[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhR1-jEwtQXsrfEoRkZuNNpyerkfZHFDIOvHA7YIXSAc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2835,"Lääkärin uskonto (Religio medici)","Browne, Thomas",1605,1682,"2835-browne-thomas-laakarin-uskonto","2835__Browne_Thomas__Lääkärin_uskonto",null,"tietokirja",[],[],"fi",1642,1921,26708,185614,false,71705,[23,24,25],"Christian ethics","Christian life","Religion",[27,28],"Philosophy & Ethics","Religion/Spirituality","\"Lääkärin uskonto\" by Sir Thomas Browne is a spiritual testament published in 1643. In this early psychological self-portrait, the English polymath explores the relationship between his medical profession and Christian faith. Browne argues that science and religion are not incompatible, defending doctors against accusations of atheism. The work became a European bestseller, translated into multiple languages and inspiring countless imitations. Through intimate reflections on faith, science, and doctrine, Browne shares his beliefs while pioneering a new form of personal confession that influenced writers for centuries to come. (This is an automatically generated summary.)",[],276,"Lääkärin ja oppineen 1600-luvulla kirjoittama tutkielma pohtii uskonnon, tieteen ja filosofian yhtymäkohtia. Teos käsittelee suvaitsevaisuutta, kuolemaa ja kristillistä vakaumusta yhdistäen oppineisuutta ja henkilökohtaista pohdintaa.","Thomas Brownen 'Lääkärin uskonto' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2835. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LÄÄKÄRIN USKONTO\n\n(Religio medici)\n\n\nKirj.\n\nSIR THOMAS BROWNE\n\n\n\nKariston klassillinen kirjasto 15\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nEdustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa\ntoimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa\nohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa\nperiaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie,\n»että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava\nhyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa,\njos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka\ntahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin.\nKukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa\nmuukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti\nihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin\nhän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet\nmuitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli\nomassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan\nsaksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena.\nJuuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan\nperin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain\nja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen\narvostelija.'»\n\nKaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät\nalkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene\ntuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen\nteos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen\nalaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee\nsaamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri\nsellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin\nperustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta\nsaattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että\nkääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista\nsyistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa\nkotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi,\nolojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden\nkäytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan\nesitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden\nhuomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien\nvakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.\n\nYleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien\nvarsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi\nomaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava\narvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa\nklassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa\ntällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen\noikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää\nsarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys\ntodella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai\nvähäisemmällä oikeutuksella.\n\nSir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä\nmaailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista\nkahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen\nsivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut\nmelkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja\n_Lääkärin uskonto_ kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden\nnousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin\nvapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa.\nToisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa\nkehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut\nlatinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut\nselkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja\nsanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja\nkreikalla vahvasti höystetty.\n\nKuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun\nalkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu\n— yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman\nsivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin\nklassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät\ntuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut\nmaailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen\njohtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien\nkansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy\nsuomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin\npääilmennyksistä muuan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden\njakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi,\njoka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi\nmenneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip\nSidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja\nGreene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin\nelisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat\ntyötänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja\nihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin\nkuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille\nharrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä\nkansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.\n\nMuuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan\nsuurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir\nThomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että\nuusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden\nkirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla,\nsen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja\nmuusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden»\nperuste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan\ntarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki,\njoka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi\npäättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti\nnykyaikainen.\n\nMääriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin\nsyventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain\nerittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa.\nSuhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen\ntutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö —\npolveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista.\nKirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on\nkirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen\nluonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla.\nKuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi\narvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi\nkertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen\ntallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.\n\nEsimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan\nsuuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen\nEnglannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä\npäässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle\nmaailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa\nsuosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana\nherättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran\ntarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt\nkannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa.\nTältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin —\nPlutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir\nFulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip\nSidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei\nhänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat\npian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään,\ntuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta,\novat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak\nWaltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme,\nkäyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen\netsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän\nlähimmistä edeltäjistään.\n\nOmat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa\nesimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret\nantautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin\nhenkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat\ntällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat.\nNiinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu —\ntuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi,\nsamoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat\nkirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään\ntodellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja\ntämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan,\nettä _Lääkärin uskonto_ on joutunut paperille, vain tekijänsä\noman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi\nmietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut\nkäsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen\nviimeisteltynä.\n\nSiten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun\nesilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin\nlaajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä\nvaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana\nOxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja\nsyntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja\nluonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä\nkannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä,\njohon Francis Baconin _Novum Organum_ antoi suuren virikkeen.\nAlunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään\nkyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon\njärjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen\nhavainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja\nenemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen\nsaavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille\njatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa,\njotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.\n\nEsillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia\nnoiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen\nlukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan\nkaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave\nMaria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna\nvuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi,\n»jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat\njoutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet\nväittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein\nuskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».\n\nLeydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu\nsiten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla,\nkuten hän itsekin huomauttaa, ja _Lääkärin uskonnossa_ hänen\nharras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja\nkaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen\nluonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena\nkokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat\nristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa\n_in casu_. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa\nmuuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista\nkeskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän\nuudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.\n\nKäsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia,\nkunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi.\nLuvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien\njäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen\noikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla\nesipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi,\nmutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että\nantoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan\nmaine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen\nkäännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, _Religio\nmedici)_ teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei\nluonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä\nkerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander\nRossin _Medicus medicatus_ heilutteli jykevää tapparaa _Lääkärin\nuskonnon_ hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.\n\nTällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa,\njossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen\nammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen\nesikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja\njoutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea\nhyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän\nasemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin\nomalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja\nJumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän\nkirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän\njälkeen tapaamme hänet _Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä\nerhetyksistä_ nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala\noikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa\nmukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään\nsukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut\nparempi tehdä toinen mies».\n\nOn selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan\nosoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään\nollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen\nsalaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän _Lääkärin\nuskonnon_ toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä\nsielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat\nhänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä,\njota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja\n»joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen\nja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan\nheikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen\nja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa\nelämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen\nolon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja\npelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka\nse osui myrskyiseen aikaan.\n\nPuoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa\naherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen\nuseinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen\nleponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti\nhallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne\noli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee\ntuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä\nriehumiskautena hän _Lääkärin uskonnossa_ tulkitsi maailmalle leppeän\nkristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli\nperäti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden\nasian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään\ntiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan\nphoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen\nkuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä\npitkät _(Pseudodoxia epidemica 1646)_. Kun Cromwellin kuolema vihdoin\nantoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin\nBrowne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat\nsanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista _(Hydriotaphia\n1658)_ ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (_Kyroksen\npuutarha_, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla\najankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse _Kadotettu\nparatiisi_, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen\nkiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli\nedelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä,\nkasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin\njoutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi\nhänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen\nmietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät\novat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa\nBrownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa\nilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta\nmietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä.\nHänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria\nitsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan\nomalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua\nuskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi\nmielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän\njärjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos,\nnäköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä\ntyöntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa\nlomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.\n\nSekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta —\nherkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja\nkohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota,\nihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja\nBrownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa\ntarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen\nja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta,\nkiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen\nkäskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi\ntarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön.\n»Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne\njonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla\ntutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin\nsaatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla\nmerkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta:\nSe on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa —\nhuomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin\nvoimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä.\nAjatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen\nmilloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka\nkeskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän\nkuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä\nmikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas\nBrowneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma\nnäkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka\nilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta\ntuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman\nolemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein\nkäsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä\nsopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.\n\nBrownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen\npääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin\nse kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin\nasettui myöhemmissä teoksissaan. _Lääkärin uskonnon_ tekijä on paljon\nedellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei\nesim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin,\nmutta _Yleisten erhetysten_ uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita\nliian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen\nvakaumukseen, että phoiniks on satua.\n\nMutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti\nsanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä.\nHän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja\ntietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja\nteennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin\nsanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa\nvähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä\nluontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä\nherttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim.\nviattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä\nsaavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän\nkansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen\nuseinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja\njuhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus\nsellaisiin _essein_ mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen,\nStevensonin _Virginibus puerisque_ noudattaa hänen käsittelylaatuaan,\nja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat\nnorwichilaisen lääkärin koulukuntaan.\n\nNuori kirkonmies, jolle _Lääkärin uskonnon_ vaikea siirtäminen\nsuomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen\nkuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu\nalkutekstin mukaan.\n\nV. H.-A.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\nMitä uskontooni tulee, niin on kyllä useitakin asianhaaroja, jotka\nvoisivat ihmisille vakuuttaa, ettei minulla lainkaan ole uskontoa.\nOnhan sen puute ammattikuntani yleisesti tunnettu pahennus, ja\nlisäksi tulee opintojeni luontainen suunta sekä välinpitämätön tapani\nkäsitellä uskonnollisia asioita, minä kun en kiivaasti puolusta yhtä\nenkä niin yleisen tavan mukaan kiihkeästi ja jyrkästi vastusta toista.\nMutta sittenkin uskallan ottaa itselleni kristityn kunnianarvoisan\nnimen. Eipä sillä, että saisin tuosta arvonimestä kiittää pelkästään\nkastemaljaa ja kasvatustani enempää kuin ympäristöäkään, jossa olen\nsyntynyt. Sillä vaikka olenkin kasvatettu joko hyväksymään periaatteet,\njoita vanhempani istuttivat mitään aavistamattomaan tajuntaani, tai\nsitten suostumaan maassani vallitsevaan uskontoon, olen kuitenkin\nkypsyneemmällä iällä ja arvostelukykyni varmistuttua nähnyt ja\ntutkinut kaikkea, ja sen johdosta huomaan sekä jumalallisen armon\nperiaatteitten että oman järkeni päätelmien nojalla olevani velvollinen\nomaksumaan vain tuon nimen. Eikä liioin siihen kiintymiseni saata\nminua niin unhottamaan sitä yleistä myötätuntoisuutta, jonka olen\nvelkapää ihmisyydelle, että esimerkiksi pikemmin vihaisin kuin säälisin\nturkkilaisia, uskottomia ja — mikä vielä pahempi — juutalaisia; tyydyn\nmieluummin iloitsemaan onnellisesta asemastani kuin kiroamaan niitä,\njotka kieltäytyvät omaksumasta kristityn kunniakasta nimitystä.\n\nMutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan\nuskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin\nmaantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa,\nmyöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista.\nSenpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani\nreformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta\nepämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit\nlevittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta\nruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo\nja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja\nhuononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa\ntarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen\nalkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema\nja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta\npani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se\nvastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät\npakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan\nvastaan.\n\nKuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin\nenempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi\nsotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet\nlahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan\nkorjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta\nmitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin\npalaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme\nuudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä\nlukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka\nerottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi,\nyhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.\n\nSenpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni\nheidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole\nomaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En\nole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä,\njotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain\njumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä\nerota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat\nsaastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä\nei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa\nmissä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen\npalvelukseensa pyhitetyt? Jos _heidän_ jumalanpalveluksensa siellä\nhäntä loukkaa, saattaa _minun_ hartauteni olla hänelle mieliksi; jos\n_he_ häpäisevät pyhäkköä, saattaa _minun_ hartauteni sitä pyhittää.\nVihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia\nrahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan\njohtaa hartauttani.\n\nMinä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan\njoutunut intoilu nimittää _taikauskoksi_. Myönnän keskustelutapani\nyleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin;\nkuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä\npolvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla\nnoita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai\nedistää näkymätöntä hartauttani.\n\nMieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise\nminkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan\nnähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin\nolla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa\npyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä,\nenkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin\nharhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin.\nEn ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta\nmielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun _he_ yhdessä\nkohdassa erehtyvät, _minulla_ olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän\njäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat\nhartaudenharjoituksensa _Marialle_, osoitin minä rukoukseni _Jumalalle_\nja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla\nomani oikeaan.\n\nJuhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia\nkyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen\nsokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan.\nOnhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin,\nkirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat\nsaattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita\nniitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi\nhoukuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka\nkatsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata\npysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai\nhorjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa,\non myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat\ntapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista,\nyhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa\ntapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin\nsaakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että\nyhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty\nkunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet\ntoivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin\ntoimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden\nkahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä\nhyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.\n\nMutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa\npiirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi\ntuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin\njärkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni\nsoveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon\nolen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti\nvelvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen\nsäädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan\nniitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni\nkulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi,\nettä Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on\nsen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä\nliioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.\n\nLyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni;\nmistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani\nselittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään\nuskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan\noman järkeni neuvoja.\n\nVastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me\nitsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa\nHenrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä\nluopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä\nhänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina\nja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme.\nMutta yhtä kiittämätöntä on _meidän_ käydä jatkamaan Rooman piispan\nivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska\nhän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta\npuhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen\ntoimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja _harhaoppisen_\nnimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei\nsentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani\n_Antikristukseksi, synninihmiseksi_ tai _Baabelin portoksi_. Rakkauden\ntapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet\nja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden\nkorvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan\nmillään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun\ntietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää\npuolensa rauhallisessa väittelyssäkin.\n\nEn ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten\neroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole\nsoveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän\nperästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni\nuskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia\nväittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin\ntotuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä\ntarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien\nkanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on\nparempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme\nheikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto\nkohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.\n\nEi jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä\nkelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet,\njotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat\ntotuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen\njoukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä\ntäydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti\njoutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin\nsaattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin\nepäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes\nvarmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne\nvoittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan,\njoka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne\nsiteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan\narvostelukykymme.\n\nFilosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei\nkukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa\npysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin\nkuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä\nliikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni\nahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille,\noppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta\nloukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän\nminun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme\nharhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan\nvanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni\nsäännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat.\nHarhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen\ntapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa\nesille toisessa paikassa.\n\nYleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä\nainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään.\nSillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille,\njolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan\nkuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen:\njonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja\nmieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon.\nSaadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon\nvuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan\nihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta\nTimonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen\nja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan\nei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin\nollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen\nhenkiin herännyt minuutensa.\n\nEnsimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä,\nettä ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat\nviimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin\ntäysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi\nmahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka\nkylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä\nkuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista,\nettä se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme\nmukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn\nsaakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin\nvaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin\nolla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan\nolemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.\n\nToinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole\nleppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut\nsielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti\nyhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin\nitseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa,\njotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä\nepätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin\nhelposti joutuvat.\n\nOn kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti\nkannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut\nolevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja\nse on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen\njonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani\nystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa\nkohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että\nvainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin\nkuin historiassa.\n\nNoista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni\nenkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes\nniinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä\nläheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia\nkäsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan\nannoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta\npolttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.\n\nNiinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa\ntuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään\nerehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei\nliittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys,\nvaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa\nmitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin\nkäsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin\nensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään\nkulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain\nhenkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin\nymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen\nmerkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain\npettämistään.\n\nEttä harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti,\nmutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei\nole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei\ntoteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja\nharhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja.\nAreiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat\nerimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen\nja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu\nyhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan\njärjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista\nliittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy\nkirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat\nsitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.\n\nTotta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet\nvapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina\nsäilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon\nkäsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve\narvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai\njoutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien\npäätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta\nkoskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki\nhuoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin\npiiristä.\n\nMitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja\nuskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien\npäiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani\npingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa\nkylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät\nole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä\npäätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin\nsalaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti.\nMinun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia\nkolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen\nmonimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja\nkapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella,\njonka olen oppinut Tertullianukselta: _Certum est, quia impossibile\nest_ [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa\nuskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten\nasioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.\n\nMuutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat\nnähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä.\nMinä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten\nelänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta\nenempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden\nisraelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään\nKristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi\nsilloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut\niloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka\nuskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä\nsilmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut\nja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani\nnähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai\nhaudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki,\non tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja\nylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat\nepäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja\nodottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.\n\nOn totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai\nyksinkertaisella vertauksella sanoaksemme _miekkansa_. Mutta näissä\nhämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin\napostoli käyttää, nimittäin _kilpeä_, jonka suojassa ymmärtääkseni\nvoi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun\nopin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi\nuskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta,\nvaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen\nkuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää\nminua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten\nmetafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni\nvaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti\nliikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä\nväitteen, että _anima est angelus hominis, est corpus Dei_ [sielu on\nihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että _Lux est\numbra Dei_ [valo on Jumalan varjo].\n\nSiinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä\nkuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä\nosoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään\nluonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja\nalistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan\nvastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen.\nUskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat\nesivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala\nkieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä\nkasvanut kasveja, _sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan\npäälle_. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin\nymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen\nkuin se kirottiin.\n\nMinusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala\nmääräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia\nopettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä\nkokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen\nliittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko\nihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta,\nvaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä\nen suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei\nainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja\naistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.\n\nSulkeutuessani yksinäisyyteen mielikuvituksessani\n\n           (neque enim cum porticus aut me\n    lectulus accepit, desum mihi),\n\nmuistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä\nJumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa\nominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän\nymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua\niankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä\nhurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää\nvanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos\non palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan\nalun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että\nnäkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee\nse järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei\nuskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole\ntehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen\noman olemuksensa etuoikeudeksi. _Minä olen se mikä olen_ oli hänen oma\nmääritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa\nhämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää\nselitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet\nja tulevat olemaan.\n\nMutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja\nsiitä syystä tuo kauhea sana _predestinatio_ [edeltämääräys], joka\non vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta\nyrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin\ntietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen\ntahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin.\nSillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton\nja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo\nsoinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet.\nPietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että _tuhannen vuotta Jumalan\nedessä on kuin yksi päivä_, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne\najanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä\nole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen\niankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa\non yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia,\nei vaihtelua eikä jakautumista.\n\nMitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi\nkolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti\npuhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään\nvanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää\nmaailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi\niankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön,\nsaattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas\nJumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen\nkolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin\ntoisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin\nerillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että\nniistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin\ntäydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo\npikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät\nole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa\nkuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.\n\nUsein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden\nsalaista taikaa. Varoitus, että _kavahtaisimme filosofiaa_, on neuvo,\njota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon\nmoninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin\nei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä\nmerkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille\nriittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille\nuskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden\nkorkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät\nmilloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen\nfilosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain\nnäkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat\neivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin\njäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.\n\nToinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani,\non hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi.\nPelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut\noppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten\nrinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on\nrunsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä\ntiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan\nihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen\nJumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.\n\nJumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän\ntietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen\nkäsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin _itsensä_. Ja tämä on\nmyöskin ihmisen suurin tieto.\n\nSenvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja,\nvieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä,\nmitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi\nniin oppia tuntemaan _häntä_.\n\nMinä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä\ntajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä.\nSillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai\nvarjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä\nmitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä\nsyystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan\nhulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin\novat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan:\nhänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa,\nvaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa\nja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse\nneuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen\nviisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina\nvalmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta\nja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä,\nja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa\nensimmäisellä kosketuksella.\n\nNämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat\nmietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään\nniitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon\nsilminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa\nei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu _sanctum sanctorum_ [kaikkein\npyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen\ntutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja\nsiinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita.\nIlman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai\nniinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua\nolentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus\nei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain\ntuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan;\nne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien\ntutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa\ntäyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan\ntekoja.\n\nJa tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento\nvoi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata\nLuojalleen, sillä _jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan\nvaltakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon_, niin\ntäytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme\nkelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme\ntuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin\nyrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten\nylösnousemista.\n\nJoka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista\nsyytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla;\ntoiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa,\nkuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla,\njoko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin\nnimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä\nlopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu\nJumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin\nkaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset\nja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat\nJumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen\nsyissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen\naiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen\nkaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa\näärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan,\non siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi\nfilosofisen ajattelun esine.\n\nSiitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää\nGalenuksen kirjassa _De Usu Partium_ olevan yhtä paljon jumaluusoppia\nkuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä\ntiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi\njättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan\ntäydellisen jumaluusopin.\n\n_Natura nihil agit frustra_ [luonto ei mitään tee turhaan] on\nainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään\neriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä\npaikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa\nolennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan\njoita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa,\nkoska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan\nkätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi\nihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten,\nmuurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se\nkäsi, joka on opettanut _niille_ sellaista, mitä järki ei voi opettaa\n_meille?_\n\nKehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon\nsuurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja\nkameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja\nmajesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on\nihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten\nkehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa\nei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa\ntai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua\nkuin yhtä seetripuun rungossa?\n\nEn ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä,\njollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja\nkompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut\nnäiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä\nilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni\npienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme\nulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri\nolemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti\ntyöskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä\ntoiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.\n\nKahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan\nkirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon\nkirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka\non kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole\nnähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä\njälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon\nluonnollinen liike saattoi _heidät_ ihailemaan Jumalaa enemmän kuin\nsen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon\ntavalliset ilmiöt herättivät _heissä_ enemmän ihailua kuin kaikki\nJumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät\ntavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka\nvälinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä\nemmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en\nunohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten\ntavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja\nsäännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi,\njota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän\nkulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä\nkierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt,\neikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se\nensiksi sai liikuntonsa.\n\nTätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on,\nkuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon\nteoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna\nsalatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä,\nsäilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi\nriittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin\ntaitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla\nharppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin\ntekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa\nsääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.\n\nTästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen\nmaailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi\nkysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen\nkykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin\non vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen\nluonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen\ntyöaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin\nvasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja\nottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.\n\nMinusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi\nluomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En\nymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai\nnorsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten\nilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan\nlopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt,\noli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia\nsuosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan\nn.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään\non jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti\nepäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin\nitse päärakennus.\n\nVielä tarkemmin lausuaksemme, ei ole koskaan ollut mitään rumaa tai\nrujomuotoista paitsi _kaaos_, mutta tässäkään (täsmällisesti puhuen)\nei ollut mitään epämuotoista, koska sillä ei ollutkaan muotoa.\nSitäpaitsi ei se ollut vielä Jumalan äänen hedelmöittävää vaikutusta\nkuullut. Luonto ei ole taiteen kanssa ristiriidassa enempää kuin\ntaidekaan luonnon kanssa. Sillä molemmat ovat Jumalan kaitselmuksen\ntoimeenpanijoita. Taide on luonnon täydellistymistä. Jos maailma olisi\nvielä sellainen kuin se oli kuudentena päivänä, olisi vielä olemassa\nkaaos. Luonto on tehnyt yhden maailman, taide toisen. Lyhyesti sanoen,\nkaikki asiat ovat taideteoksia, sillä luonto on Jumalan taidetta.\n\nTämä on hänen kaitselmuksensa yleinen ja avoin tie, jonka taito ja\nuutteruus ovat suureksi osaksi keksineet. Sen vaikutuksia voimme\nedeltäpäin määritellä, tarvitsematta siihen oraakkelia. Eikä niiden\nedeltäpäin ilmoittaminen ole ennustamista, vaan luonnollisten\nseurausten osoittamista. Mutta on toinenkin tie, täynnä mutkia ja\nsokkeloita, joista paholaisella ja hengillä ei ole aivan tarkkoja\nmuistiinpanoja. Ja se on hänen kaitselmuksensa erikoisempi ja salatumpi\npuoli ja johtaa yksilöiden ja erikoisolioiden toimia. Me nimitämme\n_Fortunaksi_, onneksi, tätä mutkikasta, kiemurtelevaa viivaa, jonka\nkaltaisiksi hän säätää viisautensa suunnittelemia tekoja oudommalla ja\nsalatummalla tavalla.\n\nTätä hänen kaitselmuksensa salaista ja monimutkaista menettelytapaa\nolen aina ihaillut, enkä voi elämäni vaiheita, minua kohdanneita\ntapauksia, vaaroista pelastumisiani ja hyviä sattumuksia lukea\npelkästään onnen oikuiksi, sitä niistä kiittäen, tai hyvän tähteni\nsuosiosta johtuneiksi. Aabraham olisi voinut ajatella, että oinas oli\njoutunut pensaikkoon sattumalta; inhimillinen järki olisi voinut sanoa,\nettä pelkkä sattuma johdatti Mooseksen ruokovasussansa faaraon tyttären\nnähtäväksi. Ja mikä sokkelo onkaan Joosefin historiassa, joka kykenisi\nkäännyttämään stoalaisenkin!\n\nVarmasti on jokaisenkin elämässä erinäisiä häiriöitä, mutkia ja\nsurvaisuja, joita aluksi voidaan luulla sattumiksi, mutta jotka\nlopuksi, tarkoin tutkittuina, osoittautuvat pelkästään Jumalan sormen\njohtamiksi. Ei ollut mikään sokea sattuma, joka saattoi kirjeen\nharhaan joutumisella ilmi tunnetun ruutisalaliiton. Minä pidän\nvuonna 1588 saavutettua voittoa sitä suuremmassa arvossa sen ainoan\ntapauksen vuoksi, jota vihollisemme sanoivat häpeäksemme ja onnen\npuolueellisuudeksi, nimittäin myrskyjen ja vastatuulten. Kuningas\nFilip ei kuitenkaan halventanut meidän kansallisuuttamme sanoessaan\n_lähettäneensä laivastonsa taistelemaan ihmisiä eikä tuulia vastaan_.\nMissä on huomattavana ilmeinen voimien ero kahden eri tekijän välillä,\nvoimme järjen päätelmillä luvata voiton väkevämmälle; jos taas\nodottamattomia asianhaaroja siihen liittyy ja aavistamattomia tapauksia\nväliin sattuu, täytyy näiden tulla sellaisen tekijän taholta, jonka\nei tarvitse noudattaa järkemme päätelmiä ja jonka käden jälkiä voimme\nnähdä, niinkuin nähtiin seinälle ilmestyneessä kirjoituksessa, vaikka\nemme voikaan huomata kädenliikkeen alkuunpanijaa. Pienen Hollannin\nsaavuttamaa vaurautta (kansan, josta Turkin sultaani ylpeästi sanoi:\n_jos he häntä häiritsisivät, niinkuin espanjalaisia, lähettäisi hän\nmiehensä lapioineen ja kuokkineen heittämään sen mereen_) en voi\nkokonaan lukea kansan älykkyyden ja uutteruuden, vaan jumalan armon\nansioksi, joka on heidät johtanut sellaiseen onnistuvaan älyyn, samoin\nkuin hänen kaitselmuksensa tulokseksi, sillä hän antaa suosionsa\nkullekin maalle edeltä määräämänään aikana.\n\nEiväthän kaikki voi olla onnellisia samaan aikaan, sillä kun yhden\nvaltion kunnia perustuu toisen häviöön, on niiden suuruus vaihtelevassa\nkiertokulussa ja niiden täytyy noudattaa sen pyörän heilahduksia, joka\nei noudata ihmisälyn määräyksiä, vaan jota liikuttaa Jumalan käsi ja\njonka voimasta kaikki kohoaa huippuunsa ja taas laskeutuu alimpaan\nkohtaansa sen mukaan kuin niiden vaiheet edeltäpäin ovat määrätyt.\nSillä ei ihmisten eikä valtioiden, enempää kuin koko maailmankaan\nelämä noudata sellaista kiertoliikettä, joka yhä avartuu, vaan kulkee\nkehässä, jossa se noustuaan korkeimmilleen puolipäiväpiirissä laskeutuu\npimeäänpäin ja vaipuu vihdoin näköpiirin taakse jälleen.\n\nSenvuoksi tällaisia asioita ei saa sanoa _onnen_ oikuiksi muutoin kuin\nsuhteellisessa merkityksessä ja siten kuin nimitämme luonnon tekoja.\nIhmisen järjen tietämättömyydestä tuo nimi onkin syntynyt ja väärin\nkäytettynä päässyt merkitsemään Jumalan kaitselmusta, sillä mikään\nsyy ei voi vaikuttaa satunnaisella ja säännöttömällä tavalla, eikä\nole olemassa mitään ilmiötä, joka ei johtuisi maailmankaikkeudessa\nvallitsevasta eli ylemmästä syystä. Ei ole naurettavaa hurskautta\nrukoilla ennen pelipöytään istumista, sillä yksinpä arvanheitossa ja\nmitä epävarmimmissa asioissa on aina määrätty ja edeltäpäin säädetty\nsyiden ja seurausten yhteys. Mehän olemme sokeita eikä onni. Kun meidän\nsilmämme on liian samea nähdäkseen onnen vaikutuksen salaisia syitä,\nkuvaamme sen hulluudessamme sokeaksi ja sidomme umpeen kaikkivaltiaan\nkaitselmuksen silmät. En voi hyväksyä tuota kehnoa sananpartta, että\n_vain hupsut ovat onnellisia_, enkä sitä julkeata väitettä, että\n_viisas mies on onnen saavuttamattomissa_, ja vieläkin vähemmän\nrunoilijain sille antamia häväistysnimiä, kuten _portto, parittaja_.\nTunnustettava on, että erikoisesti lahjakkaiden ihmisten tavallinen\nkohtalo on olla vailla onnen lahjoja, mutta sehän ei millään tavoin\nmurehduta viisaampia ihmisiä, jotka täydellisesti ymmärtävät siinä\nilmenevän oikeudenmukaisuuden. Sillä kun he ovat saaneet ylevämpiä\nrikkauksia, katselevat he kylmäkiskoisemmin noita onnekkuuden\narkipäiväisiä lahjoja.\n\nKerrassaan väärää mielitekoa on toivotella lisiä kaikkivaltiaan\narmolahjoihin, tyytymättömänä hengenlahjoihin ja himoten ruumiillisia\netuja tai onnettaren antimia. Ja harhaoppiakin pahempi erehdys on\nihailla noita onnellisuuden täydentäviä ja toisarvoisia asianhaaroja\nja sensijaan vähäksyä niitä täydellisiä ja oleellisia onnellisuuden\nehtoja, joissa voimme saavuttaa jotakin luojamme kaltaisuutta.\nViisaammille toiveille on jo tyydytystä siinä, että on oikeutettu\nonnen antimiin, vaikkakaan ei niitä saa: täyttäköön kaitselmus\nhupsujen tarpeet. Se ei suinkaan osoita Jumalan puolueellisuutta, vaan\ntasapuolisuutta: hän kohtelee meitä niinkuin luonnolliset vanhempamme\n— ne, jotka ovat ruumiinsa ja sielunsa puolesta kykeneviä, hän jättää\noman onnensa nojaan; heikkolahjaisemmille hän taas antaa suuremman osan\nja jakaa siitä, mitä toisella on liikaa, täyttääkseen sillä toisen\npuutetta.\n\nEmme esimerkiksi ole oikeutettuja moittimaan luontoa, että se muka\njättää meidät alastomiksi, eikä meidän sovi kadehtia toisten luotujen\nsarvia, kavioita, nahkapeitettä ja turkkia, koska meillä on järki,\njonka avulla voimme hankkia tuon kaiken.\n\nEi kannata tuhlata niin monia todisteluja kumotaksemme ymmärtäväistä\ntähdistäennustamista, sillä jos siinä on jotakin perää, ei se\nloukkaa Jumalaa. Jos se seikka, että satumme syntymään Merkuriuksen\nmerkeissä, tuottaa meille älykkyyden taipumuksia ja Jupiterin merkeissä\nrikkauden lahjoja, ei minulla ole velvollisuutta silti niiden eteen\npolvistua, vaan sensijaan kunnioittaa sitä armollista kättä, joka on\njärjestänyt minun vähäpätöisen ja satunnaisen syntymiseni sellaisten\nsiunausta tuottavien olojen ajaksi. Ne, jotka luulevat Onnen\njärjestävän kaikkia asioita, eivät silti olisi erehtyneet, jolleivät\nolisi siihen pysähtyneet. Roomalaiset, jotka rakensivat temppelin\nonnen jumalattarelle, antoivat sillä, jos kohta sokealla tavalla,\njonkinlaisen tunnustuksen Jumalalle. Sillä järkevämmin ajatellessa,\nkaikki asiat alkavat ja päättyvät Kaikkivaltiaassa. On olemassa\nlyhyempikin tie taivaaseen kuin Homeroksen ketju; yksinkertainen\npäätelmä voi yhdistää taivaan ja maan, ja vähemmällä vaivalla kuin\nmonijaksoisella johtopäätöksellä voi tunnustaa kaikki asiat Jumalan\nalkuunpanemiksi. Sillä vaikka nimitämmekin ilmiöitä niiden lähimpien\nja ilmeisimpien syiden mukaan, on Jumala kuitenkin kaiken olevaisuuden\ntodellinen ja välttämätön syy. Hänen toimintansa, vaikka se onkin\nyleistä, jakautuu kuitenkin jokaisen eri olion erikoiseksi toiminnaksi,\nja hän on se henki, jonka varassa jokainen olio ei ainoastaan ole\nolemassa, vaan myöskin suorittaa tehtävänsä.\n\nVäärä selitys ja nurinkurinen käsitys näistä toisasteisista syistä\neli Jumalan näkyväisistä käsistä on monesta hurskaasta tehnyt\njumalankieltäjän. He ovat unohtaneet uskon vakavat varoitukset ja\ntotelleet intohimojen ja järjen viekoituksia. Senvuoksi olen aina\nkoettanut sovittaa tunteen ja uskon ynnä järjen välisiä taisteluita ja\nankaria ristiriitoja, sillä sielussamme on jonkinlainen triumviraatti\neli kolmen kilpailevan voiman hallitus, joka häiritsee tämän\nyhteiskuntamme rauhaa eikä suinkaan vähemmän kuin tuo toinen kolmivalta\naikoinaan Roomaa.\n\nSamoin kuin järki ja usko ovat ristiriidassa, samoin myös intohimo\nja järki. Samoin kuin uskon esitykset tuntuvat järjen mielestä\ntakaperoisilta, samoin järjenkin päätelmät ovat intohimon kannalta\nmahdottomia, ja sekä usko että intohimo ovat järjen mielestä hulluja.\nKuitenkin voitaisiin maltillisesti ja rauhallisesti arvostellessa\nniin järjestää näiden suhde, että kaikki kolme saavat hallita eikä\nsiitä sittenkään tule useampia kuin yksi kuningaskunta, jossa kukin\nkäyttää hallitusvaltaansa ja etuoikeuksiansa oikeaan aikaan ja oikeassa\npaikassa, mikäli olot kulloinkin myöntävät.\n\nSamoin kuin filosofiassa, on jumaluusopissakin sitkeitä epäilyksiä\nja kapinallisia vastaväitteitä, joihin kohtalokas tietomme liiankin\nläheisesti tutustuttaa meidät. Niistä ei kukaan ihminen ole enemmän\ntietänyt kuin minä itse. Tunnustan voittaneeni ne enemmän polvistuen\nkuin asettuen taisteluasentoon niitä vastaan. Sillä meidän ei ole\nainoastaan taisteltava epäilyksiä vastaan, vaan täytyy myöskin\nväitellä paholaisen kanssa. Tuon viekkaan hengen katala tapa on ottaa\ntutkimuksiemme esineestä jokin viittaus, joka johtaa epäuskoon, ja\nosoittamalla jonkin asian luonnollisuutta saattaa meidät epäilemään\nihmeen mahdollisuutta toisessa. Niinpä, kun olin tutustunut\nParacelsuksen _Archidoxis-teokseen_ ja lukenut olioiden salaisesta\nyhteydestä, tahtoi se järkyttää uskoani vaskikäärmeen ihmeeseen ja\nsaada minut luulemaan, että tuo kuva vaikutti salaperäisen yhteyden\navulla ja oli sellaisena vain egyptiläinen temppu, jolla voitiin\nparantaa tauteja ilman ihmettäkin.\n\nJa samoin, kun olin saanut nähdä muutamia kokeita maapihkan\nominaisuuksista ja lukea vielä enemmän naftasta, se kuiskasi, että\nalttarin tuli saattoi olla aivan luonnollinen, ja kehoitti minua\nolemaan uskomatta Eliaan ihmetyötä, kun hän laittoi alttarin ympärille\nsyvennyksen, täyttäen sen vedellä, sillä tuo palava aine mielellään\nväistää vettä, ja palaa vastustajansa syleilyssäkin. Ja samaten se\nkoetti saada minua uskomaan, että Sodoman hukkuminen tuleen saattoi\nolla luonnollista — että Gomorran tulen aiheutti Kuolleen meren jo\nsilloin ilmennyt asfalttipitoisuus.\n\nTiedän, että _mannaa_ kootaan nykyään runsaasti Kalabriassa, ja\nJosefus kertoo, että hänen aikanaan sitä oli yhtä runsaasti Arabiassa.\nSenpävuoksi paholainen saattoi minulta kysyä, _mikä siinä oli ihmettä\nMooseksen aikana? Israelilaiset näkivät hänen aikanaan vain sen, mitä\nnoiden maiden alkuasukkaat näkevät meidän aikanamme_. Sillä tavoin\npaholainen pelasi shakkia minun kanssani ja luovuttaen talonpojan\nluuli voittavansa minulta kuningattaren, käyttäen hyväkseen rehellisiä\npyrkimyksiäni. Sillä aikaa kun minä rakentelin järkeni rakennusta,\nkoetti se järkyttää uskoni perustuksia.\n\nKumminkaan ei tällaisilla eikä muillakaan yrityksillä ollut sitä\nmenestystä minuun nähden, että ne olisivat minua vähääkään taivuttaneet\nuskottomuuteen tai jumalankieltämisen toivottomiin väitteisiin. Muuten\nolen näinä monina vuosina ollut sitä mieltä, ettei näitä ole koskaan\nesitettykään. Ne, jotka ovat väittäneet uskonnon olevan ihmisen\nerotuksena eläimestä, ovat ehkä puhuneet ja kehittäneet periaatetta,\njoka on yhtä opettavainen kuin toinenkin. Epikuroksen tunnettu\noppi, joka kieltää Jumalan kaitselmuksen, ei ollut ateismia, vaan\nsuurenmoinen ja ylevä käsitys Jumalan majesteetista, jota hän piti niin\nylhäisenä, ettei se välittänyt näin alhaisten luotujen vähäpätöisistä\ntoimista. Stoalaisten opettama välttämättömyyden laki ei ole muuta kuin\nJumalan tahdon järkähtämättömyys. Ne, jotka ovat tähän asti kieltäneet\nPyhän hengen jumaluuden, ovat saaneet vain vääräuskoisina tuomionsa,\nmutta ne, jotka nykyään kieltävät Vapahtajamme (vaikka ovat enemmän\nkuin vääräuskoisia), eivät sittenkään ole edes ateisteja, sillä vaikka\nhe kieltävät kolminaisuuden kaksi persoonaa, tunnustavat he kuitenkin\nniinkuin mekin, että on vain yksi Jumala.\n\nSe kelvoton mies ja paholaisen sihteeri, joka laati kunnottoman\nkirjoituksensa _Kolmesta petturista_, ja joka tosin oli vailla kaikkea\nuskontoa eikä ollut juutalainen, ei turkkilainen eikä kristittykään,\nei sittenkään ollut varsinainen ateisti. Myönnän, että jokaisella\nvaltiolla on oma Machiavellinsa ja joka aikakaudella Lukianoksensa,\njoista tavallisten ihmisten ei ole hyvä mitään tietää, mutta ei\nkehittyneempienkään pitäisi liian äkkiä tuomiotansa langettaa. Ne ovat\nsaatanan kaunopuheisuuden edustajia ja voivat helposti johtaa harhaan\nheikon ja ennakkoluuloisen uskovaisen.\n\nTunnustan tutkineeni niitä kaikkia enkä voinut löytää niistä mitään,\nmikä olisi heikontanut uskoani. Kuitenkin on ihmisiä, joita tuulen\nhenkäyskin horjuttaa tässä kohden. Muistan erään lääketieteen tohtorin\nItaliasta, joka ei voinut täysin uskoa sielun kuolemattomuutta\nsenvuoksi, että Galenus sitä epäili. Ja Ranskassa tutustuin erääseen\ntoiseen mieheen, jumaluusoppineeseen ja muuten etevään, joka samassa\nkohdassa, oli niin takertunut kolmeen Senecan riviin, etteivät\nkaikki meidän vasta-annoksemme, jotka otimme sekä raamatusta että\nfilosofiasta, voineet hänen erehdyksensä myrkytystä poistaa.\n\nOn olemassa sellaisia henkilöitä, jotka voivat uskoa merimiesjuttuja,\nmutta epäilevät Paavalin todistuksia, ja niinikään summakaupassa\nhyväksyvät Aelianuksen tai Pliniuksen tarinoita, jotavastoin raamatun\nkertomuksissa herättävät kysymyksiä ja esittävät vastaväitteitä, ollen\nuskomatta enempää kuin mitä pitävät tavallisten ihmisten kirjoitusten\nveroisena.\n\nTunnustan kyllä, että raamatun kertomuksissa on sellaisia, jotka\nkäyvät runoniekkaan tarinoitten edelle ja oikullisesta lukijasta\ntuntuvat samantapaisilta kuin _Gargantua_ tai _Bevis_. Etsittäköönpä\nkaikki menneen ajan tarinat samoin kuin nykyajankin merkilliset\nmielikuvitusjutut, ja vaikea on sittenkään löytää yhtään, joka\nkelpaisi Simsonin aseenkantajaksi. Ja kuitenkin tämä kertomus on\nhyvin mahdollinen, jos otamme huomioon Jumalan avun tai vaikkapa edes\nKaikkivaltiaan pikkusormen kosketuksen.\n\nOnhan mahdotonta, ettei joko ihmisten keskusteluissa tai Jumalan\nerehtymättömässä äänessä ilmestyisi heikon käsityskykymme kannalta\nepäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja säännöttömyyksiä. Voisinpa\nitsekin esittää tuollaisen luettelon epäilyksiä, joita ei ole vielä\nmilloinkaan ajateltu eikä tietääkseni pohdittaviksi otettu, ja joita ei\nvoi ensikuulemalta ratkaista. Eivätkä ne ole haaveellisia ja tuulesta\ntemmattuja kysymyksiä ja vastaväitteitä, sillä minä en voi myöntää\njumalallisissa asioissa olevan mitään vähäpätöistä.\n\nVoin lukea kertomusta kyyhkysestä, joka lähetettiin arkista eikä enää\npalannut, silti kysymättä, kuinka se löysi kumppaninsa, joka jätettiin\narkkiin; samoin kertomusta Latsaruksesta, joka herätettiin kuolleista,\ntahtomatta urkkia, missä hänen sielunsa sillä aikaa oleskeli. Enkä\nliioin kysele, saiko hänen perillisensä laillisesti pitää sen\nomaisuuden, jonka hänen kuolemansa sille toimitti, ja menettikö hän\nitse, vaikka palautettiinkin elämään, kaiken oikeutensa entiseen\nomaisuuteensa.\n\nEn kiistele siitä, oliko Eeva otettu Aadamin vasemmasta kyljestä, sillä\nen ole vieläkään varma, mikä on ihmisen oikea puoli ja onko mitään\nsellaista eroitusta luonnossa. Uskon, että hänet sommiteltiin Aadamin\nkylkiluusta, mutta en välitä kysymyksestä, kellä ylösnousemuksessa\non tuo sama kylkiluu. Samoin jätän kysymyksen siitä, oliko Aadam\nkaksineuvoinen kuten rabbiinit väittävät tekstin kirjaimen mukaan,\nsillä minusta on järjenvastaista, että olisi olemassa kaksineuvoisia,\nennenkuin oli nainen, eli kahden sukupuolen yhtymä, ennenkuin tuo\ntoinen oli luotukaan. Ja aivan samanarvoinen on kysymys, luotiinko\nmaailma syksyllä, kesällä vai keväällä, koska se luotiin kaikkien\nniiden kestäessä. Sillä millä kohtaa taivasta aurinko milloinkin\nonkaan, ovat nuo neljä vuodenaikaa todellakin aina olemassa. Tuon\nvalonlähteemme luonnon mukaista on eroittaa vuoden eri ajat toisistaan,\nmutta nehän ovat yhtaikaa olemassa eri osissa maapalloa ja vuorotellen\nsen joka osassa.\n\nOn olemassa joukko jonninjoutavia kysymyksiä, ei ainoastaan\nfilosofiassa, vaan myös jumaluusopissa, joita itseänsä kykeneviksi\nkuvittelevat miehet esittävät ja käsittelevät, mutta jotka eivät\nsuinkaan ansaitse joutohetkiemme huomiota, saatikka vakavaa tutkimista.\nNe ovat asioita, jotka soveltuvat vain _Pantagruelin_ kirjastoon tai\nsidottaviksi Tartaretuksen kirjaan _De modo cacandi_.\n\nNämä saivartelut eivät kuulu niille, jotka tutkivat näin vakavaa\nsalaperäisyyttä. Sitten on toisia, joita yleisemmin kysellään ja\notetaan tarkastettaviksi, mutta joiden todenperäisyys on minun\nnähdäkseni helppo ja mahdollinen.\n\nOn naurettavaa siirtää tai hukuttaa Noakin yltyleinen vedenpaisumus\nDeukalionin erikoiseen tulvaan. Se, että kerran oli vedenpaisumus, ei\nnäytä minusta niin suurelta ihmeeltä kuin se, että ei alinomaa ole.\nKuinka kaikenlaiset eläimet, eikä ainoastaan ne itse, vaan niille\ntarvittavat ruokavaratkin voitiin sovittaa yhteen ainoaan arkkiin ja\nkolmensadan kuutiokyynärän tilaan, se on oikealla tavalla tutkivalle\njärjelle näyttäytyvä hyvinkin toimeensaatavaksi.\n\nOn olemassa eräs toinen salaperäinen asia, josta ei kerrota raamatussa\nja joka on vaikeampi ymmärtää ja on saanut kirkkoisän turvautumaan\nihmeeseen. Ja se on tällainen: Kuinka maailman eri osat ja toisistaan\nerilliset saaret saivat ensin ihmisasutuksensa, vieläpä joutuivat\ntiikerien, pantterien ja karhujen asumapaikoiksi? Onhan hyvin\nkummallista, että Amerikassa oli runsaasti peto- ja vahingollisia\neläimiä eikä kuitenkaan tuota niin tarpeellista eläintä: hevosta.\nMitä tietä myöten nuo, ei ainoastaan linnut, vaan vaaralliset ja\ninhottavat pedot, pääsivät sinne ja kuinka siellä oli eläimiä, joita\nei ole tässä kolmen mantereen muodostamassa vanhassa maailmassa,\nsenhän kaiken täytyy olla hyvin kummallista meistä, jotka oletamme\nvain yhden arkin olleen olemassa ja eläinten levinneen Araratin\nvuorelta alkaen edemmäksi. Ne taas, jotka tästä päästäkseen tahtovat\nväittää vedenpaisumuksen olleen vain paikallisen, siirtyvät sellaiseen\nperusteeseen, jota ei voi millään tavoin hyväksyä. Enkä sitä ole\nhyväksymättä ainoastaan pyhän raamatun päinvastaisen ilmoituksen\njohdosta, vaan oman järkenikin perustuksella, sillä minä pidän\nluultavana, että maailma oli yhtä kansoitettu Noakin aikana kuin\nnykyään. Ja minun mielestäni oli 1500 vuotta yhtä riittävä aika\nmaailman kansoittamiseen kuin 4000 vuotta siitä lähtien on ollut meille.\n\nOn toisiakin väitteitä ja yleisiä päätelmiä, jotka ovat raamatusta\njohdetut ja joihin yleisesti uskotaan kuten raamatun sanaan, mutta\njoille silti en milloinkaan kavaltaisi järkeni vapautta. Minusta on\nyleisesti hyväksytty se väitös, että Metusalem eli kauimmin Aadamin\nlapsista. Kuitenkaan ei kukaan kykene sitä todistamaan, kun taas\nminä voin tekstistä päättäen osoittaa, että asian laita saattoi olla\ntoisinkin. Eikä raamatusta saa aivan täyttä varmuutta siitä, että\nJuudas hirtti itsensä, vaikka se yhdessä kohdassa näyttääkin niin\nkertovan ja erään epämääräisen sanan vuoksi on aiheuttanut sentapaisen\nkäännöksen, mutta sitten toisessa paikassa raamattu selvemmillä\nsanoilla tekee sen epätodenmukaiseksi ja näyttää kumoavan. Yleisesti\nuskotaan ja pidetään varmana, että esi-isämme vedenpaisumuksen\njälkeen rakensivat Baabelin tornin suojellakseen itseään toiselta\nvedenpaisumukselta. Kuitenkin on raamatussa ilmoitettu heillä olleen\ntoisenkin aikomuksen. Sitäpaitsi se on epätodenmukaista tornin\npaikasta päättäen, joka näet oli Shinearin tasangolla. Nämä eivät ole\nuskonasioita, ja senvuoksi saa niistä vapaasti keskustella.\n\nSitten on vielä toisia, vieläpä tekstistä itsestään helposti johtuvia\nasioita, joissa (suotakoon anteeksi) en huomaa johdonmukaisuutta.\nRoomalaiskatolinen kirkko päättelee hyvässä uskossa, että on olemassa\nsuojelusenkeleitä, ja johtaa tämän mielipiteen Pietarin saamasta\nvastauksesta, kun hän koputti eräälle ovelle: _»Ei se ole hän,\nvaan hänen enkelinsä.»_ Tämähän oli (saattaisi joku sanoa) hänen\n_lähettinsä_ tai joku hänen luotaan tullut, sillä sitähän alkuperäinen\nsana merkitsee ja sitä myös epäilevä ystäväpiiri saattoi tarkoittaa.\nEsitin kerran tämänlaisen selityksen nuorelle jumaluusoppilaalle,\njonka oli tehtävä selkoa tästä kysymyksestä. Muistan, että hänen\nfransiskaanilainen vastaväittäjänsä ei enää siihen vastannut, vaan\nsanoi ainoastaan, että _se oli uusi eikä suinkaan luotettava selitys_.\n\nNämä ovat vain ihmisten päätelmiä ja heikkoja mielijohteita Jumalan\nsanasta, sillä sellaisena pidän pyhää raamattua. Kuitenkin, jos se\nolisi ihmistyötä, en voisi sanoa muuta kuin että se on erikoisin ja\netevin teos mikä luomisesta asti on aikaan saatu. Jos olisin pakana,\nen olisi sitä lukematta. Enkä voi olla yhtymättä Ptolemaioksen\nmielipiteeseen, ettei hän pitänyt kirjastoansa täydellisenä ilman sitä.\nTurkkilaisten koraani (puhun vapaana ennakkoluuloista) on huonosti\nkoottu teos, sisältäen joutavia ja naurettavia filosofisia erehdyksiä,\njoille ei edes kannata nauraa ja joita puolustetaan ilmeisillä\nviisasteluilla, käyttäen hyväkseen tietämättömyyttä, halveksien\nyleisesti pätevää tietoa ja karkoittaen kaiken opetuksen. Jälkimäinen\nuskonto on hankkinut jalansijaa vain aseilla ja väkivallalla; edellinen\nsensijaan on itsestänsä levinnyt yli koko maan piirin.\n\nOn sangen huomattavaa, mitä Philo ensiksi pani merkille, että Mooseksen\nlaki pysyi voimassa 2000 vuotta ilman vähintäkään muutosta, jotavastoin\nnäemme muiden valtioitten lakien muuttuvan olojen mukaan. Vieläpä\nsemmoisetkin, jotka ovat väittäneet olevansa jostakin jumalasta\nkotoisin, ovat hävinneet jättämättä jälkeä tai muistoa. Uskon, että\npaitsi Zoroasteria on useita kirjoittajia ennen Moosesta kohdannut ajan\nyleinen kohtalo. Ihmisten kätten teoilla on ikänsä kuten tekijöilläkin;\nvaikka ne saattavatkin jäädä elämään tekijöittensä jälkeen, kestävät\nne kuitenkin vain määrätyn aikansa. Mooseksen laki vain on liian kova\najan hampaalle eikä voi hävitä muuten kuin siinä yleisessä tulipalossa,\njossa kaikki tuhaksi muuttuu.\n\nOlen kuullut jonkun syvästi huoaten valittavan Ciceron hävinneitä\nrivejä ja toisten yhtä katkerasti ruikuttavan Aleksandrian kirjaston\npaloa. Omasta puolestani luulen maailmassa olevan sellaisia liian\npaljon ja voisin aivan tyynesti katsella Vatikaanin paloa ja tuhkaa,\njos vain voisin, kuten moni muukin, toivoa saavani takaisin Salomonin\nkirjoittamat hävinneet lehdet. En tahtoisi olla vailla _Eenokin\npilareita_, vaikka niillä olisi monta lähempääkin tekijää kuin Josefus\nja vaikkei niissä olisi mitään tarunomaista.\n\nMuutamat ihmiset ovat kirjoittaneet enemmän kuin toiset ovat puhuneet.\nNiinpä Pineda mainitsee useampia kirjoittajia yhdessä ainoassa\nteoksessa kuin mitä koko maailmassa tarvittaisiin. Kolmesta suuresta\nSaksassa tehdystä keksinnöstä on kahdella hankaluutensakin, ja\nkysymyksenalaista on, eivätkö niiden haitat ole suuremmat kuin hyöty ja\nmukavuus.\n\nEi ole vain pelkkää minun alakuloista mietiskelyäni, vaan paremmatkin\npäät ovat toivoneet, että saataisiin aikaan yleinen kokous, ei\nsovittamaan yhteen uskonnon sovittamattomia erilaisuuksia, vaan kaiken\ntiedon ja opin avuksi ja hyödyksi palauttamaan sen siihen, missä se\nalunpitäin oli, nimittäin muutamiin harvoihin ja kunnollisiin teoksiin,\nja samalla tuomittaisiin poltettaviksi nuo miljoonat kaikennäköiset\nkyhäykset, jotka ovat syntyneet vain häiritsemään ja harhaan johtamaan\nheikompia oppineiden joukossa ja ylläpitämään kirjanpainajien\nammattisalaisuuksia.\n\nMinun täytyy ihmetellä, että samarialaiset poikkeuksena kykenivät\nrajoittamaan uskontonsa viiteen Mooseksen kirjaan. Minua hävettää\njuutalaisten rabbiinien selitykset Vanhasta testamentista, samoin\nkuin heidän jyrkkä vastahakoisuutensa Uutta testamenttia kohtaan. Ja\ntodellakin on enemmän kuin ihmeteltävää, kuinka tuo halveksittava ja\nturmeltunut Jaakobin suku, joka kerran oli niin halukas taipumaan\npakanalliseen taikauskoon ja niin helposti tarttui naapuriensa\nepäjumaliin, nyt niin itsepäisesti ja taipumattomalla uskolla kiintyy\nomaan oppiinsa ja odottaa mahdottomia ihan kirkon silmäin alla pysyen\njäykkänä, niin ettei ole toivoakaan heidän käännyttämisestään. Se on\ntullut heissä paheeksi, vaikka se olisi hyvä meissä. Sillä se, mikä\npahassa asiassa on itsepintaisuutta, on hyvässä asiassa vain lujuutta.\nJa tässä kohdassa minun täytyy moittia omia uskolaisiani, sillä ei\nole mitään uskoa niin häilyvää, epävakaista, kuin kristittyjen;\neikä ketään, joka niin usein muuttaisi mielipiteitään ja siirtyisi,\nei vain kristinuskon muihin muotoihin ja lahkoihin, vaan vieläpä\naivan luonnottomiin ja tavattomiin juutalaisten ja muhamettilaisten\nkäsityksiin. Niinpä moni saattaa tyytyä siirtymään _Vapahtajan_ nimestä\npelkkään _profeetan_ nimeen ja vanhasta uskosta, että hän on tullut,\nsiirtyi uuteen odotukseen, että hän vasta tulee.\n\nKristuksen lupaus on, että hän kokoaa meidät kaikki yhteen laumaan,\nmutta miten ja milloin tämä yhdistäminen tapahtuu, on yhtä peitettyä\nminulta kuin viimeinen päivä. Neljästä uskonnonhaarasta meillä on\nniukka osa. Tunnustan, että olemme saaneet eräitä lisiä, mutta ne\novat kuitenkin pieniä verrattuina vastustajien saamiin voittoihin.\nJa edellisetkin on saatu vain kapinallisten pakanain taholta, joiden\njumalattomuus on kielteistä laatua, he kun kieltävät Kristuksen siitä\nsyystä, etteivät koskaan ole hänestä kuulleet. Mutta juutalaisten\nuskonto on nimenomaan kristinuskon vastaista, ja muhamettilaisuus\non kummankin vastustaja. Sillä turkkilaista, ainakin nykyisessä\nmahtiasemassaan, on aivan toivotonta koettaa käännyttää. Jos se\nvaltakunta hajoaa, saattaisi olla jotakin toivoa, vaikka sekin on hyvin\nepätodennäköistä.\n\nJuutalaiset ovat uppiniskaisia kaikissa vaiheissaan.\nTuhannenviidensadan vuoden vaino on heitä vain vahvistanut\nerehdyksissään. He ovat jo kärsineet kaikkea, mitä voidaan yrittää\nheitä vastaan, kärsineet huonon asian vuoksi, kunnes vihamiehensä\novatkin heidät ihan kironneet.\n\nVainoaminen on epäsuora ja kelvoton uskonnon levittämisen tapa. Sitä\novat kiihkoiset hurskaat onnettomuudeksi kyllä harjoittaneet eikä\nainoastaan oikean uskonnon vahvistamiseksi, vaan myös tukeakseen\nvääriä harhaoppeja ja eriskummaisia mielipiteitä. Se oli uskomme\nensimmäinen kulmakivi ja perustus. Kukaan ei voi paremmalla oikeudella\nkerskata vainoista ja pitää kunnianaan lukuisampien marttyyrien\nrohkeutta. Sillä puhuaksemme suoraan, he ovat todellisia ja melkein\nainoita urhoollisuuden esimerkkejä. Ne esimerkit, joita saadaan\ntaistelukentiltä tai otetaan sotilaselämän toimista, eivät useinkaan\nole oikeastaan urhoollisuuden, vaan pikemmin uhkarohkeuden ilmauksia,\njota parhaimmissakin tapauksissa voidaan pitää sekarotuisena urheutena.\n\nJos tarkoin tutkimme niitä seikkoja ja vaatimuksia, joita Aristoteles\nesittää oikeasta ja täydellisestä miehuudesta, tapaamme sitä hänen\nkannaltaan vain nimeksi hänen hallitsijassansa Aleksanterissa ja yhtä\nvähän roomalaisessa kuuluisuudessa, Julius Caesarissa. Ja jos joku on\ntuollaisella helpolla ja toimeliaalla tavalla saanut jotakin niin jaloa\naikaan, että on ansainnut tuon nimen, ovat kuitenkin marttyyrit heidät\nvoittaneet kärsimyksissä ja paljon kauheammissa asioissa, ollen paljon\nsankarillisempina oikeutetut vaatimaan itselleen tuota kunniakasta\narvonimeä. Ei ole minkä hyvänsä rehellisen uskovaisen voimissa päästä\nniin pitkälle ja kulkea taivaaseen liekkien kautta. Ei jokaisella ole\nuskoa niin täydessä mitassa eikä niin rohkeata ja päättävää mieltä,\nettä voisi kestää näin kauheita kidutuksia ja tuskia, vaikkapa hän\nrauhallisemmalla tavalla todellisesti kunnioittaa Vapahtajaansa ja\nvaikka hänellä epäilemättä on usko, joka kelpaa Jumalan edessä.\n\nSamoin kuin ei kaikkia, jotka kuolevat sodassa, voi sanoa\n_sotamiehiksi_, samoin en myöskään oikeudenmukaisesti voi niitä,\njotka kärsivät uskon tähden, sanoa _marttyyreiksi_. Konstanzin kokous\ntuomitsi Johan Hussin kerettiläisenä; hänen omien kannattajiensa kesken\nnimitetään häntä marttyyriksi. Se, joka sanoo, ettei Huss ollut toista\nenempää kuin toistakaan, loukkaa sillä arvatenkin kummankin jumalaa. On\nvarmasti monta, jotka maan päällä ovat julistetut pyhimyksiksi, mutta\neivät silti ikinä tule olemaan pyhiä taivaassa. Ja samoin on eräiden\nlaita, joiden nimet ovat historiassa ja marttyyrien luetteloissa, mutta\njotka eivät Jumalan silmissä ole niin hyviä marttyyreita kuin viisas\npakana Sokrates, jonka kuolemaan oli syynä niin perustava uskonnon\nkäsitys kuin Jumalan ykseys. Minä olen usein säälinyt sitä onnetonta\npiispaa, joka kärsi antipodien vuoksi, enkä kuitenkaan voi muuta\nkuin moittia _häntä_ sellaisesta hulluudesta, että hän pani henkensä\nalttiiksi niin mitättömän asian vuoksi, samoin kuin moitin _niiden_\ntietämättömyyttä ja hupsuutta, jotka tuomitsivat hänet.\n\nUskonpa, että omatuntoni ei minua syytä valehtelijaksi, jos sanon,\nettei ole monta elävää ihmistä, jotka ylevästi pelkäävät kuolemaa\nvähemmän kuin minä itse. Ja kuitenkin, sen siveellisen velvollisuuden\nvuoksi, joka minulla on Jumalan käskyä kohtaan, ja luonnollisen\nharrastuksen johdosta, jolla pyrin säilyttämään olentoani ja henkeäni,\nen tahtoisi tuhoutua jonkin ulkonaisen menon, poliittisen mielipiteen\ntai joutavan asian tähden. Sitäpaitsi ei uskoni ole niin vääjäämätön,\nettei se taipuisi tuollaisten syiden edessä ja suostuisi asioissa,\njotka eivät kuitenkaan ole julkijumalattomuutta.\n\nSenpä vuoksi on sekä maallisissa että uskonnollisissa asioissa viisaus\noikea hapatus ja hiiva. Ilman sitä on poltettavaksi antautuminen selvää\nmurhaamista ja (pelkään) ainoastaan siirtymistä tulen kautta toiseen\ntuleen.\n\nEn voi todistaa enkä liioin jyrkästi kieltää, että ihmeet ovat\nloppuneet, saatikka määritellä niiden loppumisen aikaa ja hetkeäkään.\nRaamatusta näkee selvästi, että niitä tehtiin Kristuksen jälkeenkin,\nemmekä voi kieltää, että niitä jatkui apostolien ajankin perästä.\nLisäksi ne uudelleen esiintyivät kansojen kääntymisessäkin monia vuosia\nmyöhemmin, jollemme ala epäillä niitä kirjoittajia, joiden todistuksia\nemme kumoa silloin kun ne käyvät yhteen omien mielipiteittemme\nkanssa. Siksi voi niissäkin kertomuksissa olla jotakin perää, joita\njesuiitat kertovat ihmeteoistansa Intiassa. Soisinpa, että ne\nolisivat tosia tai että niistä saataisiin muittenkin todistuksia\nkuin heidän omasta kynästään heruneita. Helpostihan saattavat uskoa\nnoita ulkomailla tapahtuneita ihmeitä juuri ne, jotka päivittäin\nnäkevät suurempia ihmeitä kotonaan, nimittäin ehtoollisen näkyväisten\nainesten muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sillä veden\nmuuttaminen viiniksi, jonka Jeesus toimitti Kaanaassa, tai kivien\nmuuttaminen leiviksi, jota saatana vaati häneltä erämaassa, ansaitsevat\ntuskin tähän verrattuna ihmeteon nimeä. Tosin ei ole, puhuaksemme\ntotuudenmukaisesti, yksikään ihme toistansa suurempi, sillä ne ovat\nkaikki Jumalan käden erikoisia ilmiöitä, hänelle kun kaikki on yhtä\nhelppoa: yhtä helppoa luoda maailma kuin jokin yksityinen luontokappale.\n\nSillä onhan sekin ihme, että aikaansaa jonkin ilmiön, ei ainoastaan\nvastoin luontoa tai sen yli, vaan myös ennen luontoa. Ja luonnon\nluominen on yhtä suuri ihme kuin tehdä luonnonvastaista tai siitä\nriippumatonta. Määrittelemme liian ahtaasti Jumalan voimaa, jos\nrajoitamme sitä omien kykyjemme mukaan. Minun mielestäni Jumala voi\ntehdä kaikkea, enkä siis voi ymmärtää, kuinka hän töissänsä toimittaisi\nmitään ristiriitaista, mitä en silti uskalla kieltää. En voi ymmärtää,\nmiksi Jumalan enkeli olisi haastanut Esraa palauttamaan mennyttä aikaa,\njos se kerran ei ollut itse Jumalankaan vallassa, — että Jumala olisi\nmäärännyt kuolevaisen suorittamaan, mitä hän itse ei voi toimeenpanna.\nEn tahdo sanoa, ettei Jumala voi, mutta hän ei tahdo toimittaa monta\nasiaa, joita väitämme hänelle mahdottomiksi. Tämä on mielestäni toki\nsäädyllisimmin sanottu, mutta siinä en silti väitä olevan mitään\nristiriitaista, sillä tarkoin puhuen Jumalan voima on sama kuin hänen\ntahtonsakin, ja ne molemmat, kuten kaikki muukin, muodostavat vain\nyhden Jumalan.\n\nUskon senvuoksi, että ihmeitä on ollut, enkä kiellä, että nykyisetkin\nihmiset vielä voivat niitä tehdä. Mutta minulla ei ole mitään\nluottamusta niihin, jotka luetaan kuolleitten tekemiksi. Ja se on minut\naina saanut epäilemään pyhäinjäännösten tehoa, tutkimaan niiden luita\nynnä tarkastelemaan pyhimyksien pukujen ja kaikenlaisten esineitten,\nvieläpä Kristuksen itsensäkin muka omistamien esineiden alkuperää. En\nvoi ymmärtää, kuinka risti, jonka Pyhä Helena löysi ja jolla Kristus\nitse kuoli, kykenisi ketään henkiin herättämään. En usko lainkaan\nKonstantinuksen välttyneen putoamasta ratsunsa selästä tai karttaneen\nvihamiestensä kepposia siitä syystä, että hänellä ohjaksissaan oli\nniitä nauloja, joilla Vapahtajan kädet oli ristiin naulittu. Minusta on\n_hurskaiden valheiden_ joukkoon kuuluvaa eikä paljoakaan parempaa kuin\npyhitetyt miekat ja ruusut, että Baldwin, Jerusalemin kuningas, lähetti\ngenualaisille palkaksi heidän avustaan sodassa Johannes Kastajan\ntuhkaa. Ne, joiden mielestä pyhimysten sielun pyhyys jättää heidän\nruumiiseensa jonkin pyhän vaikutteen ja ominaisuuden, pitävät ihmeitä\nluonnollisina eivätkä suinkaan lievennä epäilystä.\n\nYksi syy, jonka vuoksi niin vähän kunnioitan pyhäinjäännöksiä,\non luullakseni se, että yleensä niin vähän ja epäillen välitän\nmuinaisjäännöksistä. Sillä se, mitä todella ihailen, on parempaa\nkuin muinaisuus, nimittäin iäisyys, ja se on Jumala itse. Ja vaikka\nhäntä ehkä nimitetään _päiviltä vanhimmaksi_, ei häntä kuitenkaan voi\nnimittää muinaiseksi, sillä hän oli, ennenkuin maailma oli, ja on\njäävä sen jälkeen, eikä kuitenkaan ole vanhempi kuin se, sillä hänen\nvuosissaan ei ole mitään asteikkoa. Hänen aikansa on ikuisuutta, joka\non paljon enemmän kunnioitettavaa kuin muinaisuus.\n\nMutta ennen kaikkea ihmettelen, kuinka niin monen viisaan huomio\non sivuuttanut erään suuren ja kieltämättömän ihmeen, nimittäin\noraakkelien loppumisen. Kuinka heidän järkensä oli seisauksissa,\nkun tyytyivät sellaiseen etsittyyn ja naurettavaan selitykseen kuin\nPlutarkoksen antamaan! Juutalaiset, jotka voivat uskoa Joosuan\naikuiseen yliluonnolliseen auringon seisahdukseen, julkeavat\nkuitenkin kieltää auringon pimenemisen, jonka jokainen pakanakin\nmyönsi tapahtuneen Vapahtajan kuolinhetkellä. Sitäpaitsi se on kaiken\nepäilyksen yläpuolella, sillä paholainen itsekin on sen tunnustanut.\nEihän tosin ole puolustettavissa sellainen omituisuus, että tutkitaan\nraamatun todenperäisyyttä inhimillisen historian avulla tai koetetaan\nvahvistaa Esterin ja Danielin kirjan luotettavaisuutta Megastheneen tai\nHerodotoksen todistuksilla. Minä tunnustan valitettavasti menetelleeni\nsillä tavalla, kunnes nauroin itsekseni tavatessani erään kohdan\nJustinuksessa, missä hän väittää Israelin lasten joutuneen Egyptistä\nkarkoitetuiksi sen vuoksi, että he olivat rupitaudin saastuttamia. Enkä\ntosiaankaan siitä asti, kun olen ymmärtänyt maailman asioita ja tiedän,\nkuinka väärennetyissä ja petollisissa muodoissa nykyinen aika esittää\nmenneitä tapauksia, juuri paljon enemmän usko niitä kuin tuleviakaan.\nMuutamat ovat olleet samaa mieltä ja yrittäneet kirjoittaa omaa\nelämäkertaansa, mutta Mooses on siinä heidät kaikki voittanut, sillä\nhän ei jättänyt ainoastaan omaa historiaansa, vaan (kuten muutamat\nväittävät) myöskin kertomuksen omasta kuolemastaan.\n\nMinulle on arvoitus, kuinka oraakkelien loppu ei ole saanut maailmasta\nhävitetyksi henkien ja noitien epäiltyä uskomusta. Ovathan kyllä\nmonet oppineet henkilöt niin voineet unohtaa metafysiikkansa ja\nniin hävittää olioiden jaoituksen ja arvoasteikon, että ovat\npanneet kysymyksenalaiseksi henkien olemassaolon. Omasta puolestani\nolen uskonut ja nyt tiedän, että on olemassa noitia. Ne, jotka\ntätä epäilevät, eivät kiellä ainoastaan heidän, vaan myös henkien\nolemassaolon. He ovat siitä syystä tavallaan ateisteja, joskaan heitä\nei voi uskottomiksi sanoa. Ne, jotka voidakseen kumota tuollaisia\nepäilyksiä, haluavat nähdä ilmestyksiä, eivät varmaankaan milloinkaan\nsaa mitään sellaista nähdä eikä heillä ole kykyä edes ruveta noidiksi.\nPaholainen on jo saanut heidät harhauskoon, joka on yhtä paha kuin\nnoituus; jos heille ilmestys esiintyisi, aiheuttaisi se vain heidän\nkääntymisensä.\n\nKaikista niistä petoksista, joilla paholainen eksyttää kuolevaisia,\nei ole yhtään, joka minua niin hämmästyttää, kuin sen kujeileminen\nvaihdokkailla. En usko järkiolentojen muuttumista pedoiksi tai että\npaholainen kykenisi muuttamaan ihmisen hevoseksi, vaikka hän kiusasi\nKristusta osoittamaan jumalallisuuttansa muuttamalla vain kiviä\nleiviksi. Saattaisin uskoa, että henget voivat pitää ihmisten kanssa\nlihallista yhteyttä, jopa molemmin sukupuolin, ja käsitän, että ne\nvoivat omaksua, varastaa tai itselleen kyhätä ihmisen hahmon, jossa\nsaattaa olla tarpeeksi pirteyttä tyydyttämään raihnasta halua tai jossa\non intohimoakin tyydyttääkseen täydellisempää lihallisuutta. Kuitenkaan\nen kummassakaan tapauksessa usko niiden pystyvän sukua jatkamaan. Ja\nsiitä syystä se mielipide, että Antikristus muka syntyy Danin heimosta,\nyhteydestä saatanan kanssa, on naurettava ja vain keksintö, joka sopii\nparemmin rabbiineille kuin kristityille.\n\nMinä myönnän, että paholainen todella on saanut valtaansa muutamia\nihmisiä, ja synkkämielisyyden henki on vallannut toiset ja erehdyksien\nhenki taas kolmannet. Niinikään myönnän, että aivan samoin, kuin\nmuutamat salaavat ja kieltävät paholaisen olemassaolon, muutamat ovat\nolevinaan Jumalan ja hyvien enkelien vallassa, josta seikasta erään\nsaksalaisen neidon petoksen äskeinen paljastaminen on kuvaava esimerkki.\n\nUskon edelleen etteivät kaikki, jotka käyttävät manaamisia, loitsuja\nja lumoja, ole noitia eli taikureita. Minusta on olemassa perittyä\ntaikuutta, jota on opittu, ei suorastaan paholaiselta, vaan toisessa\nkädessä hänen oppilailtaan, nämä kun kerran saatuaan salaisuuden\nhaltuunsa kykenevät sitä harjoittamaan ja niin tekevätkin hänen\nneuvomattaan, noudattaen siinä vain luonnon lakeja, joiden mukaan\nmyönteiset asianhaarat soveliaalla tavalla yhdistettyinä kielteisiin\nsaavat minkä hyvänsä tekijän kädessä aikaan samanlaisia tuloksia.\n\nNiinpä luulenkin, että suuri osa filosofiaa oli aluksi taikuutta, joka\njäljestäpäin johdelmilla kehitettynä osoittautui vain filosofiaksi eikä\nollutkaan muuta kuin luonnon todellisten ilmiöiden tutkimista: se,\nmitä meidän keksimänämme sanotaan filosofiaksi, on luonnosta opittuna\ntaikuutta. Me saamme hyvien ja pahojen enkelien keksimistä kiittää\nmonen salaisuuden keksimisestä. En voi milloinkaan sivuuttaa seuraavaa\nParacelsuksen lausetta, tekemättä muistiinpanoa tai huomautusta:\n_Ascendens constellatum multa revelat quaerentibus magnalia naturae_\ni.e. _opera Dei_ [nouseva tähtisikermä paljastaa tutkiville paljon\nluonnon suuria asioita, s.o. Jumalan töitä]. Luullakseni ovat monet\nomiksi sepittämiksemme luullut salaperäiset asiat olleet henkien\nystävällisiä ilmoituksia, sillä nämä jalot taivaan olennot ajattelevat\nystävällisesti maan päällä olevia henkiheimolaisiansa. Ja senvuoksi\nuskon, että nuo monet ihmeet ja enteet, joita huomataan valtioiden,\nruhtinaiden ja yksityisten henkilöitten häviön edellä, ovat hyvien\nenkelien armeliaita muistutuksia, joita huolimattomat ihmiset\nnimittävät vain sattumuksen ja luonnon ilmiöiksi.\n\nPaitsi näitä erityisiä ja yksityisiä henkiä saattaa hyvinkin olla\nyltyleinen ja koko maailmalle yhteinen henki. Sitä mieltä oli Plato ja\nsamoin edelleen hermeettiset filosofit. Jos kerran on olemassa luonto,\njoka yhdistää ja sitoo hajalliset ja erikoiset yksilöt samaan heimoon,\nmiksi ei voisi olla sellaista, joka yhdistää ne kaikki? Ainakin olen\nvarma siitä, että on olemassa yhteinen henki, joka vaikuttaa meissä,\nmutta ei ole osa meistä. Ja se on Jumalan henki, sen ylevän ja mahtavan\nolennon tuli ja säteily, joka on henkien elämä ja todellinen voima,\nsamoin kuin niiden olentojen, jotka eivät tunne auringon voimaa. Se\ntuli on aivan toisenluontoista kuin helvetin tuli. Sama lempeä elämän\nvoima ja lämpö liikkui vetten päällä ja kuudessa päivässä hautoi\nesiin maailman. Ja tämä säteily karkoittaa manalan sumut ja poistaa\nkauhistuksen, pelon, murheen ja epätoivon pilvet ja säilyttää sielun\nrauhan. Ken ei tunne tämän hengen lämmintä ja lempeätä tuulahdusta,\nsitä en uskalla sanoa eläväksi olennoksi, vaikka tuntisin hänen\nvaltimonsa sykähtelevän. Sillä totisesti ilman sitä ei mielestäni edes\npäiväntasaajan seudulla ole mitään lämmintä, eikä mitään valoa, vaikka\nasuisin itse auringossa.\n\nMitä siis henkiin tulee, niin kaukana siitä, että kieltäisin niiden\nolemassaolon, pikemmin uskon, ettei ainoastaan kokonaisilla valtioilla,\nvaan yksityisillä henkilöilläkin on ohjaava ja suojeleva enkelinsä.\nTämä ei ole Rooman kirkon uusi mielipide, vaan jo Pythagoraan ja\nPlaton esittämä. Siinä ei ole mitään vääräuskoista, ja vaikka sitä ei\nnimenomaan mainitakaan raamatussa, on se kuitenkin ihmiselämälle hyvä\nja hyödyllinen ajatus. Se saattaisi olla hyvä olettamus poistamaan\nmonia epäilyksiä, joille tavallinen filosofia ei voi antaa mitään\nratkaisua.\n\nJos vaaditte minun mielipidettäni ja selitystäni niiden luonteesta,\ntäytyy minun sanoa, että käsitykseni ovat niukat. Enimmäkseen voin\nmääritellä niitä vain kielteisellä tavalla, niinkuin Jumalankin\nolemusta, tai vertaillen itseemme ja muihin luotuihin. Sillä\ntässä maailmankaikkeudessa on olemassa asteittainen kehitys ja\nluontokappalten arvojärjestys, joka ei ylene satunnaisesti ja\nepäjärjestyksessä, vaan soveliaan järjestelmän mukaisesti ja\nsuhteellisesti. Pelkästään vain olevien ja todellisesti elävien välillä\non suuri ero; kasvien ja eläinten välillä sitäkin suurempi ja edelleen\nnäiden ja ihmisten välillä kaikkein suurin ero. Ja jos tämä suhde pitää\npaikkansa, tulisi ihmisten ja enkelien välillä olla vielä tuntuvampi\neroavaisuus.\n\nMe emme ymmärrä enkelien olemusta, jotka eroavat meistä\nkuolemattomuudellaan, — sillä vaikka luullaan myös ihmisen ennen\nlankeemusta olleen kuolemattoman, täytyy kuitenkin myöntää, että\nihminen silloinkin oli toisenlainen kuin enkelit. Kun siis emme voi\nhankkia mitään varmaa tietoa jälkimäisten luonteesta, ei ole mikään\nhuono menettelytapa se erinäisten oppisuuntien noudattama, että mitä\ntahansa hyviä ominaisuuksia tapaamme itsessämme kätkettyinä, voimme\nniitä heissä edellyttää sitä suuremmassa ja täydemmässä määrässä.\nUskon, että heillä on välitön tietämys ja että he kykenevät järkensä\nensimmäisellä päätelmällä suorittamaan sellaista, mitä me emme osaa\nmuutoin kuin harkiten tai opiskeltuamme. Samoin uskon heidän tuntevan\nasioita ja esineitä niiden muodosta ja määrittelevän erikoisten\neroavaisuuksien perusteella sellaista, mitä me osaamme kuvata vain\nominaisuuksien ja ilmiöiden avulla. Siitä syystä ne asiat, jotka meistä\nnäyttävät vain mahdollisilta, voivat heistä olla päivänselviä. He myös\ntuntevat yksilöiden sekä erikoisia että myöskin luvullisia muotoja ja\nymmärtävät, minkä erityisen eroavaisuuden nojalla kukin yksityisolento\ntulee, paitsi sen suhdetta heimoon, yksilölliseksi. Samoin kuin sielu\nkykenee panemaan liikkeelle sen ruumiin, jota se elävöittää, hekin\nvoivat vaikuttaa keneen hyvänsä, vaikka eivät olekaan sen asukkaita.\nMeidän vaikutuksemme on riippuvaista ajasta, paikasta ja välimatkasta,\nmutta se näkymätön käsi, joka johdatti Habakukin jalopeurain luolaan\ntai Filippuksen Asdodiin, rikkoo tätä sääntöä salaperäisellä tavalla,\njota kuolevainen ei voi tuntea.\n\nJos heillä kerran on tuo välitön tietämys, jonka avulla he voivat nähdä\ntoistensa ajatuksia ikäänkuin kasvoilla heijastuvina, en voi jyrkästi\nkieltää, että he myöskin tuntevat suuren osan meidän ajatuksiamme.\nNe, jotka tehdäkseen turhanaikaiseksi pyhimyksiin vetoamisen, ovat\nkieltäneet, että heillä on mitään tietoa meidän asioistamme, ovat\nmenneet liian pitkälle ja saavat suoda anteeksi, jos olen toista\nmieltä, kunnes voin täydellisesti vastata tuohon raamatun kohtaan:\n_taivaan enkelit iloitsevat syntisen kääntymisestä_.\n\nEn voi suuren kirkkoisän ja hänen kannattajiensa tavoin varmasti\nselittää ensimmäisen luomispäivän sanaa _tulkoon valo_ vain enkelien\nluomista tarkoittavaksi. Myönnän kyllä, ettei ole mitään muita luotuja,\njotka luonnostaan olisivat niin läheisesti auringonvalon kaltaisia. Me\nkyllä sanomme sitä pelkästään sattumaksi, mutta siinä, missä valo on\nomaperäistä, se on henkistä ainetta, ja voinee olla enkeli. Lyhyesti\nsanottuna: ajattele valoa näkymättömäksi, niin se on henki.\n\nNämä ovat varmaankin Luojan mestariteoksia, hänen luomisensa kukka\ntai niin sanoaksemme tyhjyyden paras osa. Ne ovat todella olemassa\nsillä asteella, jota me vain toivomme ja pidämme joskus mahdollisena.\nMe olemme vain ruumiillisen ja henkisen olotilan välisiä olennoita,\nnäitä kahta tilaa yhdistävä rengas, joka toteuttaa sekä Jumalan että\nluonnon toimintamuotoja. Tällöin ei hypätä äärimmäisyydestä toiseen,\nvaan sietämättömät välimatkat on täytetty tällaisilla keskiarvoisilla\nja ositetuilla olennoilla. Kieltämätöntä on, että me olemme saaneet\nosan Jumalan henkeä ja kaltaisuutta, mutta itsemme nimittäminen\nmikrokosmokseksi, pienoismaailmaksi, oli mielestäni vain korupuhetta,\nkunnes lähemmin tutkittuani ja ajateltuani asiaa huomasin, että siinä\nonkin perää. Sillä ensin olemme vain raaka-ainetta ja kuulumme niiden\nluotujen joukkoon, jotka vain ovat olemassa ilman varsinaista elämää\ntai tajuntaa ja järkeä; seuraava aste on verrattavissa kasvin elämään;\nsitä seuraava on eläimen ja sitten ihmisen elämää. Ja lopuksi seuraa\nhenkisen elämän aste, yhdistäen salaperäisellä tavalla nuo viisi eri\nolevaisuuden lajia, joihin sisältyy ei ainoastaan tämän maapallon, vaan\nkoko maailman olioiden oleminen.\n\nIhminen on siis todellinen ja suurenmoinen »moniluonto», joka\non määrätty elämään, ei ainoastaan muiden olentojen tavalla eri\nolotiloissa, vaan erilaisissa, erillisissä maailmoissa. Sillä vaikka\naistimme tajuavat vain yhden maailman, käsittää järki kaksi maailmaa:\ntoinen on näkyvä, toinen näkymätön. Mooses näyttää antaneen niistä\nselostuksen, mutta se on ainakin jälkimäiseen nähden niin epäselvä,\nettä eräät sen osat ovat vieläkin kiistanalaisia. Ensimmäisen\nMooseksenkirjan alkuluvut ovatkin mielestäni sangen hämäriä. Vaikka\njumaluusoppineet ovat koettaneet inhimilliselle järjelle sovittaa\nkaikki kirjaimellisesti ymmärrettäväksi, voinevat vertauskuvalliset\ntulkinnat myös olla hyväksyttäviä. Ehkäpä Mooses oli egyptiläisten\nhieroglyyfikoulussa oppinut tätä salaperäistä esitystapaansa.\n\nMitä tähän aineettomaan maailmaan tulee, ei meidän tarvinne mennä\nensimmäisen liikkuvan toiselle puolen. Sillä tässä aineellisessakin\nkulkevat henget yhtä vapaasti, välittämättä ajasta, paikasta tai\nliikuntarajoituksista, kuin tämän maailman äärimmäisten rajojen tuolla\npuolen. Jos vain oletamme, että ruumiillisuus häviää tai että esineet\nlieuennetaan äärimmäisiin alkuaineisiinsa asti, niin tapaamme enkelien\nasumasijan, ja jos sitä nimitänkin Jumalan kaikkialla läsnä olevaksi\nolemukseksi, en sillä toivoakseni loukkaa hänen arvoansa. Sillä ennen\nmaailman luomista oli Jumala kaikki kaikessa. Enkeleitä varten hän näet\nei luonut uutta maailmaa eikä nimenomaista olopaikkaa, ja siitä syystä\nne ovat siellä, missä on hänen olemuksensa, jopa elävät matkan päässä\nhänessä itsessään.\n\nTavallaan on totta, että Jumala loi kaikki ihmistä varten, mutta ei\nsentään niin pitkälle, että noiden ylevämpien olentojen luominen\nriippuisi meidän luomisestamme, vaikkakin he _palvelevina henkinä_\novat halukkaita täyttämään Jumalan tahtoa ihmisen vähäpätöisemmissä,\nmaallisissa asioissa. Jumala on tehnyt kaikki itseänsä varten,\nja mahdotonta on, että hän olisi luonut muun takia kuin omaksi\nkunniakseen. Mitään muuta ei hänellä työstään ole, eikä muu ole hänen\nulkopuolellaan. Sillä kun kunnia on ulkonainen ominaisuus ja riippuu\nenemmän kunnioittavasta kuin kunnioitettavasta, niin oli tarpeellista\nluoda olento, joka hänelle osoittaisi kunnioitusta. Sellaisia\nolentoja ovat toisessa maailmassa enkelit ja tässä ihminen. Jos me\nsen laiminlyömme, unhotamme koko luomisen tarkoitusperän ja voimme\nsyystä kylläkin saattaa Jumalan katumaan ei ainoastaan sitä, että hän\non luonut maailman, vaan sitäkin, että hän on vannonut olevansa sitä\nhävittämättä.\n\nEttä on olemassa vain yksi maailma, on uskon päätelmä. Aristoteles\nei koko filosofiallaan ole kyennyt sitä toteen näyttämään, ja yhtä\nheikosti hän on koettanut todistaa maailman ikuisuutta. Väittely tästä\nasiasta vaivasi paljon muinaisia filosofeja, mutta Mooses ratkaisi\nkysymyksen, ja kaikki on nyt pelastettu uudella sanalla: _luominen_,\njoka merkitsee jonkin tekemistä tyhjästä. Mitä taas tämä viimemainittu\nmerkitsee? Sitä, mikä on jonkin vastakohta, tai tarkemmin sanoen\nsitä, mikä on täysi vastakohta Jumalalle. Sillä hän ainoastaan on;\nkaikki muu on olemassa vain riippuvaisena ja on jotakin vain erikseen\ntarkastettuna. Ja siinä jumaluusoppi yhtyy filosofiaan, eikä siis vain\nsiittäminen perustu vastakohtiin, vaan myös luominen. Jumala, joka itse\non kaikkien olioiden kokonaisuus, on tyhjyyden vastakohta. Tyhjyydestä\nhän loi kaikki, joten siitä, missä ei ollut mitään, tuli jotakin ja\nkaikkiolevaisuus elähdytti olemattomuuden olevaisuudeksi.\n\nKoko luominen on salaperäistä, mutta erittäinkin ihmisen luominen.\nMuut luodut tehtiin Jumalan hengen puhalluksesta, syntyen tyhjästä\nhänen pelkän sanansa kutsumuksesta. Mutta ihmistä kyhätessään (kuten\nraamattu esittää) hän oli havaannollisena tekijänä, eikä hänen työnsä\nollut niin paljon luomista kuin valmistamista. Kun hän oli valikoinut\nmuiden olentojen ainekset, oli heti tuloksena muoto ja sielu, mutta\nkun hän oli kyhännyt ihmisen ulkonaisen hahmon, täytyi hänen suorittaa\ntoinen työläämpi, luominen, — luoda jotakin itsensä kaltaista, mikä on\nkatoamaton ja kuolematon sielu.\n\nNäistä kahdesta ominaisuudesta meillä on takeena myös pakanallisten\nfilosofien lausumat mielipiteet. Plato myöntää ylimalkaisesti, eikä\nAristoteleskaan kiellä. Mutta jumaluusoppi on tässä luomiskysymyksessä\nherättänyt toisen pulman, jota on saksalaisissa oppisaleissa paljon\nkäsitelty niin samankaltaisilla ja yhdenvertaisilla syillä ja\nvastasyillä, että vaikeus on jäänyt selvittämättä. Minä en hyväksy\nParacelsuksen mielipidettä, joka rohkeasti esittää, miten ihminen\nvoitaisiin luoda käyttämättä sukupuoliyhteyttä, mutta en voi olla\nihmettelemättä, että on suuri joukko sellaisia, jotka kieltävät\nsielunperiytymisen, vaikka heillä ei ole muuta tukea käsitykselleen,\nkuin Augustinuksen puhetaidollinen lause ja sanaleikki: _Creando\ninfunditur, fundendo creatur_ [luomalla vuodatetaan sisään, sisään\nvuodattamalla luodaan]. Kumpikin käsitys soveltuu hyvin uskontoon.\nKuitenkin olisin mieluummin jälkimäisen puolella, jollei eräs\nvastaväite minua vaivaisi. Se ei ole syntynyt mietiskelystä eikä\nviisasteluista, vaan aivan terve järki ja tavalliset huomiot ovat\nsen herättäneet, eikä se ole kenenkään kirjailijan teoksista otettu,\nvaan se on kasvanut omien aivojeni rikkaruohojen joukossa. Tarkoitan\njohtopäätöstä tapahtuneiksi väitetyistä hirveistä tuloksista, joita\ntuottaa ihmisen ja eläimen yhtyminen. Sillä jollei ihmisen sielu ole\nhänellä synnynnäinen, vanhempain siemenessä hänelle siirtynyt, miksi\neivät nuo tulokset ole pelkkiä eläimellisiä, vaan niissä on nähtävissä\njärjen ilmiöitäkin, mikäli niitä niin soveltumattomissa elimissä voi\nilmaantua?\n\nEnkä taasen voi jyrkästi kieltää, että sielu tässä maallisessa\ntilassaan on kokonaan ja kaikissa suhteissa elimetön, mutta että sen\ntavallisten toimien suorittamiseksi tarvitaan sekä elimien sopusuhta\nja oikea järjestely että myöskin sen toimintaan sovelias lämpömäärä.\nKuitenkaan ei tämä ihmisen ruumiin kokonaisuus ja näkyväinen rakenne\nole sielun väline eikä varsinainen asunto. Pikemminkin se on aistimien\nasunto ja järjen välikappale. Tutkiessamme ihmisen ruumiin rakennetta,\ntulemme monenlaisiin filosofisiin kysymyksiin, vieläpä sellaisiin,\njotka johtivat pakanoitakin jumalallisiin asioihin. Kuitenkaan en\nsaa niin suurta tyydytystä kaikista merkillisistä huomioista ja\nihmeellisistä asioista, joita keksin ihmisen ruumiin rakenteessa, kuin\nsiitä seikasta, etten löydä minkäänlaista sielun elintä tai välinettä.\nSillä ihmisen aivoissa, joita nimitämme järjen asunnoksi, ei ole\nhuomattavana muuta kuin mitä tavataan eläimen kallossa. Ja tämähän on\nhavaannollinen eikä suinkaan vähäinen todistus sielun elimettömyydestä,\nainakin siinä merkityksessä kuin tavallisimmin sitä käytämme.\n\nMe olemme siis ihmisiä emmekä tiedä miten. Meissä on jotakin, mikä voi\nolla ulkopuolellammekin ja jää jälkeemme. Ihmeellistä vain on, ettei se\nmitenkään voi ilmaista, mitä se on ollut ennen meitä, eikä voi sanoa,\nkuinka se meihin tuli.\n\nMitä sitten tähän ruumiillisen olemuksemme vankilaan tulee, jonne\nsielu näyttää olevan suljettu ennen ylösnousemista, ei se ole muuta\nkuin aivan alkeellista rakennetta, jonka täytyy tuhaksi muuttua.\nEttä _kaikki liha on ruohoa_, se ei ole vain kuvaannollisesti, vaan\nkirjaimellisestikin totta. Sillä kaikki luontokappaleet, joita näemme,\novat vain kedon ruohoja, jotka ovat muuttuneet niiden ruumiiksi, ja\nsitten ne taas siirtyvät meidän ruumiiseemme lihaksi. Voinpa mennä\nvielä pitemmälle ja sanoa, että olemme kauhuksemme _ihmissyöjiä_, jotka\nemme ainoastaan syö ihmisiä, vaan vieläpä itseämmekin. Eikä sekään ole\nmikään vertauskuva, vaan suora totuus. Sillä ruumiimme koko ainejoukko,\njonka nyt näemme, on tullut suumme kautta; tämä runko, jota katselemme,\non ennen ollut edessämme pöydällä; lyhyesti sanoen: me olemme syöneet\noman itsemme.\n\nEn usko, että Pythagoraan viisaus milloinkaan suoranaisesti\nja kirjaimellisessa merkityksessä sai toteen näytetyksi\n_metempsychosis_-teoriaansa, jonka mukaan ihmisen sielu voi siirtyä\neläimeen. Kaikista hahmonmuuttumisista uskon vain yhden, nimittäin\nLootin vaimon muuttumisen. Sillä Nebukadnesarin muuttuminen ei mennyt\nniin pitkälle. Muissa sellaisissa en ole nähnyt muuta totuutta kuin\nmitä niihin kätketty ajatus ja siveellinen opetus sisältää.\n\nUskon, että eläimen koko olento häviää ja jääpi samanlaiseen tilaan\nkuoleman jälkeen kuin ennenkuin se aineellistettiin eläväksi. Samoin\nuskon, että ihmisen sielu ei joudu vastakohtaansa eikä rappioon,\nvaan jää jäljelle ruumiista ja pysyy kuoleman jälkeenkin varsinaisen\nluonteensa perustuksella, ilman mitään ihmettä, ja että uskovaisten\nihmisten sielut, jätettyänsä maan, ottavat asuntonsa taivaassa. Lisäksi\nuskon, että kuolleitten ilmestymiset ja aaveet eivät ole ihmisten\nharhailevia sieluja, vaan paholaisten rauhattomia retkeilyjä, ne\nkun koettavat viekoitella meitä pahuuteen, verenvuodatukseen ynnä\nmuihin rikoksiin, uskotellen meille, että autuaat henget eivät saa\nrauhaa haudoissaan, vaan harhailevat huolissaan maailman asioista.\nSyynä siihen, että tuollaisia ilmiöitä usein esiintyy hautausmailla,\nruumishuoneissa ja kirkoissa, on se, että nämä ovat vainajien\nlepopaikkoja, joissa paholainen, kuten röyhkeä tappelija, katselee\nylpeänä Aatamista saamansa voiton merkkejä ja saalista.\n\nSiinäpä on se surkea tappio, jota valitamme ja joka saa meidät niin\nusein huudahtamaan: _voi, Aatami, mitä sinä teitkään!_ Minä kiitän\nJumalaa, etteivät ne siteet ja velvollisuudet, jotka kiinnittävät\nminua maailmaan, ole niin tiukat ja tärkeät, jotta olisin elämään\nhullaantunut tai vapisisin kuoleman nimen kuullessani. Eipä sillä,\nettä olisin tunnoton sen uhkauksia ja kauhua vastaan, tai että olisin\nhaudankaivajan tapaan tylsistynyt ja menettänyt kykyni ymmärtää\nkuolemaa, koska olen penkonut kuolleitten sisälmyksiä, alinomaa\nnähnyt avattuja ruumiita, luurankoja ja mädäntyneitä jäännöksiä.\nPäinvastoin juuri toimittaen noin kauheata ja ajatellen sen äärimmäisiä\nseurauksia, en tapaa siinä mitään, joka voisi lannistaa ihmistä,\nsaatikka vakautuneen kristityn uskoa. Senpä vuoksi en ole suutuksissani\nensimmäisten vanhempiemme erehdyksistä enkä haluton kantamaan osaani\ntässä yhteisessä kohtalossa ja siis kuolemaan, niinkuin parhaatkin\nihmisistä, lakaten hengittämästä, jättäen jäähyväiset kaikelle\nnäkyväiselle, ollakseni tuokion aikaa kuin olematon ja muuttuakseni\nhetken perästä hengeksi.\n\nKun täysin tarkastan itseäni ilman tuota kaiken tasoittajaa ja\nlahjomatonta oikeuden jakajaa, kuolemaa, pidän itseäni kaikista\nolevaisista kurjimpana. Jollei olisi toista elämää, johon toivon\npääseväni, ei tämän maailman kaikki turhuus saisi minusta yhtäkään\nhengähdystä houkutelluksi. Jos paholainen saisi minut uskomaan, etten\nmilloinkaan voi kuolla, niin siitä pelkästä ajatuksesta heittäisin\nhenkeni. Minulla on niin halveksiva käsitys tästä tavallisesta\nelämästä, auringon alustalaisuudesta, ettei täällä eläminen mielestäni\nole oikeata ihmisenä olemista, inhimillisyyden arvoista. Odottaessani\nparempaa voin kuitenkin kärsivällisesti elää tätä elämää ja silti\nparhaimmissa mietteissäni uhmata kuolemaa. Minä kunnioitan jokaista,\njoka kuolemaa ylenkatsoo, enkä voi rakastaa ketään, joka sitä pelkää.\nSenpä vuoksi luonnostani rakastan sotilasta ja kunnioitan ryysyisiä ja\nhalveksittuja rykmenttejä, jotka ovat valmiit jonkun päällikön käskystä\nkuolemaan. Pakanalla saattaa olla syytä rakastaa elämää, mutta jos\nkristitty hätkähtää kuolemaa, en voi ymmärtää, kuinka hän voi vapautua\nsiitä pulasta, että hän on joko liian halukas tähän elämään tai\ntoivoton tulevaiseen elämään nähden.\n\nMuutamat jumaluusoppineet arvioivat Aatamin olleen kolmenkymmenen\nvanhan silloin, kun hänet luotiin, koskapa olettavat hänet luoduksi\ntäysikäisenä ja täysin kehittyneenä. Tosin olemme kaikki vähän\nvanhempia kuin ikämme ja jokainen on muutamia kuukausia vanhempi kuin\nluuleekaan, sillä me elämme, liikumme, olemme olemassa aineellisuuden\nvaikutuksen alaisina ja taudeille alttiina siinä toisessa maailmassa,\ntodellisessa mikrokosmoksessa, joka on äidin kohtu. Sillä paitsi sitä\nyleistä olemassaoloa, jonka käsitämme meille kuuluvan kaaoksessamme,\njolloin lepäämme elämämme alkusyyn huomassa, olemme ja elämme kolmen\neri maailman piirissä, saaden mitä selvimmin eri asteita. Äitimme\npimeässä maailmassa ja kohdussa on oloaikamme lyhyt, laskettuna\nkuukausissa, mutta kuitenkin pitempi kuin monen elävän olennon aika\nauringon valossa ollessaan. Me emme silloinkaan ole ilman varsinaista\nelämää, aistimista ja järkeä, vaikka olentomme, ilmaistakseen\ntoimintaansa, näkyy odottavan tilaisuutta päästä esineihin käsiksi ja\nviettävän siellä vain alkeellisinta elintapaa. Sittemmin astuessamme\ntähän maailmaan me nousten tulemme toisenlaisiksi olennoiksi, ryhdymme\ntoimittamaan ihmisen järkeviä tekoja ja ilmaisemme, joskin himmeästi,\njumalallista alkuperäämme, joka kuitenkin vasta sitten täydellisesti\nilmenee, kun olemme vielä kerran luoneet yltämme maallisen verhomme,\nse on: lihan aineellisen painon, ja vapaudumme toiseen, viimeiseen\nmaailmaan, apostoli Paavalin selittämättömään paikkaan, henkien\nvarsinaiseen asuntoon.\n\nSe vähä, mitä olen oppinut viisaiden kivestä (joka on jotakin parempaa\nkuin kullan korkein olomuoto), on opettanut minulle koko joukon\njumaluusoppia ja ohjannut uskoani ymmärtämään, kuinka kuolematon ja\nhäviämätön sieluni voi vähän aikaa piillä lihani suojassa. Silkkimadon\nsalaperäiset ja omituiset muutokset johtivat filosofiset ajatukseni\njumaluusoppiin. Noissa luonnon ilmiöissä, jotka näyttävät saattavan\npulaan järkemme, on jotakin jumalallista; niissä on enemmän kuin\ntavallinen katsoja havaitsee.\n\nLuonnostani olen kaino. Ei seurustelu, ikä, enempää kuin matkatkaan\nole voineet ujouttani poistaa tai minua paaduttaa. Mutta erästä\nhäveliäisyyteni laatua olen harvoin tavannut muissa: totta puhuakseni\nen niin paljon pelkää kuolemaa kuin häpeän sitä. On suorastaan\nluontoamme alentavaa joutua pienessä hetkessä niin muuttumaan, että\nlähimmät ystävämme, vaimo ja lapset pelästyvät ja karttavat meitä ja\nettä taivaan linnut ja metsän pedot, jotka luonnostaan peläten ennen\ntottelivat meitä, nyt rupeavat raatelemaan. Tämä ajatus on kerran\nmyrskyssä saanut minut toivomaan, että joutuisin meren pohjaan, jonne\nkatoaisin muiden näkemättä ja säälimättä, kenenkään ihmettelemättä\nja vuodattamatta kyyneliä ja pitämättä puheita kuolevaisuudesta tai\nsanomatta:\n\n    Quantum mutatus ab illo!\n\n    Kuinka on muuttunut mies!\n\nEipä sillä, että häpeäisin ruumiini kokoonpanoa tai voisin syyttää\nluontoa jonkin kohtani pahasta patustamisesta, tai valittaa omaa\npaheellista elämääni minkään inhottavan taudin saamisesta, joten en\nvoisi nimittää itseäni yhtä terveelliseksi matojen ruuaksi kuin joku\ntoinenkin.\n\nMuutamat voivat kärsivällisemmin suhtautua kuolemaan sen rohkaisun\nperusteella, jota tuntevat hedelmällisestä lapsisadostaan, kun he\nelämänsä päätyttyäkin jäävät näköjään vielä siinä eloon ikäänkuin\ntodellisimmassa aikakirjassa. Tämä käsitys, että elämä jatkuu\njälkeläisissä, näyttää minusta olevan vain itsepetosta, arvotonta\nihmiselle, jonka pitäisi vain ajatella tulevaa maailmaa ja jalommalla\ntavalla kunnianhimoisena toivoa saavansa elää omana itsenään taivaassa\nmieluummin kuin mitään nimellistä ja varjoelämää maan päällä.\n\nSenvuoksi aion kuollessani sanoa täydelliset jäähyväiset tälle\nmaailmalle, välittämättä muistopatsaasta, elämäkerrasta tai\nhautakirjoituksesta. Enpä edes välitä pelkän nimeni muistamisesta\nmuualla kuin Jumalan yltyleisessä luettelossa. En ole vielä niin\nkyynillinen, että hyväksyisin Diogeneen testamentin, enkä liioin ole\naivan samaa mieltä kuin Lukanus kerskatessaan:\n\n    Cæto legitur, qui non habet urnam.\n\n    Taivas kattona sen, ken ei ole pantuna uurnaan.\n\nMutta maltillisemmin arvostellen hyväksyn niiden sävyisät aikeet,\njotka haluavat levätä isiensä uurnien likellä ja sievimmällä tavalla\nmaaksi muuttua. En kadehdi korppien ja varisten osaa enkä liioin ennen\nvedenpaisumusta eläneitten isien pitkiä ja väsyneitä elinpäiviä.\nJos astrologiassa on jotakin perää, saattanen minäkin elää jonkun\nriemuvuoden yli. Tähän asti en ole nähnyt ainoaakaan Saturnuksen\nkierrosta eikä valtimoni ole tykyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Ja\nkuitenkin olen yhtä vaille nähnyt Euroopan kaikkien kuninkaitten tomun\nlaskettavan maahan. Aikalaisiani ovat olleet kolme keisaria, neljä\nsulttaania ja yhtä monta paavia. Tuntuu kuin olisin elänyt yli oman\naikani, alkaen jo väsyä elämään auringon alla. Olen puristanut kättä\nihastuksen kanssa vereni läikehtiessä lämpimänä elämäni mätäkuussa,\nja nyt huomaan jo odottelevani vanhuuden vaivoja. Maailma on minusta\nvain uni tai pilanäytelmä, ja me itse siinä vain ilveilijöitä ja\nkummallisuuksia, kun asiaa vakavammin mietiskelen.\n\nLuonnollisestikaan ei ole luvatonta pyytää saada elää kauemmin kuin\nVapahtajamme eli, siis saavuttaa korkeampi ikä kuin missä hän katsoi\nsopivimmaksi kuolla. Kuitenkin, jos taivaassa jumaluusopin vakuutuksen\nmukaan ei ole harmaita hiuksia, vaan kaikki nousevat kuolleista\ntäydellisessä kukoistuksessaan, elämme täällä vain kuluttamassa\nnoita hyviä puoliamme, jotta sitten tulevaisessa elämässä vielä\nsuuremman ihmeen kautta ne saisimme takaisin, ja siispä elämme täällä\nvain taantuaksemme myöhemmin. Jos olisi mitään toiveita saada elää\nniin kauan, että vapautuisi paheesta tai että määrä-iässä pääsisi\nsynnistä, olisi aivan täysi syy rukoilla Metusalemin ikää. Mutta\nikä ei ojenna, vaan pikemmin käpertää luontoamme, tehden huonoista\ntaipumuksista vieläkin huonompia tottumuksia ja (niinkuin usein\ntauditkin) tuottaen parantumattomia vammoja. Sillä joka päivä, jonka\nvanhenemme, käyden heikommiksi, tulee synti meissä voimakkaammaksi, ja\nkuta useammat elämämme päivät ovat, sitä lukemattomammiksi karttuvat\nsyntimme. Kuudentoista vuoden iässä tehty synti ei ole, olojen\nsamankaltaisuudesta huolimatta, enää samanarvoinen neljänkymmenen\nvuoden ikäisessä, vaan se paisuu ja monikertaistuu ikämme mukana,\nja jos jo alinomainen rikkominen on puolustamatonta, sitä vähemmin\noikeuttaa meitä puolusteluun arvostelukykymme kypsyminen.\n\nKuta useammin teemme jotakin syntiä, sitä enemmän se käy paheeksi.\nMikäli sen tekeminen jatkuu, sikäli se edistyy pahempaan suuntaan,\nsillä pahuuden määrä lisääntyy kerta kerralta, niinkuin lukuarvot\nnumeroissa, joilla äärimmäinen on arvoltaan suurempi kuin kaikki muut\nyhteensä. Ja vaikka luulen, ettei kukaan voi elää hyvin yhtä kertaa,\nellei saisi elää kahdesti, en kuitenkaan omasta puolesta tahtoisi\nuudelleen elää kulunutta elämääni, uudelleen aloittaa päivieni\nvaellusta. Tätä en sano siitä syystä kuin Cicero, koska muka olen\nelänyt hyvin, vaan koska pelkään, että eläisin uudelleen huonommin.\nHuomaan, että kehittyvä arvostelukykyni joka päivä neuvoo minua,\nkuinka tulisin paremmaksi, mutta vallattomat mielihaluni ja piintynyt\npahuuteni saavat minut päivä päivältä tekemään pahemmin. Huomaan\nmiehuuteni iällä samat synnit, joita ilmeni nuoruudessanikin. Silloin\ntein monta niistä, koska olin lapsi, ja kun nytkin niitä teen, olen\nvieläkin lapsi. Siitä syystä ymmärrän kyllä, että ihminen voi olla\nkahdesti lapsi, ennenkuin ehtii vanhuudenhöperöksi, ja tarvitsee\nAesonin kylpyä ennen kuudenkymmenen vuoden ikää.\n\nJa totisesti tarvitaan melko paljon kaitselmuksen johtoa, jotta\nihminen pääsisi kuudenkymmenen vanhaksi. Tarvitaan paljon enemmän\nkuin kelpo luonto tuota ikää varten. Vaikka rohkea ja elämänhaluinen\nmieli itsessään sisältää öljyä seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, näyttää\nminusta, että muutamissa sitä ei riitä elämänvaloksi paljoakaan yli\nkolmenkymmenen vuoden. Ne, jotka kirjoittavat kokonaisia kirjoja\npitkästä elämästä, eivät tunne kaikkia pitkän iän syitä. Ne, jotka\ntuntevat elävänsä parhaimmissa voimissa ja pirteimmällä mielellä, eivät\nmäärittele, miksi Aapeli ei elänyt yhtä kauvan kuin Aatami.\n\nNiinpä on elämämme pituuden mittana salainen sääntö: Jumalan viisaus\nmääräsi sen, mutta hänen jatkuva huolenpitonsa ja kaitselmuksensa\ntoteuttaa sitä, ja näin täyttävät kaikki henget, me itse ja kaikki\nJumalan luodut olennot, salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla\nhänen tahtoansa. Älkööt ne, jotka kuolevat kolmenkymmenen ikäisinä,\nsiis valittako, että ovat kypsymättömiä. He poistuvat elämästä niinkuin\nkerran koko maailmakin, jonka luja ja hyvin sommiteltu ainejoukko ei\nsaa odottaa kestävänsä enempää kuin sille on aikaa suotu. Silloin,\nkun kaikki on siinä täydennetty, on sen ikäkin täyttynyt. Viimeinen\nja yltyleinen kuume saattaa yhtä luonnollisesti sen tuhota ennen\nkuudentuhannen vuoden ikää kuin minut pääsemättäni neljänkymmenen\nvanhaksi.\n\nOn siis elämämme lankaa punomassa toinen kuin luonnon käsi. Me emme\nainoastaan ole tietämättömät itseämme vastustavista salaperäisistä\nvoimista, vaan elämämme loppukin on yhtä kätketty kuin alkumme.\nElämämme ura on yöhön kätketty, ja sen eri tapahtumat ovat merkityt\nnäkymättömällä kädellä. Jos siinä tunnustammekin tietämättömyytemme,\nemme varmastikaan erehdy, kun sanomme, että sitä johtaa Jumalan\nkäsi. Minua miellyttää hyvin pari Lukanuksen säettä, sittenkun en\nainoastaan ole kyennyt niitä kääntämään, kuten koulussa, vaan myöskin\nne ymmärtänyt:\n\n    Victurosque Dei celant, ut vivere durent,\n    felix esse mori —\n\n»jumalat salaavat voitokkailtakin, kuinka onnellista on kuolla, jot\njaksaisivat elää.» Tällä runoilijalla on monta etevää ajatusta, hänen\nstoalaisen neronsa lahjoittamia. Samoin on Zenolla filosofiassaan ja\nyleensä stoalaisten lauselmissa erinomaisia oppeja, jotka nähdäkseni\nsaarnatuolista esitettyinä kävisivät nykyaikaisesta jumaluusopista.\nSiinä he kuitenkin liioittelevat, että sallivat ihmisen ruveta omaksi\nsurmaajaksensa ja suuresti ylistävät Caton loppua ja itsemurhaa. Tämä\nei todellakaan ole kuolemanpelkoa, mutta toisaalta se on elämänkammoa.\nUljasta tietysti on halveksia kuolemaa, mutta siinä, missä elämä\nnäyttää kauheammalta kuin kuolema, on todellinen uljuus juuri se, että\nuskaltaa elää.\n\nTässä kohden uskonto on opettanut meille ylevän esimerkin. Sillä eipä\nyksikään Curtiuksen, Scaevolan, enempää kuin Codruksenkaan uljaista\nteoista kestä vertailussa Jobin uljuuden rinnalla, eikä ole mitään\nkidutusta, joka vetäisi vertoja taudin tuottamille kärsimyksille,\nsamoin kuin ei kuolemassa itsessään mitään tikaria voi pitää\nkauheampana kuin sen edellä käyviä enteitä. _»Emori nolo, sed me esse\nmortuum nihil curo»_ — en tahtoisi kuolla, mutta en välitä, vaikka\nolisinkin kuollut.\n\nJos minulla olisi Caesarin uskonto, toivoisin kuten hänkin saavani\nmieluummin kuolla yhdestä iskusta kuin että kiduttava tauti minut\npalasiksi sahaisi. Ihmiset, jotka eivät näe omaa nenäänsä pitemmälle,\nluulevat terveyden kuuluvan elämän vakinaisiin ilmiöihin ja moittivat\nruumistansa siitä, että se on sairas. Minä sitävastoin, joka olen\ntutkinut ihmisen ruumista ja tiedän, kuinka heikkojen kiinnikkeiden\nvarassa koko laitos on, ihmettelen sitä, ettemme aina ole sairaita.\nJa ottaen huomioon ne tuhannet mahdollisuudet, jotka aiheuttavat\nkuoleman, kiitän Jumalaa siitä, että voimme kuolla vain yhden kerran.\nEivät ainoastaan tautien tuottamat vammat ja myrkkyjen häijyys tee\nmeistä loppua, vaan niiden lisäksi olemme voimattomia kaikkia uusia\nsurma-aseita vastaan. Kuka hyvänsä kykenee tuhoamaan meidät, ja\njokaista, jonka tiellämme tapaamme, voimme epäillä pahoista aikeista\nhenkeämme vastaan.\n\nSenvuoksi on vain se lohdutus jäljellä, että vaikka heikommankin\nkäden vallassa on ottaa henkemme, ei voimakkainkaan käsi voi estää\nmeitä kuolemasta. Eikä Jumala itsekään tahtonut poiketa siitä, vaikka\nkuolemattomalle tuotti suurta kurjuutta lihassa esiintyminen; hän ei\nvalinnut kuolematonta olomuotoa. Tässä ruumiillisessa elämässä ei\ntotisesti ole mitään onnellisuutta, eikä näiden silmiemme nähtäväksi\nole annettu mitään onnea. Ensimmäinen juhlapäivämme on kuolema.\nPaholainen on siis pettynyt toiveissaan: me olemme onnellisempia\nkuoleman avulla kuin olisimme ilman kuolemaa; mitään kurjuutta ei ole\nmuualla kuin siellä, missä onnettomuus ei koskaan lopu. Ja siitä syystä\non stoalainen tavallaan oikeassa. Hän tosin unhottaa, että sekin voi\nkuolla, joka valittaa onnettomuuttaan; mikään onnettomuus ei voi meitä\nvallita, kun kuolema on omassa vallassamme.\n\nPaitsi tätä kirjaimellista ja varsinaista kuoleman muotoa on\ntoisiakin, joita jumaluusoppineet mainitsevat ja jotka eivät liene\nvain vertauskuvia, kuten lihankuoletus, kuoleminen synnistä ja\nmaailmasta. Sanon sentähden, että jokaisella ihmisellä on kaksinainen\nhoroskooppi: toinen koskee hänen ihmisyyttänsä, syntymistään; toinen\nkristillisyyttä, kastetta. Ja tästä jälkimäisestä lasken kohtaloni\nuran enkä ota huomioon noita välipäiviä tai katso itseäni miksikään,\nennenkuin tulin Vapahtajani omaksi ja hänen kirjaansa merkityksi.\nSitä, joka ei elä tällaista elämää, en voi pitää muuna kuin ilmiönä,\nvaikka hänellä onkin ruumiillisuuteen kuuluvat ominaisuudet. Tältä\nsiveelliseltä kannalta on kuolemattomuuteen päästäkseen joka päivä\nkuoltava. Minun mielestäni emme vielä silloin oikein ymmärrä kuolemaa,\nkun tarkastelemme pääkalloa tai katselemme luurankoa arkipäiväisin\nmiettein, joita ne meissä herättävät. Senvuoksi minusta on näyttänyt\nhyvältä muuttaa tavallisesti käytetty _Memento mori_ [muista kuolemaa]\nkristillisemmäksi muistolauseeksi: _Memento quatuor novissima_, muista\nneljää välttämätöntä kohtaa jokaisen vaiheissa: kuolemaa, tuomiota,\ntaivasta ja helvettiä. Eihän pakanainkaan mielikuvitus pysähtynyt\nvain hautaa ajattelemaan, vaan hekin käsittivät jonkinlaisen tuomion\ntulevaksi kuoleman jälkeen, vaikka toisenlaisen kuin me, riippuen\nheidän käsityskannastaan. En voi muuta kuin kummeksia, miltä sibyllalta\ntai oraakkelilta he sieppasivat ennustuksen maailman häviämisestä\ntulessa tai mistä Lukanus oppi sanomaan:\n\n    Communis mundo superest rogus, ossibus astra\n    mixturus.\n\n    Vuottavi maailmaa tulenlieska, mi ihmiset, tähdet\n    nielevä yhdess' on.\n\nUskon maailman rientävän loppuaan kohti, vaikka se ei vielä ole\nvanha eikä rappeutunut eikä konsaan häviä omien perusteittensa\nluhistumisella. Samoin kuin luomistyö oli luonnon yläpuolella, samoin\ntulee sen vastakohtakin, häviäminen, olemaan. Muutoin maailma ei\nloppuisi, vaan muuttuisi. Mutta mikä muu voima voisi sen niin loppuun\nkuluttaa paitsi Jumalan hengähdys, joka on kaikkein kuluttavin tuli,\nsitä ei ainakaan minun filosofiani voi selittää.\n\nMuutamat luulevat, ettei maailman luomisessa tarvittu edes yhtä\nminuuttia ja ettei sen häviämisessäkään enempää aikaa tarvita. Luomisen\nkuusi päivää, jotka niin täsmällisesti esitetään, näyttävät heistä vain\nkuvaavan Jumalan suuren työn suunnitelmaa ja aatetta eikä sitä, kuinka\nhän työssään edistyi. Minun kuvitelmani mukaan ei viimeisenä päivänä\nole sellaista oikeudenkäyntiä tai haastetoimitusta kuin raamattu\ntosin näyttää esittävän ja sen piintyneet selittäjätkin käsittävät.\nSillä raamatun käsittämättömät salaisuudet ovat usein esitetyt\nkansantajuisesti ja havaannollisesti, ja kun ne ovat kirjoitetut\nihmisiä varten, eivät ne ole esitetyt siten, kuin ne todellisuudessa\novat, vaan niin, että voitaisiin ymmärtää. Tämä ei tietystikään\nestä omaksumasta erilaisista kyvyistä johtuvia erilaisia selityksiä\nkunkin omaksi hartaudeksi, niin että yksityisen mielenylennykselle ei\nmitenkään tule haittaa.\n\nJos yrittää määrätä tuon välttämättömästi kerran tulevan tapauksen\nvuotta ja päivää, on se sekä suoranaista hulluutta että myöskin\nilmeistä jumalattomuutta. Kuinka voisimme selittää, mitä tarkoittaa\nEliaan kuusituhatta vuotta, tai kuvitella sitä salaisuutta jollekulle\nrabbiinille ilmoitetuksi, kun Jumala on sen enkeleiltäkin salannut?\nOlisihan siinä ollut erinomainen aihe tiedustella Delfon oraakkelilta,\njonka ehkä olisi täytynyt antaa jokin eriskummaisen kaksimielinen\nvastaus. Maailman lopun määräämisessä eivät ole joutuneet häpeään\nainoastaan menneen ajan tähdistälukijain ennustukset, vaan myös monet\nheikkopäiset profeetat meidänkin päivinämme. Vaikka eivät kunnollisesti\nymmärrä menneisyyden eivätkä nykyisyyden ilmiöitä, ovat he kuitenkin\ntietävinään tulevia tapahtumia. Heidän aivonsa ovat pikemmin aiotut\nilmaisemaan heikkopäisyyden uskomattomia vaikutelmia sekä toteuttamaan\nvanhoja ennustuksia kuin itse olemaan uusien ennustuksien sepittäjinä.\n\nMinusta se, että _niinä päivinä saatte kuulla sotien melskettä ja\nsanomia sodista_, ei vielä ole ennustus, vaan pysyvä totuus, joka on\nilmennyt siitä saakka, jolloin se lausuttiin. _Silloin on merkkejä\nkuussa ja tähdissä_, mutta kuinka hän siis tulee _niinkuin varas\nyöllä_, jos hän kerran antaa merkkejä tulostaan? Antikristuksen\nilmestymisestä saatu merkki on yhtä epäselvä kuin mikä hyvänsä.\nTavallisten laskelmiemme mukaan hänen olisi jo monta vuotta sitten\npitänyt saapua. Mutta minä olen (puhuakseni suoraan) ainakin\npuolittain sitä mieltä, että Antikristus on tavallaan viisasten kivi\njumaluusoppineilla, sillä sen keksiminen on tarkoista säännöistä ja\nohjeista huolimatta tuskin vielä kenellekään onnistunut. Se yleinen\nkäsitys, että maailma on lähellä loppuansa, on vallinnut ihmisten\nkesken kaikkina aikoina samoin kuin meidänkin päivinämme. Pelkäänpä,\nettä ne sielut, jotka nykyään lähtevät täältä, eivät pääse vapaiksi\nalttarin juurella odottavien pyhien huokauksesta: _Quousque, Domine?_\nkuinka kauvan, Herra? ja valittamasta odottaessaan suurta riemujuhlaa.\n\nViimeinen päivä varmasti tuo esille Jumalan erinomaisen\noikeamielisyyden. Sen täytyy sovittaa ne hellittämättömät epäilykset,\njotka kiduttavat viisaimpiakin ihmisiä, ja korvata tässä maailmassa\nesiintyvät näennäiset epäoikeudenmukaisuudet ja epätasaisuudet tulevan\nmaailman yhdenvertaisuudella ja palkitsevalla oikeudenmukaisuudella.\nTuo yksi päivä on sisältävä kaikki edellä kuluneet päivät, ja niin\nsanoaksemme viimeisessä kohtauksessa täytyy kaikkien näyttelijäin astua\nesille, täydentämään ja loppuun suorittamaan tätä suurta esitystä. Ja\ntämä on se päivä, jonka muistaminen on kyllin tehokas tekemään meidät\nrehellisiksi pimeässäkin ja hyveellisiksi tarvitsematta todistajia.\n\n    Ipsa sui pretium virtus sibi,\n\n    hyve on oma palkintonsa,\n\non vain kylmä järkilause, joka ei kykene pitämään huikentelevaa\ntahtoamme muuttumattomasti ja pysyvästi hyvyyden uralla. Minä olen\nyrittänyt toteuttaa kelpo Senecan neuvomaa keinoa: kuvitellut\nyksinäisyyden hiljaisuudessa, pysyäkseni vapaana paheiden\nsaastutuksesta, olevani parhaiden ja rakkaimpien ystävieni parissa,\njoiden nähden mieluummin menettäisin pääni kuin harjoittaisin jotakin\npahetta. Kuitenkin huomasin sen olevan vain siveellistä rehellisyyttä,\nmikä ei vielä merkitse hyveellisenä olemista hänen tähtensä, joka\nmeidät lopullisesti palkitsee.\n\nOlen koettanut noudattaa Senecan suurta ohjetta: olla hyveellinen\najattelematta taivasta tai helvettiä. Ja tosiaankin huomasin, että,\nollen luonnostani taipuvainen hyveeseen ja sitä kunnioittamaan, saatoin\nsitä palkattakin palvella, mutta en kuitenkaan niin päättäväisesti ja\nkunnioitettavalla tavalla, että oman luonteeni heikkous ei pienenkin\nkiusauksen esiintyessä voisi viekoitella minua sitä unhottamaan.\n\nSiitä syystä on kaiken toimintamme elinvoimana ja henkenä usko\nylösnousemukseen ja se vakaa tieto, että tomumajamme saa nauttia\nhurskaiden ponnistustemme hedelmiä. Ilman tätä olisi kaikki uskonto\npelkkää harhaa, ja Lukianoksen, Euripideen ja Julianuksen jumalattomat\najatukset eivät olisikaan mitään herjausta, vaan ylevintä totuutta, ja\nateistit olisivat olleet ainoita oikeita filosofeja.\n\nKysymys siitä, miten kuolleet nousevat, ei koske minun uskoani.\nMahdollisuuksien olettaminen ei ole uskoa, vaan filosofiaa. Monet\njumaluusopin kohdat ovat tosia siitä huolimatta, ettei niitä järki\nvoi johdella enempää kuin aistimetkaan vahvistaa, ja monet filosofian\nkysymykset aistimilla varmennettavia, vaikka järki ei niihin pysty.\nNiinpä on esimerkiksi mahdotonta pätevillä, kouraantuntuvilla\njärkisyillä saada ketään uskomaan kompassineulan kääntymistä pohjoista\nkohti, vaikka tämä ilmiö on sekä mahdollinen että todellinen, vieläpä\nhelposti uskottavakin, kunhan vain aistimilla teemme kokeen.\n\nUskon, että muuttunut ja hajaantunut tomumajamme jälleen yhtyy, että\nsen ainekset, suoritettuaan niin monta kiertokulkua ja muutosta\nkivennäisten, kasvien, eläinten ja muiden olioiden kautta, Jumalan\näänen kutsumina palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja yhtyvät jälleen\nolemaan entisenä alkuperäisenä kokonaisuutena.\n\nNiinkuin luomisessa sekava ainejoukko erotettiin eri lajeihinsa,\nsamoin maailman häviössä tapahtuu erittely eri yksilöiksi. Niinkuin\nluomisessa kaikki eri lajit, joita nyt näemme, piilivät yhdessä\nainejoukossa, kunnes Jumalan hedelmöittävä ääni eroitti ne toisistansa,\nniin on viimeisenäkin päivänä, kun kaikki pilaantuneet tähteet ovat\nhajallaan lukemattomissa muodoissa ja näyttävät unohtaneen varsinaiset\nominaisuutensa, Jumala väkevällä kädellänsä ne palauttava varsinaisiin\nmuotoihinsa ja kutsuva ne esiin kunkin paikallensa.\n\nSilloin esiintyy Aatamin jälkeläisten paljous ja sen siemenen taika,\njoka on paisunut niin moniksi miljooniksi. Olen usein ihmeenä\nkatsellut elohopean uudelleen ilmestymistä ja eri hahmoja, kuinka se\noltuaan ikäänkuin muuna aineena palautuu omaan muotoonsa. Puhuaksemme\nluonnollisesti ja filosofien tapaan, voimme sanoa, että muuttuvaisten\nkappaleiden muodot eivät häviä näissä ulkonaisissa turmeluksissa\neivätkä, kuten luulottelemme, kokonaan jätä asuntopaikkojansa, vaan\nkiintyvät niiden salaisiin soppiin, joissa ne parhaiten voivat suojella\nitseään hävittäjältään. Niinpä kasvi, joka on poltettu tuhaksi,\nsaattaa kamarifilosofeista näyttää kokonaan hävinneeltä ja sen muoto\nainaiseksi menneeltä, mutta herkän taiteilijan silmissä eivät sen\nmuodot ole hävinneet, vaan kätkeytyneet palamattomaan olomuotoonsa,\nmissä ne säilyvät turvassa kuluttavan liekin vaikutukselta. Sen voi\nnäyttää toteen kokeella, sillä kasvin tuhasta saatamme uudelleen\nherättää eloon kasvin runkoineen ja lehtineen. Jos ihmisen taito voi\nnäissä vähäpätöisissä esineissä jotakin aikaan saada, kuinka suurta\npilkkaa onkaan puhua, ettei Jumalan sormi voisi tehdä samanlaista\ntäydellisemmissä ja ylevämmissä rakenteissa! Tämä kuuluu siihen\nsalaiseen filosofiaan, joka ei ketään todellista tiedemiestä tee\nateistiksi, vaan tarkastaessaan luonnon silminnähtäviä ilmiöitä hän\nkehittyy todelliseksi jumaluusoppineeksi, joka ei näe vain unessa,\nkuten Hesekiel, vaan todellisissa esineissä kuolleistanousemisensa\nesikuvia.\n\nMeidän kuolleista nousseen olemuksemme asunnoiksi on määrätty nämä\nkaksi vastakohtaista ja toisiinsa soveltumatonta paikkaa: taivas ja\nhelvetti. Niiden määrittelemiseen tai tarkoin selittääkseni mitä ja\nmissä ne ovat, ei minun jumaluusoppini riitä. Sulopuheinen apostoli,\njoka näyttää saaneen nähdä vilahduksen taivaasta, on antanut siitä\nvain kielteisen määrittelyn: _mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva\nkuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut_. Hän oli siirretty\npois itsestään, voidakseen sitä nähdä, mutta saatuaan jälleen palata\nitseensä ei voinut sitä ilmi lausua. Kun apostoli Johannes kuvaa\ntaivaan asunnoita rakennetuiksi smaragdeista, krysoliiteistä ja muista\nkalliista kivistä, on se liian laimeata ilmaisemaan todellista taivasta.\n\nSenvuoksi saatamme sanoa, että missä sielulla on täydellinen\nonnellisuus, missä henkemme rajaton kaipuu on täydellisesti tyydytetty,\nniin ettei se enää toivo lisäystä eikä muutosta, siellä lienee todella\ntaivas. Ja tämä voi toteutua ainoastaan sen olennon yhteydessä, joka\nrajattomassa hyvyydessään kykenee täyttämään kaikki omat toivomuksensa,\nsamoin kuin meidänkin pohjattomat kaipuumme. Missä Jumala siten\nilmaisee itsensä, siinä on taivas, vaikka se jäisikin tämän näkyväisen\nmaailman piiriin.\n\nNäin ihmisen sielu voi olla taivaassa missä hyvänsä, vieläpä oman\nruumiinsa sisäpuolella, ja kun se lakkaa elämästä ruumiissa, voi se\njäädä asumaan omassa sielussaan, se on Luojassaan. Ja niin voimme\nsanoa, että apostoli Paavali, kun hän ei sanonut tietävänsä _oliko\nhän ruumiissaan vai ulkona siitä_, oli kuitenkin taivaassa. Taivaan\nasettaminen kymmenennen kehän ulkopuolelle on ristiriidassa sen tiedon\nkanssa, että maailma on häviävä, sillä kun tämä näkyväinen maailma\nhävitetään, silloin on kaikki täkäläinen samanlaista kuin nyt siellä\neli tavallaan tyhjyyttä. Jos kysymme, missä taivas siis on, merkitsee\nse samaa kuin kysyä, missä on Jumalan olopaikka tai missä meille se\nkunnia tulee, että saamme nähdä hänet.\n\nMooses, joka oli perehtynyt Egyptin kaikkeen viisauteen, teki\nfilosofian kannalta suuren erehdyksen tahtoessaan ruumiillisilla\nsilmillään nähdä Jumalan ja siis pyytäessään tekijäänsä, joka on itse\ntotuus, kumoamaan itsensä. Niillä, jotka kuvittelevat taivaan ja\nhelvetin olevan naapureita ja ajattelevat niiden välistä rajaakin,\nperustaen käsityksensä Jeesuksen vertaukseen Latsaruksesta ja rikkaasta\nmiehestä, on liian karkea käsitys noista kirkastetuista olennoista,\njotka silmillänsä voivat helposti katsoa auringonvalonkin taakse\nja nähdä pisimpienkin matkojen päähän. Sillä jos kirkastetuissa\nsilmissämme tulee olemaan kyky nähdä ja tuntea esineitä, tahtoisin\najatella näkemiskykymme olevan yhtä rajattoman kuin nyt ajatuksemme on.\n\nMyönnän, että jos kaksi olentoa on sijoitettu kymmenennen kehän\nulkopuolelle eli tyhjyyteen, niinkuin Aristoteleen filosofiassa\nesitetään, eivät he voisi nähdä toisiansa, koska puuttuu välittävä\naine, joka siirtäisi esineen valonsäteet aistimiimme. Mutta missä ei\nole valonsäteitä siirtävää väliainetta eikä edes valoa, joka käyttäisi\ntuota välittäjää, ja kuitenkin on olemassa täydellinen kyky nähdä,\nsiinä meidän tulee syrjäyttää filosofiamme säännöt ja selittää kaikki\njohtuvaksi täydellisemmästä näöstä.\n\nEn voi ymmärtää, että tuli on helvetin varsinainen olemus, enkä\nymmärrä, mitä ajattelisin kiirastulesta, enkä liioin voi käsittää\nsellaista liekkiä, joka voisi kuluttaa tai puhdistaa sielua. Tulikiven\npalavat liekit, joita on raamatussa mainittu, eivät mielestäni kuulu\ntähän puheena olevaan helvettiin, vaan tulevaiseen, jossa tulella on\ntäydentävä tehtävä meitä kohtaavassa rangaistuksessa ja jolloin se voi\nruumiillisia olennoita kohtaan valtaansa käyttää.\n\nMuutamat, joilla on ollut kunnia selittää raamattua, ovat sitä mieltä,\nettä tuli sielläkin on samaa lajia kuin nyt meillä. Sitä on vaikea\nkäsittää. Mutta voin ymmärtää, että sekin voi polttaa ruumistamme,\nkuitenkaan kuluttamatta sitä, sillä tässä aineellisessakin maailmassa\non kappaleita, jotka voittamattomina kestävät ankarimmissakin\nliekeissä, ja vaikka ne tulen voimasta syttyvät ja sulavatkin, eivät\nne siinä kuitenkaan häviä. Haluaisin mielelläni tietää, kuinka Mooses\ntavallisessa tulessa poltti kultaisen vasikan tuhaksi, sillä tuo\nsalaperäinen kultametalli, jonka aurinkoista laatua ihailen, tulen\nvaikutukselle alttiiksi annettuna vain kuumenee ja sulaa, mutta ei\nkulu. Samoin, kun palavat ja haihtuvat osat ruumiistamme puhdistuvat\nkestävämmiksi, kiinteämmiksi, siis kullan kaltaisiksi, jotka tosin\nkärsivät liekkien vaikutuksesta, eivät ne kuitenkaan häviä, vaan\npysyvät tulessakin kuolemattomina.\n\nVarmasti siis, jos tämä ruumiimme saa kärsiä vain tämän alkuaineen\nvaikutuksesta, jää monta ruumista jäljelle. Ja silloin sekä taivas\nettä myöskin maa pikemmin on vasta kehityksensä alussa. Sillä nykyjään\ntämä ei ole maa, vaan tulen, veden, maan ja ilman kokoomus, mutta\ntulevaisena aikana, kun se on näistä aineksistaan vapautunut, se\nesiintyy itsensä kaltaisemmassa tilassa, tuhkanansa.\n\nFilosofit, jotka arvelivat maailman häviävän tulessa, eivät\nkuitenkaan uneksineet sen tyhjään katoavan, mikä on maallisten syiden\nvaikutuspiirin ulkopuolella. Sillä tulen viimeinen ja varsinainen\ntehtävä on muuttaa ja sulattaa lasiksi, ja senvuoksi muutamat\nkemisteistämme naljaillen väittävätkin, että viimeinen palo kiteyttää\nja muuttaa kaiken olevaisen lasiksi.\n\nEi meidän myöskään tarvitse pelätä häviämistä tai kummeksia, että\nJumala tahtoo tuhota luomistöitänsä. Sillä kun on jäljellä ihminen,\njoka nyt on ja sitten vasta oikein on mikrokosmos eli pienoismaailma,\nei maailmaa voi sanoa hävinneeksi. Sillä Jumalan silmät, samoin kuin\nehkä omatkin kirkastetut silmämme, saavat yhtä todellisesti nähdä\nmaailman tämän supistetussa olemuksessa kuin se nyt on nähtävissä\nsummakaupalla ja paisutettuna. Niinhän Jumalan silmissä, samoin kuin\nihmisenkin ymmärryksen kannalta, kasvin siemenessä on jo olemassa,\nvaikka näkymättömällä tavalla, sen täydellinen runko, lehdet, kukat\nja hedelmät. Sillä se, mikä on aistimillemme vain mahdollista, on\nymmärryksemme kannalta todella olemassa. Näin siis Jumala näkee kaikki,\ntuntien omat työnsä yhtä täydesti niiden vähäisessä alussa kuin\ntäydellisyydessä; hän näki myös koko maailman yhtä täydesti kuudennen\npäivän pienoismaailmassa kuin edellisten viiden päivän hajallisissa ja\nmoninaisissa tuloksissa.\n\nIhmiset tavallisesti selittelevät laajalti helvetin tulen tuskia\nja ruumiillisen kidutuksen ankaruutta ja kuvailevat helvettiä yhtä\nselkeästi kuin Muhammed kuvasi taivasta. Tosin se on kouraantuntuvaa ja\njylisee jotenkin rahvaan korvissa, mutta jos sen on esitettävä asian\npelottavaa puolta, ei sitä kannata panna vastakohdaksi taivaalle,\nsiellä kun onnellisuus perustuu siihen osaan, joka on kykenevin\nsitä tajuamaan, eli sieluun, Luojan siirrettyyn jumaluusvoimaan ja\nuutisasuntoon. Ja vaikka sijoitamme helvetin maan alle, on paholaisen\nalue sen ympärillä. Perin lapsellista taas on selittää sen olevan\ntulivuorissa, jotka alkeellisen käsityksen mukaan edustavat helvettiä.\n\nMutta ihmisen sydän on paholaisen asuinsija, ja joskus tunnen helvetin\nsuorastaan itsessäni; Lucifer pitää hoviansa rinnassani, ja koko\nlegiona paholaisia on asettunut minuun. On siis olemassa yhtä monta\nhelvettiä kuin Anaksagoraan mukaan on maailmoja. Olihan Magdaleenassa\nuseampia kuin yksi helvetti, koska hänessä asusti seitsemän paholaista\nja jokainen paholainen on helvetti itsellensä, saaden riittävästi\nkidutusta omassa olinpaikassansa, tarvitsematta enää ympäristön\nkurjuutta lisäksi kärsimyksiinsä. Ja niinhän paha omatunto on täällä\njo tutustuttamista vastaiseen helvetin tuskaan. Kuka voi muuta kuin\nsäälien ajatella niiden armeliaita aikomuksia, jotka lopettavat oman\nelämänsä? Niinhän paholainenkin tekisi, jos voisi, mutta kun se\non mahdotonta, on sen kurjuus loppumaton ja se kärsii enimmin sen\nominaisuuden vuoksi, jossa se on kestävin, nimittäin kuolemattomuutensa\ntakia.\n\nKiitän Jumalaa ja ilomielin mainitsen, etten ole milloinkaan pelännyt\nhelvettiä enkä kauhusta kalvennut, kun sitä on kuvattu. Olen niin\nkiinnittänyt katseeni taivaaseen, että olen melkein tykkänään\nunohtanut helvetin ajatuksenkin ja pelkään pikemmin edellisen riemujen\nmenettämistä kuin joutumista kärsimään jälkimäisen kurjuutta.\nEdellisten menettäminen on täydellinen helvetti eikä tarvitse\nmielestäni mitään lisää täydentämään kärsimyksiämme. Tuo julma\nnimitys ei ole minua koskaan pidättänyt synnistä, enkä sen takia\nliioin ole mitään hyvää tehnyt. Pelkään Jumalaa enkä kuitenkaan ole\nkauhuissani hänen edessänsä; hänen armonsa saattaa minut häpeämään\nsyntejäni, ennenkuin hänen tuomionsa minua pelottaa. Tuomiot ovat\nhänen viisautensa pakollisia ja toisarvoisia menettelytapoja, joita\nhän käyttää vain viime keinona ja siihen yllytettynä, ja pikemmin\nne estävät kehnoja aikomuksissaan kuin innostavat hurskasta häntä\npalvelemaan. Tuskinpa on ketään pelotettu taivaaseen. Ne, jotka\ntahtovat ilman helvetinpelkoa palvella Jumalaa, pääsevät suorempaakin\ntietä taivaaseen, kun taas sellaiset, jotka helvetinpelossa matelevat\nhänen edessään, ovat siitä huolimatta, että nimittävät itseänsä\nKaikkivaltiaan palvelijoiksi, kuitenkin vain hänen orjiansa.\n\nPuhuakseni totta ja ilmaistakseni sieluni vakaumuksen, en voi, kun\nkatselen elämäni tapauksia ja johdatan muistiini Jumalan sormen\njälkiä, havaita muuta kuin rajattoman paljon armotekoja niin hyvin\nkoko ihmiskunnalle kuin itselleni erityisesti. Ja lisäksi (johtuneeko\nse sitten rakkauteni ennakkoluulosta tai hänen armonsa puolueellisesta\nkäsittämisestä, sitä en tiedä) minusta sellaiset asiat, joita muut\npitävät ristinä, kärsimyksinä, Jumalan tuomioina, onnettomuutena,\ntarkastellessani niitä lähemmin kuin vain niiden näkyviä seurauksia,\nnäyttävät olevan ja perimmälti aina ovat hänen laupeutensa salaisia,\nverhottuja osoituksia.\n\nErikoinen viisauden lahja on oikein ja kiihkottomasti arvostella\nJumalan tekoja, voidakseen niin hyvin eroittaa hänen vanhurskautensa\nhänen armostansa, ettei väärin nimitä noita yleviä ominaisuuksia.\nSamoin on oikeata logiikkaa selittää Jumalan teot sillä tavoin,\nettä hänen tuomionsakin on hänen laupeutensa ilmaus. Sillä Jumala\non armollinen kaikille, ollessaan pahimmillekin laupiaampi kuin\nparhaat ansaitsevat. Ja jos sanomme, ettei hän ketään rankaise\ntässä maailmassa, ei se suinkaan ole järjettömyyttä, vaikka siltä\nsaattaa tuntua. Järjetöntä olisi nimittää rangaistukseksi sitä, että\ntuomari määräisi murhaajalle sakon, ja nureksia tuomiota sensijaan\nettä pitäisi kiittää tuomarin lempeyttä. Kun siis rikkomuksemme ovat\nkuoleman ansainneita ja lisäksi ansaitsevat kadotuksen, niin jos\nJumalan hyvyys tyytyy sivuuttamaan ne vain jollakin tappiolla tai\nonnettomuudella tai sairaudella, eikö olisi järjetöntä nimittää tätä\nrangaistukseksi eikä hänen armonsa ylenpalttisuudeksi ja valittaa hänen\nkurituksensa alaisena pikemmin kuin ihailla hänen armonsa valtikkaa!\nSenvuoksi olemme velvolliset ylistämään ja kunnioittamaan häntä\nkiitollisina kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä olemme. Ja\nkun mielessäni on näitä ajatuksia, ei Hän, joka ne parhaiten tuntee,\nole tunnustamatta, että minä häntä ihailen. Jos saan osakseni taivaan\nja sen autuuden, on se aivan satunnaista eikä suinkaan hurskauteni\ntarkoitettu tulos, sillä se on onnellisuus, jota en uskalla ajatella\nansaitsevani enkä häveliäänä oikein odottaakaan; nämä molemmat\nkohtalot, sekä palkinto että rangaistuskin, annetaan meille armosta,\naivan epäsuhteessa tekoihimme, koska toinen niistä on suunnattomasti\nkaikkien ansioittemme yläpuolella ja toinen taas rikoksiamme niin\nsuunnattomasti pienempi.\n\nNiillä ei ole mitään pelastusta, jotka eivät usko Kristukseen,\nnimittäin, kuten muutamat sanovat, hänen syntymisensä jälkeen, tai\nniinkuin jumaluusoppineet esittävät, jo sitä ennenkin. Tämä saa minut\nhyvin pelkäämään niiden rehellisten, kunnianarvoisain ja viisasten\npuolesta, jotka ovat kuolleet ennen hänen ihmiseksi tulemistaan.\nVaikeata on ajatella noiden sielujen olevan helvetissä, sillä heidän\narvokas elämänsä on ollut omiansa johtamaan meitä hyveisiin maan\npäällä. Ehkäpä heille on varattu helvetin monissa esikartanoissa\njokin helpotus. Kuinka ihmeellistä lieneekään heidän nähdä runolliset\nmielikuvituksensa luomat muutettuina todellisuudeksi ja kuvitellut\nhornanhenget todellisiksi paholaisiksi! Kuinka kummalta heistä\nkuuluneekaan kertomus Aatamista, kun he saavat kärsiä hänen vuoksensa,\njosta eivät milloinkaan olleet mitään kuulleet, ja kun ne, jotka\njuontivat alkunsa jumalista, huomaavatkin olevansa syntisen ihmisen\nonnettomia jälkeläisiä!\n\nOn röyhkeätä käydä järjen avulla vastustamaan Jumalan tekoja tai\nepäillä hänen toimiensa oikeudenmukaisuutta. Jospa nöyryys saisi\nopettaa muitakin, niinkuin se on minua opettanut, muistamaan ääretöntä\nja käsittämätöntä eroa Luojan ja luodun välillä, ja jospa tutkisimme\nvakavasti seuraavaa apostoli Paavalin vertausta: _Sanooko saviastia\nvalajalleen: »miksi olet minut tällaiseksi tehnyt?»_ niin se estäisi\njärkeä tuollaisista ylpeistä kiistoista, emmekä myöskään silloin\nmoittisi Jumalan lopullisia tuomioita, joko hän tuomitsee taivaaseen\ntai helvettiin. Ihmiset, jotka elävät järkensä nojassa, elävät vain\nomaa elämää niinkuin eläimetkin. He noudattavat luontonsa vaatimuksia\neivätkä senvuoksi kohtuullisesti voi vaatia palkkaa teoistansa, koska\ntottelevat vain järkensä luonnollisia käskyjä. Niinpä siis täytyy\nlopultakin ilmetä, että kaikki pelastus tulee Kristuksen kautta. Ja\npelkään että nuo suuret hyveen esikuvat joutuvat vahvistamaan tämän\ntotuuden, jolloin käy ilmi, etteivät parhaatkaan maan päällä tehdyt\ntyöt oikeuta vaatimaan pääsyä taivaaseen.\n\nToisaalta en usko, että näiden edellä mainittujen tai kenenkään\nmuunkaan elämä olisi aina ollut joka kohdassa heidän oppinsa mukainen.\nOn ilmeistä, että Aristoteles rikkoi omia siveyssääntöjänsä vastaan.\nStoalaiset, jotka tuomitsevat intohimot ja kehoittavat ihmisiä\nnauramaan Phalariksenkin sonnissa [Muinaisen hirmuvaltiaan Phalariksen\nkerrotaan poltattaneen kuolemaantuomituita hehkuvassa vaskisonnissa.\n_Suom_], eivät ähkimättä kestäneet sappikiven tai vatsanvaivojen\npuuskaa. Skeptikot, jotka väittivät olevansa mitään tietämättä,\njoutuivat juuri tuossa väitteessään ristiriitaan itseänsä vastaan,\nluullen tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Diogenes on minusta\naikansa turhamielisin ihminen ja paljon kunnianhimoisempi hylätessään\nkunnianosoitukset kuin Aleksanteri Suuri, joka ei kieltäytynyt\nyhdestäkään.\n\nPaheet ja paholaisen vehkeet virittävät ansoja järjellemme ja\nkiihoittaen meitä liian kiireesti pyrkimään pakoon sotkevat meidät\nniihin sitä pahemmin. Venetsian herttua, joka vihki itsensä\navioliittoon meren kanssa heittämällä siihen kultaisen sormuksen, ei\nminun mielestäni haaskannut, sillä sellaista juhlallista toimitusta\npidettiin valtion asioissa hyvänä ja merkitsevänä, mutta filosofi, joka\nheitti rahansa mereen välttääkseen ahneuteen lankeamista, oli ilmeinen\ntuhlari.\n\nHyveeseen ei ole mitään valmiiksi muokattua oikotietä, eikä meidän\nole suinkaan helppo vapauttaa itseämme synnin seiteistä. Päästäksemme\nkehittymään täydellisiksi hyveissä samoin kuin uskonnollisestikin,\ntarvitaan _panoplia_ eli täydellinen asevarustus, niin ettemme\nollessamme varuilla yhtä pahetta vastaan joutuisi toisen hyökkäykselle\nalttiiksi. Ja tosiaankin viisaat ja arvostelukykyiset, joilla on järjen\njohto käytettävänään, rikkovat anteeksiantamattomasti, jotavastoin\nheikompiälyiset voivat kompastua ilman häpeää. Yhden ainoan hyvän\ntyön toimittamiseen vaaditaan niin monta asianhaaraa, että hyväksi\ntullakseen täytyy perinpohjin harjoitella ja hyveellisyyttä suorastaan\nopiskella.\n\nToistan vielä, että ihmisten käytös ei kulje rinnakkain teorian\nkanssa, vaan usein käy tykkänään sitä vastaankin. Luonnostamme kyllä\ntiedämme, mikä on hyvää, mutta luonnostamme teemme myöskin pahaa; se\nkaunopuheisuus, jolla tahdon toisille jotakin vakuuttaa, ei tehoa\nitseeni. Meissä on luonnottomasti kehittynyt halu, joka kyllä tahtoo\nkärsivällisesti kuunnella järjen neuvoja, mutta ei kuitenkaan pane\ntoimeen mitään muuta kuin sen omiin oikkuihin soveltuu. Lyhyesti\nsanottuna: me olemme kaikki hirviöitä, se on: ihmisen ja eläimen\nsekoituksia, joissa meidän täytyy koettaa esiintyä niinkuin runoilijat\nkuvaavat erään Chiron-nimisen viisaan eläneen, nimittäin pitämällä\nihmisen aluetta eläimen tyyssijan yläpuolella ja aistillista puolta\nistumassa vain järjen jalkojen juuressa.\n\nLopuksi toivon, että Jumalan avulla kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan\npelastuksen, vaikka tosin ilmenee, että vain muutamat harvat sen\npäämäärän saavuttavat. Elämäntie on soukka ja sille johtava silta\nkapea; kuitenkin ovat ne, jotka ovat Jumalan seurakunnan rajoittaneet\njohonkin erikoiseen kansakuntaan, kirkkoon tai sukuun, tehneet sen\nkapeammaksi kuin Vapahtajamme milloinkaan tarkoitti.\n\nNe arki-ihmiset, jotka kietovat Jumalan seurakunnan Strabon viittaan\nja rajoittavat sen Eurooppaan, tuntuvat minusta yhtä huonoilta\nmaantieteilijöiltä kuin Aleksanteri Suuri, joka luuli valloittaneensa\nkoko maailman, vaikka ei ollut lannistanut vielä puoltakaan. Sillä\nemmehän voi kieltää, että Jumalan seurakunta on myös Aasiassa ja\nAfrikassa, jollemme tahdo unohtaa apostolien lähetysmatkoja ja\nmarttyyrien kärsimyksiä, samoin kuin useiden (meidänkin reformeeratun\nkäsityksemme mukaan laillisten) kirkolliskokousten istuntoja, joita\npidettiin noissa seuduissa silloin, kun me vielä olimme alaikäisyyden\ntilassa. Sitäpaitsi eivät pienet eroavaisuudet, jotka ovat ehkä enemmän\nhuomattavia meidän silmissämme kuin Jumalan, oikeuta ketään sulkemaan\ntoista pois taivaan osallisuudesta, saatikka sellaisia kristityitä,\njotka kaikki ovat olleet jollakin tapaa marttyyrejä, ylläpitäen\nuskoansa jalosti vainojenkin aikana ja palvellen Jumalaa yksinpä\npolttoroviollakin, kun taas me kunnioitamme häntä vain päiväpaisteessa.\nTotta on, niinkuin mekin kaikki myönnämme, että monta on kutsuttu,\nmutta harvat ovat valitut. Mutta kuitenkin, jos meidän kaikkien\nmielipiteet koottaisiin yhteen, ei niiden yleisestä sekasotkusta\nlainkaan löytyisi sellaista asiaa kuin pelastus, eikä yksikään tulisi\nautuaaksi.\n\nSillä ensiksikin Rooman kirkko tuomitsee meidät ja me puolestamme\nheidät; uusreformistit ja lahkolaiset tuomitsevat meidän kirkkomme\nopit, ja atomistit eli familistit kiroavat nämä kaikki, jotka sitten\npuolestaan sinkauttavat kirouksensa heitä vastaan. Kun siis Jumalan\narmo lupaa meille taivaan, niin meidän käsityksemme ja mielipiteemme\nsulkevat meidät pois siitä paikasta. Siten on meillä useampia kuin yksi\nPyhä Pietari, sillä erinäiset kirkot ja lahkot valtaavat taivaan portit\nja kiertävät oven toisilta lukkoon, ja niin me menemme taivaaseen\nvastoin toistemme tahtoa, käsityksiä ja mielipiteitä, yhtä armottomina\nkuin tietämättöminäkin erehtyen, kuten pelkään, ei ainoastaan oman,\nvaan myöskin toisten pelastuksen asiassa.\n\nUskon, että monet pelastetaan, jotka ihmisten mielestä näyttävät\nkadotukseen tuomituilta, ja monta sellaista joutuu kadotukseen,\njoita pidetään valittuina. Viimeisenä päivänä on ilmestyvä outoja ja\nodottamattomia esimerkkejä sekä Jumalan vanhurskaudesta että armosta.\nJa senvuoksi on yritys tarkoin määritellä kumpaakaan suoranaista\nhulluutta ihmisessä ja yksinpä paholaistenkin puolelta röyhkeyttä.\nNämä viimemainitut viekkaat henget kykenevät tuskin kaikella\nsukkeluudellaankaan saamaan selville, kutka pelastuvat. Sillä jos he\nkykenisivät sen edeltäpäin tietämään, olisi niiden työ lopussa eikä\nniiden tarvitsisi enää kiertää maita mantereita _etsimässä, kenen\nsaisivat niellä_.\n\nNe, jotka turhantarkkaan lakia soveltaen tuomitsevat Salomonin\nkadotukseen, eivät tuomitse ainoastaan häntä, vaan itsensäkin ja koko\nmaailman. Sillä Jumalan kirjoitetun sanan mukaan me olemme kaikki\npoikkeuksetta ansainneet kuoleman. Mutta Jumalalla on etuoikeus ja\nvapaa valta tehdä mielensä mukaan oman lakinsakin kirjainta vastaan.\nJa yksin sen nojalla me voimme odottaa pelastusta, ja siten Salomokin\nsaattoi yhtä helposti pelastua kuin nekin, jotka hänet tuomitsevat.\n\nNiiden lukumäärä, jotka luulevat tulevansa pelastetuiksi, ja se\nääretön joukko, joka luulee voivansa pujahtaa neulansilmän läpi, on\nhämmästyttänyt minua suuresti. Nimitys »piskuinen lauma» ei rohkaise,\nvaan päinvastoin masentaa hartauttani, etenkin kun ajattelen omaa\narvottomuuttani, jossa suhteessa oman nöyrän pelkäilyni mukaan olen\nkaikkia muita alempana. Uskon, ettei taivaassa koskaan ole anarkiaa,\nvaan niinkuin enkelien kesken on eri arvoasteita, samoin siellä on\nPyhienkin joukossa eri asteita etevyyden nojalla. Vakuutan kuitenkin,\netten suinkaan pyri ensimmäisille sijoille; toivoni on vain (ja siinä\nolen onnellinen) saada olla edes viimeisenä miehenä, taivaan joukkojen\njälkipäässä. Olen vakuutettu pelastuksestani, vaikka en sitä uskalla\nvalalle ottaa. Olen niin sanoakseni varma ja uskon epäilemättä,\nettä on sellainen kaupunki kuin Konstantinopoli. Kuitenkin olisi\nsen vannominen minun puoleltani tavallaan väärä vala, koska minulla\nei ole siitä omin aistimin saatua pettämätöntä vakuutta. Ja vaikka\ntosin monet vakuuttavat ehdotonta varmuutta pelastuksestaan, niin\nkuitenkin nöyrä sielu, tarkastaessaan omaa arvottomuuttaan, kohtaa\nmonta epäilyksen syytä ja äkkiä huomaa, kuinka vähän tarvitsemme\napostoli Paavalin neuvoa: _toimikaa pelvolla ja vavistuksella niin\nettä pelastutte_. Sama perustus, jonka nojassa on valitsemiseni, on\nuskoni mukaan pelastuksenikin, nimittäin Jumalan armo ja hyvä suosio,\njoka oli olemassa ennen minua, vieläpä ennen maailman perustamista.\n_Ennenkuin Abraham oli, olin minä_, sanoo Kristus. Samaa voin sanoa\njossakin merkityksessä myös itsestäni, sillä minä en vain ollut\nolemassa ennen itseäni, vaan Aatamiakin, nimittäin Jumalan ajatuksissa\nja iankaikkisessa päätöksessä. Ja siinä merkityksessä saatan sanoa\nmaailmankin olleen ennen luomista ja myös loppuneen ennen alkuaan. Ja\nsiten olin kuolleena ennen kuin sain elämän: vaikka haudakseni koituu\nEnglanti, oli kuolinpaikkanani paratiisi, ja Eeva synnytti minut\nkeskoisena, ennenkuin Kain sikisi.\n\nRöyhkeät kiihkoilijat, jotka kieltävät hyvät työt ja luottavat\nyksinomaan uskoon, eivät kuitenkaan tee tyhjäksi ansiota. Sillä\nkun he nojaavat uskonsa tehoon, vahvistavat he Jumalan asemaa ja\nnäyttävät rikkiviisaasti uhmaavan taivasta. Jumala oli määrännyt,\nettä vain ne, jotka latkivat vettä koirien tavoin, saivat kunnian\npäästä midianilaisia hävittämään, eikä silti yksikään heistä voinut\noikeudenmukaisesti vaatia tai kuvitella ansainneensa tuota kunniaa. En\nkiellä, että oikea usko, sellainen, jota Jumala vaatii, on pelastuksen\ntuntomerkki ynnä sen välikappalekin. Mutta mistä se usko on löydettävä,\nse on minulle yhtä hämärää kuin viimeinen hetkenikin. Jos Vapahtaja\nsaattoi moittia omia oppilaitaan ja suosikkejaan uskon puutteesta, joka\nkuitenkin, vaikka se olisi sinapinsiemenen kokoinen, kykenisi vuoria\nsiirtämään, kuinka sitten meidän uskomme, josta kerskaamme, voisi olla\nmuuta kuin tyhjää tai korkeintaan juuri vähän enemmän kuin tyhjää. Tämä\non uskoni perusajatus. Jos siinä onkin monta eriskummaista kohtaa,\njohtuen luonteeni ominaisuuksista, olen valmis, jolleivät ne kestä\nkehittyneempien arvosteluja, ne peruuttamaan enkä niitä edusta enempää\nkuin mikäli oppineemmat ja kykenevämmät niitä vahvistavat.\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\nMitä tulee toiseen hyveeseen eli laupeuteen, jota ilman usko on pelkkä\nkäsite, vailla todellista olevaisuutta, niin minä puolestani olen aina\nkoettanut kehittää sitä lempeätä ja inhimillistä taipumusta, jonka\nsain jo vanhemmiltani, sekä soveltaa sitä rakkauden kirjoitettujen ja\nsäädettyjen lakien mukaan. Ja jos tutkin itseäni totuudenmukaisesti,\nniin luullakseni olen alusta asti suunniteltu ja muovaeltu juuri sitä\nhyvettä harjoittamaan. Sillä rakenteeni on niin yleislaatuinen, että\nse myötätuntoisesti soveltuu ja mukautuu kaikkiin asioihin. Minussa ei\nole minkäänlaista vastenmielisyyttä tai erikoista mielihalua, olkoonpa\npuhe ruuasta, ilmasta tai mistä tahansa. En ihmettele lainkaan,\nettä ranskalaiset voivat syödä sammakoita, käärmeitä ja tatteja,\nenkä sitäkään, että juutalaiset söivät heinäsirkkoja, vaan heidän\njoukossaan asuessani syön niitä tavallisina ravintoaineina ja havaitsen\nniiden soveltuvan vatsaani yhtä hyvin kuin heidänkin vatsaansa.\nVoisin sulattaa hautuumaalta kerättyä salaattia yhtä hyvin kuin\nvihannestarhasta saatua. En hätkähdä nähdessäni käärmeen, skorpionin,\nsisiliskon tai salamanterin. Kohdatessani rupikonnan tai kyykäärmeen en\ntunne mitään halua siepata kiveä niitä tuhotakseni.\n\nYleensä en tunne mitään noista tavallisista vastenmielisyyksistä,\njoita on muissa. Kansalliset vastakohtaisuudet eivät koske minua enkä\nennakkoluuloisesti kohtele ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia\ntai hollantilaisia, vaan missä huomaan heidän toimintansa olevan\nsopusoinnussa oman maani asukkaiden kanssa, kunnioitan, rakastan ja\nhyväksyn heitä vastaavassa määrässä.\n\nOlen syntynyt lauhkeassa ilmanalassa, mutta minusta tuntuu, että\nsopisin asumaan kaikissa. Minä en ole sellainen kasvi, joka ei\nmenestyisi puutarhan ulkopuolella. Kaikki paikat, kaikki ilmanalat\novat minulle kuin yksi ainoa maa. Minä olen Englannissa kaikkialla ja\njokaisen leveysasteen kohdalla ollessani. Olen joutunut haaksirikkoon\nenkä kuitenkaan ole meren tai tuulten vihamies. Voin lukea, huvitella\nja nukkua myrskynkin raivotessa. Lyhyesti sanoen: en viero mitään,\nja omatuntoni sanoisi minun valehtelevan, jos väittäisin jyrkästi\ninhoavani tai vihaavani jotakin olentoa, paitsi paholaista, tai ainakin\nkammoavana siinä määrin, etten voisi siihen mukaantua. Jos yleisten\nvihattujen asioiden joukossa on jotakin, mitä tuomitsen tai halveksun,\nniin se on tuo kaiken järjen, hyveen ja uskonnon vihollinen, _joukko_,\nmonipäinen hirviö, joka eri osiinsa jaettuna näyttää ihmisiltä, Jumalan\nluomilta järkeviltä olennoilta, mutta toisiinsa sekaantuneena on vain\nyksi ainoa valtava peto, hirveämpi epäsikiö kuin mikään monipäinen\nlohikäärme.\n\nLaupeuden kanssa ristiriitaista ei ole nimittää sellaisia olennoita\nhulluiksi. Sillä tavoin kaikki pyhät kirjoittajat ovat heitä\nnimittäneet Salomonin antaman esimerkin mukaan, ja meidän uskomme\nmukaan se tulee hyväksyä. Myöskään en joukkonimityksellä tarkoita\npelkästään alhaisempia ja vähäarvoisempia ihmisiä, sillä ylempienkin\njoukossa on huonompia aineksia, jonkinlaista rahvasta, jonka mieli on\nyhtä oikullinen kuin edellistenkin ja joka on käsityöläisten tasolla,\nvaikka varallisuus jonkun verran kultaa heikkouksia ja kukkaro on\nvastapainona hassutuksille. Mutta samoin kuin lukua laskiessa kolme tai\nneljä miestä yhteensä voi joutua takapajulle yhden ainoan rinnalla,\njoka pitää itseään heitä heikompana, samoin myös kokonainen joukko\nnoita tietämättömiä kultakaloja ei ansaitse todellista kunnioitusta\nsenkään vertaa kuin moni kurja ihminen, joka asemansa puolesta on\nheidän jalkainsa juuressa. Puhukaamme poliitikkojen tapaan: on olemassa\naatelisia ilman sukutaulua, luonnollista jaloutta, jonka nojalla\npääsee kohoamaan toisen tasalle vieläpä yläpuolellekin ansioittensa\nja eteväin ominaisuuksiensa mukaan. Vaikka aikamme turmelus ja\nnykyiset pyrinnöt näyttävät viittaavan toiseen suuntaan, olivat\nasiat edellämainitulla kannalla alkuperäisissä valtioissa, ja siihen\nperustuu vieläkin kaikkien oikeinjärjestettyjen yhteiskuntien elämä,\nkunnes väärinkäytökset pääsevät valtaan, karkeammat vietit pyrkivät\nsaavuttamaan sitä, mitä viisaammat ylenkatsovat, ja kullakin on vapaus\nkoota ja keinotella itselleen rikkauksia, joiden avulla taas voidaan\nhankkia, mitä kukin himoitsee.\n\nLuonteeni yleinen ja puolueeton laatu taivuttaa minut etusijassa\nyllämainittuun jaloon hyveeseen. Onnellista on olla syntymästään\nja luonnostaan taipuvainen hyveeseen ja niinmuodoin kasvaa kuin\nsiemenestä, tarvitsematta joutua kasvatuksen kautta oksastetuksi ja\nsiihen pakotetuksi. Kuitenkaan emme ole muuta kuin siveellisyyden\nsaarnaajia, jos noudatamme vain omia luonnollisia taipumuksiamme emmekä\nanna minkään korkeamman lain kuin järjen niitä säännöstellä, ja Jumalan\nsanan mukaan olemme silloin vielä pakanoita. Siksi täytyy rakkauden\nsuurella työllä olla muitakin vaikuttimia ja päämääriä. En anna almuja\nvain tyydyttääkseni veljeni nälkää, vaan täyttääkseni Jumalan tahtoa\nja käskyjä. En ota esiin kukkaroani pelkästään hänen tähtensä, joka\npyytää, vaan Hänen tähtensä, joka on sen minulle antanut. En tahdo\nauttaa ketään sen vuoksi, että hän kaunopuheisesti puhuu kurjuudestaan,\nenkä tyydyttääkseni säälintunnettani, sillä se olisi pelkkää moraalista\narmeliaisuutta ja johtuisi enemmän intohimosta kuin järjestä. Sillä\nse, joka auttaa toista pelkän säälin vaikutuksesta, ei anna apuansa\nniin paljon hänen kuin oman itsensä vuoksi, sillä säälien toisten\nonnettomuutta otamme sen omaksemme, ja auttaessamme heitä siitä autamme\nsamalla itseämme. Samoin on erehdyttävää koettaa korjata toisten\nonnettomuutta sitä armeliaitten luonteitten tavallista ajatusta\nseuraten, että voimme itsekin kerran joutua samanlaiseen asemaan. Sillä\nse on nurjaa ja ovelaa laupeutta, koska sitä osoittamalla näytämme\nhoukuttelevan ihmisten sääliä kaiken varalta.\n\nOlen muuten pannut merkille, että varsinaiset almuihin turvautuvat,\nvaikka liikkuvatkin suuressa kansanjoukossa, kuitenkin osaavat\npyynnöillään kääntyä määrättyjen, valittujen henkilöiden puoleen.\nNämä kokeneet ja ammatissaan taitavat kerjäläiset ovat varmastikin\nperehtyneet kasvojen ilmeitä tuntemaan, ja sen avulla he oitis keksivät\narmeliaan ihmisen. Sillä kasvoissamme on joitakin salaperäisiä\nmerkkejä, jotka ilmaisevat sielumme laadun ja joista sekin, joka ei\ntunne edes aakkosia, voi lukea luonteemme ominaisuudet.\n\nOlen myös sitä mieltä, että ilmeitä on tavallaan havaittavissa, ei\nainoastaan ihmisissä, vaan kasveissakin, joten kussakin niistä on jokin\nulkonainen piirre ilmaisemassa sisällistä muotoa. Jumalan sormi on\njättänyt merkin kaikkiin töihinsä, ei tosin kuviolla tai kirjaimilla\nilmaistuna, vaan niiden erinäisissä muodoissa, rakenteessa, osissa\nja toiminnoissa, joista yhteensä saadaan niiden laatua kuvaava sana.\nNäillä sanoilla Jumala antaa tähdille nimet ja samojen aakkosten avulla\nAatami pani kullekin luontokappaleelle sen erikoista laatua vastaavan\nnimen.\n\nPaitsi näitä kasvojemme piirteissä esiintyviä merkkejä on käsissämmekin\neräänlaisia salaperäisiä kuvioita, joita en uskalla sanoa vain\nsattumalta muodostuneiksi, koska ne ovat sellaisen kynän piirtämiä,\njoka ei milloinkaan suotta piirtele. Tämän otan huomiooni sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun omassa kädessäni on sellaista, mitä en ole\nnähnyt kenenkään toisen kädessä. Myönnän kyllä, ettei Aristoteles\netevässä ja ainokaisessa teoksessaan fysionomiikasta mainitse mitään\nkäsien piirteitten tutkimisesta eli khiromantiasta; mutta uskon\negyptiläisten, jotka harjoittivat tällaisia hämäriä, salaperäisiä\ntieteitä, olleen siihenkin perehtyneitä, ja sitähän myöhemmät maita\nkiertelevät ja egyptiläisinä esiintyvät petkuttajat olivat tuntevinaan\nja ehkäpä olivatkin siitä tallettaneet joitakin tärveltyneitä\njäännöksiä, joiden avulla voivat ennustuksissaan joskus oikeaankin osua.\n\nIhmiset yleensä ihmettelevät, kuinka niin monien miljoonien eri\nihmiskasvojen joukossa ei ole toistensa kaltaisia. Minä puolestani\nihmettelisin yhtä paljon, jos kahdetkaan kasvot olisivat yhtäläiset.\nSe, joka ottaa huomioon, kuinka monta tuhatta erilaista sanaa on\nvoitu helposti sepittää neljästäkolmatta kirjaimesta, ja niinikään,\nkuinka monta sataa erilaista piirrettä on ihmisen kuvassa, käsittää\nmuitta mutkitta, että tuollainen vaihtelu on aivan välttämätön. Ja\nvaikeatahan olisikin kaikkien eri piirteitten niin yhteen sattua, että\nne muodostaisivat toistensa peilikuvia. Jos taiteilija umpimähkään\nsommittelee miljoonan eri kasvoja, niin huomataan ne kaikki\nerilaisiksi; vieläpä sittenkin, vaikka hän jokaisen niistä laatisi\nmallin mukaan, jää niihin kaikesta hänen taitavuudestaan huolimatta\nhelposti havaittavia eroavaisuuksia. Sillä kaikkien olioiden todellinen\nesikuva on lajiaan täydellisin, emmekä sitä saavuta, vaikka laatisimme\nsitä paremmankin kuvan, koska tämä ei silloin olisi alkuperäisen\nkuvattavan kaltainen.\n\nToisaalta ei luontokappaleiden suurempi yhtäläisyys loukkaa luonnon\nvaihtelevaisuutta eikä millään tavoin halvenna Jumalan töitä. Sillä\nsamanlaisissakin olioissa on eroavaisuuksia, ja parhaitenkin toisiansa\nvastaavissa on ilmeisiä ristiriitoja. Ja sillä tavoin ihminenkin on\nJumalan kaltainen. Sillä juuri niissä asioissa, joissa samankaltaisuus\nilmenee, olemme samalla perin erilaisia kuin hän. Ei milloinkaan ole\nollut mitään toisen kanssa niin samankaltaista, että ne kaksi kaikilta\nkohdiltaan yhtyisivät. Sillä aina pääsee jokin eroavaisuus esille,\nestäen samaisuuden; muutoinhan kaksi eri asiaa eivät olisi ainoastaan\nsamankaltaisia, vaan ihan samoja, mikä on mahdotonta.\n\nMutta palataksemme filosofiasta laupeuteen, en käsitä tätä hyvettä\nniin ahtaasti, että katsoisin ainoastaan almujen antamisen olevan\nlaupeudentyötä, — että jokin määrä anteliaisuutta olisi tämän hyveen\nkoko saavutus. Jumaluusoppi on viisaasti jakanut laupeudentyöt eri\nhaaroihin ja osoittanut tällä kapealla tiellä useita eri polkuja\nhyvyyteen, niin että yhtä monella tavalla kuin voimme tehdä hyvää,\nvoimme myös laupeutta toteuttaa.\n\nIhmisessä ei ole ainoastaan ruumiin, vaan sielunkin vikoja, samoin kuin\non ulkonaisia sattumuksia, jotka kaipaavat armeliasta apuamme. Minä\nen voi ketään halveksia tietämättömyyden vuoksi, vaan tahdon kohdella\nhäntä yhtä sääliväisesti kuin Latsarusta. Ei suinkaan ole suurempaa\nlaupeutta verhota hänen ruumistansa kuin vaatettaa hänen sielunsa\nalastomuutta. Kunniakasta on nähdä muiden ihmisten järki puettuna\nmeidän liveriimme ja heidän lainaamansa ymmärrys tuottamassa kunniaa\nomamme suosiollisuudelle; se on huokeinta lajia hyväntekeväisyyttä, ja\nauringon osoittaman luonnollisen hyväntekeväisyyden tavoin se valaisee\nmuita, pimittämättä siltä lainkaan itseänsä. Kitsauden osoittaminen\ntämäntapaisessa hyväntekeväisyydessä on surkeinta lajia ahneutta ja\nvieläkin häpeällisempää kuin saituus raha-asioissa.\n\nOlen siis velvollinen harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä\nasemani vuoksi, kun näet esiinnyn oppineena. Senpä vuoksi en teekään\npäästäni tietojen hautaa, vaan aartehiston. Opiskelua en tahdo pitää\nyksinoikeutenani, vaan kaikkien yhteisenä omaisuutena. Niinmuodoin en\nopiskele vain oman itseni hyväksi, vaan niidenkin, jotka eivät itse\nhanki oppia. En kadehdi ketään, joka tietää enemmän kun minä, mutta\nsäälin niitä, jotka tietävät vähemmän. En opeta ketään näyttääkseni\ntaitoani tai mieluummin ylläpitääkseni ja lisätäkseni sitä omassa\npäässäni kuin herättääkseni ja edistääkseni hänen tietojansa. Näissä\nkaikissa harrastuksissani on vain yksi ajatus, joka minua vaivaa,\nnimittäin että kaikkien hankittujen ominaisuuksieni täytyy hävitä minun\nmukanani, enkä voi niitä testamentata arvoisille ystävilleni.\n\nEn voi vihata tai halveksia ketään erehdyksen vuoksi enkä\nymmärrä, miksi mielipiteiden eroavaisuus kumoaisi tunteet. Sillä\neri mielipiteet, väittelyt ja todistelut, sekä filosofiset että\njumaluusopilliset, jos niitä käsittelevät ymmärtäväiset ja rauhalliset\nihmiset, eivät suinkaan loukkaa laupeuden lakeja. Kaikissa väittelyissä\non kiihtyminen päätöntä, sillä silloin järki syöksyy hullun koiran\ntavoin väärille jäljille ja unohtaa alkuperäisen kysymyksen. Ja siinäpä\non yksi syy, miksi riitakysymykset eivät milloinkaan saa ratkaisuaan.\nSillä vaikka niitä lavealti esitettäisiin, joutuvat ne tuskin lainkaan\nkäsiteltäviksi, — niihin kietoutuu tarpeettomia sivuasioita, ja\nriitapuolia itseään pohditaan usein yhtä laajasti kuin esillä olevia\nasioita.\n\nUskonnon perustukset ovat jo lasketut ja pelastuksen periaatteet\nkaikkien hyväksymät, niin ettei ole jäljellä montakaan kysymystä, jotka\noikeuttaisivat kiihkoon. Eikä silti kukaan ole väitellyt ilman kiihkoa\nedes jumaluusopin alalla, saatikka halpa-arvoisemmista asioista.\nMikä taistelu riehuukaan Lukianoksella S:n ja T:n välillä! Kuinka\nhuitovatkaan kielimiehet kiistellessään _Jupiterin_ genetiivistä! Ja\nkuinka he kolhivatkaan omia kallojaan, pelastaakseen Priskianuksen\npään! _Si foret in terris, rideret Democritus_ [Jos Demokritos vielä\neläisi, niin hän nauraisi].\n\nKuinka monta haavaa on viisaampienkin taistelijain kesken annettu ja\nkuinka monta tehty kunniattomaksi vain mitättömän mielipiteen voiton\nvuoksi tai jotta jokin vaivainen eroavaisuus saataisiin toteen! Ovathan\ntiedemiehet rauhanmiehiä eivätkä kanna aseita, mutta heidän kielensä\novat terävämmät kuin partaveitsi, heidän kynänsä piirrot ulottuvat\nkauemmaksi ja kuuluvat kovemmin kuin ukkosen jyrinä. Minä kestän\nmieluummin basiliskin kammokatsetta kuin armottoman kynämiehen raivoa.\n\nViisaat ruhtinaat eivät suojele taiteita ja kohtele suvaitsevasti\noppineita pelkästään tiedonharrastuksen tai runotarten palvomisen\ntakia, vaan he haluavat saada nimensä ikuistetuiksi heidän\nkirjoituksissaan ja pelkäävät jälkimaailman kynämiesten kostoa. Sillä\nkun he ovat osansa suorittaneet ja siirtyvät tästä maailmasta, tulee\nkynämiesten astua esiin, tarjota maailmalle heidän elämänvaiheittensa\nsiveellinen puoli ja jättää jälkipolville täysi luettelo heidän\nhyveistään ja paheistaan. Ja totisesti tarvitaankin koko joukko\nomaatuntoa historian kyhäämiseen; mitään mahdollisuutta ei ole\npuolustautua jonkin jutun häväistystä vastaan, sillä valhe esiintyy\nsiinä niin arvovaltaisena, että se häpäisee meidän hyvät nimemme\nkaikkien kansojen ja koko tulevaisuuden edessä.\n\nOnpa eräs toinenkin loukkaus laupeutta vastaan, josta ei mikään\nkirjailija ole kirjoittanut ja vain hyvin harvat muuten välittäneet.\nTarkoitan sitä, ettei soimata ainoastaan eri uskontunnustuksia,\nkirkonmenoja ja yhteiskuntaluokkia, vaan kokonaisia kansoja, me kun\nsolvaamme toisiamme häpäisevillä nimityksillä ja tylysti arvostellen\nmuutamain harvojen käytöstä päätämme kaikkien olevan samanlaisia:\n\n    Le mutin Anglois, et le bravache Escossois,\n           et le fol François,\n    le poultron Romain, le larron de Gascongne,\n    l'Espagnol superbe, et l'Aleman yvrongne.\n\nApostoli Paavali, joka sanoo kreetalaisia valehtelijoiksi, lausuu sen\nkuitenkin vain epäsuorasti ja viitaten heidän omaan runoilijaansa.\nSellainen on yhteen suuntaan yhtä verinen ajatus kuin Neeron oli\ntoisaalle, sillä sanoilla haavoitamme tuhansia ja yhdellä iskulla\nsurmaamme koko kansakunnan kunnian. Yhtä hullua on riehua ja haukkua\naikakausia vastaan tai luulla voivamme saattaa ihmisiä järkiinsä\nintohimon puuskilla. Demokritos, joka luuli voivansa naurulla\npalauttaa ihmiset hyvyyteen, tuntuu minusta yhtä raskasmieliseltä\nkuin Herakleitos, joka itki aikojen pahuutta. Minua ei sapeta se,\nettä näen joukon olevan oikeassa mielentilassaan, se on: järjettömän\noikullisuuden vallassa, sillä hyvin ymmärrän, että viisautta ei ole\nannettu maailman arkitavaraksi ja että vain harvojen etuoikeus on\nolla kelvollinen. Ne, jotka pyrkivät paheita hävittämään, tuhoavat\nmyöskin hyvettä, sillä vastakohdat, vaikka ne kumoavat toisiansa,\novat kuitenkin toistensa elinehto. Niinpä hyve (pahan hävittäminen)\non aate, mutta toisaalta synnin yleisyys ei alenna hyvyyden arvoa,\nsiliä kun pahe voittaa enemmistön, saa hyve niissä, jotka jäävät sen\nkannattajiksi, yhä suuremman arvon. Jos se siis häviää toisista,\nmonistuvat sen hyvät vaikutukset toisissa, jotka pysyvät koskemattomina\nja säilyvät hukkumasta yleiseen tulvaan.\n\nSenvuoksi voin katsella paheellisuutta, sitä ivaamatta, tyytyen vain\nnuhtelemaan ja ojentamaan. Sillä jalot luonteet, sellaiset, jotka\npystyvät hyvyyttä osoittamaan, joutuvat pilkkapuheen kautta johdetuiksi\npahaan yhtä helposti kuin nuhteen ja ojennuksen kautta hyvään. Meidän\ntulisi kaikkien olla sen verran hyvän puoltajia, että suojelisimme\nsitä pahan vallasta ja voisimme ylläpitää puhtaan totuuden arvoa.\nEihän ihminen voi oikeudenmukaisesti arvostella ja tuomita toista,\nkoska todellisuudessa kukaan ei oikein tunne toistansa. Sen käsitän\nitsestäni, sillä olenhan minä koko maailmalta näkymättömissä, eivätkä\nlähimmät ystävänikään näe minua muutoin kuin sumun läpi. Ne, jotka\ntuntevat minua pintapuolisesti, arvostavat minua vähemmän kuin itse\najattelen itsestäni, lähemmät tuttavani taasen enemmän. Jumala, joka\nminut täysin tuntee, tietää etten ole mitään. Sillä Hän yksin näkee\nminut ja koko maailman. Hän ei katsele meitä harhautuneen valonsäteen\nmukaan eikä minkään heijastuksen avulla, vaan näkee itse olemuksen\nilman sen satunnaisten ominaisuuksien lisää ja olioiden muodot,\nniinkuin me näemme niiden toiminnan ilmaukset. Edelleen ei kukaan voi\ntuomita toistansa senvuoksi, ettei tunne omaa itseäänkään, sillä me\nmoitimme toisia vain sikäli, kuin he poikkeavat siitä, mitä pidämme\nitsessämme kiitettävänä, ja suosimme toisia vain sen vuoksi, missä he\nnäyttävät olevan kanssamme yhtä mieltä. Niinpä siis lopuksi kaikki on\npelkkää itserakkautta, jonka me jokainen kuitenkin tuomitsemme.\n\nNykyajan ja ehkä entisaikojenkin yleinen valitus on se, että rakkaus\nkylmenee. Sen huomaankin parhaiten niissä, jotka enimmin ilmaisevat\ninnostuksen palavuutta, sillä se on hyve, joka parhaiten soveltuu\nkylmimmille luonteille, sellaisille, jotka ovat nöyryyteen taipuvaisia.\nMutta kuinka voisimme odottaa laupeutta toisia kohtaan, kun olemme\narmottomia itsellemme? _Rakkauden työt alkavat kotoa_, se on yleisesti\ntunnettu totuus, ja kuitenkin on jokainen oman itsensä pahin vihamies\nja niin sanoaksemme oma pyövelinsä. _Älä tapa_, sanoo Jumala, mutta\ntuskin kukaan sitä huomioon ottaa. Sillä minusta jokainen ihminen on\noma kostottarensa ja avustaa omien elonpäiviensä lyhentämisessä. Kain\nei siis ollut ensimmäinen murhamies, vaan Aatami, joka hankki ihmisille\nkuoleman ja näki siitä havaannollisen esimerkin oman poikansa Aapelin\nkohtalossa, toisen kokemuksessa juuri sen toteutettuna, mitä usko ei\nollut saanut häntä käsittämään oman itsensä teoriassa.\n\nEn luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan\nkuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden\nonnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta\nkyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta\nvaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää\nkatsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden\nammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta\non lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa\nsuurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän\nkiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen\nystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin\npaholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin\nystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet\njakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja\nmahtuvat kapeampiin uomiin.\n\nRakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta\ntoiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten\nminkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei\nvielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.\n\nKuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen\nsurujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella.\nSillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en\npysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta\non usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista\neivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä,\nmitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä\nmahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä\nkuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota\nen tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.\n\nSe, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta\narki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen\nperiaatteeseen: _rakkauden työt alkavat kotoa_. Omasta puolestani\nen voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen\nvelvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä\nJumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän\nitseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa\nsovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme,\nlapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta\nuskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja\npurkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten\nsilti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää\nenemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni\nalun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä\nyhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä,\nomaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka\nJumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen\nkaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä:\n1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä\nluonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin\ntodella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät\nvain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.\n\nTodellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia\nja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin\ntulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä\nmielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa\nlisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan\nrakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut,\nkunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole\ntyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt\nsielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa.\nMutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja\njatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.\n\nToisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme\njotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan\nunohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän\non kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena.\nTällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä,\nvaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä.\nSe, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös\ntäydellisesti rakastamaan kaikkia.\n\nJos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme\nkatseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan\nystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni,\nmitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen\nautuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin\nvoimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme\nja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni\npuolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea,\njohon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani\nosalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella\nhautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea\nhyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista\nunohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa\npuolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia\nhänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä\nei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos\nJumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin\nmonta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta\nsaaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen\nvihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian\nankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen.\nEn voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja\nlemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan\nsensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat\ntoivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.\n\nVarhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen\nperiaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita\nvääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä\nja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän.\nVoin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja\njos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista\nkostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman\nitsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman\nitsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos\nsanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa.\nHuomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta;\nihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.\n\nMinä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin\nvilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen\nmaailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset\nja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen,\njoka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni.\nVaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun\nveroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko\npaholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen\nihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni\nole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja,\neikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki\njokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.\n\nMinulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada\nanteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson\npestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä\nJumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin\nyhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu\nnuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei\nminulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään\nerikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia,\njohtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä\nruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat\nja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa\nja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se\nhekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa\nirstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia\nja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä,\nsamoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.\n\nJärkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan\nyllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään\ntuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset\nheikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan\nvarsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman\narvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta\nmielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet\nsanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu\nsuuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja,\njotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen\nluonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos\nolemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa,\njoka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan\njäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja\nvastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta\nja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia,\nkoska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.\n\nKiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka\nolen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi\non rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei\nainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen\nvälttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman.\nNe pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden\nihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni.\nOlen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen\nrivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin\ntekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.\n\nOmasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia\nmurteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en\najattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin\nkielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä\nkellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona.\nLisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon,\noloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja\nhallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni\nsellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien\nnokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan\nsaaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme\nkaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen\ntavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja\nPohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan\nminua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja\nsamaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon\nkuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt\nkauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.\n\nTotisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain\nkourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät\nkaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle,\nsanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että\nHomeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että\nAristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti\nihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan\noli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen\nvirtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman\narvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa\nmeille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista.\nOlen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä\njos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan\nsaattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia\ntai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin\nlopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät\nkaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.\n\nSiitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia,\njonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden\njärkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen\nperustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo,\njoka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei\nainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut\npyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut\npanemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata\naikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän\naikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä\nnyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua\nalallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme\nalkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä\nhikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka\nhupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.\n\nEn ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai\nkahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa,\nniinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan,\njoka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen\nlukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä\nvarten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on\nitsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu\nja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin\nmetsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota\nalhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas\nmies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi\nhänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin\neriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.\n\nTätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa\nsukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin\nkokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se\nesittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana\nharrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua\nja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen\näänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua,\njärjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös\nmaailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja\nsäännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä,\ntarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen.\nTasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja\nse saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta\neheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.\n\nOmasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon\njäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä\nrahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa\ntoista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan\nensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin\nkorva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus\nkoko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota\nkoko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti\nsanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan\nkorva henkisessä merkityksessä kuulee.\n\nEn tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan\nsopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä\nmuutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten\ntaipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin\novat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa\nensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista\nrunoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä\nerinomaisella heksametrillä.\n\nMinulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja\nepäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista\nenkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja\nalmanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien\nasentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on\nniin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni\nkäyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien\nasioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää\nkuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti\nsuorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa\nhänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa\nhänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua\nottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien\nyrityksiemme korvaukseksi.\n\nMinua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että\npaitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en\nomasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä\nparantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän\nomanani. Ja puhuakseni yleisemmin, ne kolme ylevää ammattia, joita\nkaikissa sivistyneissä maissa pidetään arvossa, johtuvat vain Aatamin\nlankeemuksesta, eivätkä suinkaan ole vailla heikkouksiansa: ei ole\nainoastaan tauteja, joita _lääketiede_ ei pysty parantamaan, vaan on\nmyöskin asioita, joita _laki_ ei voi ratkaista, ja vikoja, joita ei\n_jumaluusoppi_ pysty oikaisemaan.\n\nJos kerran yleiset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, en ymmärrä, miksi\nyksityiset oikeusistuimet olisivat virheettömiä. Niiden parhaimmatkin\nsäädökset nojaavat ihmisen erehtyvään päättelyyn, ja toinen laki\ntuomitsee toisen, niinkuin Aristoteleskin useasti hylkäsi edeltäjiensä\nmielipiteet, koska ne, vaikka olivatkin hyväksyttäviä järjen\nkannalta, eivät silti soveltuneet hänen omiin sääntöihinsä ja hänen\nperiaatteittensa logiikkaan.\n\nOmasta puolestani, puhumattakaan Pyhää Henkeä vastaan tehdystä\nsynnistä, jonka koko laatukin kuten parantaminen on tuntematon,\nvoin pikemmin parantaa luuvalon tai sappikiven joistakin ihmisistä\nkuin jumaluusoppi voi poistaa ylpeyttä tai ahneutta toisista. Ja\nlääketaidollani voin parantaa vikoja, joihin ei jumaluusoppi lainkaan\npysty, ja ne tottelevat pillereitäni, mutta eivät vähääkään hellitä\nsaarnoista. En kehu, vaan sanon suoraan, että me kaikki työskentelemme\nomaa parannustamme vastaan, sillä kuolemahan on kaikkien tautien\nparannuskeino. Muuta yleistä parannuskeinoa en tunne. Se kyllä on\nperin tympeä nirsovatsaisille, mutta asianmukaisen maitin vallitessa\nsuorastaan nektaria ja kuolemattomuuden makeata juomaa.\n\nSeurustelussani noudatan samaa sääntöä kuin aurinko, joka suhtautuu\nystävällisesti sekä hyviin että pahoihin. Ehkä ei olekaan pahoja\nihmisiä, ja pahinkin saattaa olla paras, — jos hän saa olla niiden\nominaisuuksien piirissä, jotka hänessä ovat hyviä. Ei liene yhtään niin\nriitaista ihmistä, ettei oikean virityksen hetki voisi siinä herättää\nsulosoinnun säveltä. _Magnae virtutes, nec minora vitia_ [suuret hyveet\neikä pienemmät paheetkaan] on parhaiden luonteitten tunnus, mutta\nsamaa voidaan kääntäen sanoa pahimmista, sillä turmeltuneimmassakin\nluonteessa on jotakin, mikä on pysynyt koskemattomana ja toisin\npäin vaikuttaen esiintyy parempana, taikka hänessä on voimakas\nvastenmielisyys määräsuuntaan, suojaten häntä saamasta tuhoavan paheen\nmyrkkyä ja auttaen kestämään yleisenkin turmeluksen keskellä. Samaa\nhuomataan luonnossakin. Tehokkaimmat lievikkeet ovat kätkettyinä\nsyövyttävimpiin aineisiin.\n\nLisäksi väitän kokemuksen perustuksella, että myrkyt sisältävät\nitsessänsä oman vastamyrkkynsä, joka suojelee niitä itsemyrkytykseltä,\nne kun ilman sitä olisivat vaarallisia ei vain muille, vaan\nitselleenkin. Minäpä pelkäänkin omassa itsessäni tapahtuvaa\ntärveltymistä enkä niin paljon toisista tarttuvaa. Itsessäni\nkapinoitseva joukko tahtoo tuhota minut ja itse tartutan itseäni; vanha\nAatami asustaa minussa yhä. Tunnen tuon alkuperäisen syövän jäytävän\nja ahmivan itseäni, ja sen vuoksi kuuluu litaniaani myöskin rukous:\n_Defenda me, Dios, de me_, Herra, suojele minua itseltäni.\n\nEi yksikään ihminen ole ihan yksinänsä, sillä jokainen on\npienoismaailma ja kuljettaa siis mukanaan koko maailman. _Nunquam\nminus solus quam cum solus_ [ei koskaan ole vähemmän yksinään kuin\nyksin ollessaan] on erityisesti viisaan miehen suussa mielevä lause,\nmutta myös totta hullunkin sanoiksi. Niinpä ihminen ei edes erämaassa\nole yksinään, ei ainoastaan siitä syystä, että hänellä on seurana oma\nitsensä ja ajatuksensa, vaan senkin vuoksi, että paholainen aina tulee\nseuraamme yksinäisyydessä ja tuo häijy kapinoitsija aina yllyttää\nmeitä kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tavallisesti liittyvät\nyksinäisiin ajatuksiimme. Eikä tarkemmin sanottuna olekaan mitään\nsellaista kuin yksinäisyys eikä mitään sellaista, jonka voisi sanoa\nolevan yksin ja itsessään, paitsi Jumala, joka on oma piirinsä ja vain\noman itsensä varassa. Kaikki muut, erilaisten ja yhteen sopimattomien\nosiensa ohella, jotka tavallaan monistavat niiden luontoa, ovat\nolemassa Jumalan myötävaikutuksella ja hänen kätensä tukemina. Lyhyesti\nsanoen ei voi olla mitään muuta todella yksinäistä ja itsekseen kuin\nse, joka on todella yksi, ja sellainen on vain Jumala; kaikki muut\npoikkeavat ykseydestä ja ovat siis moninaisia.\n\nMitä minun elämääni tulee, on se kolmekymmentä vuotta jatkunut ihme,\njonka selostaminen ei olisi historiaa, vaan runoutta ja kuulostaisi\ntavallisesta ihmisestä sadulta. Sillä minun mielestäni maailma ei\nole majatalo, vaan sairashuone, ei elinpaikka, vaan kuolinsija. Se\nmaailma, jota tarkastelen, olen minä itse; omassa itsessäni olevaa\npienoismaailmaa minä tutkistelen. Toista maailmaa käytän vain samaan\ntapaan kuin karttapalloani, jota huvikseni silloin tällöin kääntelen.\nNe, jotka tarkastelevat ulkopuoltani ottaen huomioonsa vain asemani ja\nvarallisuuteni, eivät lainkaan älyä, kuinka korkealla olen, sillä minä\nolen Atlaankin hartioita ylempänä. Maa on kuin piste, ei ainoastaan\ntaivaaseen verrattuna, joka on yllämme, vaan myöskin itsessämme olevan\ntaivaallisen puolen rinnalla. Se lihamäärä, joka on olentoni ympärillä,\nei voi rajoittaa sieluani. Tuo pinta, joka ilmoittaa näköpiirillä\nolevan rajansa, ei voi vakuuttaa minua yhtä rajoitetuksi. Minun\nympyräni on laajempi kuin kolmesataakuusikymmentä astetta, ja vaikka\nruumiini mitat mainitaan numeroilla, ei se kuitenkaan koske sieluani.\nJa samalla kun tutkin itseäni ja huomaan olevani pienoismaailma,\nhavaitsen kuitenkin olevani myös jotakin enemmän kuin iso maailma\nonkaan.\n\nMeissä on varmasti jotakin jumalallista, sellaista, mikä oli olemassa\nennen alkuaineita ja minkä ei tarvitse aurinkoa kiittää. Luonto sanoo\nyhtä hyvin kuin raamattukin minun olevan Jumalan kuvan. Joka ei sen\nvertaa ymmärrä, ei ole vielä ensimmäistäkään läksyänsä oppinut ja\nhäätyy aloittamaan ihmisen aakkosista.\n\nToivoakseni en sillä halvenna kenenkään onnea, jos sanon olevani yhtä\nonnellinen kuin kuka hyvänsä. _Ruat coelum, fiat voluntas Tua_ [vaikka\ntaivas romahtaisi, tapahtukoon Sinun tahtosi] pelastaa kaikesta. Sillä\nmitä hyvänsä tapahtuukin, on se vain samaa, mitä päivittäin rukoilemme.\nLyhyesti sanottuna: olen tyytyväinen, ja mitäpä kaitselmuksella\nolisi muuta annettavaa? Ja tämähän todella on onnellisuutta, ja sitä\nsaan kokea. Siksi olenkin onnellinen kuin unessa ja yhtä tyytyväinen\nnauttiessani onnea mielikuvituksessa kuin toiset ilmeisemmässä\ntodellisuudessa.\n\nVarmasti voimme unissamme paremmin tajuta niitä asioita, jotka meitä\nilahduttavat, kuin valveilla ollessamme. Ilman sitä olisin onneton,\nsillä hereillä tekee arvosteluni minut tyytymättömäksi, aina kuiskaten\nminulle, että olen poissa ystäväni luota. Mutta lempeät uneni öisin\nhyvittävät minua ja saavat minut uskomaan, että olen hänen sylissään.\nKiitän Jumalaa onnellisista unistani, samoin kuin hyvästä levostanikin,\nsillä ne tarjoovat tyydytystä kohtuullisille toiveille ja sellaisille\nihmisille, jotka tyytyvät vähäänkin onnellisuuteen. Eikä liene\nsynkkämielinen se käsitys, että me kaikki olemme kuin nukuksissa\ntässä maailmassa, että tämän elämän käsitykset ovat pelkkiä unelmia\nverrattuina tulevaisen maailman tajuntaan, niinkuin unihaaveet selvän\npäivän tajunnan rinnalla. Molemmat ovat yhtä erehdyttäviä, ja toinen\nnäyttää vain olevan toisen vertauskuva. Me olemme vähän enemmän kuin\noma itsemme nukkuessamme, ja ruumiimme uinailu tuntuu aloittavan sielun\nvalveutumisen. Aistimemme ovat kyllä sidotut, mutta järkemme vapautuu,\neivätkä ajatuksemme valveilla ollessamme voi kilpailla unessa saamiemme\nhaaveiden kanssa.\n\nSyntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni\ntapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan\njonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole\nlainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja\nesiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä\nainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen\nsuorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille\nsen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni\non silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani.\nSamoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta\nkarkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin\nliikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy\nesittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on\ntapahtunut.\n\nAristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni\nole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää\noikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he\nliikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä.\nSenvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole\nMorfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat\nomassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan\nruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja\ntuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan\nihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita,\njotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet\nsielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen\ntoimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme\nunta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne\nhenget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo\nelämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää\ntodellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa\ntoimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles,\njoka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli.\nSentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään\najatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä\nkeksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse\nkokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui\nennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän\nja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman\nkaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle\npuoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle\nhyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten\nsuljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle,\njos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.\n\nSitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani,\nkäytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen\nsuhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen\npuolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä:\n_mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille_. En\nsyntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle\nvarallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja\nmieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä\nminusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta\nhulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme\nolevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta\naivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset\nmielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän\nkäytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on\nmustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta\nkaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun\nsitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista\non himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.\n\nMinun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi\nsuostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä\nhyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään\ntekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en\npitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka\nvuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia\nrakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari\nkäsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun\nei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta,\nonnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani\nlaupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta\njos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä\nylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat\nrakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään\ntemppeleitä.\n\nMinä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan\nhuomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia\nvälttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän\ntoisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen\nsotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia,\nettä silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada\nkorvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn\nkohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon\nJumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen\nolla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei\njalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. _Joka\nköyhää armahtaa, lainaa Herralle;_ siinä on lyhykäisesti enemmän\nkaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija\nymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on\nlausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä\npienen otteen kuultuamme.\n\nJo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta\nhänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani.\nNäennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata\nminua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta.\nRyysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja\nvajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin\nomammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin\npelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään\nsaadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat\ntilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn\nyhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.\n\nMutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus\nja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme\nrakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että\nrakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan\nvuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai\ntavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole\nihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki,\nmitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme\nvaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis\nihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita.\nSamoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin\ntavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä.\nJumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä\non hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme\nhäntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme\ntodellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin\nse kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta,\ntotuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien\nvälillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me\nkiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja\nsen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on\nsikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää\npysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea,\njossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat,\ntoivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin\nnaiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän\nkuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi\nja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.\n\nNiinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin\nKopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä\nole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: _kaikki\non turhuutta ja hengen vaivaa_. Ei ole mitään onnellisuutta siinä,\nmitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon\naatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä\nhänen esittämänsä _summum bonum_, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä\nole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.\n\nSe, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä\npuutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää\nonnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon\nnimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää\nonnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion\ntai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole\nmuuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä\nelämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla\nja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin\nkadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät\ntoiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan\nonnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja\nSinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman\nhyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka\nse merkitsisi minun tuhoani.\n\n\n\n"]