[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9Y52ZlrO2R6WzZBU61saOA4w_mVBWjcIqUDH3HvHO9U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2831,"Kertomuksia","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"2831-bjornson-bjornstjerne-kertomuksia","2831__Björnson_Björnstjerne__Kertomuksia",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1872,1909,158615,919964,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma norjalaisen kirjailijan tunnetuimpia talonpoikaistarinoida ja kertomuksia. Teos sisältää muun muassa teokset Arne ja Synnöve Päivänkumpu, joissa kuvataan Norjan vuoristoseutujen elämää, luontoa ja nuorten kasvua.","Björnstjerne Björnsonin 'Kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2831. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nSuomentaneet\n\nMaila Talvio ja Yrjö Koskelainen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Arne.\n Synnöve Päivänkumpu.\n Rautatie ja hautausmaa.\n Pieniä kertomuksia:\n   Voikko.\n   Trond.\n   Isä.\n   Kotkanpesä.\n   Uskollisuutta.\n   Elämän arvoitus.\n   Uusi reitti huvimatkailijoille.\n   Karhuntappaja.\n   Vaarallinen kosintaretki.\n Iloinen poika.\n Kalastajatyttö.\n Morsiusmarssi.\n\n\n\n\n\n\nARNE.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nKahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana,\nyli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne yleni\nmolemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niin\nlikellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelle\nasti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä,\nmutta ei päässyt sinne eikä tänne.\n\n— Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänä\npäivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuin\nkaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka oli\npuhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niin\nraskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli oli\ntunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippui\nraskaana, viluisena kuilun päällä; — entä jos rupeaisimme puettamaan\ntunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.\n\n— _Me_ sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisi\npartaansa ja vilkaisi koivuun; — mitä sinä arvelet?\n\nMutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaana\nhänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.\n\n— Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivät\nne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.\n\nKun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Kataja\nyritti mennä kanervan ohitse.\n\n— Ei, ei, sanoi honka, — ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tuli\nkiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.\n\n— Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.\n\nKataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinne\npisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani kataja\npian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisesti\nperässä ja samoin koivu.\n\n— Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.\n\nMutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta\nylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti\nse pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes\nlöysi kanervan.\n\n— Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin\npieni! sanoi puro.\n\nKanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro\nalatse ja eteenpäin.\n\n— Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin\npieni.\n\nKataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt\nsen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt\nse pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.\n\n— Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin\npieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi\nkuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta\nkoivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.\n\n— Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.\n\n— Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.\n\n— Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja\nkoivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta\noli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut\nvetänyt suutaan hymyyn.\n\nSelvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti\nniin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.\n\n— Reipasta mieltä vaan! sanoi kanerva.\n\nKataja oli kurottautunut katsomaan kanervaa ja se kurottautui\nkurottautumistaan kunnes oli ihan pystyssä. Se repi tukkaansa, läksi\nliikkeelle ja iski kiinni tunturiin niin että olisi pitänyt tuntua.\n\n— Jollet sinä tahdo minua, niin minä tahdon sinut.\n\nHonka koukisti hiukkasen varpaitaan saadakseen tietää, olivatko ne\nehyet, nosti sitte toista jalkaa, joka oli ehyt, sitte toista, joka\nniinikään oli ehyt, sitte molempia. Ensinnä se tutki missä oli\nkulkenut, sitte mihin se oli kaatunut ja vihdoin, mihin sen piti\nmennä. Sitte se läksi kammertamaan, ikäänkuin ei se ikinä olisi\nkaatunut. — Koivu oli pahasti tahriutunut, nyt se nousi ja rupesi\nsiistiytymään. Ja sitte sitä mentiin entistä kiireemmin, ylöspäin ja\nmolemmin puolin, sama sitte oliko pouta vaiko sade.\n\n— Mikä nyt on? sanoi tunturi, kun kesäinen aurinko paahtoi, kaste\nkimmelsi, linnut lauloivat, metsähiiri vikisi, jänis hyppeli ja kärppä\nkirkaisten meni piiloon.\n\nVihdoin tuli sitte sekin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä\nnousemaan tunturinsyrjän yläpuolelle.\n\n— Oijoijoi! sanoi kanerva — ja sen tiensä se meni.\n\n— Hyvänen aika, mitä kanerva näkee? sanoi kataja ja pääsi jo sekin\ntunturinsyrjän yläpuolelle. — Oijoijoi! huusi se ja meni menojaan.\n\n— Mikäs katajalle on tullut? sanoi honka ja otti pitkiä askeleita\nauringonpaahteessa. Pian sekin saattoi nousta varpailleen katsomaan.\n\n— Oi!\n\nOksat ja neulaset nousivat pystyyn ihmetyksestä. Ja honka kapusi\nkapuamistaan, pääsi harjalle ja hävisi.\n\n— Mitä ne muut kaikki näkevät enkä minä! sanoi koivu, nosti\nliepeitään ja sipsutteli perässä. Se nosti yhtäkkiä koko päänsä\ntunturinsyrjän yläpuolelle.\n\n— Oo-oo! — täällähän on kokonainen suuri metsä, honkia ja kanervia\nja katajia ja koivuja, meitä odottamassa! sanoi koivu ja lehvät\nvärisivät auringossa niin että kaste vieri maahan.\n\n— Niin, sellaista se on kun pääsee perille, sanoi kataja.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKampenissa Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit ja hän oli\nKampenin torpan ainoa lapsi. Kahdeksantoistavuotiaana hän kerran oli\nviipynyt tansseissa liian kauvan: hänen seuralaisensa olivat jättäneet\nhänet ja niin ollen hän arveli, että tie pysyy yhtä pitkänä jos hän\nviipyy tämän tanssin ajan tai ei. Ja niin tapahtui, että Margit vielä\noli tanssitalossa, kun pelimanni, Niilo räätäli, pani käsistään\nviulun, kuten hänen tapansa oli, kun juoma nousi päähän, antoi muiden\nrallattaa, koppasi koreimman tytön, siirteli jalkaa varmasti kuin\nlaulussa tahtia ja nosti saappaansa korolla hatun korkeimmasta päästä.\n\n— Hoi! sanoi Niilo räätäli.\n\nKun Margit sinä iltana meni kotiin, kimmelteli kuutamo niin\nihmeellisen ihanasti hangella. Päästyään luhtiin, missä hänen piti\nnukkua, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivinsä,\nmutta jäi seisomaan, liivi kädessä. Samassa hän tunsi, että häntä\npaleli, rupesi kiireesti riisuutumaan ja pujahti syvälle vällyjen\nalle. Sinä yönä näki Margit unta, että suuri, punainen lehmä oli\npäässyt peltoon. Hänen piti ajaa se pois, mutta vaikka hän kuinka\nolisi koettanut, ei hän päässyt paikalta; lehmä söi levollisesti, se\nkävi ihan pyöreäksi ja kylläiseksi ja kääntyi silloin tällöin\nkatsomaan häneen suurin, raskain silmin.\n\nKun kylässä seuraavalla kerralla oli tanssit, oli Margit mukana; mutta\nhäntä ei sinä iltana haluttanut tanssia, hän istui kuuntelemassa\nsoittoa ja ihmetteli, ettei se huvittanut muita. Myöhemmällä nousi\npelimanni ja tahtoi, tanssia. Hän tuli suoraa päätä Margit Kampenin\nluo ja tuskin tyttö itsekään tiesi mitä teki; mutta Niilo räätälin\nkanssa hän tanssi!\n\nPian tulivat ilmat lämpöisemmiksi eikä enään tanssittu. Sinä keväänä\nsuri Margit pientä karitsaa, joka oli tullut kipeäksi, niin kovasti,\nettä se äidin mielestä oli melkein liikaa.\n\n— Eihän se ole kuin karitsa, sanoi äiti.\n\n— Mutta se on kipeä, sanoi Margit.\n\nHän ei moniin aikoihin ollut käynyt kirkossa; hän selitti antaneensa\näidin mennä, ja täytyihän jonkun olla kotona. Eräänä kesäisenä\nsunnuntaina oli ilma niin kaunis, että äiti arveli heinien voivan\nkuivaa vuorokauden lisää ja ehdotti, että he molemmat menisivät.\nMargit ei voinut sanoa siihen mitään ja pukeutui; mutta kun he olivat\npäässeet niin kauvas, että he saattoivat kuulla kirkonkellot,\npurskahti hän itkuun. Äiti kävi kalman kalpeaksi; he jatkoivat\nmatkaansa, äiti edellä, tytär perässä, kuulivat saarnan, veisasivat\nvirret viimeiseen asti, kuulivat siunauksen ja läksivät vasta kun oli\nsoitettu pois kirkosta. Mutta kun he taasen olivat päässeet\nkotipirttiin, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi:\n\n— Älä, lapseni, salaa minulta mitään.\n\nTaas tuli talvi; sinä talvena ei Margit tanssinut. Mutta Niilo räätäli\nsoitti, joi entistä enemmän ja kieputti aina lopuksi kauneinta tyttöä.\nSiihen aikaan kerrottiin varmana, että hän saattoi ottaa talon\nhienoimmista tytöistä minkä vaan halusi, ja toiset lisäsivät, että Eli\nBöen itse oli kosinut tyttärensä, Birgitin puolesta, joka rakasti\nhäntä niin että oli kipeänä.\n\nMutta juuri niihin aikoihin vietiin Kampenin tyttären lapsi ristille;\nsen nimeksi pantiin Arne ja sen isäksi sanottiin Niilo räätäliä.\n\nSamana iltana oli Niilo suurissa häissä ja joi itsensä humalaan. Hän\nei tahtonut soittaa, mutta tanssi lakkaamatta eikä kärsinyt lattialla\nkeitään muita. Mutta kun hän tuli pyytämään Birgit Böeniä tanssiin,\nkieltäytyi tämä. Niilo räätäli naurahti, kiepahti ympäri ja tarttui\nensimäiseen tyttöön, mikä eteen sattui. Tämäkin tyttö pani vastaan.\nNiilo katsahti häneen: se oli pieni musta tyttö, se oli istunut\ntuijottamassa häneen ja nyt se oli ihan kalpea. Niilo kumartui hänen\npuoleensa ja kuiskasi.\n\n— Etkö sinä tanssi _minun_ kanssani, Karen? Tyttö ei vastannut. Niilo\nkysyi toisen kerran.\n\nSilloin hän kuiskaten vastasi kuiskattuun kysymykseen:\n\n— Se tanssi voisi viedä kauvemmakuin minä tahdon.\n\nNiilo peräytyi hitaasti, mutta päästyään keskelle permantoa, kiepahti\nhän ympäri ja tanssi hyppytanssin yksinään. Kukaan muu ei tanssinut;\nkaikki katselivat ääneti.\n\nSitte hän läksi latoon, heittäytyi pitkäkseen ja itki.\n\nMargit istui kotona pienen pojan kanssa. Hän kuuli huhut Niilosta,\njoka kulki tansseista tansseihin, katseli poikaa ja itki ja katseli\nhäntä uudelleen ja iloitsi. Kaikista ensinnä opetti hän poikaa\nsanomaan \"isä\"; mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä äidin — tai\nisoäitihän hän tästäpuoleen oli — ollessa likellä. Seuraukseksi tuli,\nettä poika sanoi isoäitiä isäksi. Margitilla oli aika työ vieroittaa\nhäntä pois siitä tavasta ja se taas vaikutti, että hän aikaiseen tuli\nkehittäneeksi pojan ymmärrystä. Tämä ei ollut suurikaan, kun hän\ntiesi, että Niilo räätäli oli hänen isänsä ja päästyään siihen ikään,\njolloin seikkailut alkavat maistua, sai hän niinikään tietää mikä mies\nNiilo räätäli oli. Isoäiti oli ankarasti kieltänyt mainitsemasta hänen\nnimeäänkään. Hänen päähuolenaan oli saada Kampen itsenäiseksi taloksi,\njotta tytär poikineen voisi elää huolettomasti. Hän käytti hyväkseen\ntalon omistajan köyhyyttä, osti paikan, lyhensi joka vuosi velkaa ja\njohti töitä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut leskenä.\nKampen oli suuri ja laajeni nyt niin, että siellä elätettiin neljä\nlehmää ja kuusitoista lammasta. Sitäpaitsi se omisti puolen hevosta.\n\nNiilo räätäli kierteli kylillä; hänen ansionsa oli vähentynyt, osaksi\nsentähden, ettei hän enään viitsinyt hoitaa tehtäviään, osaksi\nsentähden, ettei hän enään ollut sama kuin ennen. Hän rupesi silloin\nenemmän harjottamaan viulunsoittoa ja siitä johtui usein juominkeja,\ntappeluja ja pahaa elämää. Oli kuultu hänen valittavankin.\n\nArne oli ehkä kuuden vuoden vanha, kun hän eräänä talvipäivänä peuhasi\nsängyssään, jonka peitteen hän oli nostanut purjeeksi, ja piti perää\nkauhalla. Isoäiti istui huoneessa ja kehräsi, hän ajatteli omia\nasioitaan ja nyökytti silloin tällöin päätään ajatustensa\nvahvistukseksi. Silloin tiesi poika ettei häntä huomattu ja silloin\nhän lauloi laulun Niilo räätälistä, jonka oli oppinut, niin raakana ja\nvillinä kuin se oli:\n\n    Koko kylä, ihan imeväisetkin ties,\n    Että Niilo räätäli on huikea mies.\n\n    Koko kylä vielä muistaa sen tuuterintuulin,\n    Jolla paiskasi kerran hän itse Suuri-Nuutin.\n\n    Luvan katolle nokkas hän Olli Kvisten:\n    \"Toiste tarvitset eväspussin myös, jumalisten!\"\n\n    Oli Buggen Hannu väkimiehistä se,\n    Jonka maine kulki tunturikylille.\n\n    \"Mihin tahdot sa räätäli makuusijan;\n    Minä sylkäsen kouraani jo — sano pian!\"\n\n    — \"Tules lähemmä, veikkonen, vastaan mä väleen,\n    Tule, veikkonen, tästä saa pääkoppas päreen!\"\n\n    Niin puskivat kiukkuisesti he yhteen,\n    Kun takkiset sotkeutuivat he vyhteen.\n\n    Uus kerta ja Hannulta lipesi jalka:\n    \"Hei Bugge, nyt tanssisi vasta se alkaa!\"\n\n    Makas' äkkiä maassa hän verisin päin —\n    \"Vai vertako syletkin?\" — \"Piru kun kävi näin!\"\n\nEnempää ei poika laulanut; kahta viime värssyä ei äiti ollut hänelle\nopettanut:\n\n    Ja näitkö konsa niityn min lumi valkasee?\n    Ja Niilon neitoselle kun hellin hymyilee?\n\n    On paras pakoon juosta pian, pian neidon sen —\n    Jo hetken pienen päästä on ijäks myöhäinen!\n\nNämä värssyt osasi isoäiti ja hän huomasi ne nyt entistä paremmin, kun\nei niitä laulettu. Pojalle ei hän virkkanut mitään, mutta äidille hän\nsanoi:\n\n— Neuvo vaan pojalle oma häpeäsi; älä unohda viimeisiä värssyjä!\n\nJuominen oli riuduttanut Niilo räätäliä niin ettei hän enään ollut\nentisellään. Toiset jo arvelivat hänen olevan mennyttä miestä.\n\nSilloin sattui seudulle kaksi amerikkalaista ja he kuulivat, että\njossakin oli häät ja tahtoivat heti nähdä ne, tutustuakseen tapoihin.\nNiilo oli pelimannina häissä. Vieraat antoivat kukin taalarinsa\npelirahaa ja pyysivät soittamaan hyppytanssin, mutta kukaan ei mennyt\nsitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Ruvettiin kehoittamaan\nNiiloa tanssimaan, \"hän sen kuitenkin parhaiten tanssii\". Hän kielsi,\nsitä innokkaammin pyydettiin, vihdoin viimein pyysivät kaikki\nyksimielisesti ja juuri sitä Niilo tahtoi. Hän antoi viulun toiselle,\nriisui takkinsa ja lakkinsa, astui piiriin ja hymyili. Entinen huomio\nseurasi häntä ja se antoi hänelle entisen voiman. Ihmiset tunkivat\nniin likelle kuin suinkin, takimmat nousivat pöydille ja penkeille,\nmuutamat tytöt seisoivat muita ylinnä, ensimäisen niistä — hän oli\nkorkeakasvuinen, tukka ruskeahtavan vaalea, silmät syvällä voimakkaan\notsan alla, suu pitkähkö ja usein hymyssä, varsinkin toisesta pielestä\n— oli Birgit Böen. Niilo näki hänet katsahtaessaan kattoon. Soitto\nalkoi, huoneessa tuli hiiskumaton hiljaisuus ja Niilo läksi\nliikkeelle. Hän nakkautui ulomma, tanssi sivuttain viulun tahtiin,\nkeinutteli ruumistaan, säväytti silloin tällöin jalat ristiin allensa,\nkimmahti siitä taasen pystyyn, otti ikäänkuin hyppäysasennon ja meni\ntaasen sivuttain kuten äskenkin. Viulu oli kykenevissä käsissä, soitto\ntulistui tulistumistaan, Niilon pää painui taaksepäin ja äkkiä kolahti\nsaappaankorko kattoon, jotta tomu tuiskusi heidän päälleen. Hänen\nympärillään naurettiin ja huudettiin, tytöt tuskin saivat vedetyksi\nhenkeään. Soitto sojahti heidän joukkoonsa, jouhet kiihoittuivat\nkiihoittumistaan. Hän ei vastustanutkaan, otti etukumaran asennon,\njuoksi pientä hyppyä soiton tahtiin, näytti yrittävän hypätä ylös,\nmutta narrasi vaan, loikkaili kuten äskenkin, eteenpäin ja juuri kun\nnäytti siltä, ettei hän enään yritäkkään hypätä, jymähti saappaan\nkorko kattoon, uudelleen ja uudelleen, kieppaus eteenpäin, kieppaus\ntaaksepäin ja joka kerta tuli hän suorana jaloilleen. Häntä ei enää\nhaluttanut. Jouhi soitti muutamia ääniä kokonaan sävelen ulkopuolella,\npäästi syvän äänen, heiketä värisi ja päättyi pitkään, yksinäiseen\nbassosivellykseen. Joukko hajautui, hiljaisuuden asemasta kuului\näänekästä puhetta, huudahduksia ja huutoja. Niilo seisoi seinän\nvieressä; silloin tulivat amerikkalaiset tuikkineen hänen luokseen ja\nkumpikin antoi hänelle viisi taalaria. Taasen oli hiljaista.\n\nAmerikkalaiset puhuivat hiukkasen tulkin kanssa; sitte kysyi tulkki\nNiilolta, eikö hän tahtoisi seurata heitä heidän palvelijanaan; hän\nkyllä saisi mitä vaan tahtoisi.\n\n— Mihin? kysyi Niilo; kansaa tunki niin likelle heitä kuin\nmahdollista.\n\n— Maailmalle, kuului vastaus.\n\n— Koska? kysyi Niilo, katsahti ympärilleen loistavin kasvoin, kohtasi\nBirgit Böenin kasvot eikä enään päästänyt niitä näkyvistään.\n\n— Viikon perästä, kun he palaavat, kuului vastaus.\n\n— Ehkäpä minä olen valmis, vastasi Niilo, punniten käsissään\nviidentaalarin rahojaan.\n\nHän oli laskenut toisen kätensä nojaamaan likellä seisovan miehen\nolkapäälle ja se vapisi niin, että mies koetti toimittaa häntä\npenkille.\n\n— Ei ole mitään hätää, vastasi Niilo, astui ensin hoippuvin, mutta\nsitte varmoin askelin ulomma permannolle, kääntyi ja pyysi\nkieppupolskaa.\n\nKaikki tytöt olivat asettuneet näkyviin. Niilo tarkasti parvea\nhitaasti ja kauvan, vihdoin hän reippaasti astui mustapukuisen tytön\nluo ja se oli Birgit Böen. Niilo tarjosi kätensä ja tyttö ojensi\nmolemmat kätensä, samassa Niilo naurahti, kääntyi poispäin, otti tytön\nBirgitin rinnalta ja läksi ylenannettuna menemään. Veri nousi Birgitin\nkaulalle ja kasvoille. Hänen takanaan seisoi pitkä, lempeäkasvoinen\nmies — tämä tarttui Birgitin käteen ja läksi viemään häntä. Niilon\nperässä. Niilo näki sen ja, ehkäpä epähuomiossa, tanssi niin tuimasti\nheitä vastaan, että Birgit tanssitovereineen meni pahasti nurin.\nYmpärillä nousi nauru ja rähinä. Birgit pääsi vihdoin ylös, meni pois\nja itki kiihkeästi.\n\nLempeäkasvoinen mies nousi hitaammin pystyyn ja meni suoraa päätä\nNiilon luo, joka vielä tanssi.\n\n— Pysähdyppäs vähäisen, virkkoi mies.\n\nNiilo ei kuullut. Silloin tarttui mies hänen käsivarteensa, Niilo\ntempautui irti ja katsoi häneen.\n\n— Minä en tunne sinua, sanoi hän hymyillen.\n\n— Et, mutta nyt opit tuntemaan, sanoi lempeäkasvoinen mies, ja hänen\nnyrkkinsä sattui suoraan Niilon toisen silmän yläpuolelle.\n\nNiilo, joka ei sellaista odottanut, kaatui raskaasti terävää\nmuurinkorvaa vastaan, yritti paikalla pystyyn, mutta ei voinut nousta;\nhänen selkänsä oli taittunut.\n\nKampenissa oli tapahtunut muutos. Isoäiti oli viime aikoina\nsairastellut ja heti kun sairasteleminen alkoi, oli hänelle tullut\nentistä kovempi kiire koota rahaa talon lopulliseen lunastamiseen.\n\n— Niin on sitte sinulla ja pojalla missä olette. Ja jos sinä päästät\njonkun sitä teiltä hävittämään, niin minä käännyn haudassani.\n\nSyksymmällä hän olikin saanut kammertaa entiseen päätaloon viemään\nvelan viimeistä jäännöstä ja iloissaan hän oli, kun sitte istui\npenkillä ja sai sanoa:\n\n— Nyt se on tehty.\n\nMutta samassa hän saikin kuolintautinsa; hän pyrki paikalla vuoteeseen\neikä enään noussut. Tytär hautasi hänet kirkkotarhaan, missä vaan\nsattui tilaa olemaan ja kauniin ristin hän sai, siihen oli kirjoitettu\nhänen nimensä ja ikänsä sekä virren värssy. Kaksi viikkoa hautajaisten\njälkeen oli hänen mustasta pyhälenningistään jo tehty pojalle vaatteet\nja niissä ollessaan kävi poika niin totiseksi kuin jos isoäiti olisi\ntullut kummittelemaan. Ihan itsestään meni poika suuripränttisen\nhakakirjan luo, josta isoäiti joka sunnuntai oli lukenut ja laulanut;\nhän avasi kirjan ja kirjan sisässä olivat isoäidin silmälasit. Niihin\nei poika koskaan hänen eläessään ollut saanut kajota; peloissaan hän\nnyt niihin kajosi, pani ne nenälleen ja katseli kirjaan niiden läpi.\nKaikki sumeni. Kummallista! ajatteli poika. Niistä isoäiti luki\nJumalan sanaa. Hän nosti ne korkealle tulta vastaan, nähdäkseen mikä\noli vikana — ja samassa olivat silmälasit permannolla!\n\nPoika pelästyi suuresti ja kun ovi samassa avautui, tuntui hänestä\nsiltä kuin isoäiti olisi astunut huoneeseen; mutta se olikin äiti ja\nhänen perässään kuusi miestä; suurella melulla ja kolinalla kantoivat\nne välissään paareja, jotka laskivat keskelle lattiaa. Ovi jäi\npitkäksi aikaa auki heidän perässään, niin että huoneessa tuli ihan\nkylmä.\n\nPaareilla lepäsi tummatukkainen, kalpea mies, äiti asteli itkien\nhuoneessa.\n\n— Pankaa hänet varovaisesti vuoteeseen, pyysi hän ja auttoi itsekin.\n\nMutta miesten nostellessa ja muutellessa kuului heidän jalkojensa alta\nritinää.\n\n— Isoäidin silmälasit ne vaan ratisevat, ajatteli poika; mutta hän ei\nsitä sanonut.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nTämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin\nkuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli\namerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe\nparaikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:\n\n— Menkööt helvettiin!\n\nMargit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen\nperästä hitaasti ja väsyneenä:\n\n— Menkööt matkaansa!\n\nTalvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka\nterveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli\nistumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta\njoutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä\ntakaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen\nhoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään\nkotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa,\njotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia\nkylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit\ntuomasta.\n\nKevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin\npuhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän\nmyöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa\nhiljaisuudessa menivät naimisiin.\n\nNiilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja\nymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:\n\n— Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen,\nettä olet hänelle mieleen.\n\nMargit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka\nkasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen\nkautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat\nmehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta,\nvaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin\nkauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa\noli työtä tehdessä.\n\nKerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä\nvainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja\nampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät\nsuoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle\nlakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui\najatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa\nkirkkoa päin.\n\n— Ei liian kauvas, sanoi isä.\n\nÄkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut\njotakin.\n\n— Isä, minä kuulen soittoa.\n\nIsäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat\nhuudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.\n\n— Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti\njuosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse.\nPoika perässä. — Ei tänne, vaan tuonne!\n\nPoika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat\nhurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja\nhoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan\nneljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi\nkirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli\nkruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen\nsuupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen\nmies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten\nsylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman\nhevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari,\nviina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan,\nsuinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi\nhetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa,\nsitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo\nseisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.\n\n— Kuka se oli, isä?\n\nMutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi\nvastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut\nvastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:\n\n— Jokos me lähdetään?\n\nNiilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa\nja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi\njuoksemaan.\n\n— Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.\n\nPoika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut\nasian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi\nheittämään kuperkeikkaa.\n\n— Älä tallaa niittyä, sanon minä.\n\nIsä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli\nmenemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.\n\nOvessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli\nollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita\nlikaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.\n\n— Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas\novat kiinni.\n\n— Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo\nastellessaan hänen ohitsensa tupaan.\n\n— Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi\nMargit ja meni hänen perässään.\n\nHän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa\nlauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.\n\n— Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn\npitkäkseen.\n\nMargit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:\n\n— Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen —!\n\n— Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa\nlaidan yli, polkeaksensa sitä maahan. — Perkeleen rymyä se poika aina\npitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.\n\nÄiti torumaan poikaa.\n\n— Näethän sinä, ettei isä ole hyvällä päällä, puheli hän. — Etkö\nsinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia sanoi hän hyvitellen\nNiilolle.\n\nIsoäiti oli pitänyt siitä juomasta ja monet muut. Niilo ei siitä\npitänyt, mutta hän oli juonut sitä, kun muut olivat juoneet.\n\n— Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia? toisti Margit, kun\nei Niilo ollut vastannut ensimäiseen kysymykseen.\n\nNiilo nousi molempien kyynärpäittensä varaan ja huusi:\n\n— Luuletko sinä, että minä viitsin särpiä sitä moskaa?\n\nMargit ällistyi, otti pojan mukaansa ja läksi ulos.\n\nHeillä oli siellä kaikellaista hommaa eivätkä he tulleet sisään\nennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin\nhäntä huutelemaan, mutta ei löytänyt häntä mistään. He odottivat\nkunnes ruoka oli miltei kylmää, sitte he söivät, mutta Niiloa vaan ei\nkuulunut. Margit kävi levottomaksi, lähetti pojan nukkumaan ja\nistuutui odottamaan. Vähän jälkeen keskiyön tuli Niilo.\n\n— Hyvä ystävä, missä sinä olet ollut? kysyi hän.\n\n— Se ei kuulu sinuun, vastasi Niilo ja istuutui hiljalleen penkille.\n\nHän oli humalassa.\n\nSittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.\n\n— Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran\ntullessaan.\n\nMargit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja\nkäski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon\nsyy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja\nelinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin\npojan syy, joka hänellä oli.\n\n— Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. — Mitä\npahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?\n\n— Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, — minäkö kuljin sinun\nperässäsi?\n\n— Sinä juuri!\n\nNiilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:\n\n— Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä\npuita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin\nvoinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä\nolisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko — jollet sinä ja\nsinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.\n\nMargit koetti taasen puolustautua.\n\n— Eihän se toki sentään ollut pojan syy.\n\n— Jollet sinä vaikene, niin minä lyön sinua!\n\nJa hän löi.\n\nSeuraavana päivänä, kun hän oli selvinnyt humalastaan, oli hän\nnäpeillään ja varsinkin pojalle hyvin kiltti. Mutta pian hän taasen\noli humalassa ja löi äitiä; vihdoin löi hän häntä miltei aina\nhumalassa ollessaan; poika itki ja vaikeroi; silloin hän löi häntäkin.\nVälistä katui hän niin kovasti, että hänen täytyi lähteä ulos. Silloin\npääsi hän taasen tanssin makuun, soitti entiseen tapaansa ja otti\npojan mukaansa kantamaan laatikkoa. Niillä retkillä näki poika paljon.\nÄiti itki sitä että hänet otettiin mukaan, mutta ei uskaltanut sanoa\nisälle.\n\n— Riipu kiinni Jumalassa äläkä opi mitään pahaa, rukoili hän ja\nhyväili poikaa.\n\nMutta tansseissa oli kovin hauskaa eikä täällä kotona äidin luona\nollut hauskaa. Poika kääntyi kääntymistään pois äidistä ja isään. Äiti\nsen kyllä huomasi ja vaikeni. Poika oli tansseissa oppinut\nkaikellaisia lauluja ja niitä hän sitte lauloi isälle; se huvitti isää\nja joskus sai poika hänet nauramaan. Mutta tämä mairitteli poikaa\nniin, että hän sitte koetti oppia niin paljon lauluja kuin\nmahdollista; pian hän huomasi mistä lauluista isä eninten piti ja\nmitkä asiat häntä naurattivat. Kun ei lauluissa ollut sellaisia,\nrupesi poika parautensa mukaan liittämään niihin omiaan ja senkautta\nhän varhain harjaantui panemaan kokoon sanoja säveleeseen. Isä piti\neninten pilkkalauluista ja rumista viisuista, joita oli tehty\nmahtavuuteen ja rikkauteen nousseista ihmisistä, ja niitä poika\nlauloi.\n\nVihdoin rupesi äiti tahtomaan häntä illoin kanssaan navettaan;\nkaikellaisia keinoja keksi hän siitä päästäkseen; mutta kun ei mikään\nauttanut ja hänen täytyi mennä, puhui äiti hänelle Jumalasta ja\nhyvyydestä ja päätti tavallisesti puheensa kiihkeään itkuun, painoi\nhäntä vastaansa, kerjäsi ja rukoili, ettei hänestä tulisi huonoa\nihmistä.\n\nÄiti opetti häntä lukemaan ja poika oli tavattoman opinhaluinen. Isä\nylpeili siitä suuresti ja kertoi hänelle, varsinkin humalapäissään,\nettä hänellä oli isän pää.\n\nTansseissa rupesi isä, kun juoma alkoi nousta päähän, kehoittamaan\nArnea laulamaan kansalle. Poika lauloi laulun toisensa perästä, melun\nja naurun vallitessa; suosio riemustutti häntä miltei enemmän kuin\nisää eikä hänen lauluistaan enään tahtonut tulla loppua. Huolestuneet\näidit, jotka kuulivat ne, menivät itse äidin luo kertomaan asiasta,\nsiksi ettei laulujen sisältö ollut säädyllinen, Äiti otti pojan\nerikseen ja kielsi häntä Jumalan ja kaiken hyvän nimessä laulamasta\nsellaisia lauluja, ja nyt rupesi pojasta tuntumaan, että äiti vastusti\nkaikkea mikä tuotti hänelle huvia. Ensi kerran kertoi hän isälle mitä\näiti oli sanonut. Silloin sai äiti siitä paljon kärsiä, kun isä oli\nhumalassa; hän piti nimittäin siihen asti kaikki takanaan. Mutta\nsilloin pojalle selvisikin, mitä hän oli tehnyt ja hengissä pyysi hän\nsekä Jumalalta että äidiltään anteeksi, kun ei hän saanut sitä\ntehdyksi julkisesti. Äiti oli hänelle yhtä ystävällinen ja se vihloi\nhänen sydäntään.\n\nKerran hän sen kuitenkin unohti. Hänellä oli se taito että hän osasi\nmatkia kaikkia ihmisiä, nimittäin hän osasi puhua ja laulaa kuten he.\nYhtenä iltana tuli äiti sisään juuri kun poika tällä tavalla huvitti\nisää ja äidin mentyä keksi isä, että poika matkisi äidinkin laulua.\nAlussa poika pani vastaan; mutta isä, joka makasi sängyssä ja nauroi\nniin että hytki, tahtoi tahtomistaan, että hän matkisi äidin laulua.\nHän on poissa, ajatteli poika, eikä kuule, ja hän lauloi kuten äiti\njoskus lauloi, kun oli käheänä ja itku kurkussa. Isä nauroi niin, että\npoikaa miltei peloitti ja hän vaikeni itsestään. Silloin astui äiti\nsisään keittiöstä, katsahti poikaan pitkään ja raskaalla mielin, nouti\nhyllyltä maitopunkan ja vei sen ulos.\n\nPoika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut\nkaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos,\nviskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei\nsaanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen\ntakana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle.\nTavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa\nhäh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt\nei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi\nhäntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn\nhelmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.\n\n— Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan.\nPoika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin\nkoskaan ennen oli itkenyt. — Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi\nolet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.\n\n— Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.\n\n— Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.\n\nArne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:\n\n— Äiti — laula minulle jotakin!\n\n— Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.\n\n— Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, — muuten en usko, että\nkoskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.\n\nÄiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.\n\n— Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, — taikka minä\nmenen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.\n\nJa neljäntoistavuotias poika makasi polvillaan, pää äidin helmassa ja\näiti rupesi laulamaan hänelle:\n\n    Herra kaitse kädelläs\n    Rannan leikkivää lasta.\n    Suojaa pyhällä hengelläs\n    Turmioon joutumasta.\n    Syvä on vesi ja liukas maa,\n    Vaan ketä henkesi johdattaa,\n    Sen elo kons' ei pääty,\n    Ennenkuin taivaass' on säätty.\n\n    Äiti lastansa kaipailee:\n    Missä viipynee vieno?\n    Kulkee, katsoo, huhuilee,\n    Kuulu ei kotiin pieno.\n    Miettii: missä mun lapseni lie,\n    Siellä käy myös sun henkesi tie,\n    Jeesus, sen valpas veikko,\n    Tuo kotiin lapseni heikko.\n\nHän veisasi monta värssyä; Arne pysyi liikkumattomana; hänen mieleensä\nlaskeutui siunattu rauha ja siinä rauhassa tunsi hän raukeavansa\nvirkistävään väsymykseen. Viimeinen, jonka hän eroitti, oli\nJeesuksesta; se siirtyi hänen kanssaan suureen valoon ja tuntui siltä\nkuin laulajia olisi ollut kaksitoista tai kolmetoista, mutta äidin\nääni kaikui yli kaikkien muiden. Niin kaunista ääntä ei hän koskaan\nollut kuullut, hän rukoili, että saisi laulaa niin. Hänestä tuntui,\nettä jos hän laulaa oikein hiljaa, niin hän osaa oikeaan, ja nyt hän\nlauloi hiljaa ja yhä hiljemmin ja hurjemmin, ja hänestä rupesi miltei\njo tuntumaan autuaalliselta, kun hän siinä ilossaan kävi kiinni\nvoimakkain äänin ja kaikki katosi. Hän heräsi, katsahti ympärilleen ja\nkuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kosken ikuisen, väkevän kohinan\nja samalla lirinän pienestä purosta, joka juoksi ihan ladon alla ja\nalituiseen piti hiljaista sorinaansa. Äiti oli poissa; hän oli pannut\npojan pään alle puolivalmiin paidan ja röijynsä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKun sitte oli tullut aika, jolloin karjaa piti käyttää metsässä,\ntahtoi Arne paimeneen. Isä pani vastaan; eihän hän koskaan ennen ollut\nkäynyt paimenessa ja olihan hän nyt viidennellätoista ikävuodellaan.\nMutta poika piti niin hyvin puoliaan, että sai tahtonsa perille ja\nkoko sen kevään, kesän ja syksyn kävi hän kotona vain nukkumassa;\nmuuten oli hän metsässä oman itsensä kanssa koko päivän umpeensa.\n\nSinne ylös luoksensa vei hän kirjansa. Hän luki ja veisteli kirjaimia\npuunkuoreen; hän kulki ajatuksissaan, ikävöi ja lauleli, mutta kunhan\nilloin tuli kotiin, oli isä usein humalassa, löi äitiä, kirosi hänet\nja koko seudun ja kehui, että hän aikoinaan olisi voinut matkata\nkauvaskin. Silloin tarttui matkustuksenhalu poikaankin. Täällä oli\npaha, ja kirjat viekoittelivat maailmalle ja tuntui ilmakin\nviekoittelevan ulos, yli korkeiden tunturien.\n\nJuhannuksen aikaan tapasi hän kerran Kristianin, kapteenin vanhimman\npojan, joka renkipojan kanssa oli menossa metsään noutamaan hevosia,\nsaadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta vanhempi Arnea,\niloinen, huikentelevainen velikulta, mutta silti luja päätöksissään.\nHän puhui nopeasti ja katkonaisesti, mielellään kahdesta asiasta\nyhtaikaa, ratsasti ilman satulaa, ampui linnun lennosta, kalasti\nkärpäsillä ja oli Arnen mielestä täydellisyyden esikuva. Hän oli\nhänkin matkustushaluinen ja kertoi Arnelle vieraista maista, niin että\nheidän ympärillään loisti ja säteili; hän huomasi Arnen lukuhalun ja\nkantoi hänelle samat kirjat, jotka itse oli lukenut; sitä myöten kuin\nArne luki loppuun, sai hän uusia; Kristian istui itse sunnuntaisin\nopettamassa häntä selviytymään maantiedossa ja kartan käyttämisessä ja\nkoko sen kesän ja syksyn luki Arne niin, että kävi sekä kalpeaksi että\nlaihaksi.\n\nTalvella sai hän lukea kotona, osaksi sentähden että hänen ensi vuonna\npiti mennä rippikouluun, osaksi sentähden, että hän aina osasi\nseurustella isän kanssa. Hän rupesi käymään koulua, mutta koulussa oli\nhänestä hauskinta kun sai sulkea silmät ja kuvitella olevansa kotona\nkirjojen seurassa; hänen toverinaan ei enään ollutkaan ainoatakaan\ntalonpoikaispoikaa.\n\nVuosi vuodelta piteli isä äitiä pahemmin ja samassa määrin kasvoi\nhänen juoppoutensa ja ruumiilliset tuskansa. Ja kun Arnen siitä\nhuolimatta piti istua häntä hauskuttamassa, hankkiakseen äidille edes\nsen hetkisen verran rauhaa ja hän silloin usein tuli sanoneeksi\nasioita, joita hän sydämestään inhosi, rupesi hän vihaamaan isää. Hän\nkätki tämän syvälle sydämeensä, kuten rakkautensa äitiin. Kun hän\nKristianin tapasi, siirtyi puhe paikalla suuriin matkustuksiin ja\nkirjoihin, hän ei Kristianillekaan ilmaissut millä kannalla asiat\nkotona olivat. Mutta monasti, kun hän palasi laajalentoisista\nkeskusteluista ja yksinään asteli kotia kohti, mielessä kaikki mikä\nmahdollisesti siellä on häntä vastassa, itki hän ja rukoili\ntähtitaivaitten Jumalaa pian auttamaan häntä matkalle.\n\nKesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti\nsenjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän\nlahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa — ja läksi.\n\nNyt oli Arne yksin.\n\nTähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei\nenään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät\nkipunsa.\n\nMutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä\nlaulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän\nenään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin — eikä\nhiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan\n— eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.\n\nYhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian\nraskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät\nmyrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin;\näiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut\nlevolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan\netehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.\n\nArne sai oven auki ja katsahti häneen.\n\n— Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi\npystyyn!\n\nHänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi\nviululaatikon ja sulki oven.\n\n— Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea;\ntämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä — sinulle sanon, että —\nälä koskaan juo viinaa; se on ... perkele, maailma ja meidän oma\nlihamme — —, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon\n— — Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.\n\nHetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan:\n\n    Jeesus auttaja armias\n    Kuule kurjinta laumastas;\n    Synnin kahleissa kuin jos lien,\n    Tiedät, Jeesus, pelastustien!\n\nHerra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta\nsano sana vain... Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot\nkäsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla\nja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli\noppinut: — Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta\nminua! — Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten\nleipää ja heittää penikoille. — Mutta hän sanoi: totta, herra,\npenikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä\nputoavat.\n\nHän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.\n\nÄiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa\npäätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän\nkyynärpäittensä varaan katsomaan.\n\nMutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:\n\n— Vai nouset sinäkin katsomaan — tahdot kai tietää mimmoiseksi olet\nminut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen!\n— — — Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. — Älä\nsinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden\neteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. — Kutti, kutti! sanoi\nhän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.\n\n— Isä! sanoi Arne.\n\n— Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä\npaljoa tarvita. Kutti, kutti!\n\nÄiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä,\nei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.\n\n— Isä, sanoi Arne.\n\n— Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin\nvääntelee! Kutti, kutti!\n\n— Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.\n\n— Kutti, sanon minä!\n\nÄiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.\n\n— Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.\n\n— Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin\nkauhea halu. Kutti, kutti!\n\n— Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin\nnaulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi\nvihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.\n\n— Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.\n\nArne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän\nodotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin\nsisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin\nvierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen\nja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.\n\n— Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä,\nsukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli\nsiteistään.\n\n— Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.\n\n— Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla\näänellä. — Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden\nruumiin päälle.\n\nMutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.\n\n— Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui\nseisoaltaan.\n\n— Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi\nkyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.\n\nNiilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat\nlikenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta\neivät olleet kyenneet.\n\n— Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee\nsänkyyn.\n\nJa he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja\nsuunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.\n\nMolemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä\nei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos\npiru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut\nlyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.\n\nYö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes\npäivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui\nviereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa\npäivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen,\npalavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.\n\n— Mutta olihan minulla toki muutamia hyviäkin päiviä, sanoi hän\nitkien, ikäänkuin olisi katunut äskeistä kiitostaan ja laski lopuksi\nsuurimman syyn omille niskoilleen: hänhän rakkaudessaan oli tehnyt\nJumalan tahtoa vastaan, hänhän oli ollut tottelematon äidilleen ja\njuuri sentähden saanut rangaistuksen syntisestä rakkaudestaan.\n\nArne istuutui vastapäätä äitiään. Äiti katsahti sänkyyn päin:\n\n— Muista, Arne, että minä sinun tähtesi olen tämän kaiken kärsinyt.\n\nJa hän itki, ikävöiden rakkauden sanaa puolustukseksi itsesyytöksiään\nvastaan ja lohdutukseksi tulevien aikojen varalta. Poika vapisi eikä\nvoinut vastata.\n\n— Älä koskaan heitä minua, nyyhki äiti.\n\nSilloin selveni pojalle mitä äiti koko tänä surkeuden aikana oli\nhänelle ollut ja miten kauhean hyljätyksi hän tänne jäisi, jos poika\npalkitsisi hänen suuren uskollisuutensa jättämällä hänet.\n\n— En koskaan, en koskaan! kuiskasi hän ja häntä veti äidin luo, mutta\nhän ei päässyt paikaltaan. He jäivät istumaan ja heidän kyyneleensä\nvaluivat vuolaina. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen puolesta,\nmilloin itsensä ja pojan puolesta, ja he itkivät ja hän rukoili taasen\nja taasen he itkivät.\n\n— Arne, virkkoi hän vihdoin, — sinulla on niin kaunis ääni, istu\ntuonne veisaamaan isällesi.\n\nJa poika tunsi heti saavansa voimaa siihen. Hän nousi ja läksi\nnoutamaan virsikirjaa, sytytti päreen ja istuutui, toisessa kädessä\npäre, toisessa virsikirja, kuolleen pääpuoleen ja veisasi kirkkaalla\näänellä Kingon virren 127:\n\n    Vihasi hirmusta meidät, Herra, päästä,\n    Vitsasi pidätä, säästä lapses, säästä!\n    Kovin Herra koetat, kun käymme synnin teitä —\n                Armahda meitä!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nArne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki\nlauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja\neli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki;\nmutta se olikin hänen ainoa työnsä.\n\nPappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran,\n\"jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan\". Arne\nei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa\najaessaan, teki tämän laulun:\n\n    Puku pukki, vuonasen'!\n    Tie on käydä koluinen,\n    Vaan kun kello kalkkaa,\n    Tule juoksujalkaa!\n\n    Puku pukki, vuonasen'!\n    Varo vuotas valkonen:\n    Äiti vällyt tekee\n    Siitä kirkkorekeen!\n\n    Puku pukki, vuonasen'!\n    Höysty, kasva välehen,\n    Niin oot pukinpiltti\n    Paistinakin kiltti!\n\nYhtenä päivänä — hän oli silloin kahdennellakymmenennellä\nikävuodellaan — joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä\nja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta,\njoka oli heillä yhteinen.\n\n— Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.\n\n— Mokomakin heittiö, toinen vastasi, — hänen mielestään kai hevosen\npitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.\n\nÄiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.\n\nArne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että\näiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut\npaljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?\n\nHän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei\nkoskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan\npuhui?\n\nMonena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea\nsaarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli\nitkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa\noli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun\ntalossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta\nei hän tullut sitä tehneeksi.\n\nYhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.\n\nMuutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin\nmetsää ja sepitti laulua:\n\n    Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin;\n    On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin,\n    On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut,\n    Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!\n\n    Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen,\n    Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen,\n    Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään —\n    Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.\n\n    Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa;\n    Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan.\n    Ja susi ketun kaappas — sai kumman kuolema,\n    Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.\n\n    Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin;\n    Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin.\n    Näin unissa ma pojan — isänsä-murhaajan,\n    Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!\n\nHän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan\npaimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan\ntaloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän\nrasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää\nruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.\n\nHän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli \"tunturin\ntuolle puolen\". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä\nsyystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän\nluopui tästä tuumasta.\n\nMutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin\npaljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he\nmuistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei\ntuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän\nluuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.\n\nHänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota\nsanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän\nlauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui\nArnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.\n\n— En, vastasi mies.\n\nKului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan,\nkysyi Arne:\n\n— Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?\n\n— Ka satuin oppimaan, sanoi mies.\n\nMiehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti\nitkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei\nollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän\ntunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi\npysähtyä.\n\n— Miksi sinä itket, äiti?\n\nHetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden\ntuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen\nliian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran:\n\n— Miksi sinä itket, äiti?\n\n— Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.\n\nPoika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.\n\n— Sinä itket jonkun syyn tähden.\n\nTaasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen,\nvaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.\n\n— Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: —\nolenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.\n\nMutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui\nkatselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.\n\n— Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan\nkuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:\n\n    Oli Inkeri kaunis impyinen,\n    Mutta kultia, hopeita\n    Ei hänellä ollut arkussa,\n    Tanu vain oli villainen.\n\n    Vain kirjava myssynen villasta —\n    Ei pitsejä, vuoriakaan,\n    Vaan mikä on maammon antamaa,\n    Se on kuni kullasta!\n\n    Kakskymmentä vuotta hän säästi sen,\n    Vain ettei kulua vois!\n    \"Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois,\n    Kun astun ma vihillen!\"\n\n    Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen,\n    Ei tahraantuvan sen sois!\n    \"Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois,\n    Kun astun ma vihillen!\"\n\n    Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen,\n    Yhä muisteli äitiään:\n    \"Tanukultani nyt jo nään,\n    En käy minä vihille, en!\"\n\n    Hän arkulle astui murheissaan,\n    Ja sydän se paisui niin;\n    Sitä tanua ollut ei siin'\n    Enää jäljellä rihmaakaan!\n\nArnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa\nnurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.\n\n— Onko sinulla äitiä? kysyi hän.\n\n— Ei.\n\n— Entä isää?\n\n— Ei isääkään.\n\n— Onko sitte kauvan kun he kuolivat?\n\n— On siitä kauvan aikaa.\n\n— Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?\n\n— Ei ole monta.\n\n— Onko täällä ketään?\n\n— Ei, ei täällä.\n\n— Entä kotipuolessa?\n\n— Ei sielläkään.\n\n— Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?\n\n— Ei, ei ole.\n\nArne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli\npakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala,\najatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin\näärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani — ja entä\njollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua\nsiihen!\n\nHänet valtasi halu rientää hänen luokseen, jollei muun tähden, niin\nvain nähdäkseen hänet. Mutta matkalla lensi äkkiä hänen päähänsä:\n\"ehkä sinun hyvin pian pitää kadottaa hänet rangaistukseksi siitä\nettet hänestä välitä!\" Hän jäi paikoilleen seisomaan. \"Kaikkivaltias\nJumala, mihin minä silloin joutuisin?\"\n\nHänestä tuntui siltä kuin kotona olisi tapahtunut onnettomuus; hän\nläksi juoksujalan taloon päin, kylmä hiki oli otsalla ja tuskinpa\njalat koskettivat maata. Hän riuhtasi auki porstuan oven; mutta\nsisäpuolella tuntui heti ilmassakin rauha. Hiljaa avasi hän tuvan\noven. Äiti oli pannut levolle, kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa;\nhän nukkui kuin lapsi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina\nolivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin,\nnaapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana\ntansseissa.\n\nKumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja\nArnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina\nkatselivat häneen, missä hän vaan liikkui.\n\nKerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä\nvarma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi\nhänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.\n\nSitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa\nsilmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän\nääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.\n\n— Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata\nniin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja\nArnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.\n\nSe oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta,\npyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja\npieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät\nulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat\nikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja\nkarkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän\npuhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin \"Suurisuuksi\"\nja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.\n\n— Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin\nluulemmekaan — —. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan\ntyön. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.\n\n\"Kyllä minä tulen takaisin!\" sanoi Alf; sen sanantavan hän on jättänyt\njälkeensä; sillä kun hän oli tehnyt kaupat — ja se mies osasi tehdä\nkauppaa! — läiskäytti hän repun selkään. \"Kyllä minä tulen takaisin!\"\nsanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kelpo poika se Alf, Reppu-Alf —.\n\nEntäs sitte hän ja Suurkuhnuri. Suurkuhnurin — tunsittehan te hänet?\n— Suuri hän oli ja kuhnuri hän kanssa oli. Hän mielistyi pikimustaan\nhevoseen, jota Reppu-Alf ajoi ja äksierasi niin, että se hyppi kuin\nheinäsirkka. Ja ennenkuin Suurkuhnuri itsekään tiesi, oli hän tullut\nantaneeksi kaakista viisikymmentä taalaria! Suurkuhnuri koipeliini\nrattaille kuskaamaan herroja viidenkymmenen taalarin hevosella; mutta\nhän sai huutaa ja ruoskia pihan pölyä täyteen, — hevonen karkasi päin\nkaikkia ovia ja seiniä; sillä se oli umpisokea.\n\nSitte ne molemmat tappelivat siitä hevosesta kuin mitkäkin rakit.\nSuurkuhnuri vaati takaisin rahojaan, mutta lieneekö saanut kahtakaan\nTanskan killinkiä. Reppu-Alf tumpuloi häntä niin, että haivenet\nlensivät. \"Kyllä minä tulen takaisin\", sanoi Alf. Pirun poika, potra\npoika, kunnon poika se Alf, Reppu-Alf!\n\nMuutamaan vuoteen häntä sitte ei ensinkään kuulunut takaisin.\n\nNoin viiden vuoden perästä häntä kuulutettiin saarnastuolista; sillä\nhän oli saanut tavattoman suuren perinnön. Suurkuhnuri oli läsnä.\n\"Tiesinhän minä\", sanoi hän, \"että rahat ne Reppu-Alfia kuuluttavat\neivätkä ihmiset\". —\n\nSitte puhuttiin Alfista sinne ja tänne; ja niin paljon siinä jututtiin\nettä saatiin kokoon, että hän viimeksi oli ollut tällä puolen\nsomermäkeä eikä tuolla puolen. Muistattehan te tien, vanhan tien\nsomermäen yläpuolella.\n\nMutta Suurkuhnuri oli joku aika sitte päässyt suureen valtaan ja\nkunniaan, saanut sekä talot että tavarat. Sitäpaitsi oli hän ruvennut\njumaliseksi ja sen tiesivät kaikki, ettei hän ilmaiseksi ruvennut\njumaliseksi — hän enempää kuin muutkaan. Näistä asioista rupesivat\nihmiset puhumaan.\n\nSiihen aikaan piti tie somermäen yli siirrettämän; ennen vanhaan\ntahtoivat ihmiset päästä suoraan eteenpäin ja siksi mentiin suoraan\nsomermäen poikki, mutta me tahdomme sileitä teitä ja sentähden kulkee\ntie nyt joen rantaa pitkin. Siellä sitä sitte porattiin ja reistattiin\nniin että olisi luullut aiottavan pois koko soramäkeä. Kaikellaista\nesivaltaa siellä kulki, mutta useinten amtmanni, kuvernööri; sillä hän\nsaa kaksinkertaisen vapaan kyydin. Yhtenä päivänä kun siellä taas\nsoraa kaivettiin, piti jonkun käydä kiinni kiveen, mutta saikin\nkouraansa käden, joka pisti esiin sorasta ja se käsi oli niin vahva,\nettä se joka sen sai, meni nurin sen kanssa. Mutta sen sai\nSuurkuhnuri. — Nimismies oli kulkemassa niillä paikkeilla; hänet\nnoudettiin ja kokonaisen miehen luut kaivettiin esiin. Tohtori\nnoudettiin niinikään! Hän liitti kaikki yhteen niin taitavasti, ettei\npuuttunut kuin lihaa. Mutta ihmiset puhuivat, että se luuranko oli\njuuri saman kokoinen kuin Reppu-Alf. \"Kyllä minä tulen takaisin\",\nsanoi Reppu-Alf.\n\nOli se sekä yhden että toisen mielestä ihmeellistä, että kuollut käsi\nsaattoi lyödä kumoon sellaisen miehen kuin Suurkuhnurin, vaikkei se\nensinkään lyönyt. Nimismies kävi hänen kimppuunsa siitä asiasta —\ntietenkin niin ettei ketään ollut kuulemassa. Mutta silloin kirosi\nSuurkuhnuri niin että nimismiehen silmissä musteni. \"No niin\", sanoi\nnimismies, \"jollet sinä ole sitä tehnyt, niin kai sinä tämän yön nukut\ntuon luurangon kanssa\".— \"Nukun kyllä\", vastasi Suurkuhnuri. Ja\ntohtori liitti sen nivelet yhteen ja laski sen parakin toiseen\nsänkyyn. Toisessa piti Suurkuhnurin nukkua; mutta nimismies meni\nhuppuun takkiinsa ja asettui ihan seinän viereen. — Kun tuli pimeä ja\nSuurkuhnurin piti lähteä yökumppaninsa luo, tuntui ihan siltä kuin ovi\nitsestään olisi sulkeutunut ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Mutta\nSuurkuhnuri rupesi veisaamaan virsiä; sillä hänellä oli hyvä ääni.\n\"Miksi sinä veisaat?\" kysyi nimismies seinän takaa. \"En tiedä onko\nhänellä ollut lukkaria\", vastasi Suurkuhnuri. Sitte hän rupesi\nrukoilemaan minkä jaksoi. \"Miksi sinä rukoilet?\" kysyi nimismies\nseinän takaa. \"Hän on varmaan ollut suuri syntinen\", vastasi\nSuurkuhnuri. Vihdoin viimein oli kaikki niin hiljaa, että nimismies\noli nukkumaisillaan. Silloin kuului sisältä sellainen huuto, että\nhökkeli tärisi: \"kyllä minä tulen takaisin!\" — Nousi helvetin ryty ja\nmelu; \"tuo tänne viisikymmentä taalariani!\" mylvi Suurkuhnuri ja sitte\nhuudettiin ja jyryttiin taas; nimismies sai oven auki, ihmisiä juoksi\nseipäin ja asein apuun, mutta Suurkuhnuri oli pitkänään keskellä\nlattiaa ja luuranko hänen päällään.\n\nPöydän ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Vihdoin viimein virkkaa\nmuuan, joka juuri oli sytyttämässä savupiippuaan:\n\n— Tuliko hän hulluksi sen päivän perästä?\n\n— Tuli.\n\nArne tunsi, että he katsoivat häneen ja sentähden ei hän saanut auki\nsilmiään.\n\n— Sanon minkä jo sanoin, puuttui ensimäinen mies taas puhumaan, —\nettei mitään kätketä niin syvälle yöhön, ettei se pääsisi päivän\nvaloon.\n\n— Mutta minäpäs kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä, virkkoi\nvaaleanverinen, lihava, pyöreäkasvoinen mies. Arne ei tietänyt istuiko\nvai seisoi.\n\n— Oli suurisukuinen tappelupukari tuolla Hardangerissa; hän hakkasi\npilalle paljon ihmisiä. Isä ja hän olivat riidoissa muonasta ja siitä\nse johtui, ettei sillä miehellä ollut rauhaa kotona eikä kylässä.\n\nHänen sisunsa kovettui kovettumistaan ja isä ahdisti häntä. \"Minä en\nhuoli kenenkään tuomiosta\", sanoi poika. \"Minun tuomioni sinä saat\nhuolia niin kauvan kuin elän\", sanoi isä. — \"Jollet sinä pidä suutasi\nkiinni, niin minä lyön sinua!\" sanoi poika ja nousi. — \"Koeta vaan,\njos uskallat; hyvin ei sinun koskaan maailmassa käy\", vastasi isä ja\nnousi hänkin. — \"Niinkö luulet?\" — ja poika karkasi hänen kimppuunsa\nja kaasi hänet maahan. Mutta isä ei tehnyt vastarintaa, vaan laski\nkädet rinnalle ristiin ja antoi pojan tehdä mitä tahtoi.\n\nPoika löi häntä ja veti hänet ovelle: \"Minä tahdon kotirauhaa!\" Mutta\nkun he tulivat ovelle, kohotti isä päätään. \"Ei etemmä kuin ovelle\",\nsanoi hän, \"sillä niin kauvas vedin minä isäni!\" Poika ei välittänyt,\nvaan veti pään kynnyksen yli. \"Ei etemmä kuin ovelle, sanon minä!\"\nVanhus nousi pystyyn, kaatoi pojan jalkainsa eteen ja kuritti häntä\nkuin lasta.\n\n— Se oli rumaa, sanoivat useat. — Ei sentään lyönyt isäänsä, luuli\nArne kuulleensa jonkun sanoneen; mutta ei hän ollut siitä varma.\n\n— Nyt minä kerron _teille_ jotakin, sanoi Arne, nousi kalman kalpeana\neikä itsekään tiennyt mitä aikoi sanoa. Hän näki vaan sanojen suurina\nlumihiutaleina lentelevän. — Käyn kiinni umpimähkään! ja hän alkoi.\n\n\"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten\npelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi\nettä hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä,\nja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. — 'Nyt saat\nrauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet\nolemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta\nensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi\npojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan\ntäytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan,\naikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta\nkaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt\npuhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja\novensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain\nottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä\npaljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa\npois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois\ntieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän\nkuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä\nistumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella\npenkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet\ntekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika\nosoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika\nyritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava.\nHänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea\nilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis\nhyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet\nrisoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi\nJumala. — 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen\nliepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika\nseisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi\nJumala, — ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen,\nolen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa,\nolette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää\nusuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko _minä_ kiinni Jumalan\nvaatteen liepeestä.\"\n\nHän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään\njuonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko\nvuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja\npiti pientä pakinaa itsensä kanssa:\n\n— — — Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli\nraukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta,\nettä kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä\nlauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen — sekin oli\nraukkamaisuutta; — rupesin lukemaan — niin, niin, raukkamaisuudesta\ntein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana\nen auttanut äitiä isää vastaan — raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä\n— hui! — raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän\noli surmattu; — — senjälkeen en saattanut pysyä kotona —\nraukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni — raukkamaisuutta; en\ntehnyt mitään, kävin paimenessa — raukkamaisuutta. Olin tosin\nluvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin\nraukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua\nihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että\nluulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä\npelkään, puhun heistä pahaa — kirottua raukkamaisuutta! Minä teen\nlaulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani\npohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin — ja se on\nrunoilemista.\n\nMinun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun\npitäisi tehdä; mutta minä sanon: \"tuu, tuu!\" ja rupean tuudittamaan.\nJa minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat,\nniin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia,\npelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja\nraivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi\nkuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta\nraukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa\njoin raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta\nminä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin!\nMinun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta\nraukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni\nkaiken tämän.\n\n... Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän\nminä uskon Jumalaan — niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni\nhänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä.\nSuuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä\nkoettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun\npitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä\nsallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan\njotakin valuvaa vatkua. — Jos minä koettaisin — lukea hyviä,\nlempeitä kirjoja — karttaa voimakkaita —; lukea kauniita satuja ja\ntarinoita ja kaikkea lauhaa; — ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta\nrukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää,\nse ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä\nlapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!\n\nMutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan\nkalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista\npäivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei\npysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin,\nkunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä\nsuuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja\nheittäytyi Arnen luo:\n\n— Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin;\neilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä\nnäin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni\npuhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla\npuhua sinulle! — — Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala\nkaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! —\nHän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. — Jeesus sinua\nvarjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! — Äkkiä sinä olit\nkadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin\nrakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt\nsinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin\ntäälläkin, mutta sinä et vastannut — Arne, Arne! Minä kuljin joen\nvartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.\n\nÄiti painautui likemmä poikaa.\n\n— Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet\ntietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa;\navasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain\noli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! — Arne, yöllä hain\ntien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! — En\ntiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta\nJumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!\n\nArne koetti rauhoittaa häntä.\n\n— Arne, ethän sinä enään juo viinaa?\n\n— En, saat olla levollinen.\n\n— Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?\n\n— Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.\n\n— En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä\nne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.\n\nJa äiti rupesi taasen itkemään.\n\n— Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.\n\n— Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut\nolemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa\nminua vähän alkuun! — Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me\nolemme niin paljon kärsineet yhdessä.\n\n— Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi\npoika. — Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.\n\n— Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!\n\n— Mitä?\n\n— Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. — Sano, äiti.\n\n— Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.\n\n— Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä,\nsanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä\nvastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää,\nettä hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja\npurskahti itkuun.\n\n— Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.\n\n— Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.\n\n— Kyllä minä olen; — Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi,\nettä sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle\nanteeksi, kuuletko?\n\n— Kyllä minä annan.\n\n— Ja minä sanon sen sitte toisen kerran; mutta sinun pitää antaa se\nminulle anteeksi.\n\n— Kyllä, kyllä, äiti!\n\n— Katsoppas, sentähden kai se puhuminen on ollut minulle niin\nraskasta. Minä olen kantanut mielessäni syntiä sinua kohtaan.\n\n— Herra Jumala, älä puhu niin, äiti!\n\n— Nyt olen iloissani, että olen saanut sanotuksi näin paljon.\n\n— Me puhumme vielä enemmänkin, äiti!\n\n— Niin puhumme — ja luethan sinä minulle saarnan?\n\n— Kyllä minä luen.\n\n— Arne raukka! Jumala sinua siunatkoon!\n\n— Eikö liene parasta lähteä kotiin.\n\n— Niin, mennään vaan kotiin.\n\n— Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.\n\n— Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.\n\n— Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.\n\n— Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.\n\nSinä niin katselet ympärillesi, Arne.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä\näitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella\nheitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä\npäätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen\nsisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, — tässä laulu siltä\najalta:\n\n    \"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,\n    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;\n    Minä metsään kaikkosin laulellen,\n    Otin oikein ma oman luvan!\n    Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo\n    Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!\"\n\n\"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?\" sanoi äiti; hän istui ja\nlauloi porstuansolassa.\n\n    \"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,\n    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;\n    Minä niitylle läksin laulellen\n    Suvilauluja hetken ja huvan;\n    Tuli käärme myös ilohon suikertaen —\n    Kolmen kyynärän mittainen!\"\n\n\"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin\", — sanoi äiti; hän\nveti sukat jalastaan.\n\n    \"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,\n    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;\n    Otin venheen, heittäydyin tuhdollen,\n    Toivoin laineilla tuudittavan.\n    Mut aurinko paahtoi kuumasti niin —\n    Mun nenäparkani halkeamiin.\"\n\n\"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa\", — sanoi äiti; — hän\niski niihin haravan.\n\n    \"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,\n    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;\n    Minä kiipesin puuhun toivoen\n    Nyt vihdoinki vilvoittuvan!\n    Vaan toukkia tipahti niskaani viis,\n    Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!\"\n\n\"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan\",\nsanoi äiti; — hän katseli nurmikkorinteelle.\n\n    \"Oli päivänpaiste niin kaunoinen,\n    Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan;\n    Minä hyppäsin koito koskehen;\n    'Toki täällä oon rauhoittuva!'\n    Ja päivä se paistoi, kun upposin mie —\n    Kuka lauluni tehnyt lie?\"\n\n\"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa\", sanoi\näiti, — hän meni tekemään tilaani.\n\nHeidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se\nmitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan\nyhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti\nymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti\nkävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta\ntapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.\n\nLapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä,\nrupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat\nkansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä;\nhän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin\nei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin\nkauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi\nrippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota\nsanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä\nvettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.\n\nHän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin\njyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi;\nsamallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria\nvarjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen\nperässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi\nrauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen\nkilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan\neteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista\nhohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä\nalhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt\npitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä\nkuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen\nvälillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä\npitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot\nhöyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten\ntulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi\nsieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan\nmustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin\nsormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli\nalituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli\nvastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki\nhiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen\ntoisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin\nlaaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat\nauringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin\nleikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka\nkuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan\njoku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot\ntumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan\nvalkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut\ntunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen;\nmutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä\nastui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja\nlapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat\ntulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan,\nlivahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet\nsyöttiin.\n\n— Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin\nkerran valmistuu.\n\nArne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.\n\n— Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi,\nlausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla\nkeskenkasvuinen tyttö.\n\n— Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin\näitisi luo.\n\nSe oli hidas, lempeä miehen ääni.\n\n— En minä siksi itke!\n\n— Miksi sinä sitte itket?\n\n— Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.\n\nPapin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että\nmuuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.\n\n— Mutta eihän sitä iankaiken saattanut kestää.\n\n— Niin, mutta yhden päivän lisää, rakas isä! ja tyttö purskahti\nitkuun.\n\n— Parasta on, että sinut nyt viedään kotiin; — ehkäpä se jo on liian\nmyöhäistä.\n\n— Liian myöhäistä? Kuinka niin? Kaikkia sitä pitää kuulla!\n\n— Sinä olet syntynyt talonpoikaiseksi ja talonpoikaisena sinun pitää\npysyä, meillä ei ole varaa elättää korumamselleja.\n\n— Voisinhan minä toki pysyä talonpoikaisena, vaikka sielläkin olisin.\n\n— Sinä et sitä ymmärrä.\n\n— Minä olen aina käynyt talonpoikaisvaatteissa.\n\n— Eivät ne sitä vaikuta.\n\n— Minä olen sekä kehrännyt että kutonut ja keittänyt.\n\n— Ei sekään.\n\n— Minä puhun niinkuin sinä ja äiti.\n\n— Ei sekään.\n\n— Sitte en tiedä mitään syytä, sanoi tyttö ja nauroi.\n\n— Sepähän nähdään; — muuten pelkään, että päässäsi nyt on liian\npaljon ajatuksia.\n\n— Ajatuksia, ajatuksia! sanot sinä alituiseen; minun päässäni ei ole\najatuksia ensinkään.\n\nTyttö itki taasen.\n\n— Sinä olet kuin oletkin tuuliviiri.\n\n— Sitä ei pappi koskaan sanonut.\n\n— Ei, mutta minä sanon.\n\n— Tuuliviiri? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mikään\ntuuliviiri, minä.\n\n— Mitä sinä sitte tahdot olla?\n\n— Mitäkö minä tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla\nmitään.\n\n— No niin, älä sitte ole mitään.\n\nTyttö nauroi. Hetkisen perästä virkkoi hän vakavana:\n\n— Olet ilkeä kun sanot, etten ole mitään.\n\n— Herranen aika, kun itse tahdot olla sitä.\n\n— Ei, minä en tahdo olla ei mitään.\n\n— Hyvä, ole sitte kaikkea.\n\nTyttö nauroi. Hetkisen perästä puhui surullinen ääni:\n\n— Pappi ei koskaan pitänyt kanssani tuollaista narrinpeliä.\n\n— Ei, hän vaan teki sinusta narrin.\n\n— Pappiko? Niin hyvä et sinä ikinä ole minulle ollut kuin pappi.\n\n— Jopa asiat sitte olisivatkin hullusti.\n\n— Happamasta maidosta ei ikinä tule rievää.\n\n— Tuleepas, kun se keitetään herajuustoksi. Tyttö nauroi ääneen.\n\n— Tuolla tulee äitisi. Tyttö kävi taasen vakavaksi.\n\n— En iässäni ole tavannut niin pitkäpuheista vaimoihmistä kuin se\npapinrouva, viilsi terävä, nopealuontoinen ääni puheeseen. — Pidä nyt\nkiirettä, Baard, nouse ja työnnä vene vesille. Emme pääse kotiin\nyöksi. — Rouva käski minua katsomaan, että Elin jalat ovat kuivat.\nSiitä sinä totta totisesti itse saat pitää huolta. Joka aamu pitää\nlähteä kävelemään kalvetustaudin tähden! Kalvetustaudit sinne ja\nkalvetustaudit tänne! — Nouse nyt, Baard, ja työnnä vene vesille!\nMinunhan tänä iltana pitää panna taikinaa.\n\n— Kirstu ei vielä ole tullut, sanoi mies ja pysyi pitkällään.\n\n— Mutta kirstu ei tulekkaan; se jää tänne ensi pyhään. Kuuletko, Eli,\nnosta nyt itseäsi; ota myttysi ja tule! Nouse nyt, Baard!\n\nÄiti edellä ja tyttö perässä.\n\n— Tule nyt; mutta tule nyt jo! kuului alhaalta.\n\n— Oletko katsonut veneen tappia? kysyi Baard ja pysyi pitkällään.\n\n— Se on paikoillaan! ja Arne kuuli hänen äyskärillä nakuttavan sitä\nkiinni.\n\n— Mutta nouse nyt, Baard! Emme kai aio jäädä tänne yöksi?\n\n— Minä odotan arkkua.\n\n— Mutta hyvä ihminen, siunaa ja varjele; olenhan minä sanonut, että\nse saa jäädä ensi pyhään.\n\n— Tuolla se tulee, sanoi Baard.\n\nKuului rattaiden rytinää.\n\n— Mutta minähän sanoin, että sen piti jäädä ensi pyhään.\n\n— Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.\n\nVaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja\nmuita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun\nyksinään.\n\nMutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu,\nhiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.\n\n— Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.\n\n— Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti.\nKukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja\nitkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut\nnurmelle; se oli lintuhäkki.\n\n— Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun\nsaatkin Tipon ... sinä saat sen! — ja sitte sinun pitää muistaa minua\n— ja hyvin usein soutaa ... soutaa ... soutaa minun luokseni; — ja\nhe itkivät molemmat katkerasti.\n\n— Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.\n\n— Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. — Minä tahdon\nmukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.\n\n— Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan.\nHetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä,\npidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle\nitkemään.\n\nSiinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille\nrakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi\nhänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi\ntummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki\nheidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista\nkauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte\nisän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi\nheitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui\naitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun\naurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt\nmenojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.\n\n— Mahtaako hän nähdä minut?\n\nHän nousi ja läksi; aurinko oli poissa, mutta taivas kirkas ja heleän\nsininen, kuten kesäyön taivas on. Höyry maasta ja vedestä nousi\nmolemmin puolin tunturien taakse; mutta huiput ylenivät vapaina ja\nkatselivat toisiaan. Arne tuli ylemmä; vesi kävi mustemmaksi ja\nalemmaksi ja ikäänkuin tiiviimmäksi. Laakso tuolla syvällä lyheni ja\nikäänkuin vetääntyi veteen päin. Tunturit esiintyivät likempänä silmää\nja menivät enemmän kokoon; sillä auringonvalo eroittaa. Itse taivas\nlaskeutui alemma ja kaikki kävi kotoisemmaksi ja ystävällisemmäksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nRakkaus ja naiset rupesivat väikkymään hänen mielessään. Sankarilaulut\nja vanhat tarut kuvastivat niitä taikapeilissä, kuten tyttö oli\nkuvastunut veteen. Arne tuijotti siihen alituisesti, ja sen illan\nperästä valtasi hänet halu laulaa siitä; sillä se oli ikäänkuin tullut\nhäntä likemmä. Mutta ajatus livahti tiehensä ja kun se palasi, toi se\ntullessaan laulun, jota hän ei itsekään tuntenut; tuntui siltä kuin\njoku olisi sepittänyt sen hänen puolestaan:\n\n    Tuo Venevil keijunen vastahan\n              Käy armahan.\n    Hän lauloi ja ilmat helisi:\n              \"Oma kultani!\"\n    Ja kaikki pikkulinnut ne siihen vastasi:\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus,\n    Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!\"\n\n    Ja sinisilmukoista hän seppelen tuo:\n              \"Mun silmiä nuo!\"\n    Ja kukkakahlehissa on kultasen pää:\n              \"Nyt hyvästi jää!\"\n    Ja nauraen ja laulaen hän kotiin kiirehtää:\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus,\n    Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!\"\n\n    Hän sitoi keltakiehkuran: \"Mun kutrinen\n              On kullankeltainen!\"\n    Hän koristi sen lehvillä linnunlaulupuun,\n              Ja marjasuun\n    Hän tarjos kullalleen ja hiutui suuteluun.\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus,\n    Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!\"\n\n    Hän nitoi kiehkuraksi viel' liljat valkeat:\n              \"Mun unelmat!\"\n    Ja ruusut tulipunaiset hän siihen liittelee:\n              \"Nyt onnen teen!\"\n    Vaan vieläkään ei huomaa hän kullan kylmenneen!\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus,\n    Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!\"\n\n    Ja kaikki kedon kukkaset hän yhteen yhdistää:\n              \"On sulle nää!\"\n    Hän sitoo ja hän huokaa ja hän itkenytkin lie:\n              \"Vie kaikki, vie!\"\n    Ja kulta ottaa vastahan, ja pois sen käypi tie.\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus,\n    Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!\"\n\n    Hän sitoi vielä seppelen, niin monikirjavan:\n              \"Oon morsian!\"\n    Hän sitoo sormet verille: \"Nyt laske se\n              Mun kulmille!\"\n    Vaan kun hän kääntyi katsomaan, hän puhui ilmalle!\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus,\n    Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!\"\n\n    Hän sitoi sitä seppeltänsä valmiiksi vaan:\n              \"Hääkruunun saan!\"\n    Vaan juhannus on mennyt ja mennyt kukkakuu,\n              On paljas puu,\n    Voi, mistä saan nyt kukkia kun kaikki lakastuu!\n              \"Juu juhannus,\n              Raa rallatus.\n    Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!\"\n\nSurumielisyys hänen sielussaan teki ensimäisen, hänen sielunsa yli\nkiitävän lemmenkuvan niin pimeäksi. Kaksinkertainen kaiho: rakastaa\njotakin ja tulla suureksi suli samaksi ja tuli yhdeksi. Näihin\naikoihin viipyivät hänen ajatuksensa taas laulussa \"tunturin tuolla\npuolen\". Hän muutteli ja lauleli ja mietti hiljaa itsekseen: \"ulospäin\nminä kuitenkin olen matkalla; minä laulan kunnes saan rohkeutta.\"\nMatkatuumia tehdessään ei hän unohtanut äitiä; hän lohdutti itseään\nsillä, että hän, heti kun vieraalla maalla on saanut pohjan jalkainsa\nalle, noutaa äidin ja tarjoaa hänelle olot, jommoisten hankkimista\nkotimaassa ei hän ikinä voi ajatella hänelle enempää kuin\nitselleenkään. Mutta keskellä näitä suuria kaihoja piili jotakin\nhiljaista, hienoa, eloisaa, joka pakeni ja palasi, tuli ja karkasi\npois, ja käyneenä uneksijaksi eli hän enemmän väkisin tulleiden\najatusten vallassa kuin itsekään tiesi.\n\nSillä paikkakunnalla oli iloinen mies, nimeltä Einar Aasen; hän oli\nkahdenkymmenen ikäisenä taittanut jalkansa; siitä asti oli hän\nkulkenut sauvan varassa; mutta minne hän vaan tulla luhjusteli\nsauvansa nojassa, sinne tuli aina ilokin. Hän oli rikas; hänen\nmaatilallaan oli suuri pähkinämetsä ja jonakin syksyn kauneimpana\npäivänä kokoontui aina hänen luokseen liuta iloisia tyttöjä poimimaan\npähkinöitä. Silloin siellä tarjottiin voit, viilit, rieskat päivällä\nja illalla tanssittiin. Mies oli useimpien näiden tyttöjen kummi;\nsillä puolet paikkakunnan lapsista olivat hänen kummilapsiaan; kaikki\nlapset sanoivat häntä kummisedäksi ja heidän mukanaan sekä nuoret että\nvanhat. —\n\nKummisetä ja Arne olivat hyvät tutut ja kummisetä piti hänestä hänen\nlaulujensa takia. Häntä pyysi hän nyt pähkinätalkoihin. Arne punastui\nja kieltäytyi; sanoi ettei ollut tottunut naisväen seuraan.\n\n— Sitte sinun pitää siihen tottua, sanoi kummisetä.\n\nTämä vei Arnelta monen yön unen; ujous ja kaipaus tappelivat hänessä,\nmutta oli miten olikaan: mukaan hän joutui ja oli miltei ainoana\npoikamiehenä kaiken naisväen joukossa. Hän ei saattanut kieltää\npettyneensä; siellä ei ollut niitä, joista hän oli laulanut eikä\nniitäkään, joiden tapaamista hän oli pelännyt. He pitivät sellaista\nelämää, ettei hän ikipäivinä ollut sellaista nähnyt ja eninten häntä\nihmetytti, että he saattoivat nauraa ihan olemattomille; ja kun kolme\nnauroi niin viisikin nauroi, vaan siksi että nuo kolmekin olivat\nnauraneet. Kaikki he käyttäytyivät ikäänkuin he joka päivä olisivat\nolleet yksissä; ja joukossa oli sentään sellaisiakin, jotka eivät\nolleet tavanneet toisiaan ennenkuin tänään. Jos he ylettyivät oksaan,\njota he tavoittelivat, niin he nauroivat sitä ja jolleivät he\nylettyneet, niin he nauroivat sitäkin. He tappelivat koukusta, jolla\npidettiin kiinni oksia; ne, jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka\neivät sitä saaneet, nauroivat niinikään. Kummisetä linkutti sauvoineen\nheidän perässään ja teki kiusaa minkä jaksoi. Ne, jotka hän sai\nkiinni, nauroivat sitä, että hän sai heidät kiinni ja ne, joita hän ei\nsaanut kiinni, nauroivat sitä, ettei hän saanut heitä kiinni. Mutta\nkaikki nauroivat he Arnea siksi, että hän oli niin vakava, ja kun\nhänen sitte täytyi nauraa, nauroivat he sitä, että hän vihdoinkin\nnauroi.\n\nLopuksi istuutuivat he suurelle mäelle, kummisetä keskelle ja kaikki\ntytöt ympärillä. He näkivät laajalle ympärilleen; aurinko paahtoi;\nmutta he eivät siitä välittäneet, vaan viskelivät pähkinänöyhtää ja\nkuoria toistensa päälle, kummisedälle antoivat he sydämiä. Kummisetä\nkomensi heitä olemaan hiljaa ja hätyytti heitä niin kauvas kuin\nsauvallaan ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä kertomaan satuja ja\nmieluinten jotakin hauskaa.\n\nMutta mahdottomammalta näytti saada heitä kertomaan satuja kuin\npysäyttämään irtonaiset rattaat keskellä mäkeä. Kummisetä alkoi; monet\neivät tahtoneet kuunnella, sillä hänen satunsa he tunsivat ennestään;\nmutta vihdoin viimein kuuntelivat he kaikki. Ja ennen kuin he\ntiesivätkään, olivat he keskellä satuja ja kertoivat minkä jaksoivat.\nArnea ihmetytti suuresti, että yhtä meluavat kuin he äsken olivat\nolleet, yhtä vakavat olivat nyt heidän satunsa. Ne koskivat\nenimmäkseen rakkautta.\n\n— Mutta sinulla, Aase, on hyvä satu, muistan sen viime syksystä,\nsanoi kummisetä ja kääntyi vilkkaan tytön puoleen, jolla oli\nhyväntahtoiset, pyöreät kasvot; hän istui paraikaa palmikoimassa\nnuoremman sisarensa hiuksia, joka oli pitkällään, pää hänen sylissään.\n\n— Usea taitaa sen tuntea, vastasi tyttö.\n\n— Anna kumminkin kuulla, pyysivät tytöt.\n\n— En minä viitsi kauvan pyydättää itseäni, vastasi tyttö ja kertoi ja\nlauloi palmikoidessaan:\n\n— Oli kerran täysikasvanut poika paimenessa ja hän ajoi mielellään\nkarjaa ylös leveän joen vartta. Kun hän tuli korkeammalle, tapasi hän\nkallionkielekkeen, joka ulkoni niin paljon, että hän saattoi huutaa\ntoiselle puolelle. Sillä siellä toisella puolella kaitsi karjojaan\ntyttö, jonka hän koko päivän saattoi nähdä, mutta jonka luo ei hän\nsaattanut päästä.\n\n    \"Kuka olet sinä piikanen paimenessa,\n    Joka sarveas soitat mun luikatessa?\"\n\nHän kysyi monena päivänä uudelleen ja uudelleen ja eräänä päivänä hän\nvihdoin sai vastauksen:\n\n    \"Mun nimeni on kevyt kuin laineilla sotka;\n    Tule luokseni poika, jos olet merikotka!\"\n\nPoika ei siitä paljoa viisastunut ja päätti jo heittää tytön\nmielestään. Mutta se ei käynyt niin helposti, sillä vaikka hän olisi\najanut karjaa minne hyvänsä, niin se aina palasi kallionkielekkeen\nluo. Silloin poika pelästyi ja huusi:\n\n    \"Sun taattosi kuka on, kotisi missä?\n    En nähnyt mä sinua lukukinkerissä.\"\n\nPoika uskoi nimittäin puolittain, että tyttö oli metsänneito.\n\n    \"Meren pohjass' taattoni ja paloi kotihirret,\n    Vieraat mull' on kinkerit ja kirkkovirret.\"\n\nYhtä vähän poika siitäkään viisastui. Päivät vietti hän\nkallionkielekkeellä; öisin näki hän unta, että tyttö tanssi hänen\nympärillään ja löi häntä suurella lehmänhännällä, joka kerta kun hän\nyritti käydä häneen kiinni. Pian ei hän enään saanut unta; työtäkään\nei hän voinut tehdä ja huonolla kannalla olivat pojan asiat.\n\n    \"Jos sa olet metsänneito, henkeni mun säästä;\n    Vaan jos lienet paimenpiika, luoksesi mun päästä.\"\n\nMutta vastausta ei tullut ja silloin kävi varmaksi, että se oli\nmetsänneito. Poika lakkasi käymästä paimenessa, mutta yhtä hullua se\noli; sillä missä hän kulki tai mitä hän ikinä teki, niin hän ajatteli\nkaunista metsänneitoa, joka puhalsi torveen.\n\nEräänä päivänä sitte kerran, kun hän hakkaa puita, tulee pihamaalle\ntyttö, joka on kuin metsänneito ilmielävänä. Mutta kun hän tulee\nlikemmä, ei se olekkaan hän. Tätä ajattelee poika paljon; silloin\npalaa tyttö ja kaukana oli hän, metsänneito, ja poika karkasi hänen\nperässään. Mutta heti kun hän tuli likelle häntä, ei se ollutkaan hän.\n\nSitte saattoi poika olla kirkolla, tansseissa, muissa seuroissa tai\nmissä tahansa — tyttö oli hänkin siellä; kun poika oli hänestä\nkaukana, näytti hän olevan metsänneito; kun taas likellä, oli hän\ntoinen; poika kysyikin häneltä hänkö se oli vai eikö; mutta hän nauroi\npoikaa. Suo siellä, vetelä täällä, ajatteli poika ja niin hän meni\nnaimisiin tytön kanssa.\n\nKun tämä oli tehty, ei poika enään välittänyt tytöstä. Poissa hänen\nluotaan ikävöi hän hänen luokseen, mutta hänen luonaan ikävöi hän\njonkun luo, jota hän ei nähnyt. Siksi kävi poika pahaksi vaimolleen;\nvaimo kantoi sen ja vaikeni.\n\nMutta kerran kun hän oli hakemassa hevosia, joutui hän\nkallionkielekkeelle, istuutui ja huusi:\n\n    \"Mun mieleni kammioon kuuttarena kulet,\n    Oot kaukana, oot kaukana kuin juhannustulet!\"\n\nPojasta tuntui hyvältä istua siellä ja sittemmin meni hän sinne aina\nkun asiat kotona olivat hullusti. Vaimo itki hänen mentyään.\n\nMutta eräänä päivänä hänen siellä istuessaan, istui metsänneitokin\nilmielävänä toisella puolella ja puhalteli torveen!\n\n    \"Sa taas tulit, taas sun torvesi kuulen;\n    Voi tyttö, tyttö, itkemään soitit mun, luulen!\"\n\nSilloin metsänneito vastasi:\n\n    \"Ma luikkaan sun päästäsi haavehet hullut;\n    Käy kotihis poika, on rukiin aika tullut!\"\n\nMutta silloin pelästyi poika ja meni takaisin kotiin. Ei kuitenkaan\nkestänyt kauvan ennenkuin hän niin kyllästyi vaimoon, että hänen\ntäytyi rientää metsään ja istuutua kallionkielekkeelle. Silloin kaikui\nlaulu häntä vastaan:\n\n    \"Näin unta ma sinusta; — siis saavuta vuonas; —\n    En pääse ma sinne; — kas olenkin jo luonas!\"\n\nPoika karkasi pystyyn ja katsoi ympärilleen ja samassa välähti vihreä\nhame pensaissa. Hän perässä. Ja nousi aika takaa-ajo metsän läpi.\nMetsänneito oli niin nopeajalkainen, ettei yksikään ihminen saattanut\nvetää hänelle vertoja; poika heitti heittämistään aseen hänen\nperässään, mutta aina hän vaan juoksi. Vihdoin hän kuitenkin alkoi\nväsyä; poika näki sen jalkojen poljennasta; mutta hän näki myöskin\nkoko hänen olennostaan, että hän oli metsänneito itse eikä kukaan muu.\n\"Nyt minä sinut kumminkin otan\", ajatteli poika ja karkasi niin kovaa\nhäneen käsiksi, että sekä hän että metsänneito vierivät alas pitkin\nmäkiä, ennenkuin pysähtyivät. Silloin metsänneito nauroi niin, että\npojan mielestä vuoret lauloivat; hän istutti hänet syliinsä ja hän oli\njuuri niin kaunis kuin hän olisi toivonut vaimonsa olevan. \"Oi, kuka\nsinä oletkaan, joka olet niin kaunis?\" kysyi poika ja taputti häntä,\nja hänen poskensa olivat niin lämpöiset. \"Mutta herranen aika, minähän\nolen vaimosi\", sanoi metsänneito.\n\nTytöt nauroivat ja laskivat pojasta pilaa. Mutta kummisetä kysyi\nArnelta oliko hän tarkasti kuunnellut.\n\n— Nytpäs minä kerron jotakin, sanoi pieni, pyöreäkasvoinen tyttö,\njolla oli hyvin pieni nenä.\n\n— Oli kerran pieni poika, jonka niin kovasti teki mieli kosia pientä\ntyttöä; he olivat molemmat täysikasvaneita, mutta niin lapsellisia.\nEikä se poika saanut sitä kosimista suustaan. Hän koetti mennä likelle\ntyttöä kirkossa, mutta ilma tuli aina puheeksi; hän meni hänen\nluokseen tansseissa ja hän tanssitti hänet puolikuolleeksi; mutta\npuhutuksi hän ei saanut. \"Sinun täytyy oppia kirjoittamaan\", puheli\nhän itsekseen, \"niin pääset puhumasta\". Ja poika ryhtyi kirjoittamaan.\nHän ei koskaan luullut kirjoituksen tulevan tarpeeksi kaunista ja\nsentähden kirjoitti hän koko vuoden, ennenkuin uskalsi ajatella\nkirjettä. Nyt oli kirje saatava perille niin ettei kukaan nähnyt ja\nkirkon taakse he kerran sattuivat kahdenkesken. \"Minulla on sinulle\nkirje\", sanoi poika. \"Mutta minä en osaa lukea kirjoitettua\", sanoi\ntyttö.\n\nSiinä sitä sitte oltiin.\n\nJa poika meni palvelukseen tytön isälle eikä poistunut tytön luota\nkoko pitkään päivään. Kerran oli hän ihan puhumaisillaan: suu oli jo\nauki, mutta samassa lensi suuhun suuri kärpänen. — \"Kunhan ei vaan\nkukaan tulisi ja veisi häntä minulta\", ajatteli poika. Mutta ei kukaan\ntullut häntä viemään; sillä hän oli niin pieni.\n\nMutta yksi tuli sittenkin; sillä hän oli hänkin pieni. Poika kyllä\nhuomasi hänen tarkoituksensa ja kun he yhdessä menivät porstuaan,\npisti poika silmänsä avaimenreiälle. Nyt se kosi, se poika, joka oli\nsisäpuolella; \"voi minua tyhmyriä, joka en ole pitänyt kiirettä!\"\najatteli poika. Sisäpuolella olija suuteli tyttöä keskelle suuta. —\n\"Mahtoi maistua hyvältä\", ajatteli poika. Mutta sisäpuolella olija\notti tytön polvilleen. \"Voi tätä maailmaa!\" sanoi poika ja itki. Tämän\nkuuli tyttö ja meni ovelle. \"Mitä sinä tahdot minusta, paha poika, kun\nen koskaan saa sinulta rauhaa?\" — \"Minäkö? — Minä vaan pyytäisin\nsaada olla nuodemiehenäsi.\"—\"Ei, veljeni tulevat nuodemiehiksi\",\nvastasi tyttö ja läiskäytti oven kiinni.\n\nSiinä sitä sitte oltiin.\n\nTytöt nauroivat kovasti sitä tarinaa ja viskasivat sen perässä paljon\npähkinännöyhtää.\n\nKummisetä tahtoi Eli Böeniä kertomaan. Mitä sitte? Sitä mitä hän\ntuolla mäellä oli kertonut hänelle, viimein kun hän heillä kävi ja Eli\nantoi hänelle uudet sukkasiteet. Kului hyvän aikaa ennenkuin Eli pääsi\nalkuun, sillä hän nauroi niin kovasti, mutta sitte hän kertoi:\n\n— Tyttö ja poika kulkivat yhdessä samaa tietä. \"Kas vaan tuota\nrastasta, joka seuraa meitä\", sanoi tyttö.\n\n— \"Minua se seuraa\", sanoi poika. — \"Yhtä hyvin se voi seurata\nminua\", vastasi tyttö. — \"Pian se nähdään\", arveli poika; \"mene sinä\nnyt alatietä ja minä menen ylätietä, niin tapaamme tuolla ylhäällä\".\nNiin he tekivätkin. — \"Eikö se nyt seurannut minua?\" kysyi poika, kun\nhe tapasivat. \"Ei, minua se seurasi\", vastasi tyttö. — \"Sitte niitä\ntäytyy olla kaksi.\" He astuivat taas yhdessä jonkun matkaa; mutta\nsilloin oli vain yksi lintu; poika väitti sen lentävän omalla\npuolellaan, mutta tyttö väitti sen lentävän omallaan. \"Vähät minä koko\nrastaasta\", sanoi poika. \"Vähät minäkin\", vastasi tyttö.\n\nMutta samassa kun he tämän olivat sanoneet, hävisikin rastas. \"Se oli\nsinun puolellasi\", sanoi poika. \"Ei, kiitoksia vaan; minä näin\nselvästi, että se oli sinun puolellasi. — — Mutta tuossa! tuossahan\nse taas on!\" huusi tyttö. \"Niin, se on minun puolellani!\" huusi poika.\nMutta silloin tyttö suuttui. \"Ei, totta totisesti! Jos minä vielä\nviitsin kävellä sinun kanssasi, niin maa minut nielköön!\" ja tyttö\nmeni omaa tietään. — Silloin hävisi rastas pojalta ja kulku kävi niin\nikäväksi, että hän rupesi huutamaan. Tyttö vastasi. \"Onko rastas sinun\nluonasi?\" kysyi poika. \"Ei, mutta onko se sinun luonasi?\" — \"Ei ole;\nsinun täytyy tulla tänne takaisin, niin ehkä se tulee mukaan.\" Ja\ntyttö tuli takaisin; he ottivat toisiaan kädestä ja astelivat yhdessä.\n\"Kvit, kvit, kvit, kvit!\" pani tytön puolella. \"Kvit, kvit, kvit,\nkvit!\" pani pojan puolella. \"Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit,\nkvit!\" pani joka puolella ja kun he rupesivat katsomaan, oli heidän\nympärillään sata tuhatta miljoonaa rastasta. \"Kas kuinka kaunista!\"\nsanoi tyttö ja katsoi poikaan. \"Oi Jumala sinua siunatkoon!\" sanoi\npoika ja taputti tyttöä.\n\nTämä kertomus oli kaikkien tyttöjen mielestä niin kaunis.\n\nSitte ehdotti kummisetä, että he kertoisivat mitä unia olivat nähneet\nyöllä, niin hän päättäisi kuka oli nähnyt kauneimman unen. Ei, he nyt\nkertoisivat mitä unia he olivat nähneet! Ei! eikä naurusta ja\nsupatuksesta tahtonut loppua tulla. Mutta sitte rupesi toinen toisen\nperästä arvelemaan, että hän sinä yönä oli nähnyt niin kauniin unen ja\ntoiset taas ettei se kuitenkaan saattanut olla niin kaunis kuin se,\njonka he olivat nähneet. Ja vihdoin tuli heille kaikille halu kertoa\nunensa. Mutta ei ääneen; ja yhdelle ainoalle eikä suinkaan\nkummisedälle. Arne istui niin hiljaa tuolla kukkulalla ja hänelle he\nsitte päättivät sen kertoa.\n\nArne istui pähkinäpuun alle ja ensimäinen kertojatar tuli hänen\nluokseen. Kauvan hän mietti, mutta kertoi sitte:\n\n— Minä näin sellaista unta, että seisoin suuren veden varrella.\nSilloin minä näin jonkun kävelevän veden päällä, jonka nimeä en tahdo\nsanoa. Hän astui suureen lumpeeseen ja istui siinä ja lauloi. Mutta\nminä nousin sellaiselle suurelle lehdelle, jommoiset lumpeessa on ja\njotka uiskentelevat levällään; sillä päätin soutaa hänen tykönsä.\nMutta heti kun minä olin päässyt lehdelle, rupesi se vaipumaan ja minä\npelästyin kovasti ja itkin. Silloin hän tuli soutaen lumpeenkukassa\n—, nosti minut luokseen ja me sousimme yli koko veden. — Eikö se\nollut kaunis uni?\n\nTuli se pikkuinen, joka oli kertonut sen pikkuisen tarinan.\n\n— Minä näin sellaista unta, että olin saanut kiinni pienen linnun ja\nminä olin niin iloissani enkä ensinkään olisi tahtonut päästää sitä\nirti, ennenkuin olin päässyt kotiin tupaan. Mutta siellä minä en\nuskaltanut päästää sitä, sillä isä ja äiti olisivat voineet pyytää\nminua päästämään sen ulos taas. Minä menin sen kanssa luhtiin; mutta\nsiellä hiiviskeli kissa enkä minä uskaltanut päästää sitä irti\nsielläkään. Silloin en tietänyt muuta neuvoa kuin menin latoon;\nherranen aika, siellä oli niin paljon rakoja, että se saattoi lentää\ntiehensä! Ei auttanut muu kuin mennä pihamaalle taas ja siellä näytti\nminusta seisovan joku, jonka nimeä en tahdo mainita. Hän seisoi siellä\nja leikitteli suuren, suuren koiran kanssa. \"Mieluummin minä\nleikittelisin tuon lintusi kanssa\", sanoi hän ja tuli hyvin likelle\nminua. Mutta minusta tuntui, että läksin pakoon ja sekä hän että suuri\nkoira perässä; ja minä juoksin ympäri koko pihamaan; mutta samassa\navasi äiti porstuan oven, — vetäisi minut sisään ja paiskasi kiinni\noven. Mutta ulkopuolella seisoi poika ja nauroi, kasvot kiinni\nruudussa. \"Kas tässä lintu!\" sanoi hän — ja ihmettä! hänellä oli\nlintu! — Eikö se ollut herttainen uni?\n\nSitte tuli se tyttö, joka oli kertonut rastaista. Eliksi ne olivat\nhäntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka Arne silloin illalla oli nähnyt\nveneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, hän istui\nsiinä niin täysikasvaneena ja kauniina, hienokasvoisena ja\nhoikkaruumiisena. Hän nauroi niin kovasti ja sentähden kesti kauvan\nennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitte hän kertoi:\n\n— Minä olin niin kovasti iloinnut siitä, että tänään pääsisin\npähkinämetsään ja sentähden minä yöllä näin unta, että istuin täällä\nmäellä. Aurinko paistoi ja sylini oli täynnä pähkinöitä. Mutta\npähkinöiden joukkoon oli tullut pieni orava ja se istua kenotti\nsylissäni ja söi kaikki pähkinät. — Eikö se ollut herttainen uni?\n\nJa Arnelle kerrottiin muitakin unia; mutta sitte hänen piti sanoa mikä\noli kaunein. Hän pyysi pitkää miettimisaikaa ja sillaikaa läksi\nkummisetä tyttöjoukon kanssa talolle ja Arnen piti tulla perässä. He\nhyppelivät alas mäkeä, järjestyivät tasangolle tultuaan riveihin ja\nlauloivat kulkiessaan taloa kohti.\n\nArne viipyi paikoillaan, laulua kuunnellen; aurinko paistoi suoraan\ntyttöparveen; valkoiset paidanhihat heloittivat; toinen tyttö kävi\nkiinni toisen vyötäisiin; he karkeloivat niityn poikki ja kummisetä\nperässä keppineen siksi että he tallasivat heinän. Arne ei enään\najatellut unia; pian ei hänen ajatuksensa enään seurannut tyttöjä.\nHienojen auringonsäikeiden lailla levisivät hänen ajatuksensa laakson\nyli ja itse hän istui kummulle ja kehräsi. Ennenkuin hän tiesikään oli\nhän joutunut tiheään raskasmielisyyden verkkoon; hän ikävöi\nmaailmalle, hän ei ikinä ollut niin ikävöinyt kuin nyt. Hän teki\nitselleen lujan lupauksen, että hän heti kotiin palattuaan puhuu äidin\nkanssa, käyköön sitte kuinka käy!\n\nHänen ajatuksensa kävivät yhä voimakkaammiksi ja tunkeutuivat lauluun\n\"tunturin tuolle puolen\". Niin nopeasti eivät sanat milloinkaan olleet\ntulleet eivätkä ne koskaan olleet järjestyneet niin varmasti; ne\nolivat miltei kuin tytöt, jotka istuivat piirissä kummulla. Hänellä\noli taskussa paperipala ja hän kirjoitti polvensa päällä, ja kun hän\noli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän kuin keventyneenä, hän ei\ntahtonut ihmisten joukkoon, vaan läksi kotiin metsätietä, vaikka\ntiesikin sen vievän koko yön. Kun hän ensi kertaa matkalla istuutui\nlepäämään, aikoi hän ottaa esiin laulun antaakseen sen soida yli\nmaiden; mutta hän oli unohtanut sen sinne, missä hän oli sen tehnyt.\n—\n\nYksi tytöistä etsi häntä kummulta, ei tavannut häntä, vaan laulun.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nEi ollut niin helppoa puhua äidille kuin Arne oli ajatellut. Hän\nviittasi Kristianiin ja kirjeisiin, joita ei koskaan kuulunut; mutta\näiti läksi hänen luotaan ja kokonaisiin päiviin hän sitte luuli\nnäkevänsä, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän pani merkille\ntoisenkin asian, sen nimittäin, että hän valmisti harvinaisen hyvää\nruokaa.\n\nEräänä päivänä hänen piti mennä metsään hakemaan puita, tie kulki\nmetsän läpi ja juuri siinä paikassa missä hänen piti hakata, oli\nihmisten tapana syksyisin käydä puolassa. Arne oli laskenut kirveen\nkädestään riisuakseen takkinsa ja oli juuri alkamaisillaan, kun kaksi\ntyttöä tuli marjatuokkosineen. Arne meni aina mieluummin piiloon kuin\ntapasi tyttöjä ja niin teki hän nytkin.\n\n— Voi, voi tätä marjojen paljoutta! Eli, Eli!\n\n— Kyllä, rakas ystävä, minä näen ne!\n\n— Mutta älä nyt mene kauvemma! täällä on monta tuokkosellista!\n\n— Minusta tuntuu siltä kuin pensaassa olisi kahissut.\n\n— Hui! oletko hullu!\n\nJa tytöt karkasivat toistensa syliin. He seisoivat pitkän aikaa niin\nhiljaa, että he tuskin vetivät henkeään.\n\n— Ei siellä mitään ole; poimitaan pois!\n\n— Niin, poimitaan pois. Ja he poimivat.\n\n— Sinä olet kiltti, Eli, kun tänään tulit pappilaan. — Eikö sinulla\nole mitään minulle kertomista?\n\n— Minä olen ollut kummisedän luona.\n\n— Niin, sen sinä olet kertonut; — mutta eikö sinulla ole mitään\nkertomista hänestä — sinä tiedät?\n\n— On kyllä!\n\n— Voi, voi, Eli onko se totta? Pian, pian kerro!\n\n— Hän on taas käynyt siellä!\n\n— Mitä sinä sanot?\n\n— Ihan totta; isä ja äiti eivät olleet sitä näkevinään, mutta minä\nmenin luhtiin piiloon.\n\n— Sitte, sitte! Tuliko hän perässä?\n\n— Minä luulen, että isä oli sanonut hänelle missä minä olin; hän on\nnykyään aina niin ilkeä.\n\n— Entä tuliko hän sitte? Istu tänne, istu tänne minun viereeni! No\nniin: sitte hän tuli?\n\n— Kyllä, mutta ei hän paljoa sanonut, sillä hän oli niin ujo.\n\n— Joka sana! kuule! joka sana!\n\n— \"Pelkäätkö sinä minua?\" sanoi hän. \"Minkätähden minä pelkäisin?\"\nsanoin minä. \"Sinä tiedät mitä minä sinusta tahdon\", sanoi hän ja\nistuutui arkulle rinnalleni.\n\n— Rinnallesi!\n\n— Ja sitte hän pani kätensä ympärilleni.\n\n— Ympärillesi, oletko hullu!\n\n— Minä koetin päästä irti, mutta hän ei tahtonut päästää minua.\n\"Rakas Eli\", hän sanoi —\n\nEli nauroi ja toveri nauroi myöskin.\n\n— Entä sitte? entä sitte?\n\n— Tahdotko ruveta vaimokseni?\n\n— Hahhahhah!\n\n— Hahhahhah!\n\nJa vihdoin pääsi molemmilta:\n\n— Hahhahhah, hahhahhah!\n\nTäytyihän naurusta vihdoin viimein tulla loppu ja sitte seurasi pitkä\nhiljaisuus. Nyt kysyi ensimäinen, mutta hiljaa:\n\n— Kuule — eikö se ollut ilkeää kun hän pani kädet ympärillesi?\n\nJoko jätti toinen tähän vastaamatta tai vastasi hän niin hiljaa, ettei\nsitä saattanut kuulla; tai ehkä vain hymyili vastaukseksi. Hetken\nperästä kysyi ensimmäinen:\n\n— Eikö isäsi tai äitisi sanonut mitään?\n\n— Isä tuli minua katsomaan, mutta minä menin aina piiloon; sillä hän\nnauroi kun hän näki minut.\n\n— Entä äitisi?\n\n— Ei hän sanonut mitään, mutta hän ei ollut niin kova kuin\ntavallisesti.\n\n— Kai sinä annoit hänelle kieltävän vastauksen.\n\n— Tietysti.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys.\n\n— Kuule!\n\n— No?\n\n— Luuletko, että minun luokseni tulee tuollainen?\n\n— Tietysti!\n\n— Oletko hullu! A—i! Kuule, Eli! — Jos hän panee kädet ympärilleni!\n\nTyttö pisti päänsä piiloon. Seurasi paljon naurua, sitte kuisketta ja\nsupatusta.\n\nTytöt menivät pian menojaan; he eivät olleet nähneet Arnea enempää\nkuin takkia ja kirvestäkään, ja Arne oli siitä iloissaan.\n\nMuutaman päivän perästä teki hän Ylimaan Nuutin Kampenin torppariksi.\n\n— Sinun ei enään pidä olla yksin, sanoi Arne.\n\nItse puolestaan ryhtyi Arne säännölliseen työhön. Hän oli aikaiseen\noppinut käyttämään käsisahaa, sillä hän oli paljon ollut rakentamassa\nkotirakennuksia. Hän tahtoi nyt kehittää tätä taitoaan sillä hän tunsi\nettä määrätty ammatti on hyvä; hyvä oli myöskin päästä ihmisten\njoukkoon ja niin muuttunut hän vähitellen oli, että hän ikävöi\nihmisiä, kun hän jonkun aikaa oli ollut itsekseen. Kävi niin, että hän\nsinä talvena vähän aikaa oli pappilassa työssä ja siellä olivat tytöt\nusein yhdessä. Heitä katsellessaan ajatteli Arne, että kuka nykyään\nmahtaa kosia Eli Böeniä.\n\nKerran ajomatkalla joutui hän pappilanneidin ja Eli Böenin kuskiksi;\nhänellä oli hyvät korvat, mutta hän ei kuitenkaan koskaan voinut\nkuulla mistä he puhuivat; välistä puhui Matilda hänelle; silloin Eli\nnauroi ja pisti päänsä piiloon. Matilda kysyi oliko totta, että hän\nosasi tehdä runoja.\n\n— Ei, vastasi hän nopeasti; silloin tytöt molemmat nauramaan,\npuhumaan ja nauramaan. Senjälkeen ei Arne ollut heille hyvillään. Hän\nei ollut heitä näkevinään.\n\nKerran istui hän väentuvassa, kun siellä tanssittiin; Matilda ja Eli\ntulivat molemmat sinne katsomaan. He seisoivat nurkassa ja kiistelivät\njostakin; Eli ei tahtonut, mutta Matilda tahtoi ja hän pääsi voitolle.\nSitte he molemmat tulivat Arnen luo, niiasivat ja kysyivät osaako hän\ntanssia. Hän vastasi ei ja he kääntyivät molemmat pois, nauroivat ja\njuoksivat tiehensä. Olipa siinä alituista nauramista, ajatteli Arne ja\nkävi totiseksi. Mutta papilla oli pieni kasvattipoika, noin kymmenen\ntai kahdentoista vanha, ja hänestä Arne paljon piti; se poika opetti\nArnen tanssimaan, kun ei kukaan nähnyt.\n\nElillä oli pieni veli, samanikäinen kuin papin kasvattipoika. He\nolivat leikkikumppaneita ja Arne teki heille kelkkoja, suksia, pauloja\nja puheli heidän kanssaan heidän sisaristaan, varsinkin Elistä. Eräänä\npäivänä toi Elin veli sanan, ettei pidä käydä niin tukka pörrössä.\n\n— Kuka niin sanoi?\n\n— Eli sanoi; mutta hän kielsi sanomasta, että hän oli sen sanonut.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin lähetti Arne sanan, ettei Eli nauraisi niin\npaljon. Poika toi taas sen sanan, että Arne toki nauraisi vähän\nenemmän.\n\nKerran pyysi poika jotakin, jota Arne oli kirjoittanut. Arne antoi\nhänelle eikä ajatellut asiaa pitemmältä. Hetkisen perästä tahtoi poika\nilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt niin kovasti\npitivät hänen kirjoituksestaan.\n\n— Ovatko he sitte nähneet sen?\n\n— Ovat, heillehän minä sitä pyysin.\n\nArne pyysi poikia tuomaan jotakin, jota sisaret olivat kirjoittaneet;\nhe tekivät työtä käskettyä; Arne korjasi karkealla lyijykynällä\nkirjoitusvirheitä; hän käski poikia panemaan paperin sellaiseen\npaikkaan, että sen helposti löysi. Sitte hän tapasi paperin takkinsa\ntaskusta, mutta alle oli kirjoitettu: \"ylpeän kulkuripojan korjaama\".\n\nPäivää myöhemmin päätti Arne työnsä pappilassa ja läksi kotiin. Niin\nlempeänä kuin sinä talvena, ei äiti ollut häntä nähnyt kuin tuona\nsurullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle\nsaarnan, meni hänen mukaansa kirkkoon ja oli hänelle hyvin hyvä. Mutta\nhän kyllä tiesi tämän kaiken tapahtuvan pääasiallisesti siksi, että\nArne toivoi hänen suostumustaan lähteäkseen matkalle, kun kevät tuli.\nEräänä päivänä tuotiin hänelle sitte sana Böeniltä, että hän tulisi\nsinne sahaustöihin.\n\nArne ihan pelästyi ja vastasi tulevansa, ikäänkuin ei hän olisi\najatellut sitä sen enempää. Heti kun sanan tuoja oli mennyt, sanoi\näiti:\n\n— Syystä sinä hämmästyt! Böenistä?\n\n— Onko se sitte niin ihmeellistä? kysyi Arne, mutta ei katsonut\nhäneen.\n\n— Böeniltä! huudahti äiti toisen kerran.\n\n— No, miksei yhtä hyvin kuin jostakin toisesta talosta? ja Arne\nkatsahti häneen.\n\n— Böenistä ja Birgit Böeniltä! — Baardhan löi isäsi raajarikoksi ja\nBirgitin tähden!\n\n— Mitä sinä sanot? huusi jo poikakin. — Baard Böenkö sen teki?\n\nPoika ja äiti seisoivat toisiinsa tuijottaen. Heidän välillään vyöryi\nkokonainen elämä ja hetkisen ajan saattoivat he nähdä sen mustan\nlangan, joka kaiken matkaa oli venymistään venynyt eteenpäin.\nMyöhemmin rupesivat he puhumaan isän mahtavista päivistä, jolloin\nvanha Eli Böen itse kosi häntä Birgit tyttärelleen ja sai rukkaset; he\nkävivät läpi kaiken, siihen asti, jolloin Niilo kaatui ja molemmat\ntulivat siihen johtopäätökseen, että Baardin syy oli ollut sangen\npieni. Mutta hän, hän joka tapauksessa oli lyönyt isän piloille.\n\n— Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä? ajatteli Arne ja päätti\nsamassa hetkessä mennä.\n\nKun Arne, saha olalla, asteli jään poikki Böeniä kohti, oli talo\nhänestä kauniin näköinen. Asuinrakennus näytti yhä vastamaalatulta;\nhäntä hiukan paleli ja ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta. Hän ei\nheti mennyt sisään, vaan sille puolelle missä navetta oli; siellä\nseisoi parvi paksuvillaisia vuohia kalvamassa kuorta havunoksasta;\nkarjakoira juoksi edestakaisin ladon siltaa ja haukkui, ikäänkuin itse\npaholainen olisi tullut taloon, mutta heti kun Arne pysähtyi; heilutti\nse häntäänsä ja antoi silittää selkäänsä. Kyökin ovi oli talon\nylemmällä puolella, se aukeni usein ja joka kerta katsahti Arne sinne;\nmutta sieltä tuli joko karjapiika maitoastioineen tai kyökkipiika\nkaatamaan jätteitä vuohille. Ladossa puida jyskytettiin ja vasemmalla,\npuuliiterin edustalla, seisoi poika hakkaamassa puita; hänen takanaan\noli halkopinoja. — Arne pani sahan käsistään ja meni kyökkiin;\npermannolla oli valkoista hiekkaa ja pieneksi hakattua katajaa oli\nsiroteltu päälle; seinillä oli hohtavia kuparikattiloita ja\nkiviastioita rivissä. Keitettiin paraikaa päivällistä. Arne pyysi\nsaada puhutella Baardia.\n\n— Menkää tupaan! sanoi joku ja viittasi.\n\nArne meni; ovessa ei ollut linkkua, vaan messinkikääkä; siellä sisällä\noli valoisaa ja maalattua, katossa paljon ruusuja, kaapit pantuina\npunaisiksi ja omistajan nimi mustana, samoin makuusija, laidoissa\nsiniset raidat. Uunin luona istui harteva, lempeäkasvoinen mies, jolla\noli pitkä, keltainen tukka, ja pani vanteita pyttyihin; pitkän pöydän\nääressä istui pitkä, solakka vaimo, myssy päässä, vaatteet ruumista\nmyöten; hän eroitteli jyviä kahteen läjään. Paitsi näitä molempia ei\ntuvassa ollut ketään.\n\n— Hyvää päivää ja Jumalan siunausta työhön! sanoi Arne ja pyyhkäisi\nlakin päästään. Molemmat nostivat päätään; mies hymyili ja kysyi, kuka\nhän oli.\n\n— Se, jota tarvittiin sahaamaan.\n\nMies hymyili entistä enemmän ja virkkoi, painaessaan alas päätään ja\ntaas ryhtyessään työhönsä:\n\n— Vai Arne Kampen.\n\n— Arne Kampenko? huudahti vaimo ja tuijotti häneen.\n\nMies katsahti vaimoonsa ja hymyili.\n\n— Niilo räätälin poika.\n\nJa hän kävi taasen kiinni työhönsä.\n\nHetkisen perästä oli vaimo noussut, mennyt hyllylle, kääntynyt, mennyt\nkaapille, taasen kääntynyt ja kysyi nyt, pöytälaatikkoa kaivellen ja\nsilmiään nostamatta:\n\n— Jääkö hän tänne työhön?\n\n— Jää, vastasi mies, niinikään silmiään nostamatta.\n\n— Eikä kukaan pyydä sinua edes istumaan.\n\nMies kääntyi Arnen puoleen. Arne likeni penkkiä; vaimo meni ulos, mies\nteki työtään; Arne kysyi eikö hänkin saisi alkaa.\n\n— Syödään ensin päivällistä.\n\nVaimo ei enään tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran avautui,\nastui Eli sisään. Ensin hän ei ollut Arnea näkevinään; kun Arne sitte\nnousi mennäkseen hänen luokseen, seisahtui hän ja kääntyi antamaan\nhänelle kättä; mutta hän ei katsonut häneen. He vaihtoivat pari sanaa;\nisä jatkoi työtään. — Hänen hiuksensa olivat palmikolla,\nliivihameessa ahtaat hihat, hän oli sorja ja suora, ranteet pyöreät,\nkädet pienet. Hän kattoi pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta\nArne isäntäväen kanssa tässä; sattui nimittäin niin, että he sinä\npäivänä söivät erikseen, sillä muuten he kaikki söivät samassa\npöydässä, suuressa, valoisassa kyökissä.\n\n— Eikö äiti tule? kysyi mies.\n\n— Ei, hän on ylistuvassa punnitsemassa villoja.\n\n— Oletko pyytänyt häntä?\n\n— Olen, mutta hän sanoo, ettei huoli mitään. Hetkisen vaikenivat\nkaikki.\n\n— Ylistuvassahan on kylmä.\n\n— Hän ei antanut minun lämmittää. Päivällisen jälkeen oli Arne\ntyössä; illalla taas heidän joukossaan. Silloin istui vaimokin heidän\nkanssaan. Naiset ompelivat; mies hommasi pikkuaskareissa; Arne auttoi\nhäntä; tuntikausia oli ihan hiljaista; sillä Eli, joka muuten näytti\nolevan äänessä, vaikeni hänkin. Arne ajatteli kauhulla, että niin\nvarmaan usein oli hänenkin kotonaan; mutta ikäänkuin vasta nyt hän sen\ntunsi. Eli veti vihdoin syvän huokauksen, ikäänkuin hän jo olisi\nkestänyt tätä tarpeeksi kauvan ja rupesi sitte nauramaan. Silloin\nnauroi isäkin ja Arnestakin se oli naurettavaa ja hän yhtyi nauruun.\nSiitä lähtien puhuivat he yhtä ja toista; vihdoin enimmäkseen hän ja\nEli; isä pisti sanoja joukkoon. Mutta kerran oli Arne puhunut kauvan\nja tuli nostaneeksi silmiään; silloin kohtasi häntä äidin, Birgitin\nkatse; hän oli päästänyt työn helmaansa ja tuijotti häneen. Hän kävi\nheti kiinni työhönsä, mutta niin pian kuin Arne puhui, katsahti hän\ntaas häneen.\n\nTuli maatapanon aika ja jokainen meni haaralleen. Arne päätti panna\nmieleensä ensimäisen unen uudessa paikassa, mutta siinä ei ollut\nmitään järkeä. Hän ei koko päivänä ollut puhunut isännän kanssa kuin\nvähän tai ei ensinkään, mutta yöllä hän näki unta vain hänestä.\nViimeinen oli, että Baard istui lyömässä korttia Niilo räätälin\nkanssa. Tämä oli hyvin vihainen ja aivan kalpea kasvoiltaan; mutta\nBaard hymyili ja vei kaikki tikit.\n\nMonena päivänä, jotka Arne siellä vietti, ei puhuttu paljon mitään,\nmutta tehtiin paljon työtä. Ei vaiettu yksin arkituvassa, vaan\npalvelijat, torpparit ja yksin naisetkin vaikenivat. Talossa oli vanha\nkoira, joka aina haukkui, kun tuli vieraita; mutta talonväet eivät\nkoskaan saattaneet kuulla koiran haukkuvan ilman että joku sanoi:\n\"hys!\" ja silloin koira aina muristen meni paikoilleen maata. Kotona\nKampenilla katolla oli suuri tuuliviiri, joka kääntyili tuulessa;\ntäällä oli vieläkin suurempi tuuliviiri; Arnen täytyi huomata se\nsiksi, ettei se liikkunut. Kovalla tuulella koetti viiri päästä\nirralleen ja Arne katseli sitä, kunnes hänen täytyi nousta katolle\nirroittamaan viiriä. Se ei ollut jäätynyt kiinni, kuten Arne ajatteli,\nvaan väliin oli pistetty puukapula, jotta viiri pysyisi paikoillaan.\nArne veti pois kapulan ja viskasi menemään; se sattui Baardiin, joka\njuuri tuli. Hän nosti päätään.\n\n— Mitä sinä siellä teet?\n\n— Irroitan viiriä.\n\n— Älä huoli; se narisee, kun pääsee kieppumaan. Arne istui hajareisin\nkatonharjalla.\n\n— On kai se sentään parempi kuin että se vaikenee. Baard kurotti\nkatseensa Arneen ja Arne silmäili alas Baardiin; sitte Baard hymähti:\n\n— On kai viisaampaa vaieta; kun kirkuu vaikka puhua pitäisi, tiemmä.\n\nSaattaa sattua, että joku sana kummittelee pitkiä aikoja senjälkeen\nkun se on lausuttu, varsinkin, jos se on viimeinen. Nämä sanat\nseurasivat Arnea, kun hän pakkasessa astui alas katolta ja ne olivat\nhänen mielessään kun hän illalla astui tupaan. Siellä seisoi Eli\nhämärissä ja katseli ikkunasta jäätä, joka kirkkaana kiilteli\nkuutamossa. Arne meni toiseen ikkunaan ja katseli ulos kuten Elikin.\nSisässä oli lämmintä ja hiljaista, ulkona oli kylmää; äreä viima\nvinkui läpi laakson ja rytyytti puita niin etteivät varjot, joita ne\nkuutamossa loivat, pysyneet paikoillaan, vaan haparoivat ja ryömivät\npitkin lunta. Pappilasta tunki joku valo tänne asti, se näytti\nsyttyelevän ja sammuilevan, muuttavan muotoa ja karvaa, kuten aina,\nkun valoa liian kauvan katselee. Tunturi nousi tummana, pohjallaan\ntarinoita, harjalla lunta ja kuutamoa. Taivaanlaki oli tähdessä,\nyhdessä kulmassa hiukan väräjävää revontulta, mutta se ei halunnut\nloimuta ylemmä. Vähän matkaa ikkunasta, veteen päin, oli puita, ja\nniiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta suuri saarni seisoi\nyksikseen ja kirjoitteli lumeen.\n\nOli ihan hiljaista; vain silloin tällöin päästi jokin pitkän,\nvalittavan äänen.\n\n— Mikä se on? kysyi Arne.\n\n— Tuuliviiri, sanoi Eli ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — se on\nmahtanut päästä irroilleen.\n\nArne olisi tahtonut puhua, muttei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n— Muistatko satua rastaista, jotka lauloivat?\n\n— Muistan.\n\n— Sehän on totta: sinähän sen kerroit... Se oli kaunis satu.\n\nJa sitte lausui Eli niin lahealla äänellä, että Arne ensi kertaa luuli\nsen kuulevansa:\n\n— Minusta tuntuu usein, että jokin laulaa, kun on ihan hiljaista.\n\n— Se on se hyvä mikä meissä itsessämme asuu.\n\nTyttö katsahti häneen ikäänkuin vastaus olisi sisältänyt liian paljon;\nmolemmat vaikenivat sen jälkeen. Sitte kysyi tyttö, piirrellen\nsormellaan ruutuun:\n\n— Oletko hiljan tehnyt lauluja?\n\nArne kävi punaiseksi, mutta sitä ei tyttö nähnyt ja jatkoi sentähden:\n\n— Kuinka sinä oikein niitä lauluja teet?\n\n— Tahtoisitko tietää?\n\n— Tahtoisin kyllä.\n\n— Minä panen mieleeni ne ajatukset, jotka muut päästävät menemään,\nvastasi Arne vältellen.\n\nTyttö vaikeni hyvän aikaa, varmaan hän ajatteli jotakin laulua,\nolisiko hänellä ollut sellaisia ajatuksia ja olisiko hän päästänyt ne\nmenemään.\n\n— Ihmeellistä! sanoi hän ikäänkuin itsekseen ja rupesi taas\npiirtelemään ruutuun.\n\n— Minä tein laulun silloin kun ensi kerran olin nähnyt sinut.\n\n— Missä sinä minut näit?\n\n— Pappilan luona, sinä iltana, jolloin sinä sieltä läksit; — minä\nnäin sinut vedessä.\n\nTyttö hymähti ja vaikeni hetkisen;\n\n— Laulappas minulle se laulu.\n\nArne ei koskaan ollut tehnyt sellaista, mutta nyt hän rupesi\nlaulamaan:\n\n    \"Tuo Venevil keijunen vastahan\n        Käy armahan\", j.n.e.\n\nEli kuunteli hyvin tarkkaavaisena; hän seisoi pitkän aikaa\nliikkumattomana, vaikka laulu jo oli loppunut. Vihdoin hän puhkesi\npuhumaan:\n\n— Voi, kuinka minun käy häntä sääli!\n\n— Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä\nhäntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka\nsellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi\nkatsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:\n\n— Mutta ei suinkaan minun niin käy?\n\n— Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.\n\n— Pitääkö sinun sitte käydä niin?\n\n— En tiedä; — mutta siltä silloin tuntui; — niin, nyt ei tunnu\nsiltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. — —\n\n— Ihmeellistä!\n\nTyttö piirteli taas ruutuun.\n\nKun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo.\nUlkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun\noli sormella kirjoitettu: \"Arne, Arne, Arne\" ja aina vaan \"Arne\"; Eli\noli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.\n\nMutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa\nvoimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen\nsanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nEräänä päivänä myöhemmin tuli Arne sisään ja kertoi mitä hän juuri oli\nkartanolla kuullut, että papin tytär Matilda nyt oli matkalla\nkaupunkiin, oman luulonsa mukaan muutamaksi päiväksi, mutta itse\nasiassa olemaan siellä vuoden tai kaksi. Eli ei tietänyt mitään\nennenkuin nyt sen kuuli, hän kaatui ja menetti tajuntansa.\n\nArne ei koskaan ollut nähnyt sellaista ja pelästyi suuresti; hän\nkarkasi hakemaan palvelustyttöjä, tytöt taas vuorostaan vanhempia ja\nvanhemmat riensivät sisään. Koko talossa nousi hälinä; kahlekoira\nhaukkui ladon sillalla. Kun Arne myöhemmin tuli sisään, oli äiti\npolvillaan vuoteen ääressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelustytöt\njuoksivat, yksi hakemaan vettä, toinen tippoja, joita säilytettiin\nkaapissa, kolmas avasi röijynnappeja kauluksen kohdalta.\n\n— Herra siunaa ja varjele! sanoi äiti, — se oli sentään hullua,\nettemme olleet mitään sanoneet; sinä, Baard, niin tahdoit; oi, Herra\nsiunaa ja varjele!\n\nBaard ei vastannut mitään.\n\n— Sanoinhan minä sen kyllä, mutta ei koskaan pidä tehtämän niin kuin\nminä tahdon; oi, Herra siunaa ja varjele. Aina sinä kohtelet häntä\nniin kovasti, sinä Baard; sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun pitää\njostakin ihmisestä.\n\nBaard ei vastannut mitään.\n\n— Hän ei ole niinkuin muut — ne voivat kantaa suruja; mutta hänet,\nraukan, surut kaatavat kumoon, hänhän on niin heikko. Ja varsinkin\nnyt, kun ei hän ensinkään ole terve. Herää pois nyt, lapseni, niin me\npidämme sinua hyvänä! Herää pois lapseni nyt, sinä, Eli lapseni, äläkä\ntuota meille tällaista surua!\n\nNyt virkkoi Baard:\n\n— Joko sinä vaikenet liian paljon tai puhut liian paljon.\n\nHän katsahti Arneen ikäänkuin ei olisi suonut hänen kuulevan näitä,\nvaan menevän tiehensä. Mutta kun tytöt jäivät huoneeseen, jäi Arnekin,\nvaikka hän astui ikkunan luo. Sairas tointui nyt senverran, että hän\nsaattoi katsella ympärilleen ja tuntea ihmisiä; mutta samassa palasi\nmuistokin, hän kirkaisi: \"Matilda!\" purskahti suonenvedontapaiseen\nitkuun ja nyyhkytti niin, että oli oikein vaikeaa katsella. Äiti\nkoetti häntä lohduttaa, isä asettui niin että hän näkisi hänet; mutta\nsairas vaan työnsi heitä menemään.\n\n— Pois! huusi hän; — minä en pidä teistä, pois!\n\n— Jeesus Kristus, etkö sinä pidä vanhemmistasi? sanoi äiti.\n\n— En! Te olette minulle kovat ja otatte minulta ainoan iloni.\n\n— Eli, Eli, älä lausu niin kovia sanoja, pyyteli äiti.\n\n— Ei, äiti! huusi tyttö, — nyt minä sen sanon! Niin, äiti, te\ntahdotte naittaa minut sille ilkeälle miehelle enkä minä tahdo. Tänne\nte minut salpaatte, jossa minä en ole iloinen muuta kuin silloin kun\nminä pääsen pois. Ja te otatte minulta Matildan, ainoan, josta minä\npidän, ja jota minä maailmassa ikävöin. Oi Jumala, mihin minä joudun,\nkun ei Matilda enään ole täällä — ja varsinkin nyt, kun on niin\npaljon, niin paljon asioita, joita en voi selvittää, kun en saa\nkenellekään puhua.\n\n— Mutta harvemminhan sinä viime aikoina kävit hänen luonaan.\n\n— Mitä siitä — olihan hän ikkunassa! vastasi sairas ja itki niin\nlapsellisesti, ettei Arne koskaan ennen ollut kuullut sellaista itkua.\n\n— Ethän sinä voinut nähdä häntä ikkunassa, sanoi Baard.\n\n— Näinhän minä talon, vastasi sairas. Ja äiti lisäsi katkerasti:\n\n— Et sinä sellaisia ymmärrä, sinä.\n\nBaard ei enään puhunut mitään.\n\n— Nyt en minä koskaan enään saata mennä ikkunaan! sanoi Eli. — Minä\nmenin sinne aamulla, kun nousin; illalla istuin siellä kuutamossa ja\nminä menin sinne, kun ei minulla ollut ketään, jonka luo mennä.\nMatilda, Matilda!\n\nHän väänteli vuoteessaan ja purskahti uudelleen suonenvedontapaiseen\nitkuun. Baard istuutui jakkaralle ja jäi häneen katselemaan.\n\nElin tauti ei mennytkään niin pian kuin he ehkä olivat luulleet. Vasta\nillemmalla he huomasivat, että siitä tulee pitkällinen sairaus, jota\nhän varmaan jo pitemmän aikaa on koonnut ruumiiseensa, ja Arne\nkutsuttiin sisään olemaan apuna kantamassa häntä ylös hänen omaan\nhuoneeseensa. Hän ei tullut tajuihinsa, oli hyvin kalpea ja makasi\nliikkumattomana; äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen; isä katseli\njalkopäässä; sitte hän meni työhönsä. Arne teki samoin. Mutta sinä\niltana maata pannessaan rukoili hän hänen edestään, rukoili, että\nhänen, tuon nuoren, kauniin tytön kävisi hyvin maailmassa ja ettei\nkukaan ryöstäisi häneltä iloa!\n\nSeuraavana päivänä istuivat isä ja äiti puhumassa, kun Arne tuli\nsisään; äiti oli itkenyt. Arne kysyi mitä kuului; kumpikin odotti että\ntoinen vastaisi ja sentähden sai hän kauvan odottaa vastausta; mutta\nvihdoin sanoi isä:\n\n— Huonosti ovat asiat.\n\nMyöhemmin sai Arne kuulla, että Eli koko yön on hourinut, tai, kuten\nisä sanoi, puhunut hulluja. Nyt oli hän kovassa kuumeessa, ei tuntenut\nketään, ei tahtonut ottaa ruokaa, ja vanhemmat neuvottelivat juuri,\nkutsuisivatko taloon lääkärin. Kun he sitte myöhemmin menivät sairaan\nluo ja Arne jäi sinne, tuntui hänestä siltä kuin sekä elämä että\nkuolema olisivat olleet siellä, mutta Arne olisi ollut ulkopuolella.\n\nMuutaman päivän perästä oli tyttö kuitenkin parempi. Kerran, kun isä\nistui vartijana, pälkähti sairaan päähän, että hän tahtoo Tipon,\nMatildan antaman linnun, vuoteensa ääreen. Baard sanoi silloin,\nniinkuin asia oli, että lintu kaikessa tässä sekamelskassa oli\nunohtunut ja kuollut. Äiti tuli samassa kun Baard tätä kertoi ja huusi\njo ovessa:\n\n— Voi, Herra varjele, kuinka hullu sinä olet, Baard, kun kerrot\nkipeälle tytölle sellaista! Katso, nyt hän taas pyörtyy käsiimme.\nJumala sinulle anteeksi antakoon!\n\nJoka kerta kun sairas heräsi, huusi hän uudelleen lintua, sanoi, ettei\nMatildan ikinä käy hyvin, kun lintu on kuollut, tahtoi Matildan luo ja\npyörtyi uudelleen. Baard katseli tätä, kunnes se näytti hänestä liian\nhullulta: silloin tahtoi hänkin auttaa, mutta äiti työnsi hänet\nsyrjään ja sanoi yksin hoitavansa sairaan. Silloin katseli Baard heitä\nmolempia hyvän aikaa, korjasi vihdoin molemmin käsin lakin päähänsä ja\nläksi.\n\nPappi ja papinrouva tulivat myöhemmin, sillä tauti kävi uudelleen\nhäneen käsiksi ja kääntyi niin pahaksi, etteivät he tietäneet elämäkö\nvai kuolema tässä oli kysymyksessä.\n\nSekä pappi että papinrouva moittivat Baardia ja arvelivat hänen liian\nkovasti kohtelevan lasta; lintujuttu tuli heidän korviinsa ja pappi\nsanoi hänelle suoraan, että se oli raakaa; hän sanoi ottavansa lapsen\npois luokseen, niinpian kuin se vaan paranee niin paljon, että sen\nsaattaa viedä; vihdoin ei papinrouva enään tahtonut edes nähdä\nBaardia, hän itki ja istui sairaan luona, sai käsiinsä tohtorin, otti\nitse vastaan hänen määräyksensä ja tuli joka päivä monta kertaa\npäivässä hoitamaan sairasta määräysten mukaan. Baard kulki pihamaalla\npaikasta paikkaan, mutta mieluinten yksikseen, seisoskeli usein\npaikoillaan pitkiä aikoja, pani molemmin käsin päähänsä lakkinsa ja\nryhtyi johonkin työhön.\n\nÄiti ei enään puhunut hänelle. Tuskin he toisiinsa katsoivatkaan. Pari\nkertaa päivässä tuli isä sairaan luo; silloin riisui hän kenkänsä\nportaitten alla, laski lakin oven eteen ja avasi varovaisesti oven.\nHeti kun hän astui huoneeseen, kääntyi Birgit, ikäänkuin ei hän olisi\nhäntä nähnyt, asettui entiseen asentoonsa, pää käsien varaan ja katsoa\ntuijotti eteensä sairaaseen. Tämä makasi kalpeana ja liikkumattomana,\ntietämättä mitä ympärillä tapahtui. Baard seisoi hetkisen sängyn\njalkopäässä, katseli heitä molempia eikä virkkanut mitään. Kun vaan\nsairas liikahti, ikäänkuin herätäkseen, hiipi hän paikalla pois yhtä\nhiljaa kuin oli tullutkin.\n\nArne tuli usein ajatelleeksi, että oli siellä nyt miehen ja vaimon ja\nvanhempien ja lasten välillä lausuttu sanoja, joita kauvan oli\nkannettu mielessä ja joita ei hevillä unohdettaisi. Hän ikävöi pois\ntäältä, vaikka hänen mielensä kyllä teki ensin saada tietää, miten\nElin kävi. Mutta saahan sen aina tietää, arveli hän, meni sentähden\nBaardin luo ja sanoi aikovansa kotiin; olihan työ, jonka tähden hän\noli tullut, valmiina. Baard istui hakotukilla, kun Arne tuli tätä\nsanomaan. Hän istui kumarassa ja piirteli kapulalla lumeen; Arne tunsi\nkapulan; sillä se oli sama, joka oli pidellyt viiriä. Päätään\nnostamatta Baard virkkoi:\n\n— Eihän täällä nyt ole hauskaa; — mutta minusta tuntuu siltä kuin ei\nsinun pitäisi lähteä.\n\nEnempää ei Baard sanonut eikä Arnekaan, hetkisen hän siinä seisoi,\nmeni sitte pois ja ryhtyi johonkin työhön, ikäänkuin olisi ollut\nsovittu asia, että hän jää.\n\nMyöhemmin, kun Arne kutsuttiin syömään, istui Baard yhä tukilla.\nSilloin meni Arne hänen luokseen ja kysyi miten Eli jaksoi.\n\n— Kyllä asiat tänään ovat ihan hullusti, sanoi Baard; — näen äidin\nitkevän.\n\nTuntui ihan siltä kuin joku olisi käskenyt Arnea istuutumaan ja hän\nistuutui vastapäätä Baardia, kaadetun puun kyljelle.\n\n— Olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi, sanoi Baard niin\nodottamatta, ettei Arne osannut mitään vastata. — Kai sinä tiedät\nmitä meidän välillämme on ollut.\n\n— Tiedänhän minä.\n\n— Sinä tiedät luultavasti vaan puolet ja syytät ankarasti minua.\n\nHetkisen perästä vastasi Arne:\n\n— Kai sinä olet sopinut ne asiat Jumalasi kanssa, sinä yhtähyvin kuin\nisänikin nyt on.\n\n— Niin kyllä; kuinka kukin asiat ottaa, vastasi Baard. — Kun minä\nlöysin tämän kapulan, tuntui minusta niin kummalliselta, että sinun\npiti tulla tänne päästämään viiriä. Sama se: ennemmin tai myöhemmin,\najattelin.\n\nHän oli ottanut lakin käsiinsä ja tuijotti sen pohjaan.\n\nArne ei vieläkään ymmärtänyt hänen tällä tarkoittaneen, että hän nyt\naikoi puhua hänen kanssaan hänen isästään. Ei hän edes ymmärtänyt sitä\nsilloinkaan, kun hän jo alkoi, niin vähän oli tämä Baardin kaltaista.\nMutta sitä myöten kuin kertomus meni eteenpäin, huomasi hän mitä hänen\nmielessään oli liikkunut, ja jos hän ennen oli kunnioittanut tätä\njuroa, mutta läpeensä rehellistä miestä, niin ei kunnioitus suinkaan\ntämän jälkeen vähentynyt.\n\n— Taisin olla noin neljäntoista vanha, sanoi Baard, pysähtyi, kuten\nkoko kertomuksensakin aikana silloin tällöin, lausui taasen muutaman\nsanan, mutta pysähtyi aina niin, että koko kertomus sai sen leiman\nkuin joka sana olisi punnittu. — Taisin olla noin neljäntoista vanha,\nkun opin tuntemaan isäsi, joka oli saman ikäinen. — Hän oli hyvin\nhurja eikä kärsinyt ketään yläpuolellaan. Eikä hän koskaan saattanut\nunohtaa, että minä rippikoulussa olin ensimäisenä ja hän toisena. —\nUsein hän tarjoutui ottelemaan kanssani, muttei siitä koskaan tullut\nmitään; luultavasti ei kumpikaan meistä luottanut itseensä.\n\n— Mutta kummaa se on, että hän tappeli joka päivä eikä siitä syntynyt\nonnettomuutta; sen ainoan kerran, jolloin minä ryhdyin leikkiin, kävi\nniin hullusti kuin taisi; — mutta ymmärtäähän sen: minä olinkin\nodottanut kauvan.\n\nNiilo hyppäsi kaikkien tyttöjen perässä ja he hänen perässään. Yhtä\nainoaa tyttöä minä tahdoin, mutta sen hän vei minulta, joka\ntansseissa, joka häissä ja pidoissa; se oli sama, jonka kanssa nyt\nolen naimisissa. — — — Minun teki monesti mieli koetella voimiani\nhänen kanssaan sen asian tähden; mutta minä pelkäsin joutuvani\ntappiolle, sillä tiesin samalla kadottavani tytön. — Kun kaikki muut\nolivat menneet, nostin minä samat painot, joita hän oli nostanut,\npotkaisin jalkani yhtä korkealle kattoon kuin hänkin oli potkaissut,\nmutta kun hän seuraavalla kerralla lennätti tytön käsistäni, en\nkuitenkaan uskaltanut lähteä hänen kanssaan otteluun — tapahtui se\nsentään kerran, kun hän nauratti häntä juuri nenäni edessä, että minä\notin ison, täysikasvuisen miehen ja laskin hänet kuin huvin vuoksi\nparrun päälle. Sillä kertaa hän kyllä kalpeni.\n\nJos hän edes olisi ollut tytölle hyvä; mutta hän petti häntä, iltana\ntoisen perästä. Luulenpa melkein, että tyttö joka kerralta piti\nhänestä entistä enemmän. — Sitte se viimein tapahtui. Minä ajattelin,\nettä tulkoon mitä tulee. Jumalakaan ei tahtonut, että hän sillä kertaa\nmenisi pitemmälle ja sentähden kaatui hän vähän raskaammin kuin minä\nolisin suonut. — — Senjälkeen en häntä nähnyt.\n\nHe istuivat hyvän aikaa vaiti; vihdoin jatkoi Baard:\n\n— Minä tein taas tarjoukseni. Tyttö ei vastannut myöntäen eikä\nkieltäen ja minä ajattelin, että asiat myöhemmin paranevat. Me menimme\nnaimisiin, häät olivat laaksossa, erään tädin luona, jonka tyttö peri;\npaljon meillä oli alkaessamme ja yhä se on kasvanut. Talomme olivat\nrinnatusten ja sitte ne yhdistettiin, kuten pojasta asti olin\najatellut. — Mutta monet muut asiat eivät menneet ajatukseni mukaan.\n\nKauvan hän istui vaiti; Arne jo ajatteli hänen itkevän; mutta hän ei\nitkenyt. Ääni vaan oli tavallista lempeämpi, kun hän jatkoi:\n\n— Alussa hän oli hiljainen ja hyvin surullinen. Minä en tietänyt\nmitään, millä lohduttaa ja sentähden vaikenin. Aika-ajoin tuli hänelle\ntämä komentamisen pää, jonka ehkä olet huomannut; olihan se\njonkinlaista toismuutetta ja sentähden vaikenin silloinkin. — Mutta\noikein iloista päivää ei minulla ole ollut sitte kun naimisiin menin,\nja minä olen nyt ollut naimisissa noin kaksikymmentä vuotta.\n\nHän taittoi kapulan kahtia ja jäi hetkiseksi katselemaan palasia.\n\n— — — Kun Eli tuli suuremmaksi arvelin hänellä olevan hauskempaa\nvieraitten ihmisten luona kuin täällä. Harvoin minä mitään olen\ntahtonut, ja enimmäkseen senkin on käynyt hullusti — niin nytkin.\nÄiti ikävöi lasta, vaikka vain aalto oli eroittamassa ja vihdoin minä\nhuomasin, ettei kaikki siellä pappilassakaan käynyt niin paikalleen,\nsillä ne pappilanväet ne vasta ovat hyväntahtoisia hupsuja; mutta sen\nminä huomasin liian myöhään. Nyt ei tyttö enään pidä isästä enempää\nkuin äidistäkään.\n\nHän oli ottanut lakin päästään, pitkät hiukset riippuivat silmillä;\nhän sitaisi niitä syrjään ja pani molemmin käsin lakin päähänsä,\nikäänkuin lähteäkseen. Mutta noustakseen piti hänen kääntyä taloon\npäin ja silloin hän pidättyi ja lisäsi, ylistuvan ikkunaan katsoen:\n\n— Minä luulin olevan parasta, etteivät hän ja Matilda sanoisi\ntoisilleen hyvästi; mutta se oli hullusti. Minä sanoin hänelle, että\npieni lintu oli kuollut, sillä olihan se minun syyni ja minä arvelin\nparhaaksi tunnustaa sen; mutta sekin oli hullusti. Ja niin on aina.\nMinä olen aina tarkoittanut parasta, mutta aina se on kääntynyt\npahaksi, ja nyt on päästy niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär\npuhuvat minusta pahaa ja minä kuljen ihan yksikseni.\n\nPalvelustyttö huusi heille, että ruoka jäähtyy. Baard nousi.\n\n— Hevoset kuuluvat hirnuvan, sanoi hän; — ovat kai ne unohtaneet.\n\nJa hän läksi talliin antamaan niille heiniä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nEli oli sairauden jälkeen hyvin väsynyt. Äiti istui hänen luonaan yöt\npäivät eikä koskaan ollut alhaalla; isä teki sinne ylös jokapäiväisen\nretkensä, sukkasillaan, lakki laskettuna oven taakse. Arne oli vielä\ntalossa. Hän ja isä istuivat illoin yhdessä; Arne oli niin ruvennut\npitämään Baardista. Baard oli lukenut, syvämietteinen mies, mutta\nikäänkuin hiukan arka. Kun Arne auttoi häntä ja kertoi hänelle mitä\nhän ei ennen tietänyt, niin oli Baard hyvin kiitollinen.\n\nEli saattoi pian viettää jonkun hetken istuallaan ja parantumisen\nedistyessä tuli hänelle kaikellaisia päähänpistoja. Eräänäkin iltana,\nkun Arne istui sen huoneen alapuolella missä Eli makasi, ja lauleli\nkovalla äänellä, tuli äiti alas Elin puolesta kysymään, eikö hän\ntulisi ylös laulamaan, että hän kuulisi sanat. Arne kyllä oli siellä\nalhaallakin istuessaan laulanut Elille; sillä kun äiti tämän sanoi,\nkävi hän punaiseksi ja nousi, ikäänkuin kieltääkseen tekonsa, vaikkei\nkukaan ollut häntä siitä syyttänyt. Hän tointui kuitenkin pian ja\nsanoi vältellen, että hänhän osasi niin vähän lauluja. Mutta äiti\narveli ettei se siltä näyttänyt, kun hän oli yksikseen.\n\nArne suostui ja läksi. Hän ei ollut nähnyt Eliä sen päivän jälkeen,\njolloin hän oli ollut auttamassa kantamaan häntä ylös; hän tunsi, että\ntyttö mahtaa olla hyvin muuttunut ja se häntä ikäänkuin hiukan\npeloitti. Mutta kun hän hiljaa avasi oven ja astui sisään, oli\nhuoneessa pilkkosen pimeä eikä hän nähnyt mitään. Hän seisahtui\novelle.\n\n— Kuka siellä on? kysyi Eli hiljaa, mutta selvästi.\n\n— Arne Kampen, vastasi hän varovaisesti, jotta sanat saisivat lempeän\nsävyn.\n\n— Olit hyvä, kun tulit.\n\n— Kuinka sinä jaksat, Eli?\n\n— Kiitos, paremmin... Istu, Arne, sanoi hän hetken perästä ja Arne\nhapuili tuolille, joka oli vuoteen jalkapuolella. — Teki niin hyvää\nkun sinä lauloit, laulathan sinä minulle täälläkin hiukan.\n\n— Kunhan minä vaan osaisin jotakin, joka sopisi tänne.\n\nVähän aikaa oli hiljaista, sitte sanoi Eli:\n\n— Veisaa virsi! ja Arne veisasi palasen rippivirrestä. Lopetettuaan\nkuuli hän Elin itkevän eikä enään uskaltanut veisata, mutta vähän ajan\nperästä sanoi Eli:\n\n— Veisaa vielä toinen! ja Arne veisasi toisen, nimittäin sen, jota\nveisataan, kun lapset ovat alttarin juurella.\n\n— Kuinka paljon asioita minä olen ajatellut täällä maatessani, sanoi\nEli.\n\nArne ei osannut vastata mitään, hän kuuli vaan Elin hiljaa itkevän\npimeässä. Seinällä tikutti kello, narahti ennen lyömistään ja löi\nsitte. Eli veti pari kertaa hitaasti henkeään, ikäänkuin keventääkseen\nrintaansa ja sanoi sitte:\n\n— Ihminen tietää niin vähän, ei tunne isää eikä äitiä. — En ole\nollut heille hyvä, — ja siksi tuntuu niin kummalliselta kuulla\nrippivirttä.\n\nPimeissä puhuessaan käyvät ihmiset aina totuudenmukaisemmiksi kuin\nsilloin kun näkevät toistensa kasvot; he käyvät myöskin\navomielisemmiksi.\n\n— Se oli hauska kuulla, vastasi Arne; hän muisteli mitä Eli oli\nsanonut silloin kun tuli kipeäksi. Elikin ymmärsi sen ja sanoi\nsentähden:\n\n— Jollei tämä nyt olisi tullut minulle, niin Jumala tiesi miten\nkauvan olisin saanut etsiä ennenkuin löysin äidin.\n\n— Onko hän nyt puhunut kanssasi?\n\n— Joka päivä; hän ei muuta ole tehnytkään.\n\n— Silloin olet taitanut saada kuulla enemmänkin.\n\n— Sanoppas muuta.\n\n— Varmaan hän on puhunut isästäni.\n\n— Kyllä.\n\n— Vieläkö hän häntä ajattelee?\n\n— Kyllä hän häntä ajattelee.\n\n— Isä ei ollut hänelle hyvä.\n\n— Äiti raukka!\n\n— Pahin hän sentään oli itseään kohtaan.\n\nKumpikin ajatteli asioita, joita ei tahtonut toiselle sanoa. Eli\nensinnä sitoi langan heidän välillään.\n\n— Sinä kuulut olevan isäsi näköinen.\n\n— Niinhän ne sanovat, vastasi Arne vältellen.\n\nEli ei huomannut äänen väriä ja jatkoi sentähden hetken perästä:\n\n— Tekikö hänkin lauluja?\n\n— Ei.\n\n— Laula minulle laulu — — — jonka itse olet tehnyt.\n\nMutta Arnen ei ollut tapana tunnustaa, että hän lauloi omia laulujaan.\n\n— En minä osaa yhtään, sanoi hän.\n\n— Osaat kyllä ja laulat kanssa, kun minä pyydän. Hän teki nyt\nsellaista, jota hän ei koskaan ollut muille tehnyt: hän lauloi\nseuraavan laulun:\n\n    Puuhun puhkes lehdet ja kukkaumputkin.\n    Tuli tuohon halla: \"nuo umput ottaisin!\"\n        — Voi, kuomakulta, suo\n        ett' ensin puhkee nuo!\n    Niin pyyteli puurukka huokauksin.\n\n    Puhkesivat umput ja linnut laulelit.\n    Puski tuuli siihen: \"nuo mulle antaisit'\"\n        — Voi, kuomakulta, suo\n        ett' marjaksi saa nuo!\n    Ja tuulessa puun lehvät huojuelit.\n\n    Paistoi päiväkulta ja kypsi tertut sen.\n    \"Anna!\" pyysi tyttö niin punaposkinen.\n        — Voi kullanmurunen\n        sa saathan jokaisen!\n    Puu onnellisna virkkoi nyt maahan taipuen.\n\nSe laulu valtasi Elin niin että hän tuskin saattoi hengittää.\nLaulettuaan Arne istuikin sen näköisenä kuin hän olisi laulanut\nenemmän kuin tahtoi sanoa.\n\nPimeys lepää raskaana niiden päällä, jotka kahden sen sisässä istuvat\neivätkä tahdo puhua; eivät he koskaan ole likempänä toisiaan kuin\nsilloin. Arne kuuli kun tyttö vaan kääntyi, kun hän vaan veti kättään\npeitteen päällitse, kun hän vaan vähänkin syvemmin hengitti.\n\n— Arne — etkö sinä voisi opettaa minua tekemään lauluja?\n\n— Etkö koskaan ole koettanut?\n\n— Olen näinä viime päivinä; mutta ei siitä tule mitään.\n\n— Mitä sinä sitte olisit niihin tahtonut?\n\n— Jotakin äidistä, joka piti sinun isästäsi.\n\n— Se on raskas aihe.\n\n— Minä olenkin sitä itkenyt.\n\n— Ei sinun pidä etsimän aiheita; ne tulevat.\n\n— Kuinka ne tulevat?\n\n— Niinkuin muukin hyvä: silloin kun niitä vähinten odottaa.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n— Minua ihmetyttää, että sinä Arne, joka kannat povessasi niin paljon\nkaunista, ikävöit pois.\n\n— Tiedätkö sinä, että minä ikävöin?\n\nEli ei vastannut, hän makasi ääneti, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena.\n\n— Arne, et sinä saa lähteä pois! sanoi Eli ja lämmin lehahti Arnea\nvastaan.\n\n— Välistä ei minun enään niin tee mielikään.\n\n— Äitisi mahtaa paljon pitää sinusta. Minä tahtoisin nähdä äitisi.\n\n— Tule Kampenille, kun paranet.\n\nJa äkkiä kuvitteli hän Elin istuvan Kampenin valoisassa tuvassa\nkatselemassa tuntureja; hänen rintansa rupesi kohoamaan, veri karkasi\npäähän.\n\n— Täällä sisällä on lämmin, sanoi hän ja nousi. Eli kuuli sen.\n\n— Hyvä Arne, joko menet? sanoi hän ja Arne istuutui. — — — Sinun\npitää useammin tulla tänne meidän luo; — äiti niin paljon pitää\nsinusta.\n\n— Minun tekisi itsenikin mieli, — — mutta täytyyhän minulla olla\nasiaa.\n\nEli vaikeni ikäänkuin punnitakseen asiaansa.\n\n— Minä luulen, sanoi hän, — että äiti tahtoisi pyytää sinulta\njotakin. — — —\n\nArne kuuli hänen nousevan istumaan. Huoneessa ei kuulunut\nhiiskahdustakaan, paitsi kellon tikutus seinällä.\n\n— Voi kun olisi kesä! pääsi Eliltä.\n\n— Kun olisi kesä! ja Arnen mieleen nousi tuore vihreys ja\nkarjankellot, paimenten huhuaminen tuntureilla ja laulu laaksoissa.\nMustajärvi kimmelsi auringossa, talot keinuivat sen kalvossa. Eli tuli\nulos ja asettui istumaan niinkuin tuona iltana.\n\n— Jos olisi kesä, virkkoi hän, — ja minä istuisin mäellä, niin\nvarmaan luulen, että osaisin laulaa laulun.\n\nArne hymähti ja kysyi:\n\n— Mistä siinä puhuttaisiin?\n\n— Jostakin iloisesta, jostakin — — niin, en itsekään tiedä — — —\n\n— Sano, Eli!\n\nArne karkasi iloissaan pystyyn, mutta malttoi mielensä ja istuutui.\n\n— En minä sanoisi sitä sinulle mistään hinnasta! nauroi Eli.\n\n— Lauloinhan minäkin sinulle, kun sinä pyysit.\n\n— Se on totta; mutta ei, ei!\n\n— Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä runosta, jonka\nsinä olet sepittänyt?\n\n— En luule, Arne; mutta en minä sitä ole tehnyt.\n\n— Toinenko sen sitte on tehnyt?\n\n— Se tuli noin vaan.\n\n— Sittehän sinä voit sen minulle sanoakin.\n\n— Ei, ei, ei se ole sellaistakaan, Arne; älä sitä enään minulta\npyydä.\n\nVarmaan hän kätki pään peitteen alle, sillä viime sanoja tuskin kuuli.\n\n— Eli, nyt et ole minulle niin hyvä kuin minä olen ollut sinulle! ja\nArne nousi.\n\n— Arne, se on toista — sinä et ymmärrä minua — mutta se oli — en\nitsekään tiedä — toisen kerran — älä minuun pahastu, Arne! älä lähde\nluotani!\n\nEli rupesi itkemään.\n\n— Eli, mikä sinun on? — Arne kuunteli. — Oletko sairas?... Hän ei\nitsekään sitä uskonut. Eli yhä itki; Arnesta tuntui siltä, että hänen\nnyt täytyy mennä eteenpäin tai peräytyä. — Eli.\n\n— Mitä?\n\nHe puhuivat molemmat kuiskaten.\n\n— Anna minulle kätesi!\n\nEli ei vastannut; Arne kuunteli tarkkaan, lyhyesti — hapuili peitettä\nmyöten ja tapasi lämpöisen, pienen käden, joka oli paljaana.\n\nSamassa kuului portaissa askelia ja he päästivät toistensa kädet. Äiti\nsiellä toi tulta.\n\n— Istutte liian kauvan pimeissä, sanoi hän ja laski kynttiläjalan\npöydälle. Mutta ei Eli enempää kuin Arnekaan sietänyt valoa. Eli\nkäänsi pään tyynyä vastaan, Arne varjosti kädellä silmiään. — Niin\nkyllä; se koskee aluksi hiukan, sanoi äiti, — mutta kyllä se sitte\nmenee ohitse.\n\nArne hapuroi lattialta lakkiaan, jota ei ollut ottanut mukaansa, ja\nläksi sitte.\n\nSeuraavana päivänä kuuli hän, että Eli päivällisen jälkeen aikoi\nhetkiseksi tulla alas. Hän keräsi työkalunsa ja sanoi hyvästi. Kun Eli\ntuli alas, oli hän lähtenyt.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nMyöhään pääsee kevät tunturien keskelle. Posti, joka talvella kulki\nvaltatietä kolme kertaa viikossa, tulee jo huhtikuussa vain yhden\nkerran ja silloin tuntevat asukkaat, että heidän ulkopuolellaan on\nlumi sulanut, jäät lähteneet, laivat kulussa ja aura upotettu maahan.\nTäällä lepää hanki vielä kolmen kyynärän korkuisena, karja ammuu\nnavetassa ja linnut tulevat, mutta piilevät viluisina kätköissään.\nJoku harva matkustaja kertoo jättäneensä rattaansa laaksoon ja hänellä\non kukkia, joita näyttää ja jotka hän on poiminut tienvierestä.\nSilloin valtaa kansan kaihomieli, ihmiset kulkevat levottomina ja\npuhelevat toisilleen, katselevat aurinkoa ja ympärilleen, miten paljon\nse minäkin päivänä jaksaa saada aikaan. He siroittelevat tuhkaa\nlumelle ja ajattelevat niitä, jotka nyt poimivat kukkia.\n\nTähän vuodenaikaan tulla tallusti vanha Margit Kampen kerran pappilaan\nja pyysi saada puhua papin kanssa. Ja hänet käskettiin kansliaan,\nmissä pappi, hintelä, vaaleatukkainen mies, suurten silmien edessä\nlasit, ystävällisesti otti hänet vastaan, tunsi hänet ja käski häntä\nistumaan.\n\n— Arneako se asia nyt taas koskee? kysyi hän, ikäänkuin samasta\nasiasta useamminkin olisi ollut kysymys.\n\n— Niin, Herra nähköön, sanoi Margit. — Eihän minulla koskaan ole\nhänestä muuta sanottavaa kuin hyvää, ja kuitenkin on olo niin\nraskasta.\n\nHän oli hyvin surullisen näköinen.\n\n— Joko se ikävä taas on tullut? kysyi pappi.\n\n— Pahempana kuin koskaan ennen, sanoi äiti. — En usko hänen pysyvän\nluonani kunnes kevät ehtii tänne ylös asti.\n\n— Onhan hän luvannut, ettei lähde luotasi.\n\n— Onhan hän luvannut; mutta herra Jumala, saahan hän itse päättää;\nkun mieli palaa pois, niin täytyy hänen kai lähteä. Miten minun\nsilloin käykään?\n\n— Minä uskon vaan viimeiseen asti, ettei hän heitä sinua, sanoi\npappi.\n\n— Niin kyllä; mutta entä kun hän ei viihdy kotona. Otanko minä sen\nomalletunnolleni, että olen tiellä: välistä minä ajattelen, että minun\nitseni pitäisi käskeä häntä lähtemään.\n\n— Mistä sinä tiedät, että hän nyt ikävöi entistä enemmän?\n\n— Voi — monesta syystä. Sydäntalvesta asti ei hän ole tehnyt kylällä\ntyötä ainoatakaan kertaa. Sensijaan hän on tehnyt kolme\nkaupunginmatkaa ja joka kerta viipynyt kauvan poissa. Hän ei melkein\nkoskaan puhu työtä tehdessään ja ennen hän sentään usein puhui. Hän\nsaattaa pitkiä aikoja yksinään istua ylistuvan pienessä ikkunassa ja\nkatsella tuntureille päin, sille puolelle missä Kampenin jyrkänne on;\nhän istuu siinä koko sunnuntai-iltapäivän ja usein, kun on kuuvalo,\nistuu hän siinä myöhään yöhön?\n\n— Eikö hän koskaan lue sinulle?\n\n— Kyllä hän joka sunnuntai sekä lukee että veisaa minulle, kuinkas\nmuuten, mutta hän pitää niinkuin kiirettä, paitsi jonkun kerran,\njolloin hän tekee sen melkein liian perinpohjaisesti.\n\n— Eikö hän sitte koskaan puhu sinun kanssasi?\n\n— Usein on niin pitkiä aikoja välillä, että minun ihan itsekseni\ntäytyy itkeä. Silloin hän sen kyllä näkee ja rupeaa puhumaan, mutta\naina keveistä asioista, ei koskaan raskaista.\n\nPappi asteli edestakaisin, sitte hän pysähtyi ja kysyi:\n\n— Mikset sinä sitte sano hänelle mitään?\n\nKului pitkä aika ennenkuin Margit tähän vastasi; hän huokasi monta\nkertaa, hän katsoi alas ja katsoi sivulle, hän käänteli nenäliinaansa.\n\n— Minä olen tänään tullut tänne puhumaan papin kanssa asiasta, joka\nkovasti painaa mieltäni.\n\n— Puhu vaan suoraan, se helpoittaa mieltäsi!\n\n— Minä tiedän että se helpoittaa; sillä minä olen monta vuotta yksin\nkantanut sitä ja vuosi vuodelta se on käynyt raskaammaksi.\n\n— Mitä se on, hyvä ystävä? Hetken perästä hän sanoi:\n\n— Minä olen tehnyt suuren synnin poikaani vastaan. Hän rupesi\nitkemään. Pappi astui ihan likelle häntä.\n\n— Tunnusta se, niin rukoilemme yhdessä, että Jumala antaa sen sinulle\nanteeksi.\n\nMargit nyyhki ja kuivasi silmiään, mutta rupesi taas itkemään, kun\naikoi ruveta puhumaan ja niin kävi monta kertaa. Pappi lohdutti häntä\nja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään niin kovin rikollista, hän\noli varmaan liian ankara itseään vastaan, j.n.e. Mutta Margit itki\neikä päässyt puheenalkuun ennenkuin pappi oli istuutunut hänen\nrinnalleen ja puhunut hänelle rohkaisevia sanoja. Vähitellen Margit\nsitte sai puhutuksi:\n\n— Pojalla oli lapsena kovat päivät ja silloin häneen tarttui\nmatkustamisen halu. Sitte hän tapasi Kristianin, joka nyt on tullut\nupporikkaaksi siellä, missä ne kaivavat kultaa. Kristian antoi Arnelle\nniin paljon kirjoja, ettei hän enään ollut kuin meikäläinen; yökaudet\nhe istuivat yhdessä ja kun Kristian läksi, tahtoi poika perässä. Mutta\nsilloin kaatui isä kuoliaaksi ja poika lupasi, ettei koskaan heitä\nminua. Mutta minä olin kuin kana, joka on hautonut ankan munan. Kun\npoikanen oli päässyt henkiin, tahtoi se suurille vesille ja minä jäin\nrannalle huutamaan. Jollei hän itse päässytkään maailmalle, niin\npääsivät hänen laulunsa ja joka aamu minä luulin, että hänen vuoteensa\nolisi tyhjänä.\n\nSilloin hänelle tuli tavattoman pitkämatkainen kirje, varmaan se oli\nKristianilta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä kätkin sen!\nMinä luulin sen siihen jäävän, mutta tuli toinenkin kirje ja kun olin\nkätkenyt ensimäisen, täytyi minun kätkeä toinenkin. Mutta eivätkö ne\nolleetkin kuin polttamaisillaan läven siihen paikkaan kirstua missä ne\nolivat; ja niitä minun täytyi ajatella siitä hetkestä jolloin silmäni\naukaisin siihen asti kun ne ummistin. Etkä ole hullumpata nähnyt,\nsillä tuli kolmaskin kirje! Neljännestunnin minä pitelin sitä\nkäsissäni, kolme päivää minä kannoin sitä povellani ja punnitsin\nitsekseni antaisinko sen hänelle vai panisinko toisten joukkoon; mutta\nehkäpä sillä olisi ollut voimaa houkutella pojan pois luotani, enkä\nminä saanut sitä annetuksi, vaan panin sen muiden joukkoon. Sitte minä\njoka päivä kuljin tuskissani sekä niiden tähden, jotka makasivat\nkirstussa, että niiden uusien tähden, jotka ehkä olivat tulossa. Joka\nihmistä, joka taloon tuli, minä pelkäsin; jos me kahden istuimme\nhuoneessa ja joku kävi kiinni oveen, niin minä vapisin; sillä\nsaattoihan sieltä tulla kirje ja silloin hän sai sen. Kun hän oli\nkylällä, ajattelin minä kotona, että nyt hän ehkä saa siellä kirjeen\nja siinä puhutaan niistä, jotka ennen ovat tulleet. Kun hän palasi\nkotiin, katselin minä pitkän matkan päästä hänen kasvojaan ja Herra\nJumala kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän hymyili, sillä silloin hän\nei ollut saanut kirjettä! Hän oli käynyt niin kauniiksi, ihan kuin\nisänsä, mutta vaaleanverisemmäksi ja lempeämmäksi. Ja sitte hänellä\noli niin kaunis laulunääni; — kun hän istui kynnyksellä ilta-auringon\npaisteessa, korotti äänensä tunturia kohti ja odotti vastausta,\nsilloin minä tunsin, etten koskaan jaksaisi häntä kadottaa! — Kun\nminä vaan näin hänet tai tiesin, että hän oli likellä ja kun hän oli\nedes jonkun kerran iloisen näköinen ja silloin tällöin sanoi minulle\nsanan, niin en enempää toivonut maan päällä enkä olisi suonut\nainoaakaan kyyneltä itkemättömäksi.\n\nMutta juuri kun hän jo näytti paremmin viihtyvän ja tulevan toimeen\nihmisten joukossa, tuli postikonttorista sana, että sinne on tullut\nneljäs kirje ja siinä on kaksi sataa taalaria! — Minä pelkäsin siihen\npaikkaan pyörtyväni: mitä minun nyt oli tehtävä? Kirjeen sentään\nsaattoi toimittaa pois tieltä, mutta entä rahat? En moneen yöhön\nsaanut unta niiden rahojen tähden; jonkun aikaa minä pidin niitä\nyliskamarissa, sitte kellarissa tynnörin takana, kerran minä jo olin\nniin onneton, että panin ne ikkunalle, jotta hän löytäisi ne! Kun\nkuulin hänen tulevan, otin ne taas. Mutta vihdoin kuitenkin keksin\nkeinon: minä annoin rahat hänelle ja sanoin niiden jääneen muorin\najoilta. Hän kaivoi ne maahan, niinkuin itsekin olin aikonut tehdä ja\nsiellähän ne ovat tallessa. Mutta sitte piti vielä käymän niin, että\nhän juuri sinä syksynä eräänä iltana ihmetteli, että Kristian kokonaan\noli hänet unohtanut.\n\nSilloin ratkesi haava taasen auki ja rahat polttivat; synti se oli\nollut; eikä siitä synnistä ollut mitään hyötyä ollut!\n\nSe äiti, joka rikkoo lastansa vastaan, on onnettomin kaikista\näideistä; — — ja kuitenkin minä tein sen pelkästä rakkaudesta. — —\nKai minun sitte siitä pitääkin saada se rangaistus, että menetän\nrakkaimpani. Sillä sydäntalvesta asti on häneen taas tullut se\nikävöimisen nuotti; sitä nuottia hän on laulanut pojasta asti ja joka\nkerta kun minä sen kuulen, käyn kalpeaksi. Silloin minä saatan tehdä\nmitä tahansa, ja katsokaa nyt tätä... Hän otti povestaan pienen\npaperin, kääri sen auki ja antoi papille. — Tällaisia hän\nkirjoittelee lomahetkinä; varmaan se käy siihen nuottiin. Otin sen\nmukaani, kun en voi lukea niin pientä kirjoitusta; katsokaa eikö siinä\nvaan puhuta matkasta. —\n\nTässä paperissa oli vain yksi värssy. Toisesta värssystä oli siellä\ntäällä puoli tai koko säe, ikäänkuin se olisi ollut unohtunut laulu,\njota hän taas värssy värssyltä muistutteli mieleensä. Ensimäinen\nvärssy kuului:\n\n    Koska mailman ma nähnenkään\n    tunturin tuolla puolen?\n    Täällä äärellä lumen, jään;\n    siellä metsiä vehreänään —\n    minne mieleni entää,\n    uskaltaisinko lentää!\n\n— Puhutaanko siinä matkasta? kysyi Margit, jonka silmät riippuivat\nkiinni papin silmissä.\n\n— Puhutaan, vastasi pappi ja päästi paperin käsistään.\n\n— Tiesinhän minä sen! Voi Jumala sentään, tunsinhan minä sen nuotin!\n\nHän tuijotti pappiin, kädet ristissä, peloissaan, jännityksessä,\nkyynelten vieriessä alas poskia.\n\nMutta tähän ei pappi tietänyt enempää neuvoa kuin hän itsekään.\n\n— Pojan täytyy yksin päättää tämä, sanoi hän. — Elämä ei ota\nmuuttuakseen hänen tähtensä, mutta kaikki riippuu siitä, voiko hän\nkerran itse silmätä syvemmälle elämään. Nyt hänen kyllä tekee mieli\nmatkustaa ikäänkuin elämää etsimään.\n\n— Mutta ihanhan hän sitte tekee kuin entinen akka, sanoi Margit.\n\n— Entinen akka? kysyi pappi.\n\n— Niin, hän joka matkusti hakemaan auringonpaistetta, sensijaan että\nolisi hakannut ikkunan seinäänsä.\n\nPappi hämmästyi hänen teräväjärkisyyttään; mutta eihän hän ensi kertaa\njohtunut tähän aiheeseen; Margit ei seitsemään, kahdeksaan vuoteen\nollut muuta mitään ajatellut.\n\n— Luuletko hänen lähtevän? Mitä minä teen? Ja entä rahat? ja kirjeet?\n\nKaikki ahdisti häntä yhtaikaa.\n\n— Niin, kirjeitten kanssa et ole menetellyt oikein. Sinä et voi\npuolustaa sitä, että olet pidättänyt toisen omaa. Mutta vielä pahempi\non, että olet saattanut kanssakristityn huonoon valoon poikasi\nsilmissä, vaikkei hän sitä ole ansainnut, ja pahinta on, että se on\nhenkilö, jota hän rakasti ja joka sydämellisesti piti hänestä. Mutta\nrukoilkaamme Jumalaa antamaan sinulle anteeksi; rukoilkaamme molemmat.\n\nMargitin pää painui alas; hän istui vielä kädet ristissä.\n\n— Kuinka minä pyytäisinkin häneltä anteeksi, kun vaan ensin tietäisin\nhänen jäävän.\n\nVarmaan hän erehtyi sekä Jumalaan että Arneen nähden. Pappi ei ollut\nsitä huomaavinaan.\n\n— Aiotko nyt heti tunnustaa hänelle tämän? kysyi hän.\n\nMargit katsoi alas ja virkkoi hiljaa:\n\n— Kun minä vielä saisin hiukan odotusaikaa, niin sitte kyllä\nmielelläni.\n\nPappi hymähti salaa ja kysyi:\n\n— Etkö usko syntisi suurenevan jota kauvemmin viivytät tunnustusta?\n\nMargit väänteli nenäliinaa molemmin käsin, käänsi sen kokoon ihan\npieneen neliöön ja koetti saada sitä vieläkin pienempään; mutta se ei\ntahtonut onnistua.\n\n— Jos minä tunnustan tämän kirjeasian, niin pelkään, että hän\nmatkustaa.\n\n— Etkö sinä sitte uskalla luottaa Jumalaan?\n\n— Kyllä tietystikin, sanoi hän kiireesti ja lisäsi hiljaa: — mutta\njos hän kuitenkin lähtisi luotani?\n\n— Sinä pelkäät siis hänen matkustamistaan enemmän kuin että itse\npysyt kiinni synnissä?\n\nMargit oli taas pannut nenäliinan levälleen; hän vei sen nyt\nsilmilleen, sillä häntä rupesi itkettämään.\n\nMutta pappi istui hetkisen katsellen häntä ja virkkoi sitte:\n\n— Miksi sinä nyt olet kertonut minulle tämän kaiken, kun ei\ntarkoituksesi ole ollutkaan, että se johtaisi johonkin tulokseen?\n\nHän odotti kauvan, mutta Margit ei vastannut.\n\n— Luulitko ehkä syntisi pienenevän kun olit saanut sen kerrotuksi?\n\n— Luulin, sanoi Margit hiljaa ja pää painui vieläkin syvemmälle\nrintaa vastaan.\n\nPappi hymähti ja nousi.\n\n— Niin, niin, hyvä ystäväni, toimi nyt niin, että saat iloa vanhoilla\npäivilläsi.\n\n— Kun minä vaan saisin pitää sen mikä minulla on! sanoi hän ja pappi\narveli, ettei hän uskaltanut kuvitella suurempaa onnea kuin elämistä\nainaisessa levottomuudessaan. Hän hymyili täyttäessään piippuaan.\n\n— Entä kun täältä löytyisi pikkuinen tyttö, joka saisi hänet\nkäsiinsä; silloin saisit nähdä, että hän pysyisi paikoillaan!\n\nMargit nosti nopeasti silmänsä ja seurasi pappia silmillään, kunnes\npappi seisahtui hänen eteensä.\n\n— Eli Böen — mitä arvelet?\n\nMargit punastui ja painoi silmänsä maahan, mutta ei vastannut. Pappi,\njoka seisoi odottamassa, virkkoi vihdoin, mutta tällä kertaa hyvin\nhiljaa:\n\n— Kun me voisimme järjestää niin, että he useammin tapaisivat täällä\npappilassa?\n\nMargit tirkisteli pappiin saadakseen tietää, oliko tämäkin täyttä\ntotta. Mutta ei hän oikein uskaltanut häneen luottaa. Pappi rupesi\ntaas kävelemään edestakaisin, mutta pysähtyi sitte:\n\n— Kuule nyt Margit, kun oikein pengotaan pohjia myöten niin taisikin\ntämä olla asiasi?\n\nMargit painoi päänsä syvään alas, tunki pari sormea kokoonkäärittyyn\nnenäliinaan ja veti ne taas ulos, yhdessä nenäliinannurkan kanssa.\n\n— No niin, Herra nähköön: tätä minä juuri tarkoitin. Pappi purskahti\nnauruun ja hieroskeli käsiään:\n\n— Taisit ehkä viime kerrallakin täällä käydessäsi tarkoittaa tätä\nsamaa?\n\nMargit veti nenäliinan nurkkaa ulomma, venytteli ja venytteli.\n\n— Kun sinä sen kerran nyt sanot, niin tätä minä kyllä tarkoitin.\n\n— Hahhahhahhah, voi sinuasi, Margit, Margit! — — Katsotaan nyt mitä\nvoidaan tehdä, sillä, totta puhuen, ovat vaimoni ja tyttäreni jo\nkauvan ajatelleet samaa kuin minä.\n\n— Onko se mahdollista?\n\nMargit nosti silmänsä. Hän oli niin iloisen ja samalla ujon näköinen,\nettä papin oikein piti iloita katsellessaan hänen kauniita, rehellisiä\nkasvojaan, joissa lapsellisuus oli päässyt säilymään kaikesta surusta\nja tuskasta huolimatta.\n\n— Niin, niin, Margit, sinulle, jolla on niin paljon rakkautta, täytyy\nkai sekä Jumalasi että poikasi antaa anteeksi mitä olet rikkonut.\nRangaistusta on kai ollut sekin alituinen, suuri hätä, jossa olet\nelänyt; katsotaan nyt tahtooko Jumala tehdä siitä lopun, sillä jos hän\ntahtoo, niin nyt hän meitä auttaa.\n\nMargit päästi syvän huokauksen ja päästi vielä toisen ja kolmannenkin;\nsitte hän nousi, kiitti, niiasi, läksi ja niiasi vielä ovessa. Mutta\ntuskin oli hän päässyt oven ulkopuolelle, kun hän kävi kuin toiseksi\nihmiseksi. Hän nosti taivasta kohti nopean, kiitollisuutta säteilevän\nkatseen ja riensi alas portaita, ja jota kauvemma hän pääsi ihmisten\nilmoilta, sitä enemmän hän piti kiirettä ja niin köykäisin askelin\nkuin hän sinä päivänä asteli Kampenia kohti, ei hän moniin monituisiin\nvuosiin ollut sitä tietä astellut. Kun hän pääsi niin kauvas, että hän\nnäki savun paksuna ja iloisesti tupruavan piipusta, siunasi hän\nrakennusta, taloa ja pappia ja Arnea — ja muisti samassa, että\npäivälliseksi pitää olla savustettua lihaa, joka oli hänen\nhimoruokaansa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKampen oli kaunis talo. Se sijaitsi ylätasangolla, alapuolellaan\nKampenin jyrkänne, yläpuolella kylätie. Tien yläpuoli kasvoi tiheää\nmetsää, vähän korkeammalla kulki vuoriharjanne ja sen takana kohosivat\nsiniset tunturit lumineen. Kampenin jyrkänteen toisellakin puolella\noli leveä vuoriharjanne, joka ensin kiersi koko Mustanjärven, joka\nsillä puolella missä Böen oli, kohosi sitte Kampenia kohti, mutta\nkääntyi samassa syrjään sen leveän laaksomaan tieltä, jota sanottiin\nAlamaaksi ja joka alkoi juuri siinä. Kampen oli nimittäin viimeinen\ntalo ylämaassa.\n\nAsuinrakennuksen pääovi oli tielle päin; siitä oli tielle noin pari\ntuhatta askelta ja sinne johti polku, tiheitä koivuja molemmin puolin.\nKummankin puolen uutisviljelyksiä oli metsää; talon peltoja ja\nniittyjä saattoi laajentaa niin kauvas kuin vaan mieli teki; ne olivat\nmonessa suhteessa erinomaisessa kunnossa. Talon edessä oli pieni\npuutarha. Arne hoiti sitä kuten kirjat olivat neuvoneet. Vasemmalla\ntalosta olivat navettarakennukset ja muut ulkohuoneet; ne olivat\nenimmäkseen uudet ja rakennetut neliön muotoon päärakennusta kohti.\nPäärakennus oli maalattu punaiseksi; se oli kaksikerroksinen,\nturvekattoinen ja katolla kasvoi pieniä pensaita. Toiselta harjalta\nkohosi tuuliviiri ja korkeapyrstöinen rautakukko siinä kieputtelihe.\n\nKevät oli tullut tunturiseuduille; oli sunnuntai-aamu, ilma hiukan\npainavaa, mutta tuuletonta ja lauhaa; sumut vaappuivat metsän päällä,\nmutta Margit arveli niiden päivemmällä hajoavan. Arne oli lukenut\näidilleen saarnan ja veisannut virsiä, se oli tehnyt hänelle hyvää;\nnyt hän oli täysissä juhlatamineissaan, menossa pappilaan. Hän avasi\noven, tuore lehvänhaju lehahti häntä vastaan, puutarha värisi\naamusumussa kasteen vallassa; mutta Kampenin jyrkänteeltä kuului\nväkevää tohinaa, silloin tällöin se puski niin, että silmissä ja\nkorvissa kumahti.\n\nArne läksi nousemaan. Jota kauvemma hän koskesta tuli, sitä enemmän\nkatosi kohinasta kumeus ja se soi syvänä urkuäänenä yli koko maiseman.\n\n— Jumala häntä hänen retkellään suojelkoon! sanoi äiti, avasi ikkunan\nja seurasi häntä silmillään, kunnes pensaikko hänet peitti. Sumut\nhälvenivät hälvenemistään, aurinko raivautui esiin, vainioilla ja\npuutarhassa alkoi kihistä elämä. Kaikki Arnen työ versoi ja vihannoi,\nkantaen äidille lemuaan ja iloaan. Kaunis on sille kevät, jolla kauvan\non ollut talvi.\n\nArnella ei ollut pappilaan mitään erityistä asiaa, hänen piti vaan\nkäydä kuulemassa sanomalehtiä, joita piti yhteisesti papin kanssa. Hän\noli hiljan nähnyt useitten norjalaisten nimiä, joilta kullankaivuu\nmainiosti oli luonnistunut Amerikassa, ja niiden joukossa oli\nKristiankin. Nyt oli Arne kuullut sellaista huhua, että Kristiania\nodotettiin kotiin. Tästäkin saattoi varmaan saada tietoa pappilassa ja\n— jos Kristian todella oli saapunut kotiin kaupunkiin, aikoi Arne\nkäydä häntä tapaamassa kevätkylvöjen ja heinänteon välillä. Nämä asiat\nliikkuivat hänen mielessään, kunnes hän pääsi niin kauvas, että näki\nMustanjärven ja toisella puolen vettä Böenin. Sumutkin hälvenivät\nsamassa, aurinko valautui ylängölle, tunturin harja loisti, sumut\nlepäsivät sen sylissä, metsä tummensi vettä oikealla puolella, mutta\nrakennusten edustalla oli hiukan sileämpää ja valkoinen hiekka\nkimmelteli auringossa. Äkkiä olivat hänen ajatuksensa kiinni\npunaisessa rakennuksessa valkoisine ovineen ja ikkunapielineen,\njoitten mukaan hän oli omansa maalannut. Hän ei muistanut ensimäisiä\nraskaita päiviä siellä; hän muisti vaan sen kesän, jonka hän ja Eli\nolivat eläneet Elin sairasvuoteen ääressä. Senjälkeen hän ei ollut\nsiellä käynyt, hän ei tahtonut sinne mennä, ei mistään hinnasta. Kun\nhänen ajatuksensa vaan tätä asiaa koskettivat, ujostui hän ja punastui\nja siitä huolimatta tapahtui se uudelleen ja uudelleen, joka päivä ja\nmonta kertaa päivässä — ja jos mikä, niin tämä oli omiaan\nkarkoittamaan häntä näiltä mailta.\n\nHän asteli nopeasti ikäänkuin päästäkseen kauvas kaikesta, mutta jota\nkauvemma hän kulki, sitä likemmä Böeniä hän tuli ja sitä enemmän hän\nsitä katseli. Sumut olivat ihan poissa, taivas kaartui kirkkaana\ntoiselta tunturinharjalta toiselle, linnut uiskentelivat korkeudessa,\nhuudellen toisilleen halki aurinkoisen, iloisen ilman, maat vastasivat\nmiljoonin kukkasin; ei ollut Kampenin koskeakaan vaatimassa iloa\npolvilleen, ikäänkuin alistumaan juhlallisuuteen, vaan elämäniloisena,\nylenannettuna se ryöppysi, lauloi, välkkyili ja raikui kohti\nloppumatonta korkeutta!\n\nArne oli kävellyt tulisen kuumaksi; hän viskautui nurmeen mäen alle,\nkatseli Böeniin ja kääntyi toiselle kyljelleen, jottei enään sinne\nkatselisi. Samassa kuuli hän päänsä päältä laulua, niin heleää, ettei\nhän ikinä ollut kuullut vertaa; se kumpusi yli niityn, lintujen\nviserryksen lomasta, ja ennenkuin hän oikein oli tuntenut säveltä, oli\nhän tuntenut sanat; sillä sävel oli hänen lempisävelensä ja sanoja hän\noli kantanut mielessään pojasta pitäen — ja unohtanut ne samassa kun\nvihdoin sai ne ilmoille. Hän hypähti pystyyn ikäänkuin ottaakseen\nkiinni sanoja, mutta pidättyi ja kuunteli; ensi värssy, toinen värssy,\nkolmas, neljäs värssy hänen omaa unohdettua lauluaan tulla nelisti\nhänen luokseen:\n\n    Koska mailman ma nähnenkään\n    tunturin tuolla puolen?\n    Täällä äärellä lumen, jään;\n    siellä metsiä vehreänään —\n    minne mieleni entää,\n    uskaltaisinko lentää!\n\n    Kotka ilmoja kiitelee\n    tunturin tuolle puolen,\n    nuorna liikkuvi, liitelee;\n    niin hän luontonsa karkaisee,\n    istuu mihin on mieli —\n    hänen on ilman pieli!\n\n    Marjapuuni sa kaukomaan,\n    tunturin tuolle puolen\n    kaivannetko sa milloinkaan?\n    Kun olet kukkia valkeanaan,\n    linnut oksilla kiikkuu,\n    mitä sun mielessä liikkuu?\n\n    Ikäni kaiken kaipasin\n    tunturin tuolle puolen —\n    toteutuisiko kerrankin,\n    muuten varmaan sammuisin —\n    kuulin ma linnulta sadun,\n    opin jo tuulelta ladun!\n\n    Lentävä lintu, mikä sun toi\n    tunturin tuolta puolen?\n    Siellä on pesäpuut paremmat, oi;\n    kylät ja kaupungit nähdä voi!\n    Kaihon sa olet tuonut,\n    vaan et siipiä suonut!\n\n    Enkö mä koskaan pääsekkään\n    tunturin tuolle puolen?\n    Vuoret katseeni piirittää,\n    sulkevi tieni lumi ja jää —\n    miss' oli lapsuuden kehto,\n    sammuuko eloni ehtoo?\n\n    Ei, minä tahdon lentohon\n    tunturin tuolle puolen!\n    Täällä niin ahdas, painava on,\n    nuori on mieleni peloton —\n    suo minun kerran koittaa,\n    tahdon ma esteet voittaa!\n\n    Kerran lennän mä, tiedän sen\n    tunturin tuolle puolen!\n    Aukaise kaukotoiveiden\n    portti, oi Herra, ees raollen!\n    Vaan jos suljet sen kiini,\n    riudun ma unelmiini! —\n\nArne viipyi paikoillaan kunnes viime värssy, viime sanat olivat\nvaienneet; hän kuuli taas lintujen ilakoivan, mutta itse hän ei\ntietänyt uskaltaisiko liikkua. Täytyi hänen toki tietää kuka oli\nlaulanut; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti, ettei kuullut\nnurmenkaan kahisevan. Pieni perhonen istuutui kukkaan ihan hänen\njalkainsa edessä, nousi, lensi taasen pienen pätkän päähän, nousi\ntaas, lensi taas vähän matkaa, nousi taas Ja niin sitä mentiin koko\nmäen mitta, jota ylös Arne ryömi. Mutta siinä tuli vastaan tiheä\npensas, hän ei tahtonutkaan kauvemmas; sillä nyt hän saattoi nähdä.\nLintu kahahti lentoon pensaasta, kirkaisi peloissaan ja lensi rinteen\ntaakse. Silloin nosti tyttö katsettaan, tyttö, joka siellä istui. Arne\nkyykistyi syvään alas, pidätti henkeään, sydän löi, hän kuuli joka\nlyönnin, kuunteli kuuntelemistaan eikä uskaltanut kajota lehteenkään.\nSillä olihan se _hän_, olihan se Eli! — Pitkän, pitkän ajan perästä\nnosti Arne hetkiseksi silmiään, hän olisi mielellään astunut askeleen\nlikemmä; mutta linnun pesä saattoi olla pensaan alla eikä hän\nuskaltanut. Hän katseli siis vain lehtien lomitse sitä mukaan kuin ne\nvetäytyivät yhteen tai eroon. Aurinko valoi kultiaan tyttöön, hänen\nyllään oli musta, hihaton liivihame, päässä pojan hattu; se oli\nirrallaan ja putoamaisillaan toiselle puolelle; sylissä lepäsi kirja\nja kirjan päällä koko joukko metsäkukkia, oikea käsi hapuili\nhajamielisesti kukkien joukossa, vasen nojasi polveen ja sen varassa\nlepäsi pää. Hän katseli sinnepäin minne lintu oli lentänyt eikä\nsaattanut tietää oliko hän itkenyt.\n\nMitään kauniimpaa ei Arne eläissään ollut nähnyt, ei unessa eikä\nvalveella. Aurinko valoikin kaikki kultansa tyttöön ja hänen\nistumasijalleen ja laulu liiteli hänen ympärillään, vaikka se aikoja\nsitte oli vaiennut, niin että Arnen ajatus yhä oli siinä; hän veti\nhenkeään, yksin sydänkin löi laulun tahtiin.\n\nTyttö avasi kirjan, mutta pani sen samassa kiinni ja istui entiseen\ntapaansa. Hän rupesi hyräilemään laulua \"Puussa oli lehdet,\nkukkaumputkin\". Arne kuuli sen, vaikkei Eli oikein muistanut sanoja\neikä säveltä, vaan usein lauloi väärin. Viime värssyn osasi hän\nparaiten ja sentähden hän sen ottikin uudelleen; mutta hän lauloi sen\nnäin:\n\n    Ja puuhun kypsyi marjat, niin punasia nuo.\n    \"Oi anna\", pyysi neitonen kuin herranterttu tuo.\n        Puu vastas: \"mielellään\n        Mä aivan ilman jään,\n    Sa herranterttunen —\"\n\nÄkkiä hän sitte hypähti pystyyn, ravisti kaikki kukat menemään, joikui\nniin että sävel kieri ilman halki ja varmaan kuului Böeniin asti. Ja\nsitte hän läksi juoksemaan! — — Entä jos huutaisi hänen peräänsä?\nEi! — Tyttö hyppeli alas mäkiä, lauloi ja rallatteli; hattu putosi\npäästä, hän otti sen ylös; hän seisoi keskellä korkeinta heinää.\n\n— Huudanko minä? ajatteli Arne. — Hän katsoo taakseen!\n\nArne maahan. Kesti kauvan ennenkuin hän uskalsi tirkistää ympärilleen.\nEnsin hän vaan nosti päätään eikä nähnyt tyttöä; — sitte hän kapusi\npolvilleen eikä nähnyt; — — vihdoin ihan pystyyn, — ei, tyttö oli\npoissa! — —\n\nArne ei enään viitsinyt lähteä pappilaan. Hän ei viitsinyt mitään! —\nSitte hän istui siinä missä tyttö oli istunut, istui siinä vielä\nsilloinkin, kun aurinko likeni keskipäivän korkeutta. Järvellä ei\nkäynyt ainoaakaan värettä, taloista rupesivat sauhut kiirimään ilmaan,\nruisrääkät lakkasivat kaihertamasta, pikkulinnut kyllä vielä\nilakoivat, mutta vetäytyivät metsään päin, kaste oli poissa ja heinä\nseisoi vakavan hiljaa, ei tuntunut tuulen henkeä, lehdet riippuivat\nliikkumattomina, tunnin kuluttua oli aurinko oleva keskipäivän\nkorkeudessa. Ei Arne tietänyt mistä lienee johtunut, että hän siinä\nmuovaili pientä runoa; pehmeä sävel tuli ja tarjoutui liittymään\nrunoon ja, rinta ihmeellisen täynnä lauhuutta, sävel likeni ja\npoistui, kunnes se oli tuonut mukanansa kokonaisen kuvan.\n\nArne lauloi hiljaa, kuten oli laulun sepittänytkin:\n\n    Käy metsän polkuja poikanen,\n        Käy poikanen;\n    Hän tapas niin kumman sävelen,\n        Oi sävelen.\n\n    Teki pillin oksasta seljapuun,\n        Hän seljapuun;\n    Ja unohtui sen soitteluun,\n        Sen soitteluun.\n\n    Tuo sävel se satuja kertoili,\n        Se kertoili;\n    Vaan kesken sointua vaikeni,\n        Se vaikeni.\n\n    Unessa jälleen kuuli sen,\n        Hän kuuli sen;\n    Se soi niin hienosti hivellen,\n        Niin hivellen.\n\n    Havahti äkkiä unestaan,\n        Hän unestaan;\n    Vaan kiinni sävelt' ei saanutkaan,\n        Hän saanutkaan.\n\n    \"Ah, Herra, muusta ma huoli en,\n        Ma huoli en;\n    Kun annat mulle vaan sävelen,\n        Sen sävelen!\"\n\n    Näin Herra vastas: \"On ystäväs',\n        Se on ystäväs;\n    Vaan turhaan pyydät sä elämäs,\n        Sä elämäs.\"\n\n    \"Sen vangiks' saada — et koskaan saa,\n        Et koskaan saa,\n    Sa kiinni kauneinta unelmaa,\n        Sa unelmaa!\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nOli kesäinen sunnuntai-ilta; pappi oli tullut kotiin kirkosta ja\nMargit oli istunut hänen luonaan likelle seitsemää. Silloin hän sanoi\nhyvästi ja kiiruhti alas portaita pihamaalle, sillä hän oli juuri\näkännyt Eli Böenin, joka siinä kauvan oli leikkinyt papin pojan ja\noman veljensä kanssa.\n\n— Hyvää iltaa! sanoi Margit ja jäi seisomaan. — Jumal' antakoon.\n\n— Hyvää iltaa! sanoi Eli. Hän oli polttavan punainen ja koetti\npysäyttää leikin, vaikka pojat tunkivat hänen kimppuunsa; mutta hän\npyysi pyytämistään ja sai vihdoinkin vapautta täksi illaksi.\n\n— Enköhän minä tunnekin sinua, sanoi Margit.\n\n— Taidat ehkä tuntea, vastasi toinen.\n\n— Ethän sinä vaan ole Eli Böen?\n\nOli se kun olikin.\n\n— Hyvänen aika! Vai olet sinä Eli Böen! Nyt minä jo näenkin, sinä,\ntulet äitiisi.\n\nElin ruskeanpunaiset hiukset olivat irtaantuneet, niin että ne\nvaltoimina riippuivat selässä; hänen kasvonsa hehkuivat punaisina kuin\nmarja, povi nousi ja laski, hän ei saanut puhutuksi, vaan nauroi omaa\nhengästymistään.\n\n— Niin, niin, sellainen on nuoruus!\n\nMargit katseli häntä, kunnes hänen ilonsa tarttui häneen.\n\n— Et kai sinä minua tunne?\n\nEli oli sitä aikonut kysyä, mutta ei ollut tullut sitä tehneeksi, kun\ntoinen oli vanhempi; nyt hän sanoi, ettei muistanut häntä ennen\nnähneensä.\n\n— Niin, missäs sinä sitte. Eihän ne vanhat niin näkyviin joudu. —\nPoikaani sinä ehkä vähän tunnet, Arne Kampenia; minä olen hänen\näitinsä...\n\nMargit vilkaisi Eliin, jonka muoto kokonaan muuttui.\n\n— Eikö hän ole ollut työssäkin Böenillä?\n\nOlihan hän ollut työssä.\n\n— Tänään on kaunis ilma. Me levitimme tänään päivällä heinät ja\nkorjasimme ne ennenkuin minä läksin. Oikein nyt on ihana ilma.\n\n— Tulee varmaan hyvä heinävuosi, arveli Eli.\n\n— Varmaan. — — — Böenillä on kai kaunista?\n\n— Siellä ovat heinät jo tehdyt.\n\n— Niin kai, niin; paljon tekijöitä, reilua väkeä. — Menetkö illalla\nkotiin?\n\nEi, ei ollut tarkoitus mennä.\n\nHe juttelivat yhdestä ja toisesta asiasta ja tutustuivat vähitellen\nniin, että Margit uskalsi kysyä, eikö hän tahtonut tulla kävelemään\nvähän matkaa.\n\n— Etkö sinä tekisi seuraa ja tulisi vähän kävelemään, sanoi hän; —\nminä tapaan niin harvoin puhekumppalia ja sinulle se kai on\nyhdentekevää?\n\nEli esteli sillä perustuksella ettei hänellä ollut röijyä.\n\n— No niin, onhan se tyhmää, että minä pyydän sellaista heti kun ensi\nkerran näen ihmisen; mutta vanhoilla on omat tapansa.\n\nEli sanoi, että hän kyllä voi tulla, hän noutaa vaan ensin röijynsä.\n\nSe oli ruumiinmukainen röijy, kun hakaset olivat kiinni, näytti siltä\nkuin hänen yllään olisi ollut liivihame; mutta tällä kertaa hän ei\npannut kiinni kuin molemmat alimmat hakaset, hänen oli niin kuuma.\nHienossa paidassa oli pieni, alas kääntyvä kaulus, jota kaulan\nkohdalla piteli kiinni lentäväni linnun muotoinen nappi. Sellainen\nnappi oli Niilo räätälillä ollut silloin, kun Margit, Kampen ensi\nkerran tanssi hänen kanssaan.\n\n— Kaunis nappi, sanoi hän ja katseli sitä.\n\n— Minä olen saanut sen äidiltä, sanoi Eli.\n\n— Niin kai olet, riensi Margit avuksi.\n\nHe astelivat tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja koottu rukoihin.\nMargit kourasi heiniä, haistoi niitä ja huomasi niiden olevan hyviä.\nHän kysyi pappilan karjaa, sai siten tilaisuutta kysyä Böeninkin\nkarjaa ja kertoi heidän karjastaan Kampenilla.\n\n— Talo on paljon edistynyt viime vuosina ja siitä voi saada niin\nsuuren kuin itse tahtoo. Se elättää nyt kaksitoista lypsävää ja voisi\nse elättää useampiakin. Mutta Arnella on niin paljon kirjoja, joita se\nlukee ja joitten mukaan se järjestää; sentähden se tahtoo ruokkia\nniitä oikein noin isoisesti.\n\nEli ei vastannut tähän mitään, kuten luonnollista olikin; mutta Margit\nkysyi häneltä, kuinka vanha hän oli. Hän oli yhdeksäntoista vanha.\n\n— Oletko sinä ensinkään ottanut osaa talouteen? Sinä olet niin hienon\nnäköinen, ettet ole taitanut paljon mihinkään kajota.\n\nOli hän sentään auttanut aika paljon, varsinkin viime aikoina.\n\n— Hyvähän se on tottua kaikkeen; sitä tulee tarvitsemaan, kun itse\nkerran joutuu suureen taloon. Mutta eihän sillä tietystikään hätää\nole, joka voi saada hyvää apua.\n\nEli rupesi tahtomaan takaisin, sillä he olivat aikoja sitte jättäneet\ntaakseen pappilan maat.\n\n— Auringonlaskuun on vielä aikoja; — olisi mukavaa jos vielä\nviitsisit hiukan jutella kanssani.\n\nJa Eli meni.\n\nNyt Margit rupesi puhumaan Arnesta.\n\n— En tiedä paljonko sinä häntä tunnet. Hän voi opettaa sinulle joka\nlajia; Herra varjele kuinka paljon hän on lukenut.\n\nEli myönsi tietävänsä, että hän oli lukenut paljon.\n\n— Se on sentään pienin asia se, mutta kuinka hyvä hän koko\nelinaikansa on ollut äidilleen, se on suurempi asia! Jos se vanha\nsananparsi on tosi, että se, joka on hyvä äidilleen, on hyvä\nvaimolleenkin, niin ei se, jonka hän vaimokseen valitsee, saa\nvalittamista. — Mitä sinä, lapsi, siellä kurkistelet?\n\n— Minä vaan hukkasin pienen oksan, joka oli kädessäni.\n\nHe astelivat molemmat vaiti, toisiinsa katsomatta.\n\n— Hän on niin ihmeellinen luonteeltaan, sanoi äiti taas; — hän on\nlapsena niin pelästynyt ja sentähden on hän tottunut yksikseen\najattelemaan asioita. Sellaiset ihmiset eivät oikein pidä puoliaan.\n\nNyt Eli vihdoinkin tahtoi kääntyä takaisin, mutta Margit arveli, ettei\nKampeniin ole kuin vähän matkaa ja täytyihän hänen nähdä Kampen, kun\njo oli näin pitkälle tullut.\n\n— On siellä aina saattajia, sanoi Margit.\n\n— Ei, ei, vastasi Eli päättävästi ja tahtoi mennä.\n\n— Niin, ei Arne ole kotona, sanoi Margit, — hänestä kyllä ei saada\nsaattajaa; mutta aina siellä on muita.\n\nNyt oli Eli vähemmän vastaan; mielelläänhän hänkin näki Kampenin.\n\n— Kun vaan ei tulisi myöhäinen.\n\n— Niin, jos me tässä kauvan siitä kiistelemme, niin kyllä tulee\nmyöhäinen.\n\nJa he menivät.\n\n— Sinä olet kai lukenut paljon, sinut kun on kastettu pappilassa?\n\nOlihan hän lukenut.\n\n— Voi siitä olla hyötyäkin, huomautti Margit, — jos saat jonkun,\njoka osaa vähemmin.\n\nEli arveli, ettei hän sellaista huoli.\n\n— Niin, parasta se taitaa ollakin, mutta ihmiset ovat näillä mailla\nsaaneet niin vähän oppia.\n\nEli kysyi mikä savu tuolta metsästä nousi.\n\n— Siellä on vaan uutistorppa. Siellä asuu mies, jota sanotaan Ylimaan\nNuutiksi. Hän kuljeskeli täällä yksikseen ja sitte antoi Arne hänelle\nmaata asuttavaksi. Arne raukka ymmärtää miltä maistuu kuljeskella\nyksikseen.\n\nVähän ajan perästä tulivat he niin korkealle, että saattoivat nähdä\ntalon. Aurinko paistoi vasten kasvoja, he varjostivat niitä käsillään\nja katselivat alas. Keskellä aukeaa oli talo, punaiseksi maalattuna,\nakkunalaudat valkoisina; ympäriltä oli heinä niitetty, jonkun verran\nheinää oli ruoilla, pellot olivat vihreinä ja mustanpuhuvina keskellä\nkalpeita niittyjä; navetan luona vallitsi suuri hälinä: lehmät,\nlampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kalkattivat, koirat\nhaukkuivat, karjapiika huuteli; mutta ylinnä kaiken kuului kosken\nkauhea kohina, joka nousi Kampenin jyrkänteestä. Jota kauvemmin Eli\nkatseli, sitä enemmän rupesi hän kuulemaan vaan tätä ääntä ja vihdoin\nse kävi hänelle niin hirvittäväksi, että hänen sydämensä rupesi\ntykyttämään, hänen päässään kohisi ja tohisi, kunnes hän ihan\nhullaantui, mutta senjälkeen tuli hänelle niin lämmin ja lauha olo,\nettä hän ihan tietämättään asteli niin hitain askelin, että Margitin\npiti pyytää häntä tulemaan hiukan nopeammin. Hän hätkähti.\n\n— En milloinkaan ole kuullut sellaista kuin tuo koski, sanoi hän, —\nminua melkein peloittaa.\n\n— Kyllä sinä siihen pian totut, sanoi äiti. — Lopulta sinä sitä jo\nkaipaat.\n\n— Luuletko todella, rakas ystävä? kysyi Eli.\n\n— Saat vaan nähdä, sanoi Margit ja hymyili. — Tule nyt, niin\nkatsomme ensinnä karjaa, sanoi hän sitte ja kääntyi alas tieltä. —\nNämä puut istutti Niilo tänne kahdenpuolen. Niilo tahtoi, että olisi\nkaunista; — samaa tahtoo Arnekin; tuolla näet puutarhan, jonka hän on\nistuttanut.\n\n— Oi voi, voi! huusi Eli ja juoksi kiireesti aidan tykö. Hän oli\nkyllä monta kertaa nähnyt Kampenin, muttei koskaan näin likeltä eikä\nmilloinkaan puutarhaa.\n\n— Katsotaan sitä sitte, sanoi Margit.\n\nEli katsahti vilaukselta ikkunoihin, astuessaan talon ohi; sisässä ei\nollut ketään.\n\nHe asettuivat nyt ladon sillalle katsomaan lehmiä, jotka ammahdellen\nkulkivat heidän ohitseen navettaan. Margit mainitsi Elille jokaisen\nnimen, kertoi kuinka paljon ne lypsivät ja mikä kantaisi kesällä, mikä\nei. Lampaat luettiin ja päästettiin sisään; ne olivat isoa, ulkolaista\nlajia; Arne oli etelän puolessa saanut käsiinsä kaksi karitsaa.\n\n— Kaikkia sellaisia hän hommaa, vaikkei sitä hänestä uskoisi.\n\nSitte he menivät latoon ja katselivat heiniä, joita oli ajettu\nniityltä, ja Elin piti haistaa niitä.\n\n— Sillä sellaisia heiniä ei joka paikassa tapaakkaan.\n\nHän näytti ladon ovesta peltoja ja kertoi miten paljon satoa kustakin\nsaatiin ja miten paljon mihinkin kylvettiin. Sitte he menivät ulos ja\nEli, joka ei näihin kaikkiin ollut vastannut ainoaakaan sanaa, pyysi,\nkun he astuivat puutarhan ohitse, että hän saisi mennä sitä katsomaan.\nSinne päästyään hän pyysi saada poimia kukkasen tai pari. Yhdessä\nnurkassa oli pieni penkki, sille hän istuutui, mutta vaan ikäänkuin\nkoetteeksi, sillä hän nousi samassa ylös.\n\n— Nyt meidän täytyy pitää kiirettä, ettei myöhä meitä ennätä, sanoi\nMargit ovessa. Ja he menivät sisään.\n\nMargit kysyi eikö hän saisi tarjota Elille mitään, kun hän näin ensi\nkertaa oli käymässä, mutta Eli punastui ja vastasi lyhyesti ei. Hän\nrupesi nyt katselemaan ympärilleen; nämä ikkunat olivat tielle päin ja\ntäällä oltiin päivisin; huone ei ollut suuri, mutta hauska; siellä oli\nkaakeliuuni ja seinäkello. Tuolla riippui Niilon viulu, vanhana ja\ntummuneena, mutta kielet olivat uudet. Tuossa oli pari pyssyä, Arnen\nomaisuutta, englantilainen onkivapa ja muita ihmeellisiä kaluja, joita\näiti otti seinästä ja näytti. Eli katseli ja koetteli niitä. Huone ei\nollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt siitä; eikä ollut maalissa\nsekään huone, jonka ikkunat olivat Kampenin jyrkänteelle päin ja jonne\nnäkyi kukkea tunturi ihan vastapäätä ja taempaa sinisiä; tämä huone,\njoka oli rakennettu lisää, kuten koko tämä puoli taloa, oli suurempi\nja kauniimpi; mutta kaksi pienempää sivuhuonetta oli maalissa, sillä\nniissä piti äidin elää, kun hän tuli vanhaksi — ja Arne toi taloon\nemännän. He menivät kyökkiin, aittaan, kotaan ja leivintupaan; Eli ei\nsanonut sanaakaan, hän katselikin kaikkea ikäänkuin etäältä;\nainoastaan kun Margit ojensi hänelle jotakin, kosketti hän sitä, mutta\nsilloinkin aivan keveästi. Margit, kaiken aikaa puhellen, vei hänet\nnyt takaisin etehiseen; piti nousta katsomaan yläkertaa.\n\nSielläkin oli hyvin sisustettuja huoneita, vastaava määrä kuin\nalhaalla; mutta ne olivat uudet ja asumattomat paitsi yksi, joka oli\nKampenin jyrkänteelle päin. Näissä huoneissa säilytettiin kaikellaisia\ntavaroita, joita ei käytetty jokapäiväisessä taloudessa. Täällä\nriippui joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä sekä muita\nsänkyvaatteita; äiti kävi niihin käsiksi ja kosketteli niitä, Elin\ntäytyi tuontuostakin tehdä samoin; nähtävästi hän nyt oli saanutkin\nvähän enemmän rohkeutta, tai lienevätkö nämä tavarat huvittaneet\nhäntä, koska hän palasi takaisin toisten luo, teki kysymyksiä ja tuli\nyhä iloisemmaksi. Vihdoin sanoi äiti:\n\n— Mennään nyt sitte vielä Arnen omaan huoneeseen.\n\nHe astuivat siihen huoneeseen, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin.\nKosken kauhea kohina kumisi heti heitä vastaan, sillä ikkuna oli auki.\nTäältä korkeammalta saattoivat he nähdä kuohujen hyrskeen nousevan\ntunturien lomitse; itse koskea ei näkynyt muuta kuin ylempää, missä\nkallionlohkare oli jäänyt pystyyn, juuri kun se koko voimallaan oli\nollut syöksymässä niskasta alas. Tuores turve peitti lohkareen\npäällispuolen, pari petäjänkäpyä oli kaivautunut multaan ja itänyt\nilmoille, juuret kiinni kallionrevelmissä. Tuuli oli repinyt ja\nravistellut puita, koski oli huuhdellut niitä, niin ettei ollut\noksaakaan neljän kyynärän korkeudella juuresta. Polvilleen ne olivat\ntaivutetut, oksat koukistuksissa, mutta pystyssä ne vaan pysyivät,\njopa nousivat korkeina tunturiseinien välistä. Tämän Eli ensinnä näki\nikkunasta, sitte valkoiset lumihuiput, jotka kohosivat ylös\nvihannasta. Sitte hänen silmänsä siirtyivät likemmä: rauha lepäsi\nhedelmällisillä mailla; ja nyt hän vihdoinkin rupesi tarkastamaan\nhuonetta, missä seisoi; koski oli aikaisemmin estänyt häntä sitä\ntekemästä.\n\nKuinka täällä sisällä oli hienoista ja hiljaista siihen verraten mitä\nulkona oli! Hän ei eroittanut mitään yksityistä esinettä siksi, että\nkaikki suli yhteen ja miltei kaikki oli hänelle uutta; sillä Arne oli\nrakkaudella hoitanut tätä huonetta ja kaikessa vaatimattomuudessaan\noli se taiteellisella ymmärtämyksellä kalustettu, miltei joka esinettä\nmyöten. Elistä tuntui siltä kuin Arnen runot olisivat tulla hiipineet\nhäntä vastaan hänen siinä seisoessaan, tai kuin hän itse olisi\nhymyillyt joka esineestä. Ensimäinen esine, jonka hän erikseen\nhuomasi, oli leveä, hienosti leikelty, suuri kirjahylly. Siinä oli\nniin paljon kirjoja, ettei varmaan papillakaan ollut useampia. Sitte\nhuomasi hän kauniin kaapin. Siellä hän säilytti paljon ihmeellisiä\nesineitä, selitti äiti; siellä olivat rahatkin, lisäsi hän kuiskaten.\nKaksi kertaa he olivat perineet, selitti hän sitte, ja kerran heidän\nvielä piti periä, jos kaikki meni kuten piti.\n\n— Mutta raha ei ole paras tavara maailmassa; parempaakin hän saattaa\nsaada.\n\nHuoneessa oli paljon hauskoja pikkuesineitä ja Eli katseli niitä\nkaikkia, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olalle.\n\n— En ole nähnyt sinua ennenkuin tänään, mutta pidän sinusta niin\npaljon, lapseni, sanoi hän ja katseli häntä lempein silmin. Eli ei\nehtinyt käydä hämilleenkään ennenkuin Margit vetäisi häntä liepeestä\nja hiljaa lausui:\n\n— Näetkö tuon pienen, punaiseksi maalatun rasian — siellä vasta on\nkoreita!\n\nEli katsahti sinnepäin, se oli pieni neliskulmainen rasia ja hänet\nvaltasi suuri halu omistaa se.\n\n— Hän ei tahdo, että minä tietäisin mitä rasiassa on, kuiskasi äiti,\n— ja hän kätkee joka kerta avaimen.\n\nHän likeni seinällä riippuvia vaatteita, otti samettiset liivit,\nhaeskeli kellotaskusta ja löysi avaimen.\n\n— Tule nyt, niin saat nähdä.\n\nÄiti puhui kuiskaten; Elin mielestä ei hän tällä kertaa tehnyt\nensinkään oikein; mutta naiset ovat naisia — ja molemmat hiipivät\nrasian luo ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti avasi\nkannen, lehahti heitä vastaan niin suloinen tuoksu, että Eli löi kädet\nyhteen, vaikkei vielä ollut mitään nähnytkään. Päällimmäiseksi oli\nlevitetty nenäliina, jonka äiti otti pois.\n\n— Katso nyt! kuiskasi hän ja kääri auki hienon, mustan kaulaliinan,\nsellaisen jommoisia ei miesväen ole tapana käyttää. — Se on ihan kuin\ntytölle tarkoitettu, sanoi äiti. — Täällä on vielä toinenkin, sanoi\nhän; Eli kajosi siihen, hän oli kuin suunniltaan, mutta äidin piti kun\npitikin koettaa sitä hänen kaulaansa, vaikka hän ponnisteli vastaan ja\nkäänsi pois päänsä. Äiti pani huolellisesti liinan takaisin kokoon. —\nKatso nyt tänne, sanoi hän sitte ja kääri auki muutamia kauniita\nsilkkinauhoja, — kaikki on kuin tyttöä varten.\n\nElin kasvot olivat polttavan punaiset, mutta hän ei hiiskahtanut;\nrinta kohoili, silmät olivat sumeat ja ihan liikkumattomat.\n\n— Täällä on vielä lisää!... Äiti otti käsiinsä kauniin mustan\nlenninkikankaan, — hienoa se vaan on, puheli hän ja piteli sitä\npäivää vastaan. Elin käsi hiukan värisi, kun äiti kehoitti häntä\nkoettamaan sitä; hän tunsi veren karkaavan päähänsä, hän aikoi kääntyä\npois, mutta eihän se sopinut. — Joka kaupunginmatkalla hän aina on\nostanut jotakin, selitti äiti. Eli tuskin enään saattoi seurata;\nsilmät karkasivat esineestä esineeseen ja takaisin lenninkikankaaseen;\noikeastaan hän ei enään nähnyt mitään. Mutta äiti jatkoi työtään ja\nviimeinen esine, jonka hän otti käsiinsä, oli paperissa; he käärivät\nauki paperin toisensa perästä; se houkutteli ja Eli oli suuressa\njännityksessä; siellä oli pari pieniä kenkiä. Eivät he kumpikaan\nolleet nähneet vertaa; äiti ei uskonut, että sellaisia käsin\ntehdäänkään, Eli ei sanonut sanaa, mutta kun hän otti kengät käteensä,\njäivät kaikkien hänen sormiensa sijat niihin, häntä hävetti niin että\nhän oli itkemäisillään; hänen teki mieli lähteä tiehensä, mutta hän ei\nuskaltanut puhua eikä äännähtää, ettei äiti nostaisi katsettaan. Äiti\noli kokonaan omissa hommissaan.\n\n— Eikö nyt ihan näytä siltä kuin hän vähitellen olisi ostanut nämä\nkaikki jollekin, jolle hän ei uskalla niitä antaa? sanoi hän ja laski\nkaikki takaisin ihan entiseen järjestykseen; hän näytti siihen\nharjaantuneen. — Nyt katsotaan mitä laatikossa on!\n\nHän avasi sen hiljaa, ikäänkuin odotettavissa olisi ollut jotakin\noikein kaunista. Siellä oli leveä solki, ikäänkuin vyöhön aiottu; sen\nhän ensinnä näytti Elille, sitte hän näytti hänelle parin\nkultasormuksia, jotka olivat sidotut yhteen, ja Eli näki\nsamettikantisen virsikirjan, jonka haat olivat hopeiset, mutta sitte\nhän ei enään nähnyt mitään muuta, sillä hän oli virsikirjan hopeassa\nnähnyt hienon kirjoituksen \"Eli Baardintytär Böen\". — — Äiti tahtoi\nhäntä katsomaan; hän ei saanut mitään vastausta, näki vain kyynelten\nvierivän silkkikankaalle ja leviävän siihen. Silloin laski äiti\nkäsistään soljen, sulki laatikon, kääntyi ja sulki Elin syliinsä.\nSilloin itki tytär hänen rintaansa vastaan ja äiti itki eikä kumpikaan\nenään sanonut mitään.\n\nHetkisen perästä meni Eli yksinään puutarhaan; äiti läksi kyökkiin\ntoimittamaan jotakin suuhunpantavaa, sillä Arnen piti pian tulla.\nSitte hän meni puutarhaan katsomaan Eliä; Eli istui kumarassa ja\nkirjoitti hiekkaan. Hän hämäsi kirjoituksen, kun Margit tuli, nosti\nsilmänsä ja hymyili; hän oli itkenyt.\n\n— Ei mitään itkemistä, lapseni, sanoi Margit ja taputti häntä.\n\nHe näkivät jotakin mustaa tiellä pensaiden lomassa; Eli hiipi sisään\nja äiti perässä. Siellä olivat oikein juhlaruuat odottamassa: makeat\npuurot, sianlihat, rinkilät; mutta Eli ei katsonut niihen. Hän\nistuutui tuolille kellonnurkkaan, seinää vastaan ja värähteli kun\nkuuli kissankin liikahtavan.\n\nÄiti seisoi pöydän luona. Kuului voimakkaita askelia porraskiviltä,\nsitte lyhyt, keveä käynti läpi etehisen, ovi aukeni hiljaa ja Arne\nastui sisään. Ensi työkseen näki hän Elin kellonnurkassa; oven kääkä\npääsi hänen käsistään ja hän jäi seisomaan. Eli tuli vieläkin enemmän\nhämilleen; hän nousi, katui paikalla ja kääntyi seinään päin.\n\n— Oletko sinä täällä? sanoi Arne hiljaa ja lensi kysyessään polttavan\npunaiseksi. Eli nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään, ikäänkuin\naurinko olisi paistanut hänen silmiinsä liian voimakkaasti. — Kuinka\n—? hän ei lopettanut lausettaan vaan astui pari askelta tyttöä kohti;\nsilloin tytön käsi vaipui, hän kääntyi Arneen päin, mutta painoi alas\npäänsä ja ratkesi itkemään. — Jumala sinua siunatkoon, Eli, sanoi\nArne ja pani kätensä hänen ympärilleen; Eli painui hänen puoleensa.\nArne kuiskasi hänelle jotakin, hän ei vastannut, vaan kiersi molemmat\nkätensä hänen kaulaansa.\n\nKauvan he seisoivat sillä tavalla, ei kuulunut ainoaa ääntä, paitsi\nkosken, joka ikuisesti muistutti olemassaoloaan. Vihdoin saattoi\npöydän luota eroittaa itkua. Arne katsahti sinnepäin. Se oli äiti, hän\nei ennen ollut häntä huomannut.\n\n— Nyt minä varmasti tiedän, ettet lähde luotani, Arne, sanoi hän ja\nastui permannon poikki poikansa luo; hän itki paljon, mutta väitti sen\ntekevän hyvää.\n\n           *       *       *       *       *\n\nKun he sitte valoisana kesäyönä astelivat kotiin päin, eivät he\nuudelta onneltaan saaneet paljonkaan puhutuksi. He antoivat itse\nluonnon puhua puolestaan, puhua hiljaista, valoisaa, suurta kieltään.\nMutta kotimatkalla tältä ensimäiseltä kesäyöretkeltä, astellessa kohti\nnousevaa aurinkoa, teki Arne laulua, jota hän tosin ei silloin\nmalttanut sepittää valmiiksi, mutta josta myöhemmin, sen valmiiksi\ntultua, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväinen laulunsa. Se oli\ntällainen:\n\n    Ma sankar'unia uneksin,\n    Kun maailmalle ma kaipasin;\n    Elin kotona syömin puolin,\n    Vain matkasauvaani vuolin.\n        Vaan silloin silmää kaksi näin —\n        Ja muu kuin sumuhäive nyt haihtui,\n        Ja kaikki kääntyi toisinpäin.\n        Satuvuoreksi tunturi vaihtui!\n\n    Ma sankar'unia uneksin,\n    Kun maailmalle ma kaipasin;\n    Paloi mieleni mainetöihin\n    Ja miekkojen mittelöihin.\n        Nyt tiedän, ja _hältä_ mä opin sen:\n        Maan suuria suurempi oisin,\n        Jos nimen tuon ainoan: _ihminen_\n        Vain täysin ansaita voisin.\n\n    Ma sankar'unia uneksin,\n    Kun maailmalle ma kaipasin;\n    Pois mieleni pyrki ja pyyti,\n    Vilu täällä mun vereni hyyti.\n        Nuo silmät näin ja jo muidenkin\n        Mulle lämpöä säteilevät!\n        Olin itse ma ollut lemmettömin;\n        Niin koitti mun onneni kevät.\n\nSitte seurasi useita kesäyöretkiä ja useita lauluja. Seuraava niistä\nmerkittäköön muistiin:\n\n    En tiedä mä kuinka on kaikki se käynyt,\n    Ei langenneet satehet, ei myrsky myllertäynyt;\n    Mun elämäni puronen puikkiellen\n    On löytänyt vihdoin suuren kymin sen,\n    Mi laajana laskee valtamereen!\n\n    Yks' voima on elämän voimista kumma,\n    Se uneksijalle on uniensa summa,\n    Se kiehtovi, sitoo sun: lempivä, syvä!\n    Se iloks muunsi surun ja päiväksi yön\n    Ja rauhan toi se rauhattomalle.\n\n    Mä saavutin suuren siunatun poudan\n    Ja nurkumatta nyt ääntäsi noudan\n    Sä elämä, kiittäen hyvyyttäs\n    Se on Jumalan ohjaava käs' —\n    Käyn kohti ma ikuista hyvää!\n\nMutta hänen kiitollisuuttaan ehkei mikään niin lausunut ilmi kuin\nseuraava:\n\n    Hän, jolta lauluni lahjan saan,\n    Hän ohjas' eloni voiton, kateen\n    Kun päivänpaisteen, kuin vesisateen\n    Mun kevätlaihooni nousevaan;\n        Jos kuinka kävi,\n        Ma laulelen!\n        Se lähentävi\n        Mun lempehen!\n\n    Hän, jolta lauluni lahjan saan,\n    Hän liitti kerran mun kaihon sukuun.\n    Ja rauhatonten ma kuuluin lukuun;\n    Ei tyydy, tyynny ne konsanaan.\n        Mun _täytyi_ lentää,\n        Ol' aika sen!\n        Tien löysin sentään\n        Mä lempehen.\n\n    Hän, jolta lauluni lahjan saan,\n    Hän suokoon mulle myös auttaa voiman,\n    Mun lauleloista ett' uuden hoiman\n    Maan kulkijoista sais jokukaan!\n        On ilo ylin\n        Se yhteinen!\n        Ja lämmin syli\n        Vie lempehen!\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nOli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas,\nyöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin\nkesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene\nkulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat\npaitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat\nhuivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen\nsittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen\nhäitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.\n\nKaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia,\nkaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia\nvaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen\nvanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen\nrintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä\nrenkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen\nNiilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan,\neikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.\n\nNiissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina,\nkävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja\nElin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat\nsuuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda,\njoka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään\nmorsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. —\nArne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin\nompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli\nkirjoittanut \"Arne\". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja\nkatseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.\n\nEtehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen\nvalkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään\noli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista\nlähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus\npuki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea\notsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi\ntoisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui\nkorkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard\ntuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi\nylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin\nsanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat\njäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo,\nhän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen\npäästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman\nmuuta ylös portaita.\n\n— Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.\n\nJa Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard\nsulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti.\nKun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän\nkatseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti\npovitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa\nvaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti,\nettä se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta\ntarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle,\npisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen\nkaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.\n\nPari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään\nikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt\nkäynyt entistä raskaammaksi.\n\n— Birgit, virkkoi hän, — taidat ajatella samaa päivää kuin minä.\n\nSilloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta\nikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.\n\n— Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. — — Hän erotti\nmeitä, hän; — — — minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on\nkestänyt kauvemmin.\n\nHän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa,\nmutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä\nkirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi\npyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän\ntaasen puheeseen:\n\n— Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja\nme olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. — — — Mitä arvelet,\nBirgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?\n\nÄäni värisi ja hän yski. Birgit oli liikahtanut, hän laski taasen pään\nkätensä varaan, mutta ei sanonut mitään. Baard odotti kauvan, mutta ei\nsaanut vastausta — eikä hänellä itsellään ollut enempää sanomista.\nHän nosti katseensa ja kävi hyvin kalpeaksi, sillä Birgit ei edes\nkääntänyt päätään. Silloin hän nousi. Samassa koputettiin oveen ja\nlauha ääni kysyi:\n\n— Joko nyt tulet, äiti?\n\nSe oli Eli. Ääni soi sellaisena, että Baardin täytyi pysähtyä ja\nkatsahtaa Birgitiin. Birgit kohotti päätään, katsahti oveen ja kohtasi\nBaardin kalpeat kasvot.\n\n— Joko tulet, äiti? kuului toiseen kertaan.\n\n— Jo minä tulen! vastasi Birgit murtunein äänin, astui lujin askelin\npermannon poikki Baardin luo, ojensi hänelle kätensä ja purskahti\nrajusti itkemään. Kädet kävivät kiinni toisiinsa; nyt ne molemmat\nolivat kuluneet, mutta ne pitivät kiinni niin lujasti, ikäänkuin ne\nkaksikymmentä vuotta olisivat etsineet toisiaan. Ne olivat yhdessä\nvielä heidän astellessaan ovelle ja kun, hetkisen perästä, hääsaatto\nläksi rantaan ja Baard näki Arnen ojentavan kätensä Elille,\nviedäksensä häntä edelle, tarttui hän, vastoin tapaa, vaimonsa käteen\nja asteli perässä, kasvot yhtenä hymynä. Mutta heidän jälessään tuli\nMargit Kampen yksinään — siihenhän hän oli tottunut. Baard oli sinä\npäivänä ihan ylenannetun iloinen. Hän jutteli soutumiesten kanssa.\nMuuan näistä, joka istui ja katseli tuntureja heidän takanaan,\nihmetteli, että sentään tuollainen äkkijyrkkä kallio oli saattanut\nkäydä vihreäksi.\n\n— Sen on täytynyt, tahtoi tai oli tahtomatta, sanoi Baard, loi\nkatseensa yli koko hääjoukon ja pysähtyi morsiuspariin ja vaimoonsa.\n— Sitä ei kukaan olisi sanonut kaksikymmentä vuotta sitte, lisäsi hän\nsamassa.\n\n\n\n\n\n\nSYNNÖVE PÄIVÄNKUMPU.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nSuuressa laaksossa saattaa keskellä aukeaa tavata korkean kohdan,\njohon aurinko johdattaa säteitä siitä asti jolloin se nousee, hamaan\nsiihen asti jolloin se laskee. Ja ne, jotka asuvat likempänä tunturin\njuurta ja jotka myöhemmin saavat aurinkoa, sanovat tuota kohtaa\npäivänkummuksi. Se, josta tässä tullaan kertomaan, asui tuollaisella\nkummulla, josta talo oli saanut nimensäkin. Sinne asettui lumi\nmyöhemmin syksyllä ja sieltä se ensinnä keväällä suli.\n\nTalon omistajat olivat heränneitä, ja heitä sanottiin lukijoiksi sen\ntähden, että he ahkerammin kuin muut ihmiset lukivat raamattua. Miehen\nnimi oli Guttorm ja vaimon Karen; heille syntyi poika, joka kuoli\neivätkä he kolmeen vuoteen saaneet viedä toista lasta kastettavaksi.\nTämän ajan kuluttua syntyi heille tytär, joka sai nimen pojan mukaan;\npoika oli ollut Syvert ja tytölle annettiin nimi Synnöv, koskeivät he\nkeksineet mitään sen likempää. Mutta äiti sanoi Synnöve, koska hänen,\nlapsen ollessa pienenä, oli ollut tapana sanoa Synnöveni. Oli miten\noli: kun tyttö tuli suuremmaksi, nimittivät kaikki häntä äidin mukaan\nSynnöveksi ja useimmat väittivät, ettei näillä seuduin mies-muistiin\nollut kasvanut niin kaunista tyttöä kuin Synnöve Päivänkumpu. Hän ei\nollut vanhakaan, ennenkuin he jo sunnuntaisin rupesivat viemään häntä\nkirkkoon, vaikkei hän paljon muuta ymmärtänyt kuin että pappi seisoi\nhaukkumassa renki Penttiä, jonka lapsi näki istumassa juuri\nsaarnatuolin alla. Isä tahtoi kuitenkin, että hänet otettaisiin\nmukaan, jotta hän joutuisi \"niille tavoille\", kuten isän oli tapana\nsanoa; ja äiti tahtoi samaa, sillä \"eihän sitä tietänyt millä lailla\nhäntä sillä välin kotonakaan olisi katsottu\". Jos talossa sattui\nolemaan lammas, vohla tai pieni porsas, joka ei menestynyt, tai lehmä,\njolle tuli onnettomuus, niin ne aina annettiin Synnöven omiksi ja äiti\noli huomaavinaan, että ne siitä hetkestä rupesivat virkoamaan; isä ei\noikein uskonut sen siitä johtuvan, mutta samahan se oli \"kenen oma\nluontokappale oli, kun se vaan menestyi\".\n\nToisella puolen laaksoa, juuri korkean tunturin alla, oli talo, jota\nsanottiin Kuusistoksi, sentähden että se oli suuressa kuusimetsässä,\nainoassa niillä mailla. Omistajan isoisä oli ollut muassa Holsteinissa\nottamassa vastaan ryssää ja tältä matkalta oli hän repussaan tuonut\nkotiin paljon vieraita, ihmeellisiä siemenlajeja. Niitä hän sitte oli\nkylvänyt pitkin pihojaan, mutta aikojen kuluessa oli niistä toinen\ntoisensa perästä kuollut; ainoastaan muutamat kuusenkävyt, jotka,\nkumma kyllä, olivat joutuneet mukaan, olivat nousseet suureksi\nmetsäksi ja varjostivat nyt taloa joka kulmalta. Holsteininkävijä oli\nkantanut isoisänsä nimeä Torbjörn, hänen vanhin poikansa taas isänsä\nnimeä Sämund ja niin olivat tämän talon omistajat vuoroperään olleet\nTorbjörnejä ja Sämundeja — epämuistoisiin aikoihin asti. Mutta\nsellainen puhe kulki, että Kuusiston miehistä noin joka toisella oli\nonnea eikä Torbjörn-nimisillä. Kun nykyiselle omistajalle Sämundille\nsyntyi ensimäinen poika, ajatteli hän yhtä ja toista, mutta ei\nuskaltanut rikkoa suvun tapoja, vaan pani pojan Torbjörniksi. Sitte\nhän rupesi miettimään eikö poikaa voisi kasvattaa niin, että hän\npääsisi tuon loukkauskiven ohi, jonka puheet olivat hänen tielleen\npanneet. Ei hän ollut asiasta varma, mutta hän luuli huomaavansa\npojassa riidanhaluista luonnetta.\n\n— Se on nyhdettävä pois, sanoi hän äidille, ja niin pian kuin poika\noli tullut kolmen vuoden vanhaksi, asettui isä silloin tällöin vitsa\nkädessä pakoittamaan poikaa kantamaan kaikki halot paikoilleen,\nottamaan ylös kupin, jonka oli heittänyt maahan, silittämään kissaa,\njota oli nipistänyt. Mutta äiti läksi mielellään ulos, kun isälle tuli\nse pää.\n\nSämund ihmetteli, että poikaan, jota isommaksi hän kasvoi, ilmaantui\nyhä enemmän ja enemmän korjaamista, vaikka häntä pideltiin yhä\nankarammin. Isä pani hänet varhain kirjan ääreen ja otti hänet\nmukaansa vainiolle, voidakseen pitää häntä silmällä. Äidillä oli iso\ntalous ja pieniä lapsia; hän ei voinut muuta kuin taputella ja\nvaroitella poikaa, aamulla häntä puettaessaan ja puhua hiljaa isälle,\nkun he pyhäpäivisin olivat yhdessä. Mutta Torbjörn ajatteli, kun hän\nsai korvilleen siksi että a-b sanoi ab eikä ba, ja kun hän ei saanut\nantaa pikku Ingridille selkäsaunaa, kuten isä antoi hänelle: on se\nsentään ihmeellistä, että minulla pitää olla niin paha ja kaikilla\npikkusiskoillani niin hyvä.\n\nKun hän useinten oli isän kanssa eikä paljonkaan uskaltanut puhua\nhänelle, kävi hän harvasanaiseksi, vaikkei ajatuksia suinkaan\npuuttunut. Kerran heidän vedättäessään märkiä heiniä, pääsi häneltä:\n\n— Miksi ovat heinät Päivänkummulla kuivat ja korjuussa, mutta täällä\nmärät?\n\n— Siksi, että heillä on enemmän aurinkoa kuin meillä.\n\nEnsi kertaa huomasi poika olevansa ulkopuolella sitä\nauringonpaistetta, joka niin usein oli tuottanut hänelle iloa. Siitä\npäivästä lensivät hänen silmänsä useammin Päivänkummulle.\n\n— Älä sinä siinä töllötä, sanoi isä ja puukkasi häntä kylkeen; täällä\nmeidän täytyy raataa sekä isojen että pienten, jos mielimme saada\njotakin korjuuseen.\n\nTorbjörn oli ehkä seitsemän, kahdeksan vanha, kun Sämund muutti\nrenkipoikaa. Uuden rengin nimi oli Aslak ja hän oli jo kulkenut paljon\nmaailmaa, vaikka vasta oli poikanulkki. Sinä iltana jolloin hän tuli,\noli Torbjörn jo sängyssä, mutta seuraavana päivänä, kun hän istui\nkirjansa ääressä, potkaista jyräytettiin ovi auki sellaisella\nvauhdilla, ettei hän ikinä ollut nähnyt vertaa. Se oli Aslak, sylissä\naika kantamus puita — hän viskasi sen maahan niin että halot lensivät\njoka haaralle. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, varistaakseen lunta\nvaatteistaan ja joka kerta hypähtäessään hän huusi:\n\n— Kylmä tuli, sanoi noidanmorsian, kun seisoi jäissä vyötä myöten.\n\nIsä ei ollut sisässä, — mutta äiti lakaisi kokoon lumen ja vei\nvaieten ulos.\n\n— Mitä sinä mulkoilet? sanoi Aslak Torbjörnille.\n\n— En mitään, vastasi poika, sillä häntä peloitti.\n\n— Oletkos nähnyt mikä kukko kirjassasi on?\n\n— Olen.\n\n— Sen ympärillä on aika kanalauma, kun kirja on kiinni, — oletko\nhuomannut sen?\n\n— En.\n\n— Katso sitte!\n\nPoika katsoi.\n\n— Sinä olet pölkkypää, sanoi Aslak.\n\nMutta siitä asti oli poika Aslakin vallassa enemmän kuin kenenkään\nmuun.\n\n— Sinä et osaa mitään, sanoi Aslak eräänä päivänä Torbjörnille, joka\nkuten tavallisesti, kulki hänen perässään katsomassa hänen mutkiinsa.\n\n— Kyllä minä osaan neljänteen pääkappaleeseen.\n\n— Ja mun mitä! Sinä et edes ole kuullut puhuttavan noidasta, joka\ntanssitti tyttöä auringonnousuun asti ja joka halkesi kuin vasikka,\njoka on juonut piimää!\n\nTorbjörn ei iässään ollut kuullut niin paljon viisautta yhtaikaa.\n\n— Missä se oli? kysyi hän.\n\n— Missäkö? — Ka ... ka siellä ... tuolla Päivänkummulla.\n\nTorbjörn jäi tuijottamaan.\n\n— Oletko kuullut puhuttavan miehestä, joka myi itsensä pirulle\nvanhasta saapasparista?\n\nTorbjörn unohti vastata, niin ihmeissään hän oli.\n\n— Taidat taas ajatella, missä se oli — heh? Se oli sekin\nPäivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! — — Siunaa\nja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. —\nEt ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?\n\nEi, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi\nAslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka\njauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä,\nnoidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä\nnoidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen\nnukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki\ntapahtui Päivänkummulla.\n\n— Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. — Nyt hän siitä\nasti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja\nkatsellut Päivänkummulle päin.\n\n— Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän\npitkiä unia.\n\n— Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi\nAslak. — Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.\n\nTorbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun\nAslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja\nrupesi lukemaan.\n\n— Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, —\nsillä et sinä sitä tyttöä saa.\n\nKun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen\njutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):\n\n— Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?\n\n— Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.\n\n— Eikö hänellä ole puukörttiä?\n\nÄiti katsahti häneen ihmeissään.\n\n— Mitä ihmettä sinä sanot? kysyi hän.\n\nPoika pelästyi sanoneensa jotakin tyhmää ja vaikeni.\n\n— Kauniimpaa lasta ei ole nähty kuin hän on, lisäsi äiti, — ja sen\nhän on saanut Jumalalta lahjaksi siksi, että hän aina on hyvä ja\ntottelevainen ja ahkeraan lukee.\n\nNyt tiesi poika senkin.\n\nEräänä iltana Sämund vietettyään koko päivän vainiolla Aslakin kanssa,\nsanoi Torbjörnille: — sinä et enään saa olla renkipojan kanssa.\n\nMutta Torbjörn ei ottanut sitä korviinsa. Hetkisen perästä kuului:\n\n— Jos sinut vielä tavataan yhdessä hänen kanssaan, ei sinun käy\nhyvin!\n\nSilloin hiipi Torbjörn hänen perässään, kun ei isä nähnyt. Isä yllätti\nheidät, kun he istuivat puhelemassa; silloin sai Torbjörn selkäänsä ja\najettiin sisään. Mutta sitte haki Torbjörn Aslakin, kun isä oli poissa\nkotoa.\n\nEräänä pyhänä, kun isä oli kirkossa, teki Torbjörn kotona pahaa. Aslak\nja hän viskelivät toisiaan lumipalloilla.\n\n— Ei, ei, sinä kiusaat minua, pyysi Torbjörn; — viskataan yhdessä\njohonkin toiseen paikkaan.\n\nAslak oli paikalla valmis ja he kimittivät ensin hoikkaa kuusta aitan\nvieressä, sitten aitanovea ja vihdoin ikkunaa — ei ruutua, sanoi\nAslak, vaan sitä ympäröivää kehystä. Torbjörn kuitenkin osasi ruutuun\nja kalpeni.\n\n— Joutavia, kuka sen saa tietää! Heitä paremmin! Torbjörn heitti,\nmutta osasi taasen ruutuun.\n\n— Nyt en minä enään tahdo.\n\nSamassa tuli hänen vanhin sisarensa, pikku Ingrid, ulos.\n\n— Heitä häneen, kuuletkos!\n\nTorbjörn oli paikalla valmis, tyttö itki ja äiti tuli ulos. Hän pyysi\nTorbjörniä lopettamaan.\n\n— Viskaa, viskaa! kuiskasi Aslak.\n\nTorbjörn oli kuuma ja kiihoittunut. Hän teki työtä käskettyä.\n\n— Taidat olla järjiltäsi, sanoi äiti ja juoksi häntä vastaan. Poika\nedellä, äiti perässä — pitkin pihaa; Aslak nauroi ja äiti torui.\nMutta vihdoin sai äiti kiinni pojan suuresta lumihangesta ja rupesi\naika lailla tumpuloimaan häntä.\n\n— Minä lyön takaisin, sellainen on tapa.\n\nÄiti pysäytti kummissaan kätensä.\n\n— Tuon on toinen sinulle opettanut, sanoi hän, otti häntä ääneti\nkädestä ja vei sisään.\n\nEikä hän enään sanonut hänelle sanaakaan, vaan hommasi pikkusiskojen\nkanssa ja kertoili heille, että isä pian tulee kirkosta. Silloin\nrupesi tuvassa käymään kuumaksi. Aslak pyysi päästä tervehtimään\nsukulaisiaan ja saikin paikalla luvan; mutta Torbjörn kävi paljon\npienemmäksi, kun Aslak oli mennyt. Hänen vatsansa oli kovin kipeä ja\nkädet niin hiessä, että kirjaan jäi sijat, kun hän siihen kajosi.\nKunhan äiti ei vaan sanoisi mitään isälle, kun isä palaa; mutta hän ei\nmitenkään olisi saanut pyyntöään lausutuksi. Kaikki mihin hän katsoi,\nmuutti alituiseen karvaa ja kello sanoi: läis-kis, läis-kis —\nläis-kis, läis-kis! Hänen täytyi nousta ikkunaan katsomaan\nPäivänkumpua. Se yksin lepäsi tyynenä lumissaan ja välkkyili\nauringossa, kuten aina; läpi kaikkien talon ikkunoiden loisti hymy\neikä varmaan ainoakaan ruutu ollut rikki; tavattoman iloisesti nousi\nsavu piipusta, hän saattoi ymmärtää, että sielläkin tehtiin kypsää\nkirkkomiehille. Varmaan siellä Synnöve kulki kurkistelemassa isää eikä\nensinkään odottanut selkäsaunaa, kun hän tuli kotiin. Torbjörn ei\nymmärtänyt mitä tehdä, äkkiä kävi hän niin kovin helläksi sisarilleen,\nettei sillä ollut mitään määrää. Ingridille hän oli niin hyvä, että\nantoi hänelle kiiltävän napin, jonka oli saanut Aslakilta. Ingrid\nkiersi kädet hänen kaulaansa ja hänkin kaulasi Ingridiä.\n\n— Pieni Ingrid kulta, oletko minulle suuttunut?\n\n— En, pikku Torbjörn. Saat mielelläsi lumittaa minua niin paljon kuin\ntahdot!\n\nMutta samassa kopisti joku lunta jaloistaan etehisessä. Se oli ihan\noikein isä; hän näytti hyvältä ja lempeältä ja se oli vielä hullumpaa.\n\n— No? sanoi hän ja katseli ympärilleen — ja kumma oli, ettei kello\nromahtanut alas seinältä.\n\nÄiti toi ruokaa pöytään.\n\n— Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan\nkäteensä.\n\nTorbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.\n\n— Kyllähän — täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän\nsanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. — Minä annoin Aslakin\nmennä ulos, lisäsi hän sitte.\n\n— Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin\nkanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä\nikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa;\nmutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea\nneljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi.\nVihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin\nkorvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat,\nkaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku\nIngridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään\ntäytyi häneen tuijottaa:\n\n— Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti\niloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:\n\n    Ihannelma,\n    hienohelma,\n    sulle suihkasen!\n    ja jos sa olet oma mun.\n    saat viitan kultakirjatun,\n    helmilöin\n    ja sulkkuvöin.\n    Kiikeri kaakeri kaa —\n    hyv' on päivää paistattaa!\n\n    Kultaherttu,\n    herran terttu,\n    sulle vastailen:\n    en tahdo olla omas sun.\n    saat pitää viitan kirjatun,\n    sen helmilöin\n    ja sulkkuvöin.\n    Kiikeri kaakeri kaa —\n    hyv' on päivää paistattaa!\n\nMutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen\nsilmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut\ntuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia\neikä hän vieläkään ollut mitään sanonut — Torbjörn oli miltei jo\ntulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä\nuskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen\nvapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen\nposkeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi\nmuistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin,\nettä pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka\nhän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan,\npani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan\noikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa — ja tunsi nukkuessaan, ettei\nole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.\n\nSeuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut\nhuudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän\navasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan\noli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti\nsaada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa\nja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka\nisäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä\ntavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui\nsuuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin\nlaidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan\nkäsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut,\ntummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli\nentistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi\nummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.\n\n— Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, — mutta pahempi on, että\nhevosesi on noiduttu.\n\nSämund seisahtui.\n\n— Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin\nsilmät painuivat umpeen entistä enemmän.\n\nSämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.\n\n— Noiduttu se vaan on!\n\nHän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.\n\n— Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. —\nSinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle\nja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.\n\nAslak kuunteli hetkisen.\n\n— Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna.\nMutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi\nparemmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa.\nSämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:\n\n— Sinä olet paha...\n\n— Sämund! kuului lieden äärestä.\n\nVaimo, Ingeborg sieltä koetti viihdyttää häntä, kuten hän paraikaa\nviihdytti talon nuorinta, joka pelkäsi ja teki itkua. Lapsi oli jo\nvaiennut ja nyt vaikeni Sämundkin; mutta hän toi kuitenkin nyrkkinsä,\njoka niin tanakalle miehelle oli aika pieni, ihan Aslakin nenän alle\nja piti sitä siinä vähän aikaa. Samalla hän kumartui eteenpäin ja\npoltti toisen kasvoja silmillään. Sitte hän rupesi astelemaan entiseen\ntapaansa ja vilkaisi vain silloin tällöin Aslakiin. Aslak oli hyvin\nkalpea, mutta nauraa virnisteli toisella kasvojenpuoliskollaan\nTorbjörnille, pitäen sitä puolta hyvin tiukkana, joka oli Sämundiin\npäin.\n\n— Herra suokoon meille kärsivällisyyden lahjan, sanoi hän hetken\nperästä, mutta koukisti samalla käsivartensa ikäänkuin lyöntiä\ntorjuakseen. Sämund pysähtyi äkkiä ja kiljaisi täyttä kurkkua, polkien\njalkaansa permantoon niin että Aslak meni lamaan:\n\n— Älä sinä mainitse Häntä!\n\nIngeborg nousi, lapsi sylissä, ja tarttui lempeästi hänen\nkäsivarteensa. Hän ei katsahtanut vaimoonsa päinkään, mutta päästi\nkuitenkin alas käsivartensa. Vaimo istuutui, mies asteli taasen\nedestakaisin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kun tätä oli kestänyt\nvähän aikaa, täytyi Aslakin taasen alkaa:\n\n— Niin, Hänellä mahtaa olla paljon tekemistä Kuusistossa.\n\n— Sämund! Sämund! kuiskasi Ingeborg; mutta ennenkuin kuiskaus ehti\nperille, oli Sämund jo karannut Aslakin kimppuun, joka pani jalan\neteensä. Se työnnettiin pois tieltä, Sämund kävi kiinni siihen ja\ntakinkaulukseen, nosti koko miehen ilmaan ja viskasi hänet suljettua\novea vastaan niin, että ovipieli meni puhki ja mies syöksyi suinpäin\nlävestä. Vaimo, Torbjörn, kaikki lapset huusivat ja rukoilivat hänen\npuolestaan ja koko talo oli itkua ja parkua. Mutta Sämund karkasi\nhänen perässään, ja ei edes huomannut avata ovea kunnollisesti, vaan\npongautti säpäleet syrjään, kävi uudelleen kiinni uhriinsa, kantoi\nhänet porstuasta pihamaalle, nosti hänet ilmaan ja viskasi hänet\nkaikin voimin maahan. Ja kun hän huomasi, että lunta oli liian paljon\nja ettei hän tarpeekseen saisi häntä kurittaa, painoi hän polvensa\nhänen rintaansa vastaan ja iski kasvoihin, nosti hänet kolmannen\nkerran ilmaan, kantoi lumettomalle paikalle kuin susi, joka retuuttaa\nrevittyä koiraa, paiskasi hänet taas entistä pahemmin maahan, painoi\nhäntä polvellaan — ja ties miten asia olisi päättynyt, jollei\nIngeborg, rintalapsi sylissä, olisi syössyt väliin.\n\n— Älä tee meitä onnettomiksi! huusi hän. Vähän myöhemmin istui\nIngeborg tuvassa, Torbjörn puki ylleen, isä asteli taasen edestakaisin\nja otti silloin tällöin vähän vettä, mutta hän vapisi niin, että vesi\nläikähti laitain yli ja polskahti permannolle. Aslakia ei kuulunut\nsisään ja Ingeborg näytti tekevän lähtöä ulos.\n\n— Pysy sisässä, sanoi Sämund, ikäänkuin ei olisi puhunut hänelle ja\nIngeborg jäi tupaan.\n\nHetkisen perästä hän kuitenkin itse läksi. Häntä ei kuulunut takaisin.\nTorbjörn otti kirjansa ja luki lukemistaan, katsettaan kohottamatta,\nvaikkei tajunnut ainoaakaan lausetta.\n\nVähän myöhemmin aamupäivällä eli talo vanhassa järjestyksessään,\nvaikka kaikista tuntui siltä kuin olisi käynyt vieraita. Torbjörn\nuskalsi nyt ulos ja ensimäisenä hän oven takana tapasi Aslakin, joka\noli koonnut kaikki tavaransa kelkkaan; mutta kelkka oli Torbjörnin.\nTorbjörn tuijotti häneen; sillä hän oli pahan näköinen. Verta oli\nhyytynyt kasvoille ja läämiytynyt pitkin paikkoja, hän yski ja piteli\nusein rintaansa. Hetkisen hän ääneti katseli Torbjörniin ja sitte hän\nantoi tulla:\n\n— Minä en kärsi sinun silmiäsi, poika.\n\nSitte hän hajareisin heittäytyi kelkkaan ja laski alas mäkeä.\n\n— Koeta etsiä kelkkaa, jos löydät! sanoi hän, nauroi ja kääntyi vielä\nkerran taakseen, ojentaen kielensä Torbjörniä vastaan. Ja sitä tietään\nmeni Aslak.\n\nMutta seuraavalla viikolla tuli nimismies taloon; isä oli usein\npoissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa poissa.\n\n— Mikä on, äiti?\n\n— Se on kaikki Aslakin syy.\n\nEräänä päivänä tapasivat he sitte pienen Ingridin laulamassa:\n\n    Sinä maaliman remputin rallan!\n    minä menoosi väsyn jo vallan:\n    likkalapsi teiskaroi,\n    poika-pölhön korvat soi,\n    muori keittoon vettä kaas,\n    äijä kiskoo unta taas.\n    Mirri-poika se asiat suorii:\n    hulikosta kermat kuorii.\n\nSiitä sitä nousi kysyminen mistä hän sen laulunpätkän oli oppinut.\nTorbjörniltä. Torbjörn taas pelästyi kovasti, hän oli oppinut sen\nAslakilta. Silloin hänelle sanottiin, että jos hän itse laulaa tai\nopettaa sisarelleen toisia sellaisia lauluja, niin hän saa selkäänsä.\nVähän myöhemmin tuli pieni Ingrid kironneeksi. Torbjörn kutsuttiin\ntaasen tilille ja Sämund arveli, että on parasta samalla antaa hänen\nmaistaa vähän vitsaa; mutta hän itki ja teki niin kauniita lupauksia,\nettä hän tällä kertaa pelastui.\n\nSeuraavana sunnuntaina sanoi isä hänelle: — Tänään ei sinun tarvitse\ntehdä pahaa kotona; sinun pitää tulla kirkkoon minun kanssani.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAjatuksissaan sijoittaa talonpoika aina kirkon korkealle paikalle ja\nyksikseen. Se on rauhoitettu paikka, sen ulkopuolella haudan\njuhlallisuus, sisäpuolella messun hyminä. Se on ainoa rakennus\nlaaksossa, jota hän on koristanut loistolla ja sentähden sen huippu\nulottuukin kauemma kuin miltä näyttää. Sen kellot tervehtivät häntä jo\nkaukaa, kun hän kuulakkana pyhäaamuna suuntaa askeleitaan sitä kohti,\nja hän nostaa niille aina lakkiaan, ikäänkuin sanoakseen: kiitos\nviimeisistä! Hänen ja kellojen välillä on liitto, jota ei kukaan\ntunne. Jo varhain seisoi hän avoimessa ovessa ja kuunteli\nkellonsoittoa, kirkkoväen saaton hiljaa liukuessa tietä myöten; isä\nvalmistautui lähtöön, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Monet\nmielikuvat liitti hän silloin tuohon järeään, väkevään ääneen, joka\ntunnin tai pari hallitsi tunturien seutua, kumisten tunturilta\ntunturille; mutta tämä mielikuva oli niistä eroittamaton; puhtaat,\nuudet vaatteet, naiset parhaissaan, suitut hevoset ja kiiltävät\nvaljaat.\n\nJa kun ne sitte kerran sunnuntaina kumisevat hänen omalle onnelleen,\nkun hän ihkasen uusissa, mutta liian suurissa vaatteissa astelee\nisänsä rinnalla ja ensi kertaa pääsee kirkkoon, silloin niissä vasta\non riemua! Silloin avautukootkin kaikki ovet näyttämään hänelle mitä\non tulossa! Ja kotimatkalla, kun ne vielä järeinä pauhaavat pään\npäällä, sävelissään kiikutellen virsiä, messuja ja saarnan sanoja,\njoita silmännäkemät: alttaritaulu, ihmisten puvut ja ihmiset,\nvilauksina seuraavat — silloin kaartavat ne kerta kaikkiaan katon\ntälle yhteisvaikutelmalle ja vihkivät virkaansa sen pienemmän kirkon,\njota hän tästä puoleen säilyttää sisimmässään.\n\nVähän vanhempana pitää hänen lähteä tuntureille paimeneen; mutta kun\nhän kauniina, kastekiiltoisena sunnuntaiaamuna istuu kivellä, karja\nkävelee hänen silmiensä alla ja hän kuulee kirkonkellot niiden\nkalkattimien yli, silloin käy hänen mielensä raskaaksi. Sillä niiden\nsoitossa on laaksoseudun valoa, keveyttä, kutsua, tulee mieleen\ntuttavat kirkossa, ilo siellä ja vielä suurempi ilo sieltä palattua,\nhyvä ruoka kotona, isä, äiti, siskot, leikit nurmikolla iloisena\npyhäiltana; ja pieni sydän kapinoi rinnassa. Mutta lorun loppu on\naina, että kirkonkellothan ne soivat, hän miettii ja löytääkin lopulta\nvirrenpätkän, jonka muistaa; sen hän veisaa kädet ristissä, silmä\npainuneena laaksoa katselemaan; lukee sitte pienen rukouksen, hypähtää\npystyyn, on taas iloinen ja toitottaa torveen niin että tunturit\nkumisevat.\n\nNäissä hiljaisissa tunturilaaksoissa puhuu kirkko yhä vielä\njoka ikäluokalle omaa kieltään ja tarjoaa omaa katsottavaansa\njoka silmälle; paljon on voitu rakentaa väliin, mutta ei\nmitään yläpuolelle. Täysi-ikäisenä ja valmiina näyttäytyy se\nrippilapselle;—sormi pystyssä, puoleksi uhkaavana, puoleksi kutsuvana\nnuorukaiselle, joka on valinnut valittavansa — hartevana ja väkevänä\nmiehen surulle, — arkana ja lempeänä vanhukselle, jota väsyttää.\nKeskellä jumalanpalvelusta kannetaan pienet lapset kastettaviksi ja\ntunnettu asia on, että hartaus tämän toimituksen aikana on\nsuurimmillaan.\n\nMahdotonta on sentähden kuvata norjalaisia talonpoikia, turmeltuneita\ntai turmeltumattomia, jollakin lailla joutumasta koskettamaan kirkkoa.\nSe saattaa tuntua yksitoikkoiselta; mutta se ehkei ole pahin\nyksitoikkoisuus. Olkoon tämä sanottu yleensä eikä sen kirkkomatkan\njohdosta, joka tässä seuraa.\n\nTorbjörn iloitsi sekä matkasta että näkemisistään; hänen silmänsä\nhuomasivat tavattoman paljon värejä kirkon edustalla ja hän tunsi sen\nhiljaisuuden raskauden, joka painoi kaikkia ihmisiä ja kaikkea\nsisäpuolella ennenkuin jumalanpalvelus oli alkanut; ja vaikkei hän\nitse huomannut kumartaa päätään rukousta luettaessa, oli se kuitenkin\nhyvinkin kumarassa, kun hän näki nuo sadat kumartuneet päät. Oltiin\nvirsissä ja kaikki veisasivat kuin yhdestä suusta hänen ympärillään,\nniin että miltei hirvitti. Hän istui niin mietteissään, että havahti\nkuin unesta, kun heidän penkkinsä pää hiljaa avautui ja joku astui\npenkkiin. Virren loputtua ojensi isä miehelle kätensä ja kysyi:\n\n— Mitä kuuluu Päivänkummulle?\n\nTorbjörnin silmät menivät pystyyn; mutta vaikka hän kuinka olisi\nkatsonut, ei tällä miehellä ja noituudella ollut paljonkaan yhteistä.\nSe oli lempeä, vaaleatukkainen mies, suuret, siniset silmät, korkea\notsa ja suora selkä; hän hymyili kun häntä puhuteltiin ja vastasi\nmyöntäen kaikkeen mitä Sämund sanoi, mutta oli muuten harvasanainen.\n\n— Tuolla näet sitte Synnöven, sanoi isä, kumartuen Torbjörnin\npuoleen, otti hänet polvelleen ja viittasi vastapäätä olevaan\nnaistenpenkkiin. Siellä istui pieni tyttö polvillaan, katselemassa\npenkin kaiteen yli. Hän oli vieläkin vaaleatukkaisempi kuin mies, niin\nvaalea, ettei Torbjörn milloinkaan ollut nähnyt vertaa. Hänen\nmyssyssään oli liehuvia punaisia nauhoja, alta pisti esiin valkean\nkeltaisia hiuksia ja hän hymyili Torbjörniä vastaan, niin ettei poika\nhyvään aikaan voinut katsella muuta kuin hänen valkoisia hiuksiaan.\nHänen toisessa kädessään oli korea virsikirja, toisessa kokoonkääritty\npunakeltainen silkkiliina ja huvikseen läjäytteli hän nenäliinaa\nvirsikirjaa vastaan. Jota enemmän Torbjörn tuijotti, sitä enemmän\ntyttö hymyili ja nyt tahtoi poikakin polvilleen penkille, kuten tyttö.\nSitte tyttö nyökäytti päätään. Poika katseli häneen hetkisen totisena,\nsitte hän nyökäytti päätään. Tyttö hymähti ja nyökäytti uudelleen;\npoikakin nyökäytti kerran ja toisen ja kolmannen. Tyttö hymyili, mutta\nei enää nyökäyttänyt — ennenkuin hetken perästä, kun poika jo oli sen\nunohtanut, hän taas nyökäytti.\n\n— Minä tahdon kanssa nähdä! kuului samassa takaapäin — ja Torbjörniä\nvedettiin jaloista lattialle, niin että hän oli putoamaisillaan; se\noli pieni pojan lötkö, joka kiivaasti pyrki hänen paikalleen; hänenkin\nhiuksensa olivat vaaleat, mutta pörröiset, nenä tylppä. Aslak kyllä\noli neuvonut Torbjörnille miten pahoja poikia oli pideltävä kirkossa\nja koulussa; Torbjörn nipisti sentähden poikaa takaapäin niin että hän\noli huutamaisillaan, mutta pidättyi ja kapusi sensijaan kiireesti alas\npenkiltä ja kävi kiinni Torbjörnin molempiin korviin. Torbjörn tarttui\nhänen tukkaansa ja paiskasi hänet alleen; poika ei vieläkään huutanut,\nvaan puri Torbjörniä reiteen; Torbjörn veti pois jalkansa ja painoi\nhänen päänsä permantoon. Silloin käytiin kiinni hänen niskaansa ja\nolkilyhteenä nostettiin hänet maasta. Isä nosti hänet syliinsä.\n\n— Jollemme olisi kirkossa, niin saisit selkääsi, kuiskasi hän\npoikansa korvaan ja painoi hänen kättään niin että kirveli varpaisiin\nasti. Hän muisti Synnöven ja katsahti häneen; hän oli paikoillaan,\nmutta tuijotti niin kummissaan, että Torbjörn alkoi aavistaa tehneensä\njotakin oikein hullua. Niin pian kuin hän huomasi Torbjörnin\nkatsahtavan itseensä, kapusi hän alas penkiltä eikä enää näyttäytynyt.\n\nLukkari tuli ja pappi tuli: Torbjörn kyllä kuunteli ja katseli heitä;\nja uudelleen tuli lukkari ja tuli pappi, mutta yhä istui Torbjörn\nisänsä polvella ja ajatteli: eikö Synnöve nyt katso tänne? Se mies,\njoka oli vetänyt hänet alas penkiltä, istui jakkaralla kauvempana\npenkissä ja joka kerta kun hän yritti nousta, tönäsi häntä selkään\nvanhus, joka kaiken aikaa torkkui, mutta säännöllisesti heräsi, kun\nhän näytti aikovan nousta.\n\n— Eikö hän nyt katso tänne? ajatteli Torbjörn ja joka punainen nauha,\njoka jossakin heilahti, muistutti Synnöven nauhoja ja jok'ainoa korea\nkuva vanhassa kirkossa oli juuri niin suuri tai hiukan pienempi kuin\nhän. Nytpä hän nostikin päätään; mutta veti sen, heti pojan nähtyään,\ntotisena takaisin. — Lukkari tuli ja pappi tuli vielä kerran, sitte\nsoitettiin ja noustiin. Isä puhui taasen vaaleatukkaisen miehen\nkanssa, he astelivat yhdessä naisten penkille, jossa niinikään jo oli\nnoustu. Ensimäisenä astui sieltä vaalea nainen, joka hymyili miehensä\nlailla, vaikka vähemmin; hän oli aika pieni ja kalpea ja talutti\nSynnöveä. Torbjörn meni suoraan Synnöveä kohti; mutta tyttö pakeni\nkiireesti, kiertäen äitinsä hametta.\n\n— Anna minun olla! sanoi hän.\n\n— Tämä poika varmaan ei ennen ole ollut kirkossa, sanoi vaalea vaimo\nja laski kätensä Torbjörnin päälle.\n\n— Ei ole, sentähden hän tappeleekin, kun ensi kertaa on kirkossa,\nsanoi Sämund.\n\nTorbjörn katsahti häpeissään vaimoon ja sitte Synnöveen, joka näytti\nentistä vakavammalta. Kaikki astuivat ulos kirkosta, — vanhemmat\npuhellen keskenään, mutta Torbjörn Synnöven perässä, joka likistyi\nlikemmä äitiään joka kerta kun Torbjörn tuli likelle. Toista poikaa ei\nenään näkynyt. Kirkonmäellä he seisahtuivat ja joutuivat pitempään\nkeskusteluun. Torbjörn kuuli usein mainittavan Aslakia ja kun hän\npelkäsi, että samalla puhuttaisiin hänestäkin, vetäytyi hän kauvemma.\n\n— Ei sinun tarvitse kuunnella tätä, sanoi äiti Synnövelle; — mene\nnyt vähän pois, lapseni; mene pois, sanon minä!\n\nSynnöve totteli vitkalleen. Torbjörn tuli nyt likemmä, katseli\nSynnöveä ja Synnöve häntä ja pitkän aikaa he vaan katselivat toisiaan.\nVihdoin virkkoi Synnöve:\n\n— Hyi!\n\n— Miksi sinä sanot hyi? kysyi Torbjörn.\n\n— Hyi! virkkoi Synnöve vielä kerran. — Hyi, häpeä! lisäsi hän.\n\n— Mitä minä olen tehnyt?\n\n— Sinä olet tapellut kirkossa papin messutessa — hyi!\n\n— Niin, mutta johan siitä on pitkä aika.\n\nTämä hämmästytti tyttöä ja hetkisen perästä hän sanoi:\n\n— Sinäkö olet Torbjörn Kuusisto?\n\n— Minä. Ja sinäkö olet Synnöve Päivänkumpu?\n\n— Niin — — — Minulle on aina sanottu, että sinä olet niin hyvä\npoika.\n\n— Ei, se ei ole totta; sillä minä olen kaikista kotiväistä häijyin,\nsanoi Torbjörn.\n\n— En minä vielä koskaan ole kuullut — — sanoi Synnöve ja löi yhteen\npienet kätensä; — äiti, äiti, hän sanoo...\n\n— Ole hiljaa ja mene pois! kuului vastaan siltä kulmalta ja hän\nseisahtui, kääntyi sitte tulemaan hitaasti ja takaperin pois, suuret,\nsiniset silmät äitiin tähdättyinä.\n\n— Minä olen aina kuullut, että _sinä_ olet niin hyvä, sanoi Torbjörn.\n\n— Niin joskus, kun minä olen lukenut, vastasi tyttö.\n\n— Onko se totta, että siellä teidän kulmalla on niin hirveän paljon\nnoitia ja peikkoja ja muuta pahaa? kysyi Torbjörn, pani käden\nkupeelleen, nojausi toiseen jalkaan ja pani toisen eteenpäin, — aivan\nkuten hän oli nähnyt Aslakin tekevän.\n\n— Äiti, äiti, tiedätkö mitä hän sanoo? Hän sanoo — — —\n\n— Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tule tänne, ennenkuin minä huudan.\n\nSynnöven täytyi taas hitaasti ja takaperin palata. Hän pisti\nkaulaliinannurkan suuhunsa, puri ja veti sitä.\n\n— Eikö sitte olekkaan totta, että siellä hautakummuilla joka yö\nsoitetaan?\n\n— Ei!\n\n— Etkö koskaan ole nähnyt noitia?\n\n— En!\n\n— Mutta Herran nimessä...\n\n— Hyi, et saa sanoa niin!\n\n— Ja mun mitä; ei se mitään tee! sanoi Torbjörn ja sylkeä roiskautti\nhampaiden lomitse, näyttääkseen kuinka kauvas osasi sylkeä.\n\n— Niin, niin, jatkoi Synnöve; — sillä silloin sinä joudut\nhelvettiin!\n\n— Luuletko? kysyi poika hyvän joukon nöyrempänä; sillä hän oli vain\nkuvitellut voivansa saada selkäänsä, ja nyt oli isä niin kaukana. —\nKukas siellä teidän puolella on väkevin?\n\n— Sitä minä en tiedä.\n\n— Meidän puolella on isä; hän on niin väkevä, että antaa selkään\nAslakia ja Aslak vasta on väkevä.\n\n— Vai niin.\n\n— Hän on kerran nostanut hevosen.\n\n— Hevosen!\n\n— Se on niin totta, niin totta,— sillä hän on itse sen kertonut.\n\nSynnöve ei ensinkään epäillyt.\n\n— Kuka Aslak on? kysyi hän.\n\n— Se on oikea ilkiö. Isä kuritti häntä niin, ettei tässä maailmassa\nketään niin ole kuritettu.\n\n— Tappeletteko te siellä teillä?\n\n— Kyllä joskus, kun... Ettekö sitte siellä teillä?\n\n— Emme koskaan.\n\n— Mitä te sitte teette?\n\n— Äiti keittää ruokaa, kutoo ja ompelee; samaa tekee Karikin, mutta\nei niin hyvin kuin äiti, sillä Kari on niin laiska. Mutta Randi hoitaa\nlehmiä, isä ja pojat ovat vainioilla tai kotona.\n\nTorbjörn piti tätä tyydyttävänä selityksenä.\n\n— Mutta joka ilta me luemme ja veisaamme, lisäsi hän,— ja\nsunnuntaina me myöskin luemme ja veisaamme.\n\n— Kaikkiko?\n\n— Niin.\n\n— Se mahtaa olla ikävää.\n\n— Ikävää? Äiti, hän sanoo... Mutta samassa hän muisti, ettei saanut\nkääntyä sinnepäin. — Tiedätkö, minulla on niin monta lammasta, sanoi\nhän.\n\n— Onko sinulla?\n\n— On, ja kaksi on tiinettä ja toinen varmaan saa kaksi.\n\n— Vai on sinulla lampaita.\n\n— Minulla on lehmiä ja porsaitakin. Eikö sinulla ole?\n\n— Ei.\n\n— Tule minun luokseni, niin saat karitsan. Siitä sinä sitte kyllä\nsaat monta.\n\n— Se olisi kovin hauskaa. — Hetkisen he olivat ääneti. Sitte jatkoi\npoika: — eikö Ingridkin saisi karitsaa?\n\n— Kuka on Ingrid?\n\n— Ingridkö? Pikku Ingrid? Synnöve ei tuntenut häntä.\n\n— Onko hän pienempi kuin sinä?\n\n— Tietysti hän on pienempi — niinkuin sinä.\n\n— Voi onko! Hänet sinun pitää ottaa mukaan, kuuletko!\n\nTorbjörn lupasi.\n\n— Mutta, sanoi Synnöve, — kun sinä saat lampaan, voi hän saada\nporsaan.\n\nSe oli Torbjörninkin mielestä viisaampaa ja sitte he juttelivat\nyhteisistä tuttavista, joita heillä tosin ei ollut paljon. Vanhemmat\nolivat puhuneet puhuttavansa ja heidän piti lähteä kotiin.\n\nYöllä näki Torbjörn unta Päivänkummusta. Siellä oli olevinaan paljaita\nvalkoisia karitsoja ja pieni tyttö, punaisia nauhoja vaaleissa\nhiuksissa, käveli niiden keskellä. Ingrid ja Torbjörn tahtoivat joka\npäivä sinne. Heillä oli hoidettavanaan niin monta karitsaa ja\nporsasta, etteivät he tahtoneet päästä kääntymään niiden joukossa. He\nihmettelivät mikseivät he heti päässeet sinne.\n\n— Senkötähden, että tuo pieni tyttö on pyytänyt teitä? kysyi äiti. —\nOnko kummempaa kuultu?\n\n— Niin, niin, odottakaa nyt vaan ensi pyhään, niin näette.\n\nPyhä tuli.\n\n— Sinä kuulut olevan niin paha kehumaan ja valehtelemaan ja\nkiroamaan, sanoi Synnöve hänelle, — ettet pääse ennenkuin olet\nheittänyt pois ne tavat.\n\n— Kuka sen on sanonut? kysyi Torbjörn kummissaan.\n\n— Äiti.\n\nIngrid odotti jännityksessä hänen palaamistaan ja hän kertoi hänelle\nja äidille kuinka oli käynyt.\n\n— Siinä näet nyt! sanoi äiti.\n\nIngrid ei sanonut mitään. Mutta siitä lähtien sekä hän että äiti\nvartioivat hänen kiroamistaan ja kehumistaan. Ingrid ja hän joutuivat\nkerran riitaan siitä oliko \"koira vieköön!\" kiroamista tai ei. Ingrid\nsai vitsaa ja senjälkeen käytti Torbjörn kaiken päivää sanoja: \"koira\nvieköön!\" Mutta illalla kuuli isä sen.\n\n— Niin, vieköönkin sinut! sanoi hän ja löi häntä niin että hän meni\nkumoon. Eninten Torbjörn häpesi Ingridiä; mutta hetkisen perästä meni\nIngrid hänen luokseen ja taputti häntä.\n\nParin kuukauden perästä pääsivät he molemmat Päivänkummulle; sitte\nkävi Synnöve heillä, he taas siellä ja niin kautta koko kasvinajan.\nTorbjörn ja Synnöve lukivat kilpaa, he kävivät samaa koulua ja vihdoin\nvoitti Torbjörn; hän tuli niin eteväksi, että pappi rupesi erityisesti\nluettamaan häntä. Mutta Ingridin lukeminen kävi huonosti ja häntä\nauttoivat molemmat. Ingrid ja Synnöve tulivat niin eroittamattomiksi,\nettä ihmiset sanoivat heitä \"peltokanoiksi\", he kun aina lensivät\nyhdessä ja molemmat olivat hyvin vaaleatukkaiset.\n\nTapahtuipa niinkin, että Synnöve löi Torbjörniä siitä syystä, että\ntämä oli niin raju ja tuontuostakin joutui riitaan. Silloin Ingrid\naina meni väliin ja heistä tuli ystävät kuten ennenkin. Mutta jos\nSynnöven äiti sai kuulla tappelusta, niin ei Torbjörn sillä viikolla\npäässyt Päivänkummulle, eikä tuskin seuraavallakaan. Sämundille ei\nkukaan uskaltanut kertoa sellaisia asioita.\n\n— Hän pitelee poikaa liian kovasti, sanoi vaimo ja käski kaikkia\nvaikenemaan.\n\nKasvaessaan suuremmiksi kaunistuivat he kaikki kolme, vaikka kukin eri\ntavallaan. Synnövestä tuli pitkä ja hoikka, hänen hiuksensa olivat\nkeltaiset, kasvot hienot ja säteilevät, silmät siniset ja rauhalliset.\nPuhuessaan hymyili hän ja jo aikaiseen rupesivat ihmiset sanomaan,\nettä oli onnellista joutua tekemisiin sen hymyn kanssa. Ingrid oli\npienempi, mutta vilkkaampi, hänen hiuksensa olivat vieläkin\nvaaleammat, kasvot pienet, pehmoiset ja pyöreät. Torbjörnistä kasvoi\nkeskikokoinen ja erittäin sorjaruumiinen, hänen hiuksensa olivat\ntummat, silmät mustan siniset, kasvonpiirteet voimakkaat, jäsenet\nväkevät. Suuttuessaan sanoi hän mielellään, että hän luki ja kirjoitti\nyhtä hyvin kuin koulumestari eikä pelännyt ketään täällä laaksossa —\npaitsi isäänsä, tuli hänen mieleensä, mutta sitä hän ei lisännyt.\n\nTorbjörn olisi aikaiseen tahtonut rippikouluun; mutta siitä ei tullut\nmitään.\n\n— Niin kauvan kuin et ole ripilläkäynyt, olet vain poika ja paremmin\nminun käsissäni, sanoi isä.\n\nJa niin siis hän ja Synnöve ja Ingeborg joutuivat rippikouluun yhteen\naikaan. Synnöve olikin odottanut kauvan; hän oli kuudennellatoista\nvuodellaan.\n\n— Ihminen ei koskaan osaa liian paljon, kun hänen on tehtävä\nlupauksensa Jumalalle, oli äiti aina sanonut ja isä, Guttorm\nPäivänkumpu oli ollut samaa mieltä. Eipä siis kumma jos pari\nkosijaakin ilmestyi, toinen parempien ihmisten lapsia, toinen rikas\nnaapuri.\n\n— Sehän on hullua! Eihän hän vielä ole päässyt ripillekään.\n\nMeidän täytyy panna hänet rippikouluun, sanoi isä.\n\nMutta tästä ei Synnöve itse tietänyt mitään.\n\nPappilassa pitivät perheen naisväet Synnövestä niin paljon, että he\nveivät hänet sisään saadakseen puhua hänen kanssaan. Ingrid ja\nTorbjörn olivat ulkona muitten joukossa ja kun yksi pojista sanoi\nTorbjörnille: \"vai et sinä päässytkään mukaan! Ne vievät hänet varmaan\nsinulta!\" niin hän sai siitä sinelmän silmäänsä. Siitä asti tuli\ntoisille pojille tavaksi kiusotella häntä Synnöven takia eikä mikään\nhäntä niin raivostuttanutkaan. Metsässä pappilan alla syntyi vihdoin\nsamasta syystä, sopimuksen mukaan, suuri tappelu. Se yltyi niin, että\nTorbjörn sai niskaansa suuren joukon poikia yhtaikaa. Tytöt olivat\nmenneet edellä, joten ei ollut ketään eroittamassa ja sentähden ottelu\ntulistumistaan tulistui. Torbjörn ei tahtonut joutua alakynteen,\nuseita poikia karkasi hänen kimppuunsa ja hän puolustautui miten\nparhaiten taisi, jaellen iskuja, jotka sitte itse puolestaan kertoivat\nmitä oli tapahtunut. Syy saatiin samalla ilmi ja siitä tuli\npaikkakunnalle paljon puhumista.\n\nSeuraavana pyhänä ei Torbjörn tahtonut mennä kirkkoon; seuraavana\npäivänä, kun piti mennä pappilaan, tekeytyi hän kipeäksi ja Ingrid\nmeni yksin. Kotiin tullessa Torbjörn kysyi Ingridiltä mitä Synnöve oli\nsanonut.\n\n— Ei mitään.\n\nKun hän taas tuli toisten joukkoon, tuntui hänestä siltä kuin ihmiset\nolisivat katselleet häneen ja rippikoululapset nauraa virnistelleet.\nMutta Synnöve tuli myöhemmin kuin muut ja oli sinä päivänä paljon\nherrasväen luona. Hän pelkäsi papin toruvan, mutta huomasi pian, että\nainoat, jotka eivät tappelusta mitään tietäneet, olivat hänen oma\nisänsä ja pappi. Siitä suoriutui siis hyvin; mutta miten taas päästä\npuheisiin Synnöven kanssa, sitä hän ei ymmärtänyt; sillä ensi kertaa\nhän ei nyt tahtonut pyytää Ingridiä välittäjäksi. Opetuksen loputtua\noli Synnöve taas pappilan väen luona; ja hän odotti niin kauvan kuin\nmuita vielä oli pihassa, mutta vihdoin täytyi hänenkin mennä. Ingrid\noli lähtenyt ensimäisten joukossa.\n\nSeuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen muita ja asteli\npuutarhassa pappilan neidin ja erään nuoren herran kanssa. Neiti otti\nkukkia maasta ja antoi Synnövelle, herra auttoi niinikään ja Torbjörn\nseisoi ulkopuolella muiden joukossa ja katseli. He selittivät niin\nääneen, että kaikki kuulivat, kuinka taimet olivat istutettavat ja\nSynnöve lupasi itse istuttaa ne, jotta se tulisi tehdyksi juuri\nniinkuin he olivat sanoneet.\n\n— Et sinä yksin voi tehdä sitä, sanoi vieras herra ja sitä Torbjörn\njäi ajattelemaan.\n\nKun Synnöve tuli toisten luo, osoittivat he hänelle vieläkin suurempaa\nkunnioitusta kuin tavallisesti; mutta Synnöve meni Ingridin luo,\ntervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä mukaansa nurmikolle,\nsinne he istuutuivat; sillä he eivät pitkään aikaan olleet oikein\npuhelleet. Torbjörn jäi toisten joukkoon katselemaan Synnöven hienoja\nulkolaisia kukkia.\n\nTänäpänä läksi Synnöve samaan aikaan kuin muut.\n\n— Ehkä minä saan kantaa sinulle nämä kukkaset, sanoi Torbjörn.\n\n— Ole hyvä, vastasi hän ystävällisesti, mutta katsomatta Torbjörniin,\notti Ingridiä kädestä ja läksi edelle. Päivänkummun alla hän pysähtyi\nja sanoi Ingridille hyvästi.\n\n— Kyllä minä tämän matkan itse kannan ne, sanoi hän ja otti kopan,\njonka Torbjörn oli laskenut maahan.\n\nKaiken matkaa oli Torbjörn aikonut tarjoutua istuttamaan hänelle\nkukkasia, mutta nyt hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä Synnöve\nkääntyi niin kiireesti menemään. Mutta sitte hän ei saanut mielestään\nsitä, että hänen olisi pitänyt auttaa häntä istuttamaan kukkaset.\n\n— Mistä te puhutte, kun olette kahden? kysyi hän Ingridiltä.\n\n— Emme mistään.\n\nNiin pian kuin toiset olivat panneet levolle, puki Torbjörn uudelleen\nylleen ja läksi ulos. Ilta oli kaunis, tyyni ja tuuleton, taivasta\npeitti ohut, siniharmaa pilvikerros, joka siellä täällä oli revennyt,\nikäänkuin joku olisi katsellut tummasta sinestä kuin silmästä. Ei\nketään näkynyt taloissa eikä kauvempanakaan; mutta kaikkialla nurmessa\nvikisivät heinäsirkat, oikealla kaihersi ruisrääkkä ja vasemmalta\nvastasi toinen, sitte rupesi nurmesta kuulumaan sellaista soittoa,\nettä nuorukainen luuli kokonaisen saaton tulevan perässään, vaikkei\nhän nähnyt ketään. Metsä kävi siniseksi ja tummui tummenemistaan\ntunturiharjoja kohti, lopulta käyden suureksi sumumereksi. Mutta\nmetsän sisästä kuuli hän teeren kuhertavan ja vihertelevän, yksinäisen\nkissapöllön huutavan ja kosken laulavan vanhaa, vakaata lauluaan\nvoimakkaammin kuin konsanaan — nyt kun kaikki oli asettunut hiljaa\nkuuntelemaan. Torbjörn katseli Päivänkummulle päin ja läksi kulkemaan.\nHän poikkesi tavalliselta tieltä, astui suoria polkuja ja seisoi pian\nSynnöven pienessä puutarhassa, joka oli saman yliskamarin ikkunan alla\nmissä hän nukkui. Torbjörn kuunteli ja tähysteli, mutta kaikkialla\nvallitsi hiljaisuus. Silloin hän rupesi katsomaan työkaluja ja\nlöysikin todella sekä lapioita että talikon. Yhtä lavaa oli lapioitu;\npieni kulma vain oli valmistunut, mutta siihen oli jo istutettu kaksi\nkukkaa, tietysti sitä varten, että näkisi miltä näyttää.\n\n— Raukka on väsynyt, ajatteli Torbjörn; — tässä täytyy olla mies\nauttamassa, jatkoi hän ajatuksiaan ja ryhtyi työhön.\n\nHänen ei ollut vähääkään uni, hänestä ei mikään työ ikinä ollut\nluistanut niin keveästi. Hän muisti miten kukat olivat istutettavat,\nmuisti myöskin miten pappilan puutarhassa oli ja sovitteli toiset\ntoistensa lomiin. Yökin kului, mutta hän ei sitä huomannut, tuskin\nlevähtämättä sai hän lavan lapioiduksi, kukkaset maahan, istutti\njonkun uudelleenkin, saadakseen lavan kauniimmaksi ja vähäväliin\nkatsahti hän ikkunaan eikö joku häntä kuitenkin huomaisi. Mutta ei\nsiellä, enempää kuin muuallakaan, näkynyt ketään, eikä hän kuullut\nedes koiran haukahtavankaan, ennenkuin kukko rupesi laulamaan ja\nherätti metsän linnut, jotka toinen toisensa perästä rupesivat\nlaulamaan \"hyvää huomenta\". Tasoittaessaan ympäröivää maata muisti hän\nAslakin kertomat sadut ja miten hänkin kerran oli uskonut\nPäivänkummulla asuvan noitia ja peikkoja. Hän katsahti yliskamarin\nakkunaan ja hymähti ajatellessaan, mitä Synnöve nyt aamulla mahtanee\nmiettiä. Oli tullut ihan valoisaksi, linnut pitivät jo hirmuista\nmelua. Hän hypähti sentähden aidan yli ja riensi kotiin. Nyt ei vaan\nkukaan pääsisi sanomaan, että hän oli käynyt istuttamassa kukkia\nSynnöve Päivänkummun puutarhaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nPian liikkui paikkakunnalla kaikkinaisia puheita, mutta kukaan ei\nvarmuudella tietänyt mitään. Torbjörniä ei enään rippikoulun päätyttyä\nnähty Päivänkummulla ja sitä eivät ihmiset mitenkään jaksaneet\nkäsittää; Ingrid sensijaan kävi siellä usein; Synnöve ja hän kävelivät\nusein mielellään metsässä.\n\n— Älkää viipykö liian kauvan, huusi äiti heidän jälkeensä.\n\n— Emme! vastasi Synnöve — eikä tullut kotiin ennenkuin illansuussa.\n\nMolemmat kosijat ilmaantuivat taas.\n\n— Hän saa itse päättää asiansa, sanoi äiti ja samaa mieltä oli isä.\n\nMutta kun Synnöve vietiin syrjään ja häneltä kysyttiin, saivat he\nkiellon. Ilmoittautui muitakin kosijoita, mutta kukaan ei kuullut,\nettä he onnellisina olisivat palanneet Päivänkummulta. Kerran kun\nSynnöve ja äiti yhdessä seisoivat pesemässä maitokehloja, kysyi äiti,\nketä hän oikein ajatteli. Kysymys tuli niin äkkiä, että Synnöve\npunastui.\n\n— Oletko antanut jollekin lupauksen? kysyi äiti taas ja katseli\nhäneen tutkivasti.\n\n— En, vastasi Synnöve kiireesti.\n\nSen enempää ei asiasta enää puhuttu.\n\nKoska hän oli paikkakunnan rikkain tyttö, seurasivat häntä ikävöivät\nkatseet, kun hän kulki kirkonmäellä — se oli nimittäin ainoa paikka\nmissä hänet näki, paitsi kotia, sillähän ei käynyt missään tansseissa\ntai huveissa, vanhemmat kun olivat heränneitä. Torbjörn istui ihan\nvastapäätä häntä kirkonpenkissä, mutta he eivät koskaan puhelleet,\nmikäli ihmiset saattoivat huomata. Sen verran jokainen kuitenkin oli\ntietävinään, että heidän välillään mahtoi olla jotakin, ja kun eivät\nhe seurustelleet keskenään kuten laakson muut nuoret rakastuneet,\nruvettiin heistä puhumaan yhtä ja toista. Torbjörniä ikäänkuin ei\nenään siedetty. Hän tunsi sen itsekin; sillä hän käyttäytyi kun\nkäyttäytyikin rajusti, kun väkeä oli koolla, kuten tansseissa ja\nhäissä; ja tapahtuihan sellaistakin, että hän tappelussa antoi tulla\naika lailla. Mutta ne tilaisuudet vähenivät sitä myöten kuin opittiin\ntuntemaan kuinka väkevä hän oli; sentähden Torbjörn aikaiseen tottui\nsiihen, ettei kukaan paljon saanut olla hänen tiellään.\n\n— Nyt sinä olet päässyt oman kätesi varaan, sanoi Sämund, hänen\nisänsä. — Huomaa sentään vielä, että minun käteni ehkä on väkevämpi\nkuin sinun.\n\nSyksy ja talvi kului, kevät tuli, mutta vieläkään eivät ihmiset\ntietäneet mitään varmaa. Huhut levittivät niin innokkaasti tietoa\nSynnöven jakamista rukkasista, että näytti miltei siltä kuin hän saisi\nkulkea yksikseen. Ingrid häntä kuitenkin seurasi; sillä heidän piti\ntänä vuonna yhdessä lähteä karjatalolle. Päivänkumpulaiset olivat\nnimittäin ostaneet osan Kuusiston karjakartanosta. Torbjörn siellä\ntuntureilla lauleli, sillä hän oli heitä varten panemassa kuntoon yhtä\nja toista.\n\nEräänä päivänä illansuussa, kun hän oli saanut työnsä valmiiksi,\nistuutui hän miettimään kaikellaisia asioita. Sitä hän pääasiallisesti\najatteli, mistä paikkakunnalla puhuttiin. Hän paneutui selälleen\npunaisenruskeaan kanervikkoon, ja tuijotti, kädet pään alla, taivasta,\njoka paistavan sinisenä kaartui tiheitten puunlatvojen takana. Vihreät\nlehvät ja havunneulat valuivat väräjävänä virtana sineen ja\nmustanpuhuvat oksat viilsivät siihen kummallisia, villejä kuvioita.\nItse taivas näkyi vaan, kun lehti lehahti syrjään; etäämpänä, niiden\nlatvojen välitse, jotka eivät ulottuneet yhteen, kulki se leveänä\nvirtana, tehden oikullisia käänteitä ja katosi kaukaisuuteen. Tämä\npani Torbjörnin mielen toiseen vireeseen ja hän rupesi ajattelemaan\nmitä näki. — —\n\n— — Taas hymyili koivu tuhansin silmin kuusta kohti, petäjä seisoi\nsanattoman ylenkatseellisena ja tuijotti neuloinensa joka suunnalle;\nsillä sitä myöten kuin ilma lämpeni, virkosi sairas puu toisen\nperästä, ne hölmähtivät ilmaan ja pistivät tuoreet lehvänsä suoraan\npetäjän nenään.\n\n— Muistattekos missä te olitte talvella? kysyi petäjä, löyhytteli\nitselleen viileyttä ja hikoili pihkaa kauheassa kuumuudessa. — On se\nihan hullua! — näin pohjoisessa — hyi!\n\nMutta sitte siellä oli vanha, harmaapää honka, joka katseli yli\nkaikkien muiden puiden ja joka osasi taivuttaa runsassormisen oksan\nmiltei kohtisuoraan alas ottamaan rohkeaa vaahteraa pisimmästä\nhiussuortuvasta, niin että se värisi polviin asti. Tätä sylenpaksuista\nhonkaa olivat ihmiset karsineet, aina ylemmä ja ylemmä, kunnes se\nkerran kyllästyneenä ja suuttuneena, äkkiä rupesi sysäämään latvaansa\nniin korkealle, että hento kuusi sen rinnalla pelästyneenä kysyi, eikö\nse ensinkään muistanut talven myrskyjä.\n\n— Enkö minä niitä muista? sanoi honka ja antoi pohjatuulen kanssa\nyhdessä sitä niin korville, että se oli menettämäisillään ryhtinsä, ja\nonhan sitä siinäkin. Roteva, mustanpuhuva honka oli polkenut maahan\nniin mahtavan jalan, että varpaat pistivät esiin kuuden kyynärän\npäästä ja olivat kuitenkin paksummat kuin selja paksuimmalta\npaikaltaan. Tämän kuiskasi selja eräänä iltana kainosti humalalle,\njoka rakastuneena kiertyi ylös sen vartta pitkin. Parrakas honka tiesi\nmahtinsa ja julisti ihmisille, työntäen oksan toisensa perästä\nvapaaseen ilmaan: \"karsikaa nyt minua, jos voitte!\"\n\n— Eivät ne saata sinua karsia! sanoi kotka, alentui armollisesti\nistumaan, pani sävyisästi kokoon siipensä ja puhdisti jotakin kurjaa\nlampaanverta sulistaan. — Taidan kehoittaa kuningatarta asettumaan\ntähän; — hänen pitää munia muutamia munia, lisäsi kotka hiljemmin ja\nkatsahti paljaisiin jalkoihinsa, sillä sitä ujostutti, kun mieleen\ntuli suloisia muistoja noista varhaisimmista kevätpäivistä, jolloin\nensi auringonpaiste tekee elävät olennot vallan hulluiksi. Pian se\nkuitenkin nosti päänsä ja tuijotti höyhenten varjostamien kulmiensa\nalta ylös mustia revelmiä kohti, eikö kuningatar jo purjehtisi siellä\njossakin pilvien tasalla, väsyneenä ja munia täynnä.\n\nSen tiensä se läksi ja pian eroitti honka kuningasparin kirkasta,\nsinistä ilmaa vastaan. Siellä ne lensivät korkeimman tunturin tasalla,\nkeskustellen perheasioistaan. Honka oli kun olikin hiukan levoton;\nsillä vaikka se arvonsa tunsikin, oli se sentään niin uljasta saada\nkiikuttaa kotkaperhettä. Ne laskeutuivat molemmat alas ja suoraan\nhongan luo! Ne eivät puhuneet mitään, mutta rupesivat kokoamaan\nrisuja. Honka levittelihe, jos mahdollista, vieläkin enemmän — sitä\nei kukaan voinut estää.\n\nMutta muussa metsässä syntyi kauhea hälinä, kun puut näkivät mikä\nkunnia oli tapahtunut suurelle hongalle. Siellä oli muitten muassa\npieni, soma koivu, joka katseli kuvaansa lammessa ja luuli voivansa\nodottaa hiukan rakkautta harmaankirjavalta västäräkiltä, jonka oli\ntapana nukkua päivällisunensa sen oksilla. Koivu oli lähettänyt\ntuoksuaan suoraan västäräkin nokkaan, liimannut hyönteisiä lehtiinsä,\njotta niitä olisi helppo saada kiinni; ja vihdoin oli se kesken\nkuumuutta oksistaan taivuttanut kokoon pienen majan, joka sisäpuolelta\noli peitetty tuoreilla lehdillä, niin että västäräkki todella oli\nasettumaisillaan sinne kesäksi. Nyt oli kotka asettunut suureen\nhonkaan ja västäräkin täytyi poistua. Siinä sitä oli surua. Västäräkki\nlauleli ja viserteli lähtövirsiä, mutta ihan hiljaa, jottei kotka\nhuomaisi.\n\nYhtä huonosti kävi muutamien varpusten. Ne olivat tiheikössään\npitäneet niin kauheaa elämää, ettei rastas, joka asusteli likeisessä\nsaarnissa, koskaan päässyt nukkumaan oikeaan aikaan ja se suuttui\npahanpäiväisesti ja nosti melun. Vakava tikka naapuripuussa oli\nnauranut niin, että oli ollut tipahtamaisillaan puustaan. Mutta\nsamassa näkivät ne kotkan hongassa! ja rastas ja varpuset ja tikka ja\nkaikki mikä lentämään kykeni, sai siivet alleen ja läksi lentoon\nsuinpäin, oksien ylitse ja oksien alatse. Lentäessään mukisi vielä\nrastas, ettei hän tästäpuoleen vuokraa kesäasuntoa varpusten\nläheisyydessä.\n\nJa niin oli metsä jäänyt keskelle iloista auringonpaistetta hyljätyksi\nja mietteisiinsä. Sen piti ammentaa koko ilonsa suurelta hongalta,\nmutta se oli laihaa iloa. Metsä kumarteli peloissaan joka kerta kun\npohjatuuli huokui, honka piiskasi ilmaa väkevin oksin ja kotka\nkierteli sitä tyynenä ja mahtavana, ikäänkuin ei olisi ollut kysymystä\nkuin tuulenpuuska pahasesta, joka toi metsästä jotakin kurjaa\nsuitsutusta. Mutta koko hongan heimo iloitsi. Yksikään ei ajatellut,\nettei sinä vuonna saanut kiikuttaa oksillaan linnunpesää. \"Pois\ntieltä!\" sanoivat ne, \"me olemme sukua!\"\n\n— — — Mitä sinä täällä ajattelet? kysyi Ingrid ja astui hymyillen\npensaitten takaa, joiden oksia käänteli syrjään.\n\nTorbjörn nousi.\n\n— Paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu, sanoi hän ja katsahti\nuhkamielin puitten päällitse. — Muuten ne tähän aikaan puhuvat\nliikoja näillä mailla, lisäsi hän, pyyhkäisten tomua vaatteistaan.\n\n— Mitä sinä kanssa aina välität ihmisten puheista?\n\n— No niin, en minä oikein tiedä; — mutta — ihmiset eivät vielä\nkoskaan ole sanoneet sellaista, joka ei olisi ollut mielessäni,\nvaikkei siitä ole tullut tekoa.\n\n— Nyt sinä puhut pahasti.\n\n— Niin puhunkin, sanoi Torbjörn ja lisäsi hetken perästä: — mutta se\non totta.\n\nHän istuutui nurmeen ja tuijotti eteensä maahan.\n\n— Minä voin helposti muuttua semmoiseksi jommoiseksi he minua\ntahtovat. Antaisivat minun olla semmoisena jommoinen olen.\n\n— Lopulta on syy kumminkin sinun.\n\n— Olkoon vaan, mutta heillä on siinä osansa. — Minä sanon: antakoot\nminun olla rauhassa! huusi hän miltei huutamalla ja katsoi ylös kotkan\npuoleen.\n\n— Mutta Torbjörn! kuiskasi Ingrid. Hän kääntyi Ingridiin päin ja\nhymyili.\n\n— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, — kuten sanottu: paljonhan sitä ihmisen\nmieleen mahtuu. — Oletko tänään puhunut Synnöven kanssa?\n\n— Olen; hän on kun onkin jo lähtenyt karjatalolle.\n\n— Tänäänkö?\n\n— Niin.\n\n— Viemään Päivänkummun karjaa?\n\n— Niin.\n\n— Trallalaa!\n\n    Ja päivä se paistoi kylkeen puun,\n    Tilurei!\n    \"Olet kultani kesän ja kukkimakuun!\"\n    Tilurei — juu juu!\n    avas sirkkunen suun:\n    \"Mitä meinaa kuoma?\"\n\n— Huomenna päästetään meidän karja, sanoi Ingrid, tahtoen kääntää\nkeskustelun toisaalle.\n\n— Minä tulen mukaan ajamaan, sanoi Torbjörn.\n\n— Ei, isä aikoo itse tulla mukaan, sanoi tyttö.\n\n— Vai niin, sanoi poika ja vaikeni.\n\n— Hän kysyi sinua tänään, sanoi tyttö.\n\n— Kysyikö? sanoi Torbjörn, leikkasi puukollaan oksan puusta ja rupesi\nsitä kuorimaan.\n\n— Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa useammin kuin puhut, sanoi tyttö\nystävällisesti. — Hän pitää sinusta niin paljon, lisäsi hän.\n\n— Mahdollista, sanoi Torbjörn.\n\n— Hän puhuu sinusta usein, kun olet ulkona.\n\n— Sitä harvemmin, kun olen sisällä.\n\n— Se on sinun syysi.\n\n— Mahdollista.\n\n— Et saa puhua sillä tavalla, Torbjörn, itse kyllä tiedät, mitä\nteidän väliinne on tullut.\n\n— Mitä sinne sitte on tullut?\n\n— Kerronko?\n\n— Taitaa olla yhdentekevä; sinä tiedät mitä minäkin tiedän.\n\n— Niin kyllä; sinä toimit liian paljon oman pääsi mukaan; hän ei pidä\nsiitä, sinä tiedät sen.\n\n— Niin, hän on aina tahtonut pitää kiinni käsivarrestani.\n\n— Niin, ainakin silloin kun sinä lyöt.\n\n— Pitääkö ihmisten sitte saada sanoa ja tehdä mitä haluavat?\n\n— Ei, mutta voithan sinäkin hiukan väistyä tieltä; niin hänkin on\ntehnyt ja hänestä on tullut kunnioitettu mies.\n\n— Häntä ehkei ole kiusattu niin paljon.\n\nIngrid vaikeni hetkisen, katseli ympärilleen ja jatkoi:\n\n— Ei taida kannattaa puhua näistä; mutta — älä mene sinne minne\ntiedät vihamiehiä odotettavan.\n\n— Ei, siellä minä juuri tahdon olla! Minä en suotta olekkaan Torbjörn\nKuusisto!\n\nHän oli kuorinut oksan paljaaksi ja pani sen nyt keskeltä poikki.\nIngrid istui ja katseli häntä ja kysyi vitkaan:\n\n— Aiotko pyhänä Pohjamäelle?\n\n— Aion.\n\nHetkisen vaiettuaan ja veljeensä katsomatta sanoi Ingrid taasen:\n\n— Tiedätkö, että Nuutti Pohjamäki on tullut kotiin sisarensa häihin?\n\n— Tiedän.\n\nIngrid katsoi häneen:\n\n— Torbjörn, Torbjörn!\n\n— Pitäisikö hänellä olla lupa enemmän kuin ennenkään asettua minun ja\nmuiden väliin?\n\n— Ei hän asetu väliin, ei enempää kuin muut sallivat.\n\n— Kuka sitä tietää mitä muut sallivat!\n\n— Kyllä sinä sen tiedät.\n\n— Itse hän ei kuitenkaan sano mitään.\n\n— Kuinka sinä voit noin puhua! sanoi Ingrid, katsahti häneen\nvihaisesti, nousi ja katsoi taakseen.\n\nTorbjörn viskeli tikunpalaset menemään, pisti puukon tuppeen ja\nkääntyi sisareensa päin:\n\n— Kuule — minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Ihmiset vievät\nkunnian sekä minulta että tytöltä siksi, ettei välimme ole selvä. Ja\ntoiselta puolen — enhän minä voi edes käydä Päivänkummulla — siksi\netteivät vanhemmat minua kärsi, hänen sanojensa mukaan. Minä en saa\nkäydä häntä tervehtimässä kuten muut pojat käyvät tyttöjensä luona,\nkoska hän muka on pyhiä!\n\n— Torbjörn! sanoi Ingrid hiukan levottomana, mutta Torbjörn jatkoi:\n\n— Isä ei tahdo puuttua asiaan. \"Jos sinä hänet ansaitset, niin sinä\nhänet saat!\" sanoo hän vaan. Toiselta puolen vaan puhutaan ja puhutaan\n— eikä toiselta puolen anneta takaisin. Niin, enhän minä edes tiedä,\nonko tyttö...\n\nIngrid karkasi ylös, pani kätensä hänen suulleen ja katsahti taakseen.\nPensastoa siellä taasen työnnettiin syrjään ja pitkä, solakka tyttö\ntuli hehkuvan kuumana näkyviin. Se oli Synnöve.\n\n— Hyvää iltaa! sanoi hän.\n\nIngrid katsoi Torbjörniin, ikäänkuin sanoakseen: siinä näet! Torbjörn\nkatsoi Ingridiin, ikäänkuin sanoakseen: sitä ei sinun olisi pitänyt\ntehdä! Kumpikaan ei katsonut Synnöveen.\n\n— Kai minä hiukan saan istuutua; olen tänään käynyt niin paljon.\n\nJa hän istuutui. Torbjörn käänsi päätään katsoakseen istuutuiko hän\nkuivaan paikkaan. Ingridin silmät olivat livahtaneet Kuusistoon päin\nja äkkiä hän huutamaan:\n\n— Voi, voi sentään! Kaunikki on päässyt irti ja kävelee\nuutispellossa. Senkin pahus! Entä onko tuo Mansikki? Ei, ei tämä käy\nlaatuun; kyllä meidän pian on päästävä karjakartanolle!\n\nJa tyttö juoksemaan alas mäkiä. Ei hän edes sanonut hyvästikään.\nSynnöve nousi paikalla ylös.\n\n— Joko sinä lähdet? kysyi Torbjörn.\n\n— Jo, vastasi Synnöve, mutta jäi paikoilleen.\n\n— Voithan sinä vähän odottaakin, virkkoi Torbjörn, päin katsomatta.\n\n— Toisen kerran, vastasi Synnöve hiljaa.\n\n— Siihen voi olla pitkä aika.\n\nSynnöve katsoi häneen; hänkin katsoi nyt Synnöveen; mutta kului vähän\naikaa ennenkuin he pääsivät alkuun.\n\n— Istu nyt taas, sanoi Torbjörn hiukan hämillään.\n\n— En minä..., vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Torbjörn tunsi vihansa\nnousevan, mutta samassa teki Synnöve jotakin odottamatonta; hän astui\naskeleen eteenpäin, painui hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja\nsanoi hymyillen:\n\n— Oletko minulle suuttunut?\n\nJa kun Torbjörn katsoi häneen, näki hän hänen itkevän.\n\n— En, vastasi Torbjörn, tulipunaisena kasvoiltaan.\n\nHän ojensi kätensä, mutta Synnöve ei sitä huomannut, silmät kun olivat\nkyyneliä täynnä, ja hän veti sen takaisin. Vihdoin sanoi hän:\n\nKuulitko sinä sen?\n\n— Kuulin, vastasi tyttö, nosti katseensa ja hymyili; silmissä oli\nentistä enemmän kyyneliä; Torbjörn ei tietänyt mitä sanoa ja tehdä.\n\n— Olen taitanut olla paha, pääsi häneltä.\n\nHän sanoi sen hyvin lauhasti; Synnöve loi katseensa maahan ja kääntyi\npoispäin.\n\n— Älä tuomitse asioita, joita et tunne. Synnöve sanoi sen tukahtunein\näänin ja Torbjörnin tuli paha olla. Hän tunsi olevansa kuin mikäkin\npoikaviikari ja sanoi paremman puutteessa:\n\n— Anna anteeksi minulle.\n\nMutta silloin purskahti tyttö itkemään. Sitä ei Torbjörn saattanut\nkatsella, vaan pani kätensä hänen ympärilleen ja kumartui hänen\npuoleensa.\n\n— Oikeinko sinä minusta pidät, Synnöve?\n\n— Oikein, nyyhkytti Synnöve.\n\n— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? Synnöve ei vastannut.\n\n— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? toisti Torbjörn.\n\nSynnöve itki entistä rajummin ja koetti irtaantua.\n\n— Synnöve! sanoi Torbjörn ja painoi häntä lujemmin syliinsä.\n\nSynnöve nojautui häneen ja itki kovasti.\n\n— Puhutaan nyt, sanoi Torbjörn ja auttoi hänet istumaan kanervikkoon;\nitse hän istuutui hänen rinnalleen. Synnöve kuivasi silmänsä ja koetti\nhymyillä; mutta se ei tahtonut onnistua. Torbjörn piteli hänen kättään\nja katseli häntä silmiin.\n\n— Kultani, miksen minä saa tulla Päivänkummulle?\n\nTyttö vaikeni.\n\n— Etkö koskaan ole pyytänyt? Tyttö vaikeni.\n\n— Mikset ole pyytänyt? kysyi Torbjörn ja veti hänen kättään likemmä\nitseään.\n\n— En uskalla, vastasi Synnöve ihan hiljaa. Torbjörn synkkeni, veti\ntoista jalkaa ylemmä, nojasi kyynärpään polveen ja laski pään kätensä\nvaraan.\n\n— — — Jos tätä menoa mennään, niin en minä kai koskaan joudu sinne,\nsanoi hän vihdoin.\n\nVastauksen asemasta rupesi Synnöve nyhtämään kanervia maasta.\n\n— Olenhan minä tehnyt paljon — joka olisi voinut olla tekemättä.\n— — Mutta pitäisihän minulle voida antaa vähän anteeksikin. — —\nEn ole paha — siinä hän hiukan pysähtyi — ja minä olen vielä niin\nnuori — vähän yli kahdenkymmenen; — — hän ei heti saanut\njatketuksi. —Mutta jos joku oikein minusta pitäisi, sanoi hän sitte,\n— niin sen täytyisi...\n\nSiinä hänen puheensa katkesi. Samassa kuuli hän rinnaltaan Synnöven\npidättyen puhuvan:\n\n— Älä sano niin; — — sinä et tiedä kuinka paljon minä — — en\nuskalla sanoa sitä Ingridillekään — (siinä hän tyrskähti itkuun) —\nminä — kärsin — — niin kovasti!\n\nTorbjörn kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet lujasti\nvastaansa.\n\n— Puhu vanhemmillesi, kuiskasi hän, — niin sinä näet, että kaikki\nkäy hyvin.\n\n— Niinkuin sinä tahdot, kuiskasi tyttö.\n\n— Minä?\n\nSilloin kääntyi Synnöve ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n— Kun sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta! sanoi hän\nhyvin hellästi ja koetti hymyillä.\n\n— Enkö minä sitte pidä? sanoi Torbjörn hiljaa ja hartaasti.\n\n— Et, et; sinä et ota vastaan ainoaakaan neuvoa minulta; sinä tiedät\nmikä voisi meidät yhdistää, mutta sinä et tee sitä. Mikset tee sitä?\n\nJa kun hän oli päässyt puheenalkuun, sanoi hän yhteen kyytiin:\n\n— Herranen aika sentään, jos sinä tietäisit kuinka minä olen\nodottanut sitä päivää, jolloin saisin nähdä sinut Päivänkummulla.\nMutta aina on vaan pitänyt kuulla sellaista, joka ei ole niinkuin olla\npitäisi — ja omien vanhempien on pitänyt tulla sitä kertomaan.\n\nSilloin syttyi Torbjörnille ikäänkuin valo. Hän näki nyt Synnöven\nkulkevan siellä Päivänkummulla odottamassa rauhallista hetkeä, jolloin\nhän levollisesti saattaisi viedä hänet vanhempien eteen; mutta\nsellaista ei Torbjörn koskaan hänelle antanut.\n\n— Olisit ennemmin sen sanonut, Synnöve!\n\n— Enkö sitte ole sitä sanonut?\n\n— Et tällä tavalla.\n\nSynnöve mietti hiukan; sitte hän, käännellen esiliinansa kulmaa\npoimuihin, virkkoi:\n\n— Sitte on kai siihen ollut syynä — etten oikein uskaltanut.\n\nSe, että Synnöve häntä pelkäsi, liikutti häntä siihen määrään, että\nhän ensi kertaa eläissään suuteli häntä.\n\nSynnöve hämmästyi niin, että paikalla taukosi itkemästä. Silmät\nkävivät epävarmoiksi, hän koetti hymyillä, katsoi maahan, sitte taas\nTorbjörniin ja hymyili vihdoin todenteolla. He eivät enään puhuneet —\nkädet vain löysivät toisensa, mutta kumpikaan ei uskaltanut puristaa.\nVihdoin veti Synnöve hiljaa pois kätensä, rupesi kuivaamaan silmiään\nja kasvojaan ja järjestämään hiuksiaan, jotka olivat joutuneet vähän\nepäjärjestykseen. Torbjörn katseli häntä ja mietti mielessään: jos hän\non ujompi kuin kylän muut tytöt ja seurustelee toisella tavalla, niin\nei siinä ole mitään moittimista.\n\nHän saattoi Synnöven karjakartanolle, joka ei ollut kaukana. Hän olisi\nmielellään tahtonut astella käsi kädessä; mutta hän oli tullut niin\noudolle mielelle, että tuskin uskalsi Synnöveen kajota; häntä\nkummastutti, että hän sai näin astella hänen rinnallaan. — Heidän\nerotessaan hän sentähden sanoikin:\n\n— Nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin kuulet minusta pahaa.\n\nKotona oli isä kantamassa jyviä myllyyn aitasta, sillä\npaikkakuntalaiset jauhattivat Kuusiston myllyssä, kun heidän omat\npuronsa olivat kuivilla; Kuusiston virta ei milloinkaan kuivanut.\nSäkkejä oli paljon, monet aika suuria ja joukossa tavattomankin\nsuuria. Ihan likellä olivat naisväet vääntämässä pyykkiä. Torbjörn\nmeni isänsä luo ja kävi kiinni säkkiin.\n\n— Saanko minä auttaa?\n\n— Kyllähän minä sen teen itsekin, sanoi Sämund, viskasi reippaasti\nsäkin selkäänsä ja läksi myllylle päin.\n\n— Täällä on näitä paljon, sanoi Torbjörn, kävi kiinni kahteen suureen\nsäkkiin, pani selkänsä vastaan, vei säkit olkainsa yli, yhden\nkummassakin kädessä, ja nojasi kyynärpäitään kylkiin. Puolitiessä tuli\nSämund häntä vastaan, matkalla noutamaan uusia; isä katsahti häneen\nnopeasti, mutta ei sanonut mitään. Kun Torbjörn vuorostaan meni\ntakaisin aittaan, tuli Sämund vastaan, kantaen kahta vieläkin\nsuurempaa säkkiä. Tällä kertaa otti Torbjörn pienen säkin ja kantoi\nsen; kun Sämund hänet kohtasi, katsoi hän häneen pitemmältä kuin\näsken.\n\n— Lähettivät sanan Pohjamäeltä, sanoi Sämund.\n\n— Tahtovat sinua sunnuntaina häihin.\n\nIngrid katsoi häneen rukoilevasti työnsä äärestä, äiti samoin.\n\n— Vai niin, vastasi Torbjörn kuivasti, mutta kävi tällä kertaa kiinni\nkahteen suurimpaan säkkiin.\n\n— Menetkö? kysyi Sämund, mustana muodoltaan.\n\n— En.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKuusiston karjakartano oli kauniilla paikalla, sieltä saattoi nähdä\nkoko seudun, ensinnä Päivänkummun moniväristen metsiensä ympäröimänä\nja sitte muut talot metsäseppeleen keskellä, joka teki, että olisi\nluullut vihreää nurmikkoa ja sen keskellä olevia rakennuksia\nrauhoitetuksi alaksi, joka väkivalloin on riistetty sydänmaasta.\nKuusiston karjakartanolta saattoi laskea 14 taloa; Kuusiston talosta\nei näkynyt kuin kattoja ja mitäkin vain karjakartanon äärimmäiseltä\nkukkulalta. Usein jäivät tytöt kuitenkin katselemaan piipuista\nnousevaa savua...\n\n— Nyt keittää äiti päivällistä, sanoi Ingrid, — tänään on suolalihaa\nja silavaa.\n\n— Kuuleppas, tuolla huudetaan miehiä, sanoi Synnöve; — missähän\ntyössä ne tänään ovat?\n\nJa heidän silmänsä seurasivat savua, joka iloisena nousi ylös\npuhtaaseen, aurinkoiseen ilmaan, mutta pian laiskistui, jäi miettimään\n— ja valui sitte leveäksi vyöksi metsän päälle, oheni siinä\nohenemistaan, kunnes liehui hienona harsona ja lopulta miltei hävisi\nnäkymättömäksi. Monellaiset ajatukset siinä nousivat mieleen ja\nliitivät yli seudun. Sinä päivänä ne olivat Pohjamäellä. Häistä oli\nkulunut pari päivää; mutta koska niitä piti juotaman kuusi päivää,\nkuului vieläkin silloin tällöin laukauksia ja voimakkaimpia huutoja\nkarjakartanolle asti.\n\n— He pitävät hauskaa, sanoi Ingrid.\n\n— En minä heitä kadehdi, sanoi Synnöve ja otti kutimensa.\n\n— Olisi se sentään mukavaa olla siellä, sanoi Ingrid, joka istua\nkyykytti katsomassa talolle päin; siellä kulki ihmisiä edestakaisin\nrakennusten lomitse — toiset aitoille päin, missä kai katetut\nruokapöydät olivat, toiset kauvemma, parittain ja toverillisesti\nkeskustellen.\n\n— En minä vaan ymmärrä mitä tuolta oikein ikävöi, sanoi Synnöve.\n\n— Tuskinhan minä itsekään tiedän, sanoi Ingrid ja jäi ennalleen\nistumaan. — Tanssia kai, lisäsi hän. sitte.\n\nSynnöve ei vastannut mitään.\n\n— Etkö koskaan ole tanssinut? kysyi Ingrid.\n\n— En.\n\n— Luuletko tanssin olevan syntiä?\n\n— En oikein tiedä.\n\nIngrid ei heti jatkanut sitä keskustelua; sillä hän muisti, että\nheränneet ankarasti kielsivät tanssin eikä hän tahtonut tiedustella\nvanhempien ja Synnöven suhdetta tässä asiassa. Mutta miten ajatukset\nlienevätkään kulkeneet, sillä hetkisen perästä hän sanoi:\n\n— Parempaa tanssijaa kuin Torbjörn en ikinä ole nähnyt.\n\nSynnöve vaikeni vähän aikaa ennenkuin virkkoi:\n\n— Niin, hän kuuluu tanssivan hyvin.\n\n— Näkisit vaan kuinka hän tanssii! puhkesi Ingrid puhumaan ja kääntyi\nhäneen päin. Mutta Synnöve vastasi kiireesti:\n\n— Ei, sitä en tahdo!\n\nIngrid säpsähti hiukan, Synnöve painui laskemaan kutimensa silmukoita.\nMutta äkkiä päästi hän työn helmaansa, katsoi suoraan eteensä ja\nsanoi:\n\n— Niin iloissani kuin tänään en ole ollut pitkiin aikoihin.\n\n— Miksi? kysyi Ingrid.\n\n— Siksi vaan, ettei hän tänään tanssi Pohjamäellä! Ingrid mietti omia\nasioitaan.\n\n— Siellä kuuluu olevan tyttöjä, jotka ikävöivät häntä, sanoi hän.\n\nSynnöve avasi suunsa ikäänkuin puhuakseen, mutta vaikeni, veti pois\ntyhjän puikon ja alkoi uutta kierrosta.\n\n— Kyllä Torbjörninkin on sinne ikävä; siitä olen varma, sanoi Ingrid,\nmutta huomasi vasta myöhään mitä oli sanonut, sillä Synnöve istui\nkutimensa ääressä veret kasvoilla.\n\nNyt saattoi Ingrid vasta kiireesti tehdä johtopäätöksiään koko\nkeskustelusta, hän läjäytti kätensä yhteen, asettui polvilleen\nkanervikkoon, niin että tuli ihan Synnöven eteen — ja rupesi\nkatsomaan Synnöveä suoraan silmiin; mutta Synnöve kutoi hartaasti.\nSilloin hymähti Ingrid ja sanoi:\n\n— Nyt sinä monta päivää olet salannut minulta jotakin.\n\n— Mitä sinä sanot? kysyi Synnöve ja loi häneen epävarman katseen.\n\n— Et sinä ole pahoillasi siitä, että Torbjörn tanssii, sanoi Ingrid\nentiseen tapaansa.\n\nToinen ei vastannut; Ingridin kasvot olivat ainoana hymynä, hän\nkarkasi Synnöven kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kanssa\nkuin sinun!\n\n— Mitä kummaa sinä puhut! sanoi Synnöve, riistäytyi irti ja nousi.\n\nIngrid nousi hänkin ja meni Synnöven perässä.\n\n— Vahinko ettet tanssi, Synnöve! sanoi hän hymyillen; — oikein\nvahinko! Tule nyt, niin minä samalla heti paikalla opetan sinua.\n\nHän otti Synnöveä vyötäisistä.\n\n— Mitä sinä aiot? kysyi Synnöve.\n\n— Opettaa sinua tanssimaan. Sittepähän ei sinun tarvitse surra sitä\nettä hän tanssii toisten kanssa.\n\nJo täytyi Synnövenkin hymyillä tai olla hymyilevinään.\n\n— Joku voi meidät nähdä, sanoi hän.\n\n— Herra siunaa, kuinka tyhmiä sinä puhut! sanoi Ingrid ja rallatti jo\ntäyttä vauhtia ja kuljetti Synnöveä tahdin mukaan.\n\n— Ei, ei, ei tästä mitään tule!\n\n— Ethän sinä moneen aikaan ole ollut näin iloissasi, sanoithan juuri\nniin; tule nyt!\n\n— Kunhan se vaan kävisi!\n\n— Koeta, niin saat nähdä, että se käy!\n\n— Sinä olet niin vallaton, sinä Ingrid.\n\n— Niin sanoi kissakin varpuselle, kun ei varpunen tahtonut pysyä\nhiljaa, jotta kissa saisi syödä sen suuhunsa; tule pois nyt!\n\n— Tekeehän minunkin oikeastaan mieleni, mutta...\n\n— Nyt minä olen Torbjörn, ja sinä olet hänen nuori vaimonsa, joka ei\ntahdo, että hän tanssisi muiden kuin sinun kanssasi.\n\n— Mutta — Ingrid rallatti.\n\n— Mutta, toisteli Synnöve yhä, mutta tanssi jo! Se oli hyppytanssia\nja Ingrid meni edellä suurin askelin ja miesmäisin liikkein, Synnöve\nperässä pienin askelin, silmät maassa, — ja Ingrid lauloi:\n\n    Ja kettu se pälyi luolastaan\n    :,: poikk' kankaan. :,:\n    Jänöjussi se harppasi nokkelaan:\n    ,: poikk' kankaan. :,:\n    Päiv' oli niin hullun paisteinen,\n    että nähnyt ei taa, ei etehen\n    :,: poikk' kankaan! :,:\n\n    Vaan kettu se nauroi luolassaan\n    :,: poikk' kankaan. :,:\n    Kun jussi noin loikkivi rohkeinnaan\n    :,: poikk' kankaan. :,:\n    \"Minun on niin lysti nyt hui ja hai —\n    ota kiinni ken töpöhännästä sai!\"\n    :,: poikk' kankaan. :,:\n\n    Ja kettu se vartoo luolassaan\n    :,: luona kankaan. :,:\n    Jänö juoksevi surmahan suorimpaan\n    :,: poikk' kankaan. :,:\n    \"Voi taivas nyt olen hukassa!\" — —\n    — \"Kuka käski sun, kultani, tanssia!\"\n    :,: poikk' kankaan. :,:\n\n— No, eikö se nyt käynyt! kysyi Ingrid, kun he hengästyneinä\npysähtyivät.\n\nSynnöve sanoi hymyillen, että hänellä oli enemmän halua tanssia\nvalssia. Siinä suhteessa ei ollut mitään estettä, arveli Ingrid ja he\nryhtyivät heti toimeen, Ingridin näyttäessä, kuinka jalkoja oli\nmuutettava.\n\n— Sillä valssi se on vaikeaa.\n\n— Oi, kyllä se menee, kun vaan pääsemme tahtiin, sanoi Synnöve, ja\nIngrid ehdotti, että he koettaisivat.\n\nHe koettivatkin, Ingrid lauloi ja Synnöve lauloi mukana, ensin vaan\nhyräilemällä, mutta sitte ääneen. Äkkiä Ingrid pysähtyi, päästi\nSynnöven käsistään ja löi kädet yhteen ihmetyksissään!\n\n— Sinähän osaat tanssia valssia! huudahti hän.\n\n— Ole hiljaa, ei enään puhuta siitä, sanoi Synnöve ja kävi taasen\nkiinni Ingridiin, jatkaakseen.\n\n— Mutta missä sinä olet oppinut...?\n\n— Trallalaa! ... ja Synnöve pyöritteli Ingridiä. Silloin rupesi\nIngrid laulamaan oikein sydämensä pohjasta:\n\n    \"Kun päiväkin taivaalla piirissä käy,\n    tule tanssihin tyttöni, ennättäy!\n    Kun virtakin vierivi hyppiellen,\n    tule kultani kurimoon pyörteiden!\n    Kun koivukin tuulessa taipuilee,\n    sinä tyttö myös —\"\n\n— Kuinka kummallisia lauluja sinä laulat! sanoi Synnöve ja seisautti\ntanssin.\n\n— En minä tiedä mitä laulan. Torbjörn niitä on laulanut!\n\n— Ne ovat Renki-Pentin lauluja, sanoi Synnöve, — minä tunnen ne.\n\n— Onko ne niitä? kysyi Ingrid ja pelästyi hiukan. Hän jäi katsomaan\neteensä eikä sanonut mitään; äkkiä rupesi hän tarkkaavaisesti\nkatselemaan jotakin tiellä.\n\n— Kuule — tuolla ajaa joku Kuusistosta päin ja kääntyy kylätielle.\n\nSynnöve katseli nyt ajajaa.\n\n— Onko se hän?\n\n— On se Torbjörn; hän on matkalla kaupunkiin. — — Se oli Torbjörn\nja hän oli matkalla kaupunkiin. Sinne oli pitkä matka; hän kuljetti\nsuurta kuormaa ja ajoi sentähden hitaasti tomuista tietä. Tie näkyi\nkarjakartanolle ja kun hän kuuli ylhäältä huhuamista, arvasi hän kuka\nsiellä huhusi, nousi kuormalleen ja huhusi vastaan niin että raikui\ntunturilta tunturille. Silloin ruvettiin toitottamaan paimen torvea,\nja hän kuunteli ja kun torvi vaikeni, nousi hän taasen huhuamaan. Niin\njatkui matkaa ja hän oli iloisella mielellä. Hän katseli Päivänkumpua\neikä se milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin aurinkoiselta kuin\nnyt. Mutta katsellessaan Päivänkumpua, unohti hän hevosen menemään\noman päänsä mukaan. Ja hän heräsi siihen, että se loikahti pahasti\nsyrjään niin että toinen aisa katkesi ja hevonen hurjaa vauhtia läksi\nmenemään Pohjamäen peltoja pitkin, tie kulki nimittäin niiden läpi.\nHän nousi pystyyn ja koetti pidellä hevosta. Hänen ja hevosen välillä\nsyntyi ottelu: hevonen tahtoi jyrkänteelle ja hän piteli vastaan.\nVihdoin hän sai sen nousemaan takajaloilleen, silloin hän hypähti\nrattailta ja ehti, ennenkuin hevonen taasen oli päässyt liikkeelle,\nsaada kiinni puusta — ja nyt täytyi hevosen pysähtyä. Kuorma oli\nosittain jäänyt tielle, — toinen aisa oli poikki, hevonen värisi. Hän\nmeni sen luo, kävi kiinni suitsiin ja puheli sille kauniisti; hän\nkäänsi sen heti ympäri, ollakseen turvassa jyrkänteeltä, jos se\nuudelleen pillastuisi; näin pelästyneenä oli sen mahdoton pysyä\npaikoillaan ja hänen täytyi puolijuoksussa seurata sitä yhä kauvemma\nja kauvemma takaisin tielle. Hän ajoi omien tavaroidensa ohi, joita\noli huiskinhaiskin tiepuolessa, astiat rikki ja sisällys osaksi\npilalla. Tähän asti oli vaara kiinnittänyt hänen mieltänsä, nyt hän\nrupesi huomaamaan seurauksia ja suuttui; kaupunginmatkasta ei tule\nmitään, sen hän ymmärsi ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä\nenemmän häntä suututti. Päästyään tielle, pillastui hevonen vieläkin,\nkoetti heittäytyä syrjään riuhtaistakseen itsensä irti — ja silloin\npääsi miehessä suuttumus valloilleen. Hän piteli vasemmalla kädellään\nsuitsia ja antoi oikeallaan iskun toisensa perästä suurella\nmatkapiiskallaan, niin että hevonen aivan hurjistui ja nosti etukaviot\nhänen rintaansa vastaan. Mutta hän työnsi sen pois ja löi entistä\npahemmin, löi kaikin voimin ja käytti piiskan tyvipuolta.\n\n— Kyllä minä sinut opetan, senkin uppiniskainen koni! ja hän löi\nlyömistään. Hevonen hiljui ja kiljui, hän löi lyömistään. — Nyt opit\ntuntemaan vahvat kourat! ja hän löi lyömistään. Hevonen läähätti niin\nettä vaahto valui alas lyöjän kättä, mutta hän vaan löi. — Olkoon\ntämä ensimäinen ja viimeinen kerta, senkin heittiö! kas siinä! vielä\nkerran noin! äh sinä konirähjä, saatpa kerrankin kuria miehen kädestä!\nja hän löi lyömistään.\n\nTämän kamppailun aikana olivat mies ja hevonen kääntyneet, hevonen ei\nenään vastustanut, vaan värisi ja vapisi joka iskun alla, ja koetti\nkiljuen karata syrjään, kun näki piiskan ilmassa lähestyvän. Vihdoin\nalkoi Torbjörniä hiukan hävettää ja hän lakkasi lyömästä. Samassa\nhuomasi hän ojanreunalla miehen, joka istui kyynärpäälleen nojaten ja\nnauroi häntä. Torbjörn joutui ihan suunniltaan, hänen silmissään\nmiltei musteni ja yhä pidellen hevosta suitsista, karkasi hän miestä\nvasaan, piiska pystyssä.\n\n— Kyllä minä opetan sinua nauramaan!\n\nPiiska läjähti, mutta ei tavannut kuin puoleksi, sillä huudahtaen oli\nmies paiskautunut ojaan. Siellä hän sitte makasi nelin ryömin,\nkäänteli päätään, vilkuili Torbjörniin ja veteli suutaan nauruun. Itse\nnaurua ei kuulunut. Torbjörn hätkähti; sillä tämän miehen oli hän\nennenkin nähnyt. Niin, Aslakhan se olikin.\n\nTorbjörn tunsi selkäänsä karmivan, hän ei itsekään tietänyt miksi.\n\n— Sinä kai molemmilla kerroilla peloitit hevosta, sanoi hän.\n\n— Minä täällä vaan makasin, vastasi Aslak ja nosteli itseään hiukan,\n— ja sinä minut herätit, kun tuossa hakkasit hevosesi hulluksi.\n\n— Sinä sen teit hulluksi; kaikki eläimet pelkäävä sinua, ja Torbjörn\ntaputti hevosta, joka oli niin hiessä, että hiki valui vetenä.\n\n— Sinua kai se enemmän pelkää; en minä vielä koskaan ole noin\npidellyt hevosta, sanoi Aslak, joka nyt oli polvillaan ojassa.\n\n— Älä pidä liian suurta suuta, sanoi Torbjörn ja uhkasi piiskalla.\n\nSilloin nousi Aslak ja kapusi ylös.\n\n— Vai minäkö? Pidänkö minä suurta suuta. En! — — Minne sinä menet,\nkun on sellainen kiire? sanoi hän ystävällisellä äänellä ja astui\nlikemmä, mutta horjahteli puolelle ja toiselle, sillä hän oli\nhumalassa.\n\n— En minä tänä päivänä pääse mihinkään, sanoi Torbjörn ja riisui\nhevosen.\n\n— Ikävä juttu, sanoi Aslak ja tuli vieläkin likemmä, käyden kiinni\nlakkiinsa. — Herra varjele, sanoi hän sitte, — mikä suuri ja pulska\nmies sinusta on tullut, sitte kun sinut viimeksi näin.\n\nHän piti molempia nyrkkejään taskussa, pysytteli voimiensa mukaan\npystyssä ja katseli Torbjörniä, joka ei tahtonut saada hevosta irti\nratasrisoista. Torbjörn tarvitsi apua, mutta hän ei saanut pyydetyksi\nAslakia auttamaan. Aslak oli pahan näköinen: vaatteet olivat ojassa\ntahriintuneet, hiukset riippuivat vanuneina kiiltävän hatturisan alta,\nkasvot, vaikka osaksi vanhastaan tutut, olivat nyt ainaisessa\nirvahymyssä ja silmät entistä enemmän ummessa, joten hänen täytyi\npitää päätään takakenossa ja suutaan ammollaan, kun katsoi johonkin.\nKaikki piirteet olivat veltostuneet ja kasvojen muoto kangistunut;\nsillä Aslak joi. Torbjörn oli kyllä ennenkin silloin tällöin nähnyt\nhänet, mutta sitä ei Aslak ollut tietävinään. Aslak kierteli\nkaupustelijana maata ja viipyi mielellään siellä missä pidettiin\nhauskaa, sillä hän lauleli iloisia lauluja, kertoi juttuja ja sai\npalkakseen viinaa. Tälläkin kertaa oli hän ollut Pohjamäellä häissä,\nmutta katsonut parhaaksi vähäksi aikaa mennä pois, koska hän tapansa\nmukaan oli yllyttänyt ihmisiä tappeluun ja tappelu lopulta uhkasi\nhänen omaa nahkaansa. Myöhemmin sai Torbjörn tietää tämän.\n\n— Yhtä hyvin sinun sopii valjastaa se rattaiden eteen kuin riisua se,\nsanoi Aslak; — sinun täytyy joka tapauksessa mennä Pohjamäelle,\nmuuten et pääse kuntoon.\n\nTorbjörn kyllä oli ajatellut samaa asiaa, vaikkei hän ollut tahtonut\nsitä ajatella.\n\n— Siellä on suuret häät, sanoi hän.\n\n— Ja sieltä saa suuren avun, vastasi Aslak.\n\nTorbjörn epäili; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin enempää kuin\ntaapäinkään ja selvintä kai oli lähteä taloon. Hän pani hevosen kiinni\nja meni. Aslak tuli perässä; Torbjörn katsahti taakseen.\n\n— Minäpä sain hyvää seuraa takaisin häätaloon, sanoi Aslak nauraen.\nTorbjörn ei vastannut, vaan asteli eteenpäin. Aslak tuli perässä ja\nlauloi vanhaa, tuttua laulua:\n\n    Talon jukkaa kaksi häihin käy j.n.e.\n\n— Kovinpa sinulla on kiire, sanoi hän hetken perästä; — pääsisit\nsinä vähemmälläkin, lisäsi hän.\n\nTorbjörn ei vastannut. Soiton ja tanssin ääniä tuli heitä vastaan,\nsuuren, kaksikerroksisen rakennuksen avonaisiin ikkunoihin ilmaantui\nkasvoja heitä katsomaan. Pihamaalle kokoontui kansaa ryhmiin. Hän\nhuomasi heidän keskenään laskettavan arveluja, kuka tulija mahtaa\nolla, sitte tuntevan hänet ja vähitellen näkevän hevosen ja astiat,\njotka olivat huiskinhaiskin maassa. Tanssi taukosi, koko joukko\ntölmäsi pihamaalle, juuri kun hekin tulivat taloon.\n\n— Täällä tulee häävieraita vasten tahtoaan, huusi Aslak heidän\nliketessään ryhmää, Torbjörnin takaa.\n\nTorbjörniä tervehdittiin ja hänen ympärilleen kokoonnuttiin.\n\n— Jumal' antakoon hyviä juhlia, hyvää olutta pöytään, koreita tyttöjä\nlattialle ja hyviä pelimanneja penkille! sanoi Aslak ja tunkeutui\nheidän joukkoonsa.\n\nToiset nauroivat, toiset pysyivät totisina, joku sanoi:\n\n— Reppu-Aslak on aina hyvällä päällä. Torbjörn tapasi paikalla tuttua\nväkeä, joille kertoi tapauksen; he eivät päästäneet häntä itseään\nhakemaan hevosta ja tavaroita, vaan pyysivät muita menemään. Sulhanen,\nnuori mies ja entinen koulutoveri, pyysi häntä maistamaan hääolutta ja\nniin sitä mentiin tupaan. Toiset tahtoivat jatkaa tanssia, varsinkin\nnaiset, toiset vaativat pientä juomalomaa ja Aslakia kertomaan, koska\nhän taas oli tullut taloon.\n\n— Mutta saat olla vähän varovaisempi kuin viimein, lisäsi joku.\n\nTorbjörn kysyi, missä kaikki ihmiset olivat.\n\n— Ka, vastattiin hänelle, — tässä oli äsken vähän levotonta; nyt\novat toiset lähteneet lepäämään, toiset lyövät ladossa korttia;\nmuutamat taitavat istua Pohjamäen Nuutin kanssa.\n\nTorbjörn ei kysynyt missä Pohjamäen Nuutti oli. Sulhasen isä, vanha\nmies, joka poltti liitupiippua ja joi olutta, sanoi:\n\n— Kerro nyt juttu, Aslak; kuunteleepahan tuota ajan kuluksi.\n\n— Pyytävätkö muut? kysyi Aslak, joka oli istuutunut penkille, vähän\nmatkan päähän pöydästä, jonka ympärillä muut istuivat.\n\n— Totta kai, sanoi sulhanen ja antoi hänelle ryypyn. — Minäkin\npyydän.\n\n— Pyytävätkö muutkin sillä tavalla? sanoi Aslak.\n\n— Ehkäpä, sanoi nuori nainen sivupenkiltä ja tarjosi viinituoppia. Se\noli morsian, noin kahdenkymmenen vanha, vaaleaverinen, laiha ihminen,\njolla oli suuret silmät ja suupielissä tiukka piirre. — Minä pidän\nsinun jutuistasi, lisäsi hän.\n\nSulhanen katsoi häneen ja sulhasen isä sulhaseen.\n\n— Pohjamäkeläiset ovatkin aina pitäneet jutuistani, sanoi Aslak. —\nHeidän kunniakseen! huusi hän ja tyhjensi lasin, jonka sulhaspoika\nhänelle ojensi.\n\n— Kerro nyt sitte, huusivat useat.\n\n— Mustalais-Siiristä, huusi joku.\n\n— Ei, se on niin ruma! sanoivat toiset, varsinkin naiset.\n\n— Lierin taistelusta! pyysi Sven Rumpali.\n\n— Ei, hauskaa sen olla pitää! sanoi hoikka poika, joka\npaitahihaisillaan nojausi seinään. Hänen oikea kätensä riippui\nrentona, mutta eksyi usein silittämään muutamien nuorten tyttöjen\nhiuksia, jotka istuivat likellä; tytöt toruivat, mutta eivät\nmuuttaneet paikkaa.\n\n— Nyt minä kerron mitä itse tahdon, sanoi Aslak.\n\n— Piru ties! mutisi vanhempi mies, joka oli pitkänään sängyssä ja\ntupakoi; hänen toinen jalkansa roikkui maassa, toisella hän potki\nhienoa takkia, joka riippui sängynpylväässä.\n\n— Anna takkini olla! huusi poika, joka nojausi seinään.\n\n— Anna tyttärieni olla! vastasi mies, joka oli pitkällään.\n\nJo siirtyivät tytöt muualle.\n\n— Niin, minä kerron mitä itse tahdon! huusi Aslak. \"Viinaa päässä,\nmiehessä mieltä!\" sanoi hän ja läjäytti kätensä yhteen.\n\n— Kerro mitä me tahdomme, huomautti mies sängystä, — sillä viina on\nmeidän.\n\n— Mitä se merkitsee? kysyi Aslak, silmät pystyssä.\n\n— Sitä vaan, että kun porsaan syötämme, niin sen tapammekin, sanoi\nmies, heilutellen jalkaansa.\n\nAslak pani silmät kiinni, mutta jäi istumaan, pää entisessä asennossa;\nsitte se vaipui hänen rinnalleen eikä hän enään sanonut mitään.\n\nHänelle koetettiin puhua, mutta hän ei kuullut.\n\n— Viina vei miehen, sanoi se, joka oli pitkänään sängyssä.\n\nSamassa Aslak nosti päätään ja rupesi hymyilemään entistä hymyänsä.\n\n— Nyt te saatte kuulla hauskan pätkän, sanoi hän. — Herra varjele,\nkuinka hauskan! sanoi hän hetkisen perästä ja nauroi, suu selällään,\nmutta niin ettei kukaan kuullut naurua.\n\n— Hän on oikein parhaimmalla päällään, sanoi sulhasen isä.\n\n— Niin sitä olla pitääkin! sanoi Aslak; — ryyppy tänne! sanoi hän ja\nojensi kätensä. Ryyppy tuli, hän joi sen hitaasti pohjaan, piti vähän\naikaa päätään takakenossa ja viimeistä tilkkaa suussa, kulautti sen\nsitte kurkusta alas ja sanoi, kääntyen sängyssä viruvan miehen\npuoleen: — ja nyt on porsas teidän!\n\nHän nauroi entiseen tapaansa, jännitti molemmat kätensä polvensa\nympäri ja nosteli sillä tavalla jalkaansa ylös ja alas, samalla\nhuojuttaen ruumistaan puolelle ja toiselle. Vihdoin hän alkoi:\n\n— Oli kerran tyttö, joka asui laaksossa. Mikä sen laakson nimi oli,\non samantekevää; tytön nimi nimikään. Mutta tyttö oli korea, sitä\nmieltä oli talon isäntäkin — hsss! jolla hän oli palveluksessa. Hän\nsai hyvän palkan ja sai enemmänkin kuin kaupassa oli: hän sai lapsen.\nIhmiset sanoivat, että se oli isännän, mutta sitä ei isäntä sanonut,\nsillä hän oli nainut mies, eikä tyttökään sitä sanonut, sillä hän oli\nylpeäluontoinen, se ihmisraukka. Niissä ristiäisissä tehtiin valhe, ja\nkoska hän oli synnyttänyt sellaisen kadotuksen lapsen, niin olihan se\nykskaikki ristittiinkö se valheellisesti. Mutta äiti sai asua mökissä\nkartanon likellä ja siitä ei emäntä pitänyt, kuten odottaa sopikin.\nKun tyttö tuli taloon, sylki emäntä häntä silmille; ja kun hänen\npoikapahasensa tuli leikkimään talon pikkupoikien kanssa, käski hän\nheidän ajaa äpäräpojan menemään; ei hän parempaa ansainnut, sanoi\nemäntä.\n\nYötä ja päivää kerjäsi hän miestään ajamaan tyttöressua maailmalle.\nMies piteli vastaan niin kauvan kuin hän pysyi miehenä; mutta sitte\nhän rupesi juomaan ja silloin otti akka vallan. Nyt kävi tyttöruhjan\nhuonosti, vuosi vuodelta pahenivat asiat ja ihan hän oli nälkään\nkuolemaisillaan poikapahasineen, joka ei ottanut mennäkseen pois\näitinsä luota.\n\nSillä lailla kului yksi vuosi ja toinen vuosi ja niitä kului\nkahdeksan, mutta yhä oli tyttö mökissään. Nyt hänen kuitenkin täytyi\nlähteä. — — Ja hänen oli lähteminen! — — Mutta sitä ennen hulmahti\ntalo tuleen ja liekkiin ja mies paloi sinne, sillä hän oli humalassa,\n— akka pelastui kakaroineen ja hän syytti töllin tyttöressua. Syytti\nehkä syystä. — — Tai syytti syyttäkin. — — Se oli kummallinen\npoika se hänen poikansa. Kahdeksan vuotta hän oli nähnyt äidin\nraatavan ja kärsivän ja hän kyllä tiesi syyn, sillä äiti oli sen\nsanonut, kun hän kysyi miksi äiti aina itki. Niin teki äiti lähdön\nedellisenäkin päivänä ja sentähden oli _poika_ yöllä poissa. — Mutta\n_äiti_ pääsi elinkautiseen vankeuteen, sillä hän oli itse kirjurille\ntunnustanut sytyttäneensä taloon korean kokon. — Poika kierteli kylää\nja kaikki ihmiset auttoivat häntä, kun hänellä oli ollut niin huono\näiti. — Mutta sitte hän läksi siltä paikkakunnalta toiselle, missä ei\nhäntä autettu paljoakaan, koskei tiedetty, että hänen äitinsä oli\nollut niin huono. Hän ei taitanut sitä kertoa. — Kun minä viimeksi\nkuulin hänestä kerrottavan, oli hän juovuksissa ja sanovat, että hän\nviime aikana on ruvennut juomaan; en mene takaamaan onko se totta;\nmutta se on totta, etten ymmärrä mitä hän muutakaan tekisi. Se on\nhäijy ja ilkeä mies, sen saatte uskoa; hän ei kärsi ihmisiä eikä sitä\nettä he ovat hyvät keskenään, vielä vähemmin, että he ovat hyvät\nhänelle itselleen. Ja hän soisi, että kaikki olisivat sellaiset kuin\nhänkin on — vaikka sen hän sanoo vaan, kun on juovuksissa. Ja silloin\nhän myöskin itkee, itkee niinkuin rakeita tulisi — ihan ilman syytä;\nsillä mitäpä itkunsyytä hänellä olisi? Hän ei ole varastanut\nkeneltäkään äyrin vertaa, tai tehnyt muuta pahaa, jota muut tekevät,\nniin ettei hänellä ole syytä itkeä, ja kuitenkin hän itkee, itkee niin\nettä on kuin rakeita tulisi. Ja jos sattuisitte näkemään hänen\nitkevän, niin älkää luottako häneen, sillä hän on vaan päissään\nsellainen eikä hänestä silloin pidä välittää.\n\nSamassa putosi Aslak katkerasti itkien takaperin penkiltä. Pian hän\nkuitenkin lakkasi itkemästä, sillä hän nukkui.\n\n— Nyt on sika täynnä, sanoi se mies, joka oli pitkänään sängyssä. —\nSilloin hän aina itkeä pillittää, kunnes nukkuu.\n\n— Se oli ilkeä juttu, sanoivat naiset ja rupesivat siirtymään\nmuualle.\n\n— Sellaisia hän aina kertoo, kun itse saa päättää, sanoi muuan\nvanhus, nousten oven luota. — Herra ties miksi ihmiset viitsivät\nhäntä kuunnella, lisäsi hän ja katsahti morsiameen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nToiset menivät ulos, toiset koettivat saada pelimannia sisään, jotta\ntanssi pääsisi alkuun; mutta pelimanni oli nukkunut porstuan nurkkaan\nja toiset puhuivat hänen puolestaan, että annettaisiin hänen rauhassa\nmaata.\n\n— Sitte kun hänen toverinsa, Lauri, täällä lyötiin piloille, on Ollin\ntäytynyt yksin kestää yli vuorokauden.\n\nTorbjörnin hevonen ja tavarat olivat tuodut pihaan; toiset rattaat\npantiin eteen, koska hän kaikkien pyynnöistä huolimatta tahtoi lähteä.\nVarsinkin koetti sulhanen pidättää häntä.\n\n— Ei täällä taida minullakaan olla niin hauskaa kuin näyttää olevan,\nsanoi hän ja se pani Torbjörnin ajattelemaan; mutta hän päätti sentään\nlähteä ennen iltaa.\n\nKun he huomasivat hänen järkähtämättömyytensä, hajaantuivat he pitkin\npihaa. Kansaa oli paljon, mutta hyvin hiljaista eikä paljon ensinkään\nhäiden näköistä. Torbjörn tarvitsi valjaisiinsa uutta puunaulaa ja\nmeni sellaista hakemaan. Pihasta ei löytynyt sopivaa ja hän meni vähän\nulomma, tuli puuvajalle ja asteli hitaasti ja hiljaa, sulhasen sanat\nkorvissa. Puuvajasta hän löysikin etsittävänsä, mutta asettui,\nitsekään tietämättä miksi, seinää vastaan istumaan, kädessä veitsi ja\npuukapula. Samassa hän kuuli jostakin läheltään nyyhkytystä; se kuului\nohuen seinän toiselta puolen, ratasvajasta. Torbjörn kuunteli.\n\n— Oletko — sinä täällä? sanoi hitaasti ja vaivalloisesti miehen\nääni.\n\nKuului itkua, mutta itkijä ei ollut mies.\n\n— Miksi sinä tulitkin tänne? kysyi nähtävästi se, joka itki, sillä\nääni oli ihan itkunsekainen.\n\n— Kenenkä häissä minä sitte soittaisin, jollen sisin häissäsi! sanoi\nensimäinen puhuja.\n\nLauri viuluniekka siellä kai on, ajatteli Torbjörn. Lauri oli pitkä,\npulska poika, jonka äiti piti talon torppaa. Mutta toinen puhuja\nmahtoi olla morsian.\n\n— Mikset sinä myöskään koskaan ole puhunut! sanoi nainen hitaasti ja\ntukahtunein äänin, ikäänkuin suuren mielenliikutuksen vallassa.\n\n— En luullut sitä tarvittavan meidän kesken, kuului lyhyt vastaus.\n\nVähän aikaa oli hiljaista, sitte virkkoi taasen nainen:\n\n— Sinä tiesit kuitenkin, että hän kävi täällä.\n\n— Luulin sinua vahvemmaksi.\n\nEi kuulunut muuta kuin itkua, vihdoin puhkesi nainen taasen puhumaan;\n\n— Mikset sinä puhunut?\n\n— Mitä Vanhan-Pirkon pojan olisi auttanut puhua Pohjamäen tyttärelle,\ntuli vastaukseksi hetken perästä, jona aikana puhuja raskaasti oli\nvetänyt henkeään ja voihkinut.\n\nVastaus viipyi.\n\n— Olemme sentään katselleet toisiamme vuosikausia, sanottiin.\n\n— Sinä olit niin ylpeä, ei sinulle oikein uskaltanut puhua.\n\n— Enkä minä mitään niin toivonut. — Odotin joka päivä; — aina kun\nvaan tapasimme; — minusta tuntui jo lopulta, että kauppasin itseäni.\nSitte arvelin, ettet sinä minusta huolinut.\n\nSeurasi hiljaisuus. Torbjörn ei kuullut vastausta eikä itkua; eikä hän\nedes kuullut sairaan vetävän henkeään.\n\nTorbjörn ajatteli sulhasta, jonka luuli tuntevansa kelpo mieheksi ja\nhänen tuli hänen puolestaan paha olla. Samassa kuului nainenkin\nsanovan:\n\n— Pelkään, ettei hänellekään tule minusta paljon iloa, hänelle\njoka...\n\n— Se on kelpo mies, sanoi sairas ja rupesi taas valittamaan.\n\nNähtävästi rintaan sattui. Se mahtoi koskea naiseen, koska hän taas\nalkoi:\n\n— Kyllä sinun nyt on vaikea — — mutta — me kai emme koskaan olisi\ntulleet puhuneiksi, jollei tätä olisi tullut väliin. Vasta kun sinä\nlöit Nuuttia, minä sinut ymmärsin.\n\n— Minä en enään jaksanut sitä kantaa, sanoi mies ja lisäsi hetken\nperästä: — Nuutti on paha.\n\n— Ei hän ole hyvä, sanoi sisar.\n\nHe vaikenivat hetken, sitten sanoi mies:\n\n— Mahdanko minäkin joskus parantua; no niin, yhdentekevähän se on.\n\n— Jos sinun on paha olla, niin pahempi on minun. Kuului katkeraa\nitkua.\n\n— Menetkö jo? kysyi mies.\n\n— Menen, tuli vastaukseksi ja sitte: — oi voi, voi minua, mikä elämä\ntästä tuleekaan!\n\n— Älä itke noin, sanoi mies; — kyllä Jumala pian lopettaa minun\nelämäni, sitte saat nähdä, että sinunkin on parempi.\n\n— Herra Jeesus, älä puhu! huusi nainen ääntään pidätellen ja\nikäänkuin käsiään väännellen; Torbjörn arveli hänen samassa lähteneen\ntai pitkän aikaa pysyvän puhumattomana, sillä hän ei hyvään aikaan\nkuullut mitään ja läksi puuvajasta.\n\nPihaan päästyään kysyi hän ensimäiseltä vastaantulijalta:\n\n— Mitä Pelimanni-Laurin ja Pohjamäen Nuutin väliin oikein tuli?\n\n— Jaa niidenkö väliin? sanoi Pekka renki ja veti kasvot ryppyihin,\nikäänkuin kätkeäkseen niihin jotakin. — Voit kyllä kysyä, sillä\ntulihan siihen vähän; Nuutti vaan kysyi Laurilta, soiko viulu\niloisesti näissä häissä.\n\nSamassa astui morsian heidän ohitseen; hänen kasvonsa olivat käännetyt\ntoisaalle, mutta kun hän kuuli Lauria mainittavan, katsahti hän heihin\nja hänen silmänsä olivat suuret ja punaiset ja tuskin näkivät; mutta\nmuuten olivat kasvot hyvin kylmät; niin kylmät, ettei Torbjörn\nsaattanut uskoa häntä äskeiseksi puhujaksi. Hän alkoi aavistaa\nenemmänkin.\n\nEtempänä pihamaalla odotti hevonen; hän pani puun aulan paikoilleen ja\nhaki sulhasta sanoakseen hyvästi. Hänen ei tehnyt mieli lähteä häntä\netsimään, hän miltei toivoi, ettei hän tulisi ja nousi rattailleen.\nSamassa rupesi vasemmalta, missä lato oli, kuulumaan melua. Ladosta\ntuli kokonainen joukkue; iso mies kulki edellä ja huusi:\n\n— Missä hän on? — Onko hän mennyt piiloon? — Missä hän on?\n\n— Tuolla, tuolla! sanoivat toiset.\n\n— Älkää päästäkö häntä sinne, sanoivat taas toiset, — siitä koituu\npaljasta onnettomuutta.\n\n— Nuuttiako he hakevat? kysyi Torbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi\nhänen rattaidensa vieressä.\n\n— Niin, hän on humalassa ja silloin hän aina tahtoo tapella.\n\nTorbjörn istui jo kuormalla ja löi hevosta.\n\n— Ei, seis, veikkonen! kuuli hän takaansa; hän pidätti hevosta, mutta\nkun se siitä huolimatta yhä kulki eteenpäin, antoi hän sen mennä. —\nHoi, pelkäätkö sinä, Torbjörn Kuusisto? kuului huuto lähempää.\n\nTorbjörn pidätti hevosta lujemmin, muttei katsonut taakseen.\n\n— Astu pois rattailta ja tule iloiseen seuraan, huusi joku.\n\nTorbjörn käänsi päätään.\n\n— Kiitoksia, minun pitää lähteä kotiin, sanoi hän.\n\nNyt syntyi neuvottelu ja koko joukko oli kokoontunut rattaiden\nympärille. Nuutti meni hevosen eteen, taputti sitä ensin ja kävi sitte\nkiinni päähän, katsoakseen sitä. Hän oli aika kookas, hänellä oli\nvaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä, suu oli suuri ja karkea,\nsilmät maidonsiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon muistuttanut\nsisartaan, mutta oli jotakin yhtäläistä ja otsa oli sama suora kuin\nsisarella, paitsi matalampi; kaikki piirteet, jotka sisarella olivat\nhienot, olivat veljellä karkeat.\n\n— Mitä sinä tahdot konistasi? kysyi Nuutti.\n\n— En myy sitä, sanoi Torbjörn.\n\n— Luuletko, etten minä jaksa maksaa? sanoi Nuutti.\n\n— Mistä minä tiedän mitä sinä jaksat ja mitä et.\n\n— Vai niin, vai epäilet sinä. Olisit varoillasi siinä suhteessa,\nsanoi Nuutti.\n\nSe poika joka oli seisonut tuvassa, nojaten seinään ja silitellen\ntyttöjen hiuksia, virkkoi nyt naapurilleen:\n\n— Nuutti ei tällä kertaa oikein uskalla. Tämän kuuli Nuutti.\n\n— Enkö minä uskalla? Kuka sanoo niin? Enkö minä uskalla? huusi hän.\n\nPaikalle kokoontui yhä enemmän väkeä.\n\n— Pois tieltä, karttakaa hevosta! huusi Torbjörn ja läiskäytti\npiiskaa. Hän tahtoi, päästä liikkeelle.\n\n— Sanotko sinä minulle pois tieltä? kysyi Nuutti.\n\n— Minä puhuin hevoselle; anna tietä, sanoi Torbjörn, mutta ei\nitsekään kääntynyt syrjään.\n\n— Mitä, aiotko sinä ajaa päälleni? kysyi Nuutti.\n\n— Mene sitte pois!\n\nHevonen nosti päänsä ilmaan, sillä muuten sen olisi täytynyt työntää\nse Nuutin rintaa vastaan. Silloin kävi Nuutti kiinni suitsiin ja\nhevonen, joka muisti äskeisen kurituksen, rupesi vapisemaan. Mutta\ntämä liikutti Torbjörniä, joka katui, mitä äsken oli tehnyt hevoselle;\nnyt puhkesi raivo Nuuttia vastaan; sillä hän nousi seisoalleen, piiska\nkädessä, ja veti sillä Nuuttia päähän.\n\n— Lyötkö? huusi Nuutti ja tuli likemmä. Torbjörn hyppäsi alas\nrattailta.\n\n— Sinä olet paha mies, virkkoi hän kalman kalpeana ja antoi ohjakset\npojalle, joka oli ollut tuvassa ja joka tarjoutui niitä ottamaan.\n\nMutta vanhus, joka oli noussut ovensuusta, kun Aslak oli lopettanut\nkertomuksensa, meni Torbjörnin luo ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n— Sämund Kuusisto on niin hyvä mies, ettei hänen poikansa pidä\nantautua tekemisiin tuollaisten tappelupukarien kanssa, sanoi hän.\n\nTorbjörn rauhoittui, mutta Nuutti huusi:\n\n— Olenko minä tappelupukari? Hän on yhtä hyvin tappelupukari ja minun\nisäni on yhtä hyvä kuin hänenkin isänsä. — Tule vaan tänne! — Paha\nonkin, etteivät kyläläiset tiedä kuka meistä kummastakin oikeastaan on\npotrempi poika, lisäsi hän ja riisui kaulahuivinsa.\n\n— Ehdimmehän me vielä koettaa, sanoi Torbjörn. Silloin sanoi se mies,\njoka oli ollut pitkänään sängyssä:\n\n— Ne ovat kuin kissat, niiden täytyy ensin kummankin puhumalla\nyllyttää rohkeuttaan.\n\nTorbjörn kuuli tämän, muttei vastannut siihen mitään. Yksi ja toinen\njoukossa nauroi, toiset sanoivat, että näissä häissä oli ollut\ntarpeeksi ilkeitä tappeluja ja että he häiritsivät vierasta miestä,\njoka rauhallisesti halusi lähteä matkalle. Torbjörn rupesi katsomaan\nhevostaan; hänen tarkoituksensa oli lähteä. Mutta äskeinen poika oli\nkääntänyt sen ja ajanut aika kauvas; itse oli poika tullut ihan heidän\ntaakseen.\n\n— Mitä sinä katselet? kysyi Nuutti; — Synnöve hän on kaukana täältä.\n\n— Mitä hän sinua liikuttaa?\n\n— Ei, eivät sellaiset tekopyhät naiset minua liikutakkaan, sanoi\nNuutti; — mutta taitaa vaan panna sinut pelkäämään.\n\nTämä oli jo Torbjörnille liikaa; kaikki huomasivat, että hän katsoi\nympärilleen tarkastaakseen paikkaa. Muutamat vanhemmat sekaantuivat\ntaas riitaan ja huomauttivat, että Nuutti jo oli tuottanut tarpeeksi\nhäiriötä näissä häissä.\n\n— Ei hän minulle mitään tee, sanoi Torbjörn, ja kun he sen kuulivat,\nvaikenivat he.\n\nToiset sanoivat:\n\n— Antaa heidän otella, niin heistä tulee ystävät; he ovat jo kauvan\nkatselleet toisiaan karsain silmin.\n\n— Niin, sanoi muuan, — he tahtoisivat molemmat olla ensimäiset tällä\npaikkakunnalla; katsotaan nyt!\n\n— Oletteko te nähneet Torbjörn Kuusistoa, tiedusteli Nuutti; — minä\nluulin juuri nähneeni hänet tässä pihalla.\n\n— Kyllä hän on täällä, sanoi Torbjörn ja samassa sai Nuutti oikean\nsilmänsä päälle sellaisen iskun, että hän horjahti muutamia miehiä\nvastaan.\n\nSyntyi hiiskumaton hiljaisuus. Nuutti nousi ja hyökkäsi sanaa\nsanomatta Torbjörnin kimppuun. Torbjörn otti hänet vastaan. Siitä\nnousi pitkä nyrkkitaistelu, kun molemmat kaikin voimin koettivat\nnujertaa toisiansa; mutta molemmat olivat harjaantuneita ja pitivät\npuoliaan. Torbjörnin iskuja tuli tiheään ja toiset sanoivat niitä aika\nkoviksi.\n\n— Jopa on Nuutti saanut vastustajan, sanoi se joka oli korjannut pois\nhevosen; — tehkää tilaa.\n\nNaiset pakenivat; yksi ainoa seisoi korkeilla portailla, paremmin\nnähdäkseen; se oli morsian. Torbjörn näki hänet vilaukselta ja pidätti\nhetkiseksi; silloin huomasi hän veitsen välkkyvän Nuutin kädessä ja\nmuisti sisaren sanat, ettei Nuutti ole hyvä mies. Hän tähtäsi\ntaitavasti iskun Nuutin ranteen yläpuolelle, niin että veitsi putosi\nja käsivarsi puutui.\n\n— Ai, kuinka löitkin! sanoi Nuutti.\n\n— Vai löin! huudahti Torbjörn ja karkasi hänen kimppuunsa.\n\nNuutti ei tahtonut saada käytetyksi kuin toista kättään, häntä\nnostettiin ilmaan ja kanniskeltiin, mutta siinä tuli tenä, ennenkuin\nhänet saatiin maahan. Monta kertaa hänet kyllä painettiin alas sillä\ntavalla, että kuka toinen hyvänsä olisi taipunut, mutta tällä oli hyvä\nselkä; Torbjörn siirtyi hänen mukanaan, ihmiset tekivät tilaa, mutta\nTorbjörn tuli hänen kanssaan aina vaan perässä ja niin sitä mentiin\nympäri pihan, kunnes he tulivat portaiden alle. Siinä viskasi Torbjörn\nhänet vielä kerran ilmaan ja paiskasi maahan, niin että polvet\nnotkahtivat; Nuutti meni pitkäkseen kalliolle niin että helähti.\nSiihen hän jäi hiljaa makaamaan, päästi raskaan korahduksen ja painoi\nsilmät umpeen; Torbjörn ojentui suoraksi ja katsoi ylös. Hänen\nsilmänsä sattuivat morsiameen, joka liikkumattomana katseli\ntapahtumaa.\n\n— Pankaa jotakin hänen päänsä alle, sanoi hän, kääntyi ja läksi pois.\n\nKaksi vanhaa vaimoa astui ohitse.\n\n— Herranen aika! tuossa makaa taas yksi; kuka se nyt on? sanoi toinen\ntoiselle.\n\n— Nuutti Pohjamäki, vastasi joku mies. Silloin sanoi toinen\nvaimoista:\n\n— Sitte taitavat tappelut tästä puoleen vähentyä.\n\nPitäisi niillä nyt olla muutakin mihin tuhlaisivat voimiaan.\n\n— Se oli tosi sana se, Randi, arveli toinen; — Jumala heitä\nauttakoon niin että he oppivat näkemään toistensa sivu ja katsomaan\nparempia asioita.\n\nTämä sattui Torbjörniin oudosti; hän ei ollut virkkanut sanaakaan,\nvaan katseli yhä niitä, jotka hoitivat Nuuttia; — useat koettivat\npuhua hänelle, mutta hän ei vastannut. Vihdoin hän kääntyi poispäin ja\nvaipui mietteisiin. Synnöve tuli hänen mieleensä ja häntä hävetti\nsuuresti. Hän rupesi miettimään miten hän osaisi selittää tämän asian\nja hän käsitti, ettei hänen ollutkaan niin helppoa lopettaa entistä\nelämäänsä kuin hän oli ajatellut. Samassa kuuli hän takaansa\nsanottavan: \"ole varoillasi, Torbjörn!\" mutta ennenkuin hän ehti\nkääntyäkään, oli takaapäin tartuttu hänen olkapäähänsä, hänet\npainettiin maahan, eikä hän enään tuntenut mitään muuta kuin polttavaa\ntuskaa, hän ei oikein tietänyt missä. Hän kuuli ääniä ympärillään,\ntajusi, että ajettiin, luuli itsekin ajavansa hevosta, muttei\nvarmuudella tietänyt mitään.\n\nSitä kesti hyvin kauvan, tuli kylmä ja taas lämmin ja sitte kävi\nhänen olonsa niin köykäiseksi, niin köykäiseksi, että hän luuli\nliitelevänsä ilmassa — ja nyt hän käsitti, että puunlatvathan häntä\nkannattavatkin, hän liiteli latvalta latvalle, tuli tunturille, yhä\nkorkeammalle ja korkeammalle — tuli karjakartanolle, aina vaan\nkorkeammalle — ihan korkeimmalle tunturiharjalle asti; siellä\nkumartui Synnöve hänen puoleensa ja sanoi, että hänen olisi pitänyt\npuhua. Synnöve itki kovasti ja huomautti, että hän toki itsekin oli\nnähnyt, että Nuutti Pohjamäki oli asettunut hänen tielleen, aina ja\nalituisesti hänen tielleen ja olihan hänen viimein täytynyt ottaa\nNuutti. Sitte taputti Synnöve häntä lempeästi toiselle poskelle, niin\nettä se kävi ihan lämpöiseksi, ja itki niin, että paita siltä paikalta\nkastui. Mutta Aslak kyykötti suurella, suippealla kivellä ja sytytteli\npuunlatvoja ympärillään, niin että ne ritisivät ja paukkuivat ja oksat\nhänen ympärillään vinkuivat; itse hän nauroi suu ammollaan ja sanoi:\nen minä sitä tee, vaan äitini! Ja Sämund, isä, seisoi toisella\npuolella ja viskeli jyväsäkkejä korkealle ilmaan, niin että pilvet\nkävivät niihin kiinni, vetivät ne luokseen ja levittivät jyvät kuin\nsumuksi vaan — ja se tuntui Torbjörnistä niin ihmeelliseltä, että\njyvät saattoivat levitä yli koko taivaan. Kun hän katseli alas\nSämundiin itseensä, kävi tämä niin pieneksi, niin pieneksi, ettei hän\nlopulta kohonnut paljon ensinkään maasta, mutta silti hän yhä viskeli\nsäkkejä korkeammalle ja korkeammalle ja sanoi: \"koeta sinä vaan tehdä\n_tätä_!\" — — Korkealla pilvissä oli kirkko ja Päivänkummun\nvaaleanverinen vaimo seisoi tornissa ja huiskutti toisessa kädessään\npunakeltaista nenäliinaa, toisessa virsikirjaa ja sanoi: \"tänne et\nsinä pääse ennenkuin olet heittänyt tappelut ja kiroukset.\" — Ja kun\nhän katsoi likemmin, ei se ollutkaan kirkko, vaan Päivänkumpu ja\naurinko paistoi kaikkiin satoihin ruutuihin niin, että hänen silmiinsä\nkoski ja hänen täytyi painaa ne lujasti umpeen. — —\n\n— — Varovasti, varovasti, Sämund! kuuli hän ja heräsi kuin unesta\nsiihen, että häntä kannettiin, ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän\njoutunut Kuusiston tupaan; liedessä loimotti suuri tuli, äiti seisoi\nhänen vieressään ja itki; isä kohotti häntä paraikaa käsivarsillaan —\nhän aikoi viedä häntä sivuhuoneeseen, mutta päästi hänet samassa alas.\n\n— Hänessä näkyy vielä olevan henkeä, sanoi hän värisevin äänin ja\nkääntyi äidin puoleen.\n\nÄiti puhkesi puhumaan:\n\n— Auta armias, hän avaa silmänsä! Torbjörn, Torbjörn, rakas poika,\nmitä ne ovatkaan sinulle tehneet!\n\nJa hän painui hänen puoleensa ja silitti hänen poskeaan, kuumien\nkyynelten valuessa pojan kasvoille. Sämund hankasi toisella hihallaan\nsilmiään ja vei sitte ystävällisesti äidin syrjään:\n\n— Anna minun nyt samalla heti viedä hänet, sanoi hän ja kiersi\nlujasti toisen kätensä hänen hartioidensa alle ja toisen vähän\nalapuolelle selkää. — Kannata sinä, äiti, päätä, jollei hän itse\njaksaisi.\n\nÄiti meni edellä ja kannatti päätä, Sämund koetti päästä hänen\naskeltensa tahtiin ja pian makasi Torbjörn toisessa huoneessa. Heidän\npeitettyään ja huolellisesti hoidettuaan häntä kysyi Sämund joko poika\noli lähtenyt liikkeelle.\n\n— Tuolla hän näkyy olevan! sanoi äiti ja viittasi ulos.\n\nSämund avasi ikkunan ja huusi:\n\n— Jos tunnin perästä olet perillä, saat vuosipalkkasi kahteen\nkertaan; — se ei tee mitään vaikka ajat hevosen pilalle.\n\nHän meni takaisin vuoteen luo, Torbjörn katsoi häneen suurin, kirkkain\nsilmin, isän täytyi katsella niitä ja siinä kostuivat hänen silmänsä.\n\n— Minä tiesin, että se päättyisi näin, sanoi hän hiljaa, kääntyi ja\nmeni ulos.\n\nÄiti istui jakkaralla pojan jalkojen juuressa ja itki, muttei puhunut.\nTorbjörn olisi tahtonut puhua, mutta hän tunsi, että se olisi ollut\ntyölästä ja siksi hän vaikeni. Mutta hän katseli äitiin lakkaamatta\neikä äiti milloinkaan ollut hänen silmissään nähnyt sellaista kiiltoa.\nEivät ne liioin milloinkaan olleet näyttäneet niin kauniilta ja se oli\nhänestä huono enne.\n\n— Herra Jumala, ratkesi hän vihdoin puhumaan, — minä tiedän, että\nSämundkin kaatuu sinä päivänä jolloin sinä menet.\n\nTorbjörn katsoi häneen liikkumattomin silmin ja kasvoin. Katse tunki\nihan hänen lävitseen ja hän rupesi lukemaan isämeitää sairaan\npuolesta; sillä hän päätteli, ettei hänellä enään ole pitkältä\nelämistä. Ja siinä istuessaan tuli hän ajatelleeksi, että poika\nsentään oli ollut heille kaikille rakkaampi kuin mikään muu, eikä\nhänen sisaruksistaan tällä haavaa ollut ketään kotosalla. Hän toimitti\nsanan karjakartanolle, Ingridille, ja nuoremmalle veljelle, joka oli\nsiellä, ja palasi sitte entiselle paikalleen istumaan. Torbjörn\nkatseli häntä vieläkin ja se katse oli hänelle kuin virttä olisi\nveisattu, se vei ajatukset parempiin asioihin, ja vanha Ingeborg haki\nhartaana raamatun ja sanoi:\n\n— Nyt minä luen sinulle ääneen, niin sinun tulee hyvä olla.\n\nKun ei hänellä ollut käsillä silmälaseja, valitsi hän kohdan, jonka\nlapsesta asti osasi melkein ulkoa. Se oli Johanneksen evankeliumista.\nEi hän varmaan tietänyt kuunteliko Torbjörn, mutta hän luki kuitenkin,\njollei hänelle, niin itselleen.\n\nIngrid tuli pian hänen paikalleen, mutta silloin nukkui Torbjörn.\nIngrid itki loppumatta; hän oli alkanut itkeä jo ennenkuin\nkarjakartanolta läksikään; sillä hän ajatteli Synnöveä, joka ei saanut\nmitään tietoa. — Lääkäri tuli ja tutki sairaan. Hän oli saanut\npuukonpiston kylkeensä ja häntä oli muutenkin lyöty, mutta lääkäri ei\nsanonut mitään eikä kukaan häneltä kysynyt. Sämund seurasi häntä\nsairaan huoneeseen, seisoi siellä ja katseli lakkaamatta hänen\nkasvojaan, läksi, hänen lähtiessään ulos, auttoi hänet rattaille ja\nkävi kiinni lakkiinsa, kun tohtori seuraavana päivänä lupasi palata.\nSitte kääntyi Sämund vaimonsa puoleen, joka oli tullut mukaan.\n\n— Kun ei se mies puhu, on pojan tila vaarallinen.\n\nHänen huulensa vapisivat. Hän kiersi ympäri ja läksi vainioille.\n\nEi kukaan tietänyt minne hän joutui; sillä hän ei sinä iltana tullut\nkotiin, eikä liioin yölläkään, vaan vasta seuraavana aamuna, ja\nsilloin oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut kysyä\nhäneltä mitään. Itse puolestaan hän sanoi:\n\n— No?\n\n— Hän on nukkunut, vastasi Ingrid, — mutta hän on niin voimaton,\nettei hän saa kättä nousemaan.\n\nIsä aikoi mennä poikaa katsomaan, mutta kääntyi ovelta takaisin.\n\nTohtori kävi sinä ja kävi seuraavana päivänä ja monena päivänä\nperätysten. Torbjörn puhui jo, mutta ei saanut liikahtaa. Ingrid istui\ntavallisesti hänen luonaan, äiti myöskin ja pikkuveli; mutta ei hän\nkysynyt heiltä mitään eivätkä he häneltä. Isä ei koskaan ollut\nhuoneessa. He näkivät, että sairaskin sen huomasi; joka kerta kun ovi\navautui, kävi hän tarkkaavaiseksi ja he arvelivat syyksi sen, että hän\nodotti isää. Vihdoin kysyi Ingrid häneltä, eikö hän haluaisi nähdä\nheitä muitakin.\n\n— He eivät tahdo nähdä minua, vastasi Torbjörn.\n\nTämä kerrottiin Sämundille, joka ei aluksi sanonut siihen mitään;\nmutta sinä päivänä, jolloin tohtori tuli, oli hän poissa, ja kun\ntohtori pääsi jonkun matkan päähän maantielle, tapasi hän Sämundin,\njoka istui tiepuolessa odottamassa. Tervehdittyään tohtoria, kysyi\nSämund poikansa tilaa.\n\n— Pahasti häntä on pidelty, vastasi tohtori lyhyesti.\n\n— Pitääkö hän puoliaan? kysyi Sämund ja korjasi hevosen satulavyötä.\n\n— Kiitoksia, kyllä se on hyvin, sanoi tohtori.\n\n— Ei se ollut tarpeeksi lujassa, vastasi Sämund. Hetkisen he olivat\nvaiti ja tohtori katsoi häneen; mutta Sämund touhusi valjaitten kanssa\neikä nostanut silmiään.\n\n— Te kysyitte pitääkö hän puoliaan; kyllä minä luulen, sanoi tohtori\nhitaasti.\n\nSämund nosti kiireesti päätään.\n\n— Elämäänpäinkö on? kysyi hän.\n\n— On ollut jo monta päivää, vastasi tohtori. Silloin rupesi kyyneliä\npisaroimaan Sämundin silmiin; hän koetti varistaa niitä pois, mutta\nniitä tuli taas.\n\n— Oikein hävettää, että niin pitää siitä pojasta pitämän, nikotti\nhän. — Mutta katsokaas, tohtori, koreampaa poikaa ei koko pitäjässä\nolekkaan.\n\nTohtorin mieli heltyi.\n\n— Mikset aikaisemmin ole kysynyt mitään?\n\n— En ole ollut mahdollinen mitään kuulemaan, vastasi Sämund ja koetti\nvielä kerran hillitä kyyneliään, joita ei tahtonut saada painumaan\nalas; — ja sitte siellä oli niitä naisia, jatkoi hän; — ne olivat\naina katsomassa kysynkö minä ja silloin en saanut sitä tehdyksi.\nTohtori antoi hänelle tointumisaikaa ja sitte katsoi Sämund häntä\ntutkivin silmin.\n\n— Tuleeko hänen terveytensä entiselleen? kysyi hän äkkiä.\n\n— Tavallaan; muuten ei sitä vielä varmuudella voi sanoa.\n\nSilloin kävi Sämund tyyneksi ja miettiväiseksi.\n\n— Tavallaan, mutisi hän ja jäi seisomaan, silmät maassa. Tohtori ei\ntahtonut häntä häiritä, siinä miehessä oli jotakin, joka ei sallinut\nsitä. Äkkiä kohotti Sämund päänsä korkealle.\n\n— Kiitoksia tiedoista, sanoi hän, ojensi lääkärille kätensä ja palasi\nkotiin.\n\nSamaan aikaan istui Ingrid sairaan luona.\n\n— Jos sinä jaksat kuulla, niin kerron sinulle jotakin isästä, sanoi\nhän.\n\n— Kerro, sanoi Torbjörn.\n\n— Niin, ensimäisenä iltana jolloin tohtori oli ollut täällä, meni isä\npois eikä kukaan tietänyt missä hän oli. Mutta hän oli mennyt\nhäätaloon ja kaikki ihmiset olivat käyneet mustiksi mieleltään, kun\nhän tuli. Hän oli asettunut heidän joukkoonsa ja juonut, ja sulhanen\nkertoo luulleensa hänen ottaneen vähän liikaa. Vasta silloin hän\nrupesi kyselemään tappelusta ja saikin kuulla kuinka kaikki oli\ntapahtunut. Nuutti tuli sinne; isä tahtoi _häntä_ kertomaan ja meni\npihalle sinne missä te olitte tapelleet. Koko väki meni perässä.\nNuutti kertoi silloin kuinka sinä olit häntä pidellyt, kun ensin olit\nlyönyt tunnottomaksi hänen käsivartensa; mutta kun ei Nuutti kertonut\nenempää, nousi isä ja kysyi, niinkö _sitte_ kävi — ja samassa oli hän\nottanut Nuuttia rintapielistä, nostanut ilmaan ja laskenut samalle\nkalliolle, jossa vielä oli sinun vertasi. Hän oli pidellyt häntä\nvasemmalla kädellään ja oikeallaan vetänyt veitsen tupestaan; Nuutin\nkasvot olivat muuttuneet ja kaikki vieraat olivat olleet vaiti. Jotkut\nolivat nähneet isän itkevän, mutta hän ei tehnyt Nuutille mitään.\nNuutti itse ei liikahtanut. Silloin oli isä nostanut Nuutin takaisin\npystyyn, mutta vähän ajan perästä taas laskenut hänet alas. \"Vaikea\nsinua on päästää\", oli hän sanonut ja siinä häntä pidellessään katsoa\ntuijottanut häneen. Kaksi vanhaa vaimoa oli sattunut astumaan ohi ja\ntoinen oli sanonut: \"Muista lapsiasi, Sämund Kuusisto!\" Sanovat isän\npaikalla päästäneen Nuutin; mutta Nuutti oli rakennusten välitse\nhiipinyt pois häistä eikä sen koommin palannut. Tuskin oli Ingrid\npäässyt kertomuksensa päähän ennenkuin ovi avautui ja joku katsoi\nhuoneeseen — se oli isä. Ingrid läksi heti ulos ja Sämund tuli\nsisään. Mitä he sitte puhuivat, ei kukaan saanut tietää. Äiti joka\nkoetti kuunnella oven takana, luuli saaneensa selville, että he\npuhelivat siitä, tulisiko Torbjörnin terveys entiselleen vai ei. Mutta\nei äiti ollut siitä varma, eikä hän myöskään tahtonut mennä sisään\nniinkauvan kuin Sämund oli siellä. Kun Sämund tuli ulos, oli hän hyvin\nhellällä mielellä ja silmät hiukan punaisina.\n\n— Me kyllä saamme pitää hänet hengissä, sanoi hän sivumennen\nIngeborgille, — mutta Jumala ties, tuleeko hänen terveytensä\nentiselleen.\n\nIngeborg rupesi itkemään ja meni miehensä perässä ulos; he istuutuivat\naitan rappusille ja puhuivat pitkältä.\n\nMutta kun Ingrid taas hiljaa tuli Torbjörnin luo, makasi Torbjörn\nkädessään pieni lippu, ja lausui hitaasti ja tyynenä:\n\n— Anna tämä Synnövelle, kun hänet ensi kerran tapaat.\n\nKun Ingrid oli lukenut mitä lippuun oli kirjoitettu, kääntyi hän\npoispäin itkemään; sillä lippuun oli kirjoitettu:\n\n     Kunnioitetulle neiti Synnöve Päivänkummulle!\n\n     Kun olet lukenut nämä rivit, saa meidän välimme olla lopussa.\n     Sillä minä en ole sinulle sallittu. Jumala olkoon meidän\n     molempien kanssa.\n\n                                  Torbjörn Sämundinpoika Kuusisto.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSynnöve oli saanut tietää asian päivää senjälkeen kun Torbjörn oli\nollut häissä. Hänen nuorempi veljensä oli tullut karjakartanolle\ntuomaan sanaa; mutta Ingrid oli juuri hänen mennessään saanut häntä\netehisessä kiinni siivestä, ja hän oli sanonut hänelle mitä Synnövelle\noli kerrottava. Synnöve ei siis tietänyt enempää kuin että Torbjörn\noli ajanut kuorman kumoon ja että hänen oli pitänyt mennä Pohjamäelle\nhakemaan apua; että hän ja Nuutti olivat riitaantuneet ja että\nTorbjörn oli vähän loukkaantunut; hän oli makuulla, mutta ei ollut\nmitään vaaraa. Tämä sanoma suututti Synnöveä enemmän kuin suretti. Ja\njota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi.\nTorbjörn oli luvannut niin lujasti ja nyt hänen kuitenkin piti\nkäyttäytyä niin, että vanhemmat taas saivat sanomisen syytä. Mutta ei\ntässä nyt kuitenkaan eroa tule, ajatteli Synnöve.\n\nKarjakartanolle ei usein kulkenut sanoja ja sentähden kesti kauvan\nennenkuin Synnöve sai toisia tietoja. Epätietoisuus painoi raskaasti\nhänen mieltään ja kun ei Ingridiäkään kuulunut, mahtoivat asiat olla\nhullusti. Ei hänen tehnyt mieli laulaa karjaa kotiin illoin, kuten hän\nennen oli tehnyt, eikä hän öisin tahtonut saada unta, kun Ingrid oli\npoissa. Tästä johtui, että häntä päivisin väsytti eikä mieli siitä\nsuinkaan käynyt keveämmäksi. Hän hommasi ja hääräsi, pesi punkkia ja\npyttyjä, teki juustoa ja pani maitoa viiliksi, mutta hänen työnsä oli\nilotonta ja Torbjörnin nuorempi veli ja eräs toinen poika, jonka hänen\nkanssaan piti käydä paimenessa, luulivat nyt saaneensa varmat merkit,\nettä Synnöve ja Torbjörn olivat joissakin väleissä ja siitä asiasta\nriitti heillä paimenessa ollessa paljon puhumista.\n\nIltapäivällä, kahdeksantena päivänä siitä kun Ingrid oli noudettu\nkotiin, tuntui Synnöven mieltä painavan pahemmin kuin milloinkaan.\nSellainen aika oli kulunut ilman mitään tietoja. Hän heitti työnsä ja\nistuutui katselemaan kylää, koska se oli kuin mikäkin seura eikä hän\nnyt tahtonut olla yksin. Siinä istuessa rupesi häntä väsyttämään, hän\npäästi pään painumaan käsivarrelleen ja meni paikalla uneen; mutta\npäivä poltti ja uni oli levotonta. Hän oli olevinaan Päivänkummulla,\nsiinä ylistuvassa, missä hänen tavaransa olivat ja missä hänen oli\ntapana nukkua; puutarhasta nousi suloinen tuoksu, mutta ihan\ntoisellainen kuin se, mihin hän oli tottunut, melkein kuin kanervan\ntuoksu. Mitenkä se on sellainen? ajatteli hän ja pisti päänsä ulos\navoimesta ikkunasta. Torbjörn seisoikin puutarhassa istuttamassa\nkanervia! \"Mutta rakas ystävä, miksi sinä tuota teet?\" kysyi hän.\n\"Voi, eivät ne kukkaset tahdo kasvaa\", sanoi Torbjörn ja hommaili\nhommailemistaan puutarhassa. Synnöven rupesi käymään kukkia sääli ja\nhän pyysi Torbjörniä tuomaan ne ylös kamariinsa. \"Kyllähän minä sen\nteen\", vastasi hän ja sitte hän keräsi ne käsiinsä ja läksi niitä\ntuomaan; mutta ei Synnöve istunutkaan kamarissa, sillä Torbjörn pääsi\ntulemaan suoraan hänen luoksensa. Samassa tuli äiti. \"Herra nähköön!\naikooko se ilkeä Kuusiston poika tulla sinun luoksesi?\" sanoi hän,\nriensi paikalle ja asettui Torbjörnin tielle. Mutta Torbjörn tahtoi\nvaan sisään ja nyt he rupesivat painimaan. \"Äiti, äiti, hän tuo vaan\nkukkiani!\" pyysi Synnöve ja itki. \"Se ei auta\", sanoi äiti ja jatkoi\npainimista. Ja Synnöveä peloitti niin hirveästi, sillä hän ei tietänyt\nkenen hän olisi suonut voittavan; mutta kummankaan ei hän suonut\njoutuvan tappiolle. \"Varokaa kukkiani!\" huusi hän, mutta he painivat\nentistä kiivaammin ja kauniit kukat hajaantuivat kaikkialle. Äiti\npolki niitä ja Torbjörn niinikään; Synnöve itki. Mutta kun Torbjörn\noli päästänyt kukat käsistään, kävi hän niin hirveän näköiseksi,\nhiukset hänen päässään kasvoivat, kasvot kävivät nimikään suuremmiksi,\nsilmät katselivat häijynilkeästi ja hän iski äitiin pitkät kynnet.\n\"Ole varoillasi, äiti! Etkö näe, että se on toinen — ole varoillasi!\"\nhuusi Synnöve ja yritti lähteä auttamaan äitiä, muttei päässyt\npaikalta. Silloin kuului joku häntä huutavan, huutavan toisenkin\nkerran. Samassa hävisi Torbjörn ja äitikin hävisi; taas kuului joku\nhuutavan. \"Mitä?\" sanoi Synnöve ja heräsi.\n\n— Synnöve! huudettiin.\n\n— Mitä? sanoi Synnöve ja nosti päätään.\n\n— Missä sinä olet? kysyttiin.\n\nÄiti siellä huutelee, ajatteli Synnöve, nousi ja läksi astumaan\nkarjakartanon pihamaalle päin. Äiti siellä seisoi, toisessa kädessä\neväsvakka, toisella varjostaen kasvojaan, ja seurasi häntä silmillään.\n\n— Täälläkö sinä makaat paljaalla maalla! sanoi äiti.\n\n— Minun tuli niin uni, vastasi Synnöve, — että minä hetkeksi\npaneuduin pitkäkseni enkä tietänytkään ennenkuin olin unessa.\n\n— Sitä sinun pitää varoa, lapseni. — Tässä saat tuliaisia; minä\nleivoin eilen, kun isä aikoo pitkälle matkalle.\n\nMutta Synnöve tunsi, ettei äiti ollut tullut sentähden ja hänen\nmieleensä tuli, ettei hän suotta ollut nähnyt äitiä unessaan. Kaarina\n— äidin nimi oli Kaarina — oli kuten ennenkin on kerrottu — pieni\nja hentokasvuinen, hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät,\njotka vilkkaina liikkuivat päässä. Puhuessaan hän hiukan hymyili,\nmutta vaan puhuessaan vieraitten kanssa. Nyt olivat hänen kasvonsa\nkäyneet hyvin teräviksi, hänen liikkeensä olivat rivakat ja hänellä\noli aina kiire. — Synnöve kiitti tuliaisista, avasi kannen ja katsoi\nmitä vakassa oli.\n\n— Tee se toisen kerran, sanoi äiti; — huomasin tuossa, etteivät\npyttysi vielä ole pestyt; se sinun, lapseni, täytyy tehdä ennenkuin\nasetut lepäämään.\n\n— Enhän minä muuta kuin tänään.\n\n— Tule nyt, niin autan sinua, koska kerran olen täällä, sanoi äiti ja\nrupesi panemaan ylös helmojaan. — Sinun täytyy tottua järjestykseen,\nolit sitte minun silmieni alla taikka et.\n\nÄiti asteli edellä maitoaittaan ja Synnöve hitaasti perässä. Sieltä he\nsitte kantoivat ulos astioita ja pesivät ne; äiti tarkasteli heidän\nhommiaan eikä pitänyt niitä ensinkään hullumpina. Hän antoi alituiseen\nohjeita ja auttoi tekemään puhdasta ja sillä tavalla kului tunti tai\npari. Työn kestäessä oli hän kertonut Synnövelle mitä kotona tehtiin\nja kuinka kiire oli ennenkuin isä pääsi matkalle. Sitte hän kysyi\nmuistiko Synnöve illoin, ennen maatapanoa, lukea jumalansanaa.\n\n— Sillä se vaan ei saa unohtua, sanoi hän, — muuten menee työ\nseuraavana päivänä huonosti.\n\nSaatuaan työn valmiiksi, menivät he nurmikolle ja istuutuivat\nodottamaan karjaa. Ja heidän istuuduttuaan kysyi äiti Ingridiä ja eikö\nhän pian palaisi karjakartanolle. Synnöve ei siitä asiasta tiennyt\nenempää kuin äitikään.\n\n— Niin, kyllä ne ihmiset osaavat olla, sanoi äiti ja Synnöve ymmärsi\npaikalla, ettei hän tarkoittanut Ingridiä; hän olisi mielellään\njohtanut keskustelun toisaalle, mutta hän ei uskaltanut. — Sitä,\njolla ei ole Herra sydämessä, kohtaa onnettomuus joskus, kun hän sitä\nvähinten odottaa, sanoi äiti. Synnöve ei sanonut sanaakaan. — Ei, sen\nminä aina olen sanonut, ettei siitä pojasta tule ihmistä. Raivota nyt\nsillä tavalla — hyi! — He kyyköttivät molemmat mäellä ja katselivat\nalas, mutta eivät toisiinsa. — Oletko kuullut kuinka hänen on? kysyi\näiti ja katsahti tyttäreensä.\n\n— En, vastasi Synnöve,\n\n— Huonosti hänen kuuluu olevan, sanoi äiti. Synnöven rintaa rupesi\nahdistamaan.\n\n— Onko se vaarallista? kysyi hän.\n\n— No niin, kyljessä on puukonpisto; — ja saihan hän muitakin\nvammoja.\n\nSynnöve tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja kääntyi enemmän pois,\njottei äiti häntä näkisi.\n\n— Ei kai se sen enempää merkitse? kysyi hän niin levollisesti kuin\nikinä taisi; mutta äiti oli huomannut hänen povensa aaltoilevan ja\nvastasi sentähden:\n\n— Ei merkitsekkään.\n\nSynnöve alkoi aavistaa, että asiat mahtavat olla hullusti.\n\n— Onko hän vuoteen omana? kysyi hän.\n\n— Totta kai, on kun onkin. — Sääli vanhempia, niin kunnon ihmisiä.\nHyvinhän he ovat hänet kasvattaneetkin, niin ettei Jumala voi heitä\nmistään soimata.\n\nSynnöve joutui sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tietänyt mitä tehdä.\nÄiti jatkoi:\n\n— Hyvä sekin näyttää olevan, ettei kukaan nyt ole häneen sidottu.\nJumala johtaa kaikki parhain päin.\n\nSynnöveä pyörrytti niin, että hän pelkäsi menevänsä alas mäkeä.\n\n— Ei, minä olen aina sanonut isälle: Herra siunaa! olen sanonut,\neihän meillä ole kuin tämä ainoa tytär, kai meidän toki pitää hänestä\npitää murhe. Mutta isä on kun onkin sellainen vähän pehmeä, vaikka\nmuuten onkin niin kelpo mies; mutta on se siitä hyvä, että hän hakee\nneuvoa sieltä mistä sitä on saatavissa, nimittäin jumalansanasta.\n\nMutta kun Synnöve rupesi ajattelemaan isäänsä, kuinka hyvä hän oli,\nkävi hänen vieläkin vaikeammaksi vastustaa itkua, eikä vastustus tällä\nkertaa auttanut ensinkään; hän purskahti itkuun.\n\n— Itketkö sinä? kysyi äiti ja katsoi häneen, saamatta nähdä hänen\nkasvojaan.\n\n— Niin, minä ajattelen isää, ja sitte vielä — — Ja kyyneleet\ntyrskähtivät ilmoille entistä vuolaampina.\n\n— Mutta rakas lapseni, mikä sinun oikein on?\n\n— Voi, en minä oikein tiedä ... minulle tuli sellainen ... entä jos\nhänelle tällä matkalla tapahtuu jotakin, nyyhki Synnöve.\n\n— Kuinka sinä sellaisia puhut? sanoi äiti. — Mitä hänelle\ntapahtuisi? — Sileää maantietä kaupunkiin asti!\n\n— Niin, mutta muistakaa ... kuinka sen toisen kävi, nyyhki Synnöve.\n\n— Niin, hänen! — mutta eihän isäsi toki ajakkaan kuin hullu. Kyllä\n_hän_ vahingoittumattomana palaa kotiin, kun Jumala vaan muuten tahtoo\npitää kätensä hänen päällään.\n\nÄiti rupesi tekemään johtopäätöksiä tästä itkusta, joka ei tahtonut\ntauota ensinkään. Äkkiä hän sanoi:\n\n— Maailmassa on paljon suruja, mutta ihminen saa lohduttaa itseään\nsillä, että niitä voisi olla vieläkin enemmän.\n\n— Se on laiha lohdutus, sanoi Synnöve ja itki kovasti.\n\nÄidillä ei ollut sydäntä sanoa hänelle mitä hän ajatteli. Hän sanoi\nvaan:\n\n— Jumala järjestelee usein meidän asioitamme näkymättömällä tavalla;\nniin hän kai on tässäkin tehnyt.\n\nJa sitte hän nousi, sillä lehmät ammuivat jo mäellä, kellot\nkalkattivat, pojat huhuilivat ja koko jono liikkui hitaasti alaspäin,\nkun lehmät olivat kylläiset ja rauhalliset. Äiti seisoi ja katseli ja\npyysi sitte Synnöveä mukaan ottamaan niitä vastaan. Synnöve nousi ja\ntuli perässä; mutta hitaasti se meni.\n\nKaarina Päivänkummulle tuli nyt kiire tervehtimään karjaansa. Toinen\nlehmä tuli toisen perässä ja ne tunsivat emäntänsä ja ammuivat; emäntä\ntaputti lehmiään ja iloitsi nähdessään kuinka ne kaikki olivat\nlihoneet.\n\n— Niin, niin, sanoi hän, — kyllä Jumala pysyy likellä sitä, joka\npysyy likellä häntä.\n\nHän auttoi Synnöveä ajamaan lehmät navettaan, sillä sinä päivänä ei\nSynnöve tahtonut saada, mitään käsistään. Äiti ei sanonut siitä\nmitään, vaan auttoi häntä lypsämisessäkin, vaikka hänen sen takia\ntäytyi viipyä täällä ylhäällä kauvemmin kuin hän oli aikonut. Kun he\nvielä olivat siivilöineet maidon, rupesi äiti tekemään lähtöä ja\nSynnöve tahtoi saattaa häntä jonkun matkaa.\n\n— Ei, sanoi äiti, — sinä olet ehkä väsyksissä ja tahdot olla\nrauhassa, ja hän otti tyhjän vakan, ojensi tytölle kätensä ja lausui,\nkatsoen häneen tiukasti: — minä tulen pian taas katsomaan kuinka sinä\ntäällä jaksat. — Pysy sinä vaan meidän tyttönämme äläkä ajattele\nmuita!\n\nTuskin oli äiti kadonnut näkyvistä, kun Synnöve rupesi ajattelemaan\nkuinka hän nopeinten saisi sanaa Kuusistoon. Hän huusi Torbjörnin\nveljeä; hän aikoi lähettää hänet laaksoon; mutta kun poika tuli,\nhuomasi hän, ettei saanutkaan uskotuksi hänelle asiaansa ja sanoi\nvaan, ettei ollutkaan mitään asiaa. Silloin hän rupesi ajattelemaan,\nettä lähtee itse. Varmuutta hänen täytyi saada ja Ingrid oli paha, kun\nei toimittanut hänelle sanaa. Yö oli aika valoisa eikä talo ollut niin\nkaukana, ettei hän olisi voinut kulkea sitä matkaa, kun oli sellainen\nasia. Näitä ajatellessa kerääntyi hänen mieleensä kaikki mitä äiti oli\nsanonut ja itku rupesi taas nousemaan kurkkuun; mutta silloin ei hän\nenään viivytellytkään, vaan otti huivin päähänsä ja läksi menemään\nkiertoteitä, jotteivät pojat huomaisi.\n\nJota kauvemma hän pääsi, sitä enemmän hän kiirehti ja vihdoin hyppeli\nhän pitkin polkua niin, että pienet kivet irtaantuivat, vierivät\nhorhiin ja peloittivat. Vaikka hän tiesi, että kivet siellä vaan\nvierivät, tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin joku olisi ollut\nlikettyvillä ja hänen täytyi pysähtyä kuuntelemaan. Eihän siellä ollut\nketään ja hän läksi menemään entistä kiireemmin. Silloin sattui hän\npitkällä hyppäyksellä tulemaan suuremmalle kivelle, jonka toinen pää\noli pystyssä tiellä, mutta joka nyt irtaantui ja läksi tulemaan hänen\nohitseen. Se piti suurta melua, pensaat rytisivät ja Synnöveä\npeloitti, mutta vielä suuremmaksi hänen pelkonsa kasvoi, kun hän\nselvästi näki, että joku nousi ja liikkui etäämpänä tiellä. Ensin hän\narveli, että se saattoi olla joku metsänpeto ja seisahtui henkeä\npidätellen: tiellä-olija seisoi niinikään liikkumattomana. \"Ho-i!\"\nkuului samassa. Se oli äiti. Ensi työkseen juoksi Synnöve piiloon.\nHyvän aikaa hän sitte istui ja odotti, nähdäkseen oliko äiti tuntenut\nhänet ja palaisiko hän; mutta ei häntä kuulunut. Sitte Synnöve odotti\nvieläkin kauvemmin, että äiti ennättäisi pois hänen edeltään. Kun hän\nvihdoin läksi liikkeelle, asteli hän hitaasti ja likeni pian taloa.\n\nHäntä rupesi taas ahdistamaan, kun hän sen näki, ja ahdistus yltyi\njota likemmä hän tuli. Kaikki oli hiljaista, työkalut olivat asetetut\npystyyn seinää vastaan, puita oli hakattu ja pantu pinoon, kirves oli\nlyöty tukkiin. Synnöve astui näiden kaikkien sivu ovelle; siinä hän\nvielä kerran pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuunteli; mutta mikään\nei liikahtanut. Ja siinä seisoessaan ja levottomana miettiessään\nuskaltaisiko lähteä yliskamariin Ingridin luo, tuli hän ajatelleeksi,\nettä varmaan samallaisena yönä, muutama vuosi sitte, Torbjörn oli\nkäynyt istuttamassa hänen kukkansa. Hän riisui kiireesti kengät\njalastaan ja hiipi ylös portaita.\n\nIngrid pelästyi kovasti, kun hän heräsi ja huomasi Synnöven\nherättäneen itsensä.\n\n— Kuinka hän voi? kuiskasi Synnöve.\n\nIngrid muisti nyt kaikki tyyni ja alkoi ruveta pukeutumaan, jottei\nhänen heti tarvitsisi käydä vastaamaan. Mutta Synnöve istuutui\nsängynlaidalle, pyysi häntä pysymään vuoteessa ja toisti kysymyksensä.\n\n— Nyt hän voi paremmin, sanoi Ingrid kuiskaten, — minä tulen pian\nylös sinun luoksesi.\n\n— Rakas Ingrid, älä salaa minulta mitään, sinä et voi sanoa minulle\nmitään niin pahaa, etten olisi ajatellut sitä pahemmaksi.\n\nIngrid koetti yhä säästää häntä, mutta Synnöven pelko kiiruhti asiaa\neikä kiertoteihin enään ollut aikaa. Kysymykset tehtiin kuiskaten ja\nkuiskaten annettiin vastaukset; ympärillä vallitsevassa syvässä\nhiljaisuudessa kävivät kysymykset ja vastaukset vieläkin totisemmiksi.\nHetki oli niitä juhlallisia, jolloin ihminen uskaltaa katsoa\nkovintakin totuutta silmiin. Sen he kumpikin olivat saavinaan\nselville, että Torbjörnin syy tällä kertaa oli pieni ja ettei hänen\npuoleltaan tullut mitään hänen ja sen myötätuntoisuuden väliin, millä\nhe häntä ajattelivat. He itkivät molemmat pidättelemättä, mutta hiljaa\nilmoille surunsa. Synnöve itki kuitenkin enemmän, hän istui aivan\nlyyhistyksissään sängynlaidalla. Ingrid koetti reipastuttaa häntä\nmuistuttamalla kuinka paljon yhteistä iloa heillä kolmella oli ollut;\nmutta tässä kävi niinkuin usein käy, että kaikki pienetkin muistot,\njoita päivänpaiste kultaa, surun päivinä sulavat kyyneliksi.\n\n— Onko hän kysynyt minua? kuiskasi Synnöve.\n\n— Hän ei ole juuri ensinkään puhunut.\n\nIngrid muisti kirjelipun ja se rupesi painamaan häntä.\n\n— Eikö hän sitte jaksa puhua?\n\n— En tiedä miksei hän puhu; — kai hän sitä enemmän ajattelee.\n\n— Lukeeko hän?\n\n— Äiti on lukenut hänelle; nyt hän saa tehdä sen joka päivä.\n\n— Mitä hän sitte sanoo?\n\n— Katso, eihän hän sano juuri mitään, makaa ja katselee.\n\n— Maalatussa tuvassako hän makaa?\n\n— Niin.\n\n— Ja kääntää päänsä ikkunaan päin?\n\n— Niin.\n\nHe vaikenivat molemmat hetkisen.\n\nIngrid:\n\n— Pieni juhannuslelu, jonka sinä kerran annoit hänelle, riippuu\nsiellä ikkunassa ja käänteleikse.\n\n— Niin, sama se, sanoi Synnöve äkkiä lujasti, —\n\nHän vaan\n\nSitte sanoi kukaan maailmassa ei saa minua heittämään häntä, kävi\nmiten kävi!\n\nIngridille tuli kovin tuskallinen olo.\n\n— Tohtori ei tiedä tuleeko hänen terveytensä ennalleen, kuiskasi hän.\n\nSynnöve kohotti päätään, itkua pidätellen, katsoi häneen sanaa\nlausumatta, päästi sitte päänsä vaipumaan ja jäi mietteisiinsä\nistumaan; viimeiset kyyneleet valuivat hiljaa alas poskia eikä uusia\nenään kuulunut. Hän pani kätensä ristiin, mutta ei muuten liikahtanut:\nnäytti siltä kuin hän olisi tehnyt suurta päätöstä. Sitte hän\nhymyillen nousi, kumartui Ingridin puoleen, ja suuteli häntä pitkään\nja lämpimästi.\n\n— Jollei hän parane, niin minä hoidan häntä. Nyt puhun vanhemmilleni!\n\nTämä liikutti suuresti Ingridiä; mutta ennenkuin hän tuli mitään\nsanoneeksi, tunsi hän Synnöven tarttuvan käteensä:\n\n— Hyvästi, Ingrid! Nyt minä menen ylös yksin! Ja hän kääntyi\nkiireesti menemään.\n\n— Kuule, kirjelippu, kuiskasi Ingrid hänen perässään.\n\n— Mikä kirjelippu? kysyi Synnöve.\n\nIngrid oli jo noussut, hän etsi lipun ja vei sen Synnövelle; mutta\nsamalla kun hän vasemmalla kädellään pisti sitä Synnöven povelle,\nkietoi hän oikean käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä takaisin. Ja\nSynnöve tunsi hänen kyyneltensä suurina ja kuumina putoavan\nkasvoilleen. Sitte työnsi Ingrid hänet hiljaa ulos ovesta ja sulki\nsen; sillä hänellä ei ollut rohkeutta nähdä loppua.\n\nSynnöve astui hiljaa sukkasillaan alas portaita; mutta kun hänen\npäässään oli liian paljon ajatuksia, tuli hän vahingossa pitäneeksi\nkolinaa, pelästyi, hyppäsi ulos porstuasta, otti kengät käteensä ja\njuoksi, kengät kädessä, rakennuksen ohi, vainioiden poikki, portille\nasti, siinä hän seisahtui, veti kengät jalkaansa ja läks sitte\nkiireesti menemään ylöspäin, sillä veri oli joutunut liikkeelle.\nLaulaa hyräillen ja rientämistään rientäen kulki hän eteenpäin, kunnes\nväsyi ja istuutui lepäämään. Silloin hän muisti kirjelipun — — —\n\nKun karjakoira seuraavana aamuna nosti haukun, pojat heräsivät ja\nlehmät olivat lypsettävät ja päästettävät laitumelle, ei Synnöve\nvieläkään ollut tullut.\n\nJuuri kun pojat seisoivat ihmettelemässä, missä hän saattoi olla ja\nhuomasivat, ettei hän koko yöhön ollut nukkunut vuoteessaan — tuli\nSynnöve. Hän oli hyvin kalpea ja tyyni. Sanaa lausumatta rupesi hän\ntoimittamaan pojille ruokaa, pani eväät ja lypsi mukana. Sumut\npainoivat vielä matalampia harjanteita, kanervikko kiilteli\nkasteessaan pitkin punertavaa kangasta; oli vähän kylmä ja kun koira\nhaukkui, vastasi kaiku joka taholta. Karja päästettiin irti; lehmät\nammahtivat raikkaaseen ilmaan ja toinen lehmä toisen perästä lähti\nlönköttämään polkua myöten: mutta etempänä istui koira ottamassa niitä\nvastaan ja pysäyttämässä niitä, kunnes kaikki olivat päästetyt irti —\nsilloin sekin päästi ne menemään. Kellon kalkatus värisi alas\nrinnettä, koira haukkui, jotta raikui, pojat huhusivat kilpaa.\n\nSynnöve pakeni tätä melua ja laskeusi sille paikalle, missä hänen ja\nIngridin oli ollut tapana istua. Hän ei itkenyt, vaan istui hiljaa,\neteensä tuijottaen. Silloin tällöin huomasi hän iloisen hälinän, joka\netenemistään eteni ja sulautumistaan sulautui yhteen, jota kauvemma\nkatosi. Hän rupesi siinä ensin hyräilemään, sitte laulamaan hiukan\nkovemmin ja lauloi vihdoin kirkkaalla, heleällä äänellä seuraavan\nlaulun. Hän oli muovaellut sen toisen mukaan, jonka oli osannut\npienestä pitäen:\n\n    Nyt kiitos menneistä, ystävän',\n    ja leikinlyönneistä tanhuvilla.\n    Ma luulin leikin sen kestävän\n    elon pitkän päivän ja illan.\n\n    Ma luulin leikin sen liikkuvan\n    poikk' kotipellon ja kujaa haavan,\n    ja Päivänkummulle nousevan,\n    ja kirkonkuorihin saavan.\n\n    Mont' iltaa istunut yksin oon,\n    kun silmä kääntyvi kaihon mukaan;\n    ja piha hukkuu jo pimentoon,\n    vaan tietä kuulu ei kukaan...\n\n    Mont' iltaa miettinyt olen noin:\n    ma myöhemmällä sun nähdä saanen.\n    Ma valvon koittohon huomenkoin —\n    mut kuule askeltas vaan en!\n\n    Nyt silmärukkani tuijottaa\n    vain tietä myöten ain' akkunatse,\n    ja alla luomien asustaa\n    vain kaihon polttava katse.\n\n    Ma tiedän kyllä mi lohdun tois,\n    ma tiedän korkean rauhanmajan,\n    vaan rukoella en siellä vois —:\n    hän vieress' istuu sen ajan!\n\n    Vaan siitä tiedän ken olla voi,\n    kuka Päivänkummun ja Kuusen tuvan\n    niin liki sääsi ja kujan loi\n    ja antoi kulkea luvan.\n\n    Vaan siitä tiedän ken oli se,\n    joka kirkon penkit niin lähi siirsi,\n    luo alttarin kuka nuorille\n    sen suuren käytävän piirsi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nHyvän aikaa myöhemmin istuivat Guttorm Päivänkumpu ja Kaarina yhdessä\nPäivänkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisilleen\nkirjoja, joita olivat saaneet kaupungista. He olivat aamupäivällä\nolleet kirkossa, sillä oli pyhä — sitte he yhdessä olivat\nkäyskennelleet katsomassa vainioita ja neuvottelemassa, mikä ensi\nvuodeksi pantaisiin kylvölle, mikä jätettäisiin kesannoksi. He olivat\nsamonneet toiselta pellolta toiselle ja maat näyttivät heidän aikanaan\nmenneen aika lailla eteenpäin. \"Jumala ties kuinka niitä viljellään,\nkun me olemme poissa\", oli Kaarina sanonut ja silloin oli Guttorm\nkehoittanut häntä lähtemään sisään lukemaan niitä uusia kirjoja.\n\"Sillä paras on, ettei sellaisia ajattele.\"\n\nMutta nyt oli kirjaa luettu ja Kaarina arveli, että vanhat kirjat\nolivat paremmat.\n\n— Ihmiset ottavat vaan niistä.\n\n— Taitaa vaan olla niin; Sämund sanoi minulle tänään kirkossa, että\nlapsetkin ovat vaan vanhempiensa kuva.\n\n— Taisitte Sämundin kanssa puhua paljonkin.\n\n— Sämund on ymmärtäväinen mies.\n\n— Pelkään vaan, ettei hän oikein riipu kiinni Herrassaan ja\nVapahtajassaan.\n\nSiihen ei Guttorm vastannut.\n\n— Mihin Synnöve joutui? kysyi äiti.\n\n— Hän on ylistuvassa, vastasi isä.\n\n— Itsehän sinä vasta istuit hänen kanssaan — millä mielellä hän oli?\n\n— Olihan hän...\n\n— Ei pitäisi antaa hänen istua siellä yksikseen.\n\n— Sinne tuli joku. Vaimo vaikeni hetken.\n\n— Kukahan se oli?\n\n— Kuusiston Ingrid.\n\n— Minä luulin hänen vielä olevan karjakartanolla.\n\n— Hän oli kotona tänään, että äiti pääsisi kirkkoon.\n\n— Näkyihän Ingridkin tässä kerran olleen siellä.\n\n— Hänellä on paljon tekemistä.\n\n— On sitä muillakin, mutta aina ihminen sinne pääsee, minne mieli\ntekee.\n\nGuttorm ei vastannut tähän. Hetken perästä sanoi Ingrid:\n\n— Kaikki Kuusiston väet siellä tänään olivatkin, paitsi Ingrid.\n\n— Olivat kai ensi kertaa saattamassa Torbjörniä kirkkoon.\n\n— Niin, olivat kai saattamassa Torbjörniä ensi kertaa.\n\n— Huonon näköinenpä hän oli.\n\n— Mitäpä sitä muutakaan; minä ihmettelin, että hän oli niinkin.\n\n— Kyllä hän on saanut kärsiä hulluutensa takia. Guttorm katseli vähän\naikaa eteensä maahan.\n\n— Nuorihan hän vielä on.\n\n— Mutta hänessä ei ole hyvää perustusta; häntä ei koskaan voi tietää.\n\nGuttorm, joka istui kyynärpäät pöydällä ja kierteli kirjaa käsissään,\navasi nyt kirjan ja ollessaan kirjaa lukevinaan, päästi hän suustaan\nsanat:\n\n— Hän kuuluu varmasti toivovan terveyttään entiselleen.\n\nÄitikin otti nyt käteensä kirjan.\n\n— Onhan se hyvä niin nuorelle pojalle, sanoi hän. — Jumala\nopettakoon häntä vaan käyttämään sitä paremmin.\n\nHe lukivat molemmat, sitte sanoi Guttorm, lehteä kääntäessään:\n\n— Torbjörn ei koko päivänä katsonut tyttöön.\n\n— Ei, minä huomasin minäkin, että hän istui hiljaa, kunnes tyttö oli\nmennyt.\n\nVähän myöhemmin sanoi Guttorm:\n\n— Luuletko Torbjörnin unohtavan hänet?\n\n— Parasta se kumminkin olisi.\n\nGuttorm luki eteenpäin, vaimo käänsi lehteä.\n\n— Minä en pidä siitä, että Ingrid istun täällä, sanoi hän.\n\n— Eihän Synnövellä ole muuta puhekumppania.\n\n— Olemmehan me.\n\nIsä käänsi häneen katseensa.\n\n— Me emme saa olla liian ankarat.\n\nVaimo vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n— En minä koskaan olekkaan häntä kieltänyt.\n\nIsä pani kirjan kiinni, nousi ja katsoi ikkunasta.\n\n— Tuolla Ingrid menee, sanoi hän.\n\nTuskin oli äiti sen kuullut, kun hän kiireesti läksi ulos. Isä seisoi\nvielä kauvan ikkunassa, kääntyi sitte ja rupesi astelemaan\nedestakaisin; vaimo tuli taas sisään ja jäi seisomaan.\n\n— Niin se oli niinkuin minä ajattelin, sanoi hän. — Synnöve istuu\nsiellä itkemässä, mutta rupeaa kopeloimaan kirstuaan, kun minä\ntulen... Ja päätään puistellen äiti jatkoi: — ei, se ei kelpaa, että\nIngrid käy täällä.\n\nHän rupesi hommaamaan illallista ja meni usein ulos ja sisään. Kerran\nhänen ollessaan ulkona, tuli Synnöve sisään hiljaisena ja hiukan\nitkettyneenä; hän liukui ihan isän ohitse, jota katsoi silmiin, pöydän\nluo, istuutui ja otti käteensä kirjan. Hetken perästä pani hän sen\nkiinni ja meni äidiltä kysymään, eikö hän saisi auttaa.\n\n— Auta sinä vaan, sanoi äiti. — Työ on hyvää kaikkeen.\n\nHän sai kattaa pöydän, joka oli ikkunan alla. Isä, joka tähän asti oli\nastellut edestakaisin, meni nyt ikkunan ääreen ja katsoi ulos.\n\n— Taitaa vaan nousta tuo ohrapelto, jonka sade pani lakoon, sanoi\nhän.\n\nSynnöve asettui hänen viereensä katsomaan. Hän kääntyi, vaimo oli\nsisällä, ja niin hän vaan toisella kädellään sitaisi Synnöven päätä,\njonka perästä taas rupesi kävelemään.\n\nHe söivät, mutta olivat hyvin hiljaa; äiti luki sinä päivänä\nruokaluvun sekä syömisen edellä että jälkeen ja heidän noustuaan\ntahtoi hän, että luettaisiin ja veisattaisiin ja se tehtiinkin.\n\n— Jumalan sana antaa rauhaa; se on sentään paras siunaus talossa.\n\nSamassa äiti katsahti Synnöveen, joka oli painanut silmänsä alas.\n\n— Nyt minä kerron jutun, sanoi äiti; — joka sana on tosi ja se voi\nolla hyödyksikin sille, joka tahtoo sitä ajatella.\n\nJa niin hän kertoi:\n\n— Siihen aikaan kun minä olin kasvava, oli Mäkelässä tyttö, vanhan,\nlukeneen nimismiehen tyttärentytär. Hän otti hänet varhain luokseen,\nsaadakseen hänestä vanhojen päivien ilon ja opetti hänelle tietysti\njumalansanaa ja kaikkia hyviä tapoja. Hän oli hyvä oppimaan ja\nymmärtämään eikä aikaakaan, kun hän jo oli päässyt sen eteenpäin, mikä\nmeiltä oli jäänyt oppimatta; hän kirjoitti ja laski ja osasi\nkoulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta, kun hän oli\nviidentoista vanha; minä muistan sen kuin eilisen päivän. Hän piti\nlukemisesta enemmän kuin tanssista ja harvoin hän tavattiin siellä\nmissä lystiä pidettiin, mutta sitä useammin isoisän vinnikamarissa,\nmissä hänen paljot kirjansa olivat. Sellaista se oli, että kun me vaan\njouduimme yhteen hänen kanssaan, niin hän oli kuin jossakin muualla,\nja me sanoimme toisillemme: olisimmepa vaan niin viisaat kuin Mäkelän\nKaarina. Hänen piti periä vanhus ja monet kelpo miehet tarjoutuivat\njakamaan onnea hänen kanssaan; kaikki he saivat rukkaset. Niihin\naikoihin palasi pappilan poika papinkoulustaan; ei häntä ollut\nluonnistanut, sillä häntä veti hurja elämä ja paha puoleensa enemmän\nkuin hyvä; hän oli ruvennut juomaan. \"Varo häntä!\" sanoi vanha\nnimismies; \"minä olen paljon ollut tekemisissä ylhäisten kanssa ja\nminun kokemukseni on, ettei heihin ole niinkään luottamista kuin\ntalonpoikaan.\" Kaarina kuunteli aina hänen neuvojaan ylinnä muita, —\nja kun hän sitte sattui tapaamaan pappilanpojan, meni hän pakoon,\nsillä pappilanpoika haki hänen seuraansa. Hän ei enään osannut mennä\nminnekkään tapaamatta häntä. \"Pois!\" sanoi tyttö. \"Ei tästä ole mitään\nhyötyä!\" Mutta hän tuli perässä ja täytyihän tytön lopultakin pysähtyä\nkuuntelemaan. Koreasti hän kyllä puhui, mutta kun hän sanoi, ettei voi\nelää ilman tyttöä, pakeni tyttö pelästyksissään. Poika kierteli\nkiertelemistään huoneita, mutta tyttö ei tullut ulos; hän seisoi yöllä\nhänen ikkunansa alla, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän uhkasi\nlopettaa itsensä, mutta Kaarina tiesi tiedettävänsä. Sitte poika taas\nrupesi juomaan. — \"Ole varoillasi; kaikki on pahanhengen juonia\",\nsanoi vanha nimismies. Eräänä päivänä tavattiin mies keskellä tytön\nhuonetta; kukaan ei käsittänyt mistä hän sinne oli päässyt. \"Nyt minä\ntapan sinut!\" sanoi hän. \"Tapa vaan!\" sanoi tyttö. Mutta poika rupesi\nitkemään ja sanoi, että tytön vallassa oli tehdä hänestä kelpo\nihminen. \"Kun sinä vaan puoli vuotta voisit pysyä juomatta\", sanoi\ntyttö. Ja mies pysyi puoli vuotta juomattomana. \"Joko sinä nyt luotat\nminuun?\" kysyi hän. \"En ennenkuin sinä puoli vuotta pysyt poissa\nkaikista huveista ja tansseista.\" Mies pysyi. \"Joko sinä nyt luotat\nminuun?\" kysyi hän. \"En ennenkuin sinä lähdet ja lopetat papinkoulusi.\"\nHän teki senkin ja seuraavana vuonna hän palasi täysoppineena pappina.\n\"Joko sinä nyt luotat minuun?\" kysyi hän, yllään kaapu ja kaulus.\n\"Tahtoisin vielä muutaman kerran kuulla sinun julistavan jumalansanaa\",\nsanoi Kaarina. Ja mies saarnasi puhtaasti ja selkeästi kuten papin\nsopii; hän puhui omasta heikkoudestaan ja kuinka helposti ihminen\npääsee voitolle, kun hän vaan ensin pääsee alkuun, ja kuinka hyvää\njumalansana oli, kun sen vaan löysi. Sitte hän taas meni Kaarinan luo.\n\"Nyt minä uskon, että sinä elät sen mukaan mitä tiedät\", sanoi\nKaarina; \"ja nyt minä kerron sinulle, että kolme vuotta olen ollut\nkihloissa Antti Mäkelän, orpanani kanssa; ensi sunnuntaina sinä saat\npanna meidät kuulutukseen.\"\n\nÄiti päätti kertomuksensa. Alussa ei Synnöve kuunnellut ensinkään\ntarkkaavaisesti, mutta sitte hän kiintyi kertomukseen kiintymistään ja\nriippui lopulta kiinni joka sanassa.\n\n— Eikö sitä ole enempää? kysyi hän hyvin peloissaan.\n\n— Ei. vastasi äiti.\n\nIsä katsoi äitiin, silloin kääntyi äidin katse epävarmana syrjään ja\nhetkisen mietittyään jatkoi hän, silittäen sormellaan pöydän levyä:\n\n— Voisihan sitä ehkä olla enemmänkin; — mutta jääkööt sikseen.\n\n— Onko sitä vielä? kysyi Synnöve ja kääntyi isänsä puoleen, joka\nnäkyi sen tietävän.\n\n— On kyllä; — mutta jääkööt, kuten äiti sanoo, ne sikseen.\n\n— Kuinka hänen kävi? kysyi Synnöve.\n\n— Niin, siinäpä se juuri on, sanoi isä ja katsahti äitiin.\n\nÄiti oli painunut seinää vastaan ja katseli heitä molempia.\n\n— Tuliko hän onnettomaksi? kysyi Synnöve hiljaa.\n\n— Me lopetamme siihen mihin pitää lopettaa, sanoi äiti ja nousi.\n\nSamoin teki isä ja vähän myöhemmin Synnövekin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin, varhain aamulla, valmistautui koko\nPäivänkummun väki kirkkomatkalle; siellä piti päästettämän\nrippilapsia. Se tapahtui tänä vuonna vähän aikaisemmin kuin\ntavallisesti ja sellaisissa tilaisuuksissa pantiin kaikki talot\nlukkoon, sillä silloin läksivät kaikki liikkeelle, jotka kynnelle\nkykenivät. He eivät lähteneet hevosella, kun ilma oli kirkas, vaikka\naamupuhteella tuntuikin vähän kylmältä ja talviselta; lupaili tulla\nkaunis päivä. Tie kiersi kylää Kuusiston ohi, kääntyi sitte oikealle,\nja siitä runsaan neljännes penikulman päässä oli kirkko. Viljat olivat\nuseimmissa paikoissa leikatut ja seipäillä, lehmät enimmäkseen tuodut\nkotiin tuntureilta ja kävivät lieassa, vainiot olivat joko toiseen\nkertaan vihreät tai laihemmilla paikoin harmaan valkoiset; ympärillä\nyleni kirjava metsä, koivu jo sairaana, haapa ihan keltaisen kalpeana,\npihlaja marjoja täynnä, mutta lehdet kuivina ja rypyssä. Muutamia\npäiviä oli satanut kovasti, pensaat tienvarrella, jotka muuten\naivastelivat tomussa, rehoittivat nyt puhtaina ja pestyinä. Mutta\ntunturiseinät rupesivat raskaampina kallistumaan maata kohti sitä\nmyöten kuin syksyn hävitys riisui niitä paljaiksi ja teki ne\ntotisemmiksi. Tunturipurot sitävastoin, joissa kesän aikana oli ollut\nelämää vain aika-ajoittain, pulputa puhalsivat nyt alas iloisina ja\nvirkeinä ja suurta melua pitäen. Kuusiston koski kuki työläämmin ja\ntukevampana, varsinkin tullessaan Kuusiston kivikko-jyrkänteeseen,\njossa tunturi kerta kaikkiaan teki pesäerot ja vetäytyi sisäänpäin.\nKoski kävi kiinni kiveen ja lähti mennä huhkaamaan niin, että tunturi\ntärisi. Kylvyn se sai petoksestaan; sillä koski ajoi äkäisen\nvesisäikeen suoraan sen kasvoihin. Joku utelias leppä, joka likeni\nputousta oli miltei ollut menemäisillään koskeen; nyt se henkeä\npidättäen seisoi vedessä, sillä koski ei sinä päivänä ollut saita.\n\nTorbjörn, molemmat hänen vanhempansa, molemmat hänen sisaruksensa ja\nmuut talonväet kulkivat juuri ohi ja katselivat tätä kaikkea. Torbjörn\noli taas terve, hän oli jo entiseen tapaansa väkevin käsin käynyt\nkiinni isän työhön. Hän ja isä kulkivat nykyään aina yhdessä; niin\nnytkin.\n\n— Päivänkummun väetpä ne taitavatkin tulla ihan meidän perässämme,\nsanoi isä.\n\nTorbjörn ei katsonut taakseen, mutta äiti sanoi:\n\n— Niin näkyvät tulevan; — — mutta minä en näe... — kyllä sentään,\ntuolla ihan takana.\n\nLienevätkö Kuusiston väet tästä puoleen astelleet nopeammin tai\nPäivänkummun väet hidastuttaneet kulkuaan, mutta välimatka suureni\nsuurenemistaan, kunnes he lopulta tuskin saattoivat toisiaan\nnähdäkkään. Kirkkoon näytti tulevan paljon väkeä; pitkä kylätie oli\nmustanaan sekä jalkamiehiä että hevosmiehiä ja ratsastajoita: hevoset\nolivat näin syksyllä virmat ja tottumattomat olemaan yhdessä, jonka\ntähden ne hirnuivat ja vikuroivat niin että kulku oli hyvin vilkasta,\njoskin hiukan vaarallista.\n\nJota likemmä kirkkoa päästiin, sitä pahempaa melua pitivät hevoset,\nsillä tullessaan hirnui jokainen niille, jotka olivat kiinni, ja nämä\nrupesivat rempomaan, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat uusille\ntulokkaille. Kaikki paikkakunnan koirat, jotka pitkin viikkoa olivat\nkuunnelleet toistensa haukkua, pitäneet pikkuriitaa ja ärsyttäneet\ntoisiaan, tapasivat nyt täällä kirkolla ja pöllähtivät paikalla\nnurjimpaan tappeluun, joko parittain tai möhkälettäin, pitkin kenttiä.\nIhmiset seisoskelivat kirkon ja rakennusten seinvierillä, supattelivat\nhiljaa keskenään ja katselivat toisiaan vaan syrjästä. Kirkon ohi\nvievä tie ei ollut leveä, toisella puolella oli heti rakennuksia ja\nnaisväki seisoi mielellään kirkon puolella, miesväki toisten\nrakennusten puolella. Vasta myöhemmin uskalsivat he mennä toistensa\npuolelle ja kun tutut etäämpää näkivät toisensa, eivät he olleet\ntoisiaan tuntevinaan ennenkuin sitte, kun aika tuli; — saattoi\nsattua, että he joutuivat niin toistensa tielle, etteivät voineet\nvälttää tervehdystä; mutta silloin he tervehtivät kasvot puoleksi\npoispäin kääntyneinä ja niukoin sanoin, jonka perästä he kukin menivät\nhaaralleen. Kun Kuusiston väet pääsivät perille, tuli kirkonmäellä\nmiltei entistä hiljaisemmaksi; Sämundilla ei ollut montakaan\ntervehdittävää, jonka tähden hän aika pian pääsi jonon päähän;\nnaisväet sensijaan tarttuivat suustaan kiinni ja jäivät seisomaan\nensimäisten joukkoon. Kun miesten sitte piti mennä kirkkoon, täytyi\nheidän palata hakemaan naisia. Samassa tuli kolmet rattaat hurjempaa\nvauhtia kuin mitkään edelliset eivätkä edes hiljentäneet vauhtia\najaessaan ihmisjoukkoon. Sämund ja Torbjörn, jotka miltei olivat\nolleet joutumaisillaan alle, nostivat samaan aikaan päätään.\nEdellimmäisillä rattailla istui Nuutti Pohjamäki ja joku vanha mies,\ntoisilla hänen sisarensa isäntineen, viimeisillä rattailla tulivat\ntalon muut väet. Isä ja poika katsahtivat toisiinsa; Sämundin muoto ei\nmuuttunut vähääkään, Torbjörn oli hyvin kalpea; molemmat päästivät\nkatseensa solumaan syrjään ja siitä suoraan eteensä; siellä näkivät he\nPäivänkummun väet, jotka juuri olivat pysähtyneet heidän eteensä\ntervehtimään Ingeborg ja Ingrid Kuusistoa. Rattaat olivat tulleet\nväliin, keskustelu oli kangistunut, silmät riippuivat vielä kiinni\najajissa ja kesti vähän aikaa, ennenkuin he käänsivät pois silmänsä.\nKun he sitte rupesivat tointumaan hämmästyksestään ja päästivät\nsilmänsä etsimään jotakin aihetta toisaalta, kohtasivat he Torbjörnin\nja Sämundin, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päivänkumpu\nkääntyi poispäin, mutta hänen vaimonsa haki paikalla Torbjörnin\nsilmiä; Synnöve, joka kyllä jo oli ne kohdannut, kääntyi Ingrid\nKuusiston puoleen ja kävi kiinni hänen käteensä, ikäänkuin häntä\ntervehtiäkseen, vaikka hän jo kerran oli sen tehnyt. Mutta kaikki\ntunsivat he, että heidän palvelijansa ja tuttavansa kuin yhtenä\nmiehenä katselivat heidän mutkiinsa ja vihdoin astui Sämund suoraan\nGuttormin luo ja ojensi hänelle, kasvot poispäin kääntyneinä, kätensä:\n\n— Kiitoksia viimeisistä.\n\n— Kiitoksia vaan itsellenne. Vaimo tuli niinikään sanomaan:\n\n— Kiitoksia viimeisistä!\n\n— Kiitoksia vaan itsellenne.\n\nMutta ei vaimokaan katsonut päin. Torbjörn läksi isän perässä ja teki\nkuten hänkin; isä tuli Synnöven luo ja vasta häneen hän katsoi.\nSynnövekin katsoi häneen ja unohti ihan kiittää viimeisistä. Samassa\ntuli Torbjörn; hän ei sanonut mitään eikä Synnövekään sanonut mitään,\nhe antoivat toisilleen kättä, mutta höllästi, eikä kumpikaan saanut\nsilmiään auki eikä jalkaa paikalta.\n\n— Tänään tulee varmaan kaunis ilma, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja\npäästi katseensa kiireesti solumaan toisesta toiseen.\n\n— Varmaan, vastasi siihen Sämund, — tämä tuuli ajaa pois\npilvikerrokset.\n\n— Se onkin hyvä viljoille, jotka tarvitsevat kuivamista, sanoi\nIngeborg Kuusisto ja rupesi puistelemaan Sämundin takkia selästä; hän\nnähtävästi luuli sen olevan tomussa.\n\n— Jumala on antanut meille hyvän vuoden, mutta ei sitä vielä tiedä,\nsaadaanko kaikki korjuuseen, sanoi Kaarina Päivänkumpu taas ja\nkatsahti noihin kahteen, jotka eivät äskeisestä vieläkään olleet\nliikahtaneet.\n\n— Se riippuu korjaajista, sanoi Sämund ja kääntyi häneen päin, niin\nettei hän enään oikein saattanut nähdä mitä tahtoi. — Minä olen usein\najatellut, että parikin taloa voisi panna yhteen työvoimansa; niin\nvarmaan kävisi paremmin.\n\n— Se voi olla sellaista, että kaikki yhtaikaa tahtovat käyttää\nhyväkseen poutaa, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja astui askeleen syrjään.\n\n— Kyllä niinkin, sanoi Ingeborg ja asettui ihan miehensä viereen,\nniin ettei Kaarina nytkään saattanut katsella, minne halusi; — mutta\ntoisin paikoin kypsyy aikaisemmin kuin toisin. Päivänkumpu on usein\nkaksi viikkoa edellä meitä.\n\n— Niin, kyllähän me voisimme ruveta korjaamaan yksissä neuvoin, sanoi\nGuttorm hitaasti ja astui likemmä.\n\nKaarina vilkaisi häneen.\n\n— Voihan sitä muuten sattua väliin kaikellaisia esteitä, lisäsi hän.\n\n— Voi kyllä, sanoi Kaarina ja koetti siirtyä askeleen toiselle\npuolelle ja vielä askeleen ja sitte takaisin.\n\n— Niin kyllä; sattuuhan sitä paljonkin tielle, sanoi Sämund ja suu\noli menemäisillään hymyyn.\n\n— Onhan se niin, sanoi Guttorm. Mutta vaimo lisäsi:\n\n— Ihmisvoima ei riitä kauvas; Jumalalla ne kai voimat ovat ja hänestä\nkaikki riippuu.\n\n— Ei kai hänellä juuri voi olla mitään sitä vastaan, että me\nkuusistolaiset ja päivänkumpulaiset autamme toisiamme viljankorjuussa?\n\n— Ei, myönsi Guttorm, — ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.\n\nJa hän loi vaimoonsa vakavan katseen. Vaimo käänsi keskustelun\ntoisaalle.\n\n— Tänään on paljon väkeä kirkossa, sanoi hän; — onpa ilahuttavaa\nnähdä, että he hakevat Herran huonetta.\n\nKukaan ei näyttänyt haluavan vastata; vihdoin sanoi Guttorm:\n\n— Kyllä jumalanpelko näyttää enentyvän; kirkolla on nyt enemmän\nkansaa kuin minun nuoruudessani.\n\n— On kyllä; — kansa lisääntyy, sanoi Sämund.\n\n— Taitaa olla sellaisiakin ja taitaa olla suurin osa sellaisia, jotka\ntulevat tänne vaan tottumuksesta, sanoi Kaarina Päivänkumpu.\n\n— Ehkä nuoremmissa, arveli Ingeborg.\n\n— Nuorten tekee mieli tavata toisiaan, sanoi Sämund.\n\n— Oletteko kuulleet, että pappi aikoo hakea pois? sanoi Kaarina ja\nkäänsi uudelleen puheen toisaalle.\n\n— Se oli ikävä uutinen, sanoi Ingeborg, — hän on sekä kastanut että\npäästänyt ripille kaikki minun lapseni.\n\n— Taitaisitte tahtoa, että hän vielä vihkisikin heidät? sanoi Sämund\nja pureskeli tikkua, jonka oli ottanut käteensä.\n\n— Eiköhän kohta mahda olla kirkonaika? sanoi Kaarina ja katsahti\novelle.\n\n— Niin, kuuma täällä ulkona tulee, sanoi Sämund entiseen tapaansa.\n\n— Tule nyt, Synnöve, niin menemme sisään. Synnöve hätkähti, sillä hän\noli kun olikin puhunut Torbjörnin kanssa.\n\n— Ettekö odota kunnes soitetaan? sanoi Ingrid Kuusisto ja vilkaisi\nSynnöveen.\n\n— Niin menemme kaikki, lisäsi Ingeborg. Synnöve ei tietänyt mitä\nvastata. Sämund katsahti häneen takaansa.\n\n— Jos sinä odotat, sanoi hän, — niin soitetaan pian — sinulle.\n\nSynnöve kävi kovin punaiseksi, äiti loi isään tuikean katseen. Mutta\nisä vaan hymyili hänelle.\n\n— Asiat kääntyvät Jumalan tahdon mukaan; itsehän sinä juuri niin\nsanoit.\n\nJa hän läksi edellä tallustelemaan kirkkoon, toiset perässä.\n\nKirkon ovella oli aika tungos ja he huomasivat, ettei sitä vielä oltu\navattu. Juuri kun he menivät likemmä kysymään syytä, avattiin se ja\nkansa pääsi menemään sisään; mutta toisia tuli takaisin, joten menijät\neksyivät tovereistaan. Kaksi miestä seisoi seinää vastaan nojaten,\npuheissa. Toinen oli pitkä ja tukeva, vaaleat, takkuiset hiukset,\ntylppä nenä — se oli Nuutti Pohjamäki, joka nähdessään Kuusiston\nväet, pysäytti puheensa ja kävi vähän oudon mukaiseksi, mutta pysyi\nyhä paikoillaan. Sämundin piti mennä juuri hänen ohitseen ja samalla\niski hän häneen silmänsä, mutta eipä painanut Nuuttikaan katsettaan\nmaahan, vaikka se oli epävarma. Nyt tuli Synnöve ja kun hän noin\nodottamatta näki Nuutin, kävi hän kalman kalpeaksi. Silloin painui\nNuutin katse maahan ja hän vetihe pois seinästä, lähteäkseen menemään.\nTuskin oli hän kuitenkaan astunut paria askelta, kun hän näki neljän\nsilmäparin tähtäävän itseensä, nimittäin Guttormin, hänen vaimonsa,\nIngridin ja Torbjörnin. Puolipyörryksissä kun oli, meni hän suoraan\nheitä kohti ja joutui, ennenkuin itsekään tiesi, silmä silmää vastaan\nTorbjörnin itsensä kanssa; näytti siltä kuin hän heti olisi aikonut\nväistyä syrjään, mutta paljon ihmisiä oli kerääntynyt ympärille eikä\nse ollut niinkään helppoa. Tämä tapahtui sillä kivipaadella, joka on\nihan Fagerlidin kirkon edessä; Synnöve oli pysähtynyt asehuoneen\nportaille ja Sämund oli vähän kauvempana; korkeammalta paikaltaan\nsaattoivat he selvästi nähdä kaikki ulkopuolella olevat ja nämä\nnäkivät heidät. Synnöve oli unohtanut kaiken muun ja katsoa tuijotti\nTorbjörniin; samaten Sämund, hänen vaimonsa, Päivänkummun vanhukset ja\nIngrid. Torbjörn tunsi sen ja seisoi kuin maahan naulattuna; mutta\nNuutti arveli, että johonkin tässä on ryhdyttävä ja niin pisti hän\nhiukkasen esiin kättään, muttei sanonut mitään. Torbjörn oikaisi\nhänkin kättään, muttei niin paljon, että kädet olisivat ulottuneet\nyhteen.\n\n— Kiitoksia ... alkoi Nuutti, mutta huomasi samassa, ettei tämä\ntervehdys sopinut tähän, ja astui askeleen taaksepäin.\n\nTorbjörn nosti päätään ja hänen silmänsä sattui Synnöveen, joka oli\nvalkea kuin lumi. Hän astui pitkän askeleen eteenpäin, tarttui lujasti\nNuutin käteen ja virkkoi niin että likimmät sen kuulivat:\n\n— Kiitoksia viimeisistä, Nuutti; taisi olla terveydeksi meille\nmolemmille.\n\nNuutti päästi nikotuksen tapaisen äänen ja tuntui siltä kuin hän pari\nkolme kertaa olisi yrittänyt puhua, mutta puhumisesta ei tullut\nmitään. Torbjörnillä ei ollut enempää sanomista; hän odotti, ei\nkatsonut ylös, vaan odotti yhä. Kummaltakaan puolelta ei kuulunut\nmitään ja siinä odottaessaan ja kierrellessään käsissään virsikirjaa,\ntuli Torbjörn päästäneeksi sen putoamaan. Nuutti kumartui heti sitä\nottamaan ja ojensi sen hänelle.\n\n— Kiitoksia, sanoi Torbjörn, joka itsekin oli kumartunut; hän katsoi\nylös, mutta kun Nuutin silmät taas olivat maassa, ajatteli hän:\nparasta että lähden.\n\nJa läksi.\n\nToiset läksivät niinikään ja kun Torbjörn oli istuutunut ja hetken\nperästä katsahti naistenpenkkiin, hymyilivät Ingeborgin kasvot sieltä\näidillisesti häntä vastaan. Kaarina Päivänkumpu oli varmaan odottanut,\nettä hän katsoisi sinne, sillä heti kun hän sen teki, nyökäytti hän\nhänelle kolme kertaa päätään ja kun Torbjörn sitä hätkähti, nyökäytti\nhän vielä kolme kertaa ja entistä ystävällisemmin.\n\n— Sen minä arvasin, kuiskasi isä, Sämund, hänen korvaansa.\n\nHe olivat kuulleet alkurukouksen ja veisanneet virren ja rippilapset\nasettuivat jo alttarille, kun isä taasen kuiskasi hänelle:\n\n— Ei Nuutin hyvyyteen ole luottamista; anna matkan vaan pysyä pitkänä\nKuusistosta Pohjamäkeen.\n\nRippivannotus alkoi, pappi tuli sisään ja lapset rupesivat veisaamaan\nvanhan virsisepän, Kingon ripillelaskijaisvirttä. Kun he kaikki\nveisaavat yhdessä ja yksin, heleät äänet luottamusta täynnä, joutuvat\nihmiset tavallisesti liikutuksen valtaan, varsinkin ne, jotka eivät\nole joutuneet niin kauvas, etteivät muistaisi omaa rippipäiväänsä. Kun\nsitte seuraa syvä hiljaisuus ja pappi — sama tänään kuin\nkolmattakymmentä vuotta sitte, sama joka varmaan yhtenä ja toisena\nhengen hetkenä on puhutellut heidän itsekunkin parempaa minäänsä —\nkun hän nyt liittää kätensä ristiin rinnalle ja alkaa, käy liikutus\nkautta kirkon. Mutta lapset alkavat itkeä, kun pappi puhuu vanhemmille\nja kehoittaa heitä rukoilemaan lastensa puolesta. Torbjörn, joka\nhiljan oli ollut kuoleman kipeä ja vasta äskettäin luullut jäävänsä\neliniäkseen sairaaksi, itki paljon, varsinkin kun lapset tekivät\nlupauksensa ja kaikki uskoivat pitävänsä sen. Hän ei kertaakaan\nkatsahtanut naistenpenkkiin; mutta jumalanpalveluksen loputtua meni\nhän Ingridin, sisarensa luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitte\nhän kiireesti tunkeutui ihmisjoukon läpi ulos ja toiset luulivat\nnähneensä hänen menneen ylös metsään eikä maantielle; mutta varmaan\neivät he tietäneet. Sämund haki häntä, mutta heitti hakemisen sikseen,\nkun huomasi Ingridinkin olevan poissa. Sitte hän haki Päivänkummun\nväkiä ja he taas kiersivät tarhaa kysymässä Synnöveä, jota ei kukaan\nollut nähnyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että kumpikin perhe\nläksi kotiin ilman lapsiaan.\n\nMutta sekä Synnöve että Ingrid olivat jo hyvän matkan päässä tiellä.\n\n— Miltei minua kaduttaa, että läksin, sanoi Synnöve.\n\n— Ei se nyt enään ole vaarallista, kun isä sen tietää, sanoi Ingrid.\n\n— Mutta eihän hän ole _minun_ isäni, sanoi Synnöve taas.\n\n— Kuka tietää? vastasi Ingrid ja sitte eivät he enään puhuneet siitä\nasiasta.\n\n— Täällä meidän piti odottaa, huomautti Ingrid, kun tie teki suuren\nmutkan ja he joutuivat tiheään metsään.\n\n— Hänellä on pitkä kierto, sanoi Synnöve.\n\n— Vai jo te olette täällä, keskeytti Torbjörn, nousten suuren kiven\ntakaa.\n\nHänellä oli kaikki valmiina päässä mitä hänen piti sanoa eikä sitä\nsuinkaan ollut vähän. Mutta tänään sen kaiken piti sujua keveästi,\nsillä isä tiesi asian ja oli, mikäli hän kirkossa sattuneiden\ntapahtumien johdosta saattoi päättää, sen puolella. Toki hän itsekin,\nkoko kesän ikävöityään, nyt on rohkeampi puhumaan tytölle kuin ennen.\n\n— Parasta on, että menemme metsätietä, sanoi hän, — sitä pääsee\npikemmin perille.\n\nTytöt eivät sanoneet mitään, vaan seurasivat. Torbjörn päätti puhua\nSynnövelle, mutta tahtoi odottaa, kunnes he olisivat päässeet mäen\npäälle, sitte kunnes he olisivat kulkeneet suon yli; mutta kun he\nolivat päässeet sen yli, arveli hän parhaaksi alkaa, kun he olisivat\ntulleet kauvemma metsään. Ingrid, jonka mielestä heidän puuhansa\nolivat aika hitaita, rupesi harventamaan askeliaan ja jättäytyi\njättäytymistään jälelle, kunnes jäi miltei näkymättömiin; Synnöve ei\nollut sitä huomaavinaan, vaan rupesi poimimaan marjoja sieltä täältä\ntiepuolesta.\n\nMutta on se vaan ihmeellistä, etten minä saa puhutuksi, ajatteli\nTorbjörn ja sanoi vihdoin:\n\n— Tuli kun tulikin sentään kaunis ilma tänään.\n\n— Niin tuli, vastasi Synnöve.\n\nJa niin mentiin taasen vähän matkaa, Synnöve poimi marjoja ja Torbjörn\nasteli vieressä.\n\n— Oli ystävällistä että tulit, sanoi Torbjörn, mutta siihen ei\nSynnöve sanonut mitään. — Tämä on ollut pitkä kesä, sanoi Torbjörn\nsitte, mutta ei Synnöve siihenkään vastannut mitään. Ei, ajatteli\nTorbjörn, ei siitä puhumisesta näin käydessä mitään tule. — Ehkä\nolisi paras odottaa Ingridiä, sanoi hän.\n\n— Niin, odotetaan vaan, sanoi Synnöve ja pysähtyi.\n\nTäällä ei ollut marjojakaan, joita olisi sopinut kumartua ottamaan,\nsen Torbjörn kyllä oli huomannut, mutta Synnöve oli saanut käsiinsä\nsuuren heinänkorren ja siihen hän nyt pisteli marjojaan.\n\n— Tänään tuli niin selvästi mieleeni se aika, jolloin me yhdessä\nkävimme rippikoulua, sanoi Torbjörn.\n\n— Muistin minäkin sen, vastasi Synnöve.\n\n— Siitä on ehtinyt tapahtua paljon — ja kun ei Synnöve sanonut\nmitään, jatkoi Torbjörn: — ja enimmäkseen odottamattomia asioita.\n\nSynnöve pisteli hyvin ahkerasti marjojaan heinänkorteen ja pää oli\nsinä aikana kumarassa; Torbjörn siirtyi hiukan, nähdäkseen hänen\nkasvonsa; mutta ikäänkuin hän olisi sen huomannut, hankki hän syytä\nkääntyäkseen. Silloin rupesi Torbjörniä peloittamaan, ettei hän saisi\nmitään sanotuksi.\n\n— Synnöve, eiköhän sinullakin ole jotakin sanomista?\n\nSynnöve nosti silmänsä ja hymyili.\n\n— Mitä minä sanoisin? kysyi hän.\n\nTorbjörnin rohkeus palasi ja hän oli jo kietomaisillaan kätensä tytön\nympäri, mutta juuri kun hän tuli häntä likelle, ei hän kuitenkaan\nuskaltanut, vaan kysyi aivan nöyränä:\n\n— Ingrid on kai puhunut kanssasi?\n\n— On, vastasi Synnöve.\n\n— Silloinhan sinä jo tiedätkin, sanoi Torbjörn. Synnöve vaikeni.\n\n— Silloinhan sinä jo tiedätkin, toisti Torbjörn ja likeni uudelleen.\n\n— Tiedät kai sinäkin jotakin, vastasi Synnöve.\n\nTorbjörn ei nähnyt hänen kasvojaan.\n\n— Tiedän, sanoi hän ja tavoitteli tytön kättä, mutta tyttö pujotteli\nentistä ahkerammin marjojaan. — Se on niin paha, että sinä viet\nminulta kaiken rohkeuden.\n\nHän ei nähnyt, että Synnöve hymyili ja siksi ei hän tietänyt mitä\nlisäisi.\n\n— No niin, sanoi hän sitte äkkiä lujalla, vaikka hiukan epävarmalla\näänellä: — mitä sinä teit sen kirjelipun?\n\nSynnöve ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Torbjörn meni perässä,\nlaski kätensä hänen olkapäälleen ja kumartui hänen puoleensa.\n\n— Vastaa minulle! kuiskasi hän.\n\n— Minä poltin sen.\n\nTorbjörn käänsi hänet kiireesti puoleensa, mutta kun hän huomasi hänen\naikovan ruveta tekemään itkua, ei hän uskaltanut muuta kuin taas\npäästää hänet irti. Onpa se ikävä, että hän noin helposti rupeaa\nitkemään, ajatteli hän.\n\n— Miksi sinä kirjoitit sen lipun? kysyi Synnöve heidän siinä\nseisoessaan.\n\n— Sen kai Ingrid on kertonut.\n\n— On kyllä, mutta — kova sinä olit.\n\n— Isä tahtoi.\n\n— Mutta sittenkin...\n\n— Minä luulin jääväni sairaaksi koko elinajakseni; tästäpuoleen pidän\nsinusta huolen, sanoi Torbjörn.\n\nIngrid tuli samassa näkyviin mäen alta ja he läksivät paikalla\nliikkeelle.\n\n— Tuntui siltä kuin minä parhaiten olisin osannut nähdä sinut silloin\nkun luulin, etten enään saa sinua, sanoi Torbjörn.\n\n— Ihminen tutkii itseään, kun hän on yksin, sanoi Synnöve.\n\n— Niin, silloin sen parhaiten huomaa mikä mahti meissä on suurin,\nsanoi Torbjörn. Hänen äänensä soi kirkkaana ja hän asteli vakavana\nSynnöven rinnalla.\n\nSynnöve ei enään poiminut marjoja.\n\n— Huolitko nämä, sanoi hän ja ojensi Torbjörnille korren.\n\n— Kiitos, vastasi Torbjörn ja tarttui käteen, joka marjoja ojensi.\n\n— Taitaa olla parasta, että kaikki jää ennalleen, sanoi hän ja ääni\nhiukan värisi.\n\n— Niin, vastasi Synnöve tuskin kuuluvasti ja kääntyi pois.\n\nHe jatkoivat kulkuaan ja niin kauvan kuin Synnöve vaikeni, ei Torbjörn\nuskaltanut kajota häneen eikä liioin puhua; hänen ruumiinsa oli kuin\ntasapainoa vailla ja sentähden hän ihan oli keikahtamaisillaan kumoon.\nHänen silmänsä olivat kuin tulessa ja kun he samassa tulivat mäelle,\njonne Päivänkumpu selvästi näkyi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi\nasunut siellä ikänsä ja ikävöisi kotiin. \"Minä lähden samalla heti\nhänen mukanaan sinne\", ajatteli hän ja imi näköalasta rohkeutta niin\nettä hänen päätöksensä askel askeleelta tuli varmemmaksi. \"Isä auttaa\nminua\", päätteli hän; \"minä en enään kestä tätä, minun täytyy lähteä\nsinne — täytyy!\" Ja hän riensi rientämistään ja tuijotti suoraan\neteensä. Talo ja koko seutu olivat häikäisevässä valossa. \"Tänä\npäivänä; en odota tuntiakaan kauvemmin.\" Ja hän tunsi jäsenissään\nsellaista voimaa, ettei tietänyt mihin kääntyisi.\n\n— Ihanhan sinä karkaat luotani, kuuli hän takaansa lempeän äänen.\n\nSe oli Synnöve, joka ei enään päässyt hänen perässään ja jonka täytyi\nlakata yrittämästä. Torbjörniä hävetti, hän kääntyi, palasi, kädet\nojollaan ja ajatteli: minä nostan hänet pääni päälle! mutta kun hän\ntuli likelle, ei hän yrittänyt sitä ensinkään.\n\n— Minä kävelen niin nopeasti, sanoi hän.\n\n— Niin kävelet, vastasi Synnöve.\n\nHe olivat tulleet likelle kylätietä; Ingrid, joka kaiken aikaa oli\nollut poissa näkyvistä, asteli ihan heidän takanaan.\n\n— Nyt ei teidän enään pidä astua yhdessä, sanoi hän.\n\nTorbjörn hätkähti; se tuli hänelle liian aikaiseen; Synnövekin kävi\nhiukan oudon näköiseksi.\n\n— Minulla oli niin paljon puhumista, kuiskasi Torbjörn. Synnöve\nmelkein hymähti. — Niin, sanoi Torbjörn, — toisen kerran! ja tarttui\nSynnöven käteen.\n\nSynnöve nosti häneen kirkkaan, syvän katseen. Hän lämpeni siitä ja\nhänen päähänsä karkasi paikalla: minä menen heti hänen mukaansa!\nSilloin Synnöve hellävaroen veti pois kätensä, kääntyi tyynenä\nIngridin puoleen, sanoi hyvästi ja lähti hiljaa astumaan tietä kohti.\nTorbjörn jäi paikoilleen seisomaan.\n\nSisarukset menivät kotiin metsän läpi.\n\n— Saitteko te nyt puhua? kysyi Ingrid.\n\n— Emme, tie oli liian lyhyt, sanoi veli ja asteli nopeasti, ikäänkuin\nei häntä olisi haluttanut kuulla enempää.\n\n— No? sanoi Sämund ja nosti päätään ruuan äärestä, kun sisarukset\ntulivat tupaan. Torbjörn ei vastannut mitään, vaan meni penkille\nhuoneen toiseen päähän, nähtävästi tointuakseen; Ingrid meni hymyillen\nperässä. Sämund rupesi taas syömään, vilkaisi silloin tällöin\nTorbjörniin, jolla oli olevinaan paljon hommaa, hymähteli ja jatkoi\nsyömistään. — Tule syömään, virkkoi hän; — ruoka jähtyy.\n\n— Kiitoksia, en minä huoli mitään, sanoi Torbjörn ja istuutui.\n\n— Vai niin! ja Sämund söi syömistään. Hetken perästä hän sanoi: —\nteillä oli tänään sellainen kiire pois kirkosta.\n\n— Meidän piti vaan puhutella erästä henkilöä, sanoi Torbjörn ja\npainui kumaraan istumaan.\n\n— No, saitko puhutuksi hänelle?\n\n— En oikein tiedä, sanoi Torbjörn.\n\n— No, hitto vieköön, sanoi Sämund ja jatkoi ateriaansa. Vähän ajan\nperästä hän oli valmis ja nousi; hän astui ikkunan luo, katseli ulos\nja kääntyi sitte: — Kuule, mennäänpäs katselemaan viljoja... Torbjörn\nnousi.\n\n— Ei — pane sinä päällesi.\n\nTorbjörn, joka oli istunut paitahihasillaan, puki ylleen vanhan takin,\njoka riippui hänen yläpuolellaan.\n\n— Niinkuin näet, olen minä pannut ylleni uudet! vaatteet.\n\nTorbjörn teki samoin ja he menivät ulos, Sämund edellä, Torbjörn\nperässä. He astelivat tielle päin.\n\n— Emmekö mene ohraa katsomaan? sanoi Torbjörn.\n\n— Emme. Menemme vehnävainiolle, sanoi Sämund.\n\nJuuri kun he pääsivät tielle, näkyivät rattaat hiljaa tulla vierivän.\n\n— Se on Pohjamäen hevonen, sanoi Sämund.\n\n— Pohjamäen nuorikot ovat, lisäsi Torbjörn; mutta nuorikoilla\ntarkoitetaan samaa kuin vastanaineita.\n\nKuusiston miesten kohdalle tullessa hevonen pysähtyi.\n\n— Se on ylpeä nainen tuo Marit Pohjamäki, kuiskasi Sämund, voimatta\nkääntää katsettaan pois hänestä.\n\nMarit istui hiukan painuneena selkänojaa vastaan, huivi höllästi\nsidottuna päähän ja toinen hartioiden ympäri. Hän katseli tiukasti\nmolempiin miehiin, hänen puhtaissa, voimakkaissa piirteissään ei\nliikahtanut värettäkään. Mies oli hyvin laiha ja kalpea, ja näytti\nvielä lauhemmalta kuin tavallisesti, hän tuntui kantavan povessaan\nsurua, jota ei voi kertoa.\n\n— Ovatko miehet katsomassa viljoja? sanoi hän.\n\n— Niin ollaan, vastasi Sämund.\n\n— Hyvä vuosi täällä tulee.\n\n— Tulee kyllä; voisi se huonompikin tulla.\n\n— Myöhäänpä te palaatte, sanoi Torbjörn.\n\n— Siellä oli paljon tuttuja hyvästeltävänä, sanoi mies.\n\n— Kuinka niin — aiotko sinä lähteä matkalle? kysyi Sämund.\n\n— Aionhan minä.\n\n— Kauvaskin?\n\n— Kauvas.\n\n— Kuinka kauvas sitte?\n\n— Amerikkaan.\n\n— Amerikkaan! pääsi molemmilta miehiltä yhtaikaa.\n\n— Vastanainut mies! lisäsi Sämund.\n\nMies hymähti:\n\n— \"Taidan jäädä tähän jalkani takia, sanoi kettu, kun saksiin kävi\".\n\nMarit katsahti häneen ja sitte toisiin, heikko puna lehahti hänen\nkasvoilleen, mutta muuten ne pysyivät muuttumattomina.\n\n— Taitaa emäntä mennä mukaan? kysyi Sämund.\n\n— Ei hän tule.\n\n— Sanovat, että siellä Amerikassa helposti vaurastuu, sanoi Torbjörn,\njoka tunsi, ettei pitänyt päästää keskustelua katkeamaan.\n\n— Niinhän ne sanovat, sanoi mies.\n\n— Mutta Pohjamäki on hyvä talo, arveli Sämund.\n\n— Siellä on liian monta omistajaa, vastasi mies ja lisäsi, kun vaimo\nhänen katsahti: — toinen on toisen tiellä.\n\n— Onnea matkalle, sanoi Sämund ja otti hänen kätensä. — Jumala\nsuokoon sinun löytää mitä etsit.\n\nTorbjörn katsoi koulutoveriaan suoraan silmiin.\n\n— Minä puhun sinulle sitte, sanoi hän.\n\n— Hyvähän se on, kun voi jollekin puhua, vastasi mies ja raapi\nkärrynpohjaa piiskan varrella.\n\n— Tulkaa meille, sanoi Marit, ja sekä Torbjörn että Sämund nostivat\nnytkähtäen katseensa; sillä he unohtivat aina, että Maritilla oli niin\nlempeä ääni.\n\nHe jatkoivat matkaansa. Hitaasti he ajoivat, pieni tomupilvi\nkiiriskeli heidän ympärillään, ilta-aurinko paistoi suoraan heihin;\nvaimon silkkihuivi heloitti miehen tummia sarkavaatteita vastaan. He\npääsivät mäelle ja katosivat.\n\n— — Pitkän aikaa astelivat isä ja poika ääneti.\n\n— Ei hän taida palata niinkään pian, sanoi vihdoin viimein Torbjörn.\n\n— Parasta taitaa olla, arveli Sämund, — kun ei hän kotimaassa ole\ntavannut onnea.\n\nJa äänettöminä jatkoivat he taas matkaa.\n\n— Nyt te menette vehnävainion sivu sanoi Torbjörn.\n\n— Katsotaan sitte takaisin tullessa.\n\nJa he menivät eteenpäin. Torbjörnin ei oikein tehnyt mieli kysyä minne\nhe olivat menossa; sillä he sivuuttivat Kuusiston rajan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nGuttorm ja Kaarina Päivänkumpu olivat jo syöneet, kun Synnöve\npunaisena ja hengästyneenä astui sisään.\n\n— Mutta rakas lapsi, missä sinä olet ollut? kysyi äiti.\n\n— Minä jäin vaan Ingridin kanssa, sanoi Synnöve ja rupesi ottamaan\nhuiveja kaulastaan.\n\nIsä haki kaapista kirjaa.\n\n— Mitä teillä oli puhumista niin pitkältä?\n\n— Ei mitään erityistä.\n\n— Parempi olisi ollut, että olisit pysynyt kirkkoseurassasi, lapseni!\n\nÄiti nousi ja toi hänelle ruokaa. Kun Synnöve oli istuutunut syömään\nja äiti oli istuutunut vastapäätä häntä, sanoi hän:\n\n— Puhuitko sinä ehkä muidenkin kanssa?\n\n— Olihan niitä useampiakin, sanoi Synnöve.\n\n— Saahan lapsi toki puhua ihmisten kanssa, sanoi Guttorm.\n\n— Saa kyllä, sanoi äiti vähän ystävällisemmin; mutta pitäisi hänen\nsentään tulla vanhempiensa mukana.\n\nSiihen ei kukaan vastannut mitään.\n\n— Tämä oli korea pyhäpäivä, sanoi äiti. — Hyvää tekee nähdä lapset\nkirkonlattialla.\n\n— Muistuvat mieleen omat lapset, sanoi Guttorm.\n\n— Niin kyllä, sanoi äiti ja huokasi. — Kukaan ei tiedä miten\nniidenkin käy.\n\nGuttorm istui hyvän aikaa vaiti.\n\n— Me saamme kiittää Jumalaa paljosta, sanoi hän vihdoin, — hän antoi\nmeidän pitää yhden.\n\nÄiti istui sitaisten sormeaan pöydänlaitaa pitkin, eikä nostanut\nsilmiään.\n\n— Hän onkin meidän suurin ilomme, sanoi hän hiljaa; — ja hyvinhän\nhän on menestynyt, lisäsi hän vielä hiljemmin.\n\nHe olivat pitkän aikaa vaiti.\n\n— Niin, hänestä on ollut paljon iloa, sanoi Guttorm — ja lisäsi\nhetken perästä hellästi: — Jumala tehköön hänet onnelliseksi.\n\nÄiti sitaisi sormeaan pitkin pöytää; kyynel vieri sormelle ja hän\npyyhkäisi sen pois.\n\n— Mikset sinä syö? sanoi isä vähän myöhemmin, nostaen päätään.\n\n— Kiitoksia, en jaksa, vastasi Synnöve.\n\n— Mutta ethän sinä ole syönyt mitään, sekaantui äitikin puheeseen, —\nolethan sinä kävellyt pitkän matkan.\n\n— En minä jaksa, sanoi Synnöve ja veti poveltaan kaulaliinanpäätä.\n\n— Syö nyt, lapseni, sanoi isä.\n\n— En minä voi, sanoi Synnöve ja rupesi itkemään.\n\n— Mutta rakas lapsi, miksi sinä itket?\n\n— En tiedä, vastasi tyttö nyyhkien.\n\n— Kyyneleet ovat hänellä niin höllässä, sanoi äiti.\n\nIsä nousi ja meni ikkunaan.\n\n— Tuolla näkyy tulevan kaksi miestä, sanoi hän.\n\n— Vai niin, tähän aikaan? sanoi äiti ja meni hänkin ikkunaan ja siinä\nhe katselivat kauvan. — Kuule — keitä ne voivat olla? sanoi Kaarina,\nmuttei ensinkään sillä äänellä kuin hän olisi kysynyt.\n\n— En tiedä, vastasi Guttorm, ja he katselivat katselemistaan.\n\n— En minä oikein ymmärrä tätä, sanoi äiti.\n\n— En minäkään, sanoi isä.\n\nMiehet tulivat likemmä.\n\n— Ne ne sittenkin taitavat olla, sanoi äiti vihdoin.\n\n— Ne ne ovat, sanoi Guttorm.\n\nMiehet tulivat yhä likemmä, vanhempi seisahtui ja katsoi taakseen,\nnuorempi samoin; sitte he jatkoivat matkaa.\n\n— Ymmärrätkö sinä mitä asiaa heillä voi olla? kysyi Kaarina niinkuin\näskenkin.\n\n— En, en minä ymmärrä, sanoi Guttorm.\n\nÄiti kääntyi, meni pöydän luo, korjasi pois ruuat ja järjesteli\nhiukan.\n\n— Saat uudelleen panna päällesi, lapseni, sanoi hän Synnövelle, —\nsillä tänne tulee vieraita.\n\nTuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun Sämund avasi oven ja astui\nsisään. Torbjörn tuli perässä.\n\n— Hyvää iltaa, sanoi Sämund, pysähtyi vähän ja meni sitte hitaasti\ntervehtimään talonväkeä.\n\nTorbjörn seurasi. Viimeksi tulivat he Synnöven luo, joka seisoi\nnurkassa, huivi kädessä, tietämättä panisiko sen ylleen vai ei, ja\ntuskinpa tietäen, että se hänen kädessään olikaan.\n\n— Istumaan, sanoi vaimo.\n\n— Kiitoksia — eihän tänne niin pitkä matka ole, sanoi Sämund, mutta\nistuutui kuitenkin ja Torbjörn hänen rinnalleen.\n\n— Ihan te hävisitte tänään kirkolta, sanoi Kaarina.\n\n— Niin, minä hain teitä, vastasi Sämund.\n\n— Siellä oli niin paljon väkeä, sanoi Guttorm.\n\n— Oikein paljon väkeä, toisti Sämund, — ja oikein korea pyhäpäivä.\n\n— Me tässä juuri puhuimme siitä, sanoi Kaarina.\n\n— Niitä rippilapsia katselee niin ihmeellisin silmin, kun itsellä on\nlapsia, lisäsi Guttorm.\n\nVaimo siirtelihe penkillä.\n\n— Se on sellaista, sanoi Sämund, — että se panee vakavasti niitä\najattelemaan — ja siitä syystä juuri minä tänä iltana olen tullut\ntänne, lisäsi hän, katseli varmana ympärilleen, vaihtoi mälliä ja pani\nvarovasti vanhan messinkirasiaan. Guttormin, Kaarinan ja Torbjörnin\nsilmät lensivät kukin haaralleen. — Ajattelin, että lähdenpähän\nTorbjörnin kanssa naapuriin, alkoi Sämund taas tyynesti; — sillä\nkyllä sitä aikaa kuluu ennenkuin hän yksinään lähtee tänne — ja sitte\nminä pelkään, että hän niin huonosti ajaa asiansa — hän vilkaisi\nSynnöveen, joka sen kyllä tunsi. — Se on kun onkin nyt sellaista,\nettä hän on katsellut Synnöveä siitä kun hän pääsi niin mieheksi, että\nsellaisia asioita rupesi ymmärtämään; — ja taitaapa tytönkin mieli\nolla kääntynyt häneen. Ja eiköhän, asiain niin ollen, liene parasta,\nettä he menevät yhteen. — Minä en ensinkään ollut asian puolella\nsilloin kun näin, ettei poika osannut itseäänkään hallita, saatikka\nsitte muita; mutta nyt minä luulen voivani hänet taata, ja jollen minä\nvoisikaan, niin Synnöve kyllä voi; sillä hänen valtansa on suurin.\n\n— Mitä te nyt sitte sanotte, jos me rupeisimme toimittamaan heitä\nyhteen? Eihän sillä mitään kiirettä ole, mutta mitäpähän siitä\nodottamisestakaan on. Sinä, Guttorm, olet hyvissä varoissa, minulla\ntosin on vähemmän ja useampia ottajia; mutta luulisin asioiden\nkuitenkin järjestyvän. Sanokaa nyt sitte mitä te tästä arvelette; —\ntytöltä minä kysyn viimeksi, sillä luulenpa tietäväni mitä hän tahtoo.\n\nNiin puhui Sämund. Guttorm oli istunut kumarassa ja vuorotellen\nsiirrellyt toista kättä toisen päälle. Hän oli monta kertaa yrittänyt\nnousta ja veti joka kerta entistä syvemmin henkeään, mutta sai vasta\nneljännellä tai viidennellä kerralla oikaistuksi selkänsä suoraksi,\nsitaisi polveaan ylhäältä alas ja päinvastoin ja katsahti vaimoonsa,\nsamalla vilkaisten Synnöveen. Synnöve ei liikahtanut, hänen kasvojaan\nei saattanut nähdä. Kaarina istui pöydän ääressä ja piirteli\nsormellaan levyyn.\n\n— Onhan se niin — että se on kaunis tarjous, sanoi hän.\n\n— Niin, ja minusta me kiitollisesti otamme sen vastaan, sanoi Guttorm\nlujalla äänellä ja ikäänkuin keventynein mielin ja siirsi katseensa\nvaimostaan Sämundiin, joka oli pannut käsivartensa ristiin ja\nnojautunut seinään.\n\n— Meillä ei ole kuin tämä ainoa tytär, sanoi Kaarina, — meidän pitää\najatella asiaa.\n\n— Voihan sitä ajatellakin, sanoi Sämund, — mutta en minä myöskään\ntiedä mikä estää vastaamasta heti, sanoi karhu, kun kysyi mieheltä\nsaako viedä lehmän.\n\n— Kyllä me hetikin voimme vastata, arveli Guttorm ja katseli\nvaimoonsa.\n\n— Se on nyt sellaista, että Torbjörn on ollut vähän-huimapää, sanoi\nvaimo, mutta ei nostanut silmiään maasta.\n\n— Se on jo taitanut tasaantua, sanoi Guttorm. — Tiedäthän sinä itse\nmitä tänään sanoit.\n\nAviopuolisot katselivat nyt toisiinsa vuoronperään.\n\n— Kun me vaan voisimme luottaa häneen, sanoi vaimo.\n\n— Niin, puuttui Sämund taasen puheeseen, — mitä siihen asiaan tulee,\nniin minä sanon mitä ennenkin olen sanonut, että hyvin se kuorma\nkulkee, kun Synnöve on ohjaksissa. Hänellä on hirmuinen vaikutusvalta\nsiihen poikaan; sen minä sain kokea silloin kun poika makasi kipeänä\ntuolla kotona eikä kukaan tietänyt elämäkö oli edessä vaiko kuolema.\n\n— Et sinä saa olla niin taipumaton, sanoi Guttorm; — tiedäthän sinä\ntytön tahdon ja hänen hyväkseenhän me elämme!\n\nSynnöve nosti nyt ensi kerran päätään ja katsahti isään suurin,\nkiitollisin silmin.\n\n— No niin, sanoi Kaarina hetkisen vaiettuaan Ja sitaisi pöytää\nentistä lujemmin; — jos minä viimeiseen asti olenkin vastustanut,\nniin kai minä olen tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa. Ei ole sydän\naina taitanut olla niin kova kuin sanat.\n\nÄiti nosti silmiään ja hymyili; mutta kyyneleet olivat\npulpahtamaisillaan esiin. Silloin nousi Guttorm.\n\n— Niin on siis Jumalan nimeen hartain toivoni toteutunut, sanoi hän\nja läksi permannon poikki Synnöven luo.\n\n— Minä en koskaan ole pelännyt, sanoi Sämund ja nousi hänkin. — Mikä\non yhteen määrätty, kyllä se yhteen joutuu.\n\nHän astui hänkin permannon poikki.\n\n— No, mitä sinä tähän sanot, lapseni, sanoi äiti ja tuli Synnöven\nluo.\n\nTyttö — istui yhä entisellä paikallaan; kaikki olivat kerääntyneet\nhänen ympärilleen, paitsi Torbjörn, joka yhä istui siellä minne\nensinnä oli asettunut.\n\n— Nouse nyt, lapseni, kuiskasi äiti, ja Synnöve nousi, hymyili,\nkääntyi poispäin ja itki. — Jumala olkoon kanssasi nyt ja aina! sanoi\näiti, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja itki yhdessä hänen kanssaan.\n\nMiehet läksivät permannon poikki kukin haaralleen.\n\n— Mene nyt hänen luokseen, sanoi äiti vielä itkien, päästi hänet\nkäsistään ja työnsi hänet hellästi menemään.\n\nSynnöve otti askeleen, mutta pysähtyi eikä päässyt kauvemma; Torbjörn\nhypähti penkiltä, meni häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, piteli\nsitä kädessään, ei tietänyt mitä sitte tekisi ja jäi pitelemään\nSynnöven kättä, kunnes hän hiljaa veti sen pois. Ääneti seisoivat he\nsitte vieretysten.\n\nOvi avautui hiljaa ja joku pisti sisään päänsä.\n\n— Onko Synnöve täällä? kysyi Ingrid Kuusisto varovaisesti.\n\n— Kyllä hän on täällä; tule vaan likemmä, sanoi isä ja lisäsi, kun\nIngrid hiukan epäröi: — tule sinä vaan, täällä ovat kaikki asiat\nhyvin.\n\nKaikkien silmät olivat kääntyneet Ingridiin. Hän näytti olevan hiukan\nhämillään.\n\n— Täällä on vielä ulkona ... sanoi hän.\n\n— Kuka siellä on? kysyi Guttorm.\n\n— Äiti, vastasi Ingrid hiljaa.\n\n— Anna hänen tulla sisään, kuului neljästä suusta yhtaikaa.\n\nJa Päivänkummun emäntä läksi ovelle, muitten iloisina katsellessa\ntoisiinsa.\n\n— Tulkaa vaan, äiti, kuului Ingrid sanovan.\n\nJa Ingeborg astui sisään, päässä valkoinen myssy.\n\n— Kyllä minä sen paikalla ymmärsin, sanoi hän, — vaikkei tuo Sämund\nkoskaan mitään puhu. Emmekä me Ingridin kanssa malttaneet olla\ntulematta.\n\n— Täällä ovat asiat ihan sinun tahtosi mukaan, sanoi Sämund ja\nsiirtyi syrjään, jotta Ingeborg pääsisi nuorten luo.\n\n— Jumala sinua siunatkoon siitä että vedit hänet puoleesi, sanoi hän\nSynnövelle, kaulasi ja taputti häntä; — sinä pidit kiinni viimeiseen\nasti, lapseni; ja sinun tahtosi pääsikin voitolle... Ja Torbjörnin\näiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, hänen kyyneleensä valuivat\nSynnöven kasvoille; hän ei huomannut sitä, mutta pyyhki huolellisesti\npois Synnöven kyyneleet.\n\n— Äiti tietää kyökissään enemmän kuin me muut, jotka olemme\nelävinämme keskellä asioita, sanoi Sämund.\n\nVähitellen tyyntyi itku ja mielenliikutus. Emäntä rupesi ajattelemaan\nillallista ja pyysi pientä Ingridiä avukseen, \"sillä ei Synnövestä\ntänä iltana ole mihinkään\". Ja yhdessä rupesivat he keittämään\nkermapuuroa. Miehet puhelivat vuoden tulosta ja muista asioista.\nTorbjörn oli istuutunut ikkunaan ja Synnöve hiipi hänen luokseen ja\nlaski, kätensä hänen olalleen.\n\n— Mitä sinä katselet? kuiskasi hän.\n\nTorbjörn käänsi päätään, katseli kauvan hellästi Synnöveen ja kääntyi\nsitte taas katsomaan ulos.\n\n— Katselen vaan Kuusistoa, sanoi hän; — tuntuu niin kummalta\nkatsella sitä täältä.\n\n\n\n\n\n\nRAUTATIE JA HAUTAUSMAA.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNuutti Aakre oli vanhaa sukua paikkakunnallaan, jossa sillä aina oli\nollut valistuksen ystävien ja yleisten asioiden harrastajain maine.\nHänen isänsä oli lukenut papiksi asti, mutta kuoli aikaiseen ja kun\nleski oli talonpoikaisihminen, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi.\nNuutti oli siis saanut vain sen opetuksen mikä kansakoulussa annetaan,\nmutta isän kirjasto oli aikaiseen istuttanut häneen tiedonhalun. Tätä\noli hänen ystävänsä Henrik Wergeland, joka usein kävi häntä\ntervehtimässä ja joka lähetti hänelle kirjoja, siemenlajeja ja antoi\nkaikkinaisia neuvoja, sittemmin kehittänyt. Tämän kaiken johdosta\nperusti Nuutti aikaiseen yhdistyksen, jolla alussa oli hyvin\nsekalainen tarkoitus, nimittäin \"jäsenten harjoittaminen puhetaidossa\nja perustuslain tulkinnassa\"; sittemmin siitä tuli koko voutikunnan\nkäytännöllinen maatalousseura. Wergelandin neuvosta perusti Nuutti\nniinikään pitäjänkirjaston ja antoi isänsä kirjat ensimäiseksi\nlahjaksi sinne. Saman miehen kehoituksesta sai hän aikaan pyhäkoulun,\njota pidettiin hänen talollaan ja jossa halukkaat saivat oppia\nkirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Tämä kaikki kiinnitti huomiota\nNuuttiin, hän pääsi esimiehistöön ja pian sen puheenjohtajaksi. Siellä\nhän yhä eteenpäin suosi kouluasioita ja sai ne todella erinomaiseen\nkuntoon. Nuutti Aakre oli pieni, ketterä mies, pienet, vilkkaat silmät\nkiilsivät hyvin tuuhean pörrön alta. Hänellä oli tukevahuulinen suu,\njoka aina näytti olevan työssä ja oivalliset hampaat, jotka nekin aina\nnäyttivät olevan työssä; sillä ne välkähtelivät sanojen sinkoellessa\nja säihkyellessä kuin kipinät suuresta tulesta.\n\nNiistä monista, jotka hän oli auttanut tietoon, oli hänen naapurinsa\nLauri Högstad etevin. Lauri ei ollut Nuuttia paljonkaan nuorempi,\nmutta hitaammin kehittynyt. Kun Nuutin aina teki mieli puhua siitä\nmitä luki ja ajatteli, oli hiljainen, vakavaluontoinen Lauri\nkiitollisena kuulijana ja sittemmin ymmärtäväisenä arvostelijana.\nVälit kehittyivät pian sellaisiksi, ettei Nuutti mielellään ryhtynyt\najamaan mitään asiaa ennenkuin oli kysynyt Lauri Högstadin\nmielipidettä ja usein asioissa silloin tehtiinkin joku käytännöllinen\nmuutos. Sen kautta vei Nuutti pian naapurinsa esimiehistöön ja\nkaikkeen mihin itsekin kuului. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin,\njoissa ei Lauri milloinkaan puhunut; mutta matkalla sai Nuutti tietää\nhänen mielipiteensä. Heitä pidettiin eroittamattomina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina syyspäivänä oli esimiehistö koolla muunmuassa keskustelemassa\nvoudin ehdotuksen johdosta, että seurakunnan jyvämakasiini myytäisiin\nja pääomasta muodostettaisiin pieni säästöpankki. Nuutti Aakre,\npuheenjohtaja, olisi varmaan ollut asian puolella, jos hän olisi\nvoinut katsoa sitä puolueettomasti. Mutta ensinnäkin tuli ehdotus\nvoudin puolelta, jota ei Wergeland kärsinyt eikä tietysti siis\nNuuttikaan, ja sitte oli Nuutin mahtava isoisä rakentanut makasiinin\nja lahjoittanut sen paikkakunnalle. Ehdotus tuntui hänestä miltei\npersoonalliselta loukkaukselta eikä hän sentähden ollut puhunut siitä\nkenellekään, ei edes Laurille. Lauri taas ei milloinkaan puhunut\nmistään ennenkuin toinen oli aloittanut.\n\nPuheenjohtajana luki Nuutti Aakre ehdotuksen, liittämättä siihen\nmitään mielipidettä. Mutta tapansa mukaan katsahti hän Lauriin, joka\ntavallisesti istui tai seisoi vähän syrjemmällä, hampaitten välissä\noljenkorsi, jonka hän aina joutuessaan puheisiin jonkun kanssa,\njostakin hankki. Hän joko kaiveli hampaitaan tuolla korrella, tai piti\nsitä riipuksissa toisessa suupielessään, kierrellen toista päätä\nhitaammin tai nopeammin, sen mukaan millä mielellä oli. Ihmeekseen\nhuomasi Nuutti, että oljenkorsi kierteli hyvin nopeasti.\n\n— Onko meidän suostuminen tähän — mitä _sinä arvelet?_ kysyi hän\nkiireesti.\n\n— Minä arvelen, että on, vastasi Lauri kuivasti. Koko esimiehistö,\njoka tiesi Nuutin olevan ihan toista mieltä, katsoi hätkähtäen\nLauriin, mutta Lauri ei sanonut sen enempää eikä häneltä enään mitään\nkysyttykään. Nuutti poikkesi muihin asioihin, ikäänkuin ei mitään\nolisi ollutkaan. Vasta kokouksen lopulla otti hän taas esiin asian ja\nkysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotusta lähetettäisi takaisin\nvoudille, tarkemmin harkittavaksi, koska paikkakunta oli toista mieltä\nja piti jyvämakasiinistaan. Kukaan ei vastannut. Nuutti kysyi\nliitettäisiinkö pöytäkirjaan, ettei asiaa pidetä tarkoitusta\nvastaavana.\n\n— Minä panen vastalauseen, lisäsi Lauri.\n\n— Minä myöskin, sanoi paikalla toinen.\n\n— Minä myöskin, sanoi kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja tiesikään,\noli enemmistö asian puolella.\n\nHän oli niin hämmästyksissään, että hän unohti panna vastaan, hän\nmerkitsi pöytäkirjaan ja luki matalalla äänellä: \"asia otetaan\nkeskustelun alaiseksi. Kokous on päättynyt\". Hänen kasvonsa olivat\ntulipunaiset, kun hän nousi ja pani kokoon pöytäkirjat, mutta\nitsekseen hän ajatteli, että kyllä hän korjaa kaikki kunnan\nvaltuustossa. Pihamaalla valjasti hän hevosensa ja Lauri tuli ja\nistuutui hänen rattailleen. He puhelivat kotimatkalla kaikkinaisista\nasioista, mutta eivät tästä.\n\nSeuraavana päivänä läksi Nuutin vaimo Laurin vaimon luo kysymään,\noliko miesten välillä ollut jotakin, kun Nuutti kotiin tullessaan oli\nollut niin ihmeellinen. Hiukan yläpuolella taloa tuli Laurin vaimo\nhäntä vastaan tekemään samaa kysymystä, sillä Laurikin oli ollut niin\nihmeellinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, arka olento, joka pelkäsi\näänettömyyttä eikä kovaa puhetta; sillä Lauri ei koskaan puhunut\nhänelle, paitsi silloin kun hän oli tehnyt tai Lauri pelkäsi hänen\ntekevän jotakin hullua. Nuutti Aakren vaimo sensijaan puhui miehensä\nkanssa ja varsinkin esimiehyydestä, sentähden että se viime aikoina\noli vienyt miehen ajatukset, hänen työnsä ja rakkautensa häneltä ja\nlapsilta. Hän oli sille mustasukkainen kuin naiselle, hän itki tuota\nesimiehyyttä öisin ja riiteli siitä miehensä kanssa päivisin. Mutta\njuuri sentähden ei hän nyt osannut sanoa mitään, kun Nuutti kerrankin\ntuli sieltä onnettomana; hän kävi paikalla onnettomammaksi kuin hänen\nmiehensä olikaan ja hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä saada tietää\nmitä oli tapahtunut. Kun ei Laurin vaimo sitä tietänyt, täytyi hänen\nlähteä kylälle. Hän sai kun saikin tietää asian ja oli tietysti\npaikalla miehensä puolella, piti Lauria käsittämättömänä, jollei\nsuorastaan häijynä. Mutta kun hän antoi miehensä sen huomata, tunsi\nhän, etteivät hänen ja Laurin välit vielä laisinkaan olleet rikki.\nPäinvastoin Nuutti piti Laurista!\n\nEdusmiehistön kokous tuli. Lauri Högstad ajoi aamulla Aakreen, Nuutti\ntuli ulos ja nousi rattaille! He tervehtivät tavalliseen tapaansa,\npuhuivat matkalla ehkä hiukan vähemmin, eivätkä asiasta. Kokous oli\ntäysilukuinen, joitakin oli vielä tullut kuuntelemaankin, mistä ei\nNuutti ensinkään pitänyt; sillä se tiesi hapatuksen päässeen\npaikkakunnalle. Lauri oli hankkinut suupieleensä oljenkorren ja seisoi\nuunin luona lämmittelemässä, sillä syys oli käynyt kylmäksi.\nPuheenjohtaja luki ehdotuksen hyvin hillityllä äänellä ja varovasti;\nhän lisäsi, että se oli lähtenyt voudista, jonka ehdotukset\ntavallisesti eivät olleet tuottaneet onnea. Olihan rakennus lahja\neikähän lahjoja ollut tapana myydä, varsinkin kun ei hätä mitenkään\npakoittanut.\n\nLauri, joka ei milloinkaan ollut kokouksissa esiintynyt, pyysi\nkaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; lieneekö\nollut Nuutti Aakren tähden vai lieneekö hän pelännyt joutuvansa\nalakynteen — se jääköön sanomatta. Mutta hän esitti selviä, päteviä\nsyitä ja niin kiinteästi ja johdonmukaisesti, että näissä kokouksissa\ntuskin oli sellaista kuultu. Ja kun hän oli esittänyt kaikki\nperusteensa, lisäsi hän:\n\n— Mitä taas siihen tulee, että ehdotus on lähtenyt voudista, niin ei\nse koske asiaan, yhtä vähän kuin sekään, kuka aikoinaan on rakennuksen\ntehnyt tai millä tavalla se on kunnan omaksi joutunut.\n\nNuutti Aakre oli punaisena kasvoiltaan — veri nousi helposti hänen\nkasvoilleen — ja vääntelihe ja kääntelihe, kuten hänen tapansa oli,\nkun hän kävi malttamattomaksi, mutta hän vastasi kuitenkin\nvarovaisesti ja matalalla äänellä, arveli, että maassa oli\nsäästöpankkeja tarpeeksi, vieläpä tässä likellä — tekipä mieli sanoa\n_liiankin_ likellä. Mutta jos pankki piti perustettaman, niin saattoi\nsiihen kai päästä toisia teitä kuin polkemalla kuolleitten hautoja ja\nelävien rakkautta. Tätä lausuessa oli hänen äänensä hiukan epävarma,\nmutta se varmeni taas, kun hän siirtyi puhumaan jyvämakasiinista\nsellaisenaan ja todistamaan sen hyödyllisyyttä. Lauri antoi\nviimemainittuun perinpohjaisen vastauksen ja lisäsi vielä:\n\n— Yksi ja toinen asia minua kyllä panee epäilemään, onko tämä\npaikkakunta olemassa eläviä vaiko kuolleita varten. Ja lisäksi\nyksityisen perheenkö rakkaus ja viha täällä määräävät, vaiko yhteinen\netu.\n\nNuutti vastasi kiireesti:\n\n— En tiedä eikö puhujakin liene nauttinut tämän perheen hyviä — sekä\nsen, joka on kuollut että sen, joka vielä elää.\n\nEnsi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka\naikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta\npuolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.\n\nOljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan\ntyynenä.\n\n— Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni,\nsanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti\nja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi\nitsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti\neikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa\nkatseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana,\nlujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet\nolivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava\nvoima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi\npää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen\njuurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa\neläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis\naina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä\nNuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja\npitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.\n\nNuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut\njättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja\nkamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen\nvaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla\nkaiken muun.\n\n— Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?... Ja liikutus\nvaltasi hänet. — Sinä, jota minä olen — — sinä joka olet... Hän ei\nsaanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen,\njonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski\nnyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla,\njotka aina riippuivat silmillä.\n\nLauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan\npäätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi,\nsillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.\n\nTätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.\n\n— Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. — Me, jotka tähän\npäivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla,\nseisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.\n\nJa hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:\n\n— Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut\nkuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot;\nkatsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys\nsiitä mitä me tahdomme.\n\n— Olenko minä sitte laiminlyönyt paikkakunnan asioita?\n\nKukaan ei vastannut siihen. Se koski Nuuttiin ja hän lisäsi;\n\n— Minä todella en ole tietänyt muuta kuin että olen saanut aikaan\nyhtä ja toista, — yhtä ja toista, josta on ollut hyötyä\npaikkakunnalle — — — mutta olen ehkä pettynyt.\n\nHän oli taasen liikutuksen vallassa, sillä hän oli tulinen luonne,\njoka lankesi mielialasta toiseen ja riita Laurin kanssa koski häneen\nniin, että hän töin tuskin saattoi itseään hillitä. Lauri vastasi:\n\n— Niin, minä tiedän, että sinä otat kunnian kaikesta mitä täällä on\ntehty, ja jos arvostellaan sen mukaan kuka eninten on kokouksissa\npuhunut, niin sinä kyllä olet eninten tehnytkin.\n\n— Vai pääsi se nyt ilmoille! huusi toinen ja katsoi tuikeasti\nLauriin. — Sinulleko se kunnia sitte tulee?\n\n— Koska me nyt olemme tässä ruvenneet itsestämme puhumaan, sanoi\nLauri, — niin punnittiinhan joka asiaa ennenkuin se tänne tuli.\n\nJo sai pieni Nuutti Aakre takaisin reippaan puhelahjansa:\n\n— Ota sinä herran nimessä kunnia. Kyllä minä elän ilman sitä. On\nmuuta, jota on vaikeampi menettää!\n\nLauri väisti ehdottomasti hänen katsettaan, muttei sanonut mitään ja\noljenkorsi liikkui hyvin nopeasti.\n\n— Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole\npaljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; — pappi ja opettajat kyllä\nvoivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat\nvarmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.\n\nKansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri\njatkoi:\n\n— Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle\ntuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden\nse ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen\ntulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta\nperheasiaksi.\n\nIhmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo\nmennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli\ntotisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa.\nKaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä\nistuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän\nenään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa\nmitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä\nsekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan;\nsillä tunteet veivät ajatuksista voiton.\n\nHän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän\njätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; — toisia miltei nauratti.\n\nHän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin,\nvaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja\npaljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne\ntiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä\nastellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen\neteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin\njättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että\ntästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut\nliian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet\nvallanneet — hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi\nvieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli\ntäyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta\nkova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka\nhartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä\neteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli\nkuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista\nitsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet\nolisi potkittu pois Laurin rattailta.\n\nKotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti\nolla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä.\nSiitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä\nrattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä.\nMutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie\nkulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta\nrattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän\nlyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni\novenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät — yksi ainoa mies istuu\nrattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa\npysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät\nenään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille\nikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen,\npienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan\nmuusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä\nrakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan\nmaailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä\nonnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi\ntapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; — minkätähden Lauri\ntuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? — Entä jos hän juoksisi hänen\nperässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset\nahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei\ntahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt\nyksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi\nheitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän\nriisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki\nehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse\nniin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui,\nettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella\nja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja\nkaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:\n\n— Annappa hänen lukea se vielä kerran.\n\nÄiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan,\nsillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa\nennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani\nkätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:\n\n    Laps' oon heikko, tiedän sen mä,\n    mutta pian ylenen mä,\n    kasvan, suureks' sukeun\n    isän, äidin, apuhun,\n    kun sa, Herra, autat vaan\n    käskyjäsi muistamaan!\n    Kiitos, kunnia on sulla —\n    nyt saa Nukku-Matti tulla.\n\nMikä rauha siitä tuli! Ei ollut minuuttiakaan kulunut ennenkuin kaikki\nlapset nukkuivat kuin Jumalan syliin, mutta äiti meni hiljaa\ntoimittamaan isälle ruokaa, vaikkei hän saanut syödyksi. Mutta\npantuaan levolle, sanoi hän:\n\n— Tästä puoleen minä pysyn kotona.\n\nJa vaimo vapisi ilosta eikä uskaltanut sitä näyttää, ja hän kiitti\nJumalaa kaikesta mitä oli tapahtunut; sillä mitä se ikinä olikaan —\nhyväksi se kaikki oli ollut!\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nVuoden kuluessa oli Lauri tullut esimiehistön puheenjohtajaksi,\nsäästöpankin johtajaksi, ensimäiseksi sovintokomisariukseksi, sanalla\nsanoen: hänet oli valittu kaikeksi miksi häntä vaan saattoi valita.\nAmtin esimiehistössä oli hän ensi vuoden vaiti, mutta herätti, kun\ntoisena vuonna puhui, samalla tavalla huomiota kuin kunnan\nesimiehistössä. Sillä sielläkin nousi hän sotaan sitä vastaan, joka\ntähän asti oli vallinnut, voitti kaikki kautta koko linjan ja sai\nsenjälkeen itse määrätä. Sieltä sitä mentiin suurkäräjiin, jonne hänen\nmaineensa jo oli ennättänyt ennen häntä itseään ja siellä sitä kyllä\närsytettiin otteluun. Mutta siellä pysyi hän, vaikka oman arvonsa\ntuntevana ja varmana, aina syrjässä. Hän ei huolinut vallasta, joka\nulottui kauvemma kuin hänet tunnettiin eikä tahtonut vaihtaa kotoista\njohtaja-asemaansa mahdolliseen tappioon maailmalla.\n\nSillä hänen oli kotona hyvä. Kun hän sunnuntaisin seisoi kirkonaidan\nluona ja kansa tervehtien ja katsellen kulki ohi ja toinen toisensa\nperästä pysähtyi puhumaan pari sanaa hänen kanssaan, niin saattoi\nsanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa\noljenkorrella, sillä oljenkorsi riippui tietystikin suupielessä.\n\nHän ansaitsi sen kunnioituksen, joka hänen osakseen tuli. Tie, jota\nmyöten ihmiset kirkkoon tulivat, oli hänen teettämänsä, uusi kirkko,\njonka juurella he seisoivat, oli hänen rakennuttamansa; tämä ja paljon\nmuuta oli tulos sen säästöpankin työstä, jonka hän itse oli perustanut\nja jota hän itse johti. Sillä sen tuottamat varat kasvoivat korkoa yhä\neteenpäin ja pitäjää katsottiin monella taholla itsehallinnon ja hyvän\njärjestyksen esikuvana, joka kelpasi malliksi kaikille muille.\n\nNuutti Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Muutamia kertoja hän\nvielä läksi kokoukseen, tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen piti\ntarjota pitäjälle palvelustaan, vaikkei se enään ollut hänen\nturhamaisuudelleen mieluisaa. Lauri, joka tahtoi esittää kaikki\nseuraukset pohjia myöten, hämäsi hänen ensimäisen ehdotuksensa niin,\nettä Nuutti Aakre hiukan loukkaantuneena sanoi:\n\n— Kun Kolumbus löysi Amerikan, ei se ollut jaettuna pitäjiin eikä\nrovastikuntiin — se jako tuli vähitellen.\n\nVastauksessaan vertasi Lauri Amerikan löytöä Nuutin ehdotukseen — oli\nkysymys varojen hankkimisesta karjanhoidon parantamiseen — ja siitä\nlähtien ei Nuuttia miesten kesken koskaan sanottu muuksi kuin\n\"Amerikan löydöksi\". Nuutti arveli, ettei pidä tehdä työtä sellaisissa\noloissa, joissa ei voi tehdä hyötyä, eikä enään ottanut vastaan mitään\ntoimia.\n\nMutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman\ntyötä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta\npientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin\ntämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla.\nLauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos\nNuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen\nvähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.\n\nHe eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään\nseurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat\ntoistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä\najatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki\noli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta\nmyöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan\nhyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja\namtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes\nmielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen\nkauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty\nja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi,\nettä hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä\noli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!\n\nMutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän\nikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat\najallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt\nesimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua\nkeinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi\nvaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän\nsuuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan\nkeinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä\nesimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki,\nparinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä\nsaada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka\nalussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton\ntuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli\nsiitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että\nse vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli\ntässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi\ntöitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti\nvanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista.\nPappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset\nolivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono\nesimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen\nhallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat\nkärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli\njohtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri\nitse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne\nnuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt\ntäysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa\nja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja\nhe kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri\nkerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi\ntalonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita\nrajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen\njylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat,\nsortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen\ntyönsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!\n\nNäinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen\ntaloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana\nrautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla\npuhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän\njoko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.\n\nSalaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan\nkulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän\nsekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin\nsukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään\nvälkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen\njyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa\ntarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa\nhe palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä\nheidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli\nkoko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan\nosaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti.\nMutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua\ntultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria\nmaksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin\ntunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä\nvirtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne\ntunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian\nkorkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki — tai kulkea\nsuoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty.\nMutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit\nmullattiin kirkkomaahan.\n\nJollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta\npääsemästä paikkakunnalle — ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee\nlikoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän\nmatkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan\nesimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän\noli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista\ntoiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja\nhänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle\nluvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan,\nkatsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys,\nettä hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin,\nettä hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.\n\nPaikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse;\nsillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan\nkaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä\nmuuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä\nerinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen\nsuuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos\nsuurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat\nromahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen\nhuomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!\n\nEsimiehistö kokoontui, tehtiin nöyrä anomus, että vanha hautausmaa\nmäärättäisiin rautatielinjaksi. Se hyväksyttiin yksimielisesti, ja oli\nkysymys siitäkin, että Laurille omistettaisiin kiitoskirjoitus sekä\nveturin muotoinen kahvikannu. Mutta arveltiin, että olisi paras\nodottaa, kunnes kaikki olisi valmista. Asia palasi hiippakunnan\nesimiehistöstä, joka tahtoi luettelon kaikista siirrettävistä\nruumiista. Pappi antoi esiintulleista syistä sellaisen luettelon,\nmutta sensijaan että olisi lähettänyt sen suoraan, lähetti hän sen\nerityisistä syistä esimiehistön kautta. Joku jäsenistä toi sen ensi\nkokoukseen. Täällä avasi Lauri puheenjohtajana käärön ja luki\nluettelon.\n\nSattuipa niin, että ensimäinen siirrettävistä ruumiista oli Laurin oma\nisoisä! Kuulijakuntaa hiukan puistatutti; Lauri hätkähti itsekin,\nmutta luki kuitenkin eteenpäin. Sattuipa sitte niin, että toinen\nruumis oli Nuutti Aakren isoisä; sillä nämä molemmat olivat kuolleet\nihan perätysten. Nuutti Aakre hypähti ylös istualtaan, Lauri pysäytti\nlukemisensa ja kaikki nostivat kauhuissaan katseensa; sillä vanha\nNuutti Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja rakastetuin mies\nammoisista ajoista alkaen. Syntyi seisahdus, jota kesti minuutteja.\nVihdoin rykäisi Lauri ja luki eteenpäin. Mutta aina pahemmaksi asiat\nkävivät jota etemmäksi listaa luettiin, sillä sitä likemmä heidän omaa\naikaansa se siirtyi, sitä rakkaammiksi kävivät kuolleet. Hänen\nlopetettuaan, kysyi Nuutti Aakre hiljaa, eikö muiden mielestä tuntunut\nsiltä kuin hänestä: että heidän ympärillään istui aaveita. Huoneessa\noli juuri tullut pimeä ja vaikka he olivat vanhoja miehiä ja heitä oli\nmonta koolla, peloitti heitä melkein. Lauri otti taskustaan\ntulitikkutukon ja sytytti kynttilän, huomauttaen kuivasti, että\ntämänhän he kaiken tiesivät.\n\n— Ei, sanoi Nuutti, astellen edestakaisin permannolla, — tätä en\nminä ole tietänyt. Nyt minä alan uskoa, että rautateistäkin saattaa\nmaksaa liian kalliin hinnan.\n\nSe pani toiset ikäänkuin säpsähtämään ja Nuutti sanoi, että asia\nuudestaan on otettava esiin; hän teki siitä ehdotuksen.\n\n— Siinä kiihoituksen tilassa, joka täällä on vallinnut, sanoi hän, —\non rautatienkin hyöty arvioitu ihan liian suureksi; sillä jollei\nrautatie tule kulkemaan tämän paikkakunnan läpi, niin on asema tehtävä\nmolempiin loppupäihin; ainahan sinne on työläämpi ajaa kuin jos asema\nolisi täällä keskellämme, se on totta; mutta ei se sentään niin\nhirveää ole, että kuolleitten rauhaa sen takia on häirittävä.\n\nNuutti oli niitä ihmisiä, jotka, kun hänen ajatuksensa pääsivät\nvauhtiin, sai mainioita perusteita ihan ilmaiseksi. Hän ei ollut\nminuuttiakaan aikaisemmin tietänyt mitä nyt sanoi, mutta se sattui\nkaikkiin. Lauri tunsi aseman vaaran ja arveli parhaaksi olla\nvaroillaan ja suostui sentähden näennäisesti Nuutin ehdotukseen; sillä\ntuollaiset tunteenpurkaukset ovat aina alussa pahimmat, arveli hän.\nParas odottaa mitä tulee.\n\nMutta hän oli tehnyt väärät laskut. Sillä kasvamistaan kasvaen\nvyöryivät pelon aallot yli seudun: ihmisiä kammotti kajota\nsukulaistensa ruumiisiin; siitä mitä ei kukaan ollut ajatellut niin\nkauvan kuin asia oli yleistä laatua, paisui suuri kysymys, kun se\nkoski heihin itseensä. Varsinkin joutuivat naiset liikkeelle ja kun\nesimiehistön ensi kokous tuli, oli käräjätuvan ympärillä kansaa\nmustanaan. Oli kuuma kesäpäivä, ikkunat nostettiin pois ja\nulkopuolella seisoi yhtä monta ihmistä kuin sisäpuolella. Kaikki\ntunsivat, että tänään on suuri taistelu.\n\nLauri ajoi paikalle kauniilla hevosellaan kaikkien tervehtimänä; hän\nkatseli levollisena ja varmana ympärilleen eikä näyttänyt vähääkään\nhämmästyvän. Hän istuutui ihan ikkunan luo, oljenkorsikin oli jo\nsuussa ja hymy välähteli viisailla kasvoilla, kun hän näki Nuutti\nAakren nousevan puhumaan kuolleitten puolesta Högstadin vanhalla\nhautausmaalla.\n\nMutta Nuutti Aakre ei alkanut hautausmaasta. Hän alkoi antamalla\ntarkan selityksen miten tässä sekamelskassa edut rautatien saamisesta\npaikkakunnalle olivat arvioidut liian suuriksi. Hän esiintoi\ntodistuksia, sillä hän oli hankkinut tiedot kaikkien talojen matkasta\nlikemmälle asemalle, ja sitte hän kysyi:\n\n— Minkätähden tästä rautatiestä on nostettu niin paljon melua, jollei\npaikkakunnan hyväksi?\n\nSen hän paikalla kertoo: oli henkilöjä, jotka olivat saaneet aikaan\nsellaisen sekasorron, että tarvittiin vielä suurempi sekasorto\npainamaan edellistä unohduksiin. Ja oli niitäkin, jotka ensi humun\nleimahduksessa aikoivat myydä talonsa ja tavaransa vieraille, jotka\nolivat kyllin tyhmiä niitä ostamaan; se oli häpeällistä keinottelua ja\nsen palvelukseen ei pidetty vedettämän yksin eläviä, vaan kuolleetkin!\n— Hänen esiintymisensä vaikutus oli hyvin tuntuva. Mutta Lauri oli\nkun olikin päättänyt pysyä levollisena, tuli mitä tuli. Hän vastasi\nsentähden hymyillen, ettei hän muuta tietänyt kuin että Nuutti Aakre\nitse oli ollut rautatien puolella ja _häntä_ ei suinkaan kukaan\nsyyttänyt keinottelemisen viasta. (Siinä hiukan naureskeltiin.) Nuutti\nei suinkaan ollut vastustanut muiden ruumiiden siirtämistä rautatien\ntieltä; mutta kun hänen oman isoisänsä siirtämisestä tuli kysymys,\nnousi siitä äkkiä koko paikkakunnan menestyksen asia! — Enempää ei\nhän sanonut, vaan katseli hymyillen Nuuttiin ja samoin tekivät monet\nmuutkin. Nuutti Aakre yllätti kuitenkin sekä hänet että muut\nvastaamalla:\n\n— Minä myönnän, etten ymmärtänyt asiaa ennenkuin se satutti omaa\nsukutunnettani; mahdollisesti se on häpeä, mutta suurempi häpeä on\nsittenkin olla sitä ymmärtämättä — kuten on Laurin laita! Hänen\npilkkansa, lisäsi hän sitte, — ei milloinkaan ole sattunut\nsopimattomampaan aikaan, sillä ihmisiin, joilla on tavalliset tunteet,\non asia todella tehnyt tärisyttävän vaikutuksen.\n\n— Nämä tunteet ovat heränneet hirveän äkkiä, vastasi Lauri, — ja\nmeillä on syytä toivoa, että ne pian menevät menojaan. Ehkä hiukan\nsopisi ajatella sitäkin mitä papit, rovastit, hiippakunnan\nesimiehistö, insinöörit ja hallitus sanovat, kun me ensin\nyksimielisesti panemme asian alulle ja sitte tulemme pyytämään, että\nse pysäytettäisiin. — Kun me ensin riemuitsemme ja laulamme\nilolauluja ja sitte itkemme ja pidämme hautajaispuheita! — Jolleivät\nsano, että me kaikki tällä paikkakunnalla olemme tulleet hulluiksi,\nniin täytyy heidän joka tapauksessa sanoa, että me viime aikoina\nolemme käyneet sangen eriskummallisiksi.\n\n— Sen he syystä voivat sanoa, Jumala paratkoon, vastasi Nuutti, — me\nolemme viime aikoina todella käyneet sangen eriskummallisiksi ja\nmeidän on aika kääntyä takaisin. Olemme todella päässeet pitkälle, kun\nsinun pitää kaivaa haudasta isoisäsi ja minun isoisäni, saadaksemme\nrautatien — kun meidän pitää kyntää nurin kuolleiden leposija,\nsaadaksemme kuormamme helpommin perille. Sillä emmekö yhtä hyvin voisi\nkuokkia hautausmaatamme, saadaksemme sitä antamaan leipää? Sen mikä on\nhaudattu Jeesuksen nimeen, kaivamme me ylös rahojen, — Molokin nimeen\n— se ei ole paljoa parempaa kuin että söisimme esi-isiemme luita.\n\nLauri sanoi kuivasti:\n\n— Sellainen on luonnon kulku.\n\n— Niin, kasvien ja eläinten.\n\n— Emmekö me sitte ole eläimiä?\n\n— Olemme, mutta samalla myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme\nhaudanneet kuolleemme uskossa häneen: hänen heidät on herättäminen, ei\nmeidän.\n\n— Oi mitä sinä puhut! Eikö meidän kuitenkin kerran ole kaivaminen\nheitä maasta, kun heidän vuoronsa tulee? Onko se niin paha, että se\ntapahtuu muutamia vuosia aikaisemmin?\n\n— Saat heti kuulla! Se mikä on heistä syntynyt, hengittää vielä; se\njonka he ovat rakentaneet, on vielä pystyssä; se jota he ovat\nrakastaneet, jonka edestä he ovat tehneet työtä ja kärsineet, elää\nvielä meidän ympärillämme ja meissä — emmekö me sitte antaisi heidän\nlevätä rauhassa?\n\n— Minä kuulen, että sinä nyt ajattelet isoisääsi, vastasi Lauri, —\nsillä sinä lämpenet. Mutta niin sallittakoon minun sitte sanoa, että\nolisi aika paikkakunnan päästä rauhaan hänestä. Sillä hän vei\neläessäänkin tarpeeksi suuren tilan — hänen ei nyt kuoltuaan pitäisi\nmaata tiellä. Jos hänen ruumiinsa todella estäisi paikkakuntaa\njoutumasta osalliseksi siunauksesta, joka ulottuu aina sadan polven\ntaakse, niin todella saattaisi sanoa, että _hän_ kaikista täällä\nsyntyneistä on tehnyt eninten vahinkoa.\n\nNuutti Aakre heilautti pörröistä päätään, hänen silmänsä säkenöivät,\nkoko mies oli kuin pingoittunut teräsjousi.\n\n— Minä olen jo osoittanut sen siunauksen luonteen, josta sinä puhut.\nSe on samallaista kuin kaikki muu mitä sinä olet paikkakunnalle\ntoimittanut, nimittäin epäilyttävää laatua. Sillä sinä olet kyllä\nhankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, jolla sen\ntäytämme — eikä se ole rakkauden henki. Sinä olet kyllä hankkinut\nmeille uusia maanteitä — mutta myöskin uusia pahuuden teitä, jota\nmonen onnettomuus selvästi osoittaa. Tosin sinä olet vähentänyt\nmenojamme yleisiin tarkoituksiin, mutta sensijaan sinä olet lisännyt\nniitä, jotka menevät omaan itseemme; joka antaa paikkakunnalle\nkäräjöimisen, vekselien ja vaillinkien lahjan, ei anna hedelmää\ntuottavaa lahjaa. Ja sinä rohkenet herjata sitä miestä haudassaan,\njota koko paikkakunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa, että hän makaa\nmeidän tiellämme; — niin, sinun tielläsi hän kyllä makaa, se nähdään;\nsillä siihen hautaan sinä kaadut. Se henki, joka on hallinnut sinua ja\ntähän päivään asti meitä, ei ole luotu hallitsemaan, vaan orjaksi.\nHautausmaa jää kun jääkin rauhaan — sinne tulee tänään vaan lisää\nyksi hauta ja siihen lasketaan sinun kunnioituksesi paikkakunnalla.\n\nLauri Högstad nousi kalpeana kuin vaate; hän avasi suunsa, muttei\nsaanut sanaa tulemaan ja oljenkorsi putosi. Kolme, neljä kertaa\nturhaan koetettuaan sitä löytää ja puhua, purkausi kuin tulivuoresta\ntulemaan:\n\n— Tämän kiitoksenko minä saan kaikesta työstäni ja raadannastani? Vai\ntuollainen naisväensaarnaajako tässä määrää — niin, olkoon tästä\npuoleen vaikka paholainen puheenjohtajananne, minä en ikinä enään\npistä tänne jalkaani! Tähän saakka minä olen pitänyt koossa teidän\nroskaanne ja kun minä menen, särkyy se tuhansiksi kappaleiksi, mutta\nsärkyköön. Tuossa ovat pöytäkirjat! hän viskasi ne menemään. — Hyi\nmokomaakin akkojen ja kakaroiden seurakuntaa! hän iski nyrkkinsä\npöytään. — Hyi sitä paikkakuntaa, joka näkee minun laiseni miehen\nsaavan sellaisen palkan! Ja hän iski vielä kerran niin, että suuren\nkäräjäpöydän levy romahti ja mustepullo sisältöineen päivineen putosi\nlattialle näyttämään tuleville sukupolville sitä tahraa, mihin Lauri\nHögstad viisauksineen, mahtineen ja pitkämielisyyksineen kaatui!\n\nHän karkasi ovelle ja hetkisen perästä oli hän lähtenyt. Koko yleisö\npysyi vielä äänettömänä; sillä hänen äänensä ja vihansa mahti oli sen\npelästyttänyt — kunnes Nuutti Aakre, muistellen niitä sanoja, jotka\nhän kerran kaatuessaan oli saanut vasten kasvojaan — kasvot hymyssä\nja Laurin äänellä virkkoi:\n\n— Onko asia katsottava ratkaistuksi?\n\nJa koko väkijoukko puhkesi tavattomaan riemuun! Vakava kokous vaihtui\näkkiä nauruksi ja äänekkääksi iloksi; vain harvat läksivät pois ja\njääjät hankkivat juomatavaroita ruokansa huuhtimeksi ja viettivät\nsalamoivan päivän päälle jyrisevän illan. He tunsivat taas\nentisaikojen onnea ja itsenäisyyttä, sillä Laurin käskevä henki oli\npeloittanut mielet äänettömään kuuliaisuuteen. He joivat vapautensa\nmaljoja, lauloivat ja vihdoin tanssivatkin, edellimmäisinä Nuutti\nAakre varapuheenjohtajan kanssa ja koko joukko perässä, tyttöjä ja\npoikia — ja pojat hurrasivat ulkopuolella, sillä mokomaa elämää eivät\nhe koskaan olleet nähneet!\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nLauri kierteli suuria tuplaan Högstadissa päästämättä ääntä\nhuuliltaan. Vaimo, joka rakasti häntä vaikka pelolla ja vavistuksella,\nei edes uskaltanut tulla näkyviin. Talo ja talonhoito saivat tulla\ntoimeen omin avuin, sensijaan syntyi suuri joukko kirjeitä, jotka\nkulkivat edestakaisin kylän ja Högstadin, Högstadin ja postin väliä;\nsillä hänellä oli saamisia esimiehistöltä, niitä ei hyväksytty ja hän\nmeni oikeuteen; — saamisia säästöpankilta; niitäkään ei hyväksytty ja\nhän meni siitäkin oikeuteen; hän suuttui jonkun lausunnon johdosta,\njoka näistä asioista ilmeni kirjevaihdossa ja ryhtyi käräjöimään,\nmilloin esimiehistön puheenjohtajaa, milloin säästöpankin johtajaa\nvastaan. Samaan aikaan luettiin sanomalehdissä hirmuisia kirjoituksia,\njoiden huhu tiesi olevan kotoisin hänen kynästään ja jotka synnyttivät\nsuurta riitaisuutta paikkakunnalla ja nostivat naapurin naapuria\nvastaan. Sill'aikaa saattoi Lauri viikkokausia olla poissa kotoa, ei\nkukaan tietänyt missä, ja kun hän palasi, oli hän kotosalla yksikseen,\nkuten ennenkin. Kirkolla ei häntä oltu nähty sitte kun silloin siinä\nsuuressa ottelussa valtuustossa.\n\nEräänä lauantai-iltana toi pappi sen uutisen, että rautatielinja\nkuitenkin tulisi kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautausmaan\npoikki. Uutinen iski kuin salama kaikkiin taloihin. Esimiehistön\nyksimielinen esiintyminen oli siis ollut turha, Lauri Högstadin arvo\nsuurempi. Sitä hänen matkansa siis olivat tietäneet, sen hän oli\nsaanut aikaan! Miestä ja hänen sitkeää kestäväisyyttään täytyi\nehdottomasti ihailla ja tämä ihailu tukahdutti jonkun verran tappiosta\njohtunutta tyytymättömyyttä. Ja jota enemmän asiasta puhuttiin, sitä\nenemmän siihen alistuttiin; sillä kaikilla tapahtumilla on omat\nsyynsä, jotka ihmisen vähitellen on pakko kaivaa esiin, koska asioita\nkerta ei enään voi muuksi muuttaa. Seuraavana päivänä tapasivat\npitäjäläiset kirkolla eivätkä he muuta voineet kuin nauraa, kun\ntoisensa näkivät. Ja juuri kun koko väki, nuoret ja vanhat, miehet ja\nnaiset, jopa lapsetkin, puhuivat Lauri Högstadista, hänen\nkyvykkyydestään, hänen tahdonlujuudestaan, hänen suuresta\nvaikutusvallastaan — tulla karautti hän itse koko väkineen neljällä\nhevosella paikalle. Hän ei kahteen vuoteen ollut täällä käynyt, astui\nalas rattailta ja kulki joukon läpi; kaikki tervehtivät häntä\nempimättä, mutta hän ei katsonut ympärilleen eikä vastannut\nainoaankaan tervehdykseen. Hänen pieni vaimonsa asteli kalman kalpeana\nhänen perässään. Kirkossa nousi niin suuri hämmästys, että veisuukin\ntaukosi sitä myöten kuin ihmiset hänet huomasivat ja he jäivät vaan\nhäneen katsomaan. Nuutti Aakre, joka istui penkissään Laurin edessä,\nhuomasi, että jotakin oli tekeillä ja kun ei hän edessään päin\nhuomannut mitään merkillistä, kääntyi hän. Silloin hän näki Laurin\nkumartuneena hakemaan värsyä virsikirjasta.\n\nHän ei ollut nähnyt häntä sitten kun tuona iltana kokouksessa eikä hän\nikinä ollut kuvitellut sellaista muutosta mahdolliseksi. Sillä tämä ei\nollut mikään voittaja! Ohuet, pehmeät hiukset olivat lähteneet, kasvot\nlaihtuneet ja käpertyneet, silmät olivat ontot ja palavat,\njättiläiskaula oli mennyt ryppyihin ja jänteisiin. Silmänräpäyksessä\nkäsitti hän mitä tämä mies oli läpikäynyt, voimakas säälin tunne\nvaltasi hänet ja jotakin hänen vanhasta rakkaudestaan heräsi\neloon. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestaan ja päätti lujasti\njumalanpalveluksen päätyttyä mennä häntä tapaamaan; mutta Lauri oli\nlähtenyt pois aikaisemmin. Nuutti aikoi vielä samana iltana mennä\nhänen luokseen, mutta vaimo pidätti hänet. Lauri on, sanoi hän, niitä\nihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa kiitollisuuden velkaa. Pysy poissa\nkunnes hän itse ikäänkuin voi tehdä sinulle palveluksen ja ehkä\nsilloin itse tulee!\n\nMutta häntä ei kuulunut. Jonkun kerran hän näyttäytyi kirkolla, mutta\nei muualla, eikä hän kenenkään kanssa seurustellut. Sensijaan kävi hän\nsellaisella kiihkolla kiinni talonsa ja taloutensa hoitoon, että olisi\nluullut hänen yhtenä vuonna aikovan parantaa, mitä hän niin monen\naikana oli laiminlyönyt; ja olihan niitäkin, jotka sanoivat, että sitä\nkyllä tarvittiin. Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun\nlinjan piti kulkea hänen talonsa ohitse, repi hän maahan osan\nradanpuoleista päärakennusta, rakentaakseen suuren parvekkeen; sillä\ntalon piti näkyä. Oltiin paraikaa tässä työssä, kun kiskoja\nväliaikaisesti laskettiin maahan soran ja hirsien kuljettamista varten\nradalle ja pieni veturi pantiin menemään. Kauniina syysiltana piti\nensimäisiä soravaunuja vedätettämän alas. Lauri seisoi portaillaan\nodottamassa pillin ensimäistä vihellystä ja ensimäistä savupilaria;\nkaikki talon väet seisoivat portaiden ympärillä. Hän silmäili seutua,\njota laskeva aurinko valaisi ja tunsi, että häntä muistetaan niin\nkauan kuin juna syöksyy tämän hedelmällisen laakson läpi.\nSovinnollisuuden tunne valui hänen sieluunsa. Hän käänsi katseensa\nhautausmaahan päin, josta osa oli ennallaan maata kohti painuvine\nristineen, mutta osa oli rautatieratana; hän aikoi juuri selvitellä\nitselleen mitä tunsi: silloin kuului ensimäinen vihellys ja hetken\nperästä tulla puhki juna hiljaa, sauhu tuprusi säkeniensekaisena,\nsillä polttopuina käytettiin mäntyjä; tuuli oli talon puolella, joten\npihamaalla seisovat pian olivat paksussa savupilvessä; mutta sitä\nmyöten kuin sauhu hälveni; näki hän junan väkevän tahdon lailla\nponnistavan alas laaksoon.\n\nHän oli tyytyväinen ja meni sisään kuin pitkän päivätyön päätyttyä.\nIsoisän kuva nousi hänen eteensä tänä hetkenä. Isoisä oli nostanut\nsuvun kurjuudesta varallisuuteen; osa hänen kansalaismainettaan oli\nkyllä mennyt, se oli totta, mutta perille hän oli päässyt. Hänen\nvikansa oli sama kuin hänen aikakautensa vika; he olivat olleet sen\najan siveyskäsitteiden epämääräisillä rajoilla; joka ajalla on\nepämääräiset rajapyykkinsä ja se vaatii uhrinsa ennenkuin saa ne\nvarmoiksi.\n\nKunnia hänelle hänen haudassaan; sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt\ntyötä! Rauha hänelle! Mahtoi olla suloista vihdoinkin saada levätä.\nMutta eihän hän pojanpojan äärettömältä kunnianhimolta saanut levätä;\nhän oli kaivettu ylös yhdessä kivien ja soran kanssa — loruja!\nvarmaan hän hymyili sitä että pojanpojan työ vieri hänen päänsä\npäällitse.\n\nNäitä ajatellen oli hän riisuutunut ja mennyt vuoteeseen. Isoisän kuva\nhiipi taasen esiin. Se oli tällä kertaa ankarampi. Väsymys tekee\nihmisen heikommaksi ja Lauri, rupesi soimaamaan itseään. Mutta hän\npuolusti itseään samalla. Mitä hänen isoisänsä tahtoi? Hänen piti toki\nnyt olla kiitollinen, sillä suvun kunnia kulkea kohisi hänen hautansa\npäällitse; kenelläpä muulla oli sellainen leposija! — — Mutta mitä\ntämä merkitsi? Nuo molemmat kauheat tulisilmät ja tuo räiskinä ja\nsuhina — se ei enään ollut veturi; sillä se poikkeaa pois radalta. Se\ntulee hautausmaalta ja suuntaa hirveän pitkänä saattona kulkuaan\nsuoraan taloa kohti. Tulisilmät ovat isoisän ja kuolleet seuraavat\nsaatossa. Ne likenevät likenemistään taloa, meluten, rytäjöiden,\nloistaen. Ikkuna hehkuu kiillossa, joka lähtee kuolleitten silmistä\n— — hän kokoaa, valtavasti ponnistellen voimansa, sillä onhan tämä\nunta, tietystikin unta: odottakaa vaan, kun minä herään! — — Kas\nnyt, nyt minä olen valveilla, tulkaa vaan, kurjat! Ja katso: ne\ntulevat todella hautausmaalta, viskelevät radat, kiskot, veturit ja\njunat nurin, niin että ne suurella kuminalla vaipuivat maan sisään.\nHautausmaalle nousi ristejä ja hautoja kuten ennenkin ja siellä\nvallitsi suuri hiljaisuus. Mutta jättiläiskokoisina tulivat kuolleet\nitse ja virsi \"Antakaa vainajain levätä!\" kulki heidän edellään; hän\ntunsi sen; sillä se oli kaikkina näinä vuosina pauhanut hänen\nsielussaan ja nyt se tuli, pysyäkseen hänen elämänsä lauluna; sillä\ntämä oli kuolemaa ja kuoleman näkyä. Hiki tirsui esiin pitkin\nruumista; sillä yhä likemmä ja likemmä — ja kas tuossa ruudulla,\nsiellä ne nyt olivat ja hän kuuli mainittavan nimeänsä. Kauhu iski\nhäneen kyntensä, hän kamppaili voidakseen parkaista; sillä hän oli\ntukahtumaisillaan; kuollut, kylmä käsi tarttui hänen kurkkuunsa, juuri\nkun hän sai kurkustaan tulemaan: auttakaa! ja heräsi. Ikkuna oli\nsärjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet olivat lentäneet hänen\nvuoteeseensa. Hän karkasi ylös, joku seisoi särkyneessä ikkunassa ja\nhänen ympärillään oli sauhua ja tulen liekkejä.\n\n— Talo palaa, Lauri! Meidän täytyy auttaa sinua ulos!\n\nSe oli Nuutti Aakre.\n\nKun hän taas pääsi tajuihinsa, makasi hän ulkona kylmässä tuulessa,\njoka jääti hänen jäseniään. Hänen luonaan ei ollut ainoaa ihmistä;\nvasemmalla näki hän talon palavan, ympärillä söi ja ammui hänen\nkarjansa, lampaat olivat peloissaan painautuneet yhteen laumaan,\ntavaroita oli viskelty huiskinhaiskin ja kun hän tarkemmin katseli,\nniin ihan hänen vieressään, mättäällä istui ihminen, joka itki. Se oli\nhänen vaimonsa. Hän kutsui häntä. Vaimo hätkähti:\n\n— Herra Jeesus olkoon kiitetty, että sinä elät! Hän tuli miehensä luo\nja asettui, tai oikeammin sanoen, lyyhistyi läjään hänen eteensä:\n\n— Voi Jumala, Jumala! kyllä me nyt olemme saaneet kylläksemme\nrautatiestä!\n\n— Rautatiestä? kysyi Lauri, mutta hän ei ollut sanaa lausunutkaan,\nennenkuin aavistus karmaisi hänen pintaansa; sillä veturista oli\ntietysti lentänyt kipinöitä höylänlastuihin uuden sivuseinän edessä.\n\nHän jäi ääneti istumaan ajatuksiinsa, vaimo ei uskaltanut puhua, vaan\nkoetti koota vaatteita hänen ylleen; sillä kaikki mitä hän oli\nlevittänyt häntä peittämään, kun hän makasi, oli nyt pudonnut pois.\nÄäneti otti Lauri vastaan hänen hoitonsa, mutta hänen siinä polvillaan\nuudelleen peitellessä hänen jalkojaan, laski hän käden hänen\npäälaelleen. Vaimo heittäytyi paikalla kasvoilleen hänen helmaansa ja\nitki ääneen. Häneenkin oli kiinnitetty huomiota! Mutta Lauri ymmärsi\nhänet ja lausui:\n\n— Sinä olet minun ainoa ystäväni!\n\nNäistä sanoista sai talo mielellään mennä; sillä vaimo ilostui niin,\nettä sai rohkeutta puhua, ja silloin hän nousi, katsoi mieheensä\nnöyrästi ja sanoi:\n\n— Sillä minä olen ainoa, joka sinua ymmärrän. Silloin suli kova\nsydän; kyyneleet valuivat alas Laurin poskia hänen pidellessään\nvaimonsa kättä.\n\nJa nyt hän puheli hänelle kuin omalle sielulleen. Ja sai kuulla hänen\nmielipiteensä. He puhuivat vielä siitäkin, miten tämä kaikki oli\ntapahtunut, tai oikeammin sanoen, Lauri vaikeni ja vaimo kertoi.\nNuutti Aakre oli ensinnä nähnyt tulipalon, herättänyt väkensä,\nlähettänyt tytöt kylälle, mutta itse renkineen ja hevosineen rientänyt\ntulipalopaikalle, missä kaikki nukkuivat. Hän oli sitte johtanut\nsammutus- ja pelastustyötä ja Laurin oli hän itse vetänyt ulos\npalavasta tuvasta ja tuonut tänne vasemmalle puolelle, josta tuuli\nkävi — tänne hautausmaalle.\n\nJa juuri heidän näistä puhuessaan ajoi joku täyttä vauhtia tiellä ja\npoikkesi hautausmaalle, jossa astui rattailta. Se oli Nuutti. Hän oli\nkäynyt kotona hakemassa kirkkorattaitaan, niitä samoja, joissa he niin\nmonta monituista kertaa olivat ajaneet sekä esimiehistön kokoukseen\nettä kokouksesta. Nyt piti Laurin nousta hänen rinnalleen ja ajaa\nkotiin hänen kanssaan. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen\nistualtaan, toinen seisoaltaan.\n\n— Tule pois nyt, sanoi Nuutti.\n\nVastaamatta nousi toinen ylös, he astuivat rinnan rattaille ja Lauri\nautettiin istumaan. Nuutti asettui hänen viereensä. Mitä he sitte\najaessa lienevät puhelleet tai sittemmin Aakrella, pienessä huoneessa,\njossa he viipyivät seuraavan päivän aamuun asti, sitä ei tiedetä.\nMutta siitä päivästä lähtien olivat he erottamattomat kuten ennenkin.\n\nNiin pian kuin onnettomuus kohtaa miestä, huomaavat kaikki minkä\narvoinen hän on. Sentähden otti paikkakunta rakentaakseen Lauri\nHögstadin talon suuremmaksi ja komeammaksi kuin mikään muu talo\nlaaksossa. Hänestä tuli taas puheenjohtaja, mutta Nuutti Aakre oli nyt\nhänen rinnallaan; Nuutin henkeä ja mieltä ei milloinkaan jätetty\nottamatta huomioon — ja siitä päivästä lähtien ei mitään enään\nsärkynyt.\n\n\n\n\n\n\nPIENIÄ KERTOMUKSIA.\n\n\n\n\nVOIKKO.\n\n\nBjörgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä.\nTalo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla\ntapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaiholla katsella niitä, jotka\nsiellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät\nnurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa,\njonkatähden talo sitte myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila ostettiin\nlaaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui Björganiin\nsurullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä, varhaisena\nkeväännä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa; niitettyä\nheinää uhkasi sadekuuran asemasta lumimyrsky ja entä sitte talvella!\nPakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua portin kääkään,\nkoska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin Landista, Rand\nvuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein ajaa naamio\nkasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet nirisivät ja\nnarisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva melu. Lumi\nlepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla, pienemmät\nulkohuoneet ihan hautautuivat lumeen, mäet, pensaat ja aidat\ntasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta\nkohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne\nuurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja\nnäin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten\nporoineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureja ja taas\nylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne enkä minä milloinkaan unohda\nkuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö ryömi\nesiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen, joka\nkauppasi poronlihaa.\n\nKirkneläiset kuuluvat viime aikoina varttuneen valistuneiksi ja\ntoimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan oli Kirknen seurakunta\nhuonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun erään\npapin oli pitänyt ottaa pistolit mukaansa kirkkoon; toinen tuli kotiin\nkirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki tavaransa rikottuina ja\nhävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän kasvonsa olivat olleet\nmustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet papin rouvan,\njoka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut Kirknestä ja\njyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta vuotta ollut\nilman pappia, kun isä — ehkä juuri siitä syystä — sai sen; luultiin\nnimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.\n\nMuistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauvantaiaamuna nelinryömin\nkonttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat\nvetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta\neteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut\ntakaisin samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä\nottanut opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta\nkauhukseen huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä\nomilleen. Hän tuli sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni\nalas portaista, siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä\nharppauksella. Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi\nheille ne lait, jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää\nhäntä panemasta täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he\nkokoontuivat miehissä koulun johtokunnan kokoukseen, väkivallalla\nestääkseen toimitusta. Äidin kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä\nlähtenyt sinne ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään\nkoulupiirien jakoa y.m., teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan,\njoukon uhaten muristessa vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat\nkainalossa, meni ulos, ei kukaan koskenut häneen. Saattaa käsittää\näitini riemun, kun hän näki hänen palaavan, tyynenä kuten aina.\n\nNäissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Voikko! Hänen äitinsä oli\nsuuri, punainen tamma Gudbraninlaaksosta, ja ilokseen sitä joka silmä\nkatsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa\npaikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi\nmetsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden\noikeudella. Voikosta sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä\nhevonen, ettei sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja,\ntottuneena kuulemaan juttuja sankareista ja tappeluista, katselin\npientä varsaa kuin mitäkin lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään\nollut minulle hyvä; minulla on tänäkin päivänä oikean silmäni\nyläpuolella arpi sen kaviosta; mutta yhtä uskollisena seurasin silti\ntammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa kentällä ja pujottelin tamman\njalkain lomitse niiden syödessä. Mutta kerran olin mennyt niiden\nperässä liian kauvas. Päivä oli ollut kuuma, olin nukkunut avonaiseen\nheinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme menneet hakemaan\nsiimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin, mutta minä olin\njäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan olivat etsineet\nja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua löydy. Saattaa\nkäsittää vanhempieni kauhun — kaikki pantiin etsimään, maat ja metsät\nhuhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin — kunnes vihdoin\njoku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut heinissä istumasta.\nOlin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin osannut puhua; sillä\nsuuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun tulisin silmin. Oliko se\nunta vaiko totta, on vaikea sanoa — mutta varmaa on, että vielä\nmuutamia vuosia sitte heräsin siihen, että näin tämän eläimen seisovan\npainuneena puoleeni.\n\nVoikko ja minä saimme pian tovereja: ensinnä pienen koiran, joka\nopetti minua varastamaan sokeria, sitte kissan, joka eräänä päivänä\nodottamatta ilmaantui kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa;\nkalman kalpeana ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut\nkellarista! Seuraavana keväännä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin;\nsillä silloin tuli taloon pieni porsas — ja aina kun Voikko seurasi\näitiään työhön, pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa\ntoisillemme. Me vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin\nnukkumalla yhdessä. Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse\npidin, porsaalle kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan\nkauniimmin; se koettikin — koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun\nminun vanhempieni kanssa piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat\nkoira, kissa ja porsas mukaan. Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka\npiti viedä virran yli, porsas röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me\nsaimme sitte kukin oman kestityksemme ja illalla palasimme kotiin\nsamassa järjestyksessä.\n\nMutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Voikko yksin;\nsillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä\nse oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme\npienessä huoneessa, joka oli pantu liistereelle, niin etteivät tuulet\neikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat edellä\nleveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti ihmisiä\nottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen, sillä\nminä olin vaan kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle\nTrondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun\nperille tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti\nminun ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Voikko mukana!\n\nTäällä Nässetin pappilassa — se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa\nvoimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat\ntoisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja\ntaloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin\nvuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäikse veteen\nja joka niemellä nousee suuri talo, — täällä Nässetin pappilassa,\njossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja\ntuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, — ja missä\nminä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä\nsaatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli\nvallannut kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli\nniin suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, — täällä\nNässetin pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä\nvaikutelmia antoi minulle Voikko; sillä täällä kasvoi sekin, tuli\njättiläiseksi ja teki jättiläistekoja.\n\nKorkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskiko'on, mutta verraten pitkä\nja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän\nkeltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä tuli\nkömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää\nriipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta\nperinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän\nraskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta\ny.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen\nuuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä\netäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut\nkuormaa kulkemaan, valjastettiin Voikko, ja jos valjaat vaan kestivät,\nniin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli, mielellään taakseen, kun\nrengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut\nsiihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä,\nennenkuin se läksi liikkeelle ja silloinkin ensin pari kertaa yritti\nennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta;\nsilloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia\ntapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat.\nPiiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin\nrakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Voikon maine\npaikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.\n\nSillä Voikko oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys.\nAlussa tuli — kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään — hirveää\nsuuttumusta ja sekamelskaa, sillä Voikko joka kävi laitumella\ntakalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa,\ntahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä\nmäärässä kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että\ntalonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja\nsadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän\nhe kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä\nVoikon jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauvan se heitä\nkuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön.\nNaapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän\nhankki kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta — ihania eläimiä\n— ja näiden piti opettaa Voikolle huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin\njännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En ikinä\nunohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona\nkuuntelemassa teeren vihellystä nurmijyrkänteeltä ja tyttö juoksi\nkertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien\nluona ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne — ja katso:\nsiinä ne komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne\nolivat joutuneet tekemisiin Voikon hirmuisten hampaiden ja kavioiden\nkanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen\nyli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät\ntaloon. Seuraavana päivänä laulettiin Voikon ylistystä kirkonmäellä ja\nsieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.\n\nVoikko sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas, ruskea hevonen,\nmuutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi\nsen kimppuun suoraa päätä ensi kapinan yrityksessä, ja kun ei rohkea\npoika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon,\nniin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan\nvastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina\nottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena;\nhetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän\nnäin omin silmin.\n\nMiltei joka kesä kävi karhu mailla ja kantoi monta lehmää ja lammasta\nsekä meiltä että muilta. Tuontuostakin kuulimme paimenpojan huutavan\nja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät\njuoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget;\nmutta he tulivat miltei aina liian myöhään: joko oli koira jo\nkarkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti.\nHevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin\ntällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen\nvajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa niin että\nse syöksyi alas jyrkänteestä.\n\nEräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin\nviikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä\nkesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta\noli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Voikko ja se tamma ja varsa, jota\nse terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme\nensinkään tietäneet mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen\npäivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen\nrajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa\nusein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään\nkuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät\nparaasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut\ntaistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä\nmahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa\nvarsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää;\nkarhunjälkiä kyllä näkyi, mutta, ei merkkejä hevosten taistelusta.\nRenkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä,\nhuomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä,\nmutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis\nolleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan\ntämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan\npoljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että\nkylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon\nlaidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat\nsiis molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut\ntakaperin suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen\nperässä; sillä karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se\nmyöskään ole niin painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni\nsuohon. Mutta tällä kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin\noli Voikko uponnut syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat\nolivat nostaneet jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat\nhutkineet ja väkevät hampaat repineet — eikä vähään matkaan enään\nnäkynyt karhun takajalkoja, vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä\ntoinen ja toinenkin ja sitä kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu\nnurin, se ei ollut päässyt nousemaan, vaan, suojellakseen itseään\nraivostuneen hevosen hampailta ja kavioilta, oli se kieritellyt\nkierittelemistään, ja tätä taistelua he saattoivat seurata kovalle\nmaalle asti. Taistelupaikan vilkkaan kertomuksen lämmittäminä kävivät\nmiehet tarkkakuuloisemmiksi ja teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt\nhiljaisessa ilmassa, jossa sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän\nkellon lehtimetsästä harjun alta. He rientämään sinne — mutta heitä\nvastaan tuli Voikko ja kielsi heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se\noli käynyt tuntemattomaksi. Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se\nsuuressa kaaressa varsan ja emän ympäri ja vasta pitkien, koreiden\npuheiden perästä ja suolan avulla, jota sattui olemaan mukana, saivat\nhe sen käsittämään, että tulijat olivat tuttua väkeä. Mutta tämä\nVoikon urotyö, ainoa laatuaan, loi sen nimeen sellaisen loiston, että\nse Pappilan-Voikosta tästä puoleen korotettiin Karhu-Voikoksi. Monta\nmonituista kertaa se vuosi vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja\njoka kerta sitä sitte pitkän aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se\ntuli kotiin, päässä karhun kynnenjäljet. Vanha jättiläiskarhu oli\nsaanut isketyksi kyntensä alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti\nraappinut, kun hevonen oli riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli\nkyllä antaa niin vanhan orhin terävässä kengässä kulkea takalistolla;\nmutta hevoset tunsivat sen ja pakenivat ja jos yksi ja toinen vielä\ntyhmyydessään otti selkäänsä, niin Voikko sai anteeksi kuuluisuutensa\ntakia. Hevosella, joka kaatoi karhun, kai oli oikeus tehdä mitä\ntahtoi.\n\nKun meidän joskus — mikä muuten harvoin tapahtui — täytyi ottaa se\nkirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata kuinka sitä ihailtiin. Kun\nkoko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä\nliikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa\nkääseissä, joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät\nmitkään herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää\ntyövaljaissa, ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei\nse suinkaan näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä\nviimeiseksi; sillä osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi\nastella kuin työrattaiden edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet\nkaikille metsäteille, joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli\nseuranneeksi; toisten hevosten juostessa lönkötti Voikko ja kääseissä\nistujat pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus\ntodella merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä\noli nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti paikalla päätään ja\npäästi sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se\naikoi lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin,\nriisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimuvarsi oli\nmukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana\nmuista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo,\nse riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui\nkirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun\nse hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa,\nkaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa,\nmutta niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä\nirti, nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden\nmielestä komeinta mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai\nkoskaan myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin\nVoikosta, seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän\npaukkuvia kiitospuheitaan.\n\nJa tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin\nmaailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita\nseurattavakseni.\n\n\n\n\nTROND.\n\n\nAlf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa sillä\nhän kulki useinten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan\nkolmenkymmenen ikäiseksi läksi tämä mies tuntureille ja raivasi\nitselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet\nihmettelivät, että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä\nkanssa ja vielä enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä\nnuori tyttö laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se\ntyttö, joka kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut\niloisin.\n\nHeitä sanottiin \"metsäläisiksi\" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin\nnimi; ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui\nkirkolle tai työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän\nviitsinyt antaa heille selityksiä. Vaimo oli vaan pari kertaa käynyt\nkylässä, toisella kertaa tuomassa lasta ristille.\n\nTämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan\nrupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei\nheillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he _puolen_ ja taloon\ntuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat\ntöissä.\n\nHän oli kun olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että\nsiitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen\noli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa ei hän paljoa puhunut, hän\nmelkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän\noli sisällä.\n\nJouluaattona sitte kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi\npullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi\nankarasti hänen silmiinsä ja huusi:\n\n— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole;\nkai sinä sadun kestät?\n\nPoika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi\nisä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli\nBlessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa\nkuninkaalta oikeutta eräässä riita-asiassa ja se vei niin paljon\naikaa, että jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen\nensinkään pitänyt ja kierrellessään katuja ja ajatellessa kotiinmenoa,\nnäki hän tukevan miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.\n\n— Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.\n\n— Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.\n\n— Minne sinun on mentävä?\n\n— Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.\n\n— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, — sillä sinnehän minunkin\npitäisi lähteä.\n\n— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle,\nmissä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan\nBlessommeniin, joka nousi kannaksille. — Pidä hyvin kiinni, sanoi\nhän.\n\nBlessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein\nkäynyt maankamaraa myöten.\n\n— Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.\n\n— Niin teen, sanoi mies ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.\n\nMutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin mielestä siltä kuin ei\nolisi kuljettu vettäkään pitkin.\n\n— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.\n\n— Niin kuljetaan, vastasi mies.\n\nMutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauvemma, rupesi Blessommen\ntunnustelemaan seutua.\n\n— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.\n\n— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä\noli matka mennyt pian.\n\n— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.\n\n— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi, läjäyttäessään\nhevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!\n\n— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki.\nMutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että\nhän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin\ntulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen\najavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä\nvastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää\npois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli\nkääntyneenä eikä Blessommen enään ikinä saanut päätään oikein päin.\n\nSellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enään uskaltanut\npyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän\näidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat\nenimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän\nvuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän\nkuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.\n\nHän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimäinen vieras\nastui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut\nnähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan;\nTrond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä\nperemmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi\nhäntä likemmin.\n\n— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Nuutti? sanoi hän.\n\n— Olen kyllä. Siitä on kauvan, kun soitin häissäsi.\n\n— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?\n\n— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella\npuolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo,\nettä piti tulla tänne lepäämään.\n\nÄiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, muttei sanonut\n\"Jeesuksen nimeen\", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään\nhän nousi:\n\n— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa\nminun nyt hiukan levätä.\n\nJa hän pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.\n\nTrondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä,\njoka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista\nkylkeä paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän\nmakasi keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi\nkatsomaan ja tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin\nmetsässä; hän tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt\npaikalta. Silloin häntä rupesi kovasti peloittamaan, sillä siitä\nsaattoi kulkea petoja ja noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen\ntäytyi päästä kotiin valkean ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta.\nPelko kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin\nhuudetuksi: \"äiti!\" — ja heräsi.\n\n— Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.\n\nHäntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa eikä\nhän uskaltanut häntä kysyä.\n\nÄiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen\nmukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli mustat\nhiukset ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet\n\"Jeesuksen nimeen\", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitte hän ja\nhe menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat\nvälissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi\näiti:\n\n— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti\nmuassaan.\n\nJa hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:\n\n— Se saa jäädä _tuolle_, ja hän viittasi Trondiin.\n\nToinen lisäsi:\n\n— Opi vaan käyttämään sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa\n_tässä_, ja hän osoitti suurta arkkua.\n\nSitte he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli\npientä arkkua, jonka oli saanut:\n\n— Mitä siinä on? kysyi hän.\n\n— Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.\n\nHän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti\nsuuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin\nhienoista ja hentoista.\n\n— Ota se, sanoi äiti.\n\nPoika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa\npeloissaan pois.\n\n— Se itkee! sanoi hän.\n\n— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.\n\nHän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli\nsitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.\n\n— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.\n\n— Se on viulu!\n\nSillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimäisen viulunsa. Isä osasi\nhiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa\nsäveliä siltä ajalta jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta\nrupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän\nsoitti niin että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen\npaikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut,\nmeni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina\nseurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui\nkoskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei\npelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti\nkvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen\ntuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka\najoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty\nesine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti\nmustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka\nänkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun\njousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan\nsumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.\n\nMutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä\neräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja\nansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä\nhiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.\n\n— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä\npaikalla isälle.\n\n— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen\nsellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.\n\nPian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin\nuutisasukkaista, jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat\nnaimisiin. Isä sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.\n\n— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli\ntullut kyökkiin.\n\n— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon,\nmissä isä oli ja sanoi sen hänelle. —Hän ei koskaan ole ollut\nkylässä, lisäsi hän, hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.\n\n— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta\nhän ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.\n\nSentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.\n\n— Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.\n\nJa poika otettiin pelimanniksi. Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti\naamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä\nunta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin\nhän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle\nuusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.\n\nViimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden\nnuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli\nylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut\nmitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun\nkäteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja\nvälkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä kuinka\nhän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.\n\nIsä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään\nseurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen\nmeni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.\n\nHän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin\npuhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi:\n\n— Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.\n\nMies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis asian päätetyksi ja\nläksi.\n\nSe oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia;\nhän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä,\nastuessaan eteenpäin, viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei\nhän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään\noli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja\nkuuli että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi\nsoittoonsa koko aamun, kaiku vaan helisi puiden välissä.\n\n— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa.\n\nKauvan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:\n\n— Kun vaan kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.\n\nHän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän\nkatseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!\n\nEnsimäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuni sauhuna nousevan\nylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä\nniittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne\nkimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat\nsuurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä\ntoisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden\nalapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia\nleikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla\nkulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän\nnäki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan\nrakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja\nalempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot\nolivat kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen\ntäytyy tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki\nolivat toistensa näköiset! Hän pani heidät heti yhteyteen kirkon\nkanssa ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta.\nNyt minä soitan! ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan\nei enään soinut. — Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä,\nmutta ei niissä ollut mitään vikaa. \"Sitte mahtaa syy olla siinä,\netten paina tarpeeksi\" ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli\nikäänkuin särkynyt. Hän koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta\nei se auttanut; ei ääntä, ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän\ntunsi kylmän hien pisaroivan alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä\nihmisiä, jotka seisovat tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä, joka\nkotona osasi soittaa niin kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa\nsäveltä! \"Jumalan kiitos, ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni\",\npuheli hän itsekseen, seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa\n— mutta tuollahan hän seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemma\nja kauemma. Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli\nantanut hänelle viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. \"Anna se\ntänne!\" huusi hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän\nistui, nousi ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun\nkainaloonsa. \"Et saa!\" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten\njoukosta ja läksi juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja\nmetsien, kunnes ei hän enään jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.\n\nSiinä hän makasi kauvan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi, ei\nhän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan, joka\nkaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui hänestä\nniin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata kohti. Kun\nhän sitte nosti päätään, näki hän viulun, maassa yksinään.\n\n— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä\nmurskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.\n\n— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän\nitsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet\ntäytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja\nleikkasi.\n\n— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.\n\n— Au! sanoi seuraava; mutta poika vaan leikkasi.\n\n— Au! pani kolmas raskaasti...\n\nJa jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei\nkatkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut\nantaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei\nhän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli\näiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta\nentistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine\nkielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:\n\n— Ei äiti, kotiin en tulee ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen\nnähnyt.\n\n\n\n\nISÄ.\n\n\nSe mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä\noli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa\nvakavana ja pystyssä päin.\n\n— Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, — ja minä tahtoisin\nkastattaa hänet.\n\n— Mikä nimeksi pannaan?\n\n— Finn, isäni mukaan.\n\n— Entä kummit?\n\nThord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja\nnaisia, hänen sukulaisiaan.\n\n— Onko vielä muuta? kysyi pappi ja nosti silmänsä.\n\nTalonpoika seisoi hetken ääneti.\n\n— Soisin, että hänet kastettaisiin yksikseen, sanoi hän.\n\n— Siis arkipäivänä?\n\n— Ensi lauvantaina kello 12 päivällä.\n\n— Onko vielä muuta? kysyi pappi.\n\n— Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin\nlähteäkseen.\n\nSilloin nousi pappi.\n\n— On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen\nkätensä ja katsoi häntä silmiin; — suokoon Jumala, että saisit\nlapsesta siunausta!\n\nKuusitoista vuotta myöhemmin seisoi Thord papin huoneessa.\n\n— Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei\nhuomannut hänessä mitään muutosta.\n\n— Minulla ei olekkaan mitään huolia, vastasi Thord. Pappi ei sanonut\nsiihen mitään, mutta vähän ajan perästä hän kysyi:\n\n— Mitä asiaa sinulla tänä iltana on?\n\n— Tulin puhumaan pojastani, jonka huomenna pitäisi päästä ripille.\n\n— Se on reipas poika.\n\n— En tahtonut maksaa ennenkuin kuulin kuinka monentena hän seisoo\nkirkon lattialla.\n\n— Ensimäisenä.\n\n— Vai niin se on — tässä on sitte papille kymmenen.\n\n— Onko vielä mitä muuta? kysyi pappi ja katsoi Thordiin.\n\n— Ei ole.\n\nThord läksi.\n\nTaas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian\nedustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimäisenä Thord.\nPappi nosti päätään ja tunsi hänet.\n\n— Sinä tulet tänä iltana mieslukuisena.\n\n— Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Kaarina\nStorlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.\n\n— Sehän on paikkakunnan rikkain tyttö.\n\n— Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan\ntoisella kädellään.\n\nPappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut\nmitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.\nThord laski kolme taalaria pöydälle.\n\n— Ei minulle tule kuin yksi, sanoi pappi.\n\n— Kyllähän minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni — minä\ntahtoisin antaa vähän runsaammin.\n\nPappi otti vastaan rahat.\n\n— Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord...\n\n— Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa\nkokoon, sanoi hyvästi ja läksi.\n\nMiehet menivät hitaasti perässä.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden\npoikki Storlideniin puhumaan häistä.\n\n— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan\nsitä kuntoon allensa.\n\nSamassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää\nkäsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.\n\n— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika\nhetkisen on koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja\nsouti paikalle.\n\nSilloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen — ja\nvaipuu.\n\nThord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan\nja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin\nodottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas\nmuutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitte lepäsi järvi\npeilinä.\n\nKolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän\nsamaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen\npäivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki\ntaloonsa.\n\nSiitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään\nkuulee pappi sitte jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti\nhakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha,\nkäyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauvan\nennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.\n\n— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan\nhänen eteensä.\n\n— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui,\nikäänkuin odottamaan; kauvan he kumpikin vaikenivat, sitte sanoi\nThord: — minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän\nrahasto, joka kantaa poikani nimeä.\n\nHän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski\nrahoja.\n\n— Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.\n\n— Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauvan\nääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:\n\n— Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?\n\n— Johonkin parempaan.\n\nHe istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen.\nSitte sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:\n\n— Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.\n\n— Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä.\n\nJa kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.\n\n\n\n\nKOTKANPESÄ.\n\n\nEndrelä oli pieni, yksinäinen kylä, keskellä korkeita tuntureja.\nLaaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka\ntuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli\nihan likellä kylää ja joka näkyi kauvas.\n\nEndrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa\nviljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä\nasuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi\noli hänen sukunsa niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi,\njotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.\n\nTämän kylän päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle\nkallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä kun\nnaaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa.\nKoiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin\ntällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni\nmenojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen\nniinkauvan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa,\nettä ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt\nsen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi\nsinne ylettynyt.\n\nMissä vaan kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkan pesästä\nja katsoivat sinne. He tiesivät koska kotkat tänä vuonna olivat\npalanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka\nviimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta\npitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita,\nkerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.\n\nSiihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endrelässä\neikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli käherät hiukset ja pienet\nsilmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi\njo aikaiseen puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta\nihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.\n\nSe ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään,\nläksi hän kiipeemään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat\nmahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut\nsuureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät\nlähtemästä kiipeemään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut\nkuin omaa haluaan, odotti sentähden kunnes emäkotka oli jättänyt\npesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella\nmaasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä\nkiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli\nihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista\nkohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui\nkauvan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä.\nMonet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei\nhän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa.\nVihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin,\nmilloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni.\nAlhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi\npitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat,\nettä hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikkei poika kuulunut\nsukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:\n\n— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?\n\nKaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja\nsilmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. —\nTule alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä\nylhäältä mitään voita!\n\nHetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitte hän\nkiipesi ylemmä. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi\nkaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä\nhän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja\nkaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät\nsaattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi\nkorkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif\nhapuili taasen kädellään, sitte se heltisi, tyttö näki sen selvästi;\nhän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.\n\n— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät\nhuutoon.\n\n— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä\nmiehet että naiset.\n\nHän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui\nluisumistaan yhä nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin\nja sitte he kuulivat: takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan\nläjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää multaa olisi pudonnut maahan.\n\nKun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään\nmurskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi\npois hänet.\n\nNuoret, jotka kiivainten olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeemään, eivät\nenään olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät\nsaattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin\nvirkkoi, tarttuessaan ruhjottuun ruumiiseen:\n\n— Ikävähän tämä oli; — mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin,—\nonhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei\nkaikki kansa ylety sitä ottamaan.\n\n\n\n\nUSKOLLISUUTTA.\n\n\nKotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he\nahersivat uskollisesti hyvin suurella, mutta rappeutuneella talolla,\nkunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä ja vaimo jäi\nhoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei\nkuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat\npojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että\nhe auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa\nvoimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli\npäässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai\ntalollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen\nvarakkaan sisarensa.\n\nNeljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon,\nsenjälkeen että heitä itseään tähän asti oli johdettu. He eivät\nerittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti\ntottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä ja nyt\nliittyivät he entistä likemmä toisiaan, kun heidän täytyi turvautua\ntoistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä,\nennenkuin varmaan luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa\neivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet\ntoistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta\nsellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he\neroaisi niin kauvan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista\nmieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli\npaisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, jonkatähden äiti ehdotti,\nettä molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo\njaettaisiin neljän nuoremman kesken, siten, että he kaksi yhdessä\nviljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi,\ntoinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta\nmuuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että\nkarja tarvitsi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi\nminiäkseen.\n\nKenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vaan kysymys, kumpiko\nveljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin.\nVanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin ei hän koskaan\nmene ja muutkin torjuivat naimakaupan luotaan.\n\nPojat sopivat sitte äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista\nasian. Ja eräänä kesäiltana ylhäällä karjatalolla äiti kysyikin\nhäneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi Tasalaan, ja tyttö\nsuostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada\nkenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitte nyt\najatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman;\nmutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä\nnaimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä\nniin outona, hän kun oli nuorin.\n\n— Lähinnä nuorin sitte.\n\n— Miksei lähinnä vanhin?\n\n— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli\najatellut ja sentähden ei hän ollut häntä maininnut.\n\nMutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi\nmenemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja\ntytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis\nnaimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitte\nlienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet\ntietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat\nviljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.\n\nJonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja\nsiis myöskin apua ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka\nmuutenkin kävi siellä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana\npäivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin\noli kauvan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti\nkysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen\nkosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla\nveljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki\nneljä hyvin vakaviksi eikä kukaan uskaltanut lausua ensimäistä sanaa.\nMutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti\ntytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin\naavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi;\nsillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin ei hän voinut mennä. Se\ntuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille\nnyt ei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi,\nettä varmintahan se oli, että tyttö rupesi emännäksi taloon. Heti kun\nyksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät\npuhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti\nsairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun ei\nhän enään parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelun. Silloin sai\nnuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin\nkauvan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa\nuseampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.\n\nÄiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti\ntuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden\naikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään\nhartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana.\nNäinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka\noli häntä hoitanut; he ymmärsivät mitä hän tarkoitti ja lupasivat\ntäyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista\nvuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti\nmaistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja\nvihdoin se sitte tapahtui viimeisen kerran.\n\nKun hän oli kuollut kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä\nhautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana\nhautaussaatossa ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet että\nnaiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensinnä\nasteli lukkari esilaulajana, sitte vainajan kuusi poikaa, kantaen\nkirstua ja sitte koko pitäjä, kaikki veisaten niin, että kuului\npitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja hauta\nluotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika samalla\npiti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä yhteenhän\nne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani,\nuskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta\nolin joutunut kuuntelemaan, tuntui, kun astuin ulos kirkosta, siltä\nkuin saarna olisi sulanut yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon\nsuuruuden kanssa.\n\n\n\n\nELÄMÄN ARVOITUS.\n\n\n— Miksi me istumme tänne?\n\n— Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.\n\n— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa\nliian väkevästi veteen; mennään kauvemma!\n\n— Mennään sitte takaisin vihreään lehtimajaan; siellä oli niin\nkaunista.\n\n— Ei, emme sinnekään! ja mies päästihe pitkäkseen ikäänkuin ei hän\nolisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.\n\nNainen jäi seisomaan, silmät vilkkumatta tähdäten häneen. Silloin\nsanoi mies:\n\n— Aasta, nyt sinä saat selittää miksi sinä niin pelästyit, kun se\nvieras laivuri hämärissä astui sisään.\n\n— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä\npakoon.\n\n— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä muuten en minä tule\nperässä.\n\n— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.\n\nMies lausui:\n\n— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin\nlupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitte on kaikki lopussa.\n\nNainen purskahti itkuun ja tuli likemmä. Hänen hento, pieni ruumiinsa,\nhienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi\noli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa — kaikki säteili sekä\nerikseen että yhtenäisyytenä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies\nkarkasi pystyyn.\n\n— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan\nperään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vaan\npahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa\nlupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en\nsaa rauhaa, en voi pitää lupaustani!\n\nKoko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut\neilispäivästä kotoisin.\n\n— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut\nminun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen mitä en minä koskaan,\nkoskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti,\nsinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt\nkuin vaan minusta itsestäni. — Botolf!\n\nJa nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin\nhengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään\neikä mies iässään ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.\n\n— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta\nistuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran,\nettä voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!\n\n— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja\nryömi polvillaan likemmä; sitte hän lisäsi: — Pitää sinusta? Sinä\nyönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän laivamme oli törmännyt\nyhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa —,\nen ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti!\nJa kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, — silloin\nminä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin luullut, etten\nsellaista koskaan enään tuntisi.\n\nHän vaikeni ja itki, mutta sitte hän laski kädet ristiin hänen\npolvensa päälle.\n\n— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri niinkuin silloin, kun\notit minut paljaana — vain minut! — Botolf!\n\nMiltei kovasti vastasi mies:\n\n— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan\nme tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, muttei sitte.\n\nNainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:\n\n— Oi ei, elämää ei koskaan enään saa eheäksi; oi Jumala! ja hän\ntyrskähti itkemään.\n\n— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun\nelämäni tulee eheäksi.\n\nMies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä ja hän näki\nhänen taistelevan.\n\n— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei voi tulla.\n\n— Sinä saatat ajaa minut äärimpään epätoivoon! rukoili hän.\n\nMies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:\n\n— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta\ntätä en jaksa kantaa.\n\n— Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.\n\n— Minä autan sinua! mies nousi hänkin, — joka päivä minä autan\nsinua, kun vaan tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan\nsellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin\ntoisen!\n\nNainen hulmahti polttavan punaiseksi.\n\n— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa.\n— Nyt sinun täytyy lakata!\n\n— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!\n\n— Jeesus Kristus, en enään kestä tätä!\n\n— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.\n\n— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on\nuskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! ja\nhän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen\nja puhkesi puhumaan: — nyt minä älyän: sinä tahdot, että minun\nsisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää\njotakin.\n\n— Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli\nhän hitaasti, sanat yksitellen:\n\n— Tahdotko vai etkö tahdo?\n\nHän ojensi kätensä:\n\n— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!\n\nHän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta\ntoiseen, mutta useinten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden\nja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sitte hän\nlakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.\n\n— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen\nsanovan — ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä\nkatumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sensijaan\nkanerviin ja peitti kasvot käsillään.\n\nMies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen\nsiinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään;\nmutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä\nenemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi\nseisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat\nkäyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja\nvailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä\nniin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan\nkomentamassa kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi\nkuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne\nseisoivat häntä itseään vastassa!\n\nSinä olet valehdellut minulle, Aasta!\n\nNainen väistyi, mutta mies tuli perässä.\n\n— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan, _meillä ei\nyhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!_\n\nMies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen\nlämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin niin\nettä Aastan silmissä musteni, hän ei tietänyt mitä hän ensi\nsilmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä.\nHän seisoi kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun\nhetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä,\npelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:\n\n— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!\n\n— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.\n\n— Tee se nyt, tässä, sanon minä!\n\nMieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja\nsyössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut\nkätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin\nliihoittelemaan ja meni kauvemma. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä\nloiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut\nensinkään; sillä hän oli kaatunut.\n\nMerestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen\nkadonnut ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki mitä miehen\nsielu omisti, oli painunut yömustaan syvyyteen — eikö hänen ollut\nparas mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin\ntekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei\nloppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat.\nHuusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja\nsurmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi,\nniin hänen täytyy elää saadakseen miettiä miten tämä on tapahtunut.\nHänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet\npiti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa saisi surmata hänet.\nMies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma\nmuuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut\nrakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän\npaha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän\nollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitte oli? Hän nousi — ei\nsyöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan\nei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut\narvoituksen ratkaistavakseen.\n\nMutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut\nAmerikassa siitä kun hän tuli täysikasvaneeksi ja sieltä hän tuli, kun\nlaivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä\nosasta Norjaa hän oli kotoisin, mies ei varmuudella tietänyt sitä, hän\nei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama mitä\nperhe Norjassa oli kantanut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän\noli? Ja tunsiko hän Aastaa? vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä\nhyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut\nsyöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.\n\nMies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään\ntunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut\nverukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut\nverukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti. Sellaista\nrohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitte? Mieluummin kuin\ntunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta\ntunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut\ntunnustamalla, että oli jotakin, jota ei hän voinut sanoa. Rikos itse\nmahtoi sen kieltää. Mutta ei hänen rikoksensa saattanut olla niin\nsuuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen; hän\noli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen\ntäytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli\ntoisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos\nollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitte oli? Olihan hän itse\nsanonut, että jotakin oli — ja entä sitte vieras laivuri, jota hän\nniin oli pelästynyt? Mitä tämä oli, mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän\nolisi ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai\nitsensä kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.\n\nMutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen kuin\nitse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista näytti;\nkuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä,\nsynnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja\nBotolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä\nkäsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia\nepäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut\nkuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut voinut\njättää Aastaa rauhaan? _Hänen_ turviinsa hän oli paennut\nmenneisyyttään, _hänen_ luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan,\nja hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina\nhänen kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen\nsylissään lämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitte häneen\nkuului! Ja jos se häneen kuului, niin miksei sitte heti? Ei, senmukaan\nkuin Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin\nihailu ja kiitollisuus, vaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen\nomakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän\nennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän\nhän rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä\nolihan sitte edes jotakin!\n\nEnsi kerran johtui hänen mieleensä: oliko _hän_ itse sanonut _hänelle_\nkaikki? Saattoiko todella sanoa toinen-toisilleen kaikki? Olisiko sen\nymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.\n\nHän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui\nvihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta\nnyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan\nmuutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauvan leikkineet siinä, nyt\nvasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan\nkuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli\nrakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka\nhän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä\nkivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla\nkoulumestarina.\n\n— Sano nyt perässä, sanoi tyttö: — Isä meidän!\n\n— Itä meitä!\n\n— Joka olet taivaassa!\n\n— Taivaatta.\n\n— Pyhitetty olkoon sinun nimesi!\n\n— Tinun nimeti!\n\n— Lähestyköön sinun valtakuntasi!\n\n— Ei!\n\n— Tapahtukoon sinun tahtosi!\n\n— Ei, ei taho!\n\nBotolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei\nedes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan\nja kuunnellessaan lapsia, kävi hän omissa silmissään saastaiseksi\npedoksi, joka on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta.\nPensaiden taitse pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi:\nhän pelkäsi heitä enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän\nhiipi metsään, kauvas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään\ntaloonko, jonka hän oli ostanut ja sisustanut _hänelle?_ — Tai\nkauvemmako? Se oli yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi\n_hän_ aina hänen edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät\nviimeisen kuvan mukaansa silmissään; se joka herää pahasta teosta,\nottaa ensimäisen minkä näkee, eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt\nAastaa sellaisena jommoisena hän hiljan seisoi jyrkänteen partaalla;\nhän näki pienen tytön, viattoman tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva\nmuuttui lapseksi, joka oikoo pieniä käsiään. Muisto Aastan\nsanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi salaperäisesti kuvat hänen\nsielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys vaikutti epäilykseen, jota oli\nkestänyt kuukausia ja jota oli raadellut kysymys: syyllinen vaiko\nsyytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään sellaisen lapsen? Oli! Botolf\noli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta nyt näki nähneensä sen. Ennen\nhän vain oli urkkinut oliko tämäkin viattomuutta, oliko Aasta voinut\nhymyillä useille sillä tavalla, tai mikä oli pannut peittoon tämän\nlapsen hänen sielussaan, koska se vain säteilevinä hetkinä saattoi\npuhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli ollut ainaista vivahtelua,\nlevottomuutta ja ikuista liioittelua, joka houkutteli muutkin\nliioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli tämä vaikuttanut\nBotolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan; nyt, Aastan surullisen\nkuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot viattomaksi lapseksi, joka\nrukoili.\n\nMinne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se\nsulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen\nheidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun\njyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä\nkummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta\nniin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa\nravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enään noussut vuoteesta.\n\nSen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka\nkantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet\nmuillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat\ntänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien\nyksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo\näkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja.\nKukaan ei osannut antaa mitään tietoja eikä kukaan niistä, jotka\nasuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna,\nollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä\nauringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut\nmaihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä\nollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi,\npitkähköt, ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten\nympäröiminä. Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta.\nKun ei hän näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat\nihmiset, että Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan.\nToiset olivat nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä\nkurottautuvan hänen huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään\nnähneet paholaisen mustana koirana kiertävän rakennuksia tai\npomppivana keränä kierivän edellään. Ohisoutavat olivat nähneet koko\ntalon olevan tulessa, toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen\nja rämisten nousevan järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään\nlukituista ovista, riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitte taas\nkirkuen, haukkuen ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan\npalvelijat, sekä miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon ja he\nnämä kaikki kertoivat. Kukaan ei enään uskaltanut liketä taloa. Jollei\nvanha torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut\nhäntä hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä\nhoiti, eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa\nalla karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli\npalamaisillaan, ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat\ntuskat. Vihdoin rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti\njotakin ihmistä. Hän kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas\nravisti päätään. Eikö hän sitte olisi halunut nähdä ketään muuta?\nSiihen ei sairas vastannut. Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken\nselvästi mainitsi nimen \"Agnes\". Tietysti ei se ollut tarkoitettu\nvastaukseksi vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen\nsiksi; iloissaan hän nousi ja meni pyytämään miestään kiireesti\nvaljastamaan hevosta ja lähtemään pappilaan noutamaan Agnesia.\nPappilassa luulivat kuulleensa väärin ja että tietysti pappia haettiin\npitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti tulleensa noutamaan Agnesia.\nLapsi oli itse huoneessa ja pelästyi kovin, kun hän sen kuuli. Sillä\nolihan hänkin kuullut puhuttavan paholaisesta ja junasta, joka nousi\njärvestä; mutta hän oli kuullut senkin, että sairas odotti jotakin,\nsaadakseen kuolla ja piti sitä aivan luonnollisena, että hän odotti\nhäntä, jonka hänen vaimonsa niin usein oli noutanut heille. Lapselle\nsanottiin, että kuolevan tahto täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu\nmitään pahaa, kun hän kauniisti rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja\nantoi pukea ylleen.\n\nOli kylmä, kirkas ilta ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat\nmetsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet\nristissä puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän\nkuullut junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän\nnäki tähdet ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli\nhirvittävän hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi\nhänet sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen\nlämmittelemään. Ja sillaikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi\nhyvällä mielellä ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää.\nKun hän oli lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet\nkamariin.\n\nSiellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla, ja katseli\nAgnesiin kauvan; hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen eikä\nhäntä peloittanut.\n\n— Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas. Agnesista tuntui\nsiltä että piti luvata ja sentähden hän vastasi \"kyllä\". Silloin mies\nrupesi hymyilemään ja yritti nousta, mutta jäi voimattomana\npitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan isämeitäänsä, mutta sairas\nteki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa ja lapsi laski kätensä\nhänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä tarkoittaneen, ja hän\npani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen pienille, lämpöisille\nkäsilleen ja sulki sitte silmänsä. Kun ei hän mitään sanonut vaikka\nlapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän uskaltanut vetää pois\nkäsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta jo kolmatta kertaa,\nkun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen päin ja sanoi:\n\n— Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.\n\n\n\n\nUUSI REITTI HUVIMATKAILIJOILLE.\n\n\nNorjalaista Nordlantia ja Ruijaa tunnetaan rajojen ja sikäläisten\nvirkatehtävien ulkopuolella norjalaistenkin kesken niin vähän, ettei\nvoi pyytääkään, että tanskalaiset tai ruotsalaiset niitä tuntisivat.\nKuitenkin koskee kehoitukseni lähteä sinne huvimatkalle yhtä paljon\nheitä kuin norjalaisia. Mutta minä lisään heti, etten tietystikään\ntahdo neuvoa sinne niitä, joilla ei ole varaa taikka aikaa tehdä\nenempää kuin yhden tai pari pitempää matkaa eläissään, vaan sensijaan\nniitä monia, jotka ovat nähneet kulturimaat Europassa, jotka eivät\nikävöi suuria kaupunkeja, vaan juuri pois niistä, jotka eivät enään\netsi huvia, vaan parin kuukauden virkistystä suuremmoisessa luonnossa.\nJa sitte minä käännyn niiden puoleen, jotka tahtovat panna kuntoon\nhermostonsa ja joiden siitä syystä mieluummin on valittava voimistava\nmerimatka kuin helteinen kylpypaikkaelämä. Tosin saattaa\nkaupanpäälliseksi seurata vähän merikipua, vaikka harvemmin kesällä\nkauniilla ilmalla; mutta osaksihan merikipu on terveellinen tauti,\nosaksihan tämä matka siinä suhteessa on suojatuin minkä saattaa\ntavata; sillä kuljetaan, muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta\n(Jäderen, Stat, Hustadviken, Folden, Länsivuono) kaiken matkaa\nsaaristotietä; kovassakin myrskyssä kulkee höyrylaiva ihan hiljaa\nvuorokausia umpeensa; matkustaja elää kuin oman pirttinsä permannolla,\nsillä eroituksella vaan, että häntä ravitsee voimakas meri-ilma ja\nsuuremmoisin luonto, mitä Pohjola saattaa tarjota. Englantilaiset ovat\nosanneet löytää sen ja nyttemmin myöskin amerikkalaiset, ranskalaiset\nja hollantilaiset. Jokaista norjalaista huvimatkailijaa kohti tulee\nkymmenen ja kaksikymmentä ulkomaalaista. Englantilaiset ovat\nvuokranneet tämän pohjoisen seudun parhaimmat lohivedet ja\nmetsästysmaat.\n\nVanha saksalainen maalari Preller, joka aikoinaan pohjoismaista on\nhakenut aiheita historiallisia maisemiaan varten (näin hiljan erään\nhänen mytologisen kohtauksensa, joka on pantu tapahtumaan tässä\nluonnossa), sanoi minulle: \"Joka tahtoo nähdä meren ja ilman ja maan\nkamppailua ja ihmisten kamppailua näitä kaikkia vastaan, matkustakoon\nsinne pohjoiseen.\" Huvimatkailija luultavasti ei halua nähdä tämän —\nkuten helposti voisi tapahtua — kohdistuvan itseensä, vaan\ntunturimuodostukset ja ne vaikutelmat, joista luonto täällä aina pitää\nhuolen, sekä paikkakunnan kansa, voivat tehdä hänelle täyden selvän.\nMainitsen tämän koska pohjoisnorjalaisen kertomukset luonnostaan ja\nelämästään ovat parasta mitä matkaltani tuon; hänen mielikuvituksensa\non vaaran ja yksinäisyyden kasvattama, ja se on sukua luonnon kanssa.\n\nSaksalainen maailmanmatkustaja _Alexander v. Ziegler_ — tunnustan sen\nhäpeäkseni — ensinnä herätti minussa halun nähdä näitä seutuja. Hän\nmainitsi kolme paikkaa maailmassa, joita hän, kutakin laatuaan, piti\nnäkemistään suuremmoisimpina ja niistä olivat Nordlanti ja Ruija yksi.\n\nMatka on järjestettävä niin, että joko tulo- tai menomatkalla\nkuljetaan maitse _Namsosiin_; ehkä on parasta jakaa matkaa, siis\nmennessä maitse _Trondhjemiin_ ja palatessa maitse _Namsosista\nTrondhjemiin_ ja siitä taas laivalla rannikkoa pitkin romsdalilaisiin\nkaupunkeihin (muitten muassa kauniiseen _Moldeen_) ja eteenpäin\nBergenin rannikkoa pitkin, jolloin sopii poiketa _Bergeniin_ ja\nkäyttää hyväkseen Hardangerin vuonoa tai jotakin muuta niistä monista,\njoihin pienemmät laivat Bergenistä kulkevat. Nordlantiin on joka\ntapauksessa saavuttava kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa\nkeskiyöauringon takia. Sen saattaa kyllä myöhemminkin nähdä täydessä\nvaikuttavuudessaan, mutta etempää pohjoisesta ja vain korkeilta,\nvapailta paikoilta.\n\nMatka sinne on, mielestäni, hyvin kallis. Jos eri laivayhtiöt\nkeskenään sopisivat alentamaan hinnat pitkämatkaisille Ruotsista ja\nNorjasta, ottaisivat huomioon matkan pituuden ja järjestäisivät niin,\nettä matkaa voitaisiin keskeyttää ja jatkaa mielin määrin, niin siitä\nvarmaan koituisi niille etua; sillä varmaan tästä kesäreitistä ennen\npitkää tulee Pohjolan suosituimpia. Varmaan; sillä niin totta kuin\npohjoismaalainen rakastaa pohjoista runoutta ja tarua, täytyy hänen\nrakastaa sitä luontoa, joka luo säveliä Eddan suurimpiin runoihin ja\ntarun voimakkaimpaan toimintaan. Jokainen pohjoismaalainen ikävöi\nvaikutuksia pohjoiselta luonnolta, asukoon sitte meren rannalla tai\nvuorten keskellä, se on hänessä synnynnäistä.\n\n[Matkustakoot sinne Pohjolaan ennen kaikkia pohjoismaiset taiteilijat,\nsillä he saavat sieltä aiheita, joita eivät tapaa mistään muualta;\neivät yksin historialliset ja laatumaalarit, jotka siellä tutustuvat\nerittäin voimakkaaseen, moninaiseen ja tähän asti hyvin vähän\ntunnettuun elämään, joka antaa aihetta niin hyvin historialliselle\nkäsittelylle kuin nykyaikaiselle, joko iloisesti tai vakavasti\nvaikuttavalle tutkinnalle; vaan kaikenkaltaiset taiteilijat, niin\ntotta kuin heidän täytyy toimittaa vaikutuksilleen ja sen kautta\ntaipumuksilleenkin kohotusta, hankkia silmilleen suuria näköaloja,\njoissa on pohjoisia värejä ja muotoja ja joiden juuret ovat kiinni\nniissä ensimäisissä mielikuvissamme, jotka saimme taruista,\njumaltiedoista ja saduista. Soitto- ja laulutaiteilijoilla sekä\nnäyttelijöillä on sitäpaitsi tilaisuus pohjoisissa kaupungeissa\n(_Tromsössa, Hammerfestissä, Vesisaaressa_) ansaita takaisin\nmatkakulujaan. Mutta se neuvo annettakoon samalla, että älköön kuka\nhyvänsä menkökään tarjoamaan esityksiään; näissä kaupungeissa\nnimittäin ei jouduta tekemisiin tavallisen pikkukaupungin yleisön\nkanssa; ja siellä pohjoisessa tapaa sekä maalla että kaupungeissa\nsellaista lukeneisuutta ja sivistystä, että se ensi hetkenä panee\nhätkähtämään; sittemmin sen kyllä huomaa täydelleen sopivan yhteen\nniiden vaatimusten kanssa, joita yksinäinen elämä suuren luonnon\nkeskuudessa asettaa lapsilleen. Se on kasvattanut näitä sieluja\nvaaroissa ja kieltäymyksessä näyttänyt niille mukaansatempaavia\nnäkyjä; ja he ovat miltei kaikki käyneet ulkomailla, yhtä paljon oman\nkaihonsa vieminä kuin siksi, että koko kansa on kauppa- tai\nmerimiehiä.]\n\nHeti kun on päästy Namsosin satamansuusta — joka, mutkitellen\nhavupuuta kasvavien tunturien ja niemien lomitse, on kauneimpia\nmaassamme — ja vähän myöhemmin jätetty Trondhjemin satamansuu,\nmuuttuu luontokin. Rehevämpi puunkasvu pakenee suojaisempiin\nvuonoihin, joissa eivät meren myrskyt pääse sitä katkomaan eivätkä\nihmiset niin helposti hävittämään. Sillä yhtä varmasti kuin pitkin\nmeren rantaa kerran on ollut suuria metsiä, yhtä varmasti ovat\nmerituulet pitäneet huolta sen hävittämisestä, mikä ihmisiltä on\njäänyt hävittämättä. Rehevämpää nurmivyöhykettä kuin se joka ulottuu\npohjoisimpaan Ruijaan asti, en ole nähnyt. Se törröttää tiheänä kuin\nkarvat poron selässä, suolainen meri on tehnyt sen tuoreen vihreäksi\nja meheväksi, sillä usein se kastelee sen suorastaan ja aina ilman\nläpi, jonkun matkan päästä. Karjanhoito on niin tärkeä tekijä\npohjoisnorjalaisen elämässä, ettei hyvä kalavuosikaan elätä häntä, jos\njonakin vuonna märkyys on estänyt häntä saamasta alati rehevää heinää\nkorjuuseen.\n\nTämä on ilahuttava asia; sillä kansa, joka ottaa elatuksensa\n_yksinomaan_ merestä, saa liian paljon sen epävakaisuutta, kun taas\nmaa sitoo mielen uskollisuuteen ja järjestykseen.\n\n_Helgelannin_ luona käyvät tunturit tukevammiksi ja etenevät kauvemma\ntoisistaan, joten ne yksinään kohoilevat merestä. Tuntureja peittää\nusein omituinen sammal, joka leviää ylöspäin milloin harmaan vihreänä,\nmilloin ruskean punaisena ja muun maiseman esiintuodessa voimakkaita\nvastakohtia, syntyy sammalpeitteelle auringon kimmellyksessä niin\nuusia värivaikutuksia, että maalari mahtaisi luulla kuulevansa\nvieraiden sävelten sointuja ja voida — jos osaa ne pidättää —\nloihtia ilmoille lumoavan kauniin kokonaisvaikutuksen. Täällä\nkuljetaan parin historiallisen paikan ohi, kuten sen, jossa _Haarek\nTjottalainen_ asui, se paikka pistäikse ulos kuin laiva, joka paraikaa\nliukuu veteen. Sitä ympäröivä piiri on suuri ja avara. Haahkaparvet\njotka uiskentelevat, lokit, jotka kirkuvat, nordlantilaisveneet, jotka\nlaskevat laivan luo, purret ainoine suurine raakapurjeineen, joita\nyhtämittaa tulee vastaan, mieluisat rannat ja vastassa tunturien\nainainen kaukokuva, tekevät kulun kotoiseksi, milteipä kodikkaaksi;\nsillä kaikki on niin sopusuhtaista ja samalla niin voimakasta; se\nvalloittaa ja pitää hallussaan.\n\n[Kävin tällä kertaa kaikissa niissä kolmessa talossa, joissa _Olavi\npyhää_ vastaan nostetun kapinan kolme päällikköä asui. Myöhemmin kävin\nitse _Stiklestadissa_ Värdalissa, jossa he johtivat joukkonsa suurta\nkuningasta vastaan, joka siellä kaatui. Voimakkaammin ei mikään\nhistoriallinen muisto ole minua liikuttanut. Mutta nähdessäni sen\nihmeellisen maiseman, joka täällä avautuu silmien eteen ja joka on\nsama jonka _Olavi_ ja hänen uskolliset seuralaisensa näkivät, kun he\npitkän poissaolon perästä pääsivät tunturien yli ja riemuiten\ntervehtivät kotia — jonka edestä täällä todella kannattaa kaatua —\nmuistui ehdottomasti mieleeni _Bjarköj_, ylimpänä Lofoteilla, jossa\n_Tore Hundin_ suurta taloa saartavat tunturijonot, rikkirevittyinä,\nmutta korkeina kuin hänen sielunsa, ja meri, joka kahdelta taholta soi\nsatamaa ja satamansuuta ketun luolalle molempine aukkoineen; muistui\nmieleeni _Tjotta_ Haalogalandissa, missä viekas _Haarek_ kaikessa\nhiljaisuudessa oli veistänyt sitä suunnitelmaa, joka, kun aika oli\ntullut, pantiin täytäntöön ja johdatti hänet Stiklestadiin, muttei\nhäntä itseään jaarliksi eikä hänen sukuaan valtaistuimelle; muistui\nmieleeni _Egge_ Tröndelagissa, — se oli kuin satula, joka on pantu\nmaiseman leveään, kärsivälliseen selkään ja jolla _Kalf Arnenpoika_\nratsasti; hän saattoi kauvan kääntää ohjaksia puolelle ja toiselle,\nepäillen minne päin mennä, mutta käänsi vihdoin Stiklestadiin\nkuningasta vastaan, neljää veljeään vastaan! Kaikki nämä suuret kodit\novat muovailleet heidän jokaisen luonnettaan. Saatamme olla varmat,\nettä he Stiklestadin luona hakatessaan auki tietä, kantoivat kotejaan\nmielessään; sillä jos he täällä olisivat päästäneet kätensä\nheltiämään, niin he olisivat päästäneet sielläkin. Keskellä kostoa,\nkeskellä odotusta ja tuskaa sukelsi kunnianhimoisten suurmiesten\nsilmiin näkyjä lapsuuden leikkikentiltä ja isien hautakummuilta; he\nnäkivät äkkiä kunniasijan salissa, kuulivat salaisen laulun tahdin ja\nsiinä kohosivat kotitunturien ääriviivat.]\n\nMutta kaikki tämä on vain johdantoa siihen hetkeen, jolloin Lofotin\ntunturit alkavat siintää. En tiedä mikä on ihanampaa, sekö että ne\nväikkyvät kaukaisena näkynä kuni mikäkin sininen muuri tuhansine\nhuippuineen sen äärettömän jättiläispirtin päällä, johon samalla\nolemme purjehtineet, itse Länsivuonon permannossa, kun aurinko paistaa\nniin kauvas kuin silmä kantaa, mutta kangastukset usein asettuvat\neteen ja nostavat kokonaisia tunturiharjanteita ylösalaisin joko\neteesi tai taaksesi ja alituiseen siirtelevät niitä, ja valaat\nleikittelevät ja linnut kirkuvat ja sujahtavat veteen; — vaiko se,\nettä ne likenevät, että muuri avautuu, joka huipusta tulee oma\nerityinen tunturi, toinen toista avarampi, ja tätä loppumattomassa\njonossa, niin kauvas kuin silmä kantaa parhaimmankin kaukoputken\navulla. Kehutaan _Romsdalia_ Troldhuippuineen, Vängahuippuja, Hornetia\nj.n.e., mutta minä lisään paikalla: Lofotit avaavat nämä näyt\nmonta sataa kertaa perätysten, — tai paremmin sanoen: sitä\ntunturipanoramaa, joka nähdään Molden luona, kestää täällä ylhäällä\nvuorokausia, vaikka kuljettaisiin nopeimmallakin laivalla. Mutta\ntunturimuodot ovat niin risaiset, ettei sielussani ole yhtään kuvaa\nmytologian tai raamatun tai draaman piiristä, joka riittäisi kuvaamaan\nsitä kivettynyttä liikettä, jota katselin, sitä uhkaavaa\ntaisteluasentoa, sitä tyyntä kauhua, sitä tuhathuippuista\nmoninaisuutta, joka ilmenee ainoassakin kiven valantamuodossa.\nEnsimäisenä tuntina, ehkäpä ensimäisenä päivänä ihminen pitää puoliaan\nja komentaa näkemänsä kauneuden laskuun, mutta kun näkyjä jatkuu\nvuorokausia ja yhtä suuremmoisina, sama sitte katseliko niitä likeltä\nvaiko kaukaa, niin kuolleessa luonnossa vihdoin tuntuu sellainen\njännitys kuin keskellä elävää toimintaa. Sen tunsivat ne, jotka kerran\nrunoilivat, ja tuntevat ne, jotka nyt paikalla kertoilevat niitä\nsuuria tarinoita, jotka liitävät yli näiden maiden ja joissa tunturit\nmuuttuvat draamallisiksi henkilöiksi, esiintyvät jättiläisinä ja\njättiläisneitoina, ritareina ja impinä; suurpiirteisyys käy vieläkin\nsuuremmaksi senkautta, että toimivat henkilöt tässä kividraamassa ovat\nniin mittaamattoman etäällä toisistaan. Ne jotka siellä ylhäällä\npurjehtivat, unelmoivat ja runoilevat, katsovat nimittäin penikulmia\nkuten me kävelyretkiä, ja puhtaassa ilmassa näkyvät esineet\nyhdentoista, jopa kolmentoista penikulman päästä ja me luulemme\nseuraavassa hetkessä pääsevämme niiden luo. Ja eihän se valo, joka\ntätä satuluontoa valaisee, ehdy ensinkään. Me olemme paikalla, jossa\nmuutama kuukausi sitte vallitsi ainainen yö, mutta jossa nyt on\nainainen päivä. Kannelle kokoontuneena kävelevät matkustajat\nodottelemassa puoliyön aurinkoa: he ovat kuulleet, että kaikki heidän\nkäsityksensä, lienevät ne mimmoiset hyvänsä, tulevat väistymään itse\nnäkyvän luonnonvoiman tieltä. Ja se on totta. Niinpian kuin tuo\ntulinen kiekko tulla täyttää taivaanrannan takaa, minne se hetkiseksi\non mennyt viestiä viemään, muuttuvat taivas, tunturit ja meri. Itse\naurinkoa saattaa tuntikausia katsella paljain silmin; sen ympärillä ei\nole mitään ehkäisevää sädeloistoa, kaikki palo on suljettu kehän\nsisään, mutta kehä on paljon suurempi kuin mimmoiseksi me päivällä\nolemme tottuneet sitä kuvittelemaan; se on niin suuri, että me aluksi\nolemme ihan ihmettelyn vallassa emmekä voi ajatella mitään muuta.\nVihdoin käy väri vahvemmaksi; se on hehkuvan punainen meteori, jonka\nluulisi laukeavan miljooniksi kappaleiksi, jollei näytelmän tyyni\nylhäisyys, värien sopusointuisa loisto taivaalla, jonka kantta se\nmajesteettisena vaeltaa, valaisi rauhaa, täydellistä kirkastuksen\nrauhaa. Kun pilvenhattara joutuu kiekon päälle, syttyy se paikalla\nhehkumaan ja käy tummemman punaiseksi, niin että aurinkoon piirtyy\nkuin tuntureja tai maisemia. Mutta kun pilvenhattara purjehtii\nherkälle taivaalle, syttyvät vain päärmeet; ne käyvät valkoisen tai\npunaisen hehkuviksi, keskusta taas pysyy entisellään ja se korottaa\nkaikkea ympärillä. Sillä taivas hekumoi kaikissa värivaihteissa,\nalkaen väkevimmästä veripunasta tunturien päällä, välinpitämättömään\nharmaanvalkoiseen korkeudessa; mutta et voisi ainoaankaan kohtaan\npainaa neulankärkeäkään ja sanoa: _tuossa_ vaihtuu toinen väri\ntoiseksi. Jos tämä näytelmä pysyisi liikkumattomana, niin siihen\nmahdollisesti kerran saattaisi kyllästyä. Mutta se vaihtelee\nlakkaamatta; milloin on aurinko sinipunertavampi, milloin\nkellanpunainen, milloin vihreän harson peitossa, milloin valkoisen\nvalaisema; mutta kaiken aikaa se pysyy lämpöisenä ja vaihtelevien\nharsojensa takana punaisena. Milloin kiitää eteen pilvensiekale, hehku\ntäyttää sen, nyt se taas kiitää pois; nyt on aurinko kirkkaassa\npalossa, nyt tulee taasen pieni, pitkulainen pilvi, joka vapisee ja\npalaa ja pakenee. Ja ympäröivä taivas käy samaan aikaan läpi kaikki\nvärivaihdokset, ikäänkuin vavistus sitä liikuttaisi ja sen pilvien\npäärmät palavat voimakkaammin ja niiden sisu vaalenee tai tummuu\nsenmukaan kuin ne ohenevat tai tihenevät, tai joutuvat siintävälle tai\nvalkoiselle tai punaiselle tai sinipunertavalle pohjalle. Näytelmä on\nniin alituiseen uusi, että olen nähnyt vanhojen ihmisten rientävän\nseuraamaan sitä samalla ehtymättömällä tarkkaavaisuudella kuin me.\n\nKummallista on lisäksi vielä se, että muu osa taivasta ja ne tunturit\njotka lepäävät sen alla, pysyvät koskemattomina. Tuolla lepää\nteräksensinisellä merellä, mustanpuhuvalla tunturinjuurella,\nsyvänsinisillä tunturinrinteillä ja huipuilla vaihtumaton värien\nviileys, kun sensijaan _täällä_ kaikki hehkuu, loistaa, vaihtelee ja\nriemuitsee auringossa. Mutta välistä saattaa yksinäinen tunturi\nkeskellä viileyttä kokonaan eroittautua ja pukeutua punaan kiireestä\nkantapäähän asti; tuntuu siltä kuin tämä tunturi pitäisi omaa pientä\naurinkoaan takanaan peitossa. Se on kun onkin sellaisella paikalla,\nettä aurinko osuu siihen ja sen hehku korottaa vielä voimakkaammin\nympäristön kylmyyttä.\n\nKerran keskiyönauringon ollessa ihanimmillaan, nousi kuu; se\nnähtävästi ei tietänyt mitä oli tekeillä; sillä ränstyneempää,\näreämpää ja huonotuulisempaa juopuneennaamaa ei opiuminautintoon\nvajonnut kiinalainenkaan olisi voinut näyttää. Se olikin hyvin\ntuollaisen hiuksettoman juopporentun näköinen. Ei ollut helppo\nymmärtää, että joku runoilija joskus olisi kirjoittanut sille oodeja\ntai rakastajatar kaihoten nostanut katseitaan sitä kohti. Me\nvihelsimme sen ulos niin että se surkeana vetäytyi pois ja nauroimme\npäänpäätteeksi. Se olikin käynyt tavattoman pieneksi ja käpertyneeksi;\nvarmaan se itsekin sen tunsi, sillä se pysytteli huomattavan matkan\npäässä.\n\nLofotin tunturiluonne ei esiinny kauvempana pohjoisessa, paitsi\nmahdollisesti jonoissa, joissa on muutamia harvoja huippuja, miltei\nsellaisia jommoisia ihailemme etelämpänä, esim. _Romsdalissa.\nLyngenvuonossa_ se taas esiintyy, osaksi myöskin _Balsfjordissa_ ja\nehkäpä muissakin vuonoissa, vaikka harvemmin. Me jatkamme kuitenkin\nmatkaamme tunturien välitse ja näemme vain tuntureja, sekä metsäisiä\nettä metsättömiä, väliin vihreinä huippuun asti, väliin penikulmittain\nharmaata sammalta, vailla kaikkea nurmista turvetta. Sentähden saattaa\ntulla seutuihin, jotka tekevät tavattoman ruman vaikutuksen; mutta kun\nnousee vähän korkeammalle ja seudut jäävät kaukaisuuteen, joten kiven\nmuodot ja suhteet, meren syvä väri ja ilman kirkkaus pääsevät\nvaikuttamaan, niin saattaa äärettömyyden henkäys puhaltua aavaan,\nvilliin maahan ja silloin se on kaunis. Otamme esimerkiksi\n_Hammerfestin_. Heti kun tuosta pienestä, maatölleistä kasatusta\nmerirasvapesästä nousee Salenille — pieni tunturi sen takana — sujuu\nkaupunki somana ja siistinä lahden poukamaa pitkin. Sen tavattoman\ntoimellisuuden työmaina ovat vuonot ja rantamaat, — laivat, sekä\nsuuret että pienet, kalankuivatuslaitokset, merirasvakeittiöt,\nruijalaisveneet, höyrylaivat. Siitä monen penikulman suuruisesta\nlammesta, jona järvi näyttää olevan — harmaiden tunturien saartamana,\njoitten takaa lumitunturit vilkuttavat — nousee sitäpaitsi\nkalliosaari ja pistäikse rehevä taipale. Ilman kirkkaus antaa\nraskasmieliselle luonnolle ystävällisemmän sävyn ja inhimillinen\ntoimeliaisuus sen kehysten sisäpuolella kohoaa suuremmoiseksi\nvaikutukseksi. Tämä on maailman pohjoisin kaupunki, 71:llä\nleveysasteella. _Kaikki_ norjalaiset maisemat tarjoavat mielestäni —\npäinvastoin kuin tanskalaiset — vähemmin viehätystä likeisyydessä,\nnimittäin sillä paikalla, jolla seisomme, mutta sensijaan tavatonta\nkauneutta kaukaa katsoen.\n\nVielä viehättää, mielestäni, norjalainen luonto omituisuudellaan;\nvarsinkin merenranta, ja se sitä enemmän, jota pohjoisemmaksi tullaan.\nMutta jotta oikein voisimme tuntea tämän omituisuuden, täytyy mielen\nvirittyä vastaanottoiseksi, näkemään sekä ihmisten että lintujen ja\nkalojen elämää, joka täällä tulee vastaan. Pitkin koko norjalaista\nrantaa tavataan yhtä varmaan eroa kasvojen muodossa, kielessä,\nluonteessa ja puvussa kuin siellä kaukaisuudesta tulee vastaan\nerimuotoisia veneitä. Pohjoisnorjalaisen vene — pitkin matkaa\nerilainen — tuntuu pitkämatkaisesta ihan oudolta; minun käsitykseni\nmukaan on se kaunein maassa, tehty paikkakuntalaisen tarvetta varten\nja silmällä pitäen pohjoisen seudun pitkiä matkoja, nopeakulkuiseksi\nja samalla sopivaksi kalastukseen, nimittäin keveäksi kääntää ja\nkäsitellä. Sen muoto on samalla sekä voimakas että liukas ja jotakin\nsamantapaista on mielestäni kansassa. Pohjoisnorjalaista on sanottu\nhitaaksi ja kauvan hän vielä tulee tekemään sen vaikutuksen; hän on\nnimittäin epäluuloinen. Niin laiminlyötyä, ryöstettyä ja halveksittua\nkansaa ei Pohjolassa näihin asti ole ollut. Kuohuksiin nousee mieli,\nkun kuulee puhuttavan virkamiehistä ja asetuksista tanskalaisaikana,\nbergeniläisten kauppiaiden ja maakauppiaiden nylkemisestä aina meidän\naikoihimme asti. Nordlantiin ja Ruijaan oli päässyt juurtumaan niin\nkehittynyt nylkemisjärjestelmä, että _Petter Dass'kin_ kirjassaan\n\"Nordlands Trompet\", kuvaa väärinkäytöstä ja nylkemistä, jota ei hän\nitse sellaiseksi tajua. [Jokainen nordlantilaismatkailija hankkikoon\nPetter Dassin kirjan \"Nordlands Trompet\", mutta älköön sitä lukeko\nennenkuin paluumatkalla, kun hän itse on saanut käsityksen, miten\nverrattoman tosi se on.] Mutta pohjoisnorjalainen, maan ensimäinen\nkalastaja, sen rohkein, väsymättömin merimies, ei ole hidasluontoinen.\nKatso häntä veneessä — ja jokaista on arvosteltava omassa toimessaan!\n— Hän ei ole yksin väkevä soutaja ja joutuisa purkaja, mutta hänen\nliikkeensä, kun hän nostaa purjeita tai hoitaa laivaa, ovat enemmän\nkuin reippaat, ne ovat keveät, kauniit. Puhu sitte hänen kanssaan!\nMitä kaikkia hän onkaan lukenut ja ajatellut ja kuinka helposti hän\nseuraa sinun kertomustasi. Tosin hän, ollakseen nykyaikainen ihminen,\non liiaksi syventynyt jaabekimaisiin kannunvalamisiin, mutta osaksi ei\nsitä ole ihmetteleminen, kun tuntee hänen menneisyytensä, osaksi\nvoimme kiittää Jumalaa, jos pohjoisnorjalainen yhtä helposti pääsee\nhallitun asemasta itse hallitsemaan kuin hän iloisessa seurassa\nlämmittää muutamia vieraita munia, jotka haudottaessa mätänevät ja\njotka hän sentähden ensinnä itse potkii pois. Tässä suhteessa tulee\nhänen virkamiehistönsäkin rientämään hänen avukseen; se on yleensä nyt\nihan entisen vastakohta. [Hiukan kuvatakseni vanhaa virkamiesluokkaa,\notan tähän seuraavan: vähän senjälkeen kun Norjasta tuli itsenäinen\nmaa, pantiin juoppo tanskalainen pappi viralta ja vimmoissaan siitä,\netteivät suurkäräjät antaneet hänelle eläkettä, haukkui hän Norjan\nvaltiosääntöä roistoksi; hän luuli, että se oli mies! Vielä 40-luvulla\noli Ruijassa pappi, joka antoi lukkarin astua saarnatuoliin lukemaan\nsaarnan saarnakirjasta. Itse hän sillaikaa löi korttia kauppiaan\nluona; vähän ennen oli Nordlannissa pappi, joka laittoi oveensa\nluukun, jotta talonpojat siitä voisivat puhua hänen kanssaan, ja\nojensi heidän puristettavakseen kepin, kun he aikoivat ottaa häntä\nkädestä.] Nykyinen virkamiehistö on pääasiassa nuoria miehiä, jotka\nsielultaan ja mieleltään ovat kiintyneet kansaan. Näillä seuduilla on\nkai se ominaisuus, että ne lumoavat kaikki jotka sinne muuttavat:\nsiellä olleet virkamiehet kuvaavat sittemmin oleskeluaan pohjoisessa\nihanimpana aikanaan. Yhdessä liitossa kansan kanssa nuoret virkamiehet\npian voittavat kansan luottamuksen; useat sen omistavatkin. Sitkeä\nluonnonvoima itse kansassa, joka on kestänyt vuosisatojen solvaukset,\nse kun on karaistunut raadannassa merellä, hengen ja omaisuuden aina\nhäälyessä onnenkaupan varassa, jonka rinnalla nuo äskenmainitut\nrettelöt olivat naurettavia pikkuasioita — tämä karaistu luonnonvoima\nvie nyt suurkäräjien turvissa, jotka ovat ottaneet Nordlannin ja\nRuijan lempilapsikseen, näitä seutuja suurta tulevaisuutta kohti.\n\nOsa asukkaista on, kuten sanottu, _kveenejä_ ja _Suomen lappalaisia_.\nEnsimainitut (Suomen lappalaiset) ovat voimakasta, kelpo väkeä, hyviä\nhylkeenampujia, norsunpyytäjiä ja hainkalastajia, myöskin\nmaanviljelijöitä. Joutuessaan avioliittoon norjalaisten kanssa,\ntaivuttavat he nämä aina puhumaan suomea, ei sentähden, että he\nolisivat etevämmät, kuten on luultu, vaan sentähden, että\nsuomalaiselle on fyysillinen mahdottomuus puhua norjaa, kun ei hän\nlapsesta ole siihen tottunut. Paikalla voi tulla tästä asiasta\nvakuutetuksi. Hyvät koulut pitävät nykyään huolta siitä, että lapset\noppivat norjaa ja kokemus on osoittanut, että ne jotka kerran ovat\noppineet norjaa, ottavat sen jokapäiväiseksi kielekseen.\n\nLappalaisia tietysti eninten näkee ja heitä myöskin eninten kysyy,\naina siitä hetkestä asti, jolloin ensimäinen lappalainen astuu\nlaivankannelle. Hänellä on yllään vaaleanharmaa villapusero, päärmeenä\npunaista ja vyöllä vyö (talvella hän käyttää poronnahkaturkkia) sekä\nomituiset jalkineensa ja erikoinen päähineensä. He ovat miltei kaikki\npienet, hyvin ystävälliset ja puheliaat ja täynnä tunnetta ja\nmielikuvitusta. Monet merilappalaisista pukeutuvat norjalaisten tavoin\nja luultavasti aikojen kuluessa sulautuvat heihin. Tunturilappalaiset\nsensijaan pysyttelevät itsekseen; kerran omistettuaan kaiken maan\nsiellä pohjoisessa, ovat he nyt tungetut ylätuntureille, joutuvat\nsiellä usein riitaan uutisasukkaiden kanssa ja kantavat tavallisesti\nsuurta kaunaa norjalaisia vastaan. Heidän saduissaan on piru aina\npuettu norjalaiseksi. Jos norjalainen tavataan tuntureilla paitsi\nlappalaisen seurassa, ammutaan hänet ehdottomasti; tätä minä kuulin\nvakuutettavan monelta taholta, muitten muassa sitä vakuutti eräs\nlappalainen, joka antoi minulle paljon tietoja tästä omituisesta\nkansasta, johon ei hänen enään, sivistykseensä ja asemaansa nähden,\nsaattanut sanoa kuuluvan, mutta jota hän rakasti. Mikä kestävyys\nonkaan tässä kansassa, joka suurimman osan elämäänsä elää lumessa,\ntaistellen susia ja luonnon voimia vastaan! Suurimman osan vuotta\nvaeltaessaan etsimässä pakoon peloitettua tai varastettua poroa, koko\nlumen ajan seisoessaan suksilla ja sitte rämpiessään rydöissä ja\nraivaamattomilla teillä, on tunturilappalainen saanut omituisen\nkäynnin: hänen säärensä ovat väärät ja polvet notkuvat; hän näyttää\nparemmin liukuvan kuin käyvän. Mahdottomilta tuntuvat ne matkat, jotka\nhän väsymättömällä reippaudella, usein raskas taakka selässä, jättää\ntaakseen, niinikään tuntuu tavattomalta, että hän saattaa kävellä\nvuorokausia levähtämättä. Ruokansa, nimittäin kimpaleen poronlihaa ja\nleipää, kuljettaa hän mukanaan povellaan. Kun hän hiihtäessään on\nhuomannut suden jäljet, seuraa hän sitä, kunnes saavuttaa sen. Susi\nalas tuntureja, mutta lappalainen suksillaan nopeammin perässä, ylös,\nalas tuntureja, usein vuorokausia umpeensa; mies syö, susi ei saa\nsyödä eikä pysähtyä; se saattaa väsyä siihen määrään, että se\nlaskeutuu mäelle ja irvistää miestä vastaan kuin koira. Silloin se\nammutaan tai tapetaan yksinkertaisesti suksisauvalla. Kymmenen\ntaalaria saa lappalainen nyt tapporahoja ja sitäpaitsi tietysti nahan\nhinnan. Kun lappalainen pääsee suden jäljille, ei susi _koskaan_ voi\npelastua häneltä. Siitä huolimatta on susi hänen pahin vihollisensa.\nSe valitsee mielellään pimeän ja räntäsään; porot seisovat\nlumihangessa, jonka jäkälien tähden ovat penkoneet sekaisin; ne\nseisovat kylki kyljessä, usein sadottain, takapuolet aina ylempänä ja\neturuumis hangessa — siis kykenemättöminä vainuamaan. Äkkiä tulee\nsusi ja karkaa lihavimman poron niskaan; ennenkuin koirat, joita\nniitäkin voi pettää, saavat hereille lappalaisen ja ennenkuin hän\npyssyineen on kömpinyt maakuopastaan, on parvi hajalla ja usein menee\nviikkojen vaivoja ennenkuin sen saa koolle — jos poroja yleensäkään\nsaadaan kokoon; sillä vieraat porot, jotka joutuvat lappalaisen\nparveen, tapetaan tavallisesti heti ja kun omistaja tulee, ei näy\nmitään, Tietysti hän maksaa samalla mitalla kun voi. Mutta hän ei aina\nvoi.\n\nLappalainen tulee toimeen erinomaisesti. Poron veri, josta hän keittää\nlientä, sen liha ja maito ovat niin lihavaa ja voimakasta ruokaa,\nettei jokainen meistä voisi sitä syödä, vaikka valmistaisimme sen\nomallakin tavallamme. Keittoruuan kanssa syödään jauhoja ja suolaa,\njokainen tekee itse leipänsä ja paistaa sen liedellä. Kerron näin\npaljon lappalaisesta siksi, etten itse puolestani koskaan väsynyt\nkyselemään hänen elintavoistaan ja edellytän, että muitten\nmatkustajien laita on sama. Seudun virkamiehet pitävät lappalaisesta\nja kertovat hänestä mielellään. Käräjämatka siellä pohjoisessa tehdään\nusein yli asumattomien tunturien, ajaen poroilla, huimaavaa vauhtia.\nOpas ajaa edellä, sitte matkustavainen ja vihdoin kuorma-poro;\nviimemainittu on usein kesyttämätön eläin, joka pannaan kiinni\nmatkustavaisen pulkkaan pitelemään vastaan, ja siitä saattaa johtua\nmitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kulku on aika vaarallista, sillä\nkesytetyinkin poro on kuitenkin villi eläin, joka käy sekä miehen että\npulkan kimppuun, kun väsyy, — asettuu itse alamaassa pulkkaan eikä\nyleensä suostu mihinkään, ennenkuin pitkien kujeiden perästä. Mennään\nnurin narin, mutta ohja on visusti kierretty käsivarren ympäri,\neläimen täytyy siis odottaa, ja karvapuku suojelee lunta vastaan; siis\nylös taas vaan — uusia kujeita, ja taas menemään.\n\nMutta en saata lopettaa kertomustani lappalaisista muistelematta _Else\nMarie Schanckea Tenossa_, josta niin monet minulle kertoivat, kun\nensin olin oppinut kyselemään. Kaikki lappalaiset sen tunturin\nseuduilla kutsuivat häntä \"äidiksi\" ja äiti hän todella on ollut\nheille. Naimisissa rikkaan kauppiaan kanssa, lahjoitti hän sekä oman\nettä miehensä omaisuuden lappalaisille ja uhrasi suurimman osan\nelämäänsä heidän hyväkseen, vaikka hän oli _kahdentoista_ lapsen äiti\nja kantoi suuren talouden huolta hartioillaan. Yksi esimerkki\njoukosta: jouluaaton aattona, kun Else Marie jakeli ruokaa suuren\nsukulais- ja vierasjoukon piirissä, astui sisään lappalainen ja pyysi\nhäntä kyynelsilmin seuraamaan, vaikka olikin mentävä kauvas tunturille\nja oli paha ilma; hänen vaimonsa oli kaksi vuorokautta maannut\nsynnytystuskissa; jollei \"äiti\" tulisi mukaan, niin ei olisi\npelastusta. Sekä Else Marien lapset että vieraat sanoivat hänelle,\nettei seitsemänkymmenen kahden vanha vaimo saata lähteä yön selkään,\ntällaisella rajuilmalla ja lisäksi niin kauvas. Mutta lappalainen\ntunsi \"äidin\"; hän turvausi häneen itseensä ja pyysi Jumalaa auttamaan\nhäntä rukoilemaan. Silloin nousi vanhus, joku sai lähteä hakemaan\nhänen suksiaan, toinen hänen lappalaisturkkiaan; itse hän keräsi\nkokoon ruokaa ja lääkkeitä ja pukeutui samalla tavalla kuin\nlappalainen; sitte hän läksi hänen mukaansa lumituiskuun. Sekä sen yön\nettä seuraavan päivän hän oli poissa; he olivat juuri kerääntyneet\njoulupuuron ympärille — eikä suinkaan iloisin mielin, kun hän\nreippaana astui sisään. Tervehdykset lausuttiin puolelta ja toiselta\nja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Mutta hän ei kiinnittänyt\nheihin huomiota, jakeli vain lyhyitä käskyjä, piti toimitettaman\nlämmintä vettä ja maitoa, piti tuotaman pieni laatikko, jossa oli\nollut sokeria, ja kun hän sen sai, otti hän povestaan esiin pienen\nkäärön, avasi sen — ja siellä oli pieni lapsi pehmeässä\njäniksennahassa.\n\n— Tämän on Jumala antanut minulle, sillä äiti on kuollut.\n\nHän sisusti pienen laatikon jäniksennahalla, keräsi vaatteita ja laski\nlapsen niihin, pestynä ja siistittynä. Tämä laatikko oli sitte aina\nhänen vuoteensa ääressä, hän hoiti lasta väsymättä ja kanniskeli sitä\nkaikkialla muassaan. Lapsi oli, hänen omien sanojensa mukaan, hänen\n\"sydämensä lapsi.\" Mutta kuuden vuoden vanhana paloi se tulipalossa.\nHän haki silloin itse luut tuhkaläjästä, pani ne samaan pieneen\njäniksennahalla sisustettuun laatikkoon, mihin hän ensin oli laskenut\nlapsen, ja hautasi ne. Tässä tilaisuudessa hän sanoi:\n\n— En ole ollut kyllin hyvä äiti kahdelletoista lapselleni. Eikö sitte\nollutkin Jumalan kiusaamista, kun vielä otin kolmannentoista?\n\nKerrotaan myöskin, että varakkaat, hyväätekevät lappalaiset\ntuhatlukuisista porokarjoistaan lahjoittavat köyhille veljille,\nvieläpä ylläpitävätkin heitä. Mutta Nordlandin asukkaat, olkootpa\nsitte norjalaisia, suomalaisia tai lappalaisia, ovat hyväntahtoista,\nystävällistä kansaa. Sitä mikä tavallisesti estää ihmisiä olemasta\nhyväntahtoisia ja ystävällisiä — kaikki ne tuhannet huomioon\notettavat asianhaarat, ne erilaiset työt, levoton mieli, joka kaikki\närsyttää, häiritsee — sitä tavallisesti ei täällä ole olemassa. Niin\nyksinäisissä oloissa iloitsevat ihmiset toisistaan, niin suuren\nluonnon keskellä ja vaaranalaisessa työssä, niin pitkässä pimeydessä\nja niin suuressa valossa versoo syvempiä ajatuksia.\n\nVielä kehoitan pitkämatkaisia välttämättä astumaan johonkin\nvenäläislaivaan, joita Tromsassa ja Hammerfestissä vilisee. Huonojen\nlotjien asemasta, joilla he ennen kulkivat, on heillä nyt siroja\nkuunareja ja prikejä. Jos onnistuu saamaan mukaansa venäjää puhuvan\nkauppiaan — ja siellä puhuvat kauppiaat miltei yhtä usein venäjää\nkuin meikäläiset espanjaa [Useat sikäläisistä kauppiaista ymmärtävät\nmyöskin lappia ja suomea; heillä on siis huomattava lisä paitsi sitä\nkielitaitoa, joka kaikkien kauppiaiden on omaaminen.] — niin tietää,\nettä otetaan hyvin vastaan; kestitykseksi tarjotaan erinomaista\nvenäläistä teetä, viiniä j.n.e. Venäläiset ovat hyväluontoista,\nsydämellistä kansaa; joka sitä epäilee, tarkatkoon heitä kun he ovat\nkallistaneet lasia; joka epäilee, se kuunnelkoon kun he laulavat ja\nnähköön kun he tanssivat vanhojen laulujensa mukaan, vanhat ja nuoret\nsekaisin! Esilaulaja aloittaa aina ja toiset yhtyvät häneen kuorossa,\nusein suurella taidolla. Saattaa kuulla, että nämä laulut ovat monen\nsadan vuoden vanhat ja saattaa niinikään kuulla, että ne kaiken aikaa\novat olleet sielujen omaisuutta; sillä _kaikki_ laulavat, ilman\nrahtuakaan harjoitusta noita puolen sadan värssyn pituisia lauluja,\naivan niinkuin nostettaisiin kaivosta vettä, tietäen että sinne aina\njää. Meille kerrottiin, että useimmissa lauluissa puhuttiin\nrakkaudesta, mutta Venäjän ja tsaarin nimi oli aina mukana:\nisänmaantunne kannatti laulua. Onko se sitte niin ihmeellistä? Kuinka\ntyhmää on ollut luulla, että venäläiset olivat lauma puoli villejä,\njotka kuljetettiin sotaan kuin mitkäkin hevoset ja jotka elivät,\ntaistelivat ja kuolivat ilman ajatuksia ja tunteita, vain tsaarin\nkäskystä. Voivatko orjat ja elukat saada aikaan niin suuria?\nVenäläisissä on kautta vuosisatain elänyt kansallistunne muistoineen\nsuurilta sota-ajoilta, joista runot ja laulut ovat nousseet; he eivät\nole osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he ovat osanneet kertoa\nja laulaa, he ovat osanneet itkeä ja tanssia, kärsiä ja kuolla.\n_Tsaari Pietari_ nosti valtaistuimelle venäläisen uskon ja venäläisen\nlaulun kaihon, _Suworow_ vei sen voittoon, _Nikolai I_ puolusti sitä\nja kuoli sen edestä ja _Aleksanteri_ antoi sille vapauden\naatelisoikeuden. Sentähden ovat venäläiset olleet niin peloittavat,\nettä he kulkivat sydämessä elävä Jumala ja laulussaan elävä isänmaan\nhistoria — ja juuri nämä puuttuivat usein vastustajilta. Tämän kautta\nsaattaa myöskin ymmärtää heidän kuuluisan kurinsa, sen, joka poltti\nMoskovan poroksi, joka upotti laivat Sevastopolin satamassa ja kaatoi\nsatoja tuhansia heistä kaikille Europan taistelukentille.\n\nOlen ehkä viipynyt liian kauvan niissä kansoissa, joita tällä matkalla\nkohtaa; pyydän siinä tapauksessa katsomaan yllä ollutta mietteiksi\nmatkan varrelta; samat mietteet tulevat varmaan välttämättömänä\nsarjana jokaisen mieleen.\n\nYhtämittaa ottaa eläin- ja kasvikuntakin osaa näytelmään. Valas\nsukeltaa esiin, ruiskuttaa ja kellahtelee. Valaan vihollinen on\ntuurakala, joka syöksee pistimensä sen ruumiiseen, niin että se,\nraivoten tuskissaan, usein hyökkää suoraan maalle. Me satuimme juuri\nnäkemään valaan, joka mahtoi olla haavoittunut; sillä se hyppäsi äkkiä\nilmaan ja oli ihan pystysuorassa, monta kyynärää veden pinnasta; se\nhuusi niin, että kaikki laivan kannella kääntyivät ja huudahtivat.\nTällaisessa tilaisuudessa kertovat kalastajat ja kauppiaat laivalla\nsinulle yllin kyllin juttuja suurilta kalastuspäiviltä pohjoisessa,\nkun koolla on tuhat venettä, kun vesi on kalaa tai silliä niin\nkovanaan, että kalat nostavat venettä ja niitä korjataan talteen\nkahmaloin ja haavin; tai he kertovat suurista rajuilmoista, jotka\najavat veneet penikulmien päähän; siellä minne ne ovat ajelehtineet,\nhyökkää kimppuun nälkääntyneitä ja paleltuneita ihmisiä, jotka\nryöstävät kaikki ruokatavarat; usein eivät he malta odottaa että\npuuro, jota keittävät suuressa padassa, kaadettaisiin vatiin, vaan he\npiirittävät padan, syövät käsin ja juovat vettä päälle! Sitte sinulle\nvielä kerrotaan haaksirikoista ja vaikeroivista haaksirikkoisista\nveneen emäpuun varassa ja urheista pelastusyrityksistä; mutta usein ne\nvaan tuovat emäpuun toisensa viereen ja kurjuutta kurjuuden päälle.\nSiinä sinä kuulet tämän suuren luonnon suurta historiaa.\n\nKesken kertomusta ui muutamia haahkoja tutunomaisesti ohi ja ne tuovat\nmukanaan oman herttaisen tarinansa. Haahka on pohjoisnorjalaisen\nlemmikki, se onkin niin kesy, että se usein menee suoraan asumuksiin\nja tekee pesänsä sängyn alle, jopa sänkyynkin, jolloin ihmiset\nsiirtyvät tieltä, tehdäkseen vieraalle tilaa. Haahka tahtoo mielellään\nhautomisen aikana olla peitossa ja sentähden sille pöydistä ja\nvanhoista veneistä tehdään koppi; jos talossa on kissa tai koira\ntoimitetaan se pois. Ihmiset saattavat nostaa linnun pesästä;\nrunsaaksi kiitollisuudenosoituksekseen asunnosta ja hoidosta jättää se\nuntuvat, joita on pudottanut ympärilleen. Mutta korpit, varikset ja\nlokit pitävät varansa, kun se hetkiseksi kammertaa rantaan uimaan ja\njuttelemaan puolisonsa kanssa, joka siellä on vartioimassa. Jos\nviholliset ovat löytäneet pesän seuraamalla emää kun se on palannut\npesälle, väijyvät ne hetkeä, jolloin se seuraavan kerran nousee pois;\nniiden on nimittäin tarkoitus juoda munat suuhunsa. Mutta haahka on\nviisas; se makaa pesällään niin kauvan, että viholliset kärsimättöminä\nrupeavat sitä puremaan ja nokkimaan; silloin se huutaa ja sen kuulee\nkoiras ja tulla kammertaa paikalle; jo nousee tappelu. Jos se vaan saa\nkäsiinsä ryövärin, niin se hirveitten huutojen kaikuessa, jotka\npelästyttävät toiset pakoon, askel askeleelta vetää ryövärin järveen;\nhaahkapuoliso on kömpelöliikkeinen, mutta väkevä, ja se upottaa\nupottamistaan lurjusta veteen, kunnes elämä lähtee. Kun haahka on\nsaanut poikaset munasta, on sillä aika työ auttaa ne rantaan, sillä\npetolinnut ovat koko ajan kintereillä; väkevä ystävä auttaa emää\nkuitenkin aina hädässä; mutta niin pian kun emä on saanut poikaset\nveteen, lähtee puoliso uimaan merelle ja jättää sekä emän että\npoikaset; ja yhdessä tuhansien toverien kanssa seikkailee se sitte\näärimmäisten kalliosaarten rannoilla. Emä kamppailee sekä omien että\npuolisonsa omien puolesta. Jos hän näissä tyynissä, petollisissa\nvesissä, joita ei hän vielä uskalla jättää, menettää poikaset, niin ui\nhän uskottoman perässä ja jakaa hänen kanssaan merijoukon seikkailut.\n\nJuuri kun olet kuuntelemassa kertomuksia haahkasta tai siitä tyhmästä\nlinnusta, jonka käsin saa kiinni (lue _Petter Dassin_ kirjasta\n_\"Nordlands trompet\"_ siv 124, 4:s painos), tai \"tyvjo'sta\" joka elää\nvain muitten lintujen pyydystämästä saaliista, pakoittaen ne\npäästämään irti saaliinsa — on laiva peloittanut lokki- ja\ntiiraparven ja me olemme kuin lumipilvessä. On niin iloisen näköistä,\nkun nuo miljoonat [Ymmärrettävä sananmukaisesti! Saksalainen tiedemies\non nimittäin laskemalla yksityisiä neliöjä joukossa, päässyt kuuteen\nmiljoonaan.] loistavat, siivekkäät lumipallot liitelevät ristiin\nrastiin, nousevat, laskeutuvat, vikisevät, kirkuvat ja kihisevät kuin\ntiheässä verkossa, ettei Jumalan aurinko liene sen iloisempaan kuvaan\npaistanut. Se vaikuttaa kaksin kerroin virkistävästi tuossa\nsuuremmoisessa, raskaassa luonnossa, missä alastomat asumukset\nlepäävät puuttomalla tasangolla eikä penikulmiin tapaa elämän\njälkeäkään.\n\nLuikertelevissa vuonolaaksoissa, missä ei Golfvirran siunaus haihdu\ntyhjään avaruuteen, missä tunturin rinteet juovat aurinkoa,\nhuokuakseen sitä kaikelle, mikä niiden suojassa elää — siellä kasvaa\npuita, siellä viheriöitsee niittyjä, siellä suitsuttaa aurinko,\npaistaen lakkaamatta yöt, päivät, ilmaan kasveja, niin että ne\nkolmessa kuukaudessa kehittyvät enemmän kuin muualla viidessä, ja\nsiellä näkee kasvullisuuden, joka on yhtä rehevä kuin Norjan\nhedelmällisimmissä laaksoissa. Vain ne kasvit, jotka etelämpänä\nvaativat kuuden kuukauden kasvamisaikaa, kuten hienommat hedelmät,\neivät menesty; sillä tämä on — huomattakoon se — 70:llä ja 71:llä\nleveysasteella, ja sentähden ehkä suurin ihme tässä ihmeitten maassa.\nKun minä seisoin _Lyngenvuonossa_ enkä nimenomaan kiinnittänyt\nhuomiota siihen, _mitä_ puita ja hedelmiä täällä niin kauniisti kasvoi\n[punaisia viinimarjoja kasvaa esim. Lyngenin pitäjässä], niin saattoi\nluonnon rehevyys ja muodot, auringon valaistus vuonoilla ja\ntuntureilla, panna minut uskomaan, että olin Italiassa; lumihuiput\nkaukaisuudessa eivät laisinkaan häirinneet tätä vaikutusta, sillä\nniitähän usein näkee Italiassa.\n\nItse reitillä kohtaa silloin tällöin keskellä jylhyyttä, hymyilevääkin\nkauneutta, esim. Tromsan leveä satamansuu. Molemmin puolin kohoilee\nlumitunturien suuruus, mutta alhaalla, tasaisena ja pehmeänä pistäiten\nsalmeen, hymyilee maisema taloineen ja viheriäisine niittyineen;\nkaupunki on korkean mäen alla, joka kasvaa koivumetsää ja josta\nasukkaiden lukuisat kesähuvilat valkoisina kuumottavat ja liput\nliehuvat. Jos katselee seutua jostakin näistä kesähuviloista, käy\nnäköala vieläkin suuremmaksi, mutta kaupunki pieneksi keskellä suurta\nluontoa; kaikki, joka antaa elämää, tuntuu ystävälliseltä. Jos sinä\nastut puutarhan läpi, henkii kukkasista vastaan Pohjolan hieno lemu,\nja jos kuljet oikotietä metsän läpi toiselle talolle, tervehtivät\nnurmet ja koivut samalla tavalla. Askeleesi edestä pyrähtää toinen\nmetsäkanaparvi toisensa perästä lentoon. Nämä linnut kirjavassa\nkesäpuvussaan, kaula valkeana, tanakkana ja jalassa paksut sukat,\npysyttelevät ihan seinivierillä.\n\nKun minä nyt lopetan tämän kuvauksen, jonka olen arvellut kehoittavan\nkäyttämään uutta huvimatkareittiä ja innostuttavan Pohjolan\nmatkustavaa yleisöä — sulavat kaikki kuvat silmissäni yhdeksi. Olen\nsen kuvan jo maininnut sanoessani, että Norjan luonto on kaunein\nkaukonäkynä.\n\nSe väikkyy silmissäni tulevaisuuden kaukonäkynä. Norja —\nraivaamattomuudessaan ja keskentekoisuudessaan — ei aina ole rikas\nnykyisyydessään; mutta keskentekoisuudesta nousee tulevaisuus. Se\nsymbooli hallitsee nykyään maata, että nämä seudut, jotka historiamme\naamunkoiton aikoina synnyttivät suuria sukuja ja voimakkaita tekoja,\ntaasen hulmahtavat nousevan auringon paisteeseen.\n\nMainitsen kuitenkin vielä viimeisen nautinnon tältä matkalta: se oli\nse, kun viikkokausia purjehdittua tunturien välitse, taas sai kulkea\nmatalien metsäselkien keskellä, katsella suuria viljavainioita ja\nsuojaisia koteja, laskettaa salmeen Namsosin luona, temmeltää\n_Overhaldenin_ reippaan kansan keskellä ja ajella hyvillä hevosilla\ntalosta taloon tuossa kuulussa vilja- ja metsämaassa. Jos tämän tahtoo\ntehdä, niin on kuljettava _Snaasenista Stenkjäriin_ eikä toista\n(tavallista) tietä. Matka _Stenkjäristä Levangeriin_ on laatuaan\nkauneimpia maassamme; mutta se on nähtävä auringonpaisteessa. Täällä\ntuntee ihminen olevansa sukua vankkojen asutusseutujen kanssa; suuri,\nvilli luonto on vahvistanut, jopa monistanut kykyä käsittämään ja\nrakastamaan tasaista, hedelmällistä, herttaista.\n\n\n\n\nKARHUNTAPPAJA.\n\n\nPahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika, tuskin oli\nkoko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään\nhätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta\nkun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää\nniin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui\nväkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.\n\nPappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni;\nhän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitte,\nettä metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan\n— ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli\npappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.\n\nSiellä oli vaan talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista\npitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan\nollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri\njo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä;\n— toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli\nnähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja\npahinta kaikesta oli, että pieni Nuutti Pladsen ja hänen vähäinen\nsisarensa eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan\nhädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan\nkivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten\nsilmien säkenöivän. Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski\nviivoittimen pöytään ja kysyi — mikä piru — Jumala suokoon anteeksi\npahan tekoni! — lapsiin oli mennyt.\n\n— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän;\n— joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee\npäätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää\nsydäntalvella. Ettekö te enään luota Jumalaanne ja kristinuskoonne?\nsanoi opettaja, — vaan uskotteko kaikellaiseen paholaisen peliin ja\npimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven\nkirkasta päivää kävelee ulkona?\n\nVähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta,\neikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä\nihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin\nniistä, jotka vielä sattuivat olemaan jälellä koulussa, saa saattaa\nhänet kotiin.\n\n— Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit; — hän sen juuri\nkertoi.\n\nThorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi\nrupesi vetelemään viivoitinta vasemman kätensä läpi.\n\n— Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.\n\n— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi\nkarhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin\nhän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.\n\n— Oletko sinä sitte nähnyt karhun?\n\n— Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin,\nsillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden\nettä edellisen vuoden poikasen.\n\n— Oletko sinä sitte nähnyt ne? toisti koulumestari entistä\nlempeämpänä ja silitteli silittelemistään viivoitinta.\n\nThorvald oli vähän aikaa vaiti. — Näin minä kuitenkin sen karhun,\njonka Lauri Skytter viime vuonna oli tappanut.\n\nKoulumestari astui nyt askeleen likemmä ja kysyi niin lempeänä, että\npoika pelästyi:\n\n— Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä,\nkysyn minä?\n\nNyt ei Thorvald enään sanonut mitään.\n\n— Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi\nkoulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä\nviivoittimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset\nuskaltaneet katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana:\n— on rumaa, että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän\nopettaa talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.\n\nJa _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.\n\nMutta seuraavana päivänä koulussa — opettaja oli kutsuttu papin luo\nja lapset olivat omissa hoteissaan — rupesi Marit ensinnä pyytämään,\nettä Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.\n\n— Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.\n\n— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.\n\n— Saatte uskoa vaan, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja\nnyökytti päätään; — tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika,\njoka osaa sen ampua. Tuskin oli Lauri Skytter kuullut puhuttavan\nkarhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla\ntuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin\nylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hannu Voldeniin asti.\n\n— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.\n\n— Niinkö pitkä? toisti Thorvald, — se on varmasti niin pitkä kuin\ntästä tuoliin.\n\n— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Olli Böen.\n\n— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa;\nsillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakkaan joka miestä.\nTietysti en _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä\npuhdistin vaan lukot ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa\nole.\n\n— Sanovat, ettei se pyssy enään viime aikoina ole osannut niin hyvin,\nsanoi Hannu Volden, kumartui taappäin ja pani molemmat jalkansa\npulpetille.\n\n— Ei olekkaan. Sitte kun Lauri kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa\nkarhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.\n\n— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.\n\n— Senkin hullu! lisäsivät pojat.\n\n— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Olli Böen. —\nPitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.\n\n— Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtovat kuulla uutta.\n\n— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi Laurikaan oikein\nluota pyssyynsä, sanoi Hannu Volden miettiväisesti.\n\nHänhän tahtoo Niilo Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.\n\n— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta\nNiilo ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen\niskuun, jonka sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla,\neikä heillä enään ole muita kuin Niilo.\n\n— Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.\n\n— Vaarallista? sanoi Thorvald; — karhullahan on kymmenen miehen äly\nja kahdentoista voimat.\n\n— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla\njotakin uutta.\n\n— Mutta Niilo on samallainen kuin isänsäkin oli; kyllä hän menee.\n\n— Niin, kyllä hän menee, sanoi Olli Böen; — tänään aikaiseen\naamulla, ennenkuin kukaan väistä oli pystyssä, näin Niilo Böenin,\nLauri Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille\npäin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.\n\n— Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.\n\n— Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.\n\n— Oliko Laurilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.\n\n— En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin\ntäältä tuonne tuoliin.\n\n— Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.\n\n— Itsehän sinä sanoit, puolustihe poika.\n\n— Ei, ei hän suinkaan enään käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä\nnäin.\n\n— Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin — melkein\ntäältä tuonne tuoliin.\n\n— Vai niin; ehkä hänellä sitte kuitenkin oli se.\n\n— Ajatelkaa, sanoi Marit, — nyt he ovat karhujen luona.\n\n— Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä\nhiljaisuus; oli miltei juhlallista.\n\n— Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.\n\n— Niin, niin! sitte saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin\ntuli kuin uutta elämää.\n\n— Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.\n\n— Kaikkia vielä, sinä olet papinpoika! sanoi Olli Böen.\n\n— Niin, jos hän nostaakin kätensä minua vastaan, sanoi Thorvald\nhirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.\n\n— Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.\n\n— Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.\n\nHe arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan\nei saanut sitä tehdyksi — heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat\narvaella sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hannu löi Ollin kanssa vetoa,\nettä Laurin pyssy oli jäänyt laukeamatta ja että karhu ahdisti hänen\nhenkeään. Pieni Nuutti Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien\noli käynyt hullusti ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta\nsamassa tuli Thorvald.\n\n— Lähdetään! sanoi hän, temmatessaan oven auki ja tuskin saaden sanaa\nsuustaan.\n\n— Mutta koulumestari? sanoivat toiset.\n\n— Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää\nsanotuksi.\n\n— Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa eivätkä muut uskaltaneet\nvetää henkeäänkään.\n\nThorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitte nousi, kapusi\npenkille ja heilutti lakkiaan.\n\n— Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.\n\n— Mutta minne me menemme? kysyi Hannu.\n\n— Ensimäinen karhu on jo kannettu kotiin ja muut jäivät vielä\nmetsään. Niilo Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Laurin pyssy ei\nlauennut ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika joka oli\nheidän mukanaan, pelastui vaan sillä tavalla, että heittäytyi\nmahalleen maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut\nhäneen; heti kun Lauri ja Niilo olivat voittaneet omat karhunsa,\nampuivat he hänen karhunsa. Eläköön!\n\n— Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös\nistuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin,\nikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.\n\nTytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta\npojat ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.\n\n— Varokaa ettette koske siihen, sanoi Thorvald; — välistä karhu\nrupeaa uudelleen elämään.\n\n— Onko se totta? kysyi Marit.\n\n— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa. Olkaa siis varoillanne!\nja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lauri oli ampunut suurinta\nkymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.\n\n— Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.\n\n— Ja Niilo pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se\nkaatui.\n\n— Jestas sentään, sellaista karhua!\n\nJa lapset juoksivat niin että hiki valui.\n\nVihdoin oltiin perillä. Olli Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä\nsisään.\n\n— Ole varoillasi! huusi Hannu hänen perässään.\n\nMarit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hannun välissä,\npääsivät sisään seuraavina, sitte Thorvald, joka ei mennyt kauvas,\nkoska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen,\n\n— Katsoppas verta! sanoi hän Hannulle.\n\nMuut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.\n\n— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella\nhänen rinnallaan.\n\n— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi\npoika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli\nrautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se\nkuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta\npudottaen!\n\nValhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät\nkarhun, pyssyn ja Niilon, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen\nkanssa, ja kuulivat vanhan Lauri Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli\ntapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he\nensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi\nkertomaan, ja seuraavaan tapaan:\n\n— Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!\n\nParvesta nousi pelästyksen huuto ja ulos karattiin: ovesta ja yhtä\nkyytiä porstuan läpi ja pihan poikki — pian vierivät lapset mustina\nkerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisen perässä, ja kun\nkoulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutalolle, kuuli hän heidän\njo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli,\njolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski\nsateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.\n\n\n\n\nVAARALLINEN KOSINTARETKI.\n\n\nKun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu\npaljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat\nsiellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauvantaiyö; mutta\nsilloin ei vanha Nuutti Husaby koskaan pannutkaan maata muutakuin\nnahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.\n\n— Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä kanssa\npuolustaa, sanoi Husabyn isäntä.\n\nTore Nässet oli vaan torpanpoika, mutta toiset väittivät hänen\nuseinten käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha Nuutti ei siitä pitänyt\nja sanoi ettei se ollut totta, \"koskei hän koskaan ollut häntä siellä\nnähnyt.\" Mutta ihmiset naureskelivat keskenään ja arvelivat, että jos\nhän olisi hakenut nurkista, sensijaan että torui niiden kanssa jotka\nmelusivat ja kopisivat pihalla ja permannolla, niin hän olisi löytänyt\nToren.\n\nTuli kevät ja Aslaug läksi karjan kanssa tuntureille. Kun sitte päivä\nhelteisenä laskeusi laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta,\nkellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi\npaimentorveen nurmikkojyrkänteillä — silloin rupesi poikien\nsydäntä polttamaan, kun he alhaalla vainioilla ahersivat. Ensi\nlauvantai-iltana he toinen toista nopeammin riensivät karjakartanolle.\nMutta vielä nopeammin tulivat he alas; sillä karjakartanolla seisoi\noven takana poika, ja hän otti vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi\nhänet niin pahanpäiväisesti, että hän sitte ikänsä muisti ne sanat,\njotka seurasivat: tule vielä toisenkin kerran, niin saat enemmän!\n\nHeidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa\nmuilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät\nsitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa\nHusabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.\n\nSamaa mieltä oli vanha Nuuttikin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän\nsuunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin\nhänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Nuutti jo rupesi vanhenemaan,\nmutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään paini\nvanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian\nhiljaiseksi.\n\nHusabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan\ntalon läpi. Seuraavana lauvantai-iltana, kun Tore aikoi\nkarjakartanolle ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies\nhänen rinnuksiinsa.\n\n— Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan niin\nettä helisi.\n\n— Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa ja se oli veli.\n\n— Täällä tulee kolmas, sanoi Nuutti ja kävi kaikin voimin hänen\nkimppuunsa.\n\nTore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuinen vitsa\nja iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut\ntulivat, oli hän poissa tieltä; kun eivät he mitään osanneet odottaa,\ntulla läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta\nvanha Nuutti sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut\nvankemman pojan kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitte\nsanoi Husabyn isäntä:\n\n— Seis! ja lisäsi: — jos sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn\nhukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!\n\nTore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt\nkotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta\nHusabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli\ntekemistä? —Yksi ei sanonut sillä lailla ja se oli Aslaug. Hän oli\nsinä lauvantai-iltana niin odottanut häntä ja kun hän kuuli miten päin\nasiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:\n\n— Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.\n\nTore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän\nsilloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli niin kaunis päivä. —\nYöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki,\nlehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja\nylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen\ntäytynyt itkeä kärsimättömyyttään.\n\nKeskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi\nmiettimään, eikö tästä sentään lauvantaiksi pitäisi ruveta paranemaan,\nja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: \"jos\nsinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa\nohi, niin on tyttö sinun.\" Alituiseen katseli hän Husabyhyn.\n\n— En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.\n\nHusabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi\nainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei\nkulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski\nmaihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi\nylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki\nsiitä ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.\n\nLauvantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; — aurinko säteili\nniin että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun\nhoukutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta\njo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi\nkatseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti\nHusabyhyn päin — ja sitte työnsi hän veneen vesille ja läksi\nkiertämään nientä.\n\nKarjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän\narveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen\nsijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä\nsanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen\npaikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta siellä nousivat sumut,\neikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka\npaikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja huomaamattaan tuli hän\njoutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä\ntuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.\n\nHänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli\npitkiä säveliä, ja kauvas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui\nitsekin ja lauloi värsyn lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku\nolisi vastannut kaukaa, alhaalta.\n\n— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi\nkäsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden\npäällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi\nsuurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui\ntaasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja\nlikempää kuin äsken.\n\n— Kyllä siellä sittenkin on joku.\n\nAslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän\nkallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä\nse oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen\nsilmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen\nalla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturiseinää.\n\n— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään\nkoivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään\nvastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja\nkävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut\nhänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi\nääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitte\njohtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista\nja ettei apua sentähden ollut odottaminen.\n\n— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kietoi kätensä koiran\nympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, joka hänen pitää pelastaa. Hän\nvierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa ja aika tuntui hänestä\nloppumattomalta.\n\nMutta äkkiä riistäytyi koira irti.\n\n— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; —\nvov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; —\nvov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki\ntunturisyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.\n\nSiinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän\nvihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.\n\nMutta vanha Nuutti Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli\njärkeä, sillä hän sanoi:\n\n— Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.\n\n\n\n\n\n\nILOINEN POIKA.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nÖyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan.\nMutta kun hän sitte istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla\nsytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt\ntulen luo.\n\n— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.\n\nSiellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä;\nmutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja\ntuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota\nÖyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind\nkantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja\nkatosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille,\njoilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun\nillallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni\nihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.\n\n— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!\n\n— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen\nja katsoi alas.\n\nMutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.\n\n— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän.\n\nÖyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä\nhousuntaskuihin.\n\n— Kukas sinä olet? kysyi hän.\n\n— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli\nNordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle,\nkolmantena päivänä kylmistä öistä.\n\n— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei\nhänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.\n\n— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas. — Minun, sanoi poika ja\nnosti katseensa.\n\n— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä\nminulle.\n\n— En.\n\nTyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:\n\n— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitte saa\nsitä?\n\nÖyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt\nvoirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä\nhän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.\n\n— Näytä se ensin, sanoi hän.\n\nTyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli\nkädessään.\n\n— Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.\n\n— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki\npalaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen\ntäytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt\nkoko rinkilän.\n\n— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.\n\nPoika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi,\npukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana\nja katseli alas, pää kallellaan.\n\n— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi\nsykkiä.\n\nTyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.\n\n— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti\nsukkasiteensä ja köytti sen ympärille.\n\nÖyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia\nperässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.\n\n— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.\n\nMutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti\ntoisella nauhasta ja puheli kauniisti:\n\n— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin\nvadista ja minun esiliinastani. Sitte hän lauloi:\n\n            Puku pukkini joudu,\n            tule vaskani, tuu\n            lumitöppösin Mirri,\n            sa naukuja-suu,\n            ja sorsaset sulkaa\n            vailla, nyt tulkaa,\n            kananpoikaset kaa\n            esiin koikkelehtaa,\n            kyy kyyhkyni pienot\n            te untuva-hienot!\n            Kävi kaste jo maass'\n            tuli aurinko taas,\n    ja alulla vast' on kesä kultainen\n    vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!\n\nSiinä sitä sitte oltiin.\n\nPoika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä\nhän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se\noli tapahtunut hetkessä, eikä hän enään saisi sitä nähdä.\n\nÄiti tuli hyräillen rannalta, jossa oli ollut pesemässä? pyttyjä; hän\nnäki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.\n\n— Mitä sinä itket?\n\n— Voi pukki, pukki!\n\n— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.\n\n— Ei se enään koskaan tule takaisin, sanoi poika.\n\n— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut?\n\nPoika ei heti tahtonut tunnustaa.\n\n— Onko kettu vienyt sen?\n\n— Kunhan olisikin!\n\n— Oletko hullu! sanoi äiti. — Minne pukki on joutunut?\n\n— Au, au, au — kun minä — myin sen rinkilästä!\n\nSamassa hetkessä jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän mitä oli myydä\npukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:\n\n— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit\nmyydä sen rinkilästä?\n\nJa poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enään\nikinä voi iloita _tässä_ maailmassa — eikä Jumalankaan luona,\najatteli hän sitte.\n\nHän oli niin suruissaan, että lupasi ettei koskaan tee pahaa; ei hän\nenään leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene\njärvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista,\nettä se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja\nhänellä oli suuri parta niinkuin katkismuksessa ja pukki seisoi\nvieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui\nyksin katolla eikä päässyt ylös.\n\nSamassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unestaan.\n\n— Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!\n\n— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn,\nnosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin\nveljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä\näitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan\nnurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin.\n— Sinäkö sen olet tuonut?\n\nTyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi:\n\n— Eivät antaneet minun pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä\nodottamassa.\n\nPojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä:\n\n— No!\n\nSilloin muisti tyttö mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin\nluo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa\npois ja sanoi:\n\n— Anteeksi!\n\nMutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan\nja itki.\n\n— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa\nmuualle.\n\n— Joudu nyt! huusi vaari mäestä.\n\nJa Marit nousi ja rupesi, jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.\n\n— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.\n\nTyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitte poikaan. Vihdoin teki\nhän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:\n\n— Sen sinä saat pitää.\n\nPoika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:\n\n— Kiitoksia, sanoi hän.\n\n— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.\n\nPoika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei\nenään ollut niin rakas kuin ennen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nPukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle\npäin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi\nkuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enään\nriittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua;\nvuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle;\nmutta hän kysyi eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui\npilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi\nkärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta\nlapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni\nympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita,\njärveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut\nniitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle\npäiväpaisteeseen. — Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä.\n\nÄiti lauloi:\n\n    Aurinko paistaa puunlatvan takaa,\n    kissa se laiskana kivellä makaa.\n          \"Hiiriä kaks\n          oli murkinaks,\n          neljä pientä kalaa\n          varastin ma salaa;\n          nyt on maata hyvä,\n          silmäss' unijyvä\",\n          sanoo kissa.\n\nMutta kukko tuli kaikkine kanoineen.\n\n— Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.\n\nÄiti lauloi:\n\n    Kanamuorin siivet riippuu,\n    kukko toisella säärellä viippuu.\n         \"Hanhet nää\n         korkealle lennättää,\n         järkikullass' ei vaan ne\n         nouse kukon verroille!\n         Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,\n         pääsköön lepoon aurinko\",\n         sanoo kukko.\n\nMutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.\n\n— Mitä linnut sanovat? kysyi Öyvind ja nauroi.\n\n    \"Kaunis on tää mailma nähdä\n    kun ei tarvis työtä tehdä\",\n    sanoo linnut.\n\nJa hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka\nryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.\n\nSamana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo\nkauvan olleet hänellä ja hän oli paljon ajatellut, miltä se oikein\ntuntuisi kun nekin rupeisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet\neläimiksi, linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitte ne rupesivat\nkulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka\nnimi oli b; sitte tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen\nkolme ja neljä, tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei\noikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän\nhän unohti, mitä ne olivat; kauvimmin muisti hän a:n, josta hän\neninten piti; se oli pieni, musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien\nkanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään\nsatuja, vaan ainoastaan läksyjä.\n\nEräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:\n\n— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani\nsinne.\n\nÖyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki,\nja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen;\nkoulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, muttei silloin kun siellä\noli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti, sillä hän\nikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona\nmyllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi silloin äidiltä, mitä se\noli.\n\n— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti ja poika tuli hyvin iloiseksi,\nsillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.\n\nKun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon\nlapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat\neväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä\npöydän ympärillä; koulumestari, vanha, harmaapää mies, istui\njakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti\nastuivat sisään, nostivat kaikki päitään ja myllynsurina lakkasi,\naivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita,\näiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.\n\n— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi\näiti.\n\n— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi\nnahkakukkarostaan tupakkaa.\n\n— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.\n\n— Vai niin, sanoi koulumestari; — tuleppa tänne, valkotukka!... —\nÖyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti\nlakin hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi\nhänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko\nsinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua.\n\nSilloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset\nhuomasivat, että heilläkin on lupa nauraa, ja niin he kaikki\npurskahtivat nauramaan.\n\nÖyvind oli kun olikin otettu kouluun.\n\nKun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän\nkatselikin kauvan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat\nsormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja\nkainalossa.\n\n— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas hommasi\npiippunsa kanssa.\n\nJuuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän\nihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa\npienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot\nmolempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.\n\n— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja\nistuutui tytön viereen.\n\nJo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen\nkyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa\nja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat\ntoisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja\nlapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti\nhirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:\n\n— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — hiljaa, ja\nolkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat!\n\nSe oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin\nehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt\ntaas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan, siinä soivat\nkorkeimmat diskanttiäänet ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja\nkovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni\nsekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut niin\nhauskaa.\n\n— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Maritille.\n\n— On, samallaista, vastasi tyttö.\n\nMyöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin\npieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä\nkauniisti istumaan paikoilleen.\n\n— Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.\n\n— Oletko?\n\n— Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.\n\n— Mikset sinä enään ole tullut sinne vuorelle?\n\n— Vaari pelkää, että minä putoan.\n\n— Mutta eihän se ole korkea.\n\n— Vaari ei kuitenkaan tahdo.\n\n— Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.\n\n— Kyllä vaarikin osaa.\n\n— Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.\n\n— Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?\n\n— Mielelläni.\n\n— Mutta tule tänne kauvemma, ettei koulumestari huomaa.\n\nÖyvind siirtyi kauvemma ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään,\nviiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimäinen\noppinsa koulussa:\n\n    Viulut vinkuvi:\n    \"tanssi sa tanssi\",\n    Valsmannin Ranssi\n    se hihkasi: hii!\n    Seis! sanoi Olli,\n    teki pojalle kurin,\n    oli Ranssi jo nurin,\n    ja tytöt: hihii!\n\n    Huhhei huus Eetu\n    ja näytteli voimaa,\n    ett' orret ne roimaa,\n    ja huokasi lies.\n    Seis! sanoi Ellu\n    ja puristi pihtiin,\n    kävi henki sen nihtiin:\n    \"ole siivolla mies!\"\n\n    Hui! pani Rasmus\n    tarttui kuin tuisku\n    Mantaan ja muiskun\n    tytöltä vie.\n    Seis! huusi Manta;\n    läimähti poski.\n    \"Kovinko koski,\n    se parhaaksi lie!\"\n\n— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran\npääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja\nveisaamme.\n\nKoulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian\npoikki ja puhuivat ihan sikin sokin.\n\n— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! — astukaa hiljaa ja\nkauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.\n\nJa he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari\nasettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitte he veisasivat;\nkoulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet\nristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauvimpana ovensuussa\nyhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin,\nmutta eivät veisanneet.\n\nSellainen oli ensimäinen päivä koulussa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nÖyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa oli hän\nensimäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että\nhän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki\nvähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa\npuolet paikkakuntaa jauhatti.\n\nSyvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin\nhistoria, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat\nlieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan,\njonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli\nhiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen\ntunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä\nopetettiin. Se historia oli tällainen:\n\nKoulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli\nAntti. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin\nsotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa\nmolemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun\nhe sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita\npoikia. Sitte kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta\nomaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään,\netteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden\nmennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitte he jakavat\ntulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello,\njoka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset\nsillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan,\ntahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljeksetkin rupesivat\nhuutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Antti\nantaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Antti Baardin puolelta; he\nhuusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat\nhuutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen\ntaalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti\nhintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Antti vieläkään hellittänyt,\ntuntui Baardista siltä, ettei Antti ensinkään muista kuinka hyvä hän\nusein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello\nnousi yli 30 taalarin. Antti seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä\nyhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enään katsonut\nveljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies\nmainitsi levollisesti hinnat. Antin mieleen johtui siinä seisoessa,\nettä jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja\njollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se\nmuuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään\nvielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan\nhiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Antti ajatteli, että tuolla\nlailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti\nhintaa. Silloin naurahti Baard.\n\n— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi\nja läksi huoneesta.\n\nHetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli\nostanut, tuli joku ulos hänen perässään.\n\n— Kello on sinun, sanoi mies; — Antti antoi perään.\n\nSamassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen\nikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo\npantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä,\nmiettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappamaan ulos, muiden\nmuassa Antti ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen\nluona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:\n\n— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän,\njolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!\n\n— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon!\nvastasi Baard, kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.\n\nSiihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei\nkumpikaan heistä enään astunut.\n\nVähää senjälkeen rupesi Antti torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia\nhäihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna\ntavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän\ntakaa, missä sitä oli pidetty lieassa eikä kukaan käsittänyt mihin se\noli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi\nmenemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa\npaloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten\ntuli oli päässyt irti. \"Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle\npahaa!\" sanoi Antti ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies ja\nhäneltä meni työhalu.\n\nSeuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä, Antti oli pitkänään\nsängyssä, mutta kimmahti pystyyn.\n\n— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta\nkatsomaan veljeensä.\n\nVähän odotettuaan vastasi Baard:\n\n— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Antti; sinulla ei ole hyvät\nolot!\n\n— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut,\nBaard! Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.\n\n— Sinä erehdyt, Antti; minä kadun...\n\n— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!\n\nBaard astui pari askelta taemma ja kysyi värisevin äänin:\n\n— Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!\n\n— Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enään odottanut, vaan läksi.\n\nMutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä,\nsuli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä\nkirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä, muttei jaksanut viedä\nniitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta\nmilloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai\nseisoi Antti ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä.\nMutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin\noli Anttikin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja\nkalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he\nolivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana\nkatseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja\nystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen ja\nhän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä\npäivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että\nsopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen\nsieluaan samassa hetkessä jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi\nhän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui\nolemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas\nolevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä ja vaimo asteli\nhänen rinnallaan eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta,\nettä hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen\nkanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan\novelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo\nsiellä puhui. \"Hän kävi tänään ripillä\", sanoi hän; \"varmaan hän\najatteli sinua\". — \"Ei, ei hän minua ajatellut\", sanoi Antti; \"minä\ntunnen hänet; hän ajattelee vaan itseään\".\n\nPitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan,\nvaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska\nliedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi\nja Antti liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: \"Minä\nluulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikkette tahdo sitä\nmyöntää.\" — \"Puhutaan jostakin muusta\", vastasi Antti. Hetken perästä\nhän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan;\nsinne Anttikin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki\nhänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut\nylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samallaisen,\njommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla\nkajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut\nhänelle. Antin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun, hänen\nvoimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty ja\nsamaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan.\nAntti meni sille puolelle missä risut olivat; hän ei heti kumartunut\nottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa\nvastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä.\nSitte hän huokasi ja sanoi: \"Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra\nJumala!\"\n\nTämän kuuli Baard sittemmin niin kauvan kuin eli. Hän aikoi astua\nveljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin\nkovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Antti kokosi\nsylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät\nhäntä kasvoihin.\n\nKumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla eikä\nsitä tiedä koska hän olisi mennyt, jollei häntä voimakkaan liikutuksen\nperästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä\nmyöten. Silloin hän astui ulos; hän tunnusti itselleen rehellisesti,\nettä oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt\ntoisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin\nhän itse vasta, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi\nriiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen\nsyttymään, haki hän sen naulan, johon Antti ripusti lyhtynsä, kun\nvarhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja\nripusti sen naulaan, sammutti sitte päreensä ja läksi, ja hänen\nmielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori\npoika.\n\nSeuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli\npalanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin että hän\nnäkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.\n\nTämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana,\notti sitte esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa\nluulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli\nkirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja\nlöysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se\noli kello.\n\nSe kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili\nsovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu\nkuinka kävi.\n\nPieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat\ntaas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän\ntorpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli\nollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat\nkatkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaisille ja tuli\ntutkinto.\n\nEi saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vaan epäiltiin; hän saattoi\nnyt vähemmin kuin koskaan ennen liketä veljeään.\n\nAntti oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut\nsitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen\nkalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä:\nnyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei\nhänen pidä saada anteeksi. Sitte hän kuuli ihmisten nähneen hänen\ntulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu\nmitään selville, uskoi hän järkähtämättömästä että Baard oli\nsyyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä\nvaatteissaan, Antti paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui\nsisään ja silmät rukoilivat niin, että Antti tunsi sen ytimiä myöten.\nHän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin\nuskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla\näänellä: ei!\n\nMutta siitä päivästä heittäysi Antti kovasti juomaan ja hän joutui\nkovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin,\nvaikkei hän juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.\n\nKerran illalla astuu sitte köyhä vaimo Baardin pieneen\nvuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli\nveljen vaimo. Baard ymmärsi Paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi\nkalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Antin ikkunasta\nloisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon\nperässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli\npäässyt etehiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle\npahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja\nnakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin,\nettä valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa,\nkaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Antti laihtuneena, mutta\ntajuissaan, otsa kirkkaana ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin\npolvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi\ntavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja\nvaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi\nhäntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät\nasiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa\naina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard; lopetti ottamalla\nesiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi\nveljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan\npäivänä tunteneet olevansa onnellisia.\n\nAntti ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui\nvuoteen ääressä niin kauvan kuin Antti oli kipeänä. \"Nyt minä olen\nihan terve\", sanoi Antti eräänä aamuna herätessään, \"nyt, veljeni,\neletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina\".\nMutta samana päivänä hän kuoli.\n\nVaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut\nmitään hätää. Mutta se mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä,\npurkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa\nsen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan.\nKaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut\npaljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauvan on ollut poissa.\nYmpäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi\nrakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja\nniin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän\naina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta\nniin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.\n\nTällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista ja se\nsuureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto\nettä kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei\nyliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin\nystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta\nhänelle jokikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta\nhymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja\nonnellisena koko sen päivän.\n\nSuuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin\nennen veisuuta piti pienen puheen ja vähinten kerran viikossa luki\nheille muutamia värsyjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun\nhän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän\njo oli lukenut sitä 20-30 vuotta; se kuului:\n\n    Lemmi, kristitty, lähintäs,\n    älä paaduta sydäntäs,\n    nosta veljeäs, auta!\n    Missä on kyvenkin elämää,\n    lempi sen uudesti synnyttää,\n    koettelemusten kautta.\n\nMutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän\nkatsella siristelemään lapsiin. \"Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää\nkauniisti kotiin, melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen\nteistä paljasta hyvää, pienet vekarat!\" Ja kesken lasten pahinta\nnielua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: \"Tulkaa\nhuomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän\nselkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan\ntaas ahkeria!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nÖyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole\npaljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja\nilloin leikki.\n\nKoska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun\nnuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki\npitkin vuorensyrjää toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella\npuolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat\npaikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin\ntäällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi\nkelkkaa, \"Nopsa\" ja \"Juoksija\"; viimemainitun hän lainasi suuremmille\njoukoille, ensimäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.\n\nAamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos,\noliko kaunis ilma ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea\nolivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli\npukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä\nolevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi\nhelisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat\nvaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai\nkirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana — niin hei vaan!\nsilloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen\nkuin tulipalolla eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niin pian kuin\niltapäivä joutui ja ensimäinen poika suksillaan, heiluttaen\nsuksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin että harjanteet vesien\nympärillä kaikuivat, tulla viilätti tien syrjää, ja samassa tuli\ntoinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs —\nsilloin Öyvind lippaamaan \"Nopsineen\", hän juoksi koko mäen ja\npysähtyi viimeksitulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän,\nvoimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta\nharjanteelle ja hukkui vasta kauvas.\n\nSilloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta\nkun hän vaan oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.\n\nMutta sitte tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat\nseitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä\nripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdelän ylätalossa\nMaritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He\nolivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän\nvihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.\n\nOli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä\nvarmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä\noli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä\ntäällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin\ntietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta\nja hohti silmään niin kauvas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut\nlumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin\npuolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko\ntiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat ja\nsuot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti. Talot\nlepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan\npimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa\nmaille, milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta\nnäkyi, että sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että\npuolikasvuista, kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten\nja siirtyivät joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja,\nhiipien perille mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät\nkauvan ladon takana ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa\nkuin kissat; joku seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen\nkoira, jolta jänne on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt\ntulivat suurissa joukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä\n— poikia, jotka kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään,\nnäyttääkseen miehiltä. Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista\npojista sattui heidät näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat\netehisiin tai puutarhaan ja olivat sieltä vedättävät esiin yksitellen.\nToiset ujostelivat niin perinpohjaisesti, että piti lähettää sana\nMaritille, ja hän tuli sitte houkuttelemaan heidät sisään. Joskus tuli\njoku, joka ei oikeastaan ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei\nensinkään ollut mennä sisään, vaan hiukan katsella vain, kunnes hän\nheltyi tanssimaan yhden ainoan tanssin. Ne joista Marit erityisesti\npiti, pyysi hän itse isäntäväen luo, pieneen kamariin, missä vanha\näijä tupakoi ja muori puuhaili. Heitä kestitettiin ja heille puheltiin\nystävällisesti, Öyvind ei ollut heitä ja se tuntui hänestä oudolta.\n\nPaikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin,\njoten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota\nsanottiin Harmaaksi Nuutiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi\nhyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin;\nmutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka,\nnimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla\ntavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja\ntanssi alkoi. Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli\nniin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset\nyhteen, tuuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja\nsilloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut\nnousivat päähän. Marit oli sinä iltana eninten permannolla, nähtävästi\nsentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona ja sentähden\nÖyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina\ntanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia\nhänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi,\nheti voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän\njuoksikin, mutta pitkä, tummanverinen, tuuheatukkainen mies asettui\nhänen eteensä.\n\n— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli\nmenemäisillään nurin Maritin päälle.\n\nSellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä\nkukaan ollut haukkunut \"kakaraksi\", kun hänen oli tehnyt mieli olla\nmukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja\nvetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa\nalkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi\nääniä, nyt kun \"hän itse\" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli,\nsitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan\nhyppyriä, pojat hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon.\nÖyvind katselee Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa;\nhän hymyili miehen olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja\nÖyvind tunsi ensi kerran eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.\n\nHän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka\nkatsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän se\nole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä. Mutta\ntäysikasvanut hän kumminkin oli ja tanssin loputtua vetäisi\ntuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta\njäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.\n\nÖyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet,\nsinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät\nvilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis.\nÖyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan\nitseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin\niloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vaan harmaata sarkaa;\ntakki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta\npuolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja\nyksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat\novat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame\nhienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty\nsilkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy,\njoka suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuvan alle.\nHän oli punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan ja\nhymyili; ruvettiin taasen soittamaan ja he yrittivät taasen tanssiin.\nMuuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.\n\n— Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.\n\n— Enhän minä, vastasi Öyvind; — enhän minä ole sen näköinen.\n\n— Sen näköinen? kysyi toveri.\n\nMutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:\n\n— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin\nkanssa?\n\n— Se on Janne Hatlen, hän on kauvan ollut maanviljelyskoulussa ja\nottaa nyt talon haltuunsa.\n\nSamassa istuutuivat Marit ja Janne.\n\n— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin\nluona ja mulkoilee minuun? kysyi Janne.\n\nSilloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:\n\n— Se on Pladsenin torpan poika.\n\nÖyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän\nsen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja\nlyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän\najatella kaikkea mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja\nylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin sanoihin asti. Mutta kun hän\ntuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja\nluulivat hänen olevan hyvällä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi\nkyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu\nvinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli\nnäkevänsä jonkun mustan nousevan silmiinsä, mutta sitte hän muisti\nkoulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja\npapin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut,\nettä hän on reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt.\n\"Ole nyt kiltti, Öyvind\", oli koulumestari sanovinaan hänelle ja\nottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. \"Herra\nJumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista ja pohjaltaan ovat kaikki\nihmiset hyvät; näyttää vaan siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi,\nÖyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Janne Hatlen; sinä saat\nsinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat\nihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian\nja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti\ntalossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja\nMarit... Marit on hyvä kuten koulussa...\"\n\nTanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jannen hänen\nrinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä\ntuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut\nitselleen: se on totta, minä olen sairas.\n\nSamassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän\npainui hänen puoleensa.\n\n— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän; — etkö sinä näe, että\nihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.\n\nÖyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille\nmitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo\nmenemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan\npunaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas\nkääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Janne meni heti perässä.\n\nÖyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle,\nistuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä,\nnousi sitte, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin\nistua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin\ntakaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton\nkoota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut\nsitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä\nsiellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.\n\nMutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun\nhän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat,\nosaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa ja hän\nnauroi, ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin\nhullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja\nnauroi. Mutta Hannu, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään,\ntuli ulos hänen perässään.\n\n— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan\neteen.\n\nSilloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hannu jäi seisomaan, ikäänkuin hän\nolisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti\nympärilleen ja sanoi hiljaa:\n\n— Nyt minä sanon sinulle, Hannu, miksi minä ennen olen ollut niin\niloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta\nsiitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä,\nemme enään ole iloisia.\n\nJa hän purskahti itkuun.\n\n— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta; — Öyvind!\n\nPoika pysähtyi kuuntelemaan.\n\n— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin.\n\nMahtoi olla se, jota Öyvind ajatteli.\n\n— Mitä? vastasi hän, niinikään kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa\nja astui esiin.\n\nJoku nainen astui hiljaa pihan poikki.\n\n— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.\n\n— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.\n\n— Kuka sinun kanssasi on?\n\n— Hannu.\n\nHannu aikoi lähteä.\n\n— Ei, ei! pyysi Öyvind.\n\nNainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.\n\n— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tietänyt,\nmitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat\nkaikki kolme. Mutta Hannu hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin,\neivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin\nvirkkoi tyttö kuiskaten: — minulla on kaiken iltaa ollut taskussa\nvähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut\nniitä annetuksi.\n\nHän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen\npullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.\n\nÖyvind otti makeiset.\n\n— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän\npäästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet\ntanssinut paljon tänä iltana.\n\n— Niin olen, vastasi tyttö; — mutta _sinä_ et ole tanssinut\npaljoakaan, lisäsi hän.\n\n— En ole, vastasi poika.\n\n— Mikset ole?\n\n— Kas...\n\n— Öyvind!\n\n— Mitä?\n\n— Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...\n\n— Marit!\n\n— Niin...\n\n— Mikset sinä tahtonut, että katselisin?\n\n— Oli niin paljon ihmisiä.\n\n— Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Janne Hatlenin kanssa.\n\n— Olenhan minä.\n\n— Hän tanssii hyvin.\n\n— Tanssiiko?\n\n— Eikö sitte sinusta?\n\n— Kyllä.\n\n— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että\nsinä tanssit hänen kanssaan, Marit!\n\nHän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.\n\n— En ymmärrä sinua, Öyvind.\n\n— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä\nmenen.\n\nHän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen\nperässään:\n\n— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.\n\n— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet\ntäysikasvanut tyttö.\n\nHän ei sanonut sitä mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni;\nmutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen\nisoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.\n\n— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?\n\n— Täällä.\n\n— Kenen kanssa sinä puhut?\n\n— Öyvindin.\n\n— _Kenen_ kanssa sinä sanoit?\n\n— Öyvind Pladsenin.\n\n— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa; — lähdetkö paikalla sisään\nminun kanssani.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä,\nvirkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut\nvuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne\nvastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja\nlaskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko\nvuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen\nympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän ja entinen pistävä,\nhaavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enään\npääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut\nkoko tulevaisuuden menneen.\n\n— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi\nvieressä. — Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa\npuita.\n\nTämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti\nvarmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa\nääressä, pojan pukiessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta\npöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus\nlaskeutui taas painamaan häntä, hänen täytyi koota voimansa ja ruveta\najattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän\nkylmemmäksi, joten se joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin\nlumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin,\nmerimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.\n\nLumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä laiskoina; hän taivalsi ylös\nkelkkamäkeä, poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella\nenempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä\nmuistamatta jotakin joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt\nse oli kuollut, raskas tie, hän kahli märässä lumessa, polvet olivat\nkankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää;\nnyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä\nvuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi, siinä astellessaan puiden\nvälissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi\nja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa\nodotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä\nlausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi\ntietänyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä\ntyöhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua.\nVähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä\nedes — ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän\nsitä ajatteli ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin\npuihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu,\nsyntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan\nsanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä\nsattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti\nsuustaan:\n\n— Torppari saa kokea aika kovaa.\n\n— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui\nkirveeseen.\n\nKun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:\n\n— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.\n\n— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi\nkiinni molemmin kourin.\n\nÄiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli\niloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin\ntahtiin.\n\n— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind, sanoi hän\näkkiä.\n\n— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.\n\n— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi\näiti.\n\n— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.\n\n— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.\n\n— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.\n\n— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.\n\nHe vaikenivat kaikki hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.\nMutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.\n\n— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan\nmentyä.\n\nMies katsoi häneen pitkään.\n\n— Köyhien ihmisten niinkuin me?\n\n— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä aina olet olevinasi niin köyhä,\nkun et kumminkaan ole.\n\nMolemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitte\nkatsahti mies terävästi vaimoonsa:\n\n— Sinä puhut oman järkesi mukaan.\n\nÄiti nauroi.\n\n— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että\nmeidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.\n\n— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli\nisä.\n\n— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan\nÖyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.\n\n— Öyvind on torpan poika.\n\n— Kyllä hän silti voi olla siistissä vaatteissa, koska kerran meillä\non varaa siihen.\n\n— Puhu nyt niin että hän itsekin sen kuulee.\n\n— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja\nkatsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.\n\nMies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään, ottaakseen\npiippunsa.\n\n— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän,\n\n— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset\nsinä koskaan mainitse myllyjä?\n\n— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.\n\n— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vaan sekä yötä että päivää.\n\n— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.\n\n— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.\n\n— Kyllä ne jauhattavat, kun vaan on vettä. Mutta sitte kun sinne\nUudelle-virralle tuli mylly, käy täällä huonosti.\n\n— Koulumestari oli tänään toista mieltä.\n\n— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin\nkoulumestari.\n\n— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.\n\nTore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa,\nnojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja\nsitte poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan\nvariksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.\n\nÖyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään kuni avara, kiiltävä jää,\njota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä\njoka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin\nvoimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli\nhänet eroittanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Janne\nHatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä\ntoisen että toisen kanssa niin kauvan kuin elämää kestää. Hän ei enään\nkärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa\nkunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän\npääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli eikä vähääkään epäillyt\nonnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy\nparhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin\ntäytyi ajatella.\n\nIllalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, muttei Öyvind. Hän\nistui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään.\nLapset odottivat kauvan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja\npani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut\nkuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä;\nhe astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi\nselin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen\najatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan\nenään tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää\nsen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet\nniin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä\nikäänkuin koveni, hän lauloi vaan harvoin, eikä koskaan leikkinyt.\nAika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi\nkuiskannut: \"sitte, sitte!\" ja alituiseen: \"sitte!\" Lapset juoksivat,\nhuusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun eivät he\nsaaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla\nkasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen\ntulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä.\n\nMutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika,\njoka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän\npuhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen\nei enään tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin\nentisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen\nneuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja\nsanoi, hetkisen istuttuaan:\n\n— Tuleppa nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni\nkanssasi.\n\nÖyvind puki takin ylleen ja läksi. He suuntasivat kulkunsa Hejdelän\ntaloja kohti, puhe luisti hyvästi, muttei koskenut mitään tärkeää;\nheidän liketessään taloja, poikkesi koulumestari keskimmäiseen ja kun\nhe tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.\n\n— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.\n\n— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?\n\n— Ei.\n\n— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?\n\n— En, en vielä.\n\n— Et vielä? Koska sitte?\n\nPoika ei vastannut.\n\n— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet vielä? ja kun ei poika\nvastannut, sanoi koulumestari: — tule nyt äläkä turhia höpise.\n\n— Ei, minä en mene!\n\nHänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.\n\n— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua\nmenemään tanssiin!... Molemmat vaikenivat — Onko tuolla sisällä joku,\njota sinä pelkäät nähdä?\n\n— Enhän minä voi tietää keitä siellä on.\n\n— Mutta _voisiko_ siellä olla joku? — Öyvind vaikeni. Silloin meni\nkoulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: —\npelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi\nraskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind vaikeni.\n— Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt;\nmutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu...\nÖyvind nosti katseensa, muttei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti\nsyrjään. — Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö\nhän muista enemmän kuin sinusta?\n\nÖyvind yhä vaikeni, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi\npois; he palasivat takaisin.\n\nKun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari\nsenverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.\n\n— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.\n\n— Kyllä.\n\n— Mitä sinä sitte aiot ruveta tekemään?\n\n— Minä tahtoisin seminaariin.\n\n— Ja sitte koulumestariksi?\n\n— En.\n\n— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?\n\nÖyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.\n\n— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitte rupeat tekemään?\n\n— Sitä en oikein ole ajatellut.\n\n— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?\n\n— Kyllä, mutta pitää myllyt.\n\n— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.\n\n— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissa?\n\n— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitte on hyötyä.\n\n— Saadaanko sielläkin numeroja?\n\n— Miksi sinä sitä kysyt?\n\n— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.\n\n— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.\n\nHe astelivat taasen äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta\ntunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi\nkiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea,\nmutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.\n\n— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.\n\nVälistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin,\nkun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä\nlaskiessa; nyt hän katseli sitä niin ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.\n\n— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.\n\n— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.\n\nÄskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi\nvastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja\nmeni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni\nenemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän\nsanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he\ntuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät\nkaikki katselemaan iltaa.\n\n— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitte kun\nlapset leikkineen ovat muuttaneet pois.\n\n— Eikä teilläkään enään ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.\n\nÄiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.\n\n— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.\n\n— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli\nvanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nPuoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin\npäästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa\ntutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdelä. Marit\noli juuri tullut kuulostelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon\nkiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli\nsilloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö, kevyt\nja vapaa käytöksessään ja sekä tytöt että pojat tiesivät paikkakunnan\nhuomatuimman nuorenmiehen, Janne Hatlenin, kosivan häntä; hän saattoi\nsyystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä ja\npoikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen\nystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla\noli jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.\n\n— Voi Jumala, Jumala, hytki hän, — minä en uskalla mennä kotiin.\n\nNe lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi\nmyötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja\nsilmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa\ntuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa mitä\nosasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitte oli luullut osaavansa\nkaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä.\nToinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kun oli niin suuri että\nosasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut\nensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille\nkaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli\nlyömäisillään, lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet\nhyväksytään; jos se, joka kävelee etehisessä, on renki Lauri, niin\nhänet hyväksytään; jos se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua,\npääsee listaan asti, niin hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja\nratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi sen, että jos hän saa oikean\njalkansa kierretyksi vasemman ympärille, ja se oli hänelle ihan\nmahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan kysytään Joosepista\npiplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa tai Saulista, tai\nhuoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai — hän tutki\nparaillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään. Viides oli\nihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli nähnyt unta\nvuorisaarnasta ja hän oli varma, että häneltä kysytään vuorisaarnaa ja\nlasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi lähteä ulos\nnurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin sisään ja\nhäneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja. Kuudes\najatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin hänen\nisänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät kasvot,\nja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin monta\nihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli äitiä ja\nsiskoja, jotka paraillaan kotona rukoilevat hänen puolestaan; varmaan\nse auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut päästä\ntässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi, toisen\nkerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet ja menneet;\nmutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut mennä merille ja\nruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia hirmuiset\nrikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitte merirosvon,\nsitte kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen, korkeintain\nmerisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään menisikään\nmerille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas luotti\nonneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan; sillä\nosaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan, että mitä\nniillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos hänet\nhyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet ja palaa\ntaas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien käy kateeksi\nja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisellaisia laskuja. Hän\njärjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki toisen puolen\ntulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toisen menopuoleksi:\nniin en koskaan enään valehtele enkä lörpöttele, vaan käyn aina\nkirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni pois\nkiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Olli Hansen\nhyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä\nhyväksytä tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja\njoka sitäpaitsi on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui\nyhdestoista, joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia\nsen tapauksen varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa\nporoksi koulun, tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko\nkoulun johtokunnan jyrisevänä tuomarina, mutta on lopulta\nylevämielinen ja antaa armoa oikeuden asemasta. Aluksi aikoi hän mennä\npalvelukseen naapuriseurakunnan papille ja olla siellä ensi vuonna\nensimäisenä ja vastata niin, että koko kirkko ihmettelisi. Mutta\nkahdestoista istui itsekseen kellon alla, molemmat kädet taskuissa ja\nsilmäili surumielisenä seurakuntaa. Ei kukaan täällä tietänyt mitä\ntaakkaa hän kantoi ja missä vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli\nyksi, joka sen tiesi, sillä hän oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen\nhämähäkki kulki permannon poikki ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli\ntapana polkea murskaksi mokomakin ilkeä elukka, mutta tänään hän\nlempeästi nosti jalkaansa, jotta se rauhassa saisi mennä minne tahtoi.\nHänen äänensä oli lauha kuin rukous, hänen silmänsä lausuivat\nlakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä, hänen kätensä teki nöyrän\nliikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan silittämään sitä\nsiloisemmaksi. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään tämän\nvaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta\nsiitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi\nkihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui\nlevoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät\nsekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen ja suuressa, pörröisessä\npäässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa\nsekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen,\nnöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin\nasti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta\npeukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria\nkappaleita eteensä permannolle.\n\nÖyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli\nvastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut\nsanonut mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli\najatellut mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä\nja nyt hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit,\njonka työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja\ntietoihinsa ja joka oli saanut sekä kehoitusta että palkintoa; hän oli\ntehnyt työtä juuri päästäkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö\nsaavutti nauraen sen mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli\npyrkinyt. Tytön nauru ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa\nkäytöksensä koski häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista\npuheisiin hänen kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia,\najatteli hän; mutta kun hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä\nistuvan paikallaan, painosti häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät\nunelmansa riippuivat märkinä lehvinä.\n\nSilloin tällöin koetti hän kuitenkin varistaa alakuloisuutta\nmielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi,\nja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona\njärjestämässä nuorisoa ja sitte tulla kertomaan heille tuloksia; tosin\nei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi hänen ja\npapin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui\nvilkastumistaan senmukaan kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty;\nmutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista;\nviimemainitut riensivät niin pian kun olivat saaneet seuraa,\nilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden, jotka\neivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä\näänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.\n\nVihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet\nhuoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind\nkatsahti Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan\n— itsensä vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tietänyt. Kuinka Marit\noli käynyt kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut\nkenelläkään nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili.\nSilmät olivat puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi\njohonkin, mutta katse tulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja\nikäänkuin hän itse olisi tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään\ntarkoita, hymähti hän samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin\nvaaleat, mutta käherät ja jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi\nummistettujen silmien kanssa vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli\njotakin salaperäistä, josta ei koskaan oikein saanut selvää.\nMahdotonta oli varmuudella tietää ketä hän silmillään haki, kun istui\nitsekseen muiden joukossa; eikä sitäkään mitä hän oikeastaan ajatteli\nkun kääntyi jonkun puoleen puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti\ntakaisin mitä juuri oli antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Janne\nHatlen, ajatteli Öyvind, mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.\n\nJo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen\nympärillään.\n\n— Minkä numeron minä saan?\n\n— Entä minä?\n\n— Entä minä, minä?\n\n— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa\nkilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti\nympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle,\nsinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja\npoika lippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme...! hän\nläjäytti reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä\ntakinliepeestä; — sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan...\nj.n.e. Hänen silmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi\ntytöistä... Marit lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja\nkaulaltaan, mutta koetti hymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet\nollut laiska veitikka ja aika hulivili; sinä numero yksitoista — ei\nparempaa voinut odottaa, poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy\nlukea aika lailla ja tulla kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!\n\nÖyvind ei enään jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä\noltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari\nnäki hänet.\n\n— Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme\nkertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja\nkatsoi häneen.\n\n— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän\nja kääntyi toisen puoleen.\n\n— Kuka sitte on numero yksi? kysyi Hannu, joka oli Öyvindin paras\nystävä.\n\n— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti\npaperikääröllä häntä käteen.\n\n— Kuka se sitte on? kysyivät useat, — kuka se on, kuka se on?\n\n— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari\nankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää\nnyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää Jumalaanne ja tuottakaa\niloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin;\nolisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.\n\nHe kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään;\nsillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin,\nolivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita\nei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin\nuudelleen alkaakseen lukea.\n\nKoulumestari meni hänen luokseen.\n\n— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut.\n— Miksi sinä avaat kirjasi?\n\n— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.\n\n— Et sinä ole vastannut väärin.\n\nÖyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän\nkatseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei\nsanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.\n\n— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?\n\nSuupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään.\n\n— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja\nkatseli häntä.\n\nÖyvind taisteli kauvan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän\nhiljaa ja katkonaisesti:\n\n— Senkötähden ... että minä ... olen torpanpoika ... minä olen numero\nyhdeksän tai kymmenen?\n\n— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.\n\n— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla\näänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä korotti\nhän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään,\nputosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.\n\nKoulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauvan\nsitä kesti, mutta koulumestari odotti kunnes itku oli käynyt vähän\nlapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen\npäästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.\n\n— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi\nhäntä ystävällisesti vastaansa. Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin;\nkyyneleetkin vuosivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa\nkysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu\npalkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä\nvanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta ... Huoneessa oli\nhiljaista kaiken aikaa jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi\nhänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. —\nSellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan\nlupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?\n\n— En, kangersi poika.\n\n— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo\nsiitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin\njuurelle synti sydämessä?\n\n— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.\n\n— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?\n\n— Kyllä; ja poika nosti ensi kerran katseensa.\n\n— Sitte minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain\nalenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa\nvilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole\nminulle siitä pahoillasi?\n\n— En.\n\nPoika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui\ntukahtuneelta.\n\n— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauvan kuin elän.\n\nHän odotti kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa,\nsitte hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat\nhiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä\njatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan\nvakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä\nolisi voinut kohdata ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa\nsiihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen\nkoulumestarillekin.\n\n— Ja sitte me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa,\nsanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä\nsinä sanot seminaarista?\n\n— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.\n\n— Tarkoitatko maanviljelyskoulua?\n\n— Kyllä.\n\n— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin\nkoulumestarinpaikkoja.\n\n— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, muttei varaa.\n\n— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!\n\nÖyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat\nloistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön\nrakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta\nhyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan\nainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa\nenemmän kuin hän itse kävelee.\n\nKun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat\nsiellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään\nensinnä.\n\n— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli\nlukenut \"rippilapsen rukousta\".\n\nÄiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili,\nkäsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut\nsitä näyttää.\n\n— Minä tulin vaan mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän\nvastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin\nmentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.\n\n— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.\n\n— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.\n\nOli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:\n\n— Minkä numeron hän sai?\n\n— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.\n\nÄiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitte Öyvindiin.\n\n— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.\n\nÖyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta\nhän pakoitti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin,\nkunnes se meni alas.\n\n— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari,\nnyökäytti päätään ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat\nvanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin\nposkeensa ja sanoi hymyillen: — kyllä hänestä tulee numero yksi;\nmutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.\n\n— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.\n\n— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitte tarttui hän\nkoulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta mitä teette hänen\nhyväkseen, sanoi hän.\n\n— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he\nseisoivat vielä kauvan ja katselivat hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKoulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan,\nsietäisikö Öyvind olla ensimäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka\nvielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä.\nToista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle, toista\nomistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika kokea,\nennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia asioita\nkuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän paraillaan oli työssä, saattoi\ntyöinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä minä\nvoitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari, hänen\nsanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi\nnoustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman\nvelvollisuutensa.\n\nSamaan aikaan jolloin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon,\nvalmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä\nseuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat\ntuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu\nkoski sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän\nvoisi päästä kotiin ensimäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja\nkuinka raskasta olisi niin kauvan olla erossa. Puhuttiin myöskin\nsiitä, kuinka hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden\nolivat valmiit sellaisiin uhrauksiin, Öyvind istui siinä nolona\nniinkuin ihminen, joka on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta\npurjehtinut kumoon ja joutunut hyvien ihmisten hoitoon.\n\nSellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri\npäivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella\neteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva yritti\nsekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi joka\nkerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta ei\nmilloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska\nkasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän\npitkän itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä\nsuhteessa koettelisi häntä.\n\nMyöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä ja\nsiistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon tai\npuolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan, isä\nvaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden takana\neikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä.\nKoulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja\nveisasivat ja sitte luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena\nkuin sanat sattuivat tulemaan.\n\nNämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät\nsisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää\nhuomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän\nkoskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana\nselitti hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole\nlaskeutunut levolle niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten\nsiitä. — Maritin kasvot yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä\nhän tajusi, oli, että hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan\nonnellinen, en ihan, — ja vastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli:\nen ihan; — olenpa, ihan! — en, en ihan...\n\nHerätessään muisti hän heti mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa\nvoimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut\nyksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin,\nkauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan\nvielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa\nmonta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksen kaulaansa\nja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen peilin. Kun\nhän sitte näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman vaaleitten hiusten\nympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä, juolahti hänen mieleensä,\nettä tämäkin varmaan on turhamaisuutta. Niin, mutta siistin ja puhtaan\nihmisen toki täytyy olla, sanoi hän taas vastaan, siirtäessään kasvot\npois peilistä, ikäänkuin olisi ollut synti katsoa peiliin. — Kyllä,\nmutta se asia teki, ettei hän enään ollut ihan yhtä tyytyväinen. — Ei\nmutta — toki Jumala mahtaa siitä pitää, että ihminen tahtoo olla\nsiistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta varmaan Hän pitäisi\nsiitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että itse kiinnität\nsiihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se johtuu siitä,\nettä kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan sinä siitä\nvähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia itsetutkistelun\nkeskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta, jottei synti\npääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin, että siihen\nvaadittiin enemmän.\n\nKun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä\nodottamassa ruualle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja\nsai vastaukseksi: \"ei kestä\". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa\nruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi\nsisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa,\nhe ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään.\nNiin pian kuin he olivat päässeet ylätielle, rupesi kirkkoväkeä, sekä\najaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa\nrippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka\nvielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.\n\nOli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten\nedellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli\nsuuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät\nkiitämään ja viemään rajuilmaviestiä; mutta alhaalla maan päällä oli\nvielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes värähtäneet,\nilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa\npäällysvaatteet, mutteivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri\nihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla;\nmutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen\nennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä\nsiniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea\nkaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään,\nhymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että\npitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään\nköyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin\nHannu ystävänsä kysymyksiin matkasta.\n\n— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen\ntakkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; —\nkuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin\nkanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimäiselle sijalle\nja vastaa selvästi!\n\nÖyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika\nkulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja\npysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja poika\nläksi kiireesti menemään.\n\n— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.\n\n— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko\nuskaltaisi.\n\nLapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja\nkansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdelän seisomassa\nvastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti\nheitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä. Öyvind näki vain, että\ntyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina,\nenempää ei hän nähnyt, Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut\nsuuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi\ntuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä\nkaikkia ajatellut.\n\nToimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan\nonnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan\nhyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana\npäivänä; sitte tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli\nlasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa ja miltei\nsiinä hiukan vetisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti\nkätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla\nheidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli\nkäsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle\nonnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.\n\nKoulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se\nluonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät\ntähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan ei\ntahtonut sitä näyttää. Jota kauvemma ilta kului, sitä enemmän Öyvindin\nmieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos, hiukan\nrauhoittumaan.\n\nOli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan\nporraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä\nnimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se\ntoistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen\nolevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.\n\n— Kuka siellä on? kysyi hän.\n\n— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. —\nTäytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut\ntulla minun luokseni.\n\n— Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.\n\n— Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauvan ja minä saan odottaa\nvielä kauvemmin; ei kukaan tiedä missä minä olen ja minun täytyy\nrientää kotiin.\n\n— Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.\n\n— En minä voinut kestää että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme\ntunteneet toisemme lapsesta asti.\n\n— Niin olemme.\n\n— Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.\n\n— Emme ole.\n\n— Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.\n\n— Niin; — enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.\n\n— Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?\n\n— Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?\n\n— Hyvästi sitte, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.\n\n— Ei, Marit!\n\n— Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.\n\n— Marit, Marit!\n\n— Ei, minä en enään uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!\n\n— Hyvästi!\n\nSenjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun\nhäntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi\nja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin\nkoulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin,\njonka hän sitte huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta\nmaatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka\nolivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei\nMarit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi hänen\nputoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n     Rakkaat vanhemmat!\n\n     Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä\n     myöskin kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enään ole\n     niin vaikeaa. Ja kyllä minä sitte muutan paljon isän torpalla,\n     kun tulen kotiin; sillä monet asiat siellä ovat nurin ja on se\n     ihme, että ne niinkin ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne\n     kuntoon, sillä minä olen oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä\n     johonkin paikkaan, jossa saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän;\n     sentähden minä aion hakea suureen paikkaan, jahka pääsen täältä.\n     Täällä sanovat kaikki, ettei Janne Hatlen niin taitava ole kuin\n     meillä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma talo, niin että\n     eihän se liikuta muita kuin häntä itseään. Monet, jotka ovat\n     päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja; mutta heille\n     maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras\n     maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on\n     parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa:\n     toinen on teoria ja toinen käytäntö ja ne ovat molemmat hyvät\n     eikä toinen ole mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin\n     paras. Ja ensimäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt\n     ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää\n     osata tehdä työ, kuten nyt esimeriksi jos on viljeltävä suo.\n     Sillä niitä on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää\n     viljellä suo, mutta tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät\n     osaa. Mutta monet taas kyllä osaavat, mutta eivät tiedä ja niin\n     sen suon kuitenkin käy hullusti, sillä on niin monellaisia soita.\n     Mutta maanviljelyskoulussa me opimme molemmat sanat. Johtaja on\n     niin taitava, ettei kukaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan.\n     Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli koko maan\n     maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla\n     johtajilla oli vaan yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi\n     niinkuin hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta\n     edullisessa kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vaan.\n     Luutnantin, joka opettaa maamittausta, on johtaja hommannut vaan\n     siksi, että hän on niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole\n     luutnanttia. Mutta hän on niin taitava, että luutnanttikoulussa\n     hän kuuluu olleen kaikkein paras.\n\n     Koulumestari kysyy käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn\n     kirkossa, sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa\n     niin, että kaikki kirkossa pelkäävät ja oikein sitä kuuntelee\n     ilokseen. Hän on niitä uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa,\n     mutta se on vaan hyvä.\n\n     Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole\n     lukeneet ja ihmeellistä on nähdä kaikkia mitä maailmassa on\n     tapahtunut, mutta varsinkin meillä. Sillä me olemme aina\n     voittaneet paitsi silloin kun me olemme joutuneet tappiolle ja\n     silloin meitä on ollut paljon vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä\n     keillään muilla kansoilla ole niin paljon vapautta kuin meillä,\n     paitsi Amerikassa, mutta eivät ne siellä ole onnelliset. Ja\n     meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.\n\n     Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin\n     pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle\n     teidän puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista\n     ihmisistä ja asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä\n     nyt paljon lähettää teille poikanne\n\n                                                   _Ö. Torenpoika_.\n\n\n     Rakkaat vanhemmat!\n\n     Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto ja minä olen\n     osannut erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi\n     kirjoitusta ja maamittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta\n     äidinkielessä. Se johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut\n     tarpeeksi ja hän on lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin\n     kirjoittamia kirjoja, jotka ovat mainioita, sillä minä ymmärrän\n     kaikki niissä. Johtaja on hyvin hyvä minulle, hän kertoo meille\n     niin paljon asioita. Kaikki täällä on ihan pientä sen rinnalla\n     mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon mitään, vaan opimme\n     kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta\n     hollantilaisilta me opimme puutarhaviljelystä. Monet matkustavat\n     näihin maihin, Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me ja\n     siellä on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä\n     vuoden ja minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä\n     kuulin mitä ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja\n     ajattelen etteivät nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen\n     ulkomaalaisen kanssa, niin tulen ihan surulliseksi. Ja sitte on\n     maa täällä Norjassa niin huonoa verraten siihen mitä se on\n     ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten me sitä viljelemme.\n     Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka he tahtoisivat\n     ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole rahaa sitä\n     viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.\n\n     Nyt minä olen ylimmällä luokalla ja olen siellä vuoden ennenkuin\n     olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on\n     ikävä kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin,\n     vaikken ole ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauvan\n     on ollut poissa. Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi\n     niin taitava, mutta pahalta se asia näyttää.\n\n     Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä\n     tietysti tahdon kotiin, sitte minun kaiketi pitää hakea virka,\n     mutta se ei saa olla kaukana.\n\n     Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille,\n     jotka minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin,\n     mutta nyt minun on ikävä kotiin.\n\n                                               Poikanne\n                                      _Öyvind Torenpoika Pladsen_.\n\n\n     Hyvä Koulumestari!\n\n     Täten kysyn Teiltä, tahdotteko Te lähettää myötäseuraavan kirjeen\n     ettekä sanoa sitä kenellekään. Ja jollette tahdo, niin saatte sen\n     polttaa.\n\n                                      _Öyvind Torenpoika Pladsen_.\n\n\n     Hyvin kunnioitetulle neito Marit Nuutintytär Nordistuenille\n\n     Ylä-Hejdelässä.\n\n     Kai sinä aika lailla hämmästyt kun saat minulta kirjeen, mutta ei\n     sinun pidä hämmästyä, sillä minä vaan kysyn, kuinka sinä voit.\n     Anna minulle tieto siitä niin pian kuin suinkin ja joka\n     suhteessa. Minusta itsestäni on kerrottava, että vuoden päästä\n     pääsen täältä.\n\n     Kunnioittaen\n\n                                                  _Öyvind Pladsen_.\n\n\n     Nuorelle miehelle\n\n     Öyvind Pladsenille maanviljelyskoululla!\n\n     Sinun kirjeesi olen oikein saanut koulumestarilta ja minä tahdon\n     vastata, koska sinä niin pyydät. Mutta minä pelkään sitä kun sinä\n     olet niin oppinut, ja minulla on kirjekaavio, mutta ei se tahdo\n     sopia. Minä koetan sitte kirjoittaa, ja sinun pitää katsoa tahtoa\n     eikä taitoa, mutta sinä et saa näyttää tätä kirjettä, sillä sitte\n     sinä et ole se, joksi minä sinua luulen. Ei sinun myöskään pidä\n     sitä säilyttää, koska joku silloin helposti voi sen nähdä, vaan\n     sinun pitää polttaa se ja se sinun täytyy luvata. Minun pitäisi\n     kirjoittaa niin monesta asiasta, mutta en oikein uskalla. Nyt on\n     tullut hyvä vuosi, perunat ovat hyvässä hinnassa ja meillä on\n     niitä kylläksi. Mutta karhu on tänä kesänä pahasti pidellyt\n     karjaa; Olli Alitalolta kaatoi se kaksi lehmää ja meidän\n     torpparin lehmän raatoi se niin, että se täytyi tappaa. Minulla\n     on kuteilla hyvin pitkä kangas, se on sellaista skottilaista\n     mallia ja se on vaikeaa. Ja sitte minä kerron sinulle, että vielä\n     olen kotona ja että ne kyllä tahtoisivat minua pois. Eikä minulla\n     sitte ole sen enempää kirjoittamista, ja voi hyvin.\n\n                                                _Marit Nuutintytär_.\n\n     P. S. Polta tämä kirje.\n\n\n     Agronoomi Öyvind Torenpoika Pladsenille.\n\n     Minä olen sen aina sanonut sinulle, Öyvind, että joka Jumalassa\n     vaeltaa, se perii hyvän osan. Mutta kuule nyt minun neuvoani\n     äläkä liiaksi rakasta äläkä myöskään vihaa maailmaa, vaan luota\n     Jumalaan äläkä anna sydämesi kiduttaa itseäsi; sillä silloin\n     sinulla on toinen jumala paitsi ainoaa Jumalaa. Sitte minä vielä\n     kerron sinulle, että isäsi ja äitisi voivat hyvin; mutta minun\n     toinen lonkkaluuni on kipeä; sillä sota tuntuu taas ja kaikki,\n     mikä siellä tuli kärsittyä. Minkä nuorena kylvää, sen vanhana\n     korjaa, sekä hengellisesti että ruumiillisesti, joka sitte\n     kolottaa ja pakottaa ja kiusaa valittamaan vaivojaan. Mutta\n     vanhan ei pidä valittaa; sillä haavoista vuotaa oppia, ja\n     kärsivällisyyttä saarnaa särky, että ihminen vahvistuisi\n     viimeiselle matkalleen. Tänään olen minä ottanut kynän käteeni\n     monestakin syystä ja kaikista ensimäiseksi Maritin tähden, josta\n     on tullut jumalaapelkääväinen tyttö, mutta jonka jalka on keveä\n     kuin peuralla ja mieli epävakainen. Sillä hän tahtoisi mielellään\n     riippua kiinni yhdessä, mutta ei saa luonnoltaan, mutta sen minä\n     usein olen havainnut, että tuollaisia heikkoja sydänparkoja\n     kohtelee Jumala lempeästi ja pitkämielisesti eikä anna kiusata\n     heitä yli voimain, niin että he särkyvät; sillä hän on sangen\n     hauras astia. Kirjeen olen hänelle oikein antanut ja hän\n     piiloitti sen kaikilta muilta kuin omalta sydämeltään, ja jos\n     Jumala tahtoo antaa tälle asialle siunauksensa, niin ei minulla\n     ole mitään sitä vastaan; sillä hän on nuorille mieshenkilöille\n     mieluinen, niinkuin sen selvästi saattaa nähdä, ja hänellä on\n     yllin kyllin maallista hyvää ja taivaallisia hänellä\n     epävakaisuudessaan myöskin on. Sillä jumalisuus hänen mielessään\n     on kuin vesi matalassa lammessa; sitä on siellä kun sataa, mutta\n     se on poissa, kun aurinko paistaa.\n\n     Nyt eivät silmäni enään kärsi kirjoittamista; sillä niillä näkee\n     kyllä kauvas, mutta kun katsoo likeltä, niin ne rupeevat\n     vuotamaan ja niitä rupee särkemään. Ja viimeiseksi minä sanon\n     sinulle, Öyvind, että pidä Jumala mielessäsi kaikessa työssäsi ja\n     toimessasi ja halajamisessasi; sillä kuten kirjoitettu on: sillä\n     hyppynen lepoa on parempi kuin kaksi pivoa täynnä vaivaa ja\n     hengen rasitusta (Salom. saarn. 4: 6).\n\n     Vanha koulumestarisi\n\n                                             Baard Antinpoika Opdal.\n\n\n     Hyvin arvoiselle neito Marit Nuutintytär Hejdelälle!\n\n     Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut,\n     niinkuin sinä sanot. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et\n     siitä, mistä minä olisin suonut sinun kirjoittavan. Enkä minä\n     myöskään uskalla kirjoittaa mitään varmaa, ennenkuin saan tietää\n     millä kannalla asiasi ovat _joka suhteessa_. Koulumestarin\n     kirjeessä ei ole mitään, josta voisi pitää kiinni ja sitte hän\n     sanoo, että sinä olet epävakainen. Niin sinä ennenkin olit. Minä\n     en tiedä mitä minun pitää uskoa ja sentähden täytyy sinun\n     kirjoittaa; sillä minä en saa rauhaa ennenkuin sinä olet\n     kirjoittanut. Näihin aikoihin minä eninten ajattelen sitä, että\n     sinä silloin viimeisenä iltana tulit vuorelle ja mitä sinä\n     sanoit. Enempää en tahdo sanoa tällä kertaa ja sentähden jää\n     hyvästi.\n\n     Kunnioittaen\n\n                                                _Öyvind Pladsen_.\n\n\n     Nuorimies Öyvind Torenpoika Pladsenille.\n\n     Koulumestari on antanut minulle uuden kirjeen sinulta ja sen olen\n     minä nyt lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, mutta syy\n     on kai se että olen niin oppimaton. Sinä tahdot tietää millä\n     kannalla minun asiani ovat joka suhteessa, ja minä olen terve ja\n     voin hyvin eikä ole hätää mitään. Minulla on hyvä ruokahalu,\n     erittäinkin kun saan maitoruokia; öisin minä nukun ja toisinaan\n     päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon tänä talvena; sillä\n     täällä on ollut paljon pitoja ja niissä on ollut hyvin lystiä.\n     Minä menen kirkkoon, kun ei ole liian paljon lunta, mutta tänä\n     talvena sitä on ollut paksulta. Nyt sinä kaiketi olet saanut\n     tietää kaikki ja jollet ole, niin en muuta ymmärrä kuin että\n     sinun täytyy kirjoittaa minulle vielä kerran.\n\n                                             _Marit Nuutintytär_,\n\n\n     Hyvin arvoisalle neito Marit Nuutintytär Hejdelälle!\n\n     Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa\n     minun pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en\n     tiedä. Minä en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä\n     tahtoisin kirjoittaa, sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket\n     sinäkään tunne minua.\n\n     Älä uskokaan, että minä enään olen sellainen juusto, josta sinä\n     pusertelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen\n     senjälkeen ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään\n     enään ole niiden pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka\n     korvat heti riippuvat lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä,\n     niinkuin minä ennen. Ne ovat olleita ja menneitä.\n\n     Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa\n     paikoissa, joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä\n     kyllä sinä minut ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää,\n     etten minä kysynyt pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole\n     voinut ajatella mitään muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta\n     vastaukseksi tuli vaan leikkiä ja lorua.\n\n     Hyvästi, Marit Hejdelä, parasta on, etten katsele sinua liiaksi,\n     niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja\n     unta ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennenkaikkia,\n     että loisit lumen pois kirkonovelta.\n\n     Kunnioittavimmin\n\n                                       _Öyvind Torenpoika Pladsen_.\n\n\n     Agronoomi Öyvind Torenpojalle maanviljelyskoululla.\n\n     Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä\n     oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso\n     vaatii; sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä\n     loukkoon. Se houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta\n     sitte se paikalla lentää tiehensä eikä enään kuuntele meitä.\n\n     Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että\n     minä kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla\n     kirjoittaa yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli\n     olevansa tekemisissä Janne Hatlenin tai jonkun muun narrin\n     kanssa, eikä miehen, jonka koulumestari Baard on kasvattanut;\n     mutta tie nousikin pystyyn. Olet sinä kuitenkin ollut liian\n     ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka nauravat etteivät itkisi\n     eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa. Mutta se on minulle\n     mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta kannalta; sillä\n     muuten et sinä voisi nauraa leikille.\n\n     Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne,\n     saattaa sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen\n     epäillyt, sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt\n     minä kuitenkin tiedän, että hän on vastustanut Janne Hatlenia,\n     josta hänen isoisäänsä on syttynyt suuri viha. Hän kävi\n     iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli ja kun hän laski leikkiä,\n     ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan ilossa. Hän on saanut\n     kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä, että hän tahtoi\n     odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta silloin et\n     sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin\n     pahankurisen lapsen.\n\n     Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että\n     hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada\n     siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä\n     tunnen hulluudet ja niiden kulun.\n\n     Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä\n     en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi\n     et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta\n     ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin\n     sinä opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin\n     runsasta saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen\n     maallisissa asioissa, mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään\n     maallisesta levottomuudesta ja nyt on päivän kirkkaus sille\n     koittanut.\n\n     Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enään kulje. Sentähden antaudun\n     minä Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei\n     koskaan väsy.\n\n                                          _Baard Antinpoika Opdal_.\n\n\n     Öyvind Pladsenille!\n\n     Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti,\n     sillä en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin\n     hyvää. Minä muistan, että monasti en ole ollut sinulle oikein\n     hyvä ja sitä minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää\n     tätä kenellekään. Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en\n     ollut hyvä; mutta nyt ei kukaan enään välitä minusta ja minun on\n     paha ollakseni. Janne Hatlen on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä\n     kaikki pojat laulavat enkä minä uskalla mennä mihinkään tanssiin.\n     Molemmat vanhukset tietävät sen ja minä kuulen alituisesti pahoja\n     sanoja. Mutta minä istun yksin ja kirjoitan ja sinä et saa sitä\n     näyttää.\n\n     Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta\n     sinä olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja\n     minä olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät\n     ystävät; mutta minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit\n     niin kummallisesti. Koulumestari pitää minua vaan pilkkanaan eikä\n     hän tiedä mitään pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa\n     hänelle sellaisia. Nyt minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään\n     kanssa; minä muistan sen ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit\n     niin hyvä minulle ja minä sain aina istua kelkassasi. Mutta nyt\n     minä toivoisin, että taas olisin lapsi.\n\n     En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta\n     jos sinä vastaisit minulle vaan yhdenkin kerran, niin aina\n     muistaisin sen, Öyvind.\n\n                                               _Marit Nuutintytär_.\n\n     Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää\n     sen.\n\n\n     Rakas Marit!\n\n     Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä.\n     Ja nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin,\n     etten enään tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät\n     minusta, niin Jannen pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vaan\n     lehtiä, joita puussa on liian paljon. Sitte kun minä sain sinun\n     kirjeesi, olen kuin uusi ihminen, sillä minä olen saanut uutta\n     voimaa enkä minä pelkää ketään maailmassa. Kun minä olin\n     lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin sitä niin, että tulin\n     melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä seuraus siitä oli.\n     Johtaja vei minut erilleen ja kysyi mikä minua vaivasi; hän luuli\n     minun lukevan liikaa. Sitte hän sanoi minulle, että minä, kun\n     minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä vuoden lisää ja\n     ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa työssä, mutta\n     hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ on ainoa,\n     johon minä saatan turvautua ja minä kiitin; enkä minä vieläkään\n     kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä jota\n     kauvemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitte\n     pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä\n     kolmen edestä enkä jää jälelle missään! Mutta minä lähetän\n     sinulle kirjan, jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon\n     rakkaudesta. Illalla minä sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin\n     minä myöskin uudelleen luen sinun kirjeesi. Oletko ajatellut\n     koska me tapaamme toisemme? Sitä minä niin usein ajattelen ja\n     sinun pitää myöskin ajatella sitä ja se on niin hauskaa. Mutta\n     minä olen iloissani, että olen töhrinyt ja kirjoittanut näin\n     paljon, vaikka ennen oli niin raskasta; sillä nyt minä voin sanoa\n     sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä sydämessäni.\n\n     Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä näet,\n     kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat\n     pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet\n     surusta kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme\n     ja teemme sen suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi\n     vuotta — kun me näemme toisemme ja vielä kauvemmin kun saamme\n     toisemme; mutta jokaiselta kuluvalta päivältä sinne tosin on\n     päivä vähemmin; sillä lailla meidän täytyy ajatella, tehdessämme\n     työtä.\n\n     Seuraavassa kirjeessäni minä kirjoitan niin monesta asiasta,\n     mutta tänä iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat.\n     Minä panen siis maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua\n     siihen asti kun nukun.\n\n     Ystäväsi\n\n                                                  _Öyvind Pladsen_.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nEräänä lauvantaina juhannuksen aikaan souti Tore Pladsen järven\npoikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata\nmaanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli\npäiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli\npestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitte pantu kuntoon,\nsinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti\nsinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen\nja katsahti tuontuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa\noli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin, tai piti ajaa pois kärpäsiä\nja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt\nvenettä. Äiti nojausi ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän\naskelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä\nhiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono.\nViisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään\nja nyökkäsi emännälle päätään:\n\n— Eivätkö vielä ole tulleet?\n\n— Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.\n\n— Tänään on hyvä heinäpouta.\n\n— Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.\n\nKoulumestari vilkaisi häneen hymyillen.\n\n— Jokos nuoria tänään on näkynyt?\n\n— Johan se kävi tässä, mutta meni taas.\n\n— Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.\n\n— Kai, kai; Tore vaan sanoo, etteivät saa tavata hänen talossaan,\nennenkuin vanhukset ovat antaneet suostumuksensa.\n\n— Oikein, oikein.\n\nHetken perästä huudahti äiti:\n\n— Mutta taitavat jo tulla! Koulumestari katsoi kauvan järvelle.\n\n— Ne ne ovat.\n\nÄiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen\noli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilattaessa heitä\nvastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat\nheittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden\noli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä\nja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.\n\n— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti\nairojaan.\n\n— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot\nloistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän\nsamassa.\n\nKoulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi\nhänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitte\nkoulumestarille, hymyili ja nauroi ja rupesi, ihan vasten talonpoikien\ntapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja\nhyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä;\nisä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän\narveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitte\nsitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän\nei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti\nrinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen\nvähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta\nmitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitte siitä,\nettä myllyä oli laajennettu, sitte siitä, että lyyjyikkunat olivat\notetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu\nvalkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti\nkaikki niin ihmeen pieneltä ettei hän ensinkään muistanut sitä\nsellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana,\ntuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän\ntunsi joka kupin katetulla Pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna\ntervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät\njuhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon\nmitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen\nhäntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä,\nja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin\nverkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut\npitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni\nhiljaisuus. Silloin virkkoi isä:\n\n— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä\npuhut niin tavattoman nopeaan.\n\nKaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se\noli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä\nhän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut\nhänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan\nkarkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauvan\nolivat levänneet, olivat ikäänkuin riihaantuneet ja pää joutui\nalituiseen työhön. Sitte he huomasivat, että hänen oli tapana silloin\ntällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti,\nkiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä\nse teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitte hän nauroi ja sentiensä\nse unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko\nhuolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt:\nkaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä,\notti paikalla auki tavaransa ja ripusteli vaatteita nauloihin, näytti\nkirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan ja äiti sanoi, että sitä oli\npidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut;\naluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan.\nMinne hän sitte joutuisi, sitä ei hän tietänyt, mutta se oli\nyhdentekevä. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina niin\nettä oikein virkisti, hän ilmitoi tunteensa niin vireästi, että oikein\nteki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään.\nKoulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.\n\n— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen, kun\nnousi lähtemään.\n\nKun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi\nhän Öyvindin kamariin.\n\n— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.\n\n— Missä?\n\n— Vuorella.\n\nÖyvind katsahti kelloa ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut\nodotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan.\nRakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat\nkasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet\nsuuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka\nkulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja\nvakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat\nkorkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan;\nse kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä,\njoka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä,\nmuutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä;\nsillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi\nporraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitte hän läksi\nrantaan, panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle\npuolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin,\nastellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen\nja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei\nhän saattanut nähdä kauvas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä.\nKauvan pettivät häntä linnut, kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku\norava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauvempaa ritinää, ritinä\nvaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri\nkarkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri\nvillakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä\nliiku. Se on Ylä-Hejdelän koira ja ihan sen takana kuuluu taas\nkahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.\n\nHame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan ja\nsellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana,\nhiukset kiinnitetyt ylös kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa;\nhänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa\nei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt\nniityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti\nkatseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja\nsilmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa\nhän siinä arasteli, mutta sitte hän läksi tulemaan ja punastui\npunastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti\nhänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle\nalas. Sillä lailla seisoivat he kauvan.\n\n— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind ja kun tyttö\nsilloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän\non veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta\nhän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.\n\n— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan\ntoista kuin sanoi.\n\nHän rupesi katselemaan häntä yhä enemmän ja enemmän ja hymyili\nhymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet\nmitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Tore\nhuomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut\nkäsittää mikä sieltä vuorelta näkyi.\n\nVihdoin nuoret sitte päästivät toistensa kädet rupesivat vähitellen\npuhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin\npuheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.\n\n— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein\niloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin\nminussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.\n\nTyttö nauroi ja sanoi:\n\n— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet\nlähettänyt.\n\n— Entä minä sitte! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.\n\n— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.\n\n— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin\nasiasta, luikersit sinä aina tiehesi.\n\n— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi\nsinipiika.\n\n— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä\npääsit eroon Janne Hatlenista.\n\n— Minä nauroin.\n\n— Kuinka?\n\n— Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?\n\n— Kyllä; osaanhan minä nauraa!\n\n— Saadaan nähdä!\n\n— Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen\nsyytä.\n\n— Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.\n\n— Oletko nyt iloinen, Marit?\n\n— _Nauranko_ minä sitte nyt?\n\n— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä ja läiskäytti niitä\nyhteen, häneen katsellen.\n\nSamalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se\nalkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan\nvimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni\nvuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka\nseisoi ihan vuoren alla, kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.\n\n— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?\n\n— Se on Hejdelän koiria, vastasi Öyvind hiukan hämillään.\n\n— Mitä hittoa se sinne on tullut?\n\nMutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun,\nja hän ymmärsi kaikki tyyni, nauroi ja vastasi:\n\n— Se koira juoksentelee täällä joka päivä, ei se niin ihmeellistä\nole.\n\n— Onpa se äreä koira.\n\n— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.\n\nKoira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään\nja nuoret pelastuivat.\n\n— Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat\ntoisensa.\n\n— Arveletko, että vasta käy pahemmin?\n\n— Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä.\n\n— Vaarisiko?\n\n— Niin juuri.\n\n— Ei hän meille mitään tee.\n\n— Ei sillä tavalla.\n\n— Ja sen sinä lupaat?\n\n— Sen minä lupaan, Öyvind.\n\n— Kuinka sinä olet kaunis, Marit!\n\n— Sanoi kettu korpille ja sai juuston.\n\n— Tietysti minäkin tahdon juuston.\n\n— Mutta sinä et saa sitä.\n\n— Mutta minä otan sen.\n\nTyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.\n\n— Kuuleppa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen\nsyrjästä.\n\n— No?\n\n— Kuinka sinä olet tullut häijyksi!\n\n— Annat sinä minulle sentään juuston.\n\n— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... — Nyt minun\ntäytyy lähteä, Öyvind.\n\n— Minä saatan sinua.\n\n— Mutta ei metsää kauvemma; sillä vaari voisi sinut nähdä.\n\n— En metsää kauvemma. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?\n\n— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.\n\n— Mutta emmehän me sitte yhdessä kuljekaan.\n\n— Ota minut sitte!\n\nTyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin\nniin että poika sai hänet kiinni.\n\n— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?\n\nPoika piteli käsiään hänen ympärillään.\n\n— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla\nja hän oli samalla vakava.\n\nEi, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä;\nmutta hän taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi\njuoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.\n\n— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.\n\n— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.\n\n— Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.\n\n— Marit! Hän pysähtyi.\n\n— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.\n\n— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.\n\nÖyvind katseli kauvan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä,\ntyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa, Öyvind kääntyi, otti\nlakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas\nmenemään.\n\n— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi\nlaulellen kotiin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nEräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat\nharavoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni\nlakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion\npoikki Öyvindin luo, jolle antoi lipun.\n\n— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.\n\n— Minä saan siitä makson, vastasi poika.\n\nKun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei ja läksi\nmenemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä\nmyöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua,\nsillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitte köytetty kiinni ja\nvihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:\n\n     Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään\n     piiloon.\n\n                                  _Se jonka sinä kyllä tiedät_.\n\nTotta totisesti en tiedäkkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen\nkatseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauvan ennenkuin ylimmälle mäelle\nilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas;\nsekä Tore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Tore nauroi pian,\nkun sensijaan vaimon muoto muuttui.\n\n— Tunnetko sinä hänet?\n\n— Eipä siinä juuri voi erehtyä.\n\nIsä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti\ntyönsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin\näreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot\nja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän\npääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän\npysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä\noli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja\nkokoonpainuneet, pienet silmät vilkuivat kipinöiden, kulmakarvat\nolivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävällä,\nmääkivällä äänellä, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki;\nmutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä,\nläksi sitte livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla\nvaltavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena,\näkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt\nhänet äreäksi ja epäluuloiseksi.\n\nTore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin\nOlli pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä\nasioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa\nniin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa\nkeskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi\nse tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa\ntapauksissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on\ntarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan\nnäyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja\nkuivasti:\n\n— Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma.\n\nEikä enempää tarvittu.\n\n— Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi. — Uhhuh! puhki\nOlli mäessä.\n\n— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Tore.\n\nÖyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja\npurskahti nauramaan. Isä kumartui hänkin.\n\n— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi\nmenemään.\n\nÖyvind kiskaisi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä\nnaurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän\njoutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitte\nne pitenivät pitenemistään ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki\nsuli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa,\npäät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli\npitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja\nmolemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli\ntällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan,\nvakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä\nvarmaan vanhus jo oli tullut taloon.\n\n— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä\nhänen kanssaan.\n\n— En minäkään mene, vastasi Öyvind.\n\n— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta.\n\nIsä uhkasi poikaa:\n\n— Etkö lähde siitä!\n\n— Menkää te ensin!\n\n— Ei, lähde sinä nyt vaan!\n\n— Kun te ensin menette! ja he, varistelivat heiniä toistensa\nvaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.\n\nKun he tulivat portaitten alle, näkivät he Ollin seisovan kääntyneenä\nkyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän\npiti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä\nkaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja\nkorvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän\ntakana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun\ntuskallisesta, äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:\n\n— Vai olette te lähtenyt kävelemään.\n\nOlli kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen\nennenkuin vastasi. — Pitää välistä lähteä. — Olette ehkä väsyksissä,\nettekö käy sisään?\n\n— Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.\n\nSamassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Toren välillä seisoi vanha\nOlli, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun\nhiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla\ntaaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa,\npaitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä\nsen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä\nsiinä arvonsa vartijana.\n\n— Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.\n\n— Niinhän ne sanovat.\n\n— Öyvindhän hänen nimensä on?\n\n— Öyvindiksihän ne häntä sanovat.\n\n— Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän\npuolella?\n\n— Sellaisessahan hän on ollut.\n\n— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut\nhulluksi viime aikoina.\n\n— Sehän on ikävää se.\n\n— Hän ei tahdo mennä naimisiin.\n\n— Tosiaanko?\n\n— Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.\n\n— Vai niin!\n\n— Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.\n\n— Vai niin?\n\n— Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi\nÖyvind.\n\n— Helkkarissa!\n\n— Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä\nvien ne tunturille, enkä kärsi että joku tulee ottamaan tyttäriäni,\nkun minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.\n\n— Tietysti ette.\n\n— Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.\n\n— Ette — ette!\n\n— Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin\npaikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja\ntuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan,\njuuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei\ntuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet — eikä toista!\n\n— Tietysti.\n\n— Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja\nkolme vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo\ntuolla on syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen\nkuulet, joka olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on\nlopetettava.\n\n— Vai niin, vai niin.\n\nHetkisen katseli Olli Toreen, sitte hän sanoi:\n\n— Sinä vastaat niin lyhyesti.\n\n— Makkara ei ole sen pitempi.\n\nÖyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella.\nMutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka\nnauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.\n\n— Mitä sinä naurat? kysyi Olli lyhyeen ja terävästi.\n\n— Minäkö?\n\n— Minuako sinä naurat?\n\n— Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä\nnaurunhalua.\n\nTämän huomasi Olli ja raivostui. Sekä Tore että Öyvind koettivat\nsovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta\nkolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton\npysäyttää.\n\n— Älä sinä rupeakkaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. — Minä\ntäytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon\nlapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta\nensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimäiseen\ntorppaan, joka avaa ovensa; eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä\nvuotta antaakseen kaikki tyyni sille, joka vaan ensinnä panee tytön\npään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli kunnes sai mennä\nnaimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä\nsain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule\nkäymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekkaan! nyt sinä tiedät\nsen! — Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Olli\nNordistuen Hejdelästä, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen\nPohjoislaakson metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista\nsellaisia nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot\nsinä peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vaan tulla,\nniin sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna\ntupruavat perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun\ntietävän mitä sinä ajattelet, ja sekä sinä että tyttö? Te ajattelette,\nettä vanha Olli Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitte te sipsuttelette\nalttarin eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta —\nja minä näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te\nmolemmat saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän\nsinulle, että vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et\nnäe edes hänen kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois\npaikkakunnalta, minä lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on\nturvassa, niin sinä saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia\ntuulta ja tuiskua. Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka\nolet hänen isänsä, tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi\nparasta, joka tässä on kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää\nvirran juoksun sinne, minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on\nkielletty.\n\nHän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa\nvähän korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.\n\nTäydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha\nenne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli\ntalo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli\nkuullut kaikki tyyni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä,\nÖyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa\nraskaammaksi. Kun he kaikki vaieten olivat menneet sisään, istuutui\nisä ikkunaan ja katseli Ollin jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin\nsilmät seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä\nhänen ensimäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo\nmiltei kokonaan riippui. Jos Tore nyt liitti kieltonsa Ollin kieltoon,\nniin niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi\npelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä,\npahansuovuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja\njokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä. Hänen\nlevottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven kää'ässä,\ntietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua ja että\näiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos. Öyvind\nkatseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan kääntää\nkatsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä\ntäytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa\nhetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori taas\nselkäänsä; \"ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi meitä\neroittaa\", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä\nkulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Tore veti syvältä\nhenkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen.\nHän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.\n\n— Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet\nmielestäsi; sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta\njollet sinä tahdo häntä heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa\nilmoittaa minulle, niin ehkä minä voin auttaa sinua.\n\nHän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.\n\nMutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa\npäästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua.\n\"Jos tyttö vaan jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni\nvoitan hänet.\"\n\nSinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä\nastellessaan lempilauluaan:\n\n    Pystyyn, pystyyn nuori pää!\n    Joskin moni toive jää,\n    uus taas silmäsi sineen\n    syttyvi unelmineen!\n\n    Pystyyn pääsi, sa kuulethan\n    äänen jossakin kutsuvan,\n    äänen mi luottavaksi\n    neuvoo ja rohkeaksi!\n\n    Pystyyn pää, sillä rinnassas\n    kaartuvi kaunis taivahas,\n    sielläkin sinipielet\n    soi kuni harpun kielet!\n\n    Pystyyn pääsi ja raikuvaan\n    laula: kenpä mun lannistaa,\n    vihervä virpeni uhkee\n    vuodesta vuoteen puhkee!\n\n    Pystyyn pääsi, sun uudesti\n    elämän voima se synnytti,\n    voima mi aina on lässä\n    suuressa, pienimmässä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nOltiin päivällislevolla; isojen Hejdelän talojen väet olivat makuulla,\nheinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit\nolivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset\nsöivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja,\njotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoaa\nelävää olentoa.\n\nTunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie\nHejdelän talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille\ntunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli\nalas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli\npieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin;\nmolemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille,\njotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään,\nkellot kalkattivat harjanneiden välillä; sillä karja kiili ja etsi\nvettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät\ntulla lopsottivat, tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita\nliikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä oistona suoraa\npäätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden\npoikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan,\nmutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat\nlämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat\nruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä,\nriisuutuivat sitte ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät\ntahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää\nriipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa.\nNurmikkojyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä,\npaitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin\nkulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki\nläähätti kuin läkähtymäisillään.\n\nÖyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui\npaitahihaisillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdelän\ntasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään,\nkun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja\nperässä tyttö paitahihaisillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki\nvuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta\nhän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku\nsattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi\nmonta kertaa malttamattomana.\n\nVihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä,\nnuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti\nväsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai\nsiitä torua, mutta niin pian kun Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui\nhän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen\nmenehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.\n\n— Kiitos, että tulit!\n\n— Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut kauvan?\n\n— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää\nhyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme\nenään tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä\njuuri tänään aioin puhua kanssasi.\n\n— Salaperäisiä?\n\n— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä\npidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt\nsinun pitää kuunnella.\n\n— Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?\n\n— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta:\nensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni\n— tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja\nhuomaa. Onneksi ovat Hejdelän talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä,\njotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä\nmyöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen\nheidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja\nteen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden\nsaarrokseen.\n\n— Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!\n\n— Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.\n\n— Mutta entä kun hän käskee?\n\n— Etkä pitää meidän välejämme salassa.\n\n— Mutta entä kun hän kiusaa minua?\n\n— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun\npäästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten\nsilmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä kuinka paljon\npidämme toisistamme; sitte hekin oikein toivovat meille menestystä.\nSinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla\nja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimäisenä vuonna me\ntosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta\nuskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme ja silloin me\nnauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme.\nKun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia\nniin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa\nkatselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien\nniiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän\ntoisistamme, jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä\nsepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei\nkukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme\nihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vaan\npelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka\nodottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka\nvihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset,\njotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja\nmuut eroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä,\nvapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja\ntykintää veressä pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja\nsulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät\ntoisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat\njoka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti.\nMinä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt,\nettä se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa\nsalaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää\njulkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin\nei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä\npuussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen\nalkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta,\nkuolleesta kuonasta, mahlajat vuotavat ja pursuvat ja kuinka ei sitä\nhuomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät\nmeidät iloisina; kaksi kihlattua jotka, uskollisesti pitävät kiinni\ntoisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille\nrunon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien\nvanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa,\ntälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa,\nja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt\nliikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt, Marit, ojennamme me\ntoisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme,\nettä uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin! ja kaikki\nkäy hyvin, eläköön!\n\nÖyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois\nja luisui alas kiveltä.\n\nÖyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja\npuhui, katsellen hänen kasvoihinsa:\n\n— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin\nmitä minä teen?\n\n— Sanot suoraan: ei!\n\n— Mutta käykö se päinsä?\n\n— Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!\n\n— Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakoittaa\nminua.\n\n— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauvan kun\nei se ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen\nsuoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen.\nMinä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti\nluulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä\nhänelle, että se on enemmän.\n\n— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi\nminua kuin vuohta lieassa.\n\n— Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.\n\n— Se ei ole totta.\n\n— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä\nsen irti.\n\n— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä\nniin usein ajattelen sinua?\n\n— Ethän sinä muuten istuisi tässä.\n\n— Lähetithän sinä sanaa, että minä tulisin.\n\n— Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.\n\n— Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.\n\n— Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.\n\n— Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_\n\n— Miksi sinä sitte läksit tulemaan ylös?\n\n— Voidakseni juosta alas.\n\n— Mikset sitte ole juossut?\n\n— Täytyihän minun levätä.\n\n— Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.\n\n— Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.\n\n    — Kunko linnut laulelevat?\n    — ja kun joukko makaa, —\n    — ja kun kellot kalisevat —\n    — tuolta vuoren takaa.\n\nSamassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja\nmenevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset\nluhjustelivat esiin ladoista, vajoista ja huoneista, menivät unisina\nhevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen\nperästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki\nrakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle\nkatsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli\nhuutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä\nPladsen oli ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen\nkatsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta\nmikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli\nMaritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan\nHejdelään ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan,\nkoska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta\nse oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja\ntuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten\nkoirat kuulivat kummakseen vieraan äänen ja läksivät tulemaan. Kun ne\nhuomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset\nlappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, että\nhän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan\ntappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vaan siirtyivät\ntoiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten\ntoistensa kimppuun, Öyvind taas perässä ja niin sitä mentiin, kunnes\npäästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon ja\nseuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat\njoutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillään erosivat\ntoisistaan ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki\nkylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran\nansiota.\n\n— Mistä sinä tulet?\n\n— Metsästä.\n\n— Mitä sinä siellä teit?\n\n— Olin marjassa.\n\n— Se ei ole totta.\n\n— Ei, ei olekkaan.\n\n— Mitä sinä sitte teit?\n\n— Puhuin erään tuttavan kanssa.\n\n— Oliko se se torpanpoika?\n\n— Oli.\n\n— Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.\n\n— En minä lähde.\n\n— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan sen yhden ainoan asian,\nettä sinun _pitää_ lähteä.\n\n— Ette te voi nostaa minua rattaille.\n\n— Enkö? Enkö minä voi.\n\n— Ette, sillä te ette tahdo.\n\n— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan huvin\nvuoksi, katsos, vaan huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä\nsinun poikaretkultasi.\n\n— Sitä te ette uskalla tehdä!\n\n— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle\nmitään tekisi, kuka?\n\n— Koulumestari.\n\n— Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?\n\n— Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.\n\n— Koulumestariko?\n\n— Koulumestari!\n\n— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää\nlähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja\nmurhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä\nolen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en\ntahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vaan\nsinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani,\nsiihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi\nollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä\nsanon; minä tahdon vaan sinun parastasi.\n\n— Ei, sitä te ette tahdo.\n\n— Mitä? Mitä minä sitte tahdon?\n\n— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani\nte ette kysy.\n\n— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö\nsinun ymmärtää mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan\nsinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule,\nMarit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä,\nmutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha,\nviisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään\nhyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne\nja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin\nkovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa.\nEi se muuta kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on\nitsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan.\nToista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha,\nminä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä\nrakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut\nheikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan.\nEnsin ruokaa, katsos, sitte jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja\nlaskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla, mutta\nei sitä jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa\nruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Etkö tiedä mitä sanot?\n\n— Kyllä minä sen tiedän.\n\n— No?\n\n— Sanonko minä sen?\n\n— Totta kai sinä sen sanot!\n\n— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen\nhämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samallaiset\nkeskustelut, jotka olivat päättyneet samallaisiin tuloksiin, hän\nravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.\n\nHän kammersi torpparien kimppuun, torui piikoja, löi suurta koiraa ja\noli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut\npellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.\n\nSinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan,\nettä avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli\nulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen\nrakkauslaulun, jota lauloi:\n\n    Jos sa lemmit mua,\n    niin ma lemmin sua\n    elonpäivieni päähän;\n    kuluu kesäkuu,\n    ruoho lakastuu,\n    suvi sydämihin jäähän!\n\n    Muistan sanan sen\n    viimevuotisen\n    tuon sen lintusena jälleen sulle,\n    istun ikkunaas,\n    laulan taas ja taas:\n    kevät, kevät eikö kohta tulle!\n\n    Tuli tuli tei!\n    tätä kuullut ei\n    poika tuonne koivuhakaan!\n    Mitä lauloin mä, —\n    on jo hämärä, —\n    eikä kuulu saattajakaan!\n\n    Enhän liene vaan\n    sulta suudelmaan —\n    ei, se mahdotonta oisi!\n    Jos jo kuulit sa,\n    pian unhoita —\n    peruuttaa sen vielä voisi!\n\n    Hyväst', hyväst jää,\n    yö jo yllättää;\n    unessa ma nään sun siellä,\n    kuulen sanat ne,\n    jotka minulle —\n    oi, ne huimaa päätä vielä!\n\n    Nyt ma lopetan,\n    suljen akkunan,\n    kohta on jo öinen rauha.\n    Kaiku viimeisen\n    tuopi sävelen,\n    ilta on niin lämmin, lauha.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nMuutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.\n\nOn syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei\ntapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja\njatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä\nistuu Olli Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.\n\nKoulumestari tervehtii ja Olli vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja\nasettuu Ollin eteen.\n\n— Olet lähettänyt minua hakemaan.\n\n— Niin olen.\n\nKoulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa\nkirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.\n\n— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?\n\n— Sitä minä tässä juuri ajattelen.\n\nKoulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen\nlukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.\n\n— Sinä käyt kohta vanhaksi, Olli.\n\n— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä\nkaadun tästä kohta.\n\n— Katso vaan, että vedät makeita unia, Olli.\n\nKoulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.\n\n— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.\n\n— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauvemmaksi, Olli?\n\n— Olenhan minä näinä viime aikoina...\n\nKoulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.\n\n— Ei sinulla tällä kertaa ole oikein mieleistäsi oloa, Olli.\n\n— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.\n\n— Sellaistahan se minullakin oli kauvan aikaa. Olimme riidoissa hyvän\nystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen\najan olin onneton, mutta sitte minä keksin sen keinon, että lähden\nhänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.\n\nOlli nostaa katseensa ja vaikenee.\n\n— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?\n\n— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.\n\n— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?\n\n— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.\n\n— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Olli.\n\n— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy\nvälinpitämättömästi ikkunaan päin.\n\n— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Olli. Et pääse paljon käymäänkään etkä\npaljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.\n\n— Kuka minua rupeisi auttamaan.\n\n— Oletko sitte _pyytänyt_ apua?\n\nOlli vaikenee.\n\n— Minä olin kauvan samallaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo\nkoulumestari. — Et kohtele minua hyvästi, sanoin Hänelle. — Oletko\nsinä sitte pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä\nollut pyytänyt. Sitte minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt\nhyvin.\n\nOlli vaikenee, mutta koulumestarikin vaikenee ja vihdoin virkkaa Olli:\n\n— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle\ntuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.\n\nKoulumestari hymähtää.\n\n— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Olli vaikenee. Koulumestari\nlausuu:\n\n— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo\nsentään on suurin huoli. Olli virkkaa hiljaa:\n\n— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää\nmaata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut\nkokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä kuka ajaa taloon,\nkun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.\n\n— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.\n\n— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää\nennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että\ntalolle tulee kiire.\n\nMolemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:\n\n— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?\n\n— Mennään vaan. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta\neiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee! ... ja\nhän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä\nkulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä\nmikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen\nkulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä\nmissään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole\nlyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä\nottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä välly tässä on pudonnut, mutta\nonko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse\npaikoilleen. — Tässä on sitte aitta, mutta luulen vaan, että joku on\nkantanut pois portaita!— hän nosti ne itse syrjään. Sitte hän\nseisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se\non joka päivä!\n\nHeidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta\nlaulua.\n\n— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.\n\n— Se on Itätalon pieni Nuutti, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä\nisällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.\n\n— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.\n\n— Ei näy olevan.\n\n— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Itätalossa; taitaa olla niitä\nlauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika\nliuta hänen mukanaan.\n\nSiihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, josta he paraikaa kulkivat,\noli aivan hoidon puutteessa ja kun koulumestari huomautti sitä,\nseisahtui Olli.\n\n— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy\nliian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on\nkulkea tällaisen maan poikki.\n\nHe joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eninten\nkaipasivat hoitoa ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle\nkatsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle\npaikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.\n\n— Enhän minä tahtoisi jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme\nahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.\n\nSamassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen\nkirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee.\nHe sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa\npieni Nuutti Itätalo taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi\njäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.\n\n    Vuoripolku noustavaks\n    kun on jyrkkä eessä,\n    älä liian raskahaks\n    kantamusta tee sä!\n    Sulje huolet laaksojen\n    vihannasta haasta,\n    heitä alas laulellen,\n    mik' on alamaasta!\n\n    Tervehtii sua linnunsuu,\n    vaikee kyläjuorut,\n    ilma yhä puhdistuu,\n    noustessasi nuorrut,\n    syvyydestä sydämen\n    laulat lauleloisen,\n    herää muistot mennehen\n    ajan aurinkoisen.\n\n    Seisot hetken hartahan,\n    kuulet silloin soivan\n    hiljaisuuden korkean,\n    korvaan huminoivan.\n    Solisee vain puronen,\n    kivi vierii santaan,\n    maailmalta tuulonen\n    kaiun sulle kantaa.\n\n    Nöyrtyen sa astu näin\n    muistojesi tarhaan,\n    nouse yhä ylöspäin\n    huipulta sa parhaan\n    löydät: Moses vaeltaa\n    siellä Herran kanssa;\n    autuas ken nähdä saa\n    heidän kasvojansa!\n\nOlli oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä.\n\n— Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen\nviereensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta.\nKyyti oli vielä oven edessä koska hevosen piti levätä.\n\nVaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän\nvielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan\ntöissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni,\nettä Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti\nmaanviljelystä pääasiallisesti hoiti.\n\nÖyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä,\nihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä,\nettä pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan\nkalpeana tuli huoneeseen.\n\n— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!\n\nMolemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:\n\n— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein: ... hän se on!\n\n— Vanha Olli Nordistuen se on, sanoi nyt Torekin ja vetäytyi pois\nikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan\ntalon edessä.\n\nÖyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin\nhän läksi ikkunasta; Baard hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Ollin\npuoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen\ntoista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului\nkoulumestarin ääni lausuvan: \"kyllä kai hän juuri on palannut kotiin\",\nja vanha Olli kaksi kertaa toistavan: \"vai niin, vai niin\".\n\nHe seisoivat kauvan aikaa ääneti etehisessä. Äiti oli paennut siihen\nnurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen,\nselkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen\nrinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen\nja sitaisi lakin päästään, rinnallaan Olli, joka niinikään sitaisi\nlakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä;\nhän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Tore nousi\nja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan\nalle, Tore istuutui taasen.\n\nKosiminen tapahtui seuraavalla tavalla.\n\nKoulumestari: — Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.\n\nTore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.\n\n— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt\ntuolle kulmalle.\n\n— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?\n\n— Ei vielä; tämä Olli Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi\npyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.\n\nÖyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä mitä voin.\n\n— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä\ntunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.\n\nÖyvind: — Minä olen niin harvoin kotona...\n\nKoulumestari katsahtaa Olliin. Olli tuntee, että nyt on lähdettävä\nlieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:\n\n— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että, minä\ntarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä ... että sinä\nniinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.\n\n— Kiitoksia vaan tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä\nmissä asun.\n\nOlli katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:\n\n— Ollilta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että\nhän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat\nristiin hänen suussaan.\n\nOlli puuttuu kiireesti puhumaan:\n\n— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauvan\ntytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sateenpuro\nirroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauvan pysy; ei ukkosen jyrinä\nihmistä tapa.\n\nKaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:\n\n— Olli tarkoittaa ettei niitä enään pidä muistaa, ei sinun, Öyvind,\neikä Torenkaan.\n\nOlli katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa.\n\nSilloin sanoo Tore:\n\n— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei\nminussa vaan enään ole piikkejä.\n\nOlli: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että\nhänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on\nrahaa ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.\n\nÖyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he\nkaikki katsovat Öyvindiin.\n\n— Olli tarkoittaa, että hänellä on suuri talo.\n\nOlli keskeyttää:\n\n— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enään jaksa, olen\nvanha eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä\nkannattaisi ruveta tekemään työtä.\n\n— Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.\n\n— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri\nkenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se\ntäytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä\njos sinä kävisit sen kimppuun?\n\n— Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?\n\n— Isännäksi; sinä saisit talon.\n\n— _Saisinko_ minä talon?\n\n— Saisit, niin hoitaisit sen.\n\n— Mutta...\n\n— Etkö huoli siitä?\n\n— Tietysti.\n\n— No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.\n\n— Mutta... Olli katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa\naikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?\n\n— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Olli\nkiireesti.\n\nSilloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki\nmuut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään,\nkarkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:\n\n— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!\n\nTore nauraa kulautteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa,\nkunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.\n\n— Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Olli jännityksessä.\n\n— Mainiota maata!\n\n— Mainiota maata, eikö totta!\n\n— Mainio laidun!\n\n— Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?\n\n— Siitä tulee paras talo koko amtissa!\n\n— Paras talo koko amtissa! — Ihanko totta? Niinkö luulet?\n\n— Niin totta kuin minä tässä seison!\n\n— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä\nnopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa,\nkuuleppas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!\n\n— Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!\n\n— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos\nmeillä _olisi_ rahoja, eikö niin?\n\n— Monta kertaa nopeammin.\n\n— Monta kertaa? Olisipa meillä vaan ollut rahaa! Niin, niin; mutta\npureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille,\njoka ajaa härällä.\n\nÄiti iski yhtä mittaa silmää Torelle, joka hänkin silloin tällöin\nsyrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi\nkäsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle.\nTore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Olli ja\nÖyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista\nelämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.\n\n— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Torella on jotakin sanomista,\nkeskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan\nToreen.\n\n— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Tore vihdoin hiljaa, —\nettä meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että\nniitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet\npikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään\nkäyttäneet näitä rahoja paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on\nhoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa;\nmutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.\n\nÄiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena\nTorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli\nNordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä\nhämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:\n\n— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja\nlaski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. — Kas vaan sinua,\nisä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.\n\n— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin\nkoulumestarilta, mutta hiljaa.\n\n— Ei niitä niinkään vähän ole.\n\n— Muutamia satoja?\n\n— Vähän enemmän.\n\n— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo\nsiitä tulee!\n\nHän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.\n\n— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. —\nOtamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.\n\n— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?\n\n— Tahdon, pian ja nurin!\n\n— Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!\n\n— Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!\n\n— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan?\nTulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauvan kuin\nhiilissä on tulta; tulkaa mukaan!\n\nHe lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan\nNordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri\nkoira, kun Olli Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa,\nÖyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten\nheitä töllistellessä, tuli Marit etehiseen katsomaan mitä koira niin\nitsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan,\nlensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen,\nrupesi vanha Olli kuitenkin huutamaan häntä niin että hänen täytyi\ntulla näkyviin.\n\n— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!\n\n— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että\nhelisee.\n\n— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.\n\nTyttö kiepahtaa ympäri, viskaa mitä käsissä sattuu olemaan, menemään\nja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.\n\nPian tulivat koulumestari, Tore ja vaimo. Vanhus oli hommannut\nkynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla;\ntarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta,\nnostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina\nkorkeammalle kuin vasenta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi\nviikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa.\nKoulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen\napulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta\nÖyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille\nkätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista\nhänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin,\nkun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään\ntakaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin. Tanssiaisillan\nkyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen\nuskollisuutensa ja työnsä.\n\nJa tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.\n\n\n\n\n\n\nKALASTAJATYTTÖ.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nSellaisille paikoille, joille silli pitkien aikojen kuluessa\nsäännöllisesti on kokoontunut, kohoaa vähitellen kaupunki, jos\nasianhaarat muuten ovat suotuisat. Sellaisista kaupungeista ei\nainoastaan saata sanoa, että meri on viskannut ne rannalle, vaan\nkaukaa katsoen ne todella näyttävät maihin ajelehtineilta tukkipuilta\nja haaksen hylyiltä, tai nurin käännetyiltä veneiltä, joita kalastajat\nmyrskyisenä yönä ovat vetäneet suojaksi ylleen aika roukkion; likempää\nkatsoen huomaa, kuinka satunnaisesti kaikki on rakennettua: keskellä\nkulkureittejä saattaa olla vuoria, tai jakaa vesi kauppalan kolmeen,\nneljään lohkoon; kadut kiertelevät ja kaartelevat. Yksi ainoa\nominaisuus on kaikelle yhteinen: se, että satama suo suojaa\nsuurimmillekin laivoille; siellä on tyyntä kuin vadissa ja sentähden\novat nämä sisävuonot hyvät olemassa, kun laivat risaisin purjein,\nrikkinäisin skanssivaatetuksin ajelehtivat aavalta mereltä suojaan\nhengähtämään.\n\nHiljaista on tuollaisessa pienessä kaupungissa; kaikki melu on\nsiirtynyt laitureille, mihin talonpoikien veneet ovat pureutuneet\nkiinni ja laivat ottavat ja purkavat lastinsa. Pitkin laitureita\nkulkee pienen kaupunkimme ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi\nmaalatut yksi- ja kaksikerroksiset talot pysyttelevät kadun toisella\npuolella, eivät kuitenkaan seinä seinässä, vaan välillä somat\npuutarhat; katu on pitkä ja leveä ja tuulen tullessa mereltä päin,\nhajuaa se siltä mitä laiturilla milloinkin on. Hiljaisena pysyy\nkaupunki — ei poliisin pelosta, sillä sellaista tavallisesti ei ole\n— vaan huhujen pelosta, koska kaikki ihmiset tunnetaan. Katua\nastellessa täytyy nyökätä joka ikkunaan, missä tavallisesti istuu\njoku vanha nainen, nyökäten takaisin. Sitte pitää tervehtiä\nvastaantulijoita; sillä kaikkien näiden ihmisten ajatukset liikkuvat\nsiinä mikä on sopivata yleensä ja heihin nähden erityisesti. Joka\nmenee yli sen rajan, mikä hänen säädylleen ja asemalleen on määrätty,\nse menettää hyvän maineensa; sillä kaikki eivät tunne yksin häntä,\nvaan hänen isänsä ja isoisänsäkin ja paikalla kaivavat he esiin kaikki\nmitä suvussa ennen on havaittu taipumuksia säädyttömyyteen.\n\nTähän hiljaiseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitte muuan\nkunnianarvoisa mies, Olsen; hän tuli maalta, niissä oli elättänyt\nhenkeään kulkukauppiaana ja pelimannina. Kaupungissa pani hän vanhoja\nostajiaan varten pystyyn puodin, missä paitsi rihkamaa, möi viinaa ja\nleipää; puodin takaisessa huoneessa hän sitte käveli edestakaisin,\nvedellen hyppytansseja ja morsiusmarsseja; aina kun astui oven ohi,\ntirkisti hän oven lasista sisään ja jos puotiin oli ilmaantunut\nostaja, keskeytti hän täry-äänellä soiton ja astui puotiin. Kauppa\nkävi mainiosti, hän meni naimisiin ja sai pojan, jolle pani oman\nnimensä, ei kuitenkaan Pekkana, vaan Petterinä. Pienen Petterin piti\nsaada mitä ei Pekka ollut saanut: hänestä piti tulla sivistynyt\nihminen ja sentähden pantiin poika latinakouluun. Kun sitte ne, joiden\npiti olla hänen toverejaan, ajoivat hänet pois leikeistään sentähden\nettä hän oli Pekka Olsenin poika, niin Pekka Olsen ajoi hänet takaisin\nheidän luokseen; sillä eihän poika muuten voinut sivistyä. Pieni\nPetteri tunsi hyljätyn asemansa koulussa ja kävi vähitellen niin\napeamieliseksi ja välinpitämättömäksi, ettei isä saanut hänestä\npiiskatuksi esiin hymyä enempää kuin kyyneltäkään. Silloin luopui\nPekka piiskaamisesta ja pani pojan puotiin. Ja kuinka hän\nkummastelikaan, kun hän siellä näki pojan antavan kullekin mitä se\npyysi, antamatta jyvääkään liian paljon, syömättä edes luumuakaan; hän\nvaan punnitsi, laski, merkitsi kirjoihin, ilmettä muuttamatta,\ntavallisesti puhumatta ja hyvin hitaasti, mutta nuhteettoman tarkasti.\nIsä rupesi taasen toivomaan hänestä miestä ja lähetti hänet\nsilliveneessä Hampuriin kauppakouluun ja oppimaan hienoja tapoja;\nkahdeksan kuukautta hän oli poissa, oli kai sitä siinä tarpeeksi.\nPalatessa oli hän hankkinut kuusi uutta vaatekertaa ja maihin\nnoustessa olivat ne kaikki hänen yllään, \"sillä eihän siitä makseta\ntullia, mitä on ihmisen päällä\". Mutta lukuunottamatta paksuutta, oli\nhän saman näköinen, kun seuraavana päivänä tuli kadulle. Hän asteli\nkankeana ja suorana, kädet oistoina riipuksissa, tervehti äkkinäisesti\nnyökäten ja kumarsi, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut niveliä,\nsamassa käydäkseen ihan kankeaksi. Hänestä oli tullut ruumistunut\nkohteliaisuus, mutta hän suoritti kaikki temput sanaa sanomatta,\nnopeasti ja jonkinlaisella arkuudella. Hän ei enään kirjoittanut\nnimeään Olsen, vaan Ohlsen ja se antoi kaupungin sutkapäille\ntilaisuutta tekemään seuraavan kysymyksen: \"kuinka pitkälle Petter\nOlsen pääsi Hampurissa?\" Vastaus: \"ensimäiseen kirjaimeen\". Hän yritti\nniinikään kutsua itseään \"Pedroksi\"; mutta kun hän tuon h-kirjaimen\ntakia jo oli saanut kokea niin paljon harmia, heitti hän sen ja\nkirjoitti nimensä P. Ohlsen. Hän laajensi isän kauppaa ja meni jo\nkahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin punakätisen puotineidin\nkanssa, jotta hän hoitaisi hänen talouttaan; sillä isä oli vast'ikään\njäänyt leskeksi ja aina se vaimo oli varmempi pitää kuin\ntaloudenhoitajatar. Päivälleen vuoden päästä sai hän pojan, joka\nviikon perästä sai nimen Pedro. Kun kunnianarvoisa Pekka Olsen nyt oli\ntullut isoisäksi, rupesi hän ikäänkuin sisällisestä kutsumuksesta\nvanhenemaan. Hän luovutti sentähden kaupan pojalle, asettui istumaan\npenkille ulkopuolelle puotia ja poltti piippunysää. Ja kun eräänä\npäivänä istuskeleminen rupesi häntä ikävystyttämään, toivoi hän pian\nkuolevansa ja toivomus toteutui hiljalleen, kuten hänen kaikki muutkin\ntoivomuksensa.\n\nJos Petteri-poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isänsä\ntaipumuksista, nimittäin kauppaviisauden, niin näytti pojanpoika Pedro\nperineen yksinomaan toisen, nimittäin soittolahjat. Hän oppi hyvin\nmyöhään lukemaan, mutta hyvin aikaiseen laulamaan, hän soitti huilua\nniin hyvin, että se olisi pitänyt hullunkin huomata, hän oli\nhienohipiäinen ja herkkämielinen. Mutta se ei ensinkään sopinut isän\nlaskuihin, sillä hänen omaa ahkeruuttaan ja täsmällisyyttään piti\nkasvatettaman pojassa. Kun poika sitte unohti jotakin, ei häntä\nkuritettu kovin sanoin ja lyömällä, kuten aikoinaan isää, vaan häntä\nnipisteltiin. Se tapahtui hiljaa, ystävällisesti, miltei kohteliaasti,\nmutta se tapahtui vähäpätöisimmänkin tilaisuuden sattuessa. Äiti laski\njoka ilta lasta riisuessaan siniset ja keltaiset pilkut hänen\nruumiissaan, ja suuteli niitä, mutta hän ei asettunut vastaan; sillä\nhäntä nipisteltiin häntäkin, joka repeämästä pojan vaatteissa, jotka\nolivat pienennetyt isän hampurilaisista, joka tahrasta koulukirjoissa,\nsai äiti kantaa syyn. Sentähden sanottiin alituiseen: \"älä, älä Pedro!\nole varoillasi, Pedro! mitä sinä teet, Pedro!\" — hän pelkäsi isää ja\nkyllästyi äitiin. Toverit eivät tehneet hänelle mitään pahaa, koska\nhän paikalla oli valmis itkemään ja rukoilemaan armoa vaatteilleen;\nmutta häntä sanottiin mammanpojaksi eikä pidetty missään arvossa. Hän\nmuistutti kipeää, höyhenetöntä ankanpoikaa, joka aina linkuttaa joukon\nperässä ja kiidättää kauvas syrjään sen pienen palasen, minkä on\nonnistunut varastamaan; kukaan ei jakanut osastaan hänelle, sentähden\nei hänkään jakanut kenellekään.\n\nMutta pian hän huomasi, että kaupungin köyhät lapset olivat\ntoisellaiset; he kohtelivat häntä kärsivällisyydellä, sillä hän oli\nheitä hienompi. Pitkä, voimakas tyttö, joka hallitsi poikalaumaa,\nrupesi suojelemaan häntä. Hän ei koskaan kylläkseen saanut katsotuksi\nsitä tyttöä: hänen hiuksensa olivat pikimustat ja seisoivat käheränä\npörrönä, ne eivät ikinä olleet nähneet muuta kampaa kuin sormet; hänen\nsilmänsä olivat syvän siniset, otsa matala. Ne kasvot ikäänkuin\nlensivät vastaan ja valloittivat. Sillä tytöllä oli aina menoa ja\ntyötä, kesällä hän oli paljasjaloin ja paljain käsivarsin, ihan\nruskettuneena, talvella hän oli sellaisessa puvussa kuin muut\nkesäisin. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; tyttö juoksenteli\nmyymässä hänen kalojaan, soutaa ponnisteli hänen venettään ja kun hän\noli luotsin toimissa, hoiti tyttö yksinään kalastusta. Jokaisen, joka\nhänet näki, täytyi kääntyä katsomaan häneen vielä kerran; sillä\nhänessä oli sellainen oman arvon tunto. Hänen nimensä oli Gunlaug,\nmutta häntä sanottiin Kalastajatytöksi, ja sen nimen otti hän vastaan\narvonimenä. Leikeissä asettui hän aina heikkojen puolelle, hänellä oli\ntarve antautua suojelemaan muita ja nyt otti hän tämän hennon pojan\nsiipiensä suojaan.\n\nHänen veneessään sai poika soittaa huilua, mikä kotona oli kielletty,\nkoska uskottiin, että soitto vei ajatukset hänen läksyistään. Tyttö\nsousi hänet vuonolle, hän otti hänet mukaansa pitemmille\nkalastusmatkoille, pian oli hän hänen toverinaan yömatkoillakin.\nKesäillan valoisassa hiljaisuudessa läksivät he auringon: laskun\naikaan vesille. Poika soitti huilua tai kuunteli tyttöä, joka kertoi\nhänelle kaikki mitä tiesi meren väestä, kummituksista, haaksirikoista,\nvieraista maista, mustista ihmisistä ja muusta mitä merimiehet olivat\nkertoneet. Hän jakoi hänen kanssaan ruokansa kuten jakoi tietonsakin\nja poika otti kaikki vastaan, antamatta mitään takaisin; sillä hän ei\nollut tuonut kotoa ruokaa enempää kuin koulusta mielikuvitusta. He\nsousivat kunnes aurinko painui lumitunturien taakse, laskivat sitte\nmaihin saareen ja tekivät tulta, nimittäin tyttö keräsi risuja ja\noksia; poika istui katselemassa. Tyttö oli ottanut mukaan isänsä\nmeritakin ja jonkun peitteen, niihin poika käärittiin. Tyttö hoiti\ntulta ja poika nukkui; tyttö pysytteli valveella laulamalla laulun- ja\nvirrenpätkiä; hän lauloi lujalla, heleällä äänellä, kunnes poika\nnukkui; sitte hiljemmin. Kun aurinko taas nousi toiselta puolen ja\nikäänkuin airuenaan lähetti koleankeltaisen valon tuntureille, herätti\ntyttö hänet. Metsä oli vielä mustana, niitty tummana, mutta vähitellen\nse alkoi punoittaa ja tuikkia, kunnes tunturinharja kävi hehkuvaksi ja\nkaikki värit tulla tuiskusivat. Taas työnnettiin vene vesille, se\nviilsi vöitä aamun mustaan järvenpintaan ja pian olivat he matalikolla\nmuiden kalastajien joukossa.\n\nKun talvi tuli ja retket loppuivat, tuli poika hakemaan tyttöä hänen\nkodistaan; säännöllisesti hän palasi ja katseli tyttöä hänen\ntehdessään työtä, mutta kumpikaan ei puhunut paljoa; tuntui miltei\nsiltä kuin he olisivat istuneet yhdessä odottamassa kesää. Kun kesä\ntuli, riistettiin pojalta senpahempi tämäkin uusi elämäntoivo;\nGunlaugin isä kuoli, tyttö läksi kaupungista ja poika pantiin\nopettajan kehoituksesta puotiin. Siellä hän seisoi yhdessä äidin\nkanssa; sillä isä, johon vähitellen oli tarttunut ryynien karva, joita\nhän punnitsi, joutui vuoteen omaksi puotikamariin. Mutta sieltä hän\nkuitenkin tahtoi seurata kaikkea, hänen piti tietää mitä kumpikin\nkulloinkin möi; hän ei ollut kuulevinaan, ennenkuin sai heidät\ntulemaan niin likelle, että pääsi nipistämään heitä. Ja kun sydän\npienessä lampussa oli kuivanut loppuun, sammui se eräänä yönä. Vaimo\nitki, tietämättä miksi, mutta poika ei saanut pusertumaan esiin\nkyyneltäkään. Koska heillä oli rahaa riittämään asti, lakkauttivat he\nkaupan, hävittivät näkyvistä joka muiston ja tekivät puodista\narkihuoneen. Äiti istuutui ikkunaan kutomaan sukkaa; Pedro istuutui\nkäytävän toisella puolella olevaan huoneeseen soittamaan huilua. Mutta\nniin pian kuin kesä tuli, osti hän pienen, keveän purjeveneen,\npurjehti saareen ja heittäytyi pitkäkseen siihen, missä Gunlaug oli\nollut pitkänään.\n\nEräänä päivänä hänen levätessään kanervikossa, suuntautuu vene suoraan\npäin, laskee hänen veneensä rinnalle ja Gunlaug astuu maihin. — Hän\noli aivan ennallaan, ainoastaan tullut täysikasvaneeksi ja pitemmäksi\nmuita naisia. Mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat Pedroon,\nrupesi hän hiljaa peräytymään; hän ei ollut odottanut, että poikakin\nolisi täysikasvanut.\n\nNäitä kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; ne eivät enään olleet\nsairaalloisen hienot, vaan tylsät. Mutta Gunlaugin katsellessa palasi\nsilmään hiljainen säde entisistä unelmista; Gunlaug likeni taasen ja\njoka askeleelta, jonka hän tuli likemmä, putosi ikäänkuin vuosi pojan\nhartioilta ja kun Gunlaug ehti hänen luokseen, karkasi hän pystyyn,\nhän hymyili kuin lapsi, hän puhui kuin lapsi; lapsi oli piilossa\nvanhojen kasvojen alla: hän kyllä oli käynyt vanhemmaksi, mutta hän ei\nollut täysikasvanut.\n\nMutta tätä lastahan Gunlaug hakikin ja kun hän oli sen löytänyt, ei\nhän tietänyt mitä enään tekisi: hän hymyili ja punastui. Ehdottomasti\ntunsi poika kuin voiman valtaavan itsensä; ensi kerran eläessään hän\nsamassa hetkessä kävi kauniiksi; sitä ei kestänyt kuin ehkä\nsilmänräpäyksen ajan, mutta sen silmänräpäyksen aikana Gunlaug oli\nvoitettu.\n\nHän oli niitä luonteita, jotka eivät saata rakastaa kuin heikkoja,\nsellaisia, joita ovat käsin kantaneet: hän oli aikonut viipyä\nkaupungissa kaksi päivää ja hän viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena,\nkuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan yhteensä; hän\nheräsi senverran unestaan ja tylsyydestään, että hän teki\nsuunnitelmia; hän aikoi pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Mutta kun\nhän eräänä päivänä taas lausui tämän, kalpeni tyttö ja sanoi: \"sitte\nmeidän ensin täytyy mennä naimisiin\". Poika katsahti häneen ja\ntyttökin taisi katsahtaa takaisin. Molemmat lensivät tulipunaisiksi ja\nsitte sanoi poika: \"mitä ihmiset siitä sanoisivat?\"\n\nGunlaug ei ollut tullut ajatelleeksi, että Pedro tahtoisi muuta kuin\nhänkään, koskei hänkään koskaan tahtonut muuta kuin Pedro. Mutta nyt\nhän äkkiä hänen sielunsa pohjalta asti näki, ettei hän, Pedro, koskaan\nollut aikonut jakaa hänen kanssaan muuta kuin mitä Gunlaug antoi.\nSilmänräpäyksessä Gunlaugille selveni, että sellaista se oli ollut\nkoko heidän elämänsä. Hänen tunteensa oli alkanut säälinä ja päättynyt\nrakkautena siihen, jota hän itse hyvyydellä oli kohdellut. Olisipa hän\nvain hetkisen jaksanut malttaa mielensä; sillä poika huomasi hänen\nliekehtivän suuttumuksensa, pelästyi ja huusi: \"tahdonhan minä!\" —\nGunlaug kuuli sen; mutta suuttumus omaan tyhmyyteen ja pojan\nkurjuuteen, omaan häpeään ja pojan raukkamaisuuteen kiehahti niin\ntulisessa kiireessä jouduttamaan räjähdyksen hetkeä, ettei koskaan\nrakkaus, joka alkoi lapsuuden ja ilta-auringon hohteessa, jota aallot\nja kuutamo tuudittivat, jota huilu ja hiljainen laulu säesti — liene\npäättynyt surkeammin; sillä tyttö kävi molemmin käsin kiinni poikaan,\nnosti hänet ilmaan ja tumpuloi häntä oikein sydämensä pohjasta. Sitte\nsouti hän takaisin kaupunkiin ja läksi yksin tein tunturien poikki.\n\nPedro oli laskenut vesille rakastuneena nuorukaisena, joka lähtee\nvalloittamaan miehuuttaan — hän sousi kotiin vanhuksena, jolla ei\nmilloinkaan ole ollut miehuutta. Hänen elämässään oli vain yksi muisto\nja sen hän hulluna oli hukannut; hänellä oli ollut vain yksi paikka\nmaailmassa, johon hän oli saattanut palata ja sinne ei hän enään\nuskaltanut mennä. Miettiessä omaa viheliäisyyttä ja miten tämä\noikeastaan oli tapahtunut, vaipui hänen toimintakykynsä kuin suohon\neikä enään milloinkaan noussut. Kaupungin pikkupojat, jotka olivat\nhuomanneet hänen eriskummallisuutensa, rupesivat pian kiusaamaan häntä\nja koska hän oli jonkinlainen hämärä henkilö, jonka elämisestä ja\nolemisesta ei kaupunki oikein tietänyt sitä eikä tätä, niin ei\nkenenkään pälkähtänyt päähän ruveta häntä puolustamaan. Pian ei hän\nenään uskaltanut lähteä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen elämänsä\nmuodostui taisteluksi pikkupoikia vastaan; ja heistä saattoi ehkä olla\nsama hyöty kuin hyttysistä kesäkuumalla; sillä ilman heitä hän\nnähtävästi olisi painunut alituiseen horrostilaan.\n\nYhdeksän vuoden perästä palasi Gunlaug kaupunkiin yhtä odottamatta\nkuin hän oli lähtenytkin. Silloin hänen mukanaan oli kahdeksan vuoden\nvanha tyttö, ihan samallainen kuin äiti ennen oli ollut, ainoastaan,\nettä lapsessa kaikki oli hienompaa ja ikäänkuin uneen käärittyä.\nSanottiin Gunlaugin olleen naimisissa, perineen ja tulleen kaupunkiin\npanemaan pystyyn merimiesravintolaa.\n\nHän hoiti sitä sillä tavalla, että kauppiaat ja kipparit tulivat hänen\nluokseen saamaan väkeä ja merimiehet hänen luokseen saamaan pestiä.\nLisäksi tilasi koko kaupunki kalansa sieltä. Hän ei milloinkaan\nottanut killinkiäkään tästä välitystyöstään, mutta käytti\nitsevaltiaasti hyväkseen mahtia, jonka se hänelle antoi. Hän oli\nvarmasti kaupungin mahtavin mies, vaikka nainen olikin ja vaikkei\nmilloinkaan lähtenyt talonsa ulkopuolelle. Häntä sanottiin\n\"Kala-Gunlaugiksi\" tai \"Mäki-Gunlaugiksi\"; Kalastajatytön arvonimi\nsiirtyi tyttärelle, joka juoksenteli kaupungin pikkupoikien\netunenässä.\n\n_Hänen_ historiansa tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin\nluonnonvoimaa ja hän sai tilaisuutta käyttää sitä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKaupungin monet kauniit puutarhat lemusivat sateen jäleltä toisessa ja\nkolmannessa kukoistuksessaan. Aurinko meni mailleen ikuisten\nlumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen liekeissä ja\nlumihuiput kajastivat niitä himmeästi. Likeisemmät tunturit olivat\nvarjossa, mutta loistivat kuitenkin moniväristen syysmetsiensä\nvallassa; saaret, jotka keskellä vuonoa seurasivat toisiaan, ikäänkuin\nolisivat soutaa viilättäneet, esiintyivät tiheine metsineen vieläkin\nräikeämmän värisinä kuin tunturit, siksi että ne olivat likempänä.\nJärvi lepäsi rasvatyvennä, suuri laiva luovaili satamaan päin. —\nIhmiset istuivat puuportaillaan, puoleksi ruusupensaiden peitossa,\njoita kasvoi kahden puolen; mutta he puhelivat toisilleen portailta\nportaille, jopa siirtyivätkin portailta toisille, tai tervehtielivät\nkävelijöitä, jotka olivat menossa pitkiin puukujiin kaupungin\nulkopuolella. Jostakin avonaisesta ikkunasta saattoi kuulua\npianonsoittoa, muuten kuului tuskin ainoaa ääntä puhelujen lomassa;\nauringon viime valaistus järvellä lisäsi hiljaisuuden tunnetta.\n\nSamassa nousi äkkiä keskellä kaupunkia sellainen melu, että olisi\nluullut vihollisen hyökkäävän. kaupunkiin. Pojat huusivat, tytöt\nulvoivat, toiset pojat huusivat hurraata, akat toruivat ja komensivat,\npoliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat;\nniiden, jotka olivat sisässä, piti päästä ulos, ulos! melu kasvoi niin\näärettömäksi, että itse amtmanin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää\nsuustaan seuraavat sanat:\n\n— Jotakin mahtaa olla tekeillä.\n\n— Mikä on? hyökkäsivät puukujista tulijat portailla seisojien\nkimppuun.\n\n— Niin, mikä on? vastasivat portailla seisojat.\n\n— Hyvät ihmiset, mikä on? kysyivät kaikki, kun joku vaan tuli\nkeskikaupungilta päin; mutta kun kaupunki puolikuun muotoisena\nhiljalleen kierteli lahdenpohjukkaa, kesti hyvin kauvan, ennenkuin\nkaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen:\n\n— Kalastajatyttö se vaan on!\n\nTämä terhakka sielu, jota suojeli peloittava äiti, joka varmuudella\nsaattoi odottaa joka merimieheltä puolustusta (sillä sellainen tuotti\nheille aina äidiltä lahjaryypyn), oli pikkupoikalaumansa etunenässä\nhyökännyt Pedro Ohlsenin puutarhaan, suuren omenapuun kimppuun.\nSotasuunnitelma oli seuraava: muutamien poikien piti, röykyttämällä\nruusupensasta ruutuja vastaan, houkutella Pedro rakennuksen\netupuolelle; samaan aikaan piti jonkun ravistaa puuta, joka oli\nkeskellä tarhaa, ja toisten viskellä omenat kaikkiin suuntiin aidan\nyli, ei suinkaan varastaakseen niitä — kaukana siitä! — vaan huvin\nvuoksi. Tämä nerokas tuuma oli samana iltana haudottu kypsäksi Pedron\npuutarhan takana; mutta onnettomuudeksi oli Pedro istunut aidan\nsisäpuolella ja kuullut joka sanan. Vähää ennen sovittua aikaa hommasi\nhän kaupungin juopon poliisin ja hänen suuren koiransa sisähuoneeseen,\nmissä molempia kestitettiin. Kun Kalastajatytön käherä pörrö ilmestyi\naidan takaa ja samalla joukko pieniä naskaleja tirkisteli joka\nkulmalta, antoi Pedro varkaanalkujen röykyttää ruusupensasta\nrakennuksen etupuolella, minkä he jaksoivat — ja odotti tyynenä\nsisähuoneessa. Ja kun kaikki suuren hiljaisuuden vallitessa olivat\nkokoontuneet puun ympärille ja Kalastajatyttö, paljasjaloin, vaatteet\nrisoina, seisoi puussa ravistamassa, lensi eteisenovi auki ja Pedro ja\npoliisi hyökkäsivät ulos, kepit käsissä, perässä hirveä koira! Pojat\nnostivat kauhean huudon; joukko pikkutyttöjä, jotka kaikessa\nviattomuudessa leikkivät \"viimeistä paria\" aidan takana, luulivat että\npuutarhassa surmattiin jotakin ja rupesivat julmasti ulvomaan; ne\npojat, jotka olivat päässeet pakoon, huusivat hurraata, ne, jotka\nvielä roikkuivat aidalla, kirkuivat kepin tanssin alla, ja päälle\npäätteeksi ilmaantui, kuten aina poikien huutaessa, syvyydestä\nmuutamia vanhoja akkoja, jotka kirkuivat joukkoon. Pedro ja poliisi\npelästyivät itsekin ja heidän oli ryhtyminen neuvotteluihin akkojen\nkanssa; mutta silloin läksivät pojat karkuun. Koira, jota pojat\neninten pelkäsivät, loikahti aidan yli — sillä tämä se oikein oli sen\nhuvia! — ja nyt lensivät pojat, tytöt, koira ja kirkuna yli koko\nkaupungin kuin parvi villiä hanhia.\n\nSillaikaa istui Kalastajatyttö hiiskumattoman hiljaa puussa ja\najatteli, ettei kukaan huomannut häntä. Kippuraan käpertyneenä seurasi\nhän puun ylimmästä latvasta, lehvien läpi taistelun kulkua. Mutta kun\npoliisi vihan vimmassa oli lähtenyt akkojen luo aidan toiselle\npuolelle ja Pedro Ohlsen yksinään seisoi puutarhassa, astui hän ihan\npuun alle, katseli latvaan ja huusi:\n\n— Tule paikalla alas, senkin retkale. Puusta ei kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\n— Tuletko sieltä alas, sanon minä! Minä tiedän, että sinä olet\nsiellä!\n\nHiiskumattominta hiljaisuutta.\n\n— Minäpä lähden hakemaan pyssyni ja ammun latvaan!\n\nHän oli lähtevinään.\n\n— Hui — jumi — jumi! rupesi kuulumaan puusta.\n\n— Huuda sinä vaan siellä, sillä kokonaisen latingin haulia minä\nlähetän ruumiiseesi, sen näet kohta!\n\n— Hui — jumi — jumi! tuli vastaan pöllön äänellä. — Minä niin\npelkään!\n\n— Etpä pelkääkkään, piru vie. Sinä olet pahin kakara koko joukosta,\nmutta nyt olet käsissäni!\n\n— Voi hyvä, kiltti äijä, minä en enään koskaan tee sillä lailla! ja\nsamassa nakkautti hän mädäntyneen omenan suoraan Pedron nenää vastaan\nja iloinen nauru vieri perässä!\n\nOmena levisi pitkin kasvoja ja Pedron pyyhkiessä, pomppasi tyttö\nmaahan; hän roikkui jo aidalla ennenkuin Pedro pääsi perässä ja hän\nolisi huiskahtanut aidan yli, jollei olisi pelästynyt Pedron olevan\nkintereillään. Mutta nyt hän laski itsensä maahan, sensijaan että\nrauhassa olisi ponnistanut aidan taakse. Vaan kun Pedro kävi häneen\nkäsiksi, lähetti hän kurkustaan sellaisen parahduksen, että se vihloi,\nrepi, rääkyi ja remusi. Pedro pelästyi ja päästi hänet irti. Hänen\nhätähuutonsa kokosi kansaa aidan taakse, hän kuuli sen ja rohkeus\nkasvoi paikalla.\n\n— Antakaa minun mennä, taikka minä sanon äidille! uhkasi hän tulena\nja tuiskuna.\n\nSamassa tunsi Pedro kasvot ja huusi:\n\n— Äidille! _Kuka_ äitisi on?\n\n— Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug, mätti tyttö voitonriemuisana,\nnähdessään Pedron pelkäävän.\n\nLikinäköisenä ei Pedro koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä. Hän oli\nainoa kaupunkilainen, joka ei tietänyt kuka hän oli; eikä edes\nsitäkään, että Gunlaug oli kaupungissa. Kuin hulluna huusi hän:\n\n— Mikä sinun nimesi on?\n\n— Petra! kirkui toinen vielä kovemmin.\n\n— Petra! parahti Pedro, kääntyi ympäri ja karkasi sisään, ikäänkuin\nolisi paholaisen kanssa puhunut.\n\nMutta koska kalpein kauhu ja kalpein viha ovat saman näköiset, luuli\ntyttö hänen karkaavan hakemaan pyssyä; hän kauhistui, oli jo\ntuntevinaan haulit ruumiissaan ja kun portti samassa murrettiin auki\ntakaapäin, syöksi hän ulos; mustat hiukset liekehtivät alas selkää,\nsilmät iskivät tulta; koira, joka tuli vastaan, kääntyi ja läksi\nhaukkuen hänen perässään; ja sellaisena hyökkäsi hän äitiä vastaan,\njoka juuri tuli keittiöstä soppavati käsissä. Tyttö suoraa päätä\nsoppaan, soppa maahan ja \"helvetti!\" perässä. Mutta sopassa viruessaan\nhuusi tyttö:\n\n— Hän aikoi ampua minut, äiti, ampua minut!\n\n— Kuka sinut aikoi ampua, senkin noita?\n\n— Ka, Pedro Ohlsen!\n\n— Kuka? jyrisi äiti.\n\n— Pedro Ohlsen! me veimme häneltä omenia...! Tyttö ei koskaan\nuskaltanut puhua muuta kuin totta.\n\n— Kenestä sinä puhut, lapsi?\n\n— Pedro Ohlsenista. Hän tulee perässäni suuren pyssyn kanssa, hän\naikoo ampua minut!\n\n— Pedro Ohlsen! raivosi äiti ja nauroi. Hän oli käynyt niin suureksi.\nLapsi rupesi itkemään ja aikoi lähteä pakoon. Mutta äiti karkasi hänen\nkimppuunsa, valkoiset hampaat välkkyivät saaliinhimoisesti, hän kävi\nhänen olkapäihinsä ja nosti häntä: — sanoitko sinä hänelle, kuka\nolet?\n\n— Sanoin, sanoin, sanoin!\n\nLapsi nosti rukoillen käsiään. Silloin ojentui äiti suoraksi.\n\n— Hän sai sen siis tietää! Mitä hän sanoi?\n\n— Hän karkasi sisään hakemaan pyssyä, hän aikoi ampua minut.\n\n— Hän ampua sinut! nauroi äiti pilkallisesti. Peloissaan, vaatteet\nliemen tahrimina, oli lapsi paennut nurkkaan ja seisoi siellä itkien\nja vaatteitaan pyyhkiellen, kun äiti taasen tuli hänen luokseen.\n\n— Jos sinä menet hänen luokseen, sanoi hän ja ravisti tyttöä, — tai\npuhut hänen kanssaan tai kuuntelet hänen puheitaan, niin herra\narmahtakoon sekä häntä että sinua! — vie hänelle ne terveiset\nminulta! toisti hän uhaten, kun ei lapsi heti vastannut.\n\n— Kyllä, kyllä, kyllä!\n\n— Vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän vielä kerran, mutta\nhiljaa ja nyökäytti joka sanalta päätään, mennessään.\n\nLapsi peseytyi, muutti ylleen pyhävaatteensa ja istuutui portaille.\nMutta pelästys tuli taasen mieleen ja itku nousi kurkkuun.\n\n— Mitä sinä itket, lapsi? kysyi ääni niin ystävällisesti, ettei hän\nmilloinkaan ollut moista kuullut. Hän nosti katseensa: hänen edessään\nseisoi hentorakenteinen mies, kasvot puhtaat, silmälasit silmillä.\nTyttö nousi paikalla ylös, sillä hän oli _Hans Ödegaard_, nuori mies,\njonka edessä koko kaupunki nousi ylös. — Mitä sinä itket, lapsi?\n\nTyttö katsahti häneen ja sanoi aikoneensa ottaa omenia Pedro Ohlsenin\npuutarhasta, yhdessä \"toisten poikien\" kanssa; mutta sitte olivat\nPedro ja poliisi tulleet ja sitte ... hän muisti äidin puheen tehneen\ntuon ampuma-asian epävarmaksi, joten ei hän uskaltanut sitä kertoa;\nmutta sensijaan päästi hän syvän huokauksen.\n\n— Onko mahdollista, sanoi Ödegaard, — että sinun ikäisesi lapsi\nsaattaa olla mukana tekemässä niin suurta syntiä?\n\nPetra katsoi häneen; hän kyllä oli tietänyt sen olleen syntiä, mutta\nhän oli aina kuullut sitä julistettavan seuraavalla tavalla: \"senkin\nhelvetin kakara, senkin mustakiharainen saatana!\" Nyt häntä hävetti.\n\n— Kun et sinä käy koulua ja opi Jumalan ihmiselle antamia käskyjä,\njotka neuvovat mikä on hyvää ja pahaa!\n\nTyttö seisoi hamettaan silitellen ja vastasi, ettei äiti tahtonut\npanna häntä kouluun.\n\n— Ehket sinä osaa lukeakaan?\n\nOsasi hän sentään lukea, Ödegaard otti pienen kirjan ja antoi sen\nhänelle. Hän avasi kirjan ja katsoi siihen, käänsi sen ja katseli\nkantta.\n\n— En minä osaa lukea niin pientä kirjoitusta, sanoi hän. Mutta hänen\ntäytyi kun täytyikin ja äkkiä hän kävi tavattoman typeräksi; silmät ja\nsuu olivat riipuksissa, kaikki jäsenet herpoutuivat: — H-e-r-r-a\nJ-u-m-a herra jumala s-a, herra jumala sanoi M-M...\n\n— Mutta varjelkoon, etkö sinä vielä osaa lukea! Ja sinä olet jo\n10—12 vuoden vanha. Etkö sinä mielelläsi tahdo oppia lukemaan?\n\nVähitellen sai hän suustaan, että kyllähän hän tahtoisi.\n\n— Tule minun kanssani, niin voimme heti käydä kiinni.\n\nTyttö liikahti, mutta katsahtaakseen taloon.\n\n— Niin, sano se vaan äidillesi, sanoi Ödegaard. Äiti astui juuri ohi\nja kun hän näki lapsen puhuvan vieraan kanssa, tuli hän porraskivelle.\n\n— Hän tahtoo lukea kanssani, sanoi lapsi kahden! vaiheilla, silmät\ntähdättyinä äitiin.\n\nÄiti ei vastannut, vaan laski molemmat kädet kupeilleen ja katseli\nÖdegaardiin.\n\n— Teidän lapsenne on ihan taitamaton, sanoi vieras, — ette voi\nvastata teostanne Jumalalle ettekä ihmisille, kun annatte hänen elää\ntällä tavalla.\n\n— Kuka sinä olet? kysyi Gunlaug terävästi.\n\n— Hans Ödegaard, pappinne poika.\n\nGunlaugin kasvot kirkastuivat jonkun verran, hän oli kuullut hänestä\npaljasta hyvää, Ödegaard alkoi taasen:\n\n— Silloin tällöin käydessäni kotona, olen kiinnittänyt huomiota tähän\nlapseen. Tänään olen saanut hänestä uuden muistutuksen. Hänen ei enään\npidä harjaantua semmoisessa, joka vaan on pahaa.\n\nÄidin kasvot sanoivat selvästi: — mitä se sinuun kuuluu? mutta\nÖdegaard kysyi tyynesti:\n\n— Pitää hänen kai saada oppia jotakin?\n\n— Ei.\n\nKevyt puna lehahti vieraan kasvoille.\n\n— Miksei?\n\n— Ovatko ne sitte paremmat, jotka saavat oppia? Gunlaug oli saanut\nvain yhden kokemuksen, mutta siitä hän piti kiinni.\n\n— Minua kummastuttaa, että joku voi sellaista kysyä!\n\n— Voi kyllä; — minä tiedän, että ne eivät ole paremmat! ja hän astui\nalas portaat, tehdäkseen lopun tästä sananvaihdosta.\n\nMutta Ödegaard astui hänen tielleen.\n\n— Teidän _ei_ pidä astua tämän velvollisuuden ohi. Te olette\nymmärtämätön äiti.\n\nGunlaug mittasi häntä kiireestä kantapäähän.\n\n— Kuka sinulle on sanonut, mikä minä olen? sanoi hän, astellen hänen\nohitseen.\n\n— Te itse, ja juuri nyt; sillä muuten te olisitte huomannut, että\ntämä lapsi menee pilalle.\n\nGunlaug kääntyi, silmä sattui silmään; hän näki Ödegaardin pysyvän\nsanoissaan ja häntä rupesi peloittamaan. Hän oli seurustellut vain\nmerimiesten ja työväen kanssa; tällaista kieltä ei hän milloinkaan\nollut kuullut.\n\n— Mitä sinä tahdot minun lapsestani? kysyi hän.\n\n— Opettaa hänelle mitä hänen sielunsa pelastukseen kuuluu ja sitte\nkatsoa mitä hänestä tulee.\n\n— Minun lapsestani ei pidä tulla muuta kuin mitä minä tahdon.\n\n— Hänestä pitää; hänestä pitää tulla mitä Jumala tahtoo.\n\nGunlaug tyhmistyi.\n\n— Mitä se merkitsee? sanoi hän ja tuli likemmä.\n\n— Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä mihin hänellä on lahjoja;\nsillä sitä varten Jumala ne on antanut.\n\nGunlaug astui ihan likelle.\n\n— Eikö minun sitte pidä määrätä hänen asioitaan, minun, joka olen\nhänen äitinsä? kysyi hän ikäänkuin todella aikoen kuunnella neuvoa.\n\n— Pitää kyllä; mutta pitää teidän ottaa varteen toistenkin neuvoja,\njotka ymmärtävät asiat paremmin; teidän pitää ottaa varteen Jumalan\ntahto.\n\nGunlaug seisoi hetkisen ääneti.\n\n— Entä jos hän oppii liian paljon, sanoi hän; — köyhän lapsi! lisäsi\nhän ja silmäili hellästi tytärtä.\n\n— Jos hän oppii liian paljon säätyisekseen, on hän samalla mennyt\ntoiseen säätyyn.\n\nÄiti käsitti paikalla hänen tarkoituksensa ja lausui ikäänkuin\nitsekseen, silmän yhä raskaampana riippuessa kiinni lapsessa:\n\n— Se on vaarallista.\n\n— Ei ole kysymys siitä, sanoi Ödegaard lempeästi, — vaan siitä mikä\non oikein.\n\nNaisen voimakkaisiin silmiin tuli outo ilme; hän loi taasen\nÖdegaardiin läpitunkevan katseen, mutta Ödegaardin äänessä, sanoissa,\nkoko olennossa oli niin paljon totuutta, että Gunlaug kävi\naseettomaksi. Hän astui lapsen luo, kiersi kätensä sen pään ympäri\neikä saanut puhutuksi.\n\n— Minä luen hänen kanssaan tästä lähtien siihen asti kun hän on\nkäynyt rippikoulun, sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen äitiä alkuun.\n— Minä tahtoisin ruveta pitämään huolta tästä lapsesta.\n\n— Ja sitte sinä otat hänet minulta?\n\nÖdegaard hätkähti ja katsoi häneen kysyvästi.\n\n— Paremmin sinä sen kai ymmärrät kuin minä, sai äiti vaivoin\ntulemaan; — mutta jollet sinä olisi maininnut Jumalaa ... hän\nkeskeytti puheensa; tytön hiukset olivat silinneet hänen käsiensä\nalla, hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan. Muulla\ntavalla ei hän ilmaissut, että lapsi saisi mennä Ödegaardin mukaan,\nmutta hän riensi rakennuksen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut olla\nsitä näkemässä.\n\nTämän nähdessään tunsi Ödegaard äkkiä pelkäävänsä sitä mitä nuoruuden\nkiihkolla oli ottanut niskoilleen. Mutta lapsi tunsi pelkäävänsä sitä,\njoka ensi kerran oli voittanut hänen äitinsä ja tämän molemminpuolisen\npelon vallassa läksivät he ensi oppitunnilleen.\n\nSenjälkeen tytön järki ja tiedot Ödegaardin mielestä kasvamistaan\nkasvoivat. Hänen keskustelunsa oppilaansa kanssa kääntyivät usein\nitsestään varsin omituisille teille. Usein esitti hän raamatun ja\nmaailmanhistorian henkilöt sillä tavalla, että hän viittasi siihen\n_tehtävään_, jonka Jumala oli antanut heille. Hän osoitti Saulia, joka\nharhaili villinä, ja David-poikaa, joka kaitsi isänsä karjaa, kunnes\nSamuel tuli ja laski Herran käden heidän päälleen. Suurin tehtävä oli\nkuitenkin se, kun Herra itse vaelsi maan päällä, pysähtyi\nkalastajamajoille ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja seurasi —\ntuskaan ja kuolemaan, mutta aina ilolla; sillä tietoisuus tehtävästä\nvie läpi kaikkien vastuksien.\n\nTämä ajatus seurasi tyttöä eikä hän vihdoin voinut pidättyä, vaan\nkysyi häneltä omaa tehtäväänsä. Ödegaard katsoi häneen kunnes hän\npunastui ja vastasi sitte, että ihminen työllä saavuttaa tehtävänsä;\nse voi olla vaatimaton ja pieni, mutta jokaisella on tehtävänsä.\nTyttöön tarttui suuri into; se käytti hänen työtään täysikasvaneen\nvoimalla, se temmellytti hänen leikkejään ja laihdutti häntä itseään.\nHän rupesi ikävöimään seikkailuja: hän tahtoi leikata hiuksensa,\npukeutua pojaksi ja lähteä taisteluun! Mutta kun opettaja eräänä\npäivänä sanoi hänelle, että hänen hiuksensa ovat niin kauniit, kun hän\nvaan palmikoi ne, niin rupesi hän pitämään niistä ja uhrasi\nsankarnimen pitkien hiustensa takia.\n\nSittemmin rupesi hän tyytymään siihen, että oli tyttö ja hänen työnsä\nsujui levollisemmin, unelmien ladellessa mitä erilaisimpina.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHans Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt maailmalle Ödegaardin\nkylästä Bergenin hiippakunnassa; ihmiset olivat auttaneet häntä ja hän\noli nyt oppinut mies ja kiivas saarnaaja. Hän oli samalla mahtava\nmies, ei niin paljon puheissaan kuin teoissaan. Sillä hänellä oli\n\"hyvä muisto\", kuten sanotaan. Tälle miehelle, joka sitkeydellä ajoi\ntahtonsa perille, piti kuitenkin tulla tenä paikassa, jossa hän sitä\nvähinten odotti ja jossa se häneen kipeinten koski.\n\nHänellä oli kolme tytärtä ja poika. Poika, Hans, oli koulunsa valo;\nisä valmisti itse hänen lukujaan ja iloitsi siitä joka päivä. Hansilla\noli ystävä, jonka hän auttoi vierustoverikseen ja joka sentähden\nrakasti häntä likinnä äitiään eninten maailmassa. Yhdessä kävivät he\nkoulun ja yhdessä läksivät he yliopistoon; yhdessä suorittivat he\nensimäiset tutkinnot ja yhdessä piti heidän käydä käsiksi samoihin\nlukuihin. Eräänä päivänä, kun he, sovittuaan lukujärjestyksestä,\nrauhallisesti astuivat alas portaita, heittäytyi Hans hyvän tuulensa\nja ilonsa vallassa toverin selkään, mutta vei hänet siinä kumoon ja\nmuutamia päiviä myöhemmin seurasi kuolema. Kuoleva rukoili äitiään,\njoka oli leski ja joka menetti ainoan lapsensa, hänen mielikseen\nottamaan Hansin poikansa sijaan. Äiti kuoli miltei samaan aikaan kuin\npoika, mutta testamentti määräsi hänen melkoisen omaisuutensa Hans\nÖdegaardille.\n\nKului miltei vuosi ja päivä ennenkuin Hans tointui tästä iskusta.\nPitempi ulkomaanmatka nosti häntä senverran, että hän saattoi päättää\nteologiset lukunsa; mutta mikään mahti ei saanut häntä käyttämään\ntutkintoja hyväkseen.\n\nIsän hartain toivo oli ollut saada hänet apulaispapikseen, mutta eihän\nhäntä saanut edes kertaakaan nousemaan saarnatuoliin; hän antoi aina\nsaman vastauksen: hän ei tuntenut kutsumusta. Se oli isälle niin\nkatkera pettymys, että se vanhensi häntä vuosia. Myöhään hän oli\njoutunut lukutielle, hän oli jo vanha mies, tehnyt ankarasti työtä ja\naina pitänyt tuota päämäärää silmiensä edessä. Nyt istui poika hänen\nyläpuolellaan samassa talossa, missä asui mukavassa, tilavassa\nhuoneustossa; mutta alakerrassa istui pienessä konttorikamarissa,\nlampun valossa, joka tuikki vanhuuden yöhön, alati ahertava, vanha\npappi. Tämän pettymyksen perästä ei hän tahtonut enempää kuin\nsaattanutkaan ottaa vierasta apua eikä hän myöskään tahtonut taipua\npojan tahdon alle ja ottaa eroa virastaan; sentähden ei hän levännyt\nkesällä eikä talvella, mutta poika teki joka vuosi pitemmän\nulkomaanmatkan. Kotona ollessaan ei hän seurustellut kenenkään kanssa,\npaitsi että hän enemmän tai vähemmin puhumattomana söi päivällistä\nisän pöydän ääressä. Mutta jos joku tahtoi puhua hänen kanssaan,\nhenki hänestä vastaan etevämmän selvyys ja totuuden kiivaus,\njoka teki keskustelun miltei kiusalliseksi. Kirkossa ei hän\nkoskaan käynyt; mutta hän antoi enemmän kuin puolet tuloistaan\nhyväntekeväisyystarkoituksiin ja aina mitä tarkimmin määräten miten ne\nolivat käytettävät.\n\nTämä suuremmoinen hyväntekeväisyys erosi niin kokonaan pienen\nkaupungin ahtaista tavoista, että se valtavasti vaikutti kaikkiin. Kun\nlisäksi muistaa, kuinka yksin hän eli, kuinka hän alituiseen matkusti\nulkomailla ja kuinka kaikki pelkäsivät häntä puhutella, saattaa\nkäsittää, että hänestä tuli salaperäinen olento, jolla kuviteltiin\nolevan kaikellaisia ominaisuuksia ja etevämmyyksiä. Kun tämä mies\nalentui ottamaan Kalastajatytön jokapäiväisen huolenpitonsa esineeksi,\noli tyttö aateloitu.\n\nNyt tahtoi toinen toisensa perästä ruveta pitämään hänestä huolta,\nvarsinkin naiset. Eräänä päivänä oli hän pukeutunut kaikkiin\ntaivaankaaren väreihin: hän oli nimittäin pannut ylleen kaikki\nlahjansa ja luuli olevansa oikein opettajansa mielen mukaan, kun tämä\naina tahtoi nähdä häntä somana. Mutta niin pian kuin hän hänet näki,\nkielsi hän häntä koskaan ottamasta vastaan jotakin; hän moitti häntä\npintapuoliseksi ja turhanpäiväiseksi: hän ajoi takaa vain tyhjiä\npäämääriä ja löysi iloa narrin tempuista. Kun hän seuraavana aamuna\ntuli tunnille itkettynein silmin, vei hän hänet mukaansa\nkävelymatkalle kaupungin ulkopuolelle. Sitte hän kertoi hänelle\nDavidista, — hänen tapansahan oli ottaa milloin mikäkin henkilö ja\nnäyttää oppilaalle tuttu uudessa valossa. Ensin kuvasi hän häntä\nnuorena, kauniina, voimakkaana, täynnä huoletonta uskoa. Sentähden\npääsi hän voittokulkueeseen ennenkuin vielä oli täysikasvanutkaan.\nHänet kutsuttiin paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta\nrakensi lopulta Jerusalemin. Hän istui kauniissa vaatteissa\nsoittamassa sairaalle Saulille, mutta kun hänestä itsestään oli tullut\nsairas kuningas, soitti ja lauloi hän itselleen, puettuna katumuksen\nryysyihin. Tehtyään sankartekonsa, lepäsi hän synnin luona, sitte tuli\nprofeetta ja rangaistus ja hän tuli uudelleen lapseksi. David, joka\nsaattoi nostaa kaiken Herran kansan veisaamaan ylistyslauluja\nHerralle, makasi itse ruhjottuna Herran jalkain juuressa. Oliko hän\nkauniimpi, kun voiton seppel kulmillaan tanssi arkin edessä omien\nlaulujensa tahdissa, vaiko silloin, kun hän salakammiossaan kerjäsi\narmoa rankaisevalta kädeltä?\n\nTämän keskustelun jälkeisenä yönä näki Petra unen, jota ei sittemmin\nkoko ikänään unohtanut. Hän istui nimittäin valkoisen hevosen selässä\nvoittokulkueessa, mutta tanssi samalla hevosen edessä rääsyissä.\n\nHyvän aikaa myöhemmin Pedro Ohlsen, jonka hän heidän silloin\ntavattuaan puutarhassa, oli huomannut likentelemistään likentelevän,\neräänä iltana, kun hän istui metsän laidassa kaupungin ulkopuolella\nlukemassa läksyjään, astui ohi ihan likeltä ja kuiskasi oudosti\nhymyillen: — Hyvää iltaa!\n\nVaikka vuosia oli kulunut, oli äidin kielto ettei hänen kanssaan saa\npuhua, niin selvänä tytön mielessä, ettei hän vastannut. Mutta päivä\npäivältä astui hän ohi samalla tavalla ja lausuen saman tervehdyksen.\nVihdoin tyttö häntä odotti, kun ei häntä kuulunut. Pian rupesi hän ohi\nastuessaan tekemään pienen kysymyksen, sittemmin kaksi ja vihdoin\nsyntyi kokonaisia keskusteluja. Tuollaisen keskustelun perästä antoi\nPedro hopeataalarin luisua tytön syliin ja läksi samassa ilon vallassa\ntiehensä. Äiti oli kieltänyt puhumasta hänen kanssaan, Ödegaard\nottamasta vastaan lahjoja keneltäkään. Ensimäisen kiellon hän\nvähitellen oli unohtanut, mutta nyt se muistui hänen mieleensä, kun se\nvähitellen oli johtanut toisenkin kiellon rikkomiseen. Päästäkseen\nirti rahoista, hankki hän käsiinsä jonkun, jota kestitsi niillä; mutta\nparhaimmallakaan tahdolla ei saattanut syödä enempää kuin neljännes\ntaalarilla. Mutta sitte rupesi hän katumaan sitäkin, että oli\nhävittänyt taalarin eikä antanut sitä takaisin. Se kolikko, joka oli\njäänyt taskuun, poltti niin että olisi luullut vaatteisiin tulevan\nläven; hän otti sen ja viskasi järveen. Mutta ei hän silti päässyt\ntaalarilta rauhaan. Se oli polttanut hänen ajatuksensa. Jahka hän\ntunnustaa, niin se menee ohitse, sen hän tunsi; mutta äidin silloinen\nhirveä vimma ja Ödegaardin vilpitön luottamus häneen, peloittivat\nnekin osaltaan yhtä paljon. Äiti ei huomannut mitään, mutta Ödegaard\nkeksi pian, että hän kantoi mielessään jotakin, joka teki hänet\nonnettomaksi. Hellästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli ja kun\ntyttö vastauksen asemasta purskahti itkuun, luuli hän, että kotona oli\npuute ja antoi hänelle 10 spesietaalaria. Se, että hän synnistään\nhuolimatta sai häneltä rahaa, teki häneen mahtavan vaikutuksen ja kun\nhän nyt lisäksi oli saanut rahoja, jotka peittelemättä saattoi antaa\näidille, rehellisiä rahoja, niin tunsi hän ikäänkuin vapautuvansa\nrikoksesta ja heittäytyi suurimman riemun valtaan. Hän kävi molemmin\nkäsin kiinni Ödegaardin käteen, hän kiitteli, hän nauroi, hän hyppeli\npaikoillaan, ihastus säteili kyynelten läpi, hän katseli häntä kuten\nkoira katselee herraansa, kun se pääsee seuraamaan häntä ulos.\nÖdegaard ei saattanut tuntea häntä entisekseen; hän, joka muuten istui\naivan vaipuneena hänen sanoihinsa, vei häneltä nyt kaiken vallan; ensi\nkertaa tunsi nuori mies väkevän villin luonteen avautuvan, ensi kertaa\nhuuhteli elämän lähde häntä punaisella vuollaan ja hän väistyi\npurppurankuumana syrjään. Mutta tyttö karkasi ovelle ja mäkien poikki\nkaupungista kotiin. Hän laski rahat liedelle äidin eteen ja karkasi\nhänen kaulaansa.\n\n— Kuka on antanut sinulle rahat? sanoi äiti ja oli jo valmiiksi\nvihoissaan.\n\n— Ödegaard, äiti. Hän on suurin ihminen maailmassa.\n\n— Mitä minä näillä teen?\n\n— En tiedä; — herranen aika, äiti, jos sinä tietäisit! ja tyttö\nheittäytyi taasen hänen kaulaansa; nyt hän saattoi ja nyt hän tahtoi\nsanoa hänelle kaikki.\n\nMutta äiti irtaantui malttamattomana.\n\n— Vai hommaat sinä minulle vaivaisapua? Vie paikalla rahat takaisin\nhänelle! Jos sinä olet uskotellut hänelle, että minä olen puutteessa,\nniin olet valehdellut!\n\n— Mutta äiti!\n\n— Vie hänelle paikalla rahat, sanon minä, taikka minä menen itse\nviemään ne hänelle ja paiskaan ne hänen silmilleen, _hänen_, joka on\nvienyt minulta lapseni!\n\nViime sanoja lausuessa vapisivat äidin huulet; Petra peräytyi\nkalpenemistaan kalveten, avasi hiljaa oven ja astui hiljaa ulos.\nEnnenkuin hän itsekään tiesi, oli kymmenen spesietaalarin seteli\nmuuttunut säpäleiksi hänen sormissaan. Tämän huomatessaan syttyi hän\nkiukkuun äitiä vastaan. Mutta Ödegaardin ei pitänyt saada tietää\nmitään! — tai hänen piti saada tietää kaikki! Hänelle ei saanut\nvalehdella! Hetkisen perästä seisoi hän hänen kodissaan ja kertoi,\nettei äiti tahtonut ottaa vastaan rahaa ja että hän harmissaan siitä\nettä piti lähteä viemään rahat takaisin, oli repinyt setelin rikki.\nHänen teki mieli kertoa enemmän, mutta Ödegaard otti hänet niin\nkylmästi vastaan, käski hänen nyt mennä kotiin ja kehoitti häntä\nosottamaan tottelevaisuutta äitiä kohtaan, silloinkin kun se tuntuu\nraskaalta. Tämä oli tytöstä outoa, sillä tiesihän hän senverran ettei\nÖdegaard ollut tehnyt niinkuin isä tahtoi. Kotimatkalla pääsi myrsky\nvalloilleen ja juuri samassa tuli Pedro Ohlsen häntä vastaan. Tyttö\noli kaiken aikaa vältellyt häntä ja aikoi nytkin tehdä samoin, sillä\nhän oli syypää koko onnettomuuteen. — Missä sinä olet ollut? kysyi\nhän ja tuli perässä. — Onko sinulle sattunut jotakin ikävää? Hänen\nmielessään kävi sellainen aallokko, että se saattoi viskata hänet\nminne hyvänsä ja tarkemmin ajatellessa ei hän oikeastaan käsittänyt,\nminkätähden äiti kieltäisi häntä seurustelemasta juuri Pedron kanssa;\noikkuja ne kai olivat, kaikki nuo.\n\n— Tiedätkö mitä minä olen tehnyt? virkkoi Pedro miltei nöyränä, kun\ntyttö oli seisahtunut. — Minä olen ostanut purjeveneen sinulle; —\narvelin että sinusta ehkä olisi hauskaa purjehtia... Ja hän hymyili.\n\nHänen hyvyytensä, jossa tuntui köyhän rukous, liikutti tyttöä juuri\nnyt; hän nyökytti päätään — ja silloin tuli Pedrolle kiire. Hän\nkuiskasi innoissaan, että tyttö menisi kaupungin ulkopuolelle,\noikeanpuolista puukujaa pitkin, suurelle, keltaiselle talaalle; sen\ntakaa tulisi Pedro häntä noutamaan; sinne ei kukaan näkisi. Hän meni,\nja hän tuli, iloisena, mutta kunnioitusta täynnä kuin vanha lapsi, ja\notti tytön veneeseen. Hetkisen he purjehtivat kevyen tuulen käydessä,\nlaskivat sitte saareen, johon kiinnittivät veneen ja menivät maihin.\nPedro oli ottanut kaikellaisia makeisia mukaan tytölle, hän jakeli\nniitä pelonsekaisella ilolla ja otti esiin huilunsa ja soitti.\nHetkiseksi unohti tyttö surunsa, katsellessaan hänen iloaan ja kun\nheikkojen ihmisten ilo aina tekee surumieliseksi, rupesi hän pitämään\ntuosta miehestä.\n\nTämän perästä salasi hän äidiltään uutta, vakituista salaisuutta ja se\njohti pian siihen, että hän piti äitiä kaiken ulkopuolella. Gunlaug ei\nkysellyt; hän luotti kokonaan, kunnes kerran ei enään luottanut\nensinkään.\n\nMutta Ödegaardiltakin salasi Petra siitä päivästä lähtien paljon\nasioita, sillä hän vastaanotti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja,\nÖdegaardkaan ei kysellyt, koko opetus siirtyi päivä päivältä pitemmän\nmatkan päähän. Petra oli siis jakautunut kolmen välille; toisen luona\nei hän puhunut toisesta ja jokaiselta salasi hän erityisesti jotakin.\n\nTämän kaiken aikana oli hän, itsekään tietämättään, tullut\ntäysikasvuiseksi ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle, että\nhänet piti päästettämän ripille.\n\nTämä tieto toi tytön mieleen suurta levottomuutta; sillä hän tiesi,\nettä ripillepääsyn mukana loppuisi opetus, ja mitä seuraisi sitte?\nÄiti antoi rakentaa taloonsa vinttikamaria. Hänen piti ripille päästyä\nsaada oma huone; alituinen nakutus ja vasaroiminen muistutti hänelle\nsitä tuskallisesti. Ödegaard näki hänen käyvän yhä hiljaisemmaksi ja\nhiljaisemmaksi, silloin tällöin huomasi hän niinikään hänen itkeneen.\nAsioiden ollessa tällä kannalla teki uskonnonopetus suuren\nvaikutuksen, vaikka Ödegaard huolellisesti vältti kaikkea, mikä\nsaattoi häntä liikuttaa. Siitä syystä lopetti hän noin pari viikkoa\nennen ripillepääsyä opetuksen, lyhyesti ilmoittamalla, että tämä oli\nviimeinen tunti. Sillä hän tarkoitti viimeistä tuntia, jonka hän\nantoi, vastakin kyllä tulisi hän pitämään huolta tytöstä, vaikka\ntoisten kautta. Tyttö jäi kun jäikin istumaan paikoilleen, veri pakeni\nhänen kasvoiltaan, silmät eivät päässeet riistäytymään irti ja\nehdottoman liikutuksen vallassa riensi Ödegaard perustelemaan\nmenettelyään:\n\n— Eiväthän kaikki nuoret tytöt ripille päästessään ole\ntäysikasvuisia; — mutta kai sinä tunnet, että olet.\n\nJos tyttö olisi seisonut suuren tulen loimussa, ei hän olisi voinut\nlehahtaa punaisemmaksi kuin hän tuli kuullessaan nämä sanat; povi\naaltoili, silmät katsoivat epävarmoina ja täyttyivät kyynelillä ja\nkuin takaa-ajajaa paeten kiirehti Ödegaard sanomaan:\n\n— Jatkammeko ehkä sitte kuitenkin? Vasta jälkeenpäin hän tiesi mitä\noli ehdottanut; se oli väärin; hän tahtoi paikalla ottaa sanansa\ntakaisin; mutta tyttö nosti jo silmänsä hänen puoleensa, ei hän huulin\nlausunut iloansa, mutta sitä ei voimakkaammin olisi voinut ilmaista.\nPuolustaakseen itseään omissa silmissään jonkun syyn perustuksella,\nkysyi hän:\n\n— Varmaan sinä nyt erityisesti haluat päästä johonkin työhön — siinä\nhän kumartui hänen puoleensa — johonkin, johon tunnet kutsumusta,\nPetra?\n\n— Ei, vastasi tyttö niin kiireesti, että Ödegaard punastui ja\njähtyneenä painui takaisin vuosien vanhoihin mietteisiinsä; tytön\nodottamaton vastaus oli herättänyt ne takaisin eloon.\n\nJotakin omituista tytössä liikkui, sen hän epäämättömästi oli\nhuomannut jo silloin kun Petra oli lapsi ja hän näki hänen laulaen\nmarssivan kaupungin poikakomppaniojen etunenässä. Mutta jota kauvemmin\nhän häntä opetti, sitä vähemmin sai hän selkoa hänen lahjoistaan. Ne\nkyllä ilmenivät joka liikkeessä; kaikki mitä hän ajatteli ja tahtoi,\nsen sielu ja ruumis kyllä osoittivat, molemmat yhdellä haavaa,\nvoimakkaasti ja aina kauneuden heijastuksessa. Mutta puettuina\nsanoihin ja varsinkin kirjoitettuina, tuli niistä pelkkää\nlapsellisuutta. Koko tyttö oli kuin paljasta mielikuvitusta, mutta\nÖdegaard piti sitä levottomuutena. Tyttö oli hyvin ahkera, mutta hänen\nlukemisensa päätarkoituksena oli päästä eteenpäin, eikä oppia; se mikä\nseisoi seuraavalla sivulla, kiinnitti eninten hänen mieltään. Hänellä\noli uskonnollista tunnetta, mutta ei, kuten rovasti sanoi \"taipumusta\nuskonnolliseen elämään\" ja Ödegaard oli usein huolissaan hänestä. Nyt\nkatseli Ödegaard juuri asioita lähtökohdasta; ehdottomasti siirtyivät\nhänen ajatuksensa kiviportaiden eteen, missä hän oli ottanut tytön\nhoitoonsa; hän kuuli äidin terävän äänen laskevan vastuunalaisuuden\nhänen hartioilleen, siksi että hän oli maininnut Jumalan nimen.\nAsteltuaan muutaman kerran edestakaisin, sai hän kootuksi\nmielenmalttinsa.\n\n— Nyt minä lähden ulkomaille, lausui hän jonkun verran arasti; —\nolen pyytänyt sisariani ottamaan sinut huostaansa sillaikaa, ja kun\nminä palaan, ajattelemme asiaa likemmin. Hyvästi! — Näemme toisemme\nkyllä vielä ennenkuin minä matkustan!\n\nHän astui niin äkkiä seuraavaan huoneeseen, ettei Petra saanut edes\nantaa hänelle kättä.\n\nHän näki hänet siellä missä vähinten oli odottanut häntä näkevänsä,\nnimittäin papinpenkissä kuorin luona, ihan hänen edessään, kun hän\nlapsiparvessa seisoi lattialla. Se kiihoitti häntä niin, että hänen\najatuksensa pitkän aikaa harhailivat poissa pyhästä toimituksesta,\njohon hän nöyränä ja rukoillen oli valmistautunut. Ödegaardin vanha\nisäkin seisahtui pitkään katselemaan poikaansa, kun hän astui esiin\nalkamaan. Pian piti Petran vielä kerran pelästyä kirkossa; sillä vähän\nalempana istui Pedro Ohlsen uusissa, kankeissa vaatteissaan; hän\nkurotti paraikaa kaulaansa katsellakseen poikien päiden yli\ntyttöparveen, häntä! Samassa hän kuitenkin taas sukelsi alas; mutta\nalituiseen näki Petra hänen kurottavan ohuttukkaista päätään, samassa\ntaas sukeltaakseen näkyvistä; se johdatti Petran ajatuksia muualle,\nhän ei olisi tahtonut katsoa, mutta hän näki vaan, ja nyt — juuri kun\nmuut olivat mielenliikutuksissaan, monet niin että itkivät — näki\nPetra kauhistuksekseen Pedron nousevan ylös, suu ja silmät kankeina,\nammollaan: hän pelästyy, ei pääse istuutumaan eikä liikkumaan; sillä\nhänen edessään seisoo Gunlaug pää pystyssä, koko pituudessaan. Petraa\npuistatutti, kun hän näki äitinsä; sillä hän oli valkoinen kuin\nalttariliina. Hänen mustat, kiharat hiuksensa näyttivät nousevan\npystyyn ja silmiin tuli äkkiä poistyöntävä voima, ikäänkuin ne\nolisivat tahtoneet sanoa: \"pois tytöstäni, mitä sinä hänestä tahdot!\"\nPedro lyyhistyikin penkille tämän katseen alla ja hetkisen perästä\nhiipi hän pois kirkosta.\n\nSitte sai Petra rauhan ja jota enemmän toimitus edistyi, sitä\nvoimakkaammin riisti se hänet mukaansa. Ja kun hän vannottuaan valansa\npalasi paikoilleen ja kyynelten läpi katsoi Ödegaardiin, joka oli\nlikimpänä kaikkia hänen hyviä päätöksiään, silloin teki hän\nsydämessään sen lupauksen, ettei antaisi hänen luottamuksensa joutua\nhäpeään. Ja se uskollinen silmä, joka loistaen tähtäsi takaisin\ntyttöön, näytti anovan samaa; mutta kun tyttö oli päässyt penkkiinsä\nja vielä kerran haki häntä, oli hän poissa. Pian asteli hän kotiin\npäin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui:\n\n— Nyt minä olen tehnyt mitä minulle tulee; — nyt saa Jumala tehdä\nloput.\n\nKun he molemmat yksinään olivat syöneet, sanoi hän taas nousten:\n\n— Taitaa pitää lähteä tästä sen papinpojan luo. Enhän minä tiedä mitä\nsiitä tulee, mitä hän hommaa, mutta hyvää hän kai on tarkoittanut.\nPane taas päällesi, lapsi!\n\nTie kirkolle, jota he niin usein yhdessä olivat astelleet, kulki\nkaupungin yläpuolella, mutta kadulla eivät he koskaan olleet kulkeneet\nyhdessä. Tuskinpa äiti, palattuaan kaupunkiin, lienee kadulla\nollutkaan. Mutta nyt hän kääntyi sinne, hän tahtoi kulkea koko kadun\nmitan, tahtoi kulkea sen täysikasvaneen tyttärensä kanssa!\n\nKonfirmationipyhän iltapäivällä on tuollainen pieni kaupunki aina\nliikkeellä; kuljetaan talosta taloon onnittelemassa, tai katua ylös\nalas, näyttäytymässä ja katselemassa väkeä. Joka askeleelta\npysähdytään tervehtimään, paiskataan kättä ja lausutaan hyviä\ntoivotuksia; köyhän lapsi tulee rikkaan käytetyissä vaatteissa ja\nhäntä viedään kiittämään niistä. Kaupungin merimiehet ulkomaalaisissa\nvaatteissaan, lakki kallella päässä, ja kaupungin keikarit,\nkauppapalvelijat, kulkivat ryhmissä, kaikkia tervehtien; latinakoulun\nkeskenkasvuiset pojat, jokainen pidellen käsikoukussaan parhainta\nystäväänsä maailmassa, honkkeloivat perässä, riehakasti arvostellen\nmuita; — mutta tänä päivänä täytyi kaikkien nöyrästi väistyä\nkaupungin leijonaa, nuorta kauppiasta, kaupungin rikkainta miestä,\nYngve Voldia, joka juuri oli palannut Espanjasta, valmisna\nhuomispäivästä ottamaan käsiinsä äitinsä suuren kalakaupan. Vaalea\nhattu vaaleilla hiuksilla loisti hän kadulla niin että nuoret\nrippilapset miltei joutuivat unohduksiin. Kaikki toivottivat häntä\ntervetulleeksi, hän puhui kaikkien kanssa, hymyili kaikille. Vaalea\nhattu vaaleilla hiuksilla vaelteli katua ylös, alas ja valoisa nauru\nkuului. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, kohtasivat he hänet\nensimäiseksi ja, ikäänkuin he todella olisivat tönäisseet häntä,\nperäytyi hän Petraa, jota ei tuntenut entisekseen.\n\nHän oli kasvanut pitkäksi, ei äidin mittaiseksi, mutta kuitenkin\npitemmäksi useimpia muita, hän oli käynyt siroksi, sorjaksi,\nreippaaksi — hän oli kuin äiti eikä kuitenkaan äiti, alituisesti\nvaihdella välähdellen. Itse nuori kauppiaskaan, joka yhä seurasi, ei\nenään pystynyt vetämään kävelijäin katseita puoleensa; äiti ja tytär\nyhdessä olivat oudompi näky. He astelivat nopeasti, tervehtimättä,\nkoska muut kuin merimiehet heitä harvoin tervehtivät. Vielä nopeammin\nhe kuitenkin palasivat takaisin, sillä he olivat kuulleet Ödegaardin\njo lähteneen kotoa höyrylaivalle, jonka juuri piti lähteä. Varsinkin\npiti Petra kiirettä. Hänen täytyi, hänen täytyi saada sanoa hänelle\nhyvästi ja kiittää häntä ennenkuin hän läksi. Pahasti hän teki, kun\nsillä tavalla läksi hänen luotaan! Hän ei huomannut ketään niistä,\njotka katselivat häntä; hän näki laivan savun kattojen yläpuolella, ja\nse näytti etenevän. Kun he tulivat sillalle, läksi laiva juuri\nliikkeelle ja itku kurkussa riensi Petra etemmä puukujaan, hän juoksi\nenemmän kuin käveli ja äiti asteli perässä. Koska laiva oli tarvinnut\naikaa kääntyäkseen satamassa, jäi hänelle kyllä aikaa juosta vuonolle,\nnousta kivelle ja siinä huiskuttaa nenäliinaansa. Äiti jäi puukujaan\neikä lähtenyt rantaan asti; Petra huiskutti — nosti kättään\nkorkeammalle ja korkeammalle; mutta kukaan ei huiskuttanut takaisin.\n\nSilloin ei hän enään jaksanut hillitä itseään, vaan itkun takia täytyi\nhänen lähteä ylempää tietä kotiin. Äiti seurasi, mutta ääneti.\nKyynelten vallassa, ympärilleen katsomatta, tuli hän vinttikamariin,\njonka äiti tänään oli hänelle lahjoittanut ja jossa hän tänä yönä oli\nnukkunut ensi kerran ja aamulla niin täynnä riemua pukeutunut uusiin\nvaatteisiinsa; hän ei tahtonut mennä alas, vaikka sinne oli tullut\nmerimiehiä ja vieraita, hän riisui rippipukunsa, hän istui vuoteensa\nlaidalla myöhään yöhön eikä mikään hänestä tuntunut niin onnettomalta\nkuin tulla täysikasvaneeksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nHeti konfirmationin perästä läksi hän eräänä päivänä Ödegaardin\nsisarten luo, mutta huomasi pian, että Ödegaard oli mahtanut erehtyä;\nsillä rovasti ei ollut häntä näkevinään ja tyttäret, molemmat\nÖdegaardia vanhemmat, pysyivät kankeina. He tyytyivät veljen puolesta\nantamaan niukkoja tietoja siitä mihin Petran nyt oli ryhtyminen. Koko\naamupäivän piti hänen ottaa osaa taloustoimiin eräässä talossa\nkaupungin ulkopuolella ja iltapäivällä käydä neulomakoulua, yöt hänen\npiti viettää kotona, samoin syödä aamiaista ja illallista. Hän teki\nkuten oli määrätty ja viihtyi aika hyvin niin kauvan kuin puuha oli\nuutta, mutta myöhemmin ja varsinkin kesällä, se rupesi häntä\nikävystyttämään; sillä tähän aikaan oli hän tottunut istumaan metsässä\nkaiken päivää, hän oli lukenut kirjojaan, joita hän nyt sydämestään\nkaipasi, kuten kaipasi Ödegaardia, kuten kaipasi puhekumppania.\nSeuraus oli, että hän vihdoin otti puhekumppanin mistä löysi. Siihen\naikaan tuli neulomakouluun nimittäin nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa\nLet, nimittäin Liisa, mutta ei Let; sillä Let oli ollut nuori kadetti,\njoka käydessään kotona joululomalla, oli mennyt hänen kanssaan\nkihloihin, kun hän vasta oli koulutyttö. Liisa vakuutti niin totta\nkuin hän eli, ettei siinä ollut perää ja rupesi itkemään heti kun\nasiaa mainittiin, mutta Liisa Letiksi häntä senjälkeen sanottiin kun\nsanottiinkin. Pieni, reipas Liisa Let itki usein ja nauroi usein,\nmutta sekä itkiessään että nauraessaan ajatteli hän rakkautta. Uudet,\noudot ajatukset täyttivät pian mehiläisparvena koko neulomakoulun; kun\nkäsi ojentui ottamaan lankarullaa, kosi se ja rulla suostui tai antoi\nrukkaset; neula meni kihloihin langan kanssa ja lanka uhrautui piste\npisteeltä julman neulan hyväksi; se joka pisti sormeensa, vuodatti\nsydänverensä, se, joka vaihtoi neulaa, oli uskoton. Jos kaksi tytöistä\nkuiskaili keskenään, puhuivat he jostakin ihmeellisestä tapahtumasta;\npian rupesi kaksi uutta tyttöä kuiskailemaan, sitte taas kaksi uutta;\njokaisella oli oma uskottunsa ja salaisuuksia oli tuhansia; se oli\nihan sietämätöntä.\n\nKerran iltapäivällä hämärissä — kun tuli sellaista hienoa sadetta,\njosta sanotaan että sataa tuhuttaa, seisoi Petra suuri huppuliina\npäässä kotitalonsa edustalla ja katseli etehiseen, jossa nuori\nmerimies seisoi valssin säveltä vihellellen. Tyttö piteli molemmin\nkäsin huppuliinaa kireästi leukansa alla niin että vain silmät ja nenä\nnäkyivät, mutta merimies huomasi selvästi, että hän vilkutteli silmää\nhänelle, ja merimies hypähti heti paikalla sinne missä hän seisoi.\n\n— Kuule Gunnar, tuletko kävelemään?\n\n— Mutta sataa.\n\n— Vähät siitä! ja he astuivat pienelle talolle ylempänä.\n\n— Osta minulle pari leivosta — niitä, joissa on vispilöityä kermaa.\n\n— Aina sinä tahdot leivoksia.\n\n— Sellaisia, joissa on vispilöityä kermaa!\n\nMerimies tuli puodista ja toi muutamia leivoksia; tyttö pisti esiin\ntoisen kätensä huppuliinan sisästä, otti leivokset ja asteli syöden\neteenpäin. Kun he olivat päässeet palasen matkaa kaupungista, sanoi\nhän, ojentaen hänelle leivoskappaletta:\n\n— Kuules, Gunnar, me olemme aina pitäneet toisistamme niin paljon;\nminä olen aina pitänyt sinusta eninten kaikista pojista! Sinä et sitä\nusko? Mutta minä vakuutan sen, Gunnar! Ja nyt sinä olet aliperämies ja\nkuljetat pian laivaa. Nyt sinä minusta voisit mennä kihloihin, Gunnar!\n— Hyvä ystävä, etkö sinä syökkään sitä leivosta?\n\n— En, minä olen ruvennut pureskelemaan tupakkaa.\n\n— Vai niin, ja mitä sinä sitte vastaat?\n\n— Eihän sillä niin kiirettä ole.\n\n— Eikö ole kiirettä? Ylihuomennahan sinä matkustat!\n\n— Niin, mutta tulenhan minä takaisin.\n\n— Mutta sitä ei kukaan tiedä, onko minulla silloin aikaa, sillä et\nsinä sitä tiedä missä minä silloin voin olla.\n\n— Vai sinulla siis olisi kiire?\n\n— Niin, Gunnar, pitäisihän sinun se ymmärtää, mutta — sinä olet aina\nollut niin typerä, sentähden ei sinusta tullutkaan muuta kuin\nmerimies.\n\n— En minä kadu kauppojani; aika hyvät päivät sillä merimiehellä vaan\non.\n\n— Niin, sinun äidilläsihän on laivoja. Mutta mitä sinä tähän sanot?\nSinä olet sitte niin hidas!\n\n— Niin, mitäs minä sanon?\n\n— Mitäkö sinä sanot? Hahhahhaa, — ehket sinä huoli minusta!\n\n— Sinä tiedät hyvästi, Petra, että minä tahdon. Mutta minä en luule\nvoivani olla sinusta varma.\n\n— Kyllä Gunnar, minä tulen olemaan sinulle niin uskollinen, niin\nuskollinen!\n\nMies seisoi hetkisen hiljaa.\n\n— Annappas kun minä katson sinua silmiin!\n\n— Minkätähden?\n\n— Tahdon nähdä, tarkoitatko totta.\n\n— Luuletko sinä minun tässä leikkiä laskevan, Gunnar! ... hän oli\nsuuttunut ja nosti liinaa.\n\n— No niin, Petra, jos sinä tarkoitat oikein täyttä totta, niin anna\nminulle suudelma, sillä siitä ainakin tietää mikä se on.\n\n— Oletko hullu? ja tyttö veti liinan huppuun ja meni eteenpäin.\n\n— Odota, Petra, et sinä _sitä_ ymmärrä. Kun me olemme kihlattuja...\n\n— Ole sinä hiljaa siinä!\n\n— Niin, mutta kyllä minä luulisin tavat tietäväni, sillä mitä\nelämänkokemukseen tulee, voitan minä sinut monin kerroin. Ajattele\nmitä kaikkia minä olen nähnyt...\n\n— Olet nähnyt niinkuin tomppeli näkee ja puhut niinkuin olet\nnähnytkin.\n\n— Mitäs sinä, Petra, sitte kihlatuilla tarkoitat? Oikein minun pitää\nsitä kysyä, sillä ei siitä kai sentään mitään ole, että juostaan ylös\nmäkiä, toinen toisen perässä.\n\n— Ei, totta se on, naurahti tyttö ja pysähtyi. — Mutta kuule nyt,\nGunnar, sillaikaa kun me tässä seisomme puhkimassa — huhhuh! — sanon\nminä sinulle miten kihlatut elävät. Niin kauvan kun sinä olet\nkaupungissa, pitää sinun odottaa neulomakoulun ulkopuolella joka ilta\nja saattaa minut kotiin ovelle, ja jos minä olen ulkona jossakin\nmuualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes minä tulen. Mutta kun\nsinä olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle. Ja ostaa\nlahjoja ja lähettää minulle. Se on totta: kaksi sormusta, toisessa\n_sinun_ nimesi ja toisessa _minun_ ja vuosiluku ja päivämäärä, meidän\ntäytyy antaa toisillemme; mutta minulla ei ole yhtään rahoja, niin\nettä sinä saat ostaa ne molemmat.\n\n— Sen minä kyllä teen, mutta...\n\n— Mikä _mutta_ nyt taas?\n\n— Herranen aika, minä vaan ajattelin, että sitte minun täytyy saada\nmitta sinun sormestasi.\n\n— Sen sinä kyllä heti saat! ja tyttö repäisi irti heinän, mittasi ja\npuraisi poikki. — Mutta älä nyt heitä sitä pois!... Merimies pani\nmitan paperipalaseen ja paperin muistikirjaansa; Petra seurasi\nsilmillään että muistikirja taas joutui hyvään talteen. — Lähdetään\nsitte, en minä enään viitsi seisoa tässä.\n\n— Mutta kyllä tämä minusta on niinkuin vähän noloa, Petra.\n\n— Niin, jollet sinä tahdo, ukkoseni, niin yhtäkaikki!\n\n— Tietysti minä tahdon. Eihän _siitä_ ole kysymystä; — mutta enkö\nminä saa edes painaa kättäsi?\n\n— Minkätähden?\n\n— Sen merkiksi vaan, että me nyt todella olemme kihloissa.\n\n— Sellaisia hullutuksia! Onko se sitte varmempaa jos painaa toisen\nkättä? — Mutta paina vaan mielelläsi, tuossa on käsi! — Ei\nkiitoksia, ei mitään puserruksia, ukkoseni!\n\nHän veti käden takaisin huppuliinaan, mutta samassa hän äkkiä nosti\nliinaa niin että kasvot kokonaan näkyivät:\n\n— Jos sinä, Gunnar, jollekin sanot tämän, niin minä sanon, ettei se\nole totta, nyt sinä sen tiedät! ... hän nauroi ja asteli mäkeä alas.\nHetkisen perästä hän Pysähtyi ja sanoi: — huomenna päättyy\nneulomakoulu vasta kello 9, niin että sinä silloin saat seisoa\npuutarhan takana.\n\n— Hyvä.\n\n— Niin, mutta nyt sinun täytyy lähteä.\n\n— Etkö sinä tahdo antaa minulle edes kättäsi jäähyväisiksi?\n\n— En minä ymmärrä mitä sinä aina siitä kädestä; — ei, nyt et sinä\nsaa sitä. Hyvästi! huusi hän ja karkasi tiehensä.\n\nSeuraavana iltana laittoi hän niin että jäi viimeiseksi\nneulomakouluun. Kello oli jo tulossa kymmenen, kun hän läksi, mutta —\nhänen tullessaan puutarhan taakse, ei Gunnar ollut siellä. Hän oli\nvoinut kuvitella kaikkia muita vastuksia, muttei tätä; hän loukkaantui\nniin, että jäi odottamaan, vaan voidakseen oikein antaa hänelle, kun\nhän vihdoin tulisi. Muuten hänellä, siellä kävellessä puutarhan\ntakana, oli hyvää seuraa; sillä kauppiaiden lauluseura oli juuri\nruvennut pitämään harjoituksiaan talossa ihan likellä, ikkunat auki;\nespanjalainen laulu tuuditteli lauhassa illassa hänen ajatuksiaan niin\nkauvan, kunnes hän oli Espanjassa ja kuuli laulun kaikuvan kunniakseen\navonaiselta parvekkeelta. Espanjaan hänen halunsa paloi; sillä joka\nkesä saapuivat tummat espanjalaiset laivat satamaan, espanjalaiset\nlaulut kaduille ja Ödegaardin seinällä riippui joukko kauniita kuvia\nEspanjasta, ehkäpä hän taas oli siellä ja Petra oli hänen luonaan!\nMutta hänen täytyi äkkiä palata kotiin, sillä tuolta omenapuun takaa\ntulla tupsahti vihdoinkin Gunnar. Tyttö syöksyi häntä vastaan, mutta\nei se ollutkaan Gunnar, vaan Espanjasta vasta palannut vaalea hattu\nvaaleilla hiuksilla.\n\n— Hahhahhah, helisi vaalea nauru, — toisenako te pidätte minua?\n\nTyttö kielsi kiireesti ja kiivaasti ja läksi juoksemaan, mutta mies\ntuli perässä ja puheli yhtämittaa juosten tavattoman nopeasti ja\nmurtaen kuten ihmiset tekevät, jotka käyttävät useita kieliä.\n\n— Niin, kyllä minä pysyn perässä, sillä minä olen mainio juoksija; —\nei tämä teitä auta; minun _täytyy_ puhua kanssanne, kävelen tässä jo\nkahdeksatta iltaa.\n\n— Kahdeksatta iltaa!\n\n— Kahdeksatta iltaa, hahhahhah, ja minä olisin valmis kulkemaan\nkahdeksan iltaa lisää, sillä me kaksi sovimme yhteen, emmekö sovikin?\nEi se auta teitä ensinkään, minä en päästä teitä, sillä nyt te\nväsytte, minä näen sen.\n\n— Enkä väsy.\n\n— Väsyttepä!\n\n— Ei, en.\n\n— Kyllä! Te väsytte. Tai puhukaappa, jollette ole väsyksissä.\n\n— Hahhahhah!\n\n— Hahhahhah! Se ei ole mitään puhumista! ja siihen he pysähtyivät.\n\nHe vaihtoivat kiireesti muutamia kompalauseita, puoleksi leikillä,\npuoleksi tosissaan; sitte rupesi mies ylistämään Espanjaa, toinen kuva\nseurasi toista; vihdoin sätti hän pikkukaupunkia joka lepäsi heidän\njalkojensa alla. Alussa seurasi Petra loistavin silmin, sitte humisi\nhänen korvissaan, silmien liitäessä ylös, alas kultavitjojen perässä,\njotka kaksinkerroin riippuivat nuorukaisen kaulalla.\n\n— Niin sen, virkkoi hän kiireesti ja veti esiin viimeisen mutkan\nvitjoja, joissa riippui kultainen risti, — sen minä tänä iltana otin\nkaulaani, näyttääkseni lauluseurassa. Se on Espanjasta. Teidän pitää\nkuulla sen historia! ja sitte hän kertoi: — kun minä kävin\nEtelä-Espanjassa, jouduin ampumajuhlille ja voitin tämän palkinnon. Se\nojennettiin minulle juhlassa seuraavin sanoin: \"viekää se Norjaan ja\nlahjoittakaa Espanjan kavaljeereilta kunnioittavana tervehdyksenä\nkauneimmalle naiselle kotiseudullanne.\" Sitte kuului huutoja ja\nfanfareja, liput liehuivat, kavaljeerit taputtivat käsiään ja minä\nvastaanotin lahjan.\n\n— Ei mutta kuinka mainiota! puhkesi Petra puhumaan; sillä hänen\nsilmissään loisti paikalla espanjalainen juhla espanjalaisine\nväreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat ruskeina viinivuorten\nalla ilta-auringossa, antaen ajatustensa liidellä kauneimman naisen\nluo lumimaissa. Tuo nuori mies oli kaikkine outoine hätiköimisineen ja\nitserakkauksineen hyväntahtoinen nuorukainen ja siihen hän nyt jäi\nseisomaan ja kertomaan hänelle. Kuva toisen perästä lisäsi hänen\nkaipaustansa ja aivan siirtyneenä ihmemaahan, alkoi hän hyräillä\nespanjalaista laulua, jonka juuri oli kuullut ja vähitellen rupesivat\njalat liikkumaan sen tahtiin.\n\n— Mitä? te osaatte tanssia espanjalaisia tansseja! huusi nuorukainen.\n\n— Osaan! hyräili tyttö tanssin tahtiin ja näpäytti sormiaan\njäljitelläkseen kastanjetteja; sillä hän oli nähnyt espanjalaisten\nmerimiesten tanssivan.\n\n— _Te_ ansaitsette espanjalaisen kavaljeerien lahjan! huudahti\nnuorukainen, ikäänkuin valoisan ajatuksen sytyttämänä. — Te olette\nkaunein nainen minkä minä olen nähnyt! ja nuori mies oli nostanut\nkultavitjat kaulastaan ja viskasi ne kevyin käsin moneen kertaan tytön\nkaulaan, ennenkuin hän ehti sitä käsittääkään. Mutta _kun_ hän sen\nkäsitti, vetäytyi omituinen tumma häpeän puna hänen kasvoilleen ja\nkyyneleet olivat puhkeamaisillaan silmiin — kunnes nuori mies, joka\noli langennut ihmeestä ihmeeseen, vihdoin rupesi mitä syvimmin\nhäpeämään tekoaan eikä enään ensinkään tietänyt mitä tahtoi, vaan\nainoastaan tunsi, että hänen nyt on lähteminen.\n\nVielä kello kaksitoista seisoi tyttö avonaisen vinttikamarinsa ikkunan\nääressä, vitjat kädessä. Syyskesän yö lepäsi lauhana yli kaupungin ja\nvuonon ja kaukaisten tunturien; kadulta kuului taasen se espanjalainen\nlaulu; sillä lauluseura oli saattanut Yngve Voldia kotiin. Sanat\nkuuluivat selvään; niissä puhuttiin seppeleestä. Vain kaksi ääntä\nlauloi sanoja, muut antoivat huulin kitaran säestystä:\n\n    Solmisin seppelen, aattelin sua;\n    ota ota seppele, muistele mua!\n          Heinistä vihannin\n          sulle, sa ihanin;\n          liljoista lempehin\n          sulle, sa hempehin;\n          umpuista uhkehin\n          sulle, sa muhkehin;\n          lehdykkä ainosin\n          sulle, sa kainosin!\n    Solmisin seppelen, aattelin sua;\n    ota, ota seppele, muistele mua!\n\nKun tyttö aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut metsässä, jota aurinko\nvalaisi joka kulmalta ja jossa kaikki puut olivat niinsanottua\nkultasadetta; niiden pitkät, vaaleat tertut miltei koskettivat häntä,\nkun hän siipaisi läpi. Heti paikalla muistuivat vitjat hänen\nmieleensä, hän otti ne ja ripusti kaulaansa paidan yli. Sitte pani hän\nmustan huivin paidan päälle ja ripusti vitjat sen päälle, sillä ne\nnäyttivät mustaa vastaan kauniimmilta. Sängyssään istuen katseli hän\nkaiken aikaa kuvaansa pienessä käsipeilissä: — oliko hän todella niin\nkaunis? Hän nousi ylös kampaamaan hiuksiaan ja sitte taas katselemaan\nkuvaansa, mutta muisti samassa äidin, joka ei tietänyt mitään,\njonkatähden hän rupesi kiirehtimään, sillä täytyihän hänen rientää\nkertomaan. Juuri kun hän oli valmis ja ripustamaisillaan vitjat\nkaulaansa, johtui hänen mieleensä, mitä äiti mahtaakaan sanoa, mitä\nkaikki ihmiset mahtavat sanoa ja mitä hän vastaa, kun he kysyvät,\nmiten hän kantaa näitä kallisarvoisia vitjoja. Koska kysymys oli hyvin\nmahdollinen, palasi se yhä vakavampana ja vakavampana, kunnes hän haki\nesiin pienen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa — ja\ntunsi ensi kerran eläessään olevansa köyhä.\n\nSinä aamupäivänä ei hän joutunut sinne minne oli aikonut; sillä hän\njäi, vitjat kädessä, istumaan mäelle kaupungin ulkopuolelle, miltei\nsiihen paikkaan missä oli saanut vitjat, ja hänellä oli tunne\nikäänkuin olisi vitjat varastanut.\n\nIllalla odotti hän puutarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin kuin\nhän edellisenä iltana oli odottanut Gunnaria; hän tahtoi antaa vitjat\nhänelle takaisin. Mutta kuten laiva, jolla Gunnar kulki, odottamatta\noli irroittanut ankkurinsa edellisenä päivänä, koska se seuraavasta\nkaupungista oli saanut erinomaista lastia, niin täytyi Yngve\nVoldinkin, joka omisti laivan, tänäpänä lähteä matkaan samoissa\nasioissa, hän päätti toimittaa paljon asioita yhteen kyytiin,\njonkatähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.\n\nNäinä kolmena viikkona olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta\npiironginlaatikkoon ja sieltä taasen kääreeseen ja kääre salaiseen\npaikkaan. Mutta tyttö itse siirtynyt toisesta nöyryyttävästä huomiosta\ntoiseen. Ensi kerran hän täysin käsitti eron kaupungin hienojen\nnaisten ja itsensä välillä; nämä olisivat voineet käyttää vitjoja\nilman että kukaan olisi kysynyt heiltä mistä ne ovat. Mutta\nsellaiselle naiselle ei Yngve Vold ollut uskaltanut antaa vitjoja,\nsamalla tarjoamatta kättään. Mutta Kalastajatytölle hän uskalsi. Jos\nhän olisi tahtonut antaa hänelle jotakin, niin miksei hän sitte\nantanut sellaista, jota hän olisi voinut käyttää? vaan hän oli sitä\nsyvemmin tahtonut pilkata häntä antamalla sellaista, jota ei hän\nvoinut käyttää. Tarina tuosta \"kauneimmasta\" mahtoi olla tehty; sillä\njos vitjat siitä syystä olisivat olleet hänelle aiotut, niin ei hän\nolisi tullut illalla ja salaa. — Suuttumus ja häpeä kaivelivat sitä\nsyvemmin, kun hän oli totuttanut itsensä pois uskomasta asioitaan\nkenellekään. Ei siis kumma, että hän, kun ensi kerran tapasi sen,\njonka ympärillä koko suuttumus ja kaikki häpeän ajatukset kieppuivat,\nlensi niin polttavan punaiseksi, että nuorukaisen täytyi ymmärtää\nhänet väärin; ja kun tyttö sen ymmärsi, kävi hän entistäänkin\npunaisemmaksi.\n\nKiireesti riensi hän kotiin, riuhtaisi käsiinsä vitjat ja asettui,\nvaikka vielä oli päivä, kaupungin ulkopuolelle odottamaan häntä: nyt\nhänen piti kun pitikin saada takaisin vitjat! Hän oli varma, että hän\ntulee; sillä hänkin oli punastunut, nähdessään Petran ja olihan hän\nkoko ajan ollut poissa. Mutta pian alkoivat nämä ajatukset puhua\nnuoren miehen eduksi: hän ei olisi punastunut, jos tyttö olisi ollut\nhänelle yhdentekevä; hän olisi tullut aikaisemmin, jos aikaisemmin\nolisi ollut kotona. Rupesi jo hämärtämään; sillä näinä kolmena\nviikkona olivat päivät lyhentyneet aika lailla. Mutta hämärän mukana\nvaihtuvat usein ajatuksemme. Tyttö istui ihan tien vierellä puiden\nvälissä; hän saattoi nähdä, mutta häntä ei näkynyt. Kun jonkun aikaa\noli kulunut eikä nuorta miestä kuulunut, rupesivat vastakkaiset\ntunteet jo leimahtelemaan; tyttö kuunteli milloin suutuksissaan,\nmilloin peloissaan; hän kuuli jokaisen tulijan askeleet pitkän aikaa\nennenkuin hän hänet näki, mutta se ei koskaan ollut Yngve. Linnut,\njotka unen horroksissa siirtyivät paikasta toiseen lehtien lomassa,\nsaattoivat häntä pelästyttää, sellaisessa jännityksessä hän istui;\njoka ääni kaupungista, joka huuto veti hänen huomionsa puoleensa.\nSuurella laivalla nostettiin laulaen ankkuria; sen piti yöksi lähteä\nliikkeelle, käyttääkseen hyväkseen ensi aamutuulta. Kunpa hänkin\npääsisi aavalle merelle! Hän niin ikävöi! Laulu kävi hänen omakseen,\nsointuvat sävelet antoivat voimaa nousta, minne, mihin? — Samassa oli\nvaalea hattu tiellä, ihan hänen edessään; hän karkasi ylös ja läksi\nilman muuta juoksemaan, mutta juostessaan hän huomasi, ettei olisi\npitänyt juosta; virheitä tuli, toinen toisen perästä, sentähden hän\njäi seisomaan. Kun Yngve astui sinne missä hän seisoi puiden välissä,\nhengitti hän niin, että Yngve kuuli joka hengenvedon ja sama mahti,\njoka edellisellä kerralla tytön reippaudessa oli vaikuttanut häneen,\nvaikutti häneen tänään hänen pelossaan. Hyvin nolon ja pelästyneen\nnäköisenä kuiskasi hän:\n\n— Älä pelkää!\n\nMutta tyttö vapisi, sen hän näki. Hän tahtoi antaa hänelle luottamusta\nottamalla hänen kätensä, mutta tuntiessaan hänen kätensä ensi\nkosketuksen, hypähti tyttö kuin tulen polttamana — ja läksi uudelleen\nmenemään — Yngven jäädessä seisomaan.\n\nHän ei juossut kauvas, hänen keuhkoissaan ei ollut ilmaa, hänen\nohimonsa tykkivät, polttivat, rinta oli särkymäisillään, hän painoi\nkäsiä sitä vastaan — ja kuunteli. Hän kuuli askelia nurmelta ja\nlehtien risahtelevan, Yngve tuli suoraan kohti, näkikö hän hänet? Ei,\nhän ei nähnyt? — Kyllä hän näki! — Ei, hän astui ohitse! Tyttö ei\npelännyt, ei sentähden; mutta hänessä raivosi kapina, ja kun hän tunsi\nolevansa turvassa, kadotti hän samalla jännityksen kanssa voimansa:\nhän kaatui väsymyksen ja tyhjyyden tunteen painamana maahan ja meni\ntainnoksiin.\n\nPitkän ajan perästä nousi hän ja läksi hitaasti astelemaan alaspäin,\npysähteli ja asteli, ikäänkuin kaikkea määrää vailla. Kun hän taasen\npääsi tielle, istui Yngve siellä kärsivällisesti odottaen. Nyt hän\nnousi. Tyttö ei ollut häntä huomannut, hän kulki kuin sumussa, hänen\nsuustaan ei päässyt pienintäkään ääntä, hän ei liioin liikahtanut,\npani vain kädet silmilleen ja itki. Tämä valtasi Yngve Voldin niin,\nettä hänen muuten niin liikkuva kielensä mykkeni. Vihdoin virkkoi hän\noudolla varmuudella:\n\n— Tänä iltana puhun äidilleni; huomenna pitää kaiken olla selvillä ja\nmuutaman päivän perästä sinä lähdet ulkomaille tulemaan vaimokseni.\n\nHän odotti vastausta, ainakin hän odotti, että tyttö nostaisi\nsilmänsä, mutta hän ei tehnyt sitä. Yngve selitti sen omalla\ntavallaan:\n\n— Et vastaa mitään? Et voi vastata! Hyvä! — Luota minuun, sillä\ntästä päivästä lähtien olet omani! — Hyvää yötä! ja Yngve läksi.\n\nTyttö jäi kuin sumuun seisomaan, pieni pelko luisui sumuun ja pyrki\nsitä hajoittamaan, mutta taas oli sumua.\n\nYhtä voimakkaasti kuin Yngve Vold näinä kolmena viikkona oli täyttänyt\nhänen ajatuksensa, yhtä voimakkaasti olivat kaikki vivahdukset nyt\ntarjolla sovittamaan tätä uutta ihmettä uuteen mielikuvitusten\nsarjaan. Hän oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän\ntahtoi nostaa tytön rinnalleen, mistään välittämättä. Tämä oli niin\nodottamattomasti toista kuin se mitä hän pitkien aikojen kärsimyksissä\nja tuskissa oli ajatellut, että jo senkin täytyi tehdä hänet\nonnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi ja onnellisemmaksi hän kävi\njota enemmän hän eläytyi uusiin, joka suhteessa valtaviin oloihinsa.\nHän näki olevansa kaikkien vertainen ja likellä kaikkien hämärien\nkaihojensa määrää! Ensinnäkin hän näki Yngve Voldin suurimman laivan\nliputettuna odottavan hääpäivänään, hän näki sen laukausten ja\nilotulitusten paukuttua ottavan heidät kannelleen ja lähtevän viemään\nheitä Espanjaan, missä hääaurinko hehkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö kertomaan, että\nkello oli puoli kaksitoista. Petra tunsi huutavaa nälkää, sai ruokaa,\nenemmän ruokaa, tunsi päätänsä särkevän, oli väsyksissä ja nukkui\nuudelleen. Kun hän kello kolmen tienoissa iltapäivällä taasen heräsi,\ntunsi hän voivansa hyvin; äiti tuli ylös ja sanoi, että hän varmaan\noli nukkunut pois taudin; sillä niin hänen itsensä oli tapana tehdä.\nMutta nyt Petran täytyi nousta, lähteäkseen neulomakouluun. Petra oli\nnoussut sänkyyn istumaan, pää käden varassa; hän vastasi, ylös\nkatsomatta, ettei hän enään lähde neulomakouluun. Äiti arveli, että\nhän kai vielä on niinkuin hiukan sekaisin ja läksi alas noutamaan\nkääröä ja kirjettä, jonka muuan laivapoika oli tuonut. Tuossa lahjat\njo tulivat! Petra, joka uudelleen oli pannut pitkälleen, nousi\nkiireesti ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella\nensin käärön, joka sisälsi parin ranskalaisia kenkiä. Jonkun verran\npettyneenä oli hän päästämäisillään ne käsistään, kun ne tuntuivat\nhiukan painavilta kärjistään. Hän pisti käden kenkään ja veti toisesta\nesiin pienen käärön, joka oli kiedottu hienoon silkkipaperiin: se oli\nkultainen rannerengas —; ja toisesta niinikään käärön, joka oli\nhuolellisesti tehty ja jossa oli pari ranskalaisia hansikkaita —; ja\noikeasta hansikkaasta taas veti hän esiin paperitötterön, jossa oli\nkaksi sileää kultasormusta. \"Nyt jo!\" ajatteli Petra, hänen sydämensä\nsykki, hän katsahti toisen sormuksen sisään, etsien kirjoitusta ja\nluki aivan oikein: \"Petra\" sekä vuosiluvun ja päivämäärän — ja\ntoisesta: \"Gunnar\". Hän kalpeni, viskasi sormukset ja koko käärön\npermannolle, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä ja repi auki\nkirjeen. Se oli päivätty Calais'ssa — ja hän luki:\n\n     Rakas Petra!\n\n     Tultuamme hyvällä tuulella 51:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitte\n     navakalla sivutuulella tänne asti, mikä on harvinaista\n     paremmillekin laivoille kuin meidän, joka on uhkea purjelaiva.\n     Mutta nyt minä kerron sinulle, että koko matkan olen ajatellut\n     sinua ja sitä mikä meidän molempien välillä viimein oli, ja se on\n     ikävää, etten saanut ottaa sinulta hyvästi oikealla tavalla,\n     jonkatähden minä ikävissäni menin laivaan, mutta en sitte koskaan\n     ole unohtanut sinua, paitsi joskus välillä, sillä merimiehen\n     elämä on kovaa. Mutta nyt me olemme tulleet tänne, ja minä olen\n     koko palkallani ostanut lahjoja sinulle ja niilläkin rahoilla,\n     jotka sain äidiltä, niin että nyt ei minulla ole jälellä mitään.\n     Mutta jos minä vaan pääsen, niin tulen yhtä pian kuin lahjat;\n     sillä niin kauvan kuin se on salassa, ei se ole varmaa muille,\n     varsinkaan nuorille miehille, joita on paljon; mutta minä tahdon,\n     että se on varmaa, niin ettei kukaan pääse puolustamaan itseään,\n     vaan varoo minua. Ainahan sinä voit saada paremman kuin minä,\n     sillä sinä voit saada kenen tahdot; mutta uskollisempaa et\n     koskaan voi saada kuin minä olen. Nyt minä lopetan, sillä minä\n     olen kirjoittanut kaksi arkkia ja kirjaimet käyvät niin suuriksi;\n     sillä sitä työtä minä teen kaikista huonoimmin, mutta minä teen\n     sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja viimeksi minä vielä\n     sanon sinulle, että se on ihan täyttä totta; sillä jollei se\n     olisi täyttä totta, niin se olisi suuri synti ja siitä voisi\n     tulla onnettomuutta monelle.\n\n                                                 Gunnar Ask.\n                                              Aliperämies prikillä\n                                              \"Norjan Perustuslaki\".\n\nSuuri pelko valtasi hänet, tuossa tuokiossa oli hän ylhäällä ja\nvaatepäällä. Hänen täytyi päästä ulos, ikäänkuin sieltä olisi\nsaatavissa neuvo; sillä kaikki oli käynyt epäselväksi, epävarmaksi,\nvaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämääntyi\nhäneltä vyhti, jonkun täytyi auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän\npäässyt irti! Mutta kenelle hän uskalsi uskoutua? Ei kenellekään\nmuulle kuin äidille. Kun hän pitkän taistelun perästä seisoi kyökissä\nhänen luonaan, peläten, itku kurkussa, mutta lujasti tahtoen olla\ntäysin suora, saadakseen täydellistä apua, sanoi äiti, kääntymättä ja\nsentähden huomaamatta Petran kasvoja:\n\n— Nyt hän on ollut täällä; hän on palannut kotiin.\n\n— Kuka? kuiskasi Petra ja piteli kiinni, ettei kaatuisi; sillä jos\nGunnar nyt oli tullut, niin kaikki toivo oli kumossa. Hän tunsi\nGunnarin; hän oli hidas ja hyväluontoinen, mutta kerran suututtuaan\noli hän suunniltaan.\n\n— Sinun pitää paikalla lähteä sinne, sanoi hän.\n\n— Sinnekö? vapisi Petra, sillä hän käsitti heti, että silloin hän\nmyöskin oli sanonut sen äidille ja kuinka sitte kävisikään?\n\n— Niin, pappilaan, sanoi äiti.\n\n— Pappilaan? — Ödegaardko on tullut kotiin?\n\nNyt kääntyi äiti häneen päin.\n\n— Niin, kukas muuten?\n\n— Ödegaard! riemuitsi Petra ja riemun myrsky puhdisti ilman\nsilmänräpäyksessä. — Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi hyvä Jumala,\nhän on tullut! ja tyttö karkasi ulos ovesta ja ylös mäkiä. Hän meni\ntuiskuna eteenpäin, hän nauroi, huusi ääneen; häntä, häntä hän\ntarvitsi; jos hän olisi ollut kotona, ei mitään pahaa olisi\ntapahtunut! Hänen luonaan hän oli turvassa; kun hän vaan ajattelikin\nhänen korkeaa, valoisaa muotoaan, hänen lempeää ääntään, yksin niitä\nhiljaisia, kuvarikkaita huoneitakin, joissa hän asui, pääsi hän\nlevollisempaan tahtiin ja tunsi taasen turvallisuutta. Hän rauhoittui\nja kokosi itsensä. Mailleen menevä syysilta valaisi kaupunkia ja\nmaisemaa, varsinkin lepäsi vuono mahtavassa valossa; tuolla salmessa\nhajosivat viimeiset savut siitä höyrylaivasta, joka oli tuonut\nÖdegaardin. Oi, pelkkä se tieto, että hän taas oli kotona, teki Petran\nhyväksi, terveeksi, voimakkaaksi; hän rukoili Jumalaa auttamaan, ettei\nÖdegaard koskaan enään päästäisi häntä käsistään. Ja juuri tämän\ntoivon nostattamana näkee hän hänen hymyillen astuvan vastaansa; hän\noli tietänyt mitä tietä Petra tulisi ja oli lähtenyt häntä vastaan!\nTämä liikutti tyttöä, hän juoksi häntä vastaan, tarttui molempiin\nhänen käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard kävi hämilleen; kun hän näki\njonkun kaukana tulevan, veti hän tytön tieltä puiden joukkoon, hän\npiteli hänen käsiään käsissään ja tyttö lausuili kaiken aikaa:\n\n— Kuinka ihanaa että te tulitte! Ei, minä en saata uskoa, että te\nolette täällä, te ette enään koskaan saa matkustaa pois! Älkää jättäkö\nminua, älkää jättäkö minua!\n\nSiinä syöksyivät tytön kyyneleet esiin, Ödegaard taivutti hänen päänsä\nhiljaa puoleensa, ikäänkuin peittääkseen niitä, hän tahtoi antaa\nhänelle rauhaa, sillä hän tarvitsi häntä rauhallisena. Mutta tyttö\npainui hänen puoleensa, kuten lintu sen siiven suojaan, joka nousee\npäästämään sitä alleen, eikä hän enään halunnut tulla esiin. Tämän\nluottamuksen voittamana laski Ödegaard kätensä hänen päälleen,\nikäänkuin antaakseen hänelle sen suojan jota hän haki; mutta tuskin\nhuomasi tyttö sen, ennenkuin hän nosti itkettyneet kasvonsa Ödegaardin\npuoleen, heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kaikki vivahdukset,\nmitkä voivat silmään mahtua, kun katumus kohtaa rakkautta, kun\nkiitollisuus kohtaa antajan ilon, kun suostumus kohtaa suostumuksen,\nseurasivat nopeasti toisiaan; Ödegaard kävi kiinni hänen päähänsä ja\npainoi huulensa hänen huuliaan vastaan; hänen äitinsä oli kuollut\nvarhain, hän suuteli ensi kerran eläissään ja niin teki tyttökin.\nKumpikaan ei päässyt toisesta irtaantumaan ja kun he irtaantuivat,\nvaipuivat he samassa taasen toistensa syliin, Ödegaard vapisi, mutta\ntyttö säteili ja hehkui, hän paiskasi käsivartensa miehen kaulaan, hän\njäi riippumaan hänen kaulaansa kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat ja\ntyttö saattoi saada koskettaa hänen käsiään, hänen hiuksiaan, hänen\nrintaneulaansa, kaulaliinaansa, kaikkea mitä kaukaa oli\nkunnioituksella katsellut, ja kun Ödegaard pyysi häntä sanomaan \"sinä\"\neikä \"te\" eikä hän osannut, ja kun Ödegaard tahtoi kertoa miten\nrikkaaksi hän oli tehnyt hänen köyhän elämänsä ensi hetkestä alkaen,\nmiten kauvan hän oli taistellut vastaan, jottei pysäyttäisi häntä\ntähän, jottei ottaisi maksua; ja kun hän käsitti, että tytön on\nmahdoton käsittää mitään tai koota mieleensä sanaakaan kaikesta mitä\nhän sanoo, ja kun ei hän lopulta itsekään löytänyt sanoistaan mitään\njärkeä; kun tyttö heti paikalla tahtoi muuttaa hänen kanssaan hänen\nkotiinsa ja Ödegaardin hymyillen täytyi pyytää häntä odottamaan pari\npäivää — sitte he matkustaisivat pois tästä kaikesta; silloin he\ntunsivat, silloin he lausuivat, siellä puiden välissä istuessaan,\nedessään vuono ja tunturit ilta-auringon valossa ja kaukana laulua ja\ntorven ääni, että tämä oli onnea.\n\n    Ah ensi suudelmassa\n    on metsän maire kuiske,\n    on lainehitten loiske\n    suv' illan purppurassa —\n\n    Kuin torvi päällä vuonnon\n    soi silloin kultavihmeen,\n    niin yhtyin kanssa luonnon\n    elämme elon ihmeen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna istui Petra puolipukeuneena huoneessaan eikä koko\npäivään päässyt pitemmälle. Joka kerta kun hän uudelleen aloitti,\nvaipuivat kädet helmaan. Kuten kypsät tähkäpäät, kuten täyteläiset\nkellot kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Hiljaisuus, turvallisuus,\naaltoilevat näköalat kaarsivat niitä valoisia linnoja, joissa hän\nasui. Hän eli uudelleen eilisen kohtauksen, joka sanan, joka katseen,\njoka käden puristuksen, joka suudelman; hän tahtoi uusia kohtauksen\nkoko kulun, tapaamisesta aina jäähyväisiin asti, mutta ei koskaan\npäässyt päähän; sillä joka yksityinen muisto hukkui unelmaan ja kaikki\nunelmat palasivat lupauksin. Niin suloiset kuin ne olivatkin, täytyi\nhänen työntää ne luotaan käydäkseen kiinni muistojensa katkenneeseen\nlankaan; mutta heti kun hän pääsi siihen kiinni, hukkui hän taasen\nihmemaailmoihin.\n\nKun ei häntä kuulunut alas, arveli äiti hänen taasen ruvenneen\nlukemaan, koska Ödegaard nyt oli palannut. Ruoka tuotiin hänen\nhuoneeseensa ja hänen piti saada olla rauhassa koko päivän. Vasta\nillemmalla hän nousi valmistautumaan: hänen piti lähteä rakastettuansa\nkohtaamaan. Hän pukeutui parhaisiinsa, koko rippipukuunsa; se ei ollut\nhieno, mutta sen hän tunsi vasta nyt. Hänellä oli ollut niin vähän\nmielitekoa vaatteisiin, mutta tänään se häneen tarttui; toinen\nvaatekappale rumensi toista, kunnes hän oli saanut kokoon oikeat eikä\nkokonaisuus sittenkään ollut kaunis! Tänään hän olisi tahtonut maksaa\npaljon ollakseen kaunein — sen sanan mukana luisui mieleen muisto,\njonka hän kädellään torjui luotaan; ei mitään, ei mitään saanut tulla\nlikelle häiritsemään. Itsekin hän liikkuili hiljaa, hiljaa\njärjestellen yhtä toista huoneessaan, koskei aika vielä ollut tullut.\nHän avasi ikkunan ja katsahti ulos; punaiset, lämpöiset pilvet\nlepäsivät tunturien päällä, mutta viileä virtaus tulvehti vastaan,\ntuoden viestiä likeisestä metsästä. Niin, nyt minä tulen, nyt minä\ntulen! hän astui vielä kerran takaisin peilin luo tervehtimään\nmorsiustunnettaan.\n\nSamassa kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin luota, kuuli, että\nhänelle osoitettiin missä huone oli: hän tuli häntä noutamaan!\nSanomaton ilo pääsi tytössä valloilleen; hän katsahti ympärilleen joka\npaikkaan, oliko kaikki järjestyksessä; sitte astui hän ovea kohti.\n\n— Sisään! vastasi hän hiljaa hiljaiseen koputukseen ja astui itse\npari askelta takaperin.\n\nSamana aamuna oli Ödegaard, soittaessaan sisään kahviaan, saanut\nkuulla, että kauppias Yngve Vold jo kaksi kertaa sinä aamuna oli häntä\nhakenut. Se häiritsi häntä, että hänen juuri nyt piti joutua\ntekemisiin vieraan kanssa; mutta kai sillä, joka häntä näin varhain\netsi, oli tärkeä asia. Ja tuskin hän olikaan saanut ylleen ennenkuin\nYngve Vold tuli takaisin.\n\n— Teitä taitaa hämmästyttää? Niin minua itseänikin. Hyvää päivää!...\nTervehdykset vaihdettiin ja hän laski vaalean hatun käsistään. — Te\nnukutte kauvan, olen ollut täällä aikaisemmin kaksi kertaa; minulla on\ntärkeä asia, josta minun pitää puhua kanssanne!\n\n— Tehkää hyvin ja istukaa! ja itse hän istuutui nojatuoliin.\n\n— Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluinten, en voi istua, olen\nkiihtynyt. Toissapäivästä asti olen kuin poissa suunniltani, ihan\nhulluna, en enempää enkä vähempää. Ja siihen olette te syypää.\n\n— Minä?\n\n— Niin, te. Te olette kasvattanut tytön, ei kukaan olisi häntä\najatellut, ei kukaan olisi häntä huomannut ilman teitä. Mutta en minä\nmyöskään kuuna päivänä ole nähnyt, en niin totta kuin tässä seison,\nmitään niin erinomaista, mitään niin — eikö totta? Koko Europassa en\nole nähnyt mitään niin helkkarin käherätukkaista ja ihmeellistä. —\nOletteko te? minä en saanut rauhaa, minä olin lumottu, aina tyttö oli\ntielläni, minä matkustin pois, palasin, mahdotonta — eikö totta?\nEnsin en tietänyt, kuka hän oli — sanoivat Kalastajatytöksi —\nolisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaiseksi, noidaksi! paljasta\ntulta, silmiä, povea, hiuksia — mitä? — Leimuaa, säkenöi, hyppii,\nnauraa, rallattaa, punastuu — sellaista pirun peliä! — Minä karkasin\nhänen perässänsä, näettekö, puiden väliin metsään, ilta oli tyyni —\nhän seisoi, sanoi jonkun sanan, lauloi, tanssi — entä sitte? — niin,\nsitte minä annoin hänelle vitjani, niin totta kuin elän en ollut\nminuuttiakaan edeltäpäin ajatellut sitä! — Seuraavalla kertaa samassa\npaikassa, sama juoksu — hän pelkäsi, ja minä — niin, uskottekos? —\nminä en osannut sanoa ainoaakaan ihmisellistä sanaa, en uskaltanut\nhäneen kajota; mutta kun hän sitte palasi, niin osaattekos te\najatella? minä kosin, enkä minä ollut ajatellut sitä minuuttiakaan\naikaisemmin! Eilen minä sitte koettelin itseäni, aioin pysyä hänestä\nerilläni, mutta kautta sieluni ja ruumiini, minä olen hullu! — minä\nen _voi_, minun täytyy olla hänen luonaan; jollen saa häntä, ammun\nitseni suoraa päätä, sellaista se on! Äidistä minä viis välitän enkä\nliioin kaupungista — se on roskapesä, oikea roskapesä! — pois hän\ntäältä on vietävä, näettekös, pois ja korkealle tämän kaupungin\nyläpuolelle, hänestä pitää tulla _comme il faut_, hänen pitää päästä\nulkomaille, Ranskaan, Pariisiin, minä maksan matkan, te järjestätte.\nVoisinhan minä itse lähteä mukaan, asettua asumaan ulkomaille enkä\nolla tässä pesässä; mutta näettekös: kalat! Minä tahdon tehdä tästä\nkaupungista jotakin, se makaa horroksissa, ei ajattele, ei yrittele,\nmutta kalat! Kalastusta ei hoideta kunnolla; espanjalaiset valittavat,\nulkomaat valittavat; asiat ovat pantavat uuteen uskoon, toisellainen\nkuivatus, toisellainen hoito, toisellainen! Kaupungin täytyy nousta,\nkaupan saada vauhtia, kalan täytyy tuoda miljoonia! Mihin minä\njäinkään? Kalat, Kalastajatyttö — sehän sopiikin: kalat,\nKalastajatyttö, hahhahhah — siis minä maksan, te järjestätte matkan,\nhän tulee vaimokseni ja sitte...\n\nPitemmälle ei hän päässyt; puheensa aikana ei hän ollut kiinnittänyt\nhuomiota Ödegaardiin, joka kuolon kalpeana oli noussut ja nyt hyökkäsi\nhänen kimppuunsa, hieno espanjalainen ruokokeppi kädessä. Toisen\nhämmästystä on mahdoton kuvata; ensimäiset iskut hän torjui.\n\n— Olkaa varoillanne, te saatatte lyödä minua! sanoi hän.\n\n— Kyllä, minä saatan löydä teitä! Näettekö: espanjalaista,\nespanjalainen ruoko, se sopii, sekin! — ja iskut satelivat\nolkapäille, käsivarsille, käsille, kasvoille, mihin vaan sattui;\ntoinen karkasi pitkin huonetta.\n\n— Oletteko hullu — oletteko menettänyt järkenne! — minä nain hänet,\nkuuletteko, nain hänet!\n\n— Ulos! huusi Ödegaard, ikäänkuin hänen voimansa olisivat loppuneet,\nja vaaleatukka ulos ovesta, alas portaita, pois hurjistuneen kynsistä\n— ja pian seisoi hän kadulla, huutaen, että hänen vaalea hattunsa\nannettaisiin hänelle. Se heitettiin ikkunasta; sitte oli ihan\nhiljaista.\n\n— Sisään! vastasi Petra hiljaiseen koputukseen illalla ja astui itse\npari askelta takaperin, paremmin voidakseen nähdä rakastettua, kun hän\nastui sisään. Ikäänkuin jäävyöry olisi vierinyt hänen päällitsensä,\nikäänkuin maa olisi luisunut hänen jalkainsa alta, näki hän kasvot,\njotka olivat ovessa häntä vastassa! Hän hoippui takaperin ja kävi\nkiinni sängyn pylvääseen, mutta syöstessä kuilusta kuiluun laukesi\najatus; vähemmässä kuin sekunnin ajassa oli hän langennut maailman\nonnellisimmasta morsiamesta suurimmaksi syntiseksi; hän luki noista\nkasvoista jylisevän vastaansa, ettei hän ikinä, ei ajassa eikä\niäisyydessä voi antaa hänelle anteeksi! —\n\n— Minä näen: sinä olet syyllinen! kuiskasi Ödegaard tuskin\nkuuluvasti, nojausi ovenpieleen ja piteli kiinni lukosta, ikäänkuin ei\nilman sitä olisi saattanut pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet\nvierivät alas kasvoja, vaikka ne olivat ihan levolliset.\n\n— Tiedätkö sinä edes mitä olet tehnyt? ja hänen silmänsä painoivat\ntyttöä maahan. Hän ei vastannut — ei edes itkemällä; täydellinen,\ntoivoton puudutus oli hänet lyönyt. — Kerran ennen minä annoin pois\nsieluni ja se mies jolle minä sen annoin, kuoli minun tähteni. Minä en\nsaattanut päästä siitä surusta ilman että joku tahtoi armahtaa minua\nja antaa minulle koko sielunsa. Sen sinä teit — mutta sinä teit sen\nvilpillisesti... Hän pysähtyi, turhaan koetti hän pari kertaa alkaa,\nmutta sitte purkautui äkillinen tuska puuskana: — Ja sinä saatoit\nviskata kaiken, mitä minä näinä vuosina, ajatus ajatukselta, olen\nkoonnut, menemään, ikäänkuin se olisi ollut savinen kuva! Lapsi,\nlapsi, etkö sinä käsittänyt, että minä rakensin itseäni sinussa? Nyt\nse on mennyttä!\n\nHän koetti hillitä tuskaansa.\n\n— Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään, sanoi hän taasen; —\nsinä et tiedä mitä olet tehnyt. — Mutta sen sinä sentään käsittänet,\nettä olet minut _pettänyt_. — Sano minulle, mitä minä olen sinulle\ntehnyt, kun sinä saatoit ryhtyä niin hirveisiin tekoihin? Lapsi,\nlapsi, olisit sentään eilen sen sanonut! Miksi, miksi sinä eilen niin\nkauheasti valehtelit?\n\nTyttö kuuli hänen puheensa ja kaikki oli totta mitä hän sanoi. — Hän\noli hoippunut tuolille ikkunan luo, saadakseen nojata päänsä pöytää\nvastaan, joka oli vieressä. Hän nousi taasen, hän hytki tuskasta,\nsitte hän uudelleen istuutui ja oli hiljaa.\n\n— Ja minä, joka en kelpaa auttamaan vanhaa isääni, kuiskasi hän\nitsekseen;—minä en _saata_, minulla ei ole sitä kutsumusta. Sentähden\nei kukaan liioin auta minua, vaan kaikki menee minulta pirstaleiksi,\nkaikki.\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi, pää lepäsi hänen oikeassa kädessään,\nvasen riippui rentona; näytti siltä kuin ei hän olisi saattanut\nliikkua — ja sellaiseksi hän jäi istumaan eikä sanonut mitään. Äkkiä\ntunsi hän jonkin lämpimän koskettavan riippuvaa kättään ja hätkähti\npelästyneenä; se oli Petran hengitys; hän makasi, pää painuksissa\npolvillaan hänen rinnallaan, hän kiersi kätensä ristiin ja nosti\nkatseensa, joka sanomattomalla hartaudella rukoili armoa, hänen\npuoleensa; silloin nosti Ödegaard torjuen kätensä häntä vastaan,\nikäänkuin tuo katse olisi herättänyt hänen sisässään suostumisen\näänen, jota ei hän tahtonut kuunnella; kiivaasti kumartui hän ottamaan\nhattuaan, joka oli pudonnut ja kiirehti ovelle. Mutta vieläkin\nnopeammin asettui tyttö hänen tielleen, hän heittäytyi maahan, kietoi\nkätensä hänen polviensa ympäri ja naulasi silmänsä hänen silmiinsä,\nkaikki ilman ääntä; mutta Ödegaard sekä näki että kuuli että tyttö\ntaisteli henkensä edestä. Silloin kävi miehen vanha rakkaus liian\nylivoimaiseksi; hän katsoi häneen vielä kerran, suurin, kärsivin\nkatsein, hän tarttui kiinni tytön päähän molemmin käsin. Mutta hänen\nrinnassaan nyyhki ja soi kuten uruissa, kun viimeinen ääni on soinut\nloppuun, kun ilmaa vielä on jälellä, muttei enään säveliä. Sitte veti\nhän kädet takaisin sillä tavalla, että tytön täytyi ymmärtää hänen\nsiinä ajattelevan: ainiaaksi!\n\n— Ei, ei! — sinä saatat heittäytyä hellyyteen; mutta sinä et saata\nrakastaa!... Tunteet valtasivat hänet kokonaan: — onneton lapsi, en\ntiedä tulevaisuuttasi; Jumala suokoon sinulle anteeksi, että olet\ntuhonnut minun tulevaisuuteni!\n\nHän astui hänen ohitsensa, tyttö ei liikahtanut; Ödegaard avasi oven\nja sulki sen taasen, tyttö ei puhunut mitään; — hän kuuli hänen\nastuvan alas portaita, hän kuuli hänen viimeiset askeleensa\nporraskivillä ja alhaalla tiellä — silloin pääsi hän kuin paasien\nalta: hän kirkaisi, yhden ainoan kerran; mutta se huuto toi äidin\nhuoneeseen.\n\nTointuessaan tapasi Petra itsensä sängyssä, riisuttuna ja hyvässä\nhoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynäspäät polvilla, pää\nmolempien käsien varassa, tuliset silmät kiinni tyttäressä.\n\n— Joko sinä nyt olet lukenut tarpeeksi hänen kanssaan? kysyi hän. —\nOletko sinä nyt oppinut jotakin? — — Mikä sinusta tuleekaan?\n\nTyttö vastasi tyrskähtämällä itkuun. Kauvan, hyvin kauvan istui äiti\nkuunnellen hänen itkuaan, sitte hän omituisen juhlallisesti lausui:\n\n— Herra hänet hyvästi tuomitkoon!\n\nTytär tulistui:\n\n— Äiti, äiti! ei häntä, ei häntä, vaan minut, minut — ei häntä!\n\n— Kyllä minä ne roistot tunnen! Kyllä minä tiedän, kenenkä pitää\nsaada!\n\n— Ei, äiti, hänet on petetty ja minä, minä hänet olen pettänyt!\n\nTyttö kertoi kiireesti, nyyhkien kaikki tyyni; Ödegaardia ei\nhetkeäkään saanut epäillä, hän kertoi Gunnarista, mitä oli häneltä\npyytänyt, ymmärtämättä mitä teki; sitte Yngve Voldin onnettomista\nvitjoista, jotka olivat kietoneet hänet, sitte Ödegaardista ja miten\nhän oli unohtanut kaikki, kun hänet näki. Ei hän käsittänyt kuinka\nkaikki oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että oli tehnyt\nhirveästi syntiä heitä kaikkia ja varsinkin häntä vastaan, joka oli\nottanut hänet turviinsa ja antanut hänelle kaikki mitä ihminen voi\ntoiselle antaa. Kauvan istua murjotettuaan ääneti vastasi äiti:\n\n— Entä eikö _minua_ vastaan ole tehty mitään syntiä? Missä _minä_\nolen ollut koko tämän ajan, kun et minulle ole virkkanut sanaakaan?\n\n— Oi äiti, auta minua, älä nyt ole kova minulle; minä tunnen että\nsaan kärsiä sen takia niin kauvan kuin elän; mutta siksipä minä\nrukoilenkin Jumalaa, että pian saan kuolla! — Rakas, rakas Jumala,\nalkoi hän heti, oikoen käsiään hänen puoleensa, — rakas, rakas\nJumala, kuule minua, minä olen jo hukannut elämäni, siinä ei enään ole\nmitään minulle, en ole sellainen että voisin elää, en ymmärrä elämää,\nrakas Jumala, anna minun kuolla!\n\nSiinä rukouksessa oli sellainen tenhoava hartaus, että Gunlaug, jonka\nkielellä kieppui kovia sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären\nkäsivarrelle, taivuttaakseen sen pois tästä rukouksesta.\n\n— Hallitse mielesi, lapsi, älä kiusaa Jumalaa; kyllä meidän täytyy\nelää, vaikka kirveleekin.\n\nHän nousi eikä enään pistänyt jalkaansa vinttikamariin.\n\nÖdegaard oli sairastunut tautiin, joka näytti käyvän vaaralliseksi.\nSen aikana muutti hänen vanha isänsä ylös hänen luokseen, otti\nviereisen huoneen työhuoneekseen ja sanoi kaikille, jotka pyysivät\nhäntä säästämään itseään, ettei hän voi sitä tehdä; hänen tehtävänsä\non valvoa pojan luona joka kerta, kun poika kadottaa jonkun niistä,\njoita rakastaa enemmän kuin isäänsä.\n\nSillä kannalla olivat asiat ja nyt saapui Gunnar kotiin.\n\nHän oli peloittamaisillaan äitinsä kuoliaaksi, kun ilmaantui näkyviin\npaljoa ennen laivaa, jolla läksi. Äiti luuli näkevänsä hänen haamunsa\neikä hänen tuttaviensa käynyt paljonkaan paremmin. Kaikkiin\nihmetteleviin kysymyksiin antoi hän vaan epätyydyttäviä vastauksia.\nParempi vastaus saatiin sentään siitä, kun Gunlaug hänen tulopäivänään\najoi hänet talostaan. Portailla huusi hän hänen perässään niin että\nkäytävä kumisi:\n\n— Älä enään tulekkaan tänne, me olemme nyt saaneet niistä asioista\nkylläksemme!\n\nGunnar ei ollut päässyt kauvaskaan, kun muuan tyttö juoksi hänet\nkiinni, tuoden kääröä; tytöllä oli toinenkin käärö, mutta hän antoi\nväärän ja Gunnar tapasi siitä suuret kultavitjat: hän jäi niitä\npunnitsemaan ja katselemaan; ei hän äsken ollut käsittänyt Gunlaugin\nraivoa ja vielä vähemmin käsitti hän nyt, miksi hän lähetti hänelle\nkultavitjoja. Hän huusi tytön takaisin; varmaan hän oli erehtynyt. Ja\ntyttö kysyi, ojentaen hänelle toista kääröä, olisiko se sitte tämä.\nKäärö näkyi sisältävän Gunnarin lahjat Petralle. Kyllä se tämä oli,\nmutta kuka ne kultavitjat sitte saa? Kauppias Vold, vastasi tyttö ja\nläksi niitä viemään. Gunnar jäi seisomaan ja ajatteli: kauppias Vold?\nAntaako _hänkin_ lahjoja? _Hän_ siis on ryöstänyt tytön minulta, Yngve\nVold — no niin, kyllä hänen pitää ... ja hänen jännityksensä ja\ntuskansa täytyi päästä laukeamaan, hänen täytyi saada lyödä jotakin\nkappaleiksi — ja niin kääntyi kaikki Yngve Voldia vastaan.\n\nIhan odottamatta hyökättiin onnettoman kauppiaan kimppuun vieläkin\nkerran, jopa hänen omilla portaillaan. Hän karkasi hullun miehen\nkäsistä konttoriin, mutta Gunnar perässä. Kaikki konttoripalvelijat\nhyökkäsivät nyt rauhanhäiritsijän kimppuun, joka potki ja riuhtoi joka\nsuunnalle; tuolit, pöydät ja pulpetit menivät nurin narin: kirjeet,\npaperit ja sanomalehdet lensivät sauhuna; vihdoin tuli apua Yngven\nlaiturilta ja suuren tappelun perästä viskattiin Gunnar kadulle. Mutta\nnyt vasta kävi leikki vakavaksi. Laiturin luona oli kaksi laivaa,\ntoinen ulkomaalainen, toinen kotimainen, ja koska juuri sattui olemaan\npäivällislevon aika, ottivat merimiehet mielellään osaa lysteihin. He\njoutuivat silmänräpäyksessä tappeluun, miehistö miehistöä vastaan,\nulkomaalainen kotimaalaista vastaan, käytiin noutamassa miehistöjä\nlisää ja ne tulivat juosten, juoksumarssissa. Työväkeä joutui\npaikalle, akkoja ja lapsia; vihdoin viimein ei kukaan tietänyt\nminkätähden tapeltiin. Turhaan kiroilivat kipparit, turhaan komensivat\nkunnialliset kansalaiset, että lähetettäisiin; noutamaan kaupungin\nainoaa poliisia; hän oli sillä kertaa vuonolla kalastamassa. Juostiin\nviskaalin luo, joka samalla oli postimestari; mutta hän oli\nsulkeutunut huoneeseensa järjestämään postia, joka hiljan oli tullut,\nja vastasi ikkunasta, ettei voi tulla; postipalvelija oli\nhautajaisissa, täytyi odottaa. Mutta kun eivät asianomaiset voineet\nsiirtää tuonnemmaksi toistensa tappamista, kunnes posti olisi\njärjestetty, huusivat useat, varsinkin huolestuneet naiset, että Arne\nSmed on noudettava. Kunnialliset kansalaiset olivat samaa mieltä ja\nniin läksi hänen oma vaimonsa häntä noutamaan, \"koskei poliisi ole\nkotona\". Hän saapui kaikkien koulupoikien ihastukseksi ja antoi pari\nletkausta joukolle, haki sitte väkevän espanjalaisen ja antoi hänen\navullaan selkään kaikkia muita.\n\nKun kaikki oli valmista, saapui viskaali, keppi kädessä. Hän tapasi\nmuutamia vanhoja akkoja ja lapsia keskustelemassa taistelupaikalla.\nNäitä käski hän ankarasti lähtemään kotiin syömään päivällistä, minkä\nhän itsekin teki.\n\nMutta seuraavana päivänä rupesi hän pitämään tutkintoa ja sitä jatkui\njonkun aikaa, vaikkei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta, kuka\noli tapellut. Siitä vaan olivat kaikki yksimieliset, että Arne Smed\noli ollut mukana, he olivat nähneet hänen yhdessä espanjalaisen kanssa\nlyövän muita. Tästä asiasta täytyi Arne Smedin maksaa 1 spesietaalari\nsakkoa ja sentähden sai hänen vaimonsa, joka oli noutanut hänet\npaikalle, selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta,\nsen hän toki muisti. Tämä oli tappelun ainoa juridinen seuraus.\n\nMutta sillä oli muita seurauksia. Pieni kaupunki ei enään ollut mikään\nhiljainen pesä, Kalastajatyttö oli nostanut sen kapinaan. Mitä\nihmeellisimpiä huhuja pantiin liikkeelle — alussa ne johtuivat\nmustasukkaisesta suuttumuksesta, tyttö kun oli vetänyt verkkoihinsa\nkaupungin parhaat päät, kaksi sen rikkainta nuortamiestä ja vielä\npäänpäätteeksi useita muitakin; sillä Gunnarista tuli vähitellen\n\"useita nuoria miehiä\". Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky.\nHäpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin parhaista\nperheistä lepäsi nuoren tytön päällä, joka vasta puoli vuotta sitte\noli käynyt rippikoulun; kolme kihlausta yhtaikaa ja yksi niistä hänen\nopettajansa ja hyväntekijänsä kanssa — ei, suuttumus leimusi yli\näyräittensä. Eikö hän lapsesta asti ollutkin ollut pahennuksena\nkaupungille, eikö hän kuitenkin sittemmin lahjana ollut saanut\nosakseen sen luottamusta, kun Ödegaard otti hänet hoitoonsa ja eikö\nhän nyt ollut pilkannut heitä kaikkia, murtanut opettajansa ja,\nseuraten luontonsa vetoa, hillitsemättömästi heittäytynyt tielle, joka\njohti kehittymään yhteiskunnan hylyksi ja viettämään vanhuuden päivät\nkuritushuoneessa? Äidin täytyi olla hänen kanssarikollisensa, hänen\nmerimieskodissaan oli lapsi oppinut kevytmielisyyttä. Päätettiin,\nettei enään kärsitä iestä, johon Gunlaug on kytkenyt kaupungin, ei\nenään kärsitä heitä täällä, ei äitiä eikä tytärtä, päätettiin\nyksimielisesti, että heidät karkoitetaan.\n\nEräänä iltana kerääntyi mäkeen merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille\nvelkaa rahaa, juoppoja työmiehiä, joille ei hän ottanut hankkiakseen\ntyötä, nuoria poikia, joille ei hän ollut antanut tavaraa velaksi ja\nparemmat ihmiset johtivat heitä. He vihelsivät, he hoilottivat he\nhuusivat Kalastajatyttöä, Kala-Gunlaugia; pian lensi kivi ovea vastaan\nja samassa toinen sisään etehisen ikkunasta. Vasta puoliyön jälkeen\nerottiin. Ikkunoiden takana oli pimeää ja hiljaista.\n\nSeuraavana päivänä ei ainoakaan ihminen halunnut pistäytyä Gunlaugin\nluo, ei edes lapsikaan kulkenut ohi mäelle. Mutta illalla uudistui\nsama mellakka, vain sillä erotuksella, että kaikki ilman poikkeusta\nolivat mukana; poljettiin jalkain alle mitä eteen sattui, heitettiin\nrikki ikkunat, revittiin puutarhan aita, väännettiin nurin nuoret\nhedelmäpuut ja laulettiin:\n\n    Hoi äiti, käv' onkeeni merimies!\n          \"Vai merimies!\"\n    Hoi äiti, taas tarttui kauppamies!\n          \"Vai kauppamies!\"\n    Hoi, nyt koko pappismiehen saan.\n          \"Vedä sukkelaan!\" —\n          No kyllä kait,\n          nenän pitkän sait!\n    Ei hyödy hauista suuristakaan se ken\n    ei vetää niitä taida ylös veneesen.\n\n    Voi äiti, mennyt on merimies!\n          \"Vai mennyt vai!\"\n    Voi äiti, mennyt on kauppamies!\n          \"Vai hänkin vai!\"\n    Voi äiti, pappi on menossaan!\n          \"Pidä kiinni vaan!\"\n          No kyllä kait,\n          nenän pitkän sait!\n    Ei hyödy hauista suuristakaan se ken\n    ei vetää niitä taida ylös veneesen.\n\nVarsinkin huudettiin Gunlaugia ja haluttiin kovasti kuulla hänen\nvoimattoman raivonsa purkauksia.\n\nGunlaug istui sisäpuolella ja kuuli joka sanan; mutta hän vaikeni,\nsillä pitäähän ihmisen osata jotakin kärsiä lapsensa takia.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nPetra oli ollut huoneessaan, kun huudot, vihellykset ja hoilotus ensi\niltana alkoivat. Hän oli juossut ikäänkuin talo hänen ympärillään\nolisi ollut tulessa, tai ikäänkuin kaikki hänen ympärillään olisi\nollut romahtamaisillaan hänen päälleen; hän karkasi pitkin huonettaan\nkuin tulisten vitsojen vihmomana; sielua poltti kirveli, hänen\najatuksensa etsivät myrskyten ulospääsyä; mutta alas äidin luo ei hän\nuskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edessä seisoi kansanjoukko! Kivi\nlensi sen läpi ja putosi hänen sänkyynsä, hän parkaisi ja juoksi\nnurkkaan, verhon taakse, ja piiloutui vanhojen vaatteiden joukkoon.\nSiellä hän istua kyyrötti, häpeästä leimuten, pelosta väristen; oudon\npelon kuvat kulkivat hänen ohitseen, ilma oli täynnä kasvoja,\nammottavia, irvisteleviä kasvoja, ne tulivat ihan likelle, ne satoivat\nympärilleen tulta, — ohoi, ei se ollut tulta, vaan silmiä, suuria,\nmurjottavia ja pieniä kipinöiviä — silmiä, jotka tuijottivat\nliikkumattomina, silmiä, jotka hyppivät ylös, alas — Jeesus, Jeesus,\narmahda minua!\n\nOi sitä huojennusta, kun viimeiset huudot vaikenivat yöhön ja kaikki\npimeni ja hiljeni! Hän uskalsi tulla esiin, hän heittäytyi vuoteelleen\nja piiloutui patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet poistua; äiti\nniissä astui esiin, uhkaavana, hirvittävänä kuten pilvet, jotka ennen\nrajuilmaa kerääntyvät tuntureille; sillä mitä täytyikään äidin kärsiä\nhänen tähtensä! Hänen silmiinsä ei tullut unen hiventäkään eikä hänen\nsieluunsa rauhaa, ja päivä koitti, mutta se ei tuonut huojennusta. Hän\nasteli edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vaan kuinka pääsisi\npakenemaan, mutta hän ei uskaltanut tavata äitiä, hän ei uskaltanut\nlähteä ulos niinkauvan kuin oli päivä, ja illalla ihmisjoukko varmaan\npalaisi! Hänen täytyi kuitenkin odottaa; sillä ennen puoliyötä olisi\npako ollut vieläkin vaarallisempi. Ja minne paeta? Hänellä ei ollut\nmitään eikä hän tietänyt mitään tietä; mutta kai sitä jossakin löytyi\narmahtavaisia ihmisiä, kuten oli armahtavainen Jumala. _Hän_ tiesi,\nettä miten tyttö lieneekin rikkonut, niin ei hän ollut tehnyt sitä\npahuuttaan. Hän tunsi hänen katumuksensa, Hän tunsi myöskin hänen\navuttomuutensa. Petra kuunteli äidin askelia alakerrassa, mutta ei\nkuullut niitä, hän värisi ajatellessaan että kuulee hänen nousevan\nylös portaita, mutta hän ei tullut. Tyttö, joka oli käynyt auttamassa,\noli mahtanut lähteä tiehensä, koskei ketään kuulunut tuomaan ruokaa.\nItse puolestaan ei hän uskaltanut lähteä alas eikä liioin ikkunaan;\nsillä alhaalla saattoi seisoa joku odottamassa häntä. Särjetty ruutu\npäästi sisään kylmää aamulla ja vielä enemmän, kun taas tuli ilta. Hän\noli pannut vaatteita pieneen kääröön ja pukeutunut lähtökuntoon. Mutta\nhänen täytyi odottaa raivoisaa joukkoa ja ottaa vastaan mitä tuleman\npiti.\n\nTuossa ne taas olivat! Vihellykset, huudot, kivenheitot, paljon\npahempina kuin edellisenä iltana; hän kyyristyi nurkkaansa, kiersi\nkädet ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan ei äiti menisi\nniiden luo, kunhan ne vaan eivät murtautuisi sisään! Äkkiä ne\nrupesivat laulamaan, se oli pilkkalaulua ja vaikka joka sana vihlaisi\nhäntä veitsellä, niin täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella;\nmutta heti kun hän käsitti, että äitikin oli sekoitettu juttuun, että\nhe olivat tehneet itsensä syypäiksi niin hävyttömään vääryyteen, hän\nnousi; hän karkasi esiin, hän päätti puhua tuolle kurjalle\nroskajoukolle tai heittäytyä sen kimppuun; mutta kivi, toinen kivi ja\nvihdoin kokonainen kivisade lensi ikkunaan, lasisirpaleet helisivät,\nkivet vierivät pitkin huonetta ja tyttö pakeni taas piiloon. Hän\nhikoili ikäänkuin olisi seisonut kuumimmassa auringonpaahteessa; mutta\nhän ei enään itkenyt eikä pelännyt.\n\nVähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin ja niinpian kun ei\nhän mitään kuullut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän\nastui lasisirpaleiden päälle ja peräytyi, hän astui kiville ja jäi\nseisomaan, jottei kuuluisi; sillä nyt piti hiipimällä lähteä pois.\nOdotettuaan vielä runsaan puolen tunnin, veti hän kengät jalastaan,\notti käärön ja avasi hiljaa oven. Taasen hän odotti viisi minuuttia,\nsitte hän hiljaa astui alas portaita. Tuntui raskaalta jättää äiti\nhyvästi sanomatta, kun oli tuottanut hänelle tämän surun; mutta pelko\najoi eteenpäin.\n\n— Hyvästi, äiti! Hyvästi, äiti! kuiskasi hän joka askeleelta\nportaissa. — Hyvästi, äiti!\n\nHän oli päässyt alas, veti pari kertaa raskaasti henkeään saadakseen\nilmaa, ja sitte kohti porstuan ovea! Samassa kävi joku takaapäin\nkiinni hänen käsivarteensa, hän päästi pienen parahduksen ja kääntyi.\nSe oli äiti. Gunlaug oli kuullut oven avautuvan, ymmärsi paikalla\ntyttären tarkoituksen ja odotti häntä tässä. Petra tunsi, ettei hän\ntaistelutta pääsisi hänen ohitseen. Selityksestä ei olisi mitään\nhyötyä; mitä sanoja hän ikinä keksisi, ei niitä uskottaisi. No niin,\ntulkoon siis taistelu; eihän maailmassa ole mitään pahinta pahempaa ja\nsehän jo on hänen takanaan. Äiti kysyi hiljaa:\n\n— Minne sinä aiot?\n\nTyttö vastasi yhtä hiljaa, sykkivin rinnoin:\n\n— Minä pakenen!\n\n— Minne sinä pakenet?\n\n— En tiedä. Mutta minä tahdon pois täältä. Hän painoi kääröä lujemmin\nvastaansa ja jatkoi kulkuaan.\n\n— Ei, seuraa minua! vastasi äiti, pidellen kiinni hänen\nkäsivarrestaan; — minä olen pitänyt huolta kaikesta.\n\nPetra päästi paikalla itsensä laukeamaan, kuten ihminen päästää\nkäsistään liian raskaan taakan; hän läähätti kuin taistelun jälkeen ja\nantautui kokonaan äidin haltuun. Äiti astui hänen edellään pieneen\nkoppiin kyökin takana, jossa ei ollut ikkunaa ja jossa paloi tulta; —\nsiellä hän oli istunut piilossa, väkijoukon melutessa ulkopuolella.\nKoppi oli niin pieni, että he tuskin pääsivät siellä liikkumaan; äiti\notti esiin mytyn, hiukan pienemmän kuin se jota Petra kantoi, aukaisi\nsen ja veti esiin merimiesvaatteet.\n\n— Pue päällesi nämä, kuiskasi hän.\n\nPetra oivalsi paikalla miksi niin piti tehtämän, mutta häntä liikutti,\nettei äiti maininnut syytä. Hän riisuutui ja pukeutui, äiti auttoi\nhäntä ja sattui siinä kerran niin likelle kynttilää, että Petra näki\nhänen kasvonsa ja ensi kerran näki Petra, että Gunlaug oli vanha.\nOliko hän näinä vuorokausina käynyt vanhaksi vai eikö Petra ennen\nollut sitä huomannut? Lapsen kyynel vieri alas äidin päälle, mutta hän\nei katsahtanut ylös eikä toinenkaan sentähden saanut sanoja suustaan,\nöljytyn lakin hän viimeksi otti vastaan äidin käsistä ja pantuaan sen\npäähänsä, otti äiti käärön häneltä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja\nkuiskasi:\n\n— Tule nyt!\n\nHe menivät taasen porstuaan, mutta eivät katuoven kautta. Gunlaug\navasi oven pihamaalle ja lukitsi sen taasen. He kulkivat läpi\nhävitetyn puutarhan, yli kaadettujen puiden ja revityn aidan.\n\n— Katso nyt ympärillesi, sanoi äiti; — et taida enään palata tänne.\n\nTyttö värisi eikä katsellut ympärilleen. He menivät ylätietä, metsää\npitkin, siitä, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä sekä illan\nGunnarin seurassa, illat Yngve Voldin ja vihdoin Ödegaardin kanssa. He\nastelivat lakastuneiden lehtien joukossa, joita nyt oli ruvennut\nvarisemaan maahan; yön viileydessä häntä paleli oudoissa vaatteissa.\nÄiti kääntyi erästä puutarhaa kohti; Petra tunsi sen paikalla, vaikkei\nollut seisonut sen mäen puolisessa päässä sen päivän jälkeen, jolloin\nhän lapsena hyökkäsi sen kimppuun; se oli Pedro Ohlsenin puutarha.\nÄidillä oli sen avain ja hän sulki heidät puutarhaan.\n\nVaikeaa Gunlaugin oli ollut aamupäivällä mennä Pedron luokse ja\nvaikeaa oli hänen nytkin tuoda hänen luokseen onnetonta tytärtään,\njolle ei hän enään voinut antaa suojaa. Mutta sen täytyi tapahtua ja\nminkä täytyi tapahtua, sen Gunlaug osasi tehdä. Hän koputti\nkuistinoveen ja miltei heti kuulivat he askelia ja näkivät valoa;\nhetkisen perästä avasi Pedro oven, tullen vastaan matkavaatteissa ja\nmatkasaappaissa, kalpeana ja peläten. Hänen kädessään oli talikynttilä\nja hän huokasi, kun silmät sattuivat Petran kasvoihin, jotka olivat\nihan paisuksissa itkusta; hän katsahti Pedroon; mutta kun ei Pedro\nuskaltanut tuntea häntä, ei hänkään uskaltanut tuntea Pedroa.\n\n— Tämä tässä on luvannut auttaa sinua matkalle, sanoi äiti,\nkatsomatta heihin kumpaankaan, astui pari askelta peremmä kuistille ja\nantoi toisten seurata perässään Pedron huoneeseen, toiselle puolelle.\nHuone oli pieni ja matala, omituinen, ummehtunut ilma lehahti heitä\nvastaan, tehden Petran pahoinvointiseksi; hänhän ei vuorokauteen ollut\nsyönyt enempää kuin nukkunutkaan. Keskellä kattoa riippui häkki,\njossa oli kanarilintu; täytyi kiertää, jottei töytäisi häkkiä\nvastaan; vanhat, raskaat tuolit, painava pöytä, pari suurta\ntalonpoikaiskaappia, jotka ulottuivat kattoon asti, painostivat niin,\nettä huone kävi vieläkin pienemmäksi. Pöydällä oli nuotteja ja niiden\npäällä huilu. Pedro Ohlsen vaelteli suurissa saappaissaan, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut jotakin tekemistä; heikko ääni kysyi\nperähuoneesta:\n\n— Kuka siellä on? — kuka siellä on?\n\nPedro Ohlsen rupesi liikkuilemaan entistä nopeammin ja mutisi:\n\n— Se on vaan ... hm, hm ... se on ... hm, hm! jonka jälkeen hän\nhävisi sinne mistä ääni kuului.\n\nGunlaug istui ikkunan luona, molemmat kyynärpäät polvilla ja pää\nkäsien varassa, tuijottaen hiekkaan, jota oli siroiteltu permannolle;\nhän ei puhunut, vaan veti silloin tällöin raskaan huokauksen. Petra\nseisoi oven luona, jalat yhdessä ja molemmat kädet rinnalla; sillä hän\ntunsi olevansa sairas. Vanha lyöntikello lappoi aikaa, talikynttilä\npöydällä paloi pitkällä karrella, valuen. Mutta äiti tahtoi mainita\njonkun syyn heidän täälläoloonsa ja sanoi:\n\n— Minä tunsin kerran tämän miehen.\n\nEi enempiä sanoja eikä vastausta. Pedro viipyi poissa, kynttilä paloi\nsurullisesti ja kello käydä raksutti. Petran pahoinvointi kasvoi\nkasvamistaan ja sen ohessa kuuli hän kuulemistaan äidin: \"minä tunsin\nkerran tämän miehen!\" Kello kävi käsiksi sanoihin ja alkoi laahata\nniitä: \"Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!\" Sittemmin kun\nPetra vaan joutui ummehtuneeseen ilmaan, nousi hänen eteensä huone\npahoinvointineen ja kellon: \"Minä — tunsin — kerran — tämän —\nmiehen\". Eikä hän koskaan joutunut laivalle, jossa mädäntynyt vesi\nlöyhkäsi kajutan lattian alla ja öljyn ja ruuan haju tuntui, jollei\npaikalla tullut merikipeäksi ja lakkaamatta, yötä ja päivää merikivun\nläpi nähnyt tuota huonetta ja kuullut kellon tikutusta: \"minä —\ntunsin — kerran — tämän — miehen!\"\n\nKun Pedro palasi, oli hän saanut päähänsä villaisen myssyn ja\nhartioilleen vanhanaikaisen, kankean kauhtanan, joka oli nostettu\npystyyn korville.\n\n— Minä olen nyt valmis, sanoi hän. ja veti kintaat käsiinsä; näytti\nsiltä kuin hän olisi ollut menossa pahimpaan ilmaan. — Mutta älkäämme\nunohtako kauhtanaa ... hän kääntyi ... — tälle ... tälle ... hän\nkatsahti Petraan ja sitte Gunlaugiin, joka otti tuolin selustalta\nsinisen kauhtanan ja auttoi sen Petran ylle; mutta kun se sattui hänen\nnenäänsä, oli siinä huoneen haju niin suuressa mitassa, että hän pyysi\nraikasta ilmaa; äiti näki hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti\nhänet kiireesti puutarhaan. Siellä joi hän raikkaassa yössä muutamia\ntäysiä siemauksia kirkasta syysilmaa.\n\n— Minne minä menen? kysyi hän alkaessaan tointua.\n\n— Bergeniin, vastasi äiti ja auttoi häntä napittamaan kauhtanaa; —\nse on suuri kaupunki, jossa ei kukaan tunne sinua... Valmiiksi\ntultuaan asettui hän portin luo. — Saat mukaasi 100 spesietaalaria,\njos kävisi huonosti, niin onhan sinulla edes jotakin säästöä. Tämä\ntässä lainaa ne sinulle.\n\n— Antaa, antaa, kuiskasi Pedro, astellen kadulle heidän ohitseen.\n\n— Lainaa ne sinulle, toisti äiti, ikäänkuin ei hän olisi sanonut\nmitään; — minä maksan ne hänelle takaisin. ... Hän otti huivin\nkaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan, sanoen: — kirjoita paikalla\nkun sinun käy hyvin, muttei ennemmin.\n\n— Äiti!\n\n— Ja sitte tämä soutaa sinut laivaan, joka on tässä ulkopuolella.\n\n— Oi Jumala, äiti!\n\n— Niin, muuta ei olekkaan. Minä en seuraa kauvemma.\n\n— Äiti, äiti!\n\n— Herra olkoon kanssasi. Hyvästi!\n\n— Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!\n\n— Äläkä kylmety matkalla!\n\nHän oli vaivoin saanut tytön puutarhanportin taakse ja sulki sen nyt.\n\nPetra seisoi ulkopuolella ja katseli suljettua porttia. Hän tunsi\nolevansa niin yksin ja viheliäinen kuin ihminen ikinä saattaa tuntea\n— mutta juuri samassa nousi hyljättyyden tunteesta, vääryydestä,\nitkusta aavistus, usko; se välähti kuin tuli, joka syttyy ja sammuu,\njoka kohoaa korkeuksiin ja samassa taas romahtaa alas, mutta hetkisen\nihanasti valaisee — tyttö avasi silmänsä ja seisoi seuraavana hetkenä\npaksussa pimeässä.\n\nLäpi pienen kaupungin autioiden katujen, ohi suljettujen, lehdettömien\npuutarhojen ja suljettujen talojen, seurasi hän hiljaa miestä, joka\nkumarassa laahusteli suurissa saappaissaan ja kauhtanassa, jossa ei\nollut kukkulia. He tulivat puukäytävään, jossa taasen kulkivat\nlakastuneissa lehdissä ja näkivät kummituksentapaisten tavottelevien\noksien ojentuvan käymään kimppuunsa. He kapusivat alas vuorta\nkeltaisen talaan taa, missä vene oli. Pedro rupesi mättämään siitä\nvettä; sitte hän souti tyttöä maata pitkin; se lepäsi suurena\nmöhkäleenä, jota taivas raskaana painoi. Kaikki oli tasoittunut, maat,\nrakennukset, tunturit; hän ei nähnyt mitään siitä mitä hän\nlapsuudestaan asti eiliseen asti joka päivä oli nähnyt; se oli kaikki\nsulkeutunut pois näkyvistä kuten kaupunki, kuten ihmiset sinä yönä,\njolloin hänet työnnettiin maailmalle eikä hän saanut yhtään\njäähyväistervehdystä.\n\nLaivalla, joka oli ankkurissa ihan likellä rantaa, odottamassa\naamutuulta, käveli mies edestakaisin; heti kun hän näki heidät\nlooringin alla, laski hän alas portaat, auttoi heidät kannelle ja\nvaroitti kapteenia, joka hänkin heti tuli kannelle. Petra tunsi heidät\nja he hänet, mutta kysymyksittä ja ilman myötätuntoa kerrottiin\nhänelle ihan tavallisena asiana kaikki mitä hänen tarvitsi tietää,\nnimittäin missä hänen piti nukkua ja mitä hänen piti tehdä, kun hän\nhalusi jotakin tai tuli kipeäksi. Kipeäksi tuli hän miltei paikalla,\nkun pääsi alas, jonkatähden hän heti muutettuaan vaatteet, palasikin\nylös. Silloin tuli hänen nenäänsä haju... oi, suklaanhaju ja hänet\nvaltasi ääretön nälkä, se repi ja pisteli rintaa ja samassa tuli sama\nmies, joka oli ottanut heidät vastaan, kajutanovesta, kädessä\nkokonainen kupposellinen ja leivoksia; ne olivat hänen äidiltään,\nkertoi mies. Tytön syödessä kertoi hän vielä, että laivalle oli\nlähetetty kirstullinen hänen paraita pukujaan ja liina- ja\nvillavaatteitaan, sitäpaitsi ruokaa ja muuta hyvää. Samassa hetkessä\ntuli äiti voimakkaana muistona Petran mieleen, hän sai hänestä\nsuurpiirteisen kuvan, jommoista ei hänellä milloinkaan ollut ollut,\nmutta joka sittemmin pysyi koko elämän ajan. Ja tämän kuvan edessä\nteki hän rukouksessa lupauksen, lujan ja samalla surumielisen, että\nkerran tuottaa äidilleen iloa kaiken sen surun korvaukseksi, jota nyt\non hänelle tuottanut.\n\nPedro Ohlsen istui hänen luonaan, kun hän istui, ja käveli hänen\nrinnallaan, kun hän käveli, kaiken aikaa koettaen liikkua niin, ettei\nolisi hänen tiellään, mutta juuri senkautta alituisesti ollen tiellä\nkannella, joka oli ylen täynnä tavaraa. Hänen kasvoistaan näki Petra\nvaan suuren nenän ja silmät, eikä niitäkään selvästi, mutta hänestä\nsai sen käsityksen, että hän kulki joidenkin ajatusten painamana,\njoita tahtoi sanoa, muttei saanut suustaan. Hän huokaili, hän\nistuutui, hän nousi, hän kierteli Petraa, hän istuutui taasen, mutta\nsanaakaan ei tullut ilmoille eikä Petrakaan puhunut. Vihdoin viimein\ntäytyi Pedron heittää äänettömyytensä, hän veti kömpelösti taskustaan\näärettömän nahkaisen lompakon ja kuiskasi, että nuo sata\nspesietaalaria olivat siinä — ja vähän enemmän. Petra ojensi kätensä\nkiittääkseen häntä ja hänen kasvonsa tulivat silloin niin likelle\nPedroa, että hän näki hänen silmiensä kostean kiiltävinä riippuvan\nkasvoissaan. Sillä Petran mukanahan pakeni viimeinen pala sitä elämää,\njoka oli jäänyt hänen sammuvaan olemassaoloonsa. Hän olisi sentään\nniin mielellään sanonut tytölle jotakin, joka olisi antanut hänelle\nystävällisen muiston loppuelämän ajaksi; mutta se oli häneltä\nkielletty ja vaikka hän siitä huolimatta olisi tahtonut sanoa sen,\nniin ei hän saanut sanoja suustaan; sillä tyttö ei auttanut häntä!\nPetra oli niin väsyksissä ja muisto siitä, että Pedro oli saanut hänet\ntekemään ensi synnin äitiä vastaan, ei tällä hetkellä ottanut\njättääkseen häntä rauhaan. Hän ei jaksanut häntä sietää; asia paheni\neikä parantunut, jota kauvemmin Pedro viipyi; sillä kun ihminen on\nväsyksissä, niin hän kyllästyy. Pedro raukka tunsi sen, täytyihän\nhänen lähteä, ja niin sai hän vihdoinkin kuiskatuksi hyvästi, ja veti\nkuivan käden kintaasta. Petra laski siihen lämpöisen kätensä ja he\nnousivat molemmat.\n\n— Kiitoksia — ja viekää minulta terveisiä! sanoi hän.\n\nPedrolta pääsi huokaus tai kulahdus, pari lisää, sitte hän päästi irti\nkäden, kääntyi ja astui takaperin, hiljaa alas portaita. Petra tuli\nvielä relingille, Pedro katsahti häneen, tervehti ja souti sitte\nhitaasti pois. Petra seisoi paikoillaan, kunnes hän oli pimentynyt\npimeyteen. Mutta sitte hänkin läksi alas, hän tuskin saattoi pysyä\npystyssä väsymyksestä, ja vaikka hän oli sairas, nukkui hän heti kun\noli päästänyt päänsä korvalliselle ja lausunut pari ensimäistä\nrukousta isämeitästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan istui äiti keltaisen talaan luona; hän oli hitaasti\nseurannut heitä koko matkan ja istuutunut talaan luo juuri kun he\nläksivät maista. Samasta paikasta oli Pedro Ohlsen ennen muinoin\nlähtenyt soutamaan hänen kanssaan; siitä oli hyvin kauvan, mutta se\ntuli hänen mieleensä juuri nyt, kun Pedro läksi soutamaan tytärtä.\n\nNiinpian kuin Gunlaug näki Pedron palaavan yksinään, nousi hän ja\nläksi; sillä tiesihän hän nyt, että tytär oli hyvin päässyt laivaan.\nHän ei lähtenyt kotiin, vaan kauvemma; hän tapasi pimeästä polun, joka\njohti tunturien poikki, ja rupesi astelemaan sitä. Yli kuukauden pysyi\nhänen talonsa kaupungissa autiona ja hävitettynä; hän ei tahtonut\npalata sinne ennenkuin tyttäreltä oli tullut hyviä tietoja.\n\nMutta sen ajan kuluessa pantiinkin mielipide häneen nähden koetuksen\nalaiseksi. Kaikki matalammat luonteet nauttivat kiihkeästi, kun saavat\nliittyä yhteen vainoomaan väkeviä, mutta vain niin kauvan kuin väkevät\nvoivat tehdä vastarintaa; kun he näkevät, että nämä tyynesti antavat\nitseään rääkätä, tulee heille häpeän tunne ja sitä hyssytetään, joka\nvielä viskaa kiven. Tässä tapauksessa oli iloittu siitä että\nkuultaisiin Gunlaugin mahtavan äänen meluavan porraskäytävässä, oli\najateltu, että hän kutsuu merimiehet avukseen ja kehoittaa heitä\nkaturähäkkään. Kun ei Gunlaugia kuulunut, joutui joukko kolmantena\niltana sellaiseen vimmaan, että sitä tuskin saattoi hillitä.\nPäätettiin lähteä sisään hakemaan häntä, päätettiin laahata molemmat\nnaiset kadulle, saattaa heidät pois kaupungista, ajaa heidät menemään!\nIkkunoita ei edelliseltä illalta oltu korjattu; joukon hurratessa\nryömi kaksi miestä sisään ikkunasta, avaamaan ovea — ja joukko\nhyökkäsi taloon! He hakivat kaikista huoneista, sekä ylhäältä että\nalhaalta, he rikkoivat ovia, he särkivät mitä eteen sattui, he hakivat\njoka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä ja tytärtä, mutta ei\nlöytynyt ketään ihmistä. Samassa silmänräpäyksessä jolloin tämä\nhuomattiin, vaipui hiljaisuus joukkoon; ne jotka olivat käyneet\nsisällä, tulivat ulos, toinen toisensa perässä, ja piiloutuivat\ntoisten taakse. Vähän ajan perästä oli talon edusta tyhjä.\n\nPian oli jo kaupungissa sellaisia, jotka sanoivat, että oli ollut\nhävytöntä kohdella turvattomia naisia sillä tavalla.\n\nTapausta pohdittiin kunnes päästiin yksimielisyyteen siitä, että mitä\n_Kalastajatyttö_ lieneekään rikkonut, niin oli Gunlaug syytön ja\nsentähden oli hänelle tehty suurta vääryyttä. Häntä kaivattiin kovasti\nkaupungissa; tappelu ja juopuneiden rähinä alkoi kuulua\npäiväjärjestykseen; sillä kaupunki oli kadottanut poliisinsa.\nSitäpaitsi kaipasivat ohikulkijat Gunlaugin mahtavaa persoonaa ovessa;\nvarsinkin kaipasivat häntä merimiehet. Ei missään kuitenkaan ollut\nsellaista kuin hänen luonaan, sanoivat he; sillä siellä kohdeltiin\njokaista ansion mukaan, jokaisella oli ollut oma arvonsa hänen\nluottamuksessaan ja jokainen oli saanut häneltä apua tarpeen tullessa.\nEivät merimiehet tai kipparit enempää kuin työnantajat tai\nperheenäidit olleet ymmärtäneet hänen arvoaan ennenkuin nyt, kun hän\noli joutunut pois.\n\nSentähden kulki ilosanoma läpi kaupungin, kun joku oli nähnyt hänen\nistuvan talossaan, keittämässä ja paistamassa kuten ennenkin. Jokaisen\npiti mieskohtaisesti rientää saamaan vakuutusta, että ruudut olivat\npaikoillaan, ovi eheänä ja että savu nousi piipusta. Kyllä se oli\ntotta! Siellä hän taas istui! — Ihmiset kömpivät toiselle puolelle\nporraskäytävää nähdäkseen paremmin; hän istui kivilaatalla ovensa\nedessä, hän ei katsonut ylös eikä ulos, silmä seurasi kättä ja käsi\nteki työtä: sillä hän oli palannut ansaitsemaan takaisin mitä oli\nmenettänyt ja ensinnä nuo 100 spesietaalaria, jotka oli velkaa Pedro\nOhlsenille. Alussa tyytyivät ihmiset kurkistelemaan häneen ulkoapäin;\nhe eivät pitkiin aikoihin uskaltaneet mennä hänen luokseen pahan\nomantuntonsa takia. Mutta vähitellen heitä rupesi tulemaan — ensinnä\ntulivat perheenemännät, ne ystävälliset ja hyväntahtoiset; he eivät\nkuitenkaan saaneet tilaisuutta puhua hänen kanssaan mistään muusta\nkuin asioista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muuta. Sitte tulivat\nkalastajat, sitte kauppiaat ja kipparit pestaamaan väkeä ja kuulemaan\nasianomaisen arvostelua — ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina\nmerimiehet. Tämä mahtoi olla sovittua; sillä illemmalla tuli talo\näkkiä niin täyteen, etteivät yksin molemmat huoneet joutuneet kiinni,\nvaan pöydät ja penkit, jotka kesäisin olivat puutarhassa, olivat\notettavat esille ja asetettavat porstuaan, keittiöön, peräkamariin. Ei\nkukaan, joka tämän joukon näki, aavistanut, mitä tunteita liikkui sen\nmielessä; sillä samassa hetkessä, jolloin se astui kynnyksen yli, oli\nGunlaug ottanut sen äänettömän komentonsa alle ja se leveä varmuus,\njolla hän antoi jokaiselle omansa, painoi alas jokaisen\ntervetuliaissanan, jokaisen kysymyksen. Hän oli ennallaan; ainoastaan\nhiukset eivät enään olleet mustat ja meno oli hiljaisempi. Mutta kun\nmerimiehet rupesivat tulemaan iloiselle tuulelle, eivät ne enään\nsaattaneet hillitä itseään, vaan joka kerta kun Gunlaug ja\npalvelustyttö olivat ulkona, kehoitettiin Venemies-Nuuttia, joka aina\noli ollut hänen suosikkinsa, juomaan hänen maljansa, kun hän tuli\nsisään. Hänkään ei kuitenkaan saanut rohkeutta siihen ennenkuin hänen\nverensä vielä lämpenivät; vihdoin, kun Gunlaug tuli sisään kokoamaan\ntyhjiä pulloja ja laseja, nousi hän ja sanoi, \"että se oli hyvä, että\nhän oli palannut. Sillä sellaista se vaan oli, että — että, se oli\nhyvä, että hän oli palannut!\" Tämä oli miesten mielestä oikein\nsanottu; he nousivat ja huusivat:\n\n— Niin, se oli hyvä!\n\nJa ne jotka olivat eteläisessä ja keittiössä ja muissa huoneissa\nnousivat hekin ja puhkesivat samaan hyväksymisen huutoon ja venemies\nojensi hänelle lasin ja huusi hurraata ja sitte jyräyttivät he kaikki\nmuutamia hurraahuutoja niin että katto oli nousemaisillaan ilmaan ja\nlähtemäisillään lentoon. Pian julisti joku, että he olivat tehneet\nhänelle hävytöntä vääryyttä, sitte selitti toinen samaa ja vihdoin\nsadatteli koko joukko itseään siitä, että oli tehnyt hänelle\nhävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin vaikenivat, toivoen sanaa\nGunlaugin omasta suusta, sanoi Gunlaug, että hän kiittää heitä. —\nMutta, lisäsi hän, yhä keräten tyhjiä laseja ja pulloja, — niinkauvan\nkun en _minä_ sano siitä mitään, niin ei teidänkään tarvitse sanoa.\n\nHän läksi ulos, saatuaan käsiinsä niin paljon kuin saattoi kantaa ja\npalasi sitte hakemaan loppuja. Mutta siitä lähtien oli hänen valtansa\nhorjumaton.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nIllalla ja pimeässä laski laiva ankkuriin Bergenin satamassa. Puoleksi\npyörryksissä meritaudista vietiin Petra kapteenin veneessä\nlukemattomien laivojen, pienten ja suurten lomitse ylös merimiesten\nvilinään laitureille ja talonpoikien ja katupoikien hyörinään niissä\nkapeissa solissa, joiden läpi tie kulki. He seisahtuivat soman pienen\nrakennuksen eteen, jossa vanha vaimo kapteenin pyynnöstä\nystävällisesti otti vastaan Petran. Hän tarvitsi ravintoa ja unta ja\nsai nämä molemmat tarpeensa tyydytetyiksi. Hän heräsi keskellä\nseuraavaa päivää reippaana ja iloisena kuulemaan uusia ääniä ja uutta\nkielensointua ja kun hän nosti uutimen, näkemään ympärillään uutta\nluontoa, uusia ihmisiä ja uutta kaupunkia. Hän oli itsekin tullut\nuudeksi, siltä hänestä tuntui, kun hän pysähtyi peilin eteen. Nämä\nkasvot eivät olleet entiset. Hän tosin ei voinut tehdä itselleen\nselkoa erosta eikä ymmärtänyt, että hänen iässään suru ja tuska\nhienontavat ja tekevät henkevämmäksi; mutta katsahtaessaan peiliin,\ntäytyi hänen kuitenkin muistella viime öitä ja niitä muistellessa hän\nvärisi. Sen tähden kiirehti hän valmistumistaan, päästäkseen alas\nsiihen uuteen, joka häntä odotti. Hän tapasi emäntänsä ja useita\nnaisia, jotka ensin tarkasti katselivat häntä ja sitte lupasivat ottaa\nhänet huomaansa; aluksi lupasivat he kuljettaa häntä kaupungilla.\nSamallahan hänen piti ostaa kaikellaista ja sentähden hän palasi\nyläkertaan hakemaan lompakkoaan, mutta häntä hävetti viedä alas\npaksua, likaista lompakkoa ja sentähden avasi hän sen siellä,\nottaakseen esiin rahan. Hän ei tavannut sieltä 100 spesietaalaria,\nvaan kolmesataa! Pedro Ohlsen siis taas antoi hänelle rahaa vasten\näidin tietoa ja tahtoa. Niin vähän ymmärsi hän rahan arvoa, ettei\nsumman suuruus ensinkään ihmetyttänyt häntä; sentähden ei liioin\npälkähtänyt hänen päähänsä miettiä syytä tähän anteliaisuuteen.\nSensijaan että olisi saanut ilosta säihkyvän kirjeen aavistavine\nkysymyksineen, sai Pedro Ohlsen Gunlaugilta kirjeen, jonka tytär oli\nkirjoittanut äidille ja jossa hän, huonosti salaten vihaansa,\nilmiantaa hyväntekijänsä ja kysyy, mihin hänen on paneminen salavihkaa\nannettu lahja.\n\nEnsi vaikutus kaupungista oli voimakas luonnonvaikutus. Hän ei\nsaattanut päästä siitä tunteesta, että tunturi oli niin likellä, että\nhänen täytyi olla varoillaan, Häntä painosti joka kerta kun hän avasi\nsilmänsä ja sitte hän taasen tunsi halua ojentaa kätensä ja kolkuttaa.\nToisinaan taas tuntui siltä kuin ei olisi ollut minkäänlaista\nulospääsyä. Auringon hylkäämänä ja pimeänä yleni tunturi, pilvet\nriippuivat raskaina alapuolella tai kiitivät yläpuolella; tuuli ja\nsade vaihtelivat lakkaamatta; tuntureilta ne tulivat, tunturit\npäästivät ne kaupungin kimppuun. Mutta ihmisjoukoissa hänen\nympärillään ei ollut mitään painostavuutta. Hän kävi pian iloiseksi\nheidän joukossaan, sillä heidän ahkeruudessaan oli jotakin vapaata,\nkevyttä ja iloista, jota ei hän tuntenut ja joka, hänen\nviimeisten kokemustensa perästä, loisti vastaan kuin hymy ja\ntervetuliaistoivotus. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä\nlausui mieluinten tahtovansa olla siellä missä oli koolla paljon\nväkeä, vastattiin hänelle, että hänen sitte olisi mentävä teatteriin;\nsiellä hän tapaisi monta sataa ihmistä samassa talossa. Niin, sen hän\ntekisikin; lippu ostettiin, teatteri oli ihan vieressä ja määrättyyn\naikaan hänet saatettiin sinne ja hänelle näytettiin paikka parven ensi\npenkillä. Hän istui suuressa, häikäisevässä valossa, monen sadan\niloisen ihmisen joukossa, ympärillä heleitä värejä ja puheen sorinaa,\njoka kuni meren pauhina vieri hänen päällitseen joka haaralta.\n\nPetralla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän täällä sai nähdä.\nEihän hän tietänyt muuta kuin sen minkä Ödegaard oli hänelle sanonut\nja satunnaiset tuttavat kertoneet. Mutta teatterista ei Ödegaard ollut\nmaininnut sanaakaan; merimiehet olivat kertoneet teatterista, jossa\noli villejä eläimiä ja ratsutaitureja, ja poikien päihin ei ollut\npälkähtänyt puhua näytelmistä, vaikka he koulussa olisivatkin saaneet\nniistä joitakin tietoja; sillä pienellä kaupungilla itsellään ei ollut\nteatteria, ei edes taloa, jota sanottiin teatteriksi; matkustavat\neläintenkesyttäjät, nuorallatanssijat ja ilvehtijät esiintyivät joko\njossakin ranta-aitassa tai taivasalla. Hän oli niin taitamaton, ettei\nhän ymmärtänyt kysyäkään; hän istui hyvässä turvassa ja odotti jotakin\nihmeellistä, esimerkiksi kameleja tai apinoita. Näissä mietteissä hän\nvähitellen rupesi näkemään eläimiä joka kasvoissa ympärillään,\nhevosia, koiria, kettuja, kissoja, hiiriä ja se huvitti häntä.\nSentähden kokoontui orkesteri ilman että hän huomasi sitä.\nPelästyneenä hypähti hän ilmaan; sillä vaskirummut, rummut, pasunat ja\ntorvet aloittivat terävän jylisevästi alkusoiton. Hän ei eläissään\nollut kuullut enempää soittoa yhtaikaa kuin pari viulua ja ehkä\nhuilun; tämä pauhaava ihanuus pani hänet kalpenemaan, siinä oli\njotakin, joka muistutti kylmää, mustaa hyökylainetta; hän odotti\npeloissaan, että tulisi jotakin vielä pahempaa eikä kuitenkaan\ntoivonut sen loppuvan. Pian rupesivat lempeämmät soinnut valaisemaan\nja avautui näköaloja, jommoisia ei hän ikinä ollut nähnyt\nunissaankaan. Soitto keinutti häntä sinne, ilo ja kisa kajahtelivat\nilmassa, koko parvi kiiti pitkin siiven vedoin ylöspäin; se aleni\nhiljalleen, se kokoontui mahtavasti yhteen, se lensi huimana ja\ntulisena hajalle — kunnes suuri pimeys laskeutui peittämään kaikkea;\ntuntui siltä kuin se olisi hävinnyt rytisevään kosken kuohinaan. Sitte\ntaas yksinäinen sävel kuin lintu märällä oksalla syvyyden partaalla;\nalakuloisena, pelonalaisena se alkoi, mutta ilma seestyi sen\nlaulaessa, jo pilkisti esiin vähän päivääkin — ja taasen täytti tuo\nkumma auringonsäteiden takainen kiikunta ja lepatus pitkät, siintävät\nnäköalat. Kun tätä oli kestänyt hetkisen, sulivat ne lauhaan rauhaan;\nriemuiset joukot etenivät etenemistään, ei näkynyt mitään muuta kuin\nsäteet, jotka värisivät ja kimmeltelivät ilmassa; yli koko äärettömän\naavan vain aurinkoa, valon kehräämää ja hiljaista — ja tähän autuuden\nuneen se nukkui.\n\nTyttö nousi ehdottomasti, kun soitto loppui, sillä hänkin oli\nvalmisna! Oi ihmettä, tuossa nousi kaunis, maalattu seinä häntä\nvastapäätä suoraan kattoon! Hän oli kirkossa, kirkossa, jossa oli\npylväitä ja pilareja, kirkossa, jossa urut pauhasivat ja juhlavalot\nloistivat ja ihmiset astelivat häntä vastaan puvuissa, joita ei hän\ntuntenut, ja puhuivat — niin, he puhuivat kirkossa ja kielellä, jota\nei hän ymmärtänyt. Mitä? he puhuivat jo myöskin hänen takanaan.\n\n— Istukaa, istukaa! sanoivat he, mutta eihän siellä ollut mitään\nmihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivät niinikään seisomaan ja\njota kauvemmin hän heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle selveni,\nettä nämä puvut olivat samat, jotka hän oli nähnyt eräässä pyhän\nOlavin kuvassa — ja samassa, samassahan he mainitsivat pyhän Olavin\nnimen! —\n\n— Istukaa, istukaa! kuuli hän taas takaansa. — Istukaa! huusivat\nuseat äänet.\n\nTaitaa olla jotakin siellä takapuolellakin, ajatteli Petra ja kääntyi\nnopeasti. Joukko raivostuneita kasvoja, toiset suorastaan uhkaavia,\noli häntä vastassa; eivät asiat nyt ole oikein, ajatteli hän ja aikoi\nlähteä pois; silloin vetäisi vanha vaimo, joka istui hänen vieressään,\nhiljaa häntä hameesta.\n\n— Mutta istukaa toki, lapsi, kuiskasi hän; — takanaolijathan eivät\nnäe mitään!\n\nKädenkäänteessä oli tyttö paikoillaan, sillä tietysti: teatteri on\ntuolla sisällä ja me katselemme; — tietysti, teatteri! hän toisti\nsanan ikäänkuin muistuttaakseen itseään ja katsoi sitte taas kirkkoon;\nmutta sitä joka puhui, ei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta\nsaattanut ymmärtää; vasta kun hän oikein huomasi, että se oli kaunis\nnuori mies, käsitti hän myöskin yhden ja toisen hänen sanoistaan ja\nkun hän kuuli hänen puhuvan rakkaudesta ja olevan rakastuneen, ymmärsi\nhän suurimman osan. Tuli sisään kolmas, joka silmänräpäyksessä veti\nhänet pois kauniista nuoresta miehestä; sillä hän tiesi kuvista, että\nse mahtoi olla munkki ja munkkeja hän aina kovasti oli halunnut nähdä.\nMunkki asteli niin ääneti, hän oli niin hiljaa, niin, hänellä oli\nhyvin jumalinen käytös, hän puhui selvästi, hitaasti, Petra seurasi\njoka sanaa. Mutta äkkiä hän kääntyy ja sanoo ihan päinvastaista kuin\nsanoi ennen. — Jumala, se on roisto! kuulkaa, hän on roisto ja senhän\nhän on näköinenkin! Ettei nuori, kaunis mies sitä huomaa! pitäisihän\nhänen toki se kuulla!\n\n— Hän pettää teitä! kuiskasi Petra puoliääneen.\n\n— Hsss! sanoi vanha nainen.\n\nEi, nuori mies ei kuullut sitä, hän meni pois vaarallisen luottavana,\nhe menivät kaikki pois — ainoastaan vanha mies tulee sisään. Mitä\nkummaa? Kun se vanha mies puhuu, niin on ihan kuin nuori puhuisi ja\nkuitenkin se on se vanha mies — ja kas, kas! Loistava joukko\nvalkopukuisia tyttöjä kulkee hitaasti, ääneti, kaksitellen läpi\nkirkon; hän näki heidät pitkän aikaa sen jälkeen kun he olivat menneet\nohi — ja hänen muistossaan väikkyi samantapainen näky hänen\nlapsuutensa ajoilta. Hän oli kerran äitinsä mukana kulkenut tunturien\nyli; kahlien vastalangenneessa lumessa pelästyttivät he äkkiarvaamatta\nlentoon metsäkanaparven, joka silmänräpäyksessä täytti ilman heidän\nedessään; valkoiset ne olivat, valkoiset kuin lumi, valkoiset kuin\nmetsä — kauvan jälkeenpäin liitivät kaikki ajatukset valkoisina\nohitse, ja samoin täälläkin hetkisen.\n\nMutta yksi näistä valkopukuisista naisista kulkee yksin, seppel\nkädessä ja polvistuu; vanha on polvistunut hänkin ja valkopukuinen\npuhuu hänelle. Vanhalla on hänelle viestejä ja kirje vieraalta maalta,\nhän ottaa sen esiin, valkopukuisesta saattaa huomata, että se tulee\nsellaiselta, jota hän rakastaa — oi kuinka ihanaa, kaikkihan he\ntäällä rakastavat! Mies avaa sen — ei se olekkaan mikään kirje, se on\nsoittoa täynnä — niin, kas, kas: itsehän hän onkin kirje; vanha\nmies on nuori ja hän on valkopukuisen rakastettu! He syleilevät\ntoisiaan ... totta totisesti: he suutelevat toisiaan ... totta\ntotisesti: he suutelevat toisiaan! — Petra tunsi käyvänsä polttavan\npunaiseksi ja peitti kasvot käsillään seuratessaan jatkoa; kas, nyt\nhän kertoo valkopukuiselle, että heidän heti pitää mennä naimisiin ja\ntyttö nykäisee nauraen häntä parrasta ja sanoo, että hän on tullut\nraakalaiseksi ja hän sanoo, että tyttö on tullut niin kauniiksi ja hän\nantaa tytölle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia,\nkultakengät ja kultaisen vyön, mies sanoo reippaasti hyvästit ja menee\nkuninkaan luo puhumaan häistä. Hänen morsiamensa katsahtaa hänen\njälkeensä niin että loistaa — mutta kun hän kääntyy ilman häntä, on\nympärillä niin tyhjää.\n\nSilloin liukuu seinä taas nopeasti alas. Joko se nyt on lopussa? Juuri\nkun vasta alkoi? Hehkuvana kääntyi hän vanhan naisen puoleen:\n\n— Lopussa?\n\n— Ei, ei, lapsi, se oli ensi näytös. On viisi samallaista; niin on,\ntoisti hän huoahtaen; — on viisi samallaista.\n\n— Samasta asiasta? kysyi Petra.\n\n— Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n— Tulevatko samat ihmiset sisään ja kaikki menee eteenpäin?\n\n— Te kai ette koskaan ole ollut teatterissa?\n\n— En.\n\n— Niin, niin, ei niitä teattereja joka paikassa ole; se on niin\nkallista.\n\n— Mutta mitä tämä on? kysyi Petra jännityksessä tuijottaen; ikäänkuin\nei jaksaisi odottaa vastausta; — keitä nämä ihmiset ovat?\n\n— Se on seurue, jota tirehtööri Naso johtaa, mainio seurue; hän on\nniin taitava.\n\n— Hänkö ne keksii? Tai miten se on? — Herranen aika, vastatkaa toki!\n\n— Rakas lapsi, ettekö te tiedä mikä näytelmä on? Mistä te olette?\n\nMutta kun Petra muisti syntymäkaupunkinsa, muisti hän samalla myöskin\nhäpeänsä, pakonsa. Hän vaikeni eikä enään uskaltanut kysellä.\n\nToinen näytös tuli ja sen mukana kuningas, niin, se oli kuningas, nyt\nhän sai nähdä kuninkaankin! Ei hän kuullut mitä hän sanoi, ei hän\nnähnyt kenen kanssa hän puhui, hän katseli kuninkaan vaatteita,\nkuninkaan käytöstä, kuninkaan kasvonilmettä; hän heräsi vasta, kun\nnuori mies tuli sisään ja nyt läksivät kaikki noutamaan morsianta! —\nSitte täytyi taas odottaa.\n\nVäliajalla kumartui vanha nainen hänen puoleensa.\n\n— Eivätkö ne teidänkin mielestänne näyttele kauniisti? sanoi hän.\n\nPetra katselee häneen kummissaan.\n\n— Näyttelevätkö ne? mitä se on?\n\nHän ei huomannut, että kaikki ympärillä katselivat häneen ja että\nvanha nainen oli lähetetty kysymään; hän ei kuullut, että hänelle\nnaurettiin.\n\n— Mutta ne eivät puhu kuten me? kysyi hän, kun ei saanut vastausta.\n\n— Nehän ovat tanskalaisia, vastasi nainen ja nauroi hänkin. Silloin\nkäsitti Petra, että hyvä vanhus nauroi hänen monia kysymyksiään, ja\nvaikeni; ja jäi lakkaamatta katselemaan esirippua.\n\nKun se taasen nousi, sai hän sen suuren ilon, että näki arkkipiispan.\nJa nytkin kävi kuten ennen: hän unohtui niin kokonaan katsomaan\nhäneen, ettei kuullut sanaakaan siitä mitä hän puhui. Samassa kuului\nsoittoa, oi niin hiljaista, niin kaukaa, mutta se likeni; se oli\nnaisten laulua, huilun- ja viulujen soittoa ja sitäpaitsi soi joku\nkone, joka ei ollut kitara mutta samalla kuin monta kitaraa, vaan\npehmeämpänä, täyteläisempänä, lentävämmin sävelin; kaikki soinnut\nyhdessä pauhasivat pitkin aalloin —, ja kun ne olivat vaihtuneet\nläikkyviksi väreiksi, tuli saattue, sotamiehiä pertuskoineen,\nkuoripoikia suitsutusastioineen, munkkeja kynttilöineen ja kuningas,\nkruunu päässä ja hänen rinnallaan ylkä, puettuna valkoisiin, — ja\nsitte taasen valkoiset naiset, siroitellen ruusuja ja soittoa\nmorsiamen tielle, joka kulki valkoisessa silkissä, hiuksissa punainen\nseppel; hänen rinnallaan asteli korkea nainen, purppuralaahustin\nvalumassa alas selkää, purppuralaahustimessa kultaisia kruunuja,\npäässä pieni, loistava kruunu, se mahtoi olla kuningatar! Koko kirkko\ntuli täyteen heidän laulujaan ja värejään, ja kaikki mitä sittemmin\ntapahtui, alkaen siitä kun ylkä talutti morsiamen morsiusjakkaralle,\njolle he polvistuivat, koko saattueen polvistuessa ympärille, siihen\nasti kun arkkipiispa saapui ristiveljiensä saattamana, oli vain uusia\nrenkaita värikkäissä musiikkivitjoissa.\n\nMutta juuri kun vihkimisen piti tapahtua, nosti arkkipiispa sauvansa\nilmaan ja kielsi sen; heidän vihkimisensä oli vasten pyhiä säädöksiä,\nhe eivät koskaan voisi saada toisiaan, — oi taivaallinen isä,\narmahda! — morsian pyörtyi ja Petrakin kaatui läpitunkevasti\nparkaisten; sillä hän oli noussut!\n\n— Vettä, tuokaa vettä! huudettiin ympärillä.\n\n— Ei, vastasi vanha nainen; — ei hän pyörtynyt, ei sitä tarvita!\n\n— Ei sitä tarvita, toistettiin, — hiljaa!\n\n— Hiljaa! huudettiin alhaalta permannolta.\n\n— Hiljaa siellä parvella!\n\n— Hiljaa! vastattiin parvelta.\n\n— Ei teidän pidä siitä niin sydämistyä; se on kaikki tyyni satua ja\nilveilyä, kuiskasi vanha nainen; — mutta rouva Naso näyttelee\nerinomaisesti.\n\n— Hiljaa! huudahti nyt Petrakin, joka jo oli painunut keskelle\ntoimintaa; sillä pirullinen munkki oli rientänyt paikalle, miekka\nkädessä; rakastavaisten täytyi ottaa vaate ja hän leikkasi sen kahtia\nheidän välillään, kuten kirkko leikkaa, kuten tuska leikkaa, kuten\nmiekka leikkasi paratiisin portilla ensi päivänä. Itkevät naiset\nottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle valkoisen; se\nsitoi hänet luostariin elinajaksi. Se mies, jolle hän kuului läpi ajan\nja iäisyyden, oli tietävä, että hän on elossa, mutta hän ei saa häntä;\nettä hän on siellä, mutta hän ei koskaan saa häntä nähdä; kuinka\nsydäntäsärkevästi he sanoivat toisilleen hyvästi, suurempaa tuskaa\nkuin heidän, ei saattanut maailmassa olla!\n\n— Herranen aika! kuiskasi vanha nainen, kun esirippu laski; — älkää\ntoki olko noin hullunkurinen! eihän se ole kuin rouva Naso,\ntirehtöörin rouva.\n\nPetra pingoitti auki silmänsä ja katseli katselemistaan hyvää naista;\nhän luuli häntä hulluksi ja kun nainen jo kauvan oli luullut Petrasta\nsamaa, katselivat he tuontuostakin jonkun verran arasti toisiinsa,\nmutta eivät enään puhuneet.\n\nKun esirippu taasen nousi, ei Petra enään saattanut seurata; sillä hän\nnäki vaan morsiamen luostarimuurien takana ja sulhasen yötä päivää\nulkopuolella epätoivoisena; hän kärsi heidän tuskansa ja rukoili\nheidän rukouksensa; mutta mitä hänen silmiensä edessä tapahtui, liukui\nväritönnä ohitse. Juhlallinen hiljaisuus hänet vihdoin kutsui\ntakaisin; tyhjä kirkko avartui, vain kellon kaksitoista lyöntiä\nkajahti. Holveissa alkaa jyristä, muurit värisevät, pyhä Olavi on\nkääriliinoissaan noussut arkustaan, suurena ja hirvittävänä; miekka\nkädessä hän tulee, vartijat pakenee, ukkonen jyrisee ja ojennettu\nmiekka lävistää munkin. Sitte pimenee ja näky on poissa. Mutta munkki\non paikoillaan tuhkaläjänä, siinä mihin pitkäisen tuli iski.\n\nPetra oli tietämättään pidellyt kiinni vanhasta naisesta, joka kovasti\noli pelästynyt, kun Petra suonenvedontapaisesti oli iskenyt häneen\nkiinni; nähdessään hänen kalpenemistaan kalpenevan, riensi hän nyt\nsanomaan:\n\n— Herra siunaa, lapsi, sehän on vaan Knutsen! Tämä on ainoa osa,\njonka hän osaa näytellä, hän kun puhuu niin karkeasti.\n\n— Ei, ei, ei, ei, minä näin liekkejä hänen ympärillään, sanoi Petra,\n— ja kirkko värisi hänen askeltensa alla!\n\n— Mutta hiljaa nyt! huudettiin monelta taholta.\n\n— Ulos se, joka ei osaa olla hiljaa!\n\n— Hiljaa parvella! huudetaan permannolta.\n\n— Hiljaa! vastataan parvelta.\n\nPetra oli käpristynyt kokoon, ikäänkuin piiloittuakseen, mutta unohti\nheidät samassa kaikki; sillä kas, rakastavaiset ovat taas tuossa,\npitkäisen tuli on murtanut heille tien auki, he aikovat paeta! He ovat\nlöytäneet toisensa, he syleilevät toisiaan — suojele heitä nyt,\ntaivaan Jumala!\n\nSilloin nousee torvien ja huutojen melu, ylkä temmaistaan hänen\nrinnaltaan, taistellaan isänmaan puolesta, hän haavoittuu, hän lausuu\nkuollessaan tervehdyksen morsiamelleen! — — Petra käsittää mitä\noikeastaan on tapahtunut vasta kun morsian hiljaa astuu sisään — ja\nnäkee armaansa ruumiin! Silloin tuntuvat tuskan pilvet kokoontuvan\nyhteen ainoaan kohtaan; mutta ainoa katse ne hajoittaa: morsian nostaa\nkatseensa kuolleen rinnalta ja rukoilee itselleen kuolemaa! Taivas\navautuu tälle katseelle, tulee valoa, hääsali on siellä ylhäällä,\npäästäkää morsian sisään! Niin — hän jo saattaa nähdä sinne sisään;\nsillä hänen katseestaan loistaa rauha kuni rauha korkeilla\ntuntureilla. Silloin painuvat silmäkannet umpeen: taistelu sai\nkorkeamman ratkaisun, heidän uskollisuutensa suuremman palkan: morsian\non nyt hänen luonaan.\n\nPetra istui kauvan hiljaa; sydän oli kohonnut uskon siivillä,\nsuuruuden voima täytti hänet. Hän kohosi ylös kaikesta, mikä oli\npientä, hän kohosi pelon ja tuskan yläpuolelle, hän nousi, hymyillen\nkaikkia vastaan, jotka olivat veljiä ja sisaria; pahaa, mikä eroittaa,\nei ollut olemassa, pitkäinen oli musertanut sen alleen. Ihmiset\nhymyilivät takaisin hänelle; hänhän se näytelmän aikana oli ollut\npuolihulluna; — mutta hän ei heidän hymyssään nähnyt muuta kuin\nheijastuksen omasta voitostaan. Siinä uskossa, että he hymyilivät\nyhdessä hänen kanssaan, hymyili hän niin säteillen takaisin, että\nheidän täytyi yhtyä hänen hymyynsä; hän astui alas leveitä portaita,\nkahden väistyvän rivin välillä, jotka heijastivat hänen iloaan ja sitä\nkauneutta, joka hänen yllään säteili. Säteet meidän sisässämme\nsaattavat joskus käydä niin voimakkaiksi, että me annamme kirkkautta\nkaikelle ympärillämme, vaikkemme itse sitä näe. Maailman suurinta\nvoittokulkua on matkata omien loistavien ajatustensa julistamana,\nkantamana ja saattamana.\n\nKun hän itsensä tietämättä oli päässyt kotiin, kysyi hän mitä se\noikein oli ollut. Läsnä oli useita, jotka hänet ymmärsivät ja osasivat\nantaa selittävän vastauksen. Ja kun hän oli saanut varman selvyyden\nsiitä mitä näytteleminen oli ja suuret näyttelijät saivat aikaan,\nnousi hän ja sanoi:\n\n— Se on suurinta maailmassa, siksi minä tahdon tulla.\n\nHeidän ihmeekseen puki hän uudelleen ylleen ja läksi ulos; hänen\ntäytyi saada olla yksinään ulkona luonnossa. Hän asteli kaupungin\nulkopuolelle ja kulki kovassa tuulessa likeiselle niemelle. Siellä\nalla raivosi meri, mutta kaupunki lepäsi molemmin puolin lahtea\nvaloisassa sumussa, jonka takana lukemattomat yksityiset tuikut\ntekivät työtä, voimatta muuta kuin loistaa harson läpi, nousemaan ne\neivät saaneet sitä. Siitä tuli hänen sielunsa kuva. Suuri synkkyys\nhänen jalkainsa alla kumisi jylhästi viestejään läpitunkemattomasta\nsyvyydestä; joko piti vaipua sinne alas tai koettaa loistaa loistavien\nmukana. Hän kysyi itseltään minkätähden ei hän koskaan ennen ollut\ntuntenut näitä ajatuksia ja hän vastasi itselleen syyn olevan sen,\nettä vain silmänräpäykset hallitsivat häntä; nyt hän kuitenkin tunsi,\nettä hänkin hallitsi silmänräpäyksiä. Nyt hän sen näki: hänelle\nannettaisiin yhtä monta silmänräpäystä kuin tuolla oli noita tuikkivia\nvaloja ja hän rukoili Jumalaa, että työllä voisi täyttää ne kaikki,\nniin ettei Hän olisi turhaan sytyttänyt yhtään. Hän nousi, sillä kävi\njäinen viima; hän ei ollut viipynyt kauvan, mutta kun hän asteli\nkotiin päin, tiesi hän minne kulki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä seisoi hän teatterinjohtajan oven takana. Sisältä\nkuului suuri tora; toinen ääni tuntui muistuttavan eilistä\nrakastajatarta, tosin se nyt soi toisessa äänilajissa, mutta se sai\nsilti Petran vapisemaan. Hän odotti kauvan; kun ei torasta koskaan\ntuntunut tulevan loppua, koputti hän.\n\n— Tulkaa sisään! huusi hyvin äkäinen herranääni.\n\n— Oo! vinkui naisenääni ja avatessaan näki Petra valtoimien hiusten\nja yöpuvun pelossa pakenevan sivuovesta. Johtaja, pitkä tihrusilmä\nmies, asteli vimmastuneena edestakaisin ja riensi panemaan nenälleen\nkultasankaisia silmälaseja. Pitkä nenä hallitsi siihen määrään koko\nkasvoja, että kaikki muu oli olemassa sitä varten, silmät pistivät\nkuni pyssynpiiput esiin tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä\nja otsa keveänä siltana sen ja metsän eli \"etumurroksen\" välillä.\n\n— Mitä te tahdotte? hän pysähtyi äkkiä. — Tekö pyritte kööriin?\nkysyi hän kiireesti.\n\n— Kööriin — mitä se on?\n\n— Vai ette te sitä tiedä, vai niin, vai; mitä te sitte tahdotte?\n\n— Tahdon ruveta näyttelijäksi.\n\n— Vai siksi te tahdotte ruveta — ettekä tiedä mitä kööri on, vai\nniin, vai. — Mutta tehän puhutte murretta!\n\n— Murretta, mitä se on?\n\n— Vai ette siis tiedä sitäkään ja tahdotte kuitenkin ruveta\nnäyttelijäksi, vai niin; niin, se on norjalaisten tapaista. Murretta,\nse on sitä, ettette puhu kuten me.\n\n— Niin, mutta minä olen harjoitellut sitä koko aamun.\n\n— Vai niin, vai olette; kas, kas! Antakaappa kuulla!\n\nJa Petra nousi, asettui ja lausui niin tanskalaisella ääntämisellä\nkuin suinkin eilisen rakastajattaren mukaan: \"Sua tervehdin rakkaani,\nhyvää huomenta!\"\n\n— Mutta minä luulen, että paholainen riivaa teitä; oletteko te tullut\ntänne tekemään pilkkaa vaimostani!\n\nNaurunrämäkkä kuului sivuhuoneesta ja johtaja avasi oven ja puhui\nhuoneeseen vähääkään muistamatta, että he hetki sitte olivat\nriidelleet kuin elämä tai kuolema olisi ollut kysymyksessä:\n\n— Täällä on norjalainen tyttö, joka tahtoo karikoida sinua, tule toki\nkatsomaan!\n\nNaisen pää, mustat, uhkamieliset hiukset sekaisin, silmät tummina, suu\nsuurena, katsahti todella ulos ja nauroi. Ja kuitenkin riensi Petra\nhäntä vastaan; sillä varmaan se oli rakastajatar, — ei, hänen\näitinsä, arveli hän likemmä tultuaan. Hän katseli naista ja virkkoi:\n\n— En tiedä — tekö se olette — vai hänen äitinsä!\n\nJo nauroi johtajakin; naisen pää oli vetäytynyt näkymättömiin, mutta\nnauroi sivuhuoneessa. Petran hämäännys kuvastui niin voimakkaana hänen\nkasvoissaan, asennossaan ja ilmevaihtelussaan, että johtaja kävi\ntarkkaavaksi; hän katseli häntä hetkisen, otti sitte kirjan ja sanoi,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:\n\n— Lukekaappa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte.\n\nPetra teki sen paikalla.\n\n— Ei, ei, se on hullua — kuulkaa nyt! hän luki tytölle ja tyttö\nperässä, aivan kuten hän. — Ei, ei, se on hullua, lukekaa norjaksi —\nhelkkarissa, norjaksi! — ja Petra luki taas entiseen tapaan. — Ei,\nsanon minä, se on ihan rutihullua. Ettekö te ymmärrä mitä minä\ntarkoitan? Oletteko te tyhmä? — Hän koetti koettamistaan ja antoi\nhänelle toisen kirjan: — tämä on päinvastaista, se on koomillista,\nlukekaa se! — Ja Petra luki, mutta sama hälinä siitä nousi, kunnes\njohtaja kyllästyi ja huusi: — ei, ei, ei! lakatkaa helkkarissa! Mitä\nte näyttämöltä haette? Mitä hittoa te tahdotte näytellä?\n\n— Tahdon näytellä sitä mitä eilen näin.\n\n— Ahaa! Tietysti, niin! No ja entä sitte?\n\n— Niin, sanoi tyttö ja kävi ujoksi, — minusta se eilen oli niin\nkaunista, mutta tänään minä sentään olen ajatellut, että olisi vielä\nkauniimpaa, jos se loppuisi onnellisesti ja minä antaisin sille hyvän\nlopun.\n\n— Vai niin te tekisitte! Vai niin. Eihän mikään estä. Runoilija on\nkuollut. Tietysti ei hän enään kelpaa ja te, joka ette osaa puhua\nettekä lukea, haluatte runoilla hänen teoksensa uudelleen; — niin, se\non norjalaista!\n\nPetra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain ymmärsi, että tie nousi\npystyyn ja häntä rupesi peloittamaan.\n\n— Enkö minä saa? kysyi hän hiljaa.\n\n— Kyllä, herra nähköön, ei mitään ole tiellä, tehkää hyvin! —\nKuulkaa, sanoi hän muuttuneella äänellä ja meni tytön luo, — teillä\nei ole näytelmästä enempää käsitystä kuin kissalla. Teillä ei ole\nkykyä koomillisuuteen enempää kuin traagillisuuteenkaan, minä olen nyt\nkoetellut teitä kummassakin. Koska teillä on kauniit kasvot ja kaunis\nvartalo, niin ihmiset kai ovat panneet päähänne, että te osaisitte\nnäytellä paljon paremmin kuin vaimoni, tietysti! ja te tahdotte heti\nkiivetä ohjelmiston suurimpaan osaan ja yksin tein runoilla sen\nuudelleen; — niin, sellaisia ovat norjalaiset, ne väet ne osaavat!\n\nPetran hengitys oli käynyt yhä lyhyemmäksi, hän ponnisteli\nponnistelemistaan ja uskalsi vihdoin kuiskata:\n\n— Enkö minä todellakaan saa?\n\nJohtaja oli seisonut ikkunassa ja katsonut ulos, varmana siitä, että\ntyttö oli lähtenyt; kummastuneena hän kääntyy; mutta nähdessään tytön\nmielenliikutuksen ja miten ihmeellisen voimakkaasti se hallitsi hänen\nkoko olentoaan, jää hän hetkeksi seisomaan, käy äkkiä kiinni kirjaan\nja virkkaa taasen äänin ja ilmein, joista kaikki äskeinen on pois\npyyhitty:\n\n— Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan\nkuulla ääni. — No, antakaa kuulla!\n\nMutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.\n\n— Älkää pelätkö, no!\n\nVihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja\npyysi häntä lukemaan uudelleen \"tunteellisemmin\"; siitä tuli vieläkin\nhuonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:\n\n— Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta\nvapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän\nnäyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin\nhyvin merkillinen. — Ja nyt tämä saakin riittää!\n\nMutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:\n\n— Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan...\n\n— Niin, tietysti — osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon\nparemmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. — — —\nNiin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!\n\nTyttö kääntyi ovea kohti ja purskahti itkuun. —\n\n— Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti\nhäneen valon; — ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte\ntyhmyyksiä teatterissa?\n\nTyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.\n\n— Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen.\n\"Kalastajatyttö\"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran\nkanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän \"tunsi teidät\nhyvin\". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte\nsiellä koetella kujeitanne — niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on\nsiisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä\nmuuksi. — Menkää! — Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!\n\nJa Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän\njuoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta\npäivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta\nhuomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä\nja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan\nmaininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi.\nMutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän\noli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut\nhuoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja\ntorjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin,\nvaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi — hän oli pelastettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin.\nEi hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei\nhäntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja\nkirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren\nsateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas\nkuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa\nkummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se\nväistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava\njylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän\nmatkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä\nja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka\nmatkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli\nuseista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja\nnyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla.\nTienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan\nalhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata;\nsiellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia\ntaloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän\noli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin\nniin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä\neteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi\nturvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka\nnyt johti läpi pimeän ja rajuilman.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nLämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin\nhiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi\nkesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä\npäivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat\novat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla\nvilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.\n\nNe olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua,\nlehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä\nhölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan\ntalon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi\nkaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä\nkohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja\nköynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen\nedessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-,\nkirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla\nkarviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta\nkaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia\nsaarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja\nmahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä\nsuojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin\nja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan,\nkävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:\n\n— Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan\nsyrjää.\n\nPari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi\npihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta\nvastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja\nvasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä\nkarjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja\nkovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä\npieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia,\nmustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku,\njotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän\npuhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua\nvadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. — Mutta matalilla\nportailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti,\nkäsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen\nsuoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli.\nRovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa\nmatala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään\nkatsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään.\nHänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja\ntörröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä\ntuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan\npaidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi;\neivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten,\ntukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat\nsuoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset.\nHän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut\nrattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen\ntyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta\nkuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen\nja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin\nviittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi — ja\nPetran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli:\n\n— Isä, täällä on matkustava neiti, joka tahtoisi levätä meillä\npäivän.\n\n— Olkoon tervetullut! huusi rovasti vastaan, laski vadin käsistään ja\nmeni konttoriin, heti oikealla puolella, nähtävästi peseytymään ja\nsiistiytymään. Petra seurasi neitiä etehiseen, joka oikeastaan oli\netuhuone, niin valoisa ja leveä se oli; kyytipoika sai saatavansa,\nPetran tavarat kannettiin sisään, itse puolestaan hän sivuhuoneessa,\nvastapäätä konttoria, hiukan pukeutui ja meni sitte taas etehiseen,\njosta hänet johdettiin arkihuoneeseen.\n\nMikä valoisa, suuri huone! Miltei koko puutarhanpuoleinen seinä oli\npaljasta ikkunaa, keskiosa samalla puutarhan ovena. Ikkunat olivat\nleveät, korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan asti; mutta ne olivat\ntäynnä kukkia; kukkia seisoi korokkeilla pitkin lattiaa, kukkia oli\nikkunakamanoilla ja uudinten asemasta punoutui muratti alas kahdesta\npienestä ruukusta korkealta, kamanan nenästä. Kun sitte ulkopuolella,\nsekä alhaalla että seinän vieressä oli pensaita tai kukkia, kun ne\nnousivat pitkin seinää ja kun niitä vihdoin oli kentällä rakennuksen\nedustalla, niin tuntui siltä kuin olisi astunut keskelle puutarhaa\nrakennettuun kasvihuoneeseen. Ja tuskin oli tässä huoneessa kuitenkaan\nollut hetkeäkään, kun ei enään nähnyt kukkia; vaan kirkko, joka yleni\noikealla puolella, vapaalla kunnaallaan, _se_ näkyi ja näkyi siintävä\nvesi, joka otti peiliinsä sen kuvan ja vieri vilisten niin kauvas\ntunturien lomiin, ettei saattanut tietää, sisäjärveäkö se oli vaiko\nmeren mutkaa, joka kiersi näin kauvas. Ja entä nämä tunturit sitte! Ei\nyksityisiä tuntureja, vaan tunturiharjanteita, toinen mahtava selkä\ntoisen takana, ikäänkuin tässä olisi ollut asutuksen raja! Kun Petra\ntaas käänsi katseensa huoneeseen, oli maisema ulkona ikäänkuin\npyhittänyt kaikki sisällä; siellä oli puhtoista ja keveää ja se\nkehysti kukkasin suurisuuntaista maalausta. Hän tunsi olevansa jonkun\nnäkymättömän ympäröimänä, joka tarkkasi hänen liikkeitään, jopa\najatuksiaankin; hän kierteli tarkastaen huonetta, tietämättään että\nniin teki, ja kosketteli esineitä. Samassa näki hän sohvan\nyläpuolella, pitkällä seinällä valoa vastaan muotokuvan luonnollisessa\nkoossa; se oli naisen kuva ja se hymyili alas hänelle. Nainen istui\npää hiukan kallellaan ja kädet ristissä, oikea käsi nojasi kirjaan,\njonka selässä selvin kirjaimin oli kirjoitus: \"Sunnuntaikirja\".\nVaaleatukkaisena, hienohipiäisenä loisti hän alas korkeudestaan ja\nantoi sunnuntairauhaa kaikelle mihin hänen paisteensa sattui. Hymy oli\nvakavuutta, mutta vakavuus oli alttiutta. Hän näytti rakkaudellaan\nvoivan vetää kaikki puoleensa; sillä hän tuntui ymmärtävän kaikki,\nsentähden että hän kaikessa näki vaan hyvän. Hänen kasvoissaan oli\nkivulloisuuden merkkejä, mutta hänen heikkoutensa mahtoi olla hänen\nväkevyytensä; sillä varmaan ei ollut sitä ihmistä, joka hentosi sitä\nloukata. Eternelliseppel riippui kehyksen ympärillä; hän oli kuollut.\n\n— Se oli äitini, kuuli hän lempeästi lausuttavan takaansa ja kääntyi\ntyttären puoleen, joka oli mennyt ulos ja palannut. Mutta senjälkeen\ntäytti kuva koko huoneen, kaikki johti sinne, kaikki sai valonsa\nsieltä ja tytär oli sen hiljainen heijastus. Tytär näytti jonkun\nverran hiljaisemmalta ja pidättyneemmältä. Äiti otti vastaan kaikki\nsilmäykset ja antoi takaisin täydet silmäykset, tytär painui maahan.\nMutta valo ja lempeys olivat samat. Hän oli rakenteeltaan samallainen\nkuin äiti, mutta hänessä ei ollut heikkouden merkkiäkään; iloiset\nvärit hänen kiinteässä puvussaan, esiliinassaan ja pienessä\nkaulahuivissaan, jota roomalainen neula piteli kiinni, väläyttivät\npäinvastoin hänen kasvoihinsa reippautta ja panivat aavistamaan\nkauneutta ja kauneudenaistia, jotka tekivät hänet muotokuvan\ntyttäreksi ja kodin hyväksi hengettäreksi. Hänen siellä astellessaan\näitinsä kukkien keskellä, tunsi Petra suurta kaipausta hänen luokseen;\ntuon naisen seurassa ja tässä paikassa mahtoi kaikki hyvä versoa —\nkunhan hän vaan pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin\nhyljättyytensä; hän seurasi Signeä lakkaamatta, minne hän vaan kulki\nja minne pysähtyi; Signe tunsi sen ja väisti, mutta se ei auttanut;\nhän kävi hämilleen ja painui kukkien puoleen. Vihdoin käsitti Petra\ntungettelevaisuutensa, häntä hävetti ja hän tahtoi pyytää sitä\nanteeksi, mutta tuossa huolellisesti järjestetyssä tukassa, hienossa\notsassa ja kiinteässä puvussa oli jotakin, joka kehoitti häntä olemaan\nvaroillaan. Hän nosti katseensa äitiin — oi, häntä hän jo olisi\nvoinut syleillä! Eikö hän ikäänkuin toivottanut häntä tervetulleeksi!\nKunhan hän vaan olisi uskaltanut ottaa sen todeksi! Sillä tuolla\ntavalla ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; siihen katseeseen\nsisältyi, että hän tunsi kaikki mitä kulkuritytölle oli tapahtunut ja\nkuitenkin antoi anteeksi. Tyttö kaipasi anteeksiantoa, hän ei\nsaattanut päästää mielestään noiden silmien hyvyyttä, hänen päänsä\npainui kallelleen kuten kuvassa, kädet liittyivät samalla tavalla\nristiin ja sellaisena hän miltei tietämättään kääntyi.\n\n— Antakaa minun olla täällä! sanoi hän.\n\nSigne nosti päätään ja kääntyi; kummissaan ei hän osannut vastata.\n\n— Antakaa minun olla täällä! pyysi Petra taasen ja astui askeleen\nlikemmä. — Täällä on ihanaa! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.\n\nNuori neiti virkkoi:\n\n— Minä pyydän isän tänne.\n\nPetra seurasi häntä silmillään kunnes hän oli kadonnut\nkonttorihuoneeseen, mutta niinpian kun hän oli jäänyt yksin, rupesi\nhän pelkäämään mitä oli tehnyt ja vapisi, kun näki rovastin\nhämmästyneet kasvot ovessa. Hän tuli hiukan paremmissa vaatteissa kuin\näsken, matkassa piippu. Hän piteli sitä lujin ottein, päästi pään\nhuulten välistä joka kerta kun oli imenyt sauhua ja puhalsi sen\ntulemaan, aina hiukan maiskauttaen; tämän kaiken hän teki muutamia\nkertoja, seisoessaan ihan Petran edessä keskellä lattiaa, häneen\nkatsomatta, mutta ikäänkuin odottaen, että hän puhuisi. Tyttö ei tämän\nmiehen edessä uskaltanut toistaa pyyntöään, sillä hän näytti niin\nankaralta.\n\n— Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren,\nloistavan syrjäkatseen.\n\nPelko pani tytön äänen vapisemaan:\n\n— Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.\n\n— Mistä te olette kotoisin?\n\nPetra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.\n\n— Miten te olette joutunut tänne?\n\n— En tiedä — — minä etsin — — — minä olen valmis maksamaan —\nminä, — niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut\njatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: — minä teen mitä te\nikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan\ntarvitse lähteä kauvemma — — ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla\ntoista kertaa.\n\nTytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo;\nsiellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan\nnostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset\nhänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin\nmuotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä\nsamalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen\nkuiskaavan: \"varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!\"\nHän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:\n\n— Ei — te ette voi jäädä tänne!\n\nPetra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana\nympärilleen — ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla,\nheittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja\npettymyksensä valtaan. — Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä\ntapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen\nhuoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin\nse, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja\npäästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen\nperässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea\nhänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi\ntyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona:\n\n— Oletko nähnyt mokomaa naista? — Kuka hän on? — Mitä hän tahtoo?\n\nTytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin\nhiljemmin kuin isä.\n\n— Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.\n\nRovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän\nseisahtui ja kuiskasi:\n\n— Hän ei saata olla täydessä järjessään! — ja kun ei Signe\nvastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: — hän on hullu,\nSigne, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.\n\nHän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän\noli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten\nvastasi:\n\n— Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän\npainui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen\nkorvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut\nmitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan\nedestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:\n\n— Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen — — että äiti olisi\npyytänyt häntä jäämään?\n\n— Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi\ntytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.\n\nPieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen\njalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen\ntotuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni\nhutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin\nviimein hän kuiskasi:\n\n— Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?\n\n— Johan sinä olet vastannut.\n\n— Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää\nhäntä jäämään muutamaksi päiväksi.\n\nSignekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:\n\n— Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.\n\nRovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan\nkertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:\n\n— Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?\n\n— Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti\nlempeän katseensa.\n\nRovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs\nnauru — sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. —\nRovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja\ntytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.\n\nOven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja\nhänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli\nkäynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi\nsen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia,\njonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut\nluullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti\nhän itkemisensä ja tuijotti kirjaan — mitä hullutusta tämä olikaan!\n— hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi,\nmutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla\nlukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän\nluki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että\npaikan — vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi,\nnauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen\ntyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan\neikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: — Mitä\ntämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.\n\nSilloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin\nkoukeroihin; — toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme\nluulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin\nihan silmien edessä; — tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: \"Hans\nÖdegaard\". Tulipunaisena huusi tyttö:\n\n— Onko kirja hänen? — Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.\n\n— Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, — ja nyt muisti Petra, että\nBergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli\nmatkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut\nsuoraan häntä vastaan.\n\n— Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla\npaeta eteenpäin.\n\n— Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.\n\n— Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja\npainui kokoon.\n\n— Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, — ettehän te toki liene...\n\n— Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin\nrukoilevan katseen.\n\n— Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he\ntunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.\n\n— On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat\nrikki ja kaipaavat ystävien apua: — jääkää tänne vastaiseksi! sanoi\nhän.\n\nPetra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se\nteki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet\n(sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:\n\n— Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.\n\nTuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti\nisälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille\nja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.\n\nMutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen\nja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi\nTestamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän\nväliin — silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa\nkaikesta, sekä pahasta että hyvästä.\n\nRovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana\nhalunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä\nvastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he\nnimittivät _riippumattomaksi_ asemaksi; mutta heidän vastustuksensa\nvaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille\njatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän\nusein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle\nollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin\nvastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta\nsitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet\nvaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut\nunohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat\nja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät\nkihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville,\nettä kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt\nvetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli\nollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja\nkaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä,\nkaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; —\nmies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti\npaikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja\nvaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt\nainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa\nintohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä\ntärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei\nkoskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä.\nMutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei\noteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen\ntäytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä — ja se tapahtui joka kerta\nkun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla.\nSeurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja\npian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään\nhyväntekeväisyystyössä — ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären\nluona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja\nkantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän\nsai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa,\nsiellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran\nmiehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden\nyhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei\nkuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken\nmaailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi\nhänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa\nautuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois\nisän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset\nmuodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi — ja kun\nväkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen,\nvastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin\nsuuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja\ntytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka\nolivat äidin.\n\nTässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli\nkaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä\noli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta\nvaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä\npiti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa\noikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä\nhiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan,\nnousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten\nkirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin\nihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja\nmuutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa\nistua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua\nhänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä\nhän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi\nhänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja\nvoimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan\noli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen\nkäsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa\npyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja,\nmutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi\nvuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle\nkunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin\nkäteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet — sinun luoksesi\nhän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen —\nja siihen hymyyn hän sammui.\n\nSen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen\npantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta\nhuoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin.\nHän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti — ja vain\nsulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä\nhänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana\notettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän\ntienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä\ntähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; — ensi hetkestä,\njonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin\nvirret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista\nhän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja\nsanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen,\nrupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt,\nsiellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät\nmatkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän\nitseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen\nympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset\nja pienemmät poliittiset — ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa\nnuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen\nkaipauksensa — nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti\nelämään eikä yksin kuolemaan!\n\nEnnenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen,\ntunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden\njatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.\n\nNäiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKolmantena vuonna, eräänä perjantaina, muutamia päiviä ennen joulua\nistuivat molemmat tytöt yhdessä viettämässä hämärää; rovasti oli juuri\nastunut sisään piippuineen. Päivä oli kulunut kuten useimmat näiden\nkahden vuoden aikana, ensin oli oltu kävelemässä ja aamiaisen jälkeen\noli noin tunnin ajan soitettu ja laulettu, sitte oli luettu kieliä tai\nmuuta opettavaa, sitte jonkun verran otettu osaa talouteen. Iltapäivän\nvietti jokainen huoneessaan, Signe kirjoitti juuri tänäpänä kirjettä\nÖdegaardille, jota ei Petra milloinkaan kysynyt, enempää kun hän\nkoskaan tahtoi kuulla puhuttavan menneisyydestään. Pimeän tullessa\nlähdettiin kelkkamäkeen ja sitte sisään juttelemaan tai laulamaan, tai\nmyöhemmin lukemaan ääneen. Silloin rovasti aina tuli sisään. Hän luki\nerinomaisesti eikä hänen tyttärensä suinkaan huonommin. Petra oppi\nkummankin esittämistavan, mutta varsinkin kummankin kielen. Signen\nlausuminen ja äänen väri soivat hänen korvissaan niin kauniina, että\nne kaikuivat hänen mielessään, hänen astellessaan yksinkin. Petran\nsilmissä oli Signe yleensä niin korkealla, että mies olisi pitänyt\nneljättä osaa siitä myrskyisenä rakkautena; monasti hän saikin Signen\npunastumaan. Rovastin tai Signen lukiessa ääneen (Petraa ei millään\nsaatu siihen taipumaan) olivat he läpikäyneet pohjoismaisen\nkirjallisuuden päärunoilijat ja vähitellen ennättäneet suureen\nkirjallisuuteen. Draamallisia teoksia luettiin mieluinten. Juuri kun\nheidän tänä iltana piti sytyttää lamput alkaakseen, tuli\nkyökkipalvelija sanomaan, että siellä oli joku, joka toi terveisiä\nPetralle. Se oli merimies hänen syntymäkylästään; äiti oli antanut\nhänen tehtäväkseen mennä hakemaan tyttöä, koska hän oli lähdössä\nniille maille; mies oli kulkenut penikulman ja hänen oli rientäminen\nsamaa tietä takaisin, koska laivan piti lähteä. Petra saattoi häntä\ntielle, hän tahtoi puhua hänen kanssaan enemmän; sillä hän oli\nrehellinen mies ja hyvä tuttu. Ilta oli aika pimeä, talon kaikki\nikkunatkin olivat pimeinä, paitsi kota, jossa pestiin suurta pyykkiä;\ntiellä ei näkynyt ainoaakaan valoa, tuskin saattoi tietäkään eroittaa,\nennenkuin kuu pääsi nousemaan tunturien takaa; mutta Petra seurasi\nurheasti merimiestä metsään, vaikka kuusikko oli pahasti pimeänä.\nMuuan uutinen oli varsinkin houkutellut Petraa seuraamaan; merimies\noli nimittäin kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut,\njonka perästä Pedro oli myynyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luo,\nmissä hän nyt asusteli Petran vinttikamarissa. Tämä uutinen oli miltei\nkahden vuoden vanha, mutta äiti ei ollut maininnut siitä sanaakaan.\nNyt Petra kuitenkin ymmärsi, kuka äidin puolesta kirjoitti kirjeet,\nhän oli sitä aina, vaikka turhaan, kysellyt häneltä; sillä joka\nkirjeen lopussa seisoi säännöllisesti: \"ja terveisiä kirjeen\nkirjoittajalta\". Merimies oli saanut tehtäväkseen kysyä kuinka kauvan\nPetra viipyisi pappilassa ja mitä hän sitte aikoi ruveta tekemään.\nEnsimäiseen kysymykseen vastasi Petra, ettei hän tietänyt sitä, ja\ntoiseen, että merimies sanoisi äidille: on vain yksi asia maailmassa,\njota hän tahtoo ja jollei hän sitä saa, tulee hän elinajakseen\nonnettomaksi, mutta vastaiseksi hän ei voi sanoa mitä se on.\n\nPetran kävellessä merimiehen kanssa jäivät Signe ja rovasti istumaan\narkihuoneeseen ja puhelivat hänestä, joka tuotti heille molemmille\nniin paljon iloa. Silloin tuli vouti sisään ja tehtyään tiliä päivän\ntöistä, kysyi hän, tiesikö joku heistä, että vieras öisin astui alas\nhuoneestaan ja palasi takaisin nuoratikapuita myöten. Hänen täytyi\nsanoa sanottavansa kolmeen kertaan ennenkuin kukaan heistä käsitti,\nmitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa, että\nneiti asteli edestakaisin kuutamon säteitä pitkin. Huone oli pimeä ja\nnyt se kääntyi ihan äänettömäksi; ei kuulunut edes rovastin piipun\nkirinää. Vihdoin hänen täytyi kysyä ja äänessä oli kumea kaiku:\n\n— Kuka sen on nähnyt?\n\n— Minä sen olen nähnyt. Nousin ruokkimaan hevosia; kello saattoi olla\nyhden tienoissa.\n\n— Menikö hän alas nuoratikapuita?\n\n— Ja taas ylös.\n\nSeurasi uudelleen pitkä äänettömyys. Petran huone oli ylhäällä, siinä\nkulmassa, joka oli pääporttiin päin; hän asui yksinään siellä\nylhäällä, kenenkään muun huone ei ollut sillä puolella. Tässä ei siis\nsaattanut olla puhetta väärinkäsityksestä.\n\n— Se on kai tapahtunut unissa, sanoi poika ja aikoi lähteä.\n\n— Mutta nuoratikapuita ei hän kai kuitenkaan ole saattanut tehdä\nunissaan, sanoi rovasti.\n\n— Ei, sitä minäkin ajattelin; sentähden arvelin, että oli parasta\nsanoa se teille, isä; en ole sanonut sitä muille.\n\n— Ovatko muut kuin sinä nähneet sen?\n\n— Ei, mutta jos epäilette, niin kai nuoratikapuut voivat todistaa;\njolleivät ne ole tuolla ylhäällä, niin minä kai olen nähnyt väärin.\n\nRovasti nousi paikalla.\n\n— Isä! pyysi Signe\n\n— Tuo tulta! vastasi rovasti tavalla, joka ei sallinut vastustusta.\nSigne oli aikonut sitä itsekin.\n\n— Isä! pyysi hän vielä kerran, ojentaessaan hänelle kynttilää.\n\n— Minä olen hänenkin isänsä niinkauvan kuin hän on talossani;\nvelvollisuuteni on ottaa selvää asioista.\n\nRovasti meni edellä, kynttilä kädessä, Signe ja vouti perässä.\nPienessä huoneessa oli kaikki järjestyksessä; ainoastaan pöydällä\nvuoteen edessä oli joukko kirjoja auki, toinen toisen päällä.\n\n— Lukeeko hän yöllä?\n\n— En tiedä; mutta hän ei koskaan sammuta kynttiläänsä ennen yhtä.\n\nRovasti ja Signe katsahtivat toisiinsa; pappilassa — erottiin illalla\nkymmeneltä tai puoli yhdeltätoista ja kokoonnuttiin taas aamulla\nkuudelta, seitsemältä.\n\n— Tiedätkö sinä siitä mitään?\n\nSigne ei vastannut. Mutta vouti, joka polvillaan haeskeli jotakin\nnurkasta, vastasi sieltä:\n\n— Eihän hän ole yksin.\n\n— Mitä sinä sanot?\n\n— Ei, täällä on aina joku hänen luonaan, joka puhuu hänen kanssaan;\nusein ne ovat hyvin kovaääniset; minä olen kuullut neidin sekä\nrukoilevan että uhkaavan. Hän on kai, raukka, sen toisen käsissä!\n\nSigne kääntyi poispäin, rovasti oli käynyt kalman kalpeaksi.\n\n— Ja tässä ovat tikapuut, jatkoi renki, veti esiin tikapuut ja nousi.\n\nKaksi pyykkinuoraa oli köytetty yhteen kolmannen avulla, jota oli\nsolmittu toisesta toiseen, kunnes tikapuut olivat valmiit. Ne otettiin\nhuolellisen tarkastuksen alaisiksi.\n\n— Oliko hän kauvan poissa? kysyi rovasti.\n\nRenki katsoi häneen:\n\n— Millä lailla poissa?\n\n— Oliko hän kauvan poissa, alas tultuaan?\n\nSigne värisi vilusta ja pelosta.\n\n— Ei hän mennyt minnekään; hän nousi takaisin\n\n— Takaisin ylös? — Kuka sitte meni pois?\n\nSigne teki liikkeen ja purskahti itkuun.\n\n— Ei hänen luonaan silloin illalla ollut ketään; nimittäin eilen.\n\n— Eikö tikapuita siis kulkenut kukaan muu kuin hän?\n\n— Ei.\n\n— Ja hän meni alas ja samaa tietä ylös?\n\n— Niin.\n\n— Hän tahtoi siis koettaa niitä, sanoi rovasti ja hengitti hiukan\nhelpommin.\n\n— Niin, ennenkuin antoi toisen astua niitä myöten, lisäsi renki.\n\nRovasti katsoi häneen:\n\n— Arveletko etteivät nämä ole ensimäiset tikapuut, jotka hän on\ntehnyt?\n\n— Niin — mitenkäs ihmiset muuten olisivat päässeet hänen luokseen?\n\n— Joko sinä kauvan olen tietänyt, että joku käy hänen luonaan?\n\n— En ennenkuin nyt talvella, kun hän rupesi polttamaan kynttilää;\naikaisemmin ei minun pistänyt päähäni lähteä tänne.\n\nRovasti kysyi ankarasti:\n\n— Olet siis koko talven tietänyt sen; — mikset ennemmin ole sitä\nsanonut?\n\n— Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; —\nmutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että\nmahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin\nennemmin olisin sen sanonutkin.\n\n— Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!\n\nSigne nosti rukoilevan katseen.\n\n— Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli\nvouti ja kasasi yhteen tikapuita.\n\n— Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja\nläksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut\nkynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä.\n— Niin, lapseni, tämä on kova isku.\n\nHetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa,\nrovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He\nkuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä;\nmolemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä\noli pudonnut kipuna nurkkaan — sillä sieltä oli tuli tullut —\nsilmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja\nsaavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja\npaikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli\nsammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan\nvuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on\nnäiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty\nheidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä\nsyvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he\neivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä\naikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat\narkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he\nmolemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli\njoutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat\nhe Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas\nportaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla\ntölmäsi sisään päällysvaatteissaan:\n\n— Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän\nkysyi yhteen kyytiin:\n\n— Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?\n\nRovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän\nkatsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään\nkummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä\nmitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä\nsen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän\narveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli\nkyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt\nensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos\nsamaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli\nnyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle,\nmiten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja\njuossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan\nollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset\npäällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen\npöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä\nteki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä\npysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä\nillan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut \"Romeosta ja Juliasta\",\njota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana\naikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä\noli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella.\nKeskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että\npyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui\näkkiä ja nousi:\n\n— Minä tiedän missä ne ovat; minä tuon ne! hän otti pari askelta,\nsitte hän muisti tulipalon, pysähtyi ja lensi punaiseksi: — Herranen\naika, ne ovat varmaan palaneet! ne olivat minun huoneessani!\n\nSigne oli kääntynyt häntä kohti, rovasti tähtäsi häneen syrjästä\nterävin katsein:\n\n— Mitä sinä teet pyykkinuorilla?\n\nHengitys kulki nopeasti, hän sai töintuskin puhutuksi. Petra katsoi\nhäneen, hänen kauhea vakavuutensa puoleksi peloitti häntä, mutta\nseuraavassa hetkessä se yllytti häntä nauramaan, hän taisteli vähän\naikaa vastaan, mutta kun hän sitte katsahti rovastiin, purskahti hän\nniin sydämensä pohjasta nauramaan, ettei osannut tauota; — siinä\nnaurussa ei ollut pahaa omaatuntoa enempää kuin porisevassa purossa.\nSigne kuuli sen äänestä ja karkasi ylös sohvasta.\n\n— Mikä on, mikä on?\n\nPetra kääntyi, nauroi, hyppeli, kumartui ja tahtoi paeta. Mutta Signe\nasettui tielle:\n\n— Mikä on, Petra, sano se!\n\nPetra painui häntä vastaan kuin suojaa pyytäen, mutta nauroi yhä ilman\nmittaa ja määrää. Ei, sillä tavalla ei syyllisyys käyttäydy, sen\nsaattoi jo rovastikin huomata. Hän, joka oli ollut hyppäämäisillään\nsuoraan raivoon, hyppäsi sen sijaan keskelle naurua, ja Signe perässä;\nei mikään maailmassa ole niin tartuttavaa kuin nauru, ja varsinkin se\nnauru, jota ei ensinkään käsitä. Turhaan koettivat sekä rovasti että\nSigne saada tietää miksi he nauroivat, ja se vaan kiihoitti iloa;\ntytön, joka seisoi odottamassa, täytyi hänenkin lopulta; yhtyä\nnauruun; hänen naurunsa oli tuollaista omituista hihitystä ja\nhahatusta, hän tunsi itsekin, ettei se sopinut niin hienojen\nhuonekalujen ja ihmisten joukkoon, jonkatähden hän karkasi ulos,\noikein keittiössä päästääkseen naurunsa valloilleen. Tietysti tartunta\nseurasi häntä sinne; pian vyöryi kokonainen naurunpyörre sisään\nkeittiöstä, jossa vieläkin vähemmin tiedettiin, mille naurettiin ja\ntämä herätti naurun uudelleen vireille arkihuoneessa.\n\nKun kaikki olivat nauraneet itsensä miltei pilalle, koetti Signe vielä\nviimeisen kerran saada tietää syytä.\n\n— Nyt sinun täytyy sanoa se minulle! huudahti hän ja tarttui Petran\nkäsiin.\n\n— En mistään hinnasta!\n\n— Mutta minä tiedän mikä se on! huudahti hän taasen; Petra katsoi\nhäneen ja huusi, mutta Signe sanoi: — Isä tietää sen myöskin!\n\nPetra ei enään huutanut, hän ulvoi ja riistäytyi irti, pääsi etehisen\novelle, mutta siinä Signe taasen sai hänet käsiinsä; silloin kääntyi\nPetra kamppailemaan, hänen piti päästä pois mistä hinnasta hyvänsä,\nhän nauroi kamppaillessaan, mutta hänen silmissään riippui kyyneliä,\n— silloin päästi Signe hänet. Petra ulos, mutta Signe perässä.\nMolemmat Signen huoneeseen.\n\nSiellä kietoi Signe kädet hänen kaulaansa ja Petra kätensä Signen\nympärille.\n\n— Herranen aika, tiedättekö te sen? kuiskasi hän.\n\nJa Signe kuiskasi takaisin:\n\n— Kyllä, me kävimme siellä ylhäällä voudin kanssa, hän oli nähnyt\nsinut — ja me löysimme tikapuut!\n\nUusi parku ja uusi pako — tällä kertaa tosin vaan sohvankulmaan,\njohon hän piiloutui. Signe tuli heti perässä, hän asettui puoleksi\nPetran päälle ja kertoi hänen korvaansa koko löytöretken tulisine\nseurauksineen; — se, joka hetki sitte oli maksanut hänelle sekä\nkyyneliä että pelkoa, tuntui hänestä nyt niin hauskalta, että hän\nhuvikseen kertoi sitä ja Petra kuunteli ja tukki korvat ja nosti\nsilmänsä ja piiloutui, vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja he\ntaasen yhdessä olivat istuutuneet pimeään, kuiskasi Petra:\n\n— Tiedätkö, mitä se on? — — — Minun on mahdoton nukkua kello\nkymmenen, kun jokainen meistä on mennyt haaralleen; se, mitä me olemme\nlukeneet, pitää minua vielä liiaksi vallassaan. Niin minä sen sitte\nopin ulkoa, parhaan siitä kaikesta; sillä tavalla minä osaan ulkoa\nkokonaisia kohtauksia ja luen ne ääneen itsekseni. Kun me tulimme\nRomeoon ja Juliaan, niin se oli minusta kauneinta maailmassa; minä\nhurjistuin ja hullaannuin, minun täytyi koettaa astua nuoratikapuita\nmyöten, en koskaan ollut ajatellut, että voitaisiin nousta\nnuoratikapuita, — — minä sain käsiini muutamia nuoria — ja sitte\ntuo veitikka on seisonut alhaalla katsomassa! — Niin, ei sille ole\nnauramista, Signe, se on niin poikamaista; mutta ei minusta koskaan\ntulekkaan muuta kuin poika — ja huomenna tietysti koko paikkakunta\npitää minua pilkkanaan!\n\nMutta Signe, joka taas oli saanut kiinni naurun päästä, karkasi hänen\nkimppuunsa, suuteli ja syleili ja karkasi ulos:\n\n— Ei, tämä pitää isän saada tietää!\n\n— Oletko sinä mieletön, Signe!\n\nToinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat\nlentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin\nrovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat\njoutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta\nhuomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä\nhuoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, — hän yritti takaisin\nsisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut\nyrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin,\nlauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka\nkorottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun\nhänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli\ntätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven — mutta silloin\npakeni Petra.\n\nIllallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana\nrovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi\nkuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän\ntodella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä,\nvaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus\nyritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli\nrovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra\nkävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia;\nhän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin\nhyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että\nnaurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.\n\n— En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes\nkahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.\n\n— Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi\nrovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.\n\n— Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia,\nsanoi Signe ja nauroi; — tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina\nnäen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on\nsaanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle,\nkun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin\ntäysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo _yhdellä kertaa_\nherätetty kaipaus, joka hänet viettelee.\n\n— Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen\nnäyttämölle.\n\n— Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.\n\n— Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika,\njoka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle.\nMinä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että\nmatkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään\nihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä\nelämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta\nheidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut\nmahdoton koota itseään — kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet\nsen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse\nmyöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin\nlisänneet: \"meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole\nhuonommat kuin niin monet muut.\" Mutta se on mielestäni huono lohdutus.\nSe elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä\nmeissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon\npuhtaat sydämet siitä!\n\nSeuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä\nennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin\nja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän\nastui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen,\njoka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu\nlöydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen\nkansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se\nsisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli\nrunoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä\nsattui sana: _\"näyttelijätär\"_, kirjoitettuna ylhäältä alas ja\nalhaalta ylös ja se oli joka paikassa — se oli myöskin runoissa.\nRovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.\n\nMonien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon,\njota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:\n\n    Yks' on toive vainen mulla:\n    näytteljäksi tahdon tulla!\n    Ah, jos näytellä mä saisin,\n    _yhtä_ vainen kuvastaisin:\n    naista, surun — naurusuista\n    naista kullan kauneuista,\n    lempivätä, lemmetöntä,\n    synnillistä, synnitöntä.\n    Ah kun kerran, kerran vain\n    toteutuis unelmain!\n\nVähän alempana oli taas seuraava:\n\n    Teenkö vasten Sinun mieltä\n    Herra, hennotko sen kieltää?\n\nSitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia\nkuukausia sitte olivat lukeneet:\n\n    Oi jos oisin keijukainen,\n               keijukainen,\n    kuutamossa kulkevainen,\n               kulkevainen,\n    niinkuin virva vilkkuvainen,\n               ilkkuvainen,\n    onneton ken näkis vainen,\n               näkis vainen —\n    — — jos lie synti, rilla rallaa!\n\nJa monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten\nperässä seurasi:\n\n    Heipparaa — heipparaa,\n    kaikkia poikia tanssittaa!\n    Hui, hai haa — hui hai haa,\n    eikä huolia ainoaakaan!\n\nSitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje:\n\n     Rakkahin Henrikki!\n\n     Eikö sinustakin sinä ja minä ole viisaimmat koko komediassa?\n     Tekevät meille kiusaa, mutta me vähät siitä; minä angraseeraan\n     sinut menemään kanssani maskeraateihin huomis iltana; sillä minä\n     en vielä koskaan ole ollut siellä ja minä ikävöin oikeita\n     hullutuksia; sillä täällä talossa on niin hiljaista ja\n     surullista.\n\n     Sinä olet suuri vekkuli, Henrikki — missä sinä kuljetkaan? sillä\n     tässä istuu sinun\n\n                                                      Pernillasi.\n\nVihdoin oli suurin kirjaimin, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettu\nseuraava runo, jonka hän nähtävästi oli löytänyt jostakin ja nyt\ntahtoi oppia ulkoa:\n\n    Ah kuin suuruus mua kiehtoo,\n    rinnassani liekin liehtoo\n    aatos pilven-hiipovana,\n    voima, josta kimpoo sana,\n    puhkee suoni salalähteen,\n    nousen, kasvan tuonne tähteen —\n    auta nousemahan Sä\n    jonk' on liekki syttämä!\n\nVihossa oli paljon muutakin, mutta rovasti ei lukenut enempää.\n\nTyttö oli siis saapunut taloon ruvetakseen näyttelijättäreksi ja\nsaadakseen opetusta hänen tyttäreltään. Tämä salainen päämäärä silmien\nedessä hän siis joka ilta niin halukkaasti oli kuunnellut heidän\nlukevan ääneen ja itse sitte oppinut ulkoa. Hän oli kaiken aikaa\npettänyt heitä; vielä eilenkin, kun hän näytti ilmaisseen heille\nkaikki, salasi hän jotakin; keskellä parasta nauruaan hän valehteli.\n\nJa tämä salainen päämäärä! Sitä, jonka rovasti usein hänen\nläsnäollessaan oli tuominnut, kaunisteli hän Jumalan kutsumukseksi ja\nrohkeni rukoilla hänen siunaustaan! Hän halusi antautua elämään, joka\noli täynnä turhamaisuutta ja ulkokullaisuutta, kateutta ja intohimoa,\nlaiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja kasvavaa hölläluontoisuutta,\nelämään, jonka kimppuun kaikki petolinnut lensivät ikäänkuin se olisi\nollut haaska, sellaiseen elämään hän halusi antautua ja rukoili\nJumalaa pyhittämään sen! Ja tähän elämään olisivat rovasti ja hänen\ntyttärensä auttaneet häntä tässä hiljaisessa pappilassa, heränneen\nseurakunnan ankaran valvonnan alla!\n\nKun Signe, kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu, astui sisään\ntervehtimään isäänsä, tapasi hän kansliahuoneen täynnä savua. Kuten\ntämä aina todisti mielenliikutusta, todisti se sitä kaksinkerroin näin\nvarhain aamulla. Rovasti ei sanonutkaan tyttärelleen ainoaa sanaa,\nvaan antoi hänelle kirjan. Signe näki paikalla, että se oli Petran;\nmuisto eilisillan epäluulosta ja tuskasta lehahti häntä vastaan; hän\nei uskaltanut katsoa siihen; hänen sydämensä sykki niin lujaan, että\nhänen täytyi istuutua. Sama sana, jonka rovasti ensinnä oli huomannut,\niski hänenkin silmiinsä; hänen täytyi katsoa eteenpäin ja lukea. Ensi\ntunne siinä lukiessa oli, että häntä rupesi hävettämään — ei Petran\ntähden, vaan siksi, että isäkin oli sen nähnyt.\n\nMutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se\npettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut\nsaada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me,\nniin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun\nsuuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia\nvaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia\nyhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me _halveksimme_ sitä\nmikä meitä äsken nöyryytti.\n\nArkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat\nhänen paraikaa laulavan:\n\n    Noussut on päivä ilojen jakoon,\n    yön on peikot lyöty jo pakoon,\n    hehkuvan tunturin yli\n    tie käy Päivölän kyliin.\n             \"Heräjä!\" lintu sa laulavainen,\n             \"Heräjä, heräjä!\" lapsukainen,\n             heräjä toivoni sinäkin.\n\nSitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi\nseuraava laulu:\n\n             Hyvä neuvos on tuo,\n             vaan mun seilata suo\n             kesken kuohuvan veen\n             vanaan vaahtihiseen.\n    Joskin retkeni tää oisi viimeinen,\n    tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en.\n             En huviksi vaan\n             lähde turvista maan,\n             suur-aavallen\n             läpi kuohujen,\n    tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta,\n    tahdon nähdä kuin kauas on merta.\n\nEi, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään\nkirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä\nkertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi\nkirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän\nhuonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa\nrintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti\npysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä\nettä tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja\nvarsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin\nvoimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi,\ntunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan\nlattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän\nhänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän\ntuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.\n\nKoko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään\npäivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli\ntaloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu\nhänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen\nhänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.\n\nPetra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin\najatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se\nvaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse\nparhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän\njoutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten\njoukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana,\nmutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa — sen nimittäin, että hän\nkerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät.\nUskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä\nBergenissä — ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan!\nYksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin\nsuureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.\n\nMutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot\nkatselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; — nyt\ntäytyi pelastua! — Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin;\nmutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se\nihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme\netenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti\npettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota\nSigne piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan,\nettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän\ntunsi olevansa suuri syntinen.\n\nAivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä\nhetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat\nvielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan\neteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki\ntulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen\nsyntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi\nja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän\nheittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä\nirti, vaan puhuu, — kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa\nvaan ystävällisen katseen.\n\nOli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi\nollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä\nSignen huone oli ja se oli lukittu — todisti siis, että hän oli\nsiellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja\nrukoili, että hänet päästettäisiin sisään.\n\n— Signe, anna minun puhua kanssasi! — Signe, minä en kestä tätä! —\nEi hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: —\nSigne, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! — Ei\nvastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa\nminkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on\nketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla\npeloittaa. — Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen:\nvastaa minulle! — Signe!\n\nHuone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi.\nMutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja\nkeveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle\ntuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi\nkivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa\nmyöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa\nkivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!\n\nOli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä\nääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi\nkimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden\nselvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus\nkiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen\nlaudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja\nputosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi\nsen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa,\nnoin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät\nkourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat\nulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi\nhänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen.\nKunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle!\nMutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara;\nsillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi\nsuuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse.\nPitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin\nkoko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan\ntarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. — Sormia kirveli, jänteet\nvärisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia\naskelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta\neikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen\ntäytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta\nrohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni\nkädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä\nmäärän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta\nkoska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen\npitää kiirettä — ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen.\nSuuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän\nseisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten\nluotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa,\ntämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa,\nkiihtyneinä, hehkuvina — Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen\nonneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa\nehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja\nputosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon\nherättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen\nsamallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin,\naivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja\nnäki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden\nsekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada\ntyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska\ntaloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin\nvuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat\naika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä.\nKun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi\nhän, että saisi olla yksin.\n\nHuoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset\nikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin\nelävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa\nääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan\ntoisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän\nulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli\nlähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä\ntalosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä\nkorjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään\ntahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei\nsaattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi,\nettä sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa\neteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten\nluottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän\nviskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui.\nPaikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin\nniin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä\nsellaista miljoonain tähtien tuiketta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nVielä herätessään oli hän siellä ylhäällä; päivän ajatukset, jotka\npaikalla pulppusivat esiin, pyrkivät perässä, mutta joutuivat vangiksi\nja niitä kannatti jokin, joka täytti koko ilman — se oli pyhäaamun\nkellonsoitto. Hän hypähti pystyyn ja pukeutui, leikkasi itselleen\nruokasäiliöstä vähän syötävää, pani lämmintä ylleen ja läksi menemään\n— eihän milloinkaan niin ollut janonnut jumalansanaa! Hänen\npäästessään perille oli juuri alettu ja ovi oli kiinni; oli kylmä\npäivä, sormia poltti, kun hän kävi kiinni avaimeen, kiertääkseen sen\nauki. Pappi seisoi juuri alttarilla, hän odotti alhaalla ovella,\nkunnes hän oli lähtenyt ja suntion piti ottaa messukaapu hänen yltään;\nsilloin Petra läksi niinsanottuun piispanpenkkiin, joka uutimet\nedessä, oli kuorissa. Papinväen oikea penkki oli ylhäällä lehterillä,\nmutta jos jostakin syystä tahdottiin istua piilossa ja yksin, mentiin\npiispanpenkkiin. Kun hän tuli penkille ja yritti livahtaa istumaan,\nnäki hän Signen jo äärimmäisessä kulmassa. Hän astui askeleen\npoispäin, mutta samassa kääntyi rovasti alttarilta tulemaan hänen\nohitseen sakaristoon; hän kiirehti takaisin penkkiin ja istuutui niin\nkauas kuin suinkin; Signe oli pudottanut harson kasvoilleen. Se koski\nPetraan. Hän antoi katseensa liitää seurakuntaan, joka istui\npuserrettuna korkeisiin puupenkkeihin, miehet oikealla, naiset\nvasemmalla; heidän hengityksensä liikkui heidän päällään kuin vaappuva\nsumu; ikkunat olivat tuuman paksuisessa jäässä, kömpelösti veistetyt\npuukuvat, laahaava, raskas veisuu, yhteensullotut ihmiset — se kuului\nkaikki yhteen, se teki kovan ja kylmän vaikutuksen; hän muisti\nluonnonkuvat siltä iltapäivältä, jolloin hän jätti Bergenin, täälläkin\noli hän vain pelonalainen kulkija.\n\nRovasti nousi saarnatuoliin; hänkin näytti ankaralta. Hänen\nrukouksenaan oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että\nkaikki lahjat jotka Jumala on antanut, sisältävät kiusauksen; mutta\nHänen täytyy olla armollinen eikä koetella niitä yli voimain; meidän\ntulee aina muistaa rukoilla Häneltä sitä; sillä vain siten että\nalistamme lahjamme Hänen alleen, käyvät ne meille autuudeksi. Saarna\nkäsitteli eteenpäin samaa ainetta, lähtökohtana ihmisen\nkaksinkertainen tarkoitus: täyttää elämänkutsumuksensa, kukin sillä\npaikalla, mihin hänen lahjansa ja asemansa olivat hänet asettaneet —\nja kehittää kristi-ihmistä meissä itsessämme ja niissä, jotka olivat\nhuomaamme uskotut. Ihmisen täytyi olla varovainen elämänkutsumuksensa\nvalinnassa, sillä oli sen pahempi kutsumuksia, jotka itsessään olivat\nsynnillisiä ja oli sellaisiakin, jotka saattoivat meille käydä\nsynnillisiksi, joko sentähden etteivät sopineet meille tai sentähden,\nettä liian hyvin sopivat huonoille haluillemme. Ja vielä: niin totta\nkuin jokaisen täytyi koettaa valita lahjojensa mukaan, niin totta\nsaattoi valinta, joka oli sekä oikea että hyvä, kuitenkin käydä meille\nkiusaukseksi, kun me, sentähden että työ oli meille mieluinen,\npäästimme sen nielemään kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme.\nKristi-ihmistä meissä ei saa laiminlyödä enempää kuin saamme\nlaiminlyödä vanhempien velvollisuuksia lapsiamme kohtaan. Meidän\ntäytyy voida koota itsemme niin että pyhä henki alituiseen voi tehdä\ntyötä meissä; meidän täytyy voida istuttaa hyvää kristillisyyden\nsiementä lapsiimme ja suojella sitä. Eivät mitkään velvollisuudet\neivätkä verukkeet vapauta meitä niistä, jos kohta olosuhteet ovat\notettavat lukuun.\n\nJa sitte hän meni eteenpäin — tunkeutui niiden kutsumukseen, jotka\nistuivat täällä, niiden koteihin, niiden oloihin, niiden\nmielipiteisiin. Sitte otti hän esimerkkejä toisista oloista ja\nsuuremmista tehtävistä valaisemaan näitä. Rovasti kävi siitä hetkestä,\njolloin hän saarnatuolissa rupesi kasvamaan, ihan uudeksi niille,\njotka hänet tunsivat vain arkielämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli\ntoinen: hänen suljetut, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet ja\nkäyneet läpikuultaviksi ajatuksen virran kulkea; hänen silmänsä oli\neloisa, se katseli suoraan ja terävänä, tuoden suurta sanomaa; koko\ntuo käpertynyt, karvainen olento oli noussut ja osoittikin olevansa\njalopeura, hänen äänensä vieri pitkäisen jylinänä tai leikkeli\nlyhyitä, äkillisiä käänteitä, vaipui joskus hiljaisiinkin sanoihin,\nmutta vain samassa noustakseen takaisin korkeuksiin. Hän ei oikeastaan\nsaattanut puhua muuta kuin suuressa huoneessa ja ajatuksissa\näärettömyys; sillä hänen äänensä ei ollut sointuva, ennenkuin se\nhuusi; hänen kasvonsa eivät olleet kirkkaat, hänen äänessään ei ollut\nsattuvaa selvyyttä ennenkuin se paloi tulisessa kiivailussa. Aihe\nkyllä ei ollut eilispäivältä; ei, yhtä hyvin kuin tuska oli koonnut\nsuuria varastoja tähän sieluun, yhtä hyvin oli ajatteleminenkin sitä\ntehnyt; hän oli ankara, itseensä sulkeutunut työntekijä. Mutta hän ei\ntavallisissa oloissa aina ollut kunnossa, hän ei osannut lyödä rahaa\nkeskustelun ajatuksista; hänen täytyi saada puhella yksinään, hänen\ntäytyi joka tapauksessa saada kävellä kiivaasti edestakaisin. Ryhtyä\nsanakiistaan hänen kanssaan oli miltei samaa kuin hyökätä aseettoman\nmiehen kimppuun, mutta vaarallista se silti oli; sillä hänen\nmielipiteensä tuli paikalla vastaan niin väkivaltaisena, ettei hänellä\nollut ensinkään aikaa syiden esittämiseen; jos hänet kuitenkin\npakoitettiin esittämään syitä, tapahtui joko niin, että hän\npahanpäiväisesti nujersi vastustajan, tai että hän vaikeni kokonaan,\nkoska hän pelkäsi itseään. Ketään ei helpommin saattanut tehdä\ntuppisuuksi kuin tämän väkevän, kaunopuheisen miehen.\n\nPetra oli vavissut heti kun rovasti alkoi rukouksensa; sillä hän tunsi\nmistä se oli kotoisin. Jota kauvemma teksti edistyi, sitä likemmä hän\ntunsi hänen tulevan itseään; hän kutistui ihan pieneksi ja näki Signen\ntekevän samoin. Mutta armottomana jatkoi mahtaja tietään, jalopeura\noli saaliinhaussa, hän tunsi vainoojan likenevän joka kulmalta, hän\noli saarroksessa, satimessa — mutta sama käsi, joka ankarana kävi\nkiinni, piteli pehmeänä ja armahtavana. Tuntui siltä kuin tyttö —\nilman tuomion sanaa — vain vangittuna olisi viety ikuisen rakkauden\nsyliin. Ja siellä hän rukoili ja itki, ja hän kuuli Signen tekevän\nsamoin ja rakasti häntä siitä!\n\nKun rovasti astui alas totuutensa istuimelta mennäkseen sakaristoon,\nlepäsi hänen kasvoillansa vielä hohde kohtauksesta korkeimman kanssa.\nHänen silmänsä lankesi suoraan ja tutkivana Petraan, mutta kun tyttö\npelkäämättä kohtasi hänen katseensa, lehahti siihen lempeyden säde;\nhän katsahti nopeasti tyttäreensä nurkkaan, mennessään eteenpäin.\n\nSigne nousi pian sen jälkeen; harso oli silmillä, joten ei Petra\nuskaltanut seurata. Hän läksi sentähden myöhemmin. Mutta tänään he\nkaikki kolme taas istuivat ruokapöydässä; rovasti puhui vähän, mutta\nSigne oli arka. Niin pian kuin rovasti, joka nähtävästi tahtoi ottaa\ntapahtuneen puheeksi, viittasi sinnepäinkään, väisti Signe niin\nherkästi ja hienosti, että rovastin täytyi muistaa hänen äitiään —\nvaieta ja vähitellen käydä surumieliseksi. Siihen ei tarvittu paljon.\n\nEi ole olemassa mitään kiusallisempaa kuin epäonnistunut\nsovintoyritys. Kaikki nousivat voimatta katsoa suoraan toistensa\nsilmiin, puhumisesta puhumattakaan. Arkihuoneessa kävi lopulta niin\npainostavaksi, että kaikkien kolmen teki mieli lähteä takaisin pois,\nmutta kukaan ei tahtonut lähteä ensinnä; — Petra puolestaan tunsi,\nettä jos hän lähtee, niin hän lähtee ainiaaksi. Hän ei saattanut nähdä\nSigneä, kun ei saanut rakastaa häntä, hän ei saattanut nähdä rovastia\nsurullisena hänen tähtensä. Mutta jos hänen piti matkustaa, täytyi sen\ntapahtua hyvästiä sanomatta; sillä miten saattoi hän sanoa hyvästi\nnäille ihmisille? Kun hän sitä vaan ajattelikin, joutui hän sellaisen\nmielenliikutuksen valtaan, että ainoastaan äärimmäisiä voimiaan\nponnistaen sai sen pidätetyksi.\n\nJokainen hetki, joka pidentää tuollaista painostavaa hiljaisuutta,\njolloin me odotamme toisiamme, tekee sen sietämättömämmäksi. Emme\nsaata liikahtaa, sillä me tunnemme, että se huomataan; joka huokaus\nkuuluu, kuuluu sekin kun olemme tyynet, sillä se vaikuttaa kovuudelta.\nMe joudumme jännitykseen siitä syystä, ettei mitään sanota, ja me\npelkäämme, että jotakin sanottaisiin.\n\nJokainen tunsi, ettei tämä hetki palaisi. Muurit, joita me rakennamme\ntoistemme välille, kasvavat, meidän oma syymme kasvaa, toisten syy\nkasvaa, kasvaa joka hetki; vuoroin me lankeamme epätoivoon, vuoroin me\nyllymme vihaan; sillä se joka niin kohtelee meitä, on armoton, häijy,\nme emme siedä sitä, me emme anna anteeksi sitä — Petra ei enään\nkestänyt, joko hänen täytyi parkaista tai karata!\n\nSamassa kuului tieltä kulkusten kilinää ja mies sudennahkaturkissa\ntulla tuiskusi kilpa-ajoreessä, poika takana, puutarhan ohitse\npihamaalle. — Kaikki kolme hengittivät helpommin ja odottivat\npelastusta! He kuulivat vieraan tulevan etehiseen, vetävän yltään\nmatkasaappaat ja muut tamineet ja puhelevan palvelustytön kanssa, joka\nhäntä auttoi; rovasti nousi astumaan häntä vastaan, mutta palasi\njotteivät tytöt jäisi kahden; — taasen puhui vieras etehisessä ja\nsitte likempänä niin että ääni saattoi heidät kaikki kolme\nkavahtamaan, mutta Petran nousemaan ja naulaamaan silmät oveen. —\nKoputettiin: — \"sisään!\" sanoi rovasti mielenliikutuksen vallassa ja\nvaalea mies, lasit silmillä, seisoi ovessa. Petralta pääsi huuto ja\nhän vaipui takaisin istumaan: — sehän oli Ödegaard. Signelle ja\nrovastille ei hän tullut odottamatta; sillä he olivat koko joulun\nodottaneet häntä pappilaan, vaikkei kukaan ollut sanonut sitä\nPetralle, mutta hänen tulonsa juuri nyt oli suorastaan kohtalon\njohdatusta, sen he kaikki heti tunsivat.\n\nPetra ei käsittänyt mitään ennenkuin hän seisoi hänen edessään ja\npiteli hänen kättään. Hän piteli sitä yhä, mutta ei sanonut mitään,\neikä Petrakaan sanonut; — hän ei edes saattanut nousta. Mutta kaksi\nkyyneltä vieri alas poskia hänen siinä häntä katsellessaan, Ödegaard\noli hyvin kalpea, muuten aivan tyyni ja ystävällinen; hän veti vihdoin\npois kätensä, astui permannon poikki ja sitte Signen luo, joka oli\npaennut äitinsä kukkasten taakse viimeiseen ikkunaan.\n\nPetra ikävöi yksinäisyyttä ja vetäytyi sentähden pois seurasta.\nSignelle tuli talousaskareita, jonkatähden rovasti ja Ödegaard\nistuutuivat kansliaan lasin ääreen, jota matkamies tarvitsi. Siellä\nsai hän lyhyesti tietää viime päivien tapahtumat, ne panivat hänet\najattelemaan, mutta hän ei sanonut mitään. Omituisella tavalla heidät\nmyöskin keskeytettiin.\n\nIkkunoiden alle astui kaksi naista ja kolme miestä, peräkkäin, ja\ntuskin oli rovasti heidät nähnyt, ennenkuin hän karkasi pystyyn:\n\n— Tuolla he taas ovat! — Nyt sitä kysytään kärsivällisyyttä!\n\nSisään astuivat ensin naiset, sitte miehet, hitaina, äänettöminä. He\nasettuivat pitkin seiniä, kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa,\nmissä Ödegaard istui. Rovasti antoi heille tuolit ja toi useampia\narkihuoneesta, kaikki he istuutuivatkin, paitsi muuan nuori mies, joka\noli kaupunkilaistamineissa. Hän kieltäytyi istumasta ja jäi seisomaan\novenpieltä vastaan, kasvoissa miltei uhka ja molemmat kädet taskuissa.\n\nPitkän äänettömyyden perästä, jonka aikana rovasti pani piippuunsa ja\nÖdegaard, joka ei tupakoinut, tarkasteli heitä, alkoi vihdoin\nvaaleahko, noin neljänkymmenen ikäinen nainen keskustelun. Hänen\notsansa oli joksenkin kapea, silmät suuret, mutta arat; ne eivät\noikein tietäneet mihin kiintyä. Hän virkkoi nyt:\n\n— Isä piti tänään korean saarnan, se sattui juuri siihen, mitä me\najattelimme; — sillä me olemme Öygarissa viime aikoina paljon\npuhuneet kiusauksesta.\n\nHän huokasi; mies, jonka alapuoli kasvoja oli kaita ja yläpuoli leveä,\nhuokasi hänkin:\n\n— Herra, varjele meidän tiemme! Käännä pois minun silmäni, etteivät\nne näe turhuutta!\n\nJa Else, joka ensinnä oli puhunut, huokasi taasen ja sanoi:\n\n— Herra, kuinka on nuoren ihmisen pidettävä puhtaana polkunsa, että\nhän vaeltaa sinun sanasi mukaan?\n\nSe soi hänen suussaan hiukan kummalliselta; sillä hän ei enään ollut\nnuori. Mutta keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellaan ja\nhuojuttelihe, silmäkannet kaiken aikaa jonkun verran painuksissa,\nvirkkoi kuin puoliunessa:\n\n    Ah kiusauksist' saatanan\n    ei kenkään täällä säästy,\n    vaan kautta kalliin kuoleman\n    on pahan alta päästy.\n\nRovasti tunsi heidät liian hyvin tietääkseen, että tämä oli vain\njohdantoa; sentähden hän odotti, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu,\nvaikka taasen seurasi pitkä hiljaisuus huokauksineen.\n\nLyhytkasvuinen nainen, joka kävi vielä lyhyemmäksi sentakia että hän\noli käyrävartinen, ja joka oli köytetty sellaiseen mahdottomaan\njoukkoon huiveja, että hän oli kuin käärö vaan — kasvoja ei näkynyt\nensinkään — rupesi nyt liikkuilemaan ja kääntelemään ja päästi\nvihdoin pari kertaa kuuluville: \"hm, hm!\" Paikalla pyrähti vaalea\nnainen sanomaan:\n\n— Kaikkinainen tanssi ja soitto ovat nyt loppuneet Öygarista; —\nmutta...\n\nHän pysähtyi taasen ja sensijaan Lauri, se mies, jonka kasvojen\nyläpuoli oli suuri ja alapuoli pieni, riensi sanomaan:\n\n— Mutta siellä on yksi mies, pelimanni Hannu, joka _ei tahdo_\nlopettaa.\n\nKun Laurikin jäi miettimään jatkoa, jatkoi se nuori mies:\n\n— Sillä hän tietää, että rovastilla itsellään on soittokone, ja jonka\nmukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että soitetaan.\n\n— Ei taida olla suurempi synti hänellekään kuin rovastille, sanoi\nLauri.\n\n— Kyllä se niin on, että rovastin soittokone on heille kiusaukseksi,\nsanoi Else varovaisesti, ikäänkuin auttaakseen asiaa eteenpäin. Mutta\nnuori mies jatkoi lujemmin:\n\n— Se pahentaa alaikäisiä kuten kirjoitettu on: joka pahentaa yhden\nnäistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, että myllynkivi\nripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren\nsyvyyteen.\n\nJa Lauri tuli hänen tilalleen:\n\n— Me pyydämme sinua sentähden, että sinä lähetät pois pelisi tai\npoltat sen, niin ettei se enään ole pahennukseksi...\n\n— Seurakuntalaisillesi, lisäsi nuori mies.\n\nRovasti puhki ja puuskutti ja virkkoi vihdoin, silminnähtävästi\nkoettaen olla tyyni:\n\n— Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, minulle se on\nvirkistykseksi ja vapautukseksi. — Tiedättehän te, että se mikä\n_vapauttaa_ henkeämme, auttaa meitä vastaanottamaan ja ymmärtämään;\nsentähden olen ihan varma siitä, että tämä soitto on minulle avuksi.\n\n— Ja _minä_ uskon, että on pappeja, jotka Paavalin sanojen mukaan\nkuitenkin luopuisivat siitä, kun heidän seurakuntalaisensa sitä\npyytäisivät, sanoi nuori mies.\n\n— Ehkäpä minäkin ennen olen käsittänyt hänen sanansa sillä tavalla,\nvastasi rovasti; — mutta en enään. Me voimme kyllä luopua tavasta tai\nmielihalusta; mutta tuskin meidän yksipuolisten ja hupsujen kanssa\npitää ruveta yksipuolisiksi ja hupsuiksi. — Minä en siinä tapauksessa\ntee väärin yksin itseäni, vaan niitäkin kohtaan, joille minun pitää\nolla esimerkkinä; sillä minähän antaisin heille hullun esimerkin,\nesimerkin vasten vakaumustani... Rovasti saattoi harvoin antaa niin\npitkää selitystä saarnatuolin ulkopuolella. Hän lisäsi: — Minä en\nluovu soittokoneestani enkä polta sitä; minä tahdon kuulla sitä usein;\nsillä minä kaipaan sitä usein ja minä toivoisin, että tekin silloin\ntällöin kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkeänne laululla,\nsoitolla ja tanssilla; sillä minä pidän sitä hyvänä ja oikeana.\n\nNuori mies kumarsi päätään syrjään.\n\n— Hyi! sylkäisi hän.\n\nRovasti kävi veripunaiseksi kasvoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi\nhiljaisuus. Silloin puuttui se, joka huojutteli ruumistaan, kovalla\näänellä puhumaan:\n\n    Voi Herra, Herra, ma näen nyt,\n    min tuskan täällä ja vaivan\n    on alla ristinsä kärsinyt,\n    ken etsii iloa taivaan;\n    Sill' liha on heikko ja eksynyt,\n    sen tiedämm' kaikki aivan.\n\nJa sitte Lauri lempeällä äänellä:\n\n— Vai sanot sinä, että soitto ja laulu ja tanssi ovat oikeat; vai\nniin! Että ihminen aistillisuudellaan saa herättää saatanan; vai niin!\n— Vai niin sanoo meidän pappi; — no, sittepähän me sen tiedämme!\n— — Vai niin te sanotte, että se mikä tapahtuu suruttomuudessa ja\nhekumassa, on vapautukseksi ja avuksi, — — että se mikä on\nkiusaukseksi, on oikein!\n\nMutta silloin riensi Ödegaard avuksi, sillä hän huomasi rovastista,\nettä nyt käy hullusti.\n\n— Sano minulle, hyvä mies, mikä _ei_ ole kiusaukseksi?\n\nKaikki kääntyivät katsomaan häneen, jonka suusta nämä varmasti\nveistetyt sanat läksivät. Kysymys sellaisenaan tuli todella niin\nodottamatta, ettei Lauri siinä kädenkäänteessä tietänyt mitä vastaisi;\neivätkä liioin toisetkaan. Silloin kuului kuin kaivosta tai\nkellarista:\n\n— Työ ei ole.\n\nÄäni nousi kaikkien noiden monien huivien sisästä, Randi sieltä ensi\nkertaa lausui sanansa. Voiton hymy leveni Laurin kasvojen lyhyelle\nalapuolelle, vaalea nainen katsahti luottaen puhujaan ja nuori\nmieskin, joka seisoi ovenpieltä vastaan, päästi hetkeksi ylpeämielisen\nhymynsä herpoutumaan huuliltaan. Ödegaard ymmärsi, että tämä oli pää,\nvaikkei sitä saattanut nähdä.\n\nHän kääntyi sentähden tämän naisen puoleen:\n\n— Mimmoista tulee työn olla, jotta se olisi vailla kiusausta?\n\nNainen ei tahtonut vastata siihen, mutta nuori mies vastasi:\n\n— Kirous kuuluu: otsas hiessä pitää sinun työtä tehdä; sen pitää siis\nantaa hikeä ja vaivaa.\n\n— Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö etua ensinkään?\n\nTähän ei hänkään tahtonut vastata; mutta nyt tunsivat ne kasvot, jotka\nalapuolelta olivat kaidat, olevansa kutsutut vastaamaan:\n\n— Kyllä, niin paljon etua kuin voit saada.\n\n— Mutta eikö työssäkin sitte ole kiusausta, nimittäin kiusausta liian\nsuureen etuun?\n\nTähän pulmaan ennätti apu syvyydestä:\n\n— Sitte on etu kiusaamassa eikä työ.\n\n— Niin, mitä se merkitsee, kun työtä tehdään liian paljon edun\nvuoksi?\n\nNainen painui huiveihinsa, mutta Lauri tuli ulos:\n\n— Mitä se merkitsee, että työtä tehdään liian paljon?\n\n— Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, kun se sitoo sinut orjuuteen.\n\n— Sen pitääkin olla orjuutta, sanoi se, joka tahtoi hikeä.\n\n— Mutta saattaako se orjuutena johtaa Jumalan luo?\n\n— Työ on jumalanpalvelusta! huusi Lauri.\n\n— Uskallatko sanoa sitä _kaikesta_ työstäsi.\n\nLauri vaikeni.\n\n— Ei, ole nyt suora ja myönnä, että ihminen edun takia voi\nliioitella, _kuten me voimme liioitella kaikkea_. Siis on työssäkin\nkiusaus.\n\n— Niin, kaikessa on kiusaus, lapset — kaikessa on kiusaus! tuomitsi\nnyt rovasti nousten ja, ikäänkuin päättäjäisiksi koputellen piippunsa\ntyhjäksi.\n\nKaikkien huivien sisältä kuului huokauksia, muttei vastausta.\n\n— Kuulkaa, alkoi Ödegaard taasen ja rovasti pani uuden piipun, — kun\nnyt työ antaa etua, s.o. hedelmää, niin kai meillä on oikeus nauttia\ntätä hedelmää? Jos siitä tulee rikkautta, niin kai meillä on oikeutta\nnauttia tätä rikkautta?\n\nTämä herätti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen.\n\n— Minäpä vastaan sillaikaa kun te ajattelette, sanoi hän. — Jumala\non mahtanut sallia meidän koettaa muuttaa Hänen kirouksensa\nsiunaukseksi; sillä _itse_ johti Hän patriarkkojaan, johti koko\nkansaansa nauttimaan rikkauksia.\n\n— Apostolien ei pitänyt omistaa mitään, pisti nuori mies\nvoitonvarmana väliin.\n\n— Niin, se on totta; sillä heidät Hän tahtoi asettaa kaikkien\ninhimillisten tarpeiden _ulko-_ ja _yläpuolelle_, että he näkisivät\nJumalan; — he olivat kutsutut!\n\n— Me olemme kaikki kutsutut!\n\n— Mutta emme samassa merkityksessä; oletko _sinä_ kutsuttu\napostoliksi?\n\nNuoren miehen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja silmät hämärtyivät\nniiden päällä lepäävän otsamuurin alla; mahtoi olla syitä, jotka\nsaivat asian häneen niin sattumaan.\n\n— Mutta rikkaankin pitää tehdä työtä, arveli Lauri; — sillä työ on\nkäskettyä.\n\n— Tietysti hänen pitää tehdä työtä, vaikka hänen keinonsa ja\ntehtävänsä tulevat toisellaisiksi; jokaisella on omansa. Mutta\nsanokaa: pitääkö ihmisen _alituiseen_ tehdä työtä?\n\n— Hänen pitää myöskin rukoilla! puuttui vaalea nainen puheeseen ja\npani kätensä ristiin, ikäänkuin hän olisi muistanut liian kauvan\nlaiminlyöneensä sen.\n\n— Siis: joka kerta kun ei ihminen tee työtä, pitää hänen rukoilla? —\nVoiko kukaan ihminen sitä? Mitä rukousta siitä tulisi ja mitä työtä?\n— Eikö hänen myöskin pidä levätä?\n\n— Meidän pitää levätä vasta kun emme enään jaksa; sillä sitte eivät\npahat ajatukset kiusaa meitä, — oi, sitte eivät pahat ajatukset\nkiusaa! sanoi Else taasen ja psalmista joutui mukaan:\n\n    Käy lepoon raadollinen\n    sa ruumis, otollinen\n    on lepo sinullen.\n    Se hetki pian saapi,\n    kun maa se aukeaapi\n    sun sisääns' sulkien! —\n\n— Hiljaa, Eerik, ja kuuntele nyt, sanoi rovasti.\n\nMutta Ödegaard veti jo kokoon solmua:\n\n— Katsokaa, työ antaa hedelmänsä ja vaatii leponsa. Mutta minä\npuolestani arvelen seurustelusta, laulusta, soitosta ja kaikesta\nsellaisesta, että ne ovat sekä työn suloisia hedelmiä että samalla\nantavat hengelle vahvistavaa lepoa.\n\nNyt nousi leirissä levottomuus; kaikki katselivat Randiin, sillä nyt\noli päävoiman aika astua esiin. Hän käänteli ja väänteli ja vihdoin\nkuului hitaasti ja hiljaa:\n\n— Ei maallisessa laulussa ja soitossa ja tanssissa ole mitään lepoa;\nsillä senkaltaiset kiihoittavat lihaa synnillisiin himoihin. Eikä\nsuinkaan se voi olla työn hedelmää, joka tuhoaa työn ja veltostuttaa.\n\n— Voi, niin, senkaltaisissa on suuri kiusaus! sanoi vaalea nainen\nhuoaten.\n\nTämä johti Eerikin virrenvärsyyn:\n\n    Surulla nähdä taitaa,\n    kuin käypi tietä kaitaa\n    yh' useampi vaan;\n    kuin synti nostaa päätään\n    ja hyveheksi säätään\n    ja nousee kunniaan. —\n\n— Ole hiljaa, Eerik, sanoi rovasti; — sinä vaan sekoitat.\n\n— Niin taidan tehdä, sanoi Eerik — ja alkoi uudelleen:\n\n    Jos mesikielin maanittais\n    ja sieluasi vaanittais\n    poluille synnin poikkeemaan,\n    niin vahvana sa seiso vaan!\n\n— Ei, lakkaa jo, Eerik! — Virsi kyllä on hyvä, mutta kaikki ajallaan\nja paikallaan.\n\n— Niin, niin, isä, se on totta, — kaikki ajallaan ja paikallaan:\n\n    Ah joka tunti, hetki\n    sa huuda auttajaas,\n    jos kuinka valvonnetkin\n    rukoile taas ja taas!\n\n— Ei, ei, Eerik, johan sitte rukouskin kävisi kiusaukseksi; sinun\ntäytyy ruveta katoliseksi ja mennä luostariin!\n\n— Herra varjele! sanoi Eerik ja avasi silmänsä selkoselälleen, sulki\nne sitte taas ja alkoi:\n\n    Kun multa kultaan verraten\n           on katolinen —\n\n— Kuule nyt, Eerik, jollet sinä osaa vaieta, niin saat lähteä ulos\npuhumaan loppuja. — Mihin me nyt jäimmekään?\n\nMutta Ödegaard oli suurella riemulla seurannut Eerikiä eikä muistanut\nsitä. Silloin kuului tyynesti huivien sisästä:\n\n— Minä sanoin, ettei se voi antaa lepoa eikä olla työn hedelmää,\njoka...\n\n— Nyt minä muistan: joka johdattaa kiusaukseen, — ja sitte tuli\nEerik todistamaan, että rukouksessakin voi olla kiusausta. —\nKatsokaammepa nyt mitä nämä asiat muuten voivat matkaansaattaa.\nOletteko huomanneet, että iloiset ihmiset tekevät työtä paremmin kuin\nraskasmieliset? Minkätähden?\n\nLauri huomasi mihin päin oltiin menossa ja sanoi sentähden:\n\n— Usko tekee iloiseksi.\n\n— Niin, kun se on valoisa; mutta etkö ole nähnyt, että usko voi tehdä\nniin pimeäksi, että maailma ympärillämme on kuin kuritushuone?\n\nVaalea nainen huokaili huokailemistaan niin että kaikki huivit\nrupesivat liikkumaan; Laurikin katsoi häneen terävästi ja hän vaikeni,\nÖdegaard jatkoi:\n\n— Alituisesti sama asia, olkoon se sitte työtä, rukousta tai leikkiä,\ntekee ihmisen typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat kaivaa maata kunnes\nmuutut juhdaksi, rukoilla kunnes tottumus tekee sinut munkiksi,\nleikkiä, kunnes olet veltto nuoranukke. Mutta sekoita ne kaikki.\nVaihtelevaisuus vahvistaa mieltä ja ajatusta; siinä voittaa työsi ja\nuskosi käy valoisaksi.\n\n— Meidän tulee siis ruveta pitämään iloa nyt! sanoi nuori mies ja\nnauroi.\n\n— Niin, silloin sinä puolestasi pääsisit seurustelemaan muiden\nihmisten kanssa; sillä vasta ilon aikana sinä näet hyvyyden toisissa\nihmisissä ja rakastat sitä. Ja vain rakastamalla muita, voit rakastaa\nJumalaa.\n\nKun ei kukaan heti ryhtynyt vastustamaan tätä, koetti Ödegaard toisen\nkerran vetää solmua kireälle, sanoen:\n\n— Niissä asioissa, jotka _vapauttavat_, niin että pyhä henki saattaa\nsaada sijaa meissä — sillä se ei saa jalansijaa sidotuissa — niissä\nasioissa, jotka auttavat meitä, täytyy olla siunausta, ja tämä auttaa.\n\nRovasti nousi, hänen täytyi taasen koputtaa piippuaan.\n\nHiljaisuudessa, joka nyt seurasi ja joka oli huokaukseton, tekivät\nhuivit ankaraa työtä ja vihdoin kuului sävyisästi:\n\n— Kirjoitettu on: mitä teet, se tee Jumalan kunniaksi; — mutta onko\nmaallinen laulu, soitto ja tanssi Jumalan kunniaksi?\n\n— Ei suorastaan; — mutta emmekö voi kysyä samaa siitä että syömme,\nnukumme, pukeudumme? Ja täytyyhän meidän kuitenkin tehdä sellaistakin.\nTarkoitus kai ei sitte voi olla muu kuin ettei sinun pidä tehdä\nsellaista, joka on synti.\n\n— Niin, mutta eikö se ole synti?\n\nEnsi kertaa kävi Ödegaard hiukan malttamattomaksi; hän supisti\nsentähden vastauksensa.\n\n— Me näemme raamatusta, että laulua, soittoa ja tanssia käytettiin.\n\n— Niin, Jumalan kunniaksi.\n\n— No niin — Jumalan kunniaksi. Mutta juutalaiset mainitsivat aina ja\nkaikessa Jumalaa sentähden että he lapsina eivät vielä olleet\nlajitelleet asioita. Lasten silmissä ovat _kaikki_ vieraat miehet\n\"mies\",—lapsen kysymykseen: mistä _se_ ja _se_ tulee? vastaamme aina\nsamalla tavalla: \"Jumalasta\"; mutta täysikasvaneille mainitsemme\ntäysikasvaneina välilläkin olevat asianhaarat emmekä yksin antajaa,\nJumalaa. Niin saattaa kaunis laulu esimerkiksi puhua Jumalasta tai\njohtaa Jumalan luo, vaikkei Jumalan nimeä mainitakaan; sillä monet\nasiat johtavat sinne, vaikkeivät johda suoranaisesti. Meidän\ntanssimme, kun se todella on terveen viatonta iloa — ylistää, jollei\nsuoraan, niin silti — _Häntä_, joka antoi terveyden lahjan ja joka\nrakastaa lasta meidän sydämessämme.\n\n— Kuulkaappas sitä, kuulkaappas sitä! sanoi rovasti; hän tiesi\ntunnossaan kauvan ymmärtäneensä näitä asioita väärin ja selittäneensä\nniitä muille väärin.\n\nMutta Lauri oli kauvan istunut mietteissään. Nyt oli hän valmis. Jyvät\nolivat laskeutuneet korkeasta otsasta kasvojen lyhyeen, juroon\nalaosaan; siellä ne olivat rouhitut ja jauhetut ja putosivat nyt\nilmoille.\n\n— Ovatko sitte kaikkinaiset sadut, jutut ja jaaritukset, kaikkinaiset\nviisut ja sensemmoiset, joita nykyaikoina ovat kirjat täynnä, ovatko\n_nekin_ luvalliset? Eikö kirjoitettu ole: jokaisen sanan, joka sinun\nsuustasi lähtee, pitää olla totuutta?\n\n— Oikein suuret kiitokset sinulle siitä että toit esiin tämän. —\nNäetkö, ajatuksen laita on aivan kuin sen talon, missä sinä asut. Jos\nse olisi niin ahdas, että tuskin saisit sisään pääsi ja jalkasi\nsuoriksi, niin kyllä sinun täytyisi ryhtyä sitä laajentamaan. Ja runo\nnostaa ajatusta ja laajentaa sitä! Jos se ajatusten määrä, joka on\nkaikkien välttämättömimpien tarpeidemme _yläpuolella_, olisi valhetta;\nniin kyllä kaikkein välttämättömimmätkin ajatuksemme pian kävisivät\nvalheeksi. Ne painaisivat sinut niin lysyyn maakuoppaasi, ettet\nkoskaan pääsisi iäisyyteen ja sinnehän sinun juuri piti päästä ja\nnoiden ajatustenhan juuri piti _uskossa_ johtaa sinut sinne.\n\n— Mutta runohan on sellaista, jota ei ole ollut olemassa ja joka\nsentähden on valhetta? virkkoi Randi mietteissään.\n\n— Ei, siinä ilmaistaan meille usein enemmän totuutta kuin siinä,\njonka me näemme, vastasi Ödegaard.\n\nSiinä katselivat kaikki epäillen häneen ja nuori mies antoi kuulla:\n\n— Minä en koskaan ole tietänyt, että Tuhkimon saduissa olisi enemmän\ntotuutta kuin siinä mitä näen silmieni edessä.\n\nHe hymähtelivät kaikki.\n\n— Mutta sanoppahan nyt minulle ymmärrätkö sinä aina yhteyden siinä\nmitä näet silmiesi edessä.\n\n— En taida olla tarpeeksi oppinut.\n\n— Oi, oppinut varmaan ymmärtää sitä vieläkin vähemmin! Minä tarkoitan\nnimittäin sellaisia asioita jokapäiväisessä elämässä, jotka tuottavat\nkipua ja tuskaa ja joita me mietimme päämme halki, kuten sanotaan.\nEikö meille tapahdu sellaista?\n\nNuori mies ei vastannut, mutta huivien sisältä kuului vakavasti:\n\n— Kyllä, hyvin usein.\n\n— Mutta entä jos sinä kuulisit tehdyn kertomuksen, joka muistuttaisi\nomaa tarinaasi niin, että sinä sen kuullessasi ymmärtäisit omasi? Etkö\nsinä tuosta kertomuksesta, joka avasi sinulle oman tarinasi, joka\nantoi sinulle sen lohdutuksen ja kehoituksen, minkä ymmärtäminen aina\nsisältää — sanoisi, että siinä sinulle oli enemmän totuutta kuin\nomassasi?\n\nVaalea nainen virkkoi:\n\n— Minä olen kerran lukenut kertomuksen, joka auttoi minua suuressa\nsurussa niin, että se mikä kauvan oli ollut kovin raskasta, muuttui\nmelkein iloksi.\n\nHuivien sisästä kuului örinää:\n\n— Niin, kyllä se sittenkin on totta, lisäsi hän arasti. Mutta nuori\nmies ei tahtonut suostua tähän.\n\n— Voivatko Tuhkimon sadut tuottaa jollekin ihmiselle lohdutusta?\n\n— No niin, kullekin omaan tarpeeseensa. Huvittavaisuudella on suuri\nvoima ja tuo satu osoittaa hauskalla tavalla, että se, jota maailma\npitää vähäpätöisimpänä, usein voi olla suurin, — että kaikki auttavat\nsitä, jolla itsellä on reipas luottamus, ja että se pääsee perille,\njoka oikein sydämestään tahtoo. Etkö sinä luule, että monen lapsen on\nhyvä muistaa se ja monen täysikasvaneen niinikään?\n\n— Mutta usko perkeleisiin ja noitiin on toki taikauskoa?\n\n— Kuka sinua on käskenyt niihin uskomaan? Se on _kuvannollista\nkieltä_.\n\n— Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja merkkejä, kuten\nkaikki näennäinen kuuluu perkeleelle.\n\n— Vai niin; missä se seisoo?\n\n— Raamatussa.\n\nTässä ehätti rovasti sanomaan:\n\n— Ei, se on väärinkäsitystä; sillä raamattu käyttää itse kuvia.\n\nKaikki nostivat silmänsä häneen.\n\n— Se käyttää kuvia joka sivulla, kuten itämaalaiset kansat niin\nhalusta tekevät. Me käytämme itse kuvia kirkoissamme, käytämme kuvia\nkielessämme, teemme niitä puuhun, kankaalle, kiveen, emmekä me voi\najatella jumaluutta paitsi kuvien kautta. Eikä siinä kyllä: Jeesus\nkäyttää kuvia; eikö Herra Jumala itse ole ottanut moninaisia muotoja,\nkun hän ilmestyi profeetoille? eikö hän tullut matkamiehen muodossa\nAbrahamin luo Mamreen ja syönyt hänen pöydässään? Mutta jos\n_jumalallinen olento_ voi ottaa monta muotoa ja käyttää kuvia, niin\nvoi ihminenkin.\n\nSe täytyi myöntää; mutta Ödegaard nousi ja löi hiljaa rovastia\nolkapäälle:\n\n— Kiitos, nyt te raamatun avulla erinomaisesti todistitte, että\nnäytteleminen on sallittua.\n\nRovasti pysähtyi kauhuissaan: sauhu, joka oli hänen suussaan, valui\nhiljaa ulos itsestään.\n\nÖdegaard astui taas permannon poikki naisen luo, joka oli köytetty\nniin moneen huiviin ja kumartui nähdäkseen vilauksen hänen\nkasvoistaan, mutta turhaan.\n\n— Tahdotko sinä vielä tietää jotakin? kysyi hän; — sillä sinä näytät\najatelleen yhtä ja toista.\n\n— Voi, Jumala paratkoon, en minä aina ajattele oikein.\n\n— Niin, kääntymyksen armon ensi aikoina on ihminen niin sen ihmeiden\nvallassa, että kaikki muu näyttää hyödyttömältä ja väärältä. Hän on\nkuin rakastaja, hän halajaa vain rakastettua.\n\n— Niin, mutta katsokaa ensimäisiä kristittyjä. Niiden täytyy toki\nolla esimerkkinämme.\n\n— Ei, heidän ankarat ehtonsa pakanoiden joukossa eivät enään kuulu\nmeille; meillä on muita tehtäviä, meidän pitää saattaa kristillisyys\nelämään sellaisena kuin se nyt on.\n\n— Mutta niin monet sanat Vanhassa Testamentissa puhuvat koko sitä\nhenkeä vastaan, jossa sinä puhut, virkkoi nuori mies, ensi kertaa\nilman katkeruutta.\n\n— Niin, ne sanat ovat nyt kuolleet, sillä ne ovat \"lakkautetut\",\nkuten Paavali sanoo: _me olemme uuden liiton palvelijoita, emme\nkirjaimen, vaan hengen_ — ja vielä: _missä Herran henki on, siellä on\nvapaus_. Ja: _kaikki on minulle luvallista_, sanoo Paavali vielä,\nmutta lisää: _kaikki ei ole hyödyllistä_. — Nyt me olemme niin\nonnelliset että edessämme on elämä, joka osoittaa mitä Paavali on\ntarkoittanut. Se on Lutherin. Uskottehan toki Lutherista, että hän on\nhyvä, valistunut kristitty? Sen he uskoivat.\n\n— Lutherin usko oli valoisa, _se_ oli Uuden Testamentin! Hän oli\ntuosta synkästä uskosta sitä mieltä, että paholainen mieluinten\npiileskeli sen takana. Hän arveli kiusauksen pelosta, että se, joka\nvähinten pelkää, vähinten joutuu kiusaukseen. Hän käytti kaikkia\nJumalan antamia lahjoja, ilonkin lahjoja. Hän otti valtaansa koko\nelämän. Tahdotteko kuulla muutamia esimerkkejä? Hurskas Melanchton\nkirjoitti kerran niin kiihkeästi erästä puhtaan opin puolustusta,\nettei hän sallinut itselleen edes ruokarauhaa. Silloin riisti Luther\nkynän hänen kädestään: \"ihminen ei palvele Jumalaa yksin työllä\",\nsanoi hän, \"vaan myöskin levolla ja iloisuudella; sentähden on Jumala\nsäätänyt kolmannen käskyn ja sabatin\". Ja vielä Luther käytti\npuheissaan kuvia, leikillisiä ja vakavia vuorotellen ja hän oli täynnä\nhyviä, usein lystillisiä päähänpistoja. Hän käänsi myöskin vanhoja,\nsattuvia kansansatuja äidinkielelleen ja sanoi esipuheessaan, että\nlikinnä raamattua, hän tuskin tiesi parempia varoituksia kuin nämä.\nHän soitti sitraa, kuten te ehkä tiedätte, ja soitti lasten ja\nystävien kanssa — eikä yksin virsiä, vaan myöskin vanhoja, hauskoja\nlauluja; hän piti seuraleikeistä, pelasi sakkia, antoi nuorison\ntanssia luonaan; hän vaati vain, että se tapahtuisi siivosti ja\nkunniallisesti. Tämän on Lutherin vanha, yksinkertainen opetuslapsi,\nnimittäin pappi Juhana Matheus, kirjoittanut muistiin ja kertonut\nseurakuntalaisilleen saarnatuolista. Hän rukoili, että siitä tulisi\nheille ojennusta — ja rukoilkaamme me samaa!\n\nRovasti nousi.\n\n— Rakkaat ystävät, nyt lopetamme tältä päivältä... Kaikki nousivat.\n— Täällä on puhuttu monta selvennyksen sanaa, antakoon Jumala nyt\narmonsa tälle siemenelle!\n\nRakkaat ystävät, te asutte etäisillä seuduilla; te asutte korkealla,\nmissä kylmä useammin leikkaa viljan kuin sirppi. Sellaiset\ntunturikorvet olisivat nyt taasen jätettävät satujen ja ruohoa\npureskelevan karjan haltuun. Hengenelämä tuskin kasvaa siellä ja käy\nsynkäksi kuin kasvit. Ennakkoluulot laskeutuvat varjostamaan elämää,\nkuten tunturit, joiden alla ne sikiävät; ne pimentävät sitä ja\nsärkevät sitä. Herra rakentakoon, Herra valaiskoon! — Kiitos tästä\npäivästä ystäväni! Se kirkasti asioita minullekin.\n\nHän hyvästeli jokaista heistä kädestä ja itse nuori mieskin antoi\nkätensä ystävällisesti, kuitenkin nostamatta katsettaan.\n\n— Te menette tunturien poikki; — koska te olette kotona? kysyi\nrovasti kun heidän piti lähteä.\n\n— Ka, joskus yöllä, vastasi Lauri; — sinne on nyt kokoontunut paljon\nlunta ja mistä tuuli on vienyt lumen, on jäätikköä.\n\n— Niin, ystävät, kunnia teille siitä, että sellaisten olosuhteiden\nvallitessa etsitte kirkkoa. — Kunhan ei teille nyt tapahtuisi mitään\nmatkalla!\n\nEerik vastasi hiljaa:\n\n    Jos Herra on mun kanssa,\n    niin mitään pelkää en!\n    Hän sortaa sortajansa,\n    kun Häntä rukoilen!\n\n— Se on totta, Eerik, tällä kertaa osuit oikeaan!\n\n— Mutta odottakaappa, sanoi Ödegaard, heidän yrittäessään lähteä; —\nse ei ole ihme, ettette te tunne minua; mutta minulla pitäisi olla\nsukulaisia Ödegaardissa.\n\nKaikki kääntyivät häntä kohti, itse rovastikin, joka kai kyllä oli sen\ntietänyt, mutta ehkä unohtanut.\n\n— Nimeni on Hans Ödegaard, rovasti Knut Hansen Ödegaardin poika, joka\nkerran lähti teidän joukostanne maailmalle, reppu selässä.\n\nSilloin kuului noiden monien huivien sisältä:\n\n— Herra Jumala — se on veljeni se.\n\nHe olivat kaikki jääneet paikoilleen, mutta kukaan ei saanut sanaa\nsuustaan. Vihdoin kysyi Ödegaard:\n\n— Sinunko luonasi minä siis olin, kun kerran pikkupoikana kävin isän\nkanssa siellä ylhäällä?\n\n— Minun luonani.\n\n— Ja hetken minunkin luonani, sanoi Lauri. — Sinun isäsi on minun\nsisarenpoikani.\n\nMutta Randi virkkoi surumielisenä:\n\n— Vai olet sinä se pieni Hans; — niin, ajat kuluvat. — Mitenkä Else\njaksaa? kysyi Ödegaard.\n\n— Tämä on Else, sanoi Randi ja osoitti vaaleaa naista.\n\n— Vai olet sinä Else! huudahti Ödegaard; — sinä kannoit siihen\naikaan sydänsurua; sinä tahdoit paikkakunnan pelimannia — saitko sinä\nhänet?\n\nKukaan ei vastannut. Vaikka jo hämärsi, näki hän Elsen käyvän kovin\npunaiseksi ja miesten katsovan poispäin — paitsi nuorta miestä, joka\ntiukasti katsoi Elseen. Ödegaard huomasi tehneensä hullun kysymyksen.\nRovasti riensi hänen avukseen:\n\n— Ei, pelimanni Hannu on naimaton; Else sai Laurin pojan; mutta nyt\nhän taas on vapaana, hän jäi leskeksi.\n\nTaasen lensi Else polttavan punaiseksi, nuori mies näki sen ja hymyili\npilkallisesti.\n\nMutta Randi sanoi:\n\n— Niin, sinä olet kai matkustanut kaukana, sinä. Sinä olet saanut\npaljon oppia, sen minä kuulen.\n\n— Niin, tähän asti minä olen opiskellut tai matkustanut; mutta nyt\nminä aion asettua paikoilleni ja käydä kiinni työhön.\n\n— Niin, niin; sellaista se on: — toiset matkustavat maailmalle ja\nsaavat oppia ja valistusta; toiset jäävät paikoilleen.\n\nJa Lauri lisäsi:\n\n— Isänmaan turve on usein raskas käännellä. Kun on saanut miehen\nsiihen kuntoon, että hänestä on apua, niin hän lähtee.\n\n— Kutsumukset ovat erilaiset; jokaisen täytyy seurata omaansa, sanoi\nrovasti.\n\n— Ja Herra kyllä panee kokoon työn, sanoi Ödegaard; — ja minun isäni\ntyö kyllä ennättää tänne, jos Jumala tahtoo.\n\n— Niin, kyllä kai, sanoi Randi sävyisästi; — mutta odotus tahtoo\nusein käydä raskaaksi, sitä kun kestää niin kauvan.\n\nHe erosivat; rovasti asettui toiseen ja Ödegaard toiseen ikkunaan\nkatsomaan heidän jälkeensä; sillä heidän oli nyt meneminen tunturin\npoikki; nuori mies asteli viimeisenä, Ödegaard sai kuulla hänestä,\nettä hän oli kotoisin kaupungista, jossa oli yrittänyt yhtä ja toista,\nmutta aina joutunut riitaan ihmisten kanssa. Hän luuli olevansa\nkutsuttu suureen tehtävään, varmaan apostoliksi, mutta oli, kumma\nkyllä, jäänyt Ödegaardin seudulle — toiset arvelivat syyksi, että hän\nrakasti Elseä. Hän oli tulisielu, joka oli kokenut monta pettymystä ja\njolla niitä oli enemmänkin odotettavissa.\n\nHe olivat jo tulleet näkyviin tunturille, navetan katto ei enään\npeittänyt heitä. Työläästi nousivat he ylöspäin, joutuivat puiden\npeittoon, tulivat taas näkyviin ja nousivat yhä korkeammalle. Syvässä\nlumessa ei ollut tietä, puut olivat viittoina nietoksissa ja kaukana\nsivulla osoittivat lumitunturit heidän kotiensa suuntaa.\n\nMutta huoneesta kuului livertävää alkusoittoa ja sitte:\n\n    Kevättä lauluni kaikaa,\n    vaikk' kevääseen vielä on aikaa;\n    se kevättä vainen kaikaa\n    ja mieleni kaiho siit' on;\n    ne solmivat lujan liiton\n    ja päästävät yhdessä päivän\n    ja ajavat talven ja häivän;\n    kun puronen vapaana läikkyy,\n    niin talvi jo tiehensä säikkyy\n    ja häviää mahlojen juoksuun\n    ja kukkien ensi tuoksuun. —\n    Kevättä lauluni kaikaa!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSiitä päivästä alkaen oli rovasti hyvin vähän yhdessä toisten kanssa;\nosaksi vei joulu hänen aikansa, osaksi ei hän päässyt selvyyteen\nsiitä, onko näytelmä kristitylle luvallista vai eikö; niinpian kun\nPetra näyttäytyi, kävi hän neuvottomaksi.\n\nSillaikaa kun nyt rovasti istui kansliassa valmistamassa saarnojaan\ntai edessään kristillinen etiikka, istui Ödegaard naisten luona, joita\nhänen alituiseen täytyi vertailla. Petra säkenöi eikä koskaan ollut\nitsensä kaltainen, sen, joka tahtoi seurata häntä, täytyi pysyä työssä\nkuin kirjaa lukiessa. Signen tasainen sydämellisyys sensijaan vaikutti\nniin lieventävästi; hänen liikkeensä eivät milloinkaan olleet\nodottamattomat; sillä ne kuvastivat hänen luonnettaan. Petran äänessä\noli kaikki värit, terävät ja lauhat, ja kaikki voimanasteet. Signen\näänessä oli omituisen suloinen sointu, mutta se ei ollut\nvaihtelevainen — paitsi isän korvissa, joka taituruuteen asti osasi\neroittaa vivahdukset. Petran huomio oli yhdessä asiassa kerrallaan;\njos hän kiintyi useampaan, oli hän vain katselijana eikä osanottajana.\nSignen silmä huomasi kaikki, hän jakaantui kaikkien kesken, itsekään\nsitä huomaamatta. Jos Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän\ntoivottoman rakastajan ruikutuksia; mutta jos hän puhui Signen kanssa\nPetrasta, käytettiin hyvin harvoja sanoja. Keskenään puhuivat tytöt\nusein ja vapaasti; mutta vain välinpitämättömistä asioista.\n\nÖdegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä häntä\nhänen oli kiittäminen siitä mitä hän sanoi \"uudeksi ihmisekseen\".\nEnsimäinen kirje, jonka hän Signeltä sai suureen suruunsa, oli kuin\npehmeä käsi otsalle. Hän kertoi niin hellävaroen, että Petra oli\ntullut heidän luokseen, häntä oli käsitetty väärin ja pidelty pahoin;\nhän selitti niin hienosti, että hänen tulonsa satunnaisuus mahtoi olla\nJumalan johdatusta, \"jottei mitään särkyisi\". Se soi kuin kaukainen\nhuhuaminen metsässä, kun eksynyt seisoo miettimässä mistä tie kulkee.\n\nSignen kirjeet seurasivat häntä minne hän matkasi ja se side kesti.\nSigne koetti joka riviltä johtaa Petraa suoraan hänen syliinsä, mutta\nteki juuri päinvastoin; sillä näistä kirjeistä nousi Petran\ntaiteilijaluonne Ödegaardin silmien eteen; sen hänen lahjojensa\nkeskipisteen, jota Ödegaard turhaan oli etsinyt, näki Signe\nalituiseen, vaikkei sitä tietänyt — ja heti kun Ödegaard tämän\nkäsitti, käsitti hän sekä oman että Petran erehdyksen ja se teki hänet\nkuin uudeksi ihmiseksi.\n\nHuolellisesti hän karttoi kirjoittaa Signelle mitä hänen kirjeensä\nhänelle opettivat. Ensimäisen sanan ei pitänyt tulla Petran\nympäristöstä, vaan hänen omasta suustaan, jottei mitään tapahtuisi\nennen aikojaan. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin tämä oli hänelle\nselvennyt, oli hän nähnyt Petrankin uudessa valossa. Tietysti: nuo\nalituiseen toisiaan tavoittavat hetket, joista jokainen tunsi pohjaa\nmyöten, mutta kaikki olivat äärimmäisen vastakkaat — sellainen\ntietysti oli taiteilijan alku oleva. Työllä ne sitte olivat koottavat\nvoimakkaaseen luonteen kokonaisuuteen; muuten tulisi kaikesta vain\npalkkatyötä ja itse elämästä paljasta taidetta. Siis: ei liian\naikaiseen tielle! Äänettömyyttä niin kauvan kuin suinkin, jopa\nvastustustakin.\n\nNäissä ajatuksissa askarrellessaan ei hän tietänytkään ennenkuin Petra\nuudelleen oli antanut hänen sielulleen alituisen työn — mutta työn\n_vieraan_ päämäärän hyväksi. Hän otti tarkastettavakseen koko taiteen,\nmutta varsinkin taiteilijat ja heidän joukostaan erityisesti\nnäyttelijät. Hän näki paljon, jonka täytyi kauhistuttaa kristittyä.\nHän näki kauheat väärinkäytökset. Mutta eikö niitä ollut kaikkialla,\neikö itse kirkossakin? Vaikka oli arvottomia pappeja, oli tehtävä sama\nikuinen, suuri. Kun totuuden työ, joka oli alkanut kaikkialla, sai\nvaltaa elämässä ja runoudessa — eikö sen sitte pitänyt ehättää\nnäyttämöllekin?\n\nHän oli vähitellen käynyt asiastaan varmaksi. Suureksi ilokseen\nhuomasi hän Signen kirjeistä, että Petra voimakkaasti kehittyi ja että\nSigne oivallisesti osasi häntä auttaa. Nyt hän oli tullut kotiin\nnäkemään ja kiittämään tätä Fylgiaa, joka ei itsekään tietänyt, mitä\nhän hänelle oli ollut.\n\nMutta hän oli myöskin tullut näkemään Petraa. Miten pitkälle hän oli\npäässyt? Sana oli lausuttu, hän saattoi siis vapaasti puhua siitä\nhänen kanssaan; se oli heille molemmille mieluisaa, sillä niin ei\nheidän tarvinnut puhua menneisyydestä.\n\nPian tuli kaupungista kuitenkin vieraita, sekä kutsutuita että\nkutsumattomia, häiritsemään. Asiat olivat sentään jo sillä kannalla,\nettä ainoakin otollinen tilaisuus saattoi selvittää ne — ja tämän\ntilaisuuden toivat vieraat tullessaan. Heille pidettiin nimittäin\nsuuret kutsut ja näissä kutsuissa, heti päivällisen jälkeen, kun\nherrat olivat koolla kansliassa, johtui keskustelu näytelmätaiteeseen;\nsillä muuan hiippakunnan kappalainen oli nähnyt kristillisen etiikan\navoinna rovastin pöydällä ja sieltä tavannut kauhean sanan: näytelmä.\nSyntyi kiivas sananvaihto ja keskellä sitä saapui rovasti, joka oli\nollut poissa päivällisiltä, hänet kun oli kutsuttu sairaan luo; hän\noli vakavassa mielentilassa, hän ei syönyt, ei myöskään ottanut osaa\nkeskusteluun; mutta hän pani piippuunsa ja kuunteli. Heti kun Ödegaard\nhuomasi, että rovasti istui hiljaa ja seurasi, sekaantui hän\nkeskusteluun, mutta koetti kauvan turhaan saada siihen yhteyttä; sillä\nkappalaisen oli tapana huutaa joka kerta kun uusi solmu piti\nsidottaman todistusten sarjaan: \"minä kiellän!\" ja niin oli se, jonka\navulla piti todistettaman, ensin itse todistettava; se vei\nluonnollisesti taaksepäin; näytelmätaiteesta oli jo ehditty\nlaivaliikkeeseen ja erinäisten asianhaarojen todistamiseksi\nlaivaliikkeestä piti juuri siirryt — tämän maanviljelykseen.\n\nEi, nyt nimitti Ödegaard rovastin puheenjohtajaksi. Paitsi häntä oli\nsaapuvilla useita pappeja sekä muuan kapteeni, pieni, musta mies,\njolla oli ääretön vatsa ja siinä pari pieniä jalkoja, jotka liikkuivat\nkuin rumpalin kapulat, Ödegaard antoi puheenvuoron kappalaiselle,\njotta hän yhdessä koossa esittäisi mitä hänellä oli näytelmätaidetta\nvastaan. Kappalainen ryhtyi puhumaan:\n\n— Jo rehelliset pakanat olivat näytelmiä vastaan: kuten _Platon,\nAristoteles_, siksi että ne turmelivat tapoja. _Sokrates_ kyllä\nsilloin tällöin katseli näytelmiä, mutta jos joku siitä tekee sen\njohtopäätöksen, että hän hyväksyi ne, niin sen minä kiellän; sillä\nihminen tulee nähneeksi paljon, josta ei hän pidä. Ensimäisiä\nkristittyjä varoitetaan vakavasti näytelmiä katselemasta. Lukekaa\n_Tertullianusta!_ Kun näytelmät uudempina aikoina taasen ovat\nheränneet eloon, ovat vakavat kristityt sekä puhuneet että\nkirjoittaneet niitä vastaan; minä mainitsen sellaisia nimiä kuin\n_Spener_ ja _Francke;_ mainitsen kristillisen eetikon _Schwarzin_,\nmainitsen _Schleiermacherin_.\n\n— Kuulkaa! huusi kapteeni; sillä sen nimen hän tunsi.\n\n— ... Molemmat viimemainitut myöntävät draamallisen runouden olevan\nsallittavan. Schleiermacher arvelee, että yksityiset näyttelijät\nyksityisessä seurassa saattavat esittää hyvän runoelman, mutta hän\ntuomitsee näyttelijä-_ammatin_. Näytteleminen _ammattina_ on\nkristitylle niin moninainen kiusaus, että hänen _tulee_ sitä paeta. —\nMutta eikö se myöskin ole kiusaus katselijoille? Kuvitellut\nkärsimykset siellä liikuttavat, kuvitellut hyveen esikuvat siellä\nnostattavat; kaikki sellainen, jota vastaan lukiessa paremmin voi\nsuojella itseään, houkuttelee uskomaan, että itse on, mitä näkee. Se\nheikontaa tahtoa, itsetoimintaa, se vaivuttaa meitä kuulemisenhaluun,\nnäkemisenhaluun, kuvittelunhaluun. Eikö se ole totta? Kuka varsinkin\nkäy teatterissa? Laiskottelijat, jotka haluavat huvitella,\nelostelijat, jotka kaipaavat kiihotusta, turhamaiset ihmiset, jotka\ntahtovat näyttäytyä, haaveilijat, jotka pakenevat sinne todellisesta\nelämästä, jonka kanssa he eivät uskalla käydä ottelemaan. Syntiä\nesiripun sisäpuolella, syntiä ulkopuolella! En koskaan ole kuullut\nvakavien kristittyjen muuta sanovan.\n\nKapteeni:\n\n— Ihan minä rupean pelkäämään itseäni. Olenko minä ollut sellaisessa\nsudenpesässä joka kerta kun olen käynyt teatterissa, niin piru\nvieköön...\n\n— Hyi, kapteeni, virkkoi pieni tyttö, joka oli tullut mukaan sisään;\n— et saa kirota, sillä silloin sinä joudut helvettiin!\n\n— Niin, lapseni, tietysti, tietysti... Mutta Ödegaard puuttui\npuhumaan:\n\n— Platolla oli sama huomautus runoelmaa kuin näytelmää vastaan ja\nAristoteleen mielipiteestä ei olla selvillä. Minä jätän ne sentähden\nkoskettamatta. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun\nkarttoivat _pakanallisia_ näytelmiä — minä jätän nekin koskettamatta.\nMinä ymmärrän senkin, että vakavat kristityt uudempina aikoina\nepäillen katselevat sitäkin näytelmää, joka lepää kristillisellä\npohjalla; minä olen itsekin epäillyt sitä. Mutta jos me myönnämme\nrunoilijalla olevan oikeuden kirjoittaa näytelmän, niin on\nnäyttelijällä lupa näytellä se; sillä mitä runoilija kirjoittaessaan\ntekee muuta kuin näyttelee sen — omissa ajatuksissaan, tulisesti,\nintohimolla, ja \"joka _katsoo_ naiseen himoitaksensa häntä\" j.n.e. —\nTe tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että\ndraama on näyteltävä vain yksityisesti ja harjaantumattomilla\nvoimilla, niin hän sanoo, että meidän on laiminlyöminen ne lahjat,\njotka olemme saaneet Jumalalta, kun tarkoitus kuitenkin on, että ne\novat kehitettävät suurimpaan mahdolliseen täydellisyyteen; sillä\nsentähden me olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä\nmatkiessamme muita tai leikillä tai tosissamme ottaessamme omaksemme\nvieraan mielipiteen. Nämä lahjat vievät muutamilla yksityisillä voiton\nkaikista muista ja minä tahtoisin nähdä eikö heissä pian osottautuisi\nsynniksi jättää ne viljelemättä. Sillä se joka ei seuraa kutsumustaan,\nkäy kelvottomaksi kaikkeen muuhun, sekavaksi, horjuvaksi — sanalla\nsanoen: kiusaukset saavat hänessä paljon helpommin jalansijaa kuin jos\nhän seuraisi kutsumustaan. Kun työ ja halu yhtyvät, käy moni kiusaus\ntehottomaksi. — Mutta, sanotaan, kutsumus sellaisenaan on liian\ntäynnä kiusausta. Jokainen katselee asiaa eri tavalla. Minulle on\nsuurin kiusaus ollut siinä kutsumuksessa, joka viekoittelee ihmistä\nuskomaan, että hän itse on vanhurskas sentähden että hän on\nvanhurskaan sanansaattajana — uskomaan, että hän itse on uskovainen\nsentähden että hän puhuu muiden uskolle, tai selvemmin puhuen: minulle\non papin kutsumus sisältänyt kaikista suurimman kiusauksen.\n\n(Suuri melu: minä kiellän! — Kyllä! Hiljaa! Minä kiellän! Se on\ntotta! Hiljaa!)\n\nKapteeni:\n\n— En minä vielä koskaan ole kuullut, että papit ovat pahemmat kuin\nnäyttelijät.\n\nNaurua ja huutoa joka taholta:\n\n— Sitä hän ei ole sanonut!\n\nKapteeni:\n\n— Onpa, piru vie...\n\n— No, kapteeni, nyt tulee paholainen paikalla!\n\n— Hyvä on, lapseni, hyvä on! Ödegaard kävi katkenneeseen lankaan:\n\n— Hetkellisen liikutuksen kiusaus, vaipuminen kuulemiseen ja\nkuvitteluun, hyveen esikuvan ottaminen ja sen elämän omistaminen —\novathan kaikki nämä kiusaukset kirkossakin olemassa!\n\n(Sama kauhea melu.)\n\nMutta naiset eivät uudistuvasti saattaneet kuulla tätä melua\ntahtomatta mukaan sisään. Nyt oli ovi auki. Ödegaard näki Petran\nheidän joukossaan ja virkkoi ääntään korottaen:\n\n— Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka näyttämöllä joutuvat\nliikutuksen valtaan ja sieltä juoksevat kirkkoon ja siellä taas\njoutuvat liikutuksen valtaan — ja yhtä huonoina he pysyvät.\nEpäilemättä on näyttelijöitä, jotka ovat onttoja puhetorvia, jotka\neivät muuten elämässä olisi olleet miksikään hyödyksi, mutta tässä\nammatissa kuitenkin palvelevat edes puhetorvina. Mutta tosiasiana\npysyy, että näyttelijät samoin kuin merimiehet, niin usein joutuvat\nkovimpaan hätään — sillä hetket ennenkuin on astuttava näyttämölle,\nsaattavat olla kammottavat! — niin usein heitä vaaditaan aseiksi\nJumalan käteen, niin usein heidän täytyy kohdata odottamattomia,\nsuuria tapauksia, että he sydämessään kantavat ainaista pelkoa ja\nkaihoa ja suurta mahdottomuuden tunnetta, ja senhän me tiedämme, että\npublikanien ja katuvien naisten luona Kristus parhaiten viihtyi. Minä\nen anna heille vapautuskirjettä, totta totisesti: jota suuremmaksi\nminä arvioin heidän tehtävänsä tässä maassa — joka käy selville\nsiitäkin, ettei kansassa ole monta näyttelijää — sitä suurempi on\nheidän syynsä, kun heidän tehtävänsä yllyttää heidät kiihkoon tai\npaiskaa heidät velttoon kevytmielisyyteen. Mutta kuten ei ole\nainoaakaan näyttelijää, joka ei pettymysten sarjalta olisi oppinut\nmiten tyhjää suosio ja imartelu on, vaikka useimmat uskottelevat\npanevansa niihin arvoa — niin näemme me kyllä heidän vikansa ja\npuutteensa, mutta emme yhtä hyvin heidän omaa suhdettaan niihin, ja\nsiitähän asia lopulta kuitenkin riippuu.\n\nJoukko vieraita pyysi puheenvuoroa ja kaikki alkoivatkin yhtaikaa,\nmutta\n\n    Neljäntoista ma olin, luulen —\n\nkaikui samassa soittokoneen äärestä ja kaikki riensivät sisään; sillä\nSigne siellä lauloi ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat\nkauneinta mitä he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista ja kun nämä\nmaailman kuulut kansanlaulut, suuren kansan sielun uskolliset\nsanansaattajat, olivat virittäneet mielet odotukseen, nousi Ödegaard\nja pyysi Petraa lausumaan runon. Tyttö mahtoi tietää asian, koska hän\noli tulipunainen. Mutta hän astui heti esiin, vaikka värisi niin, että\nhänen täytyi pitää kiinni tuolin selustasta. Sitte hän kävi kalman\nkalpeaksi ja alkoi:\n\n    VIIKINKITARU.\n\n    Ei kaukoretkille päässyt hän;\n    ol' iso vanha ja emo myös,\n    ja päivät vierivät pellon työss': —\n    \"Miks lähtiskään hän muille maille?\n    ei täällä jää hän mitään vaille.\"\n\n    Mun poika kaihosi; pilven tie\n    se hältä aatokset kauas vie,\n    ja päivä silmän kun häikäisee,\n    se miekan lappeina välkkyilee.\n    Hän mietti, hautoi ja uneksui,\n    ja työt ne käsihin unehtui.\n\n    Niin kerran kulki hän meren luo\n    miss' suuren selkänsä avaa tuo,\n    hän katsoo leikkiä hurjaa veen,\n    ja kuulee kuohua pauanteen.\n    Oli kevät silloin alullaan,\n    ja myrsky myllersi yli maan:\n    äl' enää antau valtaan jäiden! —\n    hän kuuli laulavan vaahtipäiden.\n\n    Mut poukamassa hän näki laivan,\n    se lepäs jälkeen matkan vaivan.\n    Ol' ankkuroitu se, purjeet koossa,\n    vaan eipä tyytynyt kohtaloonsa,\n    se tempoi touvia, ryski masto\n    ja kuohuun keulansa sorjan kastoi.\n\n    Ja meren urhoista jälkeen retken\n    söi toiset, toiset ne lepäs hetken,\n    vaan silloin kaikuvi karski ään'\n    — soi kalliolta se päältä pään —\n    \"Jos moiseen leikkiin ei teissä miestä,\n    _ma_ lasken laivanne vaahdin tiestä!\"\n\n    Se tyhjään kaikuu, kuulemaan\n    hänt' tuskin joutavi ainutkaan;\n    Vaan silloin viuhuu tuoja turman:\n    sen kiven tiestä saa kaksi surman!\n\n    Nyt puhkesi laivalla elo toinen:\n    on saava palkkansa teko moinen!\n    suhahti nuolet — mut päältä vuoren\n    julisti tahtonsa uhka-nuoren:\n\n    \"Hoi päämies, laivasi jätä mulle\n    jos et ennen otteluun tulle!\"\n\n    He mokomaanko vastais — eihän!\n    he lähetiksi vain laittoi keihään.\n\n    Ei sattunut se. Hän tyynnä vainen:\n    \"Ei _mua_ vuottele Tuonelainen!\n    Vaan sä, ken kyntänyt merten aavaa\n    oot tarpeeks kauan, nyt hetki sun on,\n    ja voittosaaliisi mä oon saava,\n    ma alan vasta, nyt vuoro _mun_ on!\n    Sa voitit, valtasit mua varten —\n    niin käsky kuuluvi Ajatarten.\"\n\n    Vaan toinen vastasi halki tuulen:\n    \"Jos mieles niin on kuin sanas kuulen,\n    käy soturikseni, minuun yhdy!\" —\n    \"Ken vapaaks syntyi, ei orjaks ryhdy.\n    Ma tiedän tieni ja voimakkuuden;\n    ei vanhaa palvella sovi uuden.\"\n\n    Kun ei kuulunut sanaan vastuu,\n    hän vedenpartaalle alas astuu:\n    \"Hoi urhot, teille ma tahdon näyttää,\n    ken päälliköksi on pätöisempi,\n    vain väkevämpi sen sijan täyttää,\n    ken toisin arvaa, on kehno kempi!\"\n\n    Vaan silloin harmi se puhkes julki;\n    mies mereen töytäsi uiden maihin:\n    käsvarsiin vankkoihin, suonikkaihin\n    nyt toinen toisensa urhot sulki.\n\n    Mut katsoin silmähän nuorukaisen,\n    hän tunsi hengen sen hehkuvaisen,\n    ja kääntyi laivaan: \"hoi miekka hälle,\n    hän sit' on vailla. Jos kaadun tälleen,\n    sa muista: _itse_ ma annoin raudan,\n    mi mulle valmisti tähän haudan.\"\n    Ja alla tunturin tuiman puhkee\n    nyt kauas kaikuva miekan jyske,\n    käy nyyhkytykseksi laivan ryske,\n    kun maassa viruu sen uros uhkee.\n\n    Vaan silloin harmaja tunturi,\n    se miesten huudoista vavahti,\n    ja mereen syöksyvät aseissaan\n    he johtajatansa kostamaan.\n\n    Mut maassa vielä hän hengähtää\n    ja lausuu urhoille sanat nää:\n    \"On miehen meno, kun niin on suotu,\n    on kuolo kaunehin laulunpää;\n    _hän_ päälliköksi on teille on luotu!\"\n    Näin lausuin päänsä jo syvään vaipuu\n    Ja huulet vaikee ja katse haipuu,\n    on paikka tehtynä aasain pöytään,\n    hän luota Odinin löytään.\n\n    Vaan uusi päällikkö nousi hän\n    nyt paaden päälle ja sieltä lausi:\n    \"Ma kiven haudalles pystytän,\n    on siihen piirretty mainees kausi.\n    Vaan ennen ehtoota kynnän merta\n    ei kuolo konsa oo elon verta!\"\n\n    Niin kohos kivi, sai illansuu,\n    taas purjeet tuulessa pullistuu.\n    Ja mainingeilla nyt verkan veen\n    soi muistolaulelo kaatuneen,\n    soi laulu uuden urhon sen,\n    mi voitti laivansa taistellen.\n\n    Nyt kaukoretkille ohjataan\n    ja läheltä rantaa kotilahden,\n    hän seisoo suorana päässä hahden,\n    ja kaikki kansa on kummissaan,\n    ja illanrusko se teräs-kilpeen\n    luo hohtehen voiton-hilpeen.\n\nRuno lausuttiin vavisten, juhlallisesti, ilman rahtuakaan korua.\nKaikki jäivät seisomaan, ikäänkuin maasta, heidän keskeltään olisi\nkohonnut säde sadan jalan korkeuteen, taivaankaaren hohteessa. Ei\nkukaan puhunut, ei kukaan liikahtanut; — mutta kapteeni ei enään\nsaattanut kärsiä tätä, hän karkasi ylös, puhki, nosteli itseään ja\nsanoi:\n\n— En tiedä miten teidän toisten lienee laita; mutta kun minut tällä\ntavalla riistetään, niin minä, piru vie...\n\n— Kapteeni, nyt sinä taas kirosit, sanoi pieni tyttö ja uhkasi häntä\nsormellaan; — nyt tulee paholainen paikalla ja vie sinut!\n\n— Yhdentekevä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, piru vie,\ntäytyy saada kuulla isänmaallinen laulu!\n\nIlman erityistä kehoitusta istui Signe hetken perästä soittokoneen\nääressä ja iloinen seura lauloi:\n\n            Sua suojelen ma,\n            sua viljelen ma,\n    isänmaa, sinun lempesi lapseeni luon!\n            mitä parhainta ois,\n            mikä onnea tois,\n    isänmaa meren huhtoma, sulle sen suon!\n\n            Eipä lämpöä, ei,\n            eipä leipeä, ei,\n    täältä puutu kun rakkaus säilyvi vaan!\n            Runot leikkiä lyö,\n            sujuu toimi ja työ\n    ja me nostamme, nostamme joukolla maan.\n\n            Joskin kauaksi lie\n            käynyt viikinkitie,\n    ja jos korkeat tornit on normannien,\n            maan äärihin nyt\n            onpi ennättänyt\n    meidän lippumme liehuva, punainen.\n\n            Vielä nähdä sa saat:\n            kerran Pohjolan maat\n    taas yhtyvät yhtehen, liiton ne luo.\n            Älä viivyttele;\n            minkä tet, tee'e se!\n    purosestakin paisuvi valtava vuo.\n\n            Asuinpaikkamme tää\n            meille rakkaaksi jää,\n    meidän muistomme, toivomme maa tämä on.\n            Kodin meille se soi\n            ja se lempemme loi —\n    siitä lemmestä kerran se kasvava on!\n\nMutta Signe nousi soittokoneen äärestä, tulija laski käsivartensa\nPetran ympäri ja veti hänet mukaansa kansliaan, jossa ei ollut ketään.\n\n— Petra, olemmeko taas ystävät!\n\n— Oi Signe, vihdoinkin sinä annat minulle anteeksi!\n\n— Nyt minä voin mitä tahansa! Petra, etkö sinä rakasta Ödegaardia?\n\n— Jumala, Signe!\n\n— Petra! Sitä minä olen uskonut ensi päivästä asti — ja minä olen\nuskonut, että hän nyt vihdoinkin oli tullut sinua — — kaikki mitä\nminä puoli kolmatta vuotta olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne,\non tapahtunut tämä silmämääränä, ja isä on elänyt samassa uskossa;\nvarmaan hän myöskin on puhunut siitä Ödegaardin kanssa.\n\n— Mutta Signe!\n\n— Hss! Signe laski kätensä hänen suulleen ja juoksi tiehensä; joku\nkutsui häntä: illallispöytä oli valmis.\n\nSiihen oli katettu viiniä, koska rovasti oli ollut poissa\npäivällisiltä. Mutta rovasti, joka kaiken aikaa oli pysynyt hyvin\nvakavana ja äänettömänä, istui vielä ikäänkuin ei ketään olisi ollut\nläsnä, kunnes kaikki jo olivat nousemaisillaan ylös. Silloin hän\nkilisti lasia ja sanoi:\n\n— Minulla on julkaistavana kihlaus!\n\nKaikki katsoivat molempiin nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä\neivätkä tietäneet putoaisivatko tuolilta vai jäisivätkö istumaan.\n\n— Minulla on julkaistavana kihlaus, puuttui rovasti taasen puhumaan,\nikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päästä alkuun. — Minä tunnustan,\nettei se alunpitäen ole ollut minulle mieleen...\n\nKaikki vieraat katsoivat suuresti kummissaan Ödegaardiin; kummastus\nkävi rajattomaksi, kun Ödegaard aivan levollisesti istui katsellen\nrovastiin.\n\n— Minä ajattelin, suoraan puhuen, ettei sulhanen ollut morsiamen\narvoinen.\n\nTässä kävivät vieraat niin hämilleen, ettei kukaan uskaltanut nostaa\nkatsettaan ja kun eivät tytöt enään pitkiin aikoihin olleet\nuskaltaneet sitä tehdä, piti rovastin puhua yksille ainoille\nkasvoille, nimittäin Ödegaardin, jotka olivat mitä onnellisimmassa\nrauhassa.\n\n— Mutta nyt, jatkoi rovasti, — nyt minä olen oppinut tuntemaan hänet\nja nyt minä olen päässyt siihen, etten tiedä, onko morsian hänen\narvoisensa, niin suureksi hän on silmissäni kasvanut; sillä hän on\ntaide, näyttämön suuri taide ja hänen kihlattunsa on Petra,\nkasvattityttäreni, rakas lapseni; käyköön teidän hyvin! Minä vapisen\nsitä ajatellessani, mutta mikä kuuluu yhteen, on yhteen liitettävä.\nJumala olkoon kanssasi, tyttäreni!\n\nPetra oli silmänräpäyksessä karannut permannon poikki ja heittäytynyt\nhänen rinnalleen.\n\nKun ei kumpikaan heistä enään istuutunut, nousi tietysti koko seurue\npöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet\nkaukaisimman ikkunan ääreen; hänellä oli jotakin sanomista, mutta\nensin täytyi Petran sanoa:\n\n— Teitä minun on kiittäminen kaikesta!\n\n— Ei, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; tein pahoin, kun yritin\nolla enemmän; sillä jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi\nsärkynyt.\n\n— Ödegaard!\n\nHe pitelivät toistensa käsiä, mutta eivät katsoneet toisiinsa;\nhetkisen perästä päästi Ödegaard tytön kädet ja läksi. Mutta tyttö\nheittäytyi tuolille ja itki.\n\nSeuraavana päivänä matkusti Ödegaard.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätpuoleen vastaanotti Petra suuren, suurella virkasinetillä\nvarustetun kirjeen; hän suorastaan pelästyi sitä ja kantoi sen\nrovastille, joka aukaisi sen ja luki. Se oli kaupunginvoudilta Petran\nsyntymäkaupungissa ja kuului:\n\n     Koska Pedro Ohlsen, joka eilen kuoli, on jättänyt näin kuuluvan\n     testamentin:\n\n     Sen mikä jää minun jälkeeni, mikä tarkalleen on merkitty\n     muistikirjaan, joka on sinisessä rasiassa minun huoneessani\n     Gunlaug Aamundintyttären talossa täällä mäessä, ja jonka avain on\n     mainitulla Gunlaugilla, kuten kaikki asiat ovat yksin hänen\n     tiedossaan — jätän minä täten, jos vaan hän, Gunlaug\n     Aamundintytär antaa siihen suostumuksensa, jota ei hän saata\n     antaa, jollei salli, että muuan ehto, jonka minä olen lisännyt ja\n     jonka hän yksin, ainoana joka sen tuntee, saattaa täyttää, tulee\n     täytetyksi — neiti Petralle, mainitun Gunlaug Aamundintyttären\n     tyttärelle, nimittäin jos neiti Petra tahtoo muistaa vanhaa,\n     kipeää miestä, jolle hän on tehnyt hyvää, vaikkei ole siitä\n     tietänyt ja jota ei hän saattanutkaan tietää, ja joka yksinään\n     oli hänen ilonaan hänen viimeisinä vuosinaan, jonkatähden hän on\n     tahtonut tehdä hänelle takaisin pienen ilon, jota ei hänen pidä\n     ylenkatsoa. Jumala olkoon minulle, syntisraukalle, armollinen!\n\n                                                   Pedro Ohlsen.\n\n     Niin minä rohkenen kysyä, tahdotteko te itse kääntyä asian\n     johdosta äitinne puoleen, tai haluatteko, että minä sen teen.\n\nSeuraava postipäivä toi kirjeen äidiltä; sen oli kirjoittanut rovasti\nÖdegaard, ainoa, jolle äiti nyt oli tohtinut uskoutua; se sisälsi,\nettä äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, nimittäin lupasi\nilmoittaa Petralle kuka Pedro oli.\n\nUutinen ja rahat saattoivat hänet omituiseen mielialaan; kaikki näytti\nalkavan selviytyä; se oli uusi muistutus matkasta.\n\nHänen taiteilijauransa hyväksi siis oli vanha Per Ohlsen soittanut\nkokoon ensimäiset rahansa häissä ja tansseissa ja hän, poika ja\npojanpoika niin eri lailla raataneet ja kärsineet. Summa ei ollut\nsuuri, mutta jaksaisihan se toki viedä häntä kappaleen ulomma\nmaailmalle ja siten nopeammin perille.\n\nMutta aurinkona nousi se ajatus hänen mieleensä, että nyt saattoi äiti\nmuuttaa hänen luokseen, hän saattoi joka päivä tuottaa äidilleen iloa,\nhän saattoi palkita äidilleen! Joka postipäivä kirjoitti hän hänelle\npitkän kirjeen, hän tuskin malttoi odottaa vastausta. Kun se tuli, oli\nse suuri pettymys; sillä Gunlaug kiitti, mutta arveli, \"että jokaisen\non paras pysyä omissa oloissaan\". Nyt lupasi rovasti kirjoittaa ja kun\nGunlaug sai hänen kirjeensä, ei hän enään saattanut pidättyä, vaan\nhänen täytyi kertoa merimiehilleen ja muille tuttavilleen, että hänen\ntyttärestään nyt piti tulla suuri henkilö, siellä jossakin, ja että\nhän tahtoi häntä luokseen. Asiasta tuli kaupungissa tärkeä kysymys,\nsiitä keskusteltiin sekä silloilla että laivoilla ja kaikissa\nkeittiöissä. Gunlaug, joka näihin asti ei ollut maininnut tytärtään,\nei tästä puoleen puhunut mistään muusta kuin \"tyttärestään Petrasta\",\nkuten ei kukaan tästä puoleen puhunut hänelle mistään muusta. Mutta\nvielä Petran lähdön lähestyessä ei Gunlaug ollut antanut vastausta ja\nse tuotti tyttärelle suurta surua. Sensijaan lupasivat sekä rovasti\nettä Signe hänelle juhlallisesti, että molemmat tulisivat hänen\nluokseen, kun hänen ensi kerran piti esiintyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumi alkoi jo liukua pois tuntureilta, maat jo hiukan vihannoivat. Se\nelämä, joka kevään tullessa herää mailla tunturien välillä, on suuri,\nkuten kaipaus on ollut suuri, ihmiset käyvät reippaammiksi, työ\nkeveämmäksi, matkahalu kurkistaa tunturien yli. Mutta vaikka Petra\nikävöi, ei hän milloinkaan, kuten nyt, ollut rakastanut paikkaa ja\nesineitä, joista hänen piti erota; tuntuipa siltäkin kuin hän tähän\nasti olisi laiminlyönyt niitä, sentähden että hän vasta nyt ne\nymmärsi. Hänellä oli vain muutamia päiviä jälellä; hän ja Signe\nkulkivat ottamassa jäähyväisiä kaikilta ja kaikelta; — varsinkin\nniiltä paikoilta, joita he yhdessä olivat oppineet rakastamaan.\nSilloin kertoi heille muuan talonpoika, että Ödegaard oli käymässä\nisänsä syntymäkodissa ja että hän aikoi alas heitä tervehtimään. Tytöt\ntulivat aivan aroiksi ja lakkasivat käymästä ulkona.\n\nMutta kun Ödegaard tuli, oli hän niin iloisella, valoisalla mielellä,\nettei kukaan ollut häntä nähnyt sellaisena. Hänellä oli sellaista\nasiaa paikkakunnalle, että hän aikoi perustaa sinne kansanopiston ja\nensi aikoina, kunnes tapaisi mieleisensä opettajan, itse johtaa sitä;\nmyöhemmin aikoi hän panna pystyyn enemmänkin tuumia. Hän sanoi siten\nmaksavansa jonkun verran isänsä velkaa syntymäseudulle ja isä oli\nluvannut muuttaa hänen luokseen niin pian kuin talo oli valmiina. Sekä\nrovasti että Signe ilostuivat suuresti tästä naapuruudesta, Petra\nmyöskin, vaikka hänestä tuntuikin hiukan oudolta, että Ödegaard juuri\nnyt, hänen lähtiessään, asettuisi tänne.\n\nRovasti tahtoi, että he päivää ennen Petran lähtöä yhdessä nauttisivat\nHerran pyhän ehtoollisen. Siitä lankesi hiljainen juhlallisuus viime\npäiviin ja kun he puhuivat toisilleen, puhuivat he puoliääneen. Tämän\nmielialan valossa seisoi kaikki mihin Petra loi viimeisen silmäyksen,\nvakavin kasvoin. Eletty elämä oli käytävä läpi, hän oli siihen\ntilinteon suhteessa; sillä tähän asti ei hän milloinkaan ollut\nkatsonut taakseen, vaan aina eteenpäin. Nyt tuli kaikki vastaan,\nlapsuudesta tähän päivään asti; ensimäiset houkuttelevat espanjalaiset\nlaulut soivat taasen, epäselvän kaipauksen monet erehdykset, jotka\nolivat kokoontuneet hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, otettiin pala\npalalta esiin, kuten vanhoja papereja tarkastaessa. Jos hän unohti\njotakin, oli joku esine hänen likeisyydessään heti muistuttamassa\nsitä; sillä tämän esineen nähdessään oli hän joskus ajatellut sitä ja\nesineet ja ajatukset olivat sitte sulaneet yhteen. Varsinkin oli\nsoittokoneessa niin paljon muistoja, että miltei pyörrytti. Hän jäi\nistumaan sen ääreen voimatta siihen kunnolleen koskea ja kun Signe\nsoitti, saattoi hän tuskin olla huoneessa. Mieluinten hän olikin\nyksin; Signe ja Ödegaard ymmärsivät sen ja pysyttelivät itsekseen;\nkaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisesti ja ystävällisesti eikä\nrovasti niinä päivinä koskaan astunut hänen ohitseen sitaisematta\nkädellään hänen hiuksiaan.\n\nVihdoin koitti päivä. Se oli puolikirkas, hillitty päivä, tuntureilla\ntuhutti ja pellolla vihannoi. He pysyttelivät kaikki neljä\nhuoneessaan, kunnes tuli aika mennä kirkkoon. Läsnä oli, paitsi heitä,\nvain lukkari ja muuan vieras pappi; rovasti tahtoi itse nauttia pyhän\naterian; mutta samalla tahtoi hän pitää rippisaarnan; sillä hänellä\noli erityistä sanottavaa lähtevälle. Hän puhui, kuten jonakin\njuhla-aattona tai syntymäpäivänä, kun he istuivat kotona pöydän\nääressä. Pian oli näyttäytyvä, sanoi hän, oliko se aika, jonka Petra\ntänään, anoen Jumalalta armoa, lopetti, laskenut pysyvän perustuksen.\nKukaan ihminen ei tule täysin todeksi ennenkuin hän saavuttaa oikean\nkutsumuksensa. Petraa odotti julistamisen kutsumus ja se joka julisti\ntotuutta ja säilytti itseään tehtävänsä arvoisena, korjasi runsaimman\nja pysyvimmän hedelmän. Tosin Jumala usein käytti aseinaan\narvottomiakin, niin totta kuin me kaikki sanan korkeammassa\nmerkityksessä olimme arvottomia. Hän käytti meidän kaipaustamme. Mutta\non muuan julistaminen, joka ei kenellekään ihmiselle tule yksin\nkaipauksesta ja _sitä_ hänen toki piti koettaa saavuttaa; kaikkien\npiti pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän pyysi Petraa aina palaamaan\nheille, sillä yhteyden tarkoituksena on juuri, että yhdistyminen\nuskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän rikkoi, oli hän täällä parhaiten\nlöytävä armahdusta ja jollei hän itse ymmärtänyt joutuneensa harhaan,\nsaattaisivat he täällä suurimmalla rakkaudella sanoa sen hänelle.\n\nPyhän toimituksen perästä menivät he yhdessä kotiin, kuten olivat\ntulleetkin; mutta lopun päivästä vietti kukin itsekseen. Vain Petra ja\nSigne viipyivät Petran huoneessa myöhään yöhön.\n\nSeuraavana päivänä oli lähtö käsissä. Jäähyväispöydässä otti rovasti\nhellimmät jäähyväiset. Hän sanoi olevansa Petran ystävän kanssa samaa\nmieltä, että hänen piti alkaa sellaisena kuin oli ja alkaa _yksinään_.\nSiinä taistelussa, joka oli hänen edessään, tulisi hän huomaamaan,\nkuinka hyvää teki tietää, että jossakin oli muutamia ihmisiä koolla,\njoihin hän varmasti saattoi luottaa. Jo se varma tieto, että he aina\nrukoilivat hänen puolestaan — hän saisi nähdä, että sekin auttaisi!\n— Lausuttuaan jäähyväiset Petralle, kääntyi hän tervehtämään\nÖdegaardia. \"Kaunein johdanto keskinäiseen rakkauteen on yhdistyminen\nrakastamaan samaa ihmistä.\" Varmaan ei rovasti tätä maljaa\ntyhjentäessään ajatellut sitä, mikä näissä sanoissa ensin pani Signen\nja sitte Petran punastumaan. Punastuiko Ödegaard, sitä eivät he\ntietäneet; sillä kukaan ei uskaltanut katsoa häneen.\n\nMutta kun hevoset seisoivat portaiden edessä, kolme ystävää nuoren\ntytön ympärillä ja kaikki talon väet vaunujen ympärillä, kuiskasi\nÖdegaard viimeistä kertaa syleillessään Signeä:\n\n— Minä tiedän, että pian saan kuulla teistä suuria uutisia; Jumala\nniitä siunatkoon!\n\nTunnin perästä ei hän nähnyt muuta kuin valkoiset huiput, jotka\nosoittivat, missä paikka oli.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nEräänä iltana vähää ennen joulua olivat liput pääkaupungin teatteriin\nmyydyt loppuun; uuden näyttelijättären piti esiintyä, josta huhu tiesi\nkertoa ihmeellisiä asioita. Lähteneenä kansasta — hänen äitinsä oli\nköyhä kalastajavaimo — oli hän toisten avulla, jotka olivat\nhuomanneet hänen lahjansa, nyt päässyt näin pitkälle, ja antoi aihetta\nsuuriin toiveisiin. Yleisön kesken kuiskailtiin yhtä ja toista\nennenkuin esirippu nousi. Hänen sanottiin olleen hirveän tyttöletukan\nja sitte suurempana kihloissa kuuden miehen kanssa yhtaikaa ja puoli\nvuotta pitäneen sitä peliä. Poliisivoimalla hän kuului olleen\nsaatettava kaupungista, koska koko kaupunki oli täydellisessä\nkapinassa hänen takiansa; oli se kummallista, että johtaja salli\nsellaisen henkilön esiintyä. Toiset väittivät, ettei näissä puheissa\nollut vähintäkään perää; hän oli kymmenennestä ikävuodestaan kasvanut\nhiljaisessa pappisperheessä Bergenin hiippakunnassa; hän oli\nsivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänellä mahtoi\nolla erinomaiset lahjat; sillä hän oli niin kaunis.\n\nSiellä istui toisiakin, joilla oli paremmat tiedot. Ensinnäkin kautta\nkoko maan tunnettu kalatukkukauppias — Yngve Vold. Hän oli\nsattumalta, asiamatkoillaan, joutunut tänne; kerrottiin kyllä, että se\ntulinen espanjatar, jonka kanssa hän oli naimisissa, piti kotia niin\nkuumana, että hän vain matkusti jäähdytelläkseen. Nyt oli hän yksinään\nottanut teatterin suurimman aition ja kutsunut kaikki tilapäiset\npöytätoverinsa hotellista kanssaan katsomaan \"jotakin oikein helvetin\nhauskaa\". Hän oli mainiolla tuulella, kunnes näki — mutta hänkö se\ntodella oli? — — aitiossa toisella rivillä, ympärillään koko laivan\nmiehistö — ei! kyllä! totta totisesti, se oli Gunnar Ask! Gunnar Ask,\njoka äitinsä rahoilla oli päässyt \"Norjan perustuslain\" omistajaksi ja\nkuljettajaksi, oli, purjehtiessaan ulos vuonosta, joutunut kulkemaan\nrinnan laivan kanssa, joka kantoi nimeä: \"Tanskan perustuslaki\", ja\nkun Gunnar luuli huomaavansa, että se pyrki hänen edelleen, ei\nsellaista tietysti mitenkään saattanut sallia: hän nosti kaikki\nrievut, mitä laivassa ikinä oli, vanhan perustuslain saumat vain\nnatisivat, ja seuraus oli, että hän tarttuessaan tuuleen niin kaukaa\nja kauvan kuin suinkin, ohjasi aluksen karille ihan mahdottomaan\npaikkaan. Nyt hänen myöten tai vastoin tahtoaan täytyi olla\nkaupungissa niin kauvan kuin \"Norjan perustuslakia\" paikattiin. Eräänä\npäivänä hän kaupungilla oli tavannut Petran, joka otti hänet kiinni ja\noli hänelle niin herttaisen hyvä sekä silloin että myöhemmin, ettei\nhän yksin unohtanut kaunaansa, vaan moitti itseään suurimmaksi\ntyhmeliiniksi minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa ikinä oli\nlähettänyt maailmalle, kun hän joskus oli voinut kuvitella\nansaitsevansa sellaisen tytön kuin Petra. Hän oli tänään ottanut liput\nkorotetuin hinnoin koko laivamiehistölleen ja hautoili hiljaa sitä\npäätöstä, että tarjoaa miehille joka väliajalla; ja miehistö, joka\ntaas oli kotoisin Petran kotikaupungista ja hyvissä kirjoissa äidin\nravintolassa, tuossa maallisessa paratiisissa, tunsi Petran kunnian\nomakseen ja päätteli, että nyt taputetaan niin, etteivät ihmiset ole\nkuulleet vertaa.\n\nMutta alhaalla permannolla nähtiin rovastin kankeat, tiheät hiukset.\nHän istui levollisena, hän oli uskonut Petran asiat korkeimman\nhaltuun. Hänen rinnallaan istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen\nmiehensä, hän ja Petra olivat juuri päättäneet kolme kuukautta\nkestäneen ulkomaanmatkansa; hän näytti onnelliselta, hän istui\nhymyillen Ödegaardille; sillä heidän välillään istui vanha vaimo,\njonka ruskeiden kasvojen ympärillä lumivalkoiset hiukset kohosivat\nkruununa. Hän oli pitempi kaikkia ympärillä istujoita, hänet saattoi\nnähdä kaikkialta salissa, ja pian kaikki kiikarit tähtäsivätkin\nhäneen; sillä sanottiin hänen olevan nuoren näyttelijättären äidin.\nHän, joka kantoi miehen nimeä, teki nytkin niin mahtavan vaikutuksen,\nettä hän huokui rauhaa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä odotusta, se\nuskoo luontonsa perusvoimiin ja tämän äidin hahmo herätti uskoa.\n\nItse puolestaan ei hän nähnyt ketään eikä mitään; hän välitti vähät\nkaikista näistä hullutuksista, hän tahtoi vaan olla näkemässä olivatko\nihmiset hänen tyttärelleen hyvät, vai ei.\n\nAika likeni; puheet hävisivät jännitykseen, joka tarttumistaan tarttui\nkaikkiin ja viritti heidät lauhoiksi.\n\nVoimakkaasti iskivät vaskirummut, rummut ja torvet yhtaikaa\nalkusoittoon; Adam Oehlenschlägerin \"Akseli ja Valborg\" piti\nnäyteltämän ja Petra oli itse pyytänyt tätä alkusoittoa. Hän istui\nkulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiripun edessä istui se pieni\nosa hänen maamiehiään, joka saliin mahtui, vavisten hänen puolestaan,\nkuten me aina teemme odottaessamme jotakin kallista omaa itseämme\nilmaantuvaksi. Tuntui siltä kuin jokaisen heistä itsestään olisi\npitänyt esiintyä. Sellaisina hetkinä nousee monta rukousta,\nsellaisistakin sydämistä, jotka harvoin rukoilevat.\n\nAlkusoitto hiljeni, sointuihin valui rauha, ne sulivat vähitellen kuin\nauringon paisteeseen. Alkusoitto loppui, syntyi värisevä hiljaisuus.\n\nSitte nousi esirippu.\n\n\n\n\n\n\nMORSIUSMARSSI.\n\n\n\n\nViime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurempia tunturilaaksoja\npelimanni, joka myöhemmin jossakin määrin on siirtynyt kansantaruihin.\nJoukko säveliä ja lauluja pannaan hänen tililleen; toiset hän tarun\nmukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli\ntehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt\nkuulummaksi muita; sillä sen historia ei päättynytkään, kun hän kuoli,\nvaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.\n\nPelimanni _Ole Haugenilla_ — hän oli köyhä torppari korkealla\ntuntureilla — oli tytär _Aslaug_, joka oli perinyt isänsä mainion\npään ja niinikään sävelet — jollei juuri soittona, niin koko\nolennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan,\nkäynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla,\nomituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies,\n_Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa\nveljeään oli hukkunut tulvassa ja hänen piti nyt saada talo. Hän\ntapasi kerran Aslaugin suuremmissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen\naikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika\nkosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista. Mutta tämä poika oli ollut\nkauvan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tuli\ntoimeen maailmalla — ja jollei hän täällä kotona saisi mitä tahtoi,\nniin koko talo sai olla. Hänelle ennustettiin yleisesti, että\nsellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan\nkostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole\nHaugenin vaikutusta — jopa sellaisten voimien avulla, jota kaikkien\nihmisten tulisi pelätä.\n\nOle Haugen kuuluu nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja\nvanhempien välillä olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli\nsaatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se\nenään koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta herra varjele\nsitä morsianta, joka ei aja sen perässä kirkkoon yhtä iloisena kuin\nHaugenin torpantyttö! — Siinä olivat ihmiset vainunneet pahaa\nvaikutusta.\n\nNiin kuuluu tarina, kuten niin monet muut. Mutta tarinaa todempaa on,\nettä siellä kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä\ntavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina mahtoi\nolla vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja\nenentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa mahtoi Ole Haugen olla\noivallisin.\n\nVielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli\nonnekkain minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi\nkertaa sen sävelissä ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja\n_siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli\nnähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komea suku ja tästä\npuoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä\nkiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.\n\nSiirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana\nkuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että\nmarssista tuli toisellainen perintökappale kuin kaikista muista, joita\nharvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_, nimittäin marssia\nrallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin\nTingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja\ntämän marssin soidessa kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut\npalvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja\nmarssin oppi lapsi heti ensi elkeittensä ja sanojensa perästä. Lapsen\nnimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähinten tässä\npienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian mestarillisesti osasi\nrallattaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut\nensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita\narmaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta lieneekö\nollut totta tai ei, niin meni tuo rikas, hienokäytöksinen tyttö yli\nkahdennenkymmenennen kolmannen ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa.\nSilloin saatiin ilmi syy! äiti oli monta vuotta sitte ottanut\nmaantieltä vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään\nmustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti,\nkun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla\nmenneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön\naitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian\npois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt\nkiinni \"suvun\" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi\najatella ennustusta, kun hän itse rikkoi suvun perintötavat: suku\nnäkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan\ntuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika — Nuutti hänen nimensä\nmuuten oli — oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan\nkarjakauppaa ja joka mies hänet tunsi. Hän oli ensimäinen sillä\npaikkakunnalla, jopa kauvempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa\nmitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niille maille parempia\nhintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että\nhänen kantapäillään syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vaan\nkulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään\nkauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden\nikäinen joutuivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi\ntalon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan astua\nsukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen\nsiveellisen mahdin, joka ehkä olisi voinut pakoittaa. Astridin tahto\ntapahtui; reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä\nmahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun\nmorsiusmarssi, isoisän mestariteos loi hohdettaan saattoon ja sulhanen\nja morsian istuivat ikäänkuin hiljaa olisivat laulaneet mukana; sillä\nhe näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät että vanhemmatkin\nnäyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin pitkää ja\nsitkeää vastarintaa.\n\nHäiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat\nmuonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti\nja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla,\nmutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: vaan otettiin\nkolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin\nkuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille\nennustettiin varmaa perikatoa. Mutta \"mustalaispoika\", joksi häntä\nvieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen tuulensa oli aikoja\nsitte tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt\nkäynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat hyvässä\ntoivossa. Vihdoin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä\nmitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liike-pääomaa!_ Lisäksi\noli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja oppia\nmiten rahoja oli käyttäminen, miten pitäminen työväkeä ja palvelijoita\nhyvässä ja reippaassa kunnossa, joten, kun 12 vuotta oli kulunut,\nTingvoldia ei enään olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat\ntoiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa\nja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin\ntotilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid\nihaili, häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja\nkertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut\nvain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; \"sillä Nuutti oli\nsellainen viisas velikulta!\" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään,\npaitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä\ntalonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien\nmuiden elää kuinka he tahtoivat ja niin eivät he siitäkään\nriitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se\ntapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian\nviisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen\nansaitsevan kortinpeluulla ja sen arvon ja niiden sitoumusten, jotka\nse hänelle avasi, tuottavan _enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se\nlienee ollut paljasta panettelua.\n\nHeillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta\nvanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti\nmyöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, kuten koko suku;\nmutta hänen päänsä ei riittänyt kuin kotitarpeeksi, kuten usein näkee\nkäyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille\nvarhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset\nsaivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin\npoika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin\nrupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin\nkaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena\nnuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi\nuskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut\nhyväoppinen.\n\nTätä poikaa kyttäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla\noli uskomaton määrä tyttäriä — ja jos he siitä syystä kohtelivat\nNuuttia yhä kasvavalla huomaavaisuudella, niin he suuresti erehtyivät;\nsillä Nuutti halveksi siihen määrään naimakauppaa köyhän kapteenin- tai\nrovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään\nsuuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan\npoikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin\nkuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa kuin vaurastumisessa ja\nettä se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta\ntasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika\nkäyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten\nihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty;\nmutta hän joutui siihen _huutoon_, että hän katseli hyviä\nnaimakauppoja ja kun se huuto kulkee, arkailee talonpoika. Endrid\nhuomasi sen pian itse; sillä jollei hän ollutkaan erittäin terävä,\nniin hän sensijaan oli hyvin hienotunteinen. Hän käsitti,\nettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa että hän tuli\nkaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta\noli paljon hyvää, sai loukkaus aikaan, että hän vähitellen riisui pois\nsekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi\ntyömieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki — jopa\nennenkuin poika itsekään huomasi — ja pyysi ettei äiti olisi\ntietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista,\nkukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka\nhänessä tapahtui, kuin niin että isä aina hellemmin teki häntä\nosalliseksi suunnitelmistaan talouden hoidossa ja muissa toimissa ja\nvähitellen uskoi talouden hoidon kokonaan hänelle. Hän ei sitä\nkatunut. Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, enensi isänsä\nomaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän\nollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia jotakin tyttöä paikkakunnalta\ntai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän\nkokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.\n\nNaapuritalossa eleli hyvissä varoissa yksi paikkakunnan parhaita\nsukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä\nkasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut hyvin silmin siitä kun tyttö\noli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut\nhänet itselleen, sillä tuskin puolta vuotta siitä kun tyttö pääsi\nripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vanha ja hän 31. Randi — se\noli tytön nimi — ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän\nmeni kysymään sitä vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen\nitsensä päätettäväksi. He arvelivat, että hän oli kelpo mies ja\nvaroihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero\noli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä\nsiihen suureen taloon ja kaikkiin hänelle outoihin oloihin. Tyttö\nkyllä huomasi vanhempien mieluummin suovan hänen suostuvan kuin\nkieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin\nluo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian,\nmutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin,\nettä hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.\n\n— Minä autan sinua, sanoi hän. — Ei isä tahdo mitään erotetuksi\nitselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat\nhänen kuolemaansa. Me ja'amme heti kaikkien kesken ja se vähä, millä\nme tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitte kun me olemme poissa.\nSiitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua\npulaan.\n\nNiin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat kilttejä ihmisiä.\n\n— Ja poika, jatkoi Astrid, — on hyvä ja ymmärtäväinen.\n\nNiin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei\ntulisi toimeen hänen kanssaan — kunhan hänellä itsellään vaan\nriittäisi voimia!\n\nPari päivää myöhemmin oli asia päätetty ja jos Endrid oli iloissaan,\nniin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty\nperhe ja olihan tyttö niin korea ja ymmärtäväinen, ettei koko\npaikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjona. Häät,\njoista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää\njuuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä oli odottamista.\n\nPaikkakunta kuitenkaan ei ensinkään ottanut tätä uutista siltä\nkannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori,\nkorea tyttö oli \"myynyt itsensä\". Hän oli niin nuori, että tuskin\ntiesi mitä naiminen olikaan ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa\nennenkuin tyttö vielä oli kosintakypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö\nkuulla näistä, mutta Endrid oli hellä ja osoitti rakkauttaan niin\nhiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta\noli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet\nyhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.\n\nHäät piti vietettämän suurelliset, ehkäpä juuri puheiden uhalla\nja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin\nseurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen\nolivat nekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon.\nSiitä syystä ei Nuutti toivonut pelimannia — se oli liian\nvanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun\nmarssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan\nhe itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt\nmielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa\njuhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän\nantoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus,\nettä he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia,\njoka oli levännyt jonkun aikaa sentähden, että tämä osa sukua oli\ntyöskennellyt ilman laulua.\n\nHääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi\npanna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta eivätkä he\nottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että\nkuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana\nrattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat\nhe kippurassa ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa\nsoinut, kuten odottaa sopikin, ja morsiussaatto joka seurasi, ei\nsekään näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen\nvälissä ja öljyhattu päässä ja hänen yllään oli suuri nahkatakki ja\nsateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi toisen päällä,\nvarjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, enemmän oli heinäru'on kuin\nihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet\nläpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin\nloihdittu saatto, jossa ei eroittanut ainoitakaan tuttuja kasvoja,\nvaan ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja\nnahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi\nodottamassa rikasta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa\nvastahakoisesti, mutta sitte yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin joka\nrattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton\npiti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten,\nseisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla,\njotka olivat ajetut syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun\nmorsianta nostettiin rattailta:\n\n— Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen tänään antaa\nmorsiusmarssinsa soida! Hih!\n\nJoukko nauroi — useimmat sentään salaa; sen paremmin se tuntui, mitä\nkaikki ajattelivat ja tahtoivat salata. Kun he saivat huivit morsiamen\nyltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti\nnauraa, mutta itki taas — ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne,\nettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitte seurasi,\noli hän pantava vuoteeseen viereisessä huoneessa, sillä hän sai\nsellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat\nvanhempansa olivat hänen luonaan ja kun hän rukoili, ettei hänen\ntarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä\nmielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja\navutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän\naikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen\näitinsä; hän ei sanonut mitään ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta\nkyynel kyyneleen perästä vieri alas niitä kasvoja ja silmät riippuivat\nkiinni Randin silmissä. Silloin nousi Randi kyynäspäidensä varaan,\nkatseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.\n\n— Ei, sanoi hän, — minä menen kirkkoon.\n\nHän viskausi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitte\nhän nousi ja lisäsi, ettei hän enään tahtonut soittoa ja hänen\ntahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät\nparantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.\n\nSurullinen morsiussaatto nyt kulki kirkkoon. Tosin sade teki,\nettä sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon\nuteliaisuudelta, kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta he tunsivat\nolevansa kuin kujanjuoksussa ja että heidän oma suuri seurueensa\nharmitteli että se oli viekoiteltu tällaiseen pilkanpitoon.\n\nKuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona.\nKaikessa hiljaisuudessa se oli tullut rauhoitetuksi: joku suvusta oli\npannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli lahonnut. Risti oli\nylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin määrännyt. Hauta oli\naurinkoisella paikalla, siellä kasvoi kihisemällä kedonkukkia.\nJokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut tällä haudalla, oli\njoltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, joka valtion\nkustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia siellä laaksoissa ja\nympäröivillä tuntureilla, tältä haudalta oli tavannut kukkia, joita\nmuuten ei tavattu penikulmien päästä. Tämä teki, että talonpojat,\njotka muuten vähät välittivät siitä mitä sanoivat \"rikkaruohoksi\",\njonkinlaisella uteliaalla ilolla katselivat näitä kukkia, ehkäpä\nmyöskin uteliaalla arkuudella; toiset kukkasista olivat harvinaisen\nkauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi Endrid, joka\npiteli Randin kättä, että hän vavahti; sillä hänestä tuntui, että Ole\nHaugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti senjälkeen rupesi hän\ntaasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja itkien hänet talutettiin\npenkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään morsian ollut tähän\nkirkkoon tullut.\n\nHän tunsi siinä istuessaan vahvistavansa huhun, että hän todella oli\nmyynyt itsensä. Kauhea häpeä minkä se tuotti vanhemmille teki, että\nhän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. Mutta alttarin\njuurella joku papin sana taasen pani hänet liikkeelle ja paikalla\ntulvasivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen mieleensä; hetkiseksi\ntuntui hänestä siltä, ettei hän enään koskaan voi katsoa ihmisiä\nsilmiin, kaikkein vähinten vanhempiaan.\n\nKaikki jatkui samaan tapaan ja sentähden mainittakoon vaan, ettei hän\npäivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin ja\npyynnöin oli saatu illallispöytään, tärveli hän juhlamielen ja oli\nsaatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää,\nlopetettiin samana iltana. \"Morsian on tullut kipeäksi\", sanottiin.\n\nVaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut,\noli se kuitenkin liiankin totta. Hän ei enään ollut terve eikä hän\ntullut terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen\nlapsensa oli kivuloinen. Tietysti ei se vähentänyt vanhempien\nhellyyttä että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät\nlapsen kärsimyksiin. He eivät olleet kenenkään muun kanssa kuin tämän\nlapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmispeloiksi.\nKaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitte\nHän otti senkin.\n\nHeidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että he\nolivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen\nkadottaneet. Ja kun he sitte saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet\nuskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui\nsairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten\nse kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he\nsaattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona.\nKun lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.\n\nMuutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme\nvähinten sitä tarvitsevat. Mutta he voivat myöskin totisimmin julistaa\nuskon ja kieltäytymisen todistusta. Nämä molemmat olivat aikaiseen\nyhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan\nHänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauvan ollut hiljaista, nyt se\noli kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta\ntöiden lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen\nhartaushetken, jolloin he kohtasivat edesmenneet haudan tuolla puolen.\nSe ei muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai\ntyttären; molemmat kuolleet olivat olleet poikia ja tyttö ei siitäkään\nsyystä ollut heille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet\nsaisivatko he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli\nnauttinut ennen viimeisen pojan kuolemaa, olivat langenneet lapsen\nosaksi, jota hän kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas\nlapsi, äidin kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo\nmolemmat yksinäiset ihmiset antautua toivomaan ja iloitsemaan\nlapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu ja\nkun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet\nlykkäystä. He eivät uskaltaneet.\n\nMolemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden\nmieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli sitäpaitsi\nliian maailmallisen vilkas jaksaakseen kauvan istua suruhuoneessa tai\nsäännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. Sentähden muutti hän\nruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli ollut vuokralla; nyt hän\notti sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki niin hauskaan ja hienoon\nkuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, joka kuitenkin mieluinten\nolisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä Nuutti oli ja nauroi\nhänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten kanssa.\n\nEräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen\nMildridin ja hän näki, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin\nuskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen\nkohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän\nsalasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa\nluo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä\noli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi\niloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno,\nkaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat\nvanhukset panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.\n\nMildrid joutui siis isovanhempien luo ja molemmat vanhukset opettivat\nvanhemmat rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden\nvanha, saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja\nsentähden pysytteli Mildrid eninten vanhuksien luona.\n\nNyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään!\nSiihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän\nympärillään. Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että\nhe olivat itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa\noli ihan hiljainen.\n\nKaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat\npaikoilleen ja sieltä kuului paljasta talonväen kiitosta. He rupesivat\nitsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät rupesivat\nkäymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät Tingvoldin väet\nkäyneetkään vastatervehdyksellä.\n\nMutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitte hääpäivän. He\nkävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa.\nMutta saadessaan toisen tyttärensä, teki heidän itsensä mieli olla\nkummeina ja ensi kerran uskalsivat he kirkolle. Silloin kävivät he\nyhdessä lasten haudoilla, silloin kävivät he yhdessä, sanoitta ja\nliikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti\nheille kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään ja\nhurskas hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.\n\nTäällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä\nmorsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä\nja kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa\nsen häneltä.\n\nVanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti suureen nauruun; sillä\ntiesihän hän, että Astridilla oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui\ntyötä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid\nkoskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy:\n\"miksi?\" Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän\nkuuli uuden paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä.\nSen hän kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä\nvaan vastasi:\n\n— Hoh, hän ei täällä tule pitkäikäiseksi!\n\nJa seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu\nmitään syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid\njoutui sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa\nhänelle morsiusmarssin historiaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti\nsen hyvin ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle\nmyöhemmin. Marssin vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi\nkuin minkään muun asian oli ollut tai saattoi tulla olemaan; se\nperusti suhteen vanhempiin.\n\nLapsi ymmärtää uskomattoman aikaiseen sen, joka on onneton, ja osaa\nolla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti olla\nhiljaista. Sitä ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat niin\nlempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten\nsuuresta ystävästä taivaassa, että siitä valui taikahohde huoneeseen.\nMutta morsiusmarssin historia opetti häntä liikuttavasti ymmärtämään,\nmitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän varovasti\nsivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta siihen, jonka\nuskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin heidän jumalanpelkoonsa,\ntotuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja työteliäisyyteensä. Sitä myöten\nkuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä naisen kasvattajakutsumus on\nhereillä heti lapsuudesta.\n\nIsovanhempien luona pulppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta esiin\nkotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin ja\nkerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä sen\nsyvän hellyyden välille, jota he tunsivat raskasmielisiä vanhempiaan\nkohtaan hiljaisessa kodissa, ja iloisen elämän välille isovanhempien\nluona; mutta sellaisessa sovinnossa se jaettiin, että vanhemmat\nkehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo huvittelemaan ja vanhukset\nkäskivät heitä taas menemään kotiin ja olemaan \"oikein kilttejä\ntyttöjä\".\n\nKun noin 12—16 ikäinen tyttö ottaa 7—11 vuotiaan sisaren\nuskotukseen, saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta\npikkutyttö käy siinä tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid\nsensijaan joutui voiton puolelle ollessaan anteeksiantajana,\nlohduttajana, neuvojana, vastaanottajana ja hän saavutti vanhempien ja\nisovanhempien hiljaisen ilon.\n\nEi ole enempää kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista\nikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja kevyesti.\nAskelta siitä kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa siihen kun hän\nmakasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.\n\nIsoäidin parasta iloa oli sitte pitää Mildridiä istumassa jalkainsa\njuuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut\nsiitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa\nNuutista, tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_\nsävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan\nMildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan\npoikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen\nsävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi\nhänen reipas, viisas kuvansa kirkkainten elämään! Mutta Mildridin\nsielussa rupesi marssi liikkumaan uudella tavalla. Laulaessaan\nisoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle? Siitä\nhetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi\nhiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen\nauringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen.\nKuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä, niin, ajanko\nminä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni,\nohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä\nmissä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi\nalttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!\n\nTämä oli ensimäkien ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille.\nVähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista\nvuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein\nkäsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle\nsentähden, että toinen oli astunut hänen oikeuksiinsa. Se oli\nkahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa\nnaapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina\ntoistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja\nhymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua\npitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.\n\nMildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja\njotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona\npihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka,\njohon ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta johon sen teki mieli. Sinne ei\nkuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat\njonkinlaista hiljaista luonnonlaatua; sillä kieltää ei saattanut, että\nMildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain\nharvoja.\n\nSiihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen\nei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajottaista ja näillä ajoilla\non taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, taasen\nHaugensuvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta\nsitte, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt\nilmaisua sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja\najatuksissaan, ja jonka keskuudessa he itse ovat laatineet\ntunteenpurkauksiaan kannattavat runot, — siellä ei laulun taito\nmilloinkaan voi kuolla, vaan yhdellä tai toisella paikkakunnalla sen\nvielä täytyy elää ja helposti se on herätettävissä sielläkin, missä ei\nsitä enään kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja\npaljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen\nollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut\nsävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin\nse tytär joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naimisissa ollessaan oli\nollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin\nvanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta,\nkumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden\njoukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan\nisoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän\nsoitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain\nsepittämään uusia. Mieltymystä niihin enensi vaan se, että niin harvat\ntunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin,\nei ollut monta, jotka olivat hänet nähneet. Asia oli sellainen, että\nhänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä\nolleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan\nlataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat\nkiväärillä osasivat ansaita ruudin ja haulit, jotka ampuivat metsään.\nPitemmälle ei hän heidän kanssaan päässyt. Heidän äitinsä kuoli pian\nhänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he\ntulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He\nherättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei\ntapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he\ntyytyivät tekemään kylään välttämättömät retket, kun piti saada riista\nkuljetetuksi tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla\nvieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kaikkia taloja laaksossa; se oli\nkuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja\nhermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino;\nsentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista\nja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki\ntäyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä\nsisarusperhe senkautta kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien\nnoiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa\nosasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta\nsitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen\nnimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.\n\nSukulaisiin Tingvoldilla ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa.\nEndrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä\npäättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan\nenempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli jossakin\ntilaisuudessa saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt\nsisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät\nlaulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat olivat\nlaiminlyöneet sukulaiset. Uusien naistuttavien kesken puheltiin ja\nkerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän\nkuin mistään muusta.\n\nTänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin\n17 vanhana. Hetkisen aikaisemmin oli kaikki hiljaista, hetkisen\njälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi tai oikeammin kesäksi piti\nhänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain kanssa\nkarjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä,\njoka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.\n\nBeretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaiho tarttui\nhäneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus\nkiinnitti Beretin koko mielen, oli Mildridissä yhä sama levottomuus.\nKarja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, — mutta hän ei\ntietänyt miten käyttää pitkää ylijäämää aikaa. Tuntikausia viipyi hän\nIngan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitte\nmoneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä\ntervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut\nuskottomuuttaan — mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa\nhän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut\nmuuta vastausta kuin \"kyllä\" ja \"ei\". Beret seurasi itkien karjaa ja\nlyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa\njollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan\nsaanut sitä ehyeksi.\n\nEräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat\nvuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen\ntäytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa\nylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt\nröijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan\nkahisi. \"Tuolla hän tulee\", ajatteli hän ja nosti silmänsä.\n\nMutta melu kävi suuremmaksi kuin mitä Inga hänestä saattoi saada\naikaan, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja\nnousee — ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se\nmahtoi olla karhunpää! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei saa suutaan\nauki; hän olisi tahtonut juosta, mutta ei päässyt paikalta. Silloin se\nkarvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä\nkarvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin nakattuna\npensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla\nmuutti karvaa — hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa\ntuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti hänen jalkaansa, hän\nhuudahti; se oli hänen koiransa, jota ei hän ollut äkännyt ennenkuin\nnyt.\n\n— Hui, virkkoi hän, — minä luulin melkein, että karhu polki\npensaita, sentähden minä pelästyin.\n\nHän yritti hymyillä.\n\n— Ei se ole niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan\nhiljaa; — Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne\nmenivät meiltä — ja jos _minua_ seuraa jokin ennus [Vanha usko, että\njokainen ihminen kulkee seurassaan varjohenki (näkymättömänä eläimenä,\njoka ilmaisee hänen olentoansa), on vielä yleinen talonpoikien\njoukossa Norjassa.], niin se varmaan on karhu.\n\nHän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä,\nharteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten ei hän saattanut\nkatsoa niihin, ja sitte mies seisoi liian likellä, kuin maasta\nnousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa:\n\"mene pois luotani!\" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin\nja kysyi:\n\n— Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.\n\n— Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa,\njoka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi\nkiireesti tytön puoleen sanomaan hyvästi; mutta kun hän katsoi, näki\nhän tytön seisovan edessään polttavan punaisena; kasvot, kaula, s\nrinta olivat polttavan punaiset. — Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään.\nTyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä vai kääntyisikö\nvai istuutuisiko. — Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran\nvalahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä,\nniin hän sanoi hänelle kaikki tyynni. — _Kuka sinä olet?_ kysyi mies\nvielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja\ntoki vastauksen arvoinen; — eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi\nitseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa,\nmutta nimi oli lausuttava.\n\n— Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.\n\nTotta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin\nväkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli\najatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen muistoonsa\nvälähti jotakin sellaista, että äiti niin oli itkenyt kirkossa\nvihkimäpäivänään, ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki\nsiitä eroon.\n\n— Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja\nläksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.\n\nKun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli hän juuri päässyt harjalle ja\nkääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti noin silmänräpäyksen, sillä\nsamassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti\npystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä\ntuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti\nhänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? —\nJa sen tiensä tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja\nseisoi, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan\nauringolta ja — ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli hän\nkyykyllään suuren karhun päällä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän\nhypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta\nkaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet\nkadottaneiksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden\nei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin se oli ihan sen\nkintereillä — ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden\nja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei\nkelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan\nhän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitte\njuoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja\nvaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se tuli pahalta, jäi hän häntä\nauttamaan, kunnes hän oli valmis. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi\nja vieras tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että\nkoiran, josta oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön\nluo maitoaittaan; sillä _hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Hän\npuheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin\nmatalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon\noleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta\nkun hän istui pöydässä häntä vastapäätä, eihän saanut syödyksi eikä\npuhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kiepahti\nvieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen.\nHänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.\n\n— Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän ja ojentaessaan kätensä\nlisäsi hän vieläkin hiljemmin: — istutko sinä joka päivä samassa\npaikassa kuin tänään? hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin\nvastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka\nsitte vastata. Silloin tunsi hän hänen voimakkaasti painavan kättään:\n— kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä\noli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla,\npyssy kädessä, koira rinnalla poistuvan kanervikon poikki. Hän näki\nhänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä; kevyt,\nvoimakas käynti vei häntä nopeasti pois; tyttö läksi ulos ja katseli\nhänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.\n\nVasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi\npusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla\npitkänään, pää käsivarren varassa — ja tarkan tarkkaan kävi hän läpi\npäivän tapahtumat. Hän näki hänen sukeltavan esiin pensaikosta\nyläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen\nväriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman\npelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla\naurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen\nedessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan,\njonka hän lausui; ja hänen matalan äänensä, joka soi niin luottavalta,\nettä häneen koski, kun hän sitä ajatteli — hän kuuli sen jakkaralta\nlieden edestä, jonka ääressä hän keitti ja pöydän luota syödessään;\nhän tunsi, ettei hän enään kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja\nhän tunsi hänkin viimein saattaneensa hänet hämilleen, koska hänkin\nvaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen\nkäteensä ja hän tunsi käden puristuksen — se tuntui aina hänen\njalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki,\nmenevän, menevän! — Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin,\nkäyttäydyttyä sillä tavalla — mahdotonta! Kuinka voimakkaana,\nkauniina, itsetietoisena hän olikin nähnyt kaikki hänessä! — ja\nkuinka tyhmänä ja raukkamaisena hänen oli täytynyt nähdä kaikki\nMildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi\nhuudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun — kömpelöstä avusta,\njota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota ei hän ajoissa\nsaanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes\nsilloinkaan kun vieras häneen katsoi — ja kun hän sitte vihdoin kysyi\nistuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla — ettei hän silloin\nosannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla!\nEikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän\nkatsoisi häneen? — Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää\nsamalla tavalla? — — Oi kuinka häntä hävetti! Hänen ruumistaan\npoltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmä ja syvemmä\nnurmeen — ja sitte hän taasen kutsui esiin koko kuvan, hänen\nihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitte häpeän entistä\nvoimakkaampana!\n\nVielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän\npaikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret paikalla,\nettä jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia\nkysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin\noudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun\nheidän piti syödä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä ja\nsensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vaan, että Beretin\nkorvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi\nmuistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui, he\nnukkuivat samassa vuoteessa ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret\nhiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja\noliko hän yksinään. Kyllä, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli\n11, se tuli 12, se tuli 1 ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut.\nHän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli ja Mildrid\nliikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan,\nkun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan\ntavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:\n\n— Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!\n\n— Missä asiassa Hänen pitää häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei\nsaanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa,\nmilloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle; vihdoin hän\nnäki hänen aivan masennuksissaan työntävän syrjään peitteen ja\nasettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan\neteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun\nhän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enään ollut vuoteessa. Hän\nkarkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitte päästetty\nlaitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni\nulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin\nsurkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja\nlähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen\nikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.\n\nMildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi\npanemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi\nja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti\nkutimensa ja läksi ylänteelle.\n\nHänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut\nensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin\nyhtämittaisessa unessa ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen\nennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.\n\nMutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja\ntapaisi minut täältä, mitä hän ajattelisi? — Ehdottomasti hän nousi.\nSilloin näki hän hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi\nhäneen, juoksi alas ja likeni luimistellen. Kaikki tytön veret\npysähtyivät! Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan\nkuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tyttöä\nvastaan, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitte alas ja seisoi pian\nhänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitte\npudonnut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn,\nsukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta\ntyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmeen ihan eteensä, silmät riippuen\nkiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselevan\nherraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä,\nsaattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen\nkasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; hän\nluuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei\nuskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan ja kuitenkin\noli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä\nistui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä, ei kukaan liene,\nollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän\nväärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön\ntoiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitte toiseen, hänen\n_täytyi_ siinä hiukan kääntyä — ja hyvänä ja voimakkaana veti hän\nhäntä käsin ja silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä\nniin että hänen päänsä painui häntä vastaan. Hän tunsi vieraan\ntoisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut\nnostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton — ja\nniin hän purskahti katkeraan itkuun!\n\n— Niin, itke sinä vaan, kyllä minä nauran! sanoi vieras; — sillä se\nmikä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta\nhänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän\neilen lähdettyään hänen luotaan, alituiseen oli tullut häntä vain\nlikemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli\ntunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen oman\nonnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli\nistunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut\nkotona, mutta sitte taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis\nmikään pikkupoika; mutta sen hän vaan tunsi, että joko täytyy tämän\ntytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi\naskeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan\nainoastaan hetkisen istumaan itsekseen. Hänet nähdessään hän ensin\npelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama\nkuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa\nonneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin\nhänen, niin, — niin, sitte — ja hän nosti ylös tytön pään eikä hän\nenään itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi\nkatsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen\nkuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista,\nnurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen\nlaverrus sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän\nvierellään. Miten kauvan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä\nei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli\nmonta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen;\nmutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja\nseisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He\nkatsoivat taas toisiinsa ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä\nei milloinkaan oltu kannettu sitte kun lapsena ja siinä oli jotakin,\njoka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen\ntulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata\ntunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vaan pitelivät kiinni. Hän\nkantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski\nhänet hellävaroen rinnalleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas\nja poispäin, jottei hän näkisi häntä nyt kun hän oli niin\nhuumaannuksissaan. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan\nheidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:\n\n— Mildrid!\n\nSe oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän\nkatsahti ystävättäreen silmänräpäyksen väläyksen ajan, astui sitte\nhänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä\nhänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.\n\n— Kuka hän on? kuiskasi hän ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei\nliikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta\nhän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.\n\n— Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti — minä olen\nHans Haugen.\n\nKuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä\nja Mildrid meni ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla\nkainouden ja ilon tumma punerrus.\n\nHans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:\n\n— Käsität, että minä pian palaan sen perästä, mitä on tapahtunut!\n\nTytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa\ntietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauvan kun saattoivat\nnähdä; Mildrid nojasi Ingaa vastaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt\nsopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun hän kääntyi näkymättömiin,\npainoi Mildrid päänsä Ingan olalle.\n\n— Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, — sillä minä en voi sitä\nkertoa.\n\nHetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitte he läksivät aittaan.\nSillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi\nhäntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään\ntapauksessa muusta kuin työstä.\n\nMildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi,\nvaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet\nniin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin.\nIngan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri\nnukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi käydä läpi jotakin\njota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta.\nSiinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle\nselveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan — ei koko heidän\ntapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan\nvarmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen\nhuomasi — ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka\nkulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi\ntuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan hän olikin\nsaattanut keksiä pitävänsä hänestä; — Mildrid vapisi ajatellessaan\nmitä hän tänään keksisi. — Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle,\nkuten eilen.\n\nMildridhän koko ikänsä oli tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli\nliikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän\nmissään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut tahtia\ntai punnitsevaa ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei\nseurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli\nasiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia.\nIhmisen tulee tukahuttaa tunnettaan, kunniallista on viivyttää sen\nilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja\nsentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana\npäivänä heittänyt itsensä miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen\nollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen syvinten halveksia\nhäntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi, edes Ingallekaan — niin mitä\nse mahtoikaan olla?\n\nKun Beret, ensimäisten karjan kellojen kuuluessa kaukaa, palasi\nkotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamasta aitan edestä.\nHän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa\nhäneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta\nilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti\nkiihtyneeltä.\n\n— Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.\n\n— Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan\nMildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja\nnousta töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka\nääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut\nsyödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin\nhajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei koskaan\nvalmistunut. Hän ei syönyt, hän hotki kuin nälkäinen koira.\n\n— Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.\n\n— En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.\n\nHetken perästä kysyi Mildrid taas:\n\n— Etkö sinä ole ollut paimenten mukana.'\n\n— Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet. Heidän\nläsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen\noma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi\nhän omasta mielestään ei ollut kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä\ntuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, iskuja\njaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi, istuessaan iltaa ja yötä\npaikallaan aitan ulkopuolella.\n\nEi tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä\nlapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili!\nHän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja\nhän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli\nvuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä\nei enään ollut voimia; hän sai vaan tulemaan:\n\n— Auta minua! Rakas Herra Jumala, oi auta minua! — ja sitä hän\ntoisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen: sillä hän taisteli siitä,\npäästäisikö hänet vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi\nhuudon! sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja\nkumartunut hänen puoleensa:\n\n— Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja\nkuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua.\nMildrid, oman sieluntuskansa nujertamana, sekä henkisesti että\nruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin,\nettä oli purskahtamaisillaan itkuun.\n\n— Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan; — ei enään\nhyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!\n\nMildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan; mutta Beret kävi\nniihin kiinni ja painoi ne alas:\n\n— Kuka hän on, sanon minä! — hän katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n— Beret, Beret! vaikeroi toinen; — olenko minä koskaan ollut sinulle\nmuuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet\nminulle niin kova, nyt kun minun on paha olla?\n\nBeret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys\npoltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.\n\n— Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä\näänettömyys.\n\n— On, kuiskasi sisar vihdoin itkien.\n\nSilloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä\nhänen silmänsä.\n\n— Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä\npolttavassa innossaan.\n\n— Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun\nminä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin\nettä luulen kuolevani!\n\n— Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman\nhämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.\n\n— En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. — Voitko käsittää sellaista\nhäpeää, Beret!\n\nMutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa, otti häntä kaulasta ja\nsuuteli häntä; — Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista!\nkuiskasi hän ilosta kipinöiden; — kuinka se on kaunista! toisti hän\nja suuteli häntä; — ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni,\nMildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitte taas. — Entäs\nsinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi\näkkiä surulliseksi. — Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun\non kysymys sinusta, Mildrid!... Hän itki. — Miksi sinä viime aikoina\nolet unohtanut minut. Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi,\nminkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit,\nMildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan\nvastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan _häntä_ ja sitte hän\nvakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt ja hän ei enään\nkoskaan syrjäytä häntä ja hän uskoutuu aina hänelle, joka on niin hyvä\nja rehellinen — ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen\npolvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota\naamu jo alkoi punaella. — Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen\nensimäinen säteilevä huudahduksensa. — Miten hän tuli? Miten sinä\nensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?\n\nJa Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitte piti\nmahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti\nBeret hänet, karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä\nvastaan; mutta Mildrid sai siitä vaan enemmän kertomisen intoa; he\nitkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä\nlailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään\nvastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen\nedessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin\nriemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.\n\nYhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja\nnäön vuoksi syötyään, pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan.\nTäytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhävaatteissaan istuutuivat\nylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli\nmaannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus\nseurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain\nmuutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan,\njolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluaan\nja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret\nhypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt\neikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin\nsuuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei\nHans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt\nkalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä enää voinut\njatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.\n\n— Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret,\njohtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä jolloin hän\noli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan\nBeretiin, joka tuijotti takaisin. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut\nennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko\nsiitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta\nja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt\nsyrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä\nkoko hänen ajatuksensa! — Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he\nnäkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he\ntahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti\nauttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole\nmitään sanomista Hans Haugenista ja Hans ei hellitä! — Tämä kaikki\nsuhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta ja\nsaadakseen oikein punnita asiaa, pyysi hän Beretiä toimittamaan\npäivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta\nkertaa.\n\nMutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille?\nElettyään nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, kasvoi kysymys\nvuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa\nhänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien\nsuostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. — Ja kun se\nkerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi,\nhänen silmissään loisti. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Siihen\nasti kun Hans taas seisoi tässä, oli hänen pitänyt puhua vanhempiensa\nkanssa. Eikö totta? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan\nvastauksen: \"kyllä!\" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti\nkarjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beretiä ei ollut\naitassa eikä karjakartanolla.\n\n— Beret! huusi hän. — Beret — Beret!\n\nKaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei ollut missään. Hän\njuoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli\nollut kiihotuksissaan, nyt hän säikähti; Beretin suuret silmät ja\nkysymys: \"mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän?\" suurenivat\nsuurenemistaan. — Eihän Beret toki ollut mahtanut mennä heidän\nluokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi\nhän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille\nlohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! — Mutta jos Beret tulee hänen\nsijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin — ja\nMildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi\nhän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä\nhuomannut, päässä vaan kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut\nriittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut\nlevätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi\nkäsivartensa päälle ja nukkui siihen.\n\nKahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä\nvoimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän\nasti levollisesti ja säännöllisesti oli syönyt ateriansa ja nukkunut\nyönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa — sitä ei hän ymmärtänyt.\n\nMutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa\npäätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei\nosittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja\nsitte korkeammalle, tunturitasankojen poikki, jotka eivät olleet aivan\ntaatut pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vaan, sillä\nHansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän\nenään tuntenut omaa sisartaan!\n\nHän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans\nHaugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi ja Mildridin piti\nsaada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni\nhänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin\nnähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt\nmitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa,\nkuten hänen isoisänsä isä oli tehnyt ja hänen isoisänsä oli tehnyt —\nja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten\nyli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään.\nHarjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä\nseisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan;\ntältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitte kanervikkoa\nja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuni\njähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman.\nHän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu\nnousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enään\nollut jälellä pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan, nousi hän\nsuurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan\ntunturijärven. Oliko se maja tai kivi, se minkä hän näki järven luona,\nsitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan\nkivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se\nvarmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui\nkaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta\nse mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja\njuosta. Se jännitti, kun piti tavata Hans Haugen.\n\nHans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa,\ntietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei\nhän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui\ntekemässä sanoja morsiusmarssiin.\n\nEi hän ollut mikään erinomainen runoilija; mutta hän sai kokoon\njotakin heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka\nvärssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen\nhauskaa; saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.\n\nHe kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että\nparrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan.\nHe keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja\nkytki veneen kiinni ja kumpikin kantoivat pyssyjä, vaatteita kaloja ja\nkalanpyydyksiä; mutta saksalaisen mennessä suoraan majalle, likeni\nHans kantamuksineen Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.\n\n— Kuka sinä olet? kysyi hän.\n\n— Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö; Hans punastui ja tyttö\nsamoin. Mutta samassa Hans kalpeni.\n\n— Onko jotakin tapahtunut.\n\n— Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin\nnyt.\n\nHetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitte hän kääntyi ja meni\nmajalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä.\nHans teki nyt samoin, heidän puhellessaan. Majasta oli, siitä asti kun\nBeret rupesi huhuamaan, kaksi koiraa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet\nmenivät yhdessä sisään; mutta heidän avatessaan ovea, syöksyivät\nmolemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat\nkomennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauvan\nennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja\npyssy ja koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja\nsiellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys\npitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.\n\n— Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.\n\n— Voin, se on varma se.\n\nJa Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan; koira edellä.\n\nKun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi\nheidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma\nhänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton\nvanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki\noli tapahtunut; luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että\nhäntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä\nymmärtänyt, — ja nyt hän kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin\nkanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitte hän,\nlapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan\najatella joutuessaan myrskyyn? — Ja Hans piti kiirettä.\n\nTämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla,\nkasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli\nHans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa;\nmutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin,\nhän ei ollut nähnyt häntä selvään ja lopuksi ei hän huomannut häntä\nensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta\nponnisti eteenpäin, minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä\ntunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt\npysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, olivat\nkyyneleet hänen silmissään.\n\n— Ohoi! — kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä.\nTyttö läähätti niin ettei saanut vastatuksi. — Istutaan vähän! sanoi\nhän ja veti häntä luokseen. — Tule! ja hän istuutui hänen rinnalleen.\n\nTyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut\nhäneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän.\n\n— Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He\nnousivat taasen ja Hans katseli ympärilleen, mutta ei ollut likellä\nmitään puroa.\n\n— Meidän täytyy mennä vähän kauvemma, siellä on puro, sanoi hän. —\nEi sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.\n\nHän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.\n\n— Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. — Ja\nsitte en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; —\nenkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.\n\nSensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi hän\nreippaasti:\n\n— Sitte kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään,\nehkeikä liioin nukkunut yöllä?\n\n— Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä ja syönyt ei hän ole, sen\nminä olen nähnyt, niin, sitte on — hän mietti hiukan — kovin kauvan.\n\nHans nousi.\n\n— Joko sinä nyt jaksat mennä eteenpäin?\n\n— Kyllä kai.\n\nJa Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan\npäästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin\nhän riisui takin yltään, antoi sen hänelle ja nosti hänet syliinsä ja\nkantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi\nhäntä niin köykäisesti ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan,\nhäneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli\nlevänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski\nhänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän — ja\nsitte sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin\nBeret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: — Oletpa\nsinä kaunis pieni tyttö. Oli jo iltaa, kun he pääsivät perille. Beret\nhaki turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä; huudot\nhukkuivat kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi,\nettä koira nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan; se oli\nMildridin huivi. Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi\nsitä, jonka huivi oli — ja koira menemään; he seurasivat sitä\ntunturin poikki toiselle puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko\nhän lähtenyt kotiin? Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja\nsen seurauksista ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret\nrupesi itkemään. Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti:\n\"mennään, mennään!\" hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi\npoiketa naapurin karjakartanolle saadaksensa sieltä apua ottamaan\nvastaan karjaa. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa\nseuratessaan koiraa, näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan,\nhäntää heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.\n\nHän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon\nkäännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen\nkättään ja poskeaan, hän sivelsi kasvojaan ja muutti asentoa, mutta\nnukkui nukkumistaan.\n\n— Anna hänen vaan nukkua! kuiskasi Hans; — ja mene sinä ottamaan\nvastaan karjaa; minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa mutta Hans\ntuli perässä; — tuo mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.\n\nSitte hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran\nluokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni\nestääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi\nkulkemaan siitä.\n\nIlta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat lepäsivät harmaina;\nympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun\npiipatusta. Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä\noli puhuttava, kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä.\nTulevaisuuden taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana\nja katseli ylös korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli\nihme; Jumala itse heille oli sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä\nelämän läpi.\n\nHänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi\nhiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.\n\nKello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa\nmukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt, Beret asetti kantamuksen\nmaahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitte itse, mutta kappaleen\nmatkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä\naikana nousi Beret usein, jottei menisi uneen. Kymmenen tienoissa\nheräsi Mildrid. Hän käänteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä,\nnäki missä makasi, nousi sitte istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä\nunen pöpperössä, joten ei hän selvään käsittänyt missä oli ja mitä\nnäki, kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi\nmolemmat kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä. — Nyt\nsinä olet nukkunut, Mildrid.\n\n— Niin, nyt minä olen nukkunut.\n\n— Nyt sinun on nälkä.\n\n— Niin, minun on nälkä, — ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja\nkatseli heitä; — nukuinko minä kauvan? kysyi hän.\n\n— Jotakuinkin; kello on kai nyt yhdeksän; — katso aurinkoa!\n\nVasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.\n\n— Oletteko istuneet täällä kauvan?\n\n— No — emme; mutta syö nyt! — Mildrid rupesi syömään. — Olit\nvarmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.\n\nMildrid punastui.\n\n— Olin, kuiskasi hän.\n\n— Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne\nmolemmat.\n\nMildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä — ensin suurina ja\nhämmästyneinä, sitte hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei\nsanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä,\nmissä hän oli ollut ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja\nHans kertoi loput; Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän\nvähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti\nkuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman\nettä hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista\npalaa, jonka hän otti; hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.\n\nHeti kun hän oli valmis läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja\nvähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven\nulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan; mutta katto ulkoni niin\nkauvas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon\nympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti\nenemmän pimeää kuin valoisaa. Sanat tulivat hiljaa ja joka sana teki\nheitä tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans\npyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut\nkuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä\noli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti\npelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli\ntavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut\nvanhemmatkin; — varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän\nei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui\nkaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun\nsiirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi\nsyleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin.\nEnsimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat\nvastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin\nuntuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai\nMildrid rohkeutta hiljaa ja varovaisesti kysyä, eikö hän hänestä usein\nollut käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen\nmielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän\neilen koko heidän tapaamisensa aikana oli vaiennut? Ei, hän ei ollut\npannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin\naikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi,\nkasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla), hän ollut liian pian\nollut valmis? Ei, hän oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli\ntapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt\nensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei hän ollut sitä ymmärtänyt,\nmutta nyt hän sen kyllä käsitti — ja hän iloitsi siitä, että Mildrid\noli sellainen kuin oli.\n\nKaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että\nhänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän\nhiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans\nnyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon missä hänen piti nukkua;\nmutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän\nkätensä ristiin ja kiitti Jumalaa — oi kuinka hän Häntä kiitti!\nkiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen suopeudestaan, hänen\nkauneudestaan, hänen sanansa eivät riittäneet; sitte hän kiitti\nJumalaa kaikesta, kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän\ntuskastakin; sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! — hän\nkiitti yksinäisyydestä tunturilla, ja rukoili Jumalaa saattamaan\nitseänsä siitä ulos ja vanhempien luo — käänsi sitte taas ajatuksensa\nHansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!\n\nKun hän aamulla tuli ulos — Beret nukkui vielä — seisoi Hans jo\npihamaalla, koira oli saanut selkäänsä; se oli hätyyttänyt peltokanaa\nja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän\nkoiran pinteestä, se karkasi hänen päälleen ja Mildridin päälle, se\nhaukkui ja tervehti ja ilmaisi täydelleen heidän omaa aamun valoisaa\nonneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa ja kun he\nvihdoin istuivat ruokapöydässä, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun\nHans katsoi Beretiin, punastui tyttö ja kun Mildrid ruuan jälkeen\npiteli kiinni hänen kellonperistään, puhellessaan hänen kanssaan,\nkiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.\n\n— Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa\ntielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa; — olen ajatellut jotakin, jota\nen eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin\nvakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen\nkatsomatta: — minä tahtoisin pyytää, että sinä — jos Jumala suo\nmeidän molempien saada toisemme — häiden jälkeen seuraat minua\nkotiini.\n\nMildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:\n\n— Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin\npuhui.\n\n— Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vaan\nolemme yksimieliset.\n\nEnsi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei\nvastannut. Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:\n\n— Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, —\ntottuisimme toisiimme.\n\nNyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut\nvastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta;\nnyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti häneen\ntutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.\n\n— Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.\n\nHans pysähtyi hänkin, vilkaisi häneen ja sitte pyssyyn, jonka oli\nlaskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli:\n\n— Etkö sinä voi seurata minua kotiin?\n\nÄäni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.\n\n— Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä lepäsivät\nrauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän\nmuutti pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.\n\n— Kiitos! kuiskasi hän ja painoi lujasti Mildridin kättä.\n\nHe jatkoivat matkaa.\n\nSitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, kehräsi hän mielessään ja\nvihdoin ei hän enään voinut pitää sitä omana tietonaan:\n\n— Sinä et tunne vanhempiani.\n\nHans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:\n\n— En — mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.\n\n— He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.\n\n— Niin olen kuullut kaikkien, sanovan.\n\nHän sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.\n\nEnnenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans\nkertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he\ntyöllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta,\nuskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan\ntyöstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän\nryhtyisi rakentamaan, heitä varten; Mildridin piti nyt saada käsiinsä\nkaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee\nkantamaan häntä käsillään, ennenkaikkia hän, Hans! Hänen puhuessaan\nolivat he ruvenneet kävelemään nopeammin; hän puhui lämpöisesti, tuli\nlikemmä Mildridiä ja asteli vihdoin, käsi hänen kädessään.\n\nSe oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin\nvaikutuksen ja tuntematon veti puoleensa; mutta jokin siinä asiassa\ntuntui olevan väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan.\nMildrid alkoi siis taasen:\n\n— Kuule, Hans! äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat\nkärsineet paljon — he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet\nponnistella ja — hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.\n\nHans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.\n\n— Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?...\nMildrid punastui, mutta ei vastannut. — No — niin — hätä keinon\nkeksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä\nmeitä.\n\nHän lausui sen ystävällisesti; mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä\npiili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa\nkuin omilleen, taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin\nkauvas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön\nsilmät talosta häneen, ikäänkuin että talo itse puhuisi puolestaan!\nSuuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset\nhiljaisina mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta\nterältä, — kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana lepäsi laakso, joki\nkiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä\noli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon\nvieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut niinkuin Tingvold,\nniin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään levännyt niin oman\nkotoisuutensa kätkössä ja samalla paistaen joka taholle! Kun Mildrid\nhuomasi näköalan riistävän Hansin mukaansa, punastui hän ilosta.\n\n— Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt! — niin, se on\ntotta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän hymyili\nja kumartui: — mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin\nTingvoldista — ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin\nTingvoldista? — Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän\nvoinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän\nistuutui ja Mildrid rinnalle. — Nyt minä laulan sinulle jotakin,\nkuiskasi Hans.\n\nTyttö ilostui.\n\n— En koskaan ole kuullut sinun laulavan, sanoi hän.\n\n— Et, et ole kuullut ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että\nse on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se,\nettä nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.\n\nJa hetkisen istuttuaan mietteissään, lauloi hän hänelle hääretken,\nsuvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta\nsellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli\nhänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi\ntietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitte tietä talon\ntoisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulle, kirkonkylineen. Kuva\nei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas; mutta se sopi parhaiten\nhiljaiseen kuvaan hänen sielussaan; sillä kuinka monta sataa kertaa\nhän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vaan ei ollut\ntietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen\nlämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä\nolivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään\nhymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin\nhäntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen\nsauhu päivällispadoille sytyttäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi\nsinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.\n\nHetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla\noli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä.\nHans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta\nMildrid menee yksinään sisään. Hän kantoi hänet rämeisten paikkojen\nyli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.\n\n— Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, — anna sen vaan\ntulla itsestään.\n\nMildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut\nHansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria,\ntotisia mentyjä; he olivat hiljaa astelleet sen läpi ja Hans oli\nkuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään\nAslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid\nkuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat\nhäntä, — he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen,\nja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa\noli niin suuri ja silmin nähtävä, että hänen tuli ihan paha olla. Hän\nei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa.\nHe astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväiltä. Kun he\ntulivat niin kauvas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa\nmatkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle ja sitä piti Mildrid eron\nmerkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta,\nettä Hansin täytyi kuiskata:\n\n— Minä rukoilen täällä sinun puolestasi Mildrid! — ja sitte minä\ntulen, kun sinä tarvitset.\n\nMildrid kiitti silmillään, mutta ei kokonaan, sillä hän ei voinut\najatella eikä nähdä kokonaan. Ja sitte hän läksi. Niin pian kun hän\ntuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan\npäärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli\nikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti,\nkoira rinnallaan, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki\nsiis kaikki tuvassa yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa\ntyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon\nkohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon\nkulman — ja tuli pihamaalle.\n\nSiellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli\nhiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan\noli siitä kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu routtopuita, muuta\nmuutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin\ntuvalle, pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta,\nmutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä\npanemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki,\nhousunkannattimet päälläpäin. Pää oli paljas; ohuet pitkät hiukset\nliehahtivat eteenpäin tuulessa joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän\nnäytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen\nnäkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin\nhiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:\n\n— Hyvää päivää!\n\nIsä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.\n\n— Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? — onko jotakin tapahtunut? lisäsi\nhän nopeasti ja tutkisteli hänen kasvojaan.\n\n— Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät jäivät\nriippumaan kiinni hänen silmissään eikä hän nostanut niitä. Isä laski\nkirveen kädestään:\n\n— Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän\nkaikellaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt\nnäkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat\nladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä\nkyökin ovelle ja avasi sen. — Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta; —\nMildrid on tullut kotiin.\n\n— Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin kyökistä.\n\n— Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitte\näidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt\nvuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiin kuin äsken isä ja vaikutus oli\nsama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni ovelle toisella\npuolen, puhui sinne, palasi sitte, riisui kyökkiesiliinan, pesi\nkätensä ja tuli esiin; kaikki läksivät tupaan.\n\nTunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten\nmerkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei\nennestäänkään ollut paljoa rohkeutta ja yhä se väheni. Isä istuutui\nkunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti\noli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä kyökkiä. Mildrid\nistuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans\nnähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin\näitiä.\n\nÄiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot\nja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen\nsilminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian\ntyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat\nvanhemmat Mildridiä. Tämä väitteli ja kyseli uutisia paikkakunnalta.\nVaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauvan kuin suinkin, loppui\n_sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä\nei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan\nsilittämään penkkiä, jolla istui.\n\n— Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti, häntä alkoi peloittaa.\n\nEi, hän ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä\noli erityistä asiaa _tänne_ ja nyt ei juuri käynyt odottaminen\nkauvempaa.\n\n— Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan,\npääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja\nsilmät maassa.\n\nVanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään\nsuurin, rukoilevin katsein.\n\n— Mikä on, lapseni? sanoi äiti peloissaan vastaan.\n\n— Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid, painaen alas päänsä ja\npurskahti itkuun.\n\nKovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta!\nKalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen\nMildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat\nniin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä\nneuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä,\nsen joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden.\nMildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään\nliikkui ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:\n\n— Kenen kanssa sitte, lapseni?\n\nPitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:\n\n— Hans Haugenin kanssa.\n\nSiinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa\nHaugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen\noli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi\ntaasen heidän ajatuksensa; hän istui liikkumattomana, odottaen\ntuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:\n\n— Emme tunne tätä miestä — en minä enempää kuin äitisikään. — Emme\nmyöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.\n\n— Minä en minäkään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.\n\nHämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.\n\n— Kuinka tämä sitte on tapahtunut? Äiti sitä kysyi.\n\n— Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.\n\n— Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!\n\nMildrid ei vastannut.\n\n— Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, — että saisimme\nluottaa sinuun.\n\nMildrid ei vastannut.\n\n— Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin; — täytyy sinun\ntoki se tietää.\n\n— Ei, minä en tiedä sitä ... tiedän vaan, etten voinut sille mitään,\nen voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.\n\n— Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitte silloin tuli?\n\nMildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.\nYstävällisen levollisesti kysyi hän:\n\n— Mikset sinä ole puhunut meille jommalle kummalle, lapseni?\n\nÄitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:\n\n— Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme\neläneet niin yksinämme — ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua,\nMildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.\n\nMildrid ei enään tuntenut sijaa, missä istui.\n\n— Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.\n\nIsä se puhui. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti\nsattuneet vähemmin kovasti.\n\n— En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.\n\n— Älä puhu sellaisia, sanoi isä nyt entistä vakavammin; — sillä sinä\nolet jo jättänyt meidät.\n\nMildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei\nosannut sitä selvittää. Äiti sanoi:\n\n— Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet\nlastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? — Ensimäisessä\nkoettelemuksessa — hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää.\nMutta nyt ei Mildrid enään jaksanut kestää: ... minä en tahdo tuottaa\nteille surua ... minä vaan en voinut ... ei, minä en voinut! hän\nheittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.\n\nKumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa\nkatumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa\nhiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauvan; mutta Hans\nHaugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua.\nMetsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan\nja hän karkasi ylös; pian kuuluivat hänen keveät askeleensa\netehisestä. Hän koputti; kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei\nsanonut: \"sisään!\" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten\ntakaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea,\nkalpeana, mutta levollisena; hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää\nheiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa\nhuomatakseen, että koira seurasi.\n\n— Hyvää päivää, sanoi hän.\n\nMildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi\nhäneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa\nolivat poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa — tulkoon\nnyt, mitä Jumala tahtoo antaa.\n\nKukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt\nhäntä peremmälle.\n\n— Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi\nseisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta\npari kertaa, jatkoi hän, mutta kamppaillen: — minä seurasin Mildridiä\ntänne; — sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.\n\nTäytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään ja tämä sanoi vihdoin, että\nse oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää,\nmiten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut\nsitä selittää.\n\n— Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, — sillä minä olen 28\nvuoden vanha ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en\nkoskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin,\nenään osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut\nei, — niin, en tiedä — mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi\nollut paljoa mihinkään.\n\nHiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvää; Mildrid\nvapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen\nvaloon. Hans seisoi lakki päässä, sillä siellä laaksossa ei vieraan\nollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän\nehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli\nkäsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati\nkohteliaisuutta.\n\n— Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, — niin ei kukaan meistä\nollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.\n\n— Se on ehkä totta; mutta olenhan minä sitte sitä vanhempi, vastasi\nHans, — eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia\n— ja apua minulla on yllin kyllin.\n\nVanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.\n\n— Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä\nepäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.\n\n— On, vastasi Hans; — minä en kosi taloa.\n\nHän punastui; samaten Mildrid.\n\nJos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet\nhämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että talo ylenkatsottiin,\n— ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä\nnuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran\nulkopuolelle ratkaisua; he tunsivat nöyryytystä.\n\n— Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa\nnuhdellen ja se sattui.\n\nMutta Hans riensi hänen avukseen.\n\n— Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin,\njättää vanhempansa! — Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: — eihän\nmatka ole pitkä; täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännes\npenikulmaa Haugeniin.\n\nMutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu\nsanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten\npäätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hyljätyt ja petetyt.\nKyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen:\nmatkustajat olivat antaneet paikalle mainetta; siitä oli puhuttu\nlehdissäkin; — mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se\nsentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun\nretken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten\nasianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat\nvaan kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät\npitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen ja isä sanoi\nsävyisästi:\n\n— Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa\nvastausta.\n\n— Ei, sanoi äitikin, — me emme olleet odottaneet saavamme kuulla\nniin suurta uutista — eikä sillä tavalla.\n\nHans odotti hiukan ennenkuin sanoi:\n\n— Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei\nkumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä? Sillä\nlailla se nimittäin tapahtui. — Me emme sitte osanneet tehdä muuta\nkuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme.\n— Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.\n\nTämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään\nja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi\nkun huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan häntä vastaan, niin\nvähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin\nkoetti päästä irti asiasta.\n\n— Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa; — meidän\ntäytyy ajatella asiaa.\n\n— Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi; — sillä täytyyhän\nmeidän tuntea se, jolle lapsemme annamme.\n\nMildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen\nHansiin.\n\n— Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa\nkädessään, — vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan, joita\ntunnetaan enemmän kuin minua. Mutta ehkä joku on puhunut minusta\npahaa?\n\nHän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta ja\nnämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät he\ntahtoneet.\n\n— Ei, me emme ole kuullut sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden\nmolemmat yhtaikaa ja äiti riensi lisäämään, että he todella eivät\ntunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin\nväistä.\n\nHän ei tarkoittanut pahaa; mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen\nhuuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa ja hän huomasi\nsekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä.\nVastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.\n\n— Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei\nsyy ole meidän; — sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin\nasti.\n\nNämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme\ntunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei\nmilloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun\nolivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden;\neivät he koskaan ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien\nsukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa\ntakia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään\ntoisiinsa ja jäivät sitte istumaan kukin haaralleen, todella\nhäpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän\nvastaus oli mahtanut häntä ärsyttää. Molemmat tunsivat sentähden, että\nmies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä\nkaksinkerroin oli hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä:\n\n— Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään\nkanssamme? Niin voimme hiukan puhua.\n\n— Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.\n\nHän laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne missä Mildrid\nistui, joka paikalla nousi; hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti\nsanoi, että oli paras katsoa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan\ntehdä seuraa; mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin\nkauvan kuin vanhemmat kielsivät suostumuksensa, joten hän läksi toista\novea kohti; he näkivät hänen sitte astuvan pihan poikki isoäidin luo.\nSilloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja\nistuutui.\n\nMolemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista; ensinnä\nmetsästyksestä ja heidän puuhistaan tunturilla kesämajoissa, niiden\ntuottamista ansioista j.n.e. Sitte he siirtyivät Haugeniin ja\nmatkustavaisiin siellä ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen\nkäsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli\nsangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten\nhän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he\narkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi; sillä\nkysymykset olivat tulleet likeisemmiksi.\n\nHuomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän\nistui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä; isä istui\npäässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä\nmuuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli se, etteivät\nhe tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid,\nettä äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä\nihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät\nhyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen\nsummaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta sen turvallisemmalta ei\nhänestä kuitenkaan tuntunut kuin että jännitys huoneessa kävi hänelle\nliian suureksi, joten hän puolestaan halusi pois ja läksi aterian\njälkeen taasen isoäidin luo.\n\nMiehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin niin, etteivät\njoutuneet sinne, missä työväki oli tai niin, että isoäiti saattoi\nheidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan ja silloin oli äitikin\nvalmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu\ntutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei\nennenkuin likempänä iltaa), uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten\nhänen ja Mildridin oikein oli käynyt; eihän Mildrid itse ollut osannut\nantaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista\nuteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.\n\nHän ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut;\nmutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä,\njoka pikamarssissa nouti hänet, sentähden että Mildrid virui\nsieluntuskissa vanhempien takia; ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä\nja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen\nettä ruumiin puolesta näännyksissä oli täytynyt levätä ja nukkua\nhyljättynä ja onnettomana uneen, — silloin tunsivat vanhukset taasen\nlapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet\nliian ankarat.\n\nMutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään\nitsestään; sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan\nja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui ja\nvanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen\nja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi\nnousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:\n\n— Olette jo taitaneet päästä häihin asti — ennenkuin meiltä\nkummaltakaan on kysytty?\n\nIsä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska\ntilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:\n\n    \"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!\"\n\n— ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan\nmuusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan\nkalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti muistuttaessaan\ntuota nuottia, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoaan,\njonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen\nkäyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, hän nousi ja läksi.\n\n— Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.\n\nIsäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä\npyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut\ntarkoittanut mitään pahaa.\n\n— Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.\n\n— Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!\n\nHän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi\npyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:\n\n— Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.\n\nHans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä,\ntunsi nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka\nisä kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä,\ntullen heidän luokseen; sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja\nkertoi sitte laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli\ntarkasti seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.\n\nMutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären\naikomus teki, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi yhteen\nhänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär, antautunut\nmiehelle, jota rakasti! Häpeä hänen morsiusmatkassaan oli siis ollut\noikeutettua, sillä hän ei rehellisenä ollut istunut sulhasensa\nrinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien vuosien\nkärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. Kaikki mitä hän\noli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä tuskasta, ei siis\nollut auttanut, hänen mielensä myrskysi kiivaimmassa kapinassa! Se\nettä tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, paiskasi hänet epätoivoisena\nsyvään itsesoimaukseen; hän tunsi taasen pitäjäläisten pilkkaavan\nvalheellista morsiusmatkaansa; hän kävi taasen ruoskimaan omaa\nviheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut hillityksi itkuaan eikä nyt\nmuistojaan — että hän hillittömyydellään oli asettanut vanhempansa\nväärään valoon, tuhonnut oman terveytensä ja senkautta surmannut\nmolemmat lapsensa — ja kaiken tämän aikana teeskennellyt\njumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt tiesi! Oi,\nettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin kurja,\nniin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen; sillä\nkuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden,\ntäytyi hänen kysyä itseltään — minkätähden juuri nyt herättää kaikkea\nsitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko\nhän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi — ja\nhän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären nyt piti sovittaa hänen\noma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä?\nKyllä. Niin totta kuin he olivat meidän tekomme, saattoivat he sen\ntehdä; sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti\nheikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi,\ntäytyi hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! — Ja\nennenkuin Randi tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi\nnöyrtyneenä ja särjetyin sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen\noli osoittanut hänelle, mitä hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili,\nrukoili kuten se rukoilee, joka rukoilee henkensä puolesta; sillä nyt\nsai hän elämän uudelleen, sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois,\ntämä oli ollut viimeinen tilinteko, se oli vain niin valtavasti\nvaikuttanut häneen. Ja hän nousi ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa\nalas kasvoja; hän tunsi olevansa hyvä; yksi oli, joka oli ottanut\ntuskan hänen sydämestään! Eikö hän usein ennenkin ollut tuntenut tätä!\nEi, ei milloinkaan kuten nyt, vasta nyt oli voitto voitettu! Ja hän\nläksi astumaan ja tunsi, että taas oli oma itsensä! Jotakin oli\nkatkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka liikkeessä hän sen tunsi,\nettä nyt hän oli vapaa sekä sielun että ruumiin puolesta! — Jos\nhänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen tytärtään tästä, niin piti\ntoki tyttären saada nauttia onneaan täysin määrin! Hän tuli isoäidin\ntuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät tunteneet hänen\naskeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän olisi ollut\ntoinen.\n\n— Mildrid, tule tänne! sanoi hän ja Mildrid ja isoäiti katsoivat\ntoisiinsa; sillä eihän se ollut hän. — Mildrid riensi hänen luokseen:\nmitä oli tapahtunut? — Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven\nhänen perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitte hänen\nkaulaansa ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja\nautuaana; ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa\nhänelle takaisin hellyyttä. — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!\nkuiskasi äiti.\n\nMolemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan\npoikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan jotakin. Ovi\navautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta\nsensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin\nisälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären\nrintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan esiin tulvivan liikutuksen\nvaltaamana huudahdukseen:\n\n— Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!\n\nHetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli\ntullut iloiseksi; olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet\nhänelle kuka Hans Haugen oli ja hän käsitti paikalla tämän liiton\npoikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen\nmielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki\nhänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki\nrukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: \"Herra on ollut talossamme!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin\nvain muutamia hetkiä.\n\nEnsimäinen on nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt itse\noli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen tapahtui\nyliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, kruunua,\nvyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu esiin.\nIsoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja Beret\nseurasi ajutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen ja\nkaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja isoäiti\nedellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja hohtavina\ntulivat päivän valoon. Kappale kappaleelta ne koetettiin. Beret piteli\nmorsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka, moni hänen suvustaan\njuhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista\nonnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa\nheidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa\npysähtyivät, kuuntelivat, riensivät sitte ovelle katsomaan, mikä oli.\nEnsimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt\nHans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti; harvoinpa\nEndrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston — mutta tällä\nkertaa hänen mieleensä juolahti, että he olisivat vastaanotettavat\nsuvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin\nsoimaan; ja siellä hän sitte seisoi heidän joukossaan, yliskamarin\nulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita\noli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa\najoivat kaksilla rattailla pihaan ja saattoi nähdä, että vastaanotto\nvaikutti heihin.\n\nTuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taas soimaan; se tapahtui\nsilloin kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja\nBeret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat\nulos, noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki\nenteet yhteen ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista\nsäteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous, ettei\nkukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä\npitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi\nmarssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, väräellen yli\nmorsiamen ja sulhasen ja iloisen saaton.\n\nJa koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi\npappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuutta selittää, miten\nlapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme,\nmeidän kellitystämme, meidän työtämme.\n\nKirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle; hän sanoi jotakin;\ntaivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti\nsen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli\nniin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois\nihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.\n\nToinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se,\njolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä\ntervehtimässä. Hans oli kun olikin ajanut tahtonsa läpi, että\nvastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata\nottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enään jaksaneet tai\ntahtoneet sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä\nvierailusta koskee meihin kuitenkin yksi ainoa asia; se, että kun\nRandi hyvän vastaanoton ja kestityksen perästä istui sylissään\ntyttärensä pieni tytär, rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään\nmorsiusmarssia. Tytär löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta\nhillitsi itsensä samassa hetkessä ja vaikeni; Hans kehoitti Endridiä\njuomaan lisää, mutta tämä kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain\ntekosyy, jonka nojalla he pääsivät vaihtamaan silmäyksen.\n\n\n\n"]