[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY-zQ2QJ4-n4Rmde0JvojiqYsGM4MO01ZaOU5R0D3iMw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2828,"Luonnon ihmeitä","Joutsen, O. A.",1878,1936,"2828-joutsen-o-a-luonnon-ihmeita","2828__Joutsen_O._A.__Luonnon_ihmeitä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1911,10963,73717,false,71632,[22],"Natural history -- Juvenile literature",[24,25],"Essays, Letters & Speeches","Nature/Gardening/Animals","\"Luonnon ihmeitä\" by O. A. Joutsen is a collection of nature-themed essays written in the early 20th century. The work captivates readers by exploring the wonders of the natural world, from the lives of small creatures to the grandeur of vast landscapes. Each chapter addresses fascinating topics, making the book accessible and educational for young readers and anyone interested in discovering the marvels of nature.  The opening of the book introduces the theme that nature is filled with wonders both large and small, inviting readers to appreciate even the simplest things in life. It sets the tone with poetic reflections on the beauty of creation, illustrating how God's invisible hand shapes the world around us. The first chapter, titled \"Helmen elämäkerta\" or \"The Biography of a Pearl,\" tells the story of a humble mollusk that, troubled by an intruding grain of sand, creates a beautiful pearl over time. This allegorical narrative hints at the larger themes of transformation and beauty within the natural world, effectively engaging the reader's curiosity about the stories behind different elements of nature. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Nuorten kirjastoon kuuluva kokoelma esittelee luonnon monimuotoisia ilmiöitä ja ihmeitä. Lyhyet luvut käsittelevät muun muassa helmien syntyä, jättiläispuita, koralleja sekä sukupuuttoon kuolleita mammutteja.","O. A. Joutsenen 'Luonnon ihmeitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2828. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LUONNON IHMEITÄ\n\nEtupäässä englantilaisten lähteiden mukaan sommitellut\n\nO. A. Joutsen\n\n\nNuorten kirjasto 1\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Luonnon ihmeet\n  1. Helmen elämäkerta\n  2. Ilman ihmeitä\n  3. Suuri Irlannin hirvi\n  4. Jättiläispuita\n  5. Ampujakala\n  6. Paha maa\n  7. Eläviä lamppuja\n  8. Koralli\n  9. Kangashärkä\n 10. Viheriöivä meri\n 11. Lentäviä eläimiä\n 12. Victoria Regia\n 13. Muinaisia jättiläismatelijoita\n 14. Erakkorapua haastattelemassa\n 15. Kaunis lintu\n 16. Kiehuvia lähteitä\n 17. Merkillisiä kaloja\n 18. Kiviaika\n 19. Kameleontti\n 20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä\n 21. Siivetön lintu\n 22. Muurahaisten sodankäynti\n 23. Käynti Mammuttiluolassa\n 24. Kolme ääntä\n 25. Mammutti\n 26. Kääpiöpuita\n\n\n\n\nLuonnon ihmeet.\n\n\nLuonto on täynnä ihmeitä. Äärettömän pienet oliot siinä herättävät\nihmetystämme yhtä paljon kuin äärettömän suuretkin. Hämmästys ja ihailu\ntäyttää mielemme, kun kohotamme katseemme korkeuteen ja koetamme\ntarkastaa taivaankappalten lakeja, tahikka kun luomme silmämme alas\nmaankamaran pieniin matosiin.\n\nKaikkialla me näemme Jumalan näkymättömän käden, joka yhtäällä\nkäsittämättömällä hienoudella ja helppoudella herättää kukkasen ja\nhyönteisen eloon, ja toisaalla tuhoaa kokonaisia maailmoita tyhjyyden\nmitättömyyteen.\n\nMutta kaikkialla, kadonneitten maailmojen mahtavissa jäännöksissä\nsamaten kuin jokaisessa tomuhiukkasessa, lukee ajatteleva ihmishenki\nsuurenmoista kieltä luonnon suuresta raamatusta.\n\nLapsille ja nuorille, joiden silmät vasta aukenevat näkemään\nelämän ihanaa moninaisuutta, tarjotaan näissä vihkosissa lyhyitä,\nvaihtelevia lukuja luonnon kirjasta. Niistä huomaa, miten kaikkein\nyksinkertaisimmilta näyttävät asiat kätkevät itsessään mitä suurimpia\nihmeitä; ja päinvastoin, kuinka mitä ihmeellisimpiäkin asioita usein\nvoi selittää luonnollisella tavalla.\n\n\n\n\n1. Helmen elämäkerta.\n\n\nSyvällä merenpohjassa eli pieni simpukka. Se oli aika sievä olento,\njolla oli suuret ajatukset itsestään, vaikkei se päässytkään paljon\nliikkumaan, sillä enimmän aikansa se istui kiini alustassaan. Se joi\nmerivettä ja söi siinä uiskentelevia näkymättömiä pikku eläimiä; ja\nniin se kasvoi isoksi ja lihavaksi, ja sen kuori herätti yleistä\nihailua muissa merenpohjan asukkaissa.\n\nMutta kerran, sen särpätessä sisäänsä merivettä, tuli sen kuorien\nväliin aivan huomaamatta jokin pienoinen esine, hiekkajyvänen tai muu\nsellainen, josta ei ollut ollenkaan ravinnoksi, sillä se oli kova eikä\nsulanut. Se joutui simpukan ja tämän kuoren väliin, ei hievahtanut\nenää paikaltaan ja oli kaikin puolin epämukava, niin että simpukka ei\nollenkaan pitänyt moisesta loisasujasta.\n\nSimpukalla ei ollut käsiä, joilla se olisi saanut tuon kiusan kappaleen\npoistetuksi luotaan, vaikka se niin kovin häiritsi ja hermostutti\nsitä sekä maatessa että syödessä. Mutta pieni simpukkamme ei siltä\nhätäytynyt; se peitti vieraan esineen _helmiemo_ nimisellä aineella,\njota se valmisti ruumiissaan ja jolla se oli kauniisti sisustanut\nkuorensa sisäpuolen. Tuota ainetta se erotti kerroksen toisensa perään\ntuon kiusallisen hiukkasen ympärille, niin että tämäkin sai kovan,\npyöreän ja kiiltävän kuoren, joka esti sitä vaivaamasta isäntäänsä.\n\nMutta tämä työ kävi hitaasti ja vei niin pitkän ajan, että simpukka\narveli loppunsa jo lähestyvän. Tuo pieni hiekkajyvänen — tahi mikä\nse nyt olikaan — joka oli sille niin paljon harmia tuottanut, näytti\nolevan syypää isäntänsä lopulliseen surkeaan kohtaloon. Sillä luomalla\nsen ympärille kerroksen toisensa perästä helmiemo-ainetta oli\nsimpukka siitä tehnyt _helmen_, joka ihmisten mielestä on niin kaunis\nja arvokas, etteivät he paljoksu mitään työtä ja vaivaa sellaisia\nhankkiessaan.\n\nNiinpä tapahtui kerran, että veden lävitse ui tumma olento sukeltaen\naina pohjaan saakka, missä simpukka istui kiini alustassaan. Se oli\nsukeltaja, joka etsi kalliita helmiä.\n\nTällä miehellä oli päällään eriskummallinen, lyijylaatoilla raskaaksi\ntehty puku ja päässä omituinen, pyöreillä lasiakkunoilla varustettu\nkypärä, josta lähti pitkä kumiputki ylös aina veden pinnalle asti.\nYhdessä kädessään hänellä oli sähkölamppu ja toisessa rautainen\nraastin, jolla se irroitti poloiset simpukat niiden alustasta. Tuossa\ntuokiossa oli simpukkamme kiskaistu irti paikasta, jossa se oli\nkoko ikänsä elänyt ja kasvanut, ja lennätetty rivakasti ylös veden\npinnalle monien muiden onnettomuustoverien kanssa. Siellä ne nostettiin\nodottelevaan veneeseen, ja sukeltaja laskeusi taas meren pohjaan\nkokoomaan uusia simpukoita; tällä kertaa hän viipyi siellä kauvemmin\nkuin ennen, ja kun hän jälleen kohosi pinnalle, olivat hänen vaatteensa\nrevityt ja kätensä verissä. Hän oli alhaalla kohdannut julman haikalan,\njoka kita ammolla oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja vasta tuiman\ntaistelun perästä oli hänen onnistunut päästä siltä pakoon.\n\nVene soudettiin maalle ja simpukat viskattiin rantahiekalle, jossa ne\nsaivat hitaasti itsestään kuolla. Muutaman ajan kuluttua tuli rannalle\nmiehiä, jotka veitsillä avasivat simpukkain kuoret ja tutkivat, oliko\nniiden sisällä helmiä. Ja aina kun he löysivät ison ja säännöllisesti\nkasvaneen helmen, oli heidän ilonsa suuri. Riemuiten he veivät\nkalliin saaliinsa pois ja möivät sen satumaisen suuresta hinnasta.\nSimpukastamme saatu helmi kulki monien käsien kautta ja kiersi ympäri\navaraa maailmaa, kunnes se viimein joutui koristamaan mahtavan\nhallitsijan kruunua ja unohti silloin, että se koskaan oli ollut vain\nmitätön hiekanjyvänen, joka oli tullut vaivaamaan pienoista simpukkaa.\n\nHelmiä kalastetaan monin paikoin maailmaa, ja enimmän niitä saadaan\nPersian lahdesta ja lähellä Ceylonin saarta. Myöskin meidän köyhässä\nSuomessamme tavataan toisinaan helmisimpukoita, varsinkin Karjalan\njärvissä ja joissa.\n\n\n\n\n2. Ilman ihmeitä.\n\n\nMonta, monta vuotta sitten oli eräs Ulloa niminen mies muutamien\nystäväinsä kera noussut aamuvarahin korkealle vuorenhuipulle. Koko\nhuippu oli vielä sakean sumun peittämä, mutta auringon noustessa\naikoivat usvapilvet hajautua.\n\nVähitellen ilma selkeni melkein kirkkaaksi ja jälelle jäi vain muutamia\nusvapilviä, jotka olivat kerroksittain toinen toisensa päällä niinkuin\nsuomukset kalan ruumiissa. Vuorelle kiipeejät seisoivat ihaillen tätä\nkaunista näkyä; mutta kun Ulloa äkkiä sattui kääntymään ympäri kohti\nnousevaa aurinkoa, näki hän oman kuvansa hohtavan ilmassa niin selvästi\nkuin kiikarin lävitse katsottuna, ja näytti se olevan kymmenkunnan\nmetrin päässä hänestä.\n\nMutta tämä ei vielä ollut kaikkein ihmeellisintä: kuva näytti olevan\nkeskellä kolminkertaista ympyränkehää, jossa kerrokset olivat sisäkkäin\nja välkkyivät monivärisinä, samalla kun niitä kaikkia ympäröi monin\nkerroin suurempi ja ainoastaan yksivärinen kehä.\n\nJokaisen kolmen sisemmän ympyrän ulkoreuna hohti kauniisti\npurppuranpunaisena, sitten seurasi oranssinkeltainen vyö, joka\nvähitellen heikkeni oljenkeltaiseksi ja muuttui vihdoin viheriäksi.\n\nUlloa luonnollisesti hämmästyi kovasti ja katseli ääneti harvinaista\nnäkyä. Aluksi renkaat eivät olleet säännöllisen pyöreät, vaan pikemmin\nsoikeat; mutta vähitellen ne yhä pyöristyivät ja kasvoivat kooltaan\nsitä mukaa kuin aurinko kohosi korkeammalle. Hän ojensi kätensä\nviitatakseen tovereilleen, ja silloin hän näki kuvaisensa tekevän\nsamalla tapaa; mitä liikkeitä hyvänsä hän teki, niin toisti kuva ne,\npysyen kuitenkin aina ympyräin keskessä.\n\nTällöin olivat toisetkin seuralaiset kääntyneet ympäri ja huomanneet\ntuon eriskummallisen ilmiön; mutta vaikka he kaikki näkivät juuri saman\nkuvan, luuli kukin vain yksin sen näkevänsä ilman että toveri mitään\nhavaitsi. Renkaat pyöristyivät ja kasvoivat auringon yhä korkeammalle\nkohotessa, värit alkoivat vaaleta vaalenemistaan ja kuvainen hämärtyä\nyhä enemmän varjon tapaiseksi, kunnes koko ilmiö vihdoin katosi\nnäkyvistä. — Tämä ilmiö on ilmatieteessä tunnettu \"_Ulloan ympyrän_\"\nnimellä.\n\nAni harvoin on ihmisillä ollut tilaisuutta nähdä kokonainen, ympyrän\nmuotoinen sateenkaari; mutta kenen onnistuu sellainen nähdä, hän näkee\noman kuvansa sen keskellä. Ranskalainen ilmapurjehtija Tissandier,\njoka pallollaan oli kohonnut pilvien yläpuolelle, näki tällaisen\nsanomattoman kauniin sateenkaaren sumuisessa ilmassa syvällä allansa,\nja aivan sen keskellä oli pallon kori matkustajineen havaittavissa.\n\nToinen merkillinen ilmiö tunnetaan \"Brockenin aaveen\" nimellä. Brocken\non kukkula Saksan Harz-vuoristossa.\n\nTämä kaunis näky nähdään siellä illalla juuri ennen auringonlaskua.\nTämän vuoriston itäpuolella on melkein aina tiheä ja sumuinen\nilmakerros, joka on niin sakea, että se luo itsestään varjon kuin\nmikäkin seinä. Auringon laskiessa länteen kuvastuvat kaikkien läheisten\nesineiden varjot tämän tiheän ilmakehän pinnalle. Katselijasta, joka\nnousee ylös kukkulan huipulle, näyttää siltä kuin hänen varjonsa,\nsuunnattomasti suurentuneena, samoin kulkisi pilviröykkiötä vastaan,\nmutta niin ei todellisuudessa ole laita — se pysyy rauhallisesti\npaikallaan, ja jos hän voisi kävellä kukkulan huipulta suoraan\nkuvaistaan kohti, olisi hän hyvin pian päässyt sen taakse.\n\nKangastus on myöskin yleisesti tunnettu harhakuva. Sitä nähdään Egyptin\nhiekka-aavikoilla ja ovat matkustajat kuvailleet sitä seuraavaan\ntapaan: Kuljettuaan pitkin polttavan kuumaa hiekkalakeutta, väsyneinä,\njanoisina ja viileää yötä odottaen, he äkkiä ovat etäällä näkevinään\nvälkkyvän vedenpinnan. He ovat kiihkeästi kiirehtäneet kameleitansa\ntuota siunattua järveä kohti; mutta heidän edetessään kangastus samaten\netenee heidän silmissään, ja auringon viimein laskiessa taivaanrannan\ntaa katoaa koko viehättävä harhakuva näkyvistä.\n\nTämä omituinen ilmiö aiheutuu siitä, että aavikon hiekka kuumentuu\nsuunnattomasti päivän polttavista säteistä ja ohentaa sitä lähinnä\nolevan ilmakerroksen, ja tämä ilmakerros eroaa monessa suhteessa\nsiitä, joka on vaikkapa vain pari metriä sen yläpuolella — se on aivan\nkuin vedenpinta, jonka pinnalla öljyä uiskentelee. Näin ollen taittuu\njossakin taivaalla kulkevan pilven kuva sen pinnalle, näyttäen järveltä\nerämaassa, ja kun kylät Egyptissä yleensä ovat rakennetut kunnaille,\nkuvastuvat talot ja puut tämän pilven pinnalle edellä kerrotulla\ntavalla ja monistuvat heijastajan säännöttömyyden ja epätasaisuuden\ntakia, niin että ne saavat suuremman ko'on ja eriskummallisemman\nulkomuodon kuin mikä niillä todellisuudessa on.\n\n\n\n\n3. Suuri Irlannin hirvi.\n\n\nKauvan, kauvan ennen niiden aikojen alkua, joista historia mitään\ntietää, eli maamme päällä oudon näköisiä eläimiä — eläimiä, joita emme\nenää missään näe, sillä ne ovat jo ammoin sitten kuolleet sukupuuttoon.\nTahi oikeastaan on epäiltävää osaammeko me puhua mitään \"maastamme\",\nsillä tämän taivaankappaleen, jolla me nyt elämme, on täytynyt ennen\nolla vallan toisennäköinen kuin nykyään, niin että meidän olisi\nvaikea tuntea sitä omaksemme, jos meillä olisi tilaisuutta nähdä se\nmuinaisessa tilassaan.\n\nSiis tuhansia vuosia sitten — jos voisimme siirtyä ajassa niin\npaljon taapäin tahi jos meillä olisi sen aikainen maapallon kartta\nkatseltavanamme — oli maan päällä meriä siellä missä nyt näemme vuoria,\nmaata missä nyt ulottuu rajaton ulappa, kukkuloita laaksojen paikalla\nja järviä lakeuksien kohdalla; mantereita, joita valtameri nyt erottaa\ntoisistaan, ei silloin mikään vesi jakanut kahtia. Mutta sinä aikana\noli maan päällä paljon enemmän lunta ja jäätä kuin nykyään.\n\nEhkäpä moni ihmettelee, kuinka ollenkaan on mahdollista että me\nvoimme tietää kaikista näistä asioista. Mutta asianlaita on niin,\nettä vaikkapa meillä ei niiltä ajoilta ole jälellä yhtään ainoata\nkirjaa, karttaa tai kuvateosta — silloiset ihmiset olivat näet niin\nraa'assa tilassa, että heitä voisi pikemminkin nimittää villeiksi\neläimiksi, eivätkä he osanneet lainkaan kirjoittaa — niin on meille\nkuitenkin säilynyt kirja, joka ei ole ihmisten kirjoittama, mutta jonka\nlehdet ovat avoinna jokaiselle, joka vaivoista säikkymättä tahtoo\nniitä oppia lukemaan. Tämä kirja ei ole kirjoitettu millään helposti\nymmärrettävällä kielellä, mutta se sisältää mitä huvittavimpia ja\nopettavimpia asioita: sen sisällyksenä on maapallomme historia.\n\nOppineet ja älykkäät miehet, jotka ovat tutkineet geologiaa — se\non maapallon historian nimi — ovat saaneet selville, minkälaisia\neläimiä maan päällä on elänyt tuhansia vuosia takaperin. He ovat\nlöytäneet noiden omituisten, sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita,\nhautautuneina maan uumeniin tahikka toisinaan kiveksi kovettuneina.\nMuutamista harvoista löytämistään luista he ovat kyenneet rakentamaan\nkokonaisia eläimiä ja antamaan meille käsitystä siitä, millaisilta\nne eläessään saattoivat näyttää. Ja erinäisistä merkeistä kallioissa\nja vuorten kupeissa he voivat päätellä, minne asti jää ja lumi noina\netäisinä aikoina ulottui, missä meri ennen lainehti maakamaran päällä\nja missä maa on vajonnut vesien kohtuun.\n\nMonet noista eläimistä olivat erittäin suuria ja jotkut vallan\nhirvittävän näköisiä. Ankara mahtoi olla elämä ja toimeentulo\naikojen takaisilla ihmisillä, kun moiset hirviöt samosivat mailla\nja merillä. Mutta korkeampaa järkeänsä käyttäen ihmissuvun onnistui\nniistä saavuttaa voitto; suunnattomasta ko'ostaan ja voimistaan\nhuolimatta ovat jättiläiseläimet kuolleet sukupuuttoon, niin että me\ntunnemme niitä vain harvoista museoihin kerätyistä luuston osista ja\ntiedemiesten sommittelemista kuvista.\n\nKauneimpia kaikista näistä maan päältä hävinneistä eläimistä oli\nsuuri Irlannin hirvi eli jättiläishirvi, kuten sitä myös nimitetään.\nTämä harvinaisen komea eläin oli kolmatta metriä korkea, siis isompi\nkookasta hevosta, ja varustettu mitä muhkeimmalla sarviparilla.\n\nJoillakin eläimillä saattoi sarvien väli äärimmäisestä huipusta toiseen\nolla yli kolme metriä ja pääkallon paino sarvineen n. 45 kg.\n\nTämä hirvi näyttää eläneen suurissa laumoissa Irlannissa. Eräästä\npienestä suosta löydettiin yhtenä ainoana kesänä yli 75 pääkalloa, ja\njo aikaisemmin oli siitä monilukuisia kalloja kaivettu.\n\nAinoastaan uroksilla oli sarvet — siis samoin kuin muilla\npeurasuvuilla. Hirvilaumat elivät suurten metsien ulkoreunoilla.\n\nOn vaikeata tarkoin määritellä, minä aikoina nämä jättiläishirvet\nelivät Irlannissa ja Englannissa ja asuiko näillä saarilla silloin\nvielä ihmisiä, vaikka näyttää jotenkin varmalla että ainakin mannermaa\nniinä aikakausina oli asuttu. On nimittäin löydetty näiden eläinten\nluustoja yhdessä ihmisten valmistamien aseitten kanssa; mutta\nmahdotonta on sanoa, ovatko nämä molemmat lajit eläviä olentoja asuneet\nyhdessä vuorenonkaloissa vai onko niiden kummankin sinne tulon välillä\nsaattanut olla pitkiä ajanjaksoja.\n\nVaikka tätä muhkeata eläintä sanotaankin hirveksi, ei se ollut\nlainkaan nykypäivien hirven näköinen. Viimemainittu on paljon rumemman\nja kömpelömmän näköinen, sen turpa on iso ja sarvet leveät. Suuren\nIrlannin hirven tieteellinen nimi on Megaceros, joka merkitsee\n\"isosarvinen\" ja on todella sopiva nimi sille.\n\n\n\n\n4. Jättiläispuita.\n\n\nNoin 60 vuotta takaperin muuan kalifornialainen metsästäjä, joka\najoi takaa haavoittamaansa karhua, sattui eksymään metsässä ja kulki\numpimähkään eteenpäin, kunnes tapasi edessään suunnattoman suuria\nhavupuita kasvavan metsikön. Puut kohottivat latvansa huimaavaan\nkorkeuteen, ja hän jäi seisomaan niiden eteen täynnä ihmetystä ja\npelonalaista kunnioitusta.\n\nSillä välin karhu, joka arvatenkin oli iloissaan kun sen takaa-ajajan\nhuomio oli hetkeksi kiintynyt muihin asioihin, käytti tilaisuutta\nhyväkseen ja katosi tiehensä, jättäen metsästäjän yksiksensä valtavien\npuitten keskeen. Näitä seisoi useita kymmeniä yhdessä ryhmässä,\nsuurempia kuin mitä ihmissilmä milloinkaan oli nähnyt.\n\nKatseltuaan puita vielä hetken aikaa ja merkittyään huolellisesti\nsuunnan metsikköön, metsästäjä palasi toveriensa luo ja kertoi heille\nnäkemistään ihmepuista. Mutta hänen harmikseen nämä kieltäytyivät\nuskomasta koko juttua eivätkä edes tahtoneet hänen johdollaan lähteä\nkatsomaankaan, oliko hänen puheissaan perää; silloin hän päätti käyttää\ntoista keinoa heitä vakuuttaakseen.\n\nMuutaman päivän perästä hän ehdotti heille uutta karhunajoa, väittäen\nkeksineensä aivan verekset jäljet. Kun toverit olivat tähän suostuneet\nja seurue lähtenyt matkaan, johdatti hän heidät viekkaasti juuri\njättiläispuumetsikköä kohti. Ennen pitkää he olivat saapuneet paikalle,\nja nyt täytyi ällistyneiden toverien uskoa, ettei hän edellisellä\nkerralla ollut pannut lainkaan omiaan.\n\nUutinen tästä löydöstä levisi tietysti pian laajalle, ja muitakin\nsamanlaisia metsikköjä löydettiin. Ne ovat tunnetut nimellä\n\"Kalifornian jättiläispuumetsiköt\". Kasvientutkijat ovat puulle\nantaneet nimen Sequoia. Suurin puu Calaverasin metsikössä (juuri tuo\nensin löydetty) on yli 100 metriä korkea ja 2 metrin korkeudella 15\nmetriä ympärimitaten. Muuan toinen, valitettavasti jo kuollut puu, joka\non saanut lempinimen \"metsän äiti\", on samoin yli 100 metriä korkea ja\nyli 20 metriä ympärimitaten.\n\nEräässä toisessa, Mariposan metsikössä on kokonaista 125 puuta, jotka\nkaikki ovat yli 13 metriä ympärimitaten. Ne eivät ole niin pitkät\nkuin Calaverasissa tavatut, mutta suhteellisesti paljon paksummat.\nSuurin puu on yli 90 metriä korkea; mutta siellä on kaksi puuta,\njoiden ympärysmitta juuresta on yli 30 metriä ja 30 metrin korkeudella\n2 ½ metriä. Toisen rungon läpi on hakattu tunneli, jonka kautta voi\nhyvin ajaa vaunuilla ja kaksivaljakolla; ja toisen ympäriltä otetulla\nkaarnarenkaalla on katettu tavallisen kokoinen metsätalo.\n\nNäiden kolmen puun arvellaan olevan yli 1,000 vuotta vanhoja; erään\nkaadetun puun vuosirenkaista voi laskea sen olleen kokonaista 2,000\nvuoden ikäinen.\n\nKalifornia ei kuitenkaan ole ainoa seutu maailmassa, joka voi ylpeillä\nniin isoista puista. Myöskin Australiassa on moniaita kauniita puita,\nvaikka ne ovatkin toisia lajeja kuin edelliset. Jättiläisviikunapuu\nhuomattiin mitattaessa olevan lähes 50 metriä ympärimitaten.\n\nVictoria-valtion mahtavat Eucalyptus- eli kumipuut kasvavat 80-100\nmetriä korkeiksi; ja eräs pilviä pitelevä puu tätä lajia laskettiin\nsen kaadettua 145 metriä pitkäksi juuresta siihen kohtaan, josta se\nkaadettaessa oli mennyt poikki; ja kun puu tällä kohden oli vielä\nmetrin paksuinen läpimitaten, niin täytyy sen koko pituus otaksua\nn. 170 metriksi. Niin korkeita eivät ole maailman korkeimmatkaan\nrakennukset (Eiffel-tornia lukuunottamatta), Egyptin pyramiidit ja\nKölnin tuomiokirkko. Nämä suunnattomat puut eivät kasva ryhmissä kuten\nKalifornian jättiläispetäjät; mutta niillä alueilla, missä niitä kasvaa\npitkän matkan päässä toisistaan, on miltei jokainen puu tätä kokoa.\n\n\n\n\n5. Ampujakala.\n\n\nKärpänen istahti hetkiseksi virran yli nuokkuvalle lehdelle. \"Tässä\nolen varmasti turvassa\", se arveli itsekseen, \"sillä tuskinpa mikään\nhirveä kala jaksaa hypähtää näin korkealle, ja sitäpaitsi suojelee\nminua tämä lehti jolla istun\".\n\nSe rupesi siistimään siipiään hyvin huolellisesti, kiinnittämättä\nollenkaan huomiota siihen mitä alhaalla vedessä tapahtui.\n\nYhtäkkiä pirahti vesipisara lehdelle lähellä kärpästä. Tämä katsahti\nylös taivaalle. \"Mitäs tämä on?\" se ihmettelemään, \"eihän se näytä\nsadepisaralta. Enkä minä näe pilvenhivenettäkään taivaalla.\"\n\nRäiskis! Vesi kasteli seuraavassa tuokiossa kärpäsen läpimäräksi\nja pudotti sen alas lehdeltä, ja ennenkun se typerryksissään tiesi\nmistään, purjehti se jo selällään vedenpinnalla. Vieressä kuului\nloisketta kalanevistä — ja nyt oli kärpäsen elämäntarina päättynyt.\n\n\"Mikähän siinä oli, että ensimmäinen laukaukseni petti?\" tuumiskeli\nampujakala ihmeissään. \"Minä alan kai jo tulla vanhaksi ja\nhuononäköiseksi. En ole vielä koskaan eläissäni ampunut harhaan. Mutta\ntavotinpa sen veitikan kuin tavotinkin!\"\n\nJa se lähti katselemaan uutta saalista itselleen.\n\n\n\n\n6. Paha maa.\n\n\n\"Pahaksi maaksi\" sanotaan näitä seutuja, koska siellä ei voi elää\nmaanviljelijä eikä karjanhoitaja. Siellä ei näy puita eikä ruohoa\nsilmänkantamalla, ja kaikki villit eläimet välttävät sinne tulla.\nPäivillä siellä on polttava helle ja öillä jäätävä pakkanen. Maan\npinnalla ei missään näe päilyvää vettä, mutta kuitenkin kulkee mahtava\nvirta tämän seudun halki.\n\nSe on \"kanjoonien maa\", ja virta on Kolorado.\n\nTämä virta on leikannut itselleen uran syvälle maan uumeniin ja\njuoksee siellä 2 kilometrin syvyydessä. \"Suuri kanjooni\" on 300\nkilometriä pitkä ja sen uomasta maan pintaan joka paikassa on vähintäin\n1 ½ kilometriä. Virta juoksee aluksi kahtena haarana, \"Suurena\"\nja \"Viheriänä Koloradona\", jotka yhtyvät leveässä kuilussa, missä\nvirta kohisee mahtavana koskena. Kuilun reunat kohoavat äkkijyrkkinä\nvirrasta, ja noin peninkulman matkalla juoksee vesi liki 15 peninkulman\nnopeudella tunnissa.\n\n\"Usein illan tullen\", kertoo eräs matkustaja, \"kun aurinko polttaa\nhehkuvan punaisena savikenttiä, on kanjooneissa pimeä ja kylmä kuin\nmaanalisissa vankityrmissä; ja kun kaikkialla muualla maa huokaa\nkuivuudesta ja matkustajat yläisillä polttavilla aavikoilla ovat janoon\nkuolemaisillaan, vaahtoaa virta jäisen kylmänä äkkijyrkänteissään.\nJoillakuilla erittäin kuivina kesinä voi jalkaisin kulkea virran\npohjaa pitkin; mutta kun sitte yhtäkkiä tulee valtavia sadekuuroja,\nnousee vesi virrassa 30-40 metriä parissa päivässä ja kasvaa järven\nlevyiseksi. Kaikki nuo aavikon tapaiset tasangot ovat samalla tapaa\nleikeltyjä, eivätkä ihmiset voisi niillä asua edes päivääkään. Kuilujen\npohjalla vallitsee ikuinen pimeys, ja valon vaihdellessa kulkee siellä\nmerkillisiä suurten linnojen, tuomiokirkkojen, pylväistöjen ja tornien\nkuvaisia seinillä, vuoroon näkyen ja vuoroon kadoten...\"\n\n\n\n\n7. Eläviä lamppuja.\n\n\nKuumien maiden tulikärpänen — joka tosin ei ole mikään kärpänen ja\njolla ei ole tulenkaan kanssa mitään tekemistä — on hyvin hyödyllinen\npikku elävä. Se on kovakuoriainen, jonka päästä säteilee voimallista\nvaloa. Troopillisten seutujen asukkaat käyttävät sitä lyhtynään ja\nlamppunaan. Matkalle lähtevä mies kiinnittää sellaisia kovakuoriaisia\njalkoihinsa tai kenkiinsä, ja naiset tekevät kotiaskareitaan niiden\nvalolla.\n\nIntiassa niitä käytetään myöskin tukan ja puvun koristeina, jolloin\nnäitä pieniä eläinparkoja neuloilla kiinnitetään harsokappaleisiin.\nSuurina juhlapäivinä hindut eivät korista niillä ainoastaan\nvaatteitansa, vaan hevostensakin valjaat, ja illan pimeässä ne hohtavat\nja kimaltelevat kalliiden jalokivien tavoin.\n\nKiinan lamppukärpänen on läheistä sukua edelliselle, mutta muodoltaan\nja väriltään jonkin verran erilainen.\n\n\"Sepät\" Länsi-Intian saarilla ovat ehkä suurimmat ja loistavimmat\ntällaisista kovakuoriaisista. Tähtikirkkaina öinä on nurmi täynnä\ntuhansia pieniä lamppuja, jotka hiljaa liikehdellessään näyttävät\nvilkkuvan aivan tähtien tavoin; puut ja pensaat samoin kuhajavat\nniitä, ja kun ne salaman nopeudella lentelevät edestakaisin näiden\nvälillä, niin syntyy sanomattoman kaunis kuvitelma tähtilennoista ja\nilotulituksesta.\n\nKiiltomato on yleinen kovakuoriainen vanhassa maailmassa. Meillä\nSuomessakin tunnetaan sen lempeä valo, joka hohtaa ruohikoista ja\nteiden varsilta. Uroksella on siivet ja erinomaiset isot silmät;\nnaaraksella sen sijaan ei ole siipiä ollenkaan ja muistuttaa se\nulkonäöltään paljon toukkaa. Sen toukatkin levittävät valoa, vaikkei\nniin suuressa määrässä kuin täysikasvuiset hyönteiset. Ne syövät\netanoita ja kätkeytyvät niiden kuoriin, sittenkun ovat pistäneet\nsuuhunsa oikeat isännät. Eräissä lajeissa kiiltomatosia loistaa vain\nsiivetön naaras; toisissa lajeissa on kummallakin sukupuolella tämä\nominaisuus.\n\nTätä pimeässä-loistamiskykyä ei ole voitu tarkoin selittää. Ennen\nluultiin sen johtuvan jonkin aineen hitaasta palamisesta, jota nämä\nhyönteiset ruumiistaan erittäisivät, mutta nykyään sen otaksutaan\nolevan hermojen toimintaa; samalla tapaa kuin sähköankerias ja\ntorpeedokala kykenevät muuntamaan hermovoimaansa sähköisyydeksi,\nmuuntavat tulikärpäset ja kiiltomadot sen valoksi. On myöskin\notaksuttu, että eri sukupuolet tämän valon avulla löytävät toisensa, ja\nettä se voi myös olla varjeluskeino niiden pahimpia vihollisia lintuja\nvastaan, koska nämä pelkäävät käydä sellaisen saaliin kimppuun, joka\nlevittää itsestään niin salaperäistä valoa.\n\n\n\n\n8. Koralli.\n\n\nKuumien ilmanalain merissä työskentelee lukematon joukko pieniä\nrakennusmestareita, jotka suorittavat rakennustöitä paljon valtavampia\nkuin ovat ihmiskätten luomat. Eteläisten merien suurten saarien\nedustalle kohoo välistä ihmetyttävän nopeasti pitkiä kaririuttoja,\ntehden vaarallisiksi kulkureitit, joita merimiehet ennen kyntivät\ntäysin purjein. Toisin paikoin syntyy ihmeellisiä, aivan pyöreitä\nsaaria, jotka keskelleen sulkevat tyynen suvannon, kuitenkin niin että\nnämä sisäjärvet ovat aukon kanssa yhteydessä ympäröivän meren kanssa.\nNäille ympyränkehän muotoisille saarille viskaavat aallot leviä ja\nmuita vesikasveja, jotka vähitellen mätänevät mullaksi; laineilla\najelehtaa rantaan kaukaisista seuduista tulleita kokospähkinöitä ja\nmuita siemeniä, jotka alkavat itää tuossa mullassa. Ja niin on keskelle\nrannatonta, myrskyävää merenulappaa syntynyt kaunoinen saari tyynine\nsisäjärvineen, todellinen pieni paratiisi, jonne linnut osaavat tiensä\nja vihdoin ihminenkin.\n\nNämä riutat ja saaret ovat kalkkiutuneita polyyppien runkoja ja niiden\nrakennusmestarit ovat heikkoja, mitättömiä eläimiä, useinkin niin\npieniä että niitä näkee vain suurennuslasin avulla. Polyyppirungot\novat kovat kuin kiintein marmori, ja samoin kuin tälle voi niillekin\nhiomalla antaa mitä hienoimman kiillon. Kun sellaisen nostaa vedestä\n— missä sitä tavataan vain hyvin syvillä kohdilla — muistuttaa se\nulkomuodoltaan pientä pensaskasvia varsineen ja haaroineen; ja jos\nrungon leikkaa poikki, näkee siinä pyöreitä renkaita aivan kuin monissa\nkasveissa. Haarat ovat pehmeän, ruusunpunaisen kaarnan peittämät ja\nniissä huomaa siellä täällä pieniä reikiä. Jokaisessa sellaisessa\nreiässä asustaa yksi korallin rakennusmestareista. Ne ovat pienoisia\npolyyppeja, jotka ovat vallan pienten, sieväin, valkoisten kukkien\nnäköisiä ja joiden keskestä lähtee kahdeksan karvareunaista kukkalehteä.\n\nKorallien omituinen kiinteys ja ulkomuoto saivat aikaan sen, että\ntarvittiin enemmän kuin 2,000 vuotta ennenkun päästiin selville niiden\noikeasta olemuksesta. Korallin tavaton kovuus sekä kaunis väri ja\nkiilto, minkä se hiottaessa sai, antoivat vanhan ajan kansoille — jotka\njo sitä käyttivät koristuksenaan — aihetta siihen luuloon, että se oli\nkivennäisainetta. Mutta jo roomalaiset ja kreikkalaiset päättelivät\nkorallin kasvimaisesta ulkomuodosta, että se oli jokin merenpohjassa\nkasvava pensaslaji; sen kovuuden arveltiin johtuvan siitä, että se\nirtikiskaistuna yhtäkkiä kivettyi veden pinnalle ja ilman yhteyteen\ntultuaan. Tämä mielipide sitten vallitsi pitkät ajat, ja sitä vahvisti\nvielä se huomio, että kun polyypinhaaroja heti niiden merenpohjasta\nnostamisen jälkeen pantiin meriveteen, niin pinnalla olevat nuppumaiset\nkohokkeet levisivät auki ja paljastivat nuo pienet vaikeat tähtimäiset\nkukat. Vasta noin parisataa vuotta takaperin saatiin selville, että\nnäissä \"kukissa\" ei ollut mitään kukkien tärkeimpiä osia, heteitä\nja emiä, vaan että ne olivat pieniä eläimiä, polyyppejä. Samaten\nhuomattiin vastoin tuota kivettymisluuloa, että koralli merenpohjassa\nollessaan oli aivan yhtä kova kuin kauniiksi koristeeksi valmistettuna.\n\nNäitä polyyppirakennuksia on lukuisimmin Etelämeressä, missä ne toisin\npaikoin muodostavat Alppien pituisia merenalaisia vuorijonoja. Tyynessä\nvaltameressä olevain suurten korallisaarten luku nousee 300:taan, jotka\nyhteensä peittävät n. 50,000 neliökilometrin suuruisen pinta-alan.\nUuden Kaledonian edustalle korallit ovat rakentaneet mereen 600\nkilometrin ja Australian koillista rannikkoa pitkin 1,500 kilometrin\npituisen vallin. \"Nämä riutat muodostavat yhdessä jättiläisrakennuksen,\njonka rinnalla Babylonin muurit ja Egyptin pyramiidit ovat vain lasten\nleikkikaluja\", sanoo eräs kirjoittaja. \"Ja nämä polyyppirakennukset\novat suoritetut keskellä valtameren kuohuja ja raivoisia myrskyjä,\njotka tekevät niin pian lopun ihmisten valtaisimmistakin luomista.\".\n\nNuo ihmeelliset pikku eläimet, jotka ovat ilman käsiä ja jalkoja\nja joiden elintoimintaa välittää vain suu ja vatsa, syövät silmin\nnäkymättömiä eläinjäännöksiä, joita on kaikkialla aalloissa. Siten ne\npitävät merta puhtaana sitä saastuttavista aineksista.\n\nPaitsi koristuksiin käytetään korallia Punaisen meren ja Intian meren\nrannikoilla sekä eräillä Tyynen meren saarilla rakennusaineeksikin.\nSiitä voi murtaa 8-10:kin metrin pituisia lohkareita, ja niistä\nrakennetut asumukset helottavat auringon paisteessa kuin mitkäkin\nsatulinnat.\n\n\n\n\n9. Kangashärkä.\n\n\nIhmeellinen on hyönteisten muodonvaihdos. Monesti melkein näkymättömän\npienestä siemenmunasta kasvaa madon tai tuhatjalkaisen näköinen toukka,\njoka usein on raateleva peto vertaistensa kesken. Kun se aikansa\non tässä muodossa vaeltanut, erittää se ympärilleen kuoren ja elää\nsiinä kotelona liikkumatta ja ravintoakaan etsimättä ja valmistelee\nsalaperäistä muutosta itsessään.\n\nJonakin kauniina päivänä se vihdoin rikkoo vankilansa ja\nlentää kesäiseen päivänpaisteeseen kultasiipisenä perhosena,\nmetallinhohtoisena korentona tahi uutterana mehiläisenä. Toukan ja\ntäysin kehittyneen hyönteisen ulkomuodossa ja elämäntavoissa on\nsuunnaton ero. Ruma lehtimato söi tuoreita lehtiä, mutta kullalta ja\nsiniseltä hohtavana perhosena se kuolisi tällä ruoalla nälkään, sillä\nsaatuaan loistavat siipensä se tarvitsee hienompaa ravintoa ja elää\nnyt vain kukkien herkullisesta hunajasta. Kaikissa komeissa väreissä\nkimaltelevat kovakuoriaiset eivät enää tuntisi inhottavaa maan alla\nelävää mustaa matoa entiseksi muodokseen. Taivaankaaren väreissä\nhelottava sudenkorento eli toukkana järvien ja nevojen mudassa; mutta\nkun sen aika on tullut, kiipeää se ruovonkorrelle, luo päältään\nkiduksilla varustetun vesipukunsa ja purkaa auki hartioihinsa kasvaneet\nkimaltelevat siivet, joilla se kohoaa lentoon. Jos sen väkisin panisi\nentiseen elementtiinsä, hukkuisi se surkeasti.\n\nEräs toinen korento — joka muuten on aivan sudenkorennon näköinen —\nei toukkana ollessaan elä vedessä, vaan hiekassa ja päivänpaisteessa.\nTämä toukka on tunnettu \"kangashärkä\", jota monissa vieraissa kielissä\nsanotaan muurahaisleijonaksi. Se on pelottava ja viekas peto, jonka\npyytämiskeino on erittäin mieltäkiinnittävä.\n\nSe kaivaa satimensa kuivimpaan ja hienoimpaan hiekkaan mitä löytää.\nKuoppa on suppilonmuotoinen ja mitä siroimmin sorvattu. Kaivaessaan\nhärkämme käyttää ainoastaan päätään ja niskalihaksiaan. Se asettuu\nkeskelle valitsemaansa alaa ja panee sarvillaan päänsä päälle muutamia\nhiekkajyväsiä, jotka se sitten nakkaa äkkinäisellä nykähdyksellä\nylöspäin; ja tämä liike uudistuu niin sukkelaan, että hiekkajyväset\nlentävät yhtenäisenä suihkeena.\n\nKun kuopan sivut ovat tulleet niin luisuiksi ja sileiksi, ettei\nmikään hyönteinen pääse kiipeämään niitä ylöspäin, kaivautuu toukka\nkuopan pohjalle, niin että siitä näkyy vain uhkaavat leuvat, jotka\nselkoselälleen avattuina odottavat saalista.\n\nHiekkakankaalla juoksee ahkera muurahainen etsien tikkuja pesänsä\nrakennusaineiksi. Se tulee arvaamattaan kuopan reunalle, ja joko\nvaromattomuudessaan tai pelkästä uteliaisuudesta sattuu se kurkistamaan\nliian pitkälle reunan yli. Silloin pettää sen jalat ja se luisuu\nauttamattomasti kaltevaa reunaa alaspäin. Se koettaa pitää vastaan\nja haraa jalkansa hiekkaan, mutta tämä antaa perään ja se putoo alas\nkuopan pohjaan, missä vihollisen peljättävät leuvat rutistavat sen\nkuoliaaksi ja imevät kuiviin.\n\nVälistä sattuu isompikin eläin eksymään tähän satimeen. Se tekee\ntavattomia ponnistuksia päästäkseen reunaa pitkin jälleen ylös. Mutta\n\"härkä\" nakkaa niskallaan taukoamatta hiekkaa sen päälle, niin että\nse typertyneenä viimein painuu pohjaan. Sen kohtalo on sama kuin\nedellisenkin — kangashärkä ei anna armoa kellekään.\n\nMutta jos tuo pikku peto jättäisi kaikki tappamainsa hyönteisten\njäännökset kuoppaan, tulisi tästä inhottava ruumishuone ja se\ntäyttyisikin pian. Sen vuoksi asukkaan täytyy keksiä keino ateriainsa\njätteiden pois saattamiseksi. Joka kerta kun se on pyytänyt ja imenyt\nsaaliin kuiviin, sijoittaa se kuolleen raadon niskallensa ja heittää\nsen voimakkaalla viskauksella ilmaan, niin että se tavallisesti putoo\nkauvas kuopan reunasta. Tällä tavoin eivät tulevat uhritkaan joudu\nlainkaan epäilemään kuopan vaarallisuutta.\n\n\n\n\n10. Viheriöivä meri.\n\n\nKulkiessaan ensi kerran Atlannin yli Kristoffer Kolumbus eräänä\naamuna herätessään hieroi ihmetellen silmiään, kun huomasi laivojensa\njoutuneen keskelle viheriöivää nurmikenttää — siltä se ainakin näytti.\nNiin pitkältä kuin silmä kantoi, peitti merenpintaa kellertävän viheriä\nkasvullisuus. Tuuli oli kevyt, missään ei näkynyt lintuja, jotka\nolisivat tietäneet maata olevan lähellä, eikä moista kasvullisuuden\nrunsautta voitu millään tavoin selittää.\n\nMerimiehet joutuivat kauhun valtaan; he sanoivat että Jumala tahtoi\ntäten näyttää vihaansa Kolumbukselle, koska tämä yritti tutkia hänen\nsalaisuuksiaan, ja oli jättänyt hänet miehineen saatanan valtaan, joka\nnyt ylläpiti koko matkan sellaista tuulta että heidän oli mahdotonta\nenää palata Espanjaan ja johdatti heidän laivansa matalikoille ja tähän\nmerkilliseen ruohikkoon, missä he tulisivat toivottomasti menehtymään.\n\nKolumbus antoi laskea luotauslangan ja huomasi meren näillä paikoin\nsuunnattoman syväksi — niin syväksi ettei lanka ollenkaan käynyt\npohjaan; tuon tuostakin toimitettiin uusia luotauksia, mutta vesi\ntuntui pohjattomalta. Päivä päivältä he purjehtivat hitaasti eteenpäin\nuiskentelevain leväröykkiöiden läpi; kunnes vihdoin näkivät selvän\nulapan siintävän edessään ja laiva, merimiesten rajattomaksi iloksi,\npääsi jälleen avoimeen veteen.\n\nAina siitä päivästä lähtien — ja tiesi kuinka monta vuosisataa ennen\nsitä — on tämä ihmeellinen viheriöivä meri ollut olemassa. Se on\ntunnettu Sargasso-meren nimellä ja sijaitsee Azorien, Kanarian saarten\nja Viheriän niemen välillä. Sen syvyys on vielä tutkimaton, ja sen\npintaa peittää ijäti viheriä leväkerros, joka on niin tiheä että\nnykyaikaistenkin alusten on hyvin vaikea päästä sen läpi kulkemaan.\nHöyrylaivat mieluimmin välttävät sitä, koska levät kääriytyvät\nniiden potkurien ja siipien ympärille ja pysäyttävät siten kulun,\nmutta purjealusten on matkallaan Kapiin tai Länsi-Intiaan tahi\nEtelä-Amerikkaan pakko kulkea sen läpi.\n\nTämä meri on enimmäkseen aivan tyyni — vain ani harvoin tuima myrsky\nsen pintaa röyheltää ja kiskoo leviä irti pohjasta. Mutta tavallisesti\nkeinuu sen viheriä pinta yhtä rauhallisena ja salaperäisenä kuin\nKolumbuksen ensi kerran keksiessä sen.\n\n\n\n\n11. Lentäviä eläimiä.\n\n\nLentävillä eläimillä me tavallisesti ymmärrämme lintuja ja hyönteisiä,\njotka sitä tarkoitusta varten muodostuneilla siivilään pysyvät ilmassa\nja pääsevät liikkumaan eteenpäin. Mutta luonnossa on muitakin eläimiä,\njoilla tosin ei ole varsinaisia siipiä ja jotka siis eivät sanan\noikeassa merkityksessä \"lennä\", mutta jotka siltä pääsevät ilmassa\nkulkemaan melkoisia matkoja.\n\nSellaisia eläimiä ovat _siipioravat, lentävät apinat_ ja _lentävät\nsisiliskot_ eli draakot.\n\nKaikilla niillä on etu- ja takaraajojen välillä oleva nahka venynyt\nleveäksi, koossa ollen poimulliseksi kalvoksi. Puusta puuhun\nhyppiessään ne levittävät jalkansa haralleen, ja silloin tämä\nnahkakalvo tulee jonkinmoiseksi laskinvarjoksi eli lentokoneen\nsiiveksi, jonka avulla ne pääsevät liitämään ilmassa sangen pitkiäkin\nmatkoja. Mutta kuten sanottu, siipi se ei ole eikä sitä liikuteta ylös\nja alas siiven tavoin. Ja lentokin on vain liitämistä, ilma kannattaa\nlevitettyä lentonahkaa samalla tapaa kuin paperileijaa.\n\nSiipioravan koti on Etu- ja Taka-Intiassa, mutta tavataan sitä jotenkin\nyleisesti muuallakin, m.m.\n\nSuomessakin. Se on hyvin sievä pikku eläin, jolla on isot, ulospistävät\nsilmät ja tuuhea häntä kuten tavallisella oravalla. Se on tavallisesti\nmustan-harmaa yläpuolelta ja vaaleampi rinnasta ja vatsan alta. Se\nrakentaa pesänsä puunkoloihin ja lähtee niistä öisin ulos hakemaan\nruokaansa, jona ovat hedelmät ja siemenet. Lentävä apina on puoliapina\nja kuuluu Madagaskarin maki-apinoihin.\n\nUlkomuodoltaan se on jotenkin samallainen kuin edellinen, mutta sillä\non lentokalvo takajalkojen ja hännän välilläkin. Se syö hyönteisiä,\njoita se ajaa takaa lentäen puusta toiseen. Sen sanotaan voivan yhtä\nmenoa liitää 60-70:kin metriä.\n\nLentävät sisiliskot ovat todellisia pieniä sisiliskoja, joita tavataan\nIntian aarniometsissä ja saarilla. Ne ovat muuten tavallisten\nsisiliskojen näköisiä, paitsi että niiden ruumiin kupeilla on ihopoimu,\njota suoraan sivuille päin kasvaneet kylkiluut levittävät, kannattaen\neläintä paperileijan tavoin ilmassa. Suuntaa se ohjaa hännällään,\njoka on muuta ruumista paljon pitempi. Eläimen nahka on hyvin\nloistavanvärinen, niin että se varjosta yht'äkkiä valoon tullessaan\nsäteilee kuin jalokivikoriste. Tämä seikka ynnä sen merkillinen\nulkomuoto ja elintapa ovat antaneet kansan mielikuvitukselle aihetta\nkutsua sitä draakoksi eli louhikäärmeeksi, se kun pienoiskoossa muka\nmuistuttaa tärinäin julmia siivekkäitä louhikäärmeitä, jotka vartioivat\nkätkettyjä aarteita ja vangittuja prinsessoja. — Tämä omituinen pikku\neläin kiipee hyvin sukkelaan puitten runkoja ylös, ja tarpeeksi\nkorkealle päästyään se heittäytyy \"siipiensä\" varaan tavoittaakseen\nhyönteisiä, joista se elää.\n\n\n\n\n12. Victoria Regia.\n\n\n\"Oli tammikuun 1 päivä, kun me kestettyämme sanomattomia vaikeuksia,\njoilla luonto näytti tahtovan estää matkaamme Berbice-virtaa ylöspäin,\nsaavuimme erääseen poukamaan, jossa virta laajeni järventapaiseksi\ntyynivetiseksi suvannoksi. Tämän eteläpäässä herättivät eräänlaiset\nesineet minun huomiotani. Kauvempata oli mahdoton arvata mitä ne\noikeastaan olivat; mutta melottuamme kanooteillamme lähemmäksi\nhavaitsin sanomattomaksi hämmästyksekseni niiden olevan —\nkasvitieteellisen ihmeen.\n\n\"Nyt olivat kaikki vaivat ja harmit unohdetut. Minä tunsin itseni taas\nkasvientutkijaksi sormenpäitä myöten. Vedenpinnalla kellui suunnaton\nlehti, noin 2 metriä läpimitaten, pinta nahkea ja varustettu leveällä\nylöspäin kääntyvällä reunalla, yläpuoli vaalean vihreä ja alapuoli\nkirkkaan tulipunainen. Ja aivan jättiläis-lehden veroinen oli kasvin\nihmeellinen kukkakin, jonka muodostivat satamäärät, lumivalkeasta\nruusunpunaiseen vaihtelevat terälehdet. Tyyni vedenpinta oli aivan\ntäynnä näitä ihania kukkia, ja meloessani yhden luota toiselle keksin\naina uutta ihailtavaa.\"\n\nNäin kirjoittaa kasvientutkija _Schomburgk_, joka v. 1837 ensimmäiseksi\nkeksi _Victoria Regian_ Brittiläisessä Guyanassa Etelä-Amerikassa.\nKaksitoista vuotta myöhemmin sitä voitiin jo menestyksellä kasvattaa\nuseissa Europan etevimmissä kasvihuoneissa, ja nykyään sellainen on\nm.m. Helsingin yliopistonkin kasvitieteellisessä puutarhassa.\n\nOn kokeiltu, suuriako painoja tämän majesteetillisen kasvin lehti voi\nkannattaa. Ensin pantiin lapsi istumaan eräälle suurimmista lehdistä,\nja se kantoi lapsen yhtä helposti kuin perhosen. Sitten kävi puutarhuri\nmakaamaan lehdelle, eikä se näyttänyt painuvan paljon ollenkaan. Painoa\nlisättiin asteettain, kunnes kokeista kävi selville että lehdelle voi\nlatoa kolmen tavallisen kokoisen miehen painon, ennenkun se rupesi\nvähitellen painumaan veteen. Tällainen lehti vaatii vankan kannan; se\nkasvaakin virran pohjasta 6—7 metrin korkeuteen ja jakautuu lehden\nalapinnalla monilukuisiksi jänteviksi suoniksi, jotka jättiläissormien\ntavoin kannattavat varsinaista lehtilevyä, Kuuman ilmanalan vesilinnut\nja kahlaajat lepäävät mielellään näillä luonnon niille tarjoamilla\nlautoilla.\n\n\n\n\n13. Muinaisia jättiläismatelijoita.\n\n\nAmmoisina aikoina, jolloin nykyisiä kivihiili kerroksia muodostaneet\nsaniaiset ja kortteet ylenivät palmujen tapaisina jättiläispuina\nmaamme pinnalla outojen merien ja nevojen rannoilla, kuhisivat niiden\nmuodostamat aarniometsät ja suunnattomat suot täynnä omituisen näköisiä\nmatelijoita, jotka kooltaan olivat meidän nykyisiin sisiliskoihimme\nsamassa suhteessa kuin äskenmainitut puut meidän saniais- ja\nkortekasveihimme.\n\nSarvilisko (_Ceratosaurus_) oli 12—15 metriä korkea, siis 2—3 kertaa\nisompi kuin nykyinen norsu. Sen ulkomuoto — sarveis-kilpimäistä\nnahkaa lukuunottamatta — muistutti kengurua; etujalat, olivat pienet,\nmutta takajalat valtaisen isot, ja niillä eläin hyppelikin pystyssä\nasennossa, nojautuen levätessään mahtavaan pyrstöönsä. Iso kita oli\ntäynnä hirveitä krokotiilinhampaita; niistä päättäen se siis oli\nlihansyöjä ja vaarallinen vihollinen muille sen ajan eläimille, joiden\nkimppuun se iski hypäten niinkuin nykyajan jalopeura tai tiikeri.\nMikään älykäs eläin ei tämä peto kuitenkaan ollut, sillä sen nykyisin\nlöydetyssä pääkallossa oli aivoilla perin pienoinen tila.\n\nSamaan luokkaan kuin edellinen kuului pyrstölisko _(Stegosaurus_),\njolla myöskin oli jättiläisruumis, mutta pieni pää. Sen mahtava\npuolustusase oli rivi pitkin koko selkää kulkevia sarveisliuskoja,\njotka varmaankin pysyttelivät edellisen pedon kunnioitettavan\nvälimatkan päässä siitä. Valtavalla pyrstöllään se myöskin kykeni\npuolustautumaan noitten alku-aikojen raatelijoita vastaan. — Nykyistä\nsarvikuonoa muistutti ulkomuodoltaan kolmisarvilisko (_Triceratops_)\npaljon enemmän kuin kylmäveristä matelijaa; ainoastaan sen\nkrokotiilinpyrstön näköinen häntä vie sen jälkimmäiseen luokkaan. Sekin\noli kahta vertaa isompi nykyajan norsua.\n\nEdellä mainitut eläimet olivat etupäässä maaeläimiä — saalistaan\nne kyllä osasivat tavoittaa vedessäkin. Vesieläimiä yksinomaan\nolivat sitävastoin kalalisko (_Ichtyosaurus_)  ja joutsenlisko\n(_Plesiosaurus_), jotka olivat räpyläjaloilla varustetut. Kalaliskolla\noli — kuten sen nimikin osottaa — kalanmuotoinen ruumis, mutta sen\navara kita oli kuin krokotiilin ja siinä oli satamäärin hirvittäviä\nhampaita. Sen silmät olivat isot kuin viilipytyt ja voivat nähtävästi\nloistaa pimeässäkin. — Joutsenliskolla, jonka ruumis muistutti\nhyljettä, oli pitkä notkea kaula, joka päättyi pienoiseen päähän.\nYhdessä edellisen kanssa se oli vesien hallitsija.\n\nPeräti omituinen eläin oli lentolisko (_Pterodactylus_), joka myös oli\nmatelija, mutta varustettu yökönsiivillä ja edusti täten alkuaikojen\nlintumaailmaa. Sen pääkin muistutti linnunnokkaa, mutta suu oli\ntäynnä teräviä hampaita. Sen siipien väli nousi 8 metriin, siis\nrunsaasti toista vertaa suuremmaksi kuin isoimman nykyajan linnun,\nkondoorikotkan. Se oli yhtä hyvin kotonaan kaikissa alkuaineissa:\nse lensi kuin lintu, ui ja sukelsi kuin kala ja mateli ja kiipeili\npuissa niin kuin joku maaelävä. Sellaisena se oli pelottava vihollinen\ntoisille sen aikaisille eläimille.\n\nKuinka näistä rumista ja hirvittävistä pedoista on saatu mitään tietää,\nkoska niiden elämisaika on laskettu olevan tuhansia ja kymmentuhansia\nvuosia takaperin? Eräissä vuoristoissa, nimenomaan Ranskan ja Sweitsin\nJura-vuorissa sekä Wyomingissa Pohjois-Amerikassa on hyvin vanhoista\nmaakerroksista kaivettu esiin näiden muinaisten jättiläismatelijain\nluita, jotka suuruudellaan ovat nykyajan ihmisiä hämmästyttäneet.\nNiistä ovat tiedemiehet panneet kokoon kokonaisia luurankoja; ja\npäätellen samoista maakerroksista löydetyistä eläin- ja kasvijätteistä\novat he voineet suunnitella todenmukaisilta näyttäviä arveluja näiden\neläinten ulkomuodosta ja elintavoista. Sitä aikakautta geologiassa eli\nmaapallon historiassa, jolloin tällaiset matelijat olivat luomakunnan\nherroina, onkin ensinmainitun löytöpaikan mukaan ruvettu kutsumaan\n_Jura-kaudeksi_.\n\n\n\n\n14. Erakkorapua haastattelemassa.\n\n\nMeriäyriäinen oli aikalailla hermostunut, sillä se tiesi itsellään\nolevan jotenkin ikävän tehtävän toimitettavana; se oli kuullut\nkoko joukon juttuja siitä herrasmiehestä, jota sen nyt oli käytävä\nhaastattelemaan, eikä mikään niistä ollut tehnyt siihen rohkaisevaa\nvaikutusta. Mutta jokainen hra Hummerin — \"_Merenalaisen päivälehden_\"\npäätoimittajan — antama käsky oli sitova, siitä ei päässyt millään\nmutkilla pois kiemurtelemaan.\n\nMeriäyriäinen oli nimittäin saanut toimekseen käydä haastattelemassa\nmuuatta hra Erakkorapua, jonka piti asuman jossakin Vellamonneidon\nravintolan läheisyydessä; mutta tultuaan tuon sille muuten jotenkin\ntutun virkistyspaikan luo ei se nähnyt ympärillään muuta kuin\nMerivuokkoja ja Putkimatoja niin pitkältä kuin merenpohjaa erotti.\n\nMeriäyriäinen oli juuri lähtemäisillään tiehensä ilmottaakseen\nesimiehelleen tehtävänsä epäonnistumisesta, kun se yhtäkkiä huomasi\nerään Merivuokoista hiljakseen matavan lähemmäksi; ja tarkemmin\ntulokasta tähystellessään se huomasi tämän ratsastavan ison\nsimpukankuoren selässä, jonka aukosta pari hirvittäviä saksia pisti\nesiin. Siinähän lähestyi haastateltava henkilö omassa korkeassa\npersoonassaan!\n\n\"Hyvää huomenta!\" sanoi Meriäyriäinen kohteliaasti. \"Voitteko\nlahjoittaa minulle pari minuuttia kallisarvoisesta ajastanne, minä...\"\n\n\"Kukas te olette?\" ärähti Erakkorapu töykeästi. \"Mitä teillä on täällä\ntekemistä? Kelpaatteko edes syötäväksi? Minä en vielä ole murkinoinut.\"\n\nMeriäyriäinen kiiruhti selittämään, että hän oli sangen huonosti sulava\naamiaispala ja että oli saapunut hra Hummerin käskystä hankkimaan\njoitakin tietoja hra Erakkoravun elämästä, mitkä voisivat huvittaa\n\"_Merenalaisen päivälehden_\" lukijoita. Hyväksi onneksi tämä selitys\nnäytti miellyttävän Erakkorapua, joka alavasti pyysi haastattelijaa\nkäymään lähemmäksi, jotta voitaisiin pakista hiukan tuttavallisemmin.\n\n\"Ah, kiitän nöyrimmästi\", vastasi Meriäyriäinen kiireesti, \"mutta\nminä kuulen aivan mainiosti tältäkin paikalta.\" Hänestä tuntui\nturvallisemmalta olla jonkun matkan päässä isännän edestakaisin\nheiluvista saksista. \"Onko tuo teidän ensimmäinen ja ainoa asuntonne?\"\n\n\"Eikä suinkaan\", sanoi Erakkorapu, \"ollessani nuorempi en asunut näin\ntilavasti. Tällaisten toisten rakentamain asumusten hankaluutena on se\nseikka, etteivät ne kasva yhtä mukaa asukkaan kanssa. Minä oikeastaan\nvihaan muuttamista, sillä siitä on niin paljon haittoja.\"\n\n\"Haittoja?\" huudahti Meriäyriäinen, tehden kiireesti muistiinpanoja.\n\"Mitä haittoja muuttamisesta on?\"\n\n\"Ei ainoastaan haittoja, vaan vaarojakin\", vastasi Erakkorapu. \"Nähkääs\n— tahi oikeastaan te ette voi sitä nähdä — se osa ruumiistani, joka\non tämän huoneeni sisällä, on aivan paljas ja turvaton; jos minun nyt\npitää muuttaa, niin teen sen osan alttiiksi vihamiesteni hyökkäyksille,\nja aina on semmoisia heittiöitä pitämässä varansa, siitä saatte olla\nvarma.\"\n\n\"Olen aivan ihmeissäni\", vakuutti Meriäyriäinen, vaikkei ollut lainkaan\nihmeissään.\n\n\"Niin on asianlaita. Mutta kun istun turvassa huoneessani, niin en\npelkää mitään. Sitäpaitsi on minulla ystäviäkin.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi haastattelija, \"saanko kuulla keitä?\"\n\n\"No, ensinnäkin tämä Merivuokko tässä katollani. Hauska toveri, eikö\ntotta. Se on ylimmäinen ystäväni, josta on minulle yhtä paljon apua\nkuin hänelle minusta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", keskeytti Meriäyriäinen, \"minä en oikein huomaa\nmillä tapaa?\"\n\n\"Kas, minä hankin sille ruokaa ja se taas tavallaan suojelee minua.\nTe itse esimerkiksi ette voinut heti keksiä minua, eikö totta, ja\nsamaten on kaikkien vihamiesteni laita — tämä ystäväni peittää minut\nheidän näkösältään, ja siten se helpottaa minulle myöskin saaliini\nhankkimisen, ymmärrättekös?\"\n\n\"Ky—kyllä\", sopersi Meriäyriäinen, väistyen sukkelaan vähän\nkauvemmaksi, \"käsitän sen täydellisesti.\"\n\n\"Odottakaas, siinä ei vielä ole kaikki. Haluttaako teitä koskettaa\ntuntosarvellanne vähän tämän ystäväni käsivarsia? Eikö — no, se olikin\nviisainta. Nähkääs, ystäväni iho on täynnä poltinkarvoja, joiden\ntunnustaminen kyllä kaduttaa vierasta, joka käy liian nenäkkääksi.\nTäten me kaiken kaikkiaan olemme toisillemme molemminpuoliseksi avuksi:\nse kun ei itse pääse kulkemaan, niin minä kuljetan sitä ravinnon luo;\nse taas kätkee minut ja suojelee minua ylivoimaisilta vihollisiltani.\nSen vuoksi kun minä muutan majaa, otan sen kauniisti saksillani irti ja\nistutan uuden tupani katolle.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti Meriäyriäinen, kirjoittaen vireästi\nmuistikirjaansa. \"Entä pitävätkö kaikki heimolaisenne täten\nMerivuokkoja vuokralaisinaan?\"\n\n\"Oh ei\", vastasi Erakkorapu; \"maku meillä on erilainen. Jotkut meistä\nvetäytyvät aivan paljaina ja turvattomina merilevämetsään, ja niiden\nloppu on tavallisesti huono. Tuolla taas muuan veitikka elää ystävänä\nPutkimatojen parissa. Perin kehno ja alhainen maku, sen minä sanon!\"\n\n\"Oh hoh, vai sen te sanotte!\" kuului jyreä ääni Putkimatojen seasta.\n\"Kukapa välittää rahtuakaan siitä, mitä teidänlaisenne henkilö sanoo,\nsen haluaisin tietää. Käykääs tänne, junkkari, niin siistin vähän\nsaksianne.\"\n\nEnsimmäinen Erakkorapu ei näyttänyt haluttomalta noudattamaan kutsua,\nja pian olivat molemmat tuimassa käsirysyssä keskenään. Nähtyään\nettei haastattelua enää käynyt jatkaminen ja että hänen itsensä oli\nturvallisempi poistua, lähti Meriäyriäinen kiireesti toimistoon\nkirjoittamaan saamiaan uutisia lehteen.\n\n\n\n\n15. Kaunis lintu.\n\n\nLieneeköhän sattumus vaiko syvällinen tarkotus siinä, että\nkaunisäänisillä laululinnuilla on enimmäkseen vaatimaton, yksivärinen\nhöyhenpuku, kun taas monet laulunlahjasta osattomat linnut upeilevat\nsateenkaaren värejä ja jalokivien loistoa muistuttavissa puvuissa?\nKuumien maiden aarniometsät hohtavat kultapilkkuina kiiltävistä,\näänettömistä kolibreista ja toinen toistaan koreammista, järjettömästi\nlepertelevistä papukaijoista; pohjoisten maiden metsiköt ja vainiot\nsen sijaan heläjävät harmaitten leivosten ja peipposten suloäänisistä\nlaulajaisista. Tuntuu siltä kuin puutoksen yhdessä kohdassa korvaisi\nrunsaus toisessa.\n\nKauneimpia ja merkillisimpiä kaikista linnuista on Australian\n_lyyralintu_. Se on saanut nimensä siitä, että sen pyrstö on vallan\nvanhain kreikkalaisten lyyrasoittimen muotoinen. Vaikkei tämä lintu,\nyhtä vähän kuin useimmat muutkaan troopillisen ilmanalan linnut, osaa\nlaulaa, on se sensijaan mainio matkija. Se tekee mielellään pesänsä\nuutisasukkaan majan läheisyyteen ja on pian oppinut matkimaan kaikkia\nympäristössään kuuluvia ääniä. Se osaa jäljitellä kukon kiekumista,\nkanojen kaakatusta, koirien haukuntaa ja ulvomista, sahan sihinää,\nkirveen iskuja, hevosparven kavioitten töminätä ja häränajajain\nkehotushuutoja.\n\nLinnut elävät tavallisesti parittain. Ääntäessään — sillä\n\"laulamiseksi\" sitä ei voi sanoa — ne levittävät ihanan pyrstönsä\npystyyn ja räpistelevät siivillään. Tätä ne tekevät aamuin ja illoin\nja enemmän kesällä kuin talvella. Ruumis niillä on vähän kyyhkysen\nruumista isompi. Lyyralintu elää hyönteisistä ja madoista ja tekee\npesänsä jyrkkien kallioitten rotkoihin, joihin vihollisten on vaikea\npäästä. Komea pyrstö kuuluu vain urospuolelle, naarakset ovat ruskeita\nja tavallisen näköisiä. Uroksen ruumis on myös ruskea, mutta molemmissa\nmahtavissa pyrstöhöyhenissä on vuorotellen vaaleita ja tummia juovia\nja kupu on punertava. Vasta neljäntenä ikävuotenaan urospuolinen\nlyyralintu on kehittynyt täydelliseen komeuteensa.\n\n\n\n\n16. Kiehuvia lähteitä.\n\n\nUuden Seelannin pohjois-saari on luonnon ihmemaita. Vaikka siellä ei\nenää ole toimivia tulivuoria, on kiehuvien ja kuumaa vettä korkealle\nsuihkuttavien lähteiden luku niin suuri, että monissa piirikunnissa\non kullakin huonekunnalla oma lähteensä. Täten on onnellisella\nmaorikansalla aina kuumaa vettä tarjona. Lähteitä käytetäänkin\nmonellaisiin taloudellisiin tarkotuksiin. Sanotaan että lampaanlapa\nkiehuu tuossa tuokiossa geysirin veteen pantuna. Vesi sisältää\nkuitenkin niin paljon kivennäisaineksia, varsinkin rikkiä, ettei\nliha taitane olla aivan suussa sulavaa. Luuvaloa ja muita tauteja\nsairastavat henkilöt saavat lähteissä kylpemällä terveytensä takaisin.\n\nKuuluisimpia Uuden Seelannin lähteistä on _Waimangu_ eli \"Musta vesi\".\nSe alkoi toimia 1900 ja lakkasi jälleen toimimasta 1905. Sen on luultu\nolevan seurauksena vuoden 1886 hirvittävästä maanjäristyksestä, joka\nmuutti saarten muodon aivan toiseksi. Kiihkeimmän toimintansa aikana\nse heitti ilmaan yli 1 ½ kilometrin korkuisen höyrypatsaan, (joten sen\nsisällä olevan vesipatsaankin täytyi olla tavattoman korkea), joka\nnäkyi lähes 3 peninkulman päähän.\n\n_Wairoan_ geysirin Whakarewarewassa voi keinotekoisesti saada\ntoimimaan, vaikka se itse olisikin lepotilassa. Tätä usein tehdään\nmatkailijoille mieliksi. Lähde on levossa niin kauvan kun veden\npaino sen aukossa on suurempi, kuin että maanalaiset kaasut voisivat\nsen voittaa. Mutta liuvottamalla lähteeseen saippuaa — kolme kankia\nsanotaan riittävän — muuttuu vesi muutamassa minuutissa vaahdoksi ja\nalkaa kuohua, sen vastustus on murrettu ja saippuavaahtoinen vesi\nviskautuu 50 metrin korkeuteen.\n\n\n\n\n17. Merkillisiä kaloja.\n\n\nMeren äänettömien asukkaiden joukossa on monta eriskummallista kalaa,\njoista sisäjärvien rannoilla asuvilla ihmisillä ei ole aavistustakaan.\nMeren tiikerin, julman haikalan suvussa on muuan laji, jonka turpa on\nmuodostunut merkilliseksi vasarannäköiseksi ulottimeksi ja joka siitä\nsyystä on saanut nimen _vasara-hai_. Silmät sillä sijaitsevat kummankin\nvasarapuoliskon päässä. Luonteeltaan se on yhtä saaliinhimoinen kuin\nsilopäinen sukulaisensa sinihai, mutta sen törkeänruma ulkomuoto tekee\nsen vielä pelottavamman näköiseksi.\n\nKuuman ilmanalan merien pinnalla uiskentelee eräänlaisia\nhullunkuriselta näyttäviä kaloja, jotka voivat täyttää itsensä\nilmalla ja nousta sen avulla pinnalle päivää paistattamaan.\nSellaisia on _pallokala_, joka uiskentelee ylösalaisin kumollaan. —\nToinen on _aurinkokala_, jota paljon pyydetään sen täten velttona\nauringonpaisteessa ajelehtiessa. Veneeseen nostettuna sen sanotaan\nröhkivän kuin sika. Merimiehet pitävät kauniin ilman merkkinä, kun\ntapaavat tämän kalan makaamassa kyljellään. Aurinkokalat eivät ole\nmitään pienen pikkuruisia meren eläjiä, sillä ne kasvavat lähes 3\nmetriä pitkiksi ja yli 3 metriä korkeiksi, joten ne ovat kuin pieniä\nilmapalloja ilman matkustajakotia.\n\n_Papukaijakala_ hohtaa yhtä korean-värisenä kuin ne linnut, joiden\nmukaan niitä nimitetään, ja niiden suukin on papukaijan nokkaa\nmuistuttava. — Hyödyllistä virkaa toimittaa _kuukala_. Uiskennellessaan\nvaltameren pinnalla se tarjoaa suunnattomalla rungollaan tervetulleen\nlepopaikan kalalokeille ja muille merilinnuille, jotka yhtä kärkkäästi\nkuin resuiset katupojat, jotka mielellään ottavat ilmaisen kyydin\najurivaunujen takana, istahtavat tämän merihirviön selkään vaivatta\neteenpäin purjehtiakseen. Se kasvaa 3—4 metrin mittaiseksi ja on aivan\npyöreä kuin pallo.\n\nLämpimien merien vesissä elää sievä pikkukala, jonka pää ja eturuumis\nhyvin muistuttaa hevosen päätä ja kaulaa ja jota sen johdosta sanotaan\n_merihevoseksi_. Mutta enempi yhtäläisyys loppuu kuitenkin tähän. Tämä\nkala on ruskean-vihertävä väriltään eikä sitä ole sen vuoksi helppo\nhuomata niissä tummissa vesissä, joissa se elää. Tavallisesti se seisoo\npystyssä, kuono vähän alanojossa ja pitkä, evätön pyrstö kääriytyneenä\njonkun leväkasvin ympäri. — Kaloja ei yleensä pidetä erittäin viisaina,\nmutta poikkeuksen tekee _ampujakala_, joka perin merkillisellä ja\nälykkäällä tavalla pyydystää ruokansa. Uida meloskellen Itä-Intian\nrannikkojen kahilikkoa kasvavissa vesissä se alati tähystelee sellaisia\nhyönteisiä, joiden on tapana istua vesikasvien lehdillä. Huomattuaan\nsaaliinsa \"pyssynkantaman\" päässä se ampuu suustaan vesisuihkun\nniin voimakkaasti, että hyönteiset typertyneinä kellistyvät alas\nvedenpinnalle ja siitä kalan avoimeen kitaan. Kaikenlaiset hyönteiset\novat sille yhtä tervetulleita, yhtä hyvin ahkera mehiläinen kuin\nkevytmielinen sudenkorento.\n\nValtamerilaivojen matkustajat näkevät usein ihmeekseen eräitten kalojen\nlentävän ylös laivankannelle. Näitä kutsutaankin _lentokaloiksi_. On\notaksuttu niiden tällä tavalla tahtovan pelastua niitä takaa-ajavien\ndelfiinien eli pyöriäisten saaliinhimolta; toiset taas arvelevat niiden\nlentelevän vain huvikseen. Niiden rintaevät ovat kasvaneet erinomaisen\npitkiksi, joten ne voivat käyttää niitä kuten linnut siipiään. Niiden\non laskettu voivan lentää lähes 200 metriä ja voivan pysyä ilmassa\npuolen minuutin ajan. Ne tavallisesti lentävät noin metrin korkeudella\nvedenpinnasta, ja monesti näkee tuhansittain tällaisia kaloja kohoavan\nilmaan yhtä aikaa.\n\nJotkut toiset kalat voivat kävellä maalla, jopa kiivetä puihinkin.\nMuuan tällainen _kiipijäkala_ vangittiin kerran palmunrungolta noin\n1 ½ metrin korkeudessa vedenpinnasta; se oli juuri kiipeämässä aika\nnopeasti pyrstönsä ja piikkieväinsä avulla vielä korkeammalle. Sen\npään sisäpuolella on omituinen elin, joka muistuttaa kiheräkaalin\nlehteä, ja kalan otaksutaan voivan siinä säilyttää vettä niin paljon\nkuin se tarvitsee hengittääkseen kävelymatkoillaan kuivassa ilmassa. —\nToinen omituinen kala on _imukala_, joka päässään olevalla imulevyllä\nvoi imeytyä kiini isompain kalojen ruumiiseen. Sen sanotaan myöskin\nhidastuttavan laivojen kulkua, ne kun suurissa joukoissa imeytyvät\nkiini niiden kupeisiin ja siten lisäävät niiden hankausta vedessä.\nJapanilaiset käyttävät niitä kalastukseenkin siten, että kiinnittävät\npitkän nuoran niiden pyrstöön ja päästävät ne veteen muiden kalojen\njoukkoon; täällä ne pian valitsevat uhrinsa ja imeytyvät kiini siihen,\njolloin kalastaja vetää ylös kummankin, irroittaa pyydetyn kalan\nveneeseen ja päästää imukalan uutta saalista kokemaan.\n\nAlinomaa keksitään uusia kalamuotoja valtamerten syvyyksistä,\nEriskummallisimpia kaikista kaloista on eräs Atlannin valtamerestä\ntavattu, jonka syvien merten eläimistön tutkijana tunnettu Monakon\nruhtinas eräällä tutkimusmatkallaan nosti merenpohjasta. Se on aivan\npieni kala, jolla on kokoonsa nähden tavattoman suuri suu ja isot,\ntuijottavat silmät. Mutta kenties merkillisintä siinä on kaksi riviä\nloistavia pilkkuja kummallakin kupeella, jotka hohtavat fosforimaisella\nvalolla. Sitä voisi sen takia kutsua meren tulikärpäseksi tahi\nkiiltomadoksi, mutta harvinaisen ruman ulkomuotonsa takia sitä on\nruvettu nimittämään _Pikku paholaiseksi_. Sen tieteellinen nimi on\n_Photostomias Guerni_.\n\n\n\n\n18. Kiviaika.\n\n\nKun ennen vanhaan maasta tavattiin nuolenkärjen tai kirveenterän\nmuotoisia piikiven palasia, luultiin niitä kauvan tavallisiksi \"luonnon\"\nesineiksi, s.o. etteivät ne lainkaan olleet ihmisten valmistamia;\njotkut luulivat niiden ukkosilmalla pudonneen taivaalta ja kutsuivat\nniitä sen vuoksi \"ukonvaajoiksi\"; toiset luulivat keijukaisten ja\nmuun sellaisen haltijaväen olleen niiden seppinä ja sanoivat niitä\n\"keijukaiskirveiksi\".\n\nÄlykkäät ja oppineet miehet ovat kuitenkin huolellisesti tarkastelleet\nnäitä karkean näköisiä kivipalasia ja ovat päätelleet niiden olevan\nihmiskätten valmistamia. Ja todella onkin niiden huomattu olevan\nikivanhoina aikoina eläneiden ihmispolvien tarvekaluja tai sellaisten\nosia.\n\nTutkijat ovat päässeet selville siitä, että jokaisen kansan historia\njakautuu kolmeen suureen ajanjaksoon — kiviaikaan, jolloin ihmisten\naseet ja työkalut tehtiin kivestä; pronssiaikaan, jolloin ne\nvalmistettiin pronssimetallista eli vasken ja tinan sekoituksesta; ja\nrauta-aikaan, jolloin tätä metalleista kestävintä ja käytännöllisintä\nruvettiin käyttämään. Puhuessa esim. kiviajasta ei sillä\nvälttämättömästi tarvitse tarkottaa mitään määrättyä vuosisataisjaksoa\nmenneisyydessä, sillä jotkut kansat — esim. pohjoisten napaseutujen\neskimot ja monet kuuman ilmanalan villikansat — elävät vieläkin\nkiviajassaan.\n\nEuropan kansat sen sijaan ovat jo ammoisina aikoina sivuuttaneet\ntämän ajanjakson historiassaan. Se oli aika, jolloin maanosassamme\neli monellaisia eläimiä, jotka sittemmin ovat hävinneet tykkänään\nsukupuuttoon, kuten esim. luolajalopeura, luolakarhu, sapelihampainen\ntiikeri, mammutti ja hirviösarvikuono, joita sen ajan ihmiset pyysivät\nja paloittelivat kivisillä aseillaan.\n\nPaljon kiviaseita ja niiden kappaleita on löydetty, jotka ovat\nperäisin tältä ajalta. Vanhemmat niistä ovat paljon kömpelötekoisempia\nkuin myöhemmät, joten valmistustaidossa ja kätevyydessä voi huomata\nasteettaista kehittymistä; vanhemmat sen lisäksi ovat yksinomaan\npiikivestä, kun nuoremmat sitävastoin ovat tehdyt monista muistakin\nkivilajeista.\n\nKun piikivimöhkälettä isketään määrätyllä tavalla, niin lohkeaa se\nkappaleiksi, jotka jo sellaisinaan tahi hyvin vähällä hiomisella\nkelpaavat veitsiksi, raastimiksi j.n.e. Tällaisia olivatkin kiviaseet\nvanhimmassa muodossaan; joissakin tapauksissa ne ovat muovaillut kielen\ntai mantelin muotoon; onpa niille toisinaan annettu soikiomainen\nveitsen muoto, jonka syrjät on erittäin huolellisesti hiottu teräviksi.\n\nMyöhemmin kuitenkin kiviaseiden laatu parani; ihmisten kekseliäisyys\nilmeisesti yhä lisäytyi. Kirveitä, tapparoita, sahoja, talttoja ja\npeitsiä näiltä ajoilta on löydetty. Muitakin kiviaineita kuin piitä\non niihin käytetty, ja kiviterä tuli yhä huolellisemmin hiotuksi ja\nkiinnitetyksi puuvarteen.\n\nSen ajan ihmiset asuivat kuten silloiset petoeläimetkin luolissa, ja\nnäistä luolista ovat useimmat kivikauden muinaisjäännökset löydetyt.\nEräässä ranskalaisessa luolassa löydettiin harvinaisen suuri kokoeima\nluita, joiden joukossa oli maapallon tiettävästi vanhin kuvapiirros.\nTuntuu tosin omituiselta puhua kuvasta luulöydön yhteydessä, mutta tämä\nkuva on tosiaankin luuhun veistetty.\n\nTämän ikivanhan aikakauden taiteilijalla ei ollut käytettävänään\nsivellintä eikä kynää, ei paperia eikä liinakangasta; hän sai tulla\ntoimeen sillä ainesvarastolla mikä hänellä oli, kaivertaessaan luuhun\nmammutin tahi alkuhevosen kuvan. Yllä olevassa kuvassa nähdään\nsilloisen poroeläimen piirteet.\n\nKivikauden jätteitä on löydetty muualtakin kuin luolista; parhaita\nlöytöpaikkoja ovat olleet ruokailupaikkain jätteet Ruotsin ja varsinkin\nTanskan rannikoilla, n.s. \"kjökken-möddingit\". Nämä ovat suunnattoman\nlaajoja raakku- y.m. hylkytunkioita. Senaikaisilla ihmisillä ei ollut\nsamoja siisteyden-käsityksiä kuin nykypäiväin eläjillä, he viskasivat\ntyhjentämäinsä simpukkain ja muiden merieläinten kuoret syrjään, missä\nnäistä karttui vähitellen aikojen kuluessa korkeita kasoja, joita\npenkoen meidän aikamme tutkijat voivat tehdä päättelyjään kivikauden\nihmisten elintavoista. Samallaista siivotonta syöntitapaa on huomattu\nmonilla nykyajankin villeillä kansoilla.\n\nOmituista on ajatella, että nuo muinaisten aikojen ihmiset ovat\nkadonneet jäljettömiin, jättämättä muita näkyviä muistoja itsestään\nkuin suuria tunkioita ateriainsa jäännöksistä.\n\n\n\n\n19. Kameleontti.\n\n\n\"Se pitää aina päänsä pystyssä ja suunsa ammollaan, ja se on ainoa\neläin, joka saa ravintonsa, ei ruuasta eikä juomasta, vaan ilmasta\nyksinomaan.\"\n\nTällainen oli vanhain kirjailijain mielipide kameleontista; mutta\ntarpeetonta lienee sanoa, että he erehtyivät tämän eläimen ravinnon\nsuhteen, sillä pelkästä ilmasta se ei sentään elä.\n\nKameleontti on kuitenkin siksi omituinen eläin, että helposti voi\nkäsittää vanhain kirjailijain erehdyksen; sitä tarkastellessa on kyllä\ntaipuvainen asettamaan sen eri osastoon matelijain luokassa. Se on\nhyvin hidas liikkeissään; ja aluksi tuntuu vaikealta uskoa että sen\nravintona ovat hyönteiset, sillä miten voi tämä kuhnija oikeastaan\npyydystää sukkelia ja siivillä varustettuja hyönteisiä?\n\nMutta vaikka tämä ystävämme itse onkin hidasliikkeinen, on sillä\nsukkela apukeino kielessään. Se on vallan eriskummallinen kieli — eläin\nvoi sitä venyttää omaa kokoaan pitemmäksi, ja se on ontto ja päässään\nvarustettu imuelimellä. Kameleontin silmätkin ovat ainokaiset laatuaan,\nsillä ne voivat liikkua aivan toisistaan riippumatta; milloin oikea\nsilmä tähystää sinitaivasta, tuijottaa toinen jäykästi maahan.\n\nKameleontin merkillisin ominaisuus on kuitenkin sen värivaihtelu. Sen\nistuessa varjoisessa kohdassa on sitä vaikea erottaa, sillä se on yhtä\nharmaa ja väritön kuin sitä ympäröivä varjo; mutta annappa auringon\npaistaa sen päälle, niin välkkyy se sinervänviheriäisenä ja on sillä\nruumiissaan ruskeita tai punaisia pilkkuja. Silloin se näyttää aivan\nsamallaiselta kuin oksa jolla se istuu.\n\nKameleontin veri ei ole punaista vaan melkein sinistä, ja sen ihossa\non kaksi värikerrosta, heleänkeltainen ja tumman-ruskea, joiden\nkohoamisesta pinnalle ja sekoittumisesta toisiinsa tuo merkillinen\nvärivaihtelu riippuu. Eräs tämän eläimen luonnetta ja elintapoja\ntarkastellut henkilö kertoo niistä seuraavasti:\n\n\"Kun suuri algerialainen kameleonttini huomaa lähistössään käärmeen,\npullistaa se äkkiä ruumiinsa, heiluttelee itseään edestakaisin tahi käy\nnopeasti käärmettä kohti, avaten samalla ison suunsa selko selälleen\nja päästäen viheltävän äänen. Yhtä haavaa näiden liikkeiden kanssa sen\nruumis vähitellen vaihtaa väriään ja peittyy pienillä tummanruskeilla\npilkuilla. Omituista on nähdä, että samallaiset pelon oireet näkyvät\nsisiliskon tahi puusammakon ilmautuessa. Hullunkurisinta kuitenkin oli\nhuomata samaa hermostumista eläimen nähdessä lapseni nuken; arvatenkin\ntämän kiiltävät silmät herättivät kameleontissa kauhua, se kun luuli\nnukkea eläväksi olennoksi.\"\n\nMonellaisia hauskoja kokeita on tehty kameleontin värivaihdoksen\nsuhteen; se pantiin esim. värilliseen päivänvaloon, niin että punaista\nvaloa lankesi sen eturuumiille ja sinistä takaruumiille. Silloin\nnäytti sen ruumis jakautuneen kahteen eriväriseen puoliskoon: etuosa\nhohti vaalean-viheriänä ja punaisilla pilkuilla, mutta takapuoli\ntumman-viheriänä.\n\nJos kameleontti kävelee pitkin tiiliaitaa, jonka tiilet ovat\neriväriset, niin muuttaa se väriään tiilien mukaan.\n\nKameleontin toinen puoli on aina erilainen kuin sen toinen puoli. Sen\nvuoksi me nimitämmekin kameleontiksi ihmistä, joka tavantakaa vaihtaa\nluonnettaan.\n\n\n\n\n20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä.\n\n\nRautakala-pariskunta oli kovassa puuhassa. Isä Rautakala hankki kokoon\nruovonpalasia ja pieniä mutamöykkyjä, ja valittuaan sopivan paikan\npienessä pohjakolossa hän rupesi perustamaan pesää.\n\nÄiti Rautakala ei ottanut osaa rakennushommiin; se tyytyi vain\nrauhallisesti katselemaan puolisonsa toimia sekä silloin tällöin\nhaukkaamaan pieniä mätihiukkasia, jotka sattuivat tulemaan suun\nseutuville; sillä oli näet aina tavaton ruokahalu.\n\nIsä Rautakala työskenteli tällävälin voimainsa takaa; saatuaan\nperustuksen valmiiksi, muurasi se seinät ja kattoi lopuksi pesän,\nkäyttäen savena suustansa valuvaa limaa; sivulle se jätti pienen\noviaukon, josta voi kulkea sisälle ja ulos. Se oli erittäin sievän\nnäköinen ja taitava kala ja samalla mitä pelottavin vihollinen; sillä\nvaikka pienikin, ei se arkaillut ketään. Piikit sen selässä olivat\nankaria aseita.\n\nHeti kun talo oli tullut valmiiksi, sai äiti Rautakala kohteliaan\nkäskyn käydä sisään, minkä tämä tekikin vähän aikaa kursailtuaan. Se\nlaski pesään mätimunansa — sieviä pikku hiukkasia, eivät unikukan\nsiemeniä isompia — ja sitten se koputti vastapäiseen seinään aukon,\njosta ui tiehensä. \"Hän ei joutanut hoitamaan munia\", sanoi se, \"sillä\nhänellä oli yllin kyllin muutakin työtä; mutta jos isä Rautakala\nottaisi niistä huolehtiakseen — niin olkaa hyvä vain!\"\n\nIsä Rautakalalla ei ollut mitään sitä vastaan; se tarkasteli\nhuolellisesti mätikasaa, siirsi sen turvalliseen nurkkaan ja liikutteli\nsitten eviään edestakaisin, niin että raikas vesivirta alinomaa kulki\npesän lävitse ja kallisarvoisten mätimunien yli. Sitten se rupesi\nvartioimaan niitä.\n\nVoisi luulla ettei kenkään olisi välittänyt vähääkään noista\nmitättömistä pikku hiukkasista, mutta isä Rautakala tiesi asian\nparemmin. Se oli varma siitä, että pesän ulkopuolella uiskenteli\npaljon ahnaita kaloja väjymässä hänen aarrettaan; ja pianpa hän saikin\npuolustaa sitä paria vihollista vastaan, jotka tulla törmäsivät\noviaukoille katselemaan oliko sisällä mitään syötävää.\n\nIsä Rautakala karkotti ne tuimasti takaisin, iskien niitä vasten\nkasvoja ja liikutellen uhkaavasti eväsiään. Joka päivä sillä oli\nkestettävänä hirvittävä taistelu kotinsa ja sen aarteen puolesta;\nja surullista on sanoa, että sen karkottamien ahnaiden vihollisten\njoukossa oli myös äiti Rautakala itse!\n\nTämä luonnoton äiti, joka ei ainoastaan ollut hylännyt lapsiaan\nja jättänyt ne yksinomaan puolisonsa hoivaan, näytti olevan yhtä\nhimokas kuin toisetkin käymään pesän kimppuun ja syömään suuhunsa sen\nsisällyksen. Isä Rautakala piti kuitenkin tarkasti silmällä uskottoman\naviopuolisonsa toimia ja suojeli kotiaan sen epäilyttäviltä hellyyden\nosotuksilta.\n\nSäännölliseen aikaan munat kuoriutuivat; ja voisipa luulla että isän\nhuolet silloin jo olisivat olleet lopussa. Mutta niin ei ollut laita:\nnuoret kalat tarvitsevat yhtä paljon jolleivät enemmänkin hoitoa kuin\nmunat. Ne ovat pieniä heikkoja olentoja, jotka tuskin vielä ollenkaan\nkykenevät uimaan. Isä Rautakala oli toimessaan innokkaampi kuin koskaan\nennen: se ui pienokaisparvensa ympäri, ja jos joku niistä erehtyi\nmenemään liian pitkälle, toi isä sen suussaan takaisin.\n\nVihdoin viimein nuoret kalat olivat kasvaneet niin suuriksi, että\nkykenivät itse pitämään huolen itsestänsä; ja silloin pääsi isä vihdoin\nrauhaan.\n\nRautakala ei ole ainoa kala, joka rakentaa pesiä; sillä on sukulaisia,\n_kivikala_ ja _merihärkä_, jotka samoin elävät sekä makeassa että\nsuolaisessa vedessä. Niillä on myöskin isien tehtävänä varjella\nhautuvia munia ja hoitaa poikasia. — Kaukaisten maiden virroissa ja\nmerissä elää muitakin pesiä rakentavia kaloja, niin kuin _hassarkala_\nEtelä-Amerikan joissa, jonka kummatkin sukupuolet osottavat\nvanhemmanhellyyttä, ja _gourami_, jota tavataan Javassa, Borneossa ja\nSumatrassa.\n\n\n\n\n21. Siivetön lintu.\n\n\nUuden Seelannin ihmemaassa on tavattu lintu, jolle tiedemiehet ovat\nantaneet nimen _Apteryx_, mikä merkitsee siivetöntä. Maanasukkaat\nkutsuvat sitä kivi'ksi, linnun äänen mukaan. Tosin ei ole vallan totta\nettä se aivan siivetön olisi, mutta sen siipityngät ovat niin peräti\npienet ettei se niitä voi ollenkaan käyttää, ja sen ohessa ovat ne niin\nhöyhenten peitossa ettei niitä näykään.\n\nKivi kuuluu samaan ryhmään kuin Afrikan kamelikurki ja sen\naustralialainen serkku emu-lintu ja on ikävä kyllä kuolemaisillaan\nsukupuuttoon. Maan asukkaat, maorit, pyydystävät sitä tulisoihtujen\nvalossa — se näet samoin kuin meidän huuhkajamme liikkuu vain öisin\n— sen höyhenten takia, ja sen lihaa himoitsevat kullankaivajain ja\nuudisasukkaiden kissat, jotka täällä ovat käyneet villeiksi kuin\nmetsänpedot. Tällainen lintu, jonka siivet eivät sitä kannata, käyttää\nsen sijaan jalkojaan; ja kivi onkin, kuten sen serkku kamelikurki,\nerinomainen juoksija. Sen elintavat ovat hyvin yksinkertaiset. Se\nnukkuu päivin ja etsii öisin ruokaansa. Se elää etupäässä madoista ja\ntoukista, joita etsii pitkällä nokallaan, työntäen tämän väliin maahan\naina juurta myöten. Matoa se ei tempaa ylös äkillisellä nykäisyllä,\nvaan hyvin hitaasti ja varovaisesti, aivan kuin mairitellen. Kertomus,\nettä se voimakkailla jaloillaan potkii maata pyrynä tieltään matojen\nkimppuun päästäkseen, ei ole totta, yhtä vähän kuin että se niillä\nkykenisi potkaisemaan koiran kuoliaaksi. Päivällä häirittynä se\nhaukottelee ja siristelee silmiään aivan kuin kesken untaan herätetty\nihminen. Se on aivan viaton ja hyödyllinen lintu, ja surkeata on että\nsellainen on tuomittu perikatoon.\n\n\n\n\n22. Muurahaisten sodankäynti.\n\n\nPienten, heikkojen hyönteistenkin keskuudessa voi vallita väkeviä\nintohimoja. Ahkeruudestaan ja älykkäisyydestään kiitetyt muurahaiset\novat sotaisimpia ja nautinnonhimoisimpia ryövärejä mitä koko\nluomakunnassa tavataan. Tyydyttääkseen vihaansa ja saaliinhimoaan\nne käyvät keskenään mitä tuimimpia sotia; ja nautinnonhimoaan\nja mukavuuttaan tyydyttääkseen ne panevat toimeen varsinaisia\norjainmetsästyksiä.\n\nKauvan aikaa oltiin huomattu, että jotkut muurahaislajit sotaretkillään\nkantoivat suussaan toisia muurahaisia, mutta syytä siihen ei tiedetty,\nMuuan luonnontutkija vihdoin paljasti salaisuuden. Hän keksi näet,\nettä nämä hyönteiset yhteiskuntaansa hyödyttääkseen käyvät oikeita\npartioretkiä hankkiakseen itselleen väkisin orjia. Päästäkseen itse\nhyville päiville ne tarvitsevat itselleen palvelevan yhteiskuntaluokan,\njoka ryövätään jonkin uutteran muurahaislajin keskuudesta.\n\nPahimpia orjainmetsästäjiä mitä tunnetaan on _punainen_ eli n.s.\n\"amatsoonimuurahainen\". Se käy niin usein sotia, että milloin hyvänsä\nvoi sen nähdä tällaisessa toimessa.\n\nKun punainen muurahainen lähtee orjia ryöstämään, niin noudattaa se\nmitä älykkäintä sotasuunnitelmaa. Ryöstöretki alotetaan aina yön\ntullessa. Heti kun \"amatsoonit\" ovat tulleet ulos asunnoistaan,\nasettuvat ne sulettuihin riveihin ja sotajoukko suuntaa kulkunsa sitä\nmuurahaiskekoa kohti, joka yhteisessä sotaneuvottelussa on päätetty\nryöstettäväksi. Turhaan koettavat jälkimmäisen soturit tukkia pesänsä\nsisäänkäytäviä; kaikista niiden ponnistuksista huolimatta tunkeutuvat\nviholliset aina linnoituksen sydämmeen ja nuuskivat kaikki suojat\nvalitakseen uhrinsa: toukat ja kotelot. Ne työmuurahaiset, jotka\nkoettavat estää ryöstöä, paiskataan yksinkertaisesti syrjään, mutta\nvihollinen ei huoli ottaa niitä mukaansa, sillä se tietää että ne\ntuskin alistuisivat orjan iestä kantamaan. Se tahtoo ainoastaan nuoria\nyksilöjä, joita se voi mielin määrin kasvattaa palvelijoikseen. Kun\nvieras keko on perusteellisesti ryövätty, ottaa kukin valloittaja\nvarovaisesti toukan tai kotelon pihtiensä väliin ja varustautuu\nkotimatkalle. Ne jotka eivät ole voineet löytää toukkia eikä koteloita,\nottavat kaatuneitten vihollisten silvotulta ruumiita käytettäväksi\nkotona ravinnoksi. Saaliilla kuormitettu sotajoukko lähtee sitten\nmarssimaan kotiin samassa järjestyksessä kuin oli tullutkin, muodostaen\ntoisinaan aina 40-50 metrin pituisiakin jonoja. Ryövärien asunnossa\nalkavat siellä ennestään löytyvät orjat antaa uusille vangeille mitä\nhellintä hoitoa. Ne antavat niille ravintoa, siistivät niitä ja\nlämmittävät niiden kylmentyneitä ruumiita.\n\nMuurahaisyhteiskunnissa, jotka pitävät orjia, tulevat isännät kumminkin\npian itse riippuvaan asemaan. Niin pian kun ne ovat tuoneet saaliinsa\nkotikekoon, rupeavat ne etsimään lepoa sodan rasituksista laiskuuden\nnautinnoissa. Mutta tällä tapaa ne pian heikontuvat ja joutuvat\nitse vuorostaan orjuuden ikeen alle. Niiden riippuvaisuus orjistaan\non niin suuri, että jos jälkimmäiset riistetään niiltä pois, niin\nkukistuu hyvin pian koko yhteiskunta puutteeseen ja toimettomuuteen.\nRyövärit näet kammovat kaikkea kotityötä ja osaavat vain tapella.\nJos yhteiskunnan jostain syystä on pakko jättää vanha asuntonsa ja\nrakentaa uusi, niin on tämä työ tykkänään orjain tehtävä, jopa täytyy\nnäiden saksiensa välissä kantaa isäntänsä uuteen asuntoon. Näin syvälle\nsaattaa sortamishalu ja nautinnonhimo vajottaa viisaat muurahaisetkin.\n\n\n\n\n23. Käynti Mammuttiluoiassa.\n\n\nKun korkeat vuoriselänteet ammoisina aikoina maanalaisen tulen\nvaikutuksesta kohosivat ilmaan, syntyi niiden kupeille usein syviä ja\nkiemurtelevia rotkoja ja luolia. Kenties laajin kaikista tunnetuista\nluolista maan päällä on kuuluisa Mammuttiluola Amerikan Yhdysvaltain\nKentucky-valtiossa. Se on vielä verraten vähän tunnettu, ja sen\nsisään ollaan tunkeuduttu vasta n. 4-5 peninkulmaa. Sisäänkäytävä on\nahdas ja matala, mutta kuljettua jonkun matkaa tulisoihdun valossa\npitkin maanalaista käytävää muuttuu näyttämö, ja mitä vaihtelevimpia\nja suurenmoisimpia näköaloja avautuu katsojan silmäin eteen. Välistä\nnähdään tarumaisia tippukivisaleja, joita kannattavat tuhannet\nerimuotoiset pylväät ja koristavat lasinkuultavat haavemaiset patsaat;\ntoisin paikoin näkee ihmeellisiä temppeleitä, jotka tulisoihtujen\nväräjävässä valossa hohtavat jalokivien hehkussa.\n\nTässä synkässä sokkelossa on kullakin paikalla oma nimensä ja\nhistoriansa. Muuatta niistä kutsutaan \"aavekammioksi\", koska se\ntavattiin täynnä ihmisluurankoja, jotka arvatenkin olivat tätä\nAmerikan osaa muinoin vallinneiden intiaaniheimojen. Mitähän kolkkoja\nmurhenäytelmiä tässä paikassa aikoinaan lienee tapahtunutkaan!\nToisaalla tarjoutuu vielä valtavampi nähtävä, nim. \"jättiläiskirkko\",\njonka tavaton suuruus täyttää katsojan ihmetyksellä. Sitä verhoo\nikuinen pimeys, ja huolimatta saattajien sytyttämien nuotioiden valosta\nei silmä saata erottaa kupuholvin huippua, joka kohoo n. 150 metrin\nkorkeuteen katsojan pään päällä.\n\nEtempänä vyöryttelee Styx-virta (Tuonelan joki) mustia vesiään hämäräin\nholvien alitse, joista riippuu alaspäin lukemattomia kallionjärkäleitä.\nTässä maanalaisessa virrassa, jota myöten kuletaan veneellä, elää eräs\nhyvin omituinen kalalaji, Cyprinodon, jonka sanotaan olevan aivan\nsokea ja jonka todella täytyy sitä ollakin, sillä mitäpä se tekisi\nsilmillä tässä vedessä, johon ei milloinkaan päivän valo pilkistä?\n\nYhä kauvempana tässä suunnattomassa, jokien, koskien ja maanalaisten\nlampien halkomassa luolassa katsoja ihmeekseen kohtaa avaran\nvedenpinnan, jolla hitaasti liukuu muutamia veneitä, kokassaan\ntulisoihdut, joiden hämärä kumotus häipyy utumaiseen etäisyyteen,\nvoimatta valaista järven rantoja ja kalliotöyräitä. Tämä tumma ja\nliikkumaton vesiuoma on saanut nimen \"kuollut meri\".\n\nKuten useimmissa muissa maapallon suurissa luolamuodostuksissa on\nMammuttiluolassakin muutamia kuiluja, jotka tuntuvat olevan aivan\npohjattomia. Oppaat viskaavat niihin palavia aineita, jotka kierrellen\nkaarrellen putoavat alaspäin katsojan mielestä tavattoman pitkän ajan\nja vihdoin sammuvat tiellään, ennenkun ovat päässeet pohjaan saakka.\n\n\n\n\n24. Kolme ääntä.\n\n\n_Ensimmäinen ääni._\n\nMinut tunnetaan kaikkialla maan päällä. Lukemattomia vuosia olen\nvyöryttänyt mahtavia vesiäni, ja ihmiset ovat matkustaneet tuhansien\npeninkulmain päästä näkemään minua ja kuulemaan minun ääntäni. Minä\nolen hevosenkengän muotoinen, ja voin nähdä pienen pikkuruisia\nhöyryveneitä tulevan minua niin lähelle kuin uskaltavat, kannellaan\nuteliaita ihmisiä, jotka ovat tulleet minua katsomaan. Minä sallin\nheidän tulla enkä tee heille mitään pahaa, mutta minä en suvaitse\nkenenkään rankaisematta leikitellä minun kanssani. Kerran koetti eräs\nkuuluisa uija seurata juoksuani alaspäin, mutta häntä ei sitten enää\nelossa nähty.\n\nMinun veteni putoavat viidenkymmenen metrin korkeudelta, ja putouksen\nalla käyvät hirvittävät hyrskyt ja syntyy kaunis sateenkaari.\n\nMonia vuosia sitten eräs ranskalainen pappi minut keksi ja kirjoitti\nminusta seuraavasti: \"Ontario ja Erie-järvien välillä on suunnaton\nja hirvittävä vesiputous, jonka vertaista ei löydy maan päällä. Tämän\nihmeellisen putouksen muodostaa kaksi väkevää ristikkäin kulkevaa\nvesivirtaa, ja jakautuu se kahteen osaan, joiden välille jää pitkin\nputouksen rintaa kulkeva saari. Tästä putouksesta kulkevat vedet\nryöppyävät ja kiehuvat hirvittävällä tavalla ja pitävät pauhinaa, joka\nvoittaa ukkosenkin jylinän. Kun tuuli käy etelästä, voi pauhun kuulla\nlähes 75 kilometrin päähän.\"\n\nMinä olen vesiputousten kuningatar, sillä minulla ei ole vertaistani\nmaailmassa — minä olen kuuluisa Niagara.\n\n\n_Toinen ääni:_\n\nMinä olen \"jylisevä sauhu\". Olen kahta vertaa leveämpi ja kahta vertaa\nkorkeampi kuin Niagara; ja kaukaisessa Afrikassa on kotini. Vetteni\nsuihku saa maat ympärilläni viheriöimään ja metsän puut pukeutumaan\njuhla-asuunsa koko juoksuni matkan.\n\nVuosisatoja ja tuhansia eivät valkoiset miehet minua tunteneet, mutta\nkerran tuli suuri tutkimusretkeilijä, (David Livingstone) joka virtaa\nalas purjehtiessaan näki peninkulmien päästä sakeita sauhuja, mitkä\nnäyttivät nousevan joistakin suunnattomista ruohoaavikon paloista.\nNäitä sauhuja oli viisi, ja kun tuuli niitä paisutti, näyttivät niiden\nhuiput sekautuvan pilviin. Alhaalta ne olivat valkeat, mutta ylempänä\ntummentuivat mustiksi kuin sakea savu. Ja ilman täytti syvä, kumiseva\njylinä, joka kuului yhtä kauvas kuin sauhu voitiin nähdä. Valkoinen\nmies tuli lähemmäksi, ja hän näki minut — \"jylisevän sauhun!\"\n\nPudottuaan alas näistä jyrkistä koskista veteni juoksevat liki 7\npeninkulman matkan syvän kanavan pohjalla, ja ken niitä tahtoo nähdä,\nsaa laskeutua pitkäkseen kuilun reunalle ja katsella alas jyrkkien\nkallioiden yli. Joitakuita vuosia sitten tuli taas valkoisia miehiä,\njotka hinasivat rannalleni köysiä ja vipukoneita — he tahtoivat\nrakentaa rautaisen sillan kuilun yli putouksen alapuolella. Tuhannet\nvuodet olin ollut vapaa herrani, ja minä nauroin noille miekkosille,\njotka halusivat säilyttää ikeen niskoilleni; mutta minä en tuntenut\nvalkoisen miehen älykkäisyyttä ja taitoa. Monia kuukausia he\nponnistelivat ja voittivat paljon vaikeuksia, ja vihdoin oli silta\nvalmis, yhtenä maailman ihmeistä.\n\nMinä olen Victoria-putous Zambesi-virrassa!\n\n\n_Kolmas ääni:_\n\nMinun kotini on Kaliforniassa, missä minä sisarusteni kanssa asustan\nsuurenmoisessa laaksossa.\n\nMuuan sisarputouksista lankee alas 313 metrin korkeudesta,\npeittyen suloiseen sumuhuntuun; mutta on toinen, jonka korkeus on\nkokonaista 873 metriä — siis paljon, paljon enemmän kuin Niagaran ja\nVictoria-putouksen, mutta se ei ole läheskään niin leveä eikä syvä kuin\nnämä. Leveys on vain 5 metriä, ja ennenkun vesi on ennättänyt pohjaan,\non se tässä suunnattomassa hyppäyksessään suurimmaksi osaksi haihtunut\nusvana ilmaan.\n\nEräs toinen sisaruksista saa juurellaan koristuksekseen huikaisevan\nkirkkaita sateenkaaria, jotka muodostavat täydellisiä ympyröitä.\n\nLaakso, jossa minut löydettiin, on maailman ihmeellisimpiä; kaikkialla\nkohoaa jylhiä kalliotöyräitä, jotka katsojassa herättävät samalla\nkertaa kauhua ja ihastusta.\n\nMinä olen Nevada-putous, ja minä asun Yosemiittilaaksossa.\n\n\n\n\n25. Mammutti.\n\n\nEnemmän kuin sata vuotta sitten sattui Pohjois-Siperiassa, että\nkun muuan sikäläinen heimopäällikkö miehineen oli etsimässä\nnorsunluuta erään joen rantamilla, kohtasi häntä ihmeellinen näky.\nKeskellä jäätä, siihen kiini kangistuneena, seisoi norsuntapainen\neläin, 3 metriä korkea ja yli 5 metriä pitkä sekä varustettu\nsuunnattomilla torahampailla, jotka olivat n. 3 metrin pituiset\nja käyristyneet taaksepäin. Päinvastoin kuin norsu, oli tämä eläin\nkarvainen; pitkä, paikoin musta, paikoin punertava karva peitti sen\nruumista.\n\nViisi vuotta päällikkö katseli tuota merkillistä eläintä, joka oli\nmuuttunut jäälohkareeksi jäitten keskellä, ja odotteli että sen vankila\nsulaisi. Tämän ajan kuluttua jää vähitellen sulikin ja mammutti sillä\nse oli sen nimi — esiytyi vapaana hämmästyneiden alkuasukkaiden silmäin\nedessä. Mutta pian nämä tointuivat ällistyksestään ja rupesivat\nhävittämään kummitusta: torahampaat katkaistiin ja myytiin ja väki\nkoirineen herkutteli sen lihalla.\n\nOnneksi tuli kuitenkin sanoma tästä löydöstä erään luonnontutkijan\nkorviin, joka saapui paikalle ja kokosi luut ja karvojen jätteet sekä\nosti torahampaat takaisin siltä henkilöltä, jonka haltuun ne olivat\njoutuneet. Sitten vei hän nämä aarteensa Pietarin museoon.\n\nLähes puolen sataa vuotta myöhemmin oli muuan insinööri kartoitustöissä\nsamoilla seuduilla. Hän nousi miehineen maihin ja katseli vuolasta\nvirtaa, joka kohisi ohitse merta kohti, vieden muassaan suuria\njääröykkiöitä sekä multa- ja mutalohkareita.\n\nÄkkiä he huomasivat vedessä ison tumman esineen — se oli taas mammutti!\nTuhansia vuosia sitten se oli mahtanut tallustella nevalla, joka\nei jaksanut kannattaa sen tavatonta painoa; kykenemättä selviämään\npulasta oli se vajonnut yhä syvemmälle ja saanut kuolemansa. Sitte\ntuli jääkauden ankara pakkanen, joka oli jäädyttänyt koko suunnattoman\nsuoseudun ja kaikki mitä siinä eli ja oli, niin että mammutti oli\nsäilynyt jäätyneessä tilassa arvaamattomat ajanjaksot, kunnes vesi nyt\nvihdoin oli tuonut sen jälleen päivänvaloon.\n\nInsinööri käski miestensä kiinnittää köysiä jättiläisen kaulaan ja\nvitjat sen torahampaiden ympärille; mutta eläimen takajalat olivat niin\npainuneet virran pohjaan, että heidän täytyi jäädä odottamaan kunnes\nvesi irrottaisi sen tykkänään.\n\nSitte vihdoinkin saatiin hevosten ja köysien avulla raskas ruumis\nhinatuksi rannalle.\n\nTorahampaat sahattiin poikki, ja sitte alkoi eläimen nylkeminen. Mutta\nsilloin, heidän paraikaa ollessaan tässä työssä, huomattiin äkkiä\nettä maa, jolla he seisoivat, alkoi vajota. He säntäsivät veneillensä\nja onnistuivat nipin näpin pelastumaan niihin; mutta katsellessaan\nharvinaista saalistansa he saivat mielikarvaudekseen nähdä, että\nväkevät aallot olivat nielaisseet sen mukaansa.\n\nMammutti oli nykypäiväin norsua paljon suurempi ja oli hyvin varustettu\nelämään kylmässäkin ilmanalassa. Se eli ylipäänsä sellaisissa\nseuduissa, missä virrat säännöllisesti tulvivat ja missä löytyi paljon\nsoita; on otaksuttu että se usein joutui laineitten saaliiksi ja\nhukkui. Edelleen täytyy olettaa, että noiden ammoisten aikojen ihmiset\nsitä mielellään metsästelivät; vaikka pyynti silloisilla alkuperäisillä\naseilla oli erinomaisen vaarallista, oli saalis sitä suuriarvoisempi,\nsen lihalla kun kokonainen heimokunta voi elää monet ajat.\n\nMammutin syömähampaat olivat jykevämmät kuin norsun, ja se söi\njäreämpää ruokaa; erään viimeisimmäksi löydetyn eläimen vatsassa\ntavattiin männyn- ja kuusenhavuja ja pureskeltuja käpyjä.\n\nSamaan aikaan, jolloin mammutti kierteli Europaa (joka silloin oli\nmuodostukseltaan hyvin toisellainen kuin nykyään), eli täällä muitakin\noutoja eläimiä: suunnaton, \"sapelihampainen\" tiikeri, villakarvainen\nsarvikuono, jättiläislaiskiainen, jättiläishyeena ja monenlaisia\nkarhuja. Kaikkien näiden luurankoja on löydetty ja usein samoista\npaikoista kuin ihmisten valmistamia piikiviaseita, niin että tiedämme\nihmissuvun ja näiden kadonneiden jättiläiseläinten silloin jakaneen\nmaan keskenään.\n\n\n\n\n26. Kääpiöpuita.\n\n\nJapanissa ja myöskin Kiinassa on tapana kasvattaa kaikenlaisia\nkääpiöpuita keskeyttämällä mahlan juoksu nuorissa taimissa. Muuan\nJapanissa matkustellut englantilainen kasvientutkija kertoo siitä:\n\"Koska japanilaisten talojen ja myymälöiden alakerta on avoin edestä\nja takaa, voin katuja kulkeissani tuon tuostakin vilkaista heidän\nsieviin pikku puutarhoihinsa; ja huomatessani jonkun toisia paremmaksi\nen suinkaan laiminlyönyt käydä sitä lähemmältä tarkastamassa. Monet\nnäistä puutarhoista ovat erittäin pienet, jotkut tuskin europalaista\nruokasalia suuremmat; mutta niiden pinta on saatu vaihtelevaksi\npienillä turvepenkereillä, joille on istutettu omituisiin muotoihin\nleikeltyjä kääpiöpuita, sekä pienoislammikoilla, joissa kulta- ja\nhopeakalat pulahtelevat.\"\n\nHän huomasi näissä peukaloisen-puutarhoissa kasvavan mäntyjä, azaleoja,\nsananjalkoja ja monenlaisia bambulajeja.\n\nJos nämä harvinaiset puut ovat kasvatetut vesasta — mikä on\ntavallisinta — kierretään niiden runko jo taimena mitä merkillisimpiin\nmuotoihin; tämä tietysti tyrehyttää mahlan juoksun ja saa aikaan,\nettä sivuhaaroja putkahtaa esiin juuri niistä kohdista, joista niitä\ntoivotaan kasvavan. Yksipuoliseksi kasvaneella kääpiöpuulla ei katsota\nolevan suurtakaan arvoa, sen täytyy olla tasasuhtainen.\n\nJos niitä taas kasvatetaan siemenestä, niin valitaan kaikkein pieninten\npuiden pienimmät siemenet; nuorille taimille annetaan mahdollisimman\nvähän vettä, ja sitä mukaa kuin uusia oksia tulee, tukahutetaan niiden\nkasvu kaikilla mahdollisilla keinoilla.\n\nTulokset ovatkin aivan erinomaisia, vaikka niitä ei voi juuri kauniiksi\nsanoa. Eräs kääpiöpetäjä, jonka ikä tiedetään ainakin sadaksi vuodeksi,\nkasvaa laatikossa, jonka läpimitta on ½ metriä, ja on sen oma korkeus\nainoastaan 1 ½ metriä. Myöskin hedelmäpuita kasvatetaan samalla tapaa,\nja monessa japanilaisessa kodissa näkee appelsiinipuita, jotka ovat\nainoastaan 15 sm korkuisia ja kantavat kirsikan kokoisia hedelmiä.\n\nMerkillisimpiä ilmiöitä tämän oudon tarhuritaiteen alalla oli —\nkertoo edellämainittu matkustajamme — pienoinen, ainoastaan 2 ½ sm\nläpimitaten ja 7 ½ sm korkea ruukku, jossa kasvoi mänty, bamburuoko ja\nluumupuu, viimemainittu täydessä kukassa. Tämän harvinaisen puutarhan\nhinta oli 2,500 mk.\n\nLuonnollisesti valitaan näin surkealla tavalla kidutettaviksi vain\nsellaiset kasvit, jotka voivat tulla toimeen mitä epäsuotuisimmissa\nolosuhteissa. Ne kaikki totutetaan mitä niukimpaan ravintoon, niin että\nne juuri voivat elää. Ja sen ohessa niitä leikellään ja taivutetaan\nmitä monimutkaisimmalla tavalla, niin että ne kadottavat tykkänään\nluonnollisen muotonsa ja muistuttavat kurjia rujokkaita, valoa, ilmaa\nja ravintoa vailla kasvaneita ihmisparkoja.\n\nOn otaksuttu että Japanin ilmanala on erityisen suotuisa tällaiselle\npuutarhuritoimelle; ja totta onkin, etteivät Europassa tehdyt kokeet\nole tuottaneet juuri mitään sentapaisia tuloksia. Suunnatonta\nkärsivällisyyttä ja taitoa siihen tarvitaan, ja epäilemättä juuri\njapanilaisilla ja kiinalaisilla on ennen muita nämä ominaisuudet.\n\n\n\n"]