[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnT-nvcHi0Nje3b76GWyrRS20wMyUFWg2VgFPFKARdQE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},283,"Runoja","Juva, Valter",1865,1922,"283-juva-valter-runoja","283__Juva_Valter__Runoja","Uusi sarja","runous",[],[],"fi",1902,null,8141,42847,false,13099,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Runoja\" by Aaro Hellaakoski is a collection of poems written in the early 20th century, specifically in 1916. This literary work encapsulates various themes related to nature, love, and human emotions, often intertwining personal reflections with broader existential musings. The collection showcases Hellaakoski's mastery in using vivid imagery and expressive language, a hallmark of early modernist poetry.  The poems in \"Runoja\" delve into a range of experiences and sentiments, featuring motifs of longing, the passage of seasons, and the complexity of human relationships. For instance, the poem \"Kaipuumme\" expresses a deep sense of yearning, comparing it to various natural forces, while \"Tuhlaajapoika\" reflects on the theme of squandering one's life in pursuit of freedom rather than material wealth. Through recurring symbols such as the moon, the changing seasons, and elements of Finnish nature, Hellaakoski invites readers to explore both personal and collective experiences, resonating with feelings of nostalgia and existential contemplation. The collection is rich in lyrical beauty and emotional depth, making it a significant contribution to Finnish literature. (This is an automatically generated summary.)",[],556,"Kokoelma sisältää isänmaallisia lauluja, balladeja ja käännöksiä, joiden joukossa ovat tunnetut runot ”Meidän maa” ja ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Tekstit liikkuvat kotoisissa kylämaisemissa, historiallisissa tunnelmissa ja luonnon havainnoinnissa.","Valter Juvan 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 283. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenberg Europen DP oikolukijat.","RUNOJA\n\nUusi sarja\n\n\nKirj.\n\nVALTER JUVA\n\n\n\nBoman & Karlsson, Hämeenlinna, 1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nI. Kyliltä ja mailta\nMeidän maa\nJo Karjalan kunnailla lehtii puu\nOn huolia näitä\nNiemen neito\nNiin onnen myyrää et löytyä voi\nMyllärin tyttö\nKieltäisin varmaan\n\"Toiste tulla voin\"\nJyllin koskella\nJyllin Inka\nÖinen vieras\nOraakeli\nHei, pojat!\nTalonpoikais-serenaadi\nTalon vaari\n\nII. Elegiia\nGeelitär I-III\n\nIII. Romansseja ja ballaadeja\nJärven kellot\nJuhana herttuan vankeus\nKreivi Horn\nSissipäällikkö\nBertran de Born\nDon Henriqve iltaan soitti\nTrubaduuri\nUnelma\n\nIV. Sinulle\nKevätsateen jälkeen\nJäin yhtä sanaa vaille\nMa varjossa kirsikkapuiden\nTerät liitävät kirsikkapuista\nJa kun sa nyt olet ystäväin\nMun rinnassain soin sävel vain\nTääll' alla salon puiden\nKyntörastaan laulua\nMa saaristolaulun kuulin\nEn ääneen henno laulaa\nSun värjyvi suusi pieli\nSinimetsiin vien sinut, kulta\nEl' lehtiä kuihtuneita\n\nV. Eri aloilta\nMiks riehuisin murhesäissä\nKun viidakon varjoissa ilkkui kuu\nPyhäkellot\nNewton\nTyge Brahe\nHafiz'in laulu\nFaon\nOl' kuningas maassa muinen\nTuoll' linnaportin alta\nKautt' ilmojen laulu ilkkuu\nUnhola\nVait, viulun sävelet ne soi\nMun usein mieli suruun vaipuu\nKariittien laulu\nNarkissos\nMaurilaissota\nLaulu\nCervantes'in Don Quijote-kirjasta\nKun pitkiks taas käy maansopet nää\nTaas laine nousee vielä\nIlman immet\n\nVI. Käännöksiä\nKota-Lassi\nVekkuli-Ville\nHyvästi, maine Skottlannin\nLorelei\nMa laulun siivillä kannan\nHalutonna mieli\n\n\n\n\nI\n\nKYLILTÄ JA MAILTA\n\n\n\n\nMEIDÄN MAA.\n\n\nNiin, meidän on tää meidän maa,\nMin harjanteilta me näämme,\nNuo kylät, vainiot, rannat, veet,\nNuo metsäin siintävät taipaleet,\nTää kirkas yö yli päämme: --\nSe on untemme maa, se on riemumme maa,\nMi on liittynyt elämäämme,\nMiss' usein, kun myrsky jo meidät kaas,\nNous toivo ja nosteli lippua taas --\nSe on Suomi, min suojaksi jäämme!\n\n1901.\n\n\n\n\nJO KARJALAN KUNNAILLA LEHTII PUU.\n\n\nJo Karjalan kunnailla lehtii puu,\nJo Karjalan koivikot tuuhettuu,\nKäki kukkuu siellä ja kevät on --\nVie sinne mun kaiho ponneton.\n\nMa tunnen vaaras ja vuoristovyös\nJa kaskies sauhut ja uinuvat yös\nJa synkkäin metsies aarniopuut,\nJa siintävät salmes ja vuonojes suut.\n\nSiell' usein matkani määrätöin\nLäpi metsäin kulki ja jylhäkköin,\nJa vuorilla seisoin paljain päin,\nMist' uljaan Karjalan eessäni näin.\n\nTai läksin kyliin urhojen luo,\nMiss' ylhillä vaaroilla asui nuo;\nNäin miehet kunnon ja hilpeän työn\nJa näin, miss' sykkii Karjalan syän.\n\nJo Karjalan kunnailla lehtii puu,\nJo Karjalan koivikot tuuhettuu,\nKäki kukkuu siellä ja kevät on --\nVie sinne mun kaiho ponneton!\n\n1901.\n\n\n\n\nON HUOLIA NÄITÄ.\n\n\nOn huolia näitä ja tuumia, päitä,\nMut äitisi loihtii, usko pois!\nKun on vuohi ja maita vain kankaanlaita,\nEi luulis, ett' torpassa elää vois;\nMut tyttösen kasvatti sirkun ja kainon\nJa keitti ja kitsasti töllissään,\nJa pennejä ain on,\nMyös pennejä hällä on säästössään.\n\nMikä äitisi liekin, mut loihdit se siekin,\nSä järkevän järjettömäksi saat.\nEi mull' ole vuohta, ei tölliin tuohta,\nJa taivas tiennee torppani maat;\nMut kahden kun raadamme tyynellä miellä,\nJa kitsas ja tarkka on tyttö tää,\nNiin pennejä vielä,\nMyös pennejä meillekin säästöön jää.\n\n1901.\n\n\n\n\nNIEMEN NEITO.\n\n\nKaiku sie, yli vetten vie\nLauluni kullan rantaan;\nTyyni taival ja kirkas tie --\nUnhotettuko venho lie\nSolmuhun koivun kantaan?\n\nLoitot veet jo on sumenneet,\nSilmä ei kanna sinne;\nVielä väikkyvät saarekkeet --\nMissäs, kultani, taivalta teet,\nMinne sä jäitkään, minne?\n\nNähdä voin yli suvantoin\nJuovan, miss' siivet siukuu:\nKaakkuri lentoon pyrkii noin --\nEi, se on läikkeess' aallokkoin\nKultani venho, mi liukuu!\n\n1901.\n\n\n\n\nNIIN ONNEN MYYRÄÄ EI LÖYTYÄ VOI.\n\n\nNiin onnen myyrää ei löytyä voi,\nKuin tyttö tää -- ei vaikka --!\nKun rikas poika kihlat toi,\nJa on katsottu torpanpaikka;\nKun hiehon saan ja possun saan,\nJa aura on hällä ja ruuna\nJa toista sataa taskussaan --\nVoi, onko kuultuna kuuna!\n\nJa kevät viihtyy mielellään,\nKun kukkii heinävä rinne;\nMiss' aurinko keksii tähkäpään,\nSe hymyy ja paistaa sinne.\nPuut huminoi, ja kellot soi,\nJa ystävä astuu tiellä --\nNiin onnen myyrää ei löytyä voi,\nKuin nuorikko torpassa siellä.\n\n1901.\n\n\n\n\nMYLLÄRIN TYTTÖ.\n\n\nHän päivän laskussa illoin\nVait istuu koskella ain;\nHän uinuu siinä, mut milloin\nKäyn luokse, hän kaikkoo vain.\n\nJa rusko pilvistä leijuin\nLuo säihkyyn immen pään,\nHän siin on -- ilmestys keijuin --\nKuin haave, min valvoen nään.\n\nKäy vaahtipäät sivu myllyn,\nSirohelmiä rattaani luo;\nMut työhön äkkiä kyllyn,\nEi kannata vaivaa tuo.\n\nMua kumma kaiho johtaa\nPois tuonne, miss' immen nään,\nMiss' usvat ylhäällä hohtaa\nVesikaarena väikkeessään.\n\nMut taivaankaaren lailla,\nMi väisti, kun eistyä koin,\nHän leijuu likimailla\nJa aina on loitolla noin.\n\nJa lempeni -- laulu on vainen\nKesäiltahan huumaavaan:\nPois liitää kaukomainen,\nMut kaiku ei vastaakaan.\n\n1900.\n\n\n\n\nKIELTÄISIN VARMAAN.\n\n\nJos mulle lausuisi Miska:\n\"Ole herranterttuni, armaan'!\"\nNiin kieltäisin varmaan.\nHui, hai! Sie Miska,\nNokisilmä ja tuohiniska\nJa kaskijaakko, sie!\nHui, hai!\nEn kullannuppusi lie.\n\n\"Sa herranterttuni hieno,\nKuun kullat ne metsässä kukkuu,\nJa äitisi nukkuu.\nTule pois! tule, pieno,\nYö huokaa, ja tuoksuu tieno,\nJa kuiskii kielot haan!\nTule pois!\nTule, kullannuppuni vaan\"\n\n-- He hiipii, poika ja tytti,\nSivu kasken, miss' sauhus rinne,\nHaan tuoksuhun sinne.\nOi, miks -- miten sytti\nSun rintasi pikku tytti,\nSa uljas raataja, sie!\nOi, miks\nOlen kullannuppusi mie!\n\n1901.\n\n\n\n\n\"TOISTE TULLA VOIN!\"\n\n\nHän on kuin hymy toukokuun,\nKuin sulo laulu vienon suun,\nJa häll' on varsi niinipuun,\nMut poski metsämarjan.\nKuink' keikkuu jalka ketterään,\nJa liehuu letti pienen pään,\nKuink' ilakoi hän veikeään\nSiin kesken tyttösarjan!\n\nMut vain kuin tuuli on hän siin,\nOn päivänpaiste saada kiin;\nKuin pyy hän puikkii lymyksiin\nJa vilahtaa ja vilkkuu.\nJa jos hänt' tanssiin viedä koin,\nJa tärkeät nyt syyt ois noin,\nHän nauraa: \"toiste tulla voin!\"\nJa rientää pois ja ilkkuu.\n\n1901.\n\n\n\n\nJYLLIN KOSKELLA.\n\n\nMa Jyllin koskella neidon näin,\nMiss' aallot kuohuu ja pauhaa.\nJa harva se häneen katsoi päin\nJa säilytti rintansa rauhaa.\n\nHän on kuin kallioruusu siin,\nJot' tuskin toivosi tapaa;\nHän tuottaa tuskia sydämiin,\nMut itse, vieno, on vapaa.\n\nJa pölkyt ne tulee hiljalleen\nJa junnivat pitkin juohuin --\nMut äkkiä, syöksyen kuiluun veen,\nNe pyörivät leikissä kuohuin.\n\nMoni poika se koskelle jäykkänä sai,\nMut Jyllissä kuorensa ratkoi,\nJa harva se neitoon katsoi kai\nJa tyynnä tietänsä jatkoi.\n\nKen mielin kolhituin lähtenyt lie,\nKen Jylliä julmasti kiroo --\nMut harva se neitoa näin, kuin mie,\nVain laulun helmillä siroo.\n\nTän laulun hienon nyt hälle tein,\nKun ilta-aurinko hohti,\nKun irrotin lautan ja pölkkyni vein\nPäin Jyllin koskea kohti.\n\n1901\n\n\n\n\nJYLLIN INKA.\n\n\nJa Jyllin Inka hienoinen\nJos ois tän poian kulta,\nHän väikkeet rusopilvien\nJa hohteet kesäyön sais multa.\n\nMut omaa väikettäänkin hän\nKuin ruusu kaino lymyy,\nJa kastehelmet laulun tän\nHän puistaa päältänsä ja hymyy.\n\n1901\n\n\n\n\nÖINEN VIERAS.\n\n\nHän iltamyöhänä tupaan tunki\nJa hämyyn jäi. -- Teki \"ehtoota\" niin. --\nSyän meidän sätkähti kurkkuun kunki,\nJa tulta sai isä hiiloksiin.\nNyt nähtiin piilukirves, mi kiilsi,\nJa hattu, mi keikassa korvaa viilsi,\nJa pitkä, harteva, musta mies --\nMiten säikähti kaikki, Herran Kies!\n\nHän heitti pankolle piilukirveen\nJa kekäleesen hän tarttui kiin\nJa kääntyi päin ja loimussa virveen\nHän piippuun henkeä kiskoi niin,\nNyt minuun vilkasi olkansa takaa:\n\"Eiks tään maan tytöt ne luhrisa makaa?\"\nMe kaikki äkkiä nauramaan:\n-- \"Ja mistäs vieras?\" -- \"Härmästä vaan\".\n\nJa häll' oli mäyrännahka, mi läikkyi,\nYkspohjaiset saappaat ja solkivyö,\nJa kirjoliiveillä vitjat väikkyi,\nJa tukka ol' tumma ja silmät kuin yö!\nNuo silmät loi kuin polttavan liemun,\nNe tuotti tuskan ja tuotti riemun,\nNe silmät sun kaikkeen saada vois,\nJos vaikka kirjaton vain hän ois.\n\nHän siinä istuen kysyi työtä;\n-- Isä vallesmanniin neuvoa ties --\nMut meillä hän niin oli sentään yötä,\nNäet muurin luo kävi penkille mies.\nEn unta mietteiltä kauvaan saanut,\n-- Hän yksin lie koko yönä maannut! --\nMut varhain, kun uineista heräjän,\nOn penkki tyhjä ja poissa hän.\n\nJos nyt hän oikeaks ihmiseks nähdään,\n-- Ja arvaan että hän oikea lie! --\nJa työtä hän saa, tai rengiks tehdään,\nVoi sattua hälle tännekin tie;\nMut väistelkää, tytöt, häntä silloin,\nHänt' älkää katsoko silmiin milloin!\nNe on kuin polttava liemu vain,\nTe väistelkää hänen silmääns' ain!\n\n1901.\n\n\n\n\nORAAKELI.\n\n\nKuin hehkuin paja leiskuu vaan\nJa jyskyy päivät, yöt;\nNiin rintani on leimussaan,\nNiin jyskyin, sydän, lyöt.\n\nVain milloin pajan eteen jäin,\nNuor seppä heitti työn;\nVain silmissäin kun hänet näin,\nMun tyyntyi rinnass' syän.\n\nJa äiti sanoi: \"houkka siin,\nJos, lapsi, köyhän nait.\"\nMut rovastiin kun läksin niin,\nHän hetken hymys vait.\n\nJa kultavanhus harmaahaps\nHän puhui sydämeen:\nJa näin nyt yksin, tyttölaps,\nTän kirkkomatkan teen.\n\nJa vuotan, milloin kellot sois\nJa kutsuis juhlaisaan:\nJos kelloiss' ois: -- \"nai pois!\" -- \"nai pois!\" --\nNiin sepän ottaa saan.\n\nMut jos ne soi: -- \"ehei\" -- \"hohoo!\"\nEi kestä rakkaus tää,\nSe vastaisiss' ei luja oo,\nJa seppä silloin jää.\n\nMik' ilo niin, jos rovastiin\nSen tiedon viedä vois,\nEtt' tarkkaan kuulin silmät kiin,\nMut kellot soi: \"nai pois!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nHEI, POJAT!\n\n\nJa hei, pojat! -- kerronko lainkaan?\nJa hei, pojat, enpä vainkaan!\nMä tiedän perijättären,\nMut missä, en hiisku, en;\nOn torpan ainoa lapsi\nJa sinisilmä ja kultahapsi,\nKuin ruskotus vienoinen!\n\nOn anoppi vanha ja appi: --\nEi muuta vailla kuin pappi!\nOn kahden tynnyrin kylvömaat\nJa heinävät niityt ja haat;\nJa vaikk'en katso rahaa,\nNiin joshan on rahaa, se ei tee pahaa:\nOn lainassa seitsemät sa'at!\n\nNäin tytön kirkossa tuonaan --\nKävin vieraissa hänen luonaan:\nJo akka kahvit ja leivät tuo,\nMut ukko käy arkun luo\nJa velkakirjoja kaivaa!\nJa yskii: -- \"muistia niinkuin vaivaa --\nLues äänehen mulle nuo\" -- --\n\nJa hei, pojat! -- eikös totta?\nJa hei, pojat! -- tyttö, jotta --!\nMä tiedän perijättären,\nMut missä, en hiisku, en.\n-- Vai pyytä kärpälle näätä?\nOis miehessä mieltä ja viisaassa päätä,\nJos kertoisin teille sen!\n\n1901.\n\n\n\n\nTALONPOIKAIS-SERENAADI.\n\n\nHän mummonsa kanssa tuolla\nOn torpassa Kaunis-Maisu.\nNiin köyhä ja raihnas on mummo,\nNiin tyttö arka ja vaisu.\n\nRuis kypsänä raskain tähkin\nSe nuokkuu ikkunan alla.\n\"Voi, lasta ja voi, mua, raukkaa! --\nTänä yönä on viljassa halla\".\n\n-- \"Ja hei, pojat, sirpit käteen,\nJa hei, pojat, sukkelat työssä!\nMe Maisun mummolle viljan\nNyt leikkaamme talteen yössä!\"\n\nOn siinä kuiske ja huiske,\nYöss' sirpit välkkyvät varkain,\nJa kuhilaille se nousee\nJo vilja kultaisten sarkain.\n\nMut yksi on pojista sorjin --\nHän kiihkeinnä leikkaa viljaa,\nYks kuiskivi innokkaimmin:\n\"Ja hiljaa vain, pojat, hiljaa!\"\n\nHe mökille salaa saapui,\nKun vilkkuili iltatähti;\nOli aamu, kun poiat uljaat\nKukin omaan työhönsä lähti.\n\nJa Maisu jo herää ja kuuraa\nHän ikkunast' empien lykkii:\n\"Voi, herttainen mummo -- nähkää!\"\nJa hän outoa onnea sykkii.\n\n1901.\n\n\n\n\nTALON VAARI.\n\n\nEi, kuulkaa vanhaa vaaria vain:\nEi osaa poikamme raataa.\nOn heillä tolkuton kiire ain;\nSe työtapa talon kaataa.\nEi tän-ajan miehet tyynesti tenää,\nEi löydy jäkkäniskoja enää,\nKuten vielä nuorena ollessain --\nNyt vain se on kiire ja kiire vain.\n\nJa harva se enää meistäkään\n-- Mun aikana -- tolkkua tiesi;\nMut taatto ol' ensimmäisiään!\nHidas, jäykkä ja juureva miesi!\nEi jäniksen seljässä tehnyt työtään,\nMut pellot korvessa laajensi myötään:\nSanon, hän oli jäkkäniska, hän --\nMut poissa on tolkku polven tän!\n\n1901.\n\n\n\n\nII\n\nELEGIIA\n\n\n\n\nGEELITÄR.\n\n\n(_Robert Bruce_ on voitettuna ja _Edward I:sen_ sotajoukot ryöstelevät\nSkottlantia. Harmaapää runoilija, _Thomas Lermont_, istuu kalliolla Loch\nNess'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)\n\n\nI\n\nGeelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleen\n    Peittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs!\nMurhe, mi eksyi luotasi pois, taas luontihe, löytäin\n    Onnesi vienon maan, minne sä heimosi veit,\nVeit suruteitä ja turmain pait yhä painuen Pohjaan,\n    Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo:\nTääll' oli armas viipyä sun; veet hohtivat iltaan,\n    Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn;\nLehdot kukki ja tuoksui maat, salo siintävä huohui,\n    Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut.\nKirjava karja jo notkoon riens sekä mylvi, ja riemuin\n    Villavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon;\nHirnahtain hevot uljaat löi kavioita, ja koirat\n    Viehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys.\nRiemu se miesten rintoihin nyt nousi ja naisten,\n    Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait,\nKatseli vait sekä kuuli jo niin käen kukkuvan yöhön --\n    Silloin kaikki jo huus: \"tää Caledonia on!\"\nMaahan heimosi niin toit, Geelitär, äiti sä armas;\n    Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa,\nRauha se vienona henki ja kaikk' oli lämpöä täynnä,\n    Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit;\nSilmäsi kainona loit yli uljaan tunturiseudun,\n    Heimosi laajan maan, -- taistit taistoja sen!\nNäit, miten ulkosi metsät nuo sekä viljelys äärtyi,\n    Näit tuhopäiviä myös -- halloja, kylmiä koit;\nHalloja, kylmiä koit, näit julmia jälkiä vainoin,\n    Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös!\nTaas toki näit, miten uljas, tyyn sekä sitkeä heimo\n    Korvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi,\nIntoa otti ja voitoikseen joka kerta ne käänsi,\n    Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous!\nNäitäpä nähdä sä sait, näit myös valon armahan aarteen\n    Kansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit!\nRauhan töitä ja keinoja myös navan aukean alla,\n    Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään!\n\"Miks\", nyt mietit, \"kauvemmin käyn arkana kaihoin?\n    Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen!\nMurheen aika jo jäi, tuli toivojen aika ja onnen.\"\n    Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi!\nMustin siivin murhe jo liis sekä mielehes iski;\n    Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.\n\n\nII\n\nViihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön\n    Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy:\nOksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo,\n    Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois;\nKuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuu\n    Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on.\nTarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstä\n    Kesken pauhuakin vienona itkuna soi,\nHaikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan,\n    Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi!\nGeelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan,\n    Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön,\nVaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoin\n    Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns:\n\"Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun,\n    Harvoja nähnyt lien -- itkenen onnea nyt!\nSuur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat,\n    Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin:\nPien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa,\n    Konsa ma nuorintain viimein turvata koin.\nRiensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän,\n    Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää,\nYltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti:\n    Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön!\nMut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan,\n    Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei,\nUljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riisti\n    Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. --\nEn toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa,\n    Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös,\nKun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet,\n    Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien,\nVein talutellen viimeistäin -- surupäiväni lasta --\n    Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin!\nKatso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin:\n    Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! --\nNyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha:\n    Versovi kansastain uusia taimia taas!\nNuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä,\n    Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on.\"\n-- Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos:\n    Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?\n\n\nIII\n\nNosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti,\n    Oikeni istumahan sammalepaadellaan,\nKuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten,\n    Suori jo järjestäin kultaa suortuvien;\nHiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäs\n    Katseen jännitetyn loitos usvihin yön:\nLens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaan\n    Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi;\nMut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossa\n    Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet!\nTyöhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi\n    Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan.\nTykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin\n    Riemua näytelmäin ääneti katseli hän;\nKantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski,\n    Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas.\nMietti ja huoaten äänteli niin: \"Suru etsivi pitkään!\n    Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön,\nVerkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen,\n    Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!\"\nSilmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äiti\n    Sääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen;\nHelkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu,\n    Itse jo intoutuu laulua laulelemaan;\nRohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva laulu\n    Kiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan:\n\"Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnä\n    Seisköhön oieti-päin suojana syntymämaan.\nSortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polvi\n    Sulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on!\nNousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa,\n    Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös!\nMurheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaan\n    Onnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa:\nRauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa,\n    Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo.\nSorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä,\n    Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nIII\n\nROMANSSEJA JA BALLAADEJA\n\n\n\n\nJÄRVEN KELLOT.\n\n\nNäe vaaroja silloin, kun kellot illoin\nNe Unnukan pohjasta soi,\nJa tyyneen tienoon kun kaikuen vienoon\nÄän' aalloista huminoi.\nKun sodat soivat -- niin tarinoivat --\nJa kirkkoja ryöstettiin,\nNiin kellot nää nyt ol' jäihin jäänyt\nJa pohjaan vaipunut niin.\n\nKun viha kulki, mi kirkot sulki\nJa poltti ja ryösti maat,\nKun seutuun laajaan nous metsä taajaan,\nJa ol' surmatut asukkaat,\nNiin silloin yöhön soi metsävyöhön\nVeen pohjasta kellot ain,\nMut nyt -- miten lienee, ja miks, ken tiennee? --\nSoi enää ne harvoin vain.\n\nMut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan,\nEtt' aikaa kovaa se ties,\nEtt' uhkaa surma, tai nälän turma,\nTai sota ja vieras ies:\nSoi vieno soitto kuin ääni loitto,\nNiin murheisen kaihoisaan\nJa aikain mennen ne aina ennen\nSoi onnettomuuksiin maan.\n\nNäe vaaroja silloin, kun kellot illoin\nNe Unnukan pohjasta soi:\nEi onnen aikaa ne kaihoten kaikaa,\nSen kyllä arvata voi.\nNe itkuja ääneen soi aian jääneen\nJa suree murheita maan,\nEtt' onni ja hoivat, min maahan ne toivat,\nJää tallattavaksi vaan.\n\n1901.\n\n\n\n\nJUHANA HERTTUAN VANKEUS.\n\n\nEi harjalla Turun linnan\nNyt lippu poimukoi;\nJo mykkeni riemu rinnan,\nEi soitto sen saleissa soi.\nYli mustuvan meren pinnan\nPois herttua vietiin, oi!\nSe vaati kahleiden hinnan,\nMitä maasta hän unelmoi.\n\nNuor teini astuu tieltä\nPois vuorille murheissaan\nJa kalliopaasilta sieltä\nHän laulua laulaa vaan.\nHän laulaa öistä mieltä\nJa raivoa kuninkaan\nJa kieroa kuiskurinkieltä\nJa synkkiä aikoja maan.\n\nHän laulaa raunioista\nHovilinnojen uhkeain\nJa puistojen viidakoista,\nMiss' sarvas on rauhassa vain;\nKuink' uljaat ratsaat ei loista\nKera rouvien rinnakkain,\nJa kielet kanteloista\nJo katkesi näillä main.\n\n1901.\n\n\n\n\nKREIVI HORN.\n\n\nNuor Horn, ori parhain tallista tuo\nJa se kengitä kerkeään;\nJa Ruotsiin ratsasta herttuan luo\nYli särkyvän saaristojään.\n\nOn painunut marskin mahtava pää,\nOn kuollut Kuitian Klaus;\nTaas Suomi helpommin hengittää,\nSavon, Hämeen ja Pohjan taus.\n\nKuin hurja ratsuas lennätä sie,\nVaikk' uida se jäissä sais:\nJos leikin Sigismund alkava lie,\nNyt hauska se tulla tais.\n\nJa tietköön herttua: \"Suomenmaa\nOn veljenä vaarassa ain\".\nHän tietköön myös: \"jää Suomenmaa\nHänen kanssaan pohjalle lain.\n\n\"Yli hetken tunteen, pyyteiden\nKäy valtion vankat lait,\nJa heikkona vielä jos horjuis ken,\nEi kansa se horju kait.\"\n\nJos herttua kulmia rypistää\nVait jalkaa polkien niin,\nSa katso päin ja tyyneksi jää,\nMut seiso ääneti siin.\n\nMut jos hän ilkkuu: \"vaarako--haa!\nSyvin rauhahan vallitsee!\"\nNiin tiuskaise: \"kavaltajaa\nEi maastamme kenkään tee!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nSISSIPÄÄLLIKKÖ.\n\n\n\"Ja Kivekäs uljaat sissinsä vei\nJo metsiin partioteille:\nMe vanhat -- nuorison malja, hei!\nMe toivomme voittoa heille!\n\n\"'Ja voittoon, tai kuoloon!' -- hän huusi noin --\n'Mut ei kuolohon hirsipuuhun!'\nTaas kuulu päällikkö pelvotoin\nVie kauhua Laatokan suuhun!\n\n\"Niin, voittoon he läksi -- tietäkää!\nTai kuolohon isäin sotiin.\nJa Kivekkäillemme malja tää --\nJa tulkoot he terveinä kotiin!\"\n\nNiin hiljaa joukko äänetön\nJo saapuu metsän rantaa;\nHe havupaarilla päällikön\nVait kievarin tupaan kantaa.\n\nSinihaljakka sissin hurmeissa on,\nSideliinat ei verta salpaa,\nMut vielä on silmä murtumaton,\nJa käsi se kourii kalpaa.\n\n\"Ei miehet, ei naiset nyt itkeä saa,\nJo vainoojat saivat juoksun --\nMut ikkunat, ikkunat aukaiskaa,\nEtt' tuntisin kevään tuoksun!\n\n\"Kun tuoksuu metsä ja huminoi,\nSe on sissille mieluisinta:\nTaas taistot entiset muistiin soi,\nJa vastaiset tajuu rinta;\n\nSiks, miehet, haarikka täyttäkää,\nNiin niistä nyt kiertää taari!\nMut, neidot, te nuorille näyttäkää,\nMik' on kaatuneen kunniapaari!\"\n\nVait immet viehkeät ruusuja haan\nJo sissin paarille tuovat,\nMut haarikka miehissä kiertää vaan,\nJa he tuimina ääneti juovat.\n\n\"Ja isäini rinnalle uinailuun\nMa tahdon jo saloon sankkaan,\nMiss' yhdestä juuresta aarniopuun\nNous neljä runkoa vankkaa.\n\n\"Niist' ammoin kaksi jo karsittiin,\nPian kirves kolmannen merkkii;\nMut vihreä puu jää jäljelle niin,\nMi nuoria oksia kerkkii!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nBERTRAN DE BORN.\n\n\nMiks vait on kanteles, min ään'\nNiin rohkein innoin soi,\nMi Provencen sai syttymään\nJa syämet liekkiin loi?\nJos henkes uljas vait nyt on,\nJää sortoon Ventadorn,\nJää Roussillon ja -- sortohon\nJäät myös, Bertran de Born!\n\nKai käsivartes iskenee,\nMut sit' ei pyydä maa:\nMit' itse miekkaskaan ei tee,\nYks laulus aikaan saa!\nSe mielet kaikki sytti ain,\nSe epätoivon kaas --\nMaa kuoloaan nyt vuottaa vain:\nSe laula intoon taas!\n\n\"Bertran de Born -- ja orjan ies?\nEi, sit' ei nähdä kai!\nMua pelko ei saa mykäks, mies,\nSen harmi aikaan sai:\nKun toivo laulajalta jää,\nNiin tunteit' uhkuu syän,\nMaanystävää jos peljättää,\nHän itkee kaihoon yön.\n\n\"Mut harmista ken kalvistuu,\nEi puhkee säveliin;\nVait kiukuissaan on ylväs suu,\nJää huulet tiukkaan kiin!\nSe mieltä polttaa, pakottaa\nJa rintaa painaa vain:\nTe muut, te laulut laulakaa,\nMa isken harmissain.\n\n\"Provence jos tajuis häpyään,\nKenties tää kannel sois;\nJos uljain päin ois yksikään,\nTaas aika laulaa ois.\nEi isäin ylpeyttä näy,\nJäi kunnia jo pois;\nVain nöyrin päin nyt oikeus käy,\nJa vapaus on vain lois.\n\n\"Mut silti viel' ei huku maa --\nKas, katso pois ja nää!\nJo into mieliin leimahtaa,\nJa haihtuu arkuus tää.\nMies mieheen kautta seudun soi:\nPää pystyyn! pystyyn pää!\nEi kuolla koskaan kansa voi,\nMi aina jäykäks jää!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nDON HENRIQVE ILTAAN SOITTI.\n\n\nDon Henriqve iltaan soitti\nIkkunahan infantinnan,\nMissä oranjit ne varjos\nKuutamilta Tajon pinnan.\n\nDonna Juanita iltaan\nKaihos ikkunassa linnan;\nOranjit hän päästään puisti,\nLausui suistain tuskaa rinnan:\n\n\"Häät ois meillä valmiit, armas,\nJos nyt ois kuin onnen aikaan;\nMutta aattelitko, minne\nVapaan maamme Maurit saikaan?\n\n\"Ei, nyt täytyy eriin meidän,\"\n-- Ja hän peitti silmää sorjaa: --\n\"Kuolla voin, mut ei enää rinnat\nImettää voi Maurein orjaa!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nTRUBADUURI.\n\n\nKuningas ylhänä istui Toulousessa loistossaan,\nHän valloittanut oli helmen, kevätriemujen maan.\n\"Ja nyt, kun taisto taukos, kun vaipui miekat,\nMa hoviini tahdon liittää maan lauluniekat.\n\n\"On laulajan äsken nähty sivu linnan kulkeneen,\nJa juuri uljaimman heistä, Guillem Dorén.\nKai uhman nään, mut loistoon hän salaa huokaa!\nTe lempein väkivalloin mies luokseni tuokaa.\"\n\nOn kuninkaan sana soinut, on vartiat kuulleet tään,\nHe trubaduurin jo sisään tuo keskessään.\nVait kirkkain otsin seisoo siin lauluniekka;\nOn olalla kannel kuulu, mut vyöllä miekka.\n\n\"Haa, valtaherraas vältät? -- ties hiipivä vuorille on,\nMiss' yöhön huutavi huuhkain, rajakreivi Raymond.\nMut hänet löin ja rauhan Provence'iin saatoin:\nLie kuningas uljaampi laulaa kuin kreivi maatoin.\n\n\"Tai onko laulujen maassa jo laulu laannut -- vai?\nMiss' urhot sankaritöistään ikimaineen sai!\nEi yössä laulu viihdy, sä käy siis valoon:\nMa tahdon sun kuuluksi saattaa ja loistoon jaloon.\"\n\nJo hehkuu laulajan poski, jo silmä säihkyilee;\nHän soljesta kantelon päästää, Guillem Doré,\nSen kultakieltä iskee, ja laulu raikuu --\nHänen äänensä viime kerran Provencessa kaikuu.\n\n\"Ma urkkijajoukkoos mustaan jo herjaa laulanut oon,\nMut toinen lauluni vielä jäi kanteloon:\n-- He väijyi sielun rauhaa ja raasti tunnot --\nSä miehet ja vaimot surmaat ja ruumiit runnot.\n\n\"Tääll' laaksojen suojassa väikkyi tää sorja Provence,\nJa kevään hehkuhun puhkes la gaye science.\nTääll' luona meren vienon ja vihreän vuoren\nSe riemussa, innossa sykki syän kansan nuoren.\n\n\"Sa katsos, sankari, työtäs! -- on poltettu, ryöstetty maa!\nEi päivän paahdetta vastaan pääs siimestä saa.\nOn orjan arkuus mykkä tai kuolon yötä,\nJa jos maassa on rauha, se tullut on korppein myötä.\n\n\"Sa, rauhanruhtinas, kerskaat nyt tehnees mainetyös,\nJota palkattu valhe lauluin ois laulava myös.\nJa laulu soikin sulle, et toivo turhaa,\nVäkivaltaa laulu on soiva ja inhoa, murhaa.\n\n\"Mut rinnalla toinen laulu se pilviin nouseva on,\nJa sen saa urhea kansa, saa uljas Raymond.\nKautt' aikain ne laulaa rinnoin, kuink' kuoli kansa\" --\nEi loppuun laulanut koskaan hän lauluansa.\n\nKuningas raivoten värjyy, veri miekasta hurmeilee,\nJa kannel kädessä vaipuu Guillem Doré.\nOn otsa kirkas vielä, ja hymyy huuli,\nJa herjasi viimeinen lause, min kenkään kuuli.\n\nMut laulu, min trubaduuri on laulanut kuollessaan,\nOn veikaten lentänyt halki Provencen maan.\nJa vaikk' on kuningas kuollut, viel' laulu raikuu,\nVäkivaltaa ja murhaa soiden kautt' aikain kaikuu.\n\n1901.\n\n\n\n\nUNELMA.\n\n\nNäin unta aavikoista\nJa kaupungin raunioista,\nMin kirjokuvut hohtaa\nSiin kesken aromaan.\nSen palatseihin santaa\nNyt ilman tuulet kantaa,\nJa minne silmä kohtaa,\nOn tyhjyys ja kuolo vaan.\n\nJo sortui muurit ylväät,\nJo templein marmoripylväät\nJa malakiittilaikat\nNe raukee, lohkeaa.\nMiss' aukes siimeet puistoin,\nEi tiedä tarut muistoin,\nSiell' ehkä laidunpaikat\nNyt aron paimenet saa.\n\nMiss' oikeutt' istui valta,\nJa purppurateltan alta\nSoi käskyt, joita kuuli\nMaat, kansat nöyrretyt,\nEi herruus sieltä uhkaa!\nNään tomua ja tuhkaa --\nSiell' loiston jäljet tuuli\nVain peittää ja hautaa nyt.\n\nMut omaa kieltään ääneen\nNuo jättehet aian jääneen,\nNuo rauniot ja laatat\nNe vielä puhui siin:\nMaan valtain mitätyyttä!\nEtt' orjaks nöyrryt syyttä!\nEtt' yössäs luottaa saatat\nSa valtoihin ylempiin!\n\n1901.\n\n\n\n\nIV\n\nSINULLE\n\n\n\n\nKEVÄTSATEEN JÄLKEEN.\n\n\nMun korvihini vieno sävel ääntyi,\nKuin kielen hienoisen, mi sointuun sääntyi.\n\nKun hiljaa heilahteli puiden kerkät,\nNiin suhinassa kuului äänet herkät.\n\nKun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soiden\nNe kieri helmet sadepisaroiden.\n\nJa joka korsi, missä kaste vilkkui,\nSe päätään puisteli ja hiljaa hilkkui.\n\nJa eläväin ja kaikkein, miss' on henki,\nMyös puiston pienoisimman hyönteisenki,\n\nJa leppälintuin, jotka lauloi puissa --\nTuo sävel vienoinen soi kaikkein suissa.\n\nJa huultas lämmintä kun koskin huulin,\nSun hengähdyksessäs tuon äänen kuulin.\n\nSe soi kuin sävel ikisointuin maista,\nSe sanomaa toi salaa ihmeenlaista.\n\nSe hiljaa kuiski, miss' on kaiken juuri,\nJa mik' on luomakunnan sielu suuri.\n\n1901.\n\n\n\n\nJÄIN YHTÄ SANAA VAILLE.\n\n\nJäin yhtä sanaa vaille\nElon suurehen ongelmaan;\nKesä riemuten saapui maille\nJa loi jumaluudessaan.\n\nMut nuoren vaimoni silmiin\nLuon katseen uskotun niin,\nJa ilmoista soi sana ilmiin\nElon suurihin ongelmiin.\n\n1900.\n\n\n\n\nMA VARJOSSA KIRSIKKAPUIDEN.\n\n\nMa varjossa kirsikkapuiden\nSun polvelles lasken pään\nJa haaveiss' uinailuiden\nKesän valkoista unta nään.\n\nPuu varttaan hiljaa huiskii,\nTerät kukkien valkeain\nNe olkapäillesi tuiskii\nNiin hienon puhtaina vain.\n\nOta vastaan vihmova heile\nJa maasta unelmoi,\nMin taivas on antanut meille,\nJot' ei keruubit vartioi.\n\n1901.\n\n\n\n\nTERÄT LIITÄVÄT KIRSIKKAPUISTA.\n\n\nTerät liitävät kirsikkapuista,\nJa virta vieno ne vie.\nSe tyynine suvantoineen\nMun onneni kymi lie.\n\nSuviyössä, mi tuoksuu ja värjyy,\nVeet kultahan sulautuu;\nSe lekkuu lännessä päivä\nJa idässä kuultaa kuu.\n\nNiin hiljaist' on ja tyyntä!\nJa koskien alla veet\nNe ahtaassa piirissä viipyy,\nMut siinä on syvenneet.\n\n1901.\n\n\n\n\nJA KUN SA NYT OLET YSTÄVÄIN.\n\n\nJa kun sa nyt olet ystäväin,\nNiin liekuta pääni uinuksiin.\nSe on mietteissä harhaillut pois ja päin\nJa retkeilystä on uupunut niin.\n\nOi, lämpöä hiukan se etsi vain,\nSe kulki ja eksyi toivottomiin --\nKun nyt olet lämmin armahain,\nNiin liekuta pääni uinuksiin.\n\n\n\n\nMUN RINNASSAIN SOI SÄVEL VAIN.\n\n\nMun rinnassain soi sävel vain,\n-- En tiedä, mikä toi sen --\nSe hiljaa helkkyy huulillain,\nJa laulan lauleloisen.\n\nSe ailakois ja metsään sois\nJa liitäis mielimaitaan,\nSe tietämättäin vie mun pois\nLuo kullan kankaan laitaan.\n\nJa syyn jos hait, niin kyllä kait,\nKun näin jäin laulun taikaan,\nSen aikaan vain sa yksin sait,\nVain yksin sait sen aikaan.\n\n1901.\n\n\n\n\nTÄÄLL' ALLA SALON PUIDEN.\n\n\nTääll' alla salon puiden\nNiin vienon tyyntä on.\nEn tiedä tuskista muiden,\nJa mieli on huoleton.\n\nKuin kultaverkkoja kutoo\nJoka oksalle sädevuo,\nJa puista kun piskoja putoo,\nKuin rubiinit säihkyy nuo.\n\nSe haipui kauas sumuun\nJo äskeinen ukkossää,\nJa salon hauskaan humuun\nMun untuu viileä pää.\n\n1901.\n\n\n\n\nKYNTÖRASTAAN LAULUA.\n\n\n       \"Tui, tui, tui, sie!\n       Vaimo ja mie, vaimo ja mie,\n       Eikös meill' oo riemu, jotta --!\n       Totta, totta, totta\"!\n\nSoi kuusesta laulu, ja keikkuvan näin\nPuun latvassa kyntörastaan;\nSe yöhön helkytti riemupäin,\nJa kaiku se helkkyi vastaan.\n\nMut laulaja otti jo kaiusta kiin\nJa sen kanssa nyt kilpailla koittaa;\nSe onnessa, innossa tahtoi niin\nTuon vieraan kumppalin voittaa:\n\n       \"Mi'un vaimo, mi'un\n       -- Eipäs si'un! eipäs si'un! --\n       Hellä on ja silmän sirkku,\n       Virkku, virkku, virkku!\n\n       \"Vait, vait, vait, vait!\n       Häijyn sait, häijyn sait!\n       Tartuit kiinni kitupiikkiin,\n       Kiikkiin, kiikkiin, kiikkiin!\"\n\nMut kaiku ei antanut myöten vain,\nJa kiista ei päättynyt laisin,\nJa viimein mä itse jo innoissain\nSiin yhdessä kiistellä taisin!\n\n1901.\n\n\n\n\nMA SAARISTOLAULUN KUULIN.\n\n\nMa saaristolaulun kuulin,\nMin lauloi venhossa yöllä\nNuor poika raikkain huulin,\nKäsi tyttönsä liivivyöllä.\n\n\"Miks pitkää elonlankaa\nMa enää taivaalta tahdon?\nMa purjehdin myötähankaa,\nJa kokka nosti jo vahdon!\n\n\"Jos vaipuisin vaikkapa juuri,\nOis hautani lemmen merta;\nKuin meri on lempeni suuri,\nJa lempeen kuolen kerta\".\n\n1901.\n\n\n\n\nEN ÄÄNEEN HENNO LAULAA.\n\n\nEn ääneen henno laulaa,\nMitä hienoimmin tuntenen,\nEn punoa kultapaulaa\nVain siteeks aatosten.\n\nOn herkkä perhon siipi,\nEi siedä siteitään --\nAjatukseni liidehtiipi\nNyt vapaana väikkeessään.\n\n1901.\n\n\n\n\nSUN VÄRJYVI SUUSI PIELI.\n\n\nNiin tunteekas sun on mieli,\nNiin aatokses hienot, puhtoiset;\nSun värjyvi suusi pieli,\nKun missä vääryyttä huomannet.\n\nMiten silmissäs lienen raaka,\nMiten useinkaan sua loukannen,\nMiten jäykkä on tuntoni vaaka,\nKun hyvää ja pahaa punnitsen!\n\nOli aika, kun vihaan kiihdyin\nKoko huonoudesta, min mailmassa näin --\nMut kuontui pinta, ja viihdyin\nJa välttämättömän orjaks jäin.\n\nJa kuitenkin se on tuossa\nSisin aatoksein, jota lausut noin:\nOi, tuotahan myrskyjen vuossa\nViel' ihannelmana varjella koin!\n\nSe vaatisi vielä, kuin lassa,\nJumaluutta, mi tuomiot langettais,\nMin silmä on rankaisemassa,\nJolt' tunto eksyvä johtoa sais.\n\nNiin suusi pielen kun milloin\nNään värjyvän omaa huonouttain,\nMitätönnä, mut riemuten, silloin\nVait jalkojes juureen lankean vain.\n\n\n\n\nSINIMETSIIN VIEN SINUT, KULTA.\n\n\nSinimetsiin vien sinut, kulta, missä\nElo innon saa sekä uutta voimaa,\nSydän suurentuu, ja on jäävä unhoon\n       Ihmisten pienuus.\n\nSulo siimeksen ma jo siellä tiedän,\nJota takaa vuor kuni templi suojaa;\nPunaruskossaan kiviseinä hohtaa\n       Siintohon taivaan.\n\nIkihongat siell' yli pääsi huojuu,\nKahapuolen näät salon ylhän, tyynen,\nMut on eessäs veet sekä rannan puhdas\n       Helkkyvä hieta.\n\nSitä painaa saa siro paljas jalkas,\nMut jo pitkäkses ilakoiden heityt\nJa sa annat niin kesäpäivän paahtaa\n       Ruskeaks rintaas.\n\nHimot haihtuu pois, -- tuli siell' ei polta,\nJoka mailman muun erämaaksi martaa;\nElo heelmöittyy, sekä luonto suuri\n       Uhkuvi luoden.\n\nTähän seutuun niin sinut vien mä, kulta,\nJa sa lemmelläs tämän rinnan uljaan,\nJota näännyksiin erämaat ei saaneet,\n       Elvytät intoon.\n\n1901.\n\n\n\n\nEL' LEHTIÄ KUIHTUNEITA.\n\n\nEl' lehtiä kuihtuneita\nNää syksyn saapuen;\nNää näköalat laajat\nJa väriloistoa sen.\n\nJoka lehti, mi väikkyen hohtaa,\nSe menneitä muistoja tuo:\nNäät elon rikkaat vaiheet,\nSen riemut ja tuskat nuo.\n\nKun haipui viime lehti\nSyysiltaan vienoiseen,\nNiin vaivu, kuin illan rusko,\nVain lepoos tyveneen.\n\nOi vielähän puistossa kukkii\nTaas oksat kirsikkapuus --\nSa nuori puoliso armas,\nMiks hymyy miettivä suus?\n\n1901.\n\n\n\n\nV\n\nERI ALOILTA\n\n\n\n\nMIKS RIEHUISIN MURHESÄISSÄ.\n\n\nMiks riehuisin murhesäissä\nLaill' lammin liedon pinnan?\nMiks suotta ma kiihkopäissä\nVain hämmentäisin rinnan?\n\nVain kirkas, selkeä pinta\nLuo riemun heijastusta: --\nLie tyyni, tai riehuva rinta,\nSiin aina on murhe musta.\n\n1901.\n\n\n\n\nKUN VIIDAKON VARJOISSA ILKKUI KUU.\n\n\nMiss' oksat raidan ne kaareutuu\nYli lammikon rantarimmen,\nKun viidakon varjoissa ilkkui kuu,\nNäin lapsuussatujen immen.\n\nHän kuunteli vait ja säpsähtäin,\nKun hiljaa ma luokse hiivin;\nHänen luotaan häämyssä yökön näin\nPois liehuvan kevein siivin.\n\nKun salaa taivutin lehvää niin\nPuun sammalpeitteisen tieltä\nJa nähdä jo koitin siimeksiin,\nHän pois oli kaikonnut sieltä.\n\nKai tiesin nuo vain kujeiksi kuun,\nMut tahdoin taas olla lasna:\nOlin sormea painanut pielelle suun,\nKun kurkistin uteliasna.\n\nMa tahdoin tuntea uudestaan\nKoko satujen viehkeiden taikaa\nJa uinua, vaikkapa hetken vaan,\nTaas armasta lapsuusaikaa.\n\n1901.\n\n\n\n\nPYHÄKELLOT.\n\n\nKäy henkäys siimeissä illan suun,\nJa kullassa välkkyvät pellot;\nLäpi hienon auteren heinäkuun\nSoi kaikuen iltakellot.\n\nPien' poika on kuistilla telminyt,\nMiss' siimestä köynnökset loivat;\nHän miettien kääntyy äitiin nyt:\n\"Miks kellot kirkossa soivat?\"\n\nSaa äiti syliinsä pienen pään,\nMi on uupunut leikkilöistä,\nJa pienistä pojista kertoo hän\nJa häijyjen peikkojen töistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"He läksi ruusuja poimimaan,\nRusoruusuja lehtikoista;\nHe perhoja liidätti laitaan haan,\nJa sai jo kyllänsä noista.\n\n\"He metsään jatkoi kulkuaan,\nVain kauemmas yhä ko'ista:\nSalon synkkiä teitä jo astutaan,\nMihin päivä ei enää loista.\n\n\"He tahtoi tietää ihmeet maan\nJa saavuttaa suurenmoista --\nJa tuossapa aurinko lappeellaan\nSe kiiluili kanervoista!\n\n\"Mut peikko se noin teki taikojaan,\nHän häijyin haltioista:\nJos poiat hän lumoo, ei aiatkaan\nLumouksesta poikia poista.\n\n\"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaan\nMuka kiinni jo auringoista!\nJa silloin peikko julmimpinaan\nKäy vastahan loukeroista.\n\n\"Mut vait! -- pyhäkellot soi yli maan --\nÄän' kaikuu kallioista!\nHeti poissa on peikko -- ja peloissaan\nPojat katsovat toinen toista.\n\n\"Ja soittoa kohden he juoksevat vaan\nPois yöstä ja synkistä soista;\nJa he niin tuli kotiin nukkumaan --\nTui, tuuti! -- ja uinuvat ko'ista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPien' poika on nukkunut vienoiseen\nPää kutrikas äitiä vastaan;\nTää poian silmistä pyyhkii veen\nJa katsoo herttaista lastaan.\n\nNiin vienon kaihosa tunne, oi,\nSe ahdisti äidin rintaa --\nMut kellot ne pyhää maahan soi\nJa kaiutti vetten pintaa.\n\n\n\n\nNEWTON.\n\n\nTyyn' valtameri\nVain hiljaa rantaan\nTuo maininkeitaan\nJa luo ne santaan.\n\nMies uljas katsoo\nPäin ulapoita,\nKuin urkkiakseen\nVeen ongelmoita.\n\nMut sivu siitä\nPien' poika töytää\nJa riemuin huutaa,\nKun raakun löytää.\n\nVait lapsen leikkiin\nMies katseen kääntää;\nHän kaihoin hymyy\nJa hiljaa ääntää:\n\n\"Näin totuudesta\nSen ilmeet suuret,\nHain niiden summat\nJa syyt ja juuret: --\n\n\"Vain rannall' lassa\nMa leikin, toimin,\nVain raakun oudon\nSiin joskus poimin;\n\n\"Mut valtameri\nSen koko alaan,\nJuur totuus itse\nJäi multa salaan.\"\n\n1901.\n\n\n\n\nTYGE BRAHE.\n\n(Kuolinvuoteellaan.)\n\n\nHyvä ja paha -- mit' on tuo?\nKaks eri valtaa hallinneeko noita\nValaisten, pimittäen maailmoita?\nMit' onni, kurjuus, terveys ja sairaus\nJa elo, kuolo -- mit' on tuo?\nJo silmä kirkastuu, jo haihtuu hairaus,\nJa aatokseen, mi kiersi sokkeloita,\nNyt valkeus outo leimahtaa:\nMit' usein aavistin, nyt näkee sielun'!\nJo maiset vastakohdat kaikki laukee\nJa yhteen sulaa -- eri puoliks aihtuu\nVain yhden suuren ilmiön!\nMut sulkeutuu jo kuilut hornan nielun,\nJa maasta usvat häätyy, kauhut haihtuu,\nJa eteeni vain taivaansäihke aukee\nSun, Ylhän, Tuntemattoman!\n\nOi, luonnosta sun kirjoitustas tutkin:\nMut harhaan tavailin sun sormes työtä!\nKuink' kiinnitin mä katseen monta yötä\nPäin tähtitarhaa säihkyvää,\nKuink' usein aineita ma monin mutkin\nKoin sulattaa ja johdatin ne putkin\nJa niiden voimaa lusikoin!\nHain elinsääntöä, mi kokoon kiintää\nKaikk' alkuaineet sekä luonnon kaiken\nJa johon salavoimain yhdistyksin\nKaks vastavaltaa vaikuttaa,\n-- Hyvän ja pahan! --\n                  Mut jo valkeus siintää,\nJa todeks nään, mit' tuumin epäilyksin:\nNään Yhtyyden, mi toimii kaikkiossa\nJa aineen on ja hengen herra yksin,\nNään Suuren Jakaumattoman!\n\nSa ylhä Paracelsus--Faust!\nSa oppi-isäni, sa uljas henki,\nMiks näitä oivaltaa et saanut, voinut?\nEi mielessäs ois epätoivo soinut,\nMi hornan houreihin sun vei,\nVaan kirkastunna, kautta taistojenki\nJa kautta harharetkein elos tiellä,\nSa oisit innoissas ja riemumiellä\nTaas Suureen Alkuun palannut!\n\nMa itse: edessäin on kuolinhetki\nJa kohta päättymässä mainen retki,\nJa kanssani nää tiedot vien. --\nMut vielä avoinna on ihmishenki,\nJa vaikka jälkeen aikain kaukaistenki,\nMyös muille valkeus leimahtaa!\nYön usvissa ei silloin kammot väijy,\nEi sieluja saa kauhuun hirmu häijy,\nMi riemut maasta kaihtaa nyt,\nVaan valoisana astut, ihmiskunta,\nJa unelmoit vain kirkkauden unta\nJa näät vain taivaan yli pääs!\n\n1901.\n\n\n\n\nHAFIZ'IN LAULU.\n\n\nKen niikuin Hafiz riistää vois\nTän mailmansalaisuuden hunnun,\nKuin hän, mi aatteiss' entäin pois\nSai ajantakaisista tunnun;\n\nMi luopui irti aisteistaan,\nMin yli maan vain liiti mieli,\nMi erakkona vuorillaan\nSai nimen Mystillinen Kieli!\n\nShiraassa, ruusustoissa nyt\nTeen salatiedoistani selon:\nKen syvimmin on miettinyt,\nHän etsii ihanuutta elon.\n\nKen vaipuu Sulon koraaniin\nJa sitä tutkii myöhään, varhain,\nHän opin kiistat välttää niin\nJa totuuteen käy tieltä harhain.\n\nKun perho liitää ruusun luo,\nSe siinä vain on syvä mieli,\nJa viisaus ainoa on tuo,\nMit' yöhön laulaa satakieli.\n\nMut hienoin ongelmista maan\nOn vyö Suleiman vyötäreillä:\nHän sais Bokhaaran ja Shiraan,\nJos sen hän sois mun selvitellä.\n\n1901.\n\n\n\n\nFAON.\n\n\nSa Lesbon impi, hehkuva, lemmekäs,\nMi valko-olkas paljastat houkuttain,\nSa suotta viehkees hymyin näytät --\nMieltäni vain meri aava hurmaa.\n\nJa turhaan huokuu lyyrasi helkkynään\nSun lempes kaiho lauluna myrtistöön;\nVain tuulten huohuntaa ma kuulen,\nAaltojen taistohon halaan luotas,\n\nVeenpiirin taa, pois retkille seikkailuin,\nHyaadein kanssa voimia koittamaan,\nMiss' suola tyrskyilee mua vastaan\nPyyhkien otsalta ruusuöljyn.\n\nKythere ain ei valjasta kyyhkyjään,\nJa usein Zevs, kun hehkeinnä paahti maa,\nLuo ryppyyn kulmiaan ja puistaa\nYltämme velttoa unteluutta.\n\nOi, Sapfo, kuolemattomat varmaan kai\nNe urhon poveen laskivat vaiston tuon,\nMi viehtäin luo taas eriin työntää\nRinnoilta hempeiltä miehen mieltä.\n\nIki-vastakohta noinpa se vallitsee,\nJa pakko miestä tietöntä määrää päin\nVie elon ulapoille taistoon,\nImpeä kaiho kun tuhkaks polttaa.\n\n1901.\n\n\n\n\nOL' KUNINGAS MAASSA MUINEN.\n\n\nOl' kuningas maassa muinen,\nOl' kirkkaus otsallaan.\nSai puoliso uskotuinen\nHänet intohon uljaimpaan.\n\nKun rouvansa silmään syvään\nHän katsoi, valtijas,\nNiin maata suureen ja hyvään\nKäsi johdatti voimakas.\n\nJa vielä vanhuuden ikään,\nKun harmaantuivat nuo,\nHänt' ei niin innosta mikään,\nKuin rouvansa katse tuo.\n\nKun silmät puolisonsa\nJo sulki hän murhepäin,\nHän äänsi: \"et toisena konsa\nSa ollut syämessäin.\"\n\nMut kirkkaus otsalle vaalle\nTaas lensi muinainen:\n\"Hän kuningatar oli maalle\nJa puoliso miehellen!\"\n\nNoin, kääntyen kansaa kohti,\nHän kookkaana lausui siin.\nMut viime kerran se hohti\nHänen entinen intonsa niin.\n\n\n\n\nTUOLL' LINNAPORTIN ALTA.\n\n\nTuoll' linnaportin alta\nSoi laulu vanhan trubaduurin.\nOli laulussa loisto ja valta\nJa lempi ja onni suurin.\n\nTuoll' ikkunass' impi linnan\nVait silkkiä kehräs, ja silmä vettyi;\nHän itki, kaihoja rinnan\nJa itki, ett' toiveet pettyi.\n\n\"Oi, lapsi, sa kyyneles heitä\nJa laske kuteelle unes hieno:\nNe petti kaikkia meitä\nNuo sulo valheet, sa pieno!\"\n\n\n\n\nKAUTT' ILMOJEN LAULU ILKKUU.\n\n\nKautt' ilmojen laulu ilkkuu\nJa haipuu aavain taa;\nPunaviiret purressa vilkkuu,\nKun kahden he matkalle saa.\n\nHe laskee saarta kohti,\nMihin viittoi välkkyvä tie;\nSielt' templi kaukaa hohti,\nJa se onnen pyhäkkö lie.\n\nKen tiesi, mit' on he huolleet?\nKen tunsi tyrskivät veet?\nHe aikaa sitten on kuolleet,\nJa nimet on unhottuneet.\n\n1901\n\n\n\n\nUNHOLA.\n\n\nOn saari keskellä merta,\nJa riutat suojana tyrskyin;\nJos sinne saapunet kerta,\nEt tiedä pauhusta myrskyin.\nPois laguunin kirkasta pintaa\nSua venho portille johtaa,\nSe silmää häikäisten hohtaa,\nJa sen puhtaus viehtää rintaa.\n     Sa sinne maihin halaat:\n     Sa siellä tuskasi salaat! --\nJa jo unhon enkeli niin sinut kohtaa.\n\nOi, rauhaa, min saari tarjoo,\nOi, tyyntä, hiljaista suojaa! --\nIkisypressit seutua varjoo,\nMut eivät tuulessa huojaa:\nSä pääsit jo taistelusta,\nMi saavuit polttavin vammoin!\nNe täällä unhotit ammoin,\nMiss' äänetön yö on musta!\n     Mut heräät jo tyhjyyden kauhuun:\n     Taas halaat myrskyjen pauhuun! --\nSa tiesi suljetuks huomaat kammoin.\n\n1901.\n\n\n\n\nVAIT, VIULUN SÄVELET NE SOI!\n\n\nVait, viulun sävelet ne soi!\nJo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo --\n\nOi, kuin se repii, raastaa sydänsyitä\nJa sieluun nimettömän kaihon tuo,\nTuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä!\n-- Oi, miks en rauhaan, rauhaan jäädä voi,\nMin ammoin saavutin jo, vähää vailla?\nKas, kaiken mitätyys ei liikuttanut mua,\nEi elon turhuus, kaihot ihmishaamujen,\nMaan yläpuolla seisoin, rauhan mailla,\nNirvaanaan pyrjin, sopuun yksinäisyyden. --\n\nSä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo,\nNirvaanaan päästä, miss' ei kaihon syitä!\n\nOi, taikaa, mikä viuluss' soi!\nSe riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan --\n\nVait! -- äänet soi! -- ne yhtyy vaikerrukseen:\nSoi huuto, tuskanhuuto yli maan,\nMi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen!\n-- Ja huuto tää on veljieni, oi,\nOn taistelevain ihmislasten vaisuin,\nJoill' lihaa, vert' on nääntyneissä ruumiissaan,\nJotk' kärsivät, jotk' kirouksen alla on! --\nMiks itsekylläisyyttäni mä paisuin?\nMit' on tää rauha, sopusointu tunnoton? --\n\nSä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan,\nMa mailmaan lähden veljein kiroukseen!\n\n\n\n\nMUN USEIN MIELI SURUUN VAIPUU.\n\n\nVaikk' koskaan lauluissain ei itke kaipuu,\nJa kirkkain otsin seison tyynnä ain,\nMun usein mieli mustaan suruun vaipuu,\nJa tuskain mailman tunnen rinnassain;\nKun päivä pakenee, ja valo haipuu,\nJa yöhön hiipivän mä elon nään,\nMun usein mieli mustaan suruun vaipuu,\nJa tuskin pystyssä voin pitää pään!\nOi, tiedän yön, ja itkuun laulut taipuu --\nMut vait ma päivää etsin, muistain ain,\nKun milloin mieli mustaan suruun vaipuu,\nEtt' auringossa heelmät kypsyy vain.\n\n1901.\n\n\n\n\nKARIITTIEN LAULU.\n\n\nMailmahan ihmeiden,\nHelios, loista,\nMielestäs, ihminen,\nSynkeys poista.\nFoibos hän varjoja\nSilmin ei koskaan nää!\nUsvien sarjoja\nKuolo vain ymmärtää!\nMurheiden kaaos\nKarkota ihminen,\nRiemua saaos\nMailmassa ihmeiden!\n\nTäydelliseksi maan\nJärjesti Luoma,\nKaiho se sun on vaan,\nIhmisen tuoma.\nMurhe kun milloin vie\nMielesi kaaokseen,\nHuuda jo silloin sie\nFoibosta soittoineen!\nHenkehes saaos\nHelios loistamaan:\nMurhe ja kaaos\nJättävi jälleen maan!\n\n1901.\n\n\n\n\nNARKISSOS.\n\n\nHän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,\nJo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin.\nTuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin,\nJa vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.\n\nMut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,\nMi ihanimman kauneensa jo kadottava on,\nJa luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon\nJa suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.\n\nMut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä\nJa vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.\nJa \"tunne itses!\" \"tunne itses!\" sydämeen vain soi,\nJa syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.\n\nHän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,\nHän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan.\nMut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan,\nJa niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.\n\nEi enää nousta voi hän työhön, toimeen -- tarmoin, innoin!\nMut sivu poian neidot käy ja siinä ilakoi,\nJo vuosituhansia sitten noin he veikaroi,\nJa noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.\n\nJa lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti,\nHe karkeloimaan käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan.\nMut vastapäätä, liikkumatta, ihanuudessaan\nNarkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.\n\n\n\n\nMAURILAISSOTA.\n\n\nVeegalla Granaadan loistaa\nSotaleirit kahapuolla;\nVoimiaan Fernando uljas\nMaurein kanssa mittaa tuolla.\n\nLeiriss' itse Isabella\nHovinaisineen on lässä;\nRitareit' on kauniit silmät\nUrostöihin kiihtämässä.\n\nVastapäätä vallill' istuu\nAlla silkkibaldakiinin\nNuoret maurittaret tummat,\nHurmaavat kuin säihke viinin.\n\nKolme päivää iskut käyvät,\nKalskii kalvat, taisto riehuu,\nNeljäntenä aseet lepää,\nSekä rauhanlippu liehuu.\n\nVeegalle Granaadan tulvii\nVapauneina myrttilehtoon\nNuoret naiset tummasilmät,\nNuoret herrat säihkeess' ehtoon.\n\nKilvan kristityt ja maurit\nSievennystään näyttää koittaa,\nKokee itämainen hienous\nLännen ritaruutta voittaa.\n\nKitarat ja mandoliinit\nKiihkein sävelin ne soivat;\nByssosmattoin liepehillä\nJalat pienet karkeloivat.\n\nTanssiin uljas Don Diego\nZaidaa, mauritarta johtaa,\nMyrttein siimeksiss' Almanzor\nKainon Donna Claran kohtaa.\n\nHuomenna kun taas on taisto,\nKäy se kahta kiivaammaksi --\nUskon eestä yksi isku,\nSuositunpa kostoks kaksi!\n\n1901.\n\n\n\n\nLAULU\n\nMongoolein voittajasta, taitavasta Iván Kalitásta ja hänen uskollisesta\norjastaan Ossipista (v. 1330).\n\n\nIván Kalitá[1] ja Vladimir Saita,\nSuurkaanin vasallit,\nHe liittousit\nJa yhdessä kulkien itään\nHe ryösteli Kultaisen Lauman maita.\n\n[1] Iván Kukkaro\n\nHe retkeltä uljain saaliin palaa\nJa veljinä jakaa tään.\nMut metsissään\nKun vietti he ensi yönsä,\nVladimir leiristä poistui salaa.\n\nIván löi päätään: \"ymmärrä laitas!\nNyt repo rietas tuo\nLäks Suurkaanin luo:\nSua ryöstöistä siellä hän syyttää\nJa köyttäsi kiertää ja kosii maitas.\"\n\nViisviidettä varsaa joutuin lastaa\nHän Byzans'in kalleuksin:\nNe varmaankin\nSaa Suurkaanin riemuun, ja varmaan\nLiki kymmenystä ne saaliista vastaa.\n\nHän ohjiin tarttui, ja aron laitaa\nJo kiiti Iván Kalitá;\nJa hän naurahtaa:\n\"Mua syytät, Vladimir lanko,\nMut kohtapa 'Kukkaro' syyttää 'Saitaa'!\"\n\nJa ratsut lentää, ja kohti itää\nHän johtaa saattoaan,\nMut rinnallaan\nOn uskottu orja, Ossip,\nMi eessään raskasta säkkiä pitää.\n\nOl' ukko yrmä, mi haasti harvoin,\nMut tarkka ja mielevä mies;\nHän kohta ties,\nMitä tarkoitti kiireinen kulku\nJa matkan syyt hän ymmärsi arvoin.\n\nHän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää,\nMut herraansa ihailee hän\nJa taitoa tän:\nHe rosvosi takaa, mut eessä\nHe lahjoin kulki ja nöyristi selkää.\n\nKun liitto tehtihin ryöstöteistä,\nHän ei epäillyt laisinkaan,\nEtt' tahtoi Iván\nVain syntipukkia kanssaan.\n-- Mut tää oli samaa tahtonut heistä!\n\nJa ukko huokas ja sivumennen\nHän vilkasi herraansa pois,\nKuin lausunut ois:\n\"Niin, herra, huonosti teimme! --\nOis lähdetty matkaan yötä ennen!\"\n\nTää viivytys juur toi hälle huolet!\nVladimir, hän kyllä ties,\nOli myyty mies!\nMut säkkiä katsoin hän mietti:\n\"Jos yötä ennen, -- ois riittänyt puolet!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nCERVANTES'IN DON QUIJOTE-KIRJASTA.\n\n\nKun Don Quijote niin jätti hovilinnan\nJa näki eessään aavat kentät nuo,\nTaas elinvoimat paisuttivat rinnan,\nJa veri virtas taas kuin hehkuvuo;\nHän muisti vaivat, vastukset ja hinnan,\nMin riippuvainen päästimikseen tuo,\nJa siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi,\nJa niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi:\n\n\"Vapaus lahja on -- ja kallein noita,\nJoit' taivas, Sancho, ihmiselle soi,\nMaan kullat kätketyt ei sitä voita,\nEi aarteet, joita meri antaa voi;\nVapautta henkes hinnoin puoltaa koita\nJa kuolos kunniana ihanoi:\nNäet orjuus, vallanalaisuus on iestä\nJa vankeus kurjinta, mi kohtaa miestä.\n\n\"Tän lausun siks, ett' ylellisyys siellä\nOl' linnassa, min jätimme jo noin,\nJa sentään kesken hekkumaakin vielä,\nKun kemuiss' söin ja parhaat viinit join,\nMa tunsin nälän tuskaa mieron tiellä\nJa karvaampaa kuin kerjuri ma koin:\nNäet vieraan anti puutteeks mulle muuttui,\nJa puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.\n\n\"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin,\nSua palvelukseen taas ne velvoittaa;\nNuo suosiot jää siteeks sulle silloin,\nJa henkes vapaana ei liitää saa!\nSiks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin,\nKun huomiseks hän säästää kannikkaa,\nSaa riipumatta muista ylistyksin\nJa nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!\"\n\n\"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta,\"\n-- taas Sancho virkkoi -- \"velkaan mielelläin\nJään hovimestarille massikasta,\nMi pullottaa nyt vatsallani näin;\nKaksataa linnunpoikaa Kultalasta\nNe kyllä laastaroi mar' sydäntäin:\nSiks palvelen nyt linnan joka miestä,\nJos mahtaiskin he toisinaan mua piestä!\"\n\n1901.\n\n\n\n\nKUN PITKIKS TAAS KÄY MAANSOPET NÄÄ.\n\n\nLuin synkkänä vaiheita pienen maan,\n-- Olin työhöni kylläynytki --\nSe vaipui muinaasta loistostaan,\nSen valtaansa vieras kytki.\n\nEi ohjihin päässeet miehet maan,\nOl' estetty vaikutusvalta:\nEli intelligenssi nyt rahvaaks vaan,\nMut nosti sen, -- tukien alta!\n\nJa aseman miehinä kansan näin,\nKun tunnussanat jo lensi;\nNyt kansa on vapaa, pystyssä päin,\nJa Euroopan kansoja ensi.\n\nKun pitkiks taas käy maansopet nää,\nJa työstä mä sorrun aivan,\nTule mielehen, Norja! -- ja meillä tää! --\nNiin unhotan kaiken vaivan.\n\n1900.\n\n\n\n\nTAAS LAINE NOUSEE VIELÄ.\n\n\nJa jälkeen suurten myrskyin\nJo mainingin laine nous;\nSe vankkana kulki hyrskyin,\nJa sen niskalla haaksemme sous.\n\nYhä korkeammalle kantain\nSe purtta nostatti vaan;\nNäit eessäs riemua rantain,\nNäit siintoa taivaanmaan.\n\nKai aalto nouseva vain on?\nEi vaipune kuohut veen?\nJo voimassa vetten painon\nNyt syöksymme syvyyteen!\n\nÄlä kaihoa murhemiellä,\nVaan hymyy hienosti sie;\nTaas laine nousee vielä,\nJa silloin se rantaan vie.\n\n1900.\n\n\n\n\nILMAN IMMET.\n\n\nSä näitkö impiä ilman,\nJotk' kohtalon kuteita loi?\nMun arka ja himmeä silmän'\nEi nähdä heitä voi.\n\nRunoniekat, te näätte ne illoin,\nMiss' siinä he lointaan luo,\nJa niisien liehuissa silloin\nVäriaiheita teille tuo.\n\n\"Näin ilman immet kyllä\nJa noiden niisiä näin;\nHe istui tuolla yllä\nKesäpilvellä säihkyvin päin\".\n\nLie kuteet olleet harmaat\nJa karkean kodikkaat,\nNiin saapuisi aiat armaat,\nSais tyyntä nauttia maat;\n\nVai seijaina, väikkyvin poimuin\nNe näit väriloistossa vain,\nJa juovina leiskua loimuin,\nKuin säihkyä salamain?\n\n\"Ei ollut loimi seijas,\nEi harmaa kuteen niis,\nMiss' siinä se hulmuten leijas,\nKun päivä mailleen liis\".\n\nRusoruusuja, hempeä valmuin\nSä näit kai kuteessa niin\nJa vihreitä oksia palmuin,\nMit viehtävät viihdyksiin;\n\nVain mielet viihtää ja viehtää,\nKun kohtalon iskut käy,\nJa unelmoihin ne kiehtää,\nKun onnea enää ei näy.\n\n\"Näin ruusuja, väikkettä valmuin\nJa vihreitä oksia vain,\nMut kesken siintoa palmuin\nNäin säihkyä salamain.\"\n\n1901.\n\n\n\n\nVI\n\nKÄÄNNÖKSIÄ\n\n\n\n\nKOTA-LASSI.\n\n(Gustaf Fröding).\n\n\nKyläkankaalla, varressa tien,\nKota-Lassin on perkiö pien',\nKylän verossa, meidän Mattilaa.\nOn hällä ja eukollansa\nSadaskolmaskymmeneskolmannes maa,\nJa on peltoa, niittyä kanssa.\n\nMut niitty on rummakkosuo,\nJa pelto on aune ja niukkoja tuo,\nKiviaarnio on se, ja rauniot nuo\nOn kuitteja anneiltansa!\nMut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo,\nVisu eukko ja sitkeä kanssa.\n\nMies poimii, murtaa ja vääntää vaan,\nJa akka on tarkoillaan;\n-- Mikäs tarkkana ottaissaan:\nSekajauhot on keitossansa!\nJa kruunu ryöstää saataviaan,\nMies murtaa, akka on tarkoillaan,\nJa vaikkei tietoa paidastakaan,\nKota-Lassi hän luottaa parempaan,\nNiin myös Kota-Muori kanssa.\n\n\n\n\nVEKKULI-VILLE.\n\n(Robert Burns).\n\n\nSa hurja Vekkuli-Ville! --\nHän markkinoille saa;\nHän aikoo viulunsa myydä\nJa ostaa rihkamaa.\nMut kun tuli luopua siitä,\nSuli silmät kyyneliin.\nSa hurja Vekkuli-Ville,\nNoh, terve näkemiin!\n\nHei, Ville, myy sie viulus,\nEi sillä sielua lie!\nHei, Ville, myy sie viulus,\nJa osta viinaa sie!\n\"Jos myin oman rakkaan viulun,\nMua hurjaks he luulla vois:\nNiin monta riemun päivää\nMe yhdessä soitimme pois\".\n\nMut kun tulin Puolitiehen,\nKävin kievariss' äkkipäin,\nJa hurjan Vekkuli-Villen\nJalat ristissä pöydällä näin;\nHän kumppaliseurass' istui,\nSuli kaikki hurmoksiin.\nSa hurja Vekkuli-Ville,\nNoh, terve näkemiin!\n\n\n\n\nHYVÄSTI, MAINE SKOTTLANNIN.\n\n(Robert Burns).\n\n\nHyvästi, maine Skottlannin\nJa vanha voimas tunto!\nHyvästi, Skottein nimikin\nJa miehen mieli ja kunto!\nMiss' soluu Tweed ja mereen saa,\nMiss' Sark käy Solwayta kohti,\nNyt Englannill' on rajamaa --\nRutiruojat ne maatamme johti!\n\nMit' taistot kaikki ei tehneet kai,\nEi väkivalta ja kettuus,\nNyt lahjusrahat aikaan sai\nJa harvain kurjien pettuus.\nJäi Englannin miekka pilkaks vaan,\nJa uljuus meissä hohti;\nMut vieras kulta lannisti maan --\nRutiruojat ne maatamme johti!\n\nOi, miks tän päivän nähdä sain,\nKun maan he möi ja osti!\nOis harmaa pääni vaipunut vain,\nKun Bruce ja Wallace kosti!\nMut rohkein päin mä huudan näin\n-- Ja ken sit' eittää tohti --:\nMaan petos löi ja kultaan möi --\nRutiruojat ne maatamme johti!\n\n\n\n\nLORELEI.\n\n(Heinrich Heine).\n\n\nEn tiedä, kuinkahan lienee,\nKun murhe mun valtaa näin;\nSen vanha tarina tiennee,\nMi ei mene mielestäin.\n\nOn vilpas, päivä jo peittyy,\nRein-virta tyynenä on;\nVain vuoren huippuhun heittyy\nSäde ilta-auringon.\n\nSiell' istui neito nuori\nTuoll' yllä tenhossaan;\nJa kultasäihkeessä suori\nHän kultakutrejaan.\n\nHän suori ne kultaisin kammoin,\nVain laulua laulellen;\nSen sävel on unhottu ammoin,\nJa on valtavan tenhoinen.\n\nRein-laivurin nuoren mieltä\nSaa hurjahan kaihoon tuo;\nHän ei näe kallionkieltä,\nVain ylös hän silmänsä luo.\n\nKai pohjahan nielussansa\nVeet venhon ja laivurin vei;\nJa sen lumolaulullansa\nOn tehnyt Lorelei.\n\n\n\n\nMA LAULUN SIIVILLÄ KANNAN.\n\n(Heinrich Heine).\n\n\nMa laulun siivillä kannan\nPois, lemmittyin, sinut pien',\nJa sinne sun Ganges-rannan\nIkiarmaille seuduille vien.\n\nSiell' loistavi puisto vieno,\nMi untui kuutamaan;\nSiell' lootoskukka jo hieno\nSe vuottaa siskoaan.\n\nJa orvokit hymyy ja huiskii\nYön tähdille kujeikseen,\nMut ruusut ne varkain kuiskii\nTarut tuoksuvat toisilleen.\n\nLiki hyppivät kuunnellen silloin\nArat kaurihit, älykkäät,\nMut kaukana humuu illoin\nPyhän Gangeksen kuohupäät.\n\nJa sinne me laskeudumme\nVain varjohon palmupuun,\nMe lempeen tuutiumme\nJa riemujen uinailuun.\n\n\n\n\nHALUTONNA MIELI.\n\n(Karl Aug. Tavaststjerna).\n\n\nSaapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,\nKaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollen\nPurtta liidättäin;\nAiroin lepään, viihdän venhon juoksun,\nLiekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,\nJoista unta näin.\n\nTiesi, liekö oikeinkaan, ett' tälleen\nNostan airoja ja käännän katseen jälleen\nKohti rantamaa!\nTiesi, liekö maiden menetettyin\nRannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin\nTähtää usvain taa!\n\nOlkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,\nOlkoon vanhan imettäjän turha juttu,\nKun ma saanen vain\nAirot lepuuttaa ja viihtää juoksun,\nTuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,\nNiinkuin lassa sain!\n\n\n\n"]