman\npian.\n\nMutta vaikkei Helena Sofia ollutkaan sitä miehelleen tunnustanut, oli\ntuo pieni viittaus muuton mahdollisuuteen hänessäkin sytyttänyt uusien\nunelmien palon. Ei hän kuitenkaan tahtonut uneksia omaan laskuunsa,\nvaan tyttäriensä puolesta — ja tietysti unelmat olivat samoja haaveita,\njoita hän oli hautonut mielessään kahta vanhinta lastaan kapaloidessaan\nja nukutellessaan, niitä kahta, joilla olivat kreivittärille ja\nparonittarille sopivat nimet. Ja koska Helena Sofia ennen avioliittoaan\noli elänyt pääkaupungissa, osasi hän antaa unelmilleen varmemmat\nääriviivat ja välittömämmän paikallisvärin kuin Friedel, joka siellä\nvain kerran oli pikimmiltään pistäytynyt. Helena Sofia tunsi aivan\nselvästi sieraimissaan sataman kivihiilentuoksun, jota lehahteli\nSenaatintorille saakka, kun ihmiset seisoivat odottamassa morsiusparin\nja häävieraitten saapumista Nikolainkirkkoon; hän tunsi suntion\nkasvonpiirteet, kun tämä kumartaen piti ovea auki morsiamen astuessa\nisänsä käsivarressa kirkon kynnyksen ylitse; hän tunsi urkujen äänen,\nkun ne alkoivat soida Mendelsohnin häämarssia; ja vihdoin hän tunsi\nitsensä istumassa kuorissa kultaselustaisessa nojatuolissa vanhan\nkreivin vieressä... Entä sitten juhla-ateria Seurahuoneessa: pitkät\npöydät marmorijalustaisine kynttelikköineen, hohtavan valkoiset\npöytäliinat taustana tummanpunaisille Nizzan ruusuille ja kiiltävälle\nhopealle ja kimalteleville laseille... ja sitten tuo merkillisen\nkiihoittava ravintola-ilmanala, jota Helena Sofia ei milloinkaan ollut\ntuntenut niin hurmaavaksi kuin silloin, kun hän komean kornettinsa\nrinnalla oli astunut saliin. Mitähän kieltä vanha kreivitär puhui?\nSaattoihan hyvinkin olla ulkomaalainen. Ja entäpä jos sulhanen olikin\nruhtinas? Silloin olivat tietysti vihkiäiset sekä venäläisessä\nettä luterilaisessa kirkossa. Venäläisen kirkon kullankiillossa ja\npistävässä pyhän savun tuoksussa Helena Sofia oli ollut vain kerran\nja pää oli tullut kipeäksi, mutta koreaa ja juhlallista siellä\noli ollut, ja kun hän oli tullut ulos kirkosta, olivat kanuunat\npaukkuneet Rahapajan mäellä, sillä oli ollut pääsiäisyö. Ja niinpä\nkuvitteli hän mielessään, että kanuunat paukkuisivat silloinkin,\nkun hänen tyttärestään tulisi ruhtinatar. Tykkien juhlallinen jyske\ntuntui jollakin tavoin sovittavan sitä seikkaa, että vihkiminen\nsuoritettiin hospodi pamiiluita hokien ja kitkerässä savussa eikä\nsuorasukaisen luterilaisen kaavan mukaan ja aivan mutkattomasti Herran\nsiunausta rukoillen. Helena Sofia vaistosi nimittäin koruttoman\nyksinkertaisessa sielussaan, että savuun ja kultaan ja koreihin\npyhimystenkuviin ja niiden edessä palaviin pienoiskynttilöihin\nsisältyi pakanallista taikauskoa, joka ei ollut sopusoinnussa kymmenen\nkäskyn kanssa, ja niitä Helena Sofiakin tahtoi noudattaa, vaikk'ei\nollutkaan erityisen uskonnollinen muulloin kuin ylimaallista apua\nkaivatessaan ja vaikka joskus oli pistäytynyt povarinkin luona, kun\noli sattunut saamaan luotettavan tulevaisuudenkatsojan osoitteen.\nMutta joka tapauksessa hän tahtoi olla oikeaoppinen luterilainen,\nkoska muuta tietä ei hänen vakaumuksensa mukaan taivaaseen ollut.\nSiksi oli välttämätön kanuunain pauke, joka ikäänkuin teki tyhjäksi\nvihkimismuotojen harhaoppiset menot. Ja kuitenkin tiesi hän anoppinsa\npitävän miniäänsä nimikristittynä — oli Frederique sen kerran sanonut\nhänelle vasten kasvojakin. Niinkuin muka hän itse olisi muuta.\nTiesihän sen jo siitäkin, ettei enää käynyt läheskään joka kokouksessa\nvapaakirkollisten rukoushuoneessa ja oli jo jättänyt ompeluseurankin\nomiin hoteisiinsa, kun ei makeaäänistä ja punaposkista Davidssonia enää\nollut, vaan oli tyydyttävä kuivakiskoisen Fredrikssonin peltiääniseen\npostillanlukemiseen; kertoivat sitä paitsi kahvinkin siellä\nhuonontuneen, olivat tietysti ruvenneet panemaan joukkoon halpaa Rioa...\n\nMutta Helena Sofia uneksi eteenpäin... Saattaisihan olla, että vielä\nvanhoilla päivillään joutui johonkin palatsiinkin, komeaan ja suureen,\nsellaiseen, jollaisista täti Svedelius hyvällä tuulella ollessaan oli\nhänellekin kertonut Nevan kauniitten ja hienojen rantakatujen vierillä\nolevan... Siellä vain istuisi ja antaisi lakeijojen ja kamarineitojen\npalvella itseään ja joskus ottaisi sitten kansallispukuiselta,\nkorkeapoviselta imettäjältä lapsenlapsensa syliinsä vähäksi aikaa...\nJoka päivä ajettaisiin myös pienelle ajelulle, talvisaikaan kahden\nkorskuvan orlovilaisen vetämässä ja sinisen verkon suojaamassa\nkasanilaisessa reessä, jonka pukilla istuva parrakas ajomies olisi\nlihotettu mahtavaksi kuin talo, kesällä taas keveästi kumipyörillään\nNevskin puupermantoa liukuvissa rattaissa. Ja aina väliin\npysähdyttäisiin jonkin loistomyymälän eteen ja sieltä rientäisi syvään\nkumartava kauppapalvelija auttamaan alas ajopeleistä... Kun sitten\ntultaisiin kotiin, olisikin aika pukeutua silkkiin, mustaan tai\nharmaaseen, päivällistä varten, joka tarjottaisiin yhtä juhlallisesti,\nolipa läsnä vieraita tai vain kotiväki koolla. Miltähän mahtoikaan\nmaistua kaviaari ja sampanja? Ehkäpä joskus näkisi jossakin sen\nkornetinkin, niin, johan se taitaisi olla ratsumestari, jotta voisi\nkutsua sen käymään tervehtimässä. Silloin saisi polvihousuinen ja\nvalkovanttuinen lakeija tuoda punaiseen kabinettiin sherrycoblerin\nhopeatarjottimella... Olisi se vähän toisenlaista elämää kuin tämä\nnykyinen, joka oli yhtä samaa päivästä päivään, työn tekemistä ja\nsäästämistä ja sellaista hiljaista nuhjustamista, jolle oli vaikea\nkeksiä mitään muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin lasten saaminen\ntäysikasvuisiksi ja sitten avioliiton avulla toisenlaisiin oloihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEiväthän Steyerit ottaneet osaa siihenkään seuraelämään, jota\npikkukaupungin oloissa oli. Ei ollut varaa. Eikä vähäpätöisen\npankinvirkailijan olisi sopinut, jos varatkin olisivat sallineet,\nseurustella muiden kuin vertaistensa kanssa. Oikeastaan olivat\nSvedeliukset ainoat — serkutkin olivat jo täysikasvuisten kirjoissa\n— jotka heillä kävivät ja joiden luona he kävivät, ja sitten oli\nvielä muutama nuorempi rouva, joka joskus pistäytyi kahvilla ja jonka\nluona Helena Sofiakin vuorostaan jonkin kerran vuodessa kävi. Mutta\nsiihen seurustelu supistui — lukuun ottamatta tietysti pankinjohtajan\nvuotuista loppiaispäivällistä, johon Helena Sofia aina meni hyvin\nväkinäisesti, koska tunsi olevansa siellä ikäänkuin armosta ja\nnauttimassa hyväntekeväisyyttä — sillä iltamiin ja tanssitilaisuuksiin,\njoihin he avioliittonsa ensi aikoina joskus olivat ottaneet osaa, eivät\nhe esikoisen maailmaantulon käytyä silmiinpistäväksi tosiasiaksi enää\nolleet menneet. Vain konserteissa Friedel vieläkin kävi silloin, kun\nniitä oli, pari kolme kertaa vuodessa, mutta Helena Sofia ei välittänyt\nenää niistäkään. Oli niin vaivatonta, kun ei missään näyttäytynyt, ei\ntarvinnut vaatteitakaan, jotka veivät paljon rahaa, ja sitä paitsi\nkolme lasta vaati äidiltä, joka ne yksin hoiti, sekä aikaa että\nvoimia, joita viimeksimainittuja Helena Sofialla ei liikoja ollut. Oli\nnimittäin hänestä itsestäänkin tuntunut, että häneltä veto oli ollut\nlopussa, niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin, mutta nyt oli taas\nelämänhalu ikäänkuin herännyt ja sen mukana ruumiillinenkin vointi\nvähän parantunut.\n\nMistä se johtui? Siitäkö, että lapset alkoivat varttua ja ihmistyä,\nniin että heistä jo saattoi olla seuraakin eikä vain vaivaa ja\nvastuksia? Vai siitäkö, että Friedel oli tullut maininneeksi tuon\nHelsinkiin muuton mahdollisuuden? Sillä vaikka asia olikin aivan\nohimennen sanottu, tiesi Helena Sofia, ettei hänen miehensä olisi\nniinkään paljon siitä virkahtanut, ellei siinä asiallista pohjaa olisi\nollut. Oh, hän tunsi Friedelin! Haaveet ja haihattelut olivat hänelle\nolemattomia. Järkevä, järkevä... ja aina vain järkevä! Oli niin paljon\ntuota huudettua järkevyyttä, että se toisinaan oli ollut tehdä Helena\nSofiasta aivan onnettoman, se kun oli säälittä repinyt siekaleiksi\nnekin vähäiset alkuaikojen haaveet, joita hän oli kehdannut (ja\nuskaltanut) asialliselle miehelleen välähdyttää.\n\nNiin, haaveet ja unelmat! Siinä sitä oltiin. Juuri ne, tietenkin,\nolivat tuoneet Helena Sofialle uutta elinvoimaa. Eihän ihminen\nelänyt pelkästään nykyhetken todellisuudesta, vaan hänellä täytyi\nolla tuulentupansa, jotka kohottivat mielen maasta. Se oli aivan\nluonnollista ja luonnonmukaista. Sanoihan sitä paitsi raamattukin,\nettei ihminen elänyt pelkästään leivästä... Niin, mitä se oikeastaan\nsanoikaan? Kas vain, eikö hän ollutkin sitä unohtanut. Mitähän anoppi\nsanoisi taas, jos tietäisi, ettei miniä niinkään tavallista raamatun\nsanaa muistanut? »Nimikristitty», tietysti. Mutta vähät siitä!\nHänellä oli unelmansa. Ja niin hän taas sulki silmänsä ja siirtyi\nkuvitteluissaan palatsiin sinne Fontankalle. (Kas, kun olikin täti\nSvedeliuksen kertomuksista tuo nimi jäänyt mieleen! — tai olisiko hän\nlukenut sen sanomalehdestä?)\n\nJa unelmoidessa kului taas kokonainen vuosi...\n\n\n\n\n9.\n\n\nSillä vasta vuoden perästä tuli se kirje, jota Friedel Steyer\ntarkastajan lähdöstä asti oli uskollisesti odottanut varmasti\nvakuuttuneena siitä, että ennemmin tai myöhemmin se tuli. Oli nimittäin\nkäynyt niin, ettei ollut malttanut entinen kamreeri sittenkään\njättää paikkaansa, ennen kuin aika oli jättänyt hänestä. Mutta heti\nkun hän oli kuollut (ja jo ennen kuin hänet oli ehditty saattaa\nhautaan johtokunnan ja virkatoverien seppelein ja korein sanoin\nuskollisuudesta vähässä, vaikka hänet olikin »pantu sangen paljon\npäälle»), oli johtokunnan sihteeri saanut määräyksen kirjoittaa K.\nHerra Pankinvirkamies Friedel Steyerille virallisen tarjouksen sekä\npyytää häneltä sähkövastauksen.\n\nFriedel Steyer vastasi heti paikalla. Mutta aivan tyynesti ja\nasiallisesti, vieläpä vaatien vastauksessaan sekä muuttoaikaa että\nmuuttorahoja.\n\nKun hän sinä päivänä tuli kotiin pankista päivälliselle, viipyi hän\ntavallista kauemmin käsien pesussa ja takin vaihdossa, ja siitä Helena\nSofia arvasi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, mutta ei tahtonut\nkysyä, mitä se oli, ennen kuin toinen sen omasta aloitteestaan kertoisi.\n\nPitkään aikaan ei Friedel kuitenkaan sitä tehnyt, vaan kalopsi\nsyötiin suuren hiljaisuuden vallitessa. Mutta kun jälkiruoaksi tuli\nmustikkalientä korppujen kanssa ja kun Margherita ja Marianne, jotka jo\nsaivat istua pöydässä, alkoivat viisin sormin uittaa korppua liemessä\nleikkien, että se oli laiva, ja täten likasivat hennot sormensa\nsinisiksi kuin värjärin sormet, Friedel lausahti vapauttavan sanan:\n\n»Tuollaiset tavat on jätettävä tänne maaseudulle nyt, kun meistäkin\ntulee _pääkaupunkilaisia_.»\n\nSyntyi täydellinen hiljaisuus, mutta sitä ei kestänyt kuin aivan lyhyen\ntuokion, sillä sen katkaisivat väleen kahtaalta tulevat nyyhkytykset.\nHelena Sofia puhkesi ilonkyyneliin, Frederique päinvastaisiin. Lapset\nsäikähtivät itkua ja juoksivat, hekin itkien, omaan huoneeseensa.\n\n»Hennotko sinä todellakin jättää vanhan äitisi?» kysyi Frederique\nensimmäisen tyrmistyksen vähän tauottua. »Miten minä raukka elän täällä\nyksinäisyydessäni?»\n\nFriedel heitteli hermostuneesti niskojaan pariin otteeseen ja sanoi\nsitten verrattain tylyllä äänellä:\n\n»Äiti elää paremmin kuin useimmat muut lesket ja paljon paremmin\nkuin äidin äiti eli yksinäisyydessään, kun äiti ja täti Jeannette\nhänet jättivät. On muuten aivan ihmeellistä, että äiti vain ajattelee\nitseään eikä lainkaan minua ja minun menestystäni, sillä täytyyhän\näidin toki ymmärtää, ettei minulla ole halua koko elämääni istua saman\npulpetin ääressä ja että pääkonttoriin muutto merkitsee suurta askelta\neteenpäin.»\n\nNyt puuttui puheeseen myös Helena Sofia, vaikka hänen olikin vähän\nvaikeaa saada ääntään kuuluville liikutuksen takia:\n\n»Onhan Friedel jo nuoresta pitäen toivonut pääsevänsä pääkaupunkiin...»\n\nFrederique katkaisi hänen vuorosanansa:\n\n»Ei hän ainakaan minulle koskaan sellaisista asioista puhunut... siihen\naikaan, kun... meitä oli vain kaksi.»\n\nHuomautuksen kärjellisyys suututti Friedeliä, joten hän vastasi sangen\ntiukasti:\n\n»Enhän minä puhunut äidille muistakaan asioistani.»\n\n»Miksi et?»\n\n»Siksi, että tiesin äidin vain ajattelevan omia asioitaan. Ja niitä\nolisivat minun asiani tietysti häirinneet.»\n\nFrederiquen äänessä oli pikemmin terävä kuin pettynyt sointu, kun hän\nuuden nyyhkytyksen jälkeen kysyi:\n\n»Kenties minä ajattelin vain omia asioitani silloinkin, kun toimitin\nsinut pankkiin, johon kai et ilman minua olisi päässyt?»\n\n»Siinäpä se», sanoi Friedel yhtä terävästi, »toimitit minut pankkiin\njuuri itsesi takia, jotta minä elättäisin itseni enkä olisi sinulle\nrasitukseksi. Niin on asia!»\n\n»Vai niin», vastasi siihen Frederique. »Sehän on hyvä tietää!»\n\nMutta hän ei enää itkenyt, kiristi vain ylähuultaan ja tuijotti yhteen\npisteeseen eteensä. Ja tästä mielenosoituksesta oli seurauksena,\nettä ateria lopetettiin vaitiollen ja mitä painostavimman tunnelman\nvallitessa.\n\nHelena Sofian oli hyvin vaikea tukahduttaa itkuaan, joka alin omaan\npyrki valloilleen. Hänestä oli käsittämätöntä, että äiti saattoi\nkatkeroitua poikansa menestyksestä ja pilata heiltä erään heidän\nelämänsä suurimman ilonpäivän itsekkäällä katkeruudellaan, johon hänen\nymmärtääkseen ei ollut muuta syytä kuin sydämen häijyys.\n\nKun Frederique nousi pöydästä mennäkseen omalle puolelleen, hän kysyi:\n\n»Saankohan minä tietää, milloin te lähdette?»\n\n»Lähdemme tasan kuuden viikon perästä», vastasi Friedel kuivan\nasiallisesti, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut aihetta mihinkään\nmuuhun. Vasta kun äiti oli ehtinyt ovelle, poika lisäsi tähän\ntiedonantoonsa sen, että hän kyllä hyvissä ajoin ennen lähtöä\njärjestäisi talon asiat ja pitäisi huolta kaikista niiden yhteydessä\nesiintyvistä seikoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Helena Sofia ja Friedel olivat jääneet kahden, veti vaimo miehensä\nsalin sohvaan ja hyväili hänen partaista poskeaan. Eikä Friedel\nainoastaan sallinut sen tapahtua, vaan vielä omastakin puolestaan\npainoi suudelman Helena Sofian huulille. Ja niin outoa oli Helena\nSofialle tämä hellyys, että hän puhkesi uudelleen onnen kyyneliin.\nMutta ei Friedel siitäkään suuttunut, vaan tyynnytteli häntä, sanoen\nlämpimällä äänellä:\n\n»Onko sinusta todellakin niin hauskaa päästä Helsinkiin?»\n\nJa Helena Sofia vastasi kuiskaten ja hitaasti:\n\n»On. Se on aivan kuin aloitettaisiin uutta elämää...»\n\nMutta hetken perästä hän lisäsi:\n\n»Taikka ei oikeastaan uutta, vaan päinvastoin sitä kaikkein vanhinta...»\n\nFriedel katsoi häneen hämmästyneenä:\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Tarkoitan sitä elämää, jota me kihlausaikamme kirjeissä\nsuunnittelimme, mutta jota emme sitten päässeetkään alkamaan... emmekä\ntähän asti ole päässeet...»\n\nSilloin Friedel tarttui vaimonsa käteen ja hyväili sitä hellästi. Mutta\nsitten täytyi Helena Sofian mennä lasten luo, ja Friedel meni maata\nsamalle sohvalle, jolla hänen isänsäkin oli ettonensa ottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen kuin Friedel nukahti, kuuli hän äitinsä lähtevän ulos\nomalta puoleltaan. Hän arvasi, että äiti meni hovineuvoksetarta\nhakemaan kahville, jotta saisi hänelle purkaa sydämensä latautuneen\nylikuormituksen, sillä rouva Strandeng oli sen jälkeen kuin Davidsson\noli pettänyt hänen ja kaikkien muidenkin seurakuntalaistensa\nluottamuksen Frederique Steyerin ainoa uskottu. (Ei nimittäin omaan\nsisareenkaan ollut luottamista kaikissa asioissa — kaikkein vähimmin\nniissä, jotka koskivat miniää, koska tämä aivan ihmeellisessä määrässä\noli löytänyt armon Jeannette Svedeliuksen ja hänen lastensa silmissä.)\n\n       *       *       *       *       *\n\nFriedel nukahti ja näki unta suuresta pankkisalista, jossa oli monta\nlasiseinäistä häkkiä ja katossa kirkkaat sähkökruunut. Itse hän istui\nkeskimmäisessä lasihäkissä ja valvoi silmä kovana, että herrat ja\nnaiset kaikissa muissa häkeissä suorittivat tehtävänsä. Aina silloin\ntällöin toi kultanappinen juoksupoika hänelle papereita, jotka hän\ntarkasti, ennen kuin kirjoitti nimensä niihin, mutta kun nimi sitten\noli kirjoitettu, painoi hän pulpetillaan olevaa soittokellon nappulaa,\nja heti ilmestyi kumarteleva kultanappinen poika häkin ovelle hakemaan\nallekirjoitettuja papereita. Kun sitten pankkiaika päättyi ja hän sai\nvalvotuksi, että kaikki kassat oli laskettu ja muut päivän juoksevat\nasiat loppuun suoritettu, kiiruhti hän pukemaan hienon päällystakin\nylleen ja asettamaan peilin edessä päähänsä hatun — ensin sitä tietysti\nkeveästi kämmenensä selällä pyyhkäistyään — esiintyäkseen kadulla\nmoitteettomana pääkaupunkilaisena. Kyllä kelpasikin kadulla kävellä! Ei\nmalttanut henki kurkussa kiirehtiä perheperunain ääreen, vaan täytyi\nkatsella ja ihailla ja suoda itselleen nauttimisen aikaa, vaikka nälkä\noli itsellä ja tietysti vielä huutavampi lapsilla, jotka jo olivat\ntulleet koulusta. Niin, ne lapset. Herttaisia ne olivat, ei raaskinut\nantaa heidän liian kauan odottaakaan, vaan piti jo loppumatka pistellä\npuolijuoksua... Se nyt vain oli ikävää, ettei ollut poikaa... Olisikin\nkolmen tytön lisäksi vielä poika, joka nimen perisi ja jatkaisi siitä,\nmihin isä oli päässyt... niin, ja vielä pääkaupunkilainen poika jo\nsynnyltään, ettei olisi pääsyvaikeuksiakaan ihmisten ilmoille...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin Friedel perintösohvallaan näki tällaisia makeita\nunia, istui Helena Sofia kolmen tyttärensä kanssa lastenkamarin\nKajaaninkadulle antavassa ikkunassa ja leikki sellaista peliä, että\nse puoli voitti, jonka suunnalta tuli useampi ohikulkija, mutta jos\ntuli hevonen, niin se vastasi kymmentä jalankulkijaa. Leikki edistyi\nkuitenkin hitaasti, sillä katuhan oli perin hiljainen eikä sitä\nhuvikseen kukaan ajanut, kun kivitys oli vieläkin kuoppaisempi kuin\nuseimmilla muilla kaduilla. Vähitellen lapset pitkästyivät odotukseen\nja rupesivat vaatimaan satuja.\n\n»Mutta minähän olen lukenut teille kaikki satukirjat.»\n\n»Kerro sellaisia, joita ei ole kirjoissa.»\n\n»Mistä minä sellaisia?»\n\n»Kyllä äiti osaa; kerro, kerro vain!»\n\nNo, täytyihän Helena Sofian kertoa. Ja mistäpä hän muusta olisi\ntällaisena päivänä kertonut, ellei köyhästä paimentytöstä, josta tuli\nprinsessa ja joka pääsi matalasta mökistä suoraan komeaan palatsiin.\n\nNiin kului iltapäivä, joka ei pitkä ollutkaan, sillä oltiin syksyssä ja\npimeä tuli aikaiseen.\n\nKun lapset oli saatu nukkumaan, istuivat Helena Sofia ja Friedel\nyhdessä suunnittelemassa muuttoa ja sen kaikkia käytännöllisiä asioita.\nNiitähän olikin paljon, kun koko koti oli muutettava.\n\nMutta vaikka kaikista asioista näin olikin sovittu, eivät he malttaneet\nolla vielä vuoteissaankin kuiskaamatta siitä uudesta elämästä, joka\nnyt pian alkaisi. Ja ne kuiskaukset virittivät heidät herkkään\nsopusointuun, joka kaipasi ilmaisukseen hellää hyväilyä.\n\nNäin saivat Friedel ja Helena Sofia häipyväksi hetkeksi vangituksi sen\nonnen, jonka he jo luulivat aikoja kadottaneensa.\n\nTyyni tähti loisti kaihtimen raosta Helena Sofian vuoteeseen, ja hän\nmakasi kauan ja katseli sen sinistä säteilyä.\n\nYö oli niin ihmeellinen ja sen hiljaisuudessa kuului kosken kohinakin\nkaukaiselta urkusäveleltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Friedel Steyerin perhe sitten muutti Helsinkiin, tiesi Helena\nSofia olevansa tulossa vielä kerran äidiksi.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nVIVERE NECESSE EST, NAVIGARE NON EST NECESSE\n\n\n\n\n1.\n\n\nMargherita ja Marianne Steyer kääntyivät Annankadulta Bulevardille ja\nlähtivät kiireellä kävelemään Hietalahteen päin. Heidät oli kutsuttu\nsyntymäpäiville erään ystävättären kotiin.\n\nOli pimeä. Iltapäivällä oli taas alkanut sataa lunta, sellaista\ntammikuista lunta, joka oli kuivaa ja kovaa ja puri poskia. Useista\nikkunoista loistivat valot, toisissa häämöittivät vielä joulukuusetkin,\njoita ei ollut raaskittu viedä pois ennen loppiaista. Ja katulyhtyjen\nympärillä olivat vihreät kuutamokehät.\n\nMargherita ja Marianne kiirehtivät askeleitaan. He taisivat olla vähän\nmyöhässä. Täysinäinen raitiovaunu jyristi heidän ohitseen. Sen ikkunat\nolivat huurteessa ja kello kilahti kimeästi. Heillä oli vielä matkaa\nkolme kadunkulmaa. He eivät viitsineet puhua mitään toistensa kanssa,\nvaan molemmat koettivat suojata silmiään ja poskiaan.\n\nJa turhaahan olisi ollutkin keskustelu. Sillä kumpainenkin tiesi\ntarkalleen, mitä toinen ajatteli, ja ajatteli itse aivan samaa.\nNiin oli aina, kun he vieraisiin menivät, mitä muuten ei usein\ntapahtunutkaan. Joka kerta tuli mieleen se, että heidän kotinsa oli\npaljon köyhempi, rumempi ja vastenmielisempi kuin muiden kodit. Isä\nraatoi minkä jaksoi, mutta sittenkin oli aina liian vähän tuloja,\nvaikka äiti kyllä säästi, missä suinkin voi. Tietysti olisi parin\nvuoden perästä vähän väljempää, kun Mariannekin saisi tutkintonsa\nsuoritetuksi — hän luki yliopistossa — ja pääsisi ansaitsemaan. Silloin\nvoi hänkin ruveta maksamaan kotiin niin kuin Margherita jo oli tehnyt\nkohta parin vuoden ajan. Hän oli nimittäin seitsemänneltä luokalta\nerottuaan saanut paikan pankissa — ei siinä, missä isä palveli, vaan\ntoisessa — ja Marianne saisi kyllä viran hänkin. Olihan ollut puhetta\nsiitäkin, että he muuttaisivat vähän suurempaan huoneistoon. Mutta\noliko siitä apua? Tekiväthän heidän vanhat huonekalunsa, merkillisen\npikkukaupunkilaiset malliltaan ja sitä paitsi ajan hampaan syömät,\nrumaksi minkä huoneiston tahansa. Minkä sille voi, että oli köyhä?\n\nKun tytöt vertasivat kotiaan vaikkapa siihen, johon he nyt olivat\nmatkalla, niin olikin ero silmiinpistävä. Eikä Ruthin isä kuitenkaan\nollut sen kummempi eikä kuuluisampi kuin senaatin kanslisti. Mutta\ntietysti hän oli osannut hankkia itselleen sivutuloja, ja Ruth oli\nainoa lapsi. Heitä oli neljä, eikä heidän isällään ollut aikaa eikä\ntilaisuutta pitää monia virkoja.\n\nAhdasta elämä oli ollut kaiken aikaa, minkä tytöt jaksoivat muistaa. Ja\näiti sanoi, että paljon vaikeammaksi se oli käynyt täällä Helsingissä,\nkuin se olisi ollut siellä pikkukaupungissa. Mutta siitä huolimatta isä\noli onnellinen, että oli päässyt pääkaupunkiin elämään suuren maailman\nilmakehässä ja sai edes nähdä elämää. Ja olivat siitä onnellisia\ntytötkin. Sillä kauheahan oli pikkukaupungin köyhien herrastyttöjen\nkohtalo: tuskin raukat osasivat ajatellakaan muuta elämää kuin sitä,\nmikä oli heidän ympärillään, ja korkein onni oli tietysti aikanaan\npäästä samanlaiseen avioliittoon kuin heidän vanhempansa taikka ehkä\nvieläkin ahtaampaan... Ei, ei, olihan täällä sentään mahdollisuus\nnähdä ja kuulla, vieläpä aina silloin tällöin olla mukanakin. Niin, ja\nsitten oli valinnan varaa: voi sattua eteen mikä käänne tahansa, sillä\ntäällä ei osattu ulkoa joka ihmisen elämäkertaa eikä kellään ollut\naikaa tiedustella pikkuasioita, elettiin suuremmin piirtein, otettiin\nasiat avarammilta kannoilta eikä tuijotettu silmiä likinäköisiksi\nvertaisiin ja lähimmäisiin. Niin sanoi aina isä äidille silloin, kun\ntämä joskus kuun lopulla tuli itkeneeksi sitä, että oli lähdetty pois\nsieltä kaukaa, jossa oikeastaan oli niin hyvä olla omassa talossa\nja omassa rauhassa... Ja isä oli oikeassa. Sen myönsi toki äitikin\nsitten taas alkukuusta, kun ei enää puristanut joka taholta. Tytöillä\noli tosin itselläänkin joitakin muistoja varhaisimman lapsuutensa\nkaupungista, mutta rajoitettu oli niiden piiri, ja ylivoimaisesti\nhallitsivat sitä kotipiha tuomineen ja isänäiti pippurisine silmineen\nja jollakin tavoin valittavine äänineen. Ja heillä olikin sellainen\naavistus, että elämä siellä mahtoi olla aivan valitettavaa: kuolettavan\nikävää ja vailla kaikkia niitä unten ja toiveitten kiihokkeita,\njoita täällä sentään joka askeleella tuli ihmisen eteen. Olivat he\nkeskenään monet kerrat siitä puhuneetkin, ja aina olivat he lopuksi\ntulleet saman pulmakysymyksen portille: »Kenen kanssa siellä olisi\nvoinut mennä naimisiin?» Ja vastaus oli molemmilla sama, vaikkei\nkumpainenkaan sitä sanonut ääneen, vaan ajatteli vain hiljaa itsekseen:\n»Jonkun Steyerin kanssa tietysti.» Sillä vaikka he pitivät paljon\nisästään, eivät he voineet olla sisimmässään väheksymättä hänen\nyhteiskunnallista asemaansa. Ja kuitenkin pääkaupunkilainen Steyer\nheidän arvoasteikossaan oli paljon ylempänä kuin pikkukaupunkilainen\nSteyer. He ajattelivat paljon tulevaisuuttaan ja sen yhteydessä heidän\najatuksensa aina kietoutuivat avioliittoon, sillä he ymmärsivät,\nettä se oli ainoa tie, joka voi johtaa heidänlaisensa tytöt siihen\nyhteiskunnalliseen ylennykseen, jota he pitivät elämänsä päämääränä.\n\nHeidän oli kuljettava Hietalahdentorin poikki, ja sinne kävi mereltä\nvihainen viima, joka lennätti tuiskun niin tuimana vasten kasvoja,\nettä täytyi kääntyä selin sitä vastaan ja kulkea takaperin. Kun he\nvihdoin tulivat perille, tuntui oikein hyvältä päästä porraskäytävän\ntuulensuojaan puistelemaan pahinta lunta pois lakista ja puuhkasta.\n\nRuth tuli aukaisemaan:\n\n»Arvasin, että te sieltä tulitte... Ei tänne tule muita kuin tyttöjä\neikä heitäkään monta. Ensi vuonna, kun täytän... no niin, joka\ntapauksessa pidän ensi vuonna tänä päivänä kotitanssit ja teidät on\nkutsuttu jo nyt.»\n\n»Missähän kunnossa minun tukkani mahtaakaan olla?» sanoi Margherita ja\nmeni peilin eteen. »Siellä tuulee ja tuiskuttaa lunta eri käskystä.»\n\n»Ei sinun tukkasi sen kauheampi ole kuin minunkaan», virkahti Marianne,\n»mutta minä en aiokaan ruveta sitä korjailemaan, sillä kun ei tule\npoikia, niin aivan turhaa vaivaahan siinä näkisin.»\n\n»Mutta Marianne...», yritteli varoitella Margherita, joka aina näytteli\nvanhempaa — ikäänkuin Marianne häneen verraten olisi ollut aivan kakara.\n\nRuth nauroi, mutta hyväntahtoisesti. Ja Marianne sanoi\nbackfischmaisesti:\n\n»Rehellisyys maan perii, ja minä koetan päästä edes jotakin perimään.»\n\nSalissa tuli Ruthin äiti tyttärensä vieraita vastaan:\n\n»Tervetuloa!»\n\nHän tarkasteli tyttöjä kiireestä kantapäähän. Hän tiesi, että Steyerin\nperhe eli ahtaissa oloissa, ja siihen nähden hänen mielestään tytöt\nolivat aivan liian hienosti puetut. Sen hän oli sanonut omalle\ntyttärelleen viimeksi juuri vähän ennen kuin vieraat olivat tulleet, ja\nkun Ruth oli huomauttanut Margheritan jo itse ansaitsevan, olisi tämän\nhänen mielestään pitänyt koota kortensa yhteiseen kekoon eikä tuhlata\nansioitaan vaatteisiin.\n\nMutta näistä mielipiteistä eivät tulijat tienneet mitään, ja heidän\nmielestään Ruthin äiti oli hyvin suloinen. Sitä paitsi: jos joku\nolisi sanonut Margheritalle ja Mariannelle tuollaista, eivät he\nolisi sitä ymmärtäneet. Sillä heidän mielestään oli kerta kaikkiaan\naivan luonnollista, että heidän piti olla yhtä hienosti puettuja\nkuin muidenkin, kenties pikemmin vielä vähän hienomminkin, ja yhtä\nluonnollista oli, että vanhemmat uhrasivat minkä suinkin voivat, sillä\ntietysti he tahtoivat, että tyttäret joutuivat mahdollisimman hyvin\nsijoitetuiksi kilpakentillä. Mieluummin pysytteli äiti kotosalla ja\nhankki tyttärilleen uutta, ja mieluummin käännätti isäkin vanhan\npukunsa kuin kielsi tyttäriltään jotakin.\n\nRuthin huoneessa istui jo kolme vierasta, jotka Steyerin sisarusten\ntullessa huusivat yhteen ääneen: »Morjens!»\n\nMarianne meni istumaan leveälle leposohvalle, jolla oli paljon\nkoreita ja pehmeitä patjoja, silkkipäällyksisiä ja monenmuotoisia.\nSohvalla istui ennestään Irma Manner, tanssitaiteilija ja\ntanssinopettajatar, muutamia vuosia Ruthia ja hänen tovereitaan\nvanhempi, mutta silti heidän pariinsa alinomaa pyrkivä. Ruth kävikin\nhänen tanssikursseillaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä\n— ylioppilaslukuja hän ei nimittäin koskaan ollut ajatellutkaan,\nvaan oli jättänyt opiskelunsa seitsemän luokan oppijakson varaan\nja sitten jäänyt odottelemaan, mitä elämällä oli häntä varten\nvarastossa. Marianne heittäysi rentona sohvalle mukavaan asentoon\neikä huomannutkaan, että hänen säärensä sattui aivan lähelle Irmaa,\nennen kuin tunsi tämän kädellään sivelevän pohjettaan ja kuuli hänen\nkuiskaavan:\n\n»Sinulla vasta on tanssijattaren sääret, niin ylhäisen hienot... mutta\nsamalla kiinteälihaksiset. Sinun pitäisi välttämättä ruveta tanssimaan.»\n\n»Kittiä kans!» vastasi Marianne ja vetäisi säärensä loitommalle.\n\nMutta Ruth oli huomannut tapahtuman ja sanoi terävästi ja punastuen:\n\n»Taitaa tahtoa Irma tehdä Mariannestakin tanssijattaren, koska\nmittailee jäseniä.»\n\nIrma ei kuitenkaan joutunut hämilleen, vaan virkahti:\n\n»Niin, Marianne on aivan samanlainen ruumiin rakenteeltaan kuin eräs\nespanjatar, jonka viime kesänä näin tanssivan Pariisissa. Oh, hän oli\nihana... ihana... Vartalo kuin nuoren jumalattaren ja liikkeet kuin\ntiikerin.»\n\nIrma Mannerilla oli matala puheääni, sävyltään vähän miehekäs, ja nyt\nse sitä paitsi oli niin oudosti käheäkin, että Marianne vaistomaisesti\nkääntyi häntä kohti. Silloin Irma kumartui kuiskaamaan:\n\n»Sinusta voisi tulla aivan samanlainen!»\n\nSamalla hänen kätensä ikäänkuin vahingossa sattui Mariannen rintaan,\nmutta kun Marianne huomasi, että hän yritti puristaa sitä, karkasi hän\npystyyn ja meni nopeasti toisella seinänvierustalla olevalle vapaalle\ntuolille istumaan. Tuntui jollakin tavoin ilkeältä, aivan kuin häneen\nolisi ollut tarttumaisillaan jotakin tahmeaa. Uteliaisuus pakotti hänet\nkuitenkin hetken perästä uudelleen katsomaan Irmaa, ja hän huomasi\ntämän oikovan itseään veltompaan asentoon ja samalla salaperäisesti\nhymyillen puolittain sulkevan palavien silmiensä luomet, ja Mariannea\nvärisytti. Mutta samalla oli myös kuin olisi jokin voima vetänyt häntä\ntakaisin sohvalle, joten hänen piti pakottamalla pakottaa itsensä\npysymään paikallaan. Se oli jollakin tavoin säikyttävää, peloittavaa,\nmutta samalla jännittävää. Ei Marianne osannut selittää itselleen,\nmiksi niin oli, mutta kiihtynyt hän oli eikä voinut pitkään aikaan\nottaa osaa toisten jutteluun. Ei siihen ottanut osaa Irma Mannerkaan.\n\nMarianne alkoi ponnistaa muistiaan keksiäkseen, milloin hän oli\nkokenut samanlaista — sillä hän tiesi joskus kokeneensa nykyiselle\nmielentilalleen läheistä sukua olevaa kiihtymystä —, ja äkkiä\nmuistuikin hänen mieleensä eräs kohtaus kolmisen vuotta sitten\n— hän kai oli silloin vast'ikään täyttänyt seitsemäntoista, kun\nheidän talossaan asuva juutalaisnuorukainen Josef Bang oli saattanut\nhänet kotiin luistinradalta. Eräässä pimeässä kadunkulmassa Josef\nnimittäin oli tarttunut hänen käsivarteensa niin lujasti, että\nmelkein jo kipukin olisi voinut panna huutamaan. Olivathan häntä\nkyllä käsivarresta taluttaneet toiset pojat ja oli pari yrittänyt\nsuudellakin, mutta kaikki muu oli ollut erilaista kuin Josefin\nlähentely, joka oli tuntunut aivan kuin jollakin tavalla luonnottomalta\nja siksi peloittavan vastenmieliseltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa\nsekin oli muuttunut samalla jännittäväksi, vastoin tahtoakin mieltä\nkiehtovaksi... aivan kuin huimaavan kuilun ylitse kulkeminen kapeaa\nporraspuuta pitkin... Ja oudon käheästi oli Josefinkin ääni viskannut\nkuuluville kysymyksen:\n\n»Siksikö, että on sopimatonta kristityn...?»\n\nJa silloin Marianne oli tarttunut Josefin käsivarteen. Mutta kun\nhe sitten olivat tulleet kaasulyhdyn kuutamoiseen valokehään, oli\nMarianne huomannut, että Josefilla oli vihreä takki, ja sitä vastaan\noli hänen terävän linnunprofiilinsa keltainen hipiänväri vaikuttanut\nniin omituiselta, että poika oli muuttunut ihmishahmon ottaneeksi\npapukaijaksi.\n\nTaas hän vilkaisi Irmaan. No niin, siinähän sitä oltiin: eikö ollut\nIrmankin leningissä vihreää, juuri kaula-aukon kohdalla, ja metallisen\nmyrkyllistä! Sitä paitsi: kun tarkemmin katseli hänen kasvojensa\npiirteitä, kärjistyivät nekin linnunnokkaisen teräviksi. Nyt selvisi\nsiis asia: toinen papukaija.\n\nJa kun Marianne näin oli päässyt selvyyteen äskeisen oudon\nkiihtymyksensä alkuperästä, alkoi hän aprikoida, eikö olisikin parasta\njo tavallisen kohteliaisuudenkin kannalta palata takaisin sohvalle.\nHän kuvitteli olevansa jollakin tavalla syyllinen ja siis velvollinen\nsovittamaan syyllisyytensä.\n\nPian tulikin sopiva tilaisuus. Joku tytöistä pyysi Irmaa kertomaan\njotakin Pariisista, ja Marianne huomasi sopivaksi yhtyä tähän pyyntöön\nniin innokkaasti, että täytyi mennä ihan Irman viereen intoaan\nosoittamaan.\n\n»Mitä minun nyt sitten pitäisi kertoa?» kysyi Irma ja antoi kasvoilleen\nsellaisen ilmeen kuin olisi tahtonut sillä sanoa, että Pariisihan on\nmeri, jossa jok'ainoa aaltokin on niin valtava, että se vaivoin mahtuu\nyhden ehtoon kertomukseen.\n\nKun Marianne istuutui, tällä kertaa vaistomaisesti loitommalle Irmasta,\nkumartui tämä hänen puoleensa ja kuiskasi tummimmalla samettiäänellään:\n\n»Arvasin, että tulisit takaisin...»\n\nMariannen olisi tehnyt mieli kysyä, mistä hän sen arvasi, mutta jokin\nvaisto sanoi hänelle, että oli viisainta olla mitään huomaamatta, joten\nhän päätään kääntämättä yhtyi toisten tyttöjen keskusteluun, joka\nyht'äkkiä oli hypähtänyt talven iltaleninkimuoteihin ja kiiltävään\nsilkkiin. Mutta vaikka Marianne vältti Irman katsetta itsepintaisesti\npitämällä silmänsä naulittuina eteensä, tunsi hän kaiken aikaa\nvierustoverinsa katseen polttavan niskaansa ja huomasi joskus hänen\nhengityksensäkin huokuvan kuumuutta poskelleen.\n\nVihdoin tuotiin teetarjotin sisään, ja Marianne pääsi kuppeineen\npakenemaan pöydän ääreen turvallisen välimatkan päähän.\n\nKoko illan Irman omituinen lähentely kiusasi Mariannea. Olihan hän\nkuullut puhuttavan merkillisistä naisista, jotka rakastivat toisiaan\nja elivät yhdessä aivan kuin mies ja vaimo, mutta ei hän koskaan ollut\ntullut ottaneeksi heistä sen tarkempaa selkoa eikä ollut johtunut edes\najattelemaan, että heidän omituisuutensa ulottui ruumiilliseenkin\nluonnottomuuteen asti. Ja sitä paitsi hän luuli, että tuollaiset naiset\naina olivat vanhempia ihmisiä, miehittä jääneitä ja katkeroituneita.\nSiksi hän ei hetkeäkään tullut epäilleeksi, että Irma Manner, nuori,\nhauskannäköinen ja aina kauniisti, vaikka hiukan silmiinpistävän\nomintakeisesti pukeutunut nuori neitonen, voisi kuulua noihin\nmerkillisiin poikkeuksiin, joista puhuttiinkin vain kuiskaamalla,\nvaikka olikin hänet omituiseksi ja ikäänkuin tavallisten nuorten\nnaisten vierellä kulkevaksi ja viereltä ajattelevaksi jo ennenkin\nhavainnut.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSill'aikaa kun vanhimmat sisaret olivat ystävättärensä Ruthin\nsyntymäpäiväkutsuilla, viettivät nuoremmat sisarukset kotona pyhien\nvälistä tuiskuiltaa.\n\nHe viettivät sitä Eleonoran ja Mariannen yhteisessä huoneessa, sillä\nPetterillä, jota ei sanottu koskaan muuksi kuin Pojuksi, ei ollut\nomaa huonetta, vaan ainoastaan pitkästä eteiskäytävästä verhoilla\nerotettu nukkumapaikka, johon ei mahtunut mitään muuta kuin päiväksi\nkokoon työnnettävä harmonikkasänky ja tuoli, jolle vaatteet vuoteeseen\nmennessä oli riisuttava. (Ei muuten kenelläkään Steyerin perheen\njäsenellä omaa huonetta ollut, sillä Margheritalla oli äiti öisin\nhuonetoverinaan, ja isä taas nukkui olohuoneen ulosvedettävässä\nmahonkisohvassa, samassa, jossa hän jo nuorena miehenä oli yöunensa\nnauttinut.)\n\nEleonora, jota sanottiin Nooraksi, istui likaisen harmaaksi värjätyllä\nkilinnahalla koristetussa korituolissa ja luki posket punottaen\nromaania, jonka hän oli varustanut sinisellä kansipaperilla sen vuoksi,\nettä äiti ja mahdollisesti isäkin luulisi sitä koulukirjaksi, jos\nsattumalta tulisi niin yllättäen huoneeseen, ettei romaania, jonka\nkielletyn hedelmän luonteesta ei voinut olla epäillystäkään, ehtisi\npiilottaa.\n\n»Kuule...», sanoi Poju, joka ainakin tunnin ajan oli ollut vaiti\nyrittäessään kaikin mahdollisin keinoin saada joululahjaksi saamaansa\nhöyrykonetta pyörittämään pienoisompelukonetta, josta sisar ei enää\nvälittänyt. »Kyllä tällainen tuiskuinen joululoma oikeastaan on tylsää.»\n\nNoora nosti vastenmielisesti katseensa kirjasta:\n\n»Miksi se sinustakin on tylsää?»\n\nPoju naurahti ylenkatseellisesti:\n\n»Ei pääse edes radalle, kun tuota tuiskua piisaa.»\n\n»Onhan sinulla höyrykone...», yritteli Noora vastailla päästäkseen\ntaas rauhassa jatkamaan kielletyn kirjallisen hedelmän nauttimista\nkilinnahkaisessa tuolissaan.\n\n»Onhan sinullakin nuket ja vielä tämä rukki, jolla voit ommella niille\nuusia vaatteita omista vanhoistasi.»\n\n»Olet vait! Luuletko sinä, että minun iälläni enää leikitään nukeilla?»\n\n»Miksei?»\n\n»Siksi että on jo muutakin tekemistä.»\n\n»Onpa tietysti niinkin...»\n\nNyt laski Noora kirjan syliinsä ja katsoi hiukan epäillen veljeään:\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Samaa arvattavasti kuin sinäkin.»\n\n»Ja mistä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan?»\n\nPoju katsoi sisartaan tutkivasti pitkien silmäripsiensä alta:\n\n»Tarkoitat, että olet alkanut leikkiä uutta leikkiä.»\n\n»Siinäkö sinun tietosi olikin!» virkahti Noora mahdollisimman\nylenkatseellisesti, kohautti vielä olkapäätäänkin ja rupesi uudelleen\nlukemaan.\n\nMutta Poju ei jättänyt häntä rauhaan, kun kerran oli vauhtiin päässyt,\nvaan kiusoitteli:\n\n»Tiedänpä, tiedänpä, tiedänpä...»\n\nKotvan Noora taas koetti lukea tukkimalla sormet korviinsa, mutta kun\ntoinen siitä vain yltyi uhittelemaan, äkämystyi hän vihdoin ja kivahti:\n\n»No, sano nyt, mitä sinä muka tiedät!»\n\n»Mitä annat, jos sanon? Annatko leivoksen, kun mennään luistinradalle\ntai Fasulle tai Löffikselle?»\n\n»Pitäisikö minun antaa jotakin sen vuoksi, että sinä satut tietämään\njotakin?»\n\nPoju vihelsi pitkään — hän oli vasta viime syksynä viheltämisen taidon\noppinut, joten hän käytti tätä taitoaan varsin mielellään — ja sanoi\nsitten:\n\n»Ei tietenkään siitä, että minä tiedän, vaan siitä, etten sano\nkenellekään muulle kuin sinulle, mitä tiedän.»\n\nNoora heittäysi muka aivan välinpitämättömäksi, vaikka tunsikin\nsydänalassaan pientä levottomuutta, koska hänen omatuntonsa ei ollut\nehdottomasti puhdas:\n\n»Mitä minuun kuuluu, mitä sinä tiedät?»\n\n»Saatpa nähdä, eikö kuulu, kun minä vähän vihjaisen isälle.»\n\n»Hoo-hoo, juorukello!» pilkkaili Noora, vaikka hänen levottomuutensa\nveljen uhkauksesta olikin muuttunut miltei peloksi.\n\nPoju karkasi pystyyn niin rajusti, että pöytä kallistui ja höyrykone\nspriilamppuineen kaatui läikähdyttäen sinisenä lieskana leviävän\nväkiviinaliekin uhkaavan lähelle Nooran kirjaa ja kättä.\n\n»Aiotko sytyttää tulipalon?» huusi sisar säikähtyneenä.\n\nMutta Poju otti aivan tyynesti rätin, jolla kokeillessaan oli pyyhkinyt\nhöyryn tekemiä vesiläikkiä pöydältä, ja tukahdutti liekin.\n\n»Ei nyt tulipaloa syty», sanoi hän, »mutta ties mikä syttyy, jos isä\nsaa kuulla.»\n\n»No, sano nyt, mitä hän muka saa kuulla!»\n\n»Älä yritä olla ovela! Mitä annat?»\n\n»En mitään.»\n\n»Sittenpähän isä saa kuulla.»\n\n»Älä ole joutava!»\n\n»Lupaa leivos!»\n\nTäytyihän Nooran luvata, sillä hän oli jo alunperin arvannut, mitä veli\ntiesi ja tarkoitti, ja lopulta hän ymmärsi liiankin hyvin, että jos\njuttu isän korviin tulisi, niin siinä ei kunnian kukko laulaisi.\n\nJa sellaisena nyt juttu tulikin, jollaisena Noora aavisti sen tulevan:\n\n»Minä näin, kun se tämän talon vanhan jutkun isonenäinen poikajutku\nsaattoi sinut kotiin toissa iltana ja te kävelitte ihan käsikynkässä\nniinkuin parempikin pariskunta. Hyi, hitto!»\n\nJa varmemmaksi vakuudeksi Poju oli sylkäisevinään ilmaan. Mutta Noora\noli purskahtavinaan nauruun:\n\n»Ha-ha-haa! Mitä pahaa siinä oli? Tiedä, että minua on ennenkin\nsaatettu kotiin, ja aivan isänkin tieten!»\n\n»Älä viisastele! Kyllä sinä hyvin tiedät, mikä tässä on pahaa.»\n\n»Mikä sitten?»\n\nPoju korotti sekä ääntään että etusormeaan:\n\n»Ensinnäkin se, että mies on jutku, ja toiseksi se, että tuo jutku on\nsellainen juippi kuin on.»\n\n»Ihminen on juutalainenkin.»\n\n»Ei ainakaan tämä ole samanlainen kuin muut ihmiset.»\n\n»Mistä sinä sen tiedät?»\n\n»Siitä mitä Marianne kerran sanoi, kun Nokka-Jooseppi tuli meitä\nvastaan ja knallasi kuin mikäkin kavaljeeri.»\n\n»Mitä hän sitten sanoi?»\n\n»Sanoipa vain, että otus oli joskus maailmassa yrittänyt tulla hänenkin\nlähelleen, mutta oli saanut sellaiset matkapassit, ettei varmaankaan\ntehnyt mieli toista kertaa tulla maille halmeille.»\n\nNoora jäi hetkiseksi miettimään käsi poskella. Sitten hän sanoi otsa\nrypyssä:\n\n»Kyllä sinä varmasti olet kuullut väärin.»\n\n»Älä viitsi. Me kuljimme rivissä, ja Marianne sanoi sen Margalle, joka\noli hänen toisella puolellaan, niin että minä kuulin joka sanan.»\n\n»Vai niin.»\n\nMutta sitten Noora yht'äkkiä kääntyi veljensä puoleen, ojensi kätensä\nja sanoi:\n\n»Sano, pidäthän sinä minusta!»\n\nVeli vilkaisi veikeästi sisareensa, mutta käänsi sitten katseensa\npoispäin, kun tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:\n\n»Kyllähän sinä sen tiedät...»\n\n»Siksi minä luulinkin, että me kaksi aina vetäisimme yhtä köyttä»,\nsanoi Noora ja väritti äänensä ikäänkuin hiukan pettyneeksi.\n\nPoju kääntyi jälleen katsomaan sisartaan ja puristi lujasti hänen\nkättään:\n\n»Kyllä me vedämmekin, ainakin mikäli minuun tulee. Ne toisethan ovatkin\nmeitä kohtaan niin tärkeitä... Luota sinä vain minuun!»\n\nNoora hymähti:\n\n»Sitähän minäkin! Mutta siksipä juuri en oikein ymmärrä, miksi nyt\nuhkaat ruveta ryppyilemään.»\n\nPoju katsoi maahan aivan kuin hämilläänoloa peittääkseen:\n\n»Eks ymmärrä, että se kismittää minua, kun se on niin haljua.»\n\n»Mikä siinä on niin haljua?»\n\nPoju viivytti vähän vastausta:\n\n»No, se, että se on jutku... mokomakin isonokkainen onkimato,\njonka ihmiset näkevät päivät päästään virumassa kivijalkapuodin\novenpielessä...»\n\nÄkkiä hän kääntyi päin sisartaan ja huudahti:\n\n»Mutta et suinkaan sinä vain usko, että minä sittenkään olisin ruvennut\njuorukelloksi?»\n\n»Etkö?»\n\nPoju hymähti:\n\n»Oletko ihan...! Minähän vain koetin kiristää paklaria.»\n\n»Ja saitkin kiristetyksi.»\n\nPoju naurahti tyytyväisesti:\n\n»Totta nyt toki.»\n\nMutta samassa hän meni aivan totiseksi, joten Noora kysyi:\n\n»Mikä sinun taas tuli? Kyllähän minä sen paklarin annan, kun kerran\nolen luvannut.»\n\n»Enhän minä nyt sitä...»\n\n»No, mitä sitten?»\n\nPoju ei oikein tiennyt, kehtaisiko sitä sanoa, ja jos kehtaisi,\nniin miten sen sanoisi. Ja kun sisar katseli häntä ihmetellen tämän\nepätietoisuuden aikana, nousi puna hänen poskilleen, ja sen poltto sai\nhänet vieläkin enemmän hämilleen.\n\n»Sano nyt, mitä sinä...» sanoi Noora.\n\nJa vihdoin Poju sanoi:\n\n»Niin no, hittojako tässä! Kuulehan, vannotko, ettet ole antanut\nNokka-Joosepin tulla liian lähelle?»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»No, hitto vieköön, sitä, että oletko antanut sen juipin...?»\n\nNoora keskeytti hänet:\n\n»Mitä?»\n\nSanat tulivat kuin ampumalla:\n\n»No, pussata itseäsi...?»\n\nNoora purskahti nauruun:\n\n»Sitäkö sinä vain pelkäsit?»\n\nPoju kivahti:\n\n»Ei se ole _vain_.»\n\n»Ehkäpä ei olekaan... Kuule, poju, oletko sinä suudellut ketään tyttöä?»\n\nTaas lensi veli tulipunaiseksi, mutta sisar ei osannut arvata, johtuiko\nse suuttumuksesta vaiko syyllisyydentunnosta.\n\n»Älä yritä kieräillä, vaan sano, uskallatko vannoa!»\n\n»Uskallan. Minä vannon, ettei hän koskaan ole minua suudellut eikä\nkoskaan saa suudella», sanoi Noora juhlallisen vakavasti.\n\n»No, eihän siinä sitten muuta olekaan!»\n\nMutta Noora katsoi veljeään hellästi ja sanoi hiljaa:\n\n»Sitäkö se vain olikin, että sinä pidät minusta niin paljon?»\n\nJa Poju vastasi sytyttäessään uudelleen höyrykoneensa väkiviinaliekin:\n\n»Olipahan, mitä oli! Mitäpä tuosta enää —!»\n\n\n\n\n3.\n\n\nSteyerin perheen olohuoneessa, joka samalla kertaa oli salonkina ja\nruokailuhuoneena ja johon vielä perheenpään kirjoituspöytäkin oli\nsijoitettu, vallitsi hiljaisuus. Kamreeri istui, helmikirjaillut\ntohvelit jaloissaan ja ruskea villaröijy kotitakkinaan, kirjoituspöydän\nviereen asetetussa kapteeni-vainajan nojatuolissa lukemassa\nFlammarionin tähtitiedettä. Hän oli nostanut tohveliset jalkansa toisen\ntuolin istuimelle ja siirtänyt lampun kirjoituspöydän kulmalle. Hän\noli nimittäin huomannut, että juuri se tuoli ja se valaistus ja se\nasento olivat hänen lukemiselleen edullisimmat. Lukuasento on tietysti\nkunkin ihmisen yksilöllinen asia, ja Friedel Steyerin yksilöllisyys\noli sellainen, että hänen taivaankappaleihin tutustuessaan täytyi\nsaada kohottaa jalkansakin — eikä vain ajatuksiaan — ylös maasta.\nHelena Sofian yksilöllisyys taas oli vuosi vuodelta muuttunut yhä\nenemmän viluiseksi, joten hänen täytyi vetäytyä mahdollisimman\nlähelle lämmön lähteitä, sillä hänen laihtunut ja kuivunut ruumiinsa\noli jo käynyt sellaiseksi, että sitä aina paleli. Niinpä hän nytkin\nsukankudin käsissään istui kaakeliuunin nurkassa, vaikka siinä olikin\nvarsin epämukava rottinkituoli, kotoisin Wilhelmin ja Frederiquen\nruokasalista. Olihan olohuoneessa vapaina mukavampiakin istuimia, mutta\nkun Friedel ei sietänyt, että tuoleja siirrettiin niiden oikeilta\npaikoilta, niin oli Helena Sofian ollut totuttava kovaan istuimeensa.\n\nKaakeliuunissa sihisivät oikein kodikkaasti vähän happamet halot, ja\nkirjoituspöydän kulmalle asetettu lamppu — se oli kapteeni-vainajan\nvanha työlamppu, johon oli johdettu sähkö — loi viihdyttävän himmeän\nvalon, sillä siinä oli posliinikuvun varjostimena vaaleanpunainen\njättiläisruusu, taidokkaasti silkkipaperista tehty ja niin asetettu,\nettä se salli valon kirkkaimpana langeta Flammarionin tähtiriveille,\nmutta jätti koko toisen puolen verrattain avaraa huonetta viihtyisään\nhämärään.\n\nAinoa ääni, joka vallitsevassa hiljaisuudessa kuului, oli seinäkellon\nnakutus, seinäkellon, joka oli kamreerin ylpeys ja jota kamreerskakin\noli oppinut rakastamaan jonkinlaisena elämän yksitoikkoisuuden\nvähäisten vaihtelujen mittaajana ja alleviivaajana. Se ei ollutkaan\nmikään tavallinen kello, vaan niin erikoinen, että se ainakin siellä\npikkukaupungissa oli ollut ainoa lajiaan. Kaksi kellotaulua siinä oli:\nylemmässä tavalliset kaksitoista roomalaista numeroa, mutta alemmassa\nkolmekymmentäyksi arabialaista. Sillä ylempi ilmoitti tunnit, kuten\ntavallisetkin kellot, mutta alempi osoitti päivämäärät ja tiesi\ntarkalleen, milloin kuukaudessa oli kolmekymmentä, milloin yksineljättä\npäivää, vieläpä osasi helmikuun lopettaa kahteenkymmeneenkahdeksaan\n(vain karkausvuosista se ei ollut selvillä, joten sitä silloin oli\nihmiskäsin autettava). Friedel oli tottunut kellonääneen niin, ettei\nsitä erityisesti kuuntelematta erottanutkaan. Hänhän olikin kuullut\nsen naksutuksen miltei syntymästään saakka, sillä kello oli häälahja,\njonka eräs kapteenin virkatoveri oli tuonut Amerikasta, eikä siihen\nnytkään kukaan muu kuin talonisäntä saanut koskea, ja hänkin veti\nhyvin varoitellen sen joka sunnuntaiaamu, sillä kello oli muuttunut\njonkinlaiseksi symboliksi, joten oli pelättävissä, että jos se pääsisi\npysähtymään, niin voisi koko elämäkin pysähtyä.\n\nSilloin tällöin Helena Sofia huokasi nurkassaan itsekseen, mutta niin\nhiljaa, ettei se häirinnyt hänen miehensä lukemista enempää kuin\nhänen omaa kudinsilmien laskemistaankaan. Tuo hiljaa huokaaminen oli\ntullut hänelle tavaksi, ja sillä hän ikäänkuin toi ilmi sen yleisen\nelämänalakuloisuuden, joka hallitsi hänen maailmankatsomustaan ja johon\nhän nöyrästi ja vastustusta ajattelematta oli alistunut jo ammoisia\naikoja sitten. Eihän hän nimittäin enää edes tyttäriensä kohdalle\njaksanut rakennella niitä tulevaisuuden pilvilinnoja, jotka olivat\nauttaneet häntä aivan kuin leikiten kärsimään ensin kantamisajan vaivat\nja sitten kasvatuksen vastukset. Jo ennen Margheritan pankkiin menoa\nhänelle oli selvinnyt, että kyllä ruhtinaat ja kreivit ja vieläpä\nparonitkin sentään hakevat puolisonsa loistavammista piireistä kuin\nsellaisista, joiden suloisin kukinta on kytkettävä konttorituoliin.\nJa kun sitten Marianne syksyllä sai suoritetuksi ylioppilastutkinnon\nkeväällä tuottamat reput ja konttorituolia peläten ilmoitti vakaan\naikomuksensa olevan hankkia itselleen akateeminen arvo, katkesi\nunelmien viimeinenkin oljenkorsi, sillä olihan toki oppinut nainen,\nehkä silmälasinenkin, niin luonnonvastainen ilmestys, ettei sellaiseen\nedes tavallinenkaan mies, saati sitten ylimys, silmiään kiinnittänyt.\nNäin oli Helena Sofian elämästä kadonnut viimeinenkin hiven sitä\ntoivon satua, joka oli auttanut häntä ikävyyden taakan kannossa\nelämän pitkissä vastamäissä. Mutta epätoivoon hän ei kuitenkaan\nollut vajonnut, vaan oli alkanut etsiä tukea ja turvaa lapsuutensa\nuskosta. Ja aivan kuin ihmeen kautta — niin vakuutti hän itselleen\n— olikin polku taivaanvaltakunnan portille hänelle kirkastunut.\nEräänä syksyisenä iltana, kun hän oli ollut palaamassa yksinäiseltä\nkävelyltä, oli hänestä yht'äkkiä tuntunut, että valot rukoushuoneen\nikkunoista olivat loistaneet niin kutsuvan kirkkaina, että hänen\noli täytynyt pysähtyä niiden loistetta katselemaan. Ja juuri hänen\npysähtyessään oli sisältä alkanut kuulua laulua, joka oli virittänyt\nhänen sydämeensä liikutuksen sykkeen. Hän oli nimittäin tuntenut\nsävelen samaksi, jota hän muisti äitinsä aina nuorimmalle lapselleen\nlaulaneen, kun ilta oli ollut pimeä ja mieltä oli peloittanut tuulen\ntohina. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja lapsuudenajan muistonäyt\nmieleen. Hetken hän seisoi siinä kadulla niiden vallassa, mutta sitten\nveti vastustamaton voima hänet sisään. Kynnyksellä hän vielä oli\nehtinyt ajatella, miten omituista oli, ettei hän koskaan aikaisemmin\nollut tuntenut vetoa Allianssitaloon, vaikka tämä rukoushuone oli\naivan heidän kotinsa nurkissa, joten hän lukemattomat kerrat oli\njoutunut sen valaistujen ikkunain ohitse kulkemaan. Mutta kun hän\noli astunut kynnyksen ylitse, olivat kaikki omat ajatukset hukkuneet\nsiihen yhteistunnelmaan, joka oli tulvehtinut ensin liikuttavassa\nlaulussa ja sitten saarnan hempeästi helläsävyisessä nuotissa. Ja\nniin oli käynyt väkeväksi tämän tunnehartauden viritys, että se oli\nsaanut Helena Sofiankin »kokouksen» päätyttyä menemään varsinaisten\nkantavieraiden mukana, joiden joukossa hän oli tuntenut heidän talonsa\nalakerran maitokaupan neidin ja vastapäisen talon »lyhyttavara- ja\nompeluliikkeen» rouvan, puhuttelemaan saarnamiestä. Ja eikö ollut\nJumalan ohjaavan käden sormi ilmennyt siinäkin, että saarnaaja oli\nollut sama David Davidsson, joka aikoinaan oli tuottanut Helena\nSofian anopille aluksi niin suurta lohdutusta ja uskon iloa, mutta\nsitten yhtä paljon harmia, jopa mielen pahennustakin! Helena Sofia\nei nimittäin enää ollut vaistonnut viimeksi mainittua tosiasiaa\nsaarnaajan syyksi ja synniksi, vaan päinvastoin nyt nähnyt »pastorin»\nlankeemuksen kutsumuksen mukaiseksi tapahtumaksi, koska juuri sen\nkautta oli saatu vältetyksi, että anoppi ja muut uskonsisaret olisivat\nkohdistaneet palvelijaan ne tunteet, joitten tuli kuulua Herralle.\nEi siis ollut luettava saarnaajan, vaan pikemminkin anopin viaksi,\nettä David Davidssonin, joka nyt olikin jo vanha ja epäilemättä aivan\nvakiintunut mies, silloin oli käynyt niin kuin hänen silloin oli käynyt\nsen kuvernöörin sisäkön kanssa. (Samaa mieltä olivat myöskin sekä\nmaitokaupan neiti, jo vanhemmanpuoleinen ja heikosti rokonarpinen, sekä\nlyhyttavarakaupan lihavahko, mutta autuaasti hymyilevä rouva, jotka\nmolemmat Helena Sofia oli katsonut sen arvoisiksi, että oli heille\nDavidssonin elämänsalaisuuden uskonut.) Kahdesti viikossa Helena Sofia\nsiis kävi David Davidssonin pitämissä kokouksissa ja sai niistä paljon\nlohdutusta ja voimaa. Mutta silti hän ei antanut tämän oman elämänsä\nuuden käänteen tunkeutua muuttamaan perheen elämää eikä myöskään\nmillään tavoin suhtautumistaan mieheensä ja lapsiinsa. Siksi hän ei\nollut tahtonut Friedelille edes ilmaista, kuka oli se saarnaaja, jota\nhän joka keskiviikko- ja perjantai-ilta kävi kuulemassa ja sitä paitsi\nvielä joka toinen lauantai-ilta jutteluttamassa hengellisistä asioista\nteekupin ääressä ompeluseuran verukkeella. Hän nimittäin pelkäsi, että\nhänen miehensä, joka oli perinyt isänsä kuohahtelevan mielenlaadun,\nmutta ei tämän alistuvaisuutta, olisi suuttunut saadessaan tietää,\nettä David Davidsson, jota Friedel sen pahempi ei ensinkään tuntenut\nsaarnalahjoilta eikä muiltakaan ansiopuolilta, toisen kerran oli\njoutunut kosketuksiin perheen kanssa.\n\nNytkin Helena Sofia istuessaan kaakeliuunin vieressä kovalla\nrottinkituolilla kudinsilmiä laskemassa ja elämänkatsomuksensa mukaan\naina silloin tällöin huokaamassa, aprikoi mielessään, oliko tämä\nDavidssonin asia niitä, joita aviovaimo ei saa salata mieheltään,\nvai oliko se niitä, jotka olivat omansa aikaansaamaan pahennusta ja\njotka sen vuoksi oli vaikenemalla sivuutettava elämän sopusoinnun\nsäilyttämiseksi. Toiselta puolen häntä kiusasi salaaminen, mutta\ntoiselta puolen taas tuntui aivan turhalta nyt enää verestää anopin\naikaisia asioita, kun tämä jo kohta vuosikymmenen oli levännyt\nnurmen alla rauhassa elämän kaikilta suruilta ja murheilta. Eikä\ntoki hänen muistonsakaan kunnioittaminen mitenkään voinut vaatia\nkaivamaan esille vanhoja asioita, etenkin kun nämä asiat eivät\nolleet yksinomaan miellyttävää laatua. Ja eikö sitä paitsi jo siinä\nollut riittämään asti kunnioittamista, että he aikoinaan olivat\nnoudattaneet anopin viimeistä tahtoa niin ylenpalttisesti, että\nolivat jälkeenjäämistöstä suostuneet luovuttamaan melkein koko\ntestamentissa määrätyn erän merimieslähetykselle, vaikka heidän ei\nlain mukaan olisi tarvinnut antaa edes puoliakaan! Eikähän hautakiven\nvalinnassakaan oltu kitsasteltu, vaikka itse olikin ahtaalla oltu.\nJa aina kun Helena Sofia kaikki nämä seikat otti huomioon, tuli hän\nsiihen päätökseen, ettei Davidssonin henkilöllisyyden salaaminen\nFriedeliltä ollut synti. Samaa oli hänelle sitä paitsi vakuuttanut\nvanhin tytärkin, jolle hän kerran näistä sielunsa epäilyksistä oli\npuhunut — he olivat silloin salaa valvoneet korjatakseen Mariannen\ntanssileninkiä, joka oli huomattu vanhanaikaiseksi, mutta jonka\nFriedel oli julistanut käyttökelvolliseksi. Margherita oli silloin —\njuuri punaista tyllirimssua omaan kaulaansa koetellessaan — puhunut\nniin viisaasti tästä asiasta, että Helena Sofian oli täytynyt\nsuorastaan ihailla tyttärensä järjenjuoksua ja päätellä, etteivät\nopettajat koulussa olleetkaan tytön lahjoja lainkaan ymmärtäneet.\nKun Helena Sofia nyt taas tuota yötä muisteli — olivatpa he vielä\nvarkain lämmittäneet itselleen keittiön hellalla kahviakin ja sitten\npitäneet pannua lämpimänä sanomalehtipaperin avulla kaakeliuunin\nsuupeltien suojassa, vaikka Friedel oli kieltänyt iltapäiväkahvinkin\nkeittämisen turhana ja rahaa vievänä ylellisyytenä — niin, kun hän nyt\ntaas tuota yötä muisteli, vahvistui hänen vakaumuksensa salaamisen\nluvallisuudesta, ja hänen huulilleen nousi helpotuksen huokaus, joka\noli elämänkatsomushuokauksia kuuluvampi.\n\nFriedel nosti päätään:\n\n»Mikä sinun on?»\n\n»Minunko? Miten niin —?»\n\n»Sinä huokasit», vastasi Friedel ilmeisesti kiusaantuneena siitä, että\nhänen tähtikuvionsa olivat menneet sekaisin.\n\n»Huokasinko minä?»\n\n»Totta kai sinä huokasit, kun minä kerran sanoin...»\n\n»Suo anteeksi! Huokasin kai aivan ajatuksissani...»\n\n»Sinun ei siis ole mitenkään paha...?»\n\n»Ei, ei. Oikein minun on lämminkin... vaikka nuo halot tuntuvatkin\nolevan koko kosteita.»\n\n»Niin ovat. Täytyy ensi kerralla ottaa toisesta paikasta.»\n\nFriedel syventyi uudelleen Flammarioniin. Helena Sofia taas ajatteli,\nettä olipa onni, että Friedel itse oli kosteat halot ostanut, ja\ntuli jälleen huokaisseeksi helpotuksesta. Hän säikähti tätä toista\nhuokaustaan niin, että melkein huudahtamalla sanoi:\n\n»Suo anteeksi, taas minä huokasin ajatuksissani!»\n\nMutta Friedel ei tällä kertaa virkkanutkaan mitään; ilmeisesti hänen\najatuksenjuoksunsa ei nyt ollut häiriintynyt. Ja hiljaisuus levisi\nuudelleen katkeamattomaksi huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFriedel oli innostunut tähtitieteestä. Itse hän arveli, että tämä\ninnostus oli merimiesperintöä isän puolelta, mutta ajatteli sentään\ntoisinaan niinkin, että ehkäpä hän kaipasi taivaan tähtiä vastapainoksi\nperin maalliseen mammonaan kytketylle ammatilleen. Joka tapauksessa\nhän luki kaikki ulottuvilleen tulevat tähtitieteelliset teokset,\nmutta Flammarion oli hänen varsinainen mielikirjailijansa. Ja ihmeen\nselvillä hän olikin planeettien elongaatiosta, konjunktiosta ja\noppositiosta ja osasi ulkoa niiden kiertoajat ja suuruusluokat. Mutta\nnämä taivaan ilmiöt olivat hänelle kuitenkin vain ilmiöitä, jotka\npelkästään tosiasioina kiinnittivät hänen mieltään, mutta eivät\nviekotelleet häntä vähimmässäkään määrässä yrittämään astrologisia\narvailuja tai muunlaisia ilmiöiden taakse ulottuvia mietteitä tai\naatteellisia selityksiä. Tähti oli hänelle vain tähti, taivaankappale,\njoka edusti kaikkeudessa luonnon mekaniikan ikiliikkujaa, jota\nihmisten mekaniikka ei ollut kyennyt ja tuskin koskaan kykenikään\nrakentamaan. Siltä kannalta hän asiat otti syysiltoina vaeltaessaan\nKaivopuiston valleille tai muille avarille näköalapaikoille tekemään\nhuomioitaan tähtitaivaalla ja sovittamaan kirjojen viisautta kaikkeuden\nomaan viisauteen. Tämä astronominen harrastus oli niin elävä ja\nvoimakas, että vaikka Friedel nautti suvestakin ja käytti ahneesti\nhyväkseen sen suomia mahdollisuuksia ulkoiluun ja luonnon helmassa\nolemiseen, niin alkoi hän jo heinä- ja elokuun vaihteessa kaivata\nsyksyn iltoja tähtitaivaineen. Sillä kun hän kuljeskeli rauhallisilla\nhavaintopaikoillaan pää kenossa ja silmät niin lujasti naulattuina\nkorkeuksiin, että hän monesti sattui puutakin pahki törmäämään,\nvieläpä kompastumaan pitkälleenkin, tunsi hän samaa tutkijaniloa,\njota hän kuvitteli Ptolemaioksen ja Kopernikuksen ja heidän jälkeensä\nkaikkien muidenkin taivaan loistavan ja kimmeltävän kirjoituksen\ntulkitsijain tunteneen. Tässä ilossaan hän oli onnellinen. Se korvasi\nmonet sellaiset kuvitellut riemut, joita suurkaupunki ei ollutkaan\nhänen kohdalleen tuonut, vaikka hän ennen Helsinkiin tuloaan oli\npitänyt niiden kypsinä hedelminä hänenkin pivoonsa putoamista aivan\nluonnollisena asiana. Ja kaipa juuri se, että hän oli keksinyt ikuiset\nja korkeat tähdet seuralaisikseen, oli saanut aikaan sen, ettei hän\njuuri muuta seuraa kaivannutkaan. Näin ei se tosiasia, ettei herrasväki\nSteyerillä ollut mahdollisuuksia ottaa osaa minkäänlaiseen varsinaiseen\nseuraelämään, tehnyt enempää kamreeria kuin kamreerskaakaan, jolla\ntaas oli tyttärensä yhdyssiteenä maalliseen elämään ja Davidssonin\nhartauskokoukset taivaalliseen, katkeraksi tai kateelliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Helena Sofia toisinaan — kuun loppupuolella — veti vanhaa virttä\nsiitä, että siellä pikkukaupungissa heillä olisi ollut paljon parempi,\ntäytyi kyllä Friedelinkin myöntää itselleen, että tietystihän\nsiinäkin väitteessä jonkin verran perää oli, mutta sitä vastaan puhui\ntaas pääkaupunkilaisuus, joka edelleenkin hänen mielestään sentään\nmerkitsi sanomattoman paljon enemmän kuin jotkut käyttövarojen\nniukkuudesta johtuvat elämän epämukavuudet ja rajoitukset. Olla maan\npääkaupungissa, saada suorittaa työnsä keskellä elävää elämää, elää\nelämän polttopisteessä, kävellä kadulla ja seurata kaupungin kasvua\nja kehittymistä ja voida sanoa, että tämä on nyt minun kaupunkini\n— eikö siinä ollut korviketta riittämiin! Ennen kaikkea kesäisinä\nsunnuntaipäivinä, kun niiden ihmisparkojen, joilla oli huvilansa tai\nvain vuokratutkin kesäasuntonsa, täytyi olla poissa tästä kauniista\nkaupungista, joka juuri kesäisin oli kaikkein kauniimmillaan, ja kun\n»syvien rivienkin» joukot, jotka muina vuodenaikoina yhä tunkeilevammin\nolivat alkaneet alentaa katuvierien kävelijäin yhteiskunnallista\ntasoa, näkivät parhaaksi hakeutua »saariin», silloin nautti Friedel\nSteyer täysin ja syvin siemauksin pääkaupunkilaisuudestaan. Silloin\nhän oli hieno herra Espiksellä, herra, joka ei vain itse tuntenut,\nettä kaupunki oli hänen, vaan jonka omistusoikeuden vastaantulijainkin\ntäytyi hänelle kuuluvaksi myöntää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelena Sofia katsahti miestään — liekö tämä asentoa muuttanut vaiko\ntuoli muuten narahtanut.\n\nLampunvalo lankesi Friedeliin sillä tavoin, että hänen kalju päälakensa\nkiilsi kuin kultainen gloria, mutta sen ympärillä hohti hiuskehys aivan\nhopeisena. Ja vakoja oli työ kyntänyt kasvoihin, olivatpa jo silmienkin\nalle ilmestyneet pussit, jotka eivät olleet siinä vielä pari vuotta\nsitten olleet. Mutta niinpä olikin Friedel-parka viime vuonna raatanut\npäivien lisäksi illatkin pitkät. Olivat menot kasvaneet, lisätuloja\noli täytynyt hankkia. Maksoivat Mariannen luvut, maksoivat Nooran ja\nPojun koulunkäynnit, ja sitä paitsi täytyi tyttöjen pukuihin uhrata\nyhä enemmän, sillä elleivät he olleet hyvin puettuja, pienenivät\nennestäänkin jo verrattain vähäisiksi — ainakin enemmän tai vähemmän\nsattumanvaraisiksi — käyneet edullisten avioliittojen mahdollisuudet,\nja niitähän oli toki viimeiseen asti yritettävä ylläpitää. Siksi oli\ntäytynyt Friedelin rasittavan ja edesvastuullisen pankkipalveluksensa\nlisäksi ottaa itselleen iltatyötä. Eikä siinä taas ollut sanottavampaa\nvalinnan varaa, sillä elämän yleisen kallistumisen takia oli\nylityönottajia kuinka paljon hyvänsä, mistä taas oli seurauksena,\nettä työ oli alipalkattua. Friedel oli saanut erään pienen liikkeen\nkirjanpidon alullepanon ja ohjaamisen sekä viikoittaisen tarkkailun\nsuoritettavakseen, ja hänelle ominaisella tunnontarkkuudella hän\ntietysti oli laatinut tilit niin täydellisiksi, kuin olisi ollut\nkysymys miljoonaliikkeestä. Se vei paljon aikaa, ja monet yötunnit\nFriedel olikin uhrannut siihen, vaikka siitä ei monia satoja tullutkaan.\n\nKun Helena Sofia katseli miestään, täytti hänen mielensä omituisen\nhellä säälin tunne. Melkein pyrkivät kyyneleet silmiin. Oli kovaa\najatella, että miehen koko elämä oli uhrattava vain siihen, että\nperheellä oli ruokaa ja vaatteita ja elämisen tilaisuutta ja sen\njäsenillä mahdollisuuksia korkeintaan sitten taas omasta vuorostaan\nhankkia seuraavalle polvelle samanlainen olemassaolo. Oli niin\nluonnollista, että Helena Sofian oma elämä meni arkisiin askareisiin\nja jokapäiväisiin velvollisuuksiin, ettei hän itseään osannut\nollenkaan sääliä. Mutta toista oli Friedelin elämän hukkaan meno.\nMies, jolla sentään oli — siitä Helena Sofia oli aivan vakuuttunut\n— mahdollisuuksia ja edellytyksiä merkityksellisempäänkin työhön,\nsellaiseen, josta tekijän kaaduttuakin jää jotakin jäljelle, oli\nepäsuotuisten olojen vuoksi joutunut vain pyörittämään elämänrattaista\nkaikkein pienintä, ikäänkuin jauhamaan käsikivillä joukolleen\nleipäjauhot. Kulunut, kulunut hän oli siinä aherruksessa — saa\nnähdä, kuinka kauan enää kestääkään...! Helena Sofiaa värisytti\nsen mahdollisuuden ajatus, että Friedel menisi pois ja jättäisi\nheidät oman onnensa nojaan. Se olisi kauheaa, kauheinta, mitä voisi\ntapahtua. Siitä Jumala varjelkoon! Ja kyllä kai hän varjelikin.\nEtenkin nyt, kun Helena Sofiastakin oli tullut uskovainen — niin,\noli kai hän nyt oikein uskovainen? Tietysti hän ennenkin oli uskonut\nJumalaan, oli käynyt kirkossa aina, kun vain oli sopinut ja kun oli\nollut saarnaamassa se pappi, josta hän piti, oli rukoillut joka ilta\ntaivaan varjelusta ja aina silloin muinakin vuorokauden aikoina, kun\noli erityisesti korkeimman apua tarvinnut. Mutta hänellä oli ollut\nsellainen epäilys, ettei se sentään ollut riittänyt uskovaisen nimen\nsaantiin, vaan että siihen vaadittiin vielä, että iltarukousten\nlisäksi hengessä ja totuudessa oli mukana »kokouksissa» ja varmuuden\nvuoksi ehkä vielä ompeluseuroissakin, niin että suhde Jumalaan\nmuodostui persoonalliseksi. Ja kun hän nyt selvästi tunsi tällaisen\npersoonallisen suhteen saavuttaneensa — tietysti Davidssonin\nvälityksellä, niin ei hän uskonut Jumalan käsiin vain omaa elämäänsä,\nvaan myöskin rasittuneen miehensä elämän ja niinikään tyttäriensä\ntulevaisuuden, etenkin nyt, kun siitä inhimillisesti katsoen loiston\nmahdollisuudet jo olivat menneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisia asioita Helena Sofia, joka itsekin tiesi olevansa\nmietiskelevä luonne, pyöritteli aivoissaan sillä aikaa, kun sukankudin\nverkalleen mutta varmasti edistyi hänen käsissään ja kellon ylätaulun\nosoittimet miltei yhtä verkalleen mutta myöskin yhtä varmasti kiersivät\nrataansa.\n\nFriedel Steyerin silmissä taas, vaikka ne olivatkin kirjan suoriin\nriveihin kiintyneet, kiersivät taivaan tähdet ekliptikan suhteen\nkallellaan olevilla ratatasoillaan, ja hänen huulensa liikkuivat\näänettömästi, kun hän koetti syövyttää mieleensä Jupiterin radan\nepäkeskisyyttä ilmaisevaa desimaalilukua: 0,04837, jota oli jollakin\ntavalla vaikea muistaa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMargherita ja Marianne lähtivät Ruthin syntymäpäiväkutsuista\naikaisemmin kuin muut tytöt. Margherita syytti sitä, että hänen\npiti olla virkeä pankissa, jossa vuodenvaihde lisäsi työmäärää, ja\nluonnollisesti Marianne seurasi sisartaan. Todellisena lähdön syynä\noli kuitenkin se, että Mariannen oli tullut niin hermostunut olo\nIrma Mannerin merkillisen käytöksen johdosta, ettei häntä mikään\nvoima olisi saanut pidätetyksi kauemmin kuin oli aivan välttämätöntä,\nettei herättänyt huomiota. Ja jo teenjuonnin aikana hän oli saanut\nkuiskatuksi vanhemmalle sisarelleen, että hän välttämättä tahtoi lähteä\nmahdollisimman pian.\n\nRuth saattoi heidät eteiseen.\n\n»Pitääkö teidän nyt välttämättä...?»\n\n»Ymmärräthän, hyvä ystävä, että kun on noustava aamulla laskemaan\ntoivottoman pitkiä sarakkeita, niin täytyy saada nukkua päänsä\nselväksi», sanoi Margherita.\n\n»Niin, niin, — minä vain epäilin, että te Irman takia...»\n\n»Mikä hänessä olisi ollut? Hänhän päinvastoin oli ylen ystävällinen\nMariannellekin, jota hän tähän asti tuskin koskaan on huomannutkaan.»\n\nRuth naurahti terävästi:\n\n»Juuri siksi... että hän oli liian ystävällinen.»\n\nMarianne punastui ja kiiruhti eteispeilin eteen puuteroimaan, mutta\nMargherita kysyi viattoman leikkisästi:\n\n»Ethän sinä vain kadehtinut...?»\n\n»Luuletko sinä, että minäkin olen sellainen?»\n\n»Minkälainen?»\n\nRuth kumartui kuiskaamaan vastauksensa Margheritan korvaan.\n\n»Mitä sanotkaan. Olisiko se mahdollista?»\n\n»Niin sanotaan. Ja omituinen hän minustakin on ollut Pariisin matkansa\njälkeen: katsookin ihmistä aivan toisella tavalla kuin muut. Ja\npyrkii aina koskettelemaan... nimittäin sellaisia, jotka ovat jonkin\nnäköisiä... Sanovat muuten, ettei hän rumia tanssikursseilleen\notakaan. Eikä siellä monta rumaa olekaan. Ja tiedättekö, hän antaa\nmuutamille tytöille erikoisopetusta, ja näkisittepä ne tytöt, jotka\njäävät yleisten tuntien jälkeen erikoistunneilleen: tirskuvat ja\nkuiskuttelevat yhtä salaperäisesti keskenään kuin rakastuneet...»\n\nMarianne kääntyi peilin edestä:\n\n»Eiköhän tuo taas ole pelkkää kuvittelua? Ensin on joku pannut juorun\nkulkemaan ja sitten on sille nähty muka todistuksia joka asiassa, johon\nvain jotakin epäilyttävää on saatu mahtumaan.»\n\nRuth melkein suutahti:\n\n»Mutta, hyvä ystävä, minähän olen hänen kursseillaan.»\n\n»Niin, niin, aivan oikein, mutta sittenkin minusta tuntuu...»\n\nMarianne toiselta puolen katui, että oli tullut puolustaneeksi Irmaa,\nmutta toiselta puolen taas hänellä oli puolustamiseen vastustamaton\nhalu, vaikka epäilikin, etteivät puheet perättömiä olleet.\n\n»Kylläpä se olisi innoittavaa», sanoi Margherita. »Niin kaunis nainen\nja niin hienosta perheestä!»\n\nRuth naurahti:\n\n»Hienoista perheistä kai sellaiset useimmiten ovatkin.\nTiedättekö, että kerran kuulin papan sanovan mammalle, että sekin\nvanha tanssinopettajatar, jonka koulussa mamma aikoinaan oli\nwieniläisvalssinsa oppinut, jo silloin oli ollut tunnettu sellaiseksi\n— nyt kuuluu vanhoilla päivillään asuvan yhdessä jonkun virastonaisen\nkanssa, joka pukeutuukin puolittain kuin mies.»\n\n»No, ei ainakaan Irma Manner pukeudu kuin mies», huomautti Marianne yhä\noppositiohalun vallassa.\n\n»Hän pukeutuu kuin suuren maailman kokotit, sanoo pappa, joka myös\non ollut Pariisissa», vastasi Ruth. »Korea kuin riikinkukko kuuluu\nolleen viimeinkin Kansallisteatterissa ja — ajatelkaa! — iso punainen\nsamettihattu päässään oli istunut permantoaitiossa.»\n\nMarianne puisti päätään, mutta Margherita sanoi:\n\n»Ei, ei. Kyllä meidän toki on lähdettävä, että sinä pääset takaisin\nvieraittesi luo.»\n\n»Jestas! Niin, niin... mutta minusta tuntui, että tämä piti teille\nsanoa, kun näin, miten hän yritti lähennellä Mariannea.»\n\nKun he tulivat kadulle, kysyi Margherita:\n\n»Mitä teidän välillänne oli?»\n\n»Ei niin mitään», vastasi Marianne, jonka mielestä ei Ruthin\nsanojenkaan jälkeen Irman omituisuuden salaperäinen jännittävyys ollut\nkokonaan häipynyt.\n\n»Eikö hän sinulle mitään erityistä sanonutkaan?»\n\n»Ei sen kummempaa kuin että minulla on kauniit sääret, niin että\nminusta muka tulisi hyvä tanssijatar.»\n\n»Siinäkö kaikki?»\n\n»Mitä siinä muuta olisi voinut olla.»\n\n»Aika ikävä ilta», sanoi Margherita.\n\n»Minusta ihan tavallinen.»\n\nSitten kulkivat he sen enempää keskustelematta ja nopein askelin. Tuuli\nja tuisku olivat tyyntyneet jo aikoja sitten, koskapa talonmiehet\nolivat ehtineet lapioida katukäytävät, mutta yöpakkanen oli aika kiperä\nja antoi askelille vauhtia. Vasta vähän ennen kotiportille tuloa\nvirkahti Margherita:\n\n»Varoitan minä sinua sentään Irma Mannerista, sillä vaikk'ei noissa\njuoruissa perää olisikaan, niin on jo siinä, että hänestä tuollaista\nvoidaan puhua, tarpeeksi syytä seuran kavahtamiseen.»\n\nJa Marianne vastasi vain:\n\n»Älä pelkää!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMargherita oli aina ollut vähän varhaisvanha. Ja Mariannea taas oli\naina hemmoteltu ja pidettiin edelleenkin lapsena ja lapsellisena. Siitä\njohtui, että vaikka sisarien ikäeroa ei ollut paljon vuotta enempää,\nvanhempi suhtautui nuorempaan melkein äidillisenä holhoojana. Jos mikä\noli hätänä tai mitä tarvittiin, käännyttiin aina Margheritan puoleen.\nJa niin täydellisesti Marianne oli tottunut sälyttämään kaikki asiat\nsisarensa hartioille ja aivoihin, että yksin yliopistoluvuissaankin\nturvautui hänen valveutuneempaan arvostelukykyynsä. Siitä oli ollut\nseurauksena, että sitä myöten kuin Mariannen opiskelu edistyi,\noli myöskin Margheritan ollut paneuduttava kursseihin kuuluviin\nasioihin. Eikä kotona kukaan pitänyt sitä lainkaan ihmeteltävänä,\nvaan päinvastoin aivan luonnollisena ja asiaankuuluvana, että\nMargherita oman työpäivänsä jälkeen heti ryhtyi auttamaan sisartaan:\nmilloin tarkastamaan ja korjaamaan hänen ainekirjoituksiaan, milloin\nlukemaan hänelle ääneen jotakin kurssikirjaa, joka oli niin ikävä,\nettei sitä viitsinyt yksikseen tutkia. Satojen sivujen tiedot\noli Marianne saanutkin sillä tavoin, että vain oli leposohvalla\nmaaten kuunnellut sisarensa »saarnaamista». Ja kun Marianne oli\nmennyt approbatur-tentteihinsä ja ollut hermostunut, oli vanhempi\nsisar vakuutellut pelkoa turhaksi: »Minähän tiedän, että kurssi on\nkunnollisesti käyty lävitse.» Mihin Marianne oli vastannut: »Jos sinun\nolisi tentittävä, niin eihän siinä mitään pelättävää olisikaan, mutta\nsinähän et nyt voi mennä minun puolestani...» »En, ikävä kyllä, vaikka\ntietysti mielelläni menisin, senhän sinä tiedät.»\n\nMargheritalla oli aina suorastaan sairaalloinen hätä sisarestaan, joka\nmuka oli niin kokematon ja kehittymätön, että tarvitsi apua ja tukea\njoka askeleella elämässä. Vanhemman sisaren oli pidettävä huolta hänen\nvaatteistaan, siitä, että hän söi riittävästi ja nukkui tarpeeksi,\nhänen luvuistaan, hänen esiintymisestään muiden ihmisten seurassa —\nkoko hänen elämästään. Ja Margheritan puoleen kääntyi äitikin eikä\nvain Mariannea koskevissa asioissa, vaan myöskin omissaan. Näin oli\nMargheritasta tullut jonkinlainen perheen »sijaiskärsijä», jolle\ntuotiin kaikki huolet ja murheet, että hän ottaisi ne omikseen ja sillä\ntavoin vapauttaisi tuojat taakankannosta.\n\nMargherita pelkäsi nyt, että Marianne joutuisi Irma Mannerin\nvaikutuksen alaiseksi. Se olisi kauheaa ja voisi käydä aivan\nkohtalokkaaksikin. Sillä vanhempi sisar tunsi nuoremman aivan\nperinpohjin ja tiesi hyvin, että hänen avuttomuutensa elämässä johtui\nsuurimmaksi osaksi siitä luonteen heikkoudesta, joka itsenäisyyden\ntäydellisenä puutteena on perimmäisenä syynä vastustus- ja\naloitekyvynkin puuttumiseen.\n\nOlihan jo kerran ollut käydä Mariannen huonosti. Häneen oli rakastunut\neräs nuori opettaja ja samoihin aikoihin eräs entinen koulutoveri.\nEdellisen tunteet olivat käyneet selviksi jälkimmäisellekin, ja vaikka\nMarianne oli koettanut selittää, että olihan naurettavaa luulla hänen\nvälittävän tuosta »peruukista», niin oli nuorukaisen tunne hehkuttunut\nsellaiseen paloon, että hän oli vannonut ennemmin ampuvansa sekä\nMariannen että itsensä kuin sallisi toiselle voittoa. Tietysti Marianne\noli näin jännittävälle valalle hymyillyt, mutta kun nuorukainen sitten\neräänä päivänä kuolemankalpeana oli tullut heille kotiin vaatimaan,\nettä Marianne kirjoittaisi kirjeen tuolle toiselle ja antaisi hänen\nviedä sen perille, oli hymy hyytynyt huulille. No, tietysti oli taas\nsiinä asiassa täytyi turvautua Margheritan apuun, ja yhdennellätoista\nhetkellä asia olikin saatu joten kuten järjestykseen, nimittäin sillä\ntavalla, että Marianne, joka siihen saakka oli seurustellut vuoroin\nkumpaisenkin kanssa, nyt oli lopettanut toiveitten annon molemmille\ntahoille. (Se oli muuten osoittautunut hyväksi käänteeksi molemmille\ntoisillekin asianosaisille, joista toinen oli paennut tieteeseen\nja päässyt yliopiston dosentiksi, toinen taas lähtenyt merille\nvalmistumaan kapteeniksi.)\n\nMariannehan oli seikkailunhaluinen. Eikä hän hakkailua ollut vielä\nosannut ottaa muulta kuin jännittävän seikkailun kannalta. Ja siltä\nkannalta hän oli ehtinyt antaa monen hakkailla itseään. Se olikin\nMargheritan mielestä peloittavinta. Sillä vaihtelun kaipuussaanhan\nMarianne nyt kuka tiesi saattoi arvella olevan mielenkiintoista kokea\ntaas uusia sensaatioita...\n\nMutta tultuaan näin pitkälle mietteissään Margherita säikähti omaa\najatustaan, jonka hän yht'äkkiä huomasi aivan kauheaksi ja sisartaan\nhirveästi alentavaksi, joten hän tahtomattaan tuli huudahtaneeksi:\n\n»Sehän on toki aivan mahdotonta!»\n\n»Mikä on mahdotonta?» kysyi äkillistä huudahdusta oudoksuen Marianne.\n\n»Oh, vain ne inhoittavat juorut Irma Mannerista», vastasi sisar,\njosta tuntui vaikealta edes ajatella sen vaaran mahdollisuutta, että\nIrma Manner ja tuttavuus häneen saattaisi käydä kohtalokkaaksi hänen\nsisarelleen.\n\nEikä siinä sitten enää muita vuorosanoja vaihdettukaan, sillä oltiin jo\nulko-ovella, joten oli liikuttava hiljaa, ettei isä heräisi, jos hän\nsattumalta jo olisi mennyt levolle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMarianne Steyer oli suorittanut filosofiankandidaattitutkintonsa\njo ennen kuin oli tavannut Olavi Kaltimon — taikka ehkä sentään\non oikeampaa sanoa, että Olavi Kaltimo oli tavannut hänet. Se oli\ntapahtunut muutamassa merenrannan täysihoitolassa, jossa molemmat\nolivat olleet kesälomaansa viettämässä. Mariannella oli nimittäin jo\nsilloin ollut virkansa — hän olikin saanut sen heti »valmistuttuaan» —\njoten hän oli päässyt neljäksi viikoksi lepäämään. Ei se virka tosin\nniin perin rasittava ollut, mutta tarkkuutta se vaati ja pani juuri\nsiksi hermot koetukselle. Siksipä olikin tuo ensimmäinen loma tuntunut\naivan autuaallisen ihanalta. Ja tässä ihanuudessa siis arkistoapulaisen\nfil.kand. Marianne Steyerin ja nuoren asianajajan, lakit.kand. Olavi\nKaltimon tiet olivat ristinneet toisensa. Ihana heinäkuu. Ja sopimukset\nseurustelun jatkamisesta Helsingissä, sopimukset, jotka myöskin oli\ntäytetty, jopa niin täydellisesti, että ennen pitkää eivät vain yleisen\nmielipiteen tulkitsijat pitäneet avioliittoon johtavaa kihlausta\nselviönä, vaan myös kotiväki kumpaisellakin taholla katsoi muunlaisen\nratkaisun mahdottomuudeksi.\n\nMutta vaikka tällaista asiaintilaa jo oli jatkunut kohta kahden\nvuoden ajan, ei kihlausta vain julkaistu. Ja kuitenkin kävi tuomari\nSteyerillä aivan kuin ainakin vävyksi tuleva nuori mies. Ja toisaalta\ntaas lähettivät hänen vanhempansa sieltä kotitalosta, joka oli\nVarsinais-Suomen vauraimmassa maanviljelyspitäjässä, syksyisin Steyerin\ntalouteen perunat ja omenat ja silloin tällöin vasikanpaistinkin.\n\nIhmeellistähän näin ollen oli, ettei valmista tullut, sitäkin\nihmeellisempää, kun se kotitalo oli varakas ja tuomari jo siksi\nhyvätuloinen mies, että hyvin kykeni oman kodin perustamaan ja vaimonsa\nelättämään.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun niihin tarttui Margherita, jota jo\nkauan aikaa oli kiusannut tuo »puolikihlaus», joka ei kuitenkaan\nkihlausta ollutkaan.\n\n»Sano minulle suoraan», pyyteli hän Mariannea, »onko hän sinulle\nkertaakaan puhunut naimisiin menosta.»\n\n»Äsh! Kaikkea sinä!» vastasi Marianne vältellen.\n\n»Sano nyt!»\n\nJa täytyihän Mariannen loppujen lopuksi tunnustaa, ettei Olavi\nKaltimo ainakaan suorastaan avioliitosta enempää kuin kihlauksenkaan\njulkaisemisesta ollut puhunut. Joskus kyllä viittaillut vähän\nsinnepäin, mutta ei milloinkaan minkäänlaisia lupauksia antanut tai\nottanut.\n\n»Katso, hän aikookin jättää asianajotoimensa», selitteli Marianne, »ja\nantautua yliopistomieheksi — on jo väitöskirjan aihekin selvillä. Ja\neihän hän toki sellaisissa oloissa avioliittoa voi ajatella. Sehän on\naivan luonnollista ja oikein.»\n\n»Voi olla luonnollista, mutta oikein ei ole, että hän antaa koko\nmaailman luulla, että sinä olet hänen morsiamensa, vaikka et kuitenkaan\nole.»\n\n»Mutta eihän hän ole sanonut maailmalle sellaista.»\n\n»Siinäpä se! Mutta ei hän myöskään ole selittänyt, että sinä _et_ ole\nhänen morsiamensa. Ja niin luulee maailma...»\n\n»Mutta, kuule, mitä maailmalla on sen asian kanssa tekemistä. Eivätkö\ntällaiset asiat ole vain kahden kauppoja ja kolmannellekin korvapuusti,\nsaatikka sitten maailmalle.»\n\n»Ovat silloin, kun ne johtavat johonkin ratkaisuun, joko myönteiseen\ntai kielteiseen, mutta eivät silloin, kun kysymys jää vuosikausien\najaksi avoimeksi.»\n\n»Miten niin?»\n\n»Katso hakkailusta mies ei koskaan pahene, ei pitkäaikaisestakaan,\nmutta kyllä nainen. Sinähän olet jo viisikolmattavuotias, ja sitä ikää\non vanhastaan pidetty sinä rajana, jonka ylittäminen naimattomana\ntai ainakin kihlaamattomana merkitsee vanhaksi tytöksi jäämistä.\nTietysti raja meidän päivinämme on jonkin verran siirtynyt, mutta\nei paljon. Ja niin kauan kuin nyt Olavi Kaltimo seurustelee sinun\nkanssasi niin ahkerasti kuin hän seurustelee, ei kukaan muu tahdo\neikä uskallakaan sinua lähestyä, vaan ajattelee: 'No, hän, mitäpä\nhänestä — hänhän on Kaltimon itselleen katsoma!' Ja sitten kun tuo\n'katsoja' häviääkin muille markkinoille, jäät sinä lehdellä soittamaan,\nja silloin sanotaan taas tai ainakin ajatellaan: 'Kukapa huolisi\ntoisten rippeistä — jättihän se Kaltimokin hänet!' Sellainen on totuus\ntällaisissa asioissa, hyvä Marianne, ja siksi minä sanon sinulle ja\naion sanoa, ellei asia muuten ota muuttuakseen, Olavi Kaltimolle\nitselleenkin, että hän menettelee väärin sinua kohtaan. Tietysti\nhänelle on mukavaa ja hauskaa, että sievä tyttö aina on saatavissa\nseuraksi, meni minne tahansa, tai jos taas ei satu olemaan menoa\nmuualle, voi mennä tytön kotiin aivan kuin omaansa ja viettää pitkä\nilta perhe-elämän tunnelmassa. Se on hyvin mukavaa ja sitä paitsi\nvarsin taloudellistakin, ainakin taloudellisempaa kuin oman kodin\npystyttäminen ja ylläpitäminen!»\n\nMarianne kuunteli sisartaan aluksi hämmästyneenä, mutta lopulta\nsuuttuneena:\n\n»Kuule, Marga, tuo sinun vuodatuksesi saa minut ajattelemaan, että sinä\ntaidatkin kadehtia minua. Eikähän se ihme olekaan: Olavi Kaltimo on\nhauskannäköinen ja miellyttävä mies. Sitä paitsi 'tulevaisuuden mies' —\nniinhän sanoo yksin meidän pappakin, joka yleensä katselee muita miehiä\nperin kriitillisin silmin.»\n\n»Älä ole häijy, Marianne, sinä tiedät hyvin, että minä nyt, niinkuin\naina ennenkin, ajattelen vain sinun parastasi.»\n\nMarianne, vaikka olikin pikavihaisuutensa tupsahduksesta vapautunut,\nkatseli sisartaan epäillen:\n\n»Tällä kertaa minun ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin tavallisesti\ntietää sitä.»\n\n»Miksei?»\n\n»Siksi, että jo ennenkin olen huomannut...»\n\nMargherita keskeytti sisarensa äkkiä:\n\n»Mitä sinä muka olet huomannut?»\n\nMarianne viivytteli vähän vastaustaan ja sanoi sitten harvakseen ja\nikäänkuin sanojensa tehoa kokeillen:\n\n»Että sinä mielelläsi seurustelisit hänen kanssaan... _omaan laskuusi_.»\n\nMargherita heitti sisareensa pitkän katseen ja kysyi sitten äänellä,\njoka ihmettelyyn yhdisti ilmeistä pettymystä:\n\n»Voitko sinä todellakin kuvitella, että minä voisin kadehtia mitään\n_sinulta_ — että minä olisin _sinulle_ mustasukkainen?»\n\nJa nyt nousivat kyyneleet Mariannen silmiin, ja hän kietoi käsivartensa\nsisarensa kaulaan ja sanoi:\n\n»Anna minulle anteeksi... annathan?»\n\nMutta Margherita vastasi kysymyksellä:\n\n»Tarkoititko sinä äsken aivan totta?»\n\nMarianne nyyhkytti:\n\n»En... en... en... Minä... vain... olin.. niin... niin...\nsuutuksissani.»\n\n»Minulleko?»\n\nMarianne hymähti kyyneltensä keskeltä:\n\n»Ennen kaikkea itselleni... ja sitten koko maailmalle... sinullekin...\nmutta vielä enemmän _hänelle_!»\n\nMargherita silitti sisarensa poskea:\n\n»Sitähän minäkin...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana keväänä Petter lähti merille ja Noorakin lopetti koulunkäynnin,\nkun hän ilmeisesti olisi jäänyt seitsemännelle luokalle.\n\nHelena Sofiaan koski pojan lähtö kipeästi, eikä se tuottanut iloa\nFriedelillekään, vaikka hän koettikin lohdutella itseään ja vaimoaan\nvakuuttamalla, että Poju oli perinyt isoisänsä merimiesveren ja sen\nvetoa oli mahdotonta vastustaa — jos ei kutsumustaan noudattanut, teki\nväkivaltaa luonnolle, eikä siitä hyvää seurannut. Tosiasiallisesti oli\nkuitenkin Petter pakottanut vanhempansa suostumaan lähtöön. Hän oli\nsuorastaan lakkoillut koulussa ja vielä aivan avoimesti selittänytkin,\nettä hän joka tapauksessa jättäytyy kolmanneksi vuodeksi luokalle,\njolloin ero on selvä, suostutaan siihen sitten tai ollaan suostumatta.\nEivät siinä siis auttaneet enempää uhkailut kuin suostuttelutkaan.\nSillä itsepäisyyden oli Petter, jolla yleensä oli hellä luonto, Wilhelm\nSteyeriltä isänsä välityksellä perinyt.\n\nSatoi sinä toukokuun päivänä, jona Steyerin perhe oli laivarannassa\nsaattamassa nuorintaan, jonka Liverpoolissa oli astuttava koululaivaan,\nsatoi sellaista keväistä sadetta, joka saa maan tuoksumaan mullalle\neikä virvoita vain nurmen nukkaa vaan myöskin ihmismielen toiveita.\nSiksi ei tunnelma Hullin laivan kupeella painunutkaan perin\nmasentavaksi, vaan pysytteli pitkän aikaa kyynelettömänä kaikkien\nmuiden kohdalta paitsi Helena Sofian, joka pyyhki silmiään jo rantaan\ntultaessa.\n\n»Me emme kyllä enää saa nähdä toisiamme tässä elämässä», sanoi äiti\npojalleen. »Muista vain aina, että Jumala näkee sinut joka hetki ja\njoka paikassa. Äläkä unohda äitiäsikään!»\n\nEi hän muuta saanut sanotuksi. Tuskinpa olisi osannutkaan muuta\nsanoa, sillä siihen, että Jumala näki kaiken, sisältyi koko hänen\nelämänkatsomuksensa pohja ja perustus. Kun touvit irroitettiin ja\nkeula alkoi verkalleen kääntyä, otti venhekannen reunalla seisova\nPetter esiin nenäliinansa vilkuttaakseen sillä jäähyväiset. Ja silloin\npurskahtivat itkuun myös Margherita ja Marianne ja Friedelkin pyyhkäisi\nkosteutta silmäkulmastaan, sillä hän tuli juuri sillä hetkellä\najatelleeksi, että aivan lapsihan Petter vielä oli. Mutta Noora ei\nitkenyt, vaan hymyili ja vuoroin huuteli Pojulle jäähyväisiä, vuoroin\nvaroitteli perheittä turhaan »tillittämästä», kun ei asia kuitenkaan\nitkusta parantunut.\n\nHänen olikin helppo, Nooran, sillä Poju ja hän olivat jo kotona eron\nhaikeuden ja muut sen yhteydessä olevat ikävät asiat perinpohjaisesti\ntilittäneet sekä itkuin että nauruin ja sopineet siitä, että rannassa\npysytään aivan tyyninä. Siitä huolimatta täytyi Noorankin kerran oikein\ntiukasti puraista huultaan — silloin, kun isäkin pyyhki silmäkulmaansa,\nsillä se ihan vavahdutti sydänalaa — mutta hymyn hän sai pysymään\nsuupielissään.\n\nKun laiva kääntyi Uudenmaan pursiseuran paviljonkisaaren taakse,\nlähdettiin kotimatkalle. Ja se tuntui niin Margheritasta ja Mariannesta\nkuin Eleonorastakin paljon kauheammalta kuin rannassa seisominen. Oli\nkäveltävä äärimmäisen hitaasti ja varovaisesti, sillä äiti ei päässyt\nmuuten liikkumaan.\n\nHelena Sofian pelko siitä, ettei hän enää koskaan näkisi poikaansa,\nei nimittäin ollut aiheeton. Hänelle oli talvella toimitettu leikkaus\n— sarkoomi sääressä, syöpäkasvannainen — ja vaikka hän sairaalasta\npäästyään olikin tuntenut itsensä huomattavasti paremmaksi, olivat\nkivut nyt taas alkaneet uusiutua niin, että professorikin oli\nhuolestuneesti puistanut viisasta harmaata päätään. Pitihän Helena\nSofian jo siitäkin ymmärtää, ettei voinut olla enää minkäänlaisia\ntoiveita parantumisesta — elämää täytyi vain yrittää ylläpitää niin\nkauan kuin se lääketieteelle ja kirurgialle oli mahdollista.\n\nNäin ollen eivät lapset äitiin nähden uskaltaneet suuria toivoa. Ja kun\nperhe nyt murheellisena ja alakuloisen hitain askelin vaelteli sateen\nkastelemaa katua, jonka kiville pilvien raosta juuri esiin pilkistävät\nauringonsäteet antoivat ikäänkuin itkettyneisyyden kyynelloisteen,\ntuntui tytöistä, kuin olisi heidän kulkunsa harjoitusmarssia\nhautaussaattoa varten.\n\nKotiin tultua Margherita sanoi Mariannelle niin tunteneensa, ja tämä\nihan horjahti säikähdyksestä, sillä hän oli ajatellut aivan samaa.\n\n»Aavistuksia ja aaveita», kuiskasi vanhempi sisar, mutta nuorempi\npurskahti hillittömään itkuun.\n\n»On niin lohdutonta odottaa, milloin se tapahtuu, kun tietää, että sen\nennen pitkää täytyy tapahtua», sai Marianne nyyhkytystensä lomissa\nsanotuksi.\n\n»Mutta tietäväthän kaikki, että se ennen pitkää on tapahtuva, emmekä\nvain me», yritteli Margherita lohdutella. »Eihän kukaan voi ajatella\nsaavansa aina pitää vanhempiansa.»\n\n»Niin, niin», myönteli Marianne, »mutta sittenkin tuntuu niin kovalta\najatella, että se päivä voi olla hyvinkin lähellä, jona me emme enää\nkuule äidin ääntä, ajattele, emmekä enää voi sanoa hänelle niitä monia\nhyviä sanoja, jotka olemme jättäneet sanomatta...»\n\nTaas vapisutti koko hänen olemustaan itku.\n\nJa taas koetti Margherita lohduttaa:\n\n»Katso, mehän sitä paitsi emme jää yksin maailmaan, kuten jäävät niin\nmonet muut, jotka menettävät vanhempansa...»\n\nSilloin Marianne tyyntyi ja hänen katseensa sai samanlaisen loisteen\nkuin äsken sateenjälkeisessä auringonpilkkeessä katukivet:\n\n»Niin, niin, sinähän minulle jäät — sano, saanhan minä pitää sinut\naina?»\n\n»Tietysti, tietysti, kultaseni», vastasi Margherita hellästi hymyillen.\n\nEi hän kuitenkaan voinut mitään sille, että tuo sisaren impulsiivinen\nlupauksen vaatiminen, niin suurta kiintymystä kuin se todistikin,\nsentään samalla oli pisto hänen sydämeensä. Sillä merkitsihän se\nvaatimusta, että hänen oli aina vain ajateltava toista, oltava tukena\nja turvana, avun ja lohdutuksen antajana, eikä sisar lainkaan tullut\najatelleeksi, että hänellä sentään oli omakin elämä, joka kenties sekin\nvoisi muodostua joksikin... Mutta ei hän antanut piston haavoittaa\nmieltään, vaan ajatteli, että kaipa hänen elämästään tulee juuri se,\njonka sallimus on suvainnut hänen osakseen määrätä.\n\n»Haudo nyt vähän silmiäsi», sanoi hän Mariannelle, »sillä äidin tähden\nmeidän täytyy olla näyttämättä ikäväämme, ja kohta on päivällisaika.»\n\n\n\n\n6.\n\n\nTuli kesä. Ja Esplanadin lehmukset olivat vaaleimmassa vihreydessään ja\nhevoskastanjat kukassa.\n\nEräänä sunnuntaina olivat kaikki kolme Steyerin sisarusta olleet\nkävelemässä Eläintarhassa ja sitten kiertäneet Töölönlahden ja tulleet\nPitkänsillan ylitse kaupunkiin. Pitkää Unioninkatua asteltaessa oli\nMarianne, joka edellisellä viikolla oli saanut vähän ylimääräistä\nansiota jostakin ylityöstä, luvannut tarjota heille kahvit Kappelissa.\nHänellä oli tähän ehdotukseensa sitäkin enemmän syytä, kun hän juuri\nedellisenä päivänä oli saanut räätälistä uuden kävelypukunsa, joka nyt\noli ensimmäistä kertaa käytännössä ja molempien sisarten vakuutuksen\nmukaan aivan suurenmoinen.\n\nKun he tulivat Kappeliin, huomasivat he iloiseksi yllätyksekseen siellä\nolevan enemmän väkeä kuin tavallisesti sunnuntaisin aamupäivällä.\n\n»Hei, tytöt, tulkaa minun pöytääni, ellette odota herrasseuraa!»\n\nHe kääntyivät kaikin katsomaan: koreanpunainen hattu, leveälierinen\nja kallelleen päähän kiinnitetty, ja sen alla vihreävivahteinen\nsamettipuku — se oli Irma Manner. Tietysti! Niin rohkean värikkäästi ei\nkukaan muu pukeutuisi.\n\nMarianne viittasi kädellään, että kyllä tullaan. Eikähän siinä silloin\nenää mikään auttanut, vaikka Margherita mielellään olisikin välttänyt\njoutumasta Eleonoran kanssa Irman seuraan.\n\n»Vai nuorin sisar», sanoi Irma ja tarkasteli Nooraa kiireestä\nkantapäähän, »eikä lainkaan suvustaan huonontunut... ei todellakaan!»\n\nMargherita kuvitteli, että hän viimeisiä sanojaan alleviivasi huulten\nmaiskutuksellakin. Kun hän kerran oli saanut vastenmielisyyden jotakuta\nkohtaan, niin hänen mielikuvituksensa oli hyvin altis liioitteluihin.\nNoora joutuikin istumaan Irman viereen.\n\n»Olen viimeistä sunnuntaita armaassa isänmaassa», kertoi Irma.\n»Ensi lauantain Vellamossa on hyttipaikka tilattu, ja seuraavana\nkeskiviikkona annan Pariisin niellä ruumiini ja sieluni — molemmat\nkaipaavatkin jo kiihkeästi sitä... Uskokaa, tytöt, että se on ihanaa!»\n\nMargherita pani merkille, että Irma vilkaisi sivulleen ja saikin\nihailevan silmäyksen Nooralta. Mutta Marianne sanoi kaataessaan kermaa\nkahvikuppiinsa:\n\n»Tänä kesänä taitaakin Pariisiin mennä verrattain paljon suomalaisia,\nminäkin olen kuullut...»\n\nIrma hypisteli sitruunavetensä olkipilliä kiiltäväkyntisillä\nsormillaan, virkkaessaan ylimielisesti:\n\n»Tiedätkö, ei niistä sentään ole pahempaa vastusta eikä suurempaa\nmieliharmia, kun osaa pysyä loitolla. Ensikertalaisen on tietysti vähän\nvaikeampi kuin tottuneen välttää heitä, mutta kyllä minä sentään jo\nviime kerralla pääsin aika hyvin eroon maanmiehistäni. Kerran tosin\nolin joutumaisillani oikein pahasti pulaan, mutta viime tingassa keksin\nsotajuonen ja se onnistuikin.»\n\nIrma Manner nauroi niin, että valkoiset hampaat pääsivät hohtamaan\nhuulien karmiinia vastaan. Ja Noora kysyi viattomasti, mikä sotajuoni\nse oli.\n\n»En muista mistä tulin. Oh, taikka kyllähän muistankin: tulin erään\nsellaisen ystävättäreni luota, jonka kanssa seurustelemista täällä\nvarmaankin pidettäisiin suorastaan rikollisena. Hän on nimittäin\nneekeritär, taikka oikeastaan puoliverinen, isä neekeri, äiti\nvalkoihoinen — päinvastaiset tapauksethan ovat tavallisemmat — mutta\naivan ihana ihminen, jossa molempien rotujen parhaat ominaisuudet ovat\nkehittyneet kukintaan: isän ruumiillinen ja äidin sielullinen kauneus\n— hän onkin laulajatar, ihanasti samettinen alttoääni... No, niin,\nhänen luotaan minä siis tulin, ja kun tulin Oopperan aukiolle, pälkähti\npäähäni poiketa juomaan oransaadi, kun Café de la Paix kerran oli\nihan vieressä. Mutta tuskin olin istahtanut trotoaarin marmoripöydän\nääreen, niin kuulin selkäni takaa selvää suomalaista puhetta, niin\nselvästi suomalaista, että siinä d:t ja t:t olivat tehneet keskenään\n'kondrahtin' virkojen vaihdosta. Eihän se kuitenkaan vielä ollut\nmitään. Mutta kun muutaman minuutin kuluttua miesääni alkoi kuiskata\nniin äänekkäästi, että minä sen selvästi kuulin, että punahattuinen\nnainen heidän edessään varmasti oli suomalainen, nousi kylmä hiki\notsalleni. Katsahdin varovasti sivuilleni, visusti välttäen katsomasta\ntaakseni, olisiko näköpiirissä jotakin toista punaista hattua. Mutta\nei tuollaista pelastusta näkynyt, ja kaiken lisäksi kuulin naisäänen\nnyt kehoittelevan miestä kysymään, olinko suomalainen. Onneksi tuli\nsamassa sanomalehdenmyyjä tuulispäänä kahvilaan ja minä sain nopeasti\nkäsiini L'Intrangsigeantin ja sukelsin niin päistikkaa sen pelastavaan\npalstamereen, etten pitkään aikaan huomannut pitäväni sitä nurinpäin\nedessäni.»\n\nMarianne ja Margherita tervehtivät niin tuttavallisesti hymyillen\njotakin tulijaa, että Irmakin kääntyi katsomaan, kuka se oli, ja näki\nvaaleanharmaaseen, hyvinleikattuun kesäpukuun ja häränverenpunaisiin\nkenkiin pukeutuneen nuorehkon ja hauskasti valoisakasvoisen\nherrasmiehen nostavan vaaleaa Borsalino-hattuaan.\n\n»Kuka?» kysyi Irma uteliaasti.\n\n»Eräs perhetuttavamme, tuomari Kaltimo», vastasi Marianne huolettoman\nvälinpitämättömästi.\n\nMutta Irma Manner kiersi huulensa äänettömään vihellykseen ja sanoi:\n\n»Kaltimo — siis hän?»\n\n»Mikä 'hän'?» kysyi Margherita. »Mariannen sulhanen».\n\nMarianne näytti vasemman kätensä sormuksetonta nimetöntä.\n\n»Ehtiihän siihen vielä vanne tulla», huomautti Irma.\n\n»Jos olisi ollut tullakseen, niin olisi kyllä tullut jo aikoja sitten»,\nvastasi taas Margherita sisarensa puolesta.\n\n»No, sen parempi!» huudahti Irma, mutta lisäsi sitten: »Ei silti: hän\non sekä hauskan että älykkään näköinen ja vaikuttaa hienoltakin, jota\nei voi sanoa monestakaan meidän nuorista herroistamme.»\n\nMarianne huomautti nyt, että Olavi Kaltimokin aikoi lähteä Pariisiin\nopiskelutarkoituksissa:\n\n»Mutta hän lähtee vasta syyskesällä ja aikoo viipyä jouluun asti.»\n\nIrma Mannerin mielenkiinto näytti äkkiä heräävän:\n\n»Mitä sanotkaan! Sehän on hauskaa. Tuollaista maanmiestä en minäkään\njuoksisi siellä pakoon. Päinvastoin: luulen, että pikemminkin etsisin\nhänen seuraansa, milloin tarvitsisin maskuliinista eskorttia.»\n\nMargherita ja Marianne vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen, ja\njälkimmäinen sanoi:\n\n»Välitän mielelläni tutustumisen.»\n\n»Kiitos vain! Näen, ettet todellakaan ole mustasukkainen. Taikka sitten\nolet niin älykäs, että arvaat minut vaarattomaksi, kenties katsot vielä\nsopivaksi 'varmuusvahdiksikin'. No, joka tapauksessa on tutustuminen\nnyt aivan turha, sillä minä olen niin vakaumuksellinen fatalisti, että\nuskon meidän kyllä tutustuvan, jos se on — tarpeellista.»\n\nJa sitten siirryttiin muihin asioihin. Irma kyseli ja tytöt vastasivat.\nNoorakin, sillä Irma kääntyi usein hänenkin puoleensa.\n\n»Eleonora, se on kaunis nimi. Eleonora Duse! Todellakin, se on nimi,\njoka viittaa taiteeseen. Kuka tiesi minulla onkin ilo istua jonkun\ntulevan Ida Aalbergin tai kenties Aino Ackten vieressä...?»\n\nMutta Noora purskahti heleimpään nauruunsa:\n\n»Ei toki sinnepäinkään!»\n\n»No, mikä sitten?»\n\n»Vain pankkineiti, kuten Margakin, kunnes joku mies korjaa sukkiansa\nparsimaan...»\n\n»Mikä vaatimattomuus!» virkahti Irma naurahtaen.\n\n»Ei niinkään minun mielestäni», sanoi Margherita.\n\nMihin Irma vastasi vieläkin terävämmin:\n\n»Maku on niin erilainen!»\n\nKotimatkalla sanoi Noora:\n\n»Omituinen olio, tuo! Toiselta puolen oikein kiva, toiselta ihan kenkku\n— ei saanut oikein selvää, oliko kala vaiko lintu!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yöllä Noora näki sellaista unta, että Marianne oli matkalla\ntapaamaan Pojua, jonka tiedettiin olevan tulossa johonkin vieraan maan\nsatamakaupunkiin. Mutta Marianne ei matkustanut laivassa (koska Noora\nei koskaan ollut laivassa matkustanut), vaan junassa (jonka vaunujen\nnytkähtelyn Noorakin tunsi). Vuode keinui ja sen alla jymisivät\npyörät. Katon lasisen lampunkuvun eteen oli vetäisty tumman sinertävä\nkangasvarjostin, jonka lävitse ei montakaan valonsädettä päässyt, joten\nvaununosastossa vallitsi salaperäinen pimeys. Yht'äkkiä pimeyteen\nkuitenkin syttyi punainen valoläiskä, jossa oli leveälierisen hatun\nääriviivat, ja punaloisteisten lierien alla alkoi hohde hahmottua\nihmeellisiksi ihmiskasvoiksi. Aluksi Noora ei saanut selville, miksi\nnuo kasvot olivat niin ihmeelliset. Mutta sitten vetäytyi niiden suu\nhymyyn, joka paljasti paksujen ja karmiininpunaisten huulien välistä\nrivin oudon valkeita hampaita kultaplombeineen, ja silloin havaitsi\nNoora, että hipiä oli kosteankiiltoisen musta ja että palavat silmät\nkiiluivat verestävin valkuaisin. Noora hätkähti. Mutta Marianne\nnukkui keinuvalla vuoteellaan kaikessa rauhassa, vaikka mustat kasvot\nlähestyivät lähestymistään hänen kasvojaan. Vihdoin ne olivat niin\nlähellä, että Mariannen toki täytyi tuntea poskellaan neekerittären\nhengitys, jonka kiihkeän läähätyksen Noora aivan selvästi erotti\nvaununpyörien jyminästä. Mutta Marianne ei vain herännyt. Ja silloin\ntäytyi Nooran huutaa, varoittaakseen sisartaan.\n\nMarianne heräsi huutoon, ponnahti istualleen vuoteessaan ja kurottautui\nsähkölampun seinänappulaan, joka oli hänen vuoteensa yläpuolella:\n\n»Mikä sinun on?»\n\nOli Noora itsekin herännyt huutoonsa ja kohottautunut istualleen.\nMarianne toisti kysymyksensä:\n\n»Mikä sinua vaivaa?»\n\nNoora koetti hieroa unta silmistään:\n\n»Kai minä vain näin unta...»\n\nHän katsahti ympärilleen ennen kuin jatkoi:\n\n»... sillä eihän täällä muita ole.»\n\n»Pitäisikö sitten muka olla?»\n\n»Se neekeritär, se... se... se ihmeellinen sekarotuinen...»\n\n»Älä nyt höpise! Kuka tänne olisi neekerittären tuonut?»\n\n»No, se punahattuinen, joka luuli minuakin Aino Acktéksi.»\n\nMarianne väänsi valon sammuksiin:\n\n»Nuku nyt!»\n\nMutta kun hetken perästä Noora vielä valitteli, että se uni oli ollut\neri ilkeää ja että huoneessa oli niin innoittavan pimeää, ettei\nuskaltanut nukkuakaan, täytyi Mariannen nousta nostamaan kierrekaihdin,\nniin että suviyön valkeahohtoinen hämärä pääsi huoneeseen.\n\nNoora rauhoittui sitten pian uuteen uneen, mutta Marianne ei\nvoinut olla toteamatta, että ihmeellisen väkevä täytyi Irman oudon\nomalaatuisuuden samalla niin säikyttävän, mutta samalla myöskin mieltä\njännittävän vaikutuksen olla, kun se heti oli tehonnut ensimmäistä\nkertaa hänen seurassaan olevaan Nooraankin. Ja se toteamus antoi\nhänelle niin paljon ajattelemisen aihetta, että uni tuli vasta\nhuomentunneilla.\n\n\n\n\n7.\n\n\nMargherita meni aukaisemaan, kun Olavi Kaltimo eräänä päivänä heti\njuhannuksen jälkeen soitti ovikelloa.\n\n»Käy vain sisään, vaikka Marianne ei vielä olekaan kotona! Hän tulee\nkyllä pian...»\n\nOlavi Kaltimo jätti hattunsa ja keppinsä eteiseen ja astui naurahdellen\nolohuoneeseen:\n\n»Yhtä paljon minun käyntini toki tarkoittaa teitä muitakin...»\n\n»Sepä hauskaa, että sanot niin», vastasi Marga ja osoitti hänelle sitä\nnojatuolia, jossa Friedelin oli tapana lueskella tähtikirjojaan.\n\n»Kyllähän sinun se pitäisi tietää sanomattakin», hymähti Olavi Kaltimo\nistuutuessaan.\n\nMargherita katsoi häntä hetkisen, ikäänkuin vähän miettien, mitä\nsanoisi, mutta teki sitten äkkiä päätöksensä:\n\n»Niin, ehkä minä sen olen aavistanutkin, mutta siitä ei vielä suinkaan\nseuraa, että muut sen tietäisivät. Ja juuri siitä, etteivät he sitä\ntiedä, minä jo kauan olen aikonut sinun kanssasi puhua.»\n\nMarga sanoi sen hyvin vakavasti, ja Olavi Kaltimonkin kasvot kävivät\nsangen totisiksi. Hän sanoi hiukan epäröiden:\n\n»En nyt oikein osaa arvata, mitä tarkoitat...»\n\nTaas mietti Margherita lyhyen tuokion, ennen kuin vastasi:\n\n»Koska satumme olemaan kahdenkesken, niin voinhan minä sen vieläkin\nsinulle selittää, vaikka se ehkä ei enää olekaan ehdottomasti\nvälttämätöntä, kun Marianne sanoo sinun piakkoin lähtevän pitemmäksi\naikaa ulkomaille...»\n\nMargherita piti tauon, ja sill'aikaa Olavi Kaltimo sanoi:\n\n»Niin, lähden jo ensi viikolla ainakin puoleksi vuodeksi Pariisiin...\nja sitä ennen menen muutamaksi päiväksi vanhusten luo maalle.»\n\n»No, niin, sillä asia taitaakin olla ratkaistu. Mutta kuten sanottu,\nvoin siitä huolimatta nyt, tilaisuuden sattuessa, sanoa, mitä minulla\njo pitemmän aikaa on ollut sydämelläni.»\n\n»Ole hyvä. Kuuntelen.»\n\nOlavi Kaltimon suupielessä karehti hiven ylimielistä hymyä, ikäänkuin\nhän sillä tahtoi osoittaa, että jopa nyt jotakin. Mutta toiselta puolen\nhän oli uteliaskin kuulemaan, mitä Margheritalla oli sanottavana, sillä\nhän oli jo aikoja sitten todennut Mariannen vanhemman sisaren koko\nSteyerin perheen järjen juoksultaan selkeimmäksi, kirkasälyisimmäksi\njäseneksi. Hän aavisti tietysti asian koskevan Mariannea ja häntä\nitseään, mutta siksipä hän valmistautuikin aivan tyynin ja levollisin\nmielin kuuntelemaan, mitä tuleman piti, sillä Marianneen nähden hänellä\ntoki oli aivan puhdas omatunto — sitä ei painanut edes pieninkään\nlunastettava lupaus, ei vähäisinkään viittaus mihinkään sitovaan...\nSitä ajatellessaan Olavi Kaltimo ei voinut olla kaikessa salaisuudessa\nitselleen ajatuksissaan hymähtämättä: »Aivanhan minä ajattelen yhtä\njuridisesti kuin viattomasti syytetyn puolustuspuhetta valmistaisin...»\n\nMargherita aloitti asiansa esityksen tyynesti ja rauhallisesti eikä\noikeastaan odottanutkaan vastaväitteitä, joita ei pitkään aikaan\nmyöskään tullut. Vasta kun hän oli ehtinyt siihen kohtaan, josta täytyi\ntehdä sellainen johtopäätös, että Olavi oli tahallisesti antanut sekä\nMariannen perheen että omansakin olla siinä harhaluulossa, että asia\ntulevaisuuteen nähden oli selvä, vasta silloin pyysi Olavi saada tehdä\nerään väitteen taikka oikeammin kysymyksen:\n\n»Millä sinä todistat minun antaneen sellaisen käsityksen?»\n\nSana »todistat» ärsytti Margheritaa niin, että hänen tähän asti aivan\nkiihkoton ja hiljainen puheensa nyt sai suuttumuksen korostuksen:\n\n»Pitäisikö tässä oikein todistaakin, aivan kuin lakituvassa! Ei, hyvä\nherra tuomari, tällaisia asioita ei käsitellä käräjämenettelyn mukaan\nainakaan _paremmissa perheissä_.»\n\nVasta kun sanat olivat päässeet hänen suustaan, katui hän niiden\npainottamista. Sillä hän ei todellakaan ollut tarkoittanut niitä\nloukkaukseksi, joksi talonpoikaista syntyperää oleva Olavi ne kenties\nsaattoi tulkita. Mutta ei Olavi niitä kaikesta päättäen siksi\ntulkinnut, koska hänen äänensä oli aivan tyyni, kun hän huomautti,\nettei hän suinkaan ollut tahtonut antaa Margheritaa suututtavalle\nsanalle minkäänlaista prosessioikeudellista merkitystä. Ja niinpä pääsi\nMargheritakin taas palaamaan tyynen asialliseen sävyyn.\n\n»En vain vieläkään voi ymmärtää», sanoi Olavi Kaltimo, »että naimisiin\npääseminen on elämän tärkein asia sellaisellekin naiselle kuin\nMarianne, jolla on tutkinto ja sen mukainen työala, siis niin sanottu\nelämäntehtävä.»\n\nMargherita hymähti:\n\n»No, niin... se on miehinen ajattelutapa...»\n\n»Entä naisellinen?»\n\nHetkisen Marga mietti, miten sen selittäisi. Sitten hän sanoi:\n\n»Katso, kaikilla ihmisillä, niin naisilla kuin miehilläkin, on\nsielussaan sanoisinko luomisen pyrkimys, tahto saada aikaan jotakin\nmerkitsevämpääkin kuin vain ne välttämättömyydet, joita tarvitsee ja\nkuluttaa oman olemassaolonsa vuoksi. Toisilla se on väkevämpi, toisilla\nheikompi, mutta jokaisessa sitä on. Ja siihen perustuu se, jota\nsanotaan 'kutsumukseksi'...»\n\n»Anteeksi, että keskeytän, mutta juuri tällä kohdalla täytyy minun\nkysyä: eikö Mariannen arkistotyö ole juuri hänen kutsumustaan?»\n\nMargherita naurahti:\n\n»Kyllä te miehet olette huonoja ihmistuntijoita!»\n\nOlavi Kaltimo joutui vähän hämilleen:\n\n»Minä todellakin luulin, että nainen, joka on uhrannut ehkä kaikkein\nparhaimmat nuoruusvuotensa tutkintolukuihin saavuttaakseen pätevyyden\ntietylle työalalle, on tehnyt sen juuri 'kutsumukseensa' valmistuakseen\n— aivan samalla tavalla kuin minä itsekin...»\n\n»Suo anteeksi, että minä nyt vuorostani keskeytän sinut, mutta Marianne\nei ensinkään ole valmistunut samalla tavalla kuin sinä eikä myöskään\nosoittanut samaa halua päästä alallaan eteenpäin kuin sinä nyt osoitat.\nMutta sitä kai sinä et ole tullut ajatelleeksi?»\n\n»En... en ole...»\n\n»Siinä paljastuukin miehisen ihmistuntemuksen lyhytnäköisyys.»\n\n»Tahdotko ehkä selittää...?»\n\n»Kyllä minä selitän! — Marianne suoritti tutkintonsa vain pelastuakseen\naivan arkisesta konttorityöstä, johon hänen tietysti köyhänä\ntyttönä olisi täytynyt ryhtyä, kuten on täytynyt minunkin ja täytyy\nmyös Nooran. Eikä sinun suinkaan pidä kuvitella hänen valinneen\ntutkintoaineita mitään muuta silmällä pitäen kuin sitä, mistä pääsi\nhelpoimmalla, sillä niitä valitessaan hänellä ei vielä arkistoalasta\nollut aavistustakaan, se tuli vasta sitten, kun huomattiin, ettei\nhänen kandidaatillaan ollut paljon mihinkään pyrkimistä, ja silloinkin\naivan sattumana. No niin, nyt voit sinä tietysti sanoa, että sattuma\non auttanut monenkin löytämään kutsumuksensa. Myönnän, että niin\nvoikin olla. Mutta tässä tapauksessa ei niin ole, vaikka Marianne\nhoitaakin toimensa niin esikuvallisella tunnollisuudella, että sitä\n'puustakatsoja' voi luulla eläväksi mielenkiinnoksikin.»\n\n»Mutta mistä sinä päätät, ettei se sitä ole?»\n\n»Ellen tietäisi sitä jo siitä väärentämättömästä ja välittömästä\ninnosta, millä hän seuraa ystävättäriensä ja toveriensa kihlautumisia,\nnaimisiinmenoja ja lapsenodottamisia, niin päättäisin sen siitä, ettei\nhän edes yritä pyrkiä eteenpäin alallaan — kuten esimerkiksi sinä\nalallasi — enempää kuin _luodakaan_ sillä jotakin. Kun virka-ajan\npäätyttyä arkiston ovi on sulkeutunut hänen jälkeensä, on hän\nsamalla sulkenut aivonsa sen asiakirjoilta ja asioilta ja antanut\nmielikuvituksensa lähteä aivan toisille suunnille, niille, jotka\nmuodostavat naisten elämänharrastusten keskeisimmän kehän: oma koti ja\nennen kaikkea _lapsi_.»\n\nOlavi Kaltimo, jonka suupielissä vielä tuokio sitten oli karehtinut\nkeveä hymyn väike, oli muuttunut aivan vakavaksi, kun hän yritti sanoa:\n\n»Mutta onhan sentään sellaisiakin naisia...»\n\nMargherita käsitti huomautuksen itsepuolustuksen yritykseksi\näänenpainojen sävystä ja hänen ilmeestään ja sanoi miltei äidillisen\nopettavaisesti:\n\n»Poikkeukset vahvistavat sääntöä. Ja 'sellaisilla naisilla' on\ntodellakin kutsumus: taide, tiede tai sitten uhrautuminen jonkin\naatteen tai sen puutteessa vain jonkun toisen ihmisenkin puolesta.»\n\nOlavi Kaltimo katsoi häntä pitkään ja melkein tutkivasti ja kysyi\nsitten:\n\n»Sinä itse —?»\n\nMarga ikäänkuin vaistosi tuohon kysymyksentapaiseen sisältyvän sekä\nymmärtäväistä myötätuntoa että hivenen ihailevaa tunnustusta, joten hän\ntuli ojentaneeksi kätensä Olaville samalla kuin koetti sanoa kevyen\nhuolettomasti:\n\n»Minullahan on sekä... sitä että tätä...»\n\nSamalla hän kuitenkin huomasi kätensä ojentamisen aivan aiheettomaksi,\njoten hän yritti sitä kiireesti perustella:\n\n»Lupaathan nyt, ettei tästä meidän keskustelustamme Marianne saa mitään\ntietää?»\n\nOlavi Kaltimo puristi ojennettua kättä ja lupasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat tytöt olivat saattamassa Olavi Kaltimoa.\n\nLaivarantaan mennessään poikkesivat he kukkakauppaan. Margheritakin\nosti ruusun. Ja Marianne sanoi hymyillen:\n\n»Kas vain: sinäkin!»\n\nMarga naurahti:\n\n»Miksen minäkin! Nyt kun hän lähtee, tunnen oikein pitäväni hänestä.»\n\nJa Marianne kohotti pilaillen nyrkkinsä:\n\n»Ai, ai... Mitä minä sinulle kerran sanoinkaan!»\n\nEi Olavilla muita saattajia ollutkaan. Vanhemmilleenhan hän oli käynyt\nsiellä maalla sanomassa jäähyväiset. Eikä keskellä kesää kaupungissa\nollut juuri ketään.\n\nKun laiva alkoi kääntää keulaansa, viittasi Marianne pari kertaa\nkädellään, mutta jo ennen kuin laivan perä oli loitonnut laiturista,\ntarttui hän vanhemman sisarensa käsivarteen ja sanoi:\n\n»Lähdetään jo!»\n\nJa niin he lähtivät samaa tietä, jota silloinkin Pojun saatettuaan\nolivat kulkeneet, mutta tällä kertaa paljon keveämmin askelin. Ja vasta\nMakasiininkadun Kasarmintorin puoleisessa suussa he kääntyivät taakseen\nkatsomaan. Silloin laiva oli jo ehtinyt saarten piiloon, eivätkä he\nnähneet siitä enää muuta kuin mastonhuiput, joissa liput liehahtivat\npieninä ja vähäpätöisinä.\n\nMarga kääntyi katsahtamaan sisartaan, ja samassa Mariannekin kääntyi\nsisareensa päin — samanaikaisuus tuntui jollakin tavalla niin\nkoomilliselta, että molempain täytyi purskahtaa nauramaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTaas oli pari vuotta kulunut ja taas oli tultu syksyn sateisiin ja\niltojen katulyhtykuutamoihin. Helena Sofia oli käynyt entistään\nheikommaksi. Sairasta säärtä särki alinomaan, ja kipu pakotti potilaan\nolemaan enimmäkseen vuoteessa. Harvoin hän enää jaksoi mennä edes\n»Alianssitaloon», vaikka se olikin aivan lähellä. Professori kävi\nsilloin tällöin katsomassa, mutta puisti vain päätään ja sanoi, että\ntuskaa lieventäviä ruiskeita voi antaa vähän useamminkin — ruiskun\nmyrkkylipulla varustettuine pulloineen hän oli uskonut Margheritan\nhoitoon.\n\nFriedel oli useimmat iltansa kotosalla. Istui nojatuolissaan ja luki,\nkuten ennenkin, lamppu kirjoituspöydän kulmalla ja jalat nostettuina\nsopivan välimatkan päässä olevan tavallisen tuolin istuimelle, taikka\nsitten hän pelasi sakkia erään eläkkeellä olevan vanhan latinan ja\nkreikan lehtorin kanssa, joka vuosi sitten oli muuttanut taloon.\n\nHerrat olivat tutustuneet sillä tavoin, että lehtori eräänä\niltana oli tullut kysymään, saiko hän lainata puhelinta, koska\nheillä ei omaa ollut ja oli sattunut sairaustapaus, joka pakotti\nkiireellisesti kutsumaan lääkärin. Friedel oli pannut merkille lehtorin\ntavallisuudesta poikkeavan sanontatavan »lainata puhelinta», joka\nsattuvassa täsmällisyydessään hänestä oli tuntunut asianomaiselle\nluonteenomaiselta. Sitä paitsi oli kävijän koko käytös ollut omansa\nherättämään myötämielisyyttä. Kun sitten — eräänä toisena iltana\n— oli käynyt ilmi, että »sairaustapaus» tosiasiallisesti olikin\npuuskittain kohtalokkaasti kärjistyvä sairaus, joka jo pitkät ajat\noli vaivannut lehtorin puolisoa ja tehnyt hänestä invaliidin, oli\njonkinlainen kohtalotoveruus muodostunut seurustelun hedelmälliseksi\nverukkeeksi, jonka taas myöhemmin — onnellisen sattuman kautta —\nilmenneet tähtitieteelliset yhteisharrastukset olivat elävöittäneet\ntoverillisen yhdessäolon kaipuuksi. Kun tähtitaivaan probleemat\noli pohdittu pohjiaan myöten — lehtorin pohja ei ollut, siitä\nhuolimatta, että fysiikan opiskelu viidenneksi kandidaattitutkinnon\naineeksi aikoinaan oli pakottanut hänet tieteellisestikin vähin\nsivuamaan taivaankappaleiden mysterioiden periferiaa, paljonkaan\nkamreerin flammarionilaista pohjaa syvemmällä —, oli siirrytty\nsakkinappuloiden ratoihin, joiden sukulaisuuden planeettien kiertoihin\n— lehtorin nerokkaan huomautuksen mukaan — liikunnan lainalaisuus\nteki ilmeisen läheiseksi. Olihan vielä herrojen elämäntehtävissäkin\naivan yhtä ilmeinen yhtäläisyys, sillä samalla tavalla kuin kamreeri\nSteyer talletti suurten tilikirjojensa sarakkeihin numeroiden\nsyvämielisyyksiä, samalla tavalla lehtori Sarelius — vanhaa papillista\nja pedagogista sukua! — talletti pienten paperilippujen riveille\nsanojen viisauksia. (Lehtori oli nimittäin vasta virastaan eroon\npäästyään päässyt täyttämään varsinaista kutsumustaan, joksi hän jo\nnuoruudestaan asti oli selvästi tajunnut sanakirjojen tekemisen.)\n\nEi ollut kulunut pitkiäkään aikoja, niin oli yhteisymmärrys lehtorin\nja kamreerin välillä jo aivan täydellinen. Kun Friedel oli tullut\npankista, syönyt päivällisensä, istunut neljännestunnin sairaan\nvaimonsa vuoteen vieressä ja koettanut kertoa hänelle, minkälainen\noli ilma, mitä pankissa oli tapahtunut (liikeasiain sivulla) ja mitä\nihmiset puhuivat, meni hän tunniksi tai puoleksitoista — ei koskaan\nkahdeksi — pitkäkseen sohvalle ja vaipui miltei heti virvoittavaan\nuneen, josta sitten taas yhtä äkillisesti heräsi. Silloin olikin jo\narka sytyttää lamppu ja ruveta odottamaan, tuliko lehtori kysymään,\notettiinko pieni 'parttiia', tai lähettikö palvelijattaren kysymään,\nsopiko kamreerin tulla lehtorin luo — jälkimmäistäkin tapahtui\njoskus, vaikkakin verrattain harvoin, koska Friedel ei mielellään\nmennyt pois kotoaan eikä missään tapauksessa sellaisina iltoina,\njoina tytöt olivat ulkona, ja sellaisia iltoja saattoi sentään olla\nuseampiakin viikossa. Mutta ellei lehtoria tai hänen palvelijatartaan\nkuulunut, ryhtyi Friedel lukemaan (eikä enää vain tähtitiedettä, vaan\njo muutakin, yksinpä sellaisiakin romaaneja, joita löysi tyttöjen\nhyllyltä). Mutta valmistautuminen 'lukuiltaan' vaati aina jonkinlaista\nitsensäkieltämistä ja resignatiota.\n\nFriedel Steyer oli huomannut, että kuta vanhemmaksi hän kävi, sitä\nenemmän hän alkoi käydä isä-vainajansa kaltaiseksi. Ja hän ikäänkuin\nvaistosi (taikka arvasi), ettei tämä yhtäläistyminen suinkaan\nrajoittunut pelkästään ulkonäköön, vaan ulottui syvemmällekin:\nelämäntuntoihin ja mielialoihin asti. Hänen mieltään askarrutti tuo\nyhtäläistyminen usein. Saattoipa tapahtua, että hän sakkipelinkin\nääressä istuessaan ja odottaessaan, vastapelurinsa siirtoa —\nlehtori mietti pitkään ja perusteellisesti jokaista liikettä —\nyht'äkkiä näki silmissään isänsä pasianssinsa ylitse kumartuneena\ntarkastelevan kortteja suupielet vedettyinä alaspäin, aivan samalla\ntavalla kuin hänkin ne veti jotakin tärkeää tai ratkaisevaa siirtoa\nsuunnitellessaan. Ja kun hän aamuisin peilin edessä suki märkiä\nhiuksiaan sen jälkeen, kun oli pesunsa päätökseksi pistänyt päänsä\nvatiin — aivan samoin kuin myös Wilhelm Steyer oli tehnyt — tuli\nhän usein hymähtäneeksi sille kasvojensa ilmeen vakavuudelle, joka\nteki ne aivan samaa ilmaiseviksi kuin isänkin kasvot. Joskus hänestä\nsaattoi tuntua huvittavan hymyilyttävältä sekin, että hänellä oli ihan\nsamanlaiset 'vanhan ihmisen' kasvot kuin oli ollut isällä.\n\nKerran kun he lehtorin kanssa — muutaman kauan kestäneen ja kovan\npelin jälkeen — olivat tunteneet itsensä niin väsyneiksi, etteivät\nenää jaksaneet ruveta erittelemään äskeisen pelin kulkua, kuten he\ntavallisesti tekivät, olivat he ajatuksiaan lepuuttaakseen ruvenneet\npohtimaan muitakin elämänkysymyksiä. Ja kun Friedel silloin oli\ntullut maininneeksi tuostakin huomiostaan, oli lehtori, joka ei ollut\nvieläkään unohtanut puheensa ammatillista opetussävyä, selittänyt:\n\n»Katso, veljeni Friedel Steyer, meidänhän täytyy olla isiemme ja\näitiemme soluainesten tuotteita — muuta me emme voi olla — ja se\nmerkitsee, että olemme elimellisesti ja erottamattomasti riippuvaisia\nmenneisyydestä, koska me kerran luonnonlakien mukaisesti kannamme\nitsessämme — myöskin aivoissamme, sydämissämme ja hermoissamme —\nlukemattomia hiukkasia esi-isiemme ruumiista.»\n\n»Ihmeellistä», Friedel Steyer oli itsekseen miettinyt, »etten minä\ntuota ole tullut ajatelleeksi!» Sillä lehtorin selityshän oli aivan\nyksinkertainen ja ennen kaikkea luonnollinen. Mutta yksinkertaisiahan\nolivatkin sitten kaikki asiat, kun ne vain ensin selitetyiksi sai! Joka\ntapauksessa kamreerin kunnioitus lehtorin älykkyyttä kohtaan, joka\nsuoraan sanoen silloin tällöin sakkipelin ääressä oli horjahdellut,\ntämän jälkeen taas oli suuresti kohonnut. Friedel Steyer oli nimittäin\ntullut ajatelleeksi jo kouluaikoinaan usein kuulemaansa lohdullista\nvakuuttelua, etteivät matemaattinen äly ja humanistinen lahjakkuus\nsopineet samoihin aivoihin — ja kun filosofia tietysti kuului\nhumanistisiin tieteisiin, niin eihän voinut vaatia, että lehtori\nolisi yhtä hyvin hallinnut matemaattista sakkipeliäkin. Toiselta\npuolen Friedel ei kylläkään voinut olla panematta merkille lehtorin\nmaailmanselityksen ilmeistä luonnontieteellistä korostusta, mutta\nsehän numeromiehen silmissä oli omansa vain lujittamaan perustuksia.\nVarmuuden vuoksi Steyer kuitenkin oli pannut vanhan veljensä\nSareliuksen viisauden koetukselle sanomalla:\n\n»Oikeastaanhan tuo veljen äsken mainitsema tosiasia, että ihminen on\nniin ratkaisevasti riippuvainen siitä menneisyydestä, joka on ollut\nolemassa jo aikoja ennen häntä itseään, on varsin ankaraa, jopa\nsuorastaan peloittavaakin.»\n\nLehtorin vastaus oli tullut niin välittömästi, että Friedelin oli\ntäytynyt todeta hänen ajatelleen asian kerta kaikkiaan aivan selväksi:\n\n»Onhan sen... jos sitä nimittäin katselee siitä Mooseksen lain\nnäkökulmasta, että pahat teot kostavat itsensä kolmanteen ja neljänteen\npolveen. Mutta veljen ei pidä unohtaa, että rotu on jalostettavissakin.\nJa kun sen ottaa huomioon, niin onhan päinvastoin lohdullista ajatella,\nettä meistä jää jotakin jäljellekin... ehkä juuri se, mikä meissä on\nparasta, ainakin elinvoimaisinta ja siis myöskin elinkelpoisinta...\nniin, että sekin jää elämään lapsissamme ja lastenlapsissamme ei vain\nkolmanteen ja neljänteen polveen, vaan vielä pidemmällekin.»\n\n\n\n\n9.\n\n\nSinä päivänä, jona Eleonora toi kreivin kotiinsa, oli Helena Sofiakin\nniin voimissaan, että jaksoi aamusta alkaen olla täysissä pukimissa.\n\nSattuikin olemaan kirkas aurinkopäivä. Mutta kreivihän tuli\nvasta illansuussa, jolloin Steyerin ikkunat jo olivat pimennon\npuolella, niin etteivät auringonsäteet enää päässeet paljastamaan\nenempää seinäpaperien haalistuneisuutta kuin tuolinpäällysteiden\nkuluneisuuttakaan eikä edes karvalankamattoihin syöpyneitä askelien\njälkiä. Ja sekin oli hyvä puoli tässä Helena Sofian mielestä aivan\nihmeellisessä asiassa.\n\nTodellakin: ihmeellinenhän asia oli! Pitipä sittenkin toteutua\nHelena Sofian elämänunelman, että kreivillinen kruunu oli koristava\nhänen tyttärensä liinavaatekaappiin ladottavaa pyykkiä! Hän tunsi\njo sieraimissaan sen puhtaiden vaatteiden tuoksun, joka tuli\nlumivalkoisista kruununkattamalla E.A:lla merkatuista lakanoista ja\npyyheliinoista.\n\n»Ihmeellistä, ihmeellistä...» soi korvissa, kun hän tuli olohuoneeseen\ntarkastamaan, että siellä edes pölyt oli kunnolla pyyhitty. Pöydällä\noli kukka vihreäpaperisessa ruukussa. »Sepä hyvä», ajatteli Helena\nSofia, »että Margherita (hän ei edes ajatuksissaan sanonut 'Marga')\noli tullut ostaneeksi kukan», ja kumartui sen tuoksusta nauttimaan.\nSitten hän meni istumaan Friedelin kirjoituspöydän ääreen ja alkoi\naivan huomaamattaan hyräillä hiljaa itsekseen: »Minä seison korkealla\nvuorella, viheriäisessä laaksossa...» Mutta kun hän tuli siihen\nsäkeeseen, jossa »nuorempi kreiveistä kaikista» tuli kihlaamaan,\nhätkähti hän, sillä vasta silloin hän tuli tietoiseksi siitä, että\nhyräili laulua, jota hän ennen — Margheritaa ja Mariannea kantaessaan\n— niin usein oli hyräillyt. Hyvänen aika, kuinka kauan sitten! Ja\nsittenhän se laulu olikin kokonaan unohtunut. Eleonoraa odottaessaan\nhän ei ollut enää kertaakaan sitä muistanut. Nyt sen kuitenkin piti\njuuri hänen kohdallaan toteutua! Ja Helena Sofia ajatteli, että\nihmeelliset ovat Herran tiet, ja risti kätensä sanattomaan kiitokseen\nkaikkien hyvien lahjojen antajalle. Sitten hän taas ajatteli tuota\nlaulua, ja hänen suupieliinsä nousi heikon ja väsyneen hymyn väike.\nSillä hän tuli muistaneeksi, että silloin, kun hän ensimmäisen kerran\noli mennyt »Allianssitaloon», ei häntä ollut vetänyt sinne vain\nikkunoista pimeään iltaan tulvehtiva valo, vaan myöskin laulu, ja sen\nlaulun sävel oli Helena Sofian hiukan epätarkoissa musiikkikorvissa\nkuulostanut miltei aivan samalta kuin kolmen kreivin laivassa\npurjehtiminen — kenties hän muuten ei olisikaan tuntenut kutsua sisälle\nrukoushuoneeseen. Ja sitä ajatellessaan täytyi hänen taas ristiä\nkätensä ja kiittää osakseen tulleesta ihmeellisestä johdatuksesta.\n\nKuka olisikaan voinut uskoa, että Eleonorasta piti tulla kreivitär!\nMutta se hänestä vain nyt tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEleonora oli kohtaloonsa tyynesti alistuen aloittanut työnsä\npankissa. Aluksi se tietysti oli tuntunut vähän oudolta, mutta\nsangen pianhan siihen sentään oli tottunut. Ja niin olivat päivät\nalkaneet solua säännöllistä solumistaan palkanmaksusta palkanmaksuun\nNoorankin kohdalta. Mutta vaikka näin olikin tapahtunut, ei Noora\nkuitenkaan ollut antautunut sellaiseen ajatukseen, että tätä oli\nnyt vain kestettävä siksi, kunnes sattui tielle mies, joka suvaitsi\nottaa sukanparsijakseen. Hän luuli huomanneensa useimpien tyttöjen,\nsekä nuorempien että vanhempien, niin ajattelevan ja sen ajatuksen\nmukaan järjestelevän oloaan ja elämäänsä niin pankissa kuin sen\nulkopuolellakin sellaiseksi, että joku mies tielle sattuisi. Noora ei\naikonut niin tehdä. Sillä vaikka hänkin saattoi sanoa odottavansa vain\nsamanlaista sukanparsijan tulevaisuutta, odotti hän kuitenkin omalle\nkohdalleen jotakin muuta. Mitä, sitä hän ei itsekään tiennyt eikä\nedes sen miettimisellä viitsinyt vaivata ajatuksiaan. Mutta hän uskoi\nvuorenvankasti siihen, että satua vieläkin oli olemassa maailmassa ja\nettä jokaisella askeleella saattoi kohdata seikkailun mahdollisuuden,\nkun vain piti silmänsä auki eikä epäröinnillä laskenut oikeaa\ntilaisuutta käsistään.\n\nEleonora Steyer oli viehättävä tyttö, se oli pian todettu pankissakin.\nEikä hänen viehätyksensä suinkaan perustunut vain ulkonaiseen nuoreen\nkukintaan, vaan myöskin, vieläpä ennen kaikkea, hänen olemuksensa\nsykähdyttävään miellyttävyyteen, jossa eräänlainen älyn kehittyneisyys\nyhtyi mitä aurinkoisimpaan lapsellisuuteen, sellaiseen, joka herkistää\nsamalla kertaa miehistä suojelemisvaistoa ja lepertelynhalua. Tällainen\noli se arvostelu, joka oli annettu johtokunnan huoneessa ja jonka Marga\noli saanut kuulla pikakirjoittajattarelta, jonka ikuisen ystävyyden\nhän oli saavuttanut kehumalla vuosi sitten tämän uutta kävelypukua\nniin pariisilaiseksi, että sitä saattoi verrata yksin Irma Mannerin\nPariisissa tehtyyn »compléhen...»\n\nMutta olipa Noora huomattu tiskin toiseltakin puolelta. Huomaajien\njoukossa oli aivan ensimmäisiä ollut eräs pitkä, solakkavartaloinen ja\nkaunismuotoinen nuori herra, jota Noora oli nähnyt palveltavan aivan\nerityisellä kohteliaisuudella, joten Noora oli tullut kysyneeksi hänen\nnimeään.\n\n»Etkö todellakaan tiedä, kuka hän on?»\n\n»Sepä ihmeellistä!»\n\nNoora oli naurahtanut:\n\n»Maailmassa taitaa olla paljon ihmeellistä, josta minulla ei vielä ole\nvaaleansinistäkään aavistusta. Mutta sanohan nyt toki jo sankarin nimi.»\n\n»Kreivi Anshelm Ahnfelt.»\n\nNoora ihmetteli:\n\n»Ja minä kun tähän asti aina olen kuvitellut, että kreivillä täytyy\nolla hopeaa hiuksissaan, pitkäliepeinen bonsuuri, kiiltonahkakengät ja\nvalkeat nilkkaimet, kiiltävä silinteri ja vaakunasormus!»\n\n»Sellainen on tietysti vanha kreivi, Linnaluodon herra, mutta hän käy\nitse täällä enää hyvin harvoin sen jälkeen, kun nuori kreivi palasi\nulkomailta ja ryhtyi hoitamaan pankkiasioita.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut viipynyt montakaan päivää, niin oli jo nuori kreivi\nAnshelm, Linnaluodon perijä, saanut tilaisuuden tutustuakin »siihen\nmiellyttävään uuteen nuoreen neitiin, joka istui talletusten osastossa»\nja jonka nimen kreivi oli ottanut selville pankin kamreerilta, joka oli\nkreivillisen herrasväen perhetuttavia. Tutustuminen oli tapahtunut niin\nyksinkertaisen sattuman avulla, että »luukussa» vakinaisesti istuva\nneiti oli tilapäisesti poistunut paikaltaan, ja kreivi oli kääntynyt\nNooran puoleen virkahtamalla:\n\n»Ehkä saan vaivata teitä, neiti Steyer...»\n\nNoora oli sävähtänyt punaiseksi, sillä hän oli tiennyt\nnaapuriluukuistakin silmät kovina ja korvat hörössä seurattavan\nasioiden kehitystä.\n\nSiitä se oli alkanut. Ja sitten tuttavuus oli jatkunut ja kehittynyt\nvarsin vaivattomasti. Aluksi Noora kyllä oli suhtautunut epäillen ja\nvaroitellen kreivilliseen lähentelyyn, mutta kun hän oli huomannut,\nettei siinä mitään säikyttävää ollut, oli hän suostunut ensimmäiseen\nteatterikäyntiin ja sen jälkeisiin illallisiin, joilla toisena parina\noli ollut joku kreivin serkku ja tämän nainen — miellyttäviä molemmat —\nja heillä oli ollut erittäin hauskaa.\n\nTietysti pankin kaikkitietävän naiskaartin keskuuteen varsin pian oli\nlevinnyt tieto kreivin seurustelusta Eleonora Steyerin kanssa. Mutta\nihmeellistä oli, ettei tämän tiedon leviäminen ollut aikaansaanut sen\nsuurempaa hälyä kuin pientä supattelua ja joitakin puolipilkallisia\nkatseita Nooran supattelijoita lähestyessä. Ja nämäkin kateuden ja\nkatkeruuden ilmaisut olivat miltei alkuunsa tyrehtyneet, kun oli\ntullut tietoon, ettei johtokunnan huoneessa — tiedot tulivat tietysti\ntaas pikakirjoittajattaren välityksellä — oltu »suhteeseen» lainkaan\nepäsuopeasti suhtauduttu. Johtokunnan kannan tässä asiassa olivat\nmääränneet pääasiallisesti seuraavat seikat, joista oli keskusteltu\n— edellä mainitun tietolähteen mukaan — varsin perusteellisesti:\nNooran oma valloittava viehättävyys, hänen isänsä pitkäaikainen ja\nansiokkaasti vaatimaton uurastus, joka todellakin oli ansainnut sen\nsosiaalisen ylennyksen, mikä tuli perheen osalle, jos tyttärestä\ntuli kreivitär, mitä taas johtokunnan mielestä ei voinut pitää\nlainkaan mahdottomuutena ottamalla huomioon ensinnäkin nuoren kreivin\nkunnollisuuden ja siivolliseksi tunnetun elämänlaadun ja toiseksi\nLinnaluotoa rasittavat kiinnitykset, jotka tekivät niin hyvin\nsäädynmukaisen kuin taloudellisestikin ylen edullisen avioliiton\nmahdollisuudet varsin rajoitetuiksi, niin että vanhan kreivin suostumus\nvarmastikin oli suuremmitta vaikeuksitta saatavissa.\n\nMutta nuori kreivi Anshelm Ahnfelt ja nuori neiti Eleonora Steyer\neivät olleet vielä moniin aikoihin ajatelleet niin pitkälle kuin\nkaukokatseiset pankkiherrat, vaan yksinomaan nauttineet häipyvistä\nhetkistä, omasta nuoruudestaan, elämän ihanuudesta ja toistensa\nseurasta. Mutta olipa aikanaan tullut muutos heidänkin kohdalleen sillä\ntavoin kuin se yleensä kahden nuoren ihmisen elämään tulee. Kun he\nennen pitkää olivat huomanneet kaipaavansa toisiaan niin, että jokainen\npäivä, jona he eivät saaneet olla joitakin hetkiä yhdessä, oli tuntunut\ntyhjältä, niin olivat he arvanneet tulleensa sen vietin ja tunteiden\nmaailman portille, jota sanotaan Rakkaudeksi.\n\n»Mikä sinun oikeastaan on?» oli Marga kysynyt nuorimmalta sisareltaan\neräänä päivänä, kun he yhdessä olivat olleet tulossa kotiin pankista.\n\nNoora oli häkeltynyt:\n\n»Minunko?... Mikä minun olisi!»\n\nMutta Marga oli katsonut häntä tutkivasti ja puistanut päätään. Hän oli\nniin tarkkanäköinen, mutta myöskin niin huolehtiva.\n\nOikein oli Nooran tullut paha olla. Olisi tehnyt mieli sanoa — se olisi\nollut niin hauskaa! — mutta eihän sitä mitenkään ollut kehdannut...\nJa miten sen sitten olisi sanonut? Ettäkö _rakastaa_? Hyvä Luoja,\nkuinka vähän tuo vanha sana olisikaan sanonut kaikesta siitä, mitä\nNoora sinäkin hetkenä oli tuntenut laulavan ja kohisevan itsessään...\nsielussaan ja ruumiissan...! Koski hänessä oli pauhannut riemujaan,\nkoski, joka pyöritti sitä voimalaitosta, jonka suurjännitteiset\njohdot välittivät elämän virran niin väkevänä, että olivat\nhengenvaarallisiakin.\n\nEi Noora siinä kadulla ollut osannut muuta kuin pistää kätensä Margan\nkäsivarren alle. Mutta hän oli itsekin tuntenut, miten posket olivat\nhehkuneet ja silmät kiiltäneet, ja hän oli arvannut, että kyllä viisas\nMarga ymmärtää...\n\nJa Marga oli ymmärtänyt nuorimman sisarensa nyt havahtuneen siihen\nnaisen sielulliseen täysi-ikäisyyteen, johon jo ruumiillinen murrosikä\non valmistuksena ja jonka hän omaltakin kohdaltaan kerran oli kokenut\nyhtä hehkuttavana ja kiiltoa antavana heräämisenä, mutta sitten — ja\nväleen — myös pettymyksen kipeään tuskaan turtumisena. Pettymyksen\nmahdollisuutta ei Noora tietenkään ollut tullut ajatelleeksi — tuskinpa\nhän edes tiesi sisarensa elämässä pettymystä olleen.\n\nEikä vain se, että se niin kipeänä siinä oli ollut, vaan myöskin\nMariannen kohtalo oli saanut Margan sydämensä koko lämmöllä seuraamaan\nNooran täysi-ikäistymistä.\n\nNiin olikin sitten Margan riemu ollut miltei yhtä säteilevä kuin Nooran\nkatse, kun tämä vihdoin oli tullut kertomaan, että Anshelm Ahnfelt\naikoi tulla isälle ja äidille sanomaan...\n\n»Katso, minun täytyi se sanoa sinulle, Marga, ennen kuin kukaan muu sen\nsaa tietää!» Noora oli sanonut, kun Marga oli suudellut häntä kyynel\nsilmäkulmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt istui Helena Sofia olohuoneen nojatuolissa ja odotti\nkellonviisarin siirtymistä sille roomalaiselle numerolle, jonka\nilmaisemalla tunnilla korkeasti jalosukuinen kreivi Anshelm Ahnfelt,\nkreivillistä sukua n:o 12, Linnaluodon perijä ja tuleva herra, oli\nsaapuva pyytämään hänen nuorimman tyttärensä Eleonoran kättä...\n\nHelena Sofian täytyi sulkea silmänsä, sillä koko olohuone alkoi\nyht'äkkiä pyöriä niissä — niin huimasi korkean odotuksen ajatus hänen\nväsynyttä päätään.\n\nMutta nyt tuli Friedel kotiin.\n\n»Muistitko ostaa asemalta savukkeet?» huusi Helena Sofia miehelleen jo\neteiseen.\n\n»Muistin, muistin!»\n\nHelena Sofia rauhoittui ja huimaus helpotti. Hyvä, että oli tarjota\nsavukkeita — ei kukaan Steyereistä »polttanut rahaa» — heti alkuun,\nsillä mitäpä sitä olisi muutenkaan osannut, kun ei tietenkään kahvia\nsopinut heti tuoda sisään — niinhän olivat Margherita ja Marianne\nnimenomaan sanoneet... Mutta missä ne tytöt nyt viipyvätkään? Helena\nSofian mieli kävi taas rauhattomaksi ja hänen päätään alkoi uudelleen\nhuimata.\n\nOli nimittäin sunnuntaipäivä. Ja Margherita ja Marianne olivat menneet\nkävelemään, koska oli kaunis päivänpaiste. Nooran taas oli määrä tavata\nsulhasensa ja tuoda hänet tälle ensimmäiselle käynnille.\n\nKello kävi tänään tavallista hitaammin Helena Sofian mielestä. Nytkin\noli tuntiviisari aivan kuin juuttunut kiinni ykköseen... ja vasta\nkahden jälkeen piti kreivin tulla.\n\nKello yksi! Helena Sofian muistiin välähti, että nyt oli parast'aikaa\nAllianssitalossa palvelus, ja David Davidsson selitti ehkä\nVuorisaarnaa, joka oli hänen mielitekstejään, tai ehkä Kaanaan häitä,\njoiden vertauskuvallisuus niinikään kuului hänen useasti viljelemiinsä\naiheisiin... Ja sitten laulettaisiin — kenties juuri sitä laulua, jota\noli laulettu silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran oli sinne mennyt.\n»Niin, kyllä ne varmaankin tänään sitä laulua laulavat, sitä kun osaa\nparhaiten säestää maitokaupan neiti, joka nyt istuu urkuharmooniossa,\nkun ei kuulemma enää kannata palkata siihen lukkarikoululaista...»,\npäätteli Helena Sofia mielessään, joka näin heilahteli kreivillisen\nkosijan tulon ja David Davidssonin sananselityksen välillä.\n\nFriedel oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen. Hän tutki jotakin\nkirjaa, jossa Helena Sofia huomasi olevan punaiset kannet. Kai hän oli\ntuonut sen mukanaan, koska sitä ei vielä äsken ollut pöydällä näkynyt.\n\n»Mitä sinä luet?» kysyi Helena Sofia, jonka mielestä kaikki asiat\ntänään saivat jollakin tavoin erityisen merkityksen.\n\n»Lainasin pankin luottotieto-osastolta aateliskalenterin... ja...\nkatselen tässä... joutessani...»\n\n»Onko siinä hänestäkin?»\n\n»Tietysti... Hänestä tulee isänsä kuoltua, vanhan kreivin jälkeen suvun\npäämies...»\n\n»Mitä siinä muuta on hänestä?»\n\n»Syntymävuosi.»\n\n»Kuinka vanha hän on?»\n\n»Vain neljää vuotta Eleonoraa vanhempi.»\n\n»No, onhan sitä sentään siinäkin...»\n\n»On... on...»\n\nSamassa tulivat Margherita ja Marianne kotiin.\n\n»Joko te nyt vihdoinkin tulitte?» huusi Helena Sofia taas eteiseen.\n\n»Mikä täällä on hätänä?» kysyi Marianne terävästi. »Vastahan\nkello on vähän yli yhden, niin että meillä on hyvä aika tehdä\nitsemme viehättäviksi tulevaa korkeaa sukulaistamme varten, jonka\naristokraattinen pää ei ole riittänyt edes ylioppilaslakkiin...»\n\nMutta silloin Friedel paukahutti kiinni aateliskalenterin ja sanoi:\n\n»Kaipa hänelläkin on niin hyvä pää, ettei ole tarvinnut lakkia älynsä\nosoittimeksi!?»\n\nJa tytöt menivät huoneisiinsa.\n\nSeinäkello oli juuri ehtinyt lyödä toisen kahdenlyöntinsä, kun ovikello\nkilahti.\n\n»Näin täsmällisiä me olemme!» huudahti Noora tuodessaan sulhasensa\nolohuoneeseen. »Tässä hän nyt on!»\n\nAnshelm Ahnfelt riensi tervehtimään ensin nojatuolissa istuvaa\nHelena Sofiaa, jonka käden hän nöyrästi kumartaen vei huulilleen.\nSen jälkeen hän niinikään syvästi kumartaen tervehti Friedeliä, joka\nhiukan kiusaantuneena omasta epävarmuudestaan seisoi kirjoituspöytänsä\nääressä. Kun sulhanen vielä oli tervehtinyt tulevia kälyjään, sanoi\nHelena Sofia huoneen toista nojatuolia osoittaen:\n\n»Kreivi on hyvä...»\n\nAnshelm Ahnfelt kumarsi kevyesti, mutta Noora purskahti helisevimpään\nnauruunsa:\n\n»Oletteko te nyt ihan hassuja! Ei kai minun sulhaseni ole kreivi\näidille eikä isälle enempää kuin Margalle ja Mariannellekaan, vaan\naivan yksinkertaisesti Anshelm!»\n\nHelena Sofia huo'ahti surumielisen iloisesti, ja Friedel painautui\nistumaan mieli keventyneenä, sillä häntä oli kaiken aikaa kiusannut\nepätietoisuus, miten aloittaa puhe pääasiasta. Nyt hän päätti aloittaa\nmuutamalla jostakin romaanista muistiin jääneellä lauseella: »Niin,\ntyttäremmehän on meille kertonut...» Mutta hänen ei tarvinnut aloittaa\nlainkaan, sillä heti kun oli istuuduttu, jatkoi Noora edellistä\npuheenvuoroaan sanomalla onnellista iloa säteillen:\n\n»Yhteen kyytiin minä ilmoitan perheelle vielä senkin, että niin hyvin\nmorsian kuin myös sulhanen itsekin tahtoo mieluimmin, että jälkimmäinen\ntulee esitellyksi ja myös sanotuksi aivan yksinkertaisesti vain\nagrologi Ahnfeltiksi.»\n\nMarianne nyrpisti nenäänsä kaikkein harmittavimmalla tavallaan,\nmutta sitä ei Anshelm nähnyt. Sen sijaan hän huomasi Helena\nSofian silmäkulmien rypistyvän ja (tulkiten rypyn jonkinlaiseksi\nkysymysmerkki-ilmeeksi) kiiruhti päännyökkäyksellä ilmaisemaan, että\nhän täydellisesti yhtyi Nooran julkilausumaan.\n\nMitään »käden pyytämistä» siitä ei tullut, vaikka Helena Sofia\nsellaista kyllä oli hienokseltaan toivonut, Friedel taas pelännyt.\nKeskusteltiin vain sillä tavoin, kuin olisi kihlautumisesta ja\ntulevasta naimisiin menosta jo aikoja sitten sovittu ja päätetty, joten\nnyt voitiin käsitellä siltä pohjalta kaikenlaisia muitakin kysymyksiä.\nEtupäässä puhuttiin sellaisista asioista, joista olisi voitu puhua\nkenen kanssa hyvänsä. Sillä heti kun Helena Sofia aloitti tunteellisen\nkielen virityksen, kiiruhti Noora torjumaan uhkaavan vaaran\nviskaamalla keskusteluun leikillissävyisen vuorosanan. Vain Friedelin\n— jonkinlaisen kohteliaisuusvaiston siihen johtamana — yrittäessä\nruveta kahvia juotaessa puhumaan Linnaluodon maanviljelyksestä ja\nkarjataloudesta, sai Helena Sofia sovitetuksi väliin luonteenomaisen\nhuoahduksensa alleviivaaman huudahduksen:\n\n»Sehän minua peloittaa, ettei _tuleva kreivitär_ ymmärrä lainkaan\nmaitotaloutta!»\n\nSiitä oli seurauksena, että Marianne ehti vetää suunsa irviin ja tuleva\nkreivitär lentää punaiseksi, ennen kuin agrologi ehätti sanomaan,\netteihän se mitään tehnyt, sillä meijeristä päinhän se hoidettiin.\n\nKun tällä tavoin tunti oli kulunut, nousi Noora seisomaan ja sanoi:\n\n»Perhe on nyt saanut tutustua nuorimpansa valittuun, joka kunnialla\non kestänyt tämän koetuksen, joten oikeus ja kohtuus on tullut\ntäytetyksi...»\n\nHelena Sofia yritti keskeyttää:\n\n»Miten sinä nyt tuolla tavoin, rakas lapsi —?»\n\nMutta Noora jatkoi:\n\n»Rakas Helena Sofia, sehän on minun tapani!»\n\nAnshelm Ahnfelt, joka kaiken aikaa oli koettanut seurailla vain toisia\nsekä sanoillaan että katseillaan, ei enää jaksanut pidättäytyä tällä\nvelvollisuuden polulla, vaan käänsi vilpitöntä ihailua säteilevät\nsilmänsä salakihlattuun morsiameensa, joka jatkoi alkamaansa puhetta —\nhymykuoppien sievästi syventyessä hänen poskissaan:\n\n»Koska minä olen tämän nuoren miehen kiirastuleen tuonut, niin minä\nmyöskin nyt johdatan hänet siitä ulos.»\n\n»Mutta eikö... niin, eikö Anshelm vielä joisi kupillisen kahvia?»\nyritti Helena Sofia.\n\n»Kiitos, mutta kyllä minun kai sentään jo...»\n\n»... on lähdettävä», täydensi Noora sulhasensa lausetta.\n\nNoustiin. Ja kreivi kumarsi jäähyväiset yhtä kohteliaasti kuin oli\ntulotervehdyksensäkin kumartanut. Kun hän ojensi kätensä Margheritalle,\nsanoi tämä jo melkein tuttavallisesti:\n\n»Seuraavalla kerralla tänne jo toivottavasti on helpompi tulla.»\n\n»Eihän toki nytkään...», koetti Anshelm vakuuttaa.\n\n»Kyllä varmasti», naurahti Margherita.\n\nMutta Marianne sanoi;\n\n»Kiitos käynnistä!»\n\nVasta kun sanat olivat päässeet livahtamaan hänen suustaan, huomasi hän\nkiitoksensa naurettavuuden ja puraisi huultaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarianne parka!\n\nHäntä ei ollut onni suosinut. Olavi Kaltimo oli heti väiteltyään\njulkaissut kihlauksensa erään Mariannen luokkatoverin kanssa, jonka ei\nkukaan ollut osannut arvata koskaan voivan saada kierrokseen sellaista\nmiestä. Mutta niin oli vain saanut. Ja vielä Pariisissa. Siellä olivat\nnimittäin tavanneet; Irma Manner oli vienyt heidät yhteen — »tietysti\nse oli ajattelemattomasti tehty», oli Irma itsekin myöntänyt, »mutta\nosasinko minä arvata, että sillä syöjättärellä, jonka häpeämättömästä\ntunkeilevaisuudesta omasta puolestani jo olin saanut tarpeeksi, olisi\nvoimaa niellä niin maskuliinista miestä!» Eikä se nainen päästänyt\nkynsistään saalistaan, se oli varmaa kuin amen kirkossa. Pitikö sille\nitkeä vaiko nauraa? Marianne oli tehnyt vuoroin kumpaakin. Itkenyt\nharmista ja naurannut kostonhaluaan tyynnyttääkseen. »Mokomakin\nromuluinen rumilus, isot kädet ja jalat ja suu, sellainen vamppi, joka\nvei miehen voimallaan... ha-ha-haa!»\n\nMargheritastakin oli Marianne loitonnut. Ja siitä loittonemisesta luki\ntietysti vanhempi sisar syyttelyä, joka koski hänen kipeästi. Mutta\nminkä sille teki? Olihan Margherita yrittänyt ottaa asian puheeksi,\nmutta Marianne ei ollut näitä yrityksiä kuuleviin korviinsa. Hän ei\nsietänyt vähäisintäkään viittailua sinne päin, vaikeni kuin muuri,\njosta kaikki kilpistyi takaisin.\n\nMargherita oli itkenyt monet kerrat itsekseen, hänkin. Olihan hän\nuhrannut sisarensa eteen puolet elämästänsä. Eikä vain työtä ja\nvaivannäköä silloin, kun Mariannea oli autettava tutkintoa varten,\njota tämä ei koskaan omin voimin olisi saanut suoritetuksi, vaan myös\npaljon muutakin. Oo... oh! Tietäisipä vain Marianne, mutta eihän hän\nsitä tietänyt eikä saisi koskaan tietää... enempää kuin kukaan muukaan.\nMarianne luuli, kuten muutkin, ettei Marga ollut rakastanut ketään\nsen jälkeen, kun hänen varhaisimman nuoruutensa rakastettu kaatui\ntaistelussa Aunuksessa. Eihän hän tosin sillä tavalla ollut ketään\ntoista voinutkaan rakastaa. Mutta hyvä Jumala, polttihan toki hänenkin\nvertaan sama tuli, joka sytytti sydämen kaipaukseen. Ja Olavi Kaltimon\nMargherita oli uhrannut sisarensa onnelle. Se oli totuus, se totuus,\njota Marianne ei tiennyt eikä koskaan saanut tietää! Heti kun Marga oli\nhuomannut sisarensa syttyneen, hän oli väistynyt — siitä huolimatta,\nettä hänellä oli ollut syytä toivoa voittoa, jos olisi kilpailuun\nlähtenyt. Uhri ei ollut muodostunut helpoksi, ja kun sitten oli alkanut\nkäydä ilmeiseksi, ettei tämä tuskaa maksanut itsekieltäytyminen\ntuottanut sisarellekaan onnen täyttymistä, oli Margherita päättänyt\ntarttua asiaan. Vain Mariannen onnen tähden. Tietysti hän nyt soimasi\nitseään.\n\nJa nyt oli vielä tullut Nooran kihlaus repimään auki haavoja —\nMargheritankin, mutta vielä kipeämmin tietysti Mariannen.\n\nSellaista oli elämä — sattuman varassa vaihtuvaa. Marianne uskoi kai\nsattuman sokeaksi ja kovettui ja katkeroitui sen vuoksi. Noora oli\nonnellinen ja uskoi siis sattuman näkeväksi. Entä Margherita? Hän ei\nosannut ratkaista, kumpaanko uskoon kallistui.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSyyskuun iltapäivä oli harmaa, mutta lämmin ja tyyni. Anshelm Ahnfelt\noli pukeutunut sakettiin ja hänellä oli silinteri ja hansikkaat\noikeassa kädessään, kun hän juoksi ylös rappusia Steyerin ovelle.\nEleonora odotti häntä eteisessä, yllään uusi sininen kävelypuku ja\npäässään yksinkertainen huopahattu. Hän seisoi isänsä vieressä. Muut\nperheenjäsenet seisoivat olohuoneeseen johtavan oven aukossa. Eteinen\noli nimittäin ahdas, mutta olohuoneeseen johti kaksoisovi. Kun sulhanen\nastui eteisen kynnyksen ylitse, tarttui Friedel nuorimman tyttärensä\nkäteen, kumarsi ja antoi tyttärensä käden sulhaselle. Näin oli Helena\nSofia tahtonut asian tapahtuvaksi. Täytyihän toki olla jotakin\nperinteiden mukaista juhlallisuutta, vaikka vihkiminen tapahtuikin vain\nmaistraatissa ja vain kahden todistajan läsnäollessa ja pormestarin\ntoimittaessa menot. Ne olivat niitä uudenaikaisuuksia, joihin Helena\nSofiankin oli ollut pakko suostua, vaikka papiton vihkiminen tuntuikin\npahalta. Kun morsiamen isä siis oli aivan sääntöjen mukaan — vaikkakin\nvain eteisessä seisten — uskonut tyttärensä sulhaselle, lähdettiin\nheti matkaan. Morsiusparin autoa seurasi toinen auto, jossa tulivat\ntodistajat, Margherita ja Anshelmin serkku, joka oli alhaalla odottanut\nmorsiusparin jäljessä tulevaa pariaan.\n\nTämä vihkimisjärjestys oli vanhan kreivin tahtoa ja sen takana oli\nselväpiirteinen kreivillinen ajatustenjuoksu. Vanhalla kreivillä ei\nollut mitään muistuttamista poikansa morsianta vastaan, joka heti\nensimmäisellä käynnillään Linnaluodossa oli valloittanut tulevan\nappensa välittömällä nuorekkuudellaan, jonka tämä oli todennut\nneidon ulkonaisen viehätyksen veroiseksi. Ajat olivat toiset kuin\nvanhan kreivin nuoruudessa, eivätkä aikojen mukana olleet muuttuneet\nainoastaan ihmiset, mikä seikka ei niin paljon merkinnytkään, vaan\nmyöskin elämäntavat, mikä merkitsi paljon enemmän, koska sen muutoksen\nvaikutus ulottui yksin Linnaluotoon asti. Ottamalla siis tämän\ntosiasian huomioon ja asettamalla sen tämän tosiasian taustaa vastaan,\nettä ensimmäisen säädyn etuoikeudet olivat poistetut niin kirjoista\nkuin käytännöstäkin, vanha kreivi empimättä oli antanut suostumuksensa\npoikansa avioliittoon yksin niin porvarillisen neidon kuin pankkineiti\nEleonora Steyerin kanssa, jota hänen selväpiirteisissä ajatuksissaan\noli aluksi ollut vaikea olla sanomatta mamselliksi. Mutta kun sitten\noli tullut aika ruveta ajattelemaan häitä, oli vanhan kreivin siihen\nasti suoraviivaiseen ajatteluun ilmaantunut mutka, jonka oikaiseminen\noli vaatinut varsin perusteellista harkintaa ja ankaraa ajatustyötä.\n\nJos Linnaluodon perijä olisi mennyt naimisiin omaan säätyynsä —\nvaikkapa hätätilassa vain sen alimpaan arvoluokkaan — kuuluvan naisen\nkanssa, olisi häät tietysti valmistettu samanlaisiksi, jollaisina\nne ainakin kuuden kreivillisen polven aikana siellä oli vietetty:\nvihkiminen kirkossa, ensimmäisen hääpäivän juhla-ateria morsiamen\nkodissa, mutta toisen päivän pidot Linnaluodon suuressa salissa, jonka\nseinillä esi-isien ja esiäitien jalot piirteet sukuvaakunalla ja\nkreivillisellä kruunulla koristetuissa kultakehyksissä olivat ylhäisenä\nja ylevänä kunniavahtina, kun taas alustalaiset oli määrätty aterian\nkeskiväliin tultaessa kokoontumaan salin akkunain alle kunnioittavin ja\nkuuluvasti kaikuvin huudoin nöyrästi pyytääkseen korkeaa morsiusparia\nnähtäväksi. Mutta eihän nyt mitenkään voinut ajatella, että hääpäivän\njuhla-ateria olisi jonkun herra Steyerin pienessä vuokra-asunnossa\njossakin syrjäkaupungin asuinkasarmissa, jonka porraskäytäväkin, kun\nhyvin sattui, tuoksui vanhalle paistinkärylle ja tiskivedelle. Ja\nvoiko sitten noita onnettomannimisiä ihmisiä, nimittäin Steyereitä,\nkutsua istumaan kunniapaikoilla siniveristen pitopöytään! Ei millään\nmuotoa eikä missään tapauksessa. Ei saanut Anshelmin morsiankaan istua\nLinnaluodon salin pöydänpäässä, ennen kuin hänestä oli tullut kreivitär\nAhnfelt. Se oli selvää. Mutta miten mamselli Steyeristä siis oli tuleva\nkreivitär Armfelt? Siinä se mutka oli. Ei mielellään voinut tuoda\nmamselli Steyeriä kotipitäjän kirkkoonkaan, sillä olihan sielläkin,\nalttarin molemmin puolin, Ahnfelttejä vartioimassa sekä uskon puhtautta\nettä sukunsa kunniaa. Ja miltä olisi kuulunut, jos heidän eteensä\npolvistuvalta Ahnfeltilta heidän lahjoittamiensa kynttelikköjen\nkiillossa heidän ompeluttamaansa messukasukkaan puettu kirkkoherra\nolisi kysynyt, ottaako tämä Anshelm Amadeus tämän Eleonora Steyerin...?\nVanhan kreivin täytyi aina, ajatustensa sille kohtaa ehdittyä, joko\nkirota hiljaa ja hyväntahtoisesti taikka nauraa kovasti ja ilkeästi\n— vaihtoehdot olivat riippuvaisia vuorokaudenajasta ja säästä, jotka\nmolemmat vaikuttivat varsin huomattavasti hänen mielenlaatuunsa —,\nkoska hän ei voinut olla utelematta omalta mielikuvitukseltaan,\nminkälaisen ilmeen Steyer nostaisi meijeristin kasvoille, joiden\npiirteiden epäsäännöllisyyttä muutenkin spasmit juhlallisissa\ntilaisuuksissa pyrkivät korostamaan. Ei, ei mitenkään! Arvovalta\noli toki alaisten silmissä ja korvissa säilytettävä, puhumattakaan\nylhäisistä sukulaisista ja hienoista tuttavista.\n\nKuinkahan monen valvotun yön yksinäiset mietteet olikaan\nkäyttökelpoisen menetelmän keksiminen vanhalle kreiville maksanut!\nMutta kun hän sitten vihdoin oli ratkaisun löytänyt, ei sen\nyksinkertaisuus voinut olla ihmetyttämättä häntä. Ja aivan\nporvarillisesti täytyi hänenkin todeta, että kaikki suuret asiat\nosoittautuivat ylen yksinkertaisiksi sitten, kun niiden perille ensin\noli päästy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Linnaluodon vanha kreivi ei siis ollutkaan läsnä siinä\nepäilemättä historiallisessa tilaisuudessa, jossa ensimmäisen kerran\nKristuksen syntymän jälkeen kreivillisen Ahnfelt-suvun jäsen solmi\navioliiton julkisessa virastohuoneessa, niin vietti hän tapausta\ntavalla, joka hänen vakaumuksensa mukaan jossain määrin oli omansa\nolemaan vastapainona itse vihkimistoimituksen kansanomaisuudelle.\nEnsinnäkin hän pukeutui aristokraattiseen diplomaatintakkiin, harjautti\nsilinterinsä kiiltävimmilleen ja teki sitten aamupäiväkierroksensa\nsukukartanon pihapuistossa täydelliseen aamupäiväiseen juhla-asuun\npukeutuneena — tuurapäinen alppisauvakin, joka tavallisissa oloissa oli\nkreivin erottamaton kävelytoveri, oli nyt vaihdettu hopeakahvaiseen\neebenpuukeppiin, jota käytettiin vain kaikkein suurimmissa\njuhlatilaisuuksissa. Kävelymatkalta palattuaan kreivi sulkeutui\ntunniksi työhuoneeseensa sepittämään sähkösanomaa morsiusparille, mutta\nkun hän jälleen aukaisi oven, jonka edessä Andersson, vanha pikentti\nja »henkijääkäriksi» sanottu, hopeanappiseen hännystakkiin puettuna\nodotti, meni hän, Anderssonin rientäessä aina ovia aukaisemaan,\nsuureen saliin, jonka huonekaluista, muotokuvista ja kattokruunuista\nvalkoiset suojakankaat jo edellisenä päivänä oli poistettu. Täällä hän\nasettui pitkän pöydän päässä olevaan korkeaselustaiseen nojatuoliin —\nkomeaa barokkia, selustan silkissä kultalangalla neulottu vaakunakilpi\nja kreivillinen kruunu — Anderssonin otsansa hiessä työntäessä\ntakaapäin raskasta tuolia kreivin alle. Pikentin näin täytettyä\nensimmäisen tehtävänsä tämä poistui varpaillaan kreivin jäädessä\njäykästi suoraselkäisenä isännäntuoliin istumaan. Kului sitten muutama\ntuokio kreivin vain tuijottaessa eteensä pöydälle, jolla ei ollut\nmuuta kuin hopeinen ja koristekahvainen soittokello. Hetken perästä\nistuja kuitenkin muutti asentoa nostaen toisen polven toisen päälle.\nJa kun taas tällä tavoin muutama tuokio oli kulunut, katsoi kreivi\ntaskukelloaan ja totesi, että nyt oli aika ryhtyä siihen, johon\nkaikki tähänastinen oli ollut vain vakavaa valmistelua. »No, niin, on\nsiis aika», mutisi Linnaluodon ylhäinen isäntä itsekseen ja tarttui\nsoittokelloon. Andersson tuli sisään; hän toi hopeatarjottimen, jolla\noli lasi ja valmiiksi avattu samppanjapuolikas. »Täytä!» kreivi sanoi\nja nousi seisomaan. Andersson täytti korkean lasin ja ojensi sitten\njäykästi kumartaen tarjottimen kreivin ulottuville. Kreivi tarttui\nlasiin ja Andersson vetäytyi tuolin selustan taakse. Verkalleen\nkreivin kädessä oleva lasi sitten kohosi hänen takkinsa toisen napin\nkorkeudelta samalla kun kohottajan katse kiersi seinällä olevan\ntaulurivin päästä päähän. Ja kun katse oli viimeisenkin muotokuvan\nkasvonilmeet tarkastanut, tyhjensi kreivi lasin yhdellä siemauksella.\nKun lasi oli tyhjä, astui Andersson pulloineen esiin tuolin takaa.\nMutta kreivi sanoi:\n\n»Ei enempää!»\n\nJa lisäsi sitten vielä, ennen kuin kääntyi lähteäkseen pois salista:\n\n»Juo sinä loppuun! Mutta itseksesi ja täällä. Samppanjahelmiä ei saa\nheittää sioille».\n\nSanoi, kääntyi, meni nopeasti ulos huoneesta ja läimäytti omakätisesti\noven kiinni.\n\nAndersson katsoi hänen jälkeensä, puisti suoralle jakaukselle kammattua\nharmaata, päätään ja sanoi:\n\n»Jaa, jaa, jaa — jaa...»\n\nSe oli nimittäin hänen tapansa ilmaista ajatuksensa tämäntapaisissa\ntilanteissa. Ja tällä kertaa sisältyi hänen ajatuksiinsa sellainen\nmietelmä, että jos kreivi olisi yhtä rikas kuin vielä hänen isänsä oli\nollut, niin ei nyt Andersson joisi samppanjaa Linnaluodon salissa, vaan\ntyhjentäisi pullon pohjia kaikessa huomaamattomuudessa tarjoiluhuoneen\nnurkassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin kreivi Agathon Amadeus Ahnfelt oli juonut ainoan\npoikansa vihkiäismaljan sukukartanonsa suuressa salissa, seuranaan\nvain esi-isiensä ja esiäitiensä vaiteliaat muotokuvat sekä mielessään\nmuistot niistä häistä, joita vietettiin silloin, kun hänen jo toista\nvuosikymmentä sitten autuaasti nukkuneesta kreivittärestään oli\ntullut Linnaluodon kartanonrouva, sillä aikaa oli Eleonora Steyeristä\nHelsingin maistraatissa tullut kreivitär Ahnfelt. Muutamassa minuutissa\noli muutos tapahtunut. Autot olivat odottaneet ulkopuolella. Ja\nvastavihityt todistajineen olivat ajaneet takaisin morsiamen kotiin,\njohon nyt myös Anshelmin serkku oli tullut. Niinikään oli sinne\nkutsuttu kamreerin sakkitoveri, vanha lehtori Sarelius, osallistumaan\nvastavihittyjen maljaan. Kukkiakin oli tullut, niitä olivat lähettäneet\npankkitoverit, entiset luokkatoverit, vieläpä Olavi Kaltimokin ja Irma\nManner. Ja Stockmannilta vuokratut valkoviinilasit oli Margherita\njärjestänyt kauniisti kukkien keskelle pöydälle. Helena Sofia olisi\nkyllä tahtonut, että olisi tarjottu samppanjaa, jota hän tuskin oli\nsaanut maistaakaan sitten kuin omissa häissään, mutta Noora oli sanonut\nvastaan, ja Friedelkin oli ollut sitä mieltä, että tarjotaan vain\nsamaa, jota oli tarjottu morsiamen ristiäisissäkin.\n\nTietysti Helena Sofian onni oli rajaton, kun hän sai sulkea tyttärensä\nkreivittärenä äidilliseen syleilyyn, eikä hän voinut olla kylvettämättä\ntätä onnea vilpittömän ilonsa kyynelissä. Myös Margherita oli\nsydämellisen iloinen, mutta osoitti iloaan enemmän avuliaisuutena\nja hyvänä hymähtelynä kuin sanoina. Koettihan Mariannekin hymyillä,\nmutta hänen hymynsä jäi rehellisistä yrityksistä huolimatta vähän\nväkinäiseksi. Friedel suhtautui asiaan henkiruumiillisen olemuksensa\nmukaisella totisella, mutta siitä huolimatta erittäin myötämielisellä\nja tyytyväisellä vakavuudella, jonka silminnähtävimpinä ilmaisuina\nolivat isällinen suudelma Eleonoran otsalle ja vävylle perusteellinen\nkädenpuristus sitä seuraavine mahdollisimman paljon puhuvine katseineen\nsuoraan silmiin. Mutta kun viinipullot — ruskeat reiniläiset,\nsillä vihreät mooselilaiset kuuluivat Friedelin käsityksen mukaan\nhautajaisiin — tuotiin pöytään ja lasit täytettiin, veti lehtori\njo vähän vihertyneen bonsuurinsa povitaskusta esiin paperin\nja alkoi lukea onnentoivotuspuhetta, jonka hän oli sepittänyt\nklassilliseen heksametrimittaan komeakaikuisesti kalskahtelevalla\nCaesarin aikaisella latinalla, joten läsnäolevista yksin exercitioon\naikoinaan »prepattu» Marianne käsitti siitä joka kymmenennen sanan,\ntoiset vain skandeeraamisen poljennon. Mutta sitä juhlallisempi\nolikin puheen vaikutus — niin juhlallinen, että nuori aviomieskin\nmuisti isänsä ja ajatteli, että puhe olisi voinut olla paikallaan\nyksin Linnaluodon pitopöydässä. Eihän siinä sitten enää ollutkaan\npitkiä aikoja juhlimiseen, sillä nuori pari lähti Turun pikajunalla\naloittamaan häämatkaansa, jonka kiinnittämätön kaistale Linnaluodon\nmetsää oli saanut kunnian kustantaa. Friedel ei mennyt asemalle,\nvaan antoi riisiryynipussinsa Margheritan varaston vahvistukseksi ja\njäi hoivaamaan Helena Sofiaa, jonka jo mielenliikutuksenkin kovalle\nkoetukselle panneet vähäiset voimat olivat aivan lopussa.\n\nKun Friedel istahti vuoteen viereen laskemaan valtimon lyöntejä,\nei Helena Sofia enää jaksanut pitää silmiään auki. Mutta umpeen\npainuneiden kuperain ja tummuneiden luomien alta vierähti kyynel\nverettömälle poskelle ja toinen jäi riippumaan pitkiin ripsiin. Mutta\nFriedel, joka vielä valtimon heikosti erottuvat sykkeet laskettuaankin\njäi pitämään sairaan pieneksi käynyttä kättä omassaan, tiesi, että\nne olivat ilon kyyneleitä, sillä nytkähtelevässä suupielessä väreili\nhymy — ja vaikka se olikin jollakin tavalla etäinen, ikäänkuin\nauringonlaskun viimeistä sädeheijastelua, kuvasti se nöyrää\nkiitollisuutta ja oli onnen kajoa.\n\nKun Helena Sofia siihen oli nukahtanut, laski Friedel varoitellen hänen\nkätensä punaisen peitteen reunustaksi käännetylle lakananliepeelle,\nnousi hiljaa ja hiipi varpaillaan ulos huoneesta.\n\nOlohuoneessa odotti häntä lehtori Sarelius, joka odotellessaan oli\njärjestänyt sakkinappulat valmiiksi laudalle.\n\n»Hän nukkuu», kuiskasi Friedel, joka edelleenkin vaistomaisesti hiipi\nvarpaillaan.\n\n»Arvasin, että hän nukahtaisi», sanoi lehtori niinikään kuiskaten.\n»Ja saatpa nähdä, että hän nyt nukkuu hyvin... hyvän omantunnon hyvää\nunta...»\n\n»Niin, niin...», vastasi Friedel, vaikka ei oikein ymmärtänytkään hyvää\nomaatuntoa tämän unen yhteydessä.\n\nJa sitten herrat aloittivat pelinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisarukset palasivat kahden asemalta, Anshelmin serkun oli ollut\nkiiruhdettava johonkin kokoukseen.\n\nHe kulkivat Citypasaasin kautta Aleksanterinkadulle. Siellä tuli\nheitä vastaan Irma Manner, joka pysähdytti heidät ja arvaten, mistä\nhe tulivat, alkoi kysellä kaikenlaista Noorasta ja nuoren parin\ntulevaisuudensuunnitelmista. Irma oli hyvin ystävällinen.\n\n»Niin, niin», sanoi hän lopuksi, »toiset menevät yhteen, toisen\neroavat...»\n\n»Mitä tarkoitat?» kysäisi Marianne, jota Irman katse kaiken aikaa —\nniin ystävällinen kuin se olikin — oli suorastaan polttanut.\n\n»Ettekö arvaa?» naurahteli Irma ja niin varomattomasti, että\nnäytti hampaitaan, jotka kyllä hohtivat valkeina, mutta olivat\nnakertajamaiset, melkein kuin rotalla, joten hän tavallisesti piti\nvaransa, etteivät ne päässeet huulten alta paljastumaan.\n\n»Emme, emme», vastasivat sisarukset yhteen ääneen, molemmat yhtä\nuteliaina.\n\n»Tohtori Kaltimo on lähettänyt kihlasormuksensa takaisin 'Paksulle\nBertalle'.»\n\n»Mitä sanotkaan!» huudahti Margherita.\n\n»Totuuden», vastasi Irma ja katsoi aivan kuin voitonriemuisena\nMariannea, joka punastui. »Pääsi irti ennen kuin oli myöhäistä!»\n\n»Ihme, että pääsi», virkahti Margherita.\n\n»Itsesuojelusvaistoa on sentään miehissäkin... yksinpä heikoissa...»,\ntotesi Irma.\n\n»Onko sinusta Olavi Kaltimo heikko mies?» kysyi Marianne mahdollisimman\nvälinpitämättömästi.\n\nMutta Irma ei vastannut siihen mitään, vaan ojensi hymyillen kätensä ja\nlähti jatkamaan matkaansa.\n\nEivätkä sisaruksetkaan tuokioon virkkaneet toisilleen mitään. Lisäsivät\nvain askeltensa vauhtia — ikäänkuin heille äkkiä olisi tullut kiire\npäästä kotiin, omiin oloihinsa.\n\nVasta Heikinkadulta Bulevardille käännyttäessä tuli ensimmäinen\nvuorosana; Margherita sanoi nimittäin:\n\n»Minusta on nyt niin hauskaa... ja elämä valoisaa!»\n\nMarianne hätkähti ja kysyi ilmeisesti omien ajatustensa mukaisesti:\n\n»Tarkoitatko Olavi Kaltimon kihlauksen purkautumista?»\n\nMutta Margherita ei antanut sisarensa lainkaan huomata, että kysymys\noli paljastanut hänet, vaan vastasi äänensävynsä halliten:\n\n»Ajattelin nyt Nooraa ja sitä, että äitikin sai nähdä tämän päivän...»\n\n»Niin, Nooran on nyt hauskaa — ajattelehan, päästä näkemään maailmaa,\nPariisi ja Italia!»\n\n»Noora löysi onnensa!» vastasi Margherita.\n\n»Sano pikemminkin, että onni löysi Nooran», virkahti Marianne.\n\n»Eikö se ole sama asia?»\n\n»Ei aivan», vastasi Marianne, ja hänen äänessään oli jälleen sitä\nkatkeruuden terävyyttä, jonka pistoa sydämeen Margherita ei ollut\noppinut väistämään.\n\nSitten vaiettiin taas; kumpikin kulki yksikseen, vaikkakin molemmat\nvierekkäin.\n\nNiinkuin maailmassa usein tapahtuu — ei harvimmin sisarusten kesken.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\n1.\n\n\nVuodet vierivät huimaavalla vauhdilla, vaikka toisinaan vuorokausi,\nvieläpä joskus tuntikin saattaa tuntua niin pitkältä, että jo herää\nepäilys ajan pysähtymisestä.\n\nSiinä pienoismaailmassa, taikka oikeammin — koska jokainen ihminen\non oma maailmansa — niissä maailmoissa, joiden karttojen ääriviivoja\nme olemme ryhtyneet seuraamaan, ei pahempaa ajan pysähtymisen pelkoa\nole ehtinyt olla muilla kuin Margherita Steyerillä, joka edelleenkin\nahertaa pankissa aamupäivät, mutta istuu monet pitkät illat yksikseen,\nkun ei häntä vieläkään ole löytänyt se unten ruhtinas, jota hänen\näitinsä oli alkanut odottaa tyttärelleen jo ennen kuin tämä itse oli\nehtinyt tulla tavallistenkaan ihmisten ilmoille.\n\nNiiltä ilmoilta on nyt Helena Sofia poissa. Hän oli sammunut erään\npimeän marraskuunpäivän huomenhämärään jo ennen kuin hänen nuorin\ntyttärensä oli palannut häämatkaltaan. Mutta sen sijaan oli hänen\npoikansa Petter palannut meriltä suorittamaan perämiestutkintoaan\nja oli ehtinyt parahiksi sanomaan jäähyväiset vuorostaan matkalle\nlähtevälle äidilleen. Niin hiljaa Helena Sofia oli tälle viimeiselle\nmatkalleen lähtenyt, ettei sitä ollut huomattukaan, ennen kuin ero\nelämästä jo oli tapahtunut tosiasia. Margherita oli tullut huoneeseen\nja ihmetellen, ettei äiti ollut mitään sanonut, kumartunut sairaan\nvuoteen ylitse, mutta raskaat silmäluomet eivät olleet auenneet, ja\nkun hän oli kumartunut vieläkin lähemmäksi, oli hän havainnut, ettei\nhengitystä enää ollut, vaikka huulet olivat raollaan. Aivan rauhalliset\nolivat kasvot olleet, ja suupielissä oli vielä viipynyt Helena Sofialle\nominainen kaukaisen hymyn väike, josta hänen omaisensa tiesivät hänen\nonnellisena elämästä eronneen. Mutta olisivat he tienneet sen ilman\nsitäkin, sillä lähtöpäivänsä aattoiltana hän oli sen nimenomaan heille\nsanonut: »Minun on nyt niin hyvä lähteä sinne, mihin olen matkalla,\nkun en kuitenkaan enää voi täällä tehdä mitään niiden hyväksi, jotka\novat lähinnä sydäntäni, ja kun tiedän, että heidän onkin niin hyvä\nkuin... heidän voi olla.» Ja kun siihen Petter, jota Helena Sofia yhä\nsanoi Pojuksi, vaikka hän olikin jo pitkäksi aikamieheksi venynyt\nja vantteraksi varttunut, liikutettuna oli sanonut: »Ei äiti nyt\nsellaisia...», niin oli Helena Sofia valoisasti vastannut: »Miksei?\n— eiväthän ne ikäviä asioita ole, vaan päinvastoin...» Ei heistä\nkuitenkaan kukaan ollut osannut odottaa, että se oli viimeinen\nilta, vaikka äiti vielä oli sanonut senkin, että hän tiesi kaiken\ntoimittaneensa, mitä hänen toimitettavakseen täällä maan päällä uskottu\noli, ja että hänen tuntonsa oli tyyni ja puhdas.\n\nJa johan kohisevat korret Friedel Steyerinkin kummulla, vaikka tämän\nuutteran, tunnollisen ja oikeamielisen miehen olikin sallittu elää\nvielä niin kauan, että hän oli saanut viedä vihkikirkkoon Mariannen,\nsillä niin olivat asiat kiertyneet, että tohtori Olavi Kaltimo oli\ntullut toisen kerran hänen elämäänsä ja nyt pysyväisesti. Heidät\noli vihitty samana vuonna, jona kapteeni Petter Steyer oli ollut\nsuorittamassa laivanpäällikkötutkintoaan ja Linnaluodon vanha herra,\njosta Friedel muuten oli saanut jokasunnuntaisen pelitoverin lehtori\nSareliuksen jätettyä maalliset sanaliput ja sakkinappulat, kun hänet\noli koottu isiensä luokse. Niin oli nimittäin uusi aika muuttanut\nkreivillisetkin elämänkatsomukset, että tuskin oli nuori kreivi\nnuorine puolisoineen puoltatoistakaan vuotta asunut varta vasten\nkunnostettua Linnaluodon tilanhoitajan siipirakennusta, niin oli jo\nvanha kreivi tullut vaatimalla vaatimaan asunnon ja herruuden vaihtoa,\neikähän Anshelmin ollut auttanut panna vastaan, vaan isän tahtoon oli\nollut taivuttava. Mutta samalla oli sovittu siitä, että koska siis\nEleonoran oli istuttava emäntänä pöydässä, niin oli myöskin hänen\nisänsä oleva joka sunnuntai tuossa pöydässä vieraana. Niin olikin\nsitten kamreeri Friedel Steyer tuotu joka sunnuntai parivaljakolla\nasemalta, ja livreepukuinen kuski oli tehnyt hänelle kunniaa pitkällä\npiiskallaan niin juhlallisesti, että Friedel joka kerta oli itsekseen\npäivitellyt: »Kyllä olisi pitänyt Helena Sofiankin edes kerran\nelämässään saada istua tuossa vieressä!» Jo toisena sunnuntaina vanhat\nherrat olivat löytäneet toisensa sakkilaudan ääressä ja kolmantena\nkreivi oli ehdottanut sinuttelemista. Tosin hän tätä viimeksi mainittua\nehdotustaan itsekin, heti sen tehtyään, oli vähän säpsähtänyt, kun\nei aateliton ollut edes pankinjohtaja, mutta oli kuitenkin heti\nhavainnut lohduttautua sillä, että täytyi toki sen seikan, että tytär\non kreivitär, korvata se, mikä virka-asemasta puuttui. Ja niin vanhat\nherrat olivat veljeytyneet veljeytymistään yhä kursailemattomammiksi\nystäviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen kuin Marianne oli lähtenyt kodista ja Petter palannut\nsuurten merien kyntöön, olivat Friedel ja Margherita muuttaneet toiseen\nasuntoon. Huoneisto oli ollut heidän vanhaa kotiaan pienempi, mutta\ntalo uusi ja uudenaikainen, sitä paitsi Töölössä, jota ei enää voinut\nsanoa syrjäkaupungiksi, kun siellä jo sopi asua kenen tahansa. Ja\nolihan siellä vanha kreivi kerran käynytkin — pari kuukautta ennen\nkuolemaansa — ja viihtynyt niin hyvin, että oli täytynyt Eleonoran\nvihdoin taputtaa kreivillistä appeaan olalle ja huomauttaa, että kaksi\naikaa on vieraalla... (»Olisipa Helena Sofia senkin tuttavallisuuden\nsaanut nähdä!») Ja olivathan siellä sitten käyneet uudetkin sukulaiset,\nvarsinais-suomalainen kartanonomistaja Kaarle Kaltimo emäntineen, sillä\nmorsiamen kotona oli toisenkin nuoren parin malja juotu, vaikka heidät\nolikin kirkon alttarin edessä vihitty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei ollut vuottakaan umpeen kulunut siitä, kun Friedel Steyer oli\nlaskenut seppeleensä kreivillisen sukuhaudan kummulle, niin oli jo\ntullut hänenkin vuoronsa lähteä. Kutsu sinne haudan toiselle puolelle\noli kohdannut hänet pankissa työpäivän päättyessä, kun hän juuri oli\nlukinnut työpöytänsä jo laskemansa sälekannen. Oli jäänyt tuoliinsa\nistumaan, avain vielä kädessä — pää oli vain retkahtanut alas, ja vasen\nkäsi oli jäänyt pöydän reunalle istujan sydämen kohdalle. »Hän kuoli\nvartiopaikalleen uskollisena työlleen, joka oli hänen elämänsä a ja o,\nsen alku ja loppu...» — niin oli pankin pääjohtaja puheessaan sanonut,\nja sillä kertaahan tuo sanontatapa totisesti oli ilmaissut totuuden.\n\nNiin oli Margherita jäänyt yksikseen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSiihen uudenaikaiseen kahden huoneen ja keittokomeron\npienoishuoneistoon leveän Hesperiankadun varrella, joka oli yksin\njääneen Margherita Steyerin kotina, lankesivat laskuunsa kallistuvan\nkesäillan auringon viistoon yli kadun tulevat säteet leveän ikkunan\nkautta. Oltiin lähellä juhannusta, ja Margheritalla oli kiirettä.\nHän istui leveän katuikkunansa ääressä ja neuloi kävelypukuunsa\nuutta puseroa — merenvihreästä kiiltävästä silkistä — eikä joutanut\nlainkaan kiinnittämään huomiotaan siihen vihreyteen, joka varhaiskesän\nvehmautena heijastui nuoresta puistikkonurmikosta pensaineen ja\nhentoine lehtipuineen. Piti saada vaatteet kuntoon kesälomaksi. Ikkuna\noli auki ja hiljainen tuulenhenki leyhytteli keveitä kesäverhoja,\nmutta Margherita Steyerin ajatukset aaltoilivat toisilla tahoilla.\nHän oli luvannut viettää juhannuksen kaksi vapaapäivää Nooran luona\nLinnaluodossa — loma alkoi vasta heinäkuun alusta — oli luvannut sen\npari viikkoa sitten, kun sisar oli innokkaasti pyytänyt, eikä hän\ntuota pyytäjän intoa ollut ymmärtänyt ennen kuin juuri tänä samana\naamuna. Oli nimittäin tullut kirje Nooralta, ja sen tulo oli jo sinänsä\nyllättävä, sillä eihän sisar yleensä kirjoittanut sen tunnin taipaleen\ntakaa, joka heidät erotti, mutta vielä yllättävämpi oli kirjeen\nsisällys, ja se nyt askarruttikin Margheritan mieltä niin, että häneltä\ntuskin riitti tarpeellista huomiota edes merenvihreään kiiltosilkkiin.\nKotvan kuluttua hän antoikin kankaan liukua käsistään syliin ja\nkurottautui ottamaan kirjeen, jonka hän oli pistänyt ikkunalaudan\nkukkaruukkujen väliin, jotta se olisi käden ulottuvilla. Hän otti\npaperin kuoresta ja luki:\n\n Älä nyt hämmästy Marga kulta! mutta sillä kannalla ovat asiat,\n että meillä vajaan seitsemän kuukauden kuluttua on perheenlisäys.\n Olenhan aavistanut sen jo jonkin aikaa, mutta kun vasta äsken kävin\n lääkärissä, en viimeksi tavatessamme vielä sinullekaan mitään\n hiiskunut, vaikka jo silloin voin niin turkasen pahoin. Anshelm on\n niin sanomattoman iloinen ja olen minäkin, mutta kyllä on aamuisin\n paha elämä! Siinä tammikuun loppupuolella pitäisi pojan tulla —\n Anshelm on nimittäin vakuuttunut, että se on poika (miehet ovat niin\n itserakkaita!). Ja, tiedätkö, että minun jo usein on heikko olo. —\n No niin, olen tahtonut tämän sinulle ilmoittaa, että tietäisit asian\n jo tänne tullessasi ja olisit siitä vaiti täällä (muulloin kuin\n kahdenkesken ollessamme), sillä olen niin taikauskoinen, että luulen\n ennenaikaista puhumista pahaksi (mutta sinun kanssasi tahdon pohtia\n asiaa tarkoin). Terve tuloa siis, juttelemaan oman sisaresi kanssa.\n\nMargherita luki kirjeen jo neljänteen kertaan. Siitä huolimatta\nhehkuivat vieläkin hänen poskensa, sillä monet ja ristiriitaiset\najatukset syttyivät taas hänen mieleensä, syttyivät ja sammuivat, mutta\nehtivät ennen sammumistaan tuiskuttaa uusien ajatusten kipinöitä.\n\nIloinen hän tietysti oli. Sydämensä pohjasta iloinen. Hän oli siitä\nasti, kun Helena Sofia oli kuollut, tuntenut olevansa ikäänkuin äidin\nsijainen, ja saman huolehtimisen, saman vastuuntunteen, jonka kohteena\naikoinaan oli ollut Marianne, oli yhä suuremmassa määrässä saanut\nosakseen Eleonora, osaksi siitä syystä, että hän oli nuorin, osaksi\nsiitäkin, että toinen sisar itse oli vetäytynyt loitommalle ja selvästi\nosoittanut, että hän tahtoi itse huolehtia elämästään. Se oli koskenut\nkipeästi Margheritaan, joka ei ollut voinut olla lukematta tuossa\nloittonemisessa ilmeistä kiittämättömyyttä. Mutta kun hän oli huomannut\nNooran olevan sitä kiitollisempi sisarellisesta äidillisyydestä,\noli se lievittänyt hänen katkeruuttaan, ja vähitellen oli hänen\nmielensä tasoittunut niin sovinnolliseksi, että hän saattoi aivan\npakottomasti olla välitön Marianneakin kohtaan. Tasoittumista oli kai\nhelpottanut sekin, että Kaltimot olivat olleet pitkät ajat ulkomailla,\ndosentin professuuriin valmistuessa. Ja heidän sitten asetuttua\nHelsinkiin joutuivat he tietysti sellaisiin piireihin, jotka olivat\nharrastuksiltaan ja ajatustavoiltaan varsin vieraat Margheritalle.\nHän tunsi siis kerta kaikkiaan, ettei häntä enää sillä taholla\ntarvittu, ja oli siksi kääntynyt taholle, jolla hänen avuliaisuutensa\notettiin vastaan ja siitä oltiin kiitollisia. Sillä tavoin oli\nvanhimman ja nuorimman sisaren lähentyminen alkanut, ja sitten se oli\nkehittynyt niin likeiseksi yhteenkuuluvaisuudeksi, että Anshelmissa\njo toisinaan oli näyttäytynyt ilmeisiä kademielen oireita. Mutta kuta\npitemmän välimatkan päähän Eleonora oli päässyt siitä ylimielisestä\nsuhtautumisesta elämään, joka niin helposti tekee nuoruuden\nminäkeskeisen varmuuden omahyväiseksi itsetietoisuudeksi, sitä\nkallisarvoisemmaksi oli hänelle käynyt tuo sisarellinen äidillisyys,\njonka antamisen taas Margherita tunsi suoranaiseksi kutsumukseksi, kun\nei hänellä muutakaan elämäntehtävää ollut.\n\nMargherita oli järkevä ja koetti siis olla vieläkin järkevämpi kuin\noikeastaan oli, mutta siitä huolimatta se, että hänen täytyi tunnustaa\nkutsumuksekseen elämäntehtävä, joka kohdistui vain toisten ihmisten\nelämään, sekoitti sykähdyttävään iloon alakuloisuuden pisaran. Ei se\nollut enää katkeruutta, vielä vähemmin kateutta, mutta sen verran\nsiinä oli kipeyttä, että silmiin pyrkivät kihoamaan kyyneleet, jotka\neivät olleet pelkästään ilon kyyneleitä, koska niissä kirveli surukin.\nEi sille siis voinut mitään, ettei uhrimieli silloinkaan, kun se oli\naivan vilpitön, tuntunut yksinomaan riemukkaalta. Olisihan hänkin,\nMargherita, voinut saada elettäväkseen omankin elämänsä... Aivan yhtä\nhyvin kuin toiset... ainakin yhtä hyvin kuin Marianne!\n\n»Mutta kun ei ole sitä saanut, niin täytyy tyytyä elämään toisten\nelämiä!» huudahti hän ja puraisi alahuultaan; otti sitten nenäliinan\npöydältä, pyyhkäisi silmiään ja ryhtyi uudestaan ompelemaan\nmerenvihreää kiiltosilkkiään.\n\nJa hetken perästä hän jo hymähteli:\n\n»Kohtapuoleen tässä siis alkaakin toisenlainen ompeleminen...\nsellainen, jollaista ei aikaisemmin ole tarvinnutkaan tehdä...»\n\nSillä tietysti ne vauvan vaatteet olivat hänen ommeltavat — kuinka\nmuutoin! — sillä eihän Noora osannut ommella. Ei ollut opetettu eikä\nopetellut, kun oli muita, jotka osasivat... Kun Marga sitä ajatteli,\ntäytyi hänen nauraa aivan ääneensä, sillä hän muisti, miltä näytti,\nkun Noora ompeli nappia vaatteihinsa tai yritti parsia sukkaansa,\nja minkälaista jälkeä siitä tuli. Tietysti on alettava lakanoista\nja pielusten päällisistä... Silkistä tietysti... Sinisiä vaiko\npunaisia?... Tietysti sinisiä, koska he poikaa odottivat, mutta ehkä\nsentään varmuuden vuoksi muutamia punaisiakin... Marga tiesi kyllä\nminkälaisia — Stockmannin silkkitiskillä hän oli juuri pari päivää\nsitten nähnyt niin kauniita pastellivärejä...\n\nNeula liikkui liukkaasti Margheritan kädessä.\n\nJa kun hän oikein järkevästi asioita ajatteli, niin olihan sentään\nvaihtelua hänenkin olemassaolossaan, vaikka yksinäiset illat toisinaan\ntuntuivatkin niin pitkiltä ja pimeiltä ja lohduttoman tyhjiltä: oli\nnyt edessä tämä Nooran odotusaika... ja olihan hänellä itselläänkin\nedessään neljä kesälomaviikkoa... Mitähän nekin toivat tullessaan? Aina\nodotukseen heijastui yllätyksen mahdollisuus — tyhjyyden tunne tuli\nvasta pettymyksen mukana. Ja miten olikaan, niin alkoi mielikuvitus\nviekoittua aivan aurinkoisille teille, jotka kiertyivät Nooran tulevan\nlapsen ympärille. Poika! Tietysti. Komea kreivi! Edessään loistava\nelämänura, kaikki ovet avoinna. Mikseivät olisi! Voisi hyvin tulla\nhänestä vaikkapa uusi Kustaa Mauri Armfeltkin... Miksei voisi?\n\nMargheritan täytyi itsensäkin naurahtaa: eihän edes nimissä ollut kuin\nparin kirjaimen ero!\n\nUpseeri, tietysti upseeri aluksi... mutta sitten...\n\nJa mielikuvat seurasivat mielikuvaa, niistä tuli kimmeltävä ketju...\nTietämättään Margherita oli alkanut uneksia aivan samalla tavalla\nNooran lapsesta kuin oli uneksinut aikoinaan Helena Sofia häntä\nkantaessaan. Miten vanha lehtori Sarelius olikaan Friedelille sanonut:\nMe kannamme itsessämme lukemattomia hiukkasia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarianne Kaltimo ei ollut onneton, vaan omien ajatustensa mukaan\nonnellinen. Sillä kun ei ole onneton, täytyy tietysti olla onnellinen,\npäätteli hän. Ja epäilemättä hän olikin oikeassa. Nimittäin itseensä\nnähden. Sillä hän kuului todellakin niihin ihmisiin, joille onni ei\nole muuta kuin onnettomuuden vastakohta. Hän oli siis itseensä nähden\nvaatimaton.\n\nSen sijaan hän muihin nähden oli hyvinkin vaatelias. Hän vaati paljon\nomalle osalleen elämästä, ympäristöltä, ennen kaikkea mieheltään:\nhuomiota, arvonantoa, kunnioitusta, mutta yhtä suuressa määrässä\nhän vaati ympäristön huomiota, arvonantoa ja kunnioitusta myöskin\nmiehelleen. Sillä hän käsitti sen sanan, että mies ja vaimo ovat yhtä,\nsellaisena riippuvaisuussuhteena, että jos miehen arvo pääsi mailman\nsilmissä laskemaan, niin laski auttamattomasti vaimonkin arvo.\n\nNiinpä viihtyikin professorinrouva Kaltimo parhaiten sellaisissa\npiireissä, jollaisissa »yhdistykset keskinäistä ihailua varten» eivät\nole liian työläästi perustettavissa. Hän oli löytänyt tällaisia\npiirejä helposti korkeakoulun liepeiltä ja oli tietysti pitänyt niitä\njo ammattitoverillisen vaaliheimolaisuuden perusteella arvokkaimpina,\njoten hän oli sijoittanut seurustelunsa painopisteen tiettyihin\nakateemisiin perheisiin. Mutta jottei kehä olisi käynyt liian ahtaaksi\neikä seuranpito ajan mittaan yksitoikkoiseksi, oli hän hyvissä ajoin\nryhtynyt toimenpiteisiin saadakseen oman seurusteluympäristönsä\nsivuamaan niitäkin ympyröitä, jotka ylhäisimmällä (joskaan eivät\naina ylevimmällä) tavalla symbolisoivat suuren maailman loistoa. Hän\nmääräsi miehensä liittymään pariin niistä ulkomaalais-suomalaisista\nyhdistyksistä, jotka ovat verrattain varmoja oikoteitä aluksi\ndiplomaattikutsuihin ja ajan mittaan myöskin asianomaisten maiden\nritarikuntien komentajamerkkeihin. Nousu askel askeleelta näitä\nrappusia myöten niiden »tunnettujen kansalaisten» pariin, jotka\nkaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa (toisinaan verrattain\nmahdottomissakin) edustavat seurapiirien »kerman kermaa», oli\nsitäkin helpompaa, kun Olavi Kaltimon ulkomaisilla opintomatkoilla\nhankittu kielitaito mitä sopivimmin täydensi hänen ulkonaisen\nolemuksensa kieltämättömästi hienoa hiontaa, jonka takaa asioihin\nperehtymättömän oli miltei mahdotonta havaita »ensipolvisuuden»\nvähäisimpiäkään ominaisuuksia. Mariannessa taas korvasi sen, mikä\nkielitaidon sujuvuudesta ehkä puuttui — vaikka kyllähän hänkin oli\npaljon ulkomailla oppinut — hänen piirteittensä säännöllisyys, äidiltä\nperityt suuret silmät pitkine ripsineen, hänen vartalonsa tyttömäisen\nvetreänä säilynyt sirous, jota vastoin maisterinsormus (juhlallisitta\nvihkimisittä hankittu) tietenkään ei saanut osakseen edes sitä\narvonantoa, jota se vielä nautti kotoisten professoriperheitten\nkeskuudessa opillisen sivistyksen kuviteltuna vakausleimana.\n\nNäin oli Marianne loitonnut entisyydestään ja ikäänkuin luonut\nitselleen aivan uuden elämän siinä uudessa ilmakehässä, johon hän\nmäärätietoisesti pyrkimällä oli päässyt. Ja uusiin elämänpuitteisiin\nhän oli asettanut miehensäkin. Olavi Kaltimo oli päässyt professoriksi\nvaikeuksitta — eikä suinkaan vain siksi, että kilpailua ei pahemmin\nollut, vaan myöskin omien työntulostensa perusteella, niissä kun\npuuttuvan alkuperäisen omintakeisuuden korvasivat tunnollisesti hiottu\nmuoto ja loogillisen selkeä esitystapa, samat ominaisuudet, jotka\nleimasivat hänen oman olemuksensakin — ja istui siis turvallisesti\nakateemisen elämänpuun vihreällä oksalla. Mutta etehen elävän mieli,\nja professorin puolison mieli oli elävä, vaikkakin siinä oli vähemmän\nelämän lämpöä kuin laskelmallisuuden kirkasta pakkasta. Ja niin ollen\nhänelle ei merkinnyt mitään, jos joku kadehtija kuiskaten nimitteli\nhänen miestään selän takana — ääneen ja edessä päin sitä ei tietenkään\ntehty — »viiden teen professoriksi» sen tosiasian rinnalla, että\nteekupeilla kivettyä tietä oli hyvä kiivetä kunniankin kukkuloille...\nehkä tiedekunnan dekaaniksi, kuka tiesi hallituksenkin jäseneksi\n(ainahan niitä toisinaan virkamieshallituksia tarvittiin ja sellaisiin\noli Olavin tyyppi aivan kuin luotu!).\n\nItsenäisyys ei ollut kuulunut enempää Olavi Kaltimon kuin Marianne\nSteyerinkään kehdon ääreen kannettuihin kumminlahjoihin. Mutta kun\nMarianne Steyeristä oli tullut Marianne Kaltimo, oli hänessä uinuva\nitsepäisyys herännyt valveille ja kiteytynyt tahdon tarmoksi. Ja\nkun Olavi Kaltimo luonteelleen ominaisella alistuvaisuudella oli\nvastustuksetta antautunut vaimonsa tahdon johdettavaksi, oli sopusointu\nperheessä muodostunut eheäksi. Kun tämän lisäksi vielä tuli aivan\nhuoleton taloudellinen asema — varsinais-suomalaisen talonpoikaistyön\nmullanharmaus antoi kullankarvaiset hedelmät — ei sopusointua ollut\nmikään rikkomassa. Ihmekö, ettei Marianne Kaltimo ollut onneton, vaan\nonnellinen oman onnensa mukaan!\n\n\n\n\n3.\n\n\nLinnaluodossa elettiin hiljaista elämää — ja oli eletty siitä asti, kun\nvanha kreivi oli kuollut (vaikka eihän se elämä enää vanhan kreivin\nviimeisinä elinvuosinakaan ollut leveätä eikä suurellista ollut).\n\nNoora oli pian eläytynyt uusiin oloihin. Hänen luontainen\ntiedonhalunsa, jonka ennen oli täytynyt suuntautua kaikenlaisille\nsellaisillekin aloille, jotka olivat aivan ventovieraita hänen\nmielenlaatunsa ja mielikuvituksensa harrastussuunnille, oli koulussa\nherpaantunut haluttomuuteen ja pankissa yksitoikkoisuuteen. Mutta\ntäällä maalla, jossa sen kohteet olivat kouraantuntuvan reaalisia\nja moninaisia, virisi sen synnynnäiseen virkeyteen uutta intoa. Hän\nviihtyi navetassa, tallissa, meijerissäkin, oppi tuntemaan sekä ihmiset\nettä elukat, viljan ja heinän... Eikä oppinut niitä vain tuntemaan,\nvaan myöskin rakastamaan. Hänestä tuli oikea kartanon rouva, jota\nalustalaiset pian oppivat kunnioittamaankin — rakastaneet he olivat\nhänen säteilevää nuoruuttaan siitä asti, kun hän pikemmin vielä vain\nkartanon tyttärenä kuin emäntänä oli Linnaluodon avainnipun vyöhönsä\nripustanut.\n\nAnshelm Ahnfelt oli ylpeä vaimostaan:\n\n»En minä sentään uskaltanut uskoa, että sinusta sellainen\nmaanviljelijän vaimo olisi koskaan voinut tulla kuin nyt jo olet!»\n\nJa Noora peitti nauraen hänen suunsa kädellään ja sanoi:\n\n»Älä joutavia kehu! Et ole nähnyt minun istuvan ompelukoneen ääressä\netkä edes parsivan omiani, saatikka sitten sinun sukkiasi».\n\n»Sepä onkin juuri hyvän emännän tunnusmerkki. On tuhlausta käyttää\nkallista työvoimaa sellaisiin tehtäviin, jotka saa suoritetuksi\nhalvalla. Ja meidänhän täytyy kaikessa noudattaa järkiperäistä\ntaloudellisuutta».\n\nViimeinen lause oli liiankin tosi. Vasta isänsä kuoltua Anshelm oli\npäässyt täydelliseen selvyyteen sukukartanonsa asioista. Eikä niiden\ntila suinkaan ollut osoittautunut kehuttavaksi — ensimmäinen vaikutelma\noli ollut melkein toivoton, mutta perusteelliset laskelmat olivat\nsitten osoittaneet, ettei tila kuitenkaan aivan kestämätön ollut.\nMutta työtä, tarmoa, säästäväistä taloudenhoitoa ja johdonmukaista\njärjestelmällisyyttä tarvittiin asiain saattamiseksi kuntoon. Isä ei\nollut ainoastaan vanha ja väsynyt, vaan myöskin jo vanhanaikainen\nja hölläkätinen. Mutta hyväsydäminen, isä kulta — ei Anshelm häntä\nsuinkaan tahtonut moittia eikä syyttää, vaikka hänen täytyikin katsoa\ntotuutta suoraan silmiin. Hänen täytyi myöskin sanoa vaimolleen\ntotuus. Ja hän oli sen sanonut mitään salaamatta — pikemmin mustalla\nkuin ruusunpunaisella maalaten. Entä Noora? Hän oli katsonut miestään\nsilmiin ja sanonut mitä iloisimmalla äänellä:\n\n»Sehän on oikein hyvä, että meilläkin on tilaisuus näyttää, mihin me\nkelpaamme!»\n\nJa kun Anshelm oli hiukan ihmetellyt ja kysynyt: »Ymmärsitköhän sinä\nminut oikein?» oli Noora lyönyt häntä olalle ja sanonut:\n\n»Kyllä minä ymmärsin, hyvä mies».\n\nJa sitten hän iloisesti naurahtaen oli lisännyt:\n\n»Ruvetaan nyt vain yhdessä — kreivillistä kruunua kirkastamaan!»\n\nMihin vuorostaan Anshelm oli huomauttanut:\n\n»Mitä kruunusta! Mutta tämä rakas vanha kartano olisi toki\npelastettava...»\n\n»Se on pelastettava!» oli siihen Noora sanonut totisena ja päättäväisen\npainokkaasti. »Meitähän on kaksi nuorta ihmistä, joilla on voimia, eikä\nmeiltä myöskään saa puuttua uskoa eikä uskallusta!»\n\nSiitä se oli alkanut heidän työnsä. He olivat tehneet sitä innolla ja\nuskolla. Mutta tuskin olisivat he pelkästään työllään päämaaliinsa\npäässeet — eivät ainakaan niin lyhyessä ajassa, jossa olivat päässeet —\nellei työn avuksi olisi tullut eräitä onnellisia sattumia ja edullisia\ntilaisuuksia, joita he olivat osanneet käyttää hyväkseen. Heillä\noli molemmilla käytännöllinen järjenjuoksu; Noora oli tietysti sen\nperinyt isältään (mutta ei ollut perinyt taipumusta sen suuntaamiseen\ntähtitaivaan korkeuksiin, joten hän tekemättä vähäisintäkään väkivaltaa\nitselleen sai sen kammitsoiduksi vain maan kamaraan) ja kaipa Anshelmin\nperintö perustui joihinkin sellaisiin joidenkin enemmän tai vähemmän\nsiniveristen esi-isäin soluhiukkasiin, jotka aina joissakin polvissa\npysyivät tehottomina, mutta sitten taas seuraavissa ikäänkuin heräsivät\nelinvoimaan.\n\nJo silloin kun Noora oli kysynyt Anshelmilta — he olivat olleet\nkeväisen päivän sinertävässä illansuussa läheisimmän kotipellon\npiennarta kävelemässä:\n\n»Kuule, sanopa minulle, ketä sinä ajattelit silloin, kun sanoit, että\ntämä rakas vanha kartano toki oli pelastettava!»\n\nJa Anshelm siihen oli vastannut:\n\n»Sinua!»\n\nJolloin taas Noora oli udellut:\n\n»Etkö ketään muuta?»\n\nJa Anshelm taas virkahtanut:\n\n»Ketäpä muuta minä...?»\n\nMihin Noora pysähtyen oli painokkaasti sanonut:\n\n»_Poikaasi_!»\n\nJolloin Anshelm oli pyörähtänyt äkkiä kuin tuulispään pyöräyttämänä\nvaimoaan kohti ja melkein huutanut:\n\n»Onko se siis totta?»\n\nMihin Noora vain oli vastannut:\n\n»On!»\n\nJo silloin he olivat tienneet, että Linnaluoto oli ei vain pelastettu\nvaan myöskin saatettu jälleen pettämättömälle pohjalle.\n\nSiksi olikin heidän riemunsa ollut rajaton. Ja kun riemu sitten oli\ntyyntynyt hiljaisemmaksi iloksi, oli Noora yht'äkkiä sanonut miehelleen:\n\n»Nyt sinä et kyllä mitenkään voi arvata, mitä minä ajattelen.»\n\nMutta Anshelm oli iloisesti hymyillen väittänyt:\n\n»Kyllä minä arvaan.»\n\n»No, sano!»\n\n»Häntä tietysti... poikaa!»\n\nMutta Noora oli sanonut vakavasti:\n\n»Ei, Anshelm, en minä vielä häntä... en oikein uskalla vielä näin\naikaiseen... Mutta ajattelen nyt omaa tilaani.»\n\n»Mitä tarkoitat? Kiusaako se sinua, tarkoitan, pelkäätkö sen alkavan\nkiusata?»\n\n»En, en... en toki! Mutta ajattelen nyt vain sitä, ettei ihminen kai\nymmärrä, miksi sitä sanotaan siunatuksi, ennen kuin sen itse siksi\ntuntee... kuten minä nyt!»\n\nJa silloin Anshelm oli sulkenut nuoren vaimonsa, jonka hän tiesi olevan\ntulossa äidiksi, syliinsä nöyrästi kiitollisena Elämää kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivitär Eleonora Ahnfelt sai muutamana päivänä juhannuksen jälkeen\nkirjeen, jonka kuoressa oli U.S.A:n postimerkki ja osoite kirjoitettu\nkoneella sekä yläreunassa sulkeissa huomautus: Retur to Mr. Petter\nSteyer ja sitten jokin kalifornialainen osoite.\n\nAnshelm oli jo lähtenyt tavalliselle aamukierrokselleen, joten Noora\nistui yksin aamiaispöydässä, johon oli jäänyt postia odottamaan.\nKun Andersson oli tuonut sen sisään hopeatarjottimella — ukko pysyi\nuskollisena vanhoille tavoille ja tottumuksilleen — oli Noora heti\nkiinnittänyt huomionsa kirjekuoren tavallisuudesta poikkeavaan\npitkulaiseen muotoon.\n\nHän aukaisi kuoren kiireisesti haarukan piikillä. Kirjekin oli koneella\nkirjoitettu. Se kuului:\n\n Sisar!\n\n Kiitos kirjeestäsi, jonka sain viime vuonna. Kiirehdin ensinnäkin\n sanomaan, että voin hyvin, jota samaa Herran lahjaa tietysti toivon\n sinullekin. Olen nyt joksikin aikaa jättänyt itse meren ja siirtynyt\n sen rannalle. Vaihtelu virkistää minunlaistani, joka on saanut isoisän\n verta suoniinsa — kiitä lempeätä Luojaa, ettet sinä sitä sattunut\n saamaan, vaan että se säästyi minulle! — sillä suoraan sanoen minulla\n alkaa jo olla ikävä pois täältäkin, vaikka tämä seutu epäilemättä on\n sellainen paratiisi, että pitää olla joko vanha Wilhelm Steyer tai\n nuori Petter Steyer kaivatakseen muunlaisia taulunkehyksiä elämän\n kuviinsa.\n\n Mutta täytyy kai minun sentään kertoa, mitä täällä teen ja toimitan\n ja millä itseäni hengissä pidän. No, niin, pääasiallisesti minua\n elättävät kilpikonnat. Katso, kun jätin sen tankkilaivan öljyltä\n tuoksuvat kansilankut, jolla viimeksi sinulle kirjoittaessani\n vedätin pensylvanialaista petrolia samasta Philadelphiasta, johon\n isoisäni oli ollut matkalla silloin, kun hänen purjepurkkinsa oli\n tehnyt haaksirikon, ennen kuin oli Delawaren suuhun päässyt, niin\n no, kun sen jätin, niin matkustin suoraapäätä Friscoon katsellakseni\n itselleni jotakin mukavaa hommaa, jolla voisi jonkin miljoonan osan\n ansaita. Mutta kuta tarkemmin hommia tutkin, sitä selvemmäksi kävi\n minulle, että miljoonanosat ovat täällä lännessä aivan yhtä lujien\n ponnistusten takana kuin idässäkin, ja niinpä päätin liukua vähän\n alemmas rannikkoa pitkin keksiäkseni vaatimattomammankin homman.\n Ja pianhan minä löysinkin sopivalta tuntuvan: ostin pienen farmin\n ja rupesin viljelemään kilpikonnia ja persikoita (tuleeko vesi\n kielenkärjellesi?), jotka molemmat ovat verrattain tuottoisia ja\n paljon kysyttyjä. Niitä minä nyt vieläkin viljelen ja täytyyhän minun\n tunnustaa, etteivät työni tulokset suinkaan ole halveksittaviksi\n muodostuneet. Kyllä niillä toimeen tulee, kun siivosti elää, ja,\n kuten hyvin tiedät, en minä niitä siivottomimpia koskaan ole ollut.\n Mutta kaikesta huolimatta tuntuu minusta siltä, etten täällä\n enää kauan viihdy, joten jo olen noin niin kuin kaiken varalle\n ruvennut katselemaan, olisiko sopivaa farmini ostajaa lähettyvillä\n (sopimattomia, s.o. taalattomia, olisi kyllä kuinka monta tahansa,\n mutta niistä kun minä en tietysti välitä nimeksikään!). En nyt sitten\n tiedä, mihin minut tällä kertaa vereni levottomuus vetää, mutta\n johonkin se vain on ruvennut vetämään. Kirjoitanpa sinulle sitten\n taas, kun on tiedossani uusi osoite (vaikka siihen voi kyllä kulua\n vielä pitkänpuoleisestikin aikaa). No, nyt sinä tiedät, ainakin\n suunnilleen, minkälaista minun elämäni on. Täytynee kuvaa sentään\n vielä täydentää sillä tiedolla, että olen edelleenkin naimaton\n ja avioliittoon vapaa nuori mies. Kyllähän täällä tarjokkaita on\n ollut — suomalaisiakin — mutta minä olen pitänyt varani. Pahimmin\n kävi päälle muudan keski-ikäinen suomalainen kätilö, toimelias\n nainen, jolla vähän matkan päässä minun farmistani on oma farminsa,\n jolla hän viljelee oransseja ja mitä kaikkea viljeleekään, mutta\n kun hän sitä paitsi vielä harjoittaa alkuperäistäkin ammattiaan,\n jossa hänen taitonsa on tunnustettu ja paljon käytetty, on kirstun\n pohjalle kerääntynyt taaloja kunnioitettu määrä, mikä sitten on\n sijoitettu tuottoisiin arvopapereihin. Käsität hyvin, että näissä\n olosuhteissa on voitolliseen vastustukseen vaadittu luonnetta, mutta\n sitä sinun veljelläsi on. Ja niinpä ovatkin kunnon kätilön yritykset\n rauenneet tyhjiin. Onneksi hänkin nyt on löytänyt korvauksen minun\n kylmäkiskoisuudelleni, sillä tänne ilmestyi äskettäin eräs laulaja,\n joka ilmeisesti ei siellä kotimaassa ole saavuttanut taidettaan\n kehittyneempää omanarvontunnettaan vastaavaa tunnustusta, vaan on\n tullut sitä täältä etsimään. No, ja täältähän se löytyikin, sillä\n kätilö otti hänet heti hoiviinsa ja on nyt aivan kunniallisesti\n nainutkin hänet — ehkäpä vielä saa tehdyksi hänestä miehenkin, sillä\n nyt hänessä ei ole miestä muuta kuin nipin napin housut, sillä niin\n keikarimaiset nekin ovat, että ensi silmäyksellä niitä voisi pitää\n Hollywoodin filmityttöjen rantapukujen »nimettöminä». No, oli miten\n oli, kätilö on saanut miehen, ja minun miehuuteni saa olla rauhassa\n ainakin häneltä (ja toivottavasti muiltakin tällä pallonpuoliskolla).\n — Olisi eri kivaa taas tavata sinut ja saada puhella ja jutella aivan\n kuin ennen siellä kotona kahdenkesken, kun illat olivat pitkät ja\n vanhemmat sisaret olivat omilla teillään. Muistelenhan minä heitäkin\n useasti, vaikka silloin tahtoivatkin olla tärkeitä — miten voinevat\n ja onkohan heidän elämässään tapahtunut muutoksia? — mutta useimmiten\n minun kotimuistoni sijoittuvat sinun seuraasi (valkohuonekaluiseen ja\n punakukkatapettiseen huoneeseen, jota isä sanoi tyttöjen kamariksi,\n mutta äiti Mariannen huoneeksi). Katso, parkkiutunut merikarhukin\n herkeää maakravuksi ruvettuaan tunteelliseksi. Sen merkiksi panen\n nyt tähän kolme pistettä, etteivät ne tulisi pahempaan paikkaan, ja\n lopetan...\n\n Oma veljesi Poju (Petter Steyer).\n\n J.k. Paljon terveisiä miehellesi. Sano hänelle, että jos se teidän\n Linnaluotonne ei ala lyödä leiville, niin voitte varsin huolettomasti\n ruveta ajattelemaan muuttoa tännepäin, sillä täällä on kreivillisyys\n erityisen korkeassa kurssissa ja kilpikonnia on helpompi hoitaa kuin\n sikoja.\n\n                                                   Sama.\n\nNoora, joka tietysti näihin aikoihin oli tavallista herkempi, oli jo\nollut puhkeamaisillaan kyyneleihin pariinkin kertaan, mutta tultuaan\nloppulauseeseen puhkesikin heleään nauruun.\n\n»Ei ole veli muuttunut vähääkään, on vielä isona miehenä sama Poju kuin\noli poikanakin.»\n\nJa se taas tuntui Noorasta niin lohdulliselta, että hänen täytyi tuolle\ntunteelleen itsekseen oikein hyvästi hymähtää.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKun Margherita Steyer vihdoin oli tavannut »kohtalonsa», olivat sekä\nhän että tämä jo olleet neljänkymmenen ikävuotensa kynnyksellä. Eikä\nkohtalo enää ollut ruhtinaallinen, ei edes kreivillinenkään, mutta oli\ntoki sentään vapaaherrallinen.\n\nSekin oli tapahtunut sinä samana kesänä, jona Noora oli alkanut odottaa\n»nuorinta kreiviä» ja jolloin Marga itse oli viettänyt heinäkuisen\nlomansa Karjalan Kannaksella.\n\nMargherita olikin lähtenyt sinne jännittyneempänä kuin aikaisemmille\nlomalaitumilleen. Hän oli kuullut joiltakin tovereiltaan pankissa,\nmiten kumma paikka oli Kannas — olivatpa tytöt väittäneet\n»asiantuntijain» sanoneen, että muka ainoa, johon sen auringossa\nnauravia hiekkarantoja voi verrata, oli se Etelä, jota Välimeren\nlahtien laineet huuhtelivat. Entä romantiikka, joka siellä vielä\nviipyi ilmassa! Senhän sanottiin edelleenkin soivan vaeltajan korviin\nbalalaikkasävelin ja mustalaisromanssikaiuin entisajan ruhtinaitten\nja ruplapohattain loistohuvilain tonttimailta, joilla puoleksi\nrappeutuneet »puupitsiset» huvihuoneet ja jo kokonaan solisemattomat\nsuihkukaivot kertoivat sammuneen loiston kaihomielisiä satuja. Ja\npuistojen moninaisissa puissa livertelivät »Kannaksen satakielet»,\nviheltelivät salaperäisiä kutsuhuutojaan arat keltarintaiset\nkuhankeittäjät. Mutta tämän ihmeellisen seudun suurin ihme oli\nkuulemma sittenkin meri, jonka välkehtivän sulan hopean rinnalla\nväitettiin himmenevän yksin »Rakkauden haudan» kappelikirkon kupoolin\nlehtikultakiillon.\n\nSenkin huvilatilan rakennuksissa ja niiden liepeillä, jolla nyt\nharjoitettiin pääasiallisesti vain suvivieraitten viljelemistä, oli\nkyllä näytelty elämän eläviä kuvia monet ja kirjavat sarjat, ennen\nkuin se oli nykyiselleen joutunut. Mutta enemmän kuin se oli eräs\nkomea naapurihuvila maantien vieressä kiinnittänyt Margheritan mieltä.\nSe oli edelleenkin ollut huolitellusti hoidettu, rakennuksen edessä\noli solissut suihkulähde ja hohtanut korea puutarha-päivänvarjo,\nportailla oli ollut punainen matto ja avonaisissa ikkunoissa olivat\nleyhyneet ilmavat uutimet. Ensimmäistä kertaa ohitse kulkiessaan hän\noli pysähtynyt aidan taakse kurkistelemaan — niin silmiinpistävästi oli\ntalo ympäristöineen poikennut enemmän tai vähemmän rappeutuneista ja\nhoitamattomista naapuritaloistaan. Ja täysihoitolansa syreeniaitaisen\nlehtimajan kahvipöydässä hän eräänä päivänä oli udellut omistajaa,\njoksi oli ilmoitettu rikasta suomalaista paroniperhettä.\n\n»Se on komea huvila», oli Margherita tullut sanoneeksi, noin vain kuin\nuteliaisuuttaan selittääkseen.\n\nMutta silloin oli siirtynyt hänen viereensä eräs pitkä, mutta siitä\nhuolimatta niin vähäpätöisen näköinen herra, ettei Margherita ollut\nyleisessä esittelyssä edes viitsinyt kuulla hänen mutisemaansa nimeä:\n\n»Mutta maantieltä näkee kuitenkin vain niin sanoakseni nurjan puolen,\noikea julkisivu on rantapuistoon ja merelle päin.»\n\nVuorosana oli lausuttu niin kohteliaasti, että olisi ollut suorastaan\nsivistymätöntä olla siihen vastaamatta, minkä vuoksi Margherita olikin,\npikemmin vain muodon vuoksi kuin selityksen toivossa, kysynyt:\n\n»Te olette ollut siellä?»\n\n»Aikoinani hyvinkin usein... kun sen omistajana oli isäni vanhempi\nveli, paroni Franz von Postitz.»\n\nMargherita ei ollut voinut olla tukahduttamatta pientä hämmästyksen\nhuudahdusta:\n\n»Oh...!»\n\nEihän hän nimittäin ollut osannut odottaa jonkun paronin, kaikkein\nvähimmin sellaisen, joka »Pietarin aikaan» oli oleskellut seudun\nupeimmassa loistohuvilassa, nyt viihtyvän vaatimattoman täysihoitolan\nkonttoristi- ja pikkuvirkamiesympäristössä aivan entisen loistonsa\nvieressä. Sillä olivathan tuon menneen ajan »entiset ihmiset»,\njotka näillä entisillä asuinsijoillaan oleskelivat, yleensä vain\nsellaisia, ettei heillä ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia päästä\nmuualle elämään. Margherita olikin kääntynyt aivan vaistomaisesti\npuhekumppaniaan katsomaan, sillä hänen uteliaisuutensa oli herännyt.\n\nJa paroni oli jatkanut:\n\n»Sillä on verrattain poikkeuksellinen tarina, tuolla huvilalla,\nja poikkeuksellinen on sitä paitsi setänikin elämäntarina... Jos\nTeitä, neiti Steyer, vain huvittaa, niin ei mikään estä minua niitä\nkertomasta.»\n\nMargherita ei ollut voinut olla toteamatta, että puhekumppani — pitkine\nkäsivarsineen, honteloine vartaloineen, kaljuine päineen, joka aina\noli vähän vinossa (melkein kuin se olisi ollut hiukan sijoiltaan), ja\nkalpeine kasvoineen, joitten värittömyydestä siniset silmät erottuivat\nyhtä värittömästi kiiltävinä, — että paroni muistutti sangen paljon\nhänen juuri äsken maantien varren aitauksessa näkemäänsä vasikkaa.\nMutta miellyttävä ääni ja puhetapa, josta Margherita, etenkin viimeisen\nlauseen perusteella, oli ollut erottavinaan tiettyä synnynnäistä\nylhäisyyttä, olivat lieventäneet toteamuksen epäedullisuuden heti\npuoleen, joten hän oli sanonut:\n\n»Se olisi erittäin mielenkiintoista... niin että olisin kiitollinen...»\n\nJa sopiva tilaisuus oli tullut jo samana päivänä, kun Margherita Steyer\noli lähtenyt täysihoitolan keveän päivällisen päälle kävelylle ja\nparoni Sasha von Postitz oli satuttautunut samaan aikaan maantielle\njohtavan veräjän viereen.\n\n»Ennen kuin ymmärrätte jutun, täytyy Teidän tietää, että setäni oli\nhovivirassa — hän oli nimittäin hyvin rikas, oli oikeaan aikaan\nmennyt naimisiin erään upporikkaan suuraralaisen jauhokauppiaan\nainoan tyttären kanssa, eikä niin ollen viitsinyt tehdä mitään työtä.\nHänen vaimonsa kuoli pian — ei kuulemma kestänyt Pietarin talvien\nviimaista vilua — ja setäni voi tyynin omintunnoin jatkaa sitä\nhienon elostelijan herkutteluelämää, johon keisariajan Pietarissa ei\ntarvinnut tilaisuuksia etsiä. Mutta miten olikaan, niin matkusti hänen\nmajesteettinsa kerran Wieniin ja suvaitsi määrätä seurueeseensa myöskin\nsetäni — syyt tähän yllättävään määräykseen jäivät arvoitukseksi\nasianomaiselle itselleenkin —, joka jo silloin oli ikävuosiltaankin\nverrattain vanha mies. Tietenkään hänellä matkalla ei ollut muuta\ntekemistä kuin huolehtia joutohetkien huvituksista ja seuranpidosta.\nMutta juuri huvitukset muodostuivat hänelle kohtalokkaiksi. Hän oli,\nkuten niin moni muukin venäläisen ajatuspitoisempaa ajanvietettä\nkarttava aristokratian jäsen, intohimoinen sirkuksen ihailija —\nsanotaan hänen osanneen sirkusdynastiojen sukutaulut paljon paremmin\nkuin aateliskalenterin ja tuntevan olevansa enemmän kotonaan\nThsinisellin areenan takaisilla käytävillä kuin Talvipalatsin\netuhuoneissa — eikä siis jättänyt Wienissäkään käyttämättä ensimmäistä\ntilaisuutta päästä nauttimaan sahajauhon ja tallin sielua elähyttävistä\ntuoksuista. Silloin sattui — setäni pahaksi onneksi, kuten saamme\ntodeta — siellä esiintymään eräs kuvankaunis 'taiteilijatar', jonka\nerikoisalana oli... Mutta, neiti Steyer, enhän vain väsytä teitä —?»\n\nHe olivat tulleet sen aitauksen kohdalle, jossa Margherita aamupäivällä\noli katsellut vasikkaa, eikä hän nytkään ollut malttanut olla\nkääntämättä päätään sinnepäin. Mutta kuultuaan kertojan kysymyksen, hän\näkkiä oli kääntynyt tätä kohti vakuuttamaan:\n\n»Päinvastoin. Olen hyvin utelias kuulemaan jatkoa.»\n\nKuten hän oli ollutkin. Ja hänen vastauksensa vilpittömyyden merkille\npannen oli paroni von Postitz jatkanut:\n\n»No niin, tuon kauniin taiteilijattaren erikoisnumerona oli ollut\nkultaiseen kalansuomuspyrstöön — eikä juuri mihinkään muuhun —\npukeutuneena hypätä sirkuskupolin korkeudesta areenalle tuotuun\nlasialtaaseen, jossa jo valmiiksi uiskenteli isoja kulta- ja kai\nmuitakin akvariokaloja. Hän oli, kuten sanottu, hyvin kaunis ja\nsuoritti numeronsa niin, että suosio aina jyrisi ukkosena, joten\nei ollut ihme, että vanha sirkushabitué rakastui niin sanoakseni\ntaputtavalta kädeltä. Joka ilta hän palasi samalle paikalle sirkukseen\ntuon numeron ajaksi — häntähän eivät siitä minkäänlaiset virkatoimet\nestäneet, ja jos olisivatkin esteinä olleet, olisi hän ne epäilemättä\nraivannut tieltään — ja numeron päätyttyä hän meni pukuaitioon viemään\nlahjansa, milloin smaragdisormuksen, milloin safiirirannerenkaan,\nmilloin briljantein koristetun diadeemin... Ja kun sitten kotimatkalla\nkaikkein korkeimpiinkin korviin kantautui tieto kreivin rakastumisesta,\nhuvitti juttu hänen majesteettiansa niin sydämellisesti, että hän\nkääntyi setäni puoleen nauraen kysymään, olisiko hän valmis tekemään\nsirkusprimadonnasta paronittaren. Setäni oli rydistynyt hallitsijansa\nedessä ja käsi sydämellä kumartaen vakuuttanut, että keisarillinen\nsuostumus avioliittoon olisi suurin armonosoitus, mikä hänen osalleen\nkoskaan voisi tulla. 'No, jos niin on, niin saakoon vaatimattomuus\nhyvin ansaitun palkkansa'. Enempäähän ei tarvittu: jo kuukautta\nmyöhemmin oli Wienin sirkus vetonumeroa köyhempi ja Pietarin ylhäisö\nuutta paronitarta rikkaampi.»\n\n»He menivät siis todellakin naimisiin?» oli Margherita huudahtanut.\n\n»Kyllä, kaikkien sääntöjen mukaan.»\n\n»Ja sirkustaiteilijalle avautuivat pietarilaisten aatelispalatsien\novet?»\n\nParoni Sasha von Postitz oli naurahtanut:\n\n»Kenties jotkut nyrpistivät hienoja neniänsä, mutta selkäänsä ei\nkukaan uskaltanut kääntää keisarin korkean tuloluvan saaneelle\nparonittarelle. Ja sitä paitsi: Venäjän aristokratian veri ei aina\nollut yksinomaan sinistä... venäläinen ylhäisö oli vertaan myöten\nuskollista kansallislipun kolmivärisyydelle, niin että sinisen veren\nvierellä oli niin hyvin porvarillista ja talonpoikaista punaista kuin\nmyös valkeaa verettömyyttä. Mutta nuori paronitar Nina von Postitz\nei suinkaan ollut veretön, ja vanha setä parkani sai hyvinkin pian\nkokea sen veren kiehuntaa. Kun juuri siihen aikaan nämä Suomenlahden\nhiekkarannat olivat korkeinta pietarilaista suvimuotia, pakotti nuori\nparonitar vanhan miehensä rakentamaan itselleen upean loistohuvilan\ntämän kauniin rannikon kaikkein kauneimmalle paikalle. Mikä siinä:\nlähetettiin Pietarista arkkitehti ja rakennusmestari ja timperit ja\nuunintekijät, lähetettiin puolalaiset tienrakentajat puistokäytäviä\nvarten ja puutarhurit ansareita ja kasvilavoja suunnittelemaan. Ja\nkomea talo nousi komeaan puistoon. Saleja ja vierashuoneita tehtiin\nriittävästi, ja aivan omaksi, helposti suljettavan käytävän muuhun\nrakennukseen yhdistäväksi siiveksi tehtiin palvelusväen asuntola,\njossa on seitsemän asuinhuonetta, oma ruokasali omine keittiöineen,\nja vieläpä oma avokuistikin, jolta tietysti ei voi nähdä herrasväen\nparvekkeita.»\n\nHe olivat tulleet näköalapaikalle, jolta meri levittäytyy kulkijan\neteen korean, syvän sinisenä, kun tuulenviri vetää vähäiset väreet\nsileään pintaan, ja taivaanrannasta erottuvat Retusaaren pitkät\nääriviivat ja Kronstatin sipulikupujen ja tehtaanpiippupilarien\nautereiset silhuetit. Ja paroni, joka heidän pysähtyessään näkymästä\nnauttimaan, oli katkaissut kertomuksensa, oli huomauttanut, että\nnäköala huvilan parvekkeelta oli aivan samanlainen.\n\n»Osasiko paronitar edes nauttia siitä?» oli Margherita kysynyt, kun he\njälleen olivat lähteneet liikkeelle.\n\n»Ainakin hän osasi nauttia upean huvilansa näyttämisestä vieraille.\nHänellä oli sitä varten joka keskiviikko vastaanotto, johon tutut ja\ntuntemattomat olivat tervetulleet. Silloin soitteli aina Pietarista\nvarta vasten tilattu viiden hengen kamariorkesteri, eikä teepöydiltä\npuuttunut kaviaaria eikä samppanjaa. Jos oli kaunis ilma, oleskeltiin\nrantapuistossa, ja saattoipa toisinaan tapahtua, että paronitar\nyhtäkkiä ilmestyi kalansuomuspyrstöisenä, hyppäsi veteen ja ui pienelle\ntekosaarelle, jolle hän oli muurauttanut uunin, paistamaan niin\nsanoakseni omaeväisesti piirakoita vierailleen. Mutta sadeilmoilla\nistuttiin tietysti suuressa salongissa, jossa kulmasohva on niin\nnerokkaasti tehty, että toinen istuin on kapea juhlallisempaa istumista\nvarten, toinen leveä vapaampia asentoja varten...»\n\n»Kylläpä, kylläpä...» Margherita oli virkahtanut. »Mutta minkälaisia\nihmisiä sinne tuli?»\n\nParoni oli naurahtanut ilmeisesti omalle muistikuvalleen, kun hän oli\nvastannut:\n\n»Uskollisimpia kantavieraita oli eräs vanha kreivi, joka asui kesiään\ntäällä lähistöllä. Hän ei sietänyt lainkaan sadetta, mutta ei silti\nmalttanut sateellakaan jäädä pois vastaanotoista, joten hänen edellään\nsilloin kulki pikentti kuivaamassa hänen askeltensa tieltä vesilätäköt\nköysiluudalla — sellaisella, jollaisia laivoissa käytetään — kun taas\ntoinen kulki hänen kintereillään pitämässä jättiläismäistä sateensuojaa\nhänen päänsä yllä.»\n\nMargheritakin oli nauranut ääneensä. Sitten hän oli kysynyt:\n\n»Entä mitä aviomies sanoi tästä menosta?»\n\n»Häntä ei laskettu maille halmeille, vaan hänen oli elettävä omilla\ntahoillaan, joilla hän luultavasti parhaiten viihtyikin. Mutta\neroon ei paronitar suostunut, sillä silloinhan hän olisi menettänyt\naatelisarvonsa, joka hänelle sentään oli kultaakin kalliimpi. Hän\nkeksikin ennen pitkää keinon, jolla hän sai arvonsa kullatuksikin.\nKun setä parkani sukulaiset, muiden mukana isänikin, alkoivat tuumia\nkeinoja paronittaren päättömän komennon vaimentamiseksi, ryhtyi tämä\nsellaiseen vastavetoon, että pakotti miehensä heidän hääpäivänään\nkirjallisesti tehdyn lupauksen mukaan siirtämään koko omaisuutensa\nviimeistä kopeekkaa myöten puolisolleen, joka puolestaan sitoutui\npitämään huolta paronista tämän elämän loppuun asti. Kun tämä sopimus\noli voittanut lain voiman, osti paronitar, ensi töikseen huvilan\nBiarritzista, viettääkseen siellä ne vuoden kuukaudet, jotka Pietarissa\nolivat sietämättömimmät, ja jonkin kiinteimistön Pariisistakin.»\n\n»Kai hän sentään piti huolta miehestään?»\n\n»Piti miten piti. Väitetään hänen sotavuosina maksaneen paroni paralle\nvain muutamia kymmeniä ruplia kuukaudelta... en tiedä, oliko väitteessä\nperää, mutta omin silmin olen nähnyt — olinhan niihin aikoihin jo\nkimnasisti — ettei Franz-sedän olo ollut 'kainojen köyhien' oloa\nparempaa.»\n\n»Sehän on uskomatonta!»\n\n»Oh, hyvä neiti Steyer, ette sanoisi niin, jos olisitte tuntenut\nhänet... niin, ja ne pietarilaiset piirit, joissa hän liikkui.»\n\n»Entäs sitten, miten sitten kävi?»\n\n»Paronittarella oli tietysti mainio onni elämän pelissä — kuten\nsellaisilla ihmisillä tavallisesti on. Kun bolsevikkien vallankumous\npuhkesi, oli hän ulkomailla, miten lieneekin itsensä sinne keinotellut.\nJa kun täällä Suomessa oli asiat selvitetty, ilmestyi hän huvilaansa\naivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Taikka ei kai sentään niin,\nsillä eiväthän täälläkään olot olleet samanlaiset kuin ennen, ja kai\nhän oikeastaan tulikin pitämään silmällä, milloin pääsisi ottamaan\nuudelleen haltuunsa rajan takana olevan omaisuutensa.»\n\n»Ja kai... sentään... miehensäkin?»\n\nParoni vihelsi hiljaa:\n\n»Setä parkani oli silloin jo kuollut, armelias tauti oli säästänyt\nhänet joutumasta 'seinää vasten', kuten joutui... hänen veljensä...»\n\nMargherita kääntyi äkkiä katsomaan kertojaa ja sanoi välittömän\nmyötätunnon värisyttäessä hänen ääntään:\n\n»Joutuiko... tarkoitan surmattiinko... isänne?»\n\n»Hänet ammuttiin. Hän oli upseeri, eversti, rykmentin komentaja.»\n\nOli syntynyt hetken tauko. Mutta sitten oli paroni taas jatkanut\nkertomustaan:\n\n»Odotusaika venähti pidemmäksi kuin paroonitar oli osannut odottaa.\nEikä entistä ajanvietettä enää ollut ajateltavissakaan. Vain joskus\noli enää mahdollista kutsua vieraita. Niinpä olivat ne englantilaiset\nmeriupseerit, jotka aikomaan tekivät rohkean torpedohyökkäyksen\nKronstatin taistelulaivoja vastaan nopeilla torpedovenheillä,\nviettäneet viimeisen iltansa paronittaren parvekkeella ja jääneet\nmuka odottamaan auringonnousua emännän vetäytyessä levolle, mutta\nsitten häipyneetkin, toiset ainiaaksi. Kun siis raja vain pysyi\nylitsepääsemättömänä eikä suunnanmuutoksesta sen toisella puolen\nnäkynyt pienimpiäkään enteitä, paronittarenkin täytyi alistua\nkohtaloonsa: hän myi tämän huvilansa ja kiinteimistönsä Pariisissa ja\nmuutti huvilaansa Biarritziin.»\n\n»Elääkö hän siellä vieläkin?»\n\n»Kyllä... niin, taikka eli vielä pari vuotta sitten, jolloin meni\nnaimisiin espanjalaisen härkätaistelijan kanssa. Areenan veto veressä!»\n\nParoni oli naurahtanut kuivasti. Mutta oli sanonut tuokion kuluttua\nvakavasti:\n\n»Ikävä vain, että hän kuuluu härkätaistelijankin naisena antavan sanoa\nitseään paronitar von Postitziksi.»\n\nHe olivat sillä välin tulleet sille kohtaa rantataivalta, jossa tie\nkulkee aivan ylänköharjun honkia kasvavan rinteen juurta, ja Margherita\noli tuntenut tuoksun pihkaa tihkuvista petäjistä sekoittuvan niin\nväkevänä meri-ilmaan, että melkein oli koskenut rintaan, kun sitä oli\nvetänyt keuhkoihinsa. Paroni oli huomannut Margheritan verkastuttaneen\naskeleitaan ja oli kysynyt:\n\n»Olemmeko ehkä kävelleet liian nopeasti?»\n\nMargherita oli hätkähtänyt kysymystä, sillä itse hän ei ollut huomannut\nvauhtia hiljentäneensä:\n\n»Ei, ei lainkaan...»\n\nMutta tuokion kuluttua hän oli kysynyt aivan minkäänlaisitta\nvalmisteluitta:\n\n»Entä te itse, paroni von Postitz, miten te pääsitte noidankattilasta?»\n\nHän ei ollut voinut mitään sille, että tuo mies, joka hänestä vielä\näsken oli ollut aivan mitätön, hontelon vasikan näköinenkin, oli kuin\nolikin alkanut jollakin tavoin kiinnittää hänen mieltään, muuttua hänen\nmielikuvituksessaan erikoiseksi ihmiseksi, laumaihmisistä eroavaksi.\n\nParoni oli vastannut:\n\n»Minä en kattilassa ollutkaan. Sukuni kuuluu balttilaiseen aatelistoon,\non saksalaisveristä. Ja kun vallankumousta vainusivat — ja myös\ntoivoivat — muutkin kuin ammattivallankumoukselliset, sillä vain\nitsensä itsevaltiuteen sokeiksi tuijottaneet kuvittelivat tsaariuden\nikuiseksi, niin isäni oli kyllin kaukonäköinen lähettääkseen minut\nsveitsiläiseen yliopistoon jo ennen kuin Venäjän ristisana-arvoitus oli\npäässyt muodostamaan edes ensimmäistä bolševistista pystysuoraa riviään.\nJa niin tapahtui, että minusta tuli sveitsiläinen tohtori ja aluksi\nViron, mutta sittemmin Suomen kansalainen.»\n\nMargherita oli huomannut kunnioituksenkin puhekumppaniaan kohtaan\nvirinneen, mutta se oli saanut pienen hetkellisen kolahduksen,\nkun heitä vastaan oli tullut polkupyörällä ajaen varsin omituinen\nolio, jonka tervehdykseen paroni tuttavallisen sydämellisesti oli\nvastannut, kun ajaja, jolla takapyörän yläpuolella oli ollut köytettynä\nmerkillisen näköinen laatikko, oli nostanut ilmeisesti jo parin\nvuosikymmenen päivänpaahteen kellastamaa olkihattuaan ja samalla\nhipaissut kädellään nenäkakkulain leveää mustaa nauhaa niin, että lasit\nolivat pudonneet paikaltaan ja miehen oli pitänyt laskeutua pyörältä\nsaadakseen ne jälleen sijoitetuksi paikoilleen.\n\n»Kolja parka», paroni silloin oli sanonut, »hän on aina ollut vähän\navuton...»\n\nMargheritan mielessä oli herännyt ajatus, että tietysti hänkin oli\nnoita »entisiä», joten hän oli kysynyt:\n\n»Tunnette hänet lapsuudesta asti?»\n\nParoni oli hymähtänyt:\n\n»En nyt aivan lapsuudesta, mutta kyllä nuoruudesta, sillä Kolja on\nminua kymmenkunnan vuotta vanhempi.»\n\n»Niinkö —?» oli Margheritan huulilta päässyt livahtamaan.\n\nJa kun paroni silloin oli purskahtanut nauruun, oli Margherita\npunastunut. Mutta paroni oli kiirehtinyt vakuuttamaan:\n\n»Älkää välittäkö — ei se tee mitään. Minä kuulun niihin, jotka\nsyntyvät vanhoina... Niin, niin, vanhaa sukua, monen polven kokemukset\nperintönä.»\n\nTuo viimeinen lause, vaikka se olikin sanottu keveästi ja\nhyväntahtoisen naurahtelun säestämänä, oli vähän suututtanut\nMargheritaa, niin että hänen mielessään oli väikähtänyt ajatus:\n»Luuleeko todellakin balttilainen paroni olevansa niin paljon\nsaksalaissyntyistä Steyeriä jalosukuisempi?» Mutta tuo ajatus oli\ntaas pian hälvennyt, kun paroni oli ruvennut kertomaan Koljasta, joka\noli entinen Pietarin yliopiston taidehistorian dosentti, mutta nyt\nelätti itseään kaupittelemalla laatikostaan täysihoitolain ja huvilain\nemännille teetä ja kesävieraille lukkoneuloja, nappeja, postikortteja,\npastilleja ja suklaalevyjä ja asui vaimoineen jonkun sukulaisen\nomistamassa huvilassa, mutta ei päärakennuksessa, jonka ikkunat\noli rikottu ja katto vuoti, joten se rauhassa sai ränsistyä, vaan\nportinvartijan pienessä tuvassa, jota oli helpompi pitää kunnossa.\n\n»Mutta heillä on sentään verrattain hyvät oltavat, sillä vaikka Koljan\nkauppavaihto onkin verrattain vaatimaton ja voittoprosentti pieni, niin\nauttaa heitä se, että vaimokin ansaitsee.»\n\n»Millä?» oli Margherita udellut.\n\n»Ainoalla, mitä hän joskus maailmassa oli kunnollisesti vaikkakin\nvain omaksi huvikseen opetellut: hän koruompelee liinavaatteita ja\nkaupittelee niitä kesävieraille.»\n\nVai niin! Olihan Margherita hänet jo nähnytkin. Hän oli eräänä\npäivänä ilmestynyt pienine matkalaukkuineen täysihoitolan kuistille\nja levitellyt pöydälle sirosti ruusu- ja lehtiompelein koristettuja\nnenäliinoja ja yöpaitoja, sinisiä, punaisia, keltaisia ja\nvihreitä... Hienopiirteinen, hento nainen, suuret surulliset silmät\nja vielä surullisempi ääni. Ja häntä muistellessaan Margheritan\noli tullut paha olla: miksei hänkin ollut ostanut jotakin? Hänen\n»sijaiskärsijä»-vaistonsa oli herännyt, säälintunne oli syttynyt, ja\nsen valossa oli äsken vielä Quasimodona pyöräilevä olkihattuinen ja\nkapeahousuinen kaupustelijakin muuttunut järkyttäväksi ihmiskohtaloksi,\nsuuren maailmannäytelmän mielenkiintoiseksi osaksi. Mutta kun hän\nsamassa taas oli tullut katsahtaneeksi vierellään kulkevaa, varreltaan\npitkää ja kasvoiltaan jo vanhan näköistä miestä ja huomannut tämän\nvanhannäköisissä kasvoissa ilmeen, joka hänen mielestään oli kuvastanut\nkipeästi väräjävää surua, oli sääli siirtynytkin suklaalevyjen\nkauppiaasta ja koruompelijattaresta paroniin. Ja se oli saanut\naikaan senkin, että alkujaan Margheritan silmissä hymynalainen\nhahmo oli jollakin tavalla jalostunut, niin että yksin ryhdittömän\nvartalon pitkien koipien askeliin ja vielä pitempien käsivarsien\nmyllynsiipiheiluntaankin oli jo alkanut tulla jotakin niin vakavaa,\njopa arvokastakin, että hänen aina silloin tällöin oli täytynyt heittää\nsyrjäsilmäys vakuuttuakseen, ettei muutos ollut hetkellisen harhanäyn\naikaansaama.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä heleänä päivänä, joka yöllisen sateen jälkeen oli koittanut\nharmaana ja raskaspilvisenä, mutta sitten yht'äkkiä puhjennut\npaisteiseksi, kun kohisevia aaltoja nostattava lounaistuuli oli\nlakaissut taivaanlaen puhtaaksi — eräänä sellaisena päivänä se oli\nollut tapahtumaisillaan.\n\nMargherita oli jo ennen kuin se oli ollut tapahtumaisillaan, tullut\najatelleeksi itsekseen, että pilvisistä huomenista kirkastuvat\npäiväthän ovatkin ihanimpia kuin ne, joina herää seesteiseen\nkirkkauteen. Sillä kun saa kauniin päivän jo huomenelta valmiiksi\nkauniina, ei tule ottaneeksi lahjaa vastaan yhtä kiitollisin sydämin\nkuin sellaisen päivän, jonka kirkastusihmeen todistajana saa olla.\nMutta ei sellaista päivää sentään kohota muita kauniita päiviä\nkorkeammalle yksistään se, että sen lahjan helpommin huomaa annetuksi\narmoksi, vaan myöskin se »äskenpestyn» luonnon uudestisyntyminen,\njoka kirkastuksen jälkeen säteilee jokaisesta korresta, lehdestä ja\nkukkasesta, vieläpä rannan valkoisesta hiekasta, niin, ja melkein meren\npinnastakin.\n\nNäin oli Margherita itsekseen ajatellut. Taikka: tuskin niin paljon\najatellutkaan kuin tajunnut, sillä pikemmin vaistoillaan kuin\najatuksillaan hän oli yhtynyt meren kohinan ja tuulen soiton juhlivaan\nylistyslauluun.\n\nJa laskeutuessaan portaita ullakkokamaristaan, jota sanottiin\n»kyyhkyslakaksi», hän oli päättänyt, että jos Nikolai Kirilovitš\n— siksi oli kuulemma Koljaa oikeastaan sanottava — ilmestyi\nlaatikkoineen, ostaisi hän kymmenen kuvakorttia »Rakkauden haudasta» ja\n»Kuoleman kuilusta», jos taas hänen hento vaimonsa, tilaisi hän kaksi\nyöpaitaa Nooralle tuliaisiksi...\n\nMutta ei ollut tullut Nikolai Kirilovitšia eikä hänen hentoa\nvaimoaankaan.\n\nSen sijaan paroni Sasha oli ehdottanut retkeä lehtikuusimetsään. Ja\nsinne oli lähdetty.\n\nAutobussissa istuttaessa Margherita aluksi oli mietiskellyt,\nolisiko hänen kenties sittenkin ehkä pitänyt kieltäytyä tästä\nretkestä, sillä oli kai oikeastaan seikkailua lähteä oudon miehen\nkanssa kaksisatavuotisen metsän siimekseen... etenkin kun heidän\nseurustelulleen jo ennestäänkin oli täysihoitolassa hymähdetty\nsangen paljon puhuvin syrjäsilmäyksin ja vielä enemmän sanovin\nkuiskauksin... Mutta eihän hän tavatessaan ollut tullut ajatelleeksi,\nettä he todellakin lähtisivät kahden, vaikka ei hän myöskään ollut\nosannut kuvitella ketään seuraksi... Ja hyvänen aika, olihan hän\nitsenäinen nainen, josta ei kenenkään muun tarvinnut huolehtia! »Ei\ntässä enää olla eilisen teeren poikia kumpainenkaan!» Sitä paitsi\nMargherita oli päätellyt, ettei kukaan niistä täysihoitolan neideistä,\njotka hymähtelivät ja kuiskuttelivat, olisi kieltäytynyt seikkailun\nmahdollisuudesta, jos se jonkun kohdalle heistä olisi sattunut. Kyllä\nhän tunsi nuo asiat.\n\nMutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, josta lehtikuusimetsään\npoikettiin, oli sinne juuri ollut menossa muitakin retkeilijöitä.\nMargheritasta se oli ollut harmillista — hän oli tuntenut pettymystä...\nNiin olikin lähdetty muun joukon jatkona satumetsään. Satumetsää se\ntodellakin oli ollut. Korkeitten, suorien ja suurimmalta osaltaan\naivan oksattomien, juhlallisten runkopilarien reunustamalla tiellä\noli vallinnut satuhämy yksin kirkkaalla päivällä, aivan kuin jonkin\n»kesäyön unelman» metsässä. Latvat olivat korkealla, niin että niitä\nharvoin tuli edes katsoneeksi, ja runkojen tyvien ympärille kietoutui\nisolehtisten sananjalkojen vaaleaa aarniometsävihreyttä, varpujen\npohjoismaalaista tunnelmaa ja sammalen harmaata. Margherita ei ollut\nvoinut pidättäytyä ajattelemasta, miten suurta tämän lumotun metsän\nhiljainen humina olisikaan ollut, elleivät nuo ihmiset tuossa heidän\nedessään olisi sitä häirinneet arkisilla puheillaan ja aivan yhtä\narkisilla askelillaan. Margherita ei ollut osannut ymmärtää, että\nedes teki mieli puhua. Eivätkä hän ja hänen seuralaisensa monta\nsanaa olleetkaan vaihtaneet, vaan olivat kulkeneet kumpikin omissa\najatuksissaan, hiljaisin askelin, melkein kuin hiipimällä. Vihdoin\nhe olivat tulleet paikkaan, josta sivupolku lähti loivasti nousten\njohtamaan jonkin kummun rinnettä pitkin. Joukko heidän edessään\noli huudellen ja naureskellen jatkanut matkaansa pääpolkua suoraan\neteenpäin. Ja Margherita oli jo ehtinyt hiukan punaiseksi sävähtäen\najatella, että siitähän nyt kai olisi voinut kääntyä »syrjäpolulle»\nsekä itsekseen tuolle sanallekin hymähtää, ennenkuin paroni Sasha oli\nehtinyt sanoa:\n\n»Nyt me voimme kääntyä vasemmalle, sillä tuo polku johtaa kosken\nrantaan, kauneimmalle paikalle...»\n\nHyvä niin! He olivat kääntyneet. Ja kun äskeisen joukon hälinä\nväleen oli häipynyt, oli metsän hiljaisuus sulkenut heidät suureen\nsyliinsä. Aina vain oli eteenpäin menty, mutta yhä hitaammin ja yhä\nviivyttelevämmin askelin. Paroni ei ollut yrittänytkään keskustella,\noli vain mutkittelevan polun jyrkimmissä nousukohdissa ojentanut käden\nauttaakseen, pehmeän, suhteettoman pienen käden pitkiin käsivarsiin\nverraten, ja Margherita oli siitä tuntenut valtimon iskut ja ollut\npanevinaan merkille, että sydän oli lyönyt nopeasti ja lujasti. Oli\nsitten alkanut kuulua kosken kohinan sävel puunrunkopilarien lomista,\noli alkanut hiljaisena suhinana, sadun siipihavinana sekin — oli\nMargheritasta tuntunut. Mutta oikea pieni koskihan se kuitenkin oli\nollut, pienen joen pieni koski... joskus kai jotakin myllynratasta\npyörittänyt, koska patolaitteiden jälkiä vieläkin oli näkyvissä...\nmutta nyt vain metsäkuvan suurpiirteisyydelle vienompaa vaihtelua\nantava pieni viaton idylli. Taas olivat sanat — »pieni viaton\nidylli» — jollakin tavalla ärsyttävästi ajatuksista erottuneet ja\nmiltei suututtaneet Margheritaa. Mutta sitten he olivat istuutuneet\nsammaleiselle kivelle kosken kohinaa kuuntelemaan, lähelle toisiaan,\ntahallisesti hyvin lähelle... Ja Margheritan alitajunnasta oli noussut\najatuksen taontana lause: »Minä täytän pian neljäkymmentä vuotta, olen\nyksin elämässä, joka on hyvin lohduton, koska sillä ei ole mitään\ntarkoitusta, ja nyt istuu kerrankin taas aivan lähelläni mies ja\nympärilläni humisee satumetsä...» Mutta ei siihen vielä ollut ainakaan\nMargheritan tieten ehtinyt liittyä kysymystä: »Ottaakohan hän minut\nkohta?» kun hänen vieressään istuva mies jo oli siirtynyt vieläkin\nlähemmäksi, niin että hän jo oli tuntenut toisen ruumiin lämmön\nomassa ruumiissaan, ja samassa oli käsivarsi varoitellen lähestynyt\nikäänkuin selkänojaksi. Ja jottei selkänojan tarjooja olisi liiaksi\narastellut, oli Margherita sanonut huolettomasti vaivautumattomuutensa\nvakuutukseksi:\n\n»Tässä on hyvä istua... näin...»\n\nSilloin käsi oli kiertynyt hänen vyötäröisilleen, eikä hän ollut\nsiirtynyt tuumaakaan. Ja hänen mieltään oli jännittänyt äärimmilleen\nkysymys, mitä nyt oli tapahtuva ja miten se oli tapahtuva.\n\nMutta silloin oli tullut pettymys, Margheritan elämän pienten\nseikkailujen tavallinen loppu: kaiken santaan juokseminen.\n\nSillä juuri kun Sashan oli pitänyt kumartua hänen puoleensa —\nMargherita oli jo tuon kumartumisen selvään vaistonnut — olikin\nilmestynyt heidän näköpiiriinsä tuo äskeinen hälisevä parvi, ja\nkumartuminen oli pysähtynyt arkaan alkamattomuuteensa ja käsikin\nirtautunut. Tuokion kuluttua he olivatkin nousseet ja aloittaneet\npaluutiensä. Pari kertaa olivat vielä istahtaneet matkan varrella\nlevähtämään, mutta ei ollut kummallakaan kerralla tunnelma hiljaa\nkohisevan pienen joen pienen kosken partaalta enää ottanut\npalautuakseen.\n\nJa seuraavana päivänä paroni von Postitzin oli täytynyt matkustaa\nHelsinkiin, jossa työ oli häntä odottanut — mikä työ, sitä ei\nMargherita silloin vielä ollut tiennyt.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMutta eipä se asia siihen ollutkaan jäänyt.\n\nOli tullut syksy ja sitten koittanut pohjaltaan niin valoisaluonteisen\nHelsingin synkkämielisin aika: harmaa, niukkavaloinen marraskuu,\njolloin yksinäisyyden taakka on raskain kantaa.\n\nJa tämän marraskuun kolmantena sunnuntaina oli sulkeutunut Margherita\nSteyerinkin elämässä se rengas, jonka vertauskuvana oli vihkisormus:\nkuten kerran oli tullut sirkusprimadonnasta, niin tuli nyt vuorostaan\npankkineidistä paronitar von Postitz.\n\nEi se kuitenkaan vaiheitta, vaikeuksitta eikä vastuksittakaan ollut\ntapahtunut.\n\nSasha ja Margherita olivat kyllä sopineet asiansa sangen mutkattomasti.\nOlivat vain Margheritan leveän katuikkunan ääressä jatkaneet\nlehtikuusimetsän kesken katkennutta kohtausta. Elokuisen illansuun\nsinertävä hämärä oli korvannut satumetsän siinnon ja Turuntieltä\nkuuluva raitiotiejymyn kumea kaiku kosken kohinan. Tunnelma\noli palautunut. Eikä kumartuminen enää ollut katkennut arkaan\nalkamattomuuteen.\n\nJa seuraavana sunnuntaina Margherita oli vienyt Sashan Linnaluotoon.\nSiellä heidät oli otettu ystävällisesti vastaan, vaikka Noora\ntietysti aluksi, ujostellen tilaansa, jota vieraskaan ei enää\nollut voinut olla huomaamatta, olikin vaikuttanut jollakin tavoin\nvarovaisen pidättyväiseltä, mutta jo päivällispöydässä hän oli\nsulanut välittömyyteensä, ja kun herrat aterian jälkeen olivat\nsiirtyneet isännän huoneeseen sikareineen, oli hän sanonut uskovansa,\nettä Sashasta ja hänestä vielä tulisi hyvät ystävät. Eikä ollut\nAnshelmillakaan ollut mitään muuta muistuttamista tulevaa lankoaan\nvastaan kuin pieni pelko siitä, että pelkästään satunnaisten tulojen\npohjalle rakennettavan kodin taloudellinen perustus usein pyrki olemaan\nepävakava, sillä eihän pankki suvainnut palveluksessaan naimisissa\nolevia naisia.\n\nSe seikka ei asianomaisille itselleen kuitenkaan tuottanut\nvähäisintäkään pelkoa. Sasha oli vakuuttanut kykenevänsä elättämään\nvaimonsa...\n\nKun Margherita oli keskeyttänyt hänet sanomalla:\n\n»Niin, tietysti sinä kykenet, jos vain... tarkoitan... ellei jotakin\nodottamatonta tapahdu...»\n\nOli Sasha katsonut häntä kysymysmerkkinä, mutta sitten kirkastuen\nsuoristanut pitkän vartensakin huutomerkiksi ja sanonut:\n\n»Ahaa...! Ymmärrän: tarkoitat, että jos tulee... perillisiä.»\n\nMargherita oli niin ällistynyt, ettei ollut tullut sanoneeksi mitään\n— sillä hän ei totta tosiaan ollut sitä koskaan ajatellut, vaan\nsairautta ja sotaa ja ties mitä kaikkea sellaista — ennen kuin Sasha\noli kiirehtinyt vakuuttamaan:\n\n»Luota vain minuun... siinäkin.»\n\nSilloin Margherita oli suutahtanut:\n\n»Pyydän, että siitä asiasta kerta kaikkiaan olet vaiti.»\n\nSasha oli mennyt noloksi. Mutta totellut.\n\nMargheritaa tuo asia — sekä Sashan kömpelö vuorosana että hänen oma\nkieltonsa — oli jäänyt kiusaamaan jonkinlaisena muistutuksena siitä,\nettä heidän avioliittoonsa pakostakin lankesi hymyilyttävyyden hohde.\nNeljäkymmenvuotias vanha nainen! Ja sitten kaljupäinen sulhanen vielä\noli puhunut lapsista! Täytyihän sen herättää ihmisissä iloisuutta.\nNäin oli puhunut Margherita Steyerin äly, kaikkien Steyerien älyistä\nensimmäinen — sen hän kyllä tiesi itsekin — mutta tunne oli sanonut\ntoista: »Miksen minäkin —? Ja onko neljäkymmentä nykymaailman\naikaan, jolloin ihmiskunnan keski-ikäkin kuuluu pidentyneen, ikä tai\nmikään!» Mutta lapsi, perillinen — se olisi kyllä liikaa, Nooran\nelämäntehtäviinhän sellaiset asiat kuuluivat, eikähän Kaltimoillakaan\nollut lasta, ei ollut Mariannella ollut aikaa, ja nythän oli hänenkin\nkohdaltaan myöhäistä. Mutta Nooran lapsi, niin, niin... se korvaisi\nkaiken, siitä tulisi ikäänkuin korvaus hänellekin siitä, että hän jäisi\nlapsettomaksi. Oh, miten hän rakastaisikaan sitä...!\n\nJa niin oli Margherita taas ottanut esille pienet vaaleanpunaiset ja\nvaaleansiniset, reikäompeleiset silkkilakanat, jotka olivat olleet\npiirongin pohjalla, ja ruvennut niitä viimeistelemään ja vuoroin\nmerkkaamaan omia vähäisiä kapioitaan kruunullisella MP:llä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä sunnuntaina Marianne oli tullut ukkospilvenä hänen\novestaan sisään ja jo eteisessä tiuskaissut:\n\n»Oletko yksin?»\n\n»Totta kai», Marga oli vastannut, »kukapa täällä —?»\n\n»Kukako? Kaipa sen itse tiedät. Tietysti se mies, se emigrantti, en\ntiedä mikä hän on, mutta niin alituiseen kuuluu seurassasi näkyvän,\nettä puhutaan herrasväen menevän naimisiin...»\n\nMariannen astuessa sisään Margherita oli kiiruhtanut korjaamaan piiloon\nmuutamia levällään olevia pyyheliinoja, mutta sisaren epäluuloinen\nsilmä oli jo keksinyt niistä kruunun:\n\n»Vai niin!»\n\nSe oli tullut niin ärsyttävän ylenkatseellisesti, että Margherita oli\nkimpautunut vastaamaan:\n\n»Niin, minä menen naimisiin.»\n\n»Mitä — älä nyt laske leikkiä, sinä, vanha ihminen! Ja mikä mies se on,\ntiedätkö edes, onko kala vaiko lintu?»\n\nSyvemmältä kuin mikään muu olivat viiltäneet sanat »vanha ihminen»,\nniin syvältä, ettei haavaan ollut kärsinyt koskeakaan, joten Marga vain\noli vastannut ylpeästi:\n\n»Minun tuleva mieheni on vapaaherra von Postitz, saksalaista sukua,\nmutta Suomen kansalainen.»\n\nMutta silloin olivat kovat sanat tulleet ryöppynä Mariannen suusta,\nolivat tulleet »kerjäläisparonit», »ryssät», »seikkailijat» ja mitkä\nkaikki lienevätkään tulleet. Ja loppujen lopuksi Marianne sitten oli\nsanonut:\n\n»Jos et ajattele itseäsi, niin pitäisi sinun toki ajatella vähän\nomaisiasikin!»\n\n»En ymmärrä, että minun avioliittoni voisi pahimmassa tapauksessakaan\nvahingoittaa muita kuin itseäni.»\n\n»Niin, sinä et ymmärrä, mutta me sen ymmärrämme sitä paremmin..»\n\n»Saanko kysyä, keitä tarkoitat.»\n\nMariannen silmät olivat salamoineet ja hänen huulensa kiertyneet\nikäänkuin vihellystä alkaakseen, kuten aina, kun hän tahtoi osoittaa\nylenkatsetta.\n\n»Luuletko sinä, että esimerkiksi yliopiston professorin mainetta\nparantaa se, että hänen lankonsa on kuka tahansa?»\n\nSilloin Margherita vuorostaan oli pannut kätensä puuskaan ja sanonut:\n\n»Jos professorin maine on niin löyhässä, ettei sen pönkittäjäksi\nriitä filosofian tohtori, sillä se minun tuleva mieheni on, niin en\ntodellakaan osaa auttaa... sillä en satu tuntemaan avioliittoon vapaita\nNobelin palkinnon saajia.»\n\nSiihen sävyyn sitä oli jatkunut, kunnes Margherita oli huomauttanut,\nettä hän yksin vastaa teoistaan ja pyytää, etteivät niihin muut\nsekaannu, jolloin Marianne oli huutanut:\n\n»Niin, niin... sinun asioihisi ei muka saa sekaantua, mutta sinä kyllä\nsaat...»\n\n»Mutta, kuule nyt, milloin minä olen...?\n\n»Milloinko? Etkö muista muka enää, mitä teit silloin, kun Olavi lähti\nPariisiin! Me sen kyllä muistamme, ne terveiset käski muuten Olavikin\nminun sinulle tuoda.»\n\n»Käskikö _hän_ —?» Margherita oli hämmästyen kysynyt.\n\n»Käski», Marianne oli vastannut, pyörähtänyt kantapäillään ja sen\nenempää mitään virkkamatta mennyt ulos huoneesta.\n\nMargherita oli ensin purskahtanut hillittömään itkuun, mutta sitten\nravistanut surun yltään ja ruvennut tulisella kiireellä ompelemaan\nvalmiiksi keskeneräistä kruunua lakanaan.\n\nKiusallisinta oli kuitenkin ollut mennä ilmoittamaan asia pankissa\npääjohtajalle, sillä se oli tehtävä, että sai tietää, milloin oli toimi\njätettävä.\n\n»Millä tuulella hän tuntuu olevan?» oli Margherita kysynyt\npikakirjoittajalta.\n\n»Tavallisella. Ei saa selvää, mitä hän ajattelee... on vain sfinksi...»\n\nJa niin Margherita oli koputtanut ovelle ja astunut kynnyksen ylitse.\n\n»Teillä on siis jotakin yksityisasiaa...?» oli johtaja hiukan\nepätietoisena kysynyt.\n\nMargherita oli tuntenut säärensä vavahtelevan seisoessaan suuren\nkirjoituspöydän edessä vastapäätä johtajaa ja kuullut äänensä tulevan\nomituisen paksuna kurkusta, kun hän oli pakottanut itsensä sanomaan:\n\n»Niin... minulla on... tehtävä eräs ilmoitus...»\n\n»Olkaa hyvä ja istukaa!»\n\nMargherita oli vajonnut nahkatuoliin, mutta aloittanut heti\nselityksensä ja ilmoittanut suoraa päätä menevänsä naimisiin.\n\n»Saanko tietää, kenen kanssa?»\n\nKun Margherita oli sanonut nimen, oli johtaja kysynyt, mikä sulhanen\noli.\n\n»Filosofian tohtori.»\n\nMihin johtaja oli huomauttanut:\n\n»Sillä ei yleensä pehmeää leipää saa... Mutta omahan on asianne. Ja\njohan te olette... niin... tarkoitan siksi täysi-ikäinen, että... No,\nmikäpä siinä: toivotan onnea...»\n\nMargherita ei ollut voinut olla huomaamatta kylmän ivan välähtelyä,\nmutta oli kuitenkin koettanut saada kiitoksensa kuulostamaan\nvilpittömältä. Ja sitten oli johtaja ilmoittanut, että Margherita,\nsiihen nähden, että hän niin kauan oli pankkia nuhteettomasti\npalvellut, sai, jos niin tahtoi, jäädä vielä puoleksi vuodeksi\neteenpäin paikalleen. Kun hän taas oli kiittänyt, oli pankinjohtaja\nojentanut kätensä. Mutta Margheritan jo ollessa lähdössä, hän vielä oli\nvirkahtanut:\n\n»Ja miten voi sisarenne _kreivitär?_»\n\nMutta ei ollut Margherita ollut huomaavinaan arvonimen painottamista.\n\nKun hän oli tullut johtajan huoneen edessä olevaan käytävään, oli\nhän ottanut esille laukustaan sileän kultasormuksen, joka siellä jo\nmuutamia päiviä oli ollut, pistänyt sen vasemman kätensä nimettömään,\njohon sitä jo monet kerrat oli kotona koeteltu, ja mennyt tyynesti ja\npäättäväisesti paikalleen. Hänestä oli tuntunut, että pahinhan oli\nohitse.\n\nNiinkuin olikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidät oli vihitty siinä pienessä kodissa, johon Margherita oli\ntuonut omat tavaransa ja Sasha omansa ja jonka he yhdessä olivat\njärjestäneet. Todistajina olivat vain kreivi Ahnfelt kreivittärineen.\nPetteriltä oli tullut sähkösanoma, ja pankkilaisilta kukkia, mutta\nprofessori ja rouva Kaltimosta ei kuulunut mitään. Pappi jäi muiden\nmukana juomaan menestysmaljan — samaa Reinin viiniä kuin Noorankin\n»häissä» ja samanlaiset vihreät lasit — mutta sitten menivät vapaaherra\nja vapaaherratar von Postitz ja kreivi ja kreivitär Ahnfelt nelisin\nKampiin syömään hääaterian.\n\nOli pimeä päivä ja satoi rankasti. Ja Sasha sanoi autoon noustaessa:\n\n»Se merkitsee rahaa.»\n\n\n\n\n6.\n\n\nPäivä seuraa päivää ja elämä kulkee kulkuaan.\n\nMargherita sai jäädä pankkiin vielä puolen vuoden määräajan\npäätyttyäkin. Hänen kohdallaan tehtiin poikkeus — olihan hän jo\nniin vakiintunut... Mutta ei hänen olisi tarvinnut saada tätä\nerikoisoikeutta toimeentulonsa tähden, sillä Sasha piti sen sanansa,\njonka jatkosta Margherita kerran oli suutahtanut, kun hän oli viitannut\nodottamattomienkin tapausten mahdollisuuteen.\n\nSasha lähti salkkuineen aamuisin jo ennen kuin Margheritan oli mentävä\npankkiin ja tuli kotiin vasta, kun hänen vaimollaan päivällinen oli\npöydässä. Eikä hän koskaan ollut rahatta, vaikka hän suorittikin kaikki\ntalousmenot, niin että Margherita sai tehdä omilla palkkarahoillaan\nmitä tahtoi.\n\nMikäkö Sasha oli?\n\n»Edustaja», jonka salkussa ei suinkaan ollut filosofista\nkirjallisuutta, vaan tavaranäytteitä: kankaita, lankoja,\n»lyhyttavaraa». Ja hän osasi myydä. Ensinnäkin: hänellä oli\nkahdenlaisia käyntikortteja, toisissa oli nimen edellä vain paroni,\ntoisissa vain fil.tri, mutta ei kumpaisissakaan ollut pienintäkään\nviitettä minkäänlaiseen »edustukseen»; ja hän harkitsi aina tarkoin,\nkumpaisenko kortin esitti puheille pyrkiessään, sillä toisiin\nkauppiaihin tehosi aatelisnimi paremmin kuin oppiarvo, toisiin taas\npäinvastoin — se oli psykologinen juttu, ja psykologiaan perustui\nkoko hänen myyntimenetelmänsä, joka oli tarkoin harkittu kortin\nlähettämisestä alkaen aina kalossien jalkaan ottamiseen asti.\nToiseksi: kun oli päässyt puheille, piti pitää huolta siitä, ettei\nkäynti loppunut lyhyeen ja päättynyt tuloksettomasti, minkä vuoksi oli\nnopeasti keksittävä sopiva puheenaihe, joka kiinnitti puhuteltavan\nhuomion hänelle mielenkiintoisiin asioihin, mutta samalla kertaa jo\nvalmisti tavaranäytteiden esilletuloa, jolle taas oli osattava valita\nsopiva hetki.\n\nSe oli pienimpiä yksityiskohtia myöten raottomaksi kehitetty\nmyyntimenetelmä, ja kun Sasha sen ensimmäistä kertaa oli Margheritalle\nesittänyt — se oli tapahtunut jo heidän »kihlausaikanaan» — oli\ntämä ollut sekä hämmästynyt että häikäistynyt, mutta Sasha oli vain\ntyytyväisenä myhäillyt: »Siinä näet, ettei tieteellinen koulutus ole\nturha kauppamiehellekään.» Olihan Margherita sen tietysti myöntänytkin,\nvaikka hänestä olikin tuntunut, että menetelmä oli perustettu pikemmin\novelasti sen hyväksi käytettyyn ihmistuntemukseen kuin tieteen\ntuloksiin.\n\nOli miten oli — Sasha oli siihen tyytyväinen, koska se tuotti hyviä\ntuloksia, ja olihan Margheritallakin syytä olla tyytyväinen elämäänsä,\nvaikka hän ei voinutkaan olla itsekseen päättelemättä, etteihän se\noikeastaan ollut muuttunut entisestään missään muussa kuin siinä,\nettä heitä nyt oli kaksi yksinäisinä iltoina istumassa lukulampun\nääressä ja kaksi nukkumassa yöt rinnakkain... paitsi silloin, kun Sasha\noli kauppamatkoillaan, sillä hän oli naimisiin mentyään laajentanut\nmyyntipiirinsä koko maan käsittäväksi. No, tietysti Margalla nyt oli\nvaraa uhrata enemmän pukeutumiseensa ja kauneutensa hoitoon kuin ennen,\nmutta siihen ei enää ollut suurentuneiden mahdollisuuksien mukaista\nsuurentunutta halua: se oli nimittäin vähitellen alkanut tuntua yhä\nenemmän tarkoituksettomalta...\n\nJa kuta tavallisemmaksi jokapäiväisyydeksi »uusi elämä» muuttui — kuta\nenemmän se kiteytyi aivan luonnostaan lankeavaksi tosiasiaksi, jossa ei\nenää ollut uutta eikä ihmeellistä — sitä enemmän alkoivat olemassaolon\nmuutkin ilmennykset saada takaisin entisen tarkoituksettomuutensa.\nSaattoi tapahtua, että kun pankissa koottiin käyntikortteja jonkun\ntoverin tai esimiehen merkkipäiväkukkiin, Margherita ojentaessaan\nkokoojalle omansa — siihen oli painettu vain »Vapaaherratar Margherita\nvon Postitz», aivan yksinkertaisin kirjaimin ja ilman kruunua —\najatteli, että oikeastaanhan tuo kortti olikin ainoa tulos koko jutusta.\n\nSillä kruunuttomuudellakin oli oma historiansa. Kerran — jo viikkoja\nennen vihkiäisiä — oli Margherita siellä pienessä »tyttökodissaan»\nlevittänyt pöydälle jonkin liinan merkatuista kapioistaan, ja miten\nolikaan, niin oli Sashan silmä sattunut heti kiintymään nimikirjainten\nyläpuolella olevaan kruunuun. Hän oli likinäköisten tavoin kohottanut\nliinan lievettä ja purskahtanut nauruun. Ja kun Margherita\nloukkaantuneena oli kysynyt, mille hän nauroi, oli hän sanonut:\n\n»Katso, Marga kulta, kruunu on kyllä komea, mutta se on, ikävä kyllä,\nliian majesteetillinen meille, se kun on suuriruhtinaan kruunu ja\nmeillä on oikeus vain aateliseen».\n\nSasha oli nauranut harmittoman makeasti, mutta siitä huolimatta hänen\nnaurunsa oli käynyt niin Margan sydämelle, että hän heti oli ruvennut\nratkomaan pois kruunuja kaikkialta, mihin niitä oli ommellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetter tuli kotiin. Se oli ilon päivä. Ja koko se viikko, minkä hän\nviipyi, oli ilon viikko.\n\nSasha oli sattunut juuri siksi viikoksi pitkälle kaupalliselle\nkiertomatkalle. Ja Poju oli kaiket iltapäivät yhdessä Margheritan\nkanssa. Sillä Marianne oli miehensä mukana ulkomailla. Ja Noora taas\noli lähestyvän hetkensä takia enimmäkseen hiljaisuudessa kotonaan,\njoten Petter oli tavannut hänet vain Linnaluodossa käydessään.\n\nPoju toi uuden elämäntuulahduksen Margan jo peloittavan\nyksitoikkoistuvaan olemassaoloon. Poju oli tietysti aivan\n»ulkomaalainen» ulkonaiselta olemukseltaan — ei vain vaatteiltaan,\nkengiltään, hatuiltaan, solmioiltaan, vaan myöskin ryhdiltään,\nkäynniltään, ilmeiltään — mutta sisimmältä poikamaisesti ilakoiva\nPoju kuin ennenkin. Hänen ajatuksensa pyrkivät aina eteenpäin\nja ylöspäin. Ne rakentelivat tulevaisuuden suunnitelmia ja\npilvenpiirtäjä-tuulentupia. Ja nauru helisi yhtä tarttuvana kuin\npoikavuosina.\n\nNo, nythän ei ollut ihmekään, että hän oli vain iloinen ja rakenteli\ntuulentupia rusohohteisiin pilviin, sillä jo ensimmäisenä iltana hän\noli uskonut Margalle olevansa kihloissa ja lähtevänsä viikon perästä\ntuleviin sukulaisiin Ruotsiin.\n\n»Onko hän siis ruotsalainen?» oli Marga kysynyt vähän ihmetellen. »Minä\nluulin, että olit tuonut hänet Amerikasta...»\n\n»Sieltähän minä hänet toinkin, mutta ruotsalainen hän on sukuperältään.\nIsä oli aikoinaan tuonut mukanaan ruotsalaisen morsiamen Amerikkaan\nja...»\n\nKun Marga edelleenkin oli ollut vähän yllättyneen näköinen, Petter oli\njatkanut:\n\n»Isä oli sitä paitsi aatelismies, niin että kyllä minun tuleva\nvaimoni sopii kreivien ja paronien pariin. Hän ei kyllä ole millään\ntavalla p—n tärkeä eikä häntä muutenkaan paina ikävyydet, sillä hänen\nisänsä Amerikkaan lähtö ei ollut aivan vapaaehtoinen, vaikka synnit\njo laillisesti vanhentuneina lienevät yksin Ruotsissakin täydelleen\nunohdetut...»\n\nJa ennen kuin viikko vielä oli puolivälissä, oli Petterin suunnitelma\njo valmis:\n\n»Vai osaa sinunkin paronisi myydä... Sopii kuin nyrkki silmään!\nNooran mies on rehti poika, ei uskoisi isän olleen kreivi eikä äidin\nsyntyperäinen paronitar. No, voihan niitä olla hyviäkin poikkeuksia\ntoisinaan sääntöjä vahvistamassa — eikö koulussa ennen väitetty, että\npoikkeukset vain vahvistavat sääntöä, ja niinhän taitaa ollakin,\nvaikkei sitä vielä yksikään koulupoika jaksa käsittää. Mutta koska nyt\nnäin on, niin perustetaan firma — minulla sattuu nimittäin olemaan\ntaaloja eräs summa, joka ei meikäläisessä rahassa jää ihan pieneksi\n—, niin toiminimi 'Ahnfelt, von Postiz & Steyer', joka vie ulkomaille\ntavaraa, jota Ahnfelt tuottaa — esim. juustoa ja voita — ja Steyer\nostaa ja von Postitz myy... Finemang, sano' Muurperska!»\n\nKun Marga nauroi, sanoi Petter:\n\n»Niin, voihan sitä tietysti ajatella jotakin muutakin, mutta jotakin\ntäytyy aina ajatella, muuten ei tule mitään, pitää olla päämäärä...»\n\nJa Marga nyökkäsi:\n\n»Niin pitää tietysti olla!»\n\nJa lisäsi omissa ajatuksissaan siihen vielä: »Mutta minulla kun ei ole!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Petter lähti, oli Margherita häntä saattamassa asemalla. Ja kun\njuna lähti liikkeelle ja kääntyi ensimmäisen asemasemaforin luona\nkaareksi kadotakseen kohta näkyvistä, tuntui hänestä, että nyt meni\nviimeinenkin ilo hänen elämästään. Kun hän kääntyi lähteäkseen, huomasi\nhän jääneensä yksikseen seisomaan laiturisillalle, muut saattajat\ntunkeilivat jo veräjistä asemakatoksen alle. Ja raskain askelin lähti\nhänkin sinnepäin.\n\nHän muisti Petterin sanoja: »Jotakin täytyy aina ajatella, pitää\nolla päämäärä...!» Helppo sanoa, että pitää olla. Mutta minkä sille\ntekee, ettei ole, ei ole, ei ole... kerta kaikkiaan! Kummallista,\nettä juuri hänen ja vain hänen heistä kaikista on täytynyt jäädä\nilman elämän tarkoitusta. Sillä kaikilla muillahan se on hyvinkin\nselvänä: Petterillä on suunnitelmansa, morsiamensa ja elämänuskonsa,\nNooralla on tulevien sukupolvien elämä menneitten muokkaamalla ja\nvaalimalla perintökamaralla ja yksin Mariannella on päämääränsä:\nmiehensä tekeminen dekaaniksi ja ehkä vielä yliopiston rehtoriksikin...\nHän naurahti sitä ajatellessaan. Mutta jo seuraavassa tuokiossa\nkaiveleva elämän tyhjyyden tunto teki hänen ajatuksensa vakaviksi:\n»Ehkä sittenkin... minullakin olisi voinut olla lapsi... koska en\nvoi muutakaan luoda, sillä ilmeisesti vain se, mikä on sellaista,\njoka ihmisen jälkeenkin jää kelpaa elämän tarkoitukseksi...» Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän taas torjui äskeisen epäilyksensä:\n»Minulla lapsi, minulla, neljäkymmentävuotiaalla, sehän olisi\nmahdotonta, muodotonta, naurettavaa... ja johan minä olisin vanhus,\nkun lapsi vasta pääsisi aloittamaan oman elämänsä ja tarvitsisi\nymmärtäväistä opetusta...» Niin vaelteli hän mustia miettien kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä oli pistetty postiluukusta lappu, johon oli kirjoitettu, että\nhänen heti ensi junalla pitäisi lähteä Linnaluotoon. Hänen sydämensä\nalkoi sykkiä melkein kuuluvasti, sillä hän arvasi heti kutsun syyn.\n\nKiireessä hän kirjoitti eteisen pöydälle lapun sen varalle, että Sasha\nhänen poissaollessaan tulisi kotiin, ja lähti sitten asemalle — hänhän\nvoi sieltä soittaa Linnaluotoon, että tulisivat vastaan viiden junalle.\n\nHän kulki nopeasti Turuntien raitiotiepysäkille. Ja nyt olivat askeleet\ntaas keveämmät. Nythän häntä tarvittiin — edes vähäksi aikaa, ainakin\ntuskan ja vaivan hetkinä.\n\nSe oli kerta kaikkiaan hänen osansa. Ja olihan sitä osaa siinäkin, jos\nei ollut liian vaativainen, vaan otti vastaan murutkin elämän pöydältä.\n»Sijaiskärsijä»! Olisihan hän ottanut vaikka itse kärsiäkseen tuskatkin\nNooran puolesta, vaikka lapsi olikin sisaren. Sisaren! Niin, mutta hän\nkoetti kuvitella, että se sentään oli vähän hänenkin... Sillä mitä oli\nlapsen rinnalla kaikki muu — sen, joka nyt teki tuloaan maailmaan, sen\noli tulevaisuus, olivat unelmat ja toiveet ja niiden täyttymiset, oli\nkaikki.\n\nJuna kulki kolisten rannikkorataa. Ja vaununikkunassa mietti\nMargherita: »Tietävätköhän Wilhelm ja Frederique ja tietänevätkö\nFriedel ja ennen kaikkea Helena Sofia, että taas on heidän\njälkeläisensä tulossa tähän maailmaan perintönään juuri heidän\nunelmiaan, uskojaan ja ajatuksiaan.»\n\nJa ikäänkuin vastaukseksi pilkahti laskevan auringon säde kultaisena\nsisään vaununikkunasta, ja Margherita jäi ajatuksissaan katsomaan,\nmiten tomuhiukkaset sen valossa tanssivat.\n\nMyriadit tomuhiukkaset auringon valossa!\n\n\n\n"]