[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3DHz4h6prOlrKt1e6XHchtazbi8WouCSJt4OVgUepdk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2830,"Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882","Mustakallio (Schwartzberg), Johannes",1846,1915,"2830-mustakallio-johannes-matka-jaameren-rannalle-kesalla-1882","2830__Mustakallio_Johannes__Matka_Jäämeren_rannalle_kesällä_1882",null,"tietokirja",[],[],"fi",1883,30333,187294,false,71620,[22,23,24,25,26,27,28,29],"Karelia (Russia) -- Description and travel","Kola Peninsula (Russia) -- Description and travel","Lapland -- Description and travel","Lapland -- History","Norway -- Description and travel","Norway -- History","Russia -- Description and travel","Russia -- History",[31],"Travel Writing","\"Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882\" by Joh. Mustakallio is a historical travelogue written in the late 19th century. The work chronicles a journey from Finland to the shores of the Arctic Ocean, reflecting on the beauty of the landscapes and cultures encountered. Through the author's observations, the narrative delves into themes of exploration, personal growth, and the contrasts between different ways of life.  At the start of the narrative, the author introduces the idea that traveling beyond familiar territories can lead to significant personal development and insights about one's own life and surroundings. The journey begins with preparations to travel toward the Arctic, detailing the route chosen via Kuusamo, the author’s reflections on notable geographical features, and interactions with the local environment and wildlife. The author describes the beauty of the Finnish landscapes, the challenges of ascent into the mountainous regions, and the significance of interacting with simpler, unaccustomed lifestyles, hinting at a deep appreciation for nature and cultural diversity. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Matkakuvaus tekijän matkasta Kuusamon kautta Wienan merelle ja edelleen Jäämeren rannikolle kesällä 1882. Teos sisältää havaintoja pohjoisen luonnon jylhyydestä, elinolosuhteista sekä tapaamisista paikallisten asukkaiden kanssa Murmanskin rannikolla.","Johannes Mustakallion 'Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2830. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MATKA JÄÄMEREN RANNALLE KESÄLLÄ 1882\n\nKirj.\n\nJoh. Mustakallio\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nKuopion uudessa kirjapainossa,\n1883.\n\n\n\n\n\n\nTosiaankin siinä on perää, kun sanotaan, että matkustukset\nkotiseuduilta pois kehittäwät ihmistä, ja erittäinkin, jos matka\non koko kotimaan ulkopuolelle. Toiset näköalat, toiset olosuhteet,\ntawat ja katsantokannat tekemät sen, että selwemmästi tulee arwaamaan\noman olonsa, jopa antamaan armon toisellekin. Ainainen asuminen\nkotipiirissään totuttaa silmän siihen, mikä on; sen warjopuolia ei näe,\nsen hywiä puolia ei arwosta. Kummankin huomaa paremmin eroitettuna\nkaikesta, missä ennen on liikkunut.\n\nOn tullut tawaksi, että ne, jotka tahtowat maailmata nähdä matkaawat\neteläänpäin ihailemaan luonnon, ihmiskäden ja ihmisneron synnyttämää\nsuuruutta. Tosi on; sinne on runsaammin herunut luonnon antimia;\nsiellä on taisteltu ihmiskunnan suuret taistelut »miekoin, auroin,\naattehin.» Mutta ansaitsewat pohjan perätkin katsomista, olot\nsielläkin oppimista. Awarain, äärettömäin olojen jylhyys, koko luonnon\nkolkkous, joka ei huoli ihmisen uhkauksista panna wiljelewän kätensä\nsen päälle, — kannattaa sitäkin käydä katsomassa. Kun istuu sekä\naineellisen että henkisen wiljelyksen helmassa ja nauttii saawutetun\ninhimillisen siwistyksen hedelmiä, mukawuudet mukamuuksien meressä, se\ntahtoo synnyttää luonnottomia waatimuksia ja kääntää ihmisen nurin,\nluonnollisesta luonnottomaksi. Kuinka hywä ja hyödyllistä on silloin\nnähdä ja tawata ihmistä, joka ei tiedä koko maailman menosta mitäkään,\nei muusta, kuin siitä turpeesta, jota on hänen allaan, ja siitä\nLuojasta, joka wallitsee korkealla hänen päällään!\n\nPyydän siis lukijaa seuraamaan kertomustani; se onkin paljon\nhuokeampaa, kuin osaa ottaa matkan waiwoihin.\n\nSuomesta kun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi\nmatkustaa jotain tietä Wienan merelle, joko eteläisempää Lieksan\ntai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me walitsimme\nwiimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin\nkuwernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja\nmyös oikeutti waatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuwernöörin\nkirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Wenäjän wirastojen kautta oli\nmatkamme edistyttämistä puoltanut wirkamiehille Murmannin rannikolla,\noli myös muassamme. Ja kun wiimeksi oli Wenäjän ruplat waihetettuina\nwalmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen\nilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka\neroittawat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hywin\nwuorista seutua wiimeisellä taipaleella, ennen kuin tullaan kirkolle,\nnäkyi jo korkeita wuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötewaara),\njoille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia wuorokausia, ja\nkahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne owat Hewosenharja\nja Kallioharju; sinne näkymät kaikki Kuusamon korkeimmat waarat,\nyksin Nuorunenkin Wenäjän rajalla. Maantien wieruksilla käywät porot\nlaitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia,\njoissa oliwat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt\nyhtään olemaan näkywissä.\n\nKirkolta alkaa wenematka. Sitä on kuusi peninkulmaa monen järwen\nyli, joista erinomaisen siewä-saarinen ja -salminen on Muojärwi. Kun\nMuosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärwen tyyntä\nselkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko\nolisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa\nselän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja\nhupaiselta näyttäwä sille joka Sawon näköaloihin oli tottunut, oli ihan\nerilainen, kun sitä waaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järwien\nrannoilla on taloja, jotka owat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin\nylipäätään Sawossa. Näihin aittoihin, 2,3 p. heinäkuussa, alkoi täällä\nnäkyä siellä, täällä tähkäpäitä rukiissa, ihankuin Kuopion seuduilla\n27, 28, 29 p. toukokuussa. Pihlaja alkoi puhkaista nuppujaan kukiksi.\nWälijärwen talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoiwat.\nKuoringin järweltä on kolme ja puoli peninkulman maataiwal suurelle\nPääjärwelle Wenäjän puolella Oulangan suuhun, jolla wälillä ei ole kuin\nyksi pieni talo. Tällä wälillä on tuo Suomen korkein waara Nuorunen,\nottamatta lukuun lapintuntureita. Kuoringin talossa tuumailtiin,\nlähtisimmekö nousemaan tuon waaran huipulle, ja kun sen olimme\npäättäneet tehdä, ruwettiin taloon yöksi, ettei woimat kesken loppuisi\nseuraawan päiwän ponnistuksissa. Aamulla kun lähdettiin liikkeelle,\nkantajat muassa, sai kohta koetella, miltä wastamäen nouseminen\ntuntuu. Parin neljänneksen perästä poikettiin polulta lähteäksemme\nnousemaan Nuoruselle, ja oikaistiin Kariloukahtaman wasemman puolitse.\nSiinä oli sankkaa metsää ja leweitä soitakin, waikka maa nousi\nnousemistaan, ynnä lampia ja rämepaikkoja. Kun metsän tiheiköstä\ntultiin aawemmalle kohdalle, näkyi aina waaran kalju päälaki, mutta\nse ei ottanut lähetäkseen; se oli yhäti yhtä kaukana, yhtä korkealla,\ntaiwaan sinihuntuun werhottuna. Noustiin loiwaa, noustiin jyrkkää\nrinnettä, kuuma aurinko selässä, siteiden paahtamat kiwikalliot kaswoin\nedessä, hikilöyly kowa. Jo loppui kuuset, sitten männyt, wuorossaan\nkoiwut; ja kukkulalla ei ollut muuta kaswia, kuin eräs laji wariksen\nmarjan warsia, ja muuramen kukkia ihan kukkulallakin. Merkillisellä\njyrkkyydellä oli wedetty rajat eri puulajeille, ja taampaa katsoen\nrannut näyttiwät ihmeelliseltä. Korkeimpana huippuna oli kiwikallion\nsärmä, joka nousee pystyyn yli muun pyöreämuotoisen wuorenpään. Sinne\noli noustawa — ja silloin oli ylempänä muuta maailmaa.\n\nSuuri on eroitus mataluuden ja korkeuden wälillä. Mataluus on\narkipäiwäisyyttä, korkeus ylewyyttä. Niin kuin Nuorunen waltawuudessaan\nkohotaksen yli maiseman, sen kukkulalle ei kuulu koskien kuohu, ei\nlaineiden loiske, järwet wain tuolla alhaalla kuin hiiden hinkalossa\nhuuhtowat sen juuria; niin Nuorusella seisojakin, hän tuntee mielensä\nkohoawan yli arkielämän, tuo turhanpäiwäisyys, joka niin usein käärii\nhänen intonsa pikku kiusoihin, se on jäänyt jalkain alle; hän on\nirti tawallisesta elostaan, wapaa ja auki korkeille tunteille. Hän\nkatsoo kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, ja yhä etemmäksi tekee\nhänen mielensä heittää silmänsä. Mutta unelmiin hän ei jouda, hällä\non todellisuus edessään, tanakka jalansia allaan, joka ei häily.\nItsenäiseksi tuntee hän itsensä, waltamieheksi, johon ei ylety\nihmisten moitokset ja kiitokset. Nuorunen on yksinään taiwaan alla,\non nähnyt wuosituhansien tuulet ja tuiskut, uljasta otsaansa se pitää\nyhtä korkealla kuin alussakin, sen korkeus ei kukistu; ei kesän\naurinkoiset yöt, eikä syksyn synkkä pimeys sen waltaa muuttele; ja sen\nikuiset wahtikumppanit, Waltawaara, Iiwaara, Ukonwaara, Possosiiro,\nPäänuorunen, jotka kohoawat taiwaan ranteella, seisowat yhtä\nyksiwakaisesti ja antamat kunnian hälle.\n\nNäköala Nuoruselle on sangen laaja. Länsipuolella pohjaan- ja\neteläänpäin on toinen toisensa wieressä kaikki ne järwet, joita\nmyöten Kuusamon kirkolta asti olimme tulleet, ja erittäinkin\nTawajärwi, joka on wuoren juurella, tuuheine saarineen miellyttää\nsilmää. Idässäpäin etäämpänä wuorelta lewittää laajaa pintaansa\nPääjärwi, Wenäjän Karjalan suurimpia järwiä, ja siintipä wähä\nwyöhyke Tuoppajärwen tyyntä selkääkin. Korkeita maita on Pääjärwen\nympärillä, ja sen wuoriset saaret (erittäinkin tuo keskellä selkää\nolema Luptshinki, kenties kolmea wertaa suurempi kuin meidän kartat\nnäyttäwät) koettawat myös kohota ylemmä, waan ne jääwät alhaalle,\nkun näkee järwen luoteispuolella huimaaman korkean Päänuorusen\njyrkän wuoripatsaan ylenewän senpuolisten mäkien ylitse. Sen huippu\nnäyttääkin oleman Nuorusen tasalla, ja eräs mies sanoi sen olewan\nkorkeamman kuin Nuorusen, mutta lisäsi, kukapa siellä lie käynyt.\nKarjalan puoli on samanlaista, kuin Suomen, mäkistä, järwistä,\nmetsäistä. Pohjassa on näköpiirin rajana Paanajärwen wuoret; järwi\nitse on sywässä wuoriseinien wälissa, ettei se sowi näkymään, mutta\ntakaa yli maiden näkyy tumman sinisenä paksun leipäkakun muotoinen\nwuorenpää, joka lienee Pesioiwa tahikka Waatimenoiwa, sillä Lapissa\nkyllä 15 peninkulman päähän näkyy tuommoiset korkeat wuoren huiput.\nLuoteisessa seisoo lähempänä Kuntiwaara ja etempänä Waltawaarat, kirkon\npohjoispuolella. Yli Kuusamon järwen näkyy ne waarat, joita myöten\nmaantie tulee kirkolle, ja Muojärwen takaa Iiwaara, jonka harjanteet\nlounaista suuntaa kohden nousewat monta wertaa korkeammalle muita\nmäkiä. Etelässäpäin näyttää, kuin Ukonwaara lähtisi nousemaan ihan\nKuoringin järwen sywänteestä, ja se on tosiaankin muhkea niinkuin\nukko ainakin. Sen wasemmaltapuolen taaempana nousemat Possosiiro ja\nKiiankuurot. Luulisi, etta tuonlaista näköalaa käwisi useinkin ihmiset\nihantelemassa; niin ei ole laita. Ainoastaan kerranko wai pari sanoi\nKuoringin isäntä, joka oli oppaanamme, käyneensä täällä, waikka oli\nikänsä asunut juurella, ja emäntä tyttärineen (jotka kaikki oliwat\nnaimisissa kotona) oli sanonut kun kerran käyneensä wuorella; kukapa\npakottaa, arweli hän, rupeaisi yrittämään semmoiselle joutawalle\nmatkalle. Mutta jumalanmolijat tietäwät panna armon tälle paikalle;\nsen näki siitä menijän Karjalan rististä, jota oli pystytetty kallion\nylimmälle mykkylälle. Niitä ei ole monta enää; risti on rapistunut,\nlahonnut, eikä taida kotwaan aikaan kukaan ryhtyä sen kohentamiseen.\nSiihen aikaan kun Wenäjän hallitus häwitti noita luostarintapaisia\nyhdysasunnoita, joita nuo muka harhauskoiset starowierot oliwat\nperustaneet, pakeni koko joukko heitä Suomen rajan yli ja asuiwat\njossain yksinäisessä mökissä. He eiwät käy kenenkään luona, eikä kukaan\nheidän luonansa. Korkeimpain wuorten huiput owat heidän enimmästi\nrakastetut molimispaikat. Kuusamossa on näitä pari enää jälellä, yksi\nHännilän talon lähellä, toinen Tawaniemellä. He eläwät rukouksissa\nja saawat melkoisia rahasummia Pietarista ja muusta Wenäjästä niitä,\njoiden edestä rukoilewat ja joilla luultawasti ei ole aikaa itse sitä\ntehdä; palkkaawat sentähden miehen sijaansa, jottei possakanteko jäisi\nrästiksi.\n\nNuorusella käy winha tuuli, kylmä kuin talwen wihuri, waikka oli lämmin\npäiwä, piti ottaa päällystakkia päälleen taretakseen olla jonkun hetken\nkerrallaan kalliolla ja sitte piti kyyristyä kallion taa, johon aurinko\nhelteästi paistoi. Kukkulalta lähtee wankka polku alaspäin. Outo\nluulisi siitä, että täällä käy wäkeä, kuin Aawasaksalla. Mutta se onkin\nporojen polku, jonka owat tehneet, kun räkän- (itikan-) aikana nousewat\ntuulen henkeen saadakseen lewähtää rauhassa. Semmoista wiisautta\nkäyttämät porot suurella hyödyllä kaikkialla pohjoismaissa, jossa\nsyöpäläisten paljous on mahdoton. Lewättyänsä lähtewät he peräkanaa ja\nhywällä mielin alas.\n\nHywällä mielin rupesimme mekin laskeumaan pois, ja semmoisten hetkien\nperästä kuiskaa lähtijä korwaaansa: »jos ikäwystyt, ystäwäni, oloihisi,\nniin mene korkealle wuorelle.» Wielä kerran Nuorusen koillisnurkalta\nheitettyämme silmäyksen etehemme, jossa näkyi Kiwakan mäen kinkama\nja sawu nousewan Siikajärwen koiwikkorannalta, ruwettiin painamaan\nalas, ja se ei toki ollut niin waikeata kuin nousu. Siikajärwen talo\nmökkineen on ainoa ihmisasunto tällä taipaleella; sinne laskeuttiin\nmyötämäkeä. Tämä puoli Nuorusta on erinomaisen hyötyisätä koimumetsää,\nkun kerran tulee metsärajan alle. Päästiin taloon. Wieraanwaraisuus\non wanhastaan hywä awu Suomessa, jos missä korwen kainalossa wähäkään\nmökin hökkeliä on; ja lehmänantiahan kesäisaikana on joka paikassa.\nMetsätaiwal Pääjärwelle on waihetellen koiwu- ja petäjä-metsää, suurta\nikiwanhaa sydänmaata, sangen harwassa kohden raadettu huuhdaksi. Oli\nerinomaista nähdä kuusikkaita pesäseutujensa ympärillä; ne eiwät olleet\nlewottomia, niin kuin Sawossa meno- ja tulomatkallaan, waan istuiwat\naiwan lewollisina yksi siellä, toinen täällä puiden latwoissa ja\nsykerteliwät sorakielistä wiserrystänsä. Kun päästiin Kiwokan kohdalle,\nnäytti se korkealta wuorelta; niin loukeroista ja röykkelikköä oli se,\nkuin olisi koralliryhmän nostanut ylös taiwaalle. Siinä on karhuin\npesäpaikat, joissa he saawat nukkua talwiuntansa rauhassa, ja noustuaan\nlyödä kesäistä leikkiänsä; eiwät halajakaan ihmisasunnoille, samaten\nkuin ihmisetkään eiwät ikäwöi heidän asunnoillensa. Karhu on näet\nmetsän isäntä, tenhonwoimainen, joka ei pelkää ihmislasten, ei taikoja,\neikä tuuria; kuka sen kanssa tohtisi wäitöksiin ruweta.\n\nWaltakuntain raja ei tee eroitusta; maat, metsät samanlaista,\nsuomalaista, jota ei ole aikain waiheet woineet muuttaa; mutta kansan\nowat ne walitettawasti muuttaneet kuin wieraaksi toinen toiselleen,\nettä weli ei kättä anna weljelle, eikä sisar sisarelleen. Kun Oulangan\nleweää jokea myöten, joka kuulun Paanajärwen wedet laskee Pääjärween,\ntulee\n\n\n\nOulangansuun\n\nkylään, niin se tekee suomalaisen aiwan alakuloiseksi. Hän kysyy:\nmiksi? ja wastaus jääköön kysyjän omaan kätköönsä salaisuutena. Jos\nraja on sota-raja, se on eri asia; mutta kun se muuttuu kylän rajaksi,\nniin miksi on parin sylen lewyinen aukko niin korkea muuri, ettei\nsiwistyksen aurinko jaksa paistaa yli! Kylä näyttää niin surkealta,\nettä luulee muuttuneensa muutamia wuosisatoja taa'päin ajassa, jopa\narwelee näkewänsä jonkun lewäyspaikan, johon tuona suurena muuttoaikana\nAltain jylhiltä wuoriseuduilta Euroopaan suomalainen kansanwaellus\nyritti uutisasutusta tekemään, mutta jätti huoneet rapistumaan,\njätteet haisemaan haaskain syöjille hywäksi. Käydään sisään, noustaan\netuliiteristä winoja portaita myöten yläkertaan, ensin etehiseen;\nsiinä on tukehduttawa katku, löyhkä, joka panisi kärsäeläimenkin\nsieramet tukkoon; lattialautojen alla on suuret sammiot täysinä yhdeksi\nmyöhkäksi märänneitä kalansotkuja käymässä, kiehumassa kesähelteen\nkuumassa ilmassa. Kiireellä tupaan, tarjotaan kättä, toiset eiwät\ntahdo, katsoa wirnottamat wain, kun meillä käsi ojossa, koura auki.\n»Saako taipaleella wäsynyt matkamies tsajua talosta?» »No toki, meillä\nei ole lehtiä, waan mennään naapurista noutamaan, pannaan samowaara\nkiehumaan.» Tämä hymäntahtoisuus opettaa meille, että tylyys on kaukana\ntalosta ja oppaamme neuwoo meitä myös, että starowiero ei anna kättä\nkenellekään eriuskolaiselle. Talosta sai, mitä wain talossa oli; se\nwain heille saattoi hämmennyksen, kun me panimme pyytämällä; olisi\npitänyt wain käskeä, wenäläisten wirkamiesten tapaan; siltä kait\nnäytti. Eri tawat, eri usko, wieraanwaraisuus yhteinen. Kaikki, jotka\ntuliwat »ruotsin pappia» katsomaan, ristiwät ensin itseään owen suussa\nja tuliwat sitte lähemmä hywää päiwää toiwottamaan. Tuli naapurin noin\n14 wuotias tyttökin. Ensin hänkin risti itsensä jumalan kuwaa päin ja\nmeni sitten penkillä istuwia waimoihmisiä terwehtimään, hyppäsi kaulaan\nja likisti ensin yhtä poskeaan ja sitte toista toisen poskia wastaan,\npainoi päätään wielä toisen kaswoja wastaan ja wetäysi sitten wielä\ntaa'päin, teki sywän niiauksen, ja terwehdys oli täysin suoritettu;\nsitte wieraita tarkastamaan. Kun samowaara jo höyrysi pöydän päässä,\nryhdyttiin juomaan, sokeri suuhun ja tsajuwetta päälle; muuta tosin\nei, mutta sen tietää matkamies hywäksi. Kolme korkiaa stakanaa\nmieheen, ja sitte pihalle raitista ilmaa hengittämään. Sytytettiin\npaperossi, wedeltiin sawuja, katseltiin Karjalan huonerakennuksia ja\nnoita pikkuisia pellon tilkkuja, joissa tiheä ohran oras kaswoi, niin\ntulee Wenäjän pappi pitkässä kauhtanassaan, oikasee suoraa minuun ja\nsanoo: »oletko sie suomen pappi?» Minä jäin wähä ällistelemään tuosta\nyht'äkkisestä ystäwyydestä, enkä heti hoksannutkaan mistä ajasta\nolimme lähemmin tuttawat mutta kun näin wirkaweljen pienet silmät niin\nweljellisesti tuijottawan harmaiden kulmakarwain takaa, työnnän minäkin\noikeata kättäni wastaan: »olen, mitenkäs sie, pyhä weli, jaksat.»\n»Miks'ei pappi tule papin luo.» »No, näytätkö sie meille kirkkosi.»\n»Jees!» Astuttiin papin weneesen ja soudettiin yli. Joen rannalla\noli pappila. Se oli samaan tapaan rakennettu, kuin muut talot, wähää\nsuurempi, hirret täysipyöreinä seinissä. Siihen wei meidät pappi\nensin. Muuta wäkeä ei hänellä ollut, kuin aikaihminen tyttärensä.\nRupesimme kyselemään, kuinka suuri wäkiluku oli seurakunnassa. Se ei\nollut tiedossa. Minkälaista rahwasta owat nämä? Se ei ollut tiedossa.\nMinkälaisia kirjoja lukemat papit näin yksinäisissä paikoissa? »Aa,\nkirjat owat sakastissa.» Ei, maan itsensä tähden. Se ei ollut tiedossa.\nMutta se oli tiedossa, kuinka monta ruplaa ja kopeikkaa tämä kirkko oli\nmaksanut, kuinka paljo kellot, messukasukat, jumalanäidit, Pietarit,\nPaawalit. Lähdettiin sitä kaikkea katsomaan. Tytär saa käskyn sillä\naikaa panna samowaara kiehumaan. Kirkko oli aiwan uusi, pyöreistä\nhirsistä. Kun tultiin kynnyksen yli, ruwettiin suoman astumaan\nlattiata pitkin katsomaan sitä kullan kiiltoa ja hopean hohtoa, mikä\nperäseinältä säteili wastaan. Mutta pappi jäi owen suulle ristimään\nitseänsä, ja mekin (huomattuamme erehdyksemme) kaikessa hiljaisuudessa\nwedimme sääremme takaisin, asetuimme kummallekin puolelle ja siinä\nseistiin wieraina miehinä siihen, että tämä pappi ei ristimättömin\nsilmin katsele kirkon pyhyyksiä. Paljo oli todellakin kalleuksia. Aito\nkullasta kalkit ja lautaset, pöydät ja kaapit täynnä kullalla kudotuita\nkirkonmenon waatekappaleita. Tämän oli lahjoittanut kreiwi Moskowasta,\ntuon ruhtinas Pietarista, mitä pajari minkin parselin. Pappi kiittää\nja walittaa: kaikki niin kallista, kaikki niin koreeta, eitä käy kansa\nkirkossa, ei ollenkaan. Starowierot eiwät käytä waltion pappia muulloin\nkuin pakkotiloissa. Mutta — papin tsaju! Tyhjennettiin 2 takanaa\npapissakin; ja silloin tiesi olemansa tsajun juonnin maassa. Pois teki\nmieli ja — nukkumaan.\n\nAamulla tahdottiin ruokaa, kun ei oltu iltasellakaan saatu; tultiin\nnäet liian myöhään kortteeriin. Sitä ruwettiin heti puuhaamaan.\nHalkoja kannettiin tupaan, uuni pantiin lämmitä, ja taikinaa ruwettiin\ntekemään. Tämä tosin ei ollut sille mieleen, jolla oli kiire matkalle,\nmutta Pääjärwen selälle ei ole nälkäisenä lähteminen. Oulangan naiset\nosaamat tehdä hywää kalakukkoa. Se oli mieliruokaa näin kesäisaikana.\nJärwimatka oli joutuisaa, soutajat upeat. Siewällä säällä näki\nselwään ympäristöt, wasemmalla kädellä oli korkean korkea Päänuorunen\nharjanteineen alinomaisena seuraajanamme ja oikealla harmasaarinen\nselkä. Matkamme keskiwälillä pistää pohjoisrannalta pitkä ja jyrkkä\nhiekkaniemi, jonka päästä saa selwän kuwauksen seudun omituisuuksista.\n\n\n\nNiskan\n\nkylän rannalle näkyy wielä 2 peninkulman päähän Oulangansuun kirkko\nja sen walkealta paistawat seinät. Niskassa on ainoastaan 9 taloa, 28\nlehmää, 9 hewosta. Sillä aikaa kun uusia soutajia hankitaan käymme\nkalmistoa rannalla katsomaan. Korkea, tuuhea taimikko kaswaa hajonneen\nkiwiaidan sisällä. Kaiwetun haudan kohta on luotu korkeammaksi ja\ntehty ruumiin arkun muotoon, itäpuolisessa päässä Karjalan risti.\nKaikki näytti rapistuneelta. Tästä lähtee meitä wiemään talon wanhus,\npitkä, suora wartaloltaan, kuin Karjalaiset ainakin, ja erään\ntoisen talon isäntä. Ensin laskettiin leweää wesirikasta Pääkoskea\nalas ja sitten Kuntijokea myötäwirtaa. Kun oli lämmin, otti ukko\ntalwilakkinsa päästään ja laski wiereensä tuhdolle. Ikänsä 70, 80\nwuotta oliwat tehneet hänen pitkät hiuksensa harmahtawiksi. »Miksikä\nsulla on päälaki keritty?» wanhus ei ole kuulewinansakaan. Sitten\nsaatiin tietää, että ukko oli kauan ollut jumalanmolijana poissa\nkotikylästään. Nyt oli hän palannut jälleen omaistensa luo. Näissä\nseuduin on tuommoinen elämänmuutos jokseenkin tawallinen. Tuo keritty\nympyrä oli warjeluskeino, ettei räähkä (synti) niin hewin tarttuisi.\nSen näimme monen muun wanhuksen päässä perästäpäin. Ukko sanoi näillä\nseuduin olewan 2 henkeä, jotka osaawat lukea kirjasta, ja praasnikan\n13 aamuna lukewat he selwällä äänellä kokoontuneiden kuullen, tietysti\nslawoonilaisesta kirjasta, wanhemmat miehet, jotka osaamat wähä\nWenäjätä, ymmärtäwät jotain, nuoremmat ja waimonpuolet eiwät mitään;\njoku kuuluu osaawan lyhyesti sanoa Karjalan kielelläkin, mitä kirjasta\nluki. — Joki on leweä ja rannat owat jyrkät, mutta ei juuri kallioiset,\nkaswawat hyötyisää lehti- ja mänty-metsää; siellä täällä näkyy huuhdan\npaikkoja.\n\n\n\nKuntijärwen\n\nkylä, joka on muutamia Wenäjän wirstoja eteläpuolella samannimistä\njärweä, ei ole juuri pieni kylä. Siinä on 15 taloa, 36 lehmää, 9\nhewosta; peltoihin ei ollut ollenkaan kylmetty ruista, mutta huuhdissa\nkuului wähä olewan. Noustiin taloon, joka oli niin kuin kaikki muutkin\noikealla rannalla. Isäntä oli erinomaisen wirkku, kirkassilmäinen,\nnuori mies, puhe ja käytös kuin Wiipurin miehillä; renki niinikään. Kun\nnälkä käski taloon, pyydettiin ruokaa, ja heti oliwat isännät, emännät\nwalmiit laittamaan. Mutta tässäpä yhdyttiin tinkapaikkaan. Miehillä\nei ollut kuppia muassa, talossa ei mieronkuppia; ja näin sisämaassa\nowat starowierot wielä tarkempia waromaan, ettei toisin-uskowainen\nsaa heidän ruoka-astioistaan syödä. »No, hywä emäntä, myö meille\nrowe ikuiseksi omaisuudeksi.» Emäntä hyppäsi uunin pankolle, sieppaa\ntuohisen uunilta ja tarjoaa muille. »Pesepä wielä tämä.» Suurella\nkernaudella kiidättää emäntä tuohista nurkkaan wesiastian luo,\nhyrskyttää pari, kolme kertaa huuhtomaweden ympäri tuohisen laitoja\nja tuo sen takaisin. Puukko tupesta esille; kyllä sillä liiat lisät\nlähtewät laidoista. Siihen sitten ensin maito, monta kupillista\nperäkkää, senperästä kalakeitto ja järjestyksessä juomamesi, ja kun\nwielä saatiin metson tähkä, kowa ja homehtunut tosin, sille laudalle,\njoka penkin ja lawitsan wälille laskettiin ruokapöydäksi, niin jaksoi\ntaas lähteä matkalle. Kun tuolla suuressa Sawon pääkaupungissa,\nKuopiossa, alkaa kowin halu tehdä ruweta tirkistelemään, onko talrikki\nlumiwalkea, onko weitsi ja kahweli kirkas, onko lasi läpi katsottaessa\ntäplättä, niin jo pitäisi lähteä tänne; täällä oppii paremmille\ntawoille.\n\nTästä kulkee tie Koutajärwelle myös Soukelojärwen kautta, mutta me\nläksimme suorempaa tietä Kuukasjärwen kautta. Tässä loppui meiltä\nkaikki apu kartoista; sekä Suomen kenraalikartta että Inbergin kartta\non wäärä. Kuukasjärwi ei laske Kuntijärween, waan koillispuoleisten\njärwien kautta Koutajärween. Kuntijärwen kylästä\n\nKuukasjärwen\n\nkylään eli Platonaan, joka on järwen etelärannalla enemmin\nlänsipuolella on 20 wirstaa, ja järwien wälillä on 4 wirstan lewyinen,\nkorkea maataiwal, jylhää korpimetsää. Tullessamme aamupuoleen yötä\nPlatonaan oli kummastuttawaa nähdä, kuinka tarkan huolen Karjalan\nwaimonpuolet pitäwät päähineestään eli pääkruunustaan, jolle owat\npanneet wenäläisen nimen »perwäskä». Maatessaan lattialla tuwassa\n(heidän ainoa lämmin suojansa) oli perwäskä löyhdytetty päästä ja oli\naiwan päälaen wieressä tyynyllä. Kun suurella waiwalla ja ryskeellä\nsaatiin talon wäki hereille, oli waimonpuolten ensimmäinen homma unen\nhorroksissa hamuilla wuoteellaan, missä perwäskä oli, ettei kukaan\nennättäisi nähdä heidän tuuheata tukkaansa ilman perwäskätä. Muutamilla\noli perwäskä korkea ja moniwärinen, kullan kiiltäwä ja punainen. Ja kun\nwielä paniwat punaisen tahi keltaisen huiwin sen päälle ympäri päätä ja\nsitoiwat niskaan kiinni, niin se näytti eriskummaiselta; ja kyllä he\nnäyttiwät semmoisella päätörötyksellä auringon paisteessa soutaessaan\ntarkenewan. Aamulla saatiin taas kauan odottaa uunin lämpiämistä,\nkalakukon paistumista ja keiton kiehumista, ettei ennätetty sinä\npäiwänä etemmä kuin Mossaan 3 peninkulmaa. Leipää tehtiin ja\npaistettiin niin kuin ainakin, waikka oli Wenäjän Juhannuspäiwä.\nEmäntäwäen ruokaa laittaissa, oli isäntä nurkassa olewan kuwan edessä\nristimässä itseään, ja kun oli joitakuita 10 kertoja saanut täyteen,\nsiirsi hän yhden helmen wasemmassa kädessään olewassa helminauhassa\nalas, posmattaessaan wenäläisiä sanoja, ja katseli pitkät hetket ja\ntarkasti palawan rukouksen teon alla meitä ja meidän liikkeitämme.\nPlatona on toinen kylä tämän järwen rannalla ja siinä on 2 taloa,\n4 lehmää ja huuhdassa oli 2 puutaa ruista kylwössä. Kuukasjärwi on\nlännestä itäänpäin juoksewa, 25, 30 wirstan pitkä, melkeen joka\npaikasta yhtä soikea. Ainoastaan etelä-rannalta pistää kaakkoon päin\nleweänlainen lahti, jonka itäpuolella on korkea ja jyrkkä niemi; sen\nnimi on Hirwiäniemi. Sen eteläpuolella lahden rannalla on Hirwiäniemen\nkylä, jossa sanottiin olewan 8 warakasta taloa; nämä 2 kylää omat\njärwen rannalla.\n\nKun olimme ennen kuulleet että Karjalan tytöt osaamat soreasti laulaa,\nkehoitimme järwellä niitä 2 tyttöä, jotka toisen talon isännän\nkanssa oliwat lähteneet meitä kyytiin, wirittämään joku laulu matkan\nratoksi; wähän ujostelemisen perästä rupesiwatkin ja kerran alkuun\npäästyänsä solui lauluja enemmänkin edestä. Suuri osa oli nähtäwästi\nwenäläistä syntyperää, waan muutamat soiwat kait minun korwissani\nperisuomalaisilta ja samassa miellyttäwiltä; ne oliwat mollissa. Tytöt\nlauloiwat, niinkuin tytär laulaa, jolla on paha äitipuoli.\n\nKuukasjärwen rannoilla kuuluu olewan Lapinhautoja, maahan kaiwettuja,\nseinät kiwestä, waan katto on luultamasti ollut puusta. Erilaiset\nnäistä owat ne haudat, joilla ennen on poroja pyydetty; ne owat\npitkiä, aina 5 syltä, ja 3 leweitä. Järwen päästä laskee lyhyt koski\nSolojärween; (10 wirstaa pitkä) wene wedettiin kannaksen yli. Kun\nkatseli ympärilleen luontoa ja sen erityisiä kappaleita, niin näytti\nsiltä, kuin ne olisiwat siinä asussa, jossa ne luojan kädestä lähtiwät;\nniin erämaan tapaista on tämä matka, wielä kerran mene taiwallettiin\nja niin oltiin Mossan- eli Nuoto-järwellä, joka myös lewitäksen samaan\nsuuntaan, ja on yhden kokoinen kuin Kuukasjärwi, noin 1 eli 1 1/2\npeninkulman leweä. Kulettiin suoraan yli keskijärwen pohjoisrannalle,\njossa on\n\n\n\nMossan\n\npogosta (kylä), ainoa koko suuren järwen hedelmällisillä rannoilla.\nYhdessä: talossa on 2, toisessa 4, kolmannessa 1 ja neljännessä 1\nlehmä; Yleensä on 34 henkeä, 3 hewosta, 34 lammasta, 84 poroa. Yhden\nnelikon oliwat kylwäneet ruista huuhtaan. Kotipeltoihin ei ollut\nkylwetty ruista, kuin wähä ohraa wain. Talossa, johon yöksi mentiin, eli\nwielä iso-isä ja mummu; sanoiwat olewansa yli 100 wuoden ja näyttiwät\nwielä toimen wanhuksilta. Ei kummakaan: tupakkia ei kuuluwissa, wiinaa\nei mailla, mantereilla. Starowierot ei kumpaakaan siedä; ja me wedimme\nharwat sawumme aina pihalla; jota kohteliaisuutta Karjalaiset suuresti\nihmetteliwät. Kaukana suuren maailman pahennuksista kun ihminen luonnon\nyksinkertaisuudessa elää, niin hän elää kauan. Kun wäki asettui ja\nmekin panimme maata, meni mummu uunin taa loukeroonsa, ja minä kuulin\nhänen mainitsewan Wapahtajan nimeä. Ei mummulla olut mitään Jumalan\nsanan kirjaa, ei, kirkkoa, ei pappia — ja kuitenkin saattoi hän olla\npaljoa lähempänä Jumalan waltakuntaa, kuin walistuneessa Suomessa\nmonen monta, joilla on joka hyllyllä Raamattu, joka sunnuntai Jumaöan\npalwelus ja papin neuwot saatawana milloin tahansa.\n\nKylästä kun kuletaan itään ja koilliseen päin tullaan pienen\nTyllin-joen kautta Lapinjärwelle ja siitä on wene taiwallettawa jyrkkää\nja kiwistä mäkeä alas Paasmajärwelle, josta jokea myöten tullaan\nKoutajärwelle, jonne Mossasta sanottiin oleman 25 wirstaa. Koko tämä\nmatka on erinomaisen synkeämetsäistä. Mossasta alkaa maat Koutaan\npäin madaltua; waarat ja kukkulat loppuwat; mutta wielä kohoaa waara\nidässä päin, Iiwakka, ja wähä etelämpänä Irenien waara Mossan järwen\neteläpuolella, jotka kumpikin Mossasta lähtijälle owat wiimeiset\nhywästi-jättäjät noilta korkeilta alppiseuduilta Kuusamon kirkolta\nMossaan asti.\n\nIrenien waarasta on kansan suussa seuraawa satu: Noin 100 wuotta sitte\ntuli sen luo asumaan paennut sotamies, ja löysi wuoresta kultaa, ja\neli hywästi; mutta kun ruwettiin etsimään hänen kulta-kaiwoksiansa,\nja aina Pietarista asti tuli herrat wuorelle, peitti hän kaiwoksensa;\neikä ole sen kowemmin niitä löydetty. Niin, niin; wuoressa on kultaa;\nMossalaiset tarwitsewat kultaa (sen woi syrjäinenkin todistaa); mutta\nkunnes saadaan tietää, miten kultaa saisi irti, täytyy mossalaisten\nelää kurjan köyhän lailla. »Elä odota, mossalainen, kultaa Irenien\nwuoren haltialta, waan ota pois kulta noista niityistä, metsistä\nja maista;» mutta Mossalainen ei tätä puhetta ymmärrä. Wanha ukko\nsanoi olewansa toista rotua, kuin Karjalaiset ja Suomalaiset: hänen\nukon ukoista oli joku tullut Moskowasta tänne, mutta pahaksi onneksi\noli kieli muuttunut. Hillitse surusi ukko! jos näillä mailla olisi\nsemmoista kapinetta, jota kutsutaan »peiliksi», ja sinä kurkistaisit\nsiihen, niin sanoisi kuwa tuolta kummasta maailmasta lasin toiselta\npuolen, ettet sinä »sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan walkeana» ole\nisäin isiesi kupeesta wenäläisenä lähtenyt. Mutta siinä woi kyllä olla\ntotta, kun esi-isisäsi kertoiwat, että heidän tänne tullessaan asui\ntäällä Lappalaisia, joiden kanssa oltiin hywässä sowussa, mutta kun\nsuomalaiset sotamiehet retkiään rupesiwat jatkamaan aina tänne asti,\nniin he pakeniwat ja rupesiwat waeltamaan ylös pohjaan päin. Nämä\nsota-retket owat luultawasti samoja, joista Oulangansuussa kerrottiin;\nsiellä on käyty peittosotaa (piilo- eli hyökkäys-sotaa), jossa oli\nkowasti oteltu, ja nykyään on wielä löydetty wanha miekka, joka niiltä\najoilta oli maassa ollut kätkettynä. Hellät hy wästit jätimme Mossan\nukolle, kun tiesimme että lähdimme wiimeisestä suomalaisesta talosta\nitäänpäin. Kun korkean metsän sisästä jokea soudettiin ja eteemwe\naukeniwat\n\n\n\nKoutajärven\n\naawat wedet, oliwat oudot katseltawat panna pään pyörälle. Lämpimän\nja selwän päiwän paisteessa oli Koudan korkeasaarinen selkä ihan\nraswatyynenä, ja pitkäsiipiset kalansyöjät, yksi toistaan kiiltäwämpi,\njopa kalakotkakin, liiteli miettiwässä tyyneydessä sen heijastawalla\npinnalla; poro nosti päätään rannalla ja pitkät pulskat sarwet\nnyökkyiwät meille, kun se riipi lehtiä puista ja wäliin pysähtyi\nkatsomaan meidän matkantekoamme, ruumis pyöreä ja lihawa, kuin\ntallisyöttilään, ja talja kiiltäwä, kuin kewätkyyhkysen kaula; —\npohjoinen napapiiri juoksee tästä, ja meistä ei ollut kukaan sen yli\nastunut; — kellehän tämä Kouta kaswattaa ikipuitaan, nurminiittyjään\npitkillä rannoillaan ja kalakarjojaan sywissä wesissään, kun tämän\n4 peninkulman pitkän ja samanlewyisen järwen luona ei asu ihmisiä,\nkuin yhdessä paikassa, 4 mökkiä sen luoteisessa nurkassa; mutta\nennättäähän sitä sittekin ajatella; »laske, perämies, rannalle;\nSawon selkien rannoilla eiwät porot laidunta pidä.» Meidän tuloamme\njäi poro wirkuilla silmillään katsomaan, mutta lähti sitten juosta\nhölkyttelemään poispäin metsän piiloon. Palasimme ja souto alkoi\nyli 4 peninkulman selän, saaret oliwat kallioiset ja järwen pinta\nkuwasti jyrkät rannat kahta korkeammiksi; perämies selwitti: »mi on\nwuodessa päiwiä, se on Koudassa saaria, ja 3 lisää.» Luoteisessa\nnäkyi korkeita wuoria, joiden harjuilla wielä lumi walkeana makasi.\nLähinnä rantaa korkein on Kallakora länsirannalla. Jos Keiteleen\nseurakunnan Koutajärvessä on hywät kalat, niin lie tässäkin, näyttiwät\nkait kalalokit pulskilta eläjiltä; ja passaisi tosiaankin Kukertajan\nkyläläisten täällä rauhassa kukertaa wiinankeitto-kotien ympärillä; ei\ntulisi wallesmanni häiritsemään.\n\nNeljän wirstan taiwal eroittaa Koudan koillisemman lahdelman merestä.\nKun päästiin rannalle ja noustiin Huppowan waaralle, aukeni aawa Wienan\nmeri eteemme ja jalkaimme juuressa oli\n\n\n\nNäseen\n\nsuuri kaupunki, johon Mossasta nyt sanoiwat olewan 60 wirstaa, mutta\nedellisille matkustajille oliwat sanoneet 50. Kun marssittiin weräjästä\nsisään, tultiin kaupungin waltakadulle (muita ei juuri olekaan).\nJoka talolla on pytingin ja kadun wälillä tunkio; ties milloin\nniihin lie wiimeksi koskettu! Kirkko oli weräjän, Näseen kaupungin\ntulliportin wieressä, maalaamaton, pieni, nokinen ulkopuoleltakin; on\ntoki Temmeskirkko koko linna tämän rinnalla. Mennään kestikiewariin,\nnoustaan portaita ylös etehiseen, siinä on owi heti wasemmalle puolelle\nmatkustaja huoneesen ja oikealle – en sano, mihin huoneesen; mutta se\nulkonee ja on harwoista laudoista kokoon kyhätty; ja pihalla ei huoli\nedes tupakkia polttaen seistä, oikeanpuolimaisen owen takana on owi\nasunta-tupaan. Emäntä ei tahtonut antaa meille mitään. Karjalatar oli\nhän, ja onni oli hänet korottanut niin, että oli päässyt wenäläisen\nkanssa naimisiin; nyt hän ei enää muka ymmärtänytkään tuota kurjaa\nkarjalan kieltä. Ei tohtinut jalallaan astua siihen huoneesen, jossa\n»Ruotsin pakanat» haltioiwat, ja tekiwät itse ruokansa, juomansa;\npilkisti wähä owen raosta ja kiljasi; »ei saa kuppia pitää pöydällä.»\n»Pakanat» kiidättiwät kuppia akkuna-laudalle, tekiwät itse wuoteensa\nj.n.e.; niin että emännänki sydä jo lauhtui ennen lähtöämme; hän sanoi\nluulleensa meitä pahemmiksikin ihmisiksi. Sitä siiwoa, mikä tätä\nkylää waiwaa, ei saata ajatella, wielä wähemmin ihmisten nähtäwäksi\nkirjoittaa; nähdä sitä saattaa; mutta »waiwainen kaikki kokee.»\nNäseessä sanottiin olewan 40 taloa, 30 lehmää, 9 hewosta. Iloisella\nmielellä astuttiin seuraawana aamuna suureen wenheesen ja heitettiin\nNäseen kaupunki selkämme taa. Kun lahdesta ulos pääsee, näkee meren\nkaikessa laajuudessaan; kaakkoon päin ei näy maata, aukea aapa wain\nniin kauas kuin silmä kantaa; ja edessä owat Kannanlahden toisella\npuolen korkeat wuoren harjut lumipeittoneen, joka aniharwana kesänä\nsulaa pois. Meri on aiwan tyyni ja päiwä kuuma. Ensimmältään on\nihastuttawaa katsella tätä luonnon suuruutta, kun istuu weneen kopin\nkatolla, waan wiimein käy se yksitoikkoiseksi, kun 4 on aina yhtä ja\nsamaa. Wiiwyimmekin näillä 3 peninkulmalla kello 6, 7:sta aamulla\nkello 5:teen j.p. Kojun sisässä oli wiileämpi ja siellä on poron\ntaljoista tehty wuode. Eräs wenäläinen ruununmiehen palwelija, joka\nmeidän mukanamme matkusti Kuolaan ruununrahoja nostamaan, maata lojotti\nmyötäänsä kojun sisässä; häntä näköalat eiwät huwittaneet. Kun yhdessä\noltiin kojussa, arwelin: mitenkähän tuon miehen kanssa osaisi haastella\nja kuulla tämänpuolisista oloista; mutta wenäjän miehen kanssa näkyy\nsaattawan puhella, waikkei osaa sanaakaan hänen kieltään; sen huomasin\ntämän miehen kohdalta; hän osasi wenäjän kielen, minä kaikki muut\nkielet ja kanssapuhe sujui oiwallisesti. Kojuun sowimme kaikki 4\nkyydittäwää hywästi maata; mutta olon teki ahtaaksi tuo karjalattarien\nalinomainen laulaminen. Wenäläiset ottawat soutajiksi Karjalan\nwaimonpuolia, jotka owat kielensä ja syntynsä tähden ylönkatsotuita,\nsekä sentähden huokeapalkkaisempia, kuin wenäläiset. Niillä onkin\nsiitä syystä orjan olo, ja pitäwät itsekin, että heidän suurin\nonnettomuutensa on etteiwät ole wenäläisiä. He koettelewat kumminkin\noppia wenäjän kieltä ja wenäläisiä renkutuksia. Tuota monotoonista,\nwenäjän-sanaista ja nuottista lauluaan pitiwät suonessa melkein koko\nmatkan. Orjia, orjan oloja, orjan menoja — sitä on surkea nähdä. Nyt\nosasin panna arwoa sisämaan laululle. Jos tohtisin sanoa, oli se\ntunteellista, tämä lähellä kansallista paatumista; kenties tuntui näin\nsenki tähden, kun nämä ruikuttiwat sitä surkeata kohtaloaan, että\noliwat karjalaisia syntyperäsin, ja niin mielellään sanoiwat rupeawansa\nwenättäriksi; tuolla ei niin. — Hylkeitä näkyi usein merellä; olipa\nmuuan peluukakin näkywissä. Sitä katsoo mielellään, joka ei ole ennen\npohjoisilla wesillä liikkunut. Se oli niin kiiltäwän walkea, kuin\nkosken walkein waahto tahi maito, jonkatähden sitä owat ruwenneet\nsuomeksi kutsumaan maitowalaaksi; »beluga» on sen wenäläinen nimi.\nKun meri rupeaa näyttämään otuksiaan, niin lie owat ihmeellisempiä,\nkuin sisiilampien eläwät. Kun tyynen meren pinnan alta puikahtaa\nylös tuommoinen 7,8 kyynäränpituinen lumiwalkea tynnöri lappeelleen,\nniin se on oudolle kummallinen näky; on, kuin jääwuoriaan meren\nsywyydet rupeisiwat nostamaan päiwän paistetta ihailemaan. Merimatkan\nloppupuolella soudettiin pohjoisrantaa pitkin korkeiden mäkien\njuurella, joiden lumet eiwät jäähdyttäneet auringon säteiden kuumuutta.\nNiin tultiin perille.\n\n\n\nKannanlahti\n\non pieni, likainen, luonnonihanalle paikalle rakennettu kaupunki\nkuohuwan kosken suussa kahden wuorenkukkulan juurella ja aawa meren\nselkä korkeine saarineen, joista moni on paljas, etelässä päin. Siinä\non 70 taloa, 50 lehmää, 5 hewosta ja 70 á 90 poroa. Porot owat näin\nwähiin huwenneet sentähden että on ruwennut sikiämään paljo susia,\njotka erittäinkin kesäisaikana tekewät suuria wahinkoja, ja myös lappi\ntappaa roswon tawalla. Hewosia täällä ei tarwita, kun halot iwedetäiin\nkotiin suurilla koirilla.\n\nNiin korkeajalkaisia lehmiä en ollut ennen nähnyt kuin täällä. Se\nkuuluu olewan jotain Arkangelinrotua. Tyytywäisinä käydä roikkuwat ne\nkatuja pitkin, yhtä tyytywäisinä kuin porokin, joka teki perjakoille\nseuraa; eikä »perjakan luut romahtaneet», kun karja jyrkkää mäkeä\nlaskeutui alas kosken rannalle juomaan saiwowettä. Kun mentiin\nkestikiewariin, jota oli kaupungin rikkain talo, säikäytti meitä se\nuutinen, ettei kaupungissa ollut leipää, ennenkuin tamppi (norjaksi:\ndamp-skib, höyrylaiwa) tulisi Arkangelista ja toisi jauhoja. Minä\nkoettelin selittää isännän sijaiselle, kuinka tärkeätä meille oli saada\nliepuska ewääksi juuri tästä kaupungista, kun näillä 23 peninkulmalla\nKuolaan asti, ei yhtään leiwänsaanti-paikkaa ollut, waan ei tämä\nmies ymmärtänyt minun wenäjän kieltäni; mutta kun tuli lyseolainen\nmatkatowerini awuksi, alkoi asia selwetä, ja kun wielä maisteri tuli\nlisäksi (3 meitä matkustajia olikin), niin asia selweni ihan selwaksi,\nja lähti, kun lähtikin 2 leipää, wenäjän limppua, lupaan huomis-aamuksi.\n\nKun oli lauantai-ilta 8/7 käytiin kirkossakin, joka on kaupungin\npohjoispuolella; wanha kirkko on kosken wasemmalla puolella. Se oli\nsawustunut mustaksi, kuin sisäänlämpiäwä pirtti; mutta hartaita\nkumartelijoita siellä oli, joista monella ulkonäöstäkin arwaten\noli täysi tosi edessä; siellä oli myös kestikiewarin emäntä, joka\ntänä kesänä oli jäänyt leskeksi pienten lastensa kanssa. Jumala\nsuokoon heille walkeuden. Sieltä käytiin sille mäelle, joka kohoaa\nluoteista kohden kaupungin yli ja jossa hautausmaan kaikki haudat ja\nristit oliwat karjan jaloissa. Mäelle näkee kaupungin ylitse, kuinka\n_Niwanjoki_ suurella kiireellä työntää runsaita ja wuolaita wesiään\nkalliolohkareiden wälitse alaspäin ja kun kosken kapeassa suussa sen\nriehuwat kuohut owat wiime kerran panneet wähäiset woimansa liikkeelle\npuhaltawat ne äärettömän meren syliin ja ne rauhattomat aallot waipuwat\nniin rauhalliseen lepoon, ettei käy wäreitäkään meren tyynellä selällä.\nJa illan selwä ilma kantoi tuolta kaukaa korwiimme tutut säwelet —\nsäwelet allien laulusta. Ensin wienommin se alkoi, kuin »alta selwien\nwesien» sitte kiihtyi kiihtymistään ja kun nuo tuhannet satakuntaiset\nköörit nostiwat heleän soittonsa kimeimmälleen, wärisiwät ihastuksesta\nkaikki Kannanlahden awarat ilmat; mutta korkeimmaltaan putosi laulu ja\nwaipui taas meren sywyyteen ja allit jäiwät pää pystyssä katsomaan:\n»eikö herää Ahti aaltojen kuningas». Mutta Ahti nukkui sikeää unta,\nja allit alottiwat alusta; laulu soi ensin lempeältä, kuin meren\nlauhkeat tuulen liekot kuuman pään ympäri ja kaswoi taas wäkewäksi\nherätys-huudoksi kaikille silmänkantawille katsomaan ylös; taas laulu\nnukkui pois, ja tyynenä kuin ennenkin käänteli allit päitään luodon\nrantaa kohti: joko nostawat Wellamon neidot puhtaita hartioitaan karin\npuhtaiden kallioin wierellä. Mutta kaikki Ahtolan kansa nukkui sikeää\nunta, niin että allien sieti wielä heläyttää kerran ja kaksi. Kun\nkewät wasta taas lewiää näitten Ahtolan takamaille, kokoontuwat myös\nyhtä lukuisat alli-parwet samallaisiin laulajaisiin; minä kewännä on\nkuulijoita, minä ei, ja heidän mielistään ei ollut huoli. Laulu on aina\nsama. Wellamon wesiä on Wienankin wedet.\n\nAamulla, sitte kun oli tsaju juotu, joka on illoin ja aamuin aina\nmuistettawa työ, tehtiin ewäswarustukset. Noiden limppuin lisäksi\nsaatiin woita, suolatonta, sulatettua ja sitte hyytynyttä, niinkuin\nWenäjällä usein woita säiytetään. Teelehtiä ja sokeria pantiin mukaan\nmyös. Kantajat kun tuliwat, oli heillä semmoiset kanto-aseet, kuin on\ntiilin kantajilla tawallisesti selässä, ainoastaan hennommista puista\nja werkko puiden wälissä selkää wasten. Niihin ruwettiin latomaan\npäällekkäin rippujamme. 2 kantajaa oli meillä. Ja kun wenyi toiselle\nkantajalle, Karjalan miehelle, takka niin korkeaksi, että ylettyi\nristiluista takaraiwoihin, kysyttiin, tokko tuo kuorma nousee Niwan\nrinnettä 12 wenäjän wirstaa wastamäkeä, ei mies wastannut mitään,\nnaurahtihan wain ja pyörähti takka selässä polkka-askelilla ympäri\nkammaria. Kun lähdettiin kaupungista, oli karjaa paimentamassa\nwaimonpuoli, joka terwehti meitä suomeksi, ja kun rupesimme kyselemään,\nonko muitakin suomalaisia täällä, sanoi hän niitä olewan muutamia\nmiehiä ja muutamia waimonpuolia kesätöissä. Hän oli itse Kuusamosta\ntäällä henkeänsä elättämässä. Nyt heitettiin selkämme taa Wenäjän\nalue ja edessämme oli laaja Lappi, ja erittäinkin sitä nähdäksemme\nolimme walinneet tämän waiwaloisen tien. Kannanlahdesta Kuolaan kulkee\npostitie ja se on porrastettu, jossa wähänkin on räme-paikkoja; 4\nweistettyä hirttä wierekkäin ja poikkipuilla naulatut yhteen; sitä\nkulkee kuin lattiaa; ja wälistä on wirstottain yhtä ja samaa porrasta;\ntämmöisellä tiellä kulkee turwallisena, kun näkee ihmiskäden jälkiä.\nKannanlahdesta kulkee polku Niwajoen törmiä, ainoastaan wälistä\noikaisee joen mutkia. Yhtämittaistn koskea on koko 12 wirstaa ja kohina\nkuulu aina korwissa koko wälin, waikka joki on näkymättömissäkin;\nse kiertää wälistä kallion jyrkkäyksien seinusten taatse, wälistä\npauhaa sywässä uurteessa jyrkkien seinusten wälissä, josta sen\nkuohuin ottelu kallioiden kanssa nostaa matkamiehen korwiin Manalan\nwirran pyörteiden jyrinän. Kaikki tämä tien seutu, joki rantoineen,\non wielä sywä laakso, itäpuolella korkea Rautawaara, länsipuolella\nmatalampi wuoren wiete, jonka yläpuolella on yläinen tasanko. Tie\nkulkee länsi-rantaa ja muutamain wirstain päässä joen polweuksessa on\nreunan äpräällä pyöreä töyräs, josta pitkin laaksoa alaspäin näkyi\naukko kirkasta merta ja laakson pohjassa puotteli Niwa wesiään kuin\nrappusia myöten alas, mutta putousten harjain päällitse kuin katsoi\naiwan loppuun näkyi Kannanlahden wanhan kirkon torni keskellä wäylää\nja alimman kosken aallot näyttiwät pyyhkiwän sen hartioita. Korkeata\npetäjä-ja kuusi-metsää kaswaa maa; ainoastaan wuorten kukkulat\nowat paljaat. Wirsta numerot oliwat puun runkoon leikatut. Tämän\nmetsätaipaleen perästä alkoiwat maat tulla tasaisemmiksi ja pienen\njärwen yli kulettiin weneellä. Sitä sanoiwat plossaksi eli suwannoksi,\nmutta ei se erittäin suwanto ollut, sillä wirta käwi niin kowa, ettei\nsauwomallakaan wälistä tahdottu päästä ylös. Semmoisissa paikoin\nkala asuu; ja heitettiin uistin weneen perään. Ei wiipynytkään, kun\njo emä-harjus saatiin wetää weneesen, ja kohta toinenkin. Pyydystä\nihmetteliwät miehet, ja toiwoiwat: »anna hywä Jumala kolmaskin, niin\nsaataisiin mekin osa keitosta.» Tuskin sanottu, ja heidän onnekseen\nnousi wielä kirkas-siwuinen harjus; miehet kopristiwat kowemmin\nairon ja sestan päätä, kun oli Sassheikassa kala-keitto tiedossa.\nSuuremman järwen yli wielä soudettuamme, tultiin taipalelle, joka\nylettyy Imanteron rantaan. Maa nousee nousemistaan, siksi kun lopulla\nmuodostaa harjun, joka pudottaa järwen rantaan. Purojen warsilla kaswaa\nsiellä, täällä juhannuskukkia (trollius) ja astuessaan porraspuita\nei malta olla laskeumatta niiden ihanaa hajua nauttimaan; kuta\nharwempia wirwoitus-lähteitä näissä maissa on, sen kalliimmiksi ne\narwaa; ja kuka on matkamies, joka ei hetkeksi istahtaisi tarjotun\ntilaisuuden lauhkeata iloa ammentamaan, niinkuin olisi matkan\nperillä, waikka tietää olewansa matkan warrella. Taas kun lähtee\neteenpäin, tuntee kädestään tuon taitetun kukkasen tutun hajun ja\nnäkee metsän muuttuwan matalaksi männiköksi, niin joutaa ajatella\nitseään ja pientä wäsymystään; on wain olemassa, kun sillä kohdalla\nelämätä sattuu olemaan. Mutta kun männiköstä pyörähtää harjulle,\nniin awautuu eteen ihan uusi maailma, ei ennen nähty, ei aawistettu.\nSuuren Imanteron oikeanpuolitse ja korkeain rantawuorien päällitse\nastuu silmiin Umbtekin lumiwalkeat tunturit. Jolla ennen ei lie ollut\nonnea nähdä Alppien lumiwuorien seutuja, sen polwet täytyy wapista\nnäin majesteetillisen luonnon taulun edessä. Niinpaljo kuin näkyi\ntuntureista yli wiheriäin wuorien, oli se kaikki peitetty lumella,\nei semmoisella, kuin nähtiin Kuusamon, Koutajärwen ja Kannanlahden\nwuorilla, joka oli osaksi sulanut ja näytti waalakalta kewätlumelta,\nwaan semmoiselta, kuin on sydäntalwella pyryn perästä pakkasella, mikä\nhohtaa ja kimaltelee, kun joskus harwinaiset auringon säteet sille\nloistoa suo; ja kun tuiskun tuuliaispäät jossain kujassa tahi solassa\nrupeawat pyörimään, niin ne rakentawat kinokset eriskummallisiin\nmuotoihin: missä on seinä sisäänpäin onteloksi kowerrettu ja hienon\nräystään päältä lähtee wahwa lumiwalli nousemaan, jota seisoo kowassa,\nwaikka näyttää puuttuwan perustusta: missä taas on nietoksen alapuoli\nylöspäin pyöreäksi silitetty ja sen päälle huolettomasti lengolleen\nnakattu käyrä ja ohut harja, niinkuin tuulen pullistama weneen purje;\ntoiste katkaisee tuuli juoksewan lumiharjun yhtä jyrkkää ja luopi\nsen teräwän yläsärmän sarwen tyngelle, mikä on aiwan keskitekoisen\nnäköistä. Jos näitä kummallisia nietosten muodostuksia ajattelet\ntuhatwertaisesti suurennetuiksi ja nostetuiksi jonkun korkean wuoren\ntakaa taiwaan lakia kohden, niin saat jonkunmoisen kuwan Umbtekin\ntuntureista. Kun taiwaan kansi oli selwä ja sininen, jota wasten nämät\nnäkyiwät, niin pohjan sini enensi lumiwuorien kuumottawaa, puhdasta\nwalkeutta. Mutta ne eiwät ainoastaan kuumottaneet, ne loistiwatkin.\nKun aurinko paistoi länsiluoteesta tuntureille ja niiltä heijastuwat\nsäteet koillis-idästä sattuiwat Sassheikan harjulle, niin tunturien\nitsekullakin kupeella oli eri wäriin wiwahtawa hohteensa, sinertäwä,\npunertawa, kellertawa. Kun kaikki tämä yhtä haawaa aukiaa matkustajan\neteen, niin se tekee wäkewän waikutuksen. Jos sopisi ottaa lapsellinen\nwertaus, niin sanoisin, etta tämä oli jotakin semmoista, kuin lassa\ntuntee joulupuun ääressä, kun pitkän odotuksen perästä owet awataan\nja kynnyksen yli saa astua siihen huoneesen, jossa sytytetty joulupuu\nloistaa niin kirkkaalla walolla, että se tuntuu lapsen sydämen\nsisimpään.\n\nKun tuntureista luo katseensa alempaan maisemaan, on se aiwan\nasumatonta, kenties näyttäisi se kolkoltakin, ellei olisi kowin kaunis\npäiwänpaiste: wuoria wuorien wieressä, alemmat peitetyt tummalla\nhawupuumetsällä, ylemmät kaljupäät; Imanteron eteläselät owat tyyninä\nwuorien wälissä, saaria on siellä täällä, lehtipuurannoilla koristetut\nmuutamat, ja onpa koiwurannikoita paikan kussakin mannermaalla myös.\nMuutamien salmien kautta näkyy pohjoisselkiäkin wähä, ja sinnepäin\non selkää etemmä kuin silmä kantaa. Länteenpäin Akkolan lapin selkiä\nnäkemästä estää Sere-tunturi, joka on ensimäisellä suurella niemellä\nSassheikasta länteen. Selkien yli auringon alta näkyy Monshe-tunturit,\njotka Umbtekin tunturien perästä owat korkeimmat Lapin niemellä,\nlumiharjalla nekin, waan niiden loisto oli edellisiin nähden kuin kuun\nauringon suhteen.\n\nTässä kumminkaan ei saa liian kauan luonnon näköaloja ihaella,\nsillä muut owat jo menneet majalle. Mäen alla järwen rannalla on\nlappalais-kota, joka ensinäkemälle sekin on outoa, mutta wielä oudompaa\non nähdä itse Lappalaiset kodan ympärillä. He hyöriwät ja pyöriwät,\njuoksuttawat kapineita kotaan ja kodasta pois, ja kaiken tämän alla\nporpattawat he niin sukkelaan ja kowasti, että se kuului harjulle\nkummalliselta rätinältä. Lapsetkin liehuimat niin yhtä totisina, että\ntuli ajattelemaan: »eiköhän ole loitsimistyö tuossa paraimmallaan;\nkukaties minkä Turjan lappalainen tekee, jos wäärällä ajalla seuraan\nsortuu; wanhastaanhan Lapin taika-mahti on aina mainittawa.» Mutta\nrohkeutensa saa kumminkin karkaistuksi, kun nuo, näet, owat niin\nihmeellisesti pientä kansaa, kainaloihin tawallista miestä; ja\nhätätilassa — onhan loitsuja muillakin! Oli miten oli; mutta sen\nystäwällisempää kohtelua kuin Lappalaisissa, tapaa harwoin. Tuskin sain\nkysyneeksi, oliko tälle kodalle tullut wieraita matkustajia, kun jo\njuoksu potkassa miehet lähtiwät käsi suorana osoittamaan sitä kruunun\nrakentamaa pientä tupaa, joka oli kodan wieressä ja jossa matkatowerit\noliwat. Jokaisessa pysäyspaikassa Lapissa on kruunu rakennuttanut\nmatkustajia warten semmoisen pienen tuwan, jossa, kun on itikat\nsawustettu pois, saattaa lewähtää ja takassa ruokansa keittää, jolla\nsitä nimittäin muassaan on. Tätä tupaa eiwät Lappalaiset ollenkaan\nkäytä, waan asuwat kodassaan tuwan wieressä. Kun tämä oli ensimäinen\nlappalaiskota matkallamme, käytiin sen sisässä tarkastamassa; se on\nkuin pistekota Sawon mökkilöissä; owen suusta perään juoksee rinnakkaa\nkaksi hirttä kyynärän werran, wähä waille, toisistaan paljaan maan\npäällä, ja niiden kanssa ristiin, oikealta wasemmalle puolelle juoksee\nsamalla tawalla kaksi hirttä saman werran toisistaan. Keskelle kotaa\njää siis nelisnurkkainen paikka hirsien wäliin; se on liesi, siinä on\npadat ja kahwipannu, jotka rippuwat witjoilla kattohirrestä. Katto\non auki, mutta sateen ja kylmän ilman aikana pannaan siihen tukku\npäälle, jos nimittäin joskus tuli liedestä sammutetaan. Lappalainen\ntahtoo kumminkin tulen pitää wireellä melkeen aina niin päiwällä kuin\nyölläkin; hän mielellään ratokseen katsoo liekin leimuamista ja sitä\neloisuutta minkä palaminen tuo myötänsä; se herättää hänen mielessänsä\nhiljaista huwitusta, ja luulenpa suurempaakin kuin kesäyön hohto tahi\ntalwisten rewontulien taiwaan lewyinen palo; ja kuka sen on sanonut,\nettä pieni tuli padan alla ei woi olla yhtä mieluinen katsella,\nkuin suuri tuli taiwaan alla, kunhan silmä on oikea. Lappalainen\non walistusta rakastawa, ja pitkät ajat jaksaa hän polwet ristissä\nallaan istua lattialla tahi oikeammin maan päällä lieden ääressä, eikä\npitkästy aikojaan. Tästä kumminkaan ei pidä kenenkään ajatteleman, että\nhän on perusluonteeltaan alakuloinen ja synkkämielinen; ei suinkaan.\nLappalainen on hetken lapsi ja jos ei jonakuna silmänräpäyksenä ole\nmitään mieltä painawaa, on hän iloinen kuin lapsi. Sen tulimme kyllä\nnäkemään matkallamme eteenpäin. Kun Sassheikan asujamilla oli wene\nwalmis ja tuo ensimäinen toimeliaisuuden puuska oli kulunut ohitse,\ntuliwat he jälleen lystille tuulelle. Ollessaan heidän parissaan,\nkäy usein oikein kateeksi, kun he jonkin joutawille pikku seikoille\nsaattawat alinomaa ihan sydämen pohjasta nauraa, joka teeskentelemätön\niloisuus wiepi mukanaan muassa olijankin, waikkei hän olisikaan\nlappalaissukua, muistamaan ainoastaan nykyistä ohi lentäwää hetkistä.\nMutta semmoista kewytluontoisuutta tarmitsewat todellakin Lappalaiset,\nwarsinkin Wenäjän puolella, sillä harwassa on niitä, joilla on tulewan\npäimän waroja takanaan; he syöwät kun saawat ja pitäwät paastoja sillä\nwälin; ja näitä ylimääräisiä wahinko-paastoja taitaa useimmalle sattua\ntuon tuostakin. Tuo tapa elää kuin taiwaan linnut on syrjäisestä\nkamalata ajatella; kesällä se mennee mukina; wetää kaloja järwestä;\nmutta talwella — se on waikeampi käsittää. Imanteran lappalaiset\nsanoiwat, että kun alkaa ruoka loppua, niin aina sattuu joku kyydittäwä\ntulemaan, jolta kyytipalkan saa ja sitten saattaa ostaa ruokaa. Heiltä\non porot häwinneet hywin wähiin, usealla ei ole niitä ensinkään. Lie\nsekin syy heidän köyhyyteensä. Sassheikassa näin ihmeekseni muutamia\nlampaita, ja eräissä muissakin kodissa oli niitä pari kolme. Niinkuin\nLappalaiset yleisesti, oliwat Sassheikankin lappalaiset erittäin\nlyhytkaswuisia. Mutta he owat kestäwiä ja kowia soutumiehiä. Se\nhuomattiin, kun lähettiin\n\n\n\nImanteron\n\nyli 10 peninkulmaa pitkää järweä soutamaan. Kulettiin joku\npuolipeninkulmaa saarien wälitse, niin tultiin aukealle selälle, johon\ntaas sopi näyttäytymään koko seudun luonnon suuruus. Jo wetten ja\nwuorten yli lepäsi (ainoastaan Lapissa, luulemma, tawattawa) mieluinen\nilman kirkkaus ja eläwyys, joka yhä yleni sitä myöten kuin aurinko\naleni. Ja puoliyön hetki, joka pitäisi eroittaa päiwän päiwästä, oli\nyhä päiwää ja päiwän paiste eli uupumatonna wuorimetsäin oksilla ja\ntunturilumen wäreilewillä kinoksilla. Oli niinkuin unennäköä, waan ei\nkumminkaan ollut unennäköä. Sen näin awosilmin, että Heinäkuun 9 päiwä\nei loppunut yöhön, sillä päiwä unhotti mennä lewolle. Rajaa eli merkkiä\nrajoitukseen wuorokausien wälillä oli meillä kuitenkin wähä. Rannan\nwuoriloista oli eräs, joka pisti huippuaan auringon kaswoin eteen, ja\nsäteet loppuiwat hetkeksi meidän weneestämme. Mutta kun ympärillään\nnäki tuon tyynen ihanuuden, joka järwen pinnalta hiljaa hiipi laaksojen\ntummuuteen ja laaksoista nousi wuorien waloisille kylille ja wuorilta\ntunturien loistawille kukkuloille, oli niinkuin kesäinen päiwänlaskun\naika iltaruskoneen joskus selwällä säällä Sawon siniwesillä; eli\nei niin, waan niinkuin aamun koin ennustama päiwännousu kirkkaalle\ntaiwaalle kotimetsän takaa; eli ei niinkään, waan jos näkisit\niltaruskon yli aamunkoin ja yhdistäisit illan kauneuden ja aamun\nihanuuden syntymäseutusi armaan taiwaan alla; semmoinen on Imanteron\njuhannus-yö.\n\nNämä rantamaat saattaisiwat olla asuttujakin; sitä kait osoitti\nkaswillisuuden runsaus ja hyötyisyys rannikoilla; waan olojen tällään\nollessa ei taida nykyinen tila parantua. Etupäässä karjanhoito\nluultawasti menestyisi ja elättäisi melkoiset kylät järwien luona.\nImantero on wanhastaan maailmassa tunnettu järwi. Monen kansan se lie\nnähnyt tulewan isännäkseen ja taas muuttawan majaa; joka sen wiimeksi\nperii, se sen wiljellee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulämpimän wiileällä ilmalla on suurella selällä kummallinen, oma\nwaikutuksensa. Jo uupui Lappalaisen wikkelä kieli ja hiljaisuus\nlaskeutui wenekunnan yli. Weneen pohjaan poron taljoista mukawasti\ntehty pehmeä wuode weti joutilasna istujan puoleensa, ja miesten\nsilmät alkoiwat totella sitä kätkyen soudatusta, jossa wene tasaisten\naironwetojen kautta myötäänsä oli. Niin minä hullausin lähtemään\nUmbtekin tunturille katsomaan sitä maalimaa, joka sinne mahtuisi\nnäkymään. Oli pikku mökki wuoren juurella punaiseksi maalattu ja\naitauksen sisäpuolella oli mies waimoneen. Päätin kysyä tietä,\nlähenen porttia, rykäsin, että kurkustani pääsisiwät irti kaikki ne\nwenäläiset sanat, joita siellä wain mahdollisesti woisi löytyä, ja sain\npuserretuksi: gdä... gdä...; silloin mies wirkkaa: »mitä te tahdotte»,\nja minä jäin miestä katsomaan silmiin ja huomasin, ettei ollutkaan\nsitä rotua joksi luulin. Heidän seurassaan oli nousu waaratta, waikka\noli waiwaloinenkin. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmin näkyi\nPohjolan aukeita aloja. Jo kukkulalle päästessä oli se onhea näky,\nkun kaikille maille oli laskeutunut sumu, jonka läpi wesien, wuorien\nkuwat haamoittiwat, ja jota wihurit pyörille kääriwät. Mutta sumu lähti\npakenemaan pois pohjan tuntemattomille perille. Ja kukkulan alatse\nlensiwät wuosisadat kuin pilwen hattarat ja wuosituhannet wyöryiwät\nkuin wäkewät ukkosen pilwet. Kun jäljetkin olitwat pois lakaistut,\nwalkeniwat maat ja niiden wiljelykset seisowat loistossaan. Loipa\nsilmänsä pohjoseen päin, niin siellä oli järwen rannoilla kylä kylän\ntakana ja yksin jäämeren rannikoltakin siinti kylät, suuret kylät\nja suuret rakennukset; taikkapa katsoi etelään, niin ei olisi lukua\nlöytänyt sille asuntojen paljoudelle, eikä nimitystä niille laitosten\nmoninaisille lajeille, joita silmä näki maat olewan täynnä yli Wienan\nmeriwesien ja Aunuksen sisäjärwien. Ja ne tiet ja se wilkas liike\nkorkeasta pohjosesta sywään etelään; ja se yhdenlaisuus, samannäköisyys\nrakennuksissa ja ihmisissä korkeasta Pohjosesta sywään etelään; minä\nihmettelin. Mutta kun oppaani sen näki, kysyi hän: »kuka te olette.»\n»Minä olen Suomen waltion waroilla lähetetty papin wirkaa tekemään\ntuolla rannalla olewille suomalaisille.» Hän tarkasti minua yläältä\nalas ja alaalta ylös, niin että minusta alkoi tuntua hywin kamalalta;\nja sanoi: »ei suinkaan, onhan siellä papit.» Minä heti lewittämään\npapereitani ja selitän: »tässä on Suomen Kenraalikuwernöörin kirje,\njoka sanoo asiani.» Kun mies yhä niin pitkään katsoo minua silmiin,\nahdisti sydäntäni, ja harmissani lisäsin tiukasti: »kyllä tästä on\nruotsalainen käännös Kuopion Tuomiokapitulissa.» Silloin mies oikaisi\nwartalonsa, kääntyi werkalleen selin minuun, nakkasi peukalonsa yli\noikean olkansa ja lausui matalalla äänellä waimolleen: »tuo kulkee\nwenäjän papereilla, joista kuuluu olewan ruotsalaisia käännöksiä.»\nMinusta tuntui niinkuin joku olisi kaatanut wilua wettä päälleni ja\nsamassa heräsin, kun makuulta istualleni hyppäsin poron taljalla ja\nhuomasin, että olin käsiwarteni heittänyt weneen laidan ulkopuolelle,\nja se oli Imanteron wiileitä wesiä wiilettänyt.\n\nSeuraawan pysäyspaikan nimeä en tiedä miten kirjoittaisin, lapiksiko\nwai wenäjäksi, waiko karjalan nimityksen mukaan. Koska olen weli\nkarjalaiselle, sanon ma karjalaisittain: Jokostrowa. Siinä oli kaksi\nlapinasuntoa. Asujamet köyhiä, iloisia, puheliaita. Yksi karjalatar oli\njoutunut tänne Lappiin naimisiin ja jäätyänsä leskeksi oli ruwennut\ntähän taloon piiaksi. Hän ja talon emäntä, joka, mikä hänkin lie ollut,\nkun oli pitkä, hoikka ja rotewa kuin karjalan nainen, ehkä sanoi\nolewansa lappalaissukua, nämä osasiwat, jaksoiwat ja wiitsiwät laulua\npitää äänessä koko seuraaman taipaleen, waikka oli Kuuma päiwä ja hiki\nwalui soutajilta wirtana otsasta. Laulut olimat enimmäkseen wenäläisiä;\nainoastaan jotkut taisiwat olla lappalais-sanaisia, wai lienewätkö\nolleet sekakielisiä, siltä minusta kuulusti. Näissä wiimemainituissa\noli nuotti surkea ja siihen kuului semmoisia äänen puserruksia, kuin\njoku itkettyään ääneen sitte rupeaa nikottelemaan. Tämä oli wiime\nkerta kun saatiin lapin laulua kuulla, ja kylliksi se olikin jo\nkorwiamme koetellut. Niinkuin soutajilla, oli meilläkin lämmin, niin\nettä istuimme paitahihaisilla; mutta kuin arwaamatta sattui nostamaan\nsilmänsä oikealle rannalle ja sieltä kylmät lumikinokset tunturin\nkupeilta wastasiwat silmiin, niin wilun wäristykset käwiwät ruumiin\nläpi; sen tekee tottumus, kun nimittäin jo lapsuudesta ruumiimme oli\nluonnolliseksi sen kokenut, että sitä pitää wilustaa kinosten keskellä.\nSiitä myös olen wakuutettu, ettei kukaan soutajista tätä tuntenut\nitsessään; heistä oli se ikäänkuin tiedottomasti luonnollista, että\nsaattaa hiostuttaakin waikka suuren kinoksen alla, kunhan aurinko\nsäteitään antaa. Sitä uutta me nyt opimme. Umbtekin mahdottomien lumien\nja iljanteiden alla oli korkein ja kaunein kesälämmin.\n\nTaipaleen keskipaikoilla pistää itärannalta selälle matala\nhiekka-särkkä, joka näytti etempää aiwan paljaalta, mutta kun noustiin\nsen niemelle ja astuttiin sen wähäiselle penkereelle, juoksi sen\nkeskitse pitkinpuolin kostea alanne, ja siinä kaswoi monenlaisia\noutoja, jotenkin suuria kukkia, joita emme ennen olleet nähneet; niistä\noli komein eräs wallmo-(unikukka-) laji, heleän keltanen, joka kaswaa\nLapin wuorilla, mutta näkyy olostuwan täällä alaallakin, sillä paljo\nniitä oli ja hyötyisiä. Loppupuolella taiwalta näkyi itärannalta lapin\nasunto. Sen nimen sanoiwat oleman Kunarjeka ja se on nykyään autioksi\njätetty. Keskiwälillä on Rikkataiwal, myös itärannalla. Seuraawa\nstantsia on Rasnawoloka, pienen lahdelman perukassa, länsi rannalla.\nRannat owat korkeat ja lehtoiset. Talon kartanolta kun niiden mäkien\nwälitse, jotka omat kummankin puolen lahden suussa, katsoo selälle ja\nnäkee sen saaret ja niemisen itärannan wiheriän metsän ynnä walkeat\ntunturit sen ylä puolella, niin se on kaunis näköala. Tähän oli\nLappalaisia kokoontunut koko joukko yhteen kalastamaan ja he oliwat\nenemmin pyhäpuwussa, kuin meidän entiset soutajat oliwat olleet. Minä\nen tiedä tekeekö Lappalainen yhtä arwollisen terwehdyksen arkipuwussa\nkuin pyhäpuwussa, mutta terwehtiwät kait nyt Rasnawololaiset meidän\nsoutajia niin juhlallisilla menoilla, että sitä sieti katsella;\nja waimothan ne näissä loistaa aina, olipa pohjoisnawan taikka\npäiwäntasaajan alla. Pitäisi käyttää ranskalaista sanaa, jos tahtoisi\nsanoa, kuinka sirosti nuo lapin tyttäret kumarsiwat ja niiasiwat\nmeidän emännän edessä, sitte kun oli tawalliset suutelemiset puolelle\nja toiselle järjestyksessä toimitettu. Ei isäntämiestäkään näyttänyt\nwäsymys waiwaawan, kun hän puuttui muiden seuraan, waikka oli soutanut\nyhtä mittaa wähillä pysäyksillä lähes 8 peninkulmaa. Hän sattui olemaan\nsassheikassa ja lähti sieltä soutamaan, ensin kotiinsa ja sitte tänne.\nLappalaisten seura-elämä on sangen wilkasta. Näilläkin oli paljo\nsanomista toisilleen ja wikkelällä kielellä he toiwat ajatuksensa ilmi;\nainoastaan waimonpuolien oli pitäyminen wähä hiljempina ja muutenkin\ntakapuolella. Wasta käsin emme tulleet niinkään tilaisuuteen lähemmin\nnähdä tämän pienen kansan pientä seurustelua suuren luonnon keskellä.\n\nSamanlaisessa kojuweneessä lähettiin tästäkin eteenpäin, ja muutaman\ntahi puolentoista peninkulman perästä tultiin Imanteron pohjoispäähän.\nSiinä oli autioksi jätetty lappalaiskoto, jossa isäntämme, kyytimies,\nsanoi syntyneensä. Harwat owat ihmisasunnot Imanteron ympärillä ja\nniistäkin muutamat autiot. Nämä Lappalaiset arweliwat, että kenties\n15 perhettä asuu järwen ympärillä. Noustuamme wastamaata jonkun\nmatkaa ja päästyämme mäen päälle heitimme hywästit suurelle Imanteron\njärwelle, joka meille oli paljo uutta nähtäwää tarjonnut. Jo alkoi\nlumitunturitkin jäädä jälelle päin, sitte kun koko järwi-matkan oliwat\nkohdallamme kulkeneet. Pieni Pieresjarer (järmi) mentiin yli, ja sen\npohjoispuolella on kaitanen ja matala taiwal, joka eroittaa Jäämereen\njuoksewat wedet Wienanmereen juoksewista. Kuollajärwen itärannalla on\nMaanselkä, stantsia, jolla ei taida olla muuta nimeä kun tämä selwästi\nperisuomalainen. Siinä maattiin yötä eli paremmin sanoakseni maattiin\npäiwää, kun ei sattunut yötä olemaan lepoajaksi; eikä juuri paljo\nmaattukaan, sillä tässä keskiyön auringon maassa piti unenkin paeta\nsilmistä, kun näki keskiyön auringon terän waeltawan, säteilewänä ja\nlämmittäwänä kuin ainakin, päiwättömän pohjosen taiwaalla laskupaikasta\nyli nousupaikkaan. Tiesiwät sääsketkin, ettei tämmöinen yö ole lewoksi\nheille suotu. Kulettuamme yli Kuollajärwen (Kuollejaurin) suurenlaisen\nselän näkyi wielä wiimeisen kerran sinisen tummana (kun aurinko oli\nitä-etelässä), walkeawiiwaisena Umbtek warjoinensa. Kuollajärwen\npohjoispuolella on jotenkin korkea wuori, joka sitte seuraa matkamiestä\nmuutamia peninkulmia. Sen nimi on lapiksi Koado aiwentsh ja wenäjäksi\nsanoiwat sitä mashowa tunder'iksi. Kuollajärwestä on 10 wirstan\ntaiwal Pullijawriin eli Puolajärween, josta wielä on pieni järwi\nennenkuin tullaan wiimeiseen stantsiaan Kitsaan, joka on somalla\npaikalla erään haarajoen suussa suuren Kuolan (eli Kuollan, miten\nlie oikein kirjoittaa) joen warrella. Tässä oli myös Karjalan miehiä\nmeren rannalle kalaan ja suurempien jokien suuhun simpukan pyyntiin\nmenemässä. Kuolan joessa, esm. joku peninkulma ennenkuin joki wuonoon\nlaskee, on hywä simpukan pyyntipaikka; siinä sanoi joku miehistä\nennenkin olleensa pyynnissä ja ansainneensa hywät päiwäpalkat. Sen\nmukaan kuin käsitin, lieneekin täällä parempi helmien löyntipailka,\nkuin esm. Pohjanmaan jokiloissa. Meitä seurasi semmoinen onnellinen\nsattumus, että joka stantsiassa oli joku karjalainen, jonka kanssa\nsaattoi haastella omalla kielellään, niin että olisimme tulleet toimeen\nosaamatta sanaakaan wenäjän kieltä, jos tuota ei paljo osattukaan.\nKun Kitsasta tullaan Kuolaan, jossa ruuan saanti tietysti on kuin\nkaupungissa konsanaan, jaettiin tähteet Kannanlahden limpuista Kitsan\nasukkaille, ja ilosta säteiliwät Lapin lasten silmät, kun woihin\nkastettua selwää ruisleipää saiwat maistella. Ulkonaiset rasitukset ja\nylönkatse kenties myös hallitsewain kansain puolelta omat waiwuttaneet\nnämä Lappalaiset kurjaan tilaan. Eiwät he taida pitääkään itseään\nmuitten ihmisten weroisina.\n\nWiimeisellä taipaleella on enin käwelymatkaa koko matkalla\nKannanlahdesta Kuolaan, 18 wirstaa alussa ja 3 wirstaa lopussa, sillä\nwälin 15 wirstaa wenematkaa. Lappalaisia lähti meille kantomiehiksi,\nja karjalan miehiä lähti mukaan. Kello jo oli ennättänyt kymmeniin\nillalla ennenkuin jouduimme taipaleelle. Ensin Kitsasta on pitkä ja\njyrkkä wastamäki, jota kesti nousta lähes pari tuntia, mutta tie oli\nhywä ja karjalan miehistä mainio astuja oli asettunut etukynteen;\nsiten matka joutui. Wähää ennen kl. 12 oltiin waaran päällä ja\nsaatiin päiwäpaisteessa ruweta laskeumaan. Kirkas olikin ilma,\npuut yhä harweniwat, niin että aurinko sopi myötäänsä hellittämään\nwasten naamaa. Eillimäiset kiirehtiwät kulkuaan, me puitimme\nperästä ja Lappalaiset alkoiwat etemmä ja etemmä jäädä jälkeen.\nLewähdyspaikoissa kaikki taas kokouttiin yhteen. Maa oli korkeata\nylänköä loiwan wietteisiä mäkiä täynnä, mutta kumminkin märkää rämettä\nyltäänsä, paitsi mäen kukkulat. Kummallakin puolella oli korkeita\nwaaroja, joiden juurella harwaa mäntymetsää näkyi, pohjoispuolella\npuut pienempiä ja kituliaampia, etäällä toisistaan, eteläpuolella\nhyötyisemmät ja tiheämmässä. Puuraja luetaan kulkewan halki Turjan\nniemen kaakosta Kuolaan. Tästä sai jo jommoisenkin kuwan pohjoisen\nLapin luonnosta, ja minä katselin sitä tarkoin kun luulin tämän olewan\nainoan kerran kun tulisimme kulkemaan sisämaiden läpi. Laaksopaikoissa\nastuessamme sileitä porraspuita kuului wasemmalta puolelta Kuolan\njoen kowien koskien pauhaaminen wälistä etempää wälistä lähempää.\nPuolitoista peninkulmaa saimme sitte weneellä laskea myötäwirtaa\njokea. Rannoilla kaswoi pientä lehtimetsää. Kaupungin yläpuolella\nolewien koskien tähden noustiin taas maalle joen wasemmalle rannalle\nja päästyämme tämän päälle aukeni eteemme puista paljas ylänkö, jonka\npohjois-reunaa rajoittiwat wuoriselänteet walkeilla lumiharjuilla.\nMatkamies katsoo pitkään, kun kuulee ettei kaupunkiin ole kuin 3\nwirstaa ja näkee edessään aawan aukean, joka näyttää kohoawan merta\nkohden korkeiksi waaroiksi, mutta yhtäkkiä ratkiaa maa ja hän näkee\njalkainsa edessä sywän sileän alangon, hiekka-niemekkeen Kuolan joen\nja Tuulomajoen wälillä, jolla lakealla kentällä sijaitsee Kuolan\nkaupunki. Mäeltä katsoen näyttää kaupunki, wiheriän nurmikentän\npohjois-ja koillis-nurkassa, hywin wähäpätöiseltä, ainoastaan nuo\n2 kirkkoa, suurempi kiwestä ja walkeaksi siwuttu, pienempi puusta,\nkeltaiseksi maalattu wanha rakennus pienellä saarella kaupungin\nkupeella, kohottawat wähä sen ulkonäköä; mutta kaupunkia ei katsoja\njuuri tarkkaakaan, sillä sen asema ja ympäristö wetäwät toko hänen\nhuomionsa sen ulkopuolelle. Koski itäpuolella ja Tuuloman leweä wirta\nluoteispuolella antawat kaupungille wähä wirkeyttä, mutta muuten on\nse jyrkkäin, jylhäin wuoriseinämien kolossa, eikä suinkaan silmä\nlöydä wiheriän puun tapaista, katsoi minne tahansa. Koillisesta\nwain näkyy korkean salmensolan kautta wähä wäljempää, nimittäin\nwuonon selkää. Päästessämme perille oli kello jo 6 aamulla ja siinä\nluulossa, että nyt kaikki maamatkat oliwat lopussa ja me niinkuin\nentisetkin murmannilaiselle rannikolle matkustawaiset pääsimme meritse\neteenpäin kulkemaan, rupesimme mielihywällä lewolle kestikiewarin\njotenkin siistissä huoneessa. Lie unet maistuneet lappalaiselle\nkantomiehellemmekin, sillä oman sanansa mukaan ei hän ollut nukkunut\nsitte sunnuntai-aamun ja nyt oli jo keskiwiikko-aamu.\n\nHeti puolisten jälkeen kokoontuimat seudun suomalaiset huoneesemme,\njossa pidettiin tawalliset papilliset toimitukset; niistä ynnä jokaisen\npaikan wäkiluwusta antawat loppuun liitetyt luettelot tarkemman selwän.\nSuomalaiset oliwat haudanneet kuolleensa wanhan kirkon saarelle,\njonne piti hieruan (laskuweden) aikana kahlata wirran poikki. Hautoja\nlukiessa ja ihmisjoukon seistessä karttui sinne niin suuri sääskien\npaljous, että se oli tosi-waiwaksi paikalla asujillekin, mitä sitte\ntottumattomalle wasta tulleelle. Mutta niin hupainen kuin tämä päiwä\noli, kun sain ruweta wartonaiseen toimeeni, jota warten olen tullut\nnäille pohjan perille, niin ikäwä oli seuraawa päiwä, sillä wenäläinen\nkyyditsijä Kuolassa, ruunun palkkaama, kieltäytyi antamasta wenekyytiä.\nTästä kuletaan nimittäin suurilla weneillä 8 peninkulmaa meritse\nJeretiikaan, joka on kauppa-paikka saarella Uuramuonon suussa, ja\nsiitä 2 peninkulmaa Uuran kylään. Pitkällisten keskusteluin perästä\nsuostui wiimein wenäläinen antamaan meille oppaan maitse; ja meidän\npiti antautua tuolle tiettömälle kolkolle 6 peninkulman taipaleelle\njalkaisin waeltamaan. Iloisia muistia mulla siis ei ole Kuolasta.\nKestikiewarissakaan ei saanut mitään ruokaa. Ensin täytyi kupetsasta\nkäydä aineet ostamassa ja sitte rupesi emäntä toki keittämään; ja\nniin saatiin kuitenkin kunnon ryynipuuro. Maitoa saa Kuolassa myös.\nLehmiä on noin 30—40, ja niin suuria ja pitkäkoipisia lehmiä en ole\nkoskaan nähnyt. Kentällä ja kosken partailla näkyi olewan kyllä\nruohoa, 1 hewonen kuului kaupungissa myös olewan. Katsellessamme\nkarjaa rannalla huomasimme siellä pikku mökkiä eli niinkuin ensin\nluulimme huwihuoneita, mutta kun kurkistimme akkunasta sisään näimme\nniiden olewan kappelia, joissa oli jumalankuwia nurkissa. Semmoisiksi\nhuoneiksi oliwat ne meistä kowin kehnoja; mutta maassa maan tawalla.\n\n2 suomalaista lähti meille kantomiehilsi Uuraan. Alkutaimal kulettiin\npienellä meneellä. Joku peninkulma kaupungista supistuu wuono salmeksi,\njonka länsipuoli on korkea kallioseinä. Sen ra'oissa ja ulkonewilla\npankoilla pesii ja asuu suuret joukot kaikenlaisia wesilintuja,\nkalalokkia, tiiroja y.m., joista erittäinkin ensinmainitut owat\ntoisenlaisia kuin sisämaissa. Myötäänsä kantoiwat emät pitkissä\njonoissa kaloja korkeihin pesiinsä, ja pojat rääkyiwät, niin että\nkalliot soiwat. Mutta tiirat oliwat oppineet kummallisiksi loisiksi;\ntähystiwät milloin wesilintu toi kalaa pesäänsä, ja heti kuin emä oli\nlähtenyt toista hakemaan, lensiwät he lähelle poikain päälle rääkyen,\nja kun nämä ojensiwat kaulansa ja suu auki nostiwat päänsä pystyyn\nluullen emän tulewan, tekiwät nuo ilkiwaltaiset tiirat mestarillisen\npyöräyksen alaspäin, sieppasiwat kalan poikain edestä suuhunsa\nja puikahtiwat waiti pois. Linnuilla on meressä ruokaa ja asunto\nrauhallinen näissä ihmisistä köyhissä maissa; sentähden ne wiljehtiwät\nniin hywästi ja enenewät mahdottoman suuriin määriin. Kuuluwat\nKuolalaiset joskus koetelleen päästä lintujen pesille. Eras wenäläinen\nnuorukainen oli wuoren päältä laskeunut nuoraa myöten kallioseinän\nsiwulle munia kootakseen pesistä, waan nuora oli kallion teräwiä särmiä\nwastaan hankautunut niin etta oli katkennut, poika parka pudonnut alas\nkuolijaaksi. Sitten ei sanota koetellun enää häiritä lintukarjoja tällä\npaikalla. Mutta waikka kyllä on paljo lintuja tassa, niin että se kyllä\nkummaksi käy sille, joka on nähnyt ainoastaan Suomen lintuparwet, ei se\nkumminkaan ollut sinnepäinkään, mitä nähtiin aawan meren rannalla.\n\nKuolan wuonon kummallakin rannalla oli lapinkotia, 2 länsi- ja 1\nitärannalla meidän näkemiämme; ne oliwat suuren turpeen kaltaisia,\nja kyyristyen täytyy niihin sisään mennä. Purjehdittuamme lähes\npari peninkulmaa pantiin maalle erään nykyisin aution, pienen,\nhirsistä tehdyn mökin luona, ja siitä oli alettawa tuo wähintäänkin\n4 peninkulmaa pitkä maataiwal. Mökin luona laittauttiin reilaan. Se\noli merkillisellä paikalla, sillä ympärillä oli puita. Lahdelman\npohjoisranta oli korkea ja siten suojeltu pohjatuulilta; lisäksi oli\nse multamaata ja sillä kaswoi tawallisen pitkiä koiwuja, jotka oliwat\nkewät-wihannossaan; jopa pistihen koiwikosta ujosti esiin tuomikin;\nse oli wasta puhkaissut kukkansa auki ja lewitti suloista tuoksuansa\npitkin tyyniperää rantaa. Sisempänä lahdenperässä oli toisiakin ja\ntekiwät samaa wirkaa. Nähtiinpä pihlajiakin; ne oliwat nupussa ja\nodottiwat lämpimän lisää. Tuota katsellessaan luuli olewansa kewään\nalussa; ja pohjoislapin kewät olikin nyt kohta paraillaan; mutta meille\nse oli jo kolmas: ensimäinen Kuopiossa, toinen Kuusamossa, kolmas\nKuolassa; kotoa lähtiessämme oli kewät jo ohitse, ja tuomen ja pihlajan\nkukinta loppunut; mutta aiwan alku-tuoreudessaan kohtasi meitä kewät\ntaas Kuusamon wuoriseuduilla, ja ihmeeksemme saimme ihailla wielä\nkerran kewäimen suloutta täällä kylmyyden kotipaikoilla. Mutta tähän\ntäytyikin meidän jättää kewäimen yksin suloinensa iloa pitämään; tästä\nylöspäin, siellä on maita, jossa ei kewään, ei kesän kauneutta näy.\nJyrkän rannan-törmän päältä alkaa 2 tahi 3 wirstan wastamaa wetistä\nrämettä, jossa siellä, täällä puroja myöten wesi laskee wuorilta\nmereen, mutta enimmittäin waluu se sammalikon läpi joka paikasta,\nja ainoastaan näkywien kallion kylkien kohdalla se juoksee pikku\nkoskina. Tämmöistä maata noustessaan wuorille tietää olewansa työssä;\nwaiwannäköä ei Lapissa wältä kukaan; pitää kaiken woimansa perästä\npolkaista rahkasammaleesen kuoppa siksi kuin kowa wastaa kantapäätä;\nsiitä tun wetää jalkansa ylös, on selwittelemistä, ettei takerru\nwaiwaiskoiwu-warpuihin, jotka owat tiheät kuin pajupehkot puroin\nwarsilla; ja taas, kun on pujotellut saappaansa läpi warwikon, pitää\ntyöntää jalkansa lähes polwiin asti sammaleesen, ennenkuin kykenee\ntoista nostamaan. Wähän wäliä istuu mielellään mättäälle lewähtämän,\nja ikäwällä katsoo wuoren kukkulalle, jossa on kowempi maa astua;\nainoastaan lyhyttä peuran jäkälää on someroisen maan-kamaran päällä;\nsanotaan »mäen welkansa maksawan;» luulossa että saa ruweta myötämäkiä\nlaskemaan, astutaan mäen päälle; mutta se toiwo peräti petti; heti\ntakana ensimäisen on toinen kahta korkeampi wuori, jolle taas\nkiipeämään. Ne notkelmat, jotta wuoren korkeilta syrjiltä juoksewat\nalas sywiin laaksoihin, oliwat lunta täynnä; ja kun saapas liukahteli\nluisulla hangella, hirwitti katsoa alas, sillä sywyyden hämärään\npohjaan olisi ollut kamala wauhti laskea mäkeä. Lumijuowain wälillä on\nsulaa kalliota ja karkeata someromaata wuorotellen; sitä on hywä astua,\nkun saa pikkuisen matkan päässä lewähtää. Mereen päin wiettäwällä\npuolella ei olekaan niin paljo sääskiä, kuin sisämaassa, jonkatähden\nsaa rauhassa lewähtää, ja se ei ole wähä etu. Päästiin wuorelle. Sen\nkukkulalla käwi läpitunkewa wiima jäämereltä, joka liiaksikin ankarasti\nkuiwasi hien ruumiilta. Mutta helposti lensiwät tuuliaispäät tunturien\npäällitse; raittiit ne oliwat, ja helppo oli hengittää. Wälistä puski\ntuuli niin että piti ottaa lakkinsa käteen, sillä waikea olisi käydä\nnoutamassa, jos wihuri keweän kesälakin siirtäisi toiselle tunturille.\nWaikka täältä kylmyydestä pois päästäkseen mielellään kiirehtii\neteenpäin, pitää kumminkin siksi kestää seistä, että saa katsotuksi\ntämän kolkon ilman alan autiot seudut. Niinkauas kuin silmä kantaa,\non mäkiä mäkien wieressä tällä tunturi-ylängöllä, kaikki kaljuja,\nei puuta, ei pensasta, ei edes pieniä kaswin warsiakaan ole; niin\npuhtaaksi on pohjostuuli porottanut nämä maat. Kaikille ilman suunnille\non pelkkää autioutta, ääretöntä paljasta ja karkeata wuoristoa, jossa\nei elämän merkkiä näy. Tämän ympäristön keskellä ymmärtää, kuinka\ntotta sanoo, kun Kalewala puhuu »Lapin raukoista rajoista.» Kuolan\nwuono oli jo jäänyt niin kallioiden lomaan, ettei sitä näkynyt, mutta\nsisäjärwiä näkyi useita, suuriakin ja saarisia, mutta lintua ei nähty\nkoko matkalla yht'ainoata, ei wesilintua eikä kalalokkia; josta woi\narwata, etta järwet owat jolo kalattomia taikka luultawammasti hywin\nwähä-kalaisia. Ennenkuin tästä lähdetään tunturia alas laskeumaan,\nkysytään oppaalta: »minnepäin ruwetaan nyt painamaan.» Hän tirkistelee\nkipeillä silmillään ja osoittaa erästä kaukana siintäwää wuoren\nyppylää: »tuolla on puoliwäli.» »Puoliwälikö!» urahtaa yksi ja toinen\nmeistä yksiwakaisella äänellä; mutta wenäläinen nyökyttää päätään ja\nsanoo: da, da. Me silloin huomasimme ettemme olleet wäärin ymmärtäneet;\nja meidän täytyi antaa puoliwälin olla niin kaukana, kun sitä ei woitu\nsiirtää lähemmäksi. Alaspäin oli huokea astua, siksi kun tultiin taas\nrämeille; niillä kaswoi pikku mäntyjäkin eteläpuolella mäkien rinteitä;\nmutta kitulijaita ja surkeita ne oliwat. Rämeiden poikki päästyään, saa\ntaas waaroja nousta ja waaroja laskea. Somimmat paikat oliwat pienet\nmäkiharjanteet järwien wälillä. Eräässä kohden oli wasemmalla puolen\nolewan järwen pinta melkeen harjun tasalla, mutta oikeanpuolimainen\njärwi oli sywän ja jyrkän mäen alla laakson pohjassa wuorien wälissä,\neikä minkäänlaista yhteyttä ollut näiden järwien wälillä, waikka harja\noli jotenkin kaitanen. Toisien järrwien siwu kun mentiin, täytyi\nkiweltä kiwelle hyppimällä kulkea yli kuohuwien koskien, mutta ne eiwät\nmuodostaneet mitään jokia, maan ryntäsiwät järwestä järween mistä\nkallion kolosta milloinkin, niinkuin täydestä maljasta wesi läikähtää\nyli laidan mistä kohti sattuu. Ajattelin, ettei suinkaan sinä ilmoisna\nikänä ihmisjalka ole näitä maita kahlannut; ja niinpä taisi ollakin,\nsillä oppaamme rupesi meitä kierrättelemään niin kummallisia teitä\njärwiä pitkin ja soita poikki aina wain sinne, missä korkeinta mäen\nkukkulaa oli. Minä jo luulin että hän tekee meille harmia siitä kun\nminä suota rämpiessäni heitin takkini hänen taakkansa päälle, josta hän\ntuntui kowasti suuttuwan ja äisteli mulle jotakin, jota en ymmärtänyt.\nMinä kun en muuta osannut, sanoin: harasho, ja heittäysin pitkälleni\nlewähtämään; mutta siitäkös tulistui wenäjän mies, tuppasi takkini\ntakkansa koloihin ja sytöi sillä wauhdilla, että olisin tawallisissa\noloissa surkutellut takki-riepuani, mutta nyt mielelläni siitä erosin,\ntuli mihin tuli; se olikin painanut kauan hartioitani kuin raskaskin\nkuorma; siihen äreään puheesen, jota mies takkaansa laitellessaan\npiti, en walitettawasti saattanut mitään lauhduketta antaa; ja kun\nen muuta osannut, sanoin mättäältä jolla selälläni makasin: harasho;\nsilloin ei takka paljo painanut, kun mies wiskasi sen selkäänsä ja\npahaa porinata pitäen lähti astua wiuhkaisemaan, että »töppöset\nlöyhki», niinkuin sanotaan; kantajammekin nostiwat päätään: »joko\nse lähti». Ei muu auttanut, kuin kesken lewähdyksen ylös ja polkea\nperästä. Miehet selittiwät että wenäjän mies sitä nurkui, että hänelle\npannaan kantamista, waikk'ei hän muuta kuin opastamista warten ollut\nisäntänsä käskystä tänne lähtenyt. Me käskimme miesten tulkita, että\nhän saa kantamisestaan meiltä maksun, ja rauha oli jälleen rakennettu.\nKumminkin näytti hänen käytöksensä perästäpäin oudolta; ja meillä käwi\njo salaisesti ne ajatukset, että oppaamme kenties karkaa kotiinsa\ntältä waiwaloiselta taipaleelta. Kantajamme pitiwät toisia epäluuloja\noppaastamme, ja kun hän yhdellä mäellä kysyi: »näkeekö kukaan täällä\njossakin pienempää kiweä suuremman päälle nostettuna», niin wirkkoiwat\nhekin, että he jo ammoisen aikaa owat katsastaneet, että taitaa opas\njoutaa pois wiralta. Erottiin jokainen eri suunnille etsimään kiweä\nkiwen päältä. Jonkun ajan perästä löytyikin semmoinen tien mutta, ja\nnyt opaskin sanoi tuntewansa seudun, ja korjasi äsköisen osoituksensa\npuoliwälin tunturista; oikea tunturi, meidän kulettawa, olikin\nwasemmalle kädelle siitä, mikä ensin oikeaksi luultiin; mutta yhtä\nkaukana se oli sekin. »Onko tuo nyt oikea tunturi», »da, da» wastaa\nwenäläinen; »sitte kaikki pahat tuulet pois, ja marssitaan eteenpäin».\nOppaan silmät wettä keitti, kun tähysteli noita kiwiä kiwien päältä;\nmutta katosi meiltäkin kaikki pahat epäluulot, niin uuras tien urkkija\noli hän. Ja kun näimme ne kengän hieromat, mitkä oliwat jaloissansa, ja\nne waate-repaleet, joilla koki kipeitään peitellä, niin käwi mies-parka\nmeille sääliksi.\n\nKuta etemmäksi päästiin, sitä hitaammaksi käwi matkanteko; noustessamme\npuoliwälitunturin päälle, ei tahtonut wasen jalka jaksaa oikean\nrinnalle, eikä oikea edelle wasemmasta. Tunturin päällä suuren\nkiwen takana otettiin pitkä lepo; se olikin tositarpeesen. Näköala\ntällekin tunturille on kolkkoa; laaksoin pohjissa olewia puita ei\nnäy. Göthe, Saksan runoilija, kuuluu sanoneen Neapelin näköalasta:\n»joka on nähnyt Neapelin, ei woi tulla onnettomaksi». Yhtä hywästi\nsaattaisi sanoa: »joka on nähnyt Lapin raukkoja rajoja, ei woi tulla\nonnelliseksi;» niin kolkon ja kylmän kuwan ne jättäwät katsojan\nmieleen. Mutta kun me ajattelemme seudun kolkkoutta, näkyy ihmispäitä\nwilkkuwan wieressä olewan tunturin harjun takaa; ne hääliwät edes\nta'as; pilkistäwät kiwen takaa ja katoawat. Me jo rupesimme lukemaan,\nkuiuka monta meitä on; »6 miestä!» ei Lapissa sen suurempaa sotajoukkoa\ntarwitse — ja me makaisimme tyynesti. Ei kaukaakaan, kun jo wetäypi\n3 kolttalappalaista meidän tunturillemme, awopäin ja säikähtyneenä.\nHe oliwat lähisen tunturin huipulta katsoneet kauan, mitä liikettä se\noli, kun me kiwen takana makailimme ja kääntelimme ruumistamme, ja\ntulleet siihen päätökseen että me olimme karhuja. Laukkunsa, lakkinsa\nja muut kapineensa heittiwät tunturille ja tuliwat nyt tarkemmin\nasiaa tutkimaan meidän luoksemme. Huomattuansa meidät matkamiehiksi\ntuliwat tietä kysymään. Kolttalaiset eiwät nimittäin olleet ennen\nkäyneet tätä tietä, tiesiwät wain missäpäin Kuola on, ja oliwat\nlähteneet sitä suuntaa tunturien yli waeltamaan; oikeassa oliwatkin,\nmutta siinä erehtyiwät, kun luuliwat Kuolan olewan sen tunturin alla,\njolla me lewähdimme, ja kun me ilmoitimme heille, että he owat wasta\npuoliwälissä Kuolan wuonon lahteen, josta wielä saawat kierrellä\nwuonon rantoja pari peninkulmaa, ennenkuin saapuwat kaupunkiin, niin\nsuurilla silmillä katsoiwat pitkään toinen toiseensa; lähtiwät sitte\nnoutamaan rippujaan ja pitkittiwät matkaansa. Sanoiwatko nuo totta,\nwai oliwat roswoamis-matkoilla, niinkuin yleisesti kolttalaisilla\ntapana on, sitä emme tienneet, mutta meidän kantomiehemme wakuuttiwat,\nettä semmoinen kolttalainen on; kunhan saa wähänkään suunnan tietää\njonnekin, niin kyllä hän osaa sinne, tunturit owat hälle tuttuja,\nei hän niille eksy. Kolttalappalaiset, eräs lappalaissuku, jotka\nowat kaikki wenäläiskreikkalaista uskoa ja suurempikaswuisia, kuin\ntawalliset lappalaiset, owat ylönkatsotut joka paikassa; luulenma\njuuri epärehellisyytensä wuoksi. Meidän lewähdyspaikastamme lounaasen\npäin joku matka on tawallinen koiwumetsä, jossa on peuransyöttöpaikka\ntalwella; se on ainoa metsikkö tällä tunturi taipaleella\n(lukuunottamatta Uuran wuonon koiwikkoa) ja on puoliwälissä, kun suoraa\ntietä talwella ajetaan Uurasta Kuolaan, 6 peninkulmaa. Wirkistyneinä\nlähdettiin eteenpäin. Matka oli samanlaista alinomaista nousemista ja\nlaskeumista. Sen uuden löydön teimme kuitenkin, että waaroilla kaswoi\npieni kukka; nimeä en tiedä; se wiwahti paljo neilika-lajiin. Nähtiin\ntunturi-metsäkanojakin, jotka juosten, lentäen pyöriwät edessämme ja\nsurkealla äänellään walittiwat olemistaan, mutta laaksoihin eiwät\nlähteneet, palasiwat korkeille tuntureilleen; siellä oli heillä\nkumminkin hywä olla. Wastahakoisesti ja pelkotunteilla mekin tällä\nmatkan loppupuoliskolla lähestyimme laaksoin pohjia; kyllä meillä jo\noli ollut tekemistä noiden pohjoisimpain maitten kiusantekijöiden\nkanssa, mutta nyt wasta meille pula tuli. Sitä sääskien paljoutta,\nmitä oli tyynissä laaksoissa, on mahdoton toiselle selittää tahi\nuskottawaksi saattaa. Meillä oli niistä tosi waiwa. Ilma oli niin\nkuuma, ettei käwellessään jaksanut minkäänlaista liina-bashlik'ia\ntaikka harsowaatetta pitää kaswoillaan, ja tunkeutuiwat ne niidenkin\nläpi jos jostakin reiästä. Kun sääskiä on niin paljo ja syötäwiä\nihmisiä niin erittäin wähä, niin ehdättäwät edelliset toinen toisensa\nkilwan ihmisraukkain niskaan, eiwätkä huoli huiskuttamisesta ja\npieksämisestä mitään, waan töytääwät suoraan ihoon ja pistäwät samassa\nnahan läpi. Näin parhaaksi koetella suojella ainoastaan kaswojani ja\nheittää niska ja kädet aiwan alttiiksi. Tuskalla saattoi pelastaa\nsilmänsä, sieramensa ja korwansa tukkoon joutumasta; myötäänsä\npiti pyhkiå nenäliinalla sitä syöpäläisten siiwoa silmiltään pois;\nkuolleita oli kuin tahasta ja yhä utakammasti toista tuli; missä wain\nwähänkään lehtimetsää ja lätäkköpaikkaa oli, sieltä niitä sawupilwinä\npemahti wastaan. Pysäyspaikoissa sai parhaiten rauhassa olla, jos\npäälllyspaidan eli liinapaidan weti korwiensa yli ja rupesi pitkälleen\nkaswot mätästä wasten. Muuten on näissä taisteluissa syöpäläisiä\nwastaan paras neuwo ajatella: wähät muusta, kunhan hengissä pysyy.\nSittekuin oli kylään tultu, sanoiwat Uuralaiset, ettei tänä kesänä\npaljo sääskiä ollut, waan kun on ollut pitkälliset tyyneet, silloin\nniitä paljo on; notkopaikoissa ei silloin saata kukaan olla. Siihen me\nemme osanneet mitään wirkkaa.\n\nKeskiyön aikoihin noustiin wuoriseudun wiimeiselle korkealle\ntunturille, jolle näkyy aawa meri niemineen, saarineen. Oli kuinka\nmyrskyinen ja julma tahansa, etäälle se wain näyttää tyyneltä ja\nmiellyttäwältä, kun päiwä takaa paistaa. Sentähden oli meistäkin,\nniinkuin jo olisi oltu muun maailman yhteydessä erillään erämaan\nkolkkoudesta, kun meri nähtiin. Kuta lähemmä matkan päätä päästiin,\nsitä enemmin oli lehtipuuta ja joitakuita wirstoja wuonon perästä on\ntawallista pientä koiwikkoa, josta jo alkoi polku wetää taloihin.\nKeweniwät jalat, kun pääsiwät polun päälle, eikä kenenkään mieli tehnyt\nlewähtämään; uteliaalla toimeliaisuudella hiipi toinen toisestaan siwu,\nja rantamäen koiwikosta astuttiin ulos; silloin näkiwät silmämme ensi\nkerran suomalaisen uutisasutuksen jäämeren rannalla. Montakertaa olin\nkotonani ajatellut, minkähänlaiset kansalaistemme asumasiat mahtanewat\nolla noilla kaukaisilla perukoilla; waeltaissamme kauwan wallan\nwieraista omista olipa jo muistissamme melkeen solahtanut tuonnemmaksi,\nminkälainen suomalaisen talo onkaan; ja ainakin arwellen suomalaisten\nihan eri lailla asuwan täällä korkeassa pohjaisessa kuin kotonaan,\nkiinnitin silmäni heidän taloihinsa, jotka waloisan aamuyön tyyneydessä\npitiwät hiljaista yölepoansa meidän edessämme; mikä sywästi ilahuttawa\nnäky oli toki tuo, kun huomasimme talossa 2 pientä tupaa wastakkaa\nja wälillä porstuan, johon on kartanolta owi portaineen, kartanon\ntoisella puolella pienen nawetan ja kodan, huomasimme huoneiden\nympärillä semmoisen siisteyden ja puhtauden, joka meidän matkamme\nwarrella oli jäänyt Suomeen, näimme pystöaidan, joku ympäröi pihan ja\npienen nurminiityn; kun wielä tiesimme nyt astuwamme kansalaistemme\nkaton alle, jossa tarjotaan kättä, puhetta ja ruokaa semmoista kuin\nsyntymämaalla, niin woi jokainen arwata miten lämpimillä tunteilla me\nnousimme\n\n\n\nSaaniwuonon\n\nJuhana Petter Lyhytniemen owea kolkuttamaan. Wanhat owat aina\nwarullaan; heti heräsikin isännän äiti ja tuli kysymään tulijoista;\nmutta kun kuuli, kuinka kaukaa tällä kerralla oliwat wieraat, meni\nhän emäntätä herättämään; ja yhtäkkiä olikin tupa järjestyksessä; ja\nme heti sisään, kun lukko aukeni. Isännät owat kaikki tähän aikaan\nkesässä kalassa. Me tiesimme, että tässä talossa ei tarwitse itse\ntehdä wuodettaan, niinkuin matkalla tähän asti, ja sanoimme: »älkää\nnyt, emäntä, ruwetko muuhun puuhaan, waan laittakaa meille wuode,\nettä pääsemme lewolle». »Kahwi on heti walmista», arweli emäntä ja\nkiirehti toiseen tupaan, mutta meistä ei kukaan yrittänytkään emäntää\nkieltämään, sitä juomaa ei oltu nähtykään sittekuin Kuusamossa, ja\njos yksi ja toinenkin, niin taisi joku maisterimies meistä olla\nerittäinkin kahwin rakastajia miehiä. Hywällä mielellähän me joimme\nkahwit. Sitte kerrottiin emännälle äsköinen kehoitus, wäsymys oli\nnäet käskijä; »tee-wesi on heti walmista;» silloin ei katsottukaan\ntoisiimme niin hymysuin, kuin äsken; mutta emännän hywä tahto loisti\nhänen silmistänsä, ja mielelläänhän tekee toiselle mieliksi, kun niin\nwähällä woipi. Tuskin oli teet saatu loppuun, kun emäntä kantaa pöytään\ntuoreita loistawia wiilipyttyjä ja kowaa keltaista woita, walmistaa\nruokapöydän, niin kunnollisen, ettei semmoista oltu nähty sittekuin\nKuusamossa; eikä yksikään meistä yrittänytkään kieltämään; käski nälkä\npöytään, waikka wäsymys wuoteesen; mutta tuon ruuan ääressä olikin\nruokahalu semmoinen, ettei mokomaa — sittekuin Kuusamossa. Ja kun\nemäntäkin wähä asettui liehumasti, että saatiin ruweta haastelemaan,\nkuultiin että hänkin oli Kuusamosta, ja hänen miehensä ja anoppinsa\nja lapsensa, kaikki, kaikki oliwat Kuusamosta, ja kuinka tänne oliwat\nKuusamosta tulleet, siitä olisimme tarkastikin saaneet kuulla,\njos olisimme jaksaneet, mutta kun emme jaksaneet, täytyi se jäädä\nwastaiseksi; mutta heti kun se oli lykätty wastaiseksi, ummistui meidän\nsilmämme ja ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä liikkui wielä lämpimät\nkiitollisuuden tunteet Kuusamolaisten ystäwällisyydestä wäsyneessä\nmielessämme, ja sitte waiwuimme semmoiseen makiaan uneen, ettei mokomaa\n— — sittekuin Kuusamossa.\n\nJo edeltä puolenpäiwää kello 10 aikana herätettiin meidät sillä\nilmiannolla, että jos mieli tänä pänä Uuraan, niin oli nyt hieruan\naikana mentäwä, ennenkuin ulli-wesi (nousuwesi) peittää wuonon perän\nleweät lietteet. Meren rannalla woi näit jo ennakolta tietää, milloin\nwesi on wähimmillään. Se nousee 6 1/2 tuntia ja laskee 6 1/2 tuntia;\njos hieruan aika tänään on 9 aikana e.p.p., niin se on huomenna kl.\n10 ja ylihuomenna kl. 11, j.n.e. aina 1 tuntia myöhemmin. Sentähden\npiti meidän tuo pikku 3 wirstaa matka tehdä ennen puoltapäiwää,\nellemme tahtoneet ruweta kiertämään poluttomia rantatörmiä. Ja pitkiin\nkäwelemisiin ei tehnyt mieli, sittekuin olimme kulkeneet tuon waikean\nwiime taipaleen; noin 12 aikana olimme edellisenä päiwänä lähteneet\nKuolasta ja kl. 3 aamulla tultiin Saaniwuonoon. Oli merkillistä että\ntämä 14 päiwä Heinäkuuta oli juuri se päiwä, jonka seuduissa olin jo\nkotoa kirjoittanut tulewani Uuraan, jos terwennä pysyisin. Saaniwuonon\nlänsirannalla ja joen wasemmalla puolen on Lyhytniemen talo; ne muut\n3 suomalaista ja 1 karjalainen owat wuonon itärannalla. Joki laskee\nwuonoon Saanijärwestä, johon pienempi Lastajärwi etelästä laskee. Uuran\nwuono on paljoa suurempi kuin Saaniwuono, ja kummallista on kuinka pian\nsen hiekkalietteet kuiwawat heti weden laskun perästä, niin että niitä\nsaattaa kuiwin jaloin käwellä; tuskin jalkopohjakaan kastuu. Kuiwanakin\nollessa asuu hiekkapohjassa eräs pikku, wikkelä kala, Pisanki, teräwä\nkuin äimä; ja aiwan kuin mato kaiwaa se tien itselleen mullassa.\nLietteet kuwastawat walkeammilta luin owatkaan noita tummia ja korkeita\nkallioseiniä wastaan, jotka owat wuonon ympärillä.\n\n\n\nUuran\n\nkylästä oli samaten kaikki mieswäki kalassa, mutta heti tultuamme\nlähti pari henkeä pienellä weneellä wiemään merelle sanaa tulostamme.\nMinulle oli jo tilattu walmiiksi kortteeri eräässä talossa Uura-joen\nsuussa. Kaikki kylän talot, joista suurin osa on hirsistä rakennettu,\nainoastaan muutamat turpeista, owat asetetut joen wasemmalle puolen\npitkin rantaa, kenties 3 wirstan matkalle joen suusta ylöspäin; yksi\nlappalainen talo, Wilkis-oiwi, on oikealla puolen jokea joensuussa\nja toinen suomalainen talo, joka on ylinnä joen warrella, on samaten\noikealla rannalla. Joessa on koskia ja siitä saadaan muutamia\nlohi-lajia; tawataanpa wälistä made ja haukikin joen suussa; muuten\non niissä järwissä, joista Uurajoki laskee, niinkuin muissakin\npohjoislapin järwissä ahwen, hauki ja muutamia lohikaloja. Uurajärwessä\nei kuulu tawatun särkeä, eikä siikaa; waikka ne löytywät Tuuloman\njärwissä. Löytyy rääpyskin Imanterossa ja sen pohjoispuolella olewissa\njärwissä. Näistä maajärwien kaloista eiwät suomalaiset, niinkuin\nmuutkin rannan asukkaat, paljo hyödy. Pyytäwät joskus loma-aikana,\nkun merikalastus joudattaa, ja laittawat lapsensa ja waimonpuolensa\npyytämään, että saisiwat wälistä maistaa sitä kalaa johon owat Suomessa\ntottuneet, sillä kaikella merenkalalla on omituinen ihwinen maku, joka\nwarsinkin wastatulleen suuhun maistuu hywin oudolta. Merikalastusta\nwarten oiwat Suomalaiset tänne tulleet ja siitä he eläwät. Sitä\nruwetaan Maarian päiwältä kewäällä ja pitkitetään Juhannukseen,\njolloin tullaan kotiin joksikuksi wiikoksi tahi pariksi; sitte taas\nmennään merelle ja wiiwytään Elokuun alkupuolelle ja keskipaikoille,\njolloin woi kalastuksen pitää jo loppuneena, waikka yksi ja toinen\npitkittää yhä edelleen, sillä merestä saattaa kalastaa milloin tahansa,\nkunhan ei erinomaista saalista aina halua. Kala, joka on kaikkein\nparas pyydettewä, on turska, jonka pyytäjät jo merellä heti saannin\nperästä myöwät wenäläisille kauppijoille, tahi wiewät norjalaisille\nmaakauppijaille tällä murmannilaisella rannikolla tahi sitte wiewät\nsuoraan Wuoreijaan (Wardö'hön,) tahikka Wesisaareen (Wadsö'hön)\nkaupan. Turska kuiwataan pitkissä jälleissä eli toisin sanoen orsilla\npaljaan taiwaan alla. Turskan hinta on kolmekertaa suurempi kuin\nmuiden kalain, waikka itse kala tuorenna ei ole niinkään makea kuin\nmuut kalat. Kun on oikein hywä turskan saanti, niin on tapahtuuut,\netta mies päiwässä ansaitsee 160 kruunua. Mutta toisinaan taas saawat\nkalastajat tehdä turhaa työtä päiwittäin, wiikottain. Turska syö\nnimittäin pientä lota-kalaa, ja jos lota-parwit eiwät jostakin syystä\najau rantaan päin, niin turskakin asuu yksi siellä, toinen täällä.\nHelposti kalastaja huomaa, milloin lota-parwi lähestyy, sillä sitä\nseuraa toisetkin wiholliset kwin turskat, jotka eiwät kalastajan\nsilmään pistä, nimittäin kajawat, pitäen sitä suurempaa ääntä, kuta\nsuurempi on heidän ruoka-alansa. Minnepäin kajawat wetäywät, sinne\nrientää kalastajakin weneineen. Kalastajain pitää aina olla wartiolla,\nwuorotellen toinen toisensa perästä, merkitä lintuin lento-suuntia,\nkoetella ongellaan eli koukullaan, oli sää mikä tahansa, tahi aika mikä\ntahansa. Jos kaloja ei kuulu missään, makaawat muut kajuutassa, yksi\non main kokeilla. Ohilullewiltakin kysytään missäpäin kaloja olisi\nnähty enemmältä; ja sitä myöten mennään wälistä Ruijan rannalle, toisen\nkerran Kalasaarennon (niinkuin kartoilla on kirjoitettu) rannikolle,\njopa Kiltinäänkin asti Kuolawuonon itäpuolella. Paitsi tätä alinomaista\nhuolta on kalastajalla jokapäiwäinen pelko äkkimyrskyn nousemisesta.\nLiikuttaissansa koukkuaan weneen laidalla pälyy hän joka suunnalle\npitkin meren pintaa, missä sattuisi hawaitsemaan mustan wäreen käywän\nwenettä kohti; silloin kysytään näppäryyttä panna purjeet kokoon,\nankkurit järjestykseen ja peränpitimet reilaan, sillä tuuliaispää\nei odota kauan, kun kerran tulossa on, ennenkuin jo tupruaa weneen\nympärillä ja raiwoon nostaa weden ja ilman; joka wene silloin ei ole\nwalmis tuulta wastustumaan, se pyörähtää kumoon auttamattomasti. Tämä\nainainen huoli ja epäwakaisuus kaiken puolesta tekee tunnokkaamman\nmiehen koko elämän sangen lewottomaksi, ja hänen päänsä harmaaksi\nennen aikaa. Muuten on kyllä löyhä työ miehillä, ja moni arwelikin,\nselittäessään meille olojaan meren rannalla: »mitenhän käwisikään,\njos pitäisi ruweta maatyötä tekemään!» Toiselta puolen walittiwat\nepäterweelliseksi ja ruumista jähmeyttäwäksi tuota elantojärjestystä,\nkesällä walwoa päiwät päästään ja yöt lisäksi, ja talwella maata päiwät\npäästään ja yöt lisäksi. Jos pimeän aikana juuri käwisikin laatuun\ntoimittaa jotain käsityötä, niin eiwät he sitä rupea tekewään; wähä\nkorjailewat weneitään; ne tahtowat he hywät ja hywät ne näkyiwät\nmelkeen wähillä poikkeuksilla olewankin; sillä lähteä huonolla weneellä\naawalle merelle, jossa äkkipikaa usein tyynestäkin wihurit nostawat\nmyrskyn, on sama kuin mennä tapposen tahallaan surman suuhun. Wahinko\nwain että useammat suomalaiset sinne lähteneistä owat warattomia,\netteiwät jaksa hankkia itselleen omaa wenettä, mutta jos werrataan\nnykyaikaa jo kuluneihin, esim. muuankaan tahi pari kymmenkunta wuotta\ntaa'päin, niin huomataan suuri edistys. Muutamilla warakkailla on 2\njopa 3:kin wenettä, ja wähempikin warainen, joka on jaksanut talon\nhommata itselleen, pyrkii pyrkimälläkin hankkimaan lisäksi wenettä,\njoskohta ei kokonaista jaksi, niin kumminkin puolet weneestä, ja\ntoinen pienen talon mies ottaa toiset puolet tehdäkseen. Nämä\nweneet eiwät näet olekaan sitä kokoa kuin sisäjärwien soutuweneet,\nwaan suuria, tawallisen lankku-lotjan kokoisia, joita woisi kutsua\njollakin laiwanimityksellä. Suurimmat weneistä owat kaksimastoisia ja\nniitä kutsutaan Ruijan kielellä »lysterbåtiksi»; niitä on harwalla\nsuomalaisella. Useimmalla on wähä pienempää kokoa wene, joka on\nyksimastoinen, ja kutsutaan »fembörding» josta meikäläiset owat\nottaneet niitä kutsuakseen »wämpööriiksi»; se on sopiwin kala-wene\nmerellä. Wielä on myös monella »otrinki,» joka on pienin merellä\nkulkewista weneistä; se on muuten rakennukselleen wämpöörin kaltainen.\nKaikissa näissä on perässä kajuuta, jossa on rautauuni, 2,3 reikäinen,\npannuineen, patoineen, ja penkit owat naulatut seiniin ympäriinsä.\nKoko talous on matkassa. Weneessä on tawallisesti. 4 miestä, joista\nyksi on weneen omistaja, kapteeni, ja toiset 3 osamiehiä saaliisen.\nKalat jaetaan sopimuksen mukaan, kenties enimmästi niin että wene saa\npuolet ja toinen puoli jaetaan tasan 4 miehelle. Jako tietysti on\ntoisellainen, jos jollakin on osa weneessä, tahi jos joku on toisen\ntyössä, tahi pidetään huonompana työmiehenä. Kowin huonoja työmiehiä\nsinne ei toki tulekaan, sillä se on kaikille tietty asia, että joka\nnäillä mailla ei itse elätä henkeään, kuolkoon; ei auta täällä\nasetusten nojalla ruweta suurella suulla waatiwaan itselleen laillista\nwaiwais-eläkettä; ja jos joku tapaturman kautta työhön kykenemättömäksi\ntullut sai hywiltä ihmisiltä köyhän apua, kyllä se tiesi toisten\narmosta eläwänsä.\n\nToinen kala, jota suomalaiset myös pyytäwät, waikka wähemmässä\nmäärässä kuin turskaa, on saita. Se kala liikkuu weden pinnalla, kun\non pyydettäwissä, ja ui suurissa parwissa. Se syö nimittäin pientä\newällistä eläwätä, jota kutsuiwat kalaksi, waikt'eiwitt tienneet\nnimeä; se pieni eläwä on eräs molluski-laji, joka nousee weden\npinnalle wälistä. Saita-nuotta on nelis-nurkkuinen, kuin huiwi, noin\n15—22 syltä kanttiinsa, joka nurkkaan sidotaan köysi 40—50 syltä\npitkä. Kun huomataan saidan olewan liikkeellä, wiedään tämä nuotta\neteen, lasketaan weden pinnan alle ja odotetaan siksikuin saitaparwi\non uinut päälle, silloin wiskataan kiwiä parwen keskelle, ja saita\non sentapainen etta wähästäkin melskeestä säikähdyttyänsä, menee\npohjaan suoraan kwin kiwi. Kuin kala weden pinnalta on painunut nuotan\npäälle, soudetaan weneet yhteen ja nuotasta tehdään pussi, jonka\npohjassa saitaparwi kiehuu. Muita kaloja ei näin tukussa saada, eikä\nsaata pyytääkään. Jos Jäämeren kummallisia kaloja tahtoisin mainita,\nniin ottaisin esimerkiksi Kunttipillarin (pikku horkkelin), jolla on\nmonisarwinen pää ja rintaewät leweät kuin siiwet; se on lentokalan\nnäköön; eräs toinen on tuo ilettäwän ruma Ronkeksi (wilukala), joka on\nlimainen ja täynnä kuhmuja, niinkuin olisi isossa rokossa.\n\nPian leweni sana tulostani merellä, ja miehet alkoiwat kokoontua\nwähitellen kylään. Tosin en ketään ollut ennen nähnyt, mutta kyllä\nhe oliwat tutut, jopa toinen toistaan tutummat. Kuulumiset kysyttiin\nja selitettiin, kuuden wuoden kuulumiset. Kuka oli käskenyt sanoa\nterweisiä Kuusamosta, kuka Pudasjärweltä, Oulusta, Näseestä; ne tuliwat\nkaikki perille, ja kait oliwat yhtä lämpimiä, waikk'ei puoliakaan\nnimenomaan muistettu. »Johan se kuuluu kuolleen, Snellmankin, joka\nmeitä täällä käwi opettamassa.» »Ei, sen nimellistä on monta Suomessa,\nja se Snellman, joka on kuollut, oli senaattori, ja suuri Suomen\nkansallisuuden puollustaja, jonka tähden hänen kuolemansa on kuulunut\ntänne asti.» »Wai wielä se Snellman elää joka käwi täällä», wirkkoiwat\nemännät penkiltä, »entäs se kirktoherr Thauwon». Oli heillä muistissa\npappein wiime käynnit ja heidän innokkaista kyselemisistänsä olisi\noutokin ymmärtänyt, että Murmannin rannikon suomalaisille on se juhlia,\nkun Suomesta lähetetään sinne pappi. Siellä on käynyt Iin nykyinen\nkirkkoherra Johan Fredrik Thauwon Kuolajärweltä talwella 1870 ja\nPolangalta kesillä 1871, 1872, 1873 ja 1874; ja myös Muhoksen nykyinen\nkirkkoherra Gustaf Adolf Snellman Pudasjärweltä kesällä 1876, jonka\nperästä ei pappia Suomesta ollut siellä käynyt.\n\nRippikoulussa oli 3 lapinlastakin; ryhdyin oppimaan tuota lapsellista\nkieltä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin Norjan kieli ruotsin\ntaitawalle; wanha tulkki Abram Arpela oli kyllä apuna, mutta ei hänkään\nosannut lausua noita waikeita kurkku-ääniä niinkuin lapset; niiltä se\nsujui luontewusti. Hankaluutta lapinkielessä tekee se, kun Norjalaiset\nowat kääntäneet ja painaneet heidän kirjansa, ja kirjoittaneet\nkirjaimet oman kielensä mukaan. Jos suomalainen oppinut olisi\nkirjoittanut heidän katkismuksensa, niin se olisi lappalaisellekin\nhelpompi oppia. Mutta jos oli haluakin saada wähä oppia tätä kieltä\nesim. Luth. wäh. katkismuksen, niin ei ollut aikaa. Aamusta iltaan oli\nasiamiehiä kylästä ja ympärillä olewista taloista ja kodista. Uuran yöt\noliwat sitte niin kauniit, että unonen wasta myöhään, eli sanoakseni,\nwarhain wasta aamulla tohti astua pikku kamariimme, joka oli pohjoista\nkohden ja pikku akkunallaan tarkasti kokoili yön auringon miedot\nsäteet peräseinälle; ja ainoastaan sen wähäisen hetken, kun aurinko\nsiwuutti korkean wuoren kukkulan, joka oli meistä pohjaan päin, oli\ntuo ystäwällinen päiwän paiste matalalta peräseinältämme poissa, waan\nse saapui kohta jälleen ja toi muassaan muistot kaukaa Sawon salmien\nrannoilta niistä nukkujista, joiden lapsuuden wiattomuus lepää heidän\nkaswoillansa, niinkuin puhdas, läpipuhdas päiwänpaiste.\n\nTawallisissa oloissa maataan pitkään aamusella. Jos 7 ja 8 wälillä\nlähtee kylään käwelemään, niin ei näe ketään liikkeellä; kaikki\non yöunessaan; wasta 9 aikana ja wähää ennen alkaa wäki nousta.\nMiehillä ei ole juuri mitään tekemistäkään kotona; »mutta mitäs\nwaimonpuolet tekewät kun olette itse kalassa», kysyin eräältä\nisännältä; »juowat kahwia ja käywät kylässä», kuului lyhyt wastaus,\nja liki mailleenpa taisi sattuukin; olkoon kumminkin kaukana tässä\nruweta moittimis-lauseita heistä latelemaan; olot tekewät ihmisen\nmukaiseksensa; mutta nyt kun suomalaiset owat hankkineet itselleen\nlehmiä, lampaita, on emännillä niiden hoitamisessa ja ruuan\nkokoamisessa koko työpaikka; joen warsilta kootaan heiniä, talon\nympärille lannoitetaan pikku niitty, jopa pikku pottumaakin, peuran\njäkäliä kankailta nyhdetään ja pannaan suuriin kokoihin, tuodaan\nkotiinkin kesällä, turskan päitä kuiwataan, joita keitetään sitte\njäkälien kanssa hywiksi hauteiksi lehmille. Näissä töissä tietysti\nmiehet auttawat, kun owat kotona, ja erittäinkin syyspuoleen owat\nhe kyllä kotona. Willoista tehdään päällyswaatteita ja sukkia, muut\npito-waatteet ostetaan. On waimowäellä siis työtä, ja kun lukuun\notetaan se seikka wielä, että meren rannalle on waeltanut enempi\nmiehenpuolia kuin waimonpuolia, jonka wuoksi siellä on olemassa puute\nwaimonpuolisista ihmisistä ja moni mies, waikka todellakin haluaisi\nruweta perhe-elämään, näkee kumminkin täytywänsä olla sitä wailla,\nellei lähde Suomesta noutamaan waimoa itselleen, mikä tietysti tulisi\nsangen kalliiksi — kun tämä waimowäen harwalukuisuus tiedetään\ntosiasiaksi, niin arwaa myös, että heillä on sitä enemmän työtä\nkyläpaikoissa, joissa monta tarwitsee heidän apuansa leipomisessa,\nruuan laittamisessa, waatteen korjaamisessa j.n.e.\n\nUuran ympärillä on petoeläimiäkin, karhuja ja susia. Uuran joen suusta\npari wenäjän wirstaa ylöspäin oli karhu wähää ennen meidän tuloamme\nrepinyt pahasti yhtä isäntää, joka oli witaksia mennyt hakemaan. Yksi\nsormi oli kädessä aiwan poikki ja toisia oli pureskeltu. Sudet tekewät\nlampaissa paljo häwiötä. Yhdestä talosta oliwat niinikään wähää ennen\ntuloamme tappaneet 7 lammasta. Ympäristöllä on jäniksiäkin, jotka\nsyöwät heinäsuowat ja jäkäläko'ot kylän reunalla. Lappalaiset pyytäwät\nkettuja, ampumalla ja muulla pyyntikeinolla. Wahinkoa tekemät myös\nporot, kun laumoissa laskeuwat sisätuntureilta meren rannalle. Yksin\nkartanon ympärilläolewaa heinääkin ja muun kaswin warsia on waikea\nniiltä warjella; niitetty heinä pannaan sentähden korkeille pylwäille\nkuiwamaan ja säilymään poroilta. Pyydettäwää riistaa owat wielä\ntawalliset ja tunturi-metsäkanat. Suomalainen ei aikaansa tuhraa näiden\nmetsästämiseen; rauhassa hältä sa lappalainen ja kolttalainen wallita\ntunturien aawoja ylämaita, niinkuin he wuosisatoja jo ennen owat\ntehneet. Kalastukseen on suomalainen kyllä omiaan, ja kun hän rikkaan\nmeren köyhälle rannalle saapuu, katsoo hän ensi työkseen ympärilleen,\nmissä wakaan jalansian keksisi; hän rakentaa mökin itselleen, jos ei\nmuusta, niin maan turpeista; se on hänen kotinsa, johon hän meren\nepäwakaisilta ilmoilta tulee lewon pitoon, niinkuin ennen kotimökkiinsä\nSuomen salolla. Sitte on hänelle mieleen yhteis-elämä; yhden mökin\nwiereen nousee toinen, ja kolmas; ja niin syntyy kylä. Mutta se on\nhänelle wastenmielistä, kun ei ole yhteis-elämälle mitään lakia;\nkaswaneena lakien suojelemassa yhteiskunnassa, kaipaa hän sywästi\nlaillista järjestystä ja sen walwojia; tässä on Murmannin rannikon\nSuomalaisten kipein kohta. Sitä walittiwatkin jok'ainoassa kylässä.\nKeskinäisille riidoille ei löydy mitään ratkaisijaa; mutta jos tämä\npuute olisikin jotakuinkin kärsittäwissä, niin on suurin se, ettei\nlöydy tuomaria eri kansallisuuksien wälillä, erittäinkin wenäläisten ja\nmuiden. Wenäjän wirkamiehiä on tosin, mutta ne owat kaukana Kuolassa,\nja eiwät ymmärrä muuta kuin wenäjää. Näistäkin puhuttiin samaa, mitä\nylipäätään wirkamiehistä Wenäjällä, mutta sen puheen perää en tietysti\ntakaa. En ole mikään yleinen kanteen nostaja; ainoastaan »relata\nresero» niinkuin wanhat Romalaiset sanoiwat, s.o. kerron toisten\nkertomia.\n\nPohjois-wenäläiset owat wiime aikoina ruwenneet pitämään näitä\nmeren rannikoita yksinomaisena alusmaanaan; katsowat sentähden\nkarsaalla silmällä suomalaisia, jotka uutis-asukkaina eli\n»kolonisteina», niinkuin niitä nimitetään, perustawat kyliä kylien\nperästä Murmannilaiselle rannikolle; tekewät kaikenkaltaista kiusaa\nsuomalaisille estääkseen heitä waurastumasta; leikkelewät weneen\nköydet poikki, jos joku suomalainen tulee heidän satamaansa kaloja\nmyömään; nakkelemat kiwiä saitaparwiin, jos näkewät suomalaisten sitä\nnuottansa päälle odottawan, mainitsemattakaan pieniä löylytyksiä\nja selkäsaunoja, jotka siellä niinkuin muuallakin maksetaan, jos\njaksetaan, samassa rahassa. Kuuluu joku suomalainen näistä tehneen\nsuullisen walituksen kuwernöörillekin ja siihen saaneen tuon wiisaan\nwastauksen: »antakaa takaisin»; se on tietty: kuka aawalla merellä\npystyy polisinwirkaa toimittamaan, ja se wenäläinen wahti-jahti, joka\nsitä warten on rakennettu, oleilee Wuoreijassa, eikä näy kuin ihmeeksi\nkalastus-wesillä. Maat, meret owat keisarin; ja kun suomalaiset\npitäwät itseään yhtä hywinä keisarin alamaisina kuin wenäläisetkin,\neiwätkä luowu oikeuksistaan, niin siitä syntyy riita. Mutta olisiwat\nsuomalaiset jo aikaa näiltä rannoilta muuttaneet pois, ellei Korkea\nEsiwalta olisi ruwennut heitä semmoisella huolenpidolla auttamaan, jota\nei kyllin saata kiittää. Korkeilta wirkamiehiltä on sangen usein tullut\nkowia kieltoja alhaisille wirkamiehille ja wenäläisille kalastajille,\nettei harwalukuisia suomalaisia saa polkea. Hallitus on myös luwannut\n200 ruplaa sille, jota hankkii itselleen oman kalaweneen, waikka tätä\nrakennusapua ei ole saaneet ulos räntteriasta useammat, kuin pari kolme\nsuomalaista, jotka owat olleet wähä (niinkuin sanotaan) herrasmiehiä.\nStanowoi panee kaikenlaisia esteitä awunsaamiseen, ja hänen\npuoltosanattansa ei rahaa anneta. Saa aluksi panna 50 ruplaa likoon,\neikä sittekään tiedä, tokko raha-apu lähtee, waikka wene jo olisi\npuoleksi walmis; ei ole kumma, jos harwat ryhtyiwät rahan pyyntiin.\nKyläjärjeslys ja weronkanto on samanlainen kuin Wenäjällä; joku isäntä\nwalitaan joka kylässä 3:ksi wuodeksi päätösten toimeenpanijaksi;\nhän on staarosta, meidän nimityksen mukaan lautakunnan esimies, jos\nsemmoista olisi joka kylässä. Hän kokoo kylän miehiltä werorahat\nja wie räntteriaan. Koko kylälle pannaan joku rahasumma weroa, ja\nwarojaan ja kalastusonneaan myöten maksaa itsekukin osan siitä\nkylän miesten suostumuksen tahi weroituksen mukaan. Suomalaisissa\nkylissä ei ole 25 wuoteen ollut henkikirjoitusta, waan wuosittain\nmaksetaan sen henkiluwun mukaan, mikä oli olemassa neljännes-wuosisata\ntakaperin; kaikki siitä nuoremmat owat wapaat ja moni maksaa weroa,\njoka aikaa sitten on wirunut »alla selwien wesien, päällä mustien\nmutien», mutta »maassa maan tawalla», Wenäjällähän »kuolleet sielut»\nowat kirjoissa eläwitten keskellä. Wero, joka kyläkunnille suuruuden\nmukaan on määrätty, on sangen pieni; mutta sotapalweluksessa pitää\nsuomalaistenkin nuorukaisten käydä, jotka owat asewelwollisuus-iässä.\nErään lesken poika Puumangista oli ollut Turkin sodassa ja saatuansa\nluwan palata kotia oli päässyt Arkangeliin asti, mutta kuollut tautiin\nsiellä. Wenäjän mallin mukaan on suomalaisilla kylilläkin »prawlenia»\neli kylän esiwalta. Uurasta, Laatsiwuonosta ja Kakkarista walitaan yksi\nmies (staarosta), toinen kylistä, jotka owat Tsipnawolokasta Puumankiin\nasti, ja kolmas mies Petsamosta. Tästä näiden miesten oikeudesta saa\nwedota stanowoihin (wallesmanniin), sitte isprawnikaan (kaupungin\npormestariin), ja yhä ylemmä kuwernööriin, mutta se tosiaankaan ei\nkannata, sillä asia wiipyy wirastoissa wuosikausia ja wiimein hukkuu\nkokonaan. Se minkä kylän miehet päättäwät, se on laki, ensimäisessä\nja wiimeisessä kädessä, ja sen walwojina owat sen tekijät. Kuinka\nsuuri puute on oikeuden walwojista osoittaa seuraawa surkia tapaus:\nkaksi wenekunta kalasaarennon kohdalla rupesi huonona saaliin aikana\nalkukesästä wierailemaan toisissaan; juowuttuaan löi eräs Sellberg\ntoista miestä, Juntusta, joka muistutti muutaman kymmenen kruunun\nsaamistaan edelliseltä, puukolla rintaan kuoleman haawan. Toiset\npakoittiwat Sellbergin wiemään toweriaan paatilla Potshein lasarettiin:\nmutta irti pääsi Sellberg kumminkin ja oleili wielä 2 wiikkoa samoilla\nseuduin, siksi kuin asiasta ruwettiin tarkemmin kysymään; silloin lähti\nSellberg Ruijan puolelle ja heti Wenäjän wirkamiesten kirjeet perässä\npyynnöllä: ottakaa kiinni; mutta sitäkö Sellberg odottamaan, oikaisi\nAmerikaan.\n\nUuran kylässä on rukoushuoneen kehä. Eräs mies otti sen urakalla\nrakentaakseen, mutta saatuaan rahat, heitti huoneen keskoiseksi\nja muutti Amerikaan. Kattolaudatkin oliwat jo hankitut walmiiksi.\nKirkonkokouksessa 22/7 päättiwät kylänmiehet kattaa rakennuksensa,\nmutta jos se siitä walmistuu, se on epätiedossa; erinomaisen hywä\nasia olisi kyläläisille, että saisiwat huoneen, jossa sopisi\nkokoomua pyhinä ja joskus arkinakin. Yhteinen sopu on wälttämatön\ntämmöisille uutis-asutuksille, ja yhteiset kokoukset sitä synnyttäwät\nja ylläpitäwät. Miten liekään naapurien wäli silloin tällöin,\nwieraanwaraisuus on aina kuitenkin pysywäinen. Kulkiessani kylän\ntaloissa huomasin myös puhtauden ja siisteyden olewan hywäksi\ntawaksi otetun joka mökkiin; ja maidon hoidossa owat suomalaiset\nnorjalaisista edellä. Suuremmissa taloissa on wiisin, kuusin lehmiä\nja samat werrat lampaita, joku ylikin. Loinenkin pyytää haalia kokoon\nsen werran waroja, että jaksaa lehmän lunastaa itselleen. Elukat\nhoidetaan hywästi. Laidunmaat eiwät ole sen suuremmat kuin kartanoiden\nympäristöt; ja suitsut palawat melkeen sammumatta wuorokauden ympäri.\nTuo suitsun teko onkin hywä ja tehohtewa sääskien karkoituskeino. Jos\nrupeaa johonkin wuolu-tai weisto-työhön, niin tekaisee suitsun, ja\nrauhassa saa olla. Kun kylään wihittiin kirkkomaa tyynenä pyhililtana\n23/7 niin olisi wäkijoukon ollut sangen waikea seista ulkona, mutta\nyhtäkkiä rupesi joka ryhmän wierestä makea sawu nousta tupruamaan\nilmaan, ja tuulen henkeä oli siksi että se leimautti willistä tuota\nhywilnhajuista turwe-suitsutusta wasten kaswoja, ja sääskipilwet\nhajosiwat pois silmiltä. Kun tämä wiimeinen toimitus oli tehty, olin\nwalmis kylästä lähtemään. Mutta kun katsoin wuouolle, wirtasiwat\nwiimeiset Ullin wedet rannoilta pois ja hiekka jäi walkeana paistamaan.\nSanotaan ettei mikään niin pian kuiwa kuin kyynel, waan wielä siitäkin\nkiireemmin kuiwawat Uuran lietteet ja tekeywät kuiwiksi tantereiksi,\nniinkuin ei koskaan laineet olisi loiskuneet niiden päällä. Kuuden\ntunnin perästä on taas wesi ylimmällään ja silloin me lähdimme kl.\n12 yöllä, heitettyämme ystäwälliset hywästit rannalla seisowille\nUuralaisille. Toiwottawa wain olisi että tämä ranta rupeisi tuntumaan\nheistä kotirannalta, koska se kerran heidän omasta walinnastaan on\nsiksi tullut. Wuonolla oli aiwan tyyni ja otrinkia piti airoilla wetää\neteenpäin. Siinä jouti katselemaan peluukaa (maitowalasta), joka\nwalkeata kylkeään nosti ilman lämpimyyttä nauttimaan, eikä kukaan näin\nwuonon sisässä sitä häirinnytkään, jonka tähden se nutkuikin niin\nsiki, ettei liikahtanut waikka meidän wene kulki lähitse. Uurawuonon\nrarmat owat ihan jyrkkiä ja korkeita kallioseiniä, joilla ei mitään\nwihantata näy muuta kuin jossakin laaksopaikassa muutamia kukan warsia\nja itärannalla muutamassa kohden koiwun wesoja; mutta turhaan etsin\ntäällä nähdäkseni mäntyä, niinkuin Kuolan wuonon itä-rannalla olin\nyhden nähnyt. Wesillä pistää myös mielellään kätensä ewäsnyyttyynkin;\nsiellä on toista tusinaa semmoisia leipäjuustoja, joita ei koko\nSuomessa osata tehdä muualla kuin Pohjanmaalla; ne muistuttawat Uuran\nemäntäin hywäntahtoisuutta; mutta se niissä on wikana, ettei niitä\nsaata säilyttää ollenkaan; pitää kohta syödä. Jo oli lappalainenkin\noppinut syömään Pohjanmaan juustoja, wieläpä kehui makeiksi. Nähdessään\nmeren loistawan pinnan ja yön waloisuuden tulee ajattelemaan, että\ntosiaankin kaikkein wähin näissä seuduin sopii kesällä tuo kohta\nwirsikirjassamme, kun »rukoukset merellä» ja »matkustawaisten\nrukoukset» puhuwat »pimiästä yöstä» ja sen »kauhistuksista», mutta\nniiden tekijä ei lienekään asunut jäämeren rannalla. Uurawuonon\nsuussa on suuri Salim-saari ja sen itäpuolella tuo ennen mainittu\nJeretiikan pieni saari, jossa on kauppa-paikkakin. Ohimennen en\nsaata olla mainitsematta, että asiantuntijat sanowat wiimemainitun\neteläpuolella olewan mitä paraan sataman, kuin woi löytyä, sota-ja\nkauppalaiwoille. Sinne ei sowi mitkään tuulet, sillä kaikki rannat\nowat korkeita ja mannermaan wieressä on wielä 5 pientä saarta, jotka\nsalmissakin murtawat jäämeren tuimat aallot, jos myrsky on kowakin.\nLaiwasataman sisäpuolella olisi wielä mainio wenesatama, jossa\nweneet kuuluwat pysywän eheinä, jospa löydettyinä yhteen. Tämä olisi\nsiis hywä kauppalan tahi kaupungin paikka. Ja satama on kyllin sywä\nsuurimmillekin laiwoille, ja kyllin lawea tuhansille. Seutu on lisäksi\nparempia kalastuspaikkoja rannikolla.\n\nMeidän matkamme kääntyi tästä länteenpäin, ja wähän kulettuamme merta\nnoustiin merkilliselle Einaniemelle. Se pistää ulos mereen; niemen\nkärki on korkea kallio-möhkäle, ja sen takana on kaunis nurmikannas,\njoka kaswaa runsaasti kukkia; kannaksen mannerpuolella on taas korkea\nkallio-wuori. Tämä kannas on aina ollut ihmisten asuntopaikka; tälle\nmuuttiwat suomalaisetkin muutamaksi talweksi, ennenkuin Uuraan\nperustiwat kotinsa. Sitä ennen oli tässä asunut lappalaisia ja niiden\nkotien perustukset huomasi selwästi. Mutta ennen lappalaisia oli tässä\nasunut toinen, wieras kansa, joka teki asuntonsa kokonaan pyöreistä\nkiwistä. Kannaksella näkyi wähä haamua semmoisesta kiwikodasta, mutta\nwarmasti sitä ei olisi saattanut sanoa asumapaikan raunioksi; mutta\nwähän matkaa lounaasen on pikku lahti, jonka perässä on loiwa rinne\npaljaista pyöreistä kiwistä; lähellä rantaa on kiwikossa sywä hauta\nnoin kolmea syltä pitkä ja kahta leweä muodoltaan pyöreäpäinen,\njonka selwästi näkee ihmiskäden tekemäksi, waikka seinät owat aiwan\nlewinneet alas; sen ympärillä on 4 pienempää hautaa, joiden seinät owat\nsamaten lewällään. Semmoisia kotia pyöreistä, päänkokoisista kiwistä\neiwät lappalaiset kuulu milloinkaan tehneen, sanottiin warmaksi; ja\nlappalaiset itse sanowat, että se kansa, joka tuommoisissa kodissa\nasui, pakeni pois heidän näille rannoille tullessa. Minä panin\narweluun, että olisikohan tuo tarun kansa woinut olla samojedeja,\nwaan siitä en yritäkään sen enempätä sanomaan. Totena pidin, että\noltiin toisen kansan asumasiojen ääressä, kuin lappalaisten. Nämä\nrauuiot oliwat kukaties kuinka monen wuosisadan takaa nyt todistamassa\ntekijäinsä katoawaisuudesta.\n\nKun kannaksen alawalta nurmikentältä lähdettiin nousemaan mannermaan\nwuorikalliolle, pistäytyi metsäeläin eräälle ulkonewalle nurkalle\nkatsomaan alas meidän tuloamme, ja minä ihmettelin, että täälläkin oli\njotain wuohilajia tyhjillä kallioilla kiipeilemässä; mutta kun tultiin\nyläälle, näin että se oli poro, ja aika poro olikin, waikka wuoren alle\nniin pieneltä näytti; se juosta hölkytteli meidän ympärillämme ja ihra\nhyllyi lautasella. Kalliotörmän päälle oli suuri ja ihana näköala; aamu\noli kirkas ja meri raswatyyni. Laiwoja seisoi siellä, täällä; millä\noli purje päällä, mikä oli jo ottanut purjeen alas. Etäältä muutamien\npeninkulmain päästä nähtiin tulewan suuren kaksimastoisen höyrylaiwan,\nja soutajat oliwat heti walmiit antamaan tietää, että Arkangelin\nkuwernööri ajaa laiwallaan tarkastusmatkalle Kalasaarennon rannoille.\nNähtiin, että laiwa tulee Jeretuukasta ja aikoo Potsheihin; sen musta\nsawu eroaa jyrkästi taiwaan karwen selwyydestä. Tämmöisellä ilmalla\nsaa myös selwän kuwan Jäämeren rannasta. Kaukaa idästä näkyy Kiltinän\njyrkkä ranta, ja koko ranta siitä asti on yhtämittaista kallioseinää;\nsamallaista on länteenpäin, ja luoteisesta näkyy Kalasaarennon\n(eli Karabellan niemen) yhtä korkeat ja, jos mahdollista, wielä\njyrkemmät rantakalliot. Jos meri mahtawuudessaan näyttää wäkewältä ja\nraiwoon syttyneenä tahtookin wäkiwaltaa tehdä, niin wahwat sillä on\nrantawarustuksetkin, jotka woiwat sen tuimimmillekin puskuille sanoa:\ntähän asti, eikä etemmä.\n\nJäämeren wesi on kirkasta; monen sylen sywyydestä näkee pohjan.\nEinoniemen seuduilla katseltiin sitä kauan. Kallion seinä, jonka\nilma weden pinnan yläpuolella on tehnyt rumemmaksi, on pinnan alla\nsiniseltä, harmaalta ja walkealta loistawa; se on wiiwakas ja täpläkäs,\npuhdas kuin taiwaankansi. Harwassa kaswaa pohjassa merikasweja, jotka\nlewittäwät lehtiään niinkuin säteitä keskipisteestä; kun näitä on\nsuurempia ja pienempiä, antawat ne meren pohjalle niin kauniin näön,\nettei marmori-pöytä kukka-buketteineen saata wertoja wetää. Meidän\nkulkumme käwi aiwan hitaasti; soudettiin siwu Ara-wuonon suun ja sitte\nKassi-wuonon, ja wasta jälkeen puolenpäiwän päästiin\n\n\n\nKakkarin\n\nkylään, joka on Laatsiwuonon suussa itärannalla. Ainoastaan muutamia\naikaihmisiä oli lasten kanssa kotona. Siitä lähetettiin sana merelle\nläheisyyteen, jossa oli kalastajia, että tulisiwat kotiin, mutta\nkalastajissa olikin wain wuonon perästä miehiä, jotka parilla\nwämpöörillä tuliwat Kakkariin ja hankkiwat meille ruokaa, sillä talojen\nemäntä-wäkikin sattui olemaan poissa. Tämä kylä on korkean wuoriseinän\neteläpuolella aiwan rannalla. Wenäjän Karjalaisia asuu kahdessa\ntalossa, joissa oli muutamia wenäläisiäkin. Toista wuotta taapäin\noli tässä kylässä tapahtunut se tapaturma, että Joh. Abr. Arpela\n(Uuran ukko Arpelan poika) oli laittanut 12 wuotiaan poikansa jäkäliä\nkeräämään taloin wieressä olewille wuorille, ja tuo oli liukahtanut\neräältä kalliokulmalta ja putosi alas kuoliaaksi.\n\nKylään näkyy Muotkawuonon suuri selkä luoteisesta, mutta wieressä\nolewat korkeat kalliot estäwät aawan meren näkymästä. Kun tämä\nkylä on wuonon suussa, johon pian mereltä sopii pistäytä, on se\ntawallinen kalastajain ja kalanostajien käyntipaikka. Nytkin oli\nsiinä wiikkokausia eräs wenäläinen turskan-ostaja laiwa majaillut.\nMatka wuonon perään oli aiwan hidasta kulkea tyynen aikana suurella\nwämpöörillä, waikka oli miehiä panna joka airon nenään kaksittainkin.\nKumpikin ranta on korkeata kiwiwuorta ja hywin mutkaista. Joku hylje\nolisi saatu ampua, mutta pyssyt oliwat kajuutassa, ja kun niitä miehet\nrupesiwat esiin kiirehtimään, sukelsi hylje pois ja pääsi johonkin\nkiwen louteroon piiloon. Jo oli yö ennättänyt kulua puoliwäliin,\nennenkuin päästiin\n\n\n\nLaatsiwuonon\n\nkylään, joka on Laatsi-joen (eli niinkuin toiset lausuwat Läätsinjoen)\nsuun itäpuolella. Kuonon perukka on samanlaista aukeata lietettä,\nkuin Uurassakin. Tämä kylä on wasta 5 wuoden wanha, ja sentähden se\nonkin ulkonäöltään surkeampi kuin mikään muu kylä jossa käwin; kaikki\ntuwat turpeista, ja niinkuin yhtä yökortteeria warten kyhätyt. Mutta\nnoustaan lietteeltä rantatörmän päälle; silloin awautuu eteen sangen\nawara kenttämaa, josta saisi hywääkin niittyä, jos olot olisiwat\ntoisenlaiset. Mutta kun maanwiljelijä (jos semmoista nimitystä\nsaa käyttää näillä mailla) tietää, että se heinämaa, jonka hän on\nwalmistanut, kenties piankin tapahtumassa weronlaskussa, tulee toisen\nomaksi, niin ei hän saata tosi työtä uhrata niityn tekoon; muuten maa\non Laatsiwuonon perässä hywää, ja sisäänpäin mannermaahan se kaswaa\njokaisen täällä tawattawan puulajin, niinkuin koiwun, lepän, pihlajan\nj.n.e. (petäjätä ei löydy). Kun astuu tupaan, hämmästyy nähdessään\nsitä siisteyttä, mikä noiden ulkoapäin rumain asuntojen sisällä on.\nEmäntäwäki katsoi suurilla silmillä, mikä miehille oli tullut, kun\npäiwää ennen oliwat kotoa lähteneet kuukauden kalastus- matkalle\nwalmistettiin ewäin, ja nyt yhtäkkiä miehissä palasiwat kotiin. Erehdys\ntuli pian korjatuksi, ja sana wieraan tulosta kulki nopeasti kotien\nympäri. Se tupa, johon me menimme oli sisältä wuorattu halaistuilla\nkoiwurangoilla, jotka seisoiwat pystyssä ja joista kupera puoli oli\nlyöty turpeiden sisään. Tupa oli myös jotenkin korkea; se näytti sangen\nsiewältä, ettei suinkaan olisi luullut olewan tuwassa turwekatossa ja\nturweseinäisessä. Paitsi siisteyttä asui tuon turwekaton alla myös\nerinomainen ystäwällisyys wierasta kohtaan, joka kohtelu ainoastansa\nsen kautta tuli surumielisyydellä sekoitetuksi, että kaikki asujumet\nnäyttiwät muuttamalla jalalla asuwan; kuka aikoi ensi syksynä,\nkuka ensi kesänä tuohon kulta-maahan Amerikaan, joka kohta nielee\npohjois-Suomen parhaat työwoimat kultaiseen suuhunsa. Tuommoinen\nkansanwaelluksen kiihko, kun se kerran leimahtaa liikkuwan pohjalaisen\nmielessä palamaan, sitä ei pidätä mikään, ei kerrassaan mikään;\nAmeriikaan, mahtuuhan sinne miestä ja kukapa hukkuneiden haudoilta\nhuutaa!\n\nHywän toimeentulon woisi Laatsilainen hankkia itselleen toimella ja\ntyöllä, waan kun hän aikoo ja aikoo pois, eikä perehdy paikoilleen,\nniin »aika kuluu arwellessa.» Seuraawan päiwän j.p.p. puhalsi\nraittiisti lounaasta ja paluumatka Kakkariin, sama taiwal, jota\npäiwää ennen olimme kl. 5—12 kitkuttaneet, meni nyt wähemmässä kuin\nkolmessa kwartissa. Kakkarissa wielä pistäyttiin; oli mnutamia\nlapsia kastettawia. Heti aiottiin sitte matkaa pitkittää, kun oli\nerittäin sopiwa, perintakainen tuuli, mutta nuo lappalaiset, ne\neiwät milloinkaan joudu muiden mukaan; me muut olimme weneillä,\nLassi Orhufwud jäi taloonsa myötään etsimään. Wähän perästä tultiin\nsanomaan, niinkuin me weneiltä kyllä näimmekin, että Kassiwuonon\nwanha mummu tulee tapaamaan pappia. Se oli lappalais-Lassin ansio\nettä mummu parka ennätti ajoissa perille. Mummu oli pitkän ikänsä\nasunut Kassiiwuonon mökissä, eikä osannut ollenkaan muuta kieltä kuin\nlappia; hänen lastenlapsensa kuljettuwat hänet nyt Kakkariin. Sitte\nlähettiin taas weneille, mutta Lassi kuhnustelee wielä kotona; nyt\nolisi Lassiparka saanut kowat torat, ettei nämä ajat olisi olleet\nhänelle niin erinomaisen merkilliset; hältä oli 2 pikku tytärtä\npantu kasteesen ja nyt mentiin wihkimään wanhinta tytärtään (eli\ntytärlentämää), wähemmästäkin joutuu lappalainen hämminkiin. Muuten on\nse wikana toko lappalais-suwussa, että heiltä ei tahdo lähdöstä tulla\nmitään. Harwoin pääsee lappalainen liikkeelle, ennenkuin lähtöpäiwän\nillalla yötä wasten; (kewät-talwesta onkin helpompi porolle juosta\nyöllä, kuin päiwällä). Oli yö kuin pimeä tahansa, ei hän eksymistä\npelkää; nuo aawat tunturit owat hälle aiwan tutut. Ihmeistä ihme oli\n(sanoiwat he) se, kun Vilkisoiwin ukko eksyi wiime kewännä tuntureille\nja sinne kuoli; kenties oli joku äkki tauti kohdannut häntä matkalla.\nTultuansa istui Lassi wuori-penkille, eikä ollut milläänkään, mutta\nälä wedä purjetta ylös wielä, jos kuinkin tuuli houkutteleisi; Lassi\nkaiwaa tupakkimassinsa esiin, pistää piippu-nykeröisen täyteen ja\nkatseltuaan taiwaan ilmoja ja tuulen perukoita käänteleksen tulta\nottamaan tulitikulla; mutta heti kun sawukattila suussa pääsi\nsuitsuamaan, kopristi Lassi peränpitimestä; ja se otto näytti niinkuin\nmiehellä olisi ollut kiire. Pian tottelikin wene, kun summaton suuri\npurje pingoitettiin täyteen kokoonsa tuulta kokoamaan; ja se lensi\nmeren aaltojen harjoja, ettei suinkaan höyrylaiwojen olisi tarwinnut\nyrittääkään sen rinnalle. Miehistä oli tuulta ihan parahiksi, minusta\noli wähä liiaksi; raittiin ilon se raitis wauhti nosti jokaisen\nrintaan; nuo kulut owatkin mitä paraimpia huiweja.\n\nTultiin noin keskipaikoille Muotkawuonoa, ja tuuli wähä lauhtui; niin\nrupesi kuulumaan suhauksia niinkuin kanuunan laukauksia, joita kaiku\nrantakallioilta niin yhtä mittaa kertoo, että siitä syntyy yksi pitkä\njymisewä säwel. Minä ajattelin, että joku osa wenäjän laiwastoa lienee\nTsipna Wolokan niemen takana ampumaharjoituksissa, niinkuin wälistä\nkuuluu tekewän; mutta kuin ne suhaukset kuuluiwat niin erinomaisen\noudoilta, etten ollut ikänä moista musiikin kuullut, hyppäsin weneen\nlaidalle ja pitelin mastoköysistä kiinni. Tuossa oli tawattoman kumma\nnäky. Wesisäteitä ruiskusi ylös weden pinnalta, ja pian kuului tuo outo\nsuhaus perästä. Ne näkyiwät kaukaa wasemmasta puolen wuonon perästä,\nniinkuin edestämmekin ja aawalta mereltä samoten. Wene riensi lähemmä,\nja jo alkoi näkyä tuon maailman suurimman eläwän, walaan, selkää ja\npäätä. Sen kulku merellä on erittäin arwollista ja juhlallista. Se\nnostaa mahdottoman awarata ruumistansa noin puolitiehen harwastellen ja\nniin wakawasti kuin olisi höyrykoneet tuon kolossin alla. Aallot, jotta\nheitteliwät meidän wämpööriämme eiwät wähintäkään heilauttaneet walaita.\n\nMinä katselin noita jättiläis-elukoita, niitä jotka oliwat lähempänä,\nja niitä jotka kaukaa meren aapaa pitkin suoraa suuntaansa pitiwät\nMuotkawuouon äyriäisparweille. Walasten nousu ja lasku, kun ensin\nturpansa kohottawat wedestä ylös ja sitte ruiskureiästään puhaltawat\nwesipatsaan ilmaan ja heti imasewat ilmaa röhisewällä äänellä sisäänsä,\nja jonkun minuutin ajan näyttäwät suurta selkäänsä, jonka perästä taas\nwaipuwat kauaksi aikaa weden alle — se on niin wakaata ja turwallista,\nettä luulisi heidän tietäwän, ettei kukaan woimassa ja suuruudessa\nwoi heidän kanssansa käydä kilpailemaan. Walaita oli monta yhtaikaa\nliikkeessä meidän ympärillämme; mutta erittäinkin yhtä minä seurasin\nsilmilläni, joka wuonon perästä ui pitkin meihin päin. Laskin että, jos\nse pitää samaa wauhtiaan ja meidän weneemme taas menee kulkuaan, niin\ntultaisiin jotenkin likekkää risteyspaikassa. Se piti yhtäsuoraa hotua\nja oli noin määrälleen 5 minuutia weden alla, ennenkuin aina nosti\nruumistansa joksikuksi minuutiksi aalloista yli, ja sen sileä selkä\nkimalteli auringon paisteessa jo etäällä. Tultuaan lähemmä wenettämme\nkatosi se kauaksi aikaa, ja minä katselin ympäri merta mihin se joutui;\nsilloin yhtäkkiä nostaa se turpaansa weneen wierestä, ainoastaan\njotakuta 10 syltä meistä; se oli koko hirwiö nähdä; tiedottomasti\npuristuiwat kynteni köysiin, ja minä olin huutamaisillani kumppanilleni\nweneen pohjassa katsoa nyt ylös, kun se samassa suhautti emäpylwään\nwettä sieramestaan, niin että waarat wastasiwat rannoilta. Totta se\ntuli suoraa sywyydestä, koska työnsi päänsä pystysuoraan ilmaan; kun\noli särpäissyt merestä henkeä, niin että lihakset lotisiwat sieramen\nympärillä, alkoi se paneutua mahalleen ja ihraiset siwut pullottiwat\npyöreinä kuin laiwan kupeet ja työnsiwät wedet pois tieltä. Wilahti\npieni silmä wielä mennessään aaltoihin ja pää painui kosken kohinalla\nmeren wäljiin alawesihin, mutta leweä pyrstö-ewä kohosi wuorostaan\nilmaan, teki hitaan heiluuksen toiselle syrjälle ja upotessuun weden\npintaan antoi semmoisen potkauksen hywästiksi, että waahtona aallot\nkuohuiwat ympärillä. Otus oli kadonnut, ja meidän weneemme rupesi\nkiikkumaan niillä laineilla, joita sen wiimeinen hännän lyönti pani\nkulkemaan tuulisella merellä, niin kowa hyöky lewisi tuon jättillään\nliikunnosta. Sen enempää ei sitä näkynyt, ei kuulunut.\n\nWeneemme kiiti eteenpäin. Saarennon kaakkoisnurkan ympäri, jossa on\nkaksi lintupahtaa eli korkeaa ja jyrkkää kallioseinää kaikenlaisten\nmerilintujen pesiä täynnä, oli purjehdittawa Tsipna Wolokan niemeen\nsaarennon koillisimmassa nurkassa. Kuta lähemmä tultiin, sen selwemmin\nnäkyiwät lintupahtain ylhäiset pankot, pesäreiät ja rotkot. Tultuamme\nniiden alle noin pari, kolme wirstaa rannasta, ja juuri kun wene\nparaikaa lensi kuin luistinjäällä, herkesi yhtäkkiä tuuli tahi\nsanoakseni alkoi tuulla joka neljältä ilmansuunnalta, niin että se löi\nmielenkin hämilleen. Suuri purje yläältä alas asti wapisi kuin haawan\nlehti, työnsi wälistä eteenpäin wälistä taapäin, toiselle ja toiselle\nsyrjälle. Siihenkin tottui pian ja katsoi tuulen wehkeitä tyynesti. Se\nlaimeni kohta ja meren hitaiset aallot rupesiwat meitä tuudittamaan\nkätkyessämme. Tuommoisessa tyynessä kiikkumisessa lyö meri pian,\neli, niinkuin meillä sanotaan, saa matkustaja meritaudin. Mutta tätä\noloaan ei tarwinnut kauan aprikoida, sillä yhtä haawaa nostiwat kaikki\nlintupahtain asujamet äärettömän rääkynän ja pemahtiwat lentoon; täytyi\nrepäistä silmänsä selälleen, ja paksu pilwi wyöryi wenettämme kohti\nniin moniäänisellä huudolla, ettei siitä Saimaanrannoilla woi luoda\nitselleen mitään kaukaista ajatustakaan. Tuon kirkuwan lauman säwelet\ntäyttiwät ilman ja hyppiwät aaltojen harjalla pitkin selkämerta; ja\nkun sen suhina ja siipien winkuminen wetäysi päälle ja ympäri, luuli\nolewansa hengen waarassa. Waan mitä wielä! lintu tuli poikineen\nkysymään: mistä kaukaa nämä wieraat owat? Liiteteikse, laateleikse,\nkatsoi kokan ja perän puolelta, jopa maston nenästäkin; ja kun näki,\nettä me olimme Kuopiosta kotoisin, niin kysyminen lakkasi. Tuo sankko\nparwi hälweni ja sinitaiwaan selwyys pääsi taas silmään. Hiljaisesti\nlähti itsekukin istumasijoilleen. Päästyänsä wuoren pankkoloille\nojensiwat he jalkansa suoraksi, lewittiwät siipensä täysipitkiksi\nja peittiwät niillä sitte kirkkaat kupeensa. Tyytywäisinä jäiwät he\nistumaan, he kun oliwat kotona. Ei kuitenkaan ihan kaikki jättäneet\nmeitä. Moniaita kalalokkia ja tiiroja jäi kaareilemaan ympärillemme.\nNoillekin on pohjolan kirkkaudesta ylettynyt osansa. Rinta oli\nwalkea, niin walkea ja kirkas kuin aamun koi, ja puhdas, puhtaampi\nkuin pesty willa; mutta päiwä painui mailleen, ja nämäkin lähtiwät\nkotiin, ojensiwat jalkansa pitäwälle permannolle, lewittiwät siipensä\noikosuoraksi ja sowitteliwat hitaasti pitkin kylkiä; ja kun kaikki oli\npaikoillaan, jäiwät he tyytywäisinä istumaan tutuille asuinsijoilleen.\nMutta walkea rinta heijasti auringon jäähywäissäteet ihmisen silmään;\n»kuinka monta, kuinka monta kirkasta kesää pitäisi minun antaa\njäämeren wiileäin aalloin huuhtoa rintaani, ennenkuin se tulisi yhtä\nkirkkaaksi kuin sinun. Sulla on tukewa jalansija; kun myrskyn nousua\npilwien tummuus ennustaa, pistäyt sinä kallion rakoon; sen seiniä ei\nrajuilma murra, ei, waikka se ampuisi suoraan pohjoisnawasta.» Päiwä\nummisti silmänsä, waan ainoasti pikkuruiseksi hetkeä, ja ainoasti\nsilmänräpäyksen ajan ennätti pohjan yötä ihaella, kun päiwä jo taas\nawasi silmänsä ja walo wuosi meren pintaa pitkin.\n\nLähetessämme karabellan kauppapaikkaa, joka on mereen pistäwällä\nniemellä, huomasimme eriskummallisesti muodostuneen wuoren seinän,\njoka niinkuin muukin ranta, oli äkkijyrkkä mereen. Kiwettyneitä\nsawikerroksia, toinen mustempi, toinen harmaampi; oli päällekkäin\nmonta, jotka muodostiwat puolikuun, kupera puoli alaspäin; kerrokset\noliwat yhtä tasaisia ja niin säännöllisiä kuin sisäkkäin piirretyt\nympyrät, joiden yläpuoli olisi pois pyhitty. Semmoisia kuwioita oli\nkolme wieretysten ja keskimäinen oli keskeltä ontto ja näytti aiwan\nihmiskäden tekemältä laiwan warwilta kaukaa. Tämmöistä monikerroksista\nwuorta on ennen luultawasti ollut ulohtaammalle mereen, waan aallot ja\nmeriwirrat owat sen syöneet poikki ja silittäneet seinän, että se on\nkuin weistetty. Karabellan siwu purjehdittiin, ja noustiin Anikieff\n(eli Oneka) nimiselle saarelle, joka on juuri Tsipna Wolokan niemen\nulkopuolella eteläänpäin. Koko saari on pehmeätä kiweä, johon wesi on\ntehnyt monenlaisia leikkauksia ja sywänteitä. Pienet rantakiwet owat\nkuluneet pyöreiksi ja omat siewän näköisiä; niistä muutamia kuljetimme\nkotiin asti. Eräässä kohti oli saaren päässä kiwikallio aiwan tasanen\nja sileä kuin lattia ja siihen oli hakattu nimiä täyteen 15 sataluwun\nloppupuolelta meidän aikaamme asti. Siinä oli wanhimmat hollantilaisia\nnimiä, sitte norjalaisia, ranskalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia,\nsuomalaisia, wenäläisiä, j.n.e. Mitään historiallisesti uutta eiwät\npohjoismerien retkien tutkijat sano näistä saatawan, mutta hupaista\noli nähdä noita kolmen wuosisadan wanhoja nimiä ja siitä nuorempia\njoka ajalta, jotka kokiwat olla toinen toistaan sirommasti hakatut.\nKalliot omat liuskakiwiä, joiden lewyjen wäliin wesi oli syönyt sywät\nuurteet. Siitä olisi taulukiweä saanut. Saari on jotenkin korkea, että\nole aiwan pienikään, mutta kumminkin kuuluu myrskyllä meren aallot\nyli hyökäisewän, ja wesi pärskyy yli sen wenäjän ristin, joka on mäen\nkukkulalle pystytetty.\n\nAamupuoleen yötä 26/7 tultiin\n\n\n\nTsipna Wolokan\n\neli Potshein kauppapaikkaan, jossa asuu myös ruijalaisia kalastajia\nja työmiehiä. Hywäntahtoisesti antoi meille yösijan erään ruijalaisen\nwarakkaan kauppiaan (joka itse sattui olemaan poissa) rouwa komeasti\nhirsistä rakennetun pytinkinsä yläkerrassa. Kaikki tuwat ja muutkin\nhuoneet oliwat hirsistä tehdyt ja punamullalla maalatut. Tämä oli aiwan\nkuin eurooualaisen simistyksen pesäpaikka siihen nähden mitä kyliä olin\näsken kulkenut! Pikkuisen matkan päähän taloista oli tehty täydellinen\nja siewä wenäläinen kirkko, waikk'ei yhtä ainoata wenäläistä löydy\nkylässä. Mutta kalastusaikana on täällä kyllä wenäjän miehiä, jotka\njoskus kuuluwat pääsewän kirkossa käymään. Kuolasta käy täällä pappi.\nKylä on auki kaikille tuulille, enempi kuin mikään muu kylä rannikolla;\nsentähden kuuluukin talwi olewan lewoton ilmain puolesta. Näköala\non ainoastaan merta ja merta joka suunnalle; lounaasta wain näkywät\nsaarennon kiwikalliot, aiwan paljaina ja raunion tapaisina. Kylän luona\non kumminkin nurminiittyä jotenkin paljo, erittäinkin edellämainitulla\nkauppiaalla. Kartanoniityllä käwi hänen muhkea ja koristettu\najoporonsa laitumella, ja hywä olikin ruokamaa sillä. Potaatia oli\nmyös kylwetty erääsen pieneen pellon tilkkuun, ja joskus kuuluu sen\nkylwö menestywänkin. Tämän niemen kohdalla tuntuwatkin myrskyt kaikessa\nwoimassaan, ja näissä on moni mies kowan kokenut. Mainittawin wiime\naikain rajuilmoista on eräs, joka muutamia wuosia sitten raiwosi näillä\nseuduin (muistaakseni Huhtikuun keskellä 1878). Kaikkiaan arwellaan\ntämän niemen ympärillä noin 90 wämpööriä ja 25 laiwaa joutuneen\nhaaksirikkoon sinä päiwänä. Muutamat oliwat kumminkin woineet pitää\naluksensa aawalla merellä, ett'eiwät ne särkyneet rantoja wasten.\nHarwoin kuuluu se alus jääwän eheäksi, joka sortuu lähelle rantaa, ja\nharwoin pelastuu semmoisen aluksen miehet. Jos alus sattuu kalliorantaa\nwasten pieksää tuuli yksin mastoja lankkupuutkin pirstaleiksi teräwiä\nkiwinurkkia wastaan; mutta yhtä wähän on pelastusta odottaminen, jos\nsattuu hietarantakin wastaan; hyökyaallot wyörywät kauhealla wauhdilla\nrantaa ylöspäin, ja aallon harjalta putoo wesi julmalla woimalla suoraa\nmaahan aallon etupuolella sen wyöryessä rantatörmälle, niin että siinä\nwene ja ihmisruumis musertuu; wielä lisäksi käy eteenpäin ryntääwäin\nhyökyaaltojen alati wäkewä wirta takaisin mereen pohjaa myöten, joka\nnielee eläwänä senkin, ken mahdollisesti olisi eheänä päässyt aallon\nrunteluista. Monta suomalaista wenettä olikin silloin miehineen\npäiwineen joutunut hukkaan; ainoastaan puoliwäliin toistakymmentä\nruumista löydettiin sitten tyynen tultua rannoilta. Mutta monta\nwenettä, joissa oli ripeitä suomen miehiä, säilyikin, kun jaksoiwat\npysytelläitä ulohtaammalla. Eräät meidän kyytimiehistämme sanoiwat\npäässeensä suurella waiwalla Onekan saaren taakse ja siellä pitäneet\nkoko jumalan-ilman ajan sääpitoa. Toisesta ukkokääpiöstä kertoiwat myös\nsoman tarinan. Siikanne oli juuri wiskaamaisillaan wenettä muruiksi\nwasten kalliosenää, kun ukko weneen laidalta potkaisee itsensä ylös ja\nsaa kourillaan eräästä kallionraosta kiinni; aalto hyrskäisee takaisin\nja ukko jää monen sylen korkeuteen riippumaan kynsistään; mutta hän ei\nodota jouden toista yritystä; sillaikaa kun wähemmät waahtopää-aallot\najelewat toisiaan hänen allansa ja puskiwat itsensä kuolijaaksi\nkallion rintaan, tirkistelee hän yläpuolelleen, arwellen, eiköön\ntuolla mahtaisi löytyä jotain kowerrusta kiwiseinässä, johon kohta\nsaattaisi kyntensä sowitella; kun oli keksinyt koloa wähä, jäi hän\ntyynesti kaswot selkänsä yli odottamaan, milloin toinen siikanne löisi\nkuohunsa hänen selkäänsä. Kun se kohinalla lähestyy ja lyödä tuppaa\ntakapuolille ukkoa, tietää hänkin heittää kyntensä kalliosta irti ja\nhypähtää weden wallassa pitkin kalliota ylöspäin, siksi että taas saa\nkourillaan puristetuksi siitä särmästä, jonka oli jo ennen itselleen\nkatsonut; siihen ukko taas riippumaan kuin yölepakko räystään alla, ja\nkolmatta siikannetta wuottaissa walitsee hän uuden kiwenraon sopiwan\nmatkan päässä ylöspäin. Mutta jo olisi ukko erehtynyt laskuissaan,\njos wähänkään tuuli lauhtuisi ja kolmas siikanne ei olisi kiiwaampi\nkahta ensimäistä. Sitä ukko miettii ja kaswot olkansa yli katsastelee\nhän meren tytärten kamalaa leikkiä allaan suitsummassa sywänteessä.\nÄlä huoli! jo waeltaa selältä mahdoton kirjapää aalto niin äkäisessä\nraiwossa, kuin aikoisi kiwikalliosta läpi, ja sen siikanne kiskaisee\nukon äreästi ilmaan, että hänen täytyy lyömällä lyödä koukut merimiehen\nsormensa kallioon kiinni, ettei tohinassa alas tulisi nykäistyksi. Jo\njäi Ahti, aaltojen kuningas, yhtä ukkoa waille. Päästyänsä kolmannesta\nsiikanteesta, tiesi utto pääsneensä weden wallasta. Hiljakseen\nkimusi hän pitkin kallion rakoa ja sai jalkansa eräälle ullonewalle\npankolle, jonne sitte hilasi ruumiinsa perästä. Siitä neuwotteli hän\nitsensä wuoren päälle, käydä kupitti taloon ja pääsi piimätuopin\nääreen; silloin täytyi muistin tuosta kiusallisesta tapauksesta, kun\nmeriwesi läpi waatteiden kasteli, jopa oli lähes hengen päälle käydä,\nwäistyä syrjään, wielä wähä pitkällään tuwan lämpimässä, ja waatteet\nwähäkuimahtawat, niin maailma on taas kohdallaan.\n\nTässä kylässä saimme ensi kerran tutustua norjalaisten kanssa. He\nowat todellakin walistunutta kansaa, ja mitä koulusiwistykseen tulee,\netewimpiä kaikista tämän meren rannan asujamista; mutta juoppous\non heissä yhtä tawallista kuin muissakin. Keskustellessani heidän\nkanssansa kysyin, tokko selwästi ymmärsiwät minun ruotsalaista\npuhettani; ja kaikki sanat sanoiwat tajuawansa. Norjalaiset\nowat häissäkin yksiwakaiset ja tosi-puheet syntywät heiltä ihan\nkuin itsestänsä. Tämän kylän asukkaat tuntuiwat olewan hywissä\nwaroissa. Norjalaiset näillä rannoilla korkeassa Pohjosessa\nlämmittäwät huoneitaan samaten kuin kansalaisensa aiwan etelässäkin,\nrautakamiineilla, jotka useimmittain owat niin sirosti tehdyt,\nettä luulisi niitä kaapeiksi läpi kowerrettuine owineen, ainoasti\nkoristukseksi seinän wiereen pannuiksi. Semmoinen kamiini antaa\nerittäin kuiwan lämpimän ja jäähtyy heti kuin halot taikka turpeet,\njoita enimmittäin täällä poltetaan, owat sammuneet. Sentähden onkin\ntapana, että se joka wiimeksi menee maata, työntää jonkun pölkyn pään\ntai terwaskannon (jos tuota on ollut woimaa hankkimaan) yöksi palaa\nkituuttamaan, ja joka ensiksi nousee aamulla lisää poltto-ainetta\nuuniin. Kylmä sittekin ahdistaisi, mutta tawallisesti maataan kahden\npehmeän höyhen-polsterin wälissä, jotka jos makuu-huone on kowin kylmä\nensin lämmitetään jollain tawalla, ja sitte aika kyydillä hypätään\nniiden wäliin, heti kun on watteet riisuttu päältään. Kowin kylmä\ntoki tassa kylässä ei ole ilma edes talwisydännätään, korkeintaan ja\nani harwoin 14° cels., niinkuin ne sanoiwat joilla oli lämpömittari.\nKesällä miten he maannewat, en osaa ymmärtää; wesilikomärkiinä kait\nminä yöllä heräsin patjojen wälissä, otin entisen tapani ja rupesin\npalttooni alle; mutta tolkun keino tuo talwella mahtaa olla lyykistyä\nwärisewin jäsenin höyhen-untuwain sisään, jossa on kuin uunilinnun\npoika pesässään. Ennenkuin tällä kertaa eroan norjalaisista,\ntäytyy minun heille, erittäinkin äsken mainitun kauppiaan rouwalle\nkiitokseksi, ja miksei myös meille itsellemme opiksi, mieleeni\njohdattaa sitä kiitettäwää yksinkertaisuutta, mikä heillä on iltaruuan\nlaitossa. Rouwa kantoi pienen puurokupin pöytään minun sijalleni ja\ntoisen kumppanini sijalle, sitte maitoastian kummankin kupin eteen ja\nlusikan wäliin. Tulimme wähä hämillemme, kun rouwa jo käski syömään —\npöydällähän ei ollut kuin puuro, maito ja yksi ase! Ja tun ystäwällinen\nrouma awosydämmisesti teki pyyntönsä, arwelimme: kukahan Sawon rikkaan\ntalon rouwista noin ujostelematta pyytäisi herraswieraita tuommoiseen\niltapöytään.\n\nSeuraawa päiwä oli niin tuulinen, etteiwäit tohtineet lähteä\nmeitä kyytiin weneellä; siis jalkapatikassa 2 1/2 à 3 peninkulmaa\nwuorien yli Sopuskaan; Lassi ju wasta saatu wäwypoikunsa, rotewa\nnorjalainen, oppaiksi. Kylästä wähän matkan päässä on paikka, jossa\nkaksintaistelussa sankari Onekan täytyi heittää henkensä. Tämä sadun\nuros oli kauan pitänyt rannikon kalastajia weronalaisina. Joka syksy\nilmestyi hän — mistä lie tullutkaan — saatawiaan kokoamaan; ja\nonneton se, jolta weromäärästä wähäkään puuttui. Tapansa mukaan tuli\nhän kerran tähän kylään saamaan kala-osuutensa. Silloin astuu eräs\nsuikkapoika (semmoinen joka täkykaloja koukkuihin pistelee) esiin\nja sanoo: »mikä weroherra sinä olet meiltä weroa kiskomaan.» Sitä\njulmuutta, kun Oneka yltyi suuttuman! »tulepa tänne tanterelle, kyllä\nminä sinusta teen selwän.» Mutta kun he tappelutanterella seisoiwat\nwastatusten, suureni suikkapoika turpeaksi sankariksi hänkin; ja\nse kaksintaislelu, joka tuossa syntyi oli semmoista paininlyöntiä,\nettä katsojia peloitti; kiwiä sinkoili maasta ympäri kuin tomua, ja\nsywiä kuoppia kaiwoimat kantapäät kiwimaahan. Mutta Oneta sortui\nalle ja pääsi hengestään, nimen main jätti saarelle, joka on paikan\nkohdalla meressä. Siitä päiwin ei ole nämä seudut olleet yksityisen\nweronkiskojan ryöstettäwinä. Kuinka kauan aikaa tuosta tapauksesta nyt\non, sitä ei tiedetä, mutta niin sanoi Lassi, että ijänikuiset wanhat\nesi-isät jo puhuiwat tuosta tappelusta niinkuin hywin wanhasta asiasta\nja tositapauksesta.\n\nMe kuljimme meren rantaa, sileätä enimmästi kuiwaa maata, jota paikka\npaikoin kaswoi lyhyttä kanerwaa ja märemmissä kohden sammalta. Tässä\nnousee ranta merestä tasaisesti, muodostaen loiwan rinteen, ylös\nwuorille, jotka täyttäwät niemen sisämaan; niiden kukkulat oliwat\nwasemmalla puolellamme ja meri oikealla. Me oikaisimme suoraan ja\nniemekkeet jäiwät meistä etäälle ja hywin alhaalle, ja näyttiwät\nolewan mustan-tumman merenpinnan tasalla; walkea juowa eroitti niiden\nharmaan somerohiekan meren wäristä; se oli waahtoa, kun aallot\npuhkesiwat rantoja wasten. Niemen nenissä, jossa sattui kiwikalliota\nolemaan, oli juowa paksumpi, niinkuin kerä, ja tarkasti katsoessa\nwoi eroittaa, miten waahto wälistä pärskyi kallioista ulos merelle,\nmutta ainoastaan joskus jaksoi tuuliainen tuoda korwaan kai'un tuosta,\nkun joku wäkewä siikanne paiskasi wetiset woimansa kallion otsaan.\nKun niemistä katsoi ulommaksi, näkyi sieltä wettä ja wettä wain, ja\nläpitunkewa tuuli käwi sieltä ruumiisen. Sieti olla waatetta päällä,\nmutta olikin sitä kantajillamme; norjalainen sanoi käywänsä kesät läpi\ntalwiwaatteissa, kelpo ketineet olikin hänellä: tawallinen willapaita,\npumpulipaita, paksu willa-röijy, wahwat liiwit ja merimiehen paksu\ntakki kokowillawuorineen. Loppupuolella matkaa, kun ilma lämpeni,\nnousi häneltä hiki selästä laukun-nahkaan. Yksi puro eli joki oli\nmatkallamme. Se oli kaiwanut uran itselleen kiwikallioon; rannat oliwat\nuseassa kohden kuin hakatut seinät, jonka tähden puroa ei huomannut\nennen kuin se juuri pöllähti eleen. Kuljettiin wähän matkaa, niin sanoo\nnorjalainen: »tässä se nyt on Karabellan niemen metsä.» Me katsoimme\nympärillemme ja etemmäksikin; sitte miehen silmiin, mutta hän ei\nnäyttänyt leikkiä laskewalta. »Missä se on?» »Tuossa edessämme;» ja\ntodellakin päästyämme pienen mäen alle huomasimme pensastoa; mutta\nerehdys! Se on koiwikkoa, 2, 3 sylen pituista koiwumetsää; miehen\npolwen paksuiset maitowalkeat koiwun rungot kiiltäwät lehtien wälistä.\nIhmeellistä! ne oliwat kaswaneet pitkin maata ja tuuhealehtiset oksat\nrehoittiwat kummallakin, puolella; lehdetkin oliwat melkein yhtäsuuret\nkuin etelämpänä. Juuresta oli runko sangen paksu, waan oheni sitte\nmelkeen heti ja käyränä mutkitteli se yhtä paksuna muutamia syliä noin\nkyynärän werran maasta. Tosi metsää se oli. Sawossa luullaan, että\nmetsän pitää pystysuoraan kohdalleen kaswaa; kuka sen on sanonut! Jos\nse woi kaswaa suoraan maan sisään, sitä minä en tiedä, enkä ole nähnyt,\nmutta sen olen nähnyt, että metsä kaswaa ihan pitkin maata. Karabellan\nmetsä oli alaltaan noin tawallisen pihan kokoinen ja oli näöltään\netempää niinkuin heitetty rasi meillä. Woipi arwata syynkin tuohon\nkoiwujen wiisaasen käytökseen: jos ne nostaisiwat latwansa pystyyn,\nniin kyllä pohjoinen osaisi kohti ja tukistaisi lakkapäät paljaiksi,\nmutta nyt se huristaa yli, eikä hoksaakaan, että alempana olisi ollut\nsyötäwää; on myös meren puolella wähä kinnarin kynnystä, josta se\nkiireissään kimpoaa toiselle harjulle. Kaikilla an keinonsa pettää\nwainoojansa. Mutta muutamia kukkalajia kaswoi ihan pohjoisrannalla.\nErästä kaunista, walkeata kukkaa, joka oli muodoltaan kuin metsätähti\nja muuramen kukkaa wähä suurempi, kaswoi suuret aukot aiwan walkeana;\nse oli omituista nähdä noin korkeassa pohjasessa. Matkan puoliwälissä,\nwähä päälle, tultiin wuoren pyöreälle harjalle, jonne näkyi wielä\nTsipna Wolokan kyla ja Sopiskan kyla edessämme, kuin myöskin korkea\nkallioniemi saarennon luoteisnurkassa, joka niemi pistää ulos\nMuotkawuonoon sen pohjoisrannalta ja jakaa wuonon sisä-ja ulko-osaan.\nSopuskan kylän takaa näkyiwät mustat, korkeat Karpinkalliot, jotka\nlaskewat mereen. Jotenkin selwän kuwan sai tästä katsoen koko saarennon\nmuodosta ja luonnosta; sen sisäosat owat paljaita ja autioita\nmykkelikkömaita, joissa porot kuuluwat paikan kussakin löytäwän ruokaa,\nja karhut löytäwät tien sinne poroin perässä. Astuessamme myötämaata\nkylään, joutaa pitää puhetta, syödä Uuran juustojäännöksiä j.n.e.,\nsillä mitään erinomaista ei ole katseltawana, kun rantakin on etäällä\nmäkien takana ja sisäwuorien tyhjiä kupeita ei jaksa enempätä katsella.\n»Käwihän teillä kuwernöörikin.» »Joo, laski komean laiwansa rannan luo,\njossa wäki juhlawaatteissa oli wastassa, nousi paatilla rantaan, astui\nylös mäelle, jossa minä seisoin ja käski minun opastaa itseään maata\nmyöten Sopuskaan. Minä pyysin wain saada pistäytä mökissäni ewästä\nottamassa ja panemassa wähä parempaa waatetta päälleni. Hän kielsi sen\nja niin lähdettiin astumaan muut herrat muassa; laiwa ajoi meritse\nSopuskaan. Hywästi jaksoiwat herrat kulkea, waan hitaastihan sitä\nmentiinkin. Sopuskassa oli wäki rannalla odottamassa, jos kuwernööri\ntahtoisi jotain kysäistä, waan hän nosti ainoastaan lakkiansa, astui\npaattiin ja nousi laiwaan. Waitokuwassa oli hän antanut soutaa itseään\npaatissa ympäri lahden rantoja myöten; silloin oli yö. Sen perästä meni\nhän Arkangeliin.» »Eikö hän mitään tiedustellut kolonistain oloista?»\n— Norjalainen astui niin pitkiä askelia, että minun täytyi panna\nhölkkäjuoksu pysyäkseni wähäkään rinnalla.\n\n\n\nSopuska\n\non pieni kylä; siinä ei ole monta taloa; ne owat erään pienen lahden\npohjassa. Kylässä on ainoastaan norjalaisia taloja; meidät wietiin\nkauppiaan luo, jonka emäntä oli suomalaista syntyperää ja osasi\nsuomea, waikka hän meidän mielestämme sitä wähä kainosteli, eli\n(liekölupa sanoa) häpesi. Piika talossa oli Kuusamosta, ja erään\ntoisen talon nuori emäntä. Wiimemainittu oli muutamia wuosia sitte\ntullut naiduksi talon pojalle, ja sinä päiwänä kun me olimme kylässä,\nkäwi hän rippikoulun, tuli konfirmeeratuksi, kuulutettiin 3 kertaa\njulkisessa jumalanpalweluksessa miehensä kanssa, käwi ensiripillä, tuli\nwihityksi ja kirkotelluksi, ja 2 lastansa kastettiin. Kelle teistä,\nSamon emännät, on niin paljo yhtenä päitwänä tapahtunut!! Sopuskan\nnorjalaiset tuntuiwat minusta olewan myös hywissä waroissa, niinkuin\nTsipna Wolokankin. Karppi eli Skarpi wuonossa taitaa olla köyhemmän\npuoleisia norjalaisia. Paljo oli turskia kuiwamassa sillä kauppiaalla,\njonka luona olimme kortteeria; niin awaroita jälliä emme tulleet\nnäkemään muualla kuin Waitokuwassa. Kaikki talot oliwat hirsistä,\nja kauppiaan talo kaksinkertainen keskeltä, jossa me yläkerrassa\ntaas saimme maata; yö oli jotenkin kylmä ja norjan patjat tuliwat\nhywään tarpeesen. Kylään sattui tulemaan 2 puumankilaista, joiden\nwämpöörissä meille sopi lähteä Waitokuwaan. Puolisten aikana lähdettiin\nristeilemään ja muutamien luowien perästä päästiin lahdelmasta merelle\nja annettiin mennä suoraa pohjoista kohden, että päästäisiin sitte\ntoisella käännöksellä perille, mutta ei tahtonut wedellä eteenpäin.\nWiimein laskettiin niin ulos merelle että oltiin rannasta noin kolmisen\npeninkulmaa, mutta silloin loppui tuuli ja wene rupesi yhdessä kohden\ntuutimaan ylös ja alas aaltojen päällä ja wälissä, joiden harjat ja\nlaaksot oliwat niin sanoakseni raswatyyniä. Jo rupesi meri lyömään\nja weri tuntui ikäänkuin myrkytettynä kiertelewän ympäri pään ja\nwatsan. Piti rohkaista mielensä. Keksin toimen: »tuokaa, miehet,\nesiin kaikki koukut ja kääntimet.» Ruwettiin oikeen innolla meren\nkarjaa ahdistelemaan; kyllä miehet wähin nauruun suutansa wetiwät, ja\nannettuansa koukut rihmoinensa meille meniwät kajuutaan. Mitäpä me\nsiitä; pääasia oli, että meillä oli jotain harrasta touhua. Onki mereen\nja rihma sen puuhaarukan päälle, joka oli weneenlaitaan pystytetty\nja jossa oli haarojen wälissä pikku kiekka rihmaa warten; sitte\nkaikesta woimasta »jaakaamaan,» se on: nykäisemään kowasti rihmasta,\nettä koukku yhtäkkiä hyppää ylöspäin. Sitä tehtiin joku 5 minuutia,\nrukkaset käsissä, ja jo alkoi tottumattomille tulla aika wari. »Jo\nwähä nykäisi.» »Nostakaa heti ylös kala.» Minä lapan nuoraa kotwan\naitaa; tietäähän sen, kun on noin 150 à 200 kyynärää. Nousee turska\nsywistä pesistään, kaunis kala; kitusistaan oli se kiinni. »Nyt sopii\ntuoretta kalaa ruweta keittämään, pata siis tulelle.» Mutta ei mikään\nkala-keitto ole niin hywä kuin hyyskän liha ja turskan maksa yhdessä.\n\nTurska antoi palasen mahapaitaansa; se koukkkuun ja koukku taas\nmereen kalaa noutamaan; kenties sattuisi hyyssä; sitte saataisiin\nmerimiehen kalakeitto. Eipä aikaakaan, kun kumppanini keulassa rupeaa\nkalaa wetämään ylös. Pätkähti hyyssä weneen pohjaan; kirkkaat kupeet\npaistawat kuin siialla. Kala oli toista kyynärää pitkä. Saatiin wielä\nturska mieheen. Joka ei tahto panna koukkuun turskan mahanahkaa,\nsaattaa kyllä onkia sitä ilmankin; kun onki sattuu kalaparween, niin\nkyllä se johonkin nykäistessä tarttuu kiinni, ja teräwä wäkä nostaa\nkalan waikka häntäpuolesta. Woi saada jonkun mielenkuwauksen siitä\nwilkkaasta liikkeestä, mikä mahtaa olla wesimaailmassa pohjoisessa,\nkun tulee kokemaan tätä kalain paljoutta, josta ihmiset eläwät. Kun\nHomerus, ennenmuinoinen runoruhtinas, lauloi merestä, sanoi hän aina\n»tuo hedelmätön meri»; silloin löi ukko kiween, mutta »torkkuu joskus\nmainio Homeruskin» arweli jo Horatius ja jäämeren kalastajana minä\nlisään: se on tosi.\n\nSitte seurasi wielä yksi noita unohtumattomasti kauniita pohjan\nkesäöitä, mutta se oli wiimeinen, ja kenties se sentähden olikin niin\nylenmäärin ihana. Ilmat rupesiwat tästä lähtien sateisiksi.\n\nAamupuoleen noussut perintakainen tuuli wei meidät wähään aikaan\n\n\n\nWaitokuwan\n\nkylään, jonka talot omat ympäri, ei ainoastaan itäisellä puolella,\nwaan myös läntisellä, melkoisen wuonon (Aidewuodna.) Niemekkeet, jotka\npistäwät ulos mereen owat paljasta kalliota; siellä täällä on ilmi\nkaria ja matalassa wuonossa kiwiä; edessä aawa meri — semmoinen on\nnäköala tästä kylästä. Myötäänsä kulkee siwuitse weneitä, purje-ja\nhöyrylaiwoja; ei paikat ihmisettömiä ole milloinkaan. Juuri sentähden,\nettä tämä kylä on kaikkein kansallisuuksien yhtymä paikka sekä kaupan\nettä muun puolesta, luulen myös siweyden olewan huonolla pohjalla;\nsemmoinen maine kait kylällä oli. Wuonon länsirannalla asuu kylän\npienempi kauppijas, selwä suomalainen, ja perässä suuremman kaupan\npitäjä, norjalainen, jota sanottiin rikkaaksi; kenties, koskapa hänessä\nsamppaniaakin liikuteltiin meidän siellä ollessa; sitä ei olisi luullut\nnoilla seuduin maalimata. Hänellä oli warsin awarat jällit punaiseksi\nmaalatun kartanonsa takana. Ne oliwat täynnä halotuita turskia, jotka\noliwat kuiwamassa auringonpaisteessa. Sydötään 2 seiwästä wierekkään\nmaahan, nenät ristiin, ja niiden päälle orsi. Orsia orsien wieressä\non tuhansia, laajat tasangot aiwan täynnä; jaturskia, joita parittain\nhännästä yhteen sidotaan ja heitetään orrelle, on kymmeniä joka orrella\nriippumassa. Luulisi ettei kaloja muualla maalimassa olekaan, kun näkee\ntätä kalan siiwoa; niin paljolta ne näyttäwät. Kyllä nämä kauppijaat\nruokkiwatkin monta miestä yli koko Europan, erittäinkin Wenäjällä.\nArkangelin ja Pietarin kautta tulewat turskat Kuopioon.\n\nYmpäri wuonon on rannoilla tasaista maata, jota kyllä, kun tämä on\nwanha kylä, näkyi tehdyn niityksikin; mutta alaan nähden pitäisi sen\nelättää enempikin kuin jonkun kymmenkunnan lehmää, mikä kylässä on.\nTaitaapa täälläkin olla niin, että kuta kunnollisempi mies, sitä\nwarakkaampi, ja päin wastoin; tämä tietysti yleisesti sanottu ja\nmonilla poikkeuksilla. Ainoastaan muutamia turwetupia on kylässä,\nkaikki muut oliwat hirsistä ja hywässä reilassa. Tässäki kylässä täytyi\nadmitteerata ja wihkiä eräs mies yhtä haawaa; hän oli aiwan huono\nlukija, mutta sanottiin olewan muuten kelpo miehen. Hun mielellään\nlupasi tulla rippikouluun, kunhan ensin tulisi wihityksi waimonsa\nkanssa, joka siitä syystä ei woinut odottaa, että oli lapsiwuoteesen\nlankeewa. He wihittiinkin; ennestään oli heillä jo yksi lapsi. Mies\nsitte oli uskollisesti rippikoulussa Puumangissa.\n\nTästä on wain 4 wirstaa yli niemen etelään päin toiseen kylään, wälillä\non korkeanlainen hietaharju, jolle näkyy kumpikin kylä ja aawa meri\nlännestä yli paljaan niemen. Koko taiwal kylästä kylään on karkeata\nhiekka-maata, joka kaswaa lyhyttä jäkälää ja kanerwata, kalliota ei ole\nmatkan warrella.\n\n\n\nKerwana.\n\nPuolet taloista owat turpeista, ja toisetkin owat uutismökin, näköisiä.\nAsukkaat owat niin kutsutuita »hihhuleita» eli oman nimityksensä mukaan\nwain »kristityitä» ja erittäin ystäwällisiä wierasta kohtaan.\n\nTämän kylän ympärille saisi myös niittyä paljon enempi kuin mitä on\nhuoneiden ympärille tehty. Karjaa näillä on melkeen sama werta kuin\nWaitokuwalaisilla.\n\n\n\nPuumanki\n\n(eli Pummanki) on suurin ju wäkirikkain kylä koko rannikolla (sen\nmukaan kuin minulle wäkiluwun sanoiwat; liekö tuo oikein, en tietä).\nKun Kerwanasta tulee Puumankiin, jota walia on lähes puolitoista\npeninkulmaa, näkyy oikealla kädellä korkeanlaiset kalliowuoret aina\nniemen nenään asti, edessä on tasanko, jonka pieni puro leikkaa halki,\nja wasemmalla on lyhyt ja korkeanpuoleinen someroharju-niemi, jonka\ntaakse rantaa wetäypi ja muodostaa sielläkin hywän sataman. Puron\nlänsipuolella on talo hirsistä, 2 tupaa wastakkaa ja kamari wälissä,\njossa me asuimme sen aikaa tuin olimme kylässä. Wieressä länteen\npäin on muutamia turwe-tupia nawetoineen, kotineen. Meren rannasta\nnäihin taloihin saattaa olla 1/3 wirstaa. Tästä lähdetään kaakkoon\npäinsuoruun sisäsatamata kohden, kun aiotaan pääkylään, johon on\nkortteeritalostamme toista wirstaa. Talot owat puron warrella ja\nsataman rannalla joku, sillä puro tekee polwen lähelle satamata. Suurin\nosa taloista on turpeista, waan sangen siistiä sisältä ja suurilla\nakkunoilla warustetut. Potaatimaata oli monella ja lehdet oliwat\nerittäin suuria ja kirkkaita; odotettiin hywää potaatiwuotta, mutta ei\nsitä monta kappaa ollut kylmässäkään. Heinämaatkin talojen ympärillä ja\npuron warsilla oliwat erittäin kaswawia. Sitä kenttää, joka oli kylän\nosien wälillä, käytettiin laitumeksi, ja siinä näki joka päiwä, kun\naina kulki pääkylään kortteeristaan, koko karjan, monta kymmentä lehmää\nsuuria lihawia ja hywin hoidetuita, käywän ruokamaalla. Saattuisiwat\nkyläläiset pitää enempikin lehmiä ja lampaita sillä heidän on\nsuurimmaksi osaksi 2 Haanö eli Lunni-saarta, jossa kaswaa hywä heinä,\nmutta he wiewät wenelastittain heiniä Wesisaareen ja Wuoreijaan (Wardö)\nja saawat hywän hinnan. Asukkaat owat hywästi toimeen tulewia ja suurin\nsyy siihen on että kylässä wietetään siweätä elämätä kaikin puolin.\nHeidän seuransa tuntuukin sentähden aiwan kodikkaalta ja tutulta. Jos\nkuka kysyisi minulta Puumankilaisista, niin minä heitä kiittäisin.\n»Melkeen kaikki owat kuusamolaisia ja n.k. Kristityitä.» Warjellakseen\nomaisuuttansa warkauksista oliwat Puumunkilaiset, kun kylä alkoi\nsuureta, päättäneet antaa miehissä sille selkään, joka warastaa.\nJo tuli kesällä muuan maanmies muka kalaa merestä ottamaan, waan\nerehtyi ottamaan maalla toisen omaa; isäntämiehet nuhtelemaan, »waan\nnäyttäkääpä toteen» sanoo mies niinkuin ainakin Suomessa; ei auttanut\nnyt juridiika; maha penkkiä wasten ja selkänahka muokkaan; mutta\nosaisikin mies heti, mistä tie lähtee Ameriikaan. Seuraawana kesänä\ntulee samantapainen mies; isännät taas käyttäwät wähä kättä pitempää ja\nopettawat, mikä on Puumangin peruslaki. Ei sekään kalan pyytäjä tuohon\nlakiin tyytynyt; Amerika peri senkin.\n\nKylän hautuumaa on pääkylästä pohjaan päin niemen nenässä. Harwoin\ntäällä saa keski-ikäisiä miehiä haudata; ne nielee meri; joku sattuu\najautumaan sitte rannalle ja pääsee wihittyyn multaan.\n\nElokuun alussa oli wielä muutamia kuumia päiwiä; teki mieli rannalle;\npannaan waatteet luisulla ruunalla noille kauniille, kirjawille\nkiwille, jotka owat meriwirrassa ulliweden aikana; outo ei muistakaan,\nwaan sukeltaa niinkuin Kallaweden aaltoihin ja silmiä rupeaa\nkarwastelemaan; se wesi on suolaisempata kuin Suomen lahdessa, eikä\nsiinä tee mieli kuin pistäytyä wain, sillä se ei ole paljoa lämpimämpää\nkuin taiwellakaan. Mutta rannalla seisoessaan hiottaa, niin lämmin on\nilma ja aurinko kuuma. Siellä pitäisi olla Wisbyn kylpylaitos, jossa\nkuulutaan potilaita totutettuwan auringonkylpyyn. Mutta äläpä mene\najatuksillasi kauas, jo rupeaa meriwirta waatteita huuhtomaan kiweltä\npois. Ne kaapataan kainaloon ja siirrytään ylemmäksi, ja wähän hetken\npäästä taas ylemmäksi, sillä kun meri nousee, niin siinä ei auta muu\nkuin pakeneminen, waikka olisi koko waltakunnan sotajoukko wastassa. On\nse meri julma joskus, mutta on se wirkistäwäkin. Kun täällä on kuuma,\nei kärsi kättä panna terwattua lautaa wasten, eikä jalkaa tummalle\nkiwelle.\n\nToista wiikkoa oltuamme kylässä, sanottiin ystäwälliset hywästit\nkyläläisille ja kortteerimme isännälle, joka kenties lukijalle on\ntuttu Thauwonin kertomuksesta Kirjallisessa Kuukauslehdessä wuodelta\n1870, ja astuttiin wämpööriin purjehtiaksemme 12 peninkulmaa meren\nyli Wesisaareen. Tuuli käwi koillisesta, ensin laimeammasti, sitte\nankarammusti. Niin paljo alle tuulen emme woineet laskea, että olisimme\nkäyneet Lunnisaarissa, joilla kumppanini kerran oli wiikon kuluessa\nkäynyt. Ne owat olleet aina mainittawat lintusaaret. Lunnilinnut\nkaiwawat pesänsä mahan, ja reikiä on tasaisella ranta-kentällä pitkin\nsaarta niin tiheässä että tuskin saattaa astua polkaisematta pesän\nreiälle. Linnut eiwät pelkää pesissään, maan pieksäwät nokallaan, jos\ntahtoo heitä kiinni ottaa; nokka on syrjiltä litteä ja teräwä niinkuin\nkirween terä. Niitä on niin paljo, että kun ne lentäwät pois pesistään,\ntaikka palajawat takaisin, niin tahtowat ihan pahki sattua ihmiseen.\nKun linnut illoin, aamuin ja myös puolenpäiwän aikana owat menneet\npesiinsä, lewitetään reikäin suulle merkot, joihin linnut takertuwat;\nsillä lailla niitä käydään pyytämässä. Munia tietysti kewäällä myös\nkäydään kokoamassa. Sekä munat että itse linnut omat hywiä ruuaksi.\nTässä en woi olla mainitsematta erästä pyyntitapaa, jota sanoiwat myös\nkäytettäwän, waikka se kuuluu kummalta. Höyheniensä tähden pyydetään\nkalalokkia ja tiiroja, joita näillä rannoilla on niin mahdottoman\npaljo. Mies paneutuu selälleen ja lewittää lakanan yltäänsä päällensä;\npäänsä yli hän pitää lakanan reunasta kiinni, panee kalan rintansa\npäälle ja kun lintu tulee kalaa ottamaan, paiskaa hän käsillään lakanan\nyhtäkkiä päälle; lintu on loukussa, niskat poikki; ja toista odottamaan\nlewitetään lakana jälleen. Tämä lintuin paljous tekee nuo kallioiset\nja someroiset rannat eläwiksi, muuten ne olisiwatkin kuolleet kuin\nhäwitetyt rauniot.\n\nJota kerta tuin wämpöörimme merellä nousi aallon harjalle näimme paljo\nweneitä ja laiwoja, jotka kulkiwat mikä minnekin, mutta ei mistä olisi\nhädässä ollut apua. Me olimme tällä matkalla hukkua.\n\n\n\nWesisaari\n\non siewä kaupunki ja rakennukset omat aiwan wanhan aikuiseen malliin\nrakennetut, useat 2 ju 3 kertaisia; kaikki puurakennuksia. Muutamain\nkartanoin sisässä seinnnwieruksilla oli ryytimaan kukkia istutettu ja\nne kaswoiwat aiwan loistawasti. Kaupungissa on myös wesijohtolaitos\nniinkuin suurissa kaupungeissa. Useammalla talolla kaupungin pääosassa\non johto kotiin ja turun lähellä on pieni maja, jossa wesi torwesta\njuoksee yöt päiwät alas; siinä käwi lappalaista lakkimassa. Sattui\nolemaan joku merkkipäiwä lappalaisille ja ne oliwat kaupunkiin tulleet\nkuin markkinoille. Ne oliwat koreat, kirjawat kiireestä kantapäähän,\nja huojuen kummallekin puolelle kätkyen lailla kulkiwat he katuja\nylös ja alas. Pitkä wiitta sinisestä werasta reunustettu kelta-ja\npuna-wärillä oli useammalla. Ukot ja akat oliwat juowuksissa melkeen\nkaikki, ju moni makasi tainnoksissa lautatapulien wälissä rannalla.\nMutta mitä en ennen ollut nähnyt, ainoastaan lukenut Castrénin\nmatkakertomuksista, näin nyt. Paraimmassa humala-ilossa riehuwat ukot\nja akat meniwät nukkuneiden tykö, wäänsiwät suun auki ja kaasiwat\nsisään tulijuomaa, etteiwät näet nuo heikot, jotka oliwat riemusta pois\nuupuneet tiedottomiksi, jäisi osattomiksi nautinnosta; tarkoitus oli\nmuka hywä, ja ahmatasti nieliwät nukkuneet, silmät pikkuisen raollaan,\nkurkkutorwesta alas lisää humalaa, koettiwat wetää suupieliään nauruun\nkiitoksen osoitukseksi ja sitte kuorsasiwat kuin kuolewaiset. Katselin\nsitte nuorempaa wäkeä; harwat nuorukaiset oliwat wähä päissään,\ntyttylöistä ei ketään, ja heidän käytöksensä oli niin erittäin siiwoa,\nkohteliasta ja sironsiewistettyä, että ajatukset kohta meniwät\nImanteron lappalaisiin. Lappalainen kuuluu jo ennakolta määrääwän,\nkuinka monta poron wasua hän myö kiiltäwään kultaan, joka pannaan\nkätköön, ja kuinka monta hän myö wiinaan, joka on loppuun juotawa; ja\nsiitä on tietysti rippuwa, kuinka kauan hän wiipyy kaupungissa, mutta\nheti kun kauppias on wiimeisen tipan antanut, ja se on onnellisesti\nkallistettu kurkkuun, lähtee lappalainen kotiansa.\n\nNämä Norjan lappalaiset owat ylipäätään warakkaita; monta on 4,000\nporon isäntää, ja jos arwataan poron hinta 20 kruunuksi, joka on alin\nmäärä, niin on heidän omaisuutensa 80,000 kruunun arwoinen. Mutta panee\nwaltio heidän osakseen hywän weronkin. Tawallinen weromäärä on 120\nkruunua miestä kohden, joka on 16 wuottta täyttänyt ja siitä alle ja\nyli miten mies on; mutta waltio on myös ottanut tehdäkseen pystöaitaa\nmonia peninkulmia porojen kuljetusta ja koossa pysymistä warten. Waikka\nlappalaisilla siis on korkeat werot, on heillä niin monta etua myös,\nettä heidän ei käy nurkuminen; kaikki maakin katsotaan lappalaisen\nomaksi, jossa norjalainen ja suomalainen loisena majailee ja erityisten\nsääntöjen kautta saa lunastaa itselleen pieniä tilkkuja talon paikaksi\nja heinämaaksi sen ympärille. Suurten taisteluin ja koetuksien perästä\non Norjan waltiopäiwillä päästy tämmöisen, wieraankin katsoen sangen\njärkewän lain wakawalle pohjalle. Lappalaiset eiwät enää saata sanoa,\nettä heitä ahdistetaan omassa maassansa.\n\nTästä kaupungin pää-osasta, jossa on suuria ja rikkaita kauppapuoteja,\nwuonon suuhun päin on suomalaisten kaupungin osa, joka jo ulkoa-päinkin\nnähden on köyhempi. Suomalainen wäestö on kuitenkin lukuisampi ja yhä\nkaswaa suuressa määrässä. Puolen toista kymmentä wuotta takaperin oli\nwäkiluku Wesisaaressa 500 norjalaista ja wähä yli 700 suomalaista,\nmutta nyt on jo suomalaisia 1,500 henkeä, jota wastaan norjalaisia\non entinen määrä. Kaikki wirkamiehet owat kuitenkin norjalaisia,\nja ne erittäinkin katsowat karsaalla silmällä suomalaisen wäeston\nmyötäistä karttumista. Suomalaiset puolestaan pitäwät kowasti kiinni\nkansallisuudestansa, ja se into käy wuosi wuodelta kiiwaammaksi. Sanoi\neräs kauppias, että jos suomalainen poikanulikka tulee jotain ostamaan,\neikä saa suomalaista puhetta takaisin, niin hän menee heti paikalla\ntiehensä. Kaikki lapset, pojat ja tytöt, osaawat norjan kieltä, sillä\nkouluja ei ole muita kuin norjankielisiä ja joka lapsen täytyy käydä\nkoulussa, mutta omasta kielestään he niin tarkan huolen pitäwät, että\njoka kauppiaan täytyy, saadakseen tawaralleen menekkiä kaupungin\nsuuren enemmistön seassa, oppia itse ja katsoa että puotipalwelijat\nosaawat suomen kielen. Mitä hirweätä boykottaamista eli wääryyttä maan\nsiwistyneitä kohtaan! »Mutta mitkähän oliwat ne ylioppilaat tai nuoret\nmaisterit, jotka tuommoista suomikiihkoa heritteliwät?» Niin, niin!\nmutta nyt ollaan wapaassa Norjassa. On kuitenkin kaikella wapaudella\nrajansa; waikka matkustawan suomalaisen tekisi mieli kehahtaa, jopa\nkuiskata joku kehoituksen sana kansalaisensa korwaan, niin — — muista,\nmuista! nyt ollaan wieraassa waltakunnassa, jonka sisällisiin oloihin\nei ole lupa Suomen alamaisen sekautua; saat pitää silmää auki, mutta\nsuu kiinni!\n\nNiitä riitoja, jotka waltiopäiwämies-waaleissa owat ympäri koko Norjan\nsyntyneet, on täälläkin ollut, ja Suomalaiset owat olleet kuninkaan\npuolella, sillä esiwalta suo oikeuden heille, waan wirkamiehet, kuta\nalhaisemmat, sitä äkäisemmästi koettawat polkea heitä. Kirkkoherra on\nheillä hywä; hän pitää suomalaisenkin jumalan-palweluksen jota pyhä,\nwaikk'ei osaa suomea puhella. Heillä on kiwikirkko, sangen kaunis, 2\nkorkealla kaakeliuunilla lämmitettäwä, erittäin mukawa ja korkealla\npaikalla, josta näkyy koko kaupunki alapuolella ja heti takana leweä\nWarenkiwuono, jonka eteläranta kuumotti korkeana niinkuin leweä\nsiniwiiwa. Norjan korkeilta rantawuorilta on aina wapaa, awara näköala;\nse on opettanut norjalaisen wapaaksi. Kun on tullut ylös Jäämeren\nrannalle sitä tietä kuin me, ja saapuu sitte Norjaan, niin on kuin\nkaikki kahleet laukiaisi, kun haastelee niin wapaan, kerrassaan omalla\npohjalla seisowaisen miehen kanssa kuin norjalainen on. Jos wenäläinen\non wapaan miehen weroisista alimmainen, niin on norjalainen ylimmäinen;\nsuomalainen keskimäinen. Juoppoutta owat norjalaiset koettaneet sillä\ntawalla estää että owat korottaneet wäkewäin juomain tullin hywin\nkalliiksi. Semmoiset juomat owat täällä 3 kertaa kalliimmat kuin\nkylissä murmannilaisella rannikolla, jossa ne niinkuin muukin tawara\nowat ihan tullittomia. Raittius-seuroja on täälläkin olemassa; ne owat\npaljo hywää waikuttaneet; niille tilasiwat myös Suomesta suomalaista\nraittiuslehteä.\n\nKaupungin kohdalla on pieni saari, jolla on walastehdas, 2\nkertainen lautarakennus. Yksi walas oli juuri nyt nyljettäwänä ja\nwalmistettawana. Kalleinta on siinä raswa, jota käytetään moniin\ntarpeisin. Lihaa syöwät kurjimmat köyhät; se on karkeasyistä; muuten\njauhetaan se, niinkuin kaikki luukin, niityille ja pelloille höystöksi.\nWalas on kallis kala; suuri on 4,000 á 5,000 kruunun arwoinen, ja\njoka semmoisen eläwän raadon löytää, kun se itse joko ammuttuna tahi\nmuuten innoissaan rannalle työntäypi, taikka waakina (miekkawalas)\nsen hierualle ajaa, se mies saa wähällä työllä suuren rahasumman.\nUuralaiset kuuluiwat wiikkautta jälkeen minun lähtöni Kiltinän rannalta\nlöytäneen aika walaan raadon. Tehtaan alla meressä oli 3 suurta raatoa\nhuuhtoutumassa ja haisemassa. Ei ole ihme, että tuommoiset walastamppia\nlennättäwät jälessään niinkuin kaarnawenettä; niin mahdottoman awaroita\nne oliwat. Woi olla tosi, mitä eräs kyytimieheni merellä kertoi\nmulle. Hän oli wämpöörissä kalastamassa eräänä kauniina kesäiltana\nulohtaalla merellä; niin tulee walastamppi täydessä höyrywoiman\nkulussa ja sihtailee erästä aika suurta walasta, joka uiskenteli hänen\nonkimapaikan tienoilla. Jo laukaisi kerran kanuuuallaan ja sattuikin\nkohti, harppuunan wäkä otti kowasti raswaiseen lihaan, mutta tulipommi,\njoka aina on laulauksen etunenässä, ei räjähtänytkään walaan ruumiin\nsisässä; jos nimittäin tulikuula räjähtäessään saa silpoa eläwän\nsisus-osat yhdeksi myrskäksi, niin se tietysti silmänräpäyksessä\nkuolee, sidotaan tampin kupeelle ja wiedään Wesisaareen. Mies sanoi,\nettä kun walas lähti pökäisemään ulos merelle, niin korkeat aallot\nkuohuiwat kummankin puolen ja tamppi tuuti kuin kätkyt siinä uurteessa,\njonka walas oli edeltäpäin mennen kyntänyt meren pintaan; eikä kauan\nwiipynytkään, kuin wain siinti enää menijöitä; ja ne katosiwat. 12\ntunnin perästä, aamulla noin 6 aikana, näkee hän enemmin lännestä\npäin walaan taas tulewan ja tamppi perässä, walas ryystää wetää\nhenkeä itseensä ja kun joskus puhaltaa wesipylwään ilmaan, niin se\noli punainen tuin weri. Päästessään juuri samaan paikkaan, josta\nlähti, puhaltaa se wiimeisen werisäteen päiwänpaisteesen ja kellistyy\nkuoliaaksi sillä paikalla, jonka itse oli walinnut. Mutta miehet\nkuin muurahaiset nyt hakkaamaan, waikka oli yö tainnut olla pitkä\nmalaan wapaassa kyydissä; joka on woitolla wuorossaan, eihän se\nsäästä; ja walaan lämmin weri tulwasi niistä lähteistä, jotka eiwät\njo olleet kuiwaneet, sillä runsaudella pitkin merta, että ympärys\npunaisena ruskotti. Sääliksi käy walaita nykyaikaan; niillä kauheilla\nmurha-aseilla, joita nyky-ajan nero on keksinyt, kun wainoa käydään,\nniin ei kestä monta wuosikymmentä, ennenkuin näiltä meriltä nuo jalot,\nmahtawat eläimet owat lopen kaikki. Aina 25 sylen pituisiksi woiwat ne\nkaswaa, sanottiin mulle.\n\nWalastamppia kuuluu täällä olewan lopulle toista kymmentä, ja ne\nkun käywät pitkin rantoja paukkamassa paraan kalastuksen aikana, ei\nole kumma, että turskan saanti käy huonoksi, niinkuin joka kylässä\nwalitettiin. Walittiwat suomalaiset myös, että norjalaiset kiireissään\nperkkaawat kalat merellä ja heittäwät suoskut mereen, ja turska syö\nniitä yhdessä kohden, eikä silloin tule pyydyksiin, wielä sanoiwat\nsenkin oleman wälistä wastuksena, kun Huippuwuorilta ja Nowaja\nsemljasta tulee hylkeitä niin joukossa, että niitä on kuin kantoja\nhalmeella; ne lewittäwät semmoisen hajun, että kala pakenee pois.\n\nIlma on täällä niinkuin murmannilaisellakin rannikolla sangen lauhaa\nyli wuoden. Keskilämpö Wuoreijassa esm. näin: Tammik. —6, Helmik. —5,\nMaalisk. —3, Huhtik. —1, Touk. +1, Kes. +4, Hein. +6, Elok. +7, Syysk.\n+4, Lokat, +1, Marrask. —2, Joulut. —4, kaikki C°. Wesi on kesällä\nwähintään +8 ja talmella +2. Rantakiwetkään eiwät jäädy aawan meren\nluona, ainoastaan sywimpäin wuonojen perukat jäätywät pariksi, kolmeksi\nkuukaudeksi. Lämmin Golf-wirta, joka kuumasta ilman alasta läpi\nwaltameren liikkuu tänne asti, tekee nämä paikat niin lauhamaisiksi.\n\nTäältä olisi mukala matka kotiin: tampilla Trondhjemiin, siitä\nrautatietä; mutta jäisi Suomenlappi näkemättä. Sentähden istauttiin\ntaus meriulukseen. Rannalle jäiwät uudet tuttawamme, eräs\nsuomalais-norjalainen kauppias ja eräs dosentti kaswitieteessä, joka\noli Kristianiasta lähtenyt tutkimusmatkoille; tuuli tempasi meidät\nmerelle ja lennettiin kuin siwilla Näätämömöwuonon suuhun. Kewyt ja\nsiro olikin Otrinkimme, maalattu punaisella ja sinisellä ulkopuolelta;\nse oli halkoja tuonut kaupunkiin. Merelle näyttäwät wuononsuut\nomituisilta; ne owat sywiä porttia jyrkässä kallioseinässä, joista\npääsee wettä myöten Lapin korkeain wuorien sisusosiin, mutta päästyänsä\nlähemmä näkee portin laajenewan, ja siellä on awarat wedet takanakin.\nNäätämöwuonon suussa tuli pysäys; tuuli loppui ja kallion rinteellä\noli pikku mökki; se oli ihan kuin sattumoiltaan, että miehet osusiwat\nsiihen; rupesi satamaan lisäksi. Miehet sysäsiwät paatin wesille ja\nkäwiwät katon alle. Taisi olla tutut paikat, siltä tuntuiwat ne äänet,\njotka sateen läpi pääsiwät weneelle. Muutamain tuntien perästä tuliwat\nmiehet hoippuen tuosta rommin myymälästä paljasta kallion kylkeä\nalas ja pääsiwät onnellisesti paattiin ja niin otrinkiimme. Wanha\nlappalaisukko, joka lakittomin päin oli tehnyt koko markkinamatkansa,\nwetäysi porontaljaturkkineen, — kinttaineen, — housuineen ja\nkallokkaineen kajuuttaan, jossa ennenkin oli maannut; siellä on niin\nlämmin, kuin saunassa; myötäinen tuli uunissa. Toinen mies, otringin\nomistaja, lapin ukon wäwyksi tulewa suomalainen, joka ikänsä oli etelä\nWarengin pitäjässä asunut, weti purjeen ylös, mutta matka ei kulunut;\nyö oli kohta puolessa, sade kiihtyi ja alkoi walua nahkatakin läpi ihoa\npitkin; jo tohti joku meistä pistää päänsä kajuutan owesta sisään; »en\ntee tuota toista kertaa» arweli, kun taas sai meri-ilmaa hengittää.\nHaju oli kauheata! kajuutata ei oltu pesty, sittekuin se lie tehty, ja\nperässä olija ukkokääpä haisi pahemmin kuin walaan raato Wesisaaressa.\nMutta wiime yö oli walwottu merellä, koko päiwä oli juostu Wesisaaren\nsisässä ja ympärillä, uni teki wäkinäisyyttä. Astuttiin kynnyksen\nyli kajuuttaan, siellä käwi wilinä hämärässä; nuo pitkäsääriset,\nmustat pikkueläwät hyppeliwät puolelta toiselle ja penkiltä penkille;\nniillähän lystit oli; ei lupin peuratkaan niin wikkelöitä ole. Mutta\npitkin penkkiä perästä owen suuhun waeltaa laumottain hitailla ja\nwakawilla askelilla noita harmaita, mataloita purijoita, ja missa rakoa\non seinässä irwistämässä, se on täynnä sekin punatakkisia wuottajia,\njotka werimaha takanaan tarkastelewat raon alareunalta, tokko wieraita\nsattuisi penkille tulemaan — — »Ei, minä en sowi näille markkinoille;»\nastuttiin ulos. Muttu taiwas ei armahda; se kaataa wettä kuin saawista,\nja joka kerta kuin pää nyykähtää rinnalle osaawat sateen kuurot niskaan\nsemmoisella wauhdilla, että säikähtää torkkuja. Yökylmälin pitää liki\nja wärisyttää jäseniä. Mutta kajuutassa olisi niin lämmin, niin lämmin!\nEi muuta, kuin silmät, sieramet tukkoon ja tulisessa, sokeassa wimmassa\nwiskata ruumisriepunsa owesta sisään kajuutan penkille ja — heti\nnukkumaan. Wähän wäliä, joka kerta kuin oltiin läkähtymässä, pantiin\nsuu owelle, haukattiin raitista ilmaa ja — heti nukkumaan. Kunhan henki\npysyy, wähät muusta. Tämmöinen oli yön wirka tahi jotakin sinnepäin;\nmerimiehillähän on kaikissa maissa lupa liioitella, enkä tiedä, tokkopa\nse lie Norjan wupuussu laissakaan kielletty; loppulitwiiki wain oli,\nettä kyllä miehistä kainous katosi.\n\nAamulla 9/8 herkesi satamasta ja päiwäkin pilkisteli pilwien lomasta.\nMe kiirehdimme ulos ja kömpi ukko Joonikin perästä. Hän oli iloinen\nja wiaton kuin lapsi; rupesi selittämään, miten hywä on talwella\nolla poron paimenessa: makaa lumihangessa ja yöksi heitäksen kiwen\nsyrjään; siellä on parempi kuin huoneissa. Heillä onkin silloin kahdet\ntalwipeskit, kuhdet kallokkaat, ja niin poispäin. Wähät ewäät taitaakin\nhukka saada lappalaisilta, koska ryntäypi suomalaisten päälle, niinkuin\nkertoiwat että hukka oli Muotkassa syönyt lampaat ja porot hywin wähiin.\n\nNäätämönwuonossa on kummankin puolen korkeat jyrkät kalliorannat.\nSiellä täällä on kiwijalan raunioita, joita nämäkin lappalaiset\nsanoiwat muun kansan asuntojen jäännöksiksi. Semmoisia oli myös\nSopuskan ja Potshein wälillä.\n\nRistiwuonon eteläpuolella poikkeuttiin lappalaismökkiin. Kota oli\nturpeilla seinustettu, katto auki. Eukko keitti heti kahwit; sitä\nnäkyi heillä olewan, waikka tämä oli surkein ihmisasunto, minkä me\nkoko matkallamme näimme. Mutta jokapäimäinen leipänsä on heillä\nkyllä mahtanut olla, sillä meidän istuessamme tulee pyöreänaamuisia,\npunaposkisia poikia toinen toisensa perästä mökkiin, ryyppääwät\nkahwikupin suuhunsa, wetäwät loukosta piimäpytyn luttiahirrelle ju\nsyöwät sen puheella ju naurulla höystäen; ei lapin lapsiltakaan\npuhetta puutu; mutta leipää ei ollut kuin nimeksi. Owen suussa\noikealla puolella oli parsi, jossa talon lehmä talwella asuu; meistä\nnäytti, että se asuu siinä kesälläkin. Wähän matkan päässä oli toinen\nkota samallainen; ja pitkin wuonon rantoja oli kotia tuon tuostakin.\nNäätämöjoen suussa owat rannat, rinteet ja jokeen pistäwät, paljaat\nniemekkeet puhdasta hiekkaa. Joki on leweä suusta, paikoin lähes\nwenäjän wirstan. Päästiin Mikkolaan, jonne sanoiwat Wesisaaresta\nolewan 5 peninkulmaa (suoraan 4). Joen warrella oli monta muutakin\nsuomalaista taloa, maan Mikkola on warakkain ja kauppatalo. Tästä oli\nkyyti otettawa Kyrön kylään, Inarin eteläpuolella, noin 16 peninkulmaa,\nsillä sekä Jankilan Kalle, metsäwahti, että Kettumatti tiettiin olewan\nheinänteossa kaukana kotoansa. Kylästä tuli yksi mies. Kuusamolainen\nsynnynnältään, ja entinen kyytimiehemme lähti toiseksi; tämä sanoi\nsoutawansa, kun oli kotinsa saanut ankkuriin ukko Joonin kodan kohdalle\nwuonon itäpuolella; hän tarkoitti otrinkiaan; muuta kotia hällä ei\nollut, ja siinä hän asui kesät, talwet.\n\nMikkolasta kuljetaan wähän matkaa pientä koiwumetsää ja tullaan sitte\nNäätämöjoelle, joka on jommoinenkin wirta weden paljoudeltaan. Sen\nwasemmalla rannalla on pikku taloja ja kulkupaikasta wähä ylempänä\non pauhaawa putous, suurin seudun koskista. Joelta lähtee osattama\npolku luodetta kohden; tuhannet suomalaiset, jotka wuosittain kulkewat\nmerellä kalassa, owat tehneet sen tasaiseksi Ensin hiekkakangasta,\njota kenties ennen muinoin on ollut meren pohjana. Se ylettyy jyrkkään\ntörmään, jota wastaan kenties aallot owat käyneet ja nostaneet\nirtonaisen hiekan korkeaksi rantaharjuksi, josta wielä joku matka on\nkuiwaa hietamaata, siksi kuin alkaa maa muuttua kiwiseksi ja nousee\nnousemistaan ylöspäin. Pieniä paljaita kallioita yli kulkiessa täytyy\ntarkasti katsoa, missä askeleen jälkiä tuntuu, muuten eksyy. Astuttiin\njonkun tunnin matka; jo oli petäjä kalliolla kaswamassa, mutta se\noli jäänyt matalaksi, kituliaaksi, sylen korkuiseksi; pohjaistuulet\nowat siitä kulkeneet sisämaihin ja wieneet latwakerkkäin mehut\nmuassaan, mutta leweydelleen se oli kaswanut ja jäänyt tasalatwaksi\njo pituutensa puolitiessä. Parin peninkulman päässä on Suomen raja.\n(Kenraali-kartta on tässä aiwan wäärä.) Outo ei olisi sitä eroittunut,\nsillä siinä oli wain pientä lehtimetsää eli pensastoa. 2 neljänneksen\nperästä piti meidän tulla Jankilan Kallen taloon, metsäwahtiin, mutta\nne neljännekset oliwat pitkiä; lie lappalainen niitä kewätporolla\nmitannut. Tämä lopputaiwal oli enimmästään lyhyttä mäntymetsää,\njoka kaswoi kuiwalla kankaalla. Kahlattiin leweän, sorapohjaisen\nPakanajoen yli ja oltiin talossa. Tuntui tutulta tämä talo; se on\nruunun rakentama metsäwahdin torppa: tupa, kamari, wieläpä saunakin.\nTässä tapasi meitä 14 nuorta miestä pohjois-Suomesta ja 2 karjalaista.\nHe oliwat Wesisaaressa odottaneet joukon lisää, mutta kun oliwat\nsaaneet kuulla meidän lähdöstä, oliwat he kiiruhtaneet perästä\npäästäkseen huokeammasta maksusta Inarin yli, joka matka aina kuuluu\ntulewan werrattain kalliiksi. Kahdenkymmenin miehin lähdettiin nyt\nmatkaa tekemään iltapuoleen Elok. 10 p:nä. Toisellainen into oli nyt\ntaipaleella muassa kuin ennen. Tietäähän sen, kun on käynyt raittiilla\nmerellä ja palajaa kotiin pari, kolme, jopa jollakin joskus kuusikin\nsataa kruunua lakkarissa, eikä muuta tässä mailmassa huolittawaa,\nkunhan laukku selässä pysyy, niin silloin ei paljo mieltä paina nuo\npari tai puolikolmatta wuosikymmentä, jotka owat sattuneet iästä pois\nlohkiamaan. Ja kun lopulleen kaksikymmentä ylimielistä suuta yhteen\nääneen nauruun rehahti, niin se tuntui niin riemastuttawan »Lapin\nraukkoja rajoja» ja kylmiä kallioita, että hekin yltyiwät päästämään\nihan saman säwelen.\n\nMatka Suolisjärwen päähän (3 penink.) on louhikko-wuoria ja pieniä\njärwiä täynnä; suurin on Tuulijärwi, jonka itäpuolitse polku kulkee;\nsen rantakallioille näkyi Wainowetojärwen selkää, jonka järwen\nsanoiwat suuremmaksi Tuulijärweä. Polku käy monessa kohden kaitaisia\nharjuja pitkin järwet kummankin puolen, ja tarjoo siten sangen\nusein miellyttäwiä näköaloja waikka metsä on kuiwettuneen näköistä.\nYösydäntä maattiin nuotiotulen ääressä. Ei ollut wähä hämmästys, kun\naamupuoleen heräsin ja näin, että joku miehistä keittää kahwipunnulla\nkahwia, toinen teetä. Laukussa oli miehillä sokeriakin. Suolisjärwelle\npäästyämme rupesiwat pojat rakentamaan majoja metsään. Kirwes heilui,\npuita kaatui, sammalia nousi maasta kuin pölyä. »En minä tähän rupea\nasumaan;» »joka menee, se menköön;» niin lähdin lewotonna rantaan.\nHuomasinhan minäkin, että tuuli oli kowa ja wastainen, eikä ollut\najattelemistakaan tällä tuulella selälle lähteä. Kyröläisten weneitä\noli 2 rannalla, toinen kantoi noin 20, toinen 50 henkeä. Lupa oli ottaa\nmikä tahansa. Kun oli wähän aikaa katseltu, kuinka tuimasti aallot\nlöiwät wasten rantaa, ja tarkasteltu sitä pylwästä, jonka »lantalaiset»\n(Suomesta kulkewat kalastajat) joutessaan oliwat kiwistä rakentaneet\nwenewalkaman wiereen, mentiin ikäwämielin metsämajoille. Ilma rupesi\nsateiseksi. Meille tehtiin weneiden purjeista mukawa teltta. Me olimme\nwaiti, mutta nuo lantalaiset eiwät tahtoneet puheen wuoroa saada toinen\ntoisiltaan. Kusti selitti: kolmisen wuotta takaperin päästiin niinikään\ntänne, etelä puhalsi ja tuo selkä kuohui walkeassa waahdessa, 2 wiikkoa\nhierottiin mätästä kyljellään ja kahdet ewäät haettiin Näätämöstä,\nkaksi miestä kerrallaan, mutta ha, ha, ha — on päiwiä Lapissa. Pekka\npitkitti: oli meiltäkin toinen wiikto lukkoon mennä, kun eräänä syksynä\ntässä odotettiin wenettä soutamaan Inarin takaa. Ja kolmas, neljäs,\nwiides säesti, kuinka monta kertaa tässä on miesjoukko ruwennut wenettä\ntekemään, waan kesken työn on aina sattunut wene tulemaan, jossa owat\npäässeet järwen yli. Kerran oli wene ollut aiwan walmistumassa ja\nmiehet oliwat kehuneet omin neuwoin osaawansa kulkea lapin lammit,\nmutta siinä samassa oli ko'okas wene purjehtinut rantaan, ja oliwat\nkehujatkin nähneet sen olewan toista kuin heidän jykertämänsä;\nmurskaksi oliwat lyöneet lähes walmiin kalun. Harwapuheinen\nRietrikkikin sanoi tässä toista wiikkoa pitäneensä säänpitoa. Siinä\noli meille lohdutusta. Minä käänsime toiselle syrjälle ja imin sawuja\nsikarin päästä; — tawallisesti siis 2 wiikkoa, arwelin minä. Koko se\nperjantaipäiwä kului hywin hitaasti, paksut pilwet tihmoiwat wettä\nleweäin oksain wälitse purjeelle, jonka läpi pärskyi pisaroita kirjan\nlehdillekin, mutta raskas tuuli kulki kiireesti pohjaiseen ja huokui\nraskaasti sen hongan latwassa, jonka alla telttamme oli. Sitte seurasi\nsynkeä yö, joka kului wielä hitaammasti. Unonen pysyi etäällä ja äreitä\nääniä tuli erään hongan juurelta; siellä oli öhkän walwomassa puolet\nmiehistä. Joka kerta kuin kortti oli lyöty kannon päähän, syntyi riita,\nmikä se on; kaikki hyppäsiwilt seisalleen ja kiljuiwat karkeita sanoja;\nwetäistiin lakin alla tikulla tuli ja miehet istahtiwat; mutta kannon\npää oli yhtä pimeä wastakin ja saattoi samat rettelöt.\n\nSuurella waiwalla sain miehet aamulla lähtemään liikkeelle, mutta\nkun kerran tuliwat suureen weneesen, soutiwat he kuin hullut; olikin\nkowanlainen wastatuuli. Suolisjärwi on jyrkkärantainen. Pienen,\n2 wenepituutta leweän kannaksen yli wedettiin wene ja soudettiin\nSuoliswuonon keskipaikoille, jossa oli wanhastaan kahwinkeittopaikka.\nKäytiin sitte Kettumatissa ewäiden haussa, mutta ei ollut ketään\nkotona. Hän on lappalainen kauppias. Talossa on tupa ja perässä\ntapetseerattu kammari, jossa oli suomalainen Uusi Testamentti. Lehmi-ja\nlammas-nawetta oli myös. Tässä kääntyi tuuli; ju nuo wallattomat\nnuorukaiset pitiwät koko purjetta yläällä, waikka puhalsi, että wene\noli usein mennä silmälleen aallon sisään. Ei wiipynytkään monta tuntia,\nennenkuin oltiin perillä. Tällä matkalla saimme nähdä, kuinka hywästi\nmeidän kyytimiehemme, kuusamolainen, osasi tuulessa perää pitää, ja\ntoinen kyytimies purjenuoraa hallita. Weskoniemen talot oliwat huonon\nnäköisiä. Asukkaat kuuluwat oleman puoleksi lappalaisia, puoleksi\nsuomalaisia. Iwalo- (eli niinkuiu täällä aina sanotaan Iiwwalo-)joen\nsuu on monihaarainen ja kaikki rannat owat erinomaisia heinäniittyjä,\nmutta työmoimain wähyys taitaa tehdä, että heinä jää korjaamatta. Heti\nkun tulee eteläpuolelle Inarin, näkee korkeita kuusia, jotka koko\nseudun kaunistawat, ja noita lempilintuja, pääskysiä, joita koko kesänä\nei oltu nähty, sittekuin Lappiin tultiin. Kun lisäksi rannoilla nähtiin\nlentelewän rantapääskysiä, karjasirkkuja j.n.e. ja nuo tuttuun tapaan\nrakennetut talot seisoiwat edessämme, niin nyt wasta tuntui, että\noltiin oikein Suomessa.\n\n\n\nKyrön\n\nkylä on werrattain suuresti rakennettu, suuret tuwat wastakkaa ja\nkammarit wälissä. Koppelon talossa oltiin yötä. Wene oli siitä, weneen\nhyyry oli 40 kruunua ja kyytimiesten palkka 60 kruunua. Tästä on 3\nneljännestä pääkylään, josta taas 3 Törmäseen. Kyröläiset owat puhtaita\nsuomalaisia. Kertomus heidän tulosta tänne on tämä: sotamies-ottoa\npakoon tuli tänne ensin Heikki niminen mies Isostakyröstä; sitte\ntuli tänne Tuomas Kittilästä, ja wielä Mauno Peltowuomasta. Niistä\nowat kyröläiset polweutuneet; Koppelon isännän isän isä oli sanotun\nHeikin poika. Kylän wanhain miestin muistin aikaan wielä Lappalaiset\npelkäsiwät heitä, mutta nyt eiwät enää. Naimisliittoja ei kuitenkaan\nkoskaan tapahdu heidän ja Lappalaisten wälillä. Lappalaiset alkawat jo\nyhä enemmin pitää lehmiä, niinkuin näkewät suomalaisten tekewän.\n\nTörmäsissä erosi meistä 6 miestä kullan kaiwuun Kultalaan; sieltä\nmeneekin oikea kyytitie etelään, mutta me päätimme lähteä toisten\nmiesten kanssa suoraan Lapintunturien yli Mutemian kylään, jonne\nlasketaan olewan 8 (kartan mukaan suoraan 6 1/2) peninkulmaa. Pari\npeninkulmaa on polkua; maa nousee nousemistaan. Alajoen yli kahlattiin,\nwesi wirtasi yli polwista; joilla ei ollut kuin pitkät saapaswarret\nkuin meillä kastuiwat ja kaasiwat wedet pois saappaistaan toisella\nrannalla. Hongikkoa ja kuusikkoa on siksikuin tullaan tunturien alle.\nKuuset, männyt, koiwut jopa waiwaiskoiwutkin jätetään taaksemme ja\ntuntureilla on kuiwa sora, jonka päällä paikoin kaswaa jäkälää ja\nmarjan warsia. Jäkälä-maat täällä oliwat harmaampia ja paljo rupempia\nkuin Inarin pohjoispuolella. Siellä ne oliwat kirkkaan hopeankarwaiset,\nhohtawat kuin kewät-hanki ja niin eheät kuin ei poron jalka olisi\nniitä koskaan tallannut; täällä murenneen näköisiä, mullan kanssa\nsekoitettuja ja lyhytkaswuisia. Jo ensimäisille, matalammille\ntuntureille näkyi, kuinka selkätunturien harjanteet juoksewat kaukaa\nlännestä ja pakenewat kauas itään. Niille päästessä saa ihmetellä\nLapin tunturi-maailmaa. Kun päiwä oli selwä näkyi, mitä näkyä\nsaattoi: tunturi-harjuja, -kukkuloita, etäiset sinertäwiä, läheiset\nharmaita, ja lomista siintiwät alhaiset metsäseudut wiheriänsinisenä.\nKiwikallioita ei ylhäällä näy, eikä erinomaisempia jyrkkäyksiä; kaikki\non pyöreämuotoista, yksin notkelmatkin laaksoin pohjassa. Edestämme\nkuumotti yli taiwaan rannan Nattastentunturien kaksi pyöreäpäistä\nypälettä; ne oliwat meille merkkinä, sittekuin polku loppui; ja kun\nkerran merkitsimme komppassissa, missäpäin ne oliwat, niin mikä hätä\noli osatessa. Kirkkaalla päiwällä ja pilwien pysyessä yläällä on\ntunturia hupainen käwellä, waan sumu-ilmassa ja pilwien sisässä on\ntätä taiwalta ikäwä astua. Tuntureilla tuntui ilma erittäin puhtaalta\nja raittiilta, ja astuminen oli helppoa, waikka miehet kiirehtiwät,\nkaikilla takka selässä; jääwää ei odotettu; »joka ei jaksa, se\njääköön», tuon tiesi itsekukin. Puolen peninkulman päässä aina\nlewähdettiin ja joskus kahwi keitettiin. Yö joutui ja taiwaan sini\ntummeni yhtä mustaksi kuin lähitunturien kupeet; kohdattiin kaatunut\nhonka, jolle tehtiin nuotio; sillä oli ennenkin yötä pidetty, kukaties\nkuinka monta kertaa. Joku syli, toista hakuttiin taas hongasta;\nniitä pitää säästäen käyttää, sillä niitä on harwassa keskitunturien\nmataloissa laaksoissa. Mielellään paloi terwas ja lewitti pimeään yöhön\nlämmittäwiä liekkiä joka haaralle, ja joka haaralla makasikin wäsyneitä\nmiehiä, jotka ani harwoin käänsiwät toista syrjää tulelle; ainoastaan\n2 oli, jotta usein pyöriwät lämpimillä jäkälillä, eiwätkä sietäneet\nsemmoista paistamista kuin muut; kutka ne oliwat, arwannee lukija. Kun\nyhtä puolta kuumensi, niin toista kylmensi, siitä wuoroin wääntäminen\noikeata ja wasenta kylkeä. Yö oli hiljainen kuin haudassa, waikka\nsuinkaan emme olleet alapuolella ihmisliikettä. Mina en ole koskaan\nhaudassa yötä maannut, mutta jos siellä on yhtä hiljainen kuin täällä,\nlähellä pilwien teitä, niin siellä on hywin hiljainen; joku toukka\nsielläkin liikahtanee. Ainoastaan joskus weti joku wäsyneistä sywän\nhuokauksen, niin hartaan ja yksitotisen kuin koto elämänsä ja olentonsa\nrippuisi siitä yhdestä hengenwedosta; tuntureilla ylettyi tuota luojan\nluomaa ilmaa jokaiselle meistä kahdestatoista; hän sai sitä mielin\nmäärin rintaansa ja tyytyi. Warowasti ja hiljaisesti riemuitsiwat\nliekitkin, ympäri terwashonkaa, etteiwät herättäisi unta tarwitsewia,\nmutta ei he raskineet leikkiään lopettaa koko yönä, niin kauan kuin\nwähäkään oli jälellä, jonka kanssa he osasiwat pitää tuota tuskin\nkuuluwaa rätinäänsä.\n\nSyysyö oli ohi mennyt ja päiwän kajo tuntui taiwaalla, niin että woi\neroittaa tunturien huiput taiwaan tummalla kannella; silloin läksi\n12 miestä nuotiolta nukkumasta, 10 kuorma selässä, 2 ilman. Mutta\n10 miestä eiwät uskoneet 2 miehen 2 komppassia, ja niin lähtiwät\nhe Nattastentunturia siwu ajamaan wasemman puolitse. Tunturien\neteläjuurilta lähtee pieniä koiwumetsä-harjuja, toinen toisensa\nwieressä, jotka kaikki uppoawat aawoihin jänkiin tunturien wieressä.\nNiitä poikki kulettiin ylös ja alas, tehtiin 3 neljänneksen mutka,\nkunnes eräältä kukkulalta nähtiin Nattaset oikealta kädeltä; sitte\nlähdettiin kohti painamaan. Ruualla woimat wahwistuiwat. Meillä oli\nwielä jälellä ne 2 leipää, jotka kantomiehen säkissä oliwat sattuneet\naiwan selkää wasten ja oliwat litkuiset selkahiestä; ensimäisessä\nlähteessä lähti ihmimaku suusta. Lähettiin Nattasia, mutta wielä oli\nneljänneksen lewyinen wetelä jänkä yli mentäwä. Otettiin ensiksikin\nlewot syötyämme Sitte lähdettiin porkkaamaan. Muutamia satoja syliä\nmeni hywästi, kun kiirettä piti. Mutta kun seisoin hyllywällä mättäällä\nja näin, miten leweät aulakkeet juoksiwat pitkin suota, silkka wesi\npohjattoman liejun päällä, jo sanoin: »ei tullut mitään yli menosta»\n»On tästä ennenkin poikki päästy», sanoi mies, joka sattui wiereen;\n»niin, lentäwä lintu;» »jopa kaksijalka ihminen», wirkkoi mies. Yksi\nkoetteli yhdestä, toinen toisesta paikasta; joku juoksi ensimäisenä,\ntoiset heti tohtiwat perästä. Aulakkein toisella puolella on mätäsriwi,\njoka pienenä harjuna seuraa aulakkeiden suuntaa. Se on keltaissaan\nwasta kypsyneitä, mehukkaita lakkoja; niitä ehdättiwät kaikki\nnokkimaan. Joka ensin sai kyllänsä, rupesi katsomaan kulku-kohtaa,\nkäwi kaukana ja palasi taas takaisin; pääsi jostakin poikki ja rupesi\ntoisella mätäspenkerellä lakkoja syömään, niinkuin ei mikään asia\nmaailmassa häneen koskisi. Mikä tuli paremmin, mitä pahemmin perässä;\nei suinkaan kukaan puolella silmäyksellä wilkaissut toisiin, pääsewätkö\nhe, wai jääwät. Tuo oli tosisuostumus lantalaisilla: joka ei jaksa,\nse jääköön. Laukattiin yli kauheasti hyllywäin liejujuomien ja oltiin\npelossa; syötiin lakkoja penkereillä ja oltiin ihankuin kotona. Paha\npaikka oli keskisuolla. Kusti aikoi rennosti sen kulkea, juoksi kuin\nhurja aulakkeelle ja upposi wyötäryksiään myöten mutaan, rypi, ryömi\ntai miten lie huppuroinut, mutta pääsi yli, hyppäsi tasakäpälässä\npenkerelle, kirosi, löi käsiwartensa hajalleen, että rapa roiskui\nympäri — ja rupesi lakkoja syömään. Kaikessa hiljaisuudessa kysäisin\nwierimäiseltäni: »pääseeköön tästä yli», ja tuo kirkaisi: »hätäkö —\nnuorilla miehillä — tässä walmiissa maailmassa!» »No, walmis kait se\non tästä kohti», mukisin itsekseni ja rupesin lakkoja syömään. Miten\nlie yli päästykään, waan minä ihmettelin, että meitä oli 12, kun oltiin\nsuon poikki ja otettiin hywät unet.\n\nEn jaksanut odottaa unen loppua, läksin polulle, joka kulkee\nNattastentunturien wälitse, ja nousin oikeanpuolimaiselle kukkulalle.\nAukesi awara näköala: Sompiojärwi wuoren juurella, äärettömät jängät\noikealle ja wasemalle, niillä pieniä mäkiä, ja korkeammat wuoret\nrajoittawat kaukana näköalan. Wasemmalta näkyi yli muiden wuorien\nymmyrpyoreänä Sallantunturi Kuolajärwen kirkon tuolta puolen; on\nkummastuttawa, että niin selwään tunturi woi näkyä 15 peninkulman\ntakaa. Silmä tahtoo tunturin läheisyydestä lentää kohtisuoraa\nnäköalan ulkorajoille; nuo aawat tyhjät jängät eiwät woi huomiota\nkiinnittää. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa niissäkin waihetusta;\nsiellä, täällä tulee näkywiin joku mutka noista Lapin lukuisista\nwirroisia, ja silmä ei uuwu etsiessään tuommoista loistopaikkaa\njänkien keskeltä. Noita wuoria, jotka oikealta siintiwät melkein\nyhtä kaukaa, kuin Sallantunturi, eiwät miehet tienneet nimittää.\nTakana oli noiden puuttomain tunturien wahwa wuorijakso, joiden yli\nolimme waeltaneet. Nattastentunturit owat pelkkää kiweä, suuria\nkalliolohkareita alapuolella ja pienempää kiweä kuta ylemmä nousee.\nKiwet owat mustanharmaita ja kukkulat näyttäwät sentähden tulessa\npalaneilta. Kun kengän pohja oli soilla pehmeäksi wettynyt, heltyi\njalka kiweltä kiwelle hyppiessä. Mutta ei olekaan enää, kuin lyhyt\npeninkulma Sompiojärwen rannalle, johon käwelymatka loppui. Se taiwal\non kaunista koiwumetsää. Walkamassa on kaikkine wärkkineen walmiiksi\ntehtyjä weneitä, suurempia ja pienempiä, wartta wasten lantalaisille\nmyötäwäksi. Sompiojärwi on aiwan matala ja mutapohjainen, rannatkin\nowat wetelää rämettä ja kaswawat runsaasti lakkoja. Harwat owat\nlappalaisen kesäherkut, mutta hywät. Lakat owat suuria, läpikuultawia\nja niin mehuisia, etta tuskin hyppisillä suuhun saapi; niille ei\nkoskaan kyllästy. Juuri olimme wiimeisiä miehiä odottaissamme\nennättäneet heittäytä weneen kokkateljolle nukkumaan, kun syntyi\nyhtäkkinen huuto ja räiske walkamaan laskewan puron warrella. Hyppäsin\nylös katsomaan, mitä metelin-wäki näin ihmisettömillä mailla tuommoista\nsotahuutoa nostaa. Näin, kuinka parwi lappalaispoikia juosta wilistiwät\npensastossa ja kiwien yli toistakymmentä koiraa muassa; he oliwat\nlymystään karanneet esiin ja ajoiwat nyt pikkulintusia, jotka maata\nmyöten lensiwät pakoon. Täta metsästystä katsoessani, näin muutamia\nlappalaiskotia olewan puron warrella metsässä. Ne oliwat kesäkotia ja\nturpeilla ulkoa seinustetut. Kaikki miehet sinne saamaan kalakeittoa\nja jos muuta syötäwää kodossa löytyisi. Kotia oli 3, yksi suurempi\nja kaksi pienempää. Kylä oli wäkirikas. Suuressa kodassa asui 3\nperekuntaa: wanha isäntä waimoneen ja 4 lasta, nuori isäntä, edellisen\npoika, waimoneen ja 2 lasta, sekä loinen waimoneen, jolla muistaakseni\noli yksi lapsi. Koiria, pieniä, pystökorwaisia ja tupsuhäntäisiä, oli\n8 samassa kodassa, ensimäisen joukon 4, toisen 2, ja kolmannen 2.\nMuitten kotien wäkilukua ja koirakarjaa en tullut lukeneeksi. Astutaan\nsuuren kodan edustalle; siinä on likainen siiwo, joka panee arwelemaan,\nruwetako ruokaa pyytämään, waiko ei. Kumminkin,\n\n    »— Ei saapa sijaa kaho,\n    maata kuolewa walihe»;\n\ntartuttiin kallistuneen owen ripaan ja astuttiin sisään.\n\n19 wuotias wanhin tytär, pyöreämuotoinen ja punainen kuin puolukka,\non juuri leipää tekemässä. Istuu kodan perässä, sekoittaa kuiwia\njauhoja weteen pienessä purtilossa, ottaa kourallisen taikinaa, panee\nsuureen wisakuppiin ja rupeaa taikinaa litistelemään nyrkillään\nympäri pyöreän kupin pohjaa ja laitoja, niin että siitä syntyy ohut\nlewy, joka kupista warowasti nostetaan lieden päällä rippumaan pataan\npaistumaan. Hetken perästä on leipä paistunut ja walmis; se oi'otaan\nja pannaan syötäwäksi. Suomen emännät eiwät leipää niin yhtäkkiä saa\nwalmiiksi. Toinen pata oli myös tulella, jossa keitettiin siikoja\nmeille. Sillä lailla saimme kelpo atrian, jonka söimme hirrellä majan\nulkopuolella. Mutta meidän wierailumme ei ollut mielä loppunut.\nNousi mustat ukkosen pilwet ja rupesi rankasti satamaan. Kaikki\nmissä henki lie ollut syöksyi sateesta sisään semmoisen suojan,\njossa ei ollut kattoa, ja se yhteentörmäys oli kamala: koirat\nwinkuiwat jaloissa, lapset huusimat koirain alla, miehet tiuskuiwat\nwaroittawalla äreydellä, kun wierasten aikana juletaan tuommoista\nhälinää pitää, mutta akat kaatattiwat toimessa, kun nuo koiran\npenikat kaatawat lapset ja polkewat silmille. Mutta tätä kaikkea ei\nsaattanut pakanakaan olla häpeemättä, wähin talon haltiat, isännät.\nIhan wierasten tähden katsoi emä-isäntä welwollisuudekseen suuttua ja\npoika-isäntä näki isänsä silmistä yritettäwät hankkeet ja tahtoi olla\nniissä osallinen, eikä loinenkaan tahtonut olla muita huonompi; ja\nkun nuo kolmikannassa sydäntyiwät koira-parwia kiinni saamaan, niin\nsiinä hilske käwi; mikä makasi lattialla, sitä niskasta, mikä pakeni\nseinänwieruksille, sitä etujalasta, takukäpälästä, mikä oli poron\ntaljan alle pääsemässä, sitä hännästä; ukko heilautti kerran olkansa\nyli ja paiskasi pentua owea wasten, niin että se oli owen muassaan\nwiedä, kun niin ylenmääräisellä kiireellä ja wonkumisella pihalle\njoutui; toiset laitettiin syytämällä perästä ja kaikki jäiwät selkä\nkoukussa ulisemaan owen taa. Tyytywäisinä laskeutuiwat miehet makuulle,\nja nyt wasta huomattiin, kuinka kowasti satoi. Useammasta paikoin wuosi\nkodan seinät. Siirryin tuossa noin 3 1/2 sylen pituisessa ja 2 1/2\nsylen lewyisessä pistekodassa paitasta paikkaan, kunues isäntä käski\nminut peräseinän wiereen eräälle taljalle; siihen ei satanut, mutta\nsiinä kihisi noita tuskallisia pikku eläwiä, joihin ei kowimmallakaan\nkylmälisloisuudella saattanut tottua. Mutta ihmisten maatessa tuumiwat\nkoirat, että saamme kait mekin sadetta pitää kodassa semmoisen katon\nalla, jota ei ole olemassakaan. Jo yksi aukaisi turwallaan owen ja\npuikahti sisään; samassa silmänräpäyksessä toinen, kolmas j.n.e aina\nkahdeksanteen. Heti päästessään sisään puisteli ensimäinen koira kaikki\nsateen kuurot selästään pois, jotta pärskyi wesi ympäri seiniä, ja\nsamassa silmänräpäyksessä rupesi samaan toimeen toinen, kolmas j.n.e.\naina kahdeksanteen asti. Mutta kun isäntä näki, että sisällä satoi\ntiukemmasti kuin ulkona, nosteli hän hartioitaan ja suuttui ja häpesi;\nhäpesi, ettei noilla pennuilla ollut wieraskoreutta hituakaan; suuttui,\nkun nuo hiiden hurtat eiwät pysyneet ihmisistä erillään. Minä katsoin\nukon wehkeitä ja huomasin, kuinka tuimasti silmä katsoi; ja minä\npelkäsin, sillä minä näin, että nyt tulee wiimeinen kahakka pahemmaksi,\nkuin ensimäinen. Tietäähän tuon, kun koirat winkuin ja wonkuin oliwat\nkyydityt pihalle, tuliwat ne samaa tietä takaisin ja kasteliwat kaikki.\nAkat puuttuiwat peliin ja poron wartijat saiwat maata rauhassa, johon\noliwat kyyristyneet. Pilwi olikin jo mennyt ohitse ja meidän miehet\nlähtiwät lappalaisten kanssa walkamalle weneen hinnasta sopimaan.\nLappalainen pitää koiraansa hyiwästi, niinkuin lasta; se on hälle\nsuureksi awuksi talwella poron paimentamistyössä; ilman niitä ei hän\nwoisi porokarjaansa pitää koossa, ja silloin hukka ne kohta raatelisi.\n\nKesällä ei ole lappalaisilla mitään tekemistä; waimonpuolet walmistawat\nruuan, mutta miesten takana owat kaikki ruuau aineet, ja usein\nkeittäwättin miehet; puita he eiwät hanki, se on waimonpnolten tehtäwä.\nNäillä ei ollut lehmiä, eikä ainoatakaan siementä maahan kylwetty.\nKysyin emännältä, eikö tuo epäwakainen elanto käy ikäwäksi, ja hän\nalkoi awosydämmisesti selittää, että kun hän kulkee suomalaisten\ntalojen siwu ja näkee, kuinka waimot saawat asua lämpimässä\ntuwassa yhdessä kohden kesät, talwet, ja käydä pihan nawetassa\nlehmiä lypsämässä, eikä tarwitse tuiskussa ja pakkasessa kahlaella\nlumihangessa ympäri tuntureita, niin nousee usein mieleen harras halu\nsaada asua taloissa niinkuin suomalaisetkin, mutta tämä ei ole heille\nsallittu; lappalaiset owat luodut waeltamaan ympäri, ja tätä Luojan\nmääräystä ei saa kukaan hyljätä. Waikka eukko piti puheensa sangen\nsynkällä mielellä, kaikui siitä sama ajatus kuin Ap.T. 17 luk. 26 w.:\nJumala on tehnyt kaiken ihmisten sukukunnan yhdestä werestä kaiken maan\npiirin päälle asumaan, ja määräsi aiwotut ajat, ja heidän asumisensa\nrajat. Tämän luennon perästä ajattelin: lappalaiswaimo on yhtä\nymmärtäwäinen, kuin hänen suomalaiset sisarensa, miehet sekoittawat\nusein pois selwän asian. Kotaan kokoontui joukko keskenkaswuisia ja\npieniä lapsia. Heillä oli kaikilla takki wähä polwien alle, kaitaiset\nhousut, joiden lahkeet oliwat käännetyt kallokkaiden suun sisään.\nUseimmilla oliwat nämä waatteet poron nahasta, josta oli karwa ajettu\npois. Wyö oli wyötärysten ympärillä ja siinä tuppipuukko. Lakki oli\nwaatteesta. Minun nähdäkseni oli yhdet waatteet pojilla ja tytöillä,\njonkatähden minä käännyin emäntään kysyen, mitkä näistä oliwat poikia,\nmitkä tyttöjä. Se herätti imelän naurun koko wäkijoukossa, jota sydämen\npohjasta otettiin toisen ja kolmannenkin kerran. Eukot ja lapset oliwat\nihmeissään ja kaikkein kaswoissa woi lukea kysymyksen: mistähän tuo on,\njoka ei osaa eroittaa miehenpuolia waimonpuolista. Kumminkin odotin\nwastausta, ja emäntä sanoi matalalla äänellä kohentaessaan kekäleitä\nkahwipannun alle: miehenpuolillahan on aina wyö nahasta, waimonpuolilla\nneulottu, särmäkäs lakki miehillä, pyöreä tytöillä. Sain tietä asian\nja olipa kumma, etten tuota huomannut. Wanhat waimot kääräisewät usein\nhuiwin ympäri pään, niin että siitä syntyy pyöreä lakki tawallaan\nsiitäkin. Sitä paitsi on waimoin lakki useimmittain neulottu. Nämä owat\neteläisimmät lappalaiset.\n\nKun wene oli walittu, lähdettiin soutamaan Sompion samaskaista wettä ja\npuolen yön aikaan tultiin kylään oltuamme lähes 2 wuorokautta waikealla\ntaipaleella\n\n\n\nMutenia\n\non köyhä kylä ja kartanot huonompia kuin Kyrössä. Mitkä meistä\nnäyttiwät mukawilta, oliwat rankiset; pitkin sänkyä pannaan kattoon\norsi, josta rippuu harsonkaltainen waate ympäri koko wuoteen; sinne\neiwät osaa sääsket, ja siellä saa maata aiwan rauhassa. Rankiset owat\nhywä keksintö noissa sääskien rasittamissa maissa. Sekä Sompiojoen\nettä Riestojoen warret owat niin erinomaisia heinämaita, että luulisi\nsuuremmankin kylän niistä rikastuwan kuin Mutenian 4 köyhää taloa;\nmutta hitaus työhön taitaa miehiä waiwata; siltä kait näytti; kun me\n16/8 kello 11 e.p.p. lähdimme matkalle, eiwät heinämiehet olleet wielä\nkäyneet niityllä; »kuka sinne näin warain kiirehtii:» sanoi isäntä.\nSuurella heinän kaswawalla suolla mutkittelee Sompiojoki niin, että\nkotwan aikaa soudettuamme tulimme usein melkeen samoille paikoille,\njoissa jo äsken olimme olleet. Kuinka paljo joet mutkittelewat, woi\nsiitäkin arwata, että wenematka Muteninsta Lokkaan on 6 peninkulmaa,\nmutta kartalla suoraan mitaten ainoastaan 2 1/2. Se oli päiwän matka,\nRieston kylässä käytiin puolisella. Kaikissa taloissa saa matkamies\nhuokeasta hinnasta niin erinomaisen hywää wiilipiimää, että harwoin\nmuussa Suomessa niin hywää saa. Siisteys taloissa on täällä jo\nwanhastaan arwossa pidetty awu. Riestojoen suupuolella alkawat nuo\naawat jängät, joista ei silmä ääriä eroita; ne kallistuwat etelään,\nniin että wirta käy joessa, ja weneestäkin huomaa, kuinka paljo\nalempana maat edessäpäin owat; jokiloita laskee aina kuin myötämäkeä.\nLokan seuduilta alkawat kosket. Niissä oli huima meno. Ei kukaan\nmiehistä ollut ennen näitä koskia laskenut, ja waikka Muteniassa oli\npuhe, että pahimmissa koskissa otettaisiin laskumies, niin se jäi\ntekemättä koko matkalla. Muutamat miehistä oliwat olleet weneessä\nkerran tai kaksi, kun tuntijat oliwat koskia laskeneet kuluneina\nwuosina, mutta useat oliwat silloin nukkuneet. Kuka sattui perään, se\nwiiletti alas koskesta. Leweän, pitkän melan oliwat miehet tehneet\nsuuresta kuusesta joen rannalla, ja siihen täytyi usein toisen miehen\nhypätä awuksi, kun laskumies yksinään ei sillä jaksanut suurta, 25\nhengen wetämää wenettämme hallita. Wälistä ehdottelin, että joku\nkäwisi rantaa myöten katsomassa, missä wäylä koskessa kulkee; sitä\nei ollut kukaan kuulewinaankaan. Suwantowesissä puolet miehistä\nsoutawat, toiset nukkuwat, mutta kun kosken kohina edestä kuuluu,\nkäskee perämies: joka aironpäähän mies ja soutu tulinen! Joka airotta\njää, se pitkittää uniaan, mutta kosken niskassa puistetaan nukkuwia\nniskasta ja ärjäistään korwaan: nouse ylös hengen lähtöäsi katsomaan!\nJouten istujain päät tuijottawat pystyssä, sillä kosken kuohut pitäwät\njulmaa jyminää jawalkeassa waahdessa kiuhuu keskikohta ja kumpikin\nranta. Neuwojat owat aina wiisaammat kuin työssä olija. Istujat\njoutawat nähdä, kuinka wihaisesti aallot menettä nakkelewat, yksi\nhuutaa: »tuolla wäylä kulkee»; toinen hakkaa kädellään wasemmalle ja\ntiuskaa: »laske, tolwana, harjawettä;» kolmas taas pieksää oikealle\nja on kiiwas: »täällähän wahwa wesi, tästähän waltawedet puotoawat».\nMinä kuulin joka sanan, waikka koski pauhasi ylen kowasti, ja katsoin\nperämieheen, jonka jaloissa istuin. Hän seisoi turwallisena melan\nponnessa, eikä ollut tietäkseenkään, että weneessä ketään on paitsi\nhän, katsoi wakaasti eteensä silmiään räpäyttämättä; olipahan niinkuin\nolisi kaukaa tulipaloa katsonut. Ennenkuin kukaan ennätti ruweta\nriitelemään, miks'ei häntä totella, oltiin jo kosken alla ja wene\nluisti sileää wirtaa alas. Heti toiset soutamaan, toiset makaamaan,\nsiksi kuin taas kuuluu kosken jymeä ääni. Jos rokonarpinen Iiwana,\nkarjalainen, wanha mies, sattui perään, niinkuin tawallisinta oli,\nniin täytyi weneen totella hänen wankkain käsiwartensa ponnistuksia,\nwaikta kuinka wäkewästi aallot olisiwat heilutelleet wenettä, ja häntä\nei wähän wähääkään koskeneet wiitteloimiset ja holina weneen pohjasta.\nHän Karjalan koskissa oli oppinut laskemaan. Usein oli kokan edessä\npeloittawa paasi, jonka ympärillä wesi raiwosi, waan Iiwana liikautti\nwähä keulaa puoleen, ja kun wirta hyökäisi pois kiwen kupeesta,\ntyrkkäsi se weneen wäylälle, ettei laitakaan raapaissut kallion särmää.\nJoskus tulin minäkin taitepaikassa, kun alus näytti teräwälle kalliolle\njuuri räiskähtäwän, kowasti ajattelemaan: »taisi tulla tuho;» »uusi\nwene, wanhat kiwet», wirktoi Iiwana tuimasti, kun kiwen nurkka laitaa\njyysti ja wene solahti putouksen alle. Mutta kerran tuli Iiwanalle\nerehdys: laskettiin Tanhuan alapuolella koskea ja keskellä oli korkea\nkiwi, jonka kummankin puolitse wahwa wesi näytti kulkewan putouksesta\nalas; Iiwana antoi mennä wilistää wasemmalta puolen; wene hyppäsi\nalas ja rasahti niin pahalla äänellä melkein kulwalle somerokarille,\nettä sen luuli muruiksi särkywän, mutta ennenkuin Iiwana ennätti\nkättään melasta irti päästää, oliwat jo nuo rajuintoiset soutajat\nwenettä wäylälle wetämässä, he ryskyttiwät weneriepua pitkin kiwikkoa\nsitä iilakkaa, että hampaat lotisiwat wastakkaa weneessä istujilla;\nsitte hyppäsiwät teljoille ja soutiwat tuhatta hullummasti; wirran\nwesi juosta tillitti halkeimista sisään arweluttawalla wauhdilla,\nmutta olihan noita joutilaita ruweta wiskaimeen käsiksi. Perästäpäin\njokainen näki, että wäylä kulki tuon karkean kiwen oikealta puolen,\nja wasemmalta puolen wirtasi wesi leweänä erään harjun yli ja hajosi\nsiitä joka haaralle tasaista somero-pohjaa myöten, jolle weneemme\nwiskautui kiireimmässä kulussa ollessaan. Mutta waikka wene oli rikki,\neiwät kosket olleet lopussa; eiwät miehet siitä huolineet, nukkuiwat\nwuorotellen suwannot ja kosken niskassa huihkasiwat lähtiessään;\nwaan wene ratai joka aallon kohdalla sangen surkealla äänellä. Siinä\noli joka koskessa päätään kaupalla; mutta kun tuon päättömän joukon\npäättömään kulkuun tottui, niin istui tyynenä, arwelihan: onko minun\npääni kalliimpi kuin muiden?\n\nTätä wenematkaa kesti 3 päiwää ja puoli yötä. Toinen päiwämatka oli\nLokasta Tanhuaan. Tälle taipaleelle näkyiwät wielä Nattaset. Lokassa\nowat kartanot kunnossa ja työnteko woimassa. Kylästä on Uopajaan eli\n(niinkuin kartta sanoo) Wuopajanniemen lounaisnurkkaan 2 peninkulmaa;\nsiitä lähtiwät muut jalan Tanhuaan, ainoastaan 5 miestä weneesen.\nLuiron joki palajaa siinä takaisin ja tekee suuren mutkan pohjaiseen;\nsillä 7 peninkulman taipaleella on neljättäkymmentä koskea, joista\nkowin on Ylköngäs. Maamatkaa on 3 peninkulmaa, enimmittäin wetelää\nsuota, joka painuu jalan alla pahemmin kuin ohut syys-jää. Eräältä\nmäeltä näki, missä asti joki mutkitteli, sen rannoilla kaswaa korkeata\nkuusimetsää, joka mustantummana juowana kiertelee sinne, tänne\nawaralla jängällä. Jo 7 aikana tuliwat wenemiehet Tanhuaan, waikka\nnoin 1 seuduilla Uopajasta lähtiwät. Wähän yläpuolella taloa oli\n2 weneessään asumassa englantilainen, joka jo kolmatta wuotta oli\nollut Lapin luontoa tutkimassa; mies oli wanhanpuoleinen ja, niinkuin\nenglantilaiset ainakin, pysyi omissa tuumissaan, karttoi ihmisiä,\neikä ollut koko kesänä talossa yötä ollut. Tanhuasta on Luiron kylään\n6 peninkulmaa, jolla wälillä on 12 koskea, kowin kaikista Alaköngäs,\njossa sauwoimet käsissä seisoiwat soutamattomat miehet odottaen,\nmilloin raihnainen weneresumme kiwelle karahtaisi. Se päästiin\nhengissä ja nyt oltiin selwillä wesillä. Luirossa oli jo eräällä\ntalolla 10 kappaa ruista kylwössä, josta odottiwat parempaa satoa,\nkuin miesmuistiin oli tullut. Koko Luiron joen warrella oli kesäinen\nmyrsky kaatanut noita kauniita rantakuusia joukottain leweään wirtaan.\nLuiron ja Kitisjoen haarauksessa on korkea, wiheriä niemi, jolla kaswaa\nkorkeata koiwumetsää; se on kauuis paikka. Luirosta on Kemijärwen\nkirkolle 6 peninkulmaa. Kemijoen warrella on pulskia kartanoita ja\nkauniita peltoja. Kansa täällä on koreammassa puwussa, kuin esim.\nSawossa. Matkallani huomasin, että waimonpuolet, nuoretkin, tupakoiwat.\nJa kun Kemijärwen tyttäret kirkon mäellä käwelewat, moni silkissä\nsihisten, suussa suuri, summaton suuri, kulunut wisakoppa, jossa on 2\ntuuman pituinen, reiällinen puu-patukka wartena, niin se on lystikäs\nnäky.\n\nPappilassa erosimme, lantalaiset ja me. Suurin osa heistä, 6\nmiestä, pitkittiwät matkaa weneellä Kemijärwen yli ja sitte maitse\nkotipitäjäänsä, Kuusamoon, ja yhä wenäjän Karjalaan 2 heistä. Kättä\nlyötiin ja hywässä sowussa hywästit heitettiin. Kun loppu on hywä, on\nkaikki hywä.\n\nKemijänweltä wetää selwä maantie Kuopioon, 62 peninkulmaa. Tuntui\nensimältään oudolta ajaa maantiellä, kun saattoi olla wakuutettu siitä,\nettei se petä eikä eksy. Waiwaloiselta matkalta palatessaan, tietää\narwostaa niitä etuja, joita edistynyt wiljelys on kotiseuduilleen\ntuonut. Mutta Jäämeren rantalaisille ja Lapin yksinkertaiselle kansalle\ntoiwoo heissä käynyt tosi onnea ja menestystä.\n\nLoppu.\n\n\n\n\n Kertomus kesällä 1882 waltiowaroilla tehdystä matkasta\n Muurmannilaiselle rannikolle Jäämeren luona papillisilla toimilla\n tekemään siellä olewille ewankelis-lutherilaisille Suomalaisille\n palwelusta.\n\n                                          (Senaatiin annettu).\n\nSittekun allekirjoittaja oli Kuopion Tuomiokapitulilta saanut\nmääräyksen tähän toimeen, piti jo ajoissa antaa tulosta ilmoitus\nSuomalaisille, joiden tykö oli lähteminen. Maaliskuussa kirjoitin\nUuran, Waitokuwan ja Puumangin kyliin saapuwani ensin mainittuun\nkylään Heinäkuun keskipaikoilla. Suomen Kenraalikuwernööri oli myös\nsuosiollisesti ottanut kirjoittaaksensa Arkangelin kuwernöörille,\nettä hän alempain wirkamiestensä kautta kysymyksessä olewalla\nrannikolla olisi awullinen antamaan tietoa asiasta Suomalaisille,\njotka kalastus-retkillään usein kulkewat monia kymmeniä peninkulmia\nkotipaikoiltaan.\n\nLähdettyäni matkalle Kesäkuun 23 päiwänä matkustin Kuusamon rajalta\nPääjärwen, Kuukasjärwen ja Kontajärwen kautta Näseesen (Knäsja),\njonne saawuin Heinäkuun 7 päiwä. Siellä asui suurimmassa köyhyydessä\nkaksi parikuntaa, joista toinen oli yli 10 wuotta ollut wihkimättä,\neiwätkä nykyään tulleet wihityiksi, kun ei heillä ollut minkäänlaisia\ntodistuksia esteettömyyteensä. Heidän kaksi nuorinta lasta kastettiin,\njoista wanhempi oli lähes 6 wuotias. Näillä wierailla, mailla panewat\nkumminkin wanhemmat lapsensa heti syntymisen jälkeen hätäkasteesen,\njonka wuoksi tässä kertomuksessa, niinkuin tätä ennen tehdyissä\nkertomuksissakin tämänlaisesta matkasta, on lyhimmittäin käytetty\nsanaa »kastettiin», waikka oikeammin pitäisi olla, että kaste\nkonfirmeerattiin eli wahwistettiin.\n\nKannanlahdessa oli myös muutamia Suomalaisia, niinkuin monessa\nmuussakin pikku-kaupungissa ja kylässä kuului olewan; mutta kun eiwät\nhe tulostani olleet saaneet tietoa, oliwat he ulkotöissä.\n\nKuolan kaupunkiin Muurmannilaisella rannikolla, saawuin Heinäkuun 12\npäiwä. 2 lasta kastettiin. 1 parikunta wihittiin. 6 henkeä haudattiin\nwenäläisten wanhaan hautuu-maahan. Jumalan palwelus Herran Ehtoollisen\nkanssa ja illalla Raamatun selitys pidettiin. Rippiwäkeä oli 7 henkeä.\nWäkiluwusta jn asukasten syntymäpaikoista antaa myötä-liitetty\ntilastollinen lasku itsekuittin kylän kohdalta tiedon.\n\nUuran kylään tulin 14 päiwä. Seuraawana päiwänä pidettiin lukukinkerit.\nLasten lukutaito oli parempi, kuin olin odottanutkaan näin omaan\nnojaansa heitetyssä uutis-asutuksessa. Puolet lapsista luki\ntyydyttäwästi, toiset puolet wälttäwästi, harwat huonosti. Kolmantena\nRukouspäiwänä ja Kristuksen kirkastamis-sunnuntaina pidettiin\nJumalanpalwelus ja Herran Ehtoollinen. 15 päiwästä 23 päiwään ennen\nmainittua kuukautta oli rippikoulu, ja joka päiwä kello 6 iltapuolella\npidettiin Raamatun selitys. 23 päiwänä iltapuolella wihittiin hautuumaa\nkylälle. Rippikoulu-lapsia oli 10, 3 poikaa jn 2 tytärtä suomalaisia,\n3 tytärtä lappalaisin ja 1 poika ja 1 tytär norjalaisia, näistä\nmuut admitteerattiin paitsi 1 lappalaistyttö, jonka sisäluku oli\nhuono. Lappalaisille rupesi hywätttahtoisesti tulkiksi eräs entinen\nkoulumestari, joka ennenkin oli ollut samassa toimessa ja osasi\nhywästi Suomen, Lapin ja Norjan kielet. Rippiwäkeä oli 85 henkeä,\njohon on luettu myös lähimmistä yksityis-taloista ja kota-asunnoista\ntulleet Suomalaiset ja Lappalaiset, tietysti ewankelis-lutherilaisesta\nuskoutunnustuksesta. 32 lasta kastettiin. 4 parikuntaa wihittiin,\n2 suomalaista ja 1 lappalainen, ynnä 1 sekaparikunta, mies\newankelis-lutherilainen suomalainen ja waimo Wenäjän karjalainen\nkreikkalais-wenäläistä uskoa. 32 ruumista haudattiin. Saami-wuono\non pari wenäjän wirstaa itäpuolella Uura-wuonosta ja sen asukkaat\nhautaawat ruumiinsa Uuran hautuu-maahan, toiwat myös kastettawat\nlapsensa Uuraan. Uura-wuonon länsipuolella on ensin lähes peninkulman\npäässä Areskuwa ja sitten Kassiwuono. Niiden kotien Lappalaiset tuliwat\nmyös Uuraan. Uura on wanhin kylä kaikista suomalaisista kylistä tällä\naawikolla.\n\nTäältä kuljin meritse Laatsiwuonoon, jossa ei ennen ollut pappia\nkäynyt, kun wasta 5 wuotta sitten uutis-asukkaat tänne muuttiwat.\nKylä on wuonon perukassa, ja kutsutaan norjaksi Lidsafjord. 25 päiwä\npidettiin Jumalanpalwelus ja Herran Ehtoollinen. Lasten luku oli\nwälttäwä. 1 parikunta olisi ollut wihittäwä, muun sulhanen oli huonon\nlukunsa tähden lähtenyt pappia pakoon. 5 lasta kastettiin. Rippi-wäkeä\noli 17 henkeä. 8 lapsi-ruumista haudattiin.\n\nKakkarin kylässä, joku on Laatsiwuonon suussa, pidettiin seuraawana\npäiwänä Raamatun-selitys ja Herran Ehtoollinen, johon oli ilmoittanut\nitseänsä 5 henkeä. Lasten luku oli huononpuoleinen. Kylässä on myös 2\nwenäläis-karjalaista taloa.\n\nMuotkawuonon poikki purjehdittuamme tulin Tsipna Wolokan norjalaiseen\nkylään, jossa työmiehinä oli 2 miestä ja 3 waimonpuolta, sekä\nnaimisissa norjalaisen kalastajan kanssa 1 waimo suomalaisia, ynnä\nmyös 1 lappalaiswaimo emäntänä norjalaisessa talossa. Näille pidettiin\nsuomalainen Raamatun-selitys ja Herran Ehtoollinen. Rippi-wieraita oli\n6. Mainittu lappalainen nainen wihittiin norjalaiseen kalastajaan.\n2 lasta kastettiin. 3 merimiehen ruumiit haudattiin. Sitä paitse\npidettiin, niinkuin ennenkin on tawallista ollut, ruotsalainen\nJumalanpalwelus ja muut papilliset toimet Norjalaisille, sillä Norjasta\nei täällä käy milloinkaan pappia.\n\nSopuska oli pieni norjalainen kylä Tsipna Wolokan ja Waitokuwan\nwälillä. Täällä oli suomalaisia 1 piika ja 1 norjalaisen talon emäntä,\njoka nyt, 20 wuoden wanhana, tyydyttäwällä luwulla admitteerattiin\nHerran Ehtoolliselle, kuulutettiin, wihittiin, kirkoteltiin, ja hänen 2\nlasta kastettiin. Norjalaisille pidettiin papilliset toimet.\n\nWaitokuwassa oli Suomalaisia ja Norjalaisia kenties puoleksi\nkumpiakin. Täällä pidettiin 29 päiwä tawalliset papilliset toimet.\nLasten luku oli wälttäwä. Yksi mies, jonka waimo oli lapsi-wuoteesen\nlankeemassa, täytyi, waikka sangen huonolla luwun-jäljellä oli, tulla\nadmitteeratuksi Herran Ehtoolliselle ja wihityksi awioliittoon; hän oli\nkumminkin sitte rippikoulussa Puumangissa. Rippiwäkeä oli 14 henkeä.\n5 lasta kastettiin. 13 ruumista haudattiin. Täällä on myös tawallista\npitää Norjalaisille erittäin papilliset toimet. Kun tämä kylä on\nhöyrylaiwa-ja muun meriliikkeen warrella, on täällä paheita enempi\nkuin muissa kylissä. Irstaisuus turmelee paljon näillä ilman laitta\nolewilla syrjä-seuduilla perheelliset olot; mutta suurin ja pahin\nturmio on koko rannikolla juoppous; kun kesällä ansaitut rahat on pantu\nrommiin, saa koko perhe talwis-ajan kitua köyhydessä; ja kun tämä heti\nseuraawa rangaistus aina käsittää perheellisen, on monella täysi tosi\nuskonnon awulla parantua, kunhan wain useemmin olisi tilaisuutta Armon\nwälikappalten nautitsemiseen.\n\nSunnuntaina 30 päiwä pidettiin Kerwanassa Jumalanpalwelus ja Herran\nEhtoollinen, sittekun Launutai-iltana oli ollut rippiwäen kirjoitus\nja Raamatun selitys. Lasten luku oli tyydyttäwällä kannalla. Kun\nWaitokuwalaisia oli myös tänne tullut oli rippiwäkeä 30 henkeä.\n\nSamana Sunnuntaina tultiin Puamankiin, joka on suurin ja siistin\nkylä koko rannikolla; esimerkiksi juoppoutta ei huomaa täällä, johon\nmahtaa suureksi osaksi olla syynä se asia, että kyläläiset kuuluwat\nlaestaoiolaiseen uskon-suuntaan. Sunnuntai-iltana, niinkuin jokapäiwä\nkello 6 ilta-puolella, pidettiin Raamatun selitys ja rippikoulun alku,\nja seuraawana päiwänä lukukinkerit. Lasten lukutaito oli tyydyttäwä.\nKun Muotkan kylä on Puumankia lähellä, olin antanut sanan, että he\ntulisiwat tänne asioitansa toimittamaan. Näistä ja edellä mainituista\nkylistä aina Tsipna Wolokaan asti oli tullut rippikouluun 15 poikaa\nja 9 tytärtä, nimittäin 9 poikaa ja 7 tytärtä suomalaisia, 3 poikaa\nja 2 tytärtä norjalaisia ja 3 lappalais-poikaa, jotka kaikki tuliwat\nadmitteeratuiksi. Muotkan lapsia kastettiin 13; ruumiita haudattiin 6;\nrippiwäkeä oli 19. Puumangin lapsia kastettiin 31; ruumiita haudattiin\n40; ja rippiwäkeä oli 146, johon kuuluu myös ulohtaammaltakin tulleita\nsekä Suomalaisia että Lappalaisia. Lauantai-iltana 5 päiwä Elokuuta\npidettiin rippilasten päästö, ja Sunnuntaina jumalanpalwelus Herran\nEhtoollisen kanssa ja illalla wiimeinen Raamatun selitys. Useampana\narkipäiwänäkin pidettiin Herran Ehtoollista, kun tuli etempänä\nasuwaisia sitä warten luokseni, erittäinkin Lappalaisia.\n\nMaanantaina 7 päiwänä iltapuolella lähdin kotiapäin Wesisaaren,\nNäätämöwuonon kautta, Inarin järwen ylitse Kyrön kylään, jossa, kun oli\nSunnuntaipäiwä 13 päiwä, pidettiin Jumalanpalwelus; wielä eteenpäin\nSompiojärwen kautta Luiron ja Kitis-jokia myöten Kemijärwelle. Kotiin\nsaawuin Elokuun 26 päiwä.\n\nMitä ylipäätään papillisiin toimiin täällä tulee, ei aina woi\nparhaimmalla tahdollakaan seurata Suomen lakeja, sillä suuri osa\nasukkaista on täällä syntynyt ja elänyt, eikä siis woi mitenkään\nomistaa kirjallisia todistuksia maineestaan, esteettömyydestään\nawioliittoon j.n.e., kun eiwät ole missään kirjoilla. Wenäjän\nwirkamiehet ottawat kirjoihinsa asewelwolliset, eiwät muita. Ainoa\nwirkamies, joka käy heitä, niin sanoakseni, hoitamassa, on Suomesta\nlähetety pappi; jonkatähden sitä suurella ikäwällä aina odotetaan.\nTässä katsonkin welwollisuudekseni konstateerata sitä erinomaista\nystäwällisyyttä ja sydämmellisyyttä, jolla pappia näillä seuduin\nkohdellaan, ja lopuksi ilmaista sen kaikkein asukasten hartaan\ntoiwotuksen, että Suomen Waltio warsinkin kerran wuodessa tahtoisi\nkustantaa papin matkustuksen näiden oman onnensa nojaan jätettyin\nkansalaisten luo. Sywemmillä ja lewottomammilla tunteilla kuin kutkaan\nmuut Suomalaiset odottawat he tuon kysymyksessä olewan Jäämeren\nrannikkopalasen luowutuksen ratkaisemista; pyytäwät kumminkin, käwi\ntuo asia, miten käwi, sillä hartaudella, mikä woi syntyä ainoastaan\njärjestetyn yhteiskunnan ulkopuolelle muuttaneen sydämessä, saada pysyä\nSuomen Esiwallan muistissa.\n\nLeppäwirroilla, Joulukuun 28 päiwä 1882\n\n                                                    Joh. Schwartzberg.\n                                                    pöyreä pöysti\n\n\n\nStatistisia tietoja Suomalaisista ja Lappalaisista Muurmannilaisella\nrannikolla Jäämeren luona, jokta kuuluwat ewankelis-luterilaiseen\nuskontunnustukseen, tehdyt matkalla sinne kesällä 1882. (Senaatiin\nannettu)\n\n\n  Lapsia kastettu. miespuolta / waimonpuolta\n  Kuolassa. . . . . . . . . — / 2\n  Uurassa ja Saaniwuonossa. 17 / 15\n  Laatsiwuonossa. . . . . . 2 / 3\n  Tsipna Wolokassa. . . . . — / 2\n  Sopuskassa. . . . . . . . — / 2\n  Waitokuwassa. . . . . . . 5 / 3\n  Kerwanassa. . . . . . . . 3 / 2\n  Muotkassa . . . . . . . . 4 / 9\n  Puumangissa . . . . . . . 19 / 12\n  Kakkarissa. . . . . . . . 3 / 3\n  Summma. . . . . . . . . 53 / 53 = 106\n\n\n\n  Pariskuntia wihitty.\n\n  Kuolassa . . . . 1  suomalaisia kumpikin\n  Uurassa. . . . . 3  d:o  d:o\n  d:o. . . . . . . 1  lappalaiset kumpikin\n  d:o. . . . . . . 1  suomalainen ja wenäläinen\n  Tsipna Wolokassa.1  norjalainen ja lappalainen\n  Sopuskassa. . . .1  norjalainen ja suomalainen\n  Waitokuwassa. . .1  suomalaisia kumpikin\n  Summa. .  . . . .8\n\n\n\n  Haudattu.\n  Alle 15 wuotta miesp / waimp. / summa alla\n\n  Kuolassa . . . .  1 / 2\n  Uurassa . . . . . 4 / 14\n  Laatsiwuonossa. . 5 / 3\n  Kakkarissa. . . . 1 / 1\n  Tsipna Wolokassa. — / —\n  Waitokuwassa. . . 2 / 1\n  Muotkassa . . . . 2 / 3\n  Puumangissa . . . 16 / 12\n  [Yhteensä]. . . . 31 / 36\n\n\n  Yli 15 wuotta: miesp/ waimp./ summa [alle/ yli 15 v.]\n\n  Kuolassa . . . .  2 / 1 = 6\n  Uurassa . . . . . 8 / 6 = 32\n  Laatsiwuonossa. . — / — = 8\n  Kakkarissa. . . . — / — = 2\n  Tsipna Wolokassa. 3 / — = 3\n  Waitokuwassa. . . 9 / 1 = 13\n  Muotkassa . . . . 1 / — = 6\n  Puumangissa . . . 7/ 15 = 40\n  [Yhteensä]. . . . 30 / 13 = 110\n\n\n\n  Kommunikantteja.\n\n  Kuolassa . . . .  7.\n  Uurassa . . . . . 85.\n  Laatsiwuonossa. . 17.\n  Kakkarissa. . . . 5.\n  Tsipna Wolokassa. 6.\n  Sopuskassa. . . . 2.\n  Waitokuwassa. . . 14.\n  Kerwanassa. . . . 30.\n  Muotkassa . . . . 19.\n  Puumangissa . . . 146.\n  [Yhteensä]. . . . 331.\n\n\n\n  Rippikoulun käyneitä.\n\n  Suomalaisia miesp. / waimp.\n  Uuraassa. . . . 3 / 2\n  Puumangissa . . 8 / 7\n  Admitteerattu ilman koulua\n  Sopuskassa. . . — / 1\n  Waitokuwassa. . 1 / —\n  Summa . . . . .12 / 10\n\n  Lappalaisia miesp./ waimp.\n  Uurassa. . . . — / 3\n  Puumangissa . . 3 / —\n  Admitteerattu ilman koulua\n  Sopuskassa. . . —/—\n  Waitokuwassa. . —/—\n  Summa . . . . . 3 / 3\n\n  Norjalaisia miesp./ waimp.\n  Uuraassa. . . . 1 / 1\n  Puumangissa . . 3 / 2\n  Admitteerattu ilman koulua\n  Sopuskassa. . . —/ —\n  Waitokuwassa. . —/ —\n  Summa . . . . .4 / 3\n\n  Summa miesp./ waimp.\n  Uuraassa. . . 4 / 6\n  Puumangissa. 14 / 9\n  Admitteerattu ilman koulua\n  Sopuskassa. . . — / 1\n  Waitokuwassa. . 1 / —\n  Summa . . . . 19 / 16 = 35\n\n  Muist. yksi lappalainen tyttö ei admitteerattu\n\n\n\n  Wäkiluku\n\n  Talollisia:   Taloja / miesp./ waimp.\n\n  Kuolassa. . . . .  — /— /—\n  Saaniwuonossa . . 4 / 12 / 9\n  Uurassa . . . . .21 / 56 /50\n  Laatsiwuonossa. .7 / 14 / 17\n  Kakkarissa. . . .4 / 9 / 6\n  Tsipna Wolokassa.— / — / 1\n  Sopuskassa. . . .— / — / 1\n  Waitokuwassa. . .12 / 22 / 20\n  Kerwanassa. . . .8 / 20 / 15\n  Muotkassa . . . .10 / 23 / 24\n  Puumangissa . . .30 / 77 / 73\n  Summa . . . . . .96 taloa /\n  233 miesp / 216 waimp. = 449\n\n\n  hyyryläsiä: miesp./ waimp.\n\n  Kuolassa. . . . .9 / 11\n  Saaniwuonossa . .12 / 6\n  Uurassa . . . . .24 / 20\n  Laatsiwuonossa. .3 / 3\n  Kakkarissa. . . .— / —\n  Tsipna Wolokassa.2 / 3\n  Sopuskassa. . . .— / 1\n  Waitokuwassa. . .2 / 5\n  Kerwanassa. . . .1 / 2\n  Muotkassa . . . .1 / 1\n  Puumangissa . . .40 / 30\n  Summa . . . . . .94 / 82 = 176\n  S:ma. . . .  449 + 176 = 625\n\n\n  Lappalaisia:\n  Taloja / miesp./ waimp.\n\n  Areskuwassa, Kassiwuonossa\n  ja Uurassa. . . . 4 / 12 / 15\n  Kakkarissa. . . . 1 / 2 / 2\n  Tsipna Wolokassa. — / — / 1\n  Mattimuotkasassa ja\n  Muotkassa . . . . 5 / 13 / 11\n  Summa . . . . . 10 taloa/\n  27 miesp / 29 waimp. = 56\n\n\n  hyyryläsiä: miesp./ waimp.\n\n  Areskuwassa, Kassiwuonossa\n  ja Uurassa. . . . 3 / 4\n  Kakkarissa. . . . — / —\n  Tsipna Wolokassa. — / —\n  Mattimuotkasassa ja\n  Muotkassa . . . . — / —\n  Summa . . . . . . 3 / 4 = 7\n  S:ma. . . . .56 + 7 = 63\n\n\n\n  Syntymäpaikat\n\n  Kuolassa:      perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita . . 2 / 4 / 6\n  Pudasjärveltä tulleita. 1 / 2 / 2\n  Kiannalta tulleita. . . 1 / 3 / 3\n  Summa . . . . . . . . . 4 perheitä/\n  9 miesp. / 11 waimp. = 20\n\n  Saaniwuonossa:   perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita . . 3 / 10 / 6\n  Paawolasta tulleita . . 1 / 3 / 2\n  Haukiputaalta tulleita. 1 / 1 / 1\n  Norjan kautta tulleita. 3 / 7 / 5\n  Wenäjän Karjalan kautta\n  tulleita. . . . . . . . 1 / 3 / 1\n  Summa . . . . . . . . .9 perheitä /\n  24 miesp. / 15 waimp. = 39.\n\n  Uuraassa:    perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita . . 10 / 23 / 18\n  Iistä tulleita. . . . . 1 / 2 / 3\n  Lohtajasta tulleita . . 3 / 9 / 7\n  Torniosta tulleita. . . 2 / 6 / 3\n  Sodankylästä tulleita . 8 / 21 / 22\n  Kemistä tulleita. . . . 2 / 6 / 5\n  Oulusta tulleita. . . . 2 / 4 / 3\n  Norjan kautta tulleita. 5 / 8 / 10\n  Summa . . . . . . . . 33 perheitä /\n  80 miesp. / 70 waimp. = 150.\n\n  Laatsiwuonossa:  perheitä/ miesp./ waimp.\n  Muoniosta tulleita.. 2 / 4 / 3\n  Kiannalta tulleita.. 3 / 5 / 6\n  Kuusamosta tulleita. 2 / 4 / 5\n  Kemistä tulleita. . . 3 / 4 / 6\n  Summa . . . . . . . 10 perheitä /\n  17 miesp. / 20 waimp. = 37.\n\n  Kakkarissa:    perheitä/ miesp./ waimp.\n  Norjan kautta tulleita 4 / 9 / 6 = 15.\n\n  Tsipna Wolokassa: perheitä/ miesp./ waimp.\n  Norjan kautta tulleita — / 2 / 4 = 6\n\n  Sopuskassa: perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita — /— / 2 = 2\n\n  Waitokuwassa:  perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita. . .5 / 8 / 6\n  Simosta tulleita . . . .2 / 7 / 5\n  Kuolajärweltä tulleita .1 / — / 2\n  Kemistä tulleita . . . .4 / 3 / 8\n  Utajärweltä tulleita . .1 / 2 / 1\n  Rowaniemestä tulleita. .2 / 2 / 3\n  Torniosta tulleita . . .1 / 1 /—\n  Kontiolahdesta tulleita.1 / 1 /—\n  Summa. . . . . . . . .17 perheitä /\n  24 miesp. / 25 waimp. = 49.\n\n  Kerwanassa: perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita. . .4 / 8 / 7\n  Iistä tulleita . . . . .2 / 4 / 2\n  Simosta tulleita . . . .1 / 4 / 3\n  Pulkkilasta tulleita . .1 / 2 /—\n  Norjan kautta tulleita .3 / 3 / 5\n  Summa. . . . . . . . . 11 perheitä /\n  21 miesp. / 17 waimp. = 38.\n\n  Muotkassa: perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita. .3 / 4 / 7\n  Rowaniemestä tulleita.1 / 2 / 6\n  Iistä tulleita . . . .1 / 2 / 1\n  Kiannalta tulleita . .1 / 4 / 2\n  Kuhmosta tulleita. . .2 / 5 / 4\n  Kemistä tulleita . . .1 / 3 / 3\n  Lumijoelta tulleita. .1 / 4 / 2\n  Summa. . . . . . . .10 perheitä /\n  24 miesp. / 25 waimp. = 49.\n\n  Puumangissa: perheitä/ miesp./ waimp.\n  Kuusamosta tulleita . 39 / 77 / 69\n  Pulkkilasta tulleita. .1 / 4 /3\n  Kemistä tulleita. . . .1 / 4 / 2\n  Muoniosta tulleita. . .2 / 3 / 4\n  Kuhmosta tulleita . . .7 / 17 / 10\n  Kiannalta tulleita. . .6 / 8 / 14\n  Kuiwaniemestä tulleita.2 / 4 / 1\n  Summa . . . . . . . . 58 perheitä /\n  117 miesp. / 163 waimp. = 220.\n\n  Summa summarum. . . . .327 miesp. / 298 waimp. = 625\n\n\n\nEri seurakunnista tulleitten summat.\n\n  . . . . . . . miesp./ waimp/ summat.\n\n  Kuusamosta tulleet 138 / 126 = 264\n  Kiannalta. . . . . 20 / 25 =  45\n  Kemistä. . . . . . 20 / 24 = 44\n  Sodankylästä . . . 21 / 22 = 43\n  Kuhmosta . . . . . 22 / 14 = 36\n  Simosta. . . . . . 11 / 8 = 19\n  Lohtajasta . . . . 9 / 7 = 16\n  Iistä. . . . . . . 9 / 5 = 14\n  Rowaniemestä . . . 4 / 9 = 13\n  Torniosta. . . . . 7 / 3 = 10\n  Pudasjärweltä. . . 2 / 2 = 4\n  Oulusta. . . . . . 4 / 3 = 7\n  Paawolasta . . . . 3 / 2 = 5\n  Haukiputaalta. . . 1 / 1 = 2\n  Muoniosta. . . . . 7 / 7 = 14\n  Kuolajärweltä. . . — / 2 = 2\n  Utajärweltä. . . . 2 / 1 = 3\n  Pulkkilasta. . . . 6 / 3 = 9\n  Lumijoelta . . . . 4 / 2 = 6\n  Kuiwaniemestä. . . 4 / 1 = 5\n  Kontiolahdesta . . 1 / — = 1\n  Norjan kautta. . . 29 / 30 = 59\n  Wenäjän Karjal.\n  kautta tull. . . . 3 / 1 = 4\n\n  [Summa] . . . .327 / 298 = 625\n\n  Lappalaiset owat\n  Norjan kautta tulleet. 30 / 33 = 63\n\n\nMuistutus. Norjan kautta tulleiksi kutsutaan niitä, jotka Norjaan\nmuuttaneista Suomen alamaisista owat syntyneet Norjassa, mutta eiwät\nnorjalaistuneet.\n\nKaiken kaikkiaan on siis Muurmannilaisella rannikolla 688 henkeä, jotka\newankelis-lutherilasen papin apua tarwitsewat. Tästä summasta saattaa\nolla poissa joku kymmenkunta lappalaista, jotka asuwat sisämaissa ja\nPetsamowuonon seutuwilla.\n\nLeppäwirroilla Joulukuun 28 päiwä 1882. Joh. Schwatzberg.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukijan pyydetään hywäntahtoisesti itse lukiessansa oikasemaan ne monet\nkorehtuuriwirheet, joita on jäänyt tähän kirjaseen. Syynä wirheiden\njäämiseen niin lukuisesti on se, että kirja on ylipainoksena otettu\nsanomalehti-latomuksesta ilman tarkemman korehtuurin lukemista.\n\n\n\n"]