[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGA92mOxKcr5G04WxvzM3zaetxjcmXop_rVpcRr1zHmU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2837,"Pescara","Meyer, Conrad Ferdinand",1825,1898,"2837-meyer-conrad-ferdinand-pescara","2837__Meyer_Conrad_Ferdinand__Pescara","Novelli","romaani",[],[],"fi",1887,1906,28629,185059,false,71612,[23,24,25,26],"Biographical fiction","Italy -- Fiction","Italy -- History -- 1492-1559 -- Fiction","Pescara, Ferdinando Francesco d'Avalos, marchese di, 1489-1525 -- Fiction",[28],"Historical Novels","\"Pescara: Novelli\" by Conrad Ferdinand Meyer is a novella published in 1887. Set in 16th-century Italy, it follows Fernando Francesco d'Avalos di Pescara, supreme commander of Emperor Charles V's forces, after his victory at Pavia. Italian conspirators, seeking to unite their fractured land, attempt to tempt the wounded general into betrayal with promises of kingship. As political intrigue swirls around him, Pescara must navigate loyalty, honor, and ambition while concealing his true intentions from all sides, including his devoted wife Viktoria. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Lehtonen, Joel",208,"Historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvun alun Italiaan, missä sotapäällikkö Pescara joutuu poliittisten juonittelujen ja valtapelien keskelle. Häntä houkutellaan pettämään keisari Italian kuninkuuden toivossa, mutta hän joutuu punnitsemaan uskollisuuttaan samalla kun hän kamppailee vakavan haavoittumisen kanssa.","C. F. Meyerin 'Pescara' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2837.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PESCARA\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nCONRAD FERDINAND MEYER\n\n\n\n\n25:nnestä painoksesta suomensi\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nÉNSIMÄINEN LUKU\n\n\nLinnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforza\ntarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri,\njoka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.\n\n— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää,\nminkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljon\nnälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noita\nkovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisesti\npitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.\n\nOven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen\nja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut\npyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen\nkorvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa\nja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue,\nmikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista\nelonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion\nruokahalun ilmeet.\n\nKanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan\nsilmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai\nylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän\nnuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden\nhampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole\nvielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.\n\nRaukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen\nhävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän\nalkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa\nammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa\ntuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, —\nhän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta\nliitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä\nniistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus!\nMinä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen\nannan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien\nliittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui\nkuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti\nepätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä\nse asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.\n\nKansleri purskahti nauruun.\n\n— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas\nmiten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi\nkuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon\nkattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani\nilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian\nerikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole\npaaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on\nMedicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein\nkaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä\nvankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä\nkunnoton möit kuin kauppatavaran!\n\nRuhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän\nsukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa.\nKyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.\n\nKansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta,\nlohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen\nantautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät\nmasentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle\neläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi\naikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän\non filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi\nratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden\nsanoja. \"Ylistän taivasta\", sanoi hän, \"etten enää koskaan joudu\ntekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin\"\n— hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — \"ja espanjalaisten\nsalamurhaajain kanssa.\" Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan\nitalialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta\nsinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa\njotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka\nperit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran\nItalian viisain ja onnellisin ruhtinas.\n\nHerttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo\npettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.\n\nMorone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen\nedessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään\npahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä\nMilanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa\nkauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.\n\n— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun\nliittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan\nlääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.\n\nNopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen\nja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä\npetollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati\nsynnytti.\n\n— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti.\nOlethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei\nole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan,\ntahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä\nsuhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti.\nMutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli,\njoka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan\nepäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu\nikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun\nläänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua\nja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna\nlääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi\nettä hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä.\nKun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin\nettä olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen\nminua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan\nherrat.\n\nKanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä\nollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa\nnokkelan sanansutkauksen.\n\n— Ja sinä hylkiö otit rahat vastaan? kauhistui herttua.\n\n— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne\nFrans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan\nkaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä\nlauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina\nalentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi\njonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset\nhuvituksesi.\n\nSforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten\nBorboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo\ntässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan\nkäskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut\nminua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani.\nPelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen\nhukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin\nkäsivarteen.\n\nLevollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa\ntuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia\njotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen\nsattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti\non täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka\näksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme\nasiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon\nVenetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä\npakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.\n\n— Voi sitä vietävän salaliittoa, vaikeroi herttua kahden vaiheella.\n\n— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää\npäästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle\nvirkistyäkseen matkasta.\n\n— Vielä eräs? Mikä henkilö? — Herttua vapisi.\n\n— Borboni.\n\n— Rutto syököön sen valjun kavaltajan! huusi Sforza. — Mitä hän täällä\ntekee?\n\n— Sen ilmoittaa hän sinulle itse. Kuule! tuomiokirkossa soitetaan jo\niltamessuun.\n\n— Ota sinä hänet vastaan, kansleri! rukoili herttua yrittäen pujahtaa\novesta ulos. Mutta Morone tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet\npaikalleen. — Pyydän, istuutukaa, Teidän korkeutenne! Kyllä tähän\ntotutte. Kun konnetabli astuu sisään, niin on Teidän korkeutenne\nnoustava ylös ja otettava hänet seisoen vastaan. Niin käy se paraiten.\n— Kansleri puki tuolilla riippuvan manttelin herransa hartioille ja\npelkonsa lannistaen otti tämä vähitellen ruhtinaallisemman ryhdin,\njolloin hänen soma vartalonsa ja luonteva käytöksensä tekivät varsin\nedullisen vaikutuksen.\n\nSillaikaa tähysteli kansleri ulos akkunasta, johon näkyivät\nlinnoituksen piha ja sen takaa vasta luotujen vallitusten ääripiirteet.\n— No noin sen pitää käydä, virkkoi hän. — Tuollapa seisoo vilpitön\nkonnetabli jonkun sylen päässä seurueestaan ja piirtelee rehellisesti\nuutta varustustamme taskukirjaansa. Minäpä menen tuomaan hänet sisään.\n\nKun tuo kuuluisa petturi — vartaloltaan hoikka ja pitkä, pää ylpeä\nja kasvot kalvaat ja hienopiirteiset, silmät omituisen sameat — tuo\nsalaperäinen ja suuri ilmiö astui Moronen kanssa saliin, kumarsi hän\nkohteliaasti Frans Sforzalle, joka katseli häntä arasti.\n\n— Teidän korkeutenne, lausui Karl Bourbon, lähestyn teitä\nvelvollisimmasti kunnioittaen ja pyydän tulla kuulluksi tuodessani\nsanomia hänen keisarilliselta majesteetiltaan.\n\nFrans herttua vastasi arvokkaasti olevansa valmis kuulemaan nöyrästi\nkorkean lääninherransa tahtoa, mutta alkoi sen sanottuaan horjua ja\nvaipui takaisin istuimelleen.\n\nNähdessään herttuan istuutuvan, katseli konnetabli ympärilleen\nsaadakseen hänkin tuolin tai edes jakkaran. Mutta huoneessa ei\nollut ainoaakaan sellaista eikä edes hovipoikaa. Silloin levitti\nhän permannolle herttuan eteen kallisarvoisen vaippansa ja asettui\nnotkeasti siihen istumaan vasen kyynärvarsi pystyssä ja oikea käsi\npuuskassa.\n\n— Teidän korkeutenne suvainnee, virkkoi hän.\n\nKarl Bourbon oli kavalluksensa jälkeen elänyt itsevihaajan paahteisessa\nja kalvavassa ilmakehässä. Ei edes kaikkein ylhäisinkään henkilö\nolisi tohtinut muistuttaa tätä ylpeätä miestä tuosta hänen teostaan\npienimmälläkään vihjauksella tai antaa hänelle vihiä siitä, miten\nyksimielisesti ja tavattoman ankarasti ajan yleinen mielipide tuomitsi\nhänet siitä, mutta hän tiesi itse sen kovan tuomion ja omatuntonsa\nvakuutti sen oikeutetuksi. Ihmisiä ja koko maailmaa aina itsestään\nalkaen halveksi hän mitä perinpohjaisimmin, mutta samalla salasi hän\ntämän tunteensa ja kukaan ei esiintynyt moitteettomammin ja puhellut\nviattomammin kuin hän kieltäen omilta huuliltaan kaiken pilkan,\nkaiken salaivan, jopa pienimmätkin vihjaukset, ja siten myös muilta.\nVain joskus ilmaisi kuten maasta yhtäkkiä leiskahtava liekki jokin\npirullinen sanansutkaus tai törkeä kompa hänen sielunsa tilaa.\n\nHetken ajateltuaan alkoi konnetabli sointuvalla äänellä ja hieman\npäätään kääntäen: — Uskon, ettei Teidän korkeutenne saata minua\nvastuunalaiseksi siitä, mikä sanomissani mahdollisesti on Teille\nepämieluista. Jääden omasta puolestani täydellisesti asiasta syrjään,\nvälitän vain Teidän korkeudellenne erään hänen keisarillisen\nmajesteettinsa päätöksen, minkä hän on tehnyt ministerineuvostossa\ntosin ensin kuulusteltuaan kolmea italialaista sotaherraansa, Pescaraa,\nLeyvaa ja minun alamaisuuttani.\n\n— Miten voi Pescara? keskeytti julkeasti kansleri, joka seisoi saman\nmatkan päässä molemmista. — Onko Pavian luona saamansa peitsen haava\nparantunut?\n\n— Ystäväni, vastasi konnetabli halveksivasti, pyydän Teitä pitämään\nsuunne kiinni silloin kun Teiltä ei mitään kysytä.\n\nNyt toisti herttua kanslerinsa kysymyksen. — Herra konnetabli, sanoi\nhän, miten voi Pavian sankari?\n\nBourbon kumarsi kohteliaasti. — Kiitän Teidän korkeuttanne\nsuosiollisesta tiedustelusta. Rakas virkaveljeni, hänen ylhäisyytensä\nFerdinand Avalos, Pescaran markiisi on nyt aivan terve. Hän ratsastaa\nilman vaivaa tavallisen kymmentuntisen matkansa päivässä. Sitten jatkoi\nhän: — Mutta suokaa minun jälleen ryhtyä asiaani, Teidän korkeutenne!\nKarvas lääke on juotava pian. Keisarillinen majesteetti toivoo kovin,\nettä Teidän korkeutenne luopuu tuosta Liigasta, jonka olette solmineet\ntai aiotte solmia hänen pyhyytensä, Ranskan ja Englannin kruunujen sekä\nVenetsian tasavallan kanssa.\n\nNyt alkoi Milanon herttuan puhe juosta ja hän vakuutteli oivallisesti,\nollen hyvin hämmästyvinään ja suuttuvinaan, ettei tiennyt sellaisista\nliigoista tuon taivaallista ja että hän varmaan vasallivelvollisuuttaan\nmuistaen olisi ensimäinen ilmoittamaan asiasta heti keisarille,\njos tietäisi, että Ylä-Italiassa punottaisiin sellaisia juonia\nhänen majesteettiaan vastaan. Näin lausuen pani hän kätensä aralle\nsydämelleen.\n\nKonnetabli istui pää kumarassa ja kohteliaasti kuunnellen ja\nantoi nuoren teeskentelijän toistaa valeitaan yhä uusissa ja\nuusissa muodoissa. Vihdoin vastasi hän kylmällä äänellä, jossa oli\nhalveksumisen ja säälin hieno vivahdus: — Uskon Teidän korkeutenne\nsanoihin ja olen kuitenkin pahoitettu luulemaan, että Teidän\nkorkeudellenne on asiain tilasta annettu epätarkkoja tietoja. Me\nvarmaan tunnemme sen seikan paremmin. Ranska ja Englanti tekivät\nkeskenään rauhan pahoissa aikeissa keisaria vastaan, se oli tosiasia,\njosta saimme tarkan selon Alankomaista. Ylitä varma on, että meitä\nvastaan varustaudutaan Ylä-Italiassa. Ja mikäli pyhää isää uskaltanee\nryhtyä arvostelemaan, niin hänkin näyttää taas tapansa mukaan ruvenneen\nmeitä salaisesti vastustamaan. Tehdyn tai tekeillä olevan erittely ei\nkuulu meidän tehtäväämme: me vain ehkäisemme aikeet. Ennenkun Liiga,\nlisäsi hän merkitsevästi ja hiljaisemmalla äänellä, saa itselleen\nsotapäällikön.\n\nNyt lausui hän vaatimuksensa: — Teidän korkeutenne antakoon meille\nennen kuukauden loppua vakuutuksen puolueettomuudestaan. Se on hänen\nkeisarillisen majesteettinsa harras pyyntö. Ja sillä vakuutuksella\nymmärretään taas, että: sveitsiläiset eroitetaan palveluksesta,\nlombardilaisista asejoukoista päästetään puolet lomalle, kaikki\nlinnoitustyöt keskeytetään kerrassaan ja tämä kekseliäs mies, — hän\nosoitti päännyykäyksellä kansleria — luovutetaan hänen keisarilliselle\nmajesteetilleen. Ellette, tätä tee, — ja hän kavahti ylös kuin ratsun\nselkään hypätäkseen — niin hälyytämme hyökkäykseen heti syyskuun\nloputtua, juuri sydänyöllä, ei hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin,\nja anastamme herttuakunnan muutamain marssien jälkeen. Teidän\nkorkeutenne sopii asiaa harkita! — Hän kumarsi ja lähti.\n\nKun Morone tahtoi seurata konnetablia, valtasi Bourbonin yhtäkkiä\nhuima ilveilyn halu ja hullunkurisella liikkeellä kielsi hän kansleria\ntulemasta. — Adieu, Pantalon mon ami! [Hyvästi, Pantalon ystäväni.\n(Pantalon oli muuan italialaisen huvinäytelmän ainaisia henkilöitä.)]\nhuusi hän Moronelle olkansa takaa.\n\nMorone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen\narvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki\njalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori\nherttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin\noikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto!\nHeti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!\n\nAvuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen\nkamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti:\n— Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa,\njoka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi\nnoista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti\nsammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen\nolevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui\nhämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli\nollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se\noli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä\nMantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti\nkansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa\ntaulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies\nja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia.\nNainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti\nverkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa\nvastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin,\nankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.\n\nSekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara.\nHelposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria\nColonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet\ntuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa\nja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi\nrunoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös\nmolempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin\nnäytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.\n\nTosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun\nastuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen\nuskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina,\nnainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa,\nmies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten\njälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella.\nTämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen\nihmetteli.\n\nNuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen\nhaltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät\nhuomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä.\nKai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija\nolisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua\nodotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he\nodotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.\n\nNyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet\nylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli\nherttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset.\nKanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti\nnähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat\nsilmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa\nnäytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten\nvieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot\nsangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine,\npehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan\nrakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset.\nKansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin\nlagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja\nvaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen\nterveytensä tilaa.\n\n— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen\nlyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä\nlähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä.\nLuopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää\ntästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä\nSaksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää\nruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän\netikkaa kuin öljyä.\n\n— Saksan sanomista? huudahti kansleri.\n\n— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien\nkapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino\n[Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja\nkirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen\nkutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi\ntehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on\nvaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä\nvastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset,\njotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää\ntyötä.\n\nHerttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja\nmeteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen\nmielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta\nkansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa\nnykyjään olla hirveät ajat.\n\n— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin\nseuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja\nkapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat.\nUskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.\n\n— Ja Te olette tasavaltalainen? pisteli kansleri.\n\n— En — Saksanmaalla.\n\nKorea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää,\nGuicciardin? laverteli hän.\n\nGuicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä\nimelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni\nrangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut\nFlorens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä\nkoditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan\ntaisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää\nkyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen\nhäntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en\nminä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten\nsanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!\n\nHerttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti\nkuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta\nkerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua\nsellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi\npois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja\njotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää\nkeskustelua.\n\nNyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan.\nFlorensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin\ntuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen\nväitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen\ntyönsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.\n\nGuicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli\nhyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan\nvelttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.\n\n— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi\neikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt\nentiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten\nesimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet\nitalialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka\nseuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti\nhyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet\nNatsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan\nvaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka\nkautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti\nmurhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa\njumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan\nantaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä\nperheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan\nlihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina\nhirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle:\nsuuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena\nsiveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme\nedellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa\ninhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen\ntaivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja\nliekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä\nleikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!\n\n— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin\nvimmattu.\n\n— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa\ntukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä\nVenetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää\nja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan\njätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata\nedeltäjiään polttoroviolle.\n\n— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset\nruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.\n\n— Mutta kukas hänen ruhtinaitaan suojelee? ivaili Venetsialainen.\n\nGuicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän.\n— Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin\nsotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi\nohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat\nomakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi\nkun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi\njulistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle\nei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla,\nreippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin\nvastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan\nhänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin\ntottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää\nsalaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja\njuuret leviävät.\n\nNyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se\nmiellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja\nhaukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen\nmunkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton\nmoukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo\nsaksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!\n\nGuicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. —\nTäällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi\nherttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin\nasti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä\nkamarissa.\n\nHän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä\nmiellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat\nvielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli\nteettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta\n\"Onnelasta\", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan\nhallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti\npois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan\nnäihin marmoriportteihin kolkuttaa.\n\nSuuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja\nluodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä\nsiksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään\nja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan\ntullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan\nMilanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti\nne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun\nja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa\nlombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia\nja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili\nFrans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta\nruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he\njatkoivat kävelyään.\n\nEnsimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän\nsinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten\nkoko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat\nhänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt\nhän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista\nankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti\ntuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa.\n— Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia\nkulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi\nVictorian viattomissa silmissä.\n\nSilloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen\nVictoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.\n\n— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? —\nKansleri osoitti sotapäällikköä.\n\n— Niin on kuin pyöveli.\n\n— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään?\nOvatko ne italialaisen vai espanjalaisen?\n\n— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne!\nSellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle\nkuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas\nJaakko souti meitä Tiberin ylitse.\n\n— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista.\nIhmiset ja asiat muuttuvat.\n\n— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja\npöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän\nkorkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri\nVenetsialaisen keralla astui sisään.\n\nAsetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta\nakkunasta loisti hehkuen iltataivas.\n\n— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat\nvaltakirjanne?\n\n— Minun nöyryyteni, lausui kaunis Lelius, solmimaan liiton.\n\n— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös\npäätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu,\nkuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä\npaimenena pysyä muodollisesti syrjässä.\n\n— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee\nselvää valmistuksista.\n\n— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on\nsopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa\nmelkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan\nNeapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.\n\n— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin\nhaluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää\nluokseen. Eikö niin kansleri?\n\n— Siihen täytyy keksiä keinot, vakuuttivat toiset.\n\n— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne\nkurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa\nMilanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän\ntäytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita\npäällikkö, nyt, heti paikalla!\n\n— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen\nääneen.\n\n— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista\nItalian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä\nvastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme,\nAlviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut\non Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava\nolento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?\n\nSeurasi surullinen mieliala ja kansleri iloitsi liittolaisten\nalakuloisuudesta.\n\n— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta\nGuicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi\nliittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä\nsiis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs,\nnäkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus,\nmutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi\nFlorensilainen ryppyisin otsin.\n\n— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada\nsen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan,\närsytteli Venetsialainen.\n\n— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä\nnuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika\nkevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme\ntaistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen\nmeitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi\nodotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai\nhuovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja\nalkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen\npuheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.\n\n— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi,\nTeidän korkeutenne... käyn kärsimättömäksi... mutta uskon että Teidän\nkorkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.\n\n— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei\nsuinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme\nnäin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. —\nEi, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko\nhommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen\nherttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy\ntaisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on\npurettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.\n\nToiset vaikenivat apeilla mielin.\n\n— Ja minä tiedän sopivan, lausui Morone.\n\n— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu!\nKen vaakaan Pescaraa vastaan?\n\n— Kansleri, puhukaa, kiirehti myös Venetsialainen.\n\nMorone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja\nhaastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen\nvertaisensa? Hän itse, Pescara.\n\nMuut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät\nselällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat\nkäden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä\nMorone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin\nkavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää.\nOlisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri,\njoku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista,\njotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen\nkansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen\nsotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? —\nJa kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat\nhänen sanojaan.\n\n— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa\nhän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen\nvaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies\nja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme\nkatkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan\nsuurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen,\nsyleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai\nse vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!\n\n— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija,\njonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja\nselittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä\nsuusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä,\nmitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan\nistu alas, anna minun puhua!\n\nHyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on\nuskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa\nmeihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi\nverkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon.\nMieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun\ntulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa\nmeidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken\ntietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis\nensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka\ntarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla\non tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen\nmerkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän\nmuuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun\nesitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan\nitse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten,\nniin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy\nhän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme\naineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja\nmyös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se\nvaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle\nmahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.\n\n— Mikä kruunu? änkytti herttua peloissaan.\n\n— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu.\nTarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis\nkäytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.\n\n— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen,\nniin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja\nunelmakruunua?\n\n— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti.\nSitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen:\n— Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin\nse häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme\nsuurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti\nniin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi\ntodellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä,\nvirkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme\nsisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani:\njos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika\nhänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän\nItalian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin\nsinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin\nsinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja\nvastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?\n\n— Minä syöksyn kuin Curtius kuiluun! huusi kansleri.\n\n— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi\nsanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle\nkavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja\nkulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen\nveisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian\nleikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää.\nJos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi\nja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene,\npoikani, kiusaa Pescaraa!\n\nHerttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan,\naikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä\nja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain\nkehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri,\nkielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran\nkanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni,\njotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat\nalankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos\nkansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa\nlääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen\nteidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti\nkansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä\nteille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin\npaljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni,\nMilanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran\nluo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen\nhetkeäkään ilman sinua.\n\nNyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne\npysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla\nolisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme\npäämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä\nkoeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä\nkerran kavalluksen?\n\nHerttua pelästyi hirveästi. — Milloin sinä lähdet, Girolamo? kysyi hän.\n\n— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut,\nkansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin,\nhän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri\nProteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa\ntarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet\nItalian älykkäimpiä miehiä.\n\n— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että\nratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy\nsiten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa\ntätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän\ntehtävään, hyvät herrat?\n\nVenetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä\neroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä\nsanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan\nsaattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko\nItaliamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide\nluonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta\nLiigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi\ntäydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun\nkeisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin\ntehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen\nmitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen\nmuualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo\naavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti\ntulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän\nsitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen\nkatsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että\nsujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin\nilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka\nmahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —\n\n— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija,\nhäväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän\npilkkakirjeen... — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian\nruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.\n\n— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili\nNasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille\nlentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee\nmaailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä\nkylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko\nItaliassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä,\npuettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja\notuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen\npetoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu\nvoittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin\npuolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa\nepäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta\nkavaltajaksi tahtoi tahi ei!\n\n— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin.\nItalian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä\npirullisten juonien uhrina...\n\n— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä\nGuicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja\nsäälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen\nvaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on\nepäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta\nse on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle\nvaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!\n\n— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki\nsäikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka\noli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja\nsäteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla.\nVictoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi\nsanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa:\nMitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan\npiili hymy.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nAvarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä\nkamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut\nihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan\nkunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle\nnaiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti\nkäännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo\nkuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut\nlakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi\nnäytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle\nnaiselle opetuksen viisaita sanoja.\n\nKauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä\nisä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. —\nEikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.\n\n— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä\narpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän\nisän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle\nluvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät\nriemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta\nhän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain\nvuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat —\nkirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri.\nSe murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa\nuutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä\nensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka\naikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan\nhuomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni\nsatulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka\nkasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen\nnimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän\npyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. —\nNäin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen\nlähde.\n\nHänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä\nhommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain\nsiinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama\nukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä\nvailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi\npäästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme;\npaavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi\nhänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt\njuoniaan.\n\n— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin\nhänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi\nteltassaan.\n\n— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja\nheilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?\n\n— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi\nClemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä\npeijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.\n\nNäillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin\nvarakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa\nriisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta,\njolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin\noli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian\nsukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä\ntoivonut.\n\nVictoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani\nhalventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi.\nSiunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole\nminun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.\n\nHän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian\nhänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan\nsiunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli.\nClemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin\nvoi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun\nkautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa\nmitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä\nsanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes\najatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään\narvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja\ntoteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä\nottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens\ntottumaton ja hän huokasi raskaasti.\n\nSilloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien\nsinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu\nsinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta\nhuolettomalla äänellä:\n\n— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen\ntosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä\nasioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia\nkysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta\net ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria\nColonna, mitä tarkoitan?\n\nVictoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä\npuheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet\nettä maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen\njo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti\nsolakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen\nristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta\nvelvollisuutta törmää yhteen.\n\nNyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän\njumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään\nkorkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi\nsiveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen\npyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän\nvelvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun\nmiehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän\nratkaistavaksenne lankeeva.\n\nVictoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan\nhänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua,\ntyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu\noleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä\nistuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä\nperustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan:\nkoska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota\nvaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen\nalle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta\nmyös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen\nkaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään\nkruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin!\nkärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii\nkirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset\ngermanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia.\nYmmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?\n\n— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—\nPyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili\nVictoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.\n\n— Olet Rooman lapsi ja kristitty, tyttäreni, oikaisi Clemens.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Victoria: — Entä Pescara?\n\n— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin\nkeisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin\nlääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin\nsitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle:\nusein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut\noikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista\nymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan\nlainoppineeseen, Accoltiin ja... hm... erääseen toiseen...\n\nViisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi\nmuisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä\nhävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat,\njatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen,\novat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on\npaljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet,\nettä minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina\npäästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen\nviholliseen.\n\nPaavi nousi hiljaa ylös. — Ja sen minä teenkin! lausui hän\npapillisesti: — Minä vapautan Ferdinand Avalosin keisarin\nalamaisuudesta ja uskollisuuslupauksestaan. Minä nimitän Pescaran\nmarkiisin kirkon gonfalonieriksi ja sen liigan sotapäälliköksi, joka\npyhäksi kutsutaan, koska sen johtajana on jälkeläisensä muodossa itse\nKristus. — Paavi vaikeni hetkiseksi.\n\nJa nyt kohotti hän molemmat kätensä samaan korkeuteen kuten pitäen\nColonnan pään päällä kruunua ja Victoria vaipui hämmästyneenä\npolvilleen. Selkeällä äänellä lausui paavi: — Palkiten jo etukäteen\ngonfalonierini ansiot minua ja kirkkoani kohtaan, kruunaan minä\nFerdinand Avalosin, Pescaran markiisin Neapelin kuninkaaksi! — Nuori\nkuningatar vapisi ilosta. Hän arveli ansaitsevansa kruunun. Sanatonna,\nhehkuvin poskin otti hän vastaan siunauksen. Sitten nousi hän ylös ja\nlähti huoneesta tasaisin, kiirein askelin kuten haluten hetipaikalla\nviedä kruunun arvossa korotetulle puolisolleen.\n\nItsekin kiihtyneenä seurasi pyhä isä häntä sitä kyytiä että tohvelinsa\nolivat pudota. Kynnyksellä saavutti hän Victorian Ja tahtoi antaa\nhänelle sen sinisamettisen kirjan. — Markiisille, sanoi hän.\n\nSilloin huomasi Clemens Victorian takana Guicciardinin ja Moronen,\njotka olivat ehkä hetken siellä kuunnelleet. Kanslerista oli Victoria\nnoine riemun hehkua säteileville silmineen sellainen ilme, että hän\njoutui tuiki ymmälle. Nopeasti hän sentään tointui hämmästyksestään ja\nalkoi anella paavilta: — Esittäkää, Teidän pyhyytenne, minut epäpyhä\ntuolle jumalaiselle Victorialle! — jonka jälkeen Clemens napautti häntä\nhieman olalle ja esitteli hänet sanoilla: — Milanon kansleri, maailman\nlapsi, jonka päälle pyhää henkeä aletaan vuodattaa! — Sitten kuiskasi\nhän Victorian korvaan: Morone, Buffone [Pikku narri].\n\nVictoria katosi onnensa huumauksessa ja paaville jäi tuo sininen\nkirja käteen, sillä hän oli vielä aivan kuin juovuksissa siitä\nrohkeasta, vertauskuvallisesta teosta, johon kauniin naisen näkeminen\noli saanut hänet ryhtymään. Nyt tunsi hän sentään kuin olisi\nkadottanut tasapainonsa. Viittauksella kielsi hän Florensilaiselta\nja Lombardilaiselta vierailun ja pujahti jälleen raphaelilaiseen\nkammioonsa.\n\nNuo kaksi, joita ei otettu vastaan, tuijottivat hetken ällistyneinä\ntoisiinsa, sitten tarttui Guicciardin nauraen kanslerin käsivarteen ja\nveti hänet muassaan hienoja portaita myöten alas Vatikanin puistoihin,\njoiden lehtikujain siimestä he eivät kaivanneet, sillä taivaan\npeittivät mustat pilvet.\n\n— Oikeastaan, alkoi Guicciardin, pidän minä tuosta ukosta. Vaikka\nhän punookin juoniaan niin hienosti ja sovittelee sanojaan kovin\nharkitusti, on hän kuitenkin pohjaltaan samainen intohimojen pätsi\nja kiukkuinen otus kuin minäkin. Nyt se kiihkoilee kun ilmaisi\nColonnalle vaarallisen salaisuutemme. Sinä puistatuksissasi et tietysti\nhuomannut, miten hän tahtoi pistää Victorian käteen Accoltin ja Angelo\nde Cesiin lausuntoja. Lahjottava lurjuspari, joka kaunistelee vääriä\nvaloja raamatunlauseilla! Muuten on ihme, että Clemens vanhoilla\npäivillään ryhtyy näin huimiin ja uhkarohkeisiin yrityksiin ja\nvielä ihmeellisempää on, että hän ryhtyy siihen itseään epäillen ja\nluottamatta tähteensä, sillä salaisesti hän uskoo olevansa oikea kovan\nonnen poika. Se on varsin ikävää. Leo oli sentään toista miestä, aina\nniin säteilevä ja iloinen ja siten myös onnellinen, jotavastoin tämä\nnykyinen pyhyys näkee, kuten tässä äsken minulle Jeremiaan tapaan\nennusteli, jo ikuisen kaupungin ryöstettynä ja näiltä katoilta, — hän\nviittasi Vatikaniin — savun ja liekkien suitsuavan. Ja kuitenkin ryhtyy\nhän otteluun keisaria vastaan, minkä luen hänelle suureksi ansioksi,\nvaikkapa se teko saattaa vaaranalaiseksi ensin ainoastaan hänen\nFlorensinsa. Ukolla on vielä verta suonissaan ja hän kiristelee niitä\nvähiä hampaitaan mitä ikenissään vielä on, kun näkee noiden kopeain\nespanjalaisten aatelisherroin keikailevan Capitoliolla kuten Neapelissa\ntai Brysselissä. Vaan mikäs on, kansleri, unelmaisi esineenä? Tuo\nnainenko? Tietysti!\n\n— Minä puhun roomattarelle kuin vanha roomalainen! huusi kansleri.\n\n— Hyvä. Mutta varo vain, ettet innostu ja pistä togan alta esiin\nklassillista pukinsorkkaasi. Ole ihmisiksi, laskettele suuria sanoja ja\nsulje ne hänen turhamaisuutensa huomioon!\n\n— Hänen sydämeensä ne suljen!\n\n— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä\nmustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja\nGuicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää\nunen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla\nniin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara\ntekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan:\nhe voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan.\nVaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen\npyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen\nvasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai\nmiksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän\non liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja\nsuurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa\nkaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on\nja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen\nsaaliinsa. Ja kumminkin... naura vain, Morone... minä aavistelen\npahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai\nsatunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti\nsanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn\nedessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.\n\n— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi\nluulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten\nilmestyisi se onneton este?\n\n— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa,\nettä antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka\njälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan\ntuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli\nmeitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa?\nMutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa\nukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä\nkäy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.\n\nSalama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät\nuuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat\nmiehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja\nmiettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan\nmerkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan\njalkain juuressa.\n\nInnostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin\neräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja\nsaattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut\nja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa\nkuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin\ntorille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia\n[Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen\nkanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan\nkavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär\nja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin\nkuninkaan alamainen.\n\nPaavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö,\nvuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot\nsaattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin\nturmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja\nmitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta\nsallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein\nansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui\nhänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.\n\nNuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja\nEnkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä\nsanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt\nlainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai\nukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen\nkasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen\ntaivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.\n\nSilloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai\nsaattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin\nLombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen\ntallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut\narvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli\nvartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli\nsamalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä\nratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella\nrotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä\nkuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän\nolikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon\nkulmalla.\n\nLiekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen\nryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan\ntiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian\nkiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen\nkopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin\nolan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa\nparranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan\nnouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha\nheräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita\nseikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko\nuuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn\nkansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka\noli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?\n\nEhkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli\nnähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen\nsydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin,\nvaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään\narvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei\nollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.\n\nTosin oli keisari Pavian taistelun jälkeen kirjoittanut. Victorialle\nkirjeen ja onnitellut häntä, että hän oli Pescaran puoliso. Mutta\njuuri näissä parissa rivissä näytti kuvastuvan hallitsijan kurja\nluonne ja enimmän harmitti ylevää rouvaa tuo hänen mielestään arka ja\nulkokultainen nöyryys, jolla nuori keisari antoi voitosta jumalalle ja\npyhimyksille kaiken kunnian. Vaikka Victoria itsekin oli kiitollinen\ntaivaisille, piti hän tuollaista nöyryyttä sentään miehelle ja\nvaltiaalle sopimattomana. Ehkä olikin tähän taivaan ylistelyyn syynä\nse, ettei kaunis voitto ollut etäällä olevaa keisaria innostanut ja\nettä hän tahtoi halpamaisesti niukentaa Pescaran laakereja? Siksi oli\ntietysti taivas tehnyt kaikki! mutta miehensä maineesta, oli Victoria\nkiihkeän mustasukkainen. Ja miten epäjalo olikaan Kaarle ollut! Hän ei\nraaskinut antaa sotapäällikölleen, jolle sai olla kiitollinen Italian\nomistamisesta, edes paria kurjaa italialaista kaupunkirähjää! Ei,\nmoista pikkusielua ei voinut edes kavaltaa, hänestä voi enintään erota\njättäen hänet oman onnensa nojaan.\n\nSilloin häikäisi Victoriaa väkevä salama, sama, joka oli karkoittanut\nkanslerin ja Guicciardinin Vatikanin kattojen suojaan. Syrjäkatua\noikaisten saapui Victoria juuri kun sade alkoi kohista Pantheonin\nportaille ja sen uljaaseen esipihaan. Käymättä mahtavaan temppeliin\nsisälle, nojautui hän viilenevää ilmaa hengittäen erääseen noista\ntiheään ryhmitetyistä, valtavista pilareista ijäkkään rakennuksen\nräystään alla ja aatoksensa liiteli varhaiseen muinaisuuteen, jonka\nhyveitä ajan köykäinen kuvittelu ihaili, vaikkei pitänyt niitä\nesikuvinaan tai edes ymmärtänyt niiden yksitoikkoista jäykkyyttä ja\nankaraa todellisuutta.\n\nVaipuneena entisaikain muisteluun piti, hän Corneliaa ja Lucretiaa,\nnoita muinaisuuden hyveekkäitä naisia, kuin sisarinaan. Olihan\nhänellä itselläänkin toki edes kaksi nimeä, jotka helähtivät tuiki\nroomalaisilta ja olivathan naiselliset paheet, hänestä yhtä kaukana\nkuin noista jaloista olennoista. Ne suorat ja ylpeät vaimot olivat\nsynnyttäneet maailman valloittajia. Virgiliuksen suurenmoinen \"Te\nrege imperio\" [Sinä olet keisarina hallitseva], jota Victoria oli\nitsekseen niin usein kuiskaillut, valtasi hänet nyt aina kyyneliin\nasti. Hän meni temppeliin, laskeutui polvilleen ja salamoita leimuavan\nkupukaton alla hän käsiään väännellen rukoili, etteivät Rooma ja Italia\nvaipuisi orjuuden kuiluun, rukoili kristillisiä jumaluuksia ja yhtä\nkiihkeästi Olympon herraa, joka hänen yllään ukkosena kumisi, rukoili\nkaikkea sitä, mikä voi pelastaa ja yhdisti merkillisesti ja samalla\nluonnollisesti eri jumaluudet murrosajan tapaan.\n\nKun hän lähti Penthconista — miten kauan hän lieneekään ollut siellä\npolvillaan, sitä ei hän ajatellut — kirkastui juuri Italian taivas ja\ntavallista kulkuaan, kevein, tasaisin askelin jatkoi hän matkaansa\npalatsiinsa.\n\nNyt kiersivät hänen ajatuksensa jälleen Pescaraan. Eivät jaksaisi\nespanjalaisia karkoittaa maasta nämä naiskätöset, siihen kykenisi\nainoastaan Pescara, joka voi johtaa omansa voittoon, jos vain nainen ja\nviisaus häntä siihen kehoittaisivat. Saattoiko Victoria sitä toivoa?\nOliko Pescara niin hänen vallassaan? Victorian täytyi tunnustaa\nitselleen, ettei hän heidän pitkästä, vilpittömästä avioelämästään\nhuolimatta tuntenut täysin Pescaran sisintä olemusta. Victoria\nmuisti ulkoa hänen kasvonsa, eleensä, pienimmätkin tapansa. Hän oli\nvarma siitä, että tuo siveä mies oli hänelle uskollinen eikä siinä\nerehtynyt. Victoria ylpeili siitä, että Pescara häntä jumaloi ja holhoi\nkalleimpana omaisuutenaan ja kohteli häntä mitä suurimmalla rakkaudella\nja huolenpidolla, samalla hellästi ja kunnioittavasti. Heidän yhdessä\nolonsa autuaina hetkinä, joita sotaretket ja leirielämä alinomaa\nkeskeyttivät, heitti Pescara mielestään suunnitelmansa, karttansa\nja Liviuksensa ja katseli vain vaimoaan ja tämän kanssa sinistä\nmerenkalvoa ja väikkyviä purjeita. Pescara pyyteli Victoriaa soittamaan\nluuttua, sulki silmänsä ja kuunteli. Hän keksi vaikeita ongelmia\naiheiksi Victorian sonetteihin ja tarkisti joskus hänen ylimalkaisten\najatustensa ja laajain käänteittensä muotoja, sillä olipa hän itsekin\nmuinoin,— vankina olonsa pakollisella loma-ajalla — runoillut, eikä\nsuinkaan häpeäksi haarniskoidulle soturille, Victorian kunniaksi laulun\n\"Lemmen ylistys\".\n\nMutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava\nuros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi,\nvaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli\nhänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan\nverilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän\nVictorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan,\nettä ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja\ntapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista\nhuoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain\nsaastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei\npitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.\n\nVictoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen\nPescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja\nuskonsa häneltä salassa.\n\nNiinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä\novia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan\nja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän\ntahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt\nkun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei\nVictoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta\nsydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä\nja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen\nkanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja\npuhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän\nhänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa\nhänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria\nolla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen\nosa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! —\nSydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli\nhän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu\nnuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.\n\n— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja\nsaattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. —\nMutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi\nolen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta\nnousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti\nhänen käsivarteensa.\n\nTätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää,\nvaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto\n— se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten\nPescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria\nnostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen\njärjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen\nnähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman\nkastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja\nkauniita kasvoja.\n\nSitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan\nsopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen\nkastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton\nja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain\npoikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen\nsielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen\nja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä\nheräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja\nkartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan\njumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää\nsoturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin,\nmutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä\nperäytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää\ntuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään\noli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.\n\nMutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin\nkonnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan\nkuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi\nkertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria\ntiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del\nGuasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan.\nHän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut\nvoinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi\nuskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto\nolevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui\nolevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle\nvarhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen\nleiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä\nsieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat\nkilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet.\nLiittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui\nhieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla\nmatkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa\nja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta\non, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni\nvähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten\njonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää\nvakoilijaa.\n\n— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.\n\n— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään\nsalattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin,\njulkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä,\nitalialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta\nja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa\nsotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen,\nlisäsi hän ilkeästi.\n\nVictoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —\nKenestä? Eihän vain Pescarasta?\n\n— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan\nettä sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen\npyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.\n\nVictoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —\nEntä Pescara...? virkkoi hän käsittämättömästi.\n\n— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja\nnautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen\nkukistaa ja hylkää... oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del\nGuasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.\n\nVictoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt\nsinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko\nantanut sinulle luvan tulkita häntä!... Kuin kissa hiirellä...\ninhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!\n\nMainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa\nDatin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan.\nDel Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut\nsitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä\nrehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli\npolvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja\npelastaisi hänen kunniansa.\n\nVictorian mainitessa sanan \"kunniaton\" puraisi Del Guasto rajusti\nhuultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En\nole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En\npuhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan\nsiitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa\nmorsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.\n\nVictorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon\nonnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla\nja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?\n\nDel Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota,\nsillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä.\nMinä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä\ntähden syytätte _minua_ siitä, että _hän_ oli heikko ja että häntä nyt\nhalveksin ja katson ylön?\n\nRajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.\n\n— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen\npuheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis\nTeille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön\neteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja\nsotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut\nvapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä\nen voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta\nilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.\n\nVictoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta\nulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän\nviimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien\nympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota\nsadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.\n\nOli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet\nuudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta\nja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin\npantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa\najatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin\npovin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän\nluki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän\nsielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan\nmuisti ulkoa.\n\nHän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan\nsofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla.\nKun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika\nkylessään tulevan keihään haavan paikkaa... Samassa muuttui valkea\npuku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui\npanssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse\nkuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja\nilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen\nraamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena\nkarkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.\n\n— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen\nedessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone,\nhaluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt,\nettä paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös\npalvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti\ntulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi\nkanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa\nvalossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita\nkasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.\n\n— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on\nkai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen\nluokseen huomenna varhain.\n\n— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt\nkanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä\nja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen\npahastunut ja jota nyt aion syyttää.\n\nMikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä,\nvaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää?\nMikä on rikokseni, Morone?\n\n— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja\nkirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että\nensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa\nsurette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette\neivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian\nkahlinnut!\n\n— Mitkä kolme? kysyi Victoria.\n\n— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa,\npainoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi\nsopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo\nkellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.\n\n— Sitä kyytä!\n\n— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian\nIsabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla,\nväkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä\nvääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati\nisäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.\n\n— Onneton nainen!\n\n— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija,\nnuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa,\nkorskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että\nhoukkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa.\nSilloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.\n\n— Kurja!\n\n— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!\n\n— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun\nmuun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita... ja minä en\nkruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.\n\n— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa\nkansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä\nmairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne,\nen valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen\nkerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte\nennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä\nja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa.\nNosta minua ja paina minut rintaasi vasten!\n\nVictoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.\n\n— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä\nasioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne\nlievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut\nMilanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän\nvillakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja\nmyöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja\nelämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.\n\nMauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä\nhän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä\nvuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain\npakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni\nkasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin\ntuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat\nmerkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua,\ntunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle\nominaisella, verrattoman hienolla tavalla: \"Sinäkö, Girolamo? Kunnon\nmies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että\nmenit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja\nmikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä\nja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut\nkypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko\nvielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat\nliikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?\"\n\nNiin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi\nsitten vakavasti ja lausui: \"Arvaatko Girolamo, mikä täällä\ntyöttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan\nItalian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä,\nettä naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden\nkanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa\nvaltioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi.\nSitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta\nGirolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin\nannoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös\ntuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia\nvastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus\nhukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä\ntuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on\nliian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita\nsitä parantamasta.\n\n\"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä\ntulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää\nsitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että\nsinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka\nkiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista\nmuodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö,\nei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa\nvoitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa\nhän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä\nkavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia\nperusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön\nmoitteetonna!\"\n\nKansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän\nhuomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas\ntotuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone,\nolkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät\navut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain\nturmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa\non meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja\nliikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen\nsielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo\npyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä\nkiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut\nheittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja\nkuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.\n\nVictoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta\nriemua ja hehkuivat kuin auringot.\n\nSilloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne\npainuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette\nnyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka\nsillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nAkkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän\nalangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille,\nistui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija\noli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei\nkuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä,\nennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä\nlusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista,\nvaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni.\nMaatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin\n— painajainen, ahdistus.... ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti\nkulauksen lasista.\n\nBattista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin\nviattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että\noli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa\nmuuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä\nmakuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta\nihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt\nauttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten\noli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi\njälleen hengittää tasaisesti.\n\n— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua.\nMutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava\ntoisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta\npojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja\nkivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla\nole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän\nvanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä\ntulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani,\nminua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän\nkäteensä.\n\nBattista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä\nkertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa\njo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin\npukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan:\n— Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan\nTricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan\naivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.\n\nVaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta\nsanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty\nvain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä\neikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi\nmyös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman\ntärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa\nvaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä\nsopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta\nniille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden\ntilasta.\n\nTuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi\nBattista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan\nja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie\nvielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä\nrikkojan suopeasti palveluksesta.\n\nEnnenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa\nputoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua\nBourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan\ntieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli\nvastaanottotuntinsa tähän aikaan.\n\n— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja\nnousten seisalleen.\n\n— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa\nkuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri\nTeidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi\nkasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan,\nettä hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan\nottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka\nlääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione\nOsnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa\nkummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli\nvartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin\nvielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin\nilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.\n\n— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta\nverukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei\nalkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä\nvarusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran\nhaltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy\nherttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista,\nvaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.\n\n— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia\nmielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten\nkiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette\nvoi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan\nkun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana\nja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä\nsöin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja\npäähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli\njoka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen\nhassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on\nkeksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain\nennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän\nesimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle\nkeisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin\npari houkuttelevaa italialaista kruunua?\n\n— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.\n\n— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta\nvielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä,\njoka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:—\nKiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja\nannat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa\nkärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton\ntapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi\njälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan\nkoiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.\n\nPescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja\npyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita\nviheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään\nvarakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole\nsitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka\nsaatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet\noikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä\npyydän.\n\n— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —\n\n— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli\nettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte\nmiekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.\n\n— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen\ntarkkakuuloinen! Se oli toinen sana... ja sen tungen vielä kerran\nkeisarin ja paavin kurkkuun takaisin!\n\n— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän\nnäki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän\narvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään\nkomennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan\nLeyvan sanat sellaisina.\n\nSalainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja\nkuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta\nnäiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden\nvalta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui\netupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan\nvihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se\nsitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista,\nvapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä\ntäydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä\ntahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen\nastuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin\nyhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös\nhuomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja\nitseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman\naateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.\n\nLempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään\nkädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet\nsellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan\nkuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä.\nOlemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien\nelämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä\nkolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä\nkolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia\nmahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!\n\nBourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön\nrinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä\nsäikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan,\nalkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran\ntuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman\nnuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. —\nSinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet\nvaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin\nminua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi\nrakas poikapuoleni. \"Madame\", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään\nhänen edessään, \"madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne\npois sängystä!\" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti\nraikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä\nja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.\n\nSitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein\nja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman\nnäköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä\ntahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena\nherrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen\nkanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään\nMoncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja\nvarakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian\ntulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät\njälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille\nilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen\nsalaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa\nankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan,\njonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne\noikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.\n\n— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden\ntulosta. Don Juan?\n\n— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.\n\n— Ah, nauroi Bourbon.\n\n— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani\nsinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun\nvarasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen\nalaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo\njulkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian\najoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä,\nonnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa\npaavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt\npaaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui\ntämän ilkeästi vihjaillen.\n\nSotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän\nei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin\nhäntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin\naiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja\nkiitokseni.\n\nDon Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta\nkertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista,\njolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun\nhäntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen\npoika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin\nviennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran\nkuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan\nkuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja\nesiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka\npaikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän\nsuuresta persoonastanne.\n\n— Mitä tarkoitatte, Don Juan?\n\nDel Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt\nkuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan\nläsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.\n\n— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui\nsotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.\n\nKäskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä\npuhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan\n— keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston\nmarssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti\nitalialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.\n\n— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta\nriidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa,\njoka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin\n— Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko\nneapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä,\nalkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.\n\nPäällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän,\nilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.\n\nDon Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja\nteologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta\nNeapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.\n\n— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne?\nlaski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin\nneuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi\nespanjalainen tai neapelilainen.\n\nNyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston\npettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli\nmäärätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille\npääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä\noli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään\nilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut\nvieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi\nPescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: \"Morone\".\n\nPescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat\ntäällä? kysyi hän paashilta.\n\n— En minä usko, Teidän ylhäisyytenne, vastasi poika.\n\n— No tuo hänet sisään, mutta älä ennen kun minä huudan.\n\nSitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän\nTeiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että\nMilanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin\nkovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani\nilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan\naivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin\nepäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin\n— tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka\nvarakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani,\nsaisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta,\nmutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin\njuttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme,\naikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain\npakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja\nTe, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla\nkoristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset\npeittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt\navasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.\n\nVaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta,\nepäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän,\nvaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan.\n— Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran\nherttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi.\nPunainen esirippu laskeutui oven eteen.\n\nMutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja\nsupatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari,\nvaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja\ntaikakalu kaulassa.\n\n— Pelkurihan sinä olet, poika! Tuo hänet sisään.\n\n— Tuossa se jo on! huusi Ippolito ja pakeni huoneesta.\n\n— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän\nhiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä\nniin että olette aivan tukehtua.\n\nMorone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen.\nHän ei virkkanut mitään.\n\n— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen\nilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää\nsopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä\nsiihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin\nryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan\nnäköinen pää.\n\nMutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan,\nniin ymmällä hän oli.\n\nSilloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne,\nMorone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun\nhänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä\nole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä\npykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.\n\nSilloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen\nkorvaansa kuiskattiin läähättäen:\n\n— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.\n\n— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se\nsiis antautuu keisarille?\n\nSilloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan\nsinulle, jos luovut keisarista!\n\nPescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen\nliikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!\n\nKansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä\nhetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta!\nSaisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!\n\n— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana... ehkäpä\nminä itse... oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota\nverhoa!\n\nMorone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään\nensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut\nkokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu\nsellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi\nuskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen\n[paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan\npäämiehiinsä ja sveitsiläisiin.\n\n— Mutta heidät petettiinkin. Morone!\n\n— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat\nhe kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta\nheidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan\nkaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin\nolisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin\nverhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua\nhenttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja\nmestauta minut sitten vaikka jos tahdot.\n\n— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen:\n— Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen,\nkovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan\nilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen:\nolenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes\npienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?\n\nKansleri vastasi kieltävästi.\n\n— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan\npalkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta\nsen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran\nsalaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten\nhukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.\n\n— En luota niihin.\n\n— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan.\nItalia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo\nitalialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä\nminut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen\nollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin\nsuljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä\nmyrkkyä keittämässä?\n\n— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt!\nhuudahti hän.\n\n— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä,\nkansleri?\n\n— En.\n\n— Milläs sitten?\n\n— Vakuutuksilla.\n\n— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin\ntuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia\nja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa\nja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.\n\n— Pescara, mikä on ihanin taistelusi, sotataidon ihmetyö? kysyi\nkansleri.\n\nPäällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän\nhuokasi hiljaa.\n\n— Ja miksi on keisari sen tehnyt?\n\nSalama leimahti Pescaran silmistä. — Irvikuvaksi, murahti hän.\n\n— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä\nmitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen\nja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista.\nSuuri voittaja olisi sanonut hänelle: \"Luovu Italiasta, siinä ovat\nluonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta.\nLuovu ja ole vapaa\". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies,\nMorone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti\nlausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.\n\nTästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että\nhän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi,\nPescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen\npuolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta\nja näyttänyt meille sotapäällikkömme.\n\nPescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki\nja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja\ntitaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki\nkuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja\nteko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi\nottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen\nperustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren\nja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin\nrevitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita\nkahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen,\nhirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan\nsormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään\njalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä\nhengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten\nvaltioiden sopusointu —\n\nPescara tarttui haltioituneen puhujan käsivarteen kuin pakenijaa\npidättäen: — Älähän vain lehahda lentoon, Girolamo, ilveili hän.\n\nKansleri tempautui irti ja huusi: — Älä anna itseäsi estää jumalaisesta\ntehtävästä taikauskoisten ennakkoluulojen tai vanhentuneiden\nkäsitteiden, jotka eivät perustu järkeesi, eivät sydämeesi eivätkä\nasiain luontoon. Tunnen sinut, Pescara! Sinä olet Italian poika ja siis\nuskollinen ja tunnoltasi ylevä!\n\n— Mutta Te italialaisethan olette kovin kevytmielistä väkeä, hymyili\nPescara. — Vaan sinäpä tekeydyt pahassa suuremmaksi kuin mitä\noletkaan: sillä nuo viisaat sanat eivät ole omiasi, niissä vain puhuu\nhaltijahenkenne, Florensilainen. Elääkö hän vielä?\n\nKansleri arvasi ketä päällikkö tarkoitti. — Kituu köyhyydessä,\nunohdettuna ja halveksittuna, vastasi hän hämillään. — Suurin neromme.\n\n— Syystä kyllä. Sillä on politisia lauselmia, jotka selvän järjen ja\nharkitsevan käden käyttäminä ovat hyödyllisiä, mutta jotka muuttuvat\nturmiollisiksi ja vääriksi heti kun niitä virkkavat julkeat huulet ja\nkirjoittavat rikokselliset kädet. Vaan se mitä nyt sanoin, on aivan\nylimalkaista ja kaikkihan riippuu vain käytöstä. Miten olet, kansleri,\nsuunnitellut esimerkiksi petokseni käytöllisen puolen?\n\nKansleri aikoi alkaa puhua kuten riittäisi hänellä sanoja\nloppumattomiin. Silloin kosketti Pescara häntä käsivarteen. — Hiljaa,\nvarovasti! varoitti hän. — Nyt astut kaidalle ja horjuvalle portaalle:\nvoi sattua että olen puhuttuasi pakoitettu vangitsemaan sinut\nkavaltajana. Neuvon, ettet puhu omassa nimessäsi. Naamioi siis itsesi\nmiksi haluat, vaikkapa tuoksi kadonneeksi Florensilaiseksi sihteeriksi,\nolkoon hän sitten joukossamme tai vainaiden valtakunnassa. Puhu,\nNiccolo Macciavelli! Minä vaikenen, kuuntelen ja ihmettelen sanojasi\nja ehkäpä vielä todistan, että sinulla on aivan ylenpalttisen rikas\nmielikuvitus valtiomieheksi. Oo, kyllä arvostelen sinua, hyvä Niccolo!\n\nTämä yhä jatkuva päällikön leikillinen sävy loukkasi kansleria ja hän\notti suuttuakseen. — Loppukoon jo pila! Älä alennu näyttelijäksi, joka\nesittää kuolemaa isänmaan edestä! Pescara, pyydän sinua ymmärtämään\nasian vakavuuden.\n\n— Vakavuuden? No olkoon menneeksi! vastasi päällikkö ja pani silmänsä\numpeen kuten tarkemmin kuullakseen. Silloin säikähti kansleri hänen\nlaihain kasvojensa tavatonta kalpeutta ja ankaruutta. Mutta hän piti\npäänsä.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, ei olo vahingoksi asialle se mitä olette\nilmoittaneet keisarille: on hyvä että hän luottaa Teihin niin kauan\nkuin mahdollista ja että pidätte luopumuksenne salassa vielä silloinkin\nkun jo paavi ja Liiga julistavat manifestinsa. Sillä välin vahvistatte\nasemianne ja karsitte joukkojanne.\n\nPescara rypisti otsaansa.\n\n— Leyva on eroitettava, vaati kansleri.\n\nPescara laski sormillaan.\n\n— Mitä laskette? kysyi kansleri ihmeissään.\n\nLevollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee\nmyös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia\nkeisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille\nehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?\n\nMorone kalpeni.\n\n— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä\nheidätkin?\n\n— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin\npuolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo\nNeapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin\nnuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen\nhirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!\n\nPescara ei tenännyt vastaan.\n\n— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta\nmaailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen\nsotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon\nkeisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki\nItalian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä\nsveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun\nhe johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa\nitsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.\n\n— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista\nhellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa\ntaistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut\nkokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan\nkeksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa,\nvaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona\nsaamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa,\ntoisti Pescara.\n\n— Teidän hyödyksenne, jatkoi kansleri.\n\n— Valloitanko siis Milanon? lopetti Pescara. — Suunnitelmani on tehty.\n\n— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassa\nLiigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.\n\n— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tulee\nMilanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?\n\n— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin\njoukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.\n\n— Seis, Morone! Neapeli on Espanjan!\n\n— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi\nsisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.\n\n— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se\nkruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.\n\n— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne\nvaiheilla, vastasi kansleri punastuen.\n\nSotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde,\nei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi\nlisää, Morone, sanoi hän.\n\n— Kun kerran Italian yhdistyneet joukot ovat komennettavinanne ja kun\nolette valloittamattomassa asemassa, jatkoi kansleri hämmästyttävän\nvarmasti, niin ei mikään estä Teitä enää tekemästä tiliä selväksi\nkeisarin kanssa, ehkäpä ilman taisteluakin, sillä vaikka, ei: _koska_\nolette aikanne suurin sotapäällikkö, niin luotatte myös mieluummin\nälykkääseen shakkipeliin ja laajoihin strategisiin laskelmiin kuin\nnoihin yhtäkkisiin ja aina umpimähkäisiin taistelun ratkaisuihin.\nSanon: ehkä ilman verenvuodatusta, sillä keisarin ei ole kovinkaan\nhelppo saada itselleen uutta sotapäällikköä ja koota Italiaan toista\narmeijaa, kun Te joukkoinenne olette hänestä luopunut. Etenkin kun\nvielä Ranska ja Englanti hankkivat hänelle kyllin tekemistä Liigalle\nannetun lupauksensa mukaan.\n\n— Tunnen sopimuksenne kuningas Fransin kanssa aivan\nyksityiskohtaisesti, keskeytti Pescara, mutta en usko siitä olevan\nmitään hyötyä. Kuningas nääntyy Espanjassa vankeudessa. Alkamalla\nyrityksen hetkenkin liian aikaiseen, pettäisi hän Liigan heti, mikäli\nhäntä tunnen.\n\n— Juuri joku päivä sitten, vakuutteli kansleri hullunkurisesti,\nkirjoitti kuningatar Louise minulle ja lupasi pysyä liitossa yhtä\nhorjumatonna kuin siveydessään.\n\nHuoneessa kajahti vihellys... kansleri kuunteli kummastellen. Kai oli\nlintu lentänyt visertäen akkunan ohi.\n\n— Vielä on keisarilla muutkin vastuksensa, jatkoi kansleri, Puolikuu ja\nSaksan ruhtinaat.\n\n— Puolikuu, niinpä niin, päätteli sotapäällikkö. — Mutta Saksan\nruhtinaiden ja heidän uuden oppi osakin kanssa voisi keisari helposti\nsopia. Vai mitä arvelet, Morone?\n\nKansleri vastasi mietiskellen: — Niin luulisi, mutta tokko se\nsentään käynee päinsä. Keisari tarvitsee kirkkoa raskaan ja synkeän\nluonteensa vuoksi, jonka hän on perinyt äidiltään. Tuo uusi usko vaatii\nvoimakkaampia sieluja.\n\n— Oikeinko sinä käsität näitä asioita? kysyi sotapäällikkö uteliaana.\n\n— Kuinkas minä, Pescara. — Olen kuten sinä ja me kaikki muutkin\nmeikäläiset todellisuuden asujan, valon lapsi, joka antiikisessa\nviisaudessaan ei kuitenkaan näe muuta kuin harhakuvia ja varjoja, oman\nolemuksensa jättiläismäisiä kuvastuksia häilyvissä usvissa. Vaan nuo\nihmiset, jotka rahvaan tavalla uskovat hyvään ja pahaan, ruumiiseen\nja sieluun ja viimeisen tuomion tarinaan, ne taistelevat nyt, kuten\ntiedät, leppymättömästi siitä, miten on paras varustautua mylvähtelevän\npasuunapäivän varalle. Viisas kirkkomme avaa myymälän ja tarjoo suuren\nvarastonsa oivallisia valmisteita kaupaksi. Mutta saksalainen munkki\ntiuskii ja huutaa: \"Tavara on roskaa! Älkää tuhlatko rahaanne tyhjään!\nSaatte sellaista ilmaiseksi! Syntivelkanne on maksettu. Uskokaa vain,\nniin sitä ei ole olemassa!\" — Mutta moisen uskominen vaatii suurta\nuskallusta, sillä se on uskomattomista kaikkein uskomattominta. Mutta\nkun saksalaiset kerran saavat tuon uskon päähänsä, eivät he enää\ntarvitse mitään papillista ja he ovat itsepäisessä varmuudessaan\nvaltavasti voimakkaammat kuin me uskottomat tai taikauskoiset\nitalialaiset.\n\nPuhun ehkä törkeästi. Mutta nämä itsessään mitättömät kuvittelijat\nmuuttuvat nyt elämän vaikuttavimmiksi voimiksi, joita ei ainakaan\nvaltiomiehen ole halveksittava. Ei etenkään sinun, Pescara, jolla\non suuri tehtävä edessäsi, vaikka luullakseni oletkin jumalaton. —\nSotapäällikkö ei hymyillyt.\n\n— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon\nminä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa\nväitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin.\nTaisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa\nkahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli\nespanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi\npyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli\nyksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan,\nsillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin\nkatuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka\nasiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.\n\n— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla\nsopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket\nperustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on\nHerkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki\nominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden,\ninnostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään\nominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi\nvielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt\nsalatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana,\nsotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian\nluojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon\nilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana\nliittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut.\nRupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt\nkaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi\nkituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat\nmolemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren\nruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo\ndogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.\n\nNiin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava\nvaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan\nkuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä\nvielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä\nalotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai\nminut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili\npäällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös\nkieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan\nsyvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai\nehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva\nomasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?\n\nPescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä\nryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen.\n— Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi\nhän.\n\n— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia,\nsitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta,\njotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka\nvähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät,\nrauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan\nepäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden\nkautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi,\nPescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin\nvuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat\nniitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä\nkoskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat\nsinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen,\neikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?\n\nYhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän\nheitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen\nhänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni\npääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun\nhallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille,\njoka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin\nmielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?\n\n— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää\nherttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena —\nmiten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!\n\n— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan\nalla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta\nvaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä\njohdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä\nsyyttömänä!\n\n— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa,\nmutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole\nruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu\nilmestyy minulle unessa... — Morone huokasi surkeasti... — Vaan\nkumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta!\nArmahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat\nkanslerin silmiin.\n\n— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat\nväsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara\nsoitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on\nsuuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen\nkäytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön\nhäntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne\nkansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan\npuistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni\naterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän\nillan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.\n\n— Miten saan päiväni kulumaan? vaikeroi kansleri.\n\n— Kyllä totutte. Vielä eräs asia: älkää vain lähestykö vartiopaikkoja,\nmuuten saisitte tutustua saksalaisiin. — Hän näki kanslerin kalpenevan.\n— Älkää pelätkö, lopetti hän ystävällisesti ja laski hänet luotaan.\n\nKääntyessään seisoivat Pescaran edessä herttua ja Del Guasto, jotka\nolivat tulleet piilostaan esiin. Molemmat olivat kovin kiihkoissaan,\nkalpean Bourbonin posket hehkuivat kuumeen tapaisesti ja Del Guaston\nsilmät liekehtivät kummallisesti. Pescara arvasi että keskustelu ja\nkuvailtu maine oli heidät vietellyt ja hurmannut. Del Guasto himoitsi\nsaalista ja herttua puhdistavia laakereita. He vaikenivat vielä,\nmutta heidän vaativista ja rukoilevista eleistään voi päättää että he\nhalusivat kohta ruveta puhumaan asiasta. Silloin Pescara tukki heidän\nsuunsa.\n\n— Herrani, sanoi hän, esitimme täällä teatterikappaleen. Näytelmä oli\npitkä. Eikö Teitä ruvennut haukottamaan?\n\nSilloin muuttui yhtäkkiä Bourbonin mieliala ja hän rähähti nauramaan. —\nMurhenäytelmäkö vai ilveily? kysyi hän.\n\n— Murhenäytelmä, Teidän korkeutenne.\n\n— Nimeltään?\n\n— Kuolema ja narri, vastasi Pescara.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nLäpi pitkän huonerivinsä asteli Milanon kansleri rauhattomana\nedestakaisin. Akkunaluukut oli suljettu paahteiselta iltapäivän\nauringolta ja vain raosta pujahteli sisään hämäryyteen kujeileva säde\npiirtäen permannon kiviliuskoihin räikeän juovan, mutta kamarien\nperäsopet olivat aivan pimeät. Vaan Pescaran sielussa ei kansleri\nhuomannut pienintäkään valon sädettä. Kansleri oli uskaltanut koko\nihmisensä vaaraan, Pescara ei pienoista osaakaan ja kansleri oli\nnyt tunnustuksensa kautta syyllinen ja vieläpä melkein vanki. Eipä\nsiitä, että hän olisi katunut ilmi tulemistaan tai ollut peloissaan\ntästä puolinaisesta vankeudestaan. Päin vastoin, hän oikein mässäili\nnautinnosta kun ajatteli, miten ylevä tuo hänen täydellinen\nantautumaksensa oli ollut. Hän ei piitannut mitään edes herttuansa\nhalpamaisesta kavaltamisesta, sillä niin oli hänet hurmannut intohimo\nja viehättävä salajuoni saada myöntymään tuo henkilö, jonka ylevää\nkäytöstä ja oivallista teeskentelyä äskeisessä kohtauksessa hän oikein\nihaili. Hän jatkoi mietteissään äskeistä keskustelua: vuoropuhelun\njokikinen sana kajahti toistuen hänen korvissaan ja jokainen ilme\nja liike kuvastui hänen kasvoillaan ja vavahutti hänen lihaksiaan —\nmutta tuumiessaan puhutun merkitystä ja vaikutusta joutui hän aina\nkäsittämättömiin ja tuhoisaan epätoivoon. Keksittyään yhden selityksen\ntoisensa jälkeen, pääsi hän aina vain samaan toden näköisimpään\njohtopäätökseen: vielä ei Pescara ole varma, vielä taistelee hän\nsisällistä taisteluaan.\n\nSilloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä\ntahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi\nhän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi\nvoittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä,\nvallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli\nniin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet\nja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa\nilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia\nniin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa\nVictoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa\njokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja\nkirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti\ntekaistu nimi \"Pyhä Liiga\" tuntui aivan oikeutetulta.\n\nTuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi,\nmuuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän\noli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.\n\nNyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän\nvaloa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä\nniin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli\npuhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin\nlaudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä,\njotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä\nlohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa.\nLiekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da\nVincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin\nhän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut\nmyös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän\nmielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu\nvoi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla\nhirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian\nkauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen\ntuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden\nluonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä\nkuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä\nkauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.\n\nHän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan\npimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän\nhuikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua\nkaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä\nkolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa\nsivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä\nkierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä\nmaalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta,\njoka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa,\ntilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia\nkajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat\nkiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri\nkuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei\nkansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat\nja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.\n\nMorone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa\nhämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti\nsoristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä\noli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli\nkaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.\n\nHieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi\ntarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi\nja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei,\ntuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös\nkavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain\nkärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta\ntai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin\nkiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat\nkasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen\ntunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon\nkaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat\npäällikön voimakkaat kasvot.\n\nSilloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen\nkuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa\nkoskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja\nvanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat\nvain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.\n\n— Numa! Ihanpa säikäytit minua.\n\n— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja\nistutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He\nistuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen,\nmutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin\nkanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.\n\n— En tiedä, vastasi kansleri. — Est ist votis.\n\n— Pettyvä olet, Girolamo! Sanon, että vaikka hän tahtoisikin, ei hän\nvoi.\n\n— Ei voi? Miksi ei voi? Puhut hämärästi. Mikä on se jumala tai\njumalatar, joka häntä estää? Älä kiusaa minua! Puhu!\n\n— Jos saisin puhua, olisin kehoittanut sinua kääntymään takaisin\nNovarasta jo majani ovelta, mutta huuleni ovat pannassa. Vaan enhän\nvoi, mies rukka, antaa sinun syöksyä turmioonkaan. Menetät täällä\ntoiveesi ja ehkä henkesikin! Minä vakuutan sinulle, hän ei voi! Hän ei\nsaa. Se ei ole sallittu. Pakene! Toivo on turhaa.\n\n— Pakene? Pescaraako? En sitä ajattele enkä hänestä eroa! Kautta tuhon\nhonkien, minkätähden se ei ole sallittu?\n\nSilloin supatti lääkäri niin hiljaa, että Morone tuskin voi kuulla\nhänen sanojaan: — Eikö kaikki kuolevainen elä täällä ajan ja paikan\narmosta? Mutta ne loppuvat häneltä.\n\nLääkäri painoi sormen huulilleen vaatien hiljaisuutta ja toisti kohta\nsaman tempun huomauttaakseen että joku läheni. — Hiljaa! Katso! supatti\nhän.\n\nKevein askelin riensi Victoria Colonna luonnon avaraan, vehreään saliin\nhakemaan puolisoaan tämän lempipaikalta. Hänen vaatteensa olivat vielä\nmatkan tomussa, hän oli kiiruhtanut kai tänne heti hevosen selästä\npäästyään. Kun hän näki nukkuvan miehensä, seisahtui hän hetkiseksi\nja katseli häntä katselemistaan. Yhtäkkiä puhkesivat kyyneleet hänen\nsilmiinsä joko ilon ylenpalttisuudesta tai säikähdyksestä kun näki\nnoiden rakkaiden kasvojen pyhän totisuuden ja piirteet, joita huolet\nja haavat olivat syviksi uurtaneet, Mutta kohtapa hän jo oli miehensä\nluona. Sanomattoman hellästi pisti hän kätensä tuon ankaran olennon\nleuan alle, jota kohotti hiljaa ja herätti hänet palavilla suudelmilla.\nPescara avasi silmänsä, painoi vaimon oikealle puolelleen ja suuteli\nhäntä otsalle.\n\nPescaran noustessa ylös oli Morone jo harvinaisen siveellisen\nliikutuksen vallassa pujahtanut tiehensä ja Pescara näki edessään vain\nlääkärin. Kietoen vasemman kätensä Victorian vyötäröille, tarttui hän\noikealla Numan käteen ja lausui vaimolleen: — Tässä on lääkärini!\nja tulisin tuntein kuten aina notkisti Victoria polveaan ja suuteli\nlääkärin hervotonta kättä suutelemistaan. — Suljitte sankarini haavan!\nriemuitsi Victoria ylen kiitollisena. Sitten suoristi hän vartaloaan ja\nkysyi hyvin heltyneenä: mestari Numa Daliko?\n\nVanhus kumarsi.\n\nVictoria kääntyi heltyneenä puolisonsa puoleen, puheli hänen kanssaan\nsuutatusten ja valitteli: — Ennenkun iloitsemme, täytyy sinun hankkia\noikeutta minulle ja tälle miehelle! Sisarenpoikamme on vietellyt hänen\npoikansatyttären eikä se konna tahdo sovittaa rikostaan ja mennä hänen\nkanssaan naimisiin!\n\n— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: —\nMinkätähden ette ole minulle tästä puhunut?\n\n— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi\nlähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä,\njolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta\ntänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta,\njonne lapsi parka pakeni.\n\nNyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon\nnaisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen\nja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.\n\nHe seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. —\nIhana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi\nsotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi\nhänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä\naivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan,\njonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja\nhiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.\n\n— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin\nvilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä\ntässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee,\ntuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi\npakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi\nhäntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi\nepäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta\nepäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja\njulmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana\nmaailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä?\nLuuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut\nsinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?\n\n— Niin hän rukoili, vastasi Victoria anovasti.\n\n— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on\nsellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen\nisänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette\ninhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa,\ntahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan\nhuolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.\n\nKuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi\non hänet siitä vapautettu!\n\n— Miten niin? kysyi Pescara.\n\n— Synkeän, vaan viisaan jumalan kautta.\n\n— Ymmärrän, virkkoi päällikkö kohta, hän on kuollut.\n\n— Totta puhuitte, Teidän korkeutenne.\n\n— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä\nhänet suojeluspyhimyksensä estäköön!\n\n— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän\nheti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi\nhänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen\nhalvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi\nminua lääkkeitä valmistaessa.\n\nSotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi\nrauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille,\njonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.\n\nVictoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin\nparasta näin.\n\n— Niin se on, lopetti päällikkö.\n\nSitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: —\nJalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille\niloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen,\ntuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri\nvihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain\nluona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän\npuhtaalle olemuksellenne.\n\nHe astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon\nijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö\npalaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi\nveistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen\nvasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia,\nniissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara.\n— Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia.\nEsimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka\nse miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle\nkirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen\nherttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja\narvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli... mutta sanopas mikä,\nrakkaani?\n\nVilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa\nasennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli\nkaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti\nkukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa\ntai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä,\nlemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot,\nvaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö\nhänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso\ntarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta\nhyvin epäselvän kirjoituksen: \"Pres\"... mutta oikealta eroitti hän\nvähän paremmin: \"Ass\"... — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä\nja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on\najatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.\n\n— Emme enää koskaan eroa, jos rakastat minua, Ferdinand.\n\n— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon\najaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne\nja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta,\nVictoria, virkkoi Pescara hellästi.\n\n— Minäkö haluaisin!\n\n— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian\nloiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että\nnainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi?\nRakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta\nkokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi.\nAssenza, assenza!\n\nSilloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää\ntaivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja\nvannoi:\n\n— Päivän pyhäin säteiden nimessä, koskaan en tule toisen omaksi!\n\nSotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja\nällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule\nmatkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan\netäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on\nmuutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan\nsaakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella.\n— Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa\npisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa\nsypressikujaa pitkin linnaan päin.\n\n— Miten Teidän jaloutenne voi viime yönä? kysyi vanhus.\n\n— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään\nvieraallesi, Numa?\n\n— Muistin kieltonne... Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti\nkanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?\n\n— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät\nminulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään\nkuolleet.\n\nHe kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö,\näskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin.\nHän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä\nliian lyhyenä!\n\nVanhus huokasi.\n\nJälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara\nvanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä\ntulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät\nja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi\nystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti\nItaliaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.\n\nOdotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua\nBourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten\neroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen.\nTämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka\npronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan\nmunkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti\nPescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.\n\n— Mikä tuottaa minulle kunnian, Moncada?\n\nToinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä\nvarakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.\n\n— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne\nselittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.\n\n— Pyydän salaista puhelua.\n\nPescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä\nvirkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla.\nSisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa,\nritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.\n\nRitari tarkasteli läsnäolijani kasvoja. — Kuten vaaditte, lausui\nhän. — Teidän ylhäisyytenne, varakuningas on kovin huolissaan.\nItalialainen Liiga on tosiasia, jota Teidän ylhäisyytenne ei epäile,\nkoska lähetitte Leyvan anomaan väkeä varakuninkaalta, joka tosin ei voi\nsitä antaa, kun tarvitsee itse omansa tehdäkseen sodan mahdollisesti\nsyttyessä kunnioittavan, mutta uhkaavan liikkeen erehtynyttä tai\nharhaan johdettua paavia vastaan. Teidän ylhäisyytenne ilmoitti, että\nsotajoukkojemme täytyy niemimaan pohjois- ja eteläosissa noudattaa\nsamaa ohjelmaa ja tukea toisiaan. Tässä tarkoituksessa lähetti\nvarakuningas minut Teitä seuraamaan ja antamaan hänelle tietoja\ntapahtumain kulusta. Suostutteko siihen, Teidän ylhäisyytenne?\n\nPäällikkö myöntyi pahoilla mielin.\n\n— Vielä toinen asia, jatkoi Moncada. — Valitan, ettette suonut\nminulle salaista puhelua ja että minun täytyy käyttää hyväkseni\ntätä tilaisuutta. Madridissa toivotaan, että Teidän ylhäisyytenne\nvalloitettuanne Milanon, ryhtyy siellä ankariin ja perinpohjaisiin\ntoimiin yksinvallan menestymiseksi ja pahan hävittämiseksi juurineen.\nNeuvotaan: luopio herttua on lähetettävä vankina Espanjaan,\nniskoittelevalta lombardilaiselta aatelilta on riistettävä tilukset\nja heidät mestattava, raskaat verot ja vahva varusväki pitäkööt\nporvaristoa kurissa: kauhistus vallitkoon Milanossa! — Hän koetti\npäällikön kasvoista lukea hänen ajatuksiaan.\n\nPescara pysyi levollisena. — Kauhistus, toisti hän. — Ei koskaan niin\nkauan kun minä elän ja palvelen keisariani! Milano on valtakunnan\naluetta eikä keisari tahdo että hänen valtakuntaansa hävitetään.\nKuka se tässä toivoo? Ja ken neuvoo? Älkää huoliko lausua neuvoja ja\ntoivomuksia. Moncada, en niitä tarvitse.\n\n— Pyysikö herttua lykkäystä? kysyi Moncada epäluuloisesti.\n\n— Ei, ritari.\n\n— Eikö kanslerinsakaan kautta?\n\n— Hänen korkeutensa Milanon kansleri asuu tästä päivästä alkaen tässä\nlinnassa. Teidän armonne voi keskustella hänen kanssaan ja hankkia\nhäneltä haluamanne tiedot. Voitte niin olla hänelle seurana, sillä\npelkäänpä että hänellä on ikävä.\n\n— Ottiko Teidän ylhäisyytenne hänet vastaan? Kysymystäni ei aiheuta\nuteliaisuus, vaan huoli kuninkaan asiasta, jonka palvelijoita me kaikki\ntässä olemme.\n\n— Keskustelin kanslerin kanssa kaksi tuntia tänä aamuna.\n\nTuollainen suoruus hämmästytti Moncadaa, mutta ei ilmaissut hänelle\nmitään uutta. Moronen tulosta ja puheilla olosta oli hän saanut tarkat\ntiedot jo Pescaran palvelijoilta, jotka hän oli lahjonut urkkijoiksi.\n\n— Pitkäpä oli keskustelu katsoen siihen, että puheena saattoi olla,\nvain herttuan ehdoton antautuminen.\n\nPescara vaikeni. Salainen inho näytti estävän häntä kunnioittamasta\nainoallakaan tarpeettomalla sanalla tuota hänen edessään seisovaa\nolentoa.\n\n— Ihmettelen, jatkoi Moncada, ettei Teidän ylhäisyytenne lopettanut\nkeskustelua hyvin lyhyeen ja minua hämmästyttää ylimalkaan, että\notitte tuon ilkiön laisinkaan vastaan nyt kun koko Italiassa Teidän\nylhäisyydestänne levitellään panettelevia huhuja.\n\n— Riittää, ritari! Joka sana olisi solvausta ja ajan hukkaa. Olen\nilmoittanut keisarilleni näistä valeista. Se riittää. Minä tunnen\nvihamieheni...\n\n— Viisaasti tehty. Ja yhtä viisaasti, jos Teidän ylhäisyytenne olisi\nhankkinut luotettavat todistajat keskustelusta Moronen kanssa.\n\n— Ne ovat, vastasi Pescara halveksivasti. — Nämä, herrat tässä. —\nBourbon ja Del Guasto nyykäyttivät päätään. — Mutta mitä tulee tuon\nkeskustelun sisältöön, jota näytte olevan utelias tietämään, niin\nvoitte siitä ottaa selvän vastauksesta, minkä olen halukas huomenna,\nläsnäollessanne, jos tahdotte, antamaan kanslerille ennenkuin hän\nvankina seuraa joukkojamme sotaretkelle. Tässä samassa salissa. Vaan\nnyt lähden. — Ja hän jätti Moncadan ja meni sisähuoneisiinsa, jonne\nmuut kolme häntä seurasivat.\n\nMoncada oli yksin. — Naamari kasvoilla, tuumiskeli hän, oivallinen\nnaamari. Millaiset ovat kasvonsa?... Kyllä saan nähdä... Et vältä\nminua, kierrän aina ympärilläsi, Pescara! — Hän asteli ulos huoneesta\nhitaasti ja ristiriitaisin tuntein.\n\nKolmen sotaherran valmistellessa sisällä sotaretkeä, jäi etusali\nhetkeksi tyhjäksi ja vartijattomaksi. Hovipoika Ippolito oli\npujahtanut herrattarensa luo, jonka tulosta hän oli saanut vihiä ja\njonka kauneutta ja lempeyttä hän lapsellisesti ihaili. Hän paloi\nhalusta saada tervehtiä ja palvella Victoriaa. Mutta hänen poissa\nollessaan valtasi juhlaisan salin hupainen seurue. Konnetablin viisi\nvinttikoiraa, vielä aivan pentuja ja hupsuja elukoita, oli älynnyt\njonkin vahdittoman tien linnaan ja ne nuuskivat nyt sen oven rakoja,\njonka kätkössä vainusivat herransa olevan. Tämä rotu oli siihen\naikaan hyvin muodissa. Nyt tuli sisään menoa katsomaan myös markiisin\nvinttikoira, jalo eläin, kovin sitkeä juoksija, eikä sitä näyttänyt\nlainkaan huvittavan tuo kevytmielinen joukkio, mitä se luultavasti piti\nihan kelvottomana oleksimaan tässä vakaisessa huoneessa, ja mille se\nmuristen ilmaisi epäsuosiotaan.\n\nKas silloinpa ilmestyi saliin myös soma, siro vinttikoira,\nrakenteeltaan mitä hienoin eläin, jonka välkkyvässä kaulanauhassa oli\nkirjoitus: \"Minä olen Victoria Colonnan koira.\" Ensin toiset ottivat\nsen hämmästyneinä vastaan, vaan sitten tuli siitä huiman ajon otus,\njota koko pentuparvi haukkuen ja piirissä kiertäen ajeli. Vihdoin\nhyppäsi sisään hovipoika ja tempasi herrattarensa omistaman eläimen\nsyliinsä, ehkä lähetettynä sitä etsimään, ja pakeni temmellyksestä\njälessään huimat takaa-ajajat paitse Pescaran vakavaa juoksijaa.\nSamassa astui Leyva ulos sisähuoneesta ja kiihdytti yleistä pakoa\nantaen viimeiselle, konnetablin penikalle sellaisen potkun, että se\nulisten pyöri ilmassa.\n\nHarmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi\nhän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui\nmarkiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä\npakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa\nedes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan\nmallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle\nirvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen\nloppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.\n\n— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija\nloukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää\nivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En\nymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä\nsyntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä\nkunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän\non kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas\nnaamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat\nminua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä\nMoncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua\nluottamuksensa arvoisena.\n\nPescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen,\njohon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan\narvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko\nkoskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti?\nSinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti,\nme tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa\nvirkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen\nkatseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että\nolette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne\nlähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne\nkirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.\n\nSotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan\nvinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.\n\nSitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del\nGuaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he\nvilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat,\nsanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja —\nmikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan\nTeidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta\nteidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään,\nvaikkei hän sitä halunnutkaan.\n\nNyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin\nmiten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla\nkiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa\nherraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla\njärkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla\npahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa\nTeidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se\naateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia\nja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen\noikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne\ntarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian\nkasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.\n\n— Murhaajaa? kavahti Don Juan.\n\n— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen\nTeille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa\nmurtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei\nkaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy\neteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien\nvaltaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.\n\nDel Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä\nkäärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön\ntuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina\nhaudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka\nsinkoilivat päällikön silmistä.\n\n— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri\nhullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua —\nhän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista,\ntai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi\nantaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä\nhölmö en sitä tietysti käsittänyt.\n\n— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri\nuskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun\nainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi\nestää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa:\nItalia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja\nsuuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani\npakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja\npanettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin\nkimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni?\nmiksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja\nminä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin,\nvirkani ja jälkeläisyyteni... Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa,\nKaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän\nlupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä\ntunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.\n\n— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä\npuhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi\nkaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada\nkylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti.\nMikä teillä oikeastaan on?\n\nNyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli\nsisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne\nantako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla\nalarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä\nhakemaan.\n\n— Mene, lapseni, sano että tulen heti.\n\n— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän\nylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa\nkanssa ja unohtaa hyvän rouvan.\n\nPäällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua\nherttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti\nkäsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt.\n— Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa,\nepäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita\ntodistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on\nisäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen\nviattomin silmin.\n\n— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen\nsaman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva\nsotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies,\njoutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja\nsai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta\n— lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan\noli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan,\ntuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina\nkuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun\nisäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi\nhän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty\nkruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä\nriitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä\ntuomittavaksi.\n\nKerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut\nja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen\nkarttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin\nmahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa\nvaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion\ntaas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan\nja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada,\njuuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa\nprinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei\nkaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni\nruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua\nnyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja\nkavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada\nvielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan\nkuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua\ntällaista, Kaarle?\n\n— Niin Ranskassako? Ehkäpä... Ei. Ei sentään näin julkeasti.\n\n— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin\nMoncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän\nhalaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon\nnousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani.\nVakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut.\nVeri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan\nisäni murhaaja.\n\n— Ja päästit hänet käsistäsi?\n\n— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai\nheittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En\nehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia\ntapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.\n\nMyöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen\nkartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi\nhän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria\nläänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti\nväjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa\nelähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen\nkiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi\novat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi\nhän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle\nmuka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin\nkunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua\nvainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!\n\n— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan,\nolen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko\nisäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole\ntapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo\non aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi\n— me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset,\nkuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni\nsuojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.\n\nVastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän\nkirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa\nja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..\n\nBourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa\nkädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.\n\nHän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: —\nPidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?\n\n— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän\non niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat\nkyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni\njohonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen\nniin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi\nsisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he\npuistoon.\n\n— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi\nkonnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman:\n”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto\nihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?\n\nHe kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan\npäässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään\nirti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: —\nTuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä\ndonna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja\nkadotessa laakeriaidan taa.\n\nVapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin\nnuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin\nkauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:\n\n— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän\nylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua\nkovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.\n\n— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi\nsotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä\nTeille hänen korkeutensa Bourbon.\n\nVilkas Victoria ei voinut salata naisellista säälin tunnettaan.\n\nHerttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli\ntuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti\nja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi\nhäpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian\nkauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai\nvartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui\nyksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni\nmarkiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi\nherttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän,\nmutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle,\nkieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan\nportaiden juurella.\n\nVaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin\nodottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan\nkuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta\npian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen\npäällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.\n\nAterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi.\nVictoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen,\nmutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja\nmakeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön\nleipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä,\nkunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle,\njonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.\n\nPöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi\ntasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset.\nSeiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon\nristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu\nseura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä\nruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana\nhuonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli\nkaiverrettu kohokirjaimilla: \"Tässäpä sopii jutella.\"\n\n— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen,\nettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta\nesiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta\nmelkein vastenmielinen?\n\n— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja\nsulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon\nmolemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan\nvarsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen\nsitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo\nväärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä\nkuninkaastaan luopumista sanotaankaan.\n\nVictoria kalpeni hieman.\n\n— Kavallus... — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua.\n— On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä\npetän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika\nvain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan\nsaman mielenlaadun ilmauksia... Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante],\njonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi\nkaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan\n[Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen\ntiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset,\njoita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan\nheidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan\nulkoa.\n\nVictoria lausui:\n\n    — Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto,\n    Quel, che pende dal nero cello, è Bruto:\n    Vedi come si storce, e non fa motto:\n    El'altro è Cassio, che par sì membroto.\n\n    [Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon\n    päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen\n    pään mustan vaivoissa ja suonenvedon —\n    ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]\n\nKevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin\nsuonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta\n— kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua\nCassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä\njuuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan\nnäistä Cerberuksen runoista.\n\nVictoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin\nmurhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.\n\n— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen!\nUskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on\noikeudenmukaisuus.\n\nNäin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä\nPescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän\nkoko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän\noli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä\nmaaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin\npälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa\nolevaa isänmaan ystävää.\n\n— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi\nmies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme\nkuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä\nDantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja\nkumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.\n\n— Siksipä juuri, että sitä olen. Taide on huvitusta. Mutta mitä tulee\nsinun Michelangeloosi, niin älä vain tee minua mustasukkaiseksi kun\nniin ihailet tuota jättiläistä ruhjottuine nenänrustoineen.\n\nVictoria hymyili. — En ole koskaan nähnyt häntä kasvoista kasvoihin,\ntunnen vain hänen sikstiniläisensä [Sixtuksen kappeli Vatikanissa,\nkaunistettu Michelangelon freskomaalauksilla].\n\n— Nuo profetat ja sibyllat? Vuosia sitten katselin niitä varsin tarkoin\nja kuitenkin haihtuivat ne muistostani muutamia yksityiskohtia lukuun\nottamatta. Jäi mieleeni esimerkiksi ihminen, jonka hiukset karkaavat\nkauhusta pystyyn kun hän katsoo peiliin —\n\n— Jossa näkee nykyhetken hirmut, päätti Victoria liikutettuna.\n\n— Ja karyatidi, jota painaa hirvittävä taakka, tuo matala, kulmikas,\nsurkea olento! Kieltämättä mitä rumin nainen kuten sinä mitä ihanin.\n\n— Sorrettu, kahlittu, orjuutettu —\n\n— Nyt selvenevät mieleeni myös profetat: kaljupää Sakari, vai mikä se\nolikaan, jalat ristissä; pauhaava Hesekiel turbaani päässä; Daniel\nkirjoittaen, yhä vain kirjoittaen. Ja myös sibyllat: köyryselkäinen\nakka terävine nokkineen, tähystellen kovin pikkuiseen kirjaansa\nkiiluvin silmin, hänen vieressään toinen, joka vuodattaa öljyä\nsammuvaan lamppuunsa ja tuo kaikista kaunein ja nuorekkain, joka istuu\ndelfiläisellä kolmijalalla. Kaikki vimmatussa puuhassa. Mistä johtuu\ntällainen myrskyisyys? Mitä ne saarnaavat ja ennustavat?\n\nNyt huusi Victoria hehkuvan innostuksen valtaamana kuten olisi hän\nitsekin jäsenenä tuossa profettanaisten neuvostossa: — Ne valittavat\nItalian orjuutta ja ilmoittavat pelastajan ja vapahtajan tuloa.\n\n— Eivätpäs, väitti Pescara ankarasti, parannuksen aika on mennyt. He\neivät julista armoa, vaan tuomiota.\n\nVictoria vavahti, mutta samassa olikin rankaiseva ankaruus Pescaran\nkasvoilta kadonnut. — Jätetään profettain kappeli, virkkoi hän\nhellien, ja kauhistava, järisyttävä taide. Minua et liene tarkoittanut\npuhuessasi Italian vapahtajasta, vaikka kylessäni onkin haava! päätti\nhän laskien tuollaista hänelle ominaista, haikeaa leikkiä.\n\nVictorian hellyys heräsi äärimäisiinsä kunhan kuuli Pescaran\nmainitsevan tuota haavaa, joka oli häneltä riistänyt niin monien\npäivien ja öiden levon kunnes Pescara kirjoitti, että se oli mennyt\numpeen. Rakas vaimo kietoi vasemman kätensä miehen ympärille ja\nsilitteli oikealla hänen punervan vaaleaa, edestä hieman kiharaista\ntukkaansa alas otsalle niin että Pescara näytti nyt lampun loisteessa\nja hänen lempeän olemuksensa läheisyydessä vallan nuorelta.\n\nNyt muistui Victorian mieleen muudan heidän yhdessä olonsa päivä\näskettäin Tarentissa, Victorian tiluksella. Siellä olivat he, tosin\nvasta paahteisen elokuun auringon laskettua, tarttuneet iltaruskon\nsammuvassa valossa sirppiin ja leikanneet vielä reippaitten\ntyöläistensä parissa kumpikin lyhteen. Yhä näki hän ajatuksissaan\nsotapäällikön loikovan mukavasti lyhteensä varassa hänen itsensä\nopettaessa elonkorjuutytöille uutta, etelän mallien mukaan hetkessä\nsepittämäänsä cantilenea, jota nuori väki lauleskeli sitten innokkaasti\naina yöhön asti. Tuosta illasta mainitsi hän nyt jotain sotapäällikölle.\n\nTämä ihastui. — Muistatko vielä tuon laulun? kysyi hän.\n\n— Kuinkas minä muistaisin!\n\n— No, siinä oli sointuina muun muassa: \"sitrat helkkyy, sirpit\nvälkkyy.\" Muuten kuvaili se ainoastaan miten kedoilla, jopa\ntaivaassakin kannetaan lyhteitä yhä ja yhä. Se sama laulu elää vielä\nehkä pitkän aikaa kansan suussa kun minä ja myöhemmin myös sinä jo\nolemme vaienneet ja se viehättää minua paljon enemmän kuin muudan tässä\näskettäin minulle lähetetty sonetti, jossa puhut miehellesi sangen\njuhlallista kieltä. Rauhoitu, Victoria! Ei se ole sinun runoilemasi,\nsen tiedän varmaan.\n\nVictoria kiehui kiukusta. — Ken uskaltaa, huusi hän, puhua sinulle\nminun nimessäni? Ken julkenee? Missä on se tekele, minä sen revin!\n\n— Oi, se olisi vahinko. Ne säkeet eivät alenna runoilija-arvoasi. —\nSotapäällikkö otti poveltaan paperiliuskan, jonka Victoria tempasi\nhänen kädestään mennen lampun luo. Aaltoilevin povin, kiireesti alkoi\nhän lukea:\n\n— Victoria Pescaralle.\n\n    Mä voitto oon, Pescara, lehvät käärin\n    sun päähäs laakeriset taisteluista,\n    vaan voi jos isänmaatani en muista\n    ja ylhää nimeäni käytän väärin!\n\n    Kun aviokses tulin lemmen määrin\n    mä Rooman laps, isistä kruunatuista,\n    niin Italian poiaks tein sun, suista\n    tään kansan rakkaus sinuun soi maan äärin.\n\n    Nyt vaadin, että konsa etehesi\n    toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat.\n    Min annat, sankarini, vaimollesi?\n\n    Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi!\n    Sä vapaiksi luot Italian rannat\n    ja isänmaani mulle palkaks annat! —\n\nHarvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti\nkuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän\nleppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän\nriemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:\n\n— Se minä olen ja sitä minä toivon, vaikken ole tätä kirjoittanutkaan!\n\nPescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui\nihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen\nsielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä\nilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele.\nPalkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin:\nsuunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion\nalta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen\npientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan\noikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää!\nVoin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian\nhävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja\nilkkuu: \"Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella\nitseään jumalaiseksi Victoriaksi!\" Ja he rähisevät riemusta kuin\nFaunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on\nnauruunsa pakahtua!\n\n— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja\nhänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.\n\n— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän\nosannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi.\nIhanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.\n\nMutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli\nkuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten,\nkyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei\nhän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia\naatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi,\nsinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun\npuhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen\nsinulle kertoa!\n\n— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on\nalentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran\nolennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että\nsinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun\npäivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä\nantaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini\nanteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin\nsitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni\nmuukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti.\n— Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin\nilmestyessä.\n\n— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko\nantaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen?\nHalveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.\n\nLauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa,\njonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia:\nItalia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin\nkiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin\naallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en\nsalaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei\nollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.\n\nVictoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö\nilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?\n\n— Minun jumalani, vastasi Pescara, asetti myrskyn purteni ympärillä.\n\nVictoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen\nsyliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun\njumalasi.\n\nPescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin\ntuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon\nraitista ilmaa.\n\nKun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä\ntähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla,\nvirkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.\n\n— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain\nilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee\nseiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone\nvaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.\n\nPäällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon,\njossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän\nlehväkatoksen alle.\n\nSilloin kuiskasi Victoria: — Puhu nyt! — Mutta päällikkö vaikeni.\n\nKuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. —\nOnkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.\n\n— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen\nluuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta\neivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.\n\n— Mitenkä Te arvelette...?\n\n— Että sinä kokoat joukkosi ja me vangitsemme hänet.\n\n— Tekee vastarintaa.\n\n— Silloin hän kaatuu.\n\n— Entä hänen majesteettinsa?\n\n— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme.\nJos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun\nkäden kautta. Voinko luottaa sinuun?\n\n— Se... voitte... Tukala teko... — Silloin vei toinen hänet pois\npaikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.\n\nTosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen\nhengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois,\nkaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen\nrintaansa vasten.\n\nVanhalta linnalta päin kajahti kolme torventoitotusta.\n\n— Pikalähetti. Saan vielä lukemista tänään.\n\n— Ferdinand, rukoili Victoria. — Sinä olet ansassa. Keisari alkaa\nsinua epäillä. Olet hukassa. Turvaudu Italiaan. Se on ainoa apusi ja\npelastuksesi.\n\n— Minulla ei ole mitään pelättävää, lausui Pescara.\n\n— Synkkä on tie, vaan turvapaikkani avoin.\n\nNyt tulivat he huvilan pieneen pylväseteiseen ja Pescara herätti\nIppoliton, joka oli nukkunut jakkaralleen. — Mene tuonne toiselle\npuolen, käski hän, ja tuo se mitä, sinne juuri tuli. — Sitten sanoi\nhän Victorialle: — Luulen, että saan tietoja Madridista, ehkä pari\nriviä itseltään keisarilta, joka kirjoittaa minulle joskus salaa\nministereiltään. Olen utelias.\n\nNyt löi vanhan linnan tornikello keskiyötä, väsyneesti, värähdellen\nja niin verkkaan kuin olisi joka lyönnin välillä kulunut kokonainen\nihmisiltä. Kahdestoista kumahdus — ijäksi vaiennut.\n\nIppolito haparoi ovea ja toi käärön, jonka päällikkö avasi. Muiden\nasiapaperien joukossa oli siinä keisarillinen valtuutus, jolla\nhyväksyttiin sotaretki Milanoa vastaan ja oikeutettiin markiisi\nmenettelemään valloitetussa kaupungissa aivan oman harkintansa ja\nolosuhteiden mukaan.\n\n— Eikö tullut muuta? kysyi Pescara.\n\nPoika notkisti kunnioittaen toisen polvensa ja antoi sotapäällikölle\npienen kirjeen, jonka hän oli hädin tuskin saanut lähetin käsistä, ja\npoistui. Päällekirjoituksena oli: \"Markiisille, omaan käteen.\"\n\n— Keisarilta, virkkoi Pescara ja avasi. — Ota Victoria, lue minulle.\nHän kirjoittaa niin epäselvää. —\n\nVictoria teki niin. Kirje oli lyhyt, vain muutamia riviä, ja kuului:\n\n \"Minun Pescarani!\n\n Minä se laitatin tämän valtakirjan vasten ministeriöni tahtoa. Teillä\n on paljon vihamiehiä. Varokaa Moncadaa. Mutta minä luotan Teihin,\n sillä minä olen edestänne rukoillut ja näin enkelin, joka piteli Teitä\n kädestä kiinni. Minä luotan.\n\n                                     Minä. Teidän Kuninkaanne.\"\n\nPescara hymyili vaivaloisesti. — Kaarle on liian herkkäuskoinen,\nsanoi hän. — Joku muu voisi häntä sen avulla vahingoittaa. Mutta —\nmerkillistä — hän näki jumalani.\n\n— Sano nyt minulle, mikä tuo jumalasi on! rukoili Victoria. — Minä\nvaadin hartaasti, sano nyt, Pescara!\n\n— Luulenpa, että se tulee juuri, puhalsi Pescara käheästi. Yhä\nraskaammin hän alkoi hengittää, hän ähki, voivotteli, korahteli.\nHirveä ahdistus rusenteli rintaansa. Tavoitellen kädellään kipeää\nsydäntään vaipui hän sohvalle ja vääntelehti hengen ahdistuksessa.\nVictoria polvistui puolisonsa viereen, tuki häntä käsivarsillaan ja\nkärsi hänen tuskiaan. Hän tahtoi huutaa Ippolitoa lähettääkseen hänet\nnoutamaan isoisäänsä, lääkäriä, mutta päällikkö esti sen kieltävällä\nliikkeellä. Vihdoin nukkui Pescara äärettömiin asti väsyksissä.\nVictoria oli luullut Pescaran kuolevan hänen käsiinsä. Itkettyään\nitsensä uuvuksiin, nukahti Victoriakin. Silloin sammui lamppu.\n\n\n\n\nVIIDES LUKIT\n\n\nKun Victoria heräsi pää pielustaan nojaten, oli hän yksin ja avoimesta\nakkunasta virtaili aamuinen ilma sisään. Hän hypähti jalkeille ja meni\nhakemaan puolisoaan, jonka näki astelevan edestakaisin terassilla unen\nvirkistämänä ja jälleen kuin uusin voimin. Hän ei tahtonut uskoa, että\nPescara viime yönä oli ollut hänen käsissään niin ankarissa kivuissa,\ntapaus oli hänestä kuin unta.\n\nSilloin aikoi Pescara: — Eilen, rakas herrattareni, kysyitte minulta\njumalani nimeä ja minä pelkäsin Teille vastata. Viimein olisitte\npuoli pakosta saanut salaisuuteni ilmi, sillä vaikea on rakastetulta\nvaimolta salata mitään. Silloin ilmestyi itse jumalani ja kosketti\nminua. Tunnette nyt sen, jonka pelottava nimi jääköön lausumatta. Älkää\nitkekö! Vuodatitte eilen jo kylliksi kyyneleitä. Vaan sanokaapa nyt,\nmissä haluatte oleskella sen aikaa kun olen sotaretkeltä Milanossa?\n\n— Kuinka saatoit niin kauan sen minulta salata, Ferdinand?\n\n— Ensin — jonkun aikaa — salasin sen itseltänikin... ja kuitenkin...\ntiesin kohtaloni jo Pavian iltana. Tuon hurmeisen talviauringon\nlaskiessa päättyi myös eloni päivä. Miten olisin voinut synkentää\nelämääsi ennen aikojaan ilmoittamalla omain hetkieni lyhyyden? Lausuit\njoskus, että on julmaa herättää raskaassa unessa nukkuvaa ja ettet sitä\nsuvaitsisi. Mutta julma en ole.\n\n— Olethan, vastasi Victoria, muuten et olisi antanut pettyä minun niin\nkarvaasti, vaan olisit kutsunut minua avuksi ja minä olisin sinua\nhoitanut.\n\n— Se oli tarpeen kaikilta salata, vastasi Pescara.\n\n— Entä lääkäriltäsi? Hän sen tiesi ja minä olen hänelle suutuksissa\nsiitä että hän petti minut, vaikka kirjeissä pyysin ja vannotin häntä\npuhumaan totta.\n\n— Numa parka, virkkoi päällikkö, on jo kyllin onneton kun ei voi\nminua parantaa. Hän neuvoi minua menemään lepäilemään pitkäksi aikaa\nIscialle, mutta minä sanoin hänelle: ei se auta. Vaan mitäpä puhua enää\ntästä...? Minne aiot lähteä, Victoria?\n\n— Ei. Ferdinand, älä salaa minulta enää mitään! Puhu!\n\n— Se ei auta, sanoin hänelle, toisessa keuhkossa on reikä ja sydän on\nvialla. Sinun on ainoastaan viivytettävä kuolemaani, Numa! Kesään,\nsyksyyn, ensimäisen lumen tuloon! Tarvitsen aikaa vain sen verran,\nettä ehdin täydentää voittoni. Ja ennen kaikkea, sanoin, älä hiisku\nkellekään mitään! Kukaan ei saa tietää salaisuuttamme. Se enentäisi\nvihollistemme voimat monin verroin ja tuhoisi minut ja joukkoni. Vielä\nkerran, vaikene! Se on tahtoni, vaadin häntä. Ja minä teeskentelin\nniin hyvin olevani terve, että Italia tarjosi minulle kihlasormusta. —\nHän hymyili. — Ja vielä kerran nousen ratsuni selkään! Mutta Victoria,\nsen sinä lupaat minulle — en vaadi valoja, teethän sen mielelläsi —\nettet kiiruhda jälestäni kutsumatta tomupilvien ja hurmeisten kenttäin\nhalki. Voisit saada sotaväen ivailemaan, ei itseäsi vaan hemmoteltua\nsotapäällikköä. Siis sinä et seuraa. Vaan minne jäisit? Jäätkö tänne?\n\nVictoria mietiskeli ja lohduton tuska kuvastui kasvoillaan. — Eilen\ntänne, ratsastaessa näin kaupungin alueella nunnaluostarin ja sain\nkuulla, että se on nimeltään Pyhäin haavain luostari. Minä odotan sinun\nkutsumustasi siellä, teen katumuksen töitä ja rukoilen parantumistasi.\n\n— Parantumistani? hymyili Pescara. — Rukoile vain. Eikä sinulle tule\nikäväkään Pyhissä haavoissa. Mikäli olen kuullut, on nunnissa mainioita\nlaulajia ja luostari on kuuluisa kuorolaulustaan. Ratsastetaan sinne\nnyt heti kun ilma on vielä raikasta eikä kulkijat ole ehtineet\npölisyttää sotatietä. — Keveästi asteli hän puiston läpi vanhalle\nlinnalle käskeäkseen satuloimaan hevoset.\n\nVictoria seurasi häntä hiljaisin askelin ja nähdessään puistossa\nlääkäri Numan, joka oli tulossa tiedustelemaan sotapäällikön vointia\nviime yönä, lähestyi hän lääkäriä tuskallisen liikutettuna: Victoria\ntahtoi torua häntä totuuden salaamisesta ja samalla rukoilla häntä\npelastamaan tuon kalliin hengen taitonsa viimeisillä ja kätketyimmillä\nkeinoilla. Mutta kun lääkäri näki Colonnan tulevan, ojensi hän\nvoimattomuutensa tuntien vapisevat kätensä kuin itseään suojellakseen\nja kuten rukoillen: Armahtakaa, en voi häntä parantaa! Victoria ymmärsi\ntuon liikkeen merkityksen ja meni hänen ohitseen kuten myös Ippoliton,\njoka hänen edessään notkisti polvensa, mutta jota Victoria pojan\nsuureksi suruksi ei edes huomannutkaan.\n\nLinnanpihalla näki hän Pescaran mustan orhin valjastettuna\nraskaihin ja kallisarvoisiin ratsassälyihin ja oman berberiläisen\nkeltavoikkonsa satuloituna. Sotapäällikkö nousi hevosen selkään ja he\najoivat päriseväin rumpujen tervehtiessä laskusillan yli Lombardian\nsilmänkantamattomille riisitasangoille. Jonkun matkan päästä seurasivat\nheitä Pescaran ratsupalvelija, etelän auringonpaahtama kalabrialainen,\nja muulin selässä Victorian roomalainen kamarineitsyt.\n\nMatkaavain takaa kajahtelivat linnan pihalta unohdetun kanslerin\navuttomat hätähuudot. Hän oli herännyt pahoista unista ja harhaillut\njo aamuhämärässä puistossa pyrkien yhä muureille ja valleille, mutta\nsaksalaiset ja espanjalaiset vartijat yllättivät aina hänet. Svabin\npoikia huvitti kovasti hänen liukas pujahtelunsa, mutta espanjalaiset\niskivät merkitsevästi ja koston iloisesti silmää toisilleen: he pitivät\nnäet varmana, että päällikkö oli vietellyt ansaan vihollisten kanslerin\nja tuumivat, huomenna, kun Moronea kuletettaisiin sotajoukon mukana,\nrääkätä häntä oikein sydämen halusta ja ryöstää hänet puti puhtaaksi.\nViimein joutui kansleri puistossa pyöreälle aukeamalle ja vaipui\nväsyksissä samaiselle penkille, jossa oli eilen tavannut Pescaran\nnukkumassa ja salaa tarkastellut hänen kasvojaan. Mutta silloin kuuli\nhän yhtäkkiä porttivahdin torven törähtävän ja juoksi linnanpihalle\nja yritti sukeltautua sillalle päästäkseen ulos. Ojennetut pertuskat\nsulkivat tien ja vaikeroiden jäi hän katsomaan, miten sotapäällikkö ja\nVictoria häipyivät etäisyyden utuihin.\n\nRaikasta eilistä päivää oli seurannut raskas sää. Ei tuntunut tuulen\nhenkäystä, ei hattaraa taivaalle ilmestynyt, leivo vaikeni, ainoakaan\nlintu ei viserrellyt. Maailmassa oli sauhuinen hämy kuin tuonen\nkedoilla.\n\nNyt näkyi jo luostari, sen rauhaisat muurit kuten suurenemistaan\nsuurenivat. He ratsastivat aivan hiljaa, leskeksi tuomittu Victoria ei\nsanaakaan virkkanut ja sotapäällikön ajatus lensi nyt levähtäen olojen\nihmeellisten vastakohtain kautta nuoruuden aikaan keveästi, rakastaen\nja palavan kiihkeänä ja muutti tuon hänen vieressään ratsastavan\nmurehtijan jälleen muinaiseksi liikuttavan suloiseksi neidoksi ja\nhempeäksi morsiameksi. Hän ei voinut olla puhumatta Victorialle noiden\nonnenpäiväin pienistä tapahtumista, mutta sureva Victoria ei hymyillyt\nhänen sanojaan kuullessaan. Pescara oli vapautunut salaisuutensa\nraskaasta taakasta, jonka katkeruuden Victoria sai nyt yhtäkkiä\ntäydellisesti kokea.\n\nKohta olivat he saapuneet niin lähelle, että kuulivat luostarista\nkuorolaulua. — Mitähän ne laulavat? kysyi Pescara välinpitämättömästi.\n\n— Kai jotain sielumessua, vastasi Victoria.\n\nKun he luostarin luona laskeutuivat hevosen selästä, niin kas,\nportista tuli heitä vastaan abbedissa kahden vaatimattoman nunnan\nkanssa. Kai oli heidän tuloaan riisivainiossa tähystellyt jokin lapsi\nja juossut pikaisesti, paljain jaloin ilmoittamaan siitä luostariin.\nAbbedissa oli jo eilen saanut tietää donna Victorian saapuneen\nNovaraan ja hänen itserakkauttaan oli oitis hyväillyt se aavistus,\nettä jumalaapelkääväinen ja ystävällinen rouva varmaan kävisi Pyhissä\nhaavoissa, sillä luostarilla oli paitsi hyvin harjoitettua kuoroaan\ntoinenkin, vielä suurempi merkillisyys: kummallinen, kerta päivässä\nkuin kuolleeksi jäykistyvä sisko Beata, minkä sairaassa ja kuihtuneessa\nruumiissa näkyivät pyhät, hurmeiset haavat. Yritteliäs ja rohkea\nabbedissa oli päättänyt anoa Colonnalta, jonka uskoi voivan vaikuttaa\npuolisoonsa, huojennusta sotakorvauksesta, minkä tuo jumalaton ja\nsaaliinhimoinen päällikkö — sellaiseksi mainitsi Pescaraa Italian\npapisto — oli määrännyt luostarin tilusten maksettavaksi vastoin\nkanoonista lakia ja kaikkea kohtuutta. Mutta abbedissan päähän ei\nollut edes unessa pälkähtänyt, että itse sotapäällikkö, joka karttoi\nkristillisiä paikkoja, tulisi luostariin madonna Victorian keralla.\n\nTuo miellyttävä ylinunna, jolla oli tummat, viisaat silmät ja kalpeat,\navomieliset kasvot, tervehti ylhäistä pariskuntaa muutamin valituin\nsanoin ja vaikeni sitten huomaavaisesti antaen puhevuoron Pescaralle,\njonka jalo olemus teki häneen syvän vaikutuksen.\n\n— Arvoisa rouva, ulotti sotapäällikkö, donna Victoria haluaisi viettää\ntäällä joukossanne levossa ja hurskauden harjoituksissa ne päivät,\nmitkä kuluvat huomenna alottamaani sotaretkeen, joka arvion mukaan\nkestää noin viikon ajan. Ratkaisevan taistelun jälkeen kutsun hänet\nMilanoon. Voitteko luovuttaa sopivan kammion hänen asunnokseen?\n\nHeti vastasi abbedissa, että hänen kammionsa on käytettävissä.\n\n— Tahdon yksinkertaisen kopin tavallisille kalustoilleen kuten\nhalvimmilla siskoilla on, virkkoi Victoria, jonka kalpeus kummastutti\nabbedissaa. Mutta hän ajatteli markiisittaren surun johtuvan hyvin\nymmärrettävästi vain puolison sotaan lähdöstä.\n\n— Kun donna Victorian asunto on järjestetty, lausui Pescara, niin\nilmoitettakoon minulle. Minulla on vielä puhumista hänen kanssaan.\nPyydän päästä sisälle yksityiskammioon, vain nyt, poikkeustapauksessa,\nkun olen luostarimme suosija. Menen kirkkoon. — Hän kumarsi ja lähti.\n\nVictoria kysyi mitä nunnat olivat laulaneet ja sai vastauksen: —\nSielunmessua, nuoren Julia Datin, vanhan lääkärimme pojantyttären\npuolesta, joka kuoli Roomassa. — Sitten meni Victoria abbedissan\njälestä ja nuo kaksi nunnaa lähtivät täyttämään heidän korvaansa\nkuiskatuita kätkyjä.\n\nSillä aikaa asteli sotapäällikkö hattu päässä ja tavanmukaisia\nhurskauden menoja noudattamatta kirkossa edestaas vankoin askelin\nja käsivarret ristissä panssaroiduilla ryntäillä. Hän oli ottanut\nylleen keveän kypärän ja haarniskan kun tiesi kotimatkalla Novaraan\nkohtaavansa sotavalmiita joukkojaan ja asteli tässä rukousten ja\nnöyryyden huoneessa kuin sankari ja kuningas.\n\n— Ei, supisi hän itsekseen, tänään se oli viimeinen kerta. Jätän\nhänelle hyvästit terveenä miehenä. Säästän häntä näkemästä miten\nkärsin. Hän tapaa minut sitten kun jo rauhallisena lepään.\n\nVaikka hän luuli olevansa yksin, katseltiin häntä kuitenkin\nlehteriristikkojen takaa. Nunnat olivat nousseet sinne jälleen\nabbedissan käskystä, sillä Pescaran oli saatava kuulla luostarin\nkuoroa. Salaperäinen Beatakin oli kömpinyt lehterille ja hänen\nhaaveelliset katseensa kohdistuivat toisten paljon tulisempain ja\ntummain silmänsäteiden keralla Pescaran sankariolentoon. Kaikki\nkokoontuneet taivaan morsiamet ylistivät autuaaksi Colonnaa ja\nkadehtivat hänen maallista onneaan, mutta onnelliseksi luultu\nvääntelikin tuolla läheisessä kammiossa käsiään epätoivosta. Olipa\nBeatakin langeta ihailemaan tätä ylevää maailman herraa, mutta\nuljaasti kukisti hän luontonsa ja rukoili palavasti, että taivas\nriistäisi Colonnalta hänen epäjumalansa hänen sielunsa pelastukseksi.\nMutta viaton turhamaisuus tukautti nämä intohimon tunteet ja hieman\nsupateltuaan, neuvoteltuaan ja ryiskeltyään virittivät siskot riemuiten\nloistokappaleensa, Te deumin, joka sopikin Pavian voittajalle paremmin\nkuin jokin prosa tai seiquiensi.\n\nPescara olisi kai kuunnellut laulua, ellei häntä yhtäkkiä olisi\nlumonnut tuo suuri alttaritaulu, joka kuvasi ristiinnaulittua ja\njo henkensä antanutta Kristusta ja jonka värit vielä loistivat\naivan tuoreina. Mutta eipä hän tarkastellut jumalaista päätä,\nvaan soturia, joka pisti keihäällään pyhää ruumista. Soturi oli\nvarmaan sveitsiläinen, maalari oli tiettävästi tutkinut tavattoman\nhuolellisesti sen pukua ja asuntoa tai maalannut ne suoraan luonnosta.\nMies seisoi hajasäärin, vasen housunlahe oli keltainen ja oikea musta,\nkäsissä nahkakintaat ja pisti alhaalta suoraan ylöspäin vankasti\nja hitaasti. Kattilahattu, haarniskakaulus, käsivarsien ja reisien\nsuojukset, punaiset sukat, leveät jalkineet, kaikki oli kuvattu. Mutta\nei tuo hyvin tunnettu puku kiinnittänyt enimmän Pescaran mieltä,\nvaan miehen härkämäiset hartiat ja hänen päänsä. Pienet, siniset,\nkristallinkirkkaat silmät, nykerönenä naaman sisässä, irvistelevä suu,\nruskeat kasvot ja punertavat posket, lusikan muotoiset korvahelat\nja kasvojen sävy, jossa kummallisesti yhtyivät suoruus ja kavaluus.\nSotapäällikköinä kun oli tottunut kasvoja tuntemaan, muisti Pescara\nheti jossain ennenkin nähneensä tuon pienen, leveäselkäisen, nokkelan\nvintiön, minkä saattoi arvata urilaiseksi hänen mustan ja keltaisen\nkirjavista housuistaan. Mutta milloin ja missä? Silloin pisti\nhänen kylkeensä yhtäkkiä kuin keihäällä ja nyt tunsi hän kuvan:\nsveitsiläisen, joka Pavian luona oli lävistänyt hänen kylkensä.\nEpäilemättä oli se hän. Kun vintiö oli kyyryllään maasta pistänyt\nhäntä, oli hän vilaissut noihin kristallisilmiin ja nähnyt tuon\nsamaisen suun tyytyväisesti irvistelevän. Tunnettuaan kuvan, ei\npäällikkö enää piitannut paljon tuon sveitsiläisen jälleen näkemisestä\nja hilpeästi kysyi luin abbedissalta, joka seisoi hänen vieressään\nja oli tullut noutamaan häntä donna Victorian luo, kuka taulun oli\nmaalannut. Luoden katseensa häveliäästi alas vastasi abbedissa: —\nPari lahjakasta nuorukaisia Mantuasta, vaan olivat tavoiltaan kovin\nepäilyttäviä, joten kiitti onneaan kun he lähtivät täältä pois.\n\nAvatessaan kammion oven, näki Pescara Victorian polvillaan maassa.\nKuten peläten häiritsevänsä vaimoaan, katseli hän hetken vaieten ulos\nkupukattoisen huoneen akkunasta, jonka pieleen hän nojaili, ja näki\nruohoisia kumpuja ja hautaristejä. Vihdoin kysyi hän: — Mitä teet.\nVictoria?\n\n— Teen katumusta, vastasi tämä.\n\n— Kenen puolesta?\n\nVictoria nousi ylös ja vastasi vielä kädet ristissä: — Itseni, Teidän\nja Italian. Italian puolesta sen julkeain pahain tekojen ja rajattomain\nsyntein tähden, joihin se hukkuu, sillä Te olitte ainoa, joka sen\nolisitte voinut pelastaa. Itseni puolesta, koska tulin luoksenne\nkiusatakseni Teitä. Ja Teidän puolestanne, koska sanotte kuolevanne.\nRukoilin Teille katoamatonta osaa, mutta, — hän pudisti surullisesti\npäätään, — taivas ei ole minua vielä kuullut.\n\nPescara veti hänet istumaan viereensä penkille akkunan luo ja piteli\nhäntä kädestä kuin veli sisarta. Hänet valtasi halu heittäytyä hetken\nunohdukseen kai siksi että salaisuus hänen ja vaimon väliltä nyt oli\nkadonnut tai sentähden, että hän tietämättään tahtoi pidentää tätä\nheidän yhdessä olonsa viimeistä hetkeä.\n\n— Heikkouskoinen, alkoi hän hilpeästi, jätä minut oudon suojaajani\nhuomaan! Poikana uskoin äitini kanssa, joka oli oikea pyhimys, kirkon\nlupauksiin: nyt näen ympärilläni ikuisuuden häilyvän. Jo ensimäisessä\ntaistelussani oli kintereilläni kuolon enkeli, kun toverini, sinun\nveljesi, Victoria, kaatui sanaa päästämättä kuula sydämessä. Sille\njumalalle olen uhrannut monet hekatombit ja onpa hänkin puolestaan\nmuistanut usein minua ja koskenut tervehtien minuun melkein joka\nottelussa, sillä näyttääpä kuin olisin herkempi haavoittumaan kuin\nmuut. Mutta kauan kesti ennenkuin opin rakastamaan tuota viikatemiestä.\nVielä Pavian taistelun jälkeen, jo tietäessäni että olin hänen\nvalittunsa, ponnistelin ja kapinoin häntä vastaan ja kiukuttelin kuin\nuppiniskainen nuorukainen. Vähitellen aloin kuitenkin aavistaa ja uskon\nnyt varmaan, että hän tietää sopivan hetkeni. Eloni solmua ei voi\navata, hän sen katkaisee.\n\nVictoria kuunteli kalpeana ja hiiskumatta Pescaran sanoja ja tuijotti\nkummastunein silmin kuten nähden ihanan palatsin palavan ja loimuavain\nliekkien nuoleskelevan joka pylvään kruunua.\n\n— Sanon sinulle, vaimo, jatkoi Pescara, maa suistuu jalkaini alta!\nVoittoni ja maineeni kukistavat minut. En voisi enää elää, vaikken\nolisi haavoittunutkaan. Espanjan puolelta on osanani kateus, kavalat\nparjaukset, kauna ja horjuva hovisuosio, joka viimein loppuisi\nja kukistaisi minut. Italia vihaisi minua myrkyllisestä kuten\nhalveksijaansa.\n\nMutta jos olisin luopunut keisarista, olisin tuhonnut itse itseni\nja kuollut petollisuuteeni, sillä kaksi minussa on sielua, toinen\nitalialainen, toinen espanjalainen, jotka olisivat tuhonneet\ntoisensa. En myöskään usko, että olisin voinut luoda Italiasta elävää\nkokonaisuutta. Tosin sillä on hengen säihkyvä lamppu, mutta se on\nottanut elämänsä perusohjeeksi hillittömät himot ja niskoittelun\nikuisuuden lakeja vastaan. Sinäpä sen sanoit, Victoria, Italian on\nsovitettava rikoksensa. Kahleissa kituen oppikoon se ymmärtämään\nvapautta. Mutta tuo espanjalainen maailman valtias, jonka päivä\nverenpunaisena nousee meren tältä ja toiselta, puolen, se minua\nkauhistaa: orjia ja pyöveleitä! Minuun itseenikin on jo tarttunut\njonkinlaista julmuutta. Ja vielä kauheampaa: jonkinlaista munkin\nuskonnollista mielipuolisuutta. Ja kuitenkin on tuo sinun turmeltunut\nItaliasi kaikkein epäinhimillisin.\n\nVictorian katse kirkastui kun hän näki Pescaran rakastavan Italiaa.\n— Sinä olisit antanut sille vapauden keralla hyveet! huusi hän,\nmutta Pescara jatkoi kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan: —\nVaan nyt olen ylennetty matalasta maasta, olen vapautettu ja uskon,\nettä vapauttajani on tehnyt kaikki parhaakseni ja kantaa minut pois\nlempeästi. Minne? Lepoon. Ja nyt erotkaamme, Victoria. — Pescara yritti\nsuudella kyyneleet hänen silmistään, mutta hänen huuliinsa sattuikin\nVictorian hempeä suu, joka kurottautui hänen puoleensa.\n\n— Vielä sana, virkkoi Pescara, anna maailman tuomita minua miten\ntahtoo. Juopa on minun ja heidän välillänsä. Voi hyvin. Älä seuraa\nminua! Tule Milanoon, mutta vasta kun kutsun!\n\nVictoria ei luvannut totella.\n\nKun Pescara jätti hyvästit abbedissalle, ei tämän tarvinnutkaan lausua\nhänelle anomustaan. Suoranaisena vastalahjana vaimonsa majoittamisesta\nvapautti päällikkö luostarin vielä maksamattomista sotakuluista. Tästä\ntaloudellisen pulan ja varattomuuden loppumisesta syntyi luostarissa\nsellainen ilo, että sisaret kattoivat pöydän vieraansa kunniaksi\nkaikkein parhaimmilla herkuillaan. Mutta Victoria ei tullut aterialle.\n\nLuostarin siunaamana ratsasti Pescara jälleen hiljaa kohti kaupungin\ntorneja. Hänen tulinen mustansa näytti kummastelevan tällaista vakavaa\nkulkua. Tasangolla kajahtelivat marssinsävelet ja kaikkialla astelevat\njoukot saivat sen vainuamaan, että sotaretki alkaa. Se päristeli kuin\nruudin savua haistellen ja kulki ylpeästi kuin tietäen kantavansa\nvoittoa.\n\n— Raskaat ovat jäähyväiset, ajatteli sotapäällikkö, en voisi jättää\nniitä uudelleen! — Vielä kerran tulvahti elinhalu hänen sydämeensä ja\nhänet valtasi olemassaolon parhain onni, kauneuden ja sielunvoiman\ntunto. Nuorukaisveri kiehahti hänessä ja vain joku hetki sen jälkeen\nkun hän oli puhellut Victorialle niin sovittavasi, alkoi olentonsa\nkapinoida tyhjäksi tulemista vastaan. Jalo veri, joka kuolevaisen\nsuonissa virtaa, ja ponteva toiminnan halu eivät jaksaneet käsittää\nikuista lepäämistä. Kirkkaista, harmaista silmistään sinkosi vihan\nsalama tuohon murhaajaan, jonka hän näki sielussaan kuin taulussa\nja hän löi haarniskoidulla kädellään rintaansa kuten tappaakseen\nvaapsahaisen, joka siihen oli pistänyt. Silloin hirnahti orhi ja alkoi\nnelistää, liekö sen kylkeen sattunut herran kannus tai oliko se niin\ntottunut ratsastajaansa, että vainusi tämän olevan vihoissaan.\n\nSellaisten tunteiden kuohuessa huomasi Pescara, miten miesjoukko\nläheisellä vainiolla otteli vimmatusti ja tallasi viljaa jalkoihinsa.\nYksi taisteli epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Pieni mies, yllään\nmustan, ja keltaisen kirjavat, repaleet, hosui kuin hullu paria\nkymmentä espanjalaista peitsen kappaleellaan. Kaksi vastustajaa oli hän\njo suistanut, mutta silloin toiset, hänet kaatoivat ja uhkasipa urhon\nkurkkua jo miekan kärki kun joku espanjalaisista riuhtasi miehen hänen\nrintansa päältä ja osoitti paikalle kiitävää sotapäällikköä.\n\nPescara viittasi kädellään ja miehet seurasivat vankineen häntä\nmahtavan tammen alle, joka kasvoi maantien laidassa ja oli ainoa puu\nkoko suurella, paahteisella alangolla. Sotapäällikkö laskeutui hevosen\nselästä ja asettui seisomaan puun jättiläisvahvuista, sammaltunutta\nrunkoa vasten. Hän huohotti kovasta ratsastuksesta ja hänen sopi nyt\nlevähtää teeskennellen syyksi tähän seisahtumiseensa tuon vangitun\nkuulustelemisen.\n\nEspanjalainen vahtipäällikkö ilmoitti, että he olivat nähneet tämän\nsveitsiläisen — kai Pavian luona selkäänsä saaneita — juoksevan\nlaihoon, johon oli piiloutunut. He olivat ottaneet hänet kiinni,\nkun epäilivät häntä milanolaiseksi vakoojaksi. Päättäen esityksensä\nkatsahti tuo espanjalainen pujoparta pitkään, vankkaan oksaan, joka\nkasvoi vaakasuorasi tammessa.\n\nPescara viittasi espanjalaiset poistumaan. He muodostivat vahtiketjun\njonkun matkan päähän, mutta Pescara tarkasteli nyt kiireestä kantaan\nsveitsiläistä. Vaikka haarniska oli vallan ruosteessa ja keltaisen ja\nmustan kirjavat housut repaleina, tunsi hän kohta luostarin tauluun\nkuvatun puvun ja vielä paremmin nuo kiiluvat, pienet silmät ja kohtapa\nvetäytyi tuon lumen edessään seisovan suu hymynsekaiseen irvistykseen\nehkä siksi, että hän pelkäsi tuomiota tai muisti nyt yhtäkkiä nähneensä\nsotapäällikön ennenkin.\n\n— Anna tänne, käski Pescara osoittaen keihäänpätkää, jonka muudan\nhuoveista oli heittänyt vangin jalkain juureen todistukseksi toveriensa\nhaavoittumisesta. Se oli peitsen kärkipuoli, terä oli vielä veressä.\nSveitsiläinen totteli ja sormellaan hivellen koetteli päällikkö terää.\nSitten nakkasi hän pätkän pois.\n\n— Mikä nimesi? kysyi hän.\n\n— Bläsi Zgraggen, Urista, vastasi mies.\n\nPäällikkö ei yrittänytkään lausua tätä vaikeaa sukunimeä, joka oli\nluultavasti jotain Sveitsin syrjäisen alppiseudun murretta, vaan\nkäytti ristimänimeä sen italialaisessa muodossa. — Biagio, sanoi hän,\nhaavoitit kahta soturiani. Ehkäpä annan sinut hirttää tuohon oksaan.\n\nBläsi Zgraggen vastasi rohkeasti: — Jos annatte minut hirttää, niin\nette tee sitä enimmin äskeisen tekoni vuoksi, vaan sentähden että minä —\n\n— Hiljaa! vaati päällikkö. Hän olisi saattanut kostaa sveitsiläiselle\ntuomiten tarkoin sotalain mukaan, mutta hän ei olisi voinut tunnustaa\ntuomiotaan kostoksi ei itselleen eikä tuolle uhrilleen. — Mitenkä sinä\njäit näille maille? kysyi hän.\n\nZgraggen, joka puhui sujuvasti Lombardian murretta, alkoi rohkeasti:\n— Pavialla sain haavan ja jäin virumaan hevosten jalkoihin katkaistu\npeitsi vieressäni. Öillä laahasin itseäni vuoristoon, näin nälkää ja\nkerjäsin. Näettehän, herra, tuolla kahden poppelin oikealla puolella\ntuon pitkän, punaisen katon? Siellä asuu Narracivallia miehensä\nkanssa. Isäntä palkkasi minut peltotöihin kunnes sota loppuisi, sen\najalla en kuitenkaan pääsisi rajan yli. Antaapa sitten ajan kulua,\nniin Narracivallin alkaa tykätä minusta. Silloin näin unessa isän ja\nisovanhukset, jotka elävät vielä siellä kotipuolessa, vaikka hyvin\nhuonojahan ne vanhukset jo ovat. Ensin tuli isä, pudisti sormeaan\nja sanoi: \"Varoppa itseäsi, Bläsi!\" Sitten tuli ukko, pani kätensä\nristiin, sanoi: \"Murehdi sielustasi, Bläsi!\" Viimein tuli mummo,\nnäytti ovea, sanoi: \"Ala laputtaa, Bläsi\". Minä hyppäsin makuulta ja\naloin hakea vaatteitani, mutta Narracivallia oli vietellyt minulta\nsilkkihanskat ja käätykauluksen komeillakseen niillä kirkossa. Olin\nvielä ihan hölmönä ja meni viimeinenkin älyni kun tulin huomenna Pyhiin\nhaavoihin ja — no sen arvaatte miten minä säikähdin — näin itseni\nilmielävänä pistämässä keihäällä Jumalaa.\n\n— Ai jai! nauroi Pescara.\n\n— Se oli koiran kujetta! äkäili Zgraggen. — Kuulkaas, herra, pari\nmaalinsutaajaa oli näet, puuhaillut siellä jo pitkän aikaa kompeineen\nja tulivat kerran meijeriin juomaan lasin maitoa. Toinen äkkää\nminut... \"No tuossahan se nyt on mitä puuttuu\", tuumii ja töllistelee\nmustankeltaisia housujani. — \"Kuulkaas mies, juoskaa hakemaan keihäänne\nja haarniskanne\". Tein työtä käskettyä. No sitten komentaa hän minua\nlevittämään sääriäni ja samassa kiskoo ne itse hajalle ja kuvaa minut\nvaatteeseen. Lupasivat kelmit saattaa muotoni suureen kunniaan, mutta\nsiinäpä nyt seison Pyhissä haavoissa ja pistelen Vapahtajaa!\n\nPäällikköä miellytti tuo suorasuinen vintiö. — Täss' on! huusi hän\nmerkillisesti liikutettuna ja antoi uriaiselle täyden kukkaronsa. Tämä\notti sen vastaan oikealla kädellään ja luki kultakolikoita solutellen\nniitä harvaan ja hartaasti vasemmalle kämmenelleen. Sitten tunki hän\ndukatit taskuunsa ja tahtoi antaa kukkaron takaisin.\n\n— Pidä pois! Siinä on kultaiset nauhat!\n\nUrilainen pisti kukkaron samaan läpeen kuin dukatitkin. — Mihin väkeen\nnyt joudun, herra? kysyi hän. Hän oletti tietysti, että Pescara oli\npestannut hänet palvelukseensa ja antanut pestirahat.\n\nPescara vastasi: — En minä sinua palkannut ja luulenpa että nyt kun\nnuo kolme vanhustakin ovat, sinua niin vakavasti varoittaneet, sinun\non parasta palata kotiisi ja elää ihmisten iloksi, kuten sananlaskussa\nsanotaan.\n\n— Mutta minkästähden te annoitte minulle näin paljon rahaa, vaikken ole\ntehnyt Teille mitään hyvää? kysyi Zgraggen. — Vaan paljon pahaa, aikoi\nhän lisätä. — Pescaran kostotapa pani Urilaisen pään pyörälle ja teki\nhänet aivan levottomaksi, kun ei oikeudentuntonsa sitä ymmärtänyt.\n\n— Ylevyydestä! laski Pescara leikkiä.\n\nSe sana oli Bläsille outo. Silloin pälkähti hänen päähänsä, että se\nmerkitsi kai samaa kuin \"ylpeydestä\" ja kun hän leirissä oli nähnyt,\nmiten usein rahoja tuhlataan pöyhkeilyn vuoksi, niin hän rauhoittui.\n— Jahah, virkkoi hän. Mutta Pescara viittasi että hänen ratsunsa\ntuotaisiin.\n\n— Ja päästäksesi vartijain läpi, puhui sotapäällikkö jo ratsaille\nnousemaisillaan, ota vielä tuo! — Hän heitti sveitsiläiselle\npääsylapun ja vähällä oli Zgraggen häntä kiittää. Hän tahtoi toivottaa\nPescaralle edes pitkää ikää, mutta kun hän jäähyväisiä heittäessään\nkatsoi Pescaraa kasvoihin, näki hän hänet kovin sairaaksi tarkoilla\nalppilaisen silmillään, joita ei voinut, pettää edes Pescaran kasvojen\nkaikkia harhauttava henkinen elävyys. Tahtomattaan toivotti Zgraggen:\n— Jumala suokoon Teille autuaan lopun, herra! ja omia sanojaan ja\nniiden pahaa merkitystä pelästyen juoksi hän suoraa päätä laihoon\nkädessään peitsen puolikas, jonka hän oli ottanut maasta ja jota\nkäytti matkasauvanaan. Espanjalaiset olivat ihmeissään katselleet\ntapausta, mutta vanha vartioston johtaja pudisti arveluttavasti ja\ntaikauskoisesti päätään nähdessään tarkan päällikön noin kummallisen\nanteliaana.\n\nMiehet, jotka olivat vanginneet Urilaisen, kuuluivat samaan sotaväen\nosastoon, mikä nyt rumpujen päristessä ja tomupilvessä marssi paikalle.\nSotapäällikkö ratsasti urheita poikiaan vastaan ja huikea riemuhuuto\nkajahti joukosta. Hän ohjasi hevosensa soittokunnan ja ensimäisen\nkomppanian väliin, jonka päällikkö päästi hänet kunnioittavasti\npaikalleen.\n\nHetken ratsasti hän yksinään joukkojen etunenässä. Silloin läheni\nNovarasta ratsumies valkea mantteli hartioillaan ja tuli Pescaran luo.\nYhdessä ratsastivat he sitten linnan portista sisään. Vaieten kulki\nseuralainen Pescaran jälestä hänen huoneeseensa.\n\nPescara kääntyi hänen puoleensa. — Mitä haluatte, Moncada? kysyi hän ja\nritari vastasi: — Salaista keskustelua, jota ette enää toista kertaa\nminulta kieltäne.\n\nOlen valmis kuuntelemaan.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, alotti ritari, kuten lupasitte, puhuttelin\nkansleria tuolla toisella puolen. Hän oli hädissään ja kalpea ja\nvakuutteli tuhansilla valoilla tulleensa anomaan vain lykkäystä ja\nhelpompia ehtoja, yksinomaan se oli tuonut hänet Novaraan. Sitten sotki\nhän asioita huimasti kuin paha omatunto. Se mies on oikea valheiden\nkuilu, jonka perille, ei katse pääse. Olen varma, että hän tuli tänne\nLiigan asioilla.\n\n— Niin tuli, vastasi sotapäällikkö.\n\n— Ja että hän tarjosi Teille Liigan päällikkyyttä?\n\n— Niin teki.\n\nOdotushuoneesta kuului tavatonta meteliä ja lykäten Ippoliton tieltään\nsyöksyi kansleri sisään hurjistuneena, raivoisana ja silmät pyörien\nkuin hullulla. Hänen kintereillään seurasivat Bourbon ja Del Guasto\nsotavaruksissa. Heidät oli kansleri tavannut tänne juostessaan ja he\nolivat koettaneet estää hänen tuloaan. Epätoivoissaan heittäytyi Morone\npäällikön jalkoihin ja Moncada vetäytyi huoneen perälle.\n\n— Hyvä Pescara! huusi hätääntynyt, kärsivällisyyteni loppuu! En\nvoi kestää enää tätä kidutusta! Joka silmänräpäys on minulle kuin\ntuskallinen ijankaikkisuus. Minä näännyn. Armahda minua, vastaa jo!\n\nLevollisesti lausui Pescara: — Suokaa anteeksi, kansleri, jos annoin\nTeidän odottaa. En ehtinyt ennemmin, mutta olin nyt juuri aikeissa\nlähettää Teitä noutamaan. Tuumiskelin eilistä puhettanne, sillä koko\nkansan kohtalo ei ole mikään vähäpätöinen asia — mutta, olkaa hyvä ja\nistukaa, enhän voi puhua kuin sotkette asiaa noin kiihkeästi liikkuen.\n\nSuonenvedon tapaisesti puristi kansleri istuimensa käsipuita.\n\n— Tuumiskelin asiaa... mutta, kansleri, älkäämme nyt keskustelko siitä\nasianomaisina, ajatellaan sitä kuten ei se Teihin ja minuun kuuluisi.\nSiis kysymme ensin: ansaitseekohan Italia nyt vapautta ja onko se\nkelvollinen sitä vastaan ottamaan ja säilyttämään? Minun mielestäni ei.\n— Sotapäällikkö puhui verkkaan kuten punniten jokaisen sanansa oikeuden\nvaa'alla.\n\n— Kaksi kertaa ja kahtena erilaisena aikana viihtyi Italiassa vapaus.\nEnsi kerran Rooman nuoressa tasavallassa, jolloin valtion hyvä oli\nkaikki kaikessa. Sitten noissa oivallisissa yhdyskunnissa, Milanossa,\nPisassa ynnä muissa. Mutta nyt on maa orjuuden partaalla sillä se\nei välitä eikä piittaa kunniasta ja kunnosta. Näin ollen eivät sitä\nvoi pelastaa ihmiset eivätkä jumalat. Millä tavoin valloitetaan\nkerran takaisin kadotettu vapaus? Kansan syvissä riveissä herääväin\nsiveellisten voimain väkevällä ryntäyksellä. Suunnilleen samoin kuin\nGermaniassa nyt valloitetaan uutta oppia vihan ja rakkauden liekillä.\n\nMutta täällä! Missä on italiassa, en kysy uskoa ja omaatuntoa,\njotka ovat teille liian vanhanaikuisia kapistuksia, vaan edes\noikeudenmukaisuutta ja vakaumusta? Ei ole teillä kunniaa, ei\nhäveliäisyyttäkään. Alaston itsekkyys. Mihin tekoihin te italialaiset\npystytte? Viettelyihin, petoksiin ja salamurhiin. Mihin turvaatte?\nSattuman oikkuihin, onnen arpaan, politisiin juoniin. Niin ei synny\neikä uusiinnu kansakunta. Sellaista se on, kansleri! — ja Pescara\nkorotti ääntään kuten lausuakseen lopullisen tuomionsa — Italiasi on\npelkkää mielivaltaa ja hullun haaveita kuten sinä ja Liigasikin.\n\n— Se on totta, kuului Moncadan ääni.\n\n— Myös sitä sankaria. Morone, jonka valitsitte, ei voi olla olemassa.\n\nMutta Moronen ääni vaiensi kuulumattomiin Pescaran viimeiset sanat.\nHän huomasi yhtäkkiä ritarin ja tietäen juonensa nyt espanjalaiselle\npaljastetuksi, raivostui hän, suunsa vääntyi irvistykseen ja hän riehui\nkuin hourupäinen.\n\n— Kavala, julma! Kavala ja julma! Voi minua sokeaa raukkaa! — Ja\nhimoiten mielettömästi kostoa, huusi hän Moncadalle: — Kuulkaa ritari,\ntuo tuossa, — hän osoitti sotapäällikköä — on syyllinen kaikkeen. Hän\nse sai aikaan Liigan! Hän talutti minua kuin lammasta ja nyt se julmuri\nuhraa minut itse pelastuakseen.\n\nSilloin hypähti häntä hillitsemään herttua, joka oli seissyt Del\nGuaston kanssa Pescaran selän takana ja jota kanslerin huima temmeltely\noli kovin huvittanut. — Saute, Paillasse mon ami, saute pour tout le\nmonde! [Juokse, Pajatso ystäväni, juokse käpälämäkeen!] pilkkasi hän\nMoronea. — Aivan totta, ellemme me kaksi olisi kuunnelleet lausuntojasi\nnoiden punaisten verhojen ja kultatupsujen takana! Minun täytyy,\nkultalintuseni, sinulle vakuuttaa, että olit tappaa meidät nauruun.\nEtkös kuullut, miten sinulle vihelsin? — Sitten muuttui hän vakavaksi\nja katsoen Moncadaa suoraan silmiin ja painaen käden sydämelleen\nvakuutti hän: — Kuninkaallisen vereni kautta, sotapäällikkö ei horjunut\neilisessä keskustelussa hiuskarvaakaan kunniastaan ja uskollisuudestaan!\n\nMorone ei voinut enää mitään. Del Guasto tarttui hänen käsivarteensa ja\nkiskoi hänet, muassaan ulos. — Herra kansleri, pilkkasi hän, iloitkaa,\nettä kuuntelemisemme pelasti Teidät piinapenkiltä! — Myös herttua lähti\nsalista, kun Pescara oli viitaten pyytänyt häntä poistumaan.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, alkoi Moncada, tässä suhteessa en Teitä epäile.\nTuon miehen kanssa Te vain ilveilitte, ehkä tosin alentuen enemmän kuin\nmitä espanjalaisylpeys sallisi. Tuollaisen kanssa ei solmi salaliittoja\nPescara. Mutta voimattomassa vihassaan puhui tuo valehtelija totta\nsyyttäessään Teitä italialaisen salaliiton aikaan saajaksi. Ette ole\nsen alkuun panija, vaan suosija. Sitä kehtoonsa tukeuttamatta olette\nolleet sen kasvattajana ja kiihoittajana. Teidän olisi ollut helppo\nlausua ratkaiseva sana ja pysäyttää liike vain vihastuneella, mutta\npaljon vaikuttavalla mielenilmauksella. Sitä ette tehneet. Menettelynne\non outo ja kuitenkin käsitettävä.\n\n— Ritari, keskeytti Pescara, en ole velvollinen selittelemään\nmenettelyäni Teille, vaan ainoastaan keisarilleni.\n\n— Kuninkaallenne, oikaisi Moncada. — Kunnioitus vaatii, että kutsutte\nhäntä kuninkaaksi, sillä Espanjan kuningas on enemmän kuin keisari.\nJa Ferdinandin pojanpojasta tulee Espanjan kuningas. Karl kehittyy\nhitaasti ja erilaisten ja vastakkaisten vaikutteiden alaisena,\nmutta kerran puhdistuu hänen espanjalaisverensä täydellisesti\nsaksalaisuudesta. Hän inhoo kerettiläisyyttä ja hurskautensa tekee\nhänestä espanjalaisen. — Moncada virkkoi tämän hieman hymyillen ja\nsilmissään haaveellinen loiste.\n\n— Avalos [Pescaran markiisin kastilialainen sukunimi], jatkoi hän,\nesi-isäsi taistelivat maurilaisia pakanoita vastaan uskonsa edestä\naina siihen aikaan saakka, jolloin iso-isäsi purjehti Alfonson kanssa\nNeapeliin. Muutu jälleen sukusi lapseksi! Jalo veri suonissasi virtaa.\nMiten voit sinä, joka rakastat suurta, epäröidä kumpaako suosit,\nespanjalaista maailman valtaa vai surkeaa Italian uudistusajatusta?\nMeitä tottelee herroinaan koko maailma kuten muinoin roomalaisia. Katso\nJumalan ihmeellisiä teitä. Castilian ja Aragonian yhdisti avioliitto.\nBurgundi ja Flanderi perittiin keisaruus saavutettiin, Uusi maailma\nlöytyi ja valloitettiin ja kaikkea tätä hallitsee karaistu kansa\nsiunatulla ja monen monesti pakanain veressä kastetulla miekallaan!\nTuhatkertaisesti korvaa Espanja sinulle kurjan Italian tarjoukset, se\nantaa sinulle aarteita, maita, mainetta ja — taivaan!\n\nSillä taivaan ja katolisen opin puolesta taistelemme me, että _yksi_\nkirkko vallitsisi maailmassa. Muuten olisi jumala tullut turhaan\nihmiseksi. Ennen aikain alkua hän tiesi, miten helvetti kerran tahrii\nkatolisuuden istuinta ja oksentaa kidastaan maailmaan viimeisen\nkerettiläisen, tuon saksalaisen munkin, ja edellisen puhdistajaksi\nja viimemainitun tuhoojaksi hän loi espanjalaisen. Siksi antaa\nhän maailman käsiimme, sillä kaikella maallisella on taivaallinen\ntarkoitus. Olen miettinyt tätä asiaa luostarissa Sisiliassa ja\nvalmistauduin sankariksi tähän hengen sotaan. Mutta sitten huomasin,\nettä siksi oli valittu jo toinen. En ollut syntieni tähden kelvollinen\nsiihen kunniaan ja minä palasin maailmaan.\n\nPescara katseli vaieten tuota haltioitunutta miestä.\n\n— Mutta teen työtä niin kauan kun päivä on. Tuskin vuosi sitten seisoin\nFerdinand Cortezin takana kun kiusaaja vuoren huipulta näytti hänelle\nMeksikon kultaiset tornit kuten se nyt näyttää sinulle. Pescara,\nItalian. Ja tämä käsi pidätti häntä lankeamasta ja nyt ojentuu se\njälleen sinun puoleesi. Pescara, ettäs pysyisit Espanjan poikana,\nEspanjan, joka on sama kuin koko maailma ja jonka suojelijana on\ngloorioin ympäröimä Ferdinand Katolinen.\n\nVihaisesti virkkoi päällikkö: — Älä puhu sanaakaan hänestä, hän\nmurhautti isäni!\n\nMoncada huokasi raskaasti.\n\n— Kadutko?\n\nRitari löi nyrkillään rintaansa ja mumisi: — Syntini... ripittämättä...\nsovittamatta...\n\nNyt tiesi Pescara, että tuo hurskastelija ei katunut murhaansa ja että\nhän oli tappanut hengellisesti kuolemaan valmistumattoman. — Ulos!\nhuusi hän.\n\nKuten unesta heräten vetäytyi Moncada ovelle. Sitten tointui hän\nmietteistään ja lausui: — Anteeksi, Teidän ylhäisyytenne! Olin\nhajamielinen. Ja vielä pari suoraa sanaa. En tiedä, mikä on määränne.\nVielä en ole vihamiehenne. Milanon valloitatte, joka tapauksessa ja\nsiitä ensimäisestä askeleestanne ei voi varmaan päättää oletteko\nuskollinen vai uskoton. Odotan toista askeltanne: sitä, panetteko\nherttuan viralta ja rankaisette kapinoitsijoita. Ellette tätä tee, niin\npetätte Espanjan ja kuninkaanne! — Ja hän lähti.\n\nPescara meni ruualle. Sitten kutsutti hän herttuan ja Del Guaston\nkamininsa ääreen, jossa aina syysehtoina paloi valkea, ja antoi\nviimeiset määräyksensä. Loput iltaa tarkasteli hän salaisia\npapereitaan, todisteita mahtavaa miestä ympäröivästä halpamaisuudesta.\nEnimmät niistä hän poltti liedessä: hän ei tahtonut syöstä ketään\nonnettomuuteen. Keisarin salainen kirjekin tuomittiin tuhottavaksi,\nmutta sen tuhka ei saanut sekautua muiden poltettujen poroon. Hän\ntuotatti hehkuvan hiilimaljan, jonka sinervissä liekeissä hän sitten\npoltti keisarin kirjoen. Tämän tehtyään olivat kynttilänsä palaneet\njo puoliväliin: läheni sydänyö. Pescara kietoi käsivarret ristiin\nryntäilleen ja vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei kuullut miten joku\ntuli huoneeseen. Silloin sanottiin hänelle: — Mikä on määräsi. Avalos?\n— Siinä oli Moncada.\n\nPäällikkö otti sammuneen hiilimaljan, sulki sen ja ojensi Moncadaa\nkohti. — Määräni? virkkoi hän ja avasi kättään: tomua ja tuhkaa.\n\nLinnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen.\nKaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen\nsota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli\nkeihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen\nhalliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään\nkuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen\nvieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt\nlaittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin\nsalatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään,\nalkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan\nratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi\ntaluttaa herransa jälestä.\n\nNyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit\nkarkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset\nja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan\nmilanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja\npistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin\nsitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä\nepätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.\n\n\n\n\nVIIMEINEN LUKU\n\n\nSillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa\nMilanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia.\nAvutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto\noli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt\nkanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli\ntehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin\nmahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat\nsotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa\nmukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin\nvaltiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan\nkauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan\nkiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo\nhorjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa,\nmutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille\nja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä\ntilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut\nsotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon\npäähänsä.\n\n\n\n"]