[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faUXUKUaO2fXc5FWNwqu2_h1astzpt49ZACH6iAq9v18":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2839,"Majatalo","Turgenev, Ivan",1818,1883,"2839-turgenev-ivan-majatalo","2839__Turgenev_Ivan__Majatalo",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1853,1912,13890,84740,false,71721,[24,25],"Russia -- Social life and customs -- Fiction","Turgenev, Ivan Sergeevich, 1818-1883 -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Majatalo\" by Ivan Sergeevich Turgenev is a novel written in the late 19th century. The book explores the dynamics of a bustling wayside inn, primarily focusing on its owner, Naum Ivanovitsh, who is portrayed as a shrewd yet genial character navigating the complexities of his business and the relationships with his patrons.   The opening of \"Majatalo\" introduces the inn's setting, describing its prominent location along a major road and detailing the various amenities it offers to travelers, such as good food and comfortable lodging. We meet Naum, a middle-aged, prosperous innkeeper with a unique demeanor and a keen business sense, who takes an interest in the people around him. Flashbacks reveal the previous owner, Akim, and several characters connected to both him and Naum, hinting at a complex web of relationships, including themes of love, ambition, and social standing, which are likely to be further explored in subsequent chapters. The narrative sets the stage for interpersonal conflicts and emotional entanglements, suggesting a rich tapestry of life at the inn. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Halonen, Alexander",276,"Realistinen kertomus venäläisestä majatalosta ja sen menestyvästä isännästä Naum Ivanovista. Teos kuvaa maaseudun arkea, ihmiskohtaloita ja luokkaeroja 1800-luvun puolivälin Venäjällä, missä majatalon vilkas elämä tuo yhteen monenlaisia matkustajia.","Ivan Turgenevin 'Majatalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2839.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MAJATALO\n\nKirj.\n\nI. S. Turgenjeff\n\n\n\nSuomentanut\n\nAlexander Halonen\n\n\n\n\n\nTurussa,\nSosialistin Kirjapaino-Osuuskunta,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nMajatalo.\n\n\nSuuren B...n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta\npiirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi\navara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille,\nkauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille\nja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat\nmeidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon;\nellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi\nkotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka\nei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella\neräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille\nliiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine\nrattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan\nrikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan,\nkiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan\nyömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella\net mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa\ntarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme\nkertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä\nkaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa;\ntilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella\nvarastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä\nmahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa,\nja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine,\nalhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen\nja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita,\nsivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat\nmonivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä\nmajatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi\nmylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär\nruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään\nkapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan\nnuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja\nnenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä\ntähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä\nmiellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei\nmikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten\nnaapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa\nedesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut\nmenestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.\n\nIsäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän\noli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti\nsuuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei\nhänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää;\nposkensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen\nja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin\nmerkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi,\njoka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja\nvaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä\noli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli\ntasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin\nusein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa\nepämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja\nloistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä\näänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään\nsaksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn\nviitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui\nkotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli\nhevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja\nyleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa\neivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin\nomituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan\npesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän\nennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse,\neikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa\nottanut.\n\nMatkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin\nhaaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen,\nmutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan:\n»emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit,\nälä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele».\nTyöläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja\ntoimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan\nmiestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen\nmieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda.\nNaumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat... mutta siihen loistoon\nvarallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen-\neli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa\ntietä...\n\nVuotta kaksikymmentä ennen sitä aikaa, johon me kertomuksemme alun\nsijoitimme, jo toimi samalla paikalla majatalo. Totta kyllä, sitä\nei kattanut tummanpunanen lautakatto, joka antoi Naum Ivanovitshin\ntalolle ylhäisen leiman; ja rakennukseltaankin se oli köyhempi, pihan\nympäri oli olkikatos, hirsiseinien asemasta — säleaitaus; eikä se\nupeillut kolmikulmaisella kreikkalaisella otsikolla; mutta sittekin\nse oli majatalo ihan tyydyttävä — tilava, vankka ja lämmin — joten\nmatkalaiset sitä mielellään käyttivät. Isäntänä siihen aikaan ei ohut\nNaum Ivanovitsh, vaan eräs Akim Semenovitsh, naapuristossa asuvan\ntilanomistajattaren Lisaveta Prohorovna Kuntzen, erään esikuntaupseerin\nlesken, talonpoika. Tuo Akim oli nerokas ja kauppakykyinen mies, joka\njo varsin nuorella ijällään, lähdettyään matkalle kahdella kurjalla\nhevosella, palasi vuoden kuluttua kolmella kunnollisella, siitä\nlähtien melkein läpi koko elämänsä vaelteli valtamaanteillä, kävi\nKasanissa, Odessassa, Orenburissa ja Varsovassa jopa ulkomaillakin\nLeipzigissä, ja viho viimein hän matkusteli kahdella uljaalla ja\nvoimakkaalla kolmivaljakolla ja mahtavilla, täydessä lastissa olevilla\nrattailla. Kyllästyttikö häntä ehkä koditon kulkurin elämä, haluttiko\nhäntä ehkä perustaa perhe (häntä oli kohdannut sellainen onnettomuus,\nettä vaimo kuoli; lapset, joita heille syntyi, olivat myös nuorina\nkuolleet), mutta olipa miten oli, loppujen lopuksi hän päätti\nhyljätä vanhan ammattinsa ja perustaa majatalon. Tilanhaltijattaren\nluvalla asettui hän tähän valtatien varteen, osti hänen nimiinsä\npuoli desjatinaa maata ja rakensi sille majatalon. Yritys menestyi\nhyvin. Rahoja hänellä laitokseen oli yllin kyllin; kokemus, jonka\nhän oli saavuttanut pitkäaikaisella vaelluksellaan Venäjän kaikissa\näärissä, oli hänelle suureksi hyödyksi hän tiesi millä tavalla\nparhaiten tyydyttää matkustajia, varsinkin entisiä ammattiveljiään,\nkolmivaljakkoajureja, joista monen keralla hän oli persoonallisesti\ntuttava ja joista pääasiallisesti majatalon menestys riippui: niin\npaljon he tarvitsivat tavaroita itselleen ja voimakkaille hevosilleen.\nAkimin talo tuli tunnetuksi sadan virstan piirissä... Hänen tykönsä\npoikettiin halukkaammin kuin hänen seuraajansa, Naumin luo, vaikkei\nhän, lähestulkoonkaan, piisannut Naumille isännöitsemistaidossa.\nAkimilla oli kaikki enemmän vanhan ajan malliin, lämmintä, mutta ei\nihan puhdasta; ja kaurakin saattoi olla köykästä tahi kasteltua, ruoka\nmyöskin kiehui synnin keralla sekaisin, kuten sanotaan; hänellä joskus\nsellaistakin sotkua tuotiin pöytään, että parasta olisi ollut jättää\nse kokonaan uuniin, eikä siihen ollut syynä kitsastelu ruoka-aineissa,\nmutta — keittäjätär ei ollut pitänyt huolta. Sensijaan oli hän\nvalmis alentamaan hinnasta, eikä velaksikaan, ehkä, kieltäytynyt\nluottamasta, — sanalla sanoen — hyvä oli miehekseen, ja kohtelias\nisäntä. Keskusteluihin ja vierasvaraisuuteen hän myös oli taipuisa;\nteekeittiön ääressä joskus tunnin niin torisi, että korvat hörössä\nkuuntelit, varsinkin kun rupesi kertomaan Pietarista, kirgiisien\narosta tahi ehkäpä meren rannikosta; myöskin ryypiskely, tietysti, hän\nhyvän ihmisen keralla saattoi, mutta ei milloinkaan järjettömästi vaan\nenemmän niinkuin seuran vuoksi — niin kertoilivat hänestä matkalaiset.\nSangen usein hänen luokseen poikkesivat kauppiaat ja yleensä ihmiset,\njoita nimitetään vanhanaikaisiksi, sellaiset ihmiset, jotka eivät\nitseään vyöttämättä matkalle lähde eivätkä kamariin astu tekemättä\nristinmerkkiä, eivätkä puhuttele ihmistä ensin tervehtimättä. Yksin\nAkimin persoonallisuus jo oli miellyttävä: hän oli rotevakasvuinen,\nvaikkakin hieman laiha, niin kuitenkin sopusuhtainen ja suora, vieläpä\nvanhoilla päivilläänkin; hänen kasvonsa olivat jalot ja rehelliset,\nkorkea ja avonainen otsa, nenä suora ja ohut, huulet pienet. Hänen\nruskeat, ulkonevat silmänsä loistivat vakavan avomielisestä, tuuhea ja\npehmyt tukka muodosti kehyksen hänen niskansa ympärille; otsalla ei\nsitä paljon ollut. Akimin äänen sointu oli hyvin miellyttävä, vaikkakin\nheikko; nuoruudessaan melkoisen hyvin lauloi, mutta ainaiset matkat\nkylmässä ilmassa, talvella, pilasivat hänen rintansa. Sensijaan hän\npuhui hyvin sointuvasti ja sattuvasti. Milloin hän nauroi, muodostui\nhänen silmiensä ympärille kauniit kurtut, hyvin miellyttävät näöltään:\n— ainoastaan hyvillä ihmisillä voi huomata sellaiset kurtut. Akimin\nliikkeet olivat suureksi osaksi verkallisia, niiltä ei puuttunut\njonkunlaista varmuutta ja arvokkuutta, kuten ainakin paljon kokeneella\nja eläneellä ihmisellä.\n\nKaikin puolin hyvä olisi ollut Akim, tahi kuten häntä kutsuttiin\nherrastalossa, jossa hän usein käväsi ja varsinkin sunnuntaisin\npuolipäivämessun jälkeen, Akim Semenovitsh, — kaikinpuolin olisi\nhän ollut hyvä, ellei häntä olisi seurannut eräs heikkous, joka jo\nmonen ihmisen on maailmassa perikatoon saattanut ja loppujen lopuksi\ntuhosi hänenkin elämänsä — nimittäin, heikkous naissukupuoleen nähden.\nAkimin rakkaus meni äärimmäisyyksiin, hänen sydämensä ei mitenkään\nvoinut vastustaa naisen katsetta; hän suli siitä, niinkuin ensimäinen\nsyksylumi auringonpaisteesta... ja tavallisesti hän joutui maksamaan\nylimääräisen tunteellisuutensa tähden.\n\nEnsimmäisen vuoden kuluessa sitte valtatien varteen asettumisensa\njälkeen Akim oli niin kiintynyt talon rakennuspuuhiin, talouden\njärjestämiseen ja kaikkiin asioihin, jotka rasittavat jokaista\nuudisasukasta, ettei hänelle jäänyt aikaa ajatella naisia; mutta jos\nsattumalta tulivatkin hänen mieleensä jonkunlaiset syntiset ajatukset,\nniin hän ne heti karkoitti lueskelemalla kaikenlaisia hurskaita\nkirjoja, joita hän suuresti kunnioitti (lukutaidon hän oli oppinut jo\nensimmäisellä matkallaan), laulamalla psalmeja puoliääneen tahi muilla\nsellaisilla jumalallisilla toimenpiteillä. — Sitäpaitsi hänellä oli\nmenemässä jo 46:s ikävuosi — niissä vuosissa kaikenlaiset intohimot\nhuomaamatta vaimenevat ja kuoleutuvat; myös naimisiinkin menon aika\noli niinkuin ohikulunut, kuten Akim itse rupesi ajattelemaan... mutta,\nnähtävästi, kohtaloasi et voi välttää.\n\nEntinen Akimin herratar, Lisaveta Prohorovna Kunze, staapiupseerin\nrouva, joka jäi leskeksi saksalaissyntyisestä miehestään, oli itse\nMitrovin kaupungin lapsia, jossa hän oli viettänyt ensimäiset\nlapsuudenaikansa ja mihin heitä isän kuoleman jälkeen jäi sangen\nsuuri ja köyhä perhe, josta hän, sivumennen sanoen, hyvin vähän\nhuolehti, varsinkin senjälkeen, kun yksi hänen veljistään, armeijan\njalkaväkiupseeri, sattumalta saapui hänen luokseen ja jo toisena\npäivänä riehamastui siinä määrin, että oli vähällä ettei lyönyt itseään\nemäntää, nimittäen häntä sen lisäksi: »du, Lumpenmamsell!» huolimatta\nsiitä että edellisenä päivänä oli ylistellyt häntä »sisarkullaksi\nja hyväntekijättäreksi». Lisaveta Prohorovna eleli paikallaan ja\nhiljaisesti miesvainajansa jälkeenjättämällä omaisuudella, jota hän\nitse hoiti, ja varsin älykkäästi hoitikin. Lisaveta Prohorovna ei\nluopunut pienimmästäkään etuoikeudestaan, kaikesta valvoi tuloja\nitselleen; tuossa kaikessa ja vielä lisäksi siinä, että hän osasi\npennin sijasta tuhlata kopeekan, osottautui hänen saksalainen\nsyntyperänsä; muissa kaikissa suhteissa hän venäläistyi. Hänen\ntaloutensa oli laaja, varsinkin piti hän suuren lauman härkiä,\njotka eivät turhaan syöneet ruokaansa: aamusta iltaan niitten\nvahvat jäntereet olivat työssä. Hän mielellään ajeli umpivaunuissa,\nlivrepukuiset palvelijat takaistuimella; hän piti siitä, että hänelle\njuoruiltiin ja itsekin oli hän varsin etevä siinä ammatissa, hän\ntahtoi, että häneltä nöyrästi anottiin suosiota, jota hän joskus antoi,\nmutta millä hetkellä tahansa saattoi hän sen peruuttaa, — sanalla\nsaneen, Lisaveta Prohorovna käyttäytyi niinkuin herratar ainakin. —\nAkimista hän piti — vuokran maksoi tämä aina säntillensä — armollisesti\nhäntä puhutteli, jopa, leikillä, pyyteli häntä vieraisille luokseen...\nMutta siitä huolimatta: juuri tästä herrastalosta uhkasi Akimia\nonnettomuus.\n\nLisaveta Prohorovnan kamaripalvelijattarien joukossa oli eräs tyttö,\nnoin kahdenkymmenen ikäinen, orpo, nimeltään Dunjasha. Eikä hän ollut\nhullumpikaan; kookas ja sukkela; hänen piirteensä, vaikkakaan eivät\nsopusuhtaiset, saattoivat miellyttää: tuore ihon väri, tuuheat, vaaleat\nhiukset, elävät harmaat silmät, pieni pyöreä nenä, punaset huulet\nja varsinkin huoleton, puolileikillinen ja puolitotinen kasvojen\nilme — kaikki tuo omalla tavallaan vaikutti varsin herttaisesti.\nKaiken lisäksi hän, huolimatta orpoudestaan, käyttäytyi ankarasti,\nmelkein ynseästi: hän oli syntyisin aatelispalvelijoista; hänen\nisävainajansa. Arefij, vuotta kolmekymmentä oli ollut isännöitsijänä,\nmutta isoisä, Stepan, palveli kamaripalvelijana eräällä jo ammoin\nsitten kuolleella herralla, kaartin kersantilla ja kreivillä. Hän\npukeutui moitteettomasti ja kiemaili käsillänsä, jotka, kieltämättä,\nolivat erinomaisen kauniit. Dunjasha osotti suurta ylenkatsetta kaikkia\nihailijoitaan kohtaan, itsetyytyväisesti hymyillen kuunteli hän heidän\nrakkaudentunnustuksiaan ja jos hän jotain heille vastasikin, niin\ntapahtui se jotakin lyhyesti huudahtaen, kuten: »niin! kas, sitä!\njokos minä rupeisin! vielä mitä!...» Näinä huudahdukset tietysti\nusein tulivat kieleltä eikä sydämestä. Dunjasha oli viettänyt kolmen\nvuoden paikkeilla Moskovassa opissa ja siellä hän sai nuo omituiset\ntavat ja kujeet, jotka huomaa suurkaupungeissa oleskelleissa\nkamaripalvelijattarissa. Hän luulotteli suuria itsestään; mutta, vaikka\nhän rakentelikin pilvilinnoja, kuten sanotaan, ei hän milloinkaan\nluottautunut niitten varaan ja pudonnut alas. Eikä hän tyhmemmin\nelänytkään, mutta siitä huolimatta ei Lisaveta Prohorovna häntä liiaksi\nsuosinut, kiitos vanhimman kamaripalveljattaren, Kirilovnan, naisen,\njoka ei enää ollut eilisen teeren poika, vaan varsin etevä juonittelija\nja valehtelija. Kirilovna käytti edukseen saavuttamaansa vaikutusta\nemäntäänsä ja osasi hyvin nerokkaasti vahingoittaa kilpailijoitansa.\n\nTähän Dunjashaan juuri rakastui Akim! Vieläpä ihan erilailla kuin\nennen. Alussa hän kohtasi tytön kirkossa: hän oli juuri vastikään\npalannut Moskovasta... sittemmin kohtasi häntä jonkun kerran\nherraskartanossa; vihdoin vietti hänen kanssaan koko illan kartanon\nkirjurin luona, mihin häntä, toisten parempien ihmisten keralla,\noli kutsuttu teetä juomaan. Kartanon väki ei häntä ylönkatsonut,\nvaikkakaan hän ei kuulunut samaan piiriin ja käytti partaa; olihan hän\nvalistunut mies, lukutaitoinen, ja, mikä pääasia, rikas; sitäpaitsi\nei hän pukeutunut moukkamaisesti, käytti pitkää mustasta verasta\ntehtyä viittaa, mustia saappaita Ja kaulahuivia. Totta kyllä,\nkartanon palvelijat keskenään joskus juttelivat etteihän se Akim ole\nheikäläisiä, mutta edessäpäin he häntä mairittelivat. Sinä iltana,\nkirjurin luona, Dunjasha lopullisesti valloitti Akimin rakastavaisen\nsydämen, vaikka hän järkähtämättömästi vaikeni koko illan, eikä\nsanaakaan vastannut Akimin viittaileviin ja merkitseviin jaarituksiin,\njopa joskus katsahti häneen, tuollalailla, kuin, syrjäsilmäyksellä,\nikäänkuin ihmetellen minkätähden tuo talonpoika on täällä. Kaikki\ntuo vaan lisäsi öljyä tuleen. Akim meni yksinään kotiin, ajatteli,\najatteli ja vihdoin päätti pyytää hänen kättään... Niin Dunjasha hänet\nitseensä »kietoi». Mutta miten voidaankaan kuvailla sitä suuttumusta ja\nhämmästystä, joka valtasi Dunjashan, kun noin päivän viiden perästä,\nKirilovna, lempeästi kutsuttuaan hänet luoksensa, ilmoitti hänelle,\nettä Akim (nähtävästi hän tiesi, miten asiaan on ryhdyttävä), että tuo\npartasuu ja talonpoikainen Akim, jonka rinnalla istumisenkin hän katsoi\nloukkaukseksi, tavottelee häntä!\n\nDunjasha aluksi suuttui silmittömästi, sitten purskahti raikuvaan\nnauruun ja sitten ratkesi itkemään; mutta Kirilovna niin nerokkaasti\njohti hyökkäystä, niin selvästi saattoi hänet käsittämään asemansa\nepätoivoisuuden kartanossa, niin sopivasti huomautti Akimin ulkonäöstä,\nrikkaudesta ja vakavuudesta, sekä, loppujen lopuksi, niin painavasti\nilmoitti itse herrattarenkln siihen suuntaan käyvästä toivomuksesta,\nettä Dunjasha jo poistuessaan ajatteli asiaa vakavalta kannalta,\nja, kohdatessaan sittemmin Akimin, katsoi häneen vakavasti vaan\nei kääntynyt pois. Sanomattoman runsaat rakastavan Akimin lahjat,\nhaihduttivat viimeisetkin epäilykset... Lisaveta Prohorovna, jolle\nAkim vei lahjaksi hopeatarjottimella sata persikkaa, suostui hänen\nliittoonsa Dunjashan kanssa ja liitto vahvistettiin. Akim ei säälinyt\nmenoja. Morsian, joka hääpäivän aattona istui morsiustyttöjen parissa\nkuin kuollut ja vielä hääpäivän aamuna itki, kunnes hänet Kirilovna\ntalutti vihkituolille, pian rauhoittui... Rouva antoi hänelle kirkossa\nkäytettäväksi oman shaalinsa — mutta Akim heti samana päivänä lahjoitti\nhänelle samanlaisen, jopa vielä paremman.\n\nJa niin Akim joutui naimisiin; toi oman nuorikkonsa uuteen taloonsa...\nRupesivat he elämään. Dunjasha osottautui heti huonoksi emännäksi,\nheikoksi miehensä tueksi. Hän ei juuri mihinkään ryhtynyt, tuskaili,\nmurehti, paitsi milloin joku matkustavainen upseeri herätti hänen\nhuomionsa ja liehakoitsi häntä suuren teekeittiön ääressä istuttaessa;\nusein tapahtui, että kaupunkiin ostoksille tahi herraskartanoon,\njonne majatalosta oli nelisen virstaa, vieraisille riensi. Ei koti\noikein näyttänyt viihdyttävän. Herraskartanossa hän lepäili; siellä\nhän tunsi olevansa omiensa joukossa; toiset tytöt kadehtivat hänen\nonneaan; Kirilovna kestitsi teellä; itse Lisaveta Prohorovna hänen\nkerallaan keskusteli... Mutta nämäkään vierailut eivät tapahtuneet\ntuottamatta katkeruutta Dunjashalle... Hänen, esimerkiksi, ei sopinut\nnyt, kuten ennen kartanon palvelijattarena, käyttää hattua, vaan hänen\noli pakko sitoa huivi päähänsä... ikäänkuin jonkun kauppiaan muijan,\nkuten hänelle sukkela suinen Kirilovna sanoi... ikäänkuin jonkunlaisen\nporvarittaren, ajatteli Dunjasha itseksensä.\n\nMonasti juolahtivat nyt Akimin mieleen hänen ainokaisen sukulaisensa,\nsetävanhuksen, perheettömän vanhanpojan kantturan sanat: »No veli,\nAkimiseni, sanoi hän hänelle, kohdatessaan kerran kadulla: minä olen\nkuullut, että sinä aiot naimisiin?...»\n\n— Niin, kyllä; mitä sitten?\n\n— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen,\nkuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi...\n\n— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?\n\n— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota\nhän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei\nhän sitä hävittämään suostunut... Akim painoi katseensa maahan; mutta\nukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.\n\nNiin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili... Sentähden ei\nkuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili\nvaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti,\ntoisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat\nkuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri\nnautinto... Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa\nmyöten... Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä\nkukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.\n\nSillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin\ntottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi\nja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään,\nkärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi...\nMutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni\nhäntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei\nJumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta;\nkaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä.\nTäydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän\nrakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia... Tosin\nhän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt,\npuhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa,\nAkimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen\ntilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan\ndiakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään\nValkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla,\npitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea\nhänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt\nloistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta\nmustat ja vieläpä hieman kierot... Akimin kuva ei häneltä ensinkään\nonnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin,\nettä, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa\nmumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja\nhieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta\nhame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut,\nkaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen\nihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on\nturvattu...\n\nTuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat\nkerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta\navioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla\nhetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa\nkohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.\n\nEräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran\nkauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla,\nMoskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita\npaikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus\nodottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan\nseurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa\n— toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen\nkaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen\nillallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin\nkerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon\n(Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi\npian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan\nAkimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija\ntuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan.\nAudotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa...\nHän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä\nhän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa\ntulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein\nja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen\npäänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta\nääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret,\nmutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät\nAudotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse\nrupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat\ntuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja\nleikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan.\nHän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten\njonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi,\nujostelematta... Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi\nAudotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle:\n»Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa;\nolisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»\n\nAudotja hyrskähti raikuvaan nauruun.\n\n— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.\n\n— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman\nsuurempia vaikeuksia.\n\nVanha kauppias sekaantui puheeseen.\n\n— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te\nhäntä kuunnelko.\n\n— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja\nheilautti päätään.\n\n— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, —\nlisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme\ntyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle... — Ja hän nousi.\n\n— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, —\nteidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme.\nAudotjuska nouseppas!\n\nAudotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myös\nNaum... ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.\n\nIsäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen\nvirkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan\nei saanut unta... Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä,\nsitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen\npois, väliin vetäen ylleen peittoa... sitten vaipui keveään horrokseen.\nYhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain\nvenyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa.\nAudotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli... Laulu yhä\nvaan jatkui... Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.\n\nAkim myöskin kohotti päätään.\n\n— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.\n\n— En tiedä, — vastasi Audotja.\n\n— Hyvin laulaa, — lisäsi Akim oltuaan hetkisen ääneti. — Hyvin.\nKuulehan, millainen voimakas ääni! Kyllä minäkin, aikoinani, lauloin, —\njatkoi hän, — ja hyvin lauloinkin, mutta sitte pilaantui ääneni. Mutta\ntuolla on hyvä. Tiettävästi, nuorukainen laulaa. Naumiksi, eli kuinka,\nhäntä nimittävät, — Ja hän käännähti toiselle kylelle — huoahti ja\nnukkui jälleen.\n\nPitkään aikaan ei vielä vaiennut ääni... Audotja yhä vaan kuunteli ja\nkuunteli; vihdoin ääni yhtäkkiä omituisesti särkyi, sitten vielä kerran\nsoinnahti pitkään ja senjälkeen hiljaa häipyi. Audotja risti itsensä ja\npainoi päänsä päänaluselle... Kului puoli tuntia... Hän kohosi ylös ja\nrupesi hiljalleen nousemaan vuoteelta...\n\nMihin sinä vaimo? tiedusteli häneltä unenpöpperössä Akim, Audotja\npysähtyi.\n\n— Pyhimyksen lamppua korjaamaan, — tokasi hän, — ei saa unta, mikähän\nlienee...\n\n— Rukoile sinä, — sopersi Akim, uudelleen nukahtaen.\n\nAudotja meni pyhimyskuvan luokse ja ryhtyi korjaamaan lamppua, jolloin\nsen vahingossa ihan kokonaan sammutti, palasi takaisin vuoteelle ja\nheittäytyi makuulle. Kaikki hiljeni.\n\nSeuraavana aamuna varhain kauppias lähti matkalle seuralaistensa\nkeralla. Audotja nukkui. Akim saatteli heitä puolisen virstaa, hänen\nkun piti käväistä myllyllä. Mutta palatessaan kotiin, tapasi hän\nvaimonsa jo täysissä pukimissa, eikä yksinään: hänen kerallaan oli\neilinen nuorukainen, Naum. He seisoivat pöydän vieressä akkunan luona\nja keskustelivat. Huomattuaan Akimin, poistui Audotja ääneti kamarista,\njotavastoin Naum selitti Akimille palanneensa noutamaan kauppiaan\nrukkasia, jotka hän, mukamas oli unohtanut penkille, ja sitten poistui\nhänkin.\n\nMe nyt ilmoitamme lukijoillemme sen, minkä he jo ilmankin ovat\narvanneet. Audotja oli tavattomasti rakastunut Naumiin. Mitenkä se\nsaattoi niin pian tapahtua, on vaikea selittää; sitäkin vaikeampi,\nkun siihen asti Audotja oli käyttäytynyt moitteettomasti huolimatta\nlukuisista viettelyksistä ja tilaisuuksista aviovelvollisuuksiensa\nlaiminlyöntiin. Sentähden, kun hänen suhteensa Naumiin vihdoinkin tuli\ntunnetuksi, monet naapurit juttelivatkin että Naum hänelle ensi-iltana\nsalaa oli teehen pistänyt rakkauspulveria (meillä yhä vieläkin lujasti\nluotetaan sellaisen olemassaoloon) ja olihin tuo helposti nähtävissäkin\nAudotjan olennosta, joka heti senjälkeen rupesi kuihtumaan.\n\nOlipa miten tahansa, niin kaikessa tapauksessa ruvettiin Naumia\nnäkemään ylen usein Akimin talossa. Alussa hän saapui tuon entisen\nkauppiaan keralla, vaan noin kolmen kuukauden kuluttua ilmaantui jo\nyksinään, kaupiten omia tavaroitaan; sitten kertoi huhu, että hän on\nasettunut erääseen lähimmistä, monilukuisista piirikaupungeista, jonka\njälkeen ei kulunut yhtään viikkoa, etteivät hänen lujatekoiset ja\nmaalatut rattaansa, kahden tanakan hevosen vetäminä, joita hän itse\nohjasi, olisi näyttäytyneet valtamaantiellä. Akimin ja hänen välillään\nei ilmennyt erikoista ystävyyttä, vaan ei vihaakaan saattanut huomata.\nAkim ei juuri pannut hänelle suurtakaan huomioa; Akim piti häntä\nyritteliäänä nuorukaisena, joka kulki omia teitään. Audotjan todellisia\ntunteita ei hän aavistanut, joten edelleen luotti häneen täydellisesti,\nNiin kului vielä kaksi vuotta.\n\n\u003Ctb>\n\nKerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello\nkahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien\nkuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista\napukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta\nProhorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan\nsaksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten\ntärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä,\njoka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän\nvanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B...n\nkauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti\nemäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen\nomaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista\npäähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä\nankaramman ilmeen.\n\n— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?\n\n— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: —\npaitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.\n\nLisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin,\nistuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin,\njonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B...n\nkauppiaan sisälle.\n\nAstui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.\n\nMinä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta\nProhorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo\nkauppias.\n\n— Aivan niin.\n\n— No, mitä sitten?\n\n— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?\n\n— Mitä taloa?\n\n— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.\n\n— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.\n\n— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.\n\n— Myönnettäköön, — maa on minun... minun nimelleni ostettu; mutta\nrakennus on hänen.\n\n— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?\n\n— Mitenkäs minä sen myyn?\n\n— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.\n\nLisaveta Prohorovna vaikeni.\n\n— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen:\n— mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään\nkuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele,\nvaan Akimia.\n\n— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine\nmaineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.\n\n— Kaksituhatta ruplaa? Sehän on vähän! — väitti Lisaveta Prohorovna.\n\n— Tavallinen hinta.\n\n— Mutta oletteko te jo Akimille puhunut?\n\n— Miksi hänelle puhua? Talo on Teidän, jonka tähden minä myös teidän\nkanssanne suvaitsen asiasta puhuakin.\n\n— Mutta minähän teille ilmoitin... Todellakin on kummallista, ettette\nminua ymmärrä!\n\n— Miksikä en ymmärtäisi; ymmärrän kyllä. Lisaveta Prohorovna katsahti\nNaumiin ja Naum vuorostaan Lisaveta Prohorovnaan.\n\n— No, kuinka sitten teemme? — alotti Naum: — millainen on teidän\npuoleltanne, niin sanoakseni, hinta?\n\n— Minun puoleltani... — Lisaveta Prohorovna hermostuneesti liikahti\nistuimellaan. — Ensiksikin, minä teille sanon, että kahdessa tuhannessa\non liian vähän, ja toiseksi...\n\n— Satasen lisäämme, tehkää hyvin.\n\nLisaveta Prohorovna kohosi seisoalleen.\n\n— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille\nmainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi... se on,\nen tahdo...\n\nNaum hymähti ja vaikeni hetken.\n\n— Miten vaan suvaitsette... — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen\nolkapäitään:\n\nPyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. Lisaveta\nProhorovna kääntyi jälleen.\n\n— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla\nsoitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna,\nkäske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, —\nlisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.\n\nNaum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.\n\nLisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen\nsoitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan\nKirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman\nnarisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.\n\n— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: —\nmitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!\n\n— En, en kuullut... Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin,\nkalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.\n\n— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.\n\n— Entäs sitten?\n\n— Mutta mitenkäs se sopii... kuinka Akimin käy? Minä olen talon\nAkimille antanut.\n\n— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista\nsuvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän,\nkuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne,\nherrattareni?\n\n— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta\nProhorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti\nnenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.\n\n— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä\nkoonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan\nkäyttänyt maata hyväkseen... Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä\najattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on\nrikkaampi teitä, kautta Jumalan!\n\n— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi... Mitenkä\nminä tuon talon voisin myydä?\n\n— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi.\nSallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?\n\n— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi Lisaveta\nProhorovna.\n\n— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi\nsanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta\nvapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin\nteille.\n\n— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä\nsen möisin... Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin\nlattialla... — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta... älä, ole niin hyvä,\nsinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu... tahi muutoin suutun...\n\nMutta, huolimatta asian johdosta liikutetun Lisaveta Prohorovnan\nkiellosta, Kirilovna jatkoi puhetta, ja puolen tunnin kuluttua palasi\nNaumin luokse, jonka oli jättänyt vierashuoneeseen teekeittiön ääreen.\n\n— Mitä te minulle ilmoitatte, kunnioitettava neiti, — uteli Naum,\novelasti heittäen tyhjäksi juomansa kupin kumoon alustalle.\n\n— Ilmoitanhan vain, — vastasi Kirilovna: — menkää takaisin herrattaren\nluokse; hän teitä odottaa.\n\n— Tottelen, — virkkoi Naum, ja Kirilovnan perästä asteli hän\nvastaanottohuoneeseen.\n\nOvi heidän jälkeensä sulkeutui... Mutta kun ovi vihdoin uudelleen\navautui ja Naum kumarrellen, selkä edellä, tuli siitä ulos, niin oli\nasia sovittu; Akimin talo kuului hänelle; hän otti sen haltuunsa 2,800\nruplan hinnasta. Kauppa päätettiin valmistaa mahdollisimman pian;\nLisaveta Prohorovna sai sata ruplaa käsirahoiksi, mutta kaksi sataa\nupposi Kirilovnalle kaupanvälittäjäisiksi. »Huokeasta ostin», tuumi\nNaum, nousten rattailleen, »kiitos hyvän sattuman».\n\n\u003Ctb>\n\nSiihen samaan aikaan, jolloin herraskartanossa tapahtui meidän\nkertomamme tekonen, Akim istui kotonaan yksin akkunan ääressä rahilla\nJa tyytymättömän näköisenä silitteli partaansa... Sanoimme aikaisemmin,\nettei hän käsittänyt vaimonsa todellista suhdetta Naumiin, huolimatta\nhyvien ihmisten useista viittauksista siihen suuntaan, että olisi jo\naika hänen pitää asioista tiukempi huoli; tietysti, hän itse saattoi\njoskus huomata, että hänen emäntänsä on jonkun aikaa esiintynyt\nikäänkuin ynseämpänä; mutta onhan tiettyä: nalssuku on niskoittelevaa\nja oikullista. Vielä silloinkin, kun hänelle täydellisesti selvisi,\nettä hänen kodissaan on jotain hullusti, hän vain kädellään\nviittasi; ei haluttanut häntä, niin kuin sanotaan, kohottaa verhoa;\nhyvänluontoisuus ei häneltä vuosien vieriessä vähentynyt, ja,\nsitäpaitsi, laiskuuskin vaivasi. Mutta tänä päivänä ei hän oikein ollut\nrauhallinen; edellisenä iltana hän oli ihan sattumalta kuullut tiellä\nerään oman palvelijattarensa ja naapurin eukon välisen keskustelun...\n\nVaimo uteli palvelijattarelta, miksi Hän ei tullut heille pyhä iltana.\n»Minä pesemään sinua odotin», sanoi eukko.\n\n— Kyllähän minä jo olin tulossa, — vastasi palvelijatar: — mutta, mikä\nonnettomuus! emäntääni törmäsin... niinkuin mihin ikään!\n\n— Törmäsit... — kertasi eukko venyvällä äänellä, hieroen kädellään\nposkeansa. Missä sinä piikasen! häneen sitte törmäsit?\n\n— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa\nluokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä\nnähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.\n\n— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin\nkanssa — seisoo?\n\n— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo:\nmihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä\nmenin.\n\n— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten\nja pyrähti omalle tielleen.\n\nKeskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen\nrakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä\nhuolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet.\nPalvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna\niltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan\ntielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen\nruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu\njuuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten\ntakaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni\nhäntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä\njuoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.\n\n— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.\n\n— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta,\nmitähän, Naum Ivanitsh...?\n\n— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä...\n\nAudotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi\nsen ja pisti taskuunsa.\n\n— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen\nhäneen paljon merkitsevän katseensa... — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan\nminä sinun tähtesi sieluni...\n\nJuuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.\n\nSiis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja\ntuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim\nääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran\nsisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli,\nsilloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin\nitsekseen:\n\n— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein\nliehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä\nvaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta,\njoko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.\n\nAudotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan;\nainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi\ntarkkaavammaksi.\n\n— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat\njaarittelemaan, niin siinä sitte...\n\nHän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään\nkiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin\nkaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi\nmatkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka\nhuvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim\nkatsahti sulkeutuneeseen oveen... »kun rupeat jaarittelemaan», toisti\nhän Audotjan sanoja puoliääneen... »Taitaapa ollakin vika siinä, että\nminä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»... Ja hän nousi ylös\nmiettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa...\n\nMuutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla.\nAkim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle\njotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi\nAkimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti\nvaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera\nhuomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien\nlaiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi\nosaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta\nAkimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä\nvälttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi\nsattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat\nhyödyttömiä.\n\nSe sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri\nrupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten\ntähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne\nvihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti\nkulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä,\nlaskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä\nkajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum\nkäski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja\nhän astui sisälle.\n\n— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.\n\n— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?\n\n— Naapuristosta, vastasi hän, ja istuutui rahille. — Minä tulen\nherrattaren luota.\n\n— Vai herrattaren, virkkoi Akim, yhä istuen paikoillaan. — Asioilta,\nvai kuinka?\n\n— Niin, asioilta. Audotja Arefjevna, hyvää päivää teille toivotamme.\n\n— Hyvää päivää, Naum Ivanitsh, vastasi hän.\n\nKaikki hetkeksi vaikenivat.\n\n— Mitä tuo on teillä, jotain soppaa, tietääkseni, alotti Naum...\n\n— Niin, soppaa, vastasi Akim, ja yhtäkkiä kalpeni, — mutta ei sinua\nvarten!\n\nNaum katsahti kummastuneena Akimiin.\n\n— Miksikä ei minua varten?\n\n— Niin vaan, ettei se ole sinua varten. Akimin silmät leimahtivat ja\nhän iski nyrkillä pöytään. — Minulla kodissani ei mitään ole sinua\nvarten, kuuletko?\n\n— Mitä sinä, Semenitsh, mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?\n\n— Minua ei vaivaa mikään, mutta _sinä_ olet minulle vastenmielinen,\nNaum Ivanovitsh, siinä kaikki. — Akim nousi, ja hänen koko ruumiinsa\nvapisi. — Kovin usein rupesit minun luonani maleksimaan, tiedä se.\n\nNaum myöskin nousi.\n\n— Mutta, sinähän, veliseni olet menettänyt järkesi, — tokaisi Naum\nhymähtäen. — Audotja Arefjevna, mikä häntä vaivaa?\n\n— Minä Sinulle sanon, — kiljasi värisevällä äänellä Akim: — mene pois\ntäältä, kuuletko... mikä Audotja Arefjevna sinulle täällä on... minä\nsinulle sanon, kuuletko, mene tiehesi!\n\n— Mitä sinä minulle tuollaista puhut? — kysyi merkitsevällä\näänenpainolla Naum.\n\n— Mene matkoihisi täältä; kas siinä, mitä sinulle sanon. Tuossa jumala,\nmutta tuossa kynnys... ymmärrätkö? tahi muutoin käypi huonosti!\n\nNaum astahti lähemmäksi Akimia.\n\n— Herran tähden, älkää tapelko, rakkaani, — sekaantui nyt puheeseen\nAudotja, joka siihen asti oli istunut liikahtamatta pöydän vieressä...\n\nNaum katsahti häneen.\n\n— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan,\nveliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut.\nTodellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta,\nettä vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja\nväliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?\n\n— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?\n\n— Vaikkapa vaan minunlaiseni.\n\nJa Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset\nhampaansa.\n\n— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?\n\n— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen\nisäntä.\n\nAkimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.\n\n— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! —\nvirkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?\n\n— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi\nNaum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten\ntaskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun\npaperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi\npäälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta\nProhorovnalta ostin; eilen B...ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä\ntäällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä.\nTänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin\ntakaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä\nnäkykö; kuuletko?\n\nAkim seisoi kuin ukkosen lyömänä.\n\n— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri... Hei, Fedjka, Mitjka,\nvaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!\n\nHän kokonaan hämmentyi.\n\n— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä\nhulluttele!\n\n— No, lyöhän häntä, vaimo, lyö! — yllytti kiihottuneella äänellä Akim,\nturhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen,\nryöväri... Oliko sinulle liian vähän vaimostani... kun kodinkin sinä\nminulta tahdot anastaa ja kaikki... Mutta ei, se ei voi olla totta...\nMinä menen itse ja sanon herrattarelle... miten... miksi myydä\ntaloa?... Odotahan... odotahan!...\n\nJa hän ilman hattua riensi ulos.\n\n— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti\npalvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan\novessa.\n\n— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle... ulvoi Akim ja,\nhuomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu\nriisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa\ntakaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.\n\n— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, —\nmistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!\n\nJa hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat\nhädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja\nihmettelemään.\n\nNeljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan\nportaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.\n\n— Mitä sinä tahdot? kysäsi yrmeästi pelästynyt ovipalvelija, joka oli\nmakeasti torkkunut ovipenkillä.\n\nHerrattarelle olisi asiaa, minun pitäisi Herratarta tavata, —\nhätäisesti huudahti Akim.\n\nPalvelija hämmästyi.\n\n— Onko sitten tapahtunut jotain? alotti hän...\n\n— Ei mitään ole tapahtunut, mutta minun tarvitsee herratarta nähdä!\n\n— Mitä, mitä, — lausui yhä enemmän hämmästyvä palvelija ja hitaasti\nnousi seisomaan.\n\nAkim rauhoittui... Ikäänkuin häntä olisi kylmällä vedellä valeltu.\n\n— Ilmoittakaa, Pjotr Evgrafitsh, herrattarelle, sanoi hän kumartaen\nsyvään: — että Akim, nähkääs, haluaisi häntä tavata...\n\n— Hyvä... menen... esitän... mutta sinä, oletko juovuksissa, odota, —\npalvelija kääntyi ja poistui.\n\nAkim hermostui ja tuli hieman ikäänkuin levottomaksi... Päättäväisyys\nnopeasti katosi hänen seistessään siinä eteisessä.\n\nLisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiin\nAkimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.\n\n— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun\nKirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin?\nMinähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa\nvalittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; —\nminähän sanoin....\n\nEihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti\nvastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte\nvaivautumaan mokomankin asian tähden!\n\n— Mutta, mitenkä sitten?\n\nJos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.\n\nLisaveta Prohorovna kohotti päänsä.\n\n— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä...\nno vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi... ja sitäpaitsi, että minä\nhäntä palkitsen... vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä\nKirilovna.\n\n— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasi\nKirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.\n\nNeljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja\nKirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja\nsama viekasteleva ilme silmissään.\n\n— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?\n\n— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne,\nsiihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.\n\n— Entäs eikö valittanut?\n\n— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?\n\n— Mitä varten hän sitten tuli?\n\n— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne\nantaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin\nsanoakseni....\n\n— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen\nLisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja\nsitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos\nsinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän,\n— anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan\nsetelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.\n\nTottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa\nrauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka\nsijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä\nollut niinkään vähän.\n\nKirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta\nkeskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten,\nkuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin\npalvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen,\nhuomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään\nherratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja\nmeni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin\nhuoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven\nviereen seinää vasten, halusi kyllä puhua... mutta ei voinut.\n\nKirilovna katsoi terävästi häneen.\n\n— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?\n\nAkim ainoastaan nyökäytti päätään.\n\n— Sitä ette voi, Akim Semenitsh. Ja mitä, varten? Tehtyä ei voi purkaa,\nte vaan herratarta suotta häiritsisitte. He eivät voi teitä nyt ottaa\nvasaan, Akim Semenitsh.\n\n— Eivät voi, — kertasi hän ja taas vaikeni.\n\n— Mutta, kuinka sitten, — lisäsi hän vihdoin; — onko minun taloni\nmenetettävä?\n\n— Kuulkaahan, Akim Semenitsh. Te, minä tiedän, olette aina olleet\njärkevä ihminen... Tässähän on herrattaren valta. Peruuttaa sitä ei\nvoi. Todellakaan, sitä ei voi peruuttaa. Mitä me siis tässä turhaan\njärkeilemme, eihän se kuitenkaan mihinkään johtaisi. Eikö totta?\n\nAkim asetti kätensä selän taakse.\n\n— Te mieluummin miettikää, — jatkoi Kirilovna, — eikö teidän olisi\nparasta pyytää herrattarelta, että hän teidän veronne huojentaisi, vai\nmitä?...\n\n— Nähtävästi menee minulta nyt taloni, — kertasi Akim entisellä\nepätoivoisella äänellä äskeiset sanansa.\n\n— Akim Semenitsh, minähän teille jo sanoin, ettei sitä voida auttaa. Te\nsen itse tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin.\n\n— Niinpä niin. Mutta, sanokaahan toki, edes, mistä hinnasta se myytiin,\ntalo, nimittäin?\n\n— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa... Mutta,\nmitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.\n\n— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.\n\n— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette\nkauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla\ntavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?\n\n— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni\njäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi\npyydämme, rouvaseni.\n\nJa hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja\nlähti herrattaren luokse.\n\n— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheli\nAkim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias!\n— Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennä\nkotiin!\n\nJa, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän\njalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt\nkulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen\njyrinän.\n\n— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.\n\nHän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan\nEfreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli\nterävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon\npäällä, nojaten kärryn takalautaan.\n\n— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.\n\nAkim pysähtyi.\n\n— Kotiin.\n\n— Tahdotko, kyyditsen?\n\n— Ka, ole hyvä, kyyditse.\n\nEfrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli,\nnähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään\nnuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia,\nalituisesti heiluttaen päätään.\n\nNiin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui\npää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen\nJa väliin taas kieltäen hevostaan.\n\n— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta\nkysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen:\n— Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä\nsinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä\net ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä\nolet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut\njo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä\nsehän on kirotun paha vika... Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta\nkurkustaan. — Huraa, huraa!\n\n— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, —\npysähtykää!\n\nAkim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin\nkalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.\n\n— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen\nkäsillään.\n\nAkim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.\n\nHän tarttui ohjiin.\n\n— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On\nsitäkin...\n\nAkim jyrkästi seisahutti hevosen.\n\nTällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi\npolvillensa tomuun.\n\n— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi\npois!\n\nAkim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi\nohjia.\n\n— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.\n\n— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.\n\n— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi,\ntalo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.\n\n— Hyvin, kas, miten hän hyvin... säädyllisesti! — huomautti Efrem.\n\n— Siis sinä, nähtävästi, jäämään varustauduit? — Oudosti äännähti Akim,\nyhä edelleen istuen rattailla.\n\n— Mitä sinä, jäämään, muka! Niin, isäseni, — seuloi hermostuneesti\nAudotja, ja kumarsi aina tomuun asti, — mutta sinä et vielä tiedä, että\nminä... Tapa minut, Akim Semenovltsh, tapa minut ihan tähän paikkaan...\n\n— Minkä tähden sinut tappaisin, Arefjevna! — toivottomasti virkkoi\nAkim, — itse sinä olet itseäsi vahingoittanut jo kylliksi! mitä tässä\nvielä!\n\n— Vaan sinä mitä ajattelet, Akim Semenitsh... Mutta rahat... sinun\nrahasi... niitähän ei enää ole olemassa, nimittäin sinun rahojasi...\nMinä, kurja, ne kellarista otin ja kaikki sille pedolle, Naumille,\nannoin, viheliäinen... Ja miksi sinä minulle ilmoititkaan, mihin sinä\nrahojasi piilotit; onneton minä... Hänhän sinun rahoillasi talonkin\nosti... mokomakin konna...\n\nItku salpasi hänen äänensä.\n\nAkim tarttui molemmin käsin päähänsä.\n\n— Kuinka! — kiljasi hän vihdoin, — myös rahatkin, kalkki... rahat ja\ntalo, ja minä sen... Vai niin! kellarista otit... niinkö... otit...\nMutta, nyt minä sinut tapan, senkin käärmeensikiö!...\n\nJa hän hyppäsi alas rattailta.\n\nSemenits, Semenitsh, älä lyö, älä tappele, — hätäili Efrem, jolta noin\nodottamattoman asiankäänteen tähden humala rupesi häviämään.\n\n— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä\nhänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.\n\nAkim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti\nraukeasti ruoholle, tien sivuun.\n\nTuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.\n\n— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, —\nälä viitsi... nimittäin surra... asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen\nriettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan\nhäijyläinen... Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen\nrattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.\n\n— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen\njalkoihinsa.\n\n— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.\n\nAkim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen\nviittansa liepeeseen.\n\n— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.\n\n— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen\nviereensä kärryille istahtaa.\n\n— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella\näänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi... Minun\ntaloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta...\n\n— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?\n\nAkim ei mitään vastannut.\n\n— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä\nminut heität.... mihinkä minä menen?\n\n— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet\nrahatkin antanut... Anna mennä, Efrem.\n\nEfrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja\npurskahti katkeraan itkuun.\n\nEfrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa,\npappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka\näskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen\nkunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille\npuhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli\nsuustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui\nliikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän\npäähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin\nkuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:\n\nIsä! isä!\n\nNo, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.\n\n— Makaa aitassa.\n\n— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa\nkamariin.\n\n(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan\nhumalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).\n\nAkim astui kirkonpalvelljan tupaan.\n\n— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te\nveitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan\nja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet\ntuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim\nSemenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: —\netteköhän haluaisi jotain?\n\n— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: —\neiköhän saisi viinaa?\n\nEfrem vilkastui.\n\n— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta,\nkas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina...\nÄksysti juoksen...\n\nJa hän steppasi suuren hattunsa.\n\n— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. —\nSiihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.\n\n— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse.\nHän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen\nniistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä\nlasia ja leipäkannikan sekä suoloja.\n\n— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. —\nMitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen... Ja rupesivat\nlörpöttelynään... Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen,\ntoden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi?\nnähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli... Siinä näkee,\nmiten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää... Kireissä kourissa on\nhäntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä;\njäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja\nlasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.\n\nTunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka\nkoko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä\nhuomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa\njälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen\nraskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem...\nNiinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja\nkylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin\nmiehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen\naittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän\nkäyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi,\nmikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin\ntulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa\nrauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!\n\n\u003Ctb>\n\nEllei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle\nkeskusteluaan Akimin keralla... niin samaa voidaan sanoa Audotjasta:\nNaum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän\nei ollut siihen oikeutta... Hän oli velvollinen antamaan vanhoille\neläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys\neli kokonaan toisenlainen.\n\nKun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi\nulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.\n\n— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen\nmerkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?\n\n— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.\n\nAudotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:\n\n— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?\n\n— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän\nmiekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan\nrattaitten tärinän. — Miten ovela!\n\n— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän\nolivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän...\n\n— Eipä, Audotja Arefjevna, — keskeytti hänet Naum: — talo ei ollut\nteidän, mitäs siitä puhun; talo oli herrattaren maalta, joten se oli\nherrattaren, mutta rahat, aivan oikein, teidän olivat; mutta te olitte,\nvoin sanoa, niin ystävällinen ja uhrasitte ne minulle; minä jään teille\nkiitollisuuden velkaan, vieläpä, jos vaan kohtalo sallii, teille\ntakaisin annan, kuten sanottu, jos vaan sellainen tilaisuus sattuu;\nmutta enhän nyt voi alastomaksi jäädä, kuten itsekin suvaitsette\nkäsittää.\n\nKaiken tuon Naum sanoi hyvin rauhallisena, vieläpä hieman hymyillen.\n\n— Voi minun päiviäni! — huudahti Audotja, — mitä tuo nyt on? Mitä? Ja\nmiten minä tämän kaiken jälkeen miestäni silmiin katson? Konna sinä\nolet, — lisäsi hän, ankarasti katsoen Naumin kasvoihin: — minähän oman\nsieluni autuuden sinun tähtesi kadotin, ja varkaaksi sinun hyvääsi\nvalvoessa alennuin, mutta sinä meidät mierolle saatoit, konna, mikä\noletkin! Minulle ei enää nyt jää muuta neuvoksi kuin köysi kaulaan,\npetturi, kiusaaja, konna sinä...\n\nJa hänen kyyneleensä vuosivat virtanaan.\n\nÄlkää huoliko hermostua, Audotja Arefjevna, — virkkoi Naum: — minä\nsanon teille ainoastaan: oma paita on ruumista lähempänä kuin toisen;\nsitä paitsi, Audotja Arefjevna, sentähdenhän on haukikin meressä, ettei\nruutana torkkuisi.\n\n— Mihinkä me nyt menemme, mihin asetumme? — itkusuin nyyhkytti Audotja.\n\n— No, sitä minä en voi sanoa.\n\n— Mutta minä tapan sinut, konna; tapan, tapan...\n\n— Ei, sitä te ette tee, Audotja Arefjevna; mitä sellaista turhaa\npuhuttekaan. Nyt lienee minun paras poistua vähäksi aikaa tahi\nmuutoin te kovin hermostutte. Anteeksi, pyydämme, mutta huomenna\nvälttämättömästi palaamme... Omat työläiset me jo tänään tänne\nlähetämme, toivomme teidän sen sallivan, lisäsi hän sill'aikaa, kun\nAudotja jatkoi itkuaan ja uhkaili tappaa sekä itsensä ja Naumin.\n\n— Kas tuollahan hän, miehenne, nimittäin, meneekin, — huomautti hän,\nkatsahdettuaan akkunaan. — Tahi mahdollisesti jokin onnettomuus, Herra\nhyvin varjelkoon, tapahtuu. Sillälailla rauhallisempaakin tulee.\nTehkää te niin hyvin ja omat tavaranne kootkaa jo tänä päivänä; niin\npalvelijani kyllä niitä vartioivat ja auttavat teitä, jos haluatte.\nJääkää siis hyvästi.\n\nHän kumarsi, astui ulos ja kutsui palvelijat.\n\nAudotja lysähti penkille, josta nousi ylös ja kumartui pöytää vasten ja\nrupesi vääntelemään käsiään, sitten, yht'äkkiä, hypähti jaloilleen ja\nhyökkäsi miehensä jälkeen... Me jo kerroimme sen kohtauksen.\n\nKun Akim Eframin kanssa ajoi hänen luotaan pois, jättäen hänet yksinään\npellolle, niin hän alussa ainoastaan itki, liikahtamatta paikaltaan.\nItkettyään kyllikseen lähti hän herraskartanoon, vielä katkerampaa\noli näyttäytyä palvelijain huoneessa. Kaikki tytöt hyökkäsivät\nhäntä vastaan osaaottavina ja sääliväisinä. Heidät nähtyään, ei\nAudotja voinut pidättää kyyneltään; ne nyt virtoina valuivat hänen\nturvonneista ja punaisista silmistään. Kokonaan voimattomana vaipui\nhän eteensattuvalle tuolille. Juoksivat hakemaan Kirilovnaa. Hän tuli,\nmeni hänen luokseen kerrassaan lempeänä. Mutta herrattaren luokse ei\nlaskenut häntä enemmän kuin Akimiakaan. Eikä Audotja itsekään kovin\ntiukasti vaatinut herrattaren puheille, hän tuli kartanoon yksinomaan\nsiltä syystä, ettei ensinkään tietänyt, mihin olisi päänsä kallistanut.\n\nKirilovna käski laittaa kuntoon teekeittiön Audotja kauanaikaa\nkieltäytyi teetä juomasta, mutta vihdoin, kun kaikki tytötkin olivat\nhyväillen pyydelleet, hän joi kupillisen ja sen jälestä vielä neljä.\nKun Kirilovna näki, että oli vieraansa kuta kuinkin rauhoittunut niin\nettä tämä ainoastaan joskus vavahteli ja huokaili, kysyi hän häneltä,\nmihin he aikovat asettua ja mitä he tekevät kaikilla tavaroillaan.\nAudotja noitten kysymysten jälestä taas purskahti itkuun, rupesi\nvakuuttamaan, ettei hän muuta kaipaa kuin kuolemaa. Mutta Kirilovna,\nniinkuin ainakin järkevä nainen, hänet samassa hillitsi ja esitteli,\nhukkaamatta turhanpäiten aikaa, jo heti ryhdyttäväksi muuttamaan\ntavaroita vanhaan Akimin tupaan kylässä, missä eleli hänen setänsä, tuo\nsamainen äijä, joka kielsi häntä naimasta? myös Kirilovna ilmoitti,\nettä herrattaren suostumuksella hänelle annetaan avuksi ihmisiä\nja hevosia: »Mitä erittäin teihin tulee, niin rakkaani», — lisäsi\nKirilovna, pusertaen esiin hymyilyn kuivilta huuliltaan, — meillä aina\non paikka teitä varten ja me olisimme hyvin iloisia, jos te, siihen\nasti kun taas oman talon saatte, vierailisitte täällä meidän luonamme.\nHerra antoi, Herra otti, ja voipi uudelleen antaa; kaikki on hänen\ntahtonsa. Lisaveta Prohorovna, tietysti, oman harkintansa jälkeen, oli\npakotettu myymään teidän talonne, mutta hän ei teitä tule unohtamaan,\nvaan kyllä palkitsee; niin hän käski sanomaan Akim Semenitshille...\nMissä hän nyt on?\n\nAudotja vastasi, että Akim, kohdatessaan hänet, loukkasi häntä kovin ja\najoi Efreman kotiin.\n\n— Vai sinne! — merkitsevästi virkkoi Kirilovna. — No, kyllähän\nminä ymmärrän, että hänellä nyt on vaikeaa, ehkäpä häntä et tänään\nlöydä; miten olla? Pitää kuitenkin saada järjestykseen. Malashka, —\nlisäsi hän, kääntyen erään palvelijattaren puoleen: — pyydäppä tänne\nNikanor Iljitshia, me hänen kanssaan juttelemme. — Nikanor Iljitsh,\nulkonaisesti hyvin kurjan näköinen ihminen, kartanon kirjuri, tuossa\ntuokiossa saapui, hyvin huomaavaisesti kuunteli, mitä hänelle Kirilovna\nsanoi ja sitten ainoastaan virkkoi: »Tulee täytetyksi», ja poistui\nasettamaan saamaanpa määräystä täytäntöön. Audotjalle annettiin kolme\nhevosta ja miestä; näihin liittyi erityisestä halustaan neljäs, joka\nitse ilmoitti, että hän on noita muita »neuvokkaampi». Audotja palasi\ntämä joukko mukanaan majataloon, missä tapasi entiset palvelijat ja\npalvelijattaret huolestuneina ja peloissaan.\n\nNaumin äsken palkkaamat, kolme varsin hanakkaa nuorukaista, sitten kun\naamulla saapuivat, eivät mihinkään olleet liikkuneet ja vartioivat\ntaloa varsin tarkasti, kuten Naum oli sanonutkin, niin tarkasti, että\nyhdestä uudesta kärrystä yht'äkkiä hävisi pyörän vanne!...\n\nKatkera, varsin katkera oli Audotja raukalle mukaantuminen. Huolimatta\n»neuvokkaan» miehen avusta, joka pääasiallisesti ilmenikin ainoastaan\nsiten, että hän käveli keppi kädessä, katseli toisten hommia ja\nsyljeskeli sivuille, ei Audotja ennättänyt muuttaa sinä päivänä, joten\nhän jäi yöksi majataloon, ensin pyytäen entistä palvelijatartaan,\nnukkumaan kerallaan; muuten, hän torkahti vasta aamun koitossa ja\nsilloinkin levottomasti ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään vielä\nunessakin.\n\n\u003Ctb>\n\nEfrem heräsi tavallista aikaisemmin karsinassaan ja rupesi jyskyttämään\nja pyrkimään pois. Muija ei ensin aikonut häntä päästää, ilmoittaen\noven lävitse, ettei hän vielä ole kyllin selvinnyt; vaan kun Efrem\npuhutteli häntä rakkaasti ja lupasi kertoa tavattomasta kohtauksesta\nAkimin ja Audotjan välillä, niin heltyi hän ja avasi salvan. —\nEfrem kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, ja lopetti kertomuksensa\nkysymyksellä: miten, onko hän vieläkään herännyt, vai?\n\n— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei\nainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne\ntäyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä,\nvaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.\n\n— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään\npäätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla\njalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin\nnaamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen\nylönjuomiseen tottunut.\n\n— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem...\n\nAkim katsahti häneen himmeillä silmillään.\n\n— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi\ntaaskin — sitä?\n\nEfrem vilkas! hapeasti Akimiin... Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista\nliikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on\nhaeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että\ntakaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.\n\n— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.\n\n— Niin; vielä.\n\n»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei\nmitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: —\nkärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja\nmenettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen...\n\nAkim otti tuon pullon... Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan,\nkuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan\nAkimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu\nja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä\nvielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla\nruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään\nollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.\n\nAkim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla...\nHän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että\nheräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua,\nrupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin\nmahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia\ntuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat,\nvaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti... j.n.e. Muuten,\nhän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti\nporstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä\nettä vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän\nkammariin makuulavalle... Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen,\nkatsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan... Vielä toista\nkertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan\npimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim\npoistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän\nkatsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut\njuopunutta... Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo\nlopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.\n\nNaum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin\ntalosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin,\nloikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei!\nihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin\ntavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli\nsiinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle... Niin,\nomatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät\nmonenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa\nedesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa\n— eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut.\n»Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa\ntullee...» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman\nportista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse\nkoko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja\nsitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti...\nJäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta.\nSattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä\nviettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna\nvälttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä;\nkatsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen\nkyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä... Hänestä näytti,\nniinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse... Hän kuunteli... Ei\nmitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri\njossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli\nhiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen\nlasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa\nja sytyttää... Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti,\nkuin portti olisi narahtanut... sitten liikahti säieaita... Hän ei\njaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin,\nja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut\nhänelle... Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka\nmakasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum\ntyrkki häntä.\n\n— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor...\n\n— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten\nmakaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?\n\n— En mitään, — vastasi palvelija... vaan mitä?\n\n— Missä toiset makaavat?\n\n— Toiset makaavat, missä on määrättykin... Mutta onko jotain...\n\n— Ole vaiti — tule mukaan.\n\nNaum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle...! Pihalla oli hyvin pimeä...\nkatoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne\nesiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.\n\n— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor...\n\nMutta Naum viittasi varottavasti kädellään ja hiljensi hengitystään...\nEnsin hän ei mitään kuullut, lukuunottamatta niitä yöllisiä ääniä,\njoita asutussa paikassa melkein aina kuului: hevonen söi kauroja, sika\nröhkäsi unissaan pari kertaa, jossain kuorsasi ihminen; mutta yhtäkkiä\nhänen korviinsa kuului jonkunlainen epäilyttävä humina, kuuluen pihan\ntoisesta laidasta, laipion vierestä...\n\nNäytti kuin siellä joku liikkuisi ja puhaltelisi... Naum katsoi olkansa\nylitse Feodoriin ja varovasti laskeutuen portailta, suuntasi kulkunsa\nääntä kohti... Pari kertaa hän pysähtyi, kuunteli ja jatkoi uudelleen\nhiipimistään. Yhtäkkiä hän säpsähti... Noin kymmenen askeleen päässä\nhänestä, synkässä pimeydessä, kirkkaasti välähti tulen liekki: se tuli\nhehkuvasta hiilestä, jonka äärellä oli jonkun ihmisen kasvot; ihminen\npuhalsi hiileen... Nopeasti ja ääneti, niin koin kissa hiiren kimppuun,\nheittäysi Naum tuleen...Hätäisesti kohoten maasta törmäsi häntä vastaan\njonkunlainen pitkä vartalo ja oli vähällä, ettei heittänyt häntä kumoon\nja päässyt hänen käsistään, vaan hän tarrasi häneen kaikin voimin... —\nFeodor, Andrei, Petrushka! — huusi hän niin kovasti kun jaksoi; — pian\ntänne, tänne, varkaan tapasin, murhapolttajan!... Ihminen, jota hän\npiteli, riuhtoi ja yritti päästä irti... vaan Naum ei hellittänyt...\nPian saapui Feodorkin apuun.\n\n— Lyhtyä, pian lyhty! juokse hakemaan lyhty, herätä toisia! — huusi\nhänelle Naum — minä kyllä niin kauan hänen kanssaan toimeen tulen —\nminä istun hänen päällään... Pian! ja sieppaa vyö, että voidaan sitoa.\n\nFeodor juoksi tupaan. Ihminen, jota Naum piteli kiinni, lakkasi\nriuhtomasta.\n\n— Nähtävästi sinulla ei ollut kylliksi vaimossa ja rahoissa ja talossa,\nsinä vielä minutkin kuristaa tahdot — äänsi hän ontolla äänellä.\n\nNaum tunsi Akimin äänen.\n\n— Sinäkö se oletkin, kyyhkyläiseni, — murahti hän, — hyvä, odotahan!\n\n— Laske, pyyteli Akim. — Eikö sinulle jo riitä?\n\n— Kyllä minä sinulle huomenna oikeudessa näytän, miten minulle\nriittää... Ja hän vieläkin tiukemmin tarttui Akimiin...\n\nJuoksivat palvelijat lyhtyjen ja nuorien keralla... — Sitokaa hänet!\n— ankarasti komensi Naum... Palvelijat tarttuivat Akimiin, nostivat\nhänet ylös ja sitoivat hänen kätensä selän taakse... Yksi heistä rupesi\ntorumaan häntä, mutta tunnettuaan majatalon vanhan isännän, vaikeni ja\nainoastaan toisten kanssa katsoa tuijotti häneen.\n\n— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään\nmaata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen\nsaviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian\nottanut... Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut... — Ja Naum\ninnokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi\nhän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?\n\n— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana\nniinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, —\nvirkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.\n\n— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti\nNaum. — Miehet, te olette todistajia... että hän murhata minut aikoi,\ntalon polttaa... Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän\nei pakene... Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna,\nheti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme... Ja te olette todistajat,\nkuulettehan!\n\nAkim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.\n\nNaum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.\n\nSamaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli\nkutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa,\nvaikka ulkona vasta hieman sarasti... Sinä päivänä oli pyhä. Hän\nistahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän\nhuomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut.\nSittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että\nneljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin\njärkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan,\npysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä\nluokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja\nvieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli\nherätetty... Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi\nEfrem aina vaan samalla tavalla:\n\n— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan... mitäs minä? Vei veitsen ja\nruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?\n\nKuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä\nhänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä,\njoten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.\n\n— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain\npahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on... Minä jo eilen näin, ettei\nhän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh,\npitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä...\n\n— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä\nvaljastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin,\nvaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen\nviinaa.\n\nUljana mietti.\n\n— No, — myönsi hän vihdoin, — annan minä sinulle viinaa, Efrem\nAleksandrovitsh; mutta katsokkin, ettet taas horjahda!\n\n— Ole rauhassa, Uljana Feodorovna.\n\nJa vahvistettuaan itseänsä lasillisella viinaa, Efrem suuntasi matkansa\nmajataloon.\n\nVasta hämärsi, kun hän ajoi pihaan, mutta siltä huolimatta portilla\njo seisoi valjaissa hevonen ja yksi Naumin palvelija istui kuskilla\npidellen ohjia.\n\nMihinkä nyt? kysyi häneltä Efrem.\n\n— Kaupunkiin, — vastenmielisesti vastasi palvelija.\n\n— Mitä varten?\n\nPalvelija ainoastaan kohotti olkapäitään ja vaikeni. Efrem laskeutui\nmaahan ja astui taloon, Eteisessä hän kohtasi Naumin täysissä\nmatkatamineissa.\n\n— Toivotamme onnea ja tervetuloa uudelle isännälle — virkkoi Efrem,\njoka hänet hyvin tunsi. — Mihin niin aikaiseen?\n\n— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen\nvuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.\n\nEfrem hätkähti. — Kuinka niin?\n\n— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa\ntapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.\n\n— Eiköhän vaan lienyt Akim?... vitkallisesti kysyi Efrem.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle\nhiipi ja tulen sytytti... kaikki minun palvelijani ovat todistajia. —\nTahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.\n\n— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, —\nlaskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä\nsyntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on\nepätoivoissaan, harhaantui, kuten näette...\n\n— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet\nirtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen...\n\n— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne\nsiten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia\nuteluita, kuten itse tiedätte.\n\n— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.\n\n— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä...\n\n— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut\njuovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.\n\nEfrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.\n\n— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän.\n— Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.\n\n— No, mennään nyt katsomaan.\n\nJa Naum meni portaille...\n\n— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem,\nseuraten häntä.\n\nNaum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem\narkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti\nmatalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien\nnaapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä,\nkädet selän taakse sidottuina... Kuultuaan kolinaa, hän kohotti\npäätään... Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden\npäivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet\nsilmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta,\nkuivuneet huulet olivat siniset... Koko kasvot olivat muuttuneet ja\nnäyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.\n\n— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.\n\nAkim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.\n\n— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!\n\nAkim katsahti äänettömänä häneen.\n\n— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi\nantanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen\nkaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä,\n— armahtakaa hänet ja päästäkää!\n\n— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos,\nlisäsi hän, kääntyen Akimiin... Mitä odotat?\n\n— Naum Ivanitsh... — alotti Akim.\n\n— Mitä?\n\n— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse\ntahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan\ntuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan\nviimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen\nminä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon\nmenneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea\nhyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun\ntarvitse. Jumala kanssasi!\n\nAkim sulki silmänsä ja vaikeni.\n\n— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!\n\n— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta,\nvoipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni\nvalmis panttiin panemaan, ihan totta!\n\n— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!\n\nAkim katsahti häneen.\n\n— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä\nvaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä,\nniin — lähdemme.\n\nNaum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa»,\najatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten\nminut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin\nolen ihan pääsemättömissä...» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei\nkukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten\nporttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli\nohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös\nvaikenivat:\n\n— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja\nkiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla\nnyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme\nkuitit — ymmärrätkö minua — kuitit... vai mitä?\n\n— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.\n\n— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?\n\n— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.\n\nNaum taas vaikeni.\n\n— Vannotko sen Jumalan nimeen?\n\n— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.\n\n— Kyllähän minä tiedän edeltäkäsin, että tulen tätä katumaan — virkkoi\nNaum, — niin se on; mutta käyköön kuinka tahansa! Anna tänne kädet.\n\nAkim käänsi selkänsä häneen päin; Naum rupesi päästämään siteitä.\n\n— Katsokin, ukkoseni, — lisäsi hän, päästellen nuoraa, — ja muista,\nminä sinut armahdin, näetkö!\n\n— Kyyhkyläiseni, Naum Ivanitsh, — virkkoi nyt liikutettu Efrem: — Herra\nteitä kyllä palkitsee!\n\nAkim puserteli turvonneita ja jäykistyneitä käsiään ja lähti kulkemaan\nporttia kohti.\n\nNaumille yhtäkkiä, nähtävästi, tuli katumus senjohdosta, että oli\nvapauttanut Akimin. Sentähden hän kiljasi ilkeällä äänellä hänelle\nperään:\n\n— Katso vaan nyt hyvin eteesi ja muista, että sinä vannoit!\n\nAkim kääntyi ja, luoden surullisen katseensa taloon, lausui\nmurheellisesti: — nauti hyväksesi iät kaiket... hyvästi.\n\nJa hän verkalleen poistui tielle Efremin saattamana. Naum viittasi\nkädellään, käski riisua hevosen ja kääntyi tupaan.\n\n— Mihin sinä nyt menet, Akim Semenitsh, etkö tulekaan meille? —\nhuudahti Efrem, havaitessaan, että Akim kääntyi vastakkaiselle\nsuunnalle.\n\n— En, Efrem-hyvä, kiitos, — vastasi Akim... Menen katsomaan mitä vaimo\nhommailee.\n\n— Kerkiäthän myöhemmin... Nyt sensijaan pitäisi ilosta hieman ryypätä...\n\n— Ei, kiitoksia, Efrem... Riittää jo näinkin. Hyvästi. — Ja Akim kulki\nedelleen taakseen katsahtamatta.\n\n— Katsohan vain mimmoinen! Riittää jo näinkin! — virkkoi loukkaantunut\nEfrem: — ja minä kun vielä hänen puolestaan vannoin! Kas, tätäpä en\nolisi odottanut, — lisäsi hän harmissaan — sen jälkeen mitä hänen\npuolestaan tein. Hyi!\n\nHän muisti, että oli unohtanut ottaa veitsen ja ruukun ja palasi\nsentähden takaisin majataloon... Naum käski palvelijansa antamaan\nhänelle nuo tavarat, mutta muuten ei ajatellutkaan häntä kestitellä.\nNyt harmistui Efrem vielä enemmän ja sellaisena, mutta myöskin täysin\nselvänä, meni hän kotiinsa.\n\n— No, mitä, — kysyi hänen vaimonsa: — löysitkö?\n\n— Tietysti löysin, — vastasi Efrem, — kas tuossa, astiasi.\n\n— Entä Akim? — erikoisella painolla kysäsi vaimo.\n\nEfrem heilautti vihaisesti päätään.\n\n— Akim. No mikähän hanhi hän tässä on! Minä hänen puolestaan\nvannoinkin, ilman minua olisi hän joutunut vankilassa kitumaan, mutta\nei edes ryyppyä tarjonnut. Uljana Feodorovna, suo sinä edes minulle\nyksi lasillinen.\n\nMutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi\nhänet tiehensä.\n\nSamaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta\nProhorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä\ntajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin\nihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän\ntuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita,\ntaivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana,\nEfremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi\nliikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa\nahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon...\nmutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään\nriehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen,\nNaumille... Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna\nei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan\nrepäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi\nvoittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen\nkärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa\npäälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan... Mutta\nsitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin... Kului yö. Mitä kaikkea\nhän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea\nsitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea\nsitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki\ntuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan\non mykkä... Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli\nikäänkuin helpompi olo... Kaikki on mennyt! ajatteli hän... Kaikki\non tuuleen hajonnut!... Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos\nhänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän\nolisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti\nAkimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden\niskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön;\nse riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti\njälelle ainoastaan syvän väsymyksen... Tuntien oman syyllisyytensä,\nrepeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti\nrukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta,\nkovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen\nsilmistään... Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui... Ajatukset ehkä\nolisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa\njohdosta... mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa... Ja tässä hän meni\ntapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.\n\nLisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä,\nvasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa,\nmistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi... ja\nsitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa,\nsetävanhansa luoksi.\n\nPienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa.\nAkim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset\nolivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa,\nkatsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen\nkaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen\nvastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina\naamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten\ntupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut\nterve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa\ntervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä\nhuomasi Akimin... Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja,\nkatsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:\n\n— Terve Akimiseni!\n\n— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä\nolivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät\nhänen kanansa... Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim\nistuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien,\nseisattuen oven pieleen.\n\n— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.\n\n— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.\n\n— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli,\nhän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?\n\nAkim vaikeni hetken.\n\n— Käyhän sitten, — virkkoi hän viimein.\n\n— Ah, setä, setä, — huokasi hän tuskallisesti, samalla kun ukko otti\nnaulasta hattuaan: — muistatko sinä, mitä sinä minulle häitten aattona\nsanoit?\n\n— Kaikessa on Jumalan tahto, Akimiseni.\n\n— Muistatko, sinä minulle sanoit, etten minä teidän talonpoikien enään\nollut vertainen, mutta nyt, katsohan, millaiset ajat tulivat... Itse\nolen köyhä kuin haukka.\n\n— Huonoilta ihmisiltä et pääse piiloon, — vastasi ukko: — hän ei edes\nhäpeä, kumpa olisi edes herran hallinto, niin kyllähän sitte, mutta nyt\nmitä hänen pelätä? Susi kun on niin tietää suden tavatkin. — Ja ukko\npani hatun päähänsä ja meni.\n\nAudotja oli juuri palannut kirkosta kotiin, kun hänelle ilmoitettiin,\nettä hänen miehensä setä häntä kyselee. Siihen asti hän oli häntä\nharvoin tavannut. Hän ei majataloon juuri koskaan poikennut ja\nmuutoinkin eleli yksinäisyydessä, ainoastaan tupakkaa rakasti ja\nhiljaisuutta.\n\nAudotja meni hänen luokseen.\n\n— Mitä sinulle, Petrovitsh? Vai onko jotain tapahtunut?\n\n— Ei ole mitään tapahtunut, Audotja Arefjevna, miehesi vain sinua\nkyselee.\n\n— Onko hän siis palannut?\n\n— On.\n\n— Missä hän on?\n\n— Kylässä, tuvassaan istut.\n\nAudotja kävi levottomaksi.\n\n— Mitä, Petrovitsh, — uteli hän, katsoen häntä suoraan silmiin: —\nvihoitteleeko hän?\n\nEi siltä näytä, että vihottelisi.\n\nAudotja loi maahan katseensa.\n\n— No, mennään, — virkkoi hän, sitoi päähänsä suuren huivin ja molemmat\nläksivät. Ääneti he kulkivat aina kylään asti. Kun he saapuivat lähelle\ntupaa, valtasi Audotjan niin hirmuinen pelko, että hänen polvensa\nvapisivat.\n\n— Setäseni, Petrovitsh, — hätäili hän: — mene sinä ensiksi... Ilmoita\nhänelle, että minä, näetkö, tulin.\n\nPetrovitsh teki työtä käskettyä ja löysi Akimin istumassa syviin\nmietteisiin vaipuneena ihan samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.\n\n— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?\n\n— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo...\n\n— No, lähetä hänet tänne.\n\nUkko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä\nsisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana\navasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui...\n\nAkim katsahti häneen.\n\n— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?\n\n— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.\n\n— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä\nsiitä turhia puhuu!\n\n— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja\nvalittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä,\nAkim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat.\nÄlä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan,\nettä itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä,\nmutta mitäs varten Naum meitä ryövää... Vaadi häneltä rahat.\n\n— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. —\nMe olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.\n\nAudotja ihmetteli. — Kuinka niin?\n\n— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä\npaloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin\nkellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas\nsiellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän\nminut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut\nolisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi\nhäneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän\nkysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja\nsaanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja\nsinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla,\nArefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon\nsinulle, vaikene.\n\n— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen\nsäikähtynyt Audotja.\n\n— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta\nsiitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei\nole... rahoja ei myöskään...\n\n— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta\npyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.\n\n— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän\nolettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä\ntänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei\nmeillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.\n\n— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?\n\nAkim katkerasti naurahti.\n\n— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä\nnuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi\nesimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta\nminä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua\nsormin osotettaisiin... ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi\nrukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.\n\n— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.\n\n— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.\n\n— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä\nminä ilman miestä elämään rupean?\n\n— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut!\nEthän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä\nolen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin,\nniinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota\nitsellesi kaikki!...\n\n— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, —\nsinähän sen paremmin tiedät!\n\n— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua\nkohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on...\nAikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja\ntuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös\nkelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse\nJumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla\ntahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä... Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry\nja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa... Mutta nyt, mene\nvaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.\n\nAkim oikaisi, ähkien, penkille.\n\nAudotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte\nkäännähti ympäri ja poistui...\n\n— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan\nkyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei\nvastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen,\nhymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.\n\nAkim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman\npäivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna\nmatkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa\noli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä\nolivat lyhyet... Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti,\nettä Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim\nsuostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana,\nmutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä\nensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar\nsiunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin\nnäyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän\nherrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen... Sensijaan\nkaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset\nliikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä\narvokkaan näköisenä.\n\nMaanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin\naskelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin... Hän\nnäytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat\nhänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten\nonnistui päästä hänen seuraansa.\n\nMutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi\nja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä\nmeni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai\nmajatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat;\neikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä\ntähden... Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim\nitse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua,\nolisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään\nantanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa\nihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille,\nmehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat\neivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet... Audotja\npitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän\notti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen\nhänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen\nkammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin\npuheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa... Emme rupea liian\nankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää;\nmutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan\non vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja\nmuutenkin masentui...\n\n— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.\n\nKas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta,\nmöi talonsa edullisella hinnalla toiselle... Hän ei koskaan olisi\neronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin\nmitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan\nalla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla\nulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti\nkaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa,\njoka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut... Viikon kuluttua\nhän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä\nasettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi\nperustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui\nkerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa\ntämän johdosta nousivat... Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan\nvei, sanoivat kaikki... Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt\nviljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei\nainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle\nennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta\nei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten\nihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman\nvaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin\nlisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo,\nsillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään\nsidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä\nasti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa,\nhän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä\nmelkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin,\nrakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa,\njoka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan\nLisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut\nentisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein\nlikasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy\njälkeäkään... Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä\nei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja\nJumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —\n\n\n\n"]