[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYBlVIZJxQ4_IX5nK2oN1UZjTmYOmZfXfSi6tNf77XrE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2840,"Sappho","Grillparzer, Franz",1791,1872,"2840-grillparzer-franz-sappho","2840__Grillparzer_Franz__Sappho","Viisinäytöksinen murhenäytelmä","naytelma",[14],"kansanperinne",[16,17],"klassikot","saksalainen","fi",1819,1910,12778,70705,false,71424,[26,27],"Sappho -- Drama","Tragedies (Drama)",[29,30,31,32],"Classics of Literature","German Literature","Mythology, Legends & Folklore","Plays/Films/Dramas","\"Sappho: Viisinäytöksinen murhenäytelmä\" by Franz Grillparzer is a tragedy written in 1818. Based on the ancient Greek poet Sappho, the play explores her unrequited love for the youth Phaon, who she believes prefers her slave Melitta. Neither will listen to Melitta's pleas of innocence or her desire to return home. The drama examines the conflict between artistic genius and earthly happiness, depicting the renunciation imposed upon poets by their higher calling. Combining modern passion with classical simplicity, it explores poetic nature's struggle with reality. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Koskenniemi, Veikko Antero",259,"Viisinäytöksinen murhenäytelmä kertoo antiikin kreikkalaisesta runoilijasta Sapphosta, joka palaa voittajana Olympiasta mukanaan nuori Phaon. Teos kuvaa taiteilijuuden ja inhimillisen onnen välistä ristiriitaa, joka johtaa intohimon ja mustasukkaisuuden kautta traagiseen loppuun.","Franz Grillparzerin 'Sappho' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2840.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SAPPHO\n\nViisinäytöksinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nFRANZ GRILLPARZER\n\n\nSuomentanut\n\nV. A. Koskenniemi\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\n SAPPHO.\n PHAON.\n EUCHARIS | Sapphon palvelijattaria.\n MELITTA  |\n RHAMNES, orja.\n ERÄS SAPPHON MAAMIES.\n PALVELIJATTARIA, PALVELIJOITA ja MAAMIEHIÄ.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nVapaa seutu.\n\nTaustalla meri, jonka lakea ranta vasemmalla puolen kohoaa kallioisiksi\npenkereiksi. Aivan liki rantaa Afroditen alttari. Oikealla etualalla\nluolan sisäänkäytävä, jonka suulla kasvaa pensasta ja murattia; etempänä\ntaustalla pylväskäytävän pää ja portaat, jotka vievät Sapphon asunnolle.\nEtualan vasemmalla puolen korkea ruusupensas ja sen edessä ruohopenger.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Symbaalien ja huilujen ääniä ja sekavaa huutoa kaukaa.\n    Rhamnes syöksyy esiin.\n\nRHAMNES.\nHoi, ylös unesta! Hän tulee, saapuu!\nOi että yksin toivolla on siivet\nja jalka hitaampi on sydäntä!\nPois vitkastelu, tytöt! Tosiaan\nei ole liikanopsa nuoruutenne!\n\n    Eucharis, Melitta ja palvelijattaria pylväskäytävästä.\n\nMELITTA.\nMiks meitä moitit? Tässä olemme.\n\nRHAMNES.\nHän saapuu!\n\nMELITTA.\n            Ken?\n\nRHAMNES.\n                 Hän, Sappho saapuu!\n\nHUUTOA (sisältä).\nOi terve Sappho!\n\nRHAMNES.\n                 Kunnon kansa, niin,\noi terve Sappho!\n\nMELITTA.\n                 Mitä merkitsee\ntää kaikki —\n\nRHAMNES\n            Ah te suuret jumalat!\nTuo tyttö kummastellen vielä kysyy!\nOlympiasta saapuu valtijatar\nja voiton seppel sielt' on mukanaan;\nhän koko Kreikan nähden, joka sinne\nol' leikin jalon todistajaks tullut,\non saanut runotaidon palkinnon.\nSiks iloiten käy kansa vastahan\nja riemun levein siivin korottaa\nnyt nimen voittajan päin pilviä!\nJa tämä käsi, tämä suu on hänet\nens kerran lyyran kieltä käyttämään\nja runon ohjatonta vapautta\nvain soinnuin sitomahan opettanut.\n\nKANSA (sisältä)\nOi terve, Sappho!\n\nRHAMSES (tytöille)\n                  Iloitkaahan toki! —\nTe seppel nähkää!\n\nMELITTA.\n                  Näen Sapphon vain!\nMe käymme häntä vastaan?\n\nRHAMNES.\n                         Viipykää!\nEi oo hän teidän riemuanne vailla!\nOn toisten suosioon hän tottunut.\nTe tehkää kaikki valmiiks. Palvelija\nvain palvellen saa näyttää suosiotaan.\n\nMELITTA\nSa näätkö vierellänsä —\n\nRHAMNES.\n                         Kenen?\n\nMELITTA.\n                                Näätkö?\nKäy rinnallansa mies niin loistava\nkuin lyyran sekä jousen jumala\non kuvissa.\n\nRHAMSES\n            Ma näen, mutta menkää!\n\nMELITTA.\nMut äsken meitä huusit!\n\nRHAMNES.\n                        Huusin kyllä.\nTe tietkää, valtijatar lähestyy,\nte tietkää, syytä ilohon on — mutta\nsit' teidän tuoll' on työssä näytettävä.\nMies ääneen tervehtiköön lemmittyään,\non naisen lempi vaaliva ja tyyni.\n\nMELITTA.\nMut salli meidän —\n\nRHAMNES.\n                    En, nyt pois, nyt pois!\n    (Karkoittaa tytöt)\nHän tulkoon! Häiritä ei röyhkeys\nsaa soraäänin juhlaa ihaninta.\n\n\nToinen kohtaus.\n\nSappho, loisteliaasti puettuna, ajaen valkeiden hevosten vetämissä\nvaunuissa, kultainen lyyra kädessä, päässä voitonseppel. Hänen\nrinnallaan seisoo Phaon yksinkertaiseen pukuun puettuna. Kansa\nympäröi kulkueen ääneen mieltymystään osottaen.\n\nKANSA (tullen näkyviin).\nOi terve, Sappho!\n\nRHAMNES (liittyen muiden joukkoon).\n                  Terve valtijatar!\n\nSAPPHO.\nMaamiehet, ystävät, oi kiitos teille!\nVuoks teidän seppeleestäin iloitsen, —\nse suotu koruks porvarin on, mutta\nvain taakaks runoilijan, keskellänne\nsen omakseni vasta kutsun. Täällä,\nvain täällä, missä unet nuoruuden\nja elon ensi kokeet, täällä, missä\nmyös saavutuksen riemu polttava\nyht'aikaa täyteen sieluhuni astuu,\nvain täällä, missä haudan kypressit\ntuo vanhempaini henkiterveiset,\nvain täällä, missä moni ystävä\njo lepää varhain kuollut, keskellänne,\nmun rakkaimpaini keskellä — vast' täällä\ntää seppel enää rikokselt' ei tunnu,\nvaan muuttuu kaunistukseks halpa koru.\n\nERÄS JOUKOSTA.\nOi että, korkea, sa meidän olet!\nTe kuulitteko koruttoman puheen?\nSe enemmän kuin Kreikan maine häntä\non kaunistanut!\n\nSAPPHO (astuen alas vaunuista ja tervehtien ystävällisesti ympärillä\nseisovia)\nKunnon Rhamnes, terve! —\nArtander, täällä — ikäs uhalla?\nKallisto — Rhodope! — Te itkette?\nKuin sydän vilpitön on silmäkin\nmut kyyneliltä — maa te säästäkää!\n\nERÄS JOUKOSTA\nSa ole tervetullut kotirantaan\nja omiesi piiriin iloiseen!\n\nSAPPHO\nMua ette turhaan tervetulleeks lausu,\ntuon tässä teille kansalaisen lisää.\nKäy esiin Phaon! Parahimpain sukuun\nhän kuuluu, itse myös mies puolestaan.\nHän vaikk' on vielä nuori, näyttäneet\non hänet mieheks sanat sekä teot.\nJos tarvis soturia, puhujaa\ntai kaunosuista runoilijaa taikka\nehk' ystävätä, kättä auttajan,\nte häneen ensin aina turvatkaatte.\n\nPHAON\nSun sanas, Sappho, pilkkaa nuorukaista!\nKuin ansaitseisin tuon ma kiitoksen?\nKen sitä kokemattomasta uskois?\n\nSAPPHO\nKen näkee sanoistain sun punastuvan?\n\nPHAON.\nMa voin vain vaieta ja ihmetellä.\n\nSAPPHO\nSa takaat sanojeni totuuden,\non vaitiolo sisar ansion.\nNiin ystäväni! Aina tietäkää!\nMa häntä lemmin! Hänet valitsin!\nHän lahjain runsaudessa määräkseen\non saanut tuoda laulun korkeudesta\nmun hellin väkivalloin alas tänne\ntään elon kukkalaaksoon ihanaan.\nMa tahdon rinnallansa keskellänne\nnyt elää tyyntä paimenelämää\nja laakerini vaihtaa myrttihin,\nvain kotohisen onnen kunniaksi\ntään soittimeni kielet herättää,\njoit' ootte ihmetelleet, ihailleet.\nNyt oppikaatte niitä lempimähän!\n\nKANSA\nOi terve sulle, Sappho, korkea!\n\nSAPPHO\nJo riittää! Kiitän teitä, ystävät!\nTe palvelijatani seuratkaatte.\nTää päivä syöden, juoden, tanssien\nte viettäkää, tää juhlapäivä, jolloin\nluo sisarten on sisar palannut!\n    (Maamiehilleen, jotka häntä tervehtivät)\nJää hyvästi — myös sa — myös sa — te kaikki!\n    (Rhamnes poistuu kansan mukana).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Sappho. Phaon.\n\nSAPPHO\nNäin, katso, ystäväni, elää Sapphos.\nMun töistäin kiitos, lemmest' — ystävyys,\nnuo elossain on osakseni tulleet.\nOon siihen tyytynyt, oon onnellinen,\nsa myös jos puoletkin vain siitä annat\nmit' olet saanut — saaneesi jos myönnät.\nOon menettämään, ilman olemahan\nma tottunut. On vanhempani varhain\njo hautaan vaipunehet, sisareni\nmun uskolliseen sisarsydämeeni\nmont' iskettyään haavaa, Acheron\nluo johti osaks oma syy, ja osaks\nmyös oikku kohtalon. Ma tiedän, kuinka\nvoi kiittämättömyys ja petos polttaa,\nja ystävyyden, lemmen pettymykset\nma oon jo povessani kokenut.\nOon menettämään, ilman olemahan\nma tottunut! Mut yhtä menettää\nen ikinä ma voi, sua Phaon, en,\nen ystävyyttäs enkä lempeäs!\nSiks koettele, armas, itseäsi!\nEt tunne vielä sitä pohjattuutta,\nmi ammottaapi minun povessani.\nMun älä koskaan tuntea sa anna,\nma että täyden rinnan sulle tarjoon\nja tyhjän löydän!\n\nPHAON\n                  Jalo nainen!\n\nSAPPHO\n                               Eikö\nsun sydämelläs muuta sanaa mulle?\n\nPHAON.\nMa tuskin tiedän, mitä teen ja puhun.\nMun pienen elämäni pimennosta\nnäin nostettuna valon kirkkauteen\nja saatettuna onnen kukkulalle,\njot' turhaan parahimmat tavoittelee,\nma tunnen liian suureks riemun hurman\nenk' onnessain ma itseäni löydä.\nNään metsät, rannat ohi kulkevan\nja sinivaarat, majat matalat\nja tuskin ymmärtää voin, että kaikki\ntuo paikoillaan on, että mua vain\non onni aalloillansa kantanut!\n\nSAPPHO\nSa suloisesti mielistelet, armas!\n\nPHAON\nSa olla voitko sama nainen, jonka\nkäy maine Pelops-saaren ääriltä\nain' asti jylhiin vuoriin Thrakian,\njotk' yhtyy iloisehen Hellaaseen,\nja Kreikan meren joka saarella\nja paisteisilla rannoill' Aasian,\njok' kolkassa, miss' ykskin kreikkalainen\nvain jumalaista kieltään laulain haastaa —\nkäy maine riemuin tähtiin nostettuna?\nJos todella tuo nainen olet sa,\nkuin lankesivat silmäs nuorukaiseen,\njok' ilman nimeä on, kunniaa,\njoll' on tää lyyra vain, mi arvon saa\nsiit' ett' oot sitä sinä koskettanut!\n\nSAPPHO\nHui sentään lyyraa huonovireistä!\nSe taitaa herratartaan ylistellä?\n\nPHAON\nEns hetkest' asti, jolloin heikoin käsin\nma itse lyyran kieltä koittelin\non jumalkuvas ollut edessäni!\nKun istuin sisarien piirissä\nma vanhempaini lieden luona, kun\nTheano-sisareni kätköstään\nnous käärön, siitä lukeaksensa\nsun laulujasi, Sappho — kuinka silloin\nkaikk' kävi hiljaisiksi nuorukaiset\nja tytöt siirtyi viereen lausujan,\nhe ettei kultamurustakaan hukkais.\nJa kun hän alkoi: nuorukaisesta\nniin hehkuvaisen lempilaulun tai\nyön yksin-valvonehen valituksen\ntai leikeist' Andromeden, Attiksen —\nkuink' kuuli jokahinen, varoen\nees ettei hengitys, mi povesta\nniin voimakkaana pyrki, häiritseisi.\nTheano luettuaan mietteissänsä\npään painoi vasten tuolin selkänojaa\nja, katsoin aavan tuvan hämyyn, virkkoi:\nMin näköinen hän liekään korkea?\nMun on kuin voisin hänet nähdä. Ah,\nma tuhansista hänet eroittaisin!\nNiin oli kielen kahleet irroitetut\nja kukin vaivas mielikuvitustaan\nsua uudell' ansiolla koristaakseen.\nKen keksi Pallaan silmän, Heron käden,\nken itse Afroditen sulovyön.\nMa yksin ylös nousin vaieten\nja astuin pyhään, hiljaisehen yöhön.\nMa siellä valtimoilla luonnon, joka\nyön-untaan nukkui, luonnon salavoimat\nmun povessani tuntein, ojensin\nsua kohti käteni. Kun silloin pilvet,\nniin lumivalkeat, kun tuulen leyhkä,\nvuor'ilma, hohto hopeainen kuun\nmun pääni ympärillä yhdeks suli,\nsa olit mun, ma tunsin läheisyytes,\nja valon pilvissä näin Sapphon kuvan!\n\nSAPPHO\nMua omall' lainallasi koristat.\nVoi! jos sen joskus takaisin sa vaadit.\n\nPHAON\nJa sitten isäni kun lähetti\nOlympiaan mun vaununajohon\nja kaiken matkan sydämessäin kaikui,\nett' ompi runotaidon kruunusta\nsiell' otteleva Sapphon lyyra sekä\nsen myöskin voittava — niin silloin paisui\nmun sydämeni kaipuusta ja tielle\nma ajoin kuoliaaksi hevoseni\njo ennen kuin Olympian ma tornit\nsain nähdä. Niin ma saavuin. Kilpa-ajot\nja taito painijain ja diskusleikit\nne meni ohi odottavan mielen;\nen kysynyt, ken voitti palkinnon;\nmit' olinkaan ma itse saavuttanut:\nma hänet nähdä saisin, naisten kruunun!\nNiin tuli päivä lauluottelun.\nAlkaios vuoron sai, Anakreon,\nmut turhaan! Mieltäin ei he liikuttaneet.\nMut kuule! Kansan kesken alkaa kuiske\nja joukko jakautuu. Nyt tapahtui se!\nKäsvarrellansa kultalyyraa kantain\njo astui nainen joukon melun läpi.\nHäll' oli yllään valkopuku, joka\nain' yli peitettyjen nilkkain solui\nkuin juoksee puro kukkakumpuin yli.\nSen palle palmu-laakerlehväinen,\njok' kuvas rauhan mainetta, se kertoi,\nmit' tarvitseepi runoilija sekä\nmi hänet palkitsee. Kuin aamunpilvet\nol' yllään purppurainen mantteli\nja kutrein sysimustain yössä välkkyi\nkuu, hohtavainen otsakoriste,\njok' oli ylväs merkki herruuden.\nMun sisässäni ääni huusi: hän!\nMa lausunut en vielä luuloain,\nkun kansan riemu tuhatäänin jo\nmun aavistuksein todeks vahvisti.\nSa kuinka lauloit, kuinka voitit, kuinka\nsa ylväin kruunuin koristettiin, sitten\nkuink' kädestäsi voiton hurmassa\nsa lyyras pudotit ja väen läpi\nma kuinka hyökkään sekä kohtaamana\nsun katsees seison siinä häveten,\nma, hento nuorukainen, — sen sa tiedät\nmua paremmin, oi korkea; ma itse\nen enää miettien ees muistaa voi\nmi tapahtui, min itse uneksin ma.\n\nSAPPHO\nSun muistan seisseen aran mykkänä,\nkaikk' elos näytti silmään noussehen,\njok' arastellen tuskin maasta kohos,\nmut sentään oli tuleen syttynyt.\nSun käskin mukaani, sa seurasit\nniin syvään ihmetykseen vaipuneena.\n\nPHAON\nKen uskoi, että Hellaan jaloin nainen\nlois silmän Hellaan halvimpahan mieheen.\n\nSAPPHO\nTeet väärin kohtalolle, itsellesi\nÄl' ylenkatso mitä jumalat\non synnyinlahjanansa suoneet sulle,\ntäysonneen määrätylle, kaikkea\nmist' tietää otsas, sydämes ja rintas!\nNe ovat tuet, joihin elämä\nvoi lujaan säikeitänsä kiinnittää.\nOn hyvä lahja ruumiin kauneus\nja elonilo onni verraton.\nMies-uljuus, valtavoima käskijän\nja päättäväisyys, sydän iloinen,\nja palveleva mielikuvitus,\nne elon kamarata kaunistavat,\nja elämä on elon korkein määrä!\nEi turhaan runottaret valinneet,\noo laakeria, jok' ei heelmää kanna.\nNiin kylmänä se painaa niiden päätä,\nse joille tuskain palkan kerran lupas.\nOn ilotonta ihmiskorkeudessa\nja taideparka pakoitettu on,\n    (Phaonia kohtaan ojennetuin käsin)\nain täydelt' elämältä kerjäämään!\n\nPHAON\nMit' taidat sanoa, sa lumotar,\njot' ei sun sanomanas uskois todeks.\n\nSAPPHO\nKaks seppelettä, rakas ystävä,\nsiis itse otsillemme sitokaamme;\nme elo taikamaljoist' taitehen\nja taide kädest' elon särpikäämme!\nNää tämä kaunis yksinäinen seutu,\nmi puoleks maahan näyttää kuuluvan\nja puoleks rantamille Lethen vuon!\nMe näissä luolissa ja ruusustoissa\nja näiden pylvästöjen juurella\nkuin kuolemattomat nyt eläkäämme,\njotk' eivät tunne nälkää, kyllästystä;\nja yhtyneinä ikinautintoon\nme kauniist' elämästä iloitkaamme.\nMik' on mun, on sun myös. Jos käytät sitä,\nvoin omaisuudestani iloita.\nSa muista, täällä olet kotonas.\nSun orjille ma herraks osoitan.\nHe multa oppivat sua palvelemaan.\nHoi tytöt! Orjat! Tänne!\n\nPHAON.\n                         Sappho, koskaan\nkuin voin niin suuren hyvyyden ma maksaa?\nSe aina kasvain painaa maahan minut.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Eucharis. Melitta. Rhamnes. Palvelijoita.\n    Palvelijattaria. Edelliset.\n\nRHAMNES\nSa huusit, valtijatar.\n\nSAPPHO\n                       Niin, te tulkaa!\nTää teidän herranne on!\n\nRHAMNES (puoliääneen, ihmetellen)\n                        Herramme?\n\nSAPPHO\nKen puhuu täällä?\n    (Kuulostellen)\n                  Mitä tahdot sa?\n\nRHAMNES.\nEn mitään!\n\nSAPPHO\n           Mitään ällös puhukaan!\nTe näätte herranne. Mit' tahtoo hän,\non teille käsky kuin mun tahtoni.\nVoi sitä, häntä jok' ei tottele,\njot' ykskin pilvi tuolla otsalla\nvain kiellon rikkojaksi todistaa!\nVoin itseni ma puolest' unhoittaa,\nken häntä loukkaa, nostaa vihani. —\nNyt, ystäväni, heille itses usko,\nsua painaa, nään sen, matkan rasitukset.\nSuo täyttää kestiystävyyden laki\nja Sapphon ensi lahjoista sa nauti!\n\nPHAON\nOi jospa voisin entiselämäni\nkuin vaatteet heittää luotani ja voittaa\nnyt mielenmaltin sekä kirkkauden,\nett' täysin olisin, mit olla soisin!\nJää hyvästi! Me kohta tapaamme!\n\nSAPPHO\nSua odotan! — Sa tänne jää, Melitta!\n\n    (Phaon ja palvelijat poistuvat)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Sappho. Melitta.\n\nSAPPHO (katsottuaan Melittaa kauan)\nMelitta, sinä!\n\nMELITTA\n               Mitä, valtijatar?\n\nSAPPHO\nVain tässä syömessäkö virtaa veri\nja toisilla on jäätä suonissaan?\nHe ovat hänet nähneet, kuullehet,\nja ilma, joka häntä ympäröi,\non heidän rintojansa vasten lyönyt,\nja tyhjä sana: mitä valtijatar?\non ensi ääni, jonka heiltä kuulen!\nHeit' taitaisin ma vihata! — Sa mene!\n\n    (Melitta menee vaieten).\n\nSAPPHO (joka sillävälin on heittäytynyt ruohopenkerelle)\nMelitta! Mitään etkö sanoa voi,\nmi mulle iloks oisi, rakas lapsi?\nSa hänet näithän, etkö huomannut\nsa mitään kerrottavan arvoista?\nMiss' ovat ollehet sun silmäs lapsi?\n\n    (Ottaa tyttöä kädestä ja vetää polvelleen).\n\nMELITTA\nSa muistat hyvin, mitä usein sanoit,\nett'ei, kun läsn' on muukalainen, neitsyt\nsaa vapahasti heittää katseitaan.\n\nSAPPHO\nJa sinä, lapsi, laskit alas silmäs?\n    (Suutelee häntä)\nNiin oli siis? Sa lapsi, opetus\ntuo koski vanhempia, vilkkaampia;\nsaa paljon tyttö tehdä, mit' ei neitsyt.\n    (Häntä silmillään mitaten)\nMut katsohan! Kuin olet muuttunut\nsiit' asti kuin sun jätin. — En sua tunne\nma enää. Paljon olet kasvanutkin —\n    (Suutelee häntä uudelleen)\nSa rakas olento! Oot oikeassa,\nmun varoituksein koski myöskin sua!\n    (Nousten)\nMiks mykkä yhä niin ja pelokas?\nEt ennen ollut niin. Mit' epäröit?\nEi Sappho, valtijatar, luonas oo,\nvaan Sappho, ystävättäres, Melitta!\nEi ylpeys, ei pika vihaisuus\nja mit' on pahaa muuta minuss' ollut\noo mukanani kotiin palanneet;\nne aaltoin helmaan hukuttanut oon\nkun rinnallansa tänne matkasin.\nSiin' ompi juuri lemmen taikavoima,\nse kaiken, mihin koskee, jalostaa\nkuin aurinko, mi sadepilvetkin\nvoi valonsäteillänsä kullaks muuttaa.\nJos katkerilla sanoilla ma koskaan\nsua olen loukannut, se anteeks suo!\nKuin sisaret nyt yhdenvertaisina\nme hänen rinnallansa eläkäämme,\nvain rakkautensa eroittamina.\nMa tahdon hyväks tulla, nöyräks, hyväks!\n\nMELITTA\nSit' olethan jo, ain oot ollut myös?\n\nSAPPHO\nJos nimitämme hyväks' mik' ei pahaa.\nNiin paljon saaneelleko riittäis se?\nMit' uskot, viihtyykö hän täällä, tyttö?\n\nMELITTA\nKen viihtyis ei sun läheisyydessäsi!\n\nSAPPHO\nMit' taidan minä hälle tarjota?\n\nHän seisoo nuoruutensa voimassa\nja elon kaunein kukkeus on hänen,\nKuin vastaherännyt hän iloiten\nja ihmetellen tuntee voimansa\nja siivet auki lyö ja korkeimpaan\nhän määrään tähtää haukankatsehen.\nMik' ompi kaunista ja suurta, arvokasta,\non hänen! Voimakkaan on maailma! —\nJa minä! Oi te taivaan jumalat!\nTe mulle mennyt aika antakaatte!\nTe jäljet mennehitten kärsimysten\nja ilojen mun rinnastani viekää.\nMit' olen tuntenut ja tehnyt, kärsinyt,\nse olkoon poissa, yksin muistostani!\nTe suokaa palata mun aikaan, jolloin\nmull' oli lapsen posket pyöreät,\nkun arkana ja epäröivin tuntein\nma tuorein mielin astuin maailmaan;\nkun aavistus, ei tieto tuskaisa\nmun lyyrain kultakieliss' soitteli,\nkun mulle viel' ol' lempi ihmemaa,\nniin tuntematon, outo ihmemaa!\n\n    (Nojaten Melittan povea vastaan).\n\nMELITTA\nMik' on sun? Sairas ootko valtijatar?\n\nSAPPHO\nTäss' seison kuilun partaalla, mi hänet\nja minut ammottaen eroittaa;\nnään tuolta kultarannan kutsuvan,\nsen silmä saavuttaa, mut jalka ei! —\n\nVoi häntä, jota houkutellehet\non varjot mainehen ja kunnian!\nKuin ruuhess' ulappata myrskyisää\nhän soutelee. Ei viherjöitse puu\nei nouse laiho eikä kukka siellä,\nylt'ympäri vain harmaa äärettömyys.\nVain kaukaa rannat vihreät hän näkee\nja kumeana aaltoin kuohun läpi\nhän yksin kuulee rakkaimpainsa äänet.\nJos mielensä hän malttaa, palajaa\nja etsii kotivainionsa jälleen,\non poissa kevät, ah, ja kukkaset,\n    (Ottaen seppelen päästään ja sitä surumielisenä tarkastellen)\nja kuivat lehdet kahisevat hälle!\n\nMELITTA\nTuo kaunis seppel! Mikä jalo palkka!\nSit' turhaan tavoittavat tuhannet.\n\nSAPPHO\nSit' turhaan tavoittavat tuhannet!\nSe totta on, Melitta! Rakas tyttö!\nSit' turhaan tavoittavat tuhannet!\n    (Pannen seppelen uudelleen päähänsä)\nSe mainett' älköön pilkatko, kell' on se,\nse ei oo turha, tyhjä kaiku vain,\non jumalvoima kosketuksessaan.\nNiin hyvä! Köyhä en oo! Sitä paitsi\non mulla vielä oma rikkauteni:\non nykyisyyden seppel mulle suotu\nja tulevan ja menneen päivän kukat.\nSa ihmettelet, etkö ymmärrä?\nNiin, ällös koskaan ymmärtämään opi!\n\nMELITTA\nSa suutut?\n\nSAPPHO\n           En, en, rakas lapseni!\nKäy toisten luo ja sano, koska tahtoo\nsun käskijäsi luonaan nähdä minut.\n\n    (Melitta menee).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Sappho yksin.\n\n(Laskee, ajatuksiin vaipuneena, otsan käsiinsä,\nistuutuu ruohopenkerelle ja ottaa lyyran käsivarrelleen sekä lausuu\nseuraavan säestäen sitä muutamilla akkordeilla.)\n\nSAPPHO\n\n    Ylhäällä asuva Aphrodite,\n    juonikas tytär Zeuksen,\n    ällös surulla, tuskalla paina,\n    korkea, sydäntä sykkivää.\n\n    Mutta tullos, jos kauniilta koskaan\n    korvissas soittoni soinut on,\n    jonka sa sointuja usein kuulit,\n    isäsi asunnon jättäen.\n\n    Itse sa valjastit välkkyvät vaunut,\n    iloiset varpuses vetivät sun,\n    tummin siivin ilmaa lyöden\n    taivaasta toivat sun laaksoon maan.\n\n    Niin sinä saavuit; otsas hymys,\n    taivahatar sa kuolematon,\n    kysyit sa, miksikä valitus kaikuu\n    miksikä pyytävän huuto soi?\n\n    \"Mit' on kaipaava sydän nyt vailla,\n    ketä nyt rinta ikävöi\n    hellästi kietoa lemmen verkkoon;\n    ken sua, Sappho, nyt haavoittaa?\n\n    Nyt sua jos välttää, kohta hän seuraa,\n    lahjoja hylkii, mut antaa viel';\n    jollei hän lemmi, kohtapa lempii,\n    nöyränä tahtoas totellen.\"\n\n    Nyt tule myös, ota tuskani pois sa,\n    joka mun rintaani ahdistaa,\n    suo minun voittaa, mitä ma pyydän,\n    kiistossa lemmen mun suojani oo!\n\n(Nojaa raskaasti päänsä taaksepäin).\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nVapaa seutu samoinkuin edellisessä näytöksessä.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n\n    Phaon (tulee).\n\nPHAON\nTääll' on mun hyvä! Ilot pitojen\nja symbaalien melu, huiluin äänet\nja hillittömän riemun purkaukset\nei saavu näiden puiden alle, jotka\nkuin häiriötä kantaakseen vain kuiskaa\nja yksinäiseen mietiskelyyn kutsuu.\n\nKuink' olenkaan ma siitä muuttunut,\nkun jätin isän kodin, juoksijani\nOlympiata kohti ohjaten?\nVoin ennen riemun vallitessakin\nmiel'alain sekavien johtolangat\nma silmää terästäen selvittää,\nsiks kunnes tietoisuuteeni ne sain ma;\nmut niinkuin heltehinen kesäyö,\nyht'aikaa suloinen ja rasittava,\nnyt raskas sumu painaa mieltäni,\njot' ajatusten ristisalamat\nvain hetkeks valaisee ja taasen sammuu\nniin oikullisna, tuskaa rintaan tuottain.\nKuin huntu peittää menneen elämäni\nja tuskin eilistä ma enää muistan\ntai hetkeä, mi juuri ohi kiiti.\nMa kysyn itseltäni: sinäkö\nOlympiassa vierellänsä seisoit?\nSa hänen rinnallansa kunniassa?\nSun nimesikö kantoi kansan riemu\nyht'aikaa hänen kanssaan pilvihin?\nNiin oli, tiedän, mutta vaivoin uskon!\nKuin poloinen on ihmisolento,\nkun se, mit' ylintä hän toivoo, hänet,\nkun toteen käy se, uneen uuvuttaa!\nKun hänt' en vielä nähnyt, kuvansa\nkun mielikuvissa vain piirtelin\nkuin sumuun harmajaan, kuin näyttikään\nniin helpolt' yhden katseensakin tähden\ntai sanansa, jo henkens' uhrata;\nja nyt, kun hän on mun, mun omani,\nkun toiveet kultaperhosien tavoin\njo leijuu kotelonsa jätettyään,\nnyt vielä kysyn, mietin, epäröin!\nAh! täällä unohdan ma itseni\nja hänet, vanhempani —\n                       Vanhempani!\nNyt vastako ma teitä muistelen?\nMun teistäni te ette mitään tiedä.\nTe ehkä kuolemaani itkette jo\ntai ehk' on huhu teille kertonut,\nett' ompi poika, jonka rakastamaan\nOlympiahan ette lähettäneet\nvaan kisaan, Sapphon sylissä —\n                               Ah, häntä\nken loukata voi? Naisten kruunua!\nSaa sappeansa purkaa kateus,\nma puollan häntä maailmata vastaan!\nJa isänikin, kun hän näkee hänet,\nhän mielellänsä jättää epäilyksen,\nmin rintahansa saanut julkeain\non sitransoittajattarien näky.\n    (Ajatuksiin vaipuen.)\nKen lähestyy? Ah, joukko meluisa.\nNiin inhottavaa! — Pois! — Mut minne? — Tänne!\n\n    (Menee luolaan).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Eucharis. Melitta. Orjattaria kantaen kukkia ja seppeleitä.\n\nEUCHARIS (huutaen)\nHoi tytöt! Tänne tuokaa kukkia\nte koko kasa. Talo koristakaa\nja piha, pylväät, ovet, kynnykset,\nja kukkalaittehetkin somistakaa!\nNyt kasvi viereen kasvin, sillä tänään\nnyt viettää valtijatar juhlaa lemmen!\n\nTYTÖT (näyttäen kukkasiaan)\nKas tässä!\n\n\n    (He alkavat ripustaa pylväihin ja puihin\n    seppeleitä ja kukkakiehkuroita).\n\nEUCHARIS\n           Hyvä! Hyvä! Mutta sa, Melitta,\nmiss' on sun kukkas, tyttö?\n\nMELITTA (katsellen tyhjiä käsiään)\n                            Minunko?\n\nEUCHARIS\nNiin sinun! Mutta katsos uneksijaa!\nSa yksin tyhjin käsin tuletko?\n\nMELITTA\nMa tahdon noutaa.\n\nEUCHARIS.\n                  Tahdon noutaa, sanoo,\nmut liikahda ei silti paikaltaan.\nSa sano, pieni teeskentelijä,\nmik' on sun? Mitä tapahtui, kun puolees\nniin katsoi pöydäss' usein valtijatar\nja viekkain silmin sinut löydettyään\ntaas pilkallisna silmät alas loi.\nJok' kerta näin sun silloin punastuvan\nja kiusalliseen hämmennykseen joutuin\nsun vanhan tutun toimes unohtavan.\nJa kun hän suuren maljan ojentaa\nsun käski kaunihille vieraallemme\nja arasti kun huulillesi veit sen,\nniin huusi äkkiä hän: silmät alas!\nja puolet suuren maljan sisällöstä\nsa silloin permannolle vuodatit.\nMut silloin Sappho nauroi. Mitä tuo\nkaikk' oli? Tunnustaa sun täytyy, tyttö!\n\nMELITTA.\nSa laske minut!\n\nEUCHARIS\n                Ah, en ensinkään.\nPää pystyyn vain ja kaikki tunnusta!\nAh, kyynelenkö silmissäsi nään ma?\nSa poloinen. En enempää ma kysy.\nMut elä itke! Vielä jos sit' teet,\nma tulen pahoilleni. Ällös itke.\nJo lopussako kukat? — Tulkaa sitten.\nMe uudet noutakaamme. — Tänne istu.\nViel' ompi ruusuja, sa seppel sido\nja ahkeroi, mut älä itke, lapsi.\n\n    (Lähtee tyttöjen kanssa).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Melitta yksin.\n\n(Istuutuu ruohopenkerelle ja alkaa sitoa seppeliä. Hetken kuluttua\npuistaa hän tuskallisesti päätään ja laskee alotetun seppelen viereensä.)\n\nMELITTA.\nEi käy tää. — Ah, mun pääni halkeaa\nja sydän myrskyää mun rinnassani.\n\nSaan täällä hyljättynä istua;\nniin kaukana on koti vanhempaini\nja orjankahleet painaa kättäni,\nmin heidän, omaisteni puoleen nostan.\nVoi minua, ma hyljättynä istun,\nei kukaan nää, ei kuule minua!\n\nNään kyynelin ma, kuinka toiset painaa\nsaa rinnan vasten rintaa ystävän,\nmut mulle tääll' ei syki ykskään sydän\nja kaukana on ystäväni täältä.\nNään isäin ympärillä lasten leikin\nnään hyväilevän lasten isiänsä;\nmun isäni on merten takana,\nei saa hän tervehdystäin, suudelmaani.\nMyös täällä tavallaan mua lempivät he\nja usein heiltä hellän sanan saan ma,\nmut rakkautt' ei se, vain sääliä,\nmi suopi hyvää itse orjallekin,\nja suu, jok' ensin imarteli, kohta\non täynnä katkerata ivaa, pilkkaa.\n\nHe saavat lempiä ja vihata\nja mitä sydän tuntee, lausuvat he,\nheill' ovat kullat, purppurat ja korut\nja heihin ihmetellen kääntyy katse,\nmut nurkassa on orjattaren paikka\nei häntä kohtaa katse, kysymys,\nei silmä, ajatus, ei toivomus!\n\nTe jumalat, jotk' usein kuullehet\nmua ootte, runsain käsin antakaa,\nmit' teiltä nöyrästi ma pyydän nyt,\noi olkaa armolliset tällä kertaa!\nTe viekää minut omaisteni luo,\nma jotta uskollista rintaa vasten\nmun pääni polttavan nyt painaa voisin.\nTe viekää omaisteni luo, tai ottakaa,\nah, luoksenne! — niin teidän luoksenne!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Phaon. Melitta.\n\nPhaon (joka Melittan yksinpuhelun aikana on ilmestynyt luolan suuhun,\nmutta vetäytynyt taas piiloon, astuu nyt esiin ja laskee takaapäin\nkätensä Melittan olkapäälle).\n\nPHAON\nNiin nuori ja niin surullinen, tyttö?\n\nMELITTA\nAh!\n\nPHAON\n    Kuulin jumalilta rukoilevan\nsun rintaa ystävän. Se ompi tässä.\nMun sitoo sinuun sama tuska, veri,\nja surevat on aina sukua.\nMa myöskin kaipaan vanhempiani,\nja kotimaahan palaa mieli mulla.\nMe liittykäämme, jotta toisen tuska\nois balsamiksi toisen sydämelle.\nSa vaikenet? — Viel' epäiletkö, tyttö?\nSa ylös silmää! Hyvääs tarkoitan.\n    (Hän nostaa leuasta tytön päätä.)\nKas, sama pieni juomanlaskija,\njok' kasti permantoa juomillaan!\nSiks surullinen? Ah, tuo tapaus\nniin mua kuin Sapphoakin huvitti.\n\nMELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa\nnyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).\n\nPHAON\nSua loukata en tahdo, lapseni.\nNoin vakaakatseinen tuo tyyni silmä?\nSun täytyy mulle kaikki kertoa!\nJo pöydässä ma sinut huomasin;\nsun neitseellinen sulos seurassa\nniin lempeästi loisti melun läpi.\nKen oot? Ja mikä pidättää sua täällä?\nEt ollut pöydässä, sa palvelit,\nja orjattarien ma huomasin\nsua toveriksi kutsuvan —\n\nMELITTA\n                          Sit' oonkin!\n\n    (Kääntyy ja tahtoo lähteä).\n\nPHAON (pidättäen häntä)\nEi vielä!\n\nMELITTA\n          Mitä orjattarelta\nsa tahdot, herra? Vertaistansa hänen\nsuo etsiä —\n    (Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä)\n            Oi minut luoksenne\nte ottakaatte, jumalat!\n\nPHAON (käyden häneen kiinni)\n                        Ah kuinka\nsa vapiset. Sa mieles kohota.\nVain kädet sitoa voi orjankahle\nei mieltä vapaan voi se orjuuttaa!\nOo rauhassa, on Sappho lempeä,\nma sanon sanan, ilman lunnaita\nhän antaa sinut taasen omaisilles.\n\n    (Melitta puistaa ääneti päätään).\n\nPHAON\nMua usko, hän sen tekee. Taikka onko\nsun palavainen kaipuus kotimaahan,\njok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?\n\nMELITTA\nAh, sano ensin, miss' on kotimaani!\n\nPHAON\nEt tunne sitä?\n\nMELITTA\n               Varhain lapsuudessain\nsen suojasta oon pois ma riistetty.\nSen kukkaset ja laaksot muistossain\non vielä, nimensä on unhoittunut.\nSen luulen päivännousun puolla olleen,\nniin oli kaikki siellä valoisaa.\n\nPHAON\nSe kaukanako lie?\n\nMELITTA.\n                  Ah, kaukana!\nSiell' oli ympärilläin toiset puut,\nja toiset kukat siellä tuoksuivat,\nsen taivaall' oli tähdet kaunihimmat\nja lempeämpi ihmisien mieli.\nMa monen lapsen kesken siellä elin\nja vanhus valkokiharainen, ah,\nhänt' isäks kutsuin, hyväeli mua;\nmyös toinen mies, niin kaunis, lempeä\nja ruskotukka — sinun näköisesi —\n\nPHAON\nSa vaikenet? Tuo mies?\n\nMELITTA.\n                       Hän minua —\n\nPHAON\nmyös hyväeli, niinkö?\n\n(Tarttuen tytön käteen)\n\nMELITTA (hiljaa)\n                      Olin lapsi.\n\nPHAON.\nMa tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi!\n    (Jättäen hänen kätensä:)\nMut edelleen!\n\nMELITTA\n              Niin meni kaikki hyvin.\nMut kerran yöllä huutoon heräsin,\njok' kaikui hurjana mun ympärilläin.\nNiin tuli hoitajatar, tempas minut\nja kantoi ulos kamalahan yöhön.\nNäin talojen ma palavan, ma näin\nkuin ottelivat miehet, pakenivat\nja kaatuivat; niin yksi verihurtta\nmua lähestyi ja tempas minut, sitten\nma kuulin sadatusta, huutoa\nja taiston melskettä; kun jällehen\nma kaikest' toinnuin, olin laivassa,\njok' kiiti tummain syvänteiden yli.\nMa ympärillä muiden tyttöin, lasten\nnäin itkevän, mut mitä kauemmaksi\nniin tultiin, harvenivat rivinsä.\nMont' yötä, päivää kuljettihin niin,\nehk' kuukausia. Viimein yksin olin\nma noiden hurjain miesten keskellä.\nNiin saavuttihin rantaan Lesboksen,\nma vietiin maihin. Sappho näki mun\nja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.\n\nPHAON\nSun onko Sapphon luona paha ollut?\n\nMELITTA\nAh ei! Hän ystävällisesti vastaan\nmun otti, kuivasi mun kyyneleeni,\nmua hoiti, opetteli rakkaudella;\nvaikk' katkera ja pikainenkin joskus,\non hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.\n\nPHAON\nMut isänmaatas et voi unhottaa?\n\nMELITTA\nAh, liian kohta sen jo unhoitin!\nMa leikeissä ja talon toimissa\nniin harvoin omiani ajattelin.\nVain tuskan, murheen mieltä painaessa\nmun sydämeeni hiipii kaipaus,\nja muisto tuskan-suloisesti mulle\ntaas menneen onnenajan paljastaa.\nNiin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas,\njok'ainut sana putos tuskaisesti\nkuin paljahille hermosyille, kun —\nmut nyt on hyvä taas, oon iloinen.\n\nSisältä kuuluu huuto:\nMelitta!\n\nPHAON.\n         Kuule!\n\nMELITTA\n                Kutsuvat. Ma menen.\n\n    (Jättää alotetun seppelen ja kukat).\n\nPHAON\nMit' ompi tässä sulla?\n\nMELITTA\n                       Kukkia.\n\nPHAON\nJa kelle?\n\nMELITTA\n          Sinulle — ja Sappholle.\n\nPHAON.\nSa tänne jää!\n\nMELITTA\n              Mua huudetahan jo.\n\nPHAON\nNoin synkin muodoin ällös luotain lähde!\nSa näytä kukkas!\n\nMELITTA\n                 Tässä.\n\nPHAON (ottaen ruusun joukosta)\n                        Ota sa\ntuo ruusu\n    (Pistää sen tytön rintaan)\n          muistoks tästä hetkestä\nja merkiks siitä, ettei kotona vain,\nvaan muuallakin ystäviä on.\n\n(Melitta, joka hänen kosketuksestaan on säpsähtänyt, seisoo nyt\nkorkeasti sykkivin povin, molemmat käsivarret riipuksissa,\nalaspainunein päin ja silmä yhteen kohtaan kiinnitettynä. Phaon\non astunut muutamia askelia hänestä ja katsoo häntä kauempaa).\n\nSisältä huudetaan:\nMelitta!\n\nMELITTA\n         Huusitko?\n\nPHAON\nMa en, he tuolla.\n\nMELITTA (keräten seppeleet, jotka ovat häneltä pudonneet)\n                  Ma tulen!\n\nPHAON\nNiinkö tyly oot, Melitta?\nMa enkö vastalahjaa ansainnut oo?\n\nMELITTA\nMit' antaa voin? Mit' olla mulla voisi?\n\nPHAON\nVain ylpeys ja turhuus kultaa jakaa;\nmut ystävyys ja lempi kukkasia.\nTäss' ompi kukkia —\n\nMELITTA\n                    Niin nämä, joita\nnuo tytöt tuolla ovat poimineet\nja tarkoitetut — ah, en ikinä!\n\nPHAON\nMut mitä sitten!\n\nMELITTA\n                 Ah, kun ovatkin\nniin paljaiks pensahat nää ryöstäneet.\n    (Silmäillen ympärilleen ruusupensastoon)\nTuoll' oksalla on sentään vielä ruusu\nmut liian korkeall', en ulotu.\n\nPHAON\nMa autan.\n\nMELITTA\n          Ällös.\n\nPHAON\n                 Helpolla en niin\nma vaatimustain heitä.\n\nMELITTA (nousten ruohopenkerelle)\n                       Tule sitten.\nMa sulle oksan taivuttelen.\n\nPHAON.\nHyvä!\n\nMELITTA (varpailleen kohoutuen ja taivuttaen oksaa, jonka\näärimmäisessä päässä ruusu riippuu)\n      Sa ulotutko?\n\nPHAON (joka kiinnittämättä huomiota ruusuun on katsellut vain Melittaa)\n                   Viel' en.\n\nMELITTA\n                             Mutta nyt!\nOi, luisun alas, putoan.\n\nPHAON\n                         Et toki.\nMa pidätän.\n\n    (Oksa on ponnahtanut tytön käsistä, hän horjahtaa ja vajoaa\n    Phaonin syliin, jonka tämä on pitänyt häntä kohden avoinna).\n\nMELITTA\n            Oi laske pois!\n\nPHAON (pitäen tyttöä sylissään)\n                           Melitta!\n\nMELITTA\nVoi minua! Sa päästä! — Ah!\n\nPHAON.\n                            Melitta!\n\n    (Painaa äkkiä suudelman tytön huulille).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Sappho, yksinkertaisesti pukeutuneena,\n    ilman seppeltä ja lyyraa. Edelliset.\n\nSAPPHO (tullen näkyviin)\nSua täytyy, ystäväni, etsiä?\nAh, mitä näen?\n\nMELITTA\n               Kuule! Valtijatar!\n\nPHAON\nKuin? Täälläkö?\n\n    (Päästää tytön käsistään)\n    (Vaitiolo)\n\nSAPPHO\nMelitta!\n\nMELITTA\n         Herratar!\n\nSAPPHO\n                   Mit' etsit täältä?\n\nMELITTA\nMa etsin kukkia.\n\nSAPPHO\n                 Ja löysitkin!\n\nMELITTA\nNää ruusut —\n\nSAPPHO\n             — palavat sun huulillasi.\n\nMELITTA\n— on liian korkealla.\n\nSAPPHO\n                      Ehkä sentään\nei kyllin. Mene!\n\nMELITTA\n                 Tuleeko mun —\n\nSAPPHO.\n                               Mene!\n\n    (Melitta poistuu).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Sappho. Phaon.\n\nSAPPHO\nPhaon!\n\nPHAON.\n       Sappho!\n\nSAPPHO\n               Noussut liian varhain\noot pöydästämme. Kaipasimme sua.\n\nPHAON\nEn maljaa, juhlan hälinää ma lemmi.\n\nSAPPHO\nEt hälinää. Tuo on kuin moite.\n\nPHAON\n                               Kuinka?\n\nSAPPHO\nMa olen varmaan rikkonut, kun oon\nma tulojuhlan meluisaksi tehnyt.\n\nPHAON\nEn sitä tarkoittanut.\n\nSAPPHO\n                      Täysi sydän\nmyös etsiä voi juhlan melua,\nett' yleisessä hälinässä yksin\nja huomaamatta vois se iloita.\n\nPHAON\nNiin!\n\nSAPPHO\n      Myöskin kunnon naapureille täytyi\nmun kiitollista mieltä osoittaa.\nHe viinist' iloitsevat. Tiedät sen.\nEi mikään juhla vasta häiritä\nsaa rauhaa, jota lemmin kuten sinä.\n\nPHAON.\nSua kiitän.\n\nSAPPHO\n            Menet?\n\nPHAON.\n                   Jos sa tahdot, jään.\n\nSAPPHO.\nOot herra menemään tai jäämään.\n\nPHAON\n                                Suutuit?\n\nSAPPHO (liikutettuna)\nPhaon?\n\nPHAON\n       Jotain tahdotko?\n\nSAPPHO\n                        En mitään!\n— Mut sentään!\n    (Itseänsä hilliten)\nNäin Melittan kanssa kuinka\nsa leikittelit.\n\nPHAON\n                Kenen kanssa? Ah,\nMelittan. Oikein. Entä sitten.\n\nSAPPHO\n                               Hän\non kaunis lapsukainen.\n\nPHAON\n                       Kyllä.\n\nSAPPHO.\n                              Mulle\non rakkain palvelijoistani hän,\nniin, lapsistani, voisin sanoa,\nsill' lapsina oon heitä rakastanut.\nVain siksi orjankahleita en ole\nma päästänyt, ett'eivät ennen aikaa\nnuo kodittomat joutuis opettajan\nja äidin huolenpidost' osattomiks.\nOon siihen tottunut, ja monta naista\nmyös Mytilenen porvaristoss' ompi,\njotk' iloisesti muistain mainitsevat\nett' ovat muinaista he Sapphon työtä.\n\nPHAON\nNiin kaunista!\n\nSAPPHO\n               Mut kaikist' tytöistä,\njoit' onnen leikki luokseni on tuonut,\nei mulle rakkaampaa kuin hän, Melitta,\ntuo tyttö tyynimieli, hiljainen.\nEi henki korkea, ei suuret lahjat,\nja taiteen harjotteluun avuton, —\nhänt' yli muiden sentään rakastin ma,\nhäll' ompi nöyrä, vaatimaton mieli,\nhäll' ompi hellä sydämellisyys,\nmi hitaana, kuin tyyni etana,\nyht'aikaa talo on ja asukas,\nja pienimmästä melustakin valmis\ntaas kuoreen vetäytymään pelokkaana\nja herkin tuntosarvin tunnustellen\nse vierast' epäröiden koskettaa,\nmut lujaan imeytyy, kun imeytyy,\nja kuollessa vain ottehensa jättää.\n\nPHAON\nAh, totta, kaunista!\n\nSAPPHO\n                     En toivoisi, —\nsuo anteeks, ystävä! En toivoisi,\nett' oikku taikka leikki milloinkaan\ntuon tytön poveen toisi toiveita,\njotk' eivät täyty, kiduttaisi vain.\nHält' tahtoisin ma säästää kokemuksen,\nkuin täyttymätön kaipuu kuluttaa\nja halveksittu lempi kalvaa mieltä.\nMun ystäväni —\n\nPHAON\n               Kuinka sanoit?\n\nSAPPHO\n                              Sinä\net kuule mua.\n\nPHAON\n              Ma kuulin: lempi kalvaa.\n\nSAPPHO\nNiin kalvaa! Ystäväni, mieles on\nnyt muissa. Tästä asiasta vielä\nme toiste puhukaamme!\n\nPHAON\n                      Oikein! Toiste!\n\nSAPPHO\nNyt, hyvästi! On tapa mulla ollut\nnää hetket viettää Musain seurassa.\nJos heitä nyt en tapaiskaan, niin sentään\nma tiedän hiljaisuuden löytäväni,\nja sitä tarvitsen. Jää hyvästi!\n\nPHAON\nSa menet?\n\nSAPPHO\n          Toivotko sa —?\n\nPHAON\n                         Hyvästi!\n\nSAPPHO (äkkiä kääntyen)\nJää hyvästi!\n\n\n    (Poistuu luolan aukkoon).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Phaon yksin, sittenkun hän on hetken aikaa\n    katsonut tylsästi eteensä.\n\nPHAON\nSa todellakin ootko —?\n    (Katsoen ympärilleen)\n                       Hän on poissa! —\nMit' tapahtunut on? Sit' tuskin tiedän.\nOon sekaisin, on pääni tyhjä, raskas.\n    (Katsoen ruohopengertä.)\nTäss' istui hän, tuo kukoistava lapsi,\n    (Istuutuu )\nma tahdon lepoon tässä painaa pääni.\n\n    (Laskee väsyneenä päänsä kätensä varaan).\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nPaikka sama kuin edellisissä näytöksissä.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Phaon makaa nukuksissa ruohopenkerellä.\n    Sappho tulee luolasta.\n\nSAPPHO\nOi turhaa! Aatokseni harhailevat\nja kutsumatta luokseni ne palaa.\nMit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan\ntuo kuva vihattu on mielessäni\nniin tuorein värein sieluun poltettuna,\ntuo kuva, jota paeta mun täytyy,\nvaikk' yli elon rajain tieni veis.\nKuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka\nMelitta häntä silloin syleili.\nJa sitten kaipuullensa antautuen\nhän tytön suulle — pois, en ajatella\nsit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!\n\nMut miksi itseänsä kiduttaa\nja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole!\nKen tietää mikä hetken vaikutin,\ntai tyhjä oikku heidät yhteen veti,\njot' turhaa oisi edes nuhdella?\nKen käskee hänen tunnettansa minun\nmun omaan tunteeseeni verrata.\n\nEi naisten tulta vaill' oo miehen lempi —\nken tuntee lemmen, elämän, sen tietää.\nOn vaihtelulle altis miehen mieli\nja elon muutteluihin mukautuva.\nNiin vapaana hän astuu elämään\nja toivon aamunkoi on ympärillään\nja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka,\non suotu hälle maineen otteluhun.\nOn hälle ahdas sielun maailma\nja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää;\njos lemmen tapaa hän, niin kumartuu\nsen hennon kukkasen hän poimiakseen,\nsit' tarkastaa ja panee kypäräänsä\nsen muiden voittomerkkein joukkohon.\nEi tunne hän sit' tyyntä paloa,\nmin lempi naisten poveen sytyttää;\nkuink' kaikki naisen elämä ja aatos\nja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää,\nkuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin,\njotk' äidin pesän ympärillä liitää,\nvain lempeä — jok' kehto on ja hauta —\nkuin sielun ahdingossa suojelevat;\nah, koko elämä kuin jalokivi\non kaulakäädyiss' syttynehen lemmen!\nMies lempii myös, mut hänen rinnassaan\non sijaa muullekin kuin rakkaudelle,\nja mitä nainen pitää paheena,\nsen vapaasti mies itselleen voi suoda.\nMiss' ikinä hän tapaa suutelon,\nhän pitää oikeutenaan ottaa sen;\non paha, ett'on niin, mut niin on sentään!\n    (Kääntyen ja huomattuaan Phaonin)\nHaa, tuossa ruusupensaan varjossa\nken on — hän on se, rakas petturi;\nhän nukkuu, rauha ynnä iloisuus\non hänen otsallensa asettuneet.\nNoin hengittää vain syytön nukkunut,\nnoin nousta voi vain viattoman rinta.\nNiin, armas, untas tahdon uskoa,\nmit todistaiskin sitten valveill'olos.\nSuo anteeks, että ensi hetkessä\nsua, armas, epäluuloin loukannut oon,\nkun uskoin että petos alhainen\nnoin puhtahasen temppelihen pääsisi\nHän hymyilee — jo avaa huulensa —\non kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää\nja valveill' lausuos sa nimi Sapphos,\njok' avaa sulle sylinsä.\n\n    (Suutelee Phaonia otsalle).\n\nPHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi\nsuljetuin silmin)\nMelitta!\n\nSAPPHO (heittäytyen taaksepäin)\n         Haa!\n\nPHAON\n              Ah, ken herätti mun? Kateellinen\nken armaan unen kuvat karkoitti?\nSa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin\nett' armast' oli jotain vieressäni,\nniin kaunis oli siksi unen näky.\nSa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä\noon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani\nkuin ihmeen avulla on kaikonnut,\ntaas ahdistuksetta ma hengitän;\nja niinkuin onneton, ken joutunut\non meren aaltoin synkkään pimeytehen,\nmiss ahdistus ja kauhu vallitsevat,\ntaas aallon käden nostamana nousee\npäin riemuisata päivänvaloa\nja ilman suutelo ja riemun äänet\nyht'aikaa ympärillään leikittelee:\nniin seison autuaana, onnellisna\nja toivon onnen hurman painamana\nett' oisi aisteja mull' enemmän\ntai nautintoa vähemmän.\n\nSAPPHO (itsekseen)\n                        Melitta!\n\nPHAON\nSa, armas, iloinen oo, onnellinen!\nTääll' on niin ihanaa, niin taivaallista!\nJo lepoon hennoin siivin kesäilta\nkäy hiljaisien kenttäin ylitse;\nja meri lemmenkaihoisena aaltoo\nja sulkee syleilyynsä päivän herran,\njok' orhinsa jo länteen ohjailee;\nkäy tuulenhenki hiljaa poppeleissa,\njotk' kanssa neitseellisten pylväiden\nkuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat\nkuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin\nmyös tehkää!\n\nSAPPHO (itsekseen)\nSuru yllättää mun taas —\nmut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!\n\nPHAON\nKaikk' kuumehoure nyt on kadonnut,\nmi vaivannut on kauan minua,\nja usko mua, Sappho, konsanaan\nen sinua niin lempinyt kuin nyt.\nSa tule, yhdess' iloitkaamme, Sappho! —\nMut kerro, mitä pidät unista?\n\nSAPPHO\nEi totta puhu ne, ja valhetta\nma vihaan!\n\nPHAON.\n           Katso, äsken kun ma nukuin,\nnäin ihmeellistä, omituista unta.\nOlympiassa uudelleen ma olin\nkuin silloin kun ma ensi kertaa sinut\nnäin iloisissa kilpaotteluissa.\nMa kuulin ympärilläin kansan huudot\nja vaunujen ja taiston jyrinän.\nNiin kuului soitto, kaikki vaikenivat;\nsa lauloit armaan lemmen iloista\nja syvästi ma olin liikutettu.\nMa luokses syöksyin, mutta — ajatteles! —\nen sinua ma enää tuntenut;\nviel' oli soittoniekka entinen\nja pyöreill' olkapäillään purppura\nja lyyra valkeassa kädessänsä;\nmut kasvot muuttuivat ja vaihtelivat\nkuin sumu kukkuloita ympäröivä\nja laakerseppel oli kadonnut\nja otsalt' ylevältä vakavuus\nja huulet, jumallaulun laulaneet,\nnyt maisen viehkeästi hymyilivät,\nja kasvot, itse Pallaan kaltaiset,\nne lapsenkasvoiks muuttui, lyhyesti,\nsua vuoroin muistutti hän, vuoroin ei,\nkuin Sappho oli vuoroin, vuoroin taas —\n\nSAPPHO (huudahtaen)\nMelitta!\n\nPHAON.\nMun aivan säikytit! — Ken sanoi sulle,\nett' oli hän se? — Itse tuskin tiesin! —\n— Oot liikutettu ja —\n\nSAPPHO (osottaa häntä kädellä loittonemaan).\n\nPHAON.\n                      Sa mennä käsket?\nMut yksi sana suo mun sanoa —\n\nSAPPHO (viittaa kädellään vielä kerran).\n\nPHAON\nEt tahdo? Mennä käsket? — Niinpä menen!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Sappho yksin.\n\nSAPPHO (hetken vaitiolon jälkeen)\nOn jousi lauennut\n    (Pannen kätensä rintansa ylitse)\n                  ja tuoss' on nuoli! —\nKen vielä epäilee? On kaikki selvää!\nMelitta elää hänen sydämessään,\njok' ompi unhottanut valansa,\nja hänen muotons' saavat unet, jotka\nnyt hiipii vuotehelle petturin.\nOn Sappho hyljätty, ja orjan tähden?\nNiin, hyljätty! Ja kenen hylkäämä?\nMa enkö enää ole sama Sappho,\njok' kuninkaita jaloissansa näki,\nja kruunuill' leikitellen hetken katsoi\nja kuuli — heidät sitte hyljätäkseen,\nja sama Sappho, jota koko Kreikka\non kerran kunnianaan tervehtinyt?\nOi hullu! Minkätähden astunut\noot laakerien kunnahalta alas,\nmiss' yhtyy tähtisoitto Musain kuoroon,\nsa tänne laakson ahdinkohon, missä\nvain köyhyys, uskottomuus vallitsee?\nSiell' oli pilvein luona sijani,\ntää paikk' ei muuks kuin haudaks ole mulle.\nHän, jonka jumalat on valinneet,\nmaan lapsihin hän älköön liittykö,\nei ihmisten ja ylimaallisten\noo arpa samaan maljaan sekoitettu.\nVain _toisen_ maailman voit valita\neik' ole paluuta sun valittuas;\nyks puraisu jo maineen hedelmähän\nse Proserpinen kranatien tavoin\nsun riittää liittämähän varjoihin,\netk' enää elävitten joukkoon kuulu!\nJa turhaan elämä sua kutsuilee\nja suloäänin korvahasi soittaa\nja tarjoo lempeä ja ystävyyttä.\nOi onneton! Sa halaat ruusuja\nja okaan painaa saat sa rintaas vasten! —\n\nMut nähdä tahdonpa ma kaunottaren\njok' ompi Sapphon syrjään sysännyt.\nMit' uskoa? Mun muistoniko pettää,\nkun, siltä kysyessäin, mieleen tuopi\nse hennon, aran lapsosen? Ma muistan\nvain silmät, jotka aina maata etsi,\nja huulet lapsen tavoin jokeltavat\nja tyhjän poven, jonka heikot aallot\nvain leikki sekä rangaistuksen pelko\nvoi saada tympeästä rauhastaan.\nTai enkö huomannut ma suloa,\nmi hänet tytön läheisyyteen vetää? —\nMelitta! — Nähdä tahdonpa! — Melitta!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Eucharis. Sappho.\n\nEUCHARIS\nSa jotain käsketkö?\n\nSAPPHO\n                    Melittaa huusin.\nMiss' on hän?\n\nEUCHARIS\n              Missä? huoneessansa, luulen.\n\nSAPPHO\nHän etsii rauhaa? — Mitä tekee hän?\n\nEUCHARIS\nEn tiedä. Mutta koko olentonsa\nja käytöksensä outoa on tänään.\nHän aamull' oli vaiti, kyynelehti;\nmut äsken iloisena tapasin\nma hänet syli täynnä vaatteita\nja liinasia, matkalla hän oli\npäin puroon, myrttimetsän siimekseen.\n\nSAPPHO\nHän nauttii voitostaan! — Mut eteenpäin!\n\nEUCHARIS\nMa olin utelias näkemään,\nmit' etsi hän ja hiivin perässänsä.\nNiin näin mä hänet —\n\nSAPPHO\n                     Hänen kanssaan?\n\nEUCHARIS.\nKenen?\n\nSAPPHO.\n       Mut edelleen!\n\nEUCHARIS\n                     Ma hänet vedessä\nnäin seisomassa. Vaatteitansa oli\nylt'ympär rannalla, ja loput oli\nhän korkealle vyöttänyt — ei tiennyt\nhän lymyilijää peljätä — ja vettä\nnäin hänen pienin käsin kokoilevan\nja sitten huolekkaasti hieroskeli\nhän käsiään ja kasvojansa, jotka\nniin hyvin sätehistä auringon\nkuin siitä innosta ja tavasta,\nhän millä työnsä teki, hehkuivat\nkuin purppura. Hän seisoessaan siinä\nkuin nymphi oli, yksi nuorimmista\nja nähnyt hänet jos Diana ois —\n\nSAPPHO\nEn tahdo kiitostas, vain kertomustas!\n\nEUCHARIS\nKun tehty oli kylvyn toimitus\nja pyyhittynä kasvot, rinta, posket,\nhän iloisesti laulain kotiin palas.\nNiin oli itseensä hän unohtunut,\nhän ettei huomannut, kun lehvillä\nma häntä viidakosta heittelin.\nHän astui kammioonsa, oven sulki\nja mitä sitten teki, tiedä en;\nvain kätköistänsä hänen jotakin\nma kuulin hakevan ja laulelevan.\n\nSAPPHO\nHän laulelee ja Sappho — ah, ma nyyhkin!\nSa tänne hänet tuo!\n\nEUCHARIS\n                    Melittako?\n\nSAPPHO\nNiin, kenen sitten muun? Melitta, ah,\nniin sulosointuinen ja soma nimi!\nMelitta — Sappho. — Mene, hänet tuo!\n\n    (Eucharis poistuu).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Sappho yksin.\n\n(Hän istuu ruohopenkerellä ja nojaa pään käteensä; väliaika.)\n\nSAPPHO.\nEn voi! Ah, turhaan vetoon ylpeyteeni,\nsen sijasta vain lemmen äänen kuulen!\n( Vajoaa entiseen asentoonsa)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Melitta. Sappho.\n\nMelitta (tulee, yksinkertaisesti, mutta huolella pukeutuneena,\nruusuja povella ja tukassa. Jää etemmäs seisomaan, mutta astuu,\nkun Sappho ei tee mitään liikettä, lähemmäksi.)\n\nMELITTA\nTäss' olen ma.\n\nSAPPHO (äkkiä kääntyen ja hätkähtäen)\n               Ah, taivas, hän on kaunis!\n\n    (Painaa kasvonsa, jotka hän on molemmin käsin\n    peittänyt, ruohopenkerelle; väliaika).\n\nMELITTA\nSa kutsuit?\n\nSAPPHO\n            Kuinka onkaan koristaunut\nhän, petturi, nyt armahansa vuoksi!\nMa vaivoin vihaani voin hillitä! —\nMin juhlan vuoks sa noin oot pukeutunut?\n\nMELITTA\nMin juhlan?\n\nSAPPHO\n            Miksi siis nuo korut, kukat?\n\nMELITTA\nMua usein siit' oot nuhdellut sa, että\nma runsaast' antamias vaatteita\nniin harvoin käytän, iloisempaan aikaan\nniit' aina ahnehesti säästäen.\nTuo tuli äsken mieleeni, ja tänään,\nkun meill' on ilopäivä, hiukkasen\nma päätin pukuani somistella.\n\nSAPPHO\nNyt ilopäivä? Enpä tiedä, miksi?\n\nMELITTA\nMiks? Kas kun sinä olet palannut\nja — niin, en oikein tiedäkään ma, miks;\nmut iloinen oon.\n\nSAPPHO\n                 Petturi!\n\nMELITTA.\n                          En kuullut;\nsa mitä sanoitkaan?\n\nSAPPHO (hilliten itseänsä)\n                    Melitta, tule,\nme tässä tyynesti nyt jutelkaamme. —\nKuin vanha oot?\n\nMELITTA\n                Sa tiedät itse, Sappho,\nmik' kohtalo mun lapsuuteni aikaan\non sattunut; ei ole äiti kukaan\nmun vuosiani tarkkaan laskenut,\nmut luulen, ett' on niitä kuusitoista.\n\nSAPPHO\nEi! valehtelet!\n\nMELITTA\n                Minä?\n\nSAPPHO\n                      Niin, et puhu\nsa totta!\n\nMELITTA\nAina! valtijatar.\n\nSAPPHO\n                  Tuskin\noot viittätoista täyttänyt.\n\nMELITTA\n                            Voi olla\nse mahdollista.\n\nSAPPHO\n                Vuosilta niin nuori\nja petokseen jo kypsä. Ei, niin ei\nvoi luonto itseänsä pilkata!\nSe mahdotonta on! Se pois! — Melitta,\nsen päivän vielä muistatko, mi sinut\ntoi tänne kolmetoista vuotta sitten?\nSun oli hurjat miehet ryöstäneet\nja ääneen itkien sa valitit.\nTuo lapsi koditon mua säälitti\nma maksoin lunnahat ja sylihini\nma, itse lapsi, lemmen hehkulla\nsun suljin nuorta poveani vasten.\nEt erota sa tahtonut, vaan käsin\nsa ympäröit mun niskani, siks kunnes\nsun lohdullinen uni uuvutti.\nTuon päivän vielä voitko muistaa sa?\n\nMELITTA\nOi koskaan, koskaan unhottaako voisin!\n\nSAPPHO\nKun sitten kohta kuumeen käärmehet\nsun ympärilläs kiemuroi, Melitta,\nken silloin valvoi luonas pitkät yöt,\nsun pääsi omaa päätään vasten painoi,\nja itsens' unhottaen, kuolemalta\nvain rakast' aarrettansa varjeli\nja taistelussaan viimein onnistuikin.\n\nMELITTA\nSa teit sen, Sappho! Mitään ei oo mulla\njost' en ma kiittää saisi sinua.\n\nSAPPHO\nEi niin! Sa tänne rinnalleni tullos!\nMa tiesin sen, et mieltäin pahoittaa\nsa tahtoen ja tarkoittaen voisi!\nNyt lyököön povi vasten povea\nja sisarsilmään silmä syventyköön\nja sanat hengitykseen hukkukoon,\nja rinnan yhteissoinnut ihanat\nnyt toinen toisessansa tuntekohon.\n\nMELITTA\nOi Sappho!\n\nSAPPHO\n           Niin, ma olen erehtynyt.\n\nMELITTA\nMut missä?\n\nSAPPHO\n           Voisitko? Et voisi! Et!\n\nMELITTA\nMut mitä, valtijatar?\n\nSAPPHO\n                      Voisit! — Mene!\nNuo turhat vaatteet laske luotasi,\nnoin en sua nähdä voi. Sa mene. Toiset\nsa ota vaatteet! Koru kirjava\ntuo loukkaa silmääni. Nyt poistu täältä!\nOl' ennen puku koruton Melittan,\nnoin monet verhot verhotusta tietää.\nPois! Toiset vaattehet! Ma sanon, pois!\n— Seis! Minne menet? — Viivy! — Silmiini\nsa katso! Miksi maahan silmäs luot?\nSa herrattares katsettako pelkäät?\nNoin ujo äsken aivan et sa ollut,\nkun Phaon —\n            Haa! sa punastuit! nyt oot\nsa itses paljastanut, petturi!\nSen kiellätkö? En petollista kieltäs\nvaan noiden poskiesi punaa uskon,\njok' kajastust' on siitä liekistä,\nmi petollisna palaa rinnassasi.\nSa onneton! Sen tähden ruoka-aikaan\nniin oudosti sa tänään käyttäydyit?\nMit' arvelin ma merkiks ujouden,\nse olikin vain pyydys ilotytön,\njok' ansaa hämähäkin tavoin kutoi?\nNiin nuori ja niin viekas, kukoistava\nja lokaa povessansa kantava?\nMiks oot niin vaiti? Sanojako puuttuu?\nVoi kieles pistää, miks ei sähistäkin?\nSa vastaa?\n\nMELITTA\nMitä tarkoitat, en tiedä.\n\nSAPPHO\nEt? lapsi parka! Itket? Itku pois!\nKas kyynel tuskan oikeus on yksin!\nSa sanoin puhu! Niist' on pyhyys poissa.\nMut ällös viattoman kieltä käytä.\nKuin morsion sa oothan koristeltu!\nPois kukat nuo! Ne eivät käärmettä\nvoi näkymättömäksi tehdä. Ota\nne pois!\n\n    (Melitta ottaa vaieten seppelen päästään).\n\nSAPPHO\n         Sa anna mulle seppeles,\nma tahdon muistona sen säilyttää;\njos siitä lehdet varhain putoilevat,\nse uskolliseks sinut todistaa\nja minut onnekkaaks. — Miks ruusua\nsa säälit povellasi? Mulle suo se!\n\n    (Melitta peräytyy).\n\nSAPPHO\nKai lemmenpantti? Pois se heti jätä!\n\nMELITTA (lyöden molemmat kätensä ristiin rintansa yli siten ruusua\nsuojellakseen)\nEn koskaan!\n\nSAPPHO\n            Turha vastustuksesi Ruusu!\n\nMELITTA (painaen kätensä lujasti rintaansa vasten, peräytyen)\nSa ota henkeni!\n\nSAPPHO\n                Sa kurja käärme!\nMa myös voin pistää!\n    (Vetäen esiin tikarin)\n                                 Ruusu minulle!\n\nMELITTA\nAh suuret jumalat! Te suojelkaa mua!\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Phaon. Edelliset.\n\nPHAON\nKen huusi? — Sa, Melitta? — Ase pois!\n\n    (Väliaika).\n\nPHAON\nMit' oli täällä? Sappho?\n\nSAPPHO\n                         Kysy häitä!\n\nPHAON\nMelitta, mitä —\n\nMELITTA\n                Syy on minun, puhuin\nkuin orjalle ei ole sopivata.\n\nSAPPHO\nSa ällös turhaan väärää syytä ota,\non tosi syy jo sulla kyllin raskas.\nEn kaipaa minä jalomielisyyttäs.\n    (Kovalla äänellä)\nMa ruusun rinnaltansa halusin,\nmut hän ei oo mua totellut!\n\nPHAON\n                            Ah, eikö?\nHän, jumalat, on oikein tehnyt siinä,\neik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö!\nSen itse annoin muistoks kauniin hetken\nja merkiks siitä, ettei myötätunto\noo jokaisessa rinnass' sammunut\nviel' onnen orpoutta kohtaan; annoin\nsen mesi-pisarana maljakkoon,\nmin vieras hänen huulillensa painaa;\nja pantiks sisällisen tuntoni,\nett' ompi tyyni mieli naisen hyve\nja että kukkaseppel viattoman\non enemmän kuin maineen laakerit. —\nHän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! —\nNuo kyyneletkin ootko laskenut,\nkun hänet orjakauppiaalta ostit?\nOn ruumis sinun, tule, tapa hänet,\nmut kyyneltäkään et saa vuodattaa! —\nSa etkö lempein silmin mua katso\nja pyydä säälimähän säälitöntä?\nEt tunne sinä häntä, ylpeää!\nSa katso! Tikari on kädessänsä.\nJa kaksi muuta kätkettynä hällä\non syväss' silmäluomiensa alla.\n    (Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä)\nMa otan tämän. Kantaa tahdon sitä\nma täällä povellani petetyllä,\nja koskaan mennehiltä päiviltä\njos joku kuva kauniin kaipuun tuopi,\nyks katse tähän tekee terveeks mun!\n\nSAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin)\nPhaon!\n\nPHAON\n       Tuot' ääntä älä kuuntele,\nhän tikariinsa houkuttelee sun!\nOn mullekin se soinut. Ennen kuin\nviel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin\nhän oli minut kietonut ja veti\nmua kultalangoin hiljaa luoksensa,\njos taistelinkin, yhä ahtaammaks\nvain kävi taikakehä ympärilläin.\nKun hänet näin, niin hurja pyörrytys\nmun valtasi ja tahdottomana\nma hänen jalkojensa juureen syöksyin.\nSun nähdessäin taas löysin itseni,\nma Circen luona tiesin olevani\nja niskani jo käyristetyks tunsin!\nMut vapaa viel' en ollut, lumouksen\nhän itse omin käsin hävitti.\n\nSAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen)\nPhaon!\n\nPHAON\n       Hänt' älä kuule, älä katso!\nKuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.\n\nMELITTA\nHän itkee!\n\nPHAON\n           Pois! On itkuss' uusi ansa.\n\nMELITTA\nMun kärsienkö täytyy hänet nähdä?\n\nPHAON\nMyös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme,\nhän ennenkuin on sinut ansaan saanut!\n\n    (Hän lähtee viemään Melittaa).\n\nMELITTA\nEn voi ma. — Sappho!\n\nSAPPHO (sammuneella äänellä)\n                     Huusitko, Melitta,\nsa mulle?\n\nMELITTA (kääntyen ja syleillen Sapphon polvia)\n          Täällä olen, Sappho! Ota\nsa ruusu! Elämäni! — Miss' on asees?\n\nPHAON (rientäen paikalle, tempaisten ruusun, jota molemmat pitävät,\nja nostaen Melittan)\nSun on se. Kukaan sitä sult' ei ryöstä!\n    (Vieden Melittan pois)\nSa tule! Nopeasti täältä.\n\n    (Vie hänet)\n\nSAPPHO (Ojennetuin käsin, kaiuttomasti)\nPhaon!\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nSama seutu kuin edellisissä näytöksissä.\n\nKuutamoyö.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Sappho tulee, syviin ajatuksiin vaipuneena.\n\nJää seisomaan. — Hetkeen vaitiolon jälkeen:\n\nSAPPHO\nMa vielä oonko? Jotain vielä onko?\nSiis kaikkeus ei kokoon jysähtänyt\noo tuona kauhistuksen hetkenä?\nJa pimeys, mi minut ympäröi\nnyt synkkänä, se yö on eikä hauta!\nJa sentään sanotahan, että tuska\nvoi tappaa. — Ah, niin elämäss' ei käy! —\nTääll' on niin tyynen tyyntä, hiljaista,\non kaikki ilon äänet vaienneet,\nei ykskään lehti liikahtele puissa,\nja yksin kuni vieras eksynyt\nmun itkun' ääni kaikuu kautta yön. —\nAh, nukkua ken vois kuin lintuset,\nja pitemmälti, koskaan heräämättä\nsiin' uness' syvässä ja ihanassa,\nmiss' yksin valtimotkin nukkuvat\neik' aamu enää tuskaan herätä,\neik' kiittämätön — Seis! — Sa kyyhyn kajoot!\n    (Hillityllä äänellä)\nOn murha rikosteko kauhea\nja ryöstö, petos, kaikki konnantyöt,\nnuo myrkyllisen lohikäärmeen päät,\njok' kadotuksen kuiluss' siinnehenä\nmaan ruttokuolallansa saastuttaa;\nnuo kaikki kauheita on rikoksia!\nMut yhden tunnen, jonka rinnalla\nnuo kaikki liljanvalkoisilta näyttää,\nse kiittämättömyys on! Yksin tekee\nse kaikki mitä toiset yksitellen,\nse ryöstää, valhettelee, vannoo väärin\nja pettää, tappaa! Kiittämättömyys!\n\nMua, taivas, itseltäni suojele!\nMun sisässäni synkät henget herää\nja vanginkahleitansa karistelee!\nMa hänet yksin kohtalolta pyysin,\nvain hänet kuolevaisten joukosta;\nma tahdoin ihmiskunnan kukkuloille\nja yli kaikkein hänet kohottaa,\nniin, yli haudan, kuolemankin tahdoin\nma hänet maineen siivin viedä pois\nluo kaukaisien aikain kunnian.\nMit' olen, voin, ja mitä merkitsen,\ntuon kaiken seppeleenä laskea\nma tahdoin otsallensa — palkaks pyytäin\nvain lempeätä sanaa. Mutta hän —\nah, jumalat, te elättekö vielä? —\n    (Ikäänkuin äkillisen ajatuksen lyömänä)\nTe elätte! Teilt' tuli ajatus,\nmi valaisten mun sieluhuni tunki.\nSuo, jumal-lähetti, mun käsittää\nsun äkillistä viestiäsi oikein! —\nMelittan Chiokseen on mentävä,\nniin, Chioksehen petturista kauas,\nsiell' lemmenkärsimyksin maksamahan,\nmin on hän rikkonut, ja katumaan?\nNiin olkoon! — Rhamnes, Rhamnes! — Olkoon niin!\nTe jumalat, ma kiitän viestistänne!\nSit' täyttämähän riennän!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Rhamnes. Sappho.\n\nRHAMNES\n                          Valtijatar,\nsa mitä käsket?\n\nSAPPHO\n                Hän on työtäni,\nmit' ois hän ilman minua? Ken kieltää\nvoi kuvanveistäjältä oikeutta\nsit' tuhota, min on hän itse luonut?\nSit' tuhota? — Oi, liian korkealla\non hänen onnensa mun käsiltäni!\nJos lempi seuraa häntä Chiokseen\non orjanliedellä hän onnekkaampi\nkuin minä kultaisessa talossani\noon vailla lempeä. Vuoks armahan\non ihanata kärsiä, ja toivo\nja muisto kukkia on saman puun\nkuin todellisuus, okaita vain ilman!\nOi meren ulapalle tuomitkaa\nte minut paljahalle kalliolle,\nmiss' aallot, pilvet naapurini ois\nja elämä ois kauas eristetty;\nmut muiston kirjastani pyyhkikää\nte viime hetket laupiaasti pois;\nte usko lempeheni jättäkää,\nja osaani ma ylistellä tahdon\nenk' enää yksinäin ma olisi:\njok' kerralta, kuu oas jalkaa loukkais,\njok' kerran tuskan tullen sanoisin:\nJos tietäis hän! ja hän sua muistelee!\nHän sinut pelastaisi! Balsamia,\nah, kohta joka haavahani vuotais.\n\nRHAMSES\nSa, valtijatar, olet kutsunut!\n\nSAPPHO\nOi Phaon! Phaon! Mitä sulle tein?\nMa seisoin tyynnä runon kentillä\nja yksin, kultalyyra kädessäni.\nNäin täällä alahalla ilot maan,\nsen tuskat eivät minuun ulottuneet.\nEn hetkistä vaan kukkasista runon,\njotk' iloiseksi seppeleksi sidoin,\nma laskin kiirehtivän ajan kulun.\nMit' annoin laululle, sen itse sain ma\nja ikinuoruus kukki otsallani.\nNiin tuli hän ja riisti julkein käsin\nmun yltäin kultaharson, vetäen\nmun alas autiutehen ilottomaan,\nmiss' ei oo jalanjälkeä, ei tietä;\nja nyt kun hän mun ainoani ois,\nmi tyhjyydessä vastaan säteilisi,\npois vetää kätensä hän, pakenee?\n\nRHAMNES\nOi, valtijatar, pimeys jo lankee,\nja kostea on yö ja merituuli.\n\nSAPPHO\nSa kiittämättömyyttä pahempaa\net tuntene?\n\nRHAMNES\n            En ma.\n\nSAPPHO\n                   Niin myrkyllistä?\n\nRHAMNES\nEn tosiaan.\n\nSAPPHO\n            Niin kiron ansaitsevaa\nja rangaistuksen?\n\nRHAMNES\n                  Totta, oikeudella\nsen kaikki kiroo.\n\nSAPPHO\n                  Niin, niin toiset paheet\nhyeenain, hukkain, tiikerien sukuun\nne kuuluu. Mutta kiittämättömyys\non käärme. Niin! Kuin käärme kaunis, liukas\nja kirjava ja myrkyllinen! — Oi! —\n\nRHAMNES\nSa sisään käy, on siellä parempi,\non koko talo tähtes kaunistettu\nja Phaon sua käytävässä vuottaa.\n\nSAPPHO\nKuin! Phaon mua vuottaa?\n\nRHAMNES\n                         Niin, ma näin\nhän kuinka aatoksissaan astuskeli\nja seisoi taas ja hiljaa puheli,\nluo astui ikkunan ja yöhön tähys.\n\nSAPPHO\nHän mua vuottaa? Rakas, sanoiko\nhän sen? Hän vuottaa mua, Sapphoa?\n\nRHAMNES\nNiin tiemmä. Vartoen ja kuunnellen\nnäin hänen seisovan, ja ketä muuta\nhän odottaisi?\n\nSAPPHO\n               Ketä? Sapphoa\nei vuota hän — mut turhaan vuottaa saa hän!\nRhamnes!\n\nRHAMNES\n         Niin, valtijatar!\n\nSAPPHO\n                           Tiedät, että\non Chioksessa kestiystävä\nmull' isän ajoilta.\n\nRHAMNES\n                    Sen tiedän.\n\nSAPPHO\n                                Ruuhi\nsa irroittaos lahden rannalta,\ntän' yönä täytyy sinun Chiokseen.\n\nRHAMNES\nMa yksin?\n\nSAPPHO\n          Et.\n\n    (Väliaika).\n\nRHAMNES\n              Ken seuraa sinne mua?\n\nSAPPHO\nSa mitä sanot?\n\nRHAMNES\n               Kuka seuraa mua —?\n\nSAPPHO (vieden Rhamneksen toiselle puolen näyttämöä)\nSa tule! Ole hiljaa, varuillasi!\nMelittan luokse käy ja taivuta\nsa hänet tänne tulemahan. Mutta\noo varuillas, hän ettei mitään huomais.\n\nRHAMNES\nKen?\n\nSAPPHO\n     Phaon. — Jos Melitta tulee —\n\n    (Keskeytyen)\n\nRHAMNES\n                                  Silloin?\n\nSAPPHO\nVie hänet hyvällä tai pahalla,\nmut hiljaa, irroitettuun ruuheen, sitten\nniin nopeaan kuin mahdat Chiokseen!\n\nRHAMNES\nJa siellä?\n\nSAPPHO\n           Siellä kestiystävälle\nsa jätä tyttö, mulle säilyttäköön\nhän hänet ankarast' — ei ankarasti!\nOn kyllin rangaistu hän. Kuuletko?\n\nRHAMNES\nMa riennän!\n\nSAPPHO\n            Kiiruhda!\n\nRHAMNES\n                      Jää hyvästi,\noi Sappho! Aamu meit' ei täällä tapaa.\nVoit olla tyytyväinen palvelijaasi.\n\n    (Poistuu).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Sappho yksin.\n\nSAPPHO\nHän menee! — Ei! — Ah, kuinka tottumus\non kumma, vihattuunkin kiinnittää se!\n    (Ajatuksiin vaipuneena)\nHoi! — Askelia! — Tuuli vain! — Kuin lyö\nniin myrskyisesti rinnassani sydän! —\nNyt ääniä ma kuulen. Haa, hän tulee,\nei aavista hän, että viime kertaa —\nPois! En voi sitä nähdä enkä tahdo!\n\n    (Poistuu kiivaasti).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Melitta. Rhamnes.\n\nMELITTA\nTääll' olevan sa sanoit Sapphon. Häntä\nei täällä näy.\n\nRHAMNES (hämillään silmäillen ympärilleen)\nEi? Niin, ei todellakaan.\nHän oli täällä juurii — Tule siis!\n\nMELITTA\nMut mihin?\n\nRHAMNES\n           Tuonne meren rantamalle,\nluo lahdekkeen hän lienee kävellyt.\n\nMELITTA\nMut koskaan ei hän sinne mene.\n\nRHAMNES\n                               Ehkä\nhän tänään mennyt on.\n\nMELITTA\nMiks sitten tänään?\n\nRHAMNES\nMiks? Koska — katsos —\n    (Itsekseen )\n                       Että minulle\nhän juuri tämän tehtäväksi antoi!\nEn katsoa voi häntä. Mitä sanon?\n\nMELITTA\nSa oot niin outo. Käännyt ympäri\neik' uskalla sun silmäs vahvistaa\nsun sanojasi. Mikä tekee sun\nniin murheelliseksi ja levottomaks?\nSa lausu, miss' on Sappho; luokseen tahdon;\njos et sa tiedä, suo mun mennä.\n\nRHAMNES.\n                                Seis!\nSa et saa lähteä?\n\nMELITTA\n                  Miks?\n\nRHAMNES\n                        Mukaani\nsun täytyy tulla!\n\nMELITTA\n                  Minne?\n\nRHAMNES\n                         Kanssani\nsa lähde tuonne lahdekkeeseen, siellä\nsaat nähdä.\n\nMELITTA\n            Jumalat, mit' tarkoittaa hän?\n\nRHAMNES\nSa tule, tyttö! Keskiyö jo kohta\non ohi. Aika kiiruhtaa. Nyt tule!\n\nMELITTA\nMik' on sun? Pois? Ja kauas täältä?\n\nRHAMNES\n                                    Ole\nsa levollinen, lapsi! Kauas? Mikä\nsun mielees johtuu? Eihän kaukana\noo Chios?\n\nMELITTA\nChiokseen? En konsanaan!\n\nRHAMNES\nSun täytyy, lapsi, valtijatar tahtoo.\n\nMELITTA\nSa sanot Sappho? Pois! Ma tahdon luokseen!\n\nRHAMNES\nEt pääse!\n\nMELITTA\n          Hänen jalkoihinsa tahdon!\nHän kuulee, tuomitsee!\n\nRHAMNES\n                       Seis, paikallasi!\n\nMELITTA\nKuin, Rhamnes, sinä?\n\nRHAMNES\n                     Niin, en muuta voi.\nMa olen käsketty ja tottelen.\n\nMELITTA\nMun pyyntöhöni taivu!\n\nRHAMNES\n                      Ei, en voi.\nVaikk' kyynel silmiäni hämärtää,\nniin täytyy olla. Siksi tule, lapsi!\n\nMELITTA\nTäss' olen polvillani. Mua kuule!\n— Tääll' eikö ketään, joka kuulis mua?\n\nRHAMNES\nEi! Talon herätät. Nyt mukaan lähde!\n\nMELITTA\nEn koskaan! Eikö missään pelastajaa?\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Phaon. Edelliset.\n\nPHAON\nMelittan ääni! — Haa, sa julkea,\nsa häneen kajotako uskallat?\n\n    (Rhamnes jättää Melittan).\n\nPHAON\nEi aavistukseni siis pettänyt,\nkun näin sun hiljaa vaanivaisin katsein\nkuin hukka hänen luokseen hiipivän;\noot erehtynyt laskuissasi, susi,\non paimen hereillä ja tuhoo sun.\n\nRHAMNES\nMa, herra, seuraan Sapphon käskyä.\n\nPHAON\nKuin, Sapphon? Hän tään sulle toimeks antoi?\nOi Sappho, Sappho! Nyt ma tunnen sun!\nVain liian myöhään! Miksi liian myöhään?\nViel' ompi aika siteet katkoa,\njotk' kiinnittävät häneen. Taivas, teen sen!\nSa julmuuksien nopsa noudattaja,\nsa miks —? Melitta, kalpenet, sa värjyt?\n\nMELITTA\nOi hyvä on mun!\n\nPHAON\n                Taivast', orja, kiitä\nhän ettei jalkaakaan oo satuttanut.\nAh, taivas, joka kyynelensä saisit\nsa kuolonkorahduksin korvata! —\nOot väsynyt, sa minuun nojaudu,\net mistään varmempata turvaa löydä.\nSa katso tänne, tätä taivaankuvaa\nsa, konna, tahtonut oot loukata.\n\nRHAMNES\nEn loukata.\n\nPHAON\n            Mut mitä?\n\nRHAMNES\n                      Tahdoin — anteeks,\nen voi ma tehtävääni loppuun saattaa.\nSiis suo mun mennä.\n\nPHAON (eroten Melittasta)\n                    En! Seis paikallasi!\nMa tahdon ilkeytenne tuntea!\nMit' aioit?\n\nRHAMNES\n            Hänen täytyi pois.\n\nPHAON\n                               Ja mihin?\n\nRHAMNES\nSe ompi yksin Sapphon salaisuus.\n\nPHAON\nEt ilmoita?\n\nRHAMNES\n            Se tänne kätketty\non uskollisen palvelijan rintaan.\n\nPHAON\nSiis aukaiskoon sen rauta. Kiitos, Sappho?\nSoit mulle aseen itseäsi vastaan.\n    (Vetäen tikarin esiin.)\nNyt totuus lausu: näät mun valmihina\nsun uskollisen kätkös avaamaan.\n\nMELITTA\nSa säästä hänet! Chioksehen tahtoi\nhe minut viedä.\n\nPHAON\n                Chiokseen?\n\nMELITTA\n                           Niin, siellä\non Sapphon kestiystävä, jok' oisi\nMelittan saanut huostahansa ottaa.\n\nPHAON\nKuin, meren halki?\n\nMELITTA\n                   Tuolla lahdekkeessa\non vene.\n\nPHAON\n         Vene?\n\nMELITTA\n               Niinhän sanoit, isä?\n\nRHAMNES\nMua älä isäks kutsu, kiittämätön\njok' olet herrattares pettänyt.\n\nPHAON\nSa sanoit, vene?\n\nMELITTA\n                 Mitä tehnyt oon?\nMiks moitit mua? Hän multa kysyihän!\n\nPHAON\nSa sanoit, vene! — Hyvä! — Viittaustas\nma tahdon seurata. Se sult' on, taivas.\nMa myöhään kehoitukses ymmärsin!\nHän eikä kukaan toinen päällä maan,\nhän kantaa povessansa puolta siitä,\nmi täällä rinnassani kaipaa, tykkii.\nHän itse näytti tien. Sit' tahdon käydä!\nMelitta, Chiokseen sa lähdet — mutta\net yksinäsi — Ma seuraan mukanasi.\n\nMELITTA\nMa hänen kanssaan!\n\nPHAON\n                   Jätä tämä maa,\nmin teillä kateus ja viha, kosto\nMedusanpäitään nostelevat, missä\nties vihollises kuolon-ansoin laskee.\nSa tule, tuoll' on vene, täällä miehuus,\nja voima vaikka maailmata vastaan.\n\nMELITTA (levottomana Rhamnekselle)\nRhamnes!\n\nRHAMSES\n         Sa ajattele, herra!\n\nPHAON\n                             Itse sitä\nsa tee. Sa oot mun käsissäni.\n\nRHAMNES\n                              Herra,\nhän Sapphon on.\n\nPHAON\n                Sa valehtelet. Mun\nhän on.\n    (Melittalle)\n        Sa tule, seuraa!\n\nRHAMNES\n                         Asukkaat\ntään saaren palvelevat Sapphoa\nkuin ruhtinasta, valmihit he hänen\non pyynnöstänsä kohta aseihin.\nMa sanon sanan, sadat nousevat —\n\nPHAON\nSa totta puhut, olin unhottaa,\nma kenen luona oon. — Sa tulet mukaan!\n\nRHAMNES\nMa, herra?\n\nPHAON\n           Niin, mut saaren rantaan vain.\nMa Sappholt' en sua kadehdi. Kun oomme\nme turvassa, saat sinä palata\nja kertoa, mit' tapahtunut on —\nmut kyllin, sinä seuraat.\n\nRHAMNES\n                          En, en koskaan!\n\nPHAON\nMa luulen, että taipumahan sinut\nvoin saada!\n\nRHAMSES (lähestyen taloa)\n            Väkivalloin!\n\nPHAON (sulkee häneltä tien ja astuu tikari kädessä hänen luokseen)\n                         Tyrehdy\nsiis paikallesi, kuten itse tahdot!\nVain pieni hinta konnan perikato\non pelastuksest' tämän viattoman!\n\nMELITTA\nSa ällös!\n\nPHAON\n          En, jos kuulee hän!\n\nRHAMNES (joka on vetäytynyt toiselle puolen)\n                              Voi mua,\nvoi vanhusta, joll' yhtä paljon voimaa\nei oo kuin tahtoa!\n\nPHAON\n                   Nyt, tyttö, tule!\n\nMELITTA\nMut mihin?\n\nPHAON\n           Laivaan!\n\nMELITTA (Phaonista eroten ja etualalle rientäen)\n                    Jumalat, mit' tehdä?\n\nPHAON\nPois! Kaukaranta meille ojentaa\njo turvallisen käsivartensa.\nTuoll' yli vanhan, harmaan meren, siellä\non turvallisuus, lepo, rakkaus!\nOi seuraa sinne! Alla lehmuskaton,\nmi vanhempaini talon varjostaa,\nsiell', armas, nousee onnentemppelimme.\n    (Tarttuen tyttöön.)\nSa värjyt? Värjy, armas morsion,\nsun sulhos käsi syleileepi sua!\nSa tule! Jollet seuraa, omin käsin\nma, kautta jumalien, kannan sun\npois täältä, kauas, ääreen maailman!\n\nMELITTA\nOi Phaon!\n\nPHAON\n          Lähde! Tähdet vilkuttavat\nja meri pauhaa, lauhat tuulet käyvät,\nja Amphitrite lemmelle on aulis.\n    (Rhamnekselle)\nSa ensin!\n\nRHAMNES\n          Herra!\n\nPHAON\n                 Henkes uhalla!\n\n    (Kaikki poistuvat).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Hetken väliaika. — Sitten ilmestyy Eucharis portailta.\n\nEUCHARIS.\nRhamnes!\n    (Astuen esiin)\n         Mun on kuin äänes oisin kuullut.\nEi ole ketään täällä. Erehdyin.\nOn kuin ois sitten Sapphon kotiintulon\ntään talon häijy henki riivannut.\nKaikk' arastellen toistaan pakenee\nja joka oksall' epäluulo asuu.\nMelittaa etsin, löysin tyhjän vuoteen,\nja valtijatar yksin yössä kulkee,\nTäält' ääni Rhamneksen, hän itse ei!\nKun olis aamu! — Kuule!\n\nRHAMNES (kaukaa)\n                        Apua!\n\nEUCHARIS\nKen huutaa?\n\nRHAMNES (lähempää)\n            Tänne!\n\nEUCHARIS\n                   Rhamnes!\n\nRHAMNES (aivan lähellä)\n                            Sapphon orja!\n\nEUCHARIS\nHän menehtyä on. Mik' on sun, Rhamnes?\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Rhamnes rientäen paikalle. Eucharis.\n\nRHAMNES\nHoi ylös vuoteiltanne! Ystävät!\nNyt jälkeen pakolaisten! Apuun!\n\nEUCHARIS\n                                Lausu,\nmik' on?\n\nRHAMNES\n         Sa älä kysy! Sappho kutsu\nja palvelijat!\n\nEUCHARIS\n               Miksi?\n\nRHAMNES\n                      Sanoihin\nei ole aikaa! Mene! Koko talo\nsa herätä, nyt joudu, pelasta!\n\nEUCHARIS\nMik' olla mahtaa?\n\n    (Astuu portaita ylös).\n\nRHAMNES\n                   Enempää en voi! —\nSa kavaltaja! Meren jumalat\nsun kurjan konnantyösi kostaa vielä!\n    (Vähitellen saapuu yhä enemmän ja enemmän palvelijoita)\nPois laaksoon! Asukkaat te herättäkää\nja ääneen kaiuttakaa hädän merkki!\nOi älkää kysykö! Pois! Hädän merkki!\n\n    (Palvelijat poistuvat).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Sappho. Edelliset.\n\nSAPPHO\nMi hätähuuto halki tyynen yön\nnyt ihmisiltä unen karkoittaa?\nKell' on, mua paitsi, syytä valittaa?\n\nRHAMNES\nMull' on, oi valtijatar!\n\n107\n\nSAPPHO\n                         Rhamnes! Täällä?\nJa miss' on hän?\n\nRHAMNES\n                 Melitta?\n\nSAPPHO\n                          Niin.\n\nRHAMNES.\n                                Hän poiss' on?\n\nSAPPHO\nHän poissa, ja sa täällä?\n\nRHAMNES\n                          Paennut —\n\nSAPPHO\nSeis!\n\nRHAMNES\n      Kera Phaonin!\n\nSAPPHO\n                    Ei!\n\nRHAMNES.\n                        Ompi kyllä.\nHän yllätti mun, vanhan; veneessä,\nmi oli mulle varattu, hän vie\nnyt saalihinsa halki aaltojen.\n\nSAPPHO\nSa valehtelet!\n\nRHAMNES\n               Jos sen tekisinkin!\n\nSAPPHO\nMiss' oli salamanne, jumalat!\nVain Sappholleko tuskan säästätte?\nJo onko lamaantunut koston käsi?\nTe vihan salamanne lähettäkää\njo alas kohti kavaltajan päätä!\nTe hänet musertakaa kuten minut! —\nMut turhaan! Salamaa ei missään näy,\nvain tuulet lehvistössä liehittelee\nja levein käsivarsin kantaa meri\npois lemmen venhon täältä keinutellen!\nSielt' ei oo apua! Sa itses auta!\n    (Näyttämön ovat vähitellen täyttäneet\n    soihtuja kantavat orjat ja maanmiehet)\nHaa, nämä täällä! Kiitos uskolliset!\nTe tehkää mitä eivät jumalat!\nNyt ylös, ystävät! Ja kostakaa\nmun puolestain — jos sen oon ansainnut ma!\n    (Kulkien joukon keskellä)\nSa, Myron, usein vannonut oot mulle,\nTerpander myös — sa Lychas, muistatko\nviel' laulun — Pheres — ja Zenarchos täällä!\nte kaikki ystäväni! Alas rantaan!\nTe laiva miehittäkää, nopeasti\nkuin tuuli sitten jälkeen petturin!\nTe muistakaa, ett' täällä odotan\nma tuskassa, ja tulohonne saakka\nmua rintaan sadat veitset viiltelevät.\nKen hänet tuo, ken onnen suopi mulle,\nma että silmä silmää vasten hältä\nsaan kysyä: mit' olen tehnyt sulle,\n    (Kyyneliin puhjeten)\nett' tapat minut! — Ei, ma tahdon kostaa!\nKen heidät tuo, saa kaiken kultani,\nsaa elämäni. — Pois nyt tuulen siivin!\n\nERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ\nVain heidän kanssaan palaamme!\n\nSAPPHO\nMa kiitän!\n    (Poistuville)\n           On elämäni teidän käsissänne.\nMun toiveheni jalat siivittäköön,\nkäs'varret vahvistakoon kostoni.\nNyt, kautta jumalien, nopeasti!\n\n    (Palvelijat ja muu kansa poistuvat).\n\nSAPPHO (Painaen kätensä rintaansa vastaan)\nHe menee! — Hyvä! Tahdon levätä.\n\nEUCHARIS.\nSa värjyt.\n\nRHAMNES\n           Horjut! — Sappho!\n\nEUCHARIS (ottaen horjuvan Sapphon käsivarrelleen)\n                             Jumalat!\n\nSAPPHO (Euchariksen käsivarsissa)\nMun suo sa vaipua! Miks pidätät?\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nSeutu sama kuin edellisissä näytöksissä.\nPäivänkoitto.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Sappho istuu puolittain makaavassa asennossa ruohopengermällä,\n    liikkumattomana eteensä tuijottaen. Vähän matkan päässä seisoo\n    Eucharis; etempänä takana useampia Orjattaria. Rhamnes tulee.\n\nEUCHARIS (nostaen sormen suulle)\nSst! Hiljaa!\n\nRHAMNES\n             Nukkuuko hän?\n\nEUCHARIS.\n                           Silmänsä\non auki, ruumis valveill' on, mut henki\non kuin se nukkuis. Kolme tuntia\non liikkumatta hän jo istunut.\n\nRHAMNES\nMut tupaan hänet —\n\nEUCHARIS.\n                   Koettanut olen,\nmut hän ei tahdo. — Eikö mitään vielä?\n\nRHAMNES\nEi vielä. Ulapan vain silmä näkee,\nei aluksesta mitään merkkiä.\n\nSAPPHO (karaten pystyyn)\nKuin, laiva? Missä?\n\nRHAMNES\n                    Valtijatar, vielä\nei mitään nähty oo.\n\nSAPPHO\n                    Ei vielä, vielä!\n\nRHAMNES\nOn kylmä aamutuuli, salli meidän\njo sinut suojahasi —\n\nSAPPHO (pudistaa kieltävästi päätään).\n\nRHAMNES\n                      Taivu toki!\nMua seuraa sisään tupahan!\n\nSAPPHO (pudistaa yhä päätään).\n\nRHAMNES (peräytyen)\n                           Kuin tahdot —\nTuo näky sydäntäni viileskelee.\n\nEUCHARIS\nSa katso! Miksi kansa tunkeilee\njo tuolla!\n\nRHAMSES\n           Katsokaamme!\n\nEUCHARIS.\n                        Rantaa kohti\nkäy väki. Luulenpa, he saapuvat!\n\nSAPPHO (kavahtaen seisaalleen)\nHaa!\n\n    (Seuraavan aikana seisoo hän levottomasti kuuntelevassa\n    asennossa taaksepäin kumartuneena).\n\nEUCHARIS\n     Kalliolle käyös katsomahan\nNäät ehkä heidät.\n\nRHAMNES\n                  Hyvä, menen.\n\n    (Nousee rantatörmälle).\n\nEUCHARIS.\n                               Joutuin.\nSa mitä näet?\n\nRHAMNES\n              Kiitos jumalain!\nHe tulevat!\n\nSAPPHO\n            Ah!\n\nRHAMNES\n                Metsän reunama,\nmi tuolla vasemmalla rantaan pistää,\nmult' ensin salas heidän tulonsa.\nJo vettä viiltäin venheiden ma rantaa\nnään nopein aironvedoin lähestyvän.\n\nEUCHARIS\nJa karkurit — he myöskö ovat myötä?\n\nRHAMNES\nKuin päivä silmät soentaa! — en näe.\nMut malta! tuolla muiden eellä venhe\njo saapuu ilosanomata tuoden. —\nNyt laski rantaan. — Paimen laaksost' on se.\nHän sauvaa heiluttaa. He ovat saadut! —\nKäy tänne, ystävä! — Hän tänne tulee.\n\n    (Astuu alas törmältä).\n\nEUCHARIS\nSa valtijatar, levollinen ole.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Eräs Sapphon maanmiehistä. Edelliset.\n\nSAPPHON MAANMIES\nOi terve, Sappho!\n\nSAPPHO\n                  Vangittu hän onko?\n\nMIES\n\nOn.\n\nRHAMNES\n    Missä?\n\nEUCHARIS\n           Miten?\n\nMIES\n                  Kelpo välimatka\nheill' oli edellämme, ja se mies,\nhän soutaa taitaa. Melkein luulin, hän\njo ikiajoiks meiltä karkuun pääsi,\nkun venehensä aavall' ulapalla\ntok' keksimme — ja ajo alkoi kohta.\nHän koht' on saavutettu, saarrettu.\nMe antautumaan käskemme, mut hän\nvain tempaa tytön vasempahan käteen\nja oikeassa veistä heiluttaa. —\nMik' ompi teidän, valtijatar?\n\nSAPPHO (antaa hänelle merkin jatkaa).\n\nMIES\n                              Niin,\nja veitsellänsä meitä uhmailee hän,\nsiks kunnes turmiosta aironisku\nkäy nuoren tytön otsaan.\n\nSAPPHO (peittää silmänsä hiuksillaan).\n\nMIES\n                         Tyttö vaipuu,\nmies tarttuu häneen, tätä hetkeä\nme hyväksemme käytämme ja miehen\nme vangitsemme, palautamme. Tuolla\njo maihin astuvat he. Näettekö?\nKuin hoiperrellen tyttö vielä käy —\n\nSAPPHO\n                                    Haa!\n\nHi tänne!\n\nRHAMNES\n          Minne? Tuolta tulevat jo.\n\nSAPPHO\nKen häntä näkemästä pelastaa mun?\nSa, Aphrodite, palvelijaas suojaa!\n\n    (Hän rientää taka-alalle ja puristautuu alttaria vastaan;\n    hänen palvelijattarensa seisovat hänen ympärillään).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Phaon, Melittaa taluttaen. Miehiä.\n    Sappho palvelijattarineen taustalla.\n\nPHAON\nHaa! Häneen koskea ken uskaltaa! —\nEn ole suojaton, vaikk' aseen veitte.\nMun nyrkkini se muuttuu kurikaksi,\nkäsvarreksi jok'ainut jäseneni.\nMelitta! Mikään väkivalta ei,\nniin kauan kun ma hengitän, sua tapaa.\nJa tätä viatonta loukatako\nte voisitte, ja ootte miehiä?\nNiin julmaks heikon naisen ainoastaan\nma luulin, ärsytetyn, heikon naisen!\nSa häntä löit, ma tunnen sinut. Pois! —\nPois luotani! Ett'en ma etukäteen\nveis kostonjumalilta saalistaan! —\nKuin voit sa?\n\nMELITTA\n              Hyvin.\n\nPHAON\n                     Katsehes sen kieltää!\nTuo vavistus ja kalvakkuus ne tietää\nsun suusi ensi valheen lausuneen.\nÄl' usko vihaani sa lieventäväs,\nsen uuteen liekkihin sa lietsot vain!\nSa tänne ruohopenkerelle istu,\nmiss' ensi kerran silmäs kirkkaus\nja lempeys mua vastaan säteili,\nja niinkuin päivänkoiton kultasäteet\nse synkät siteet unen hellitti,\nmin helmaan hän mun oli tuutinut;\ntääll' alkanut on lempi ensi työnsä,\nmyös tällä paikalla sen päättäköhön! —\nMiss' Sappho —?\n\nMELITTA\n                Phaon, älä häntä huuda!\n\nPHAON\nOo rauhassa. Ma oonhan vapaa mies!\nKen antoi oikeuden pidättää\nmun askeleitain? Vielä oikeutta\nvoi jakaa Kreikka, sen hän kokekoon.\nNyt Sapphon luo!\n\nERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ\nSa jäät!\n\nPHAON\n         Ken pidättää?\n\nMIES\n                       Me kaikki.\n\nPHAON\nOlen vapaa mies.\n\nMIES\n                 Sa olit,\nnyt olet rangaistukseen vikapää.\n\nPHAON\nMa rangaistukseen?\n\nMIES\n                   Orjan ryöstöstä\nsun laki rangaistukseen vaatii.\n\nPHAON\n                                Sappho\nsaa multa lunnaat vaatia — ma maksan,\nvaikk' aarteet Krösuksen hän vaatisi.\n\nMIES\nOn hänen valta määrätä, ei sinun.\n\nPHAON\nNiin kesyjäkö, miehet, ootte, että\nte lainaudutte naisen kostontyölle\nja lemmen oikkujansa palvelette?\nMua auttakaa, mua vääryys kohdannut on!\n\nMIES\nJos vääryys, oikeus — sen päättää Sappho.\n\nPHAON\nNoin puhut, vanhus, etkä punastu?\nKen ompi Sappho, että sanansa\nnoin oikeuden vaakaan nostaa voit sa?\nHän onko valtijas tään maan?\n\nMIES\n                             Hän on.\nMe käskemättä häntä tottelemme.\n\nPHAON\nNiin onko teidätkin hän lumonnut?\nMut nähdä tahdonpa ma, kuinka kauas\ntuo lumo riittää.\n    (Kohti taloa askelensa suunnaten)\n                  Hänen luokseen!\n\nMIES\n                                  Seis!\n\nPHAON\nTe turhaan uhkailette! Minun täytyy\nnyt hänet nähdä. — Sappho, näyttäydy!\nMiss' oot sa? Vaiko pelkäät minua?\nHaa! Tuoli' on alttarilla palvelijat —\nja hän! — Et pakoon minua sa pääse!\n\n    (Ryntää joukon lävitse. Myöskin orjattarien piiri aukenee.\n    Sappho makaa kokoon vetäytyneenä alttarin portailla)\n\nMIES\nMit' uskallat sa, poika julkea?\n\nPHAON\nMit' teet sa portahilla jumalain?\nHe eivät ilkeyttä kuule. — Nouse!\n\n    (Tarttuu häneen. Hänen kosketuksestaan kavahtaa Sappho pystöön,\n    ja rientää kiitävin askelin, häneen katsomatta, etualalle)\n    Phaon (häntä seuraten):\n\nSa pakenetko? Ensin tili tee sa!\nHaa, vapiset! Nyt aik' on vavista!\nSa tiedätkö, mit' tehnyt olet? Miten\noot rohjennut mua, miestä vapaata,\njok' kellekään ei kuulu, itselleen vain,\nsa inhottavin sitein pidättää?\nNää tässä, asein varustettuina\nsa ootko lähettänyt? Ootko? Puhu! —\nMiks mykkä mesihuuli runoilijan?\n\nSAPPHO\nTää ompi liikaa!\n\nPHAON\n                 Posket punertuvat\njo vihan polttavasta hehkusta.\nNiin, heitä naamari, oo mitä olet,\nja riehu, tapa, petollinen Circe!\n\nSAPPHO\nTää liikaa on! — Oi kestä sydämeni!\n\nPHAON\nSa vastaa! Lähettänyt nämä ootko?\n\nSAPPHO (Rhamnekselle)\nKäy, saata luoksein orjatar, vain häntä\nenk' ketään muuta olen etsittänyt.\n\nPHAON\nPois! Häneen kajota ken uskaltaa!\nSa vaadi lunnaat! Rikas en ma ole,\nmut kernaast' ystävät ja vanhempani\nmua auttaa onneni sult' ostamahan.\n\nSAPPHO (yhä edelleen poispäin kääntyneenä)\nEn kultaa pyydä, omaani. Hän jää!\n\nPHAON\nHän ei jää tänne! Kautta jumalain!\nSa valtas häneen menettänyt olet,\nkun häntä vastaan veitsen ojensit;\nsa palveluksens' ostit, henkeään et.\nSa uskot sulle hänet jättäväni?\nSa vaadi lunnahat ja päästä hänet!\n\nSAPPHO (Rhamnekselle)\nMa mitä käskin, tee se!\n\nPHAON\n                        Takaisin!\nSa kajoot kuolemaas, jos häneen kajoot! —\nNiin onko ihmisyyttä vailla poves,\nsit' ettei ihmistuska liikuta?\nLyö rikki lyyras, myrkyllinen käärme,\nja laulusta sun huules vaietkoot!\nOot runon kultalahjan menettänyt!\nSa taidett' enää ällös häväise!\nOn taide lapsi pyhäin voimien,\non kukkanen, mi elämästä ylös\npäin sinikantta nostaa balsampään,\npäin tähteä, min sukua se on;\nsiit' oot sa myrkyllisen yrtin tehnyt\nsun vihamiehiäsi tuhotakses!\nKuin toisin, houkka, ennen ajattelin\nma Sapphon, muinoin, ihanampaan aikaan!\nNiin lempeä kuin laulu mielensä,\nkuin laulunsa niin syytön sydämensä;\nja rinnassansa liikkui sama sulo,\nmi oli huulillaan, ja olentonsa\nkaikk' oli mulle säveltä. Ja nyt\nken taikaiskulla sun muuttanut on?\nHaa! Minust' ällös käännä silmiäsi!\nSa minuun katso! Kasvoistasi nähdä\nmun suo sa oma itses oletko, —\nsun huules, joit' on suuni koskettanut,\nsun silmäs, jotk' on mulle hymyilleet,\nsa Sappho, entinenkö olet Sappho?\n\n    (Tarttuu Sapphon käsivarteen ja kääntää hänet päin itseensä.\n    Sappho katsoo ylös ja hänen silmänsä kohtaa Phaonin).\n\nSAPPHO (tuskallisesti kokoon lyyhistyen)\nVoi mua!\n\nPHAON\n         Entinen oot! Sapphon ääni!\nMit' olen sanonut, sen tuulet vieköön!\nSe sydämehen älköön juurtuko!\nOi, kaikki katseelleni kirkastuu,\nja niinkuin päivä jälkeen ukkosilman,\nniin halki hajonneiden pilvien\ntaas loistaa menneen ajan kirkkaus.\nOo tervehditty muisto kauniin ajan!\nSa sama oot kuin olit kerran mulle,\nviel' ennen kuin sun näin ma, kotonani,\noot sama jumalkuva, erehtyen\njot' ihmiskasvoina oon pitänyt. —\nSa näytä jumaluutes! Siunaa, Sappho!\n\nSAPPHO\nSa petturi!\n\nPHAON\n            Ei niin, en sitä oo ma.\nEn pettänyt, kun lempeäni vannoin.\nSua lemmin niinkuin jumalia lempii\nja niinkuin hyvyyttä ja kauneutta.\nSa korkeampain luokse käyös, Sappho;\nei kostamatta luota jumalain\nkäy kukaan alas kuolevaisten piiriin.\nKäsvarsi, kultalyyraa kantanut,\nse älköön alhaisehen tarttuko.\n\nSAPPHO (poispäin kääntyneenä, itsekseen)\nMa mereen heitän kultalyyran, jos\nse sillä hinnalla mun ostaa täytyy!\n\nPHAON\nKuin juopuneena välill' itseni\nja maailman ma huojuin taistellen,\nma turhaan kutsuin tunteitani, joiden\nma luulin uinuneen, mut joit' ei ollut;\nniin olit eessäni kuin arvoitus,\nsun luoksesi ja pois sun luotasi\nmua oudot siteet väkevästi veti;\nmun vihani sun liian alhaiseksi\nja järkeni sun korkeaksi liian\nmun lemmelleni sanoi — vertaiset\nvain toisillensa sopii. Silloin hänet\nma näin, ja kohta kohti taivasta\nmun olentoni lähteet puhkesivat.\nMelitta, tänne, hänen luokseen käy!\nSa älä pelkää, hän on lempeä.\nSa hälle silmäs kristallin suo loistaa,\nhän että syvään rintahasi näkis\nja sinut syyttömäksi tuntis!\n\nMELITTA (pelokkaasti lähestyen Sapphoa)\n                             Valtijatar!\n\nSAPPHO (pidättäen häntä luotaan)\nPois luotani!\n\nMELITTA\n              Hän suuttuu!\n\nPHAON\n                           Oliko\nhän sitä, mitä hänest' epäröin\nma uskoa? Sa luoksein käy, Melitta!\nSa älä häntä rukoile. En nähdä\nvoi hänen, ylpeän, sua loukkaavan.\nSa älä rukoile! Sun arvoas\nei tunne hän, hän muuten polvillaan\nsua tervehtisi — niinkuin syyttömyyttä\nvain syyllisyys! Mun viereheni tänne\nsa käy!\n\nMELITTA\nEi! Suo mun tässä polvistua\nkuin lapsi eteen äitinsä; jos näyttää\nhält' oikealta rangaista, sen tehköön,\nen tahtoansa vastaan kapinoi ma.\n\nPHAON\nEt yksin itselles, myös mulle kuulut,\nja nöyryytesi loukkaa minua!\nOn vielä keinoja, joill' ottaa voimme,\nmin pyynnöstä hän töykeästi kieltää.\n\nMELITTA\nVoin yksin lahjastaan ma iloita.\nOis mulle taakaks korkein onnikin,\njos ois se väkivalloin saatu. Tässä\nma tahdon polvistua, kunnes mulle\non katse lempeä tai hyvä sana\ntaas anteeksannon julistanut. Kuinka\noon usein tässä polvillani ollut\nja iloisena noussut taas; ei nytkään\nhän valittain mua jättää voi! Oi katso\nsa, korkea, sun lapses puolehen!\n\nSAPPHO (seisoo, nojaten kasvonsa Euchariksen olkapäätä vasten).\n\nPHAON\nVoit häntä kuulla kylmän mykkänä?\n\nMELITTA\nEi kylmä oo hän, vaikk' on mykkä suunsa,\nma kuulen, sydämensä mulle puhuu!\nOo, Sappho, tuomari sa välillämme!\nSa käske häntä seurata, ma seuraan,\nsa käske paeta — oi jumalat!\nma kaiken, kaiken teen! — Sa vapiset!\nSa, Sappho, etkö kuule minua?\n\nPHAON (Melittaa syleillen ja hänen viereensä polvistuen)\nOn lempi ihmisten, ja jumalain\non kunnioitus; meille mik' on meidän\nsa suo ja ota mikä omaas on!\nSa muista, mitä teet ja ken sa olet!\n\nSAPPHO (nousee pystyyn kuullessaan viimeiset sanat ja katsoo\ntuijottavin katsein polvistuneita, kääntyy sitten pian poispäin\nja menee).\n\nMELITTA\nVoi mua! Hän menee, hylkää lapsensa!\n\n    (Sappho poistuu. Eucharis ja palvelijattaret seuraavat häntä).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Edelliset paitsi Sapphoa ja Eucharista.\n\nPHAON\nSa nouse, laps! Äl' ihmisiltä pyydä,\nmeill' on viel' itsemme ja jumalat!\n\nMELITTA\nEn elää voi, jos kiroopi hän minut,\non silmäns' ollut mulle niinkuin peili,\nmin eessä itseäin oon koetellut,\nnyt irvikuvani se mulle näyttää.\nHän mitä kärsineekään, loukattu!\n\nPHAON\nSa lainaat hälle oman tuntees. Toiset\nkäy aallot ylpeässä rinnassansa!\n\nMELITTA\nHän vaikka ylpeältä näyttää, mulle\nhän ankaranakin on hyvä ollut,\nma tunsin kuoren alla sydämen.\nVoi että koskaan voin sen unhoittaa!\n\nRHAMNES\nNiin! että koskaan sen sa unhoitit!\n\nPHAON\nMiks vapisette? Lempeäksi hänet\nte tunnettehan.\n\nRHAMNES\n                Lähtiessään oli\nhän suuttunut, ja niinkuin lempensä\nei tunne rajaa vihansa. Voi teitä!\n\nPHAON\nMit' uhata hän voipi?\n\nRHAMNES\n                      Orjalle,\nmi paennut on, surmaa.\n\nPHAON\n                       Ken sen sanoo\n\nRHAMNES\nSe maan on laki.\n\nPHAON\n                 Minä suojaan häntä!\n\nRHAMNES\nSa! Ja ken suojaa sinua?\n\nPHAON\n                         Jos maa\nmun jalkojeni eessä aukeneisi\nja meren tyrskyt uhkaisi mun niellä,\njos kaikki luonnonvoimat liitossa\nmua vastaan taisteleisi, häntä suojaan\nja Sapphon vihalle ma nauran, häntä\nja uhkauksiansa halveksien! —\n\nRHAMNES.\nSa halveksien? Sapphoa? Ken olet\nett' uskallat sa sanas vaakaan heittää,\nmiss' ihmiskunnan parhaat punnitaan?\nJa tuomita, miss' ompi tuomionsa\njo koko Kreikka lausunut? Sa houkka,\nsun mielestäs hän arvottomalt' tuntuu\nkun suuruuttaan et voi sa mitata.\nSa kalliin kiven sokeaksko sanot,\nkun sit' on oma silmäs? Että hän\nsua lempinyt on, että loasta\nhän nosti rinnallensa myrkky-kyyn,\nmi repinyt on hänen sydäntään;\nett' ompi rikkauttansa tuhlannut\nhän sulle, joll' ei sellaiselle silmää,\nse elämänsä ainoa on tahra,\nei mistään muusta kateuskaan tiedä.\nSa älä puhu! — Itse uhmasikaan\nei ole omaasi! Kuink' olisit\nsa alhaisuudessasi uskaltanut\nnyt Hellaan kaunistusta vastaan nousta?\nEtt' on hän sinuun katsonut, se sulle\non suonut ylpeyden, jolla häntä\nnyt itse alas katsot.\n\nPHAON\n                      Runouden\nen kunniaa ma hältä tahdo kieltää.\n\nRHAMNES\nEt tahdo? Niinkuin voisit! Tähtien\nhän viereen timantein on kirjoittanut\njo nimensä, ja kera tähtien\nvain sammuu se! On kerran aikain päästä,\nja kesken tuntemattomien, kun\njo nämä ruumiit ovat hävinneet\neik' enää edes hautojamme löydy,\non vielä Sapphon laulu kaikuva\nja hänen nimensä — ja sinun nimes.\nNiin, sinun! Kuolemattomuuden perit\nsa konnantyöstäs hänen päätään vastaan.\nVuossatain ajan hautaan astuttua\nja tuntemattomien sukuin kesken\nmies mieheltä tää taru kerrotaan:\nOn Sappho tämän laulun laulanut\nja Phaon nimeltään, ken hänet surmas!\n\nMELITTA\nOi Phaon!\n\nPHAON\n          Ole rauhallinen.\n\nRHAMNES.\n                           Rauhaa\nsa neuvot järkkyneellä äänellä!\nHän värjyin rikoksensa tuntekoon,\nja Sappho saakoon koston tilaisuuden!\nEt hältä runon mainetta sa kiellä!\nMut mitä muuta hältä kieltää voit sa?\nSa epäilläkö tohdit sydäntään,\njot' yksin kaikesta, mit' on, hän kiittää?\nSa katso ympärilles! Tääll' ei ketään,\njok' ei hänt' avustansa kiittää saisi,\nja lempeytensä runsaat jäljet näämme\nme joka paikassa; ei ketään täällä\njoll' ei lyö sydän korkeammin, kun\nhän Mytilenen kansalaiseksi\nja Sapphon maanmieheksi itsens' sanoo.\nSa kysy tältä sinun rinnallas,\njok' osatoverisi enemmän\non tekohon kuin syyhyn, kuten näyttää,\nkuink' ompi Sappho häntä kohdellut?\nMit' oisi sulle orjattarell' ollut?\nJos sua hän miellytti, niin Sapphon henki,\nniin Sapphon tyyni äidillinen henki\nse hänen suunsa kautta sulle puhui.\nNiin, paina otsaasi! Sa turhaan riehut,\net koskaan muistoa voi sammuttaa.\nMit' aiot tehdä, minne paeta?\nEi ole sulla suojaa päällä maan.\nJok' ihmisessä tapaat vihamiehen,\njok' kauneuden vihollista vainoo.\nSun askeltesi eellä huhu käy\nja ääneen huutaa: Sapphon murhaaja\nja jumalien vihamies! Sa maita\noot turvatonna käyvä hänen kanssaan,\nsa jolle turmion vain toit, et suojaa.\nEi oveansa avaa kreikkalainen,\nei jumala suo temppelissään turvaa,\nsa urhialttarilta vavisten\nsaat paeta, kun pappi sanallansa\nkaikk' epäpyhät karkoittaa — ja kun\noot paennut, niin julma Eumenide,\ntuo Manan synkkä kostonhenki, sulle\njo käärmehiuksiansa puistelee\nja kuiskaa korvahasi Sapphon nimen,\nsiks kunnes hauta kaivamas sun perii!\n\nMELITTA\nSeis!\n\nPHAON\n      Hulluksiko tehdä tahdot minut?\n\nRHAMNES\nSit' olit jo, kun hänet hylkäsit!\nNyt nauttios sa kylvös hedelmä!\n\nMELITTA\nLuo hänen!\n\nPhaon\n           Tuskani ken viedä taitaa?\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Eucharis. Edelliset.\n\nEUCHARIS\nSa ootko täällä, Rhamnes? Tule!\n\nRHAMNES\n                                Minne?\n\nEUCHARIS\nLuo Sapphon!\n\nRHAMNES\n             Mitä —?\n\nEUCHARIS\n                     Pelkään, hän on sairas.\n\nRHAMNES\nSen kääntäköhön toisin jumalat!\n\nEUCHARIS\nMa kaukaa häntä seuraelin, aina\nluo suuren suojan, siellä kätköstäni\nma häntä tyystin tarkkaelin. Siinä\nhän seisoi pylväspariin nojaten\nja katsoi ulapalle aavan meren,\nmi kallioita vasten kuohuin särkyy.\nNiin mykkänä ja liikkumatta seisoi\nhän tuijottavin silmin, kalpein poskin\ntuoll' ylähällä kesken veistokuvain,\njoit' itse muistutti hän. Joskus vain\nhän liikahteli, tarttui kukkihin\nja kultaan, koruihin ja muuhun, mihin\nkäsvarsi ylettyi, ja viskas alas\nne kuohuvahan mereen, seuraten\nniin kaihoisasti niiden katoomista.\nJo aioin lähestyä, silloin soitto\nsoi huoneen halki, hänen olentonsa\nsai värjymään se: hänen lyyrassaan,\njok' oli pylvähäsen ripustettu,\nsoi kielet merituulen näppäilyistä.\nHän huoahtaen ylös silmää, värjyin\nkuin korkeamman mahdin koskettama.\nMut siinä lyyraan tuijottaen, kohta\ntaas kaikki kuolleet piirteet elpyvät\nja outo hymy leikkii huulillaan.\nNyt aukenevat huulet suljetut\nja sanat synkän-kaikuvaiset kuuluu\njo Sapphon suusta — mut ei sanat Sapphon.\nSa kutsutko, hän puhuu, ystävätär?\nSa rohkaisetko? Oi, ma ymmärrän\nsun viittaukses, lyyra, ystäväni.\nSa mennehistä muistutat! Oi kiitos! —\nHän kuinka käsihinsä lyyran saa\njok' korkealla riippuu, tuot' en tiedä, —\nkuin salama mun silmissäni välkkyi.\nKun taas ma näen — soitintansa painaa\nhän myrskyilevää poveansa vastaan\njok' kuuluvasti aivan hengitti.\nHän sitten Olympia-seppeleensä,\njok' ompi yllä alttarinsa, ottaa\nja päähän laskee, ylleen purppuraisen\nhän viitan heittää tulen-hehkuvan.\nKen hänet silloin ensikerran näki\ntuoll' ylhääll' astuimilla alttarin:\nkäsvarrell' lyyra, katse kohotettu\nja kohotettu koko olento,\nja valon kirkastama, — jumalaks\nhänt' oisi polvillansa tervehtinyt.\nKun siinä mykkänä ja liikkumatta\nhän seisoi, valtas pelko, kauhu minut\nja kuollut katseensa mua väristytti,\nsiks riensin —\n\nRHAMNES\n               Hänet jättäin! Luokseen nyt!\nMut katso! Kuka tulee —? Hän, hän tulee!\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Sappho, rikkaasti puettuna, kuten ensi näytöksessä,\n    purppuraviitta hartioilla, laakeriseppel päässä, kultainen\n    lyyry kädessä, ilmestyy palvelijattariensa ympäröimänä\n    pylväskäytävän portaille ja astuu niitä alas vakavana ja\n    juhlallisena.\n\n    (Pitkä väliaika).\n\nMELITTA\nOi Sappho, valtijatar!\n\nSappho (levollisesti ja vakavasti)\n                       Mitä tahdot?\n\nMELITTA\nOn siteet silmiltäni pudonneet!\nOi suo mun taas sun orjattares olla,\nmik' on sun, ota se, ja anteeks anna!\n\nSAPPHO (kuten äsken)\nNiin huonoksiko Sapphon arvelet,\nett' ottais sinulta hän lahjoja?\nMik' on mun, omaksein on tullut jo!\n\nPHAON\nOi kuule, Sappho! —\n\nSAPPHO\n                    Älä koske minuun!\nOon jumalille pyhitetty!\n\nPHAON\n                         Koskaan\njos lempein silmin katsonut mua oot —\n\nSAPPHO\nSa puhut siitä, mik' on mennyt jo.\nSua etsin ma ja itseni ma löysin.\nEt ymmärtänyt sydäntäin, siis mene!\nVain lujaan pohjaan toiveheni kiintyy.\n\nPHAON\nMua vihaat?\n\nSAPPHO\n            Lempiä ja vihata!\nMuut' eikö mitään? Pidin sinusta\nja pidän vielä, pidän ainiaan\nkuin matkatoverista, jonka hetkeks\non samaan purteen vienyt sattuma,\nsiks kunnes matkan pää on saavutettu\nja kukin kulkee omaa tietään taas,\nvain joskus muistain teillä vierahilla\nja kaukaisilla matkakumppaniaan —\n\n    (Hänen äänensä pettää)\n\nPHAON (liikutettuna).\nOi Sappho!\n\nSAPPHO\n           Hiljaa! Rauhass' erotkaamme!\n    (Muille)\nTe ootte Sapphon nähneet heikkona.\nTe anteeks antakaa! Ma lepyttää\nteit' tahdon vielä. Taivutettu jousi\nvoi vasta näyttää oman voimansa!\n    (Osottaen taustalla olevaa alttaria)\nTe Aphroditen liekit sytyttäkää\nne että aamun koittehessa hehkuis.\n    (Se tapahtuu.)\nNyt poistukaa te, yksinäni tahdon\nma kera vertaisteni neuvotella.\n\nRHAMNES.\nMit' tahtoo hän, me totelkaamme. Tulkaa!\n\n    (Kaikki vetäytyvät takaisin)\n\nSAPPHO (astuen esiin)\nTe suuret, pyhät jumalat!\nTe mulle runsaan siunauksen soitte,\nte soitte runon täyteläisen viinen\nja syömen tunteen, hengen aatoksen\nja voiman muodostaa mit' ajattelin.\nTe mulle runsaan siunauksen soitte,\nma teitä kiitän!\n\nTe ootte voitoin pääni kruunanneet\nja kylvänehet maihin kaukaisihin\nmun maineheni — ikuisuuden sadon!\nMun lauluni soi kielin vierahin\nja kanssa maan vain kerran kuolee Sappho!\nMa teitä kiitän.\n\nTään elon ihanasta maljasta\nmun ootte maistella te suonehet!\nVain maistella, mut juoda ei.\nJa nähkääs! Tahtoanne totellen\nma tänne seppelöidyn maljakon\nnyt lasken enkä juo!\n\nMin käskitte, ma olen täyttänyt;\nsiks viime palkka mulle lahjoittakaa!\nNe, jotka teidän joukkohonne kuuluu,\nne eivät koskaan heikkoutta tunne,\nei koskaan heitä kalva taudin kyy,\nvaan kukkeudessa elämänsä heidät\npois itse otatte te asuntoonne —\nse osa ihana myös mulle suokaa! —\n\nOi älkää papittaren antako\nnyt tulia pilkaks vihamiestenne\nja hullun, jok' ei hulluudestaan tiedä.\nTe lehvät veitte, taittakaa myös varsi!\nMun päättää suokaa kuten aloinkin,\nja tämä tuska multa säästäkää.\nMa liian heikoks taisteluhun tunnen\nnyt itseni, te mulle voitto suokaa!\n    (Intohimoisesti)\nJo leimuu liekki, nousee aurinko,\nma tunnen, kuulleet ootte. Kiitos teille. —\nSa Phaon, sa Melitta, tänne tulkaa!\n    (Suudellen Phaonia otsalle)\nTää sulle etäiselt' on ystävältä.\n    (Syleillen Melittaa.)\nSun kuollut äitisi sua suutelee!\nNyt pois! luo Aphroditen alttarin,\nsiell' lemmen synkkä osa täyttyköön.\n\n    (Rientää alttarin luo).\n\nRHAMNES.\nHän mitä aikoo? Koko olentonsa\nnyt mikä pyhä loisto ympäröi?\n\nSAPPHO (astuen korkealle rantapenkerelle ja ojentaen kätensä\nPhaonin ja Melittan yli)\nOn lempi ihmislasten, jumalain\non kunnioitus. Kaikki nauttikaa,\nmik' kukkii teille, mua muistellen.\nNiin maksan elämäni viime velan,\nte jumalat nyt heidät siunatkaa\nja minut ottakaatte!\n\n    (Syöksyy kalliolta mereen).\n\nPHAON\nSeis! Seis! Sappho!\n\nMELITTA\nVoi, nyt hän syöksyi alas, kuolee.\n\nPHAON (Melittan kanssa häärien)\n                                   Apua!\nNyt rantaan! Nopeasti! Apua!\n\n    (Muutamat poistuvat).\n\nRHAMNES (joka on astunut rantapengermälle)\nNyt auttakaatte jumalat! Jos tuohon\nhän kalliohon itsens' satuttaa\nhän murskautuu. — Se tapahtunut on!\n\nPHAON\nMiks vitkastelet? Venheesehen nyt!\n\nRHAMNES (astuen alas)\nSeis! Liian myöhäistä se. Hauta hälle\nsuo meren pyhäin aaltoin vuossa — koska\nei päältä maan hän sitä tahtonut!\n\nPHAON\nSiis kuollut?\n\nRHAMNES\n              Kuollut!\n\nPHAON\n                       Mahdotonta!\n\nRHAMNES\n                                   Totta\nJo kuihtui laakeri ja laulu mykistyi!\n— Maan pääll' ei täällä ollut kotinsa.\n    (Kohotetuin käsin.)\nLuo omiensa on hän palannut.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]