[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9muvyDizsBLBC32JCSKIoeryqGyARhbr7Mah0YTquzA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2845,"Veera Vorontzoff","Kovalevsky, Sonja",1850,1891,"2845-kovalevsky-sonja-veera-vorontzoff","2845__Kovalevsky_Sonja__Veera_Vorontzoff","Kertomus venäläisestä elämästä","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1892,1913,27553,186686,false,71802,[24],"Russia -- Fiction",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Veera Vorontzoff: Kertomus venäläisestä elämästä\" by S. V. Kovalevskaia is a novel written in the early 20th century. The narrative introduces readers to the life of the titular character, Veera Vorontzoff, amidst the backdrop of Russian aristocracy and societal changes of the period. As the story unfolds, it likely delves into themes of identity, duty, and the clash between tradition and modernity.  At the start of the novel, we are introduced to the titular character, Veera Vorontzoff, through her interactions with a narrator who has recently moved to St. Petersburg. Veera, a strikingly beautiful young woman, comes to seek the narrator's guidance, expressing her desire to dedicate her life to a greater cause after the death of her father and her mother’s retreat to a convent. Their meeting sets the stage for a profound friendship as the narrator becomes a confidante for Veera, eager to help her find purpose. Covalevskaia also hints at Veera's noble heritage through the portrayal of the Vorontzoff family lineage, intercut with glimpses of their opulent yet tumultuous lives, emphasizing the duality of beauty and struggle in the life of the aristocracy. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Romaani kuvaa nuoren Veera Vorontzoffin elämää ja aatteellista heräämistä 1800-luvun Venäjällä. Teos käsittelee venäläistä nihilismiä ja yhteiskunnallista liikehdintää päähenkilön kasvutarinan kautta.","Sonja Kovalevskyn 'Veera Vorontzoff' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2845. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","VEERA VORONTZOFF\n\nKertomus venäläisestä elämästä\n\n\nKirj.\n\nSONJA KOVALEVSKY\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nTampereella\nIsak Julinin kustannusliike ja kirjapaino,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSonja Kovalevsky.\n\n\nSiitä on nyt kulunut 20 vuotta, kun painosta ilmestyi kokoelma\nkertomuksia, joka \"kului koko silloisen polven käsissä\", sillä se\nmaailma, joka niissä lukijalle avautui, oli hämmästyttävän uusi ja\nkovin ihmeellinen.\n\nTekijä itse oli jo edellisenä vuonna kuollut keskellä kunniaansa\nja mainettaan, mutta hyvät ystävät läntisessä naapurimaassamme\nolivat, hänen jälkeenjääneitä papereitaan ja käsikirjoituksiaan\njärjestäessään, ottaneet julkaistakseen ne, jotka heidän mielestään\nolivat painokuntoiset. Paljon oli hänellä suunniteltua, alotettua,\npuolivalmista, mutta suhteellisesti vähän valmista, sillä\nkaunokirjallisuuden harjoittaminen oli hänelle vain joutohetkien työtä.\nAivan toisilla aloilla hän oli liikkunut, herättänyt huomiota ja tullut\nkuuluisaksi, yhtä kuuluisaksi kuin Nobelin palkinnon saaja, rva Marie\nCurie meidän päivinämme. Ei ollut sitä sivistyneen nimellä kulkevaa\nihmistä, joka ei 80-luvulla olisi tuntenut _Sonja Kovalevskyn_ nimeä ja\nosannut kertoa piirteitä hänen elämäntarinastaan, joka oli kuin mieltä\nkiinnittävin romaani.\n\nLapsuutensa päivät hän oli viettänyt maaseudun hiljaisuudessa\nlänsi-Venäjällä, missä hänen isällään, kenraali Krukovskylla, oli\nmaakartano, jossa englantilaiset ja ranskalaiset kotiopettajattaret\nvuoron perään olivat häntä muovailleet. Uusista, maailmaa mullistavista\nliikkeistä ei siellä tiedetty mitään, mutta eipä aikaakaan niin\npääsivät ne uudet aatteet, jotka siihen aikaan innostuttivat Venäjän\nnuorisoa Sonjankin kotiin, tarttuivat häneen ja hänen vanhempaan\nsisareensa ja synnyttivät äärettömiä yhteentörmäyksiä vanhempien\nkanssa. Miltei väkisin, vain muodollisen avioliiton nojalla, pääsi\nSonja matkustamaan Heidelbergin yliopistoon, missä hänen suuret\nmatemaattiset taipumuksensa herättivät yleistä huomiota. Hän edistyi\nnopeasti opin teillä, suoritti loistavia opinnäytteitä, sai palkintoja\nmatemaattisista teoksistaan ja kutsuttiin lopulta opettajaksi Tukholman\nkorkeakouluun, ollen ensimäinen naisprofessori Europassa.\n\nKaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja\nKovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole\nkuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä\nhän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.\n\n\n\n\n\n\nVeera Vorontzoff\n\n\n\n\n1.\n\n\nMinä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin\nsaapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa\nyliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni\nääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä\nastui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin\nyksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi,\njommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää\ntalvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten\nminä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen,\npakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli\npoistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli\naivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen\niho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen\nsoikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan.\nMutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen\nylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret\ntummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta\nhänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä\nmuuna kuin \"barishnjana\" (aatelisneitinä):\n\n\"Minä olen Veera Vorontzoff\", sanoi hän. \"Ehkä olette kuullut nimeni\nennen?\"\n\nTodellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin,\nkuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä\nVorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.\n\nMinun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä\nseurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he\nolivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa\nnäkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein\nihastuksella puhuvan \"kauniista rouva Vorontzoffista\", Veeran\näidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin\nminä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin\nen ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.\n\nMinä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin\nhänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi\nsanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle\nvierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden\nuudistamisesta.\n\n\"Isäni on kuollut\", sanoi hän, \"ja äitini on mennyt luostariin. Minä\nolen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka\nriittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi\npyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle\ntoiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla\nei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska\nteistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette\nopiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset.\nSen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa\nminut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua\nruumiineni ja sieluineni.\"\n\nTämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä\nsanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta\nja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin\nyksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä\nja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla\nkertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen\nmenettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että\nhän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin\nhämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo\nasia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin\nelämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin\npalvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on\ntotuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva\nsamovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.\n\nYstävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti\nsiihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti\nvälinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden\nsilmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä\nnäyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja\nliikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo\nkauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli\nasettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä\nnäihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä\nvastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen\nsilmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään\nkummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata,\njota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.\n\nMinä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin\nerilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa\nhänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa.\nSanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään\nmihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin\nsenvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi,\nja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä\nelämästään.\n\nVeera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä\ntunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella\nja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä\nei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli\nonnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on\nmahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nVorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida\nsanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu\nulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen\npätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan\nSaschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen\nmajesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli\nkaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi\nansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta\npalveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan,\njohon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä\nrahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.\n\nTästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin\narvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär\nVorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on\nsuvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa\nkuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin.\nKaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja\nhillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran\nsaattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan\npiirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä\ntaikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun\nkohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen\narmosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa.\nYksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin\nja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin\nmenetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja\nvaurastui.\n\nMutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin\nheidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen\nperintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä\npojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus.\nKaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan\nei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin\nrujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet\nluonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet\nDarwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit\nvalinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä\nmenneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin\nvakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa,\nettä jos jostakusta saa kuulla: \"hän on aivan Vorontzoffin näköinen\",\neikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan —\nkorkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on\nhimmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä,\nmatala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta\ntukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee,\nettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on\n\"the upper ten thousand.\"\n\nTämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se\nmaaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa\ntalonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä,\ntarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan\noleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä\nja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat\nnuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan\nkuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin\nherrastalonkin lapsilla.\n\nKreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen.\nKauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen\nalussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan.\nPalveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon\nnaissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän\noli saanut toverien joukossa, \"aviomiesten pelko\", rakastui hän\nintohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna\nKudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan\nveistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun\nhänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin\ntämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä\nnoussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen\nalussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli\nsyynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin\nmustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa\ntähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus\npainettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri\nhavaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi.\nHänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän\näsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.\n\nTämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja\ntulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin\nBorkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut\neivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa,\nsäännöllistä latuaan.\n\nKuinka suuri kreivi Michaili Ivanovitschin omaisuus itse asiassa oli\ntähän aikaan, sitä ei kukaan tietänyt ja kaikkein vähimmin hän itse.\nTila oli suuri, vaikka ei läheskään niin laaja kuin ennen. Kreivi\nvainaja — kauvan eläköön hänen muistonsa! — oli myös mielellään\npitänyt hyviä päiviä, ja jo hänen aikanaan oli suuri osa metsää\nhakattu ja monta desjatiinaa maata myyty. Michail Ivanovitsch ei\nluonnollisesti ollut lähes viidentoista vuotisen palveluksen jälkeen\nkyrassierirykmentissä lähtenyt Pietarista ilman velkoja, ja hän alkoi\nhallituksensa myymällä vieläkin kelpo kappaleen maata ja panttaamalla\njälellä olevan osan maatilaa. Mutta toistaiseksi meni kaikki hyvästi\neikä kreivi tuntenut levottomuutta. Staarosti, kylänvouti, oli miesten\nmies, joka järjesti kaikki ilman melua ja liikanaista jaaritusta; kun\narmollinen herra tarvitsi enemmän rahaa, oli sitä aina saatavissa.\n\nSiihen aikaan, jolloin he muuttivat maalle, olivat kreivi Michail\nIvanovitsch ja Marja Dmitrijevna, huolimatta kolmesta puolikasvuisesta\ntyttärestään, molemmat varsin nuoria ja pitivätkin itseään sellaisina.\nHe eivät tietäneet mitään huolista eikä velvollisuuksista, eikä kukaan\nkieltänyt heiltä oikeutta elää aivan oman mielensä mukaan. Heidän\nelämänsä kulki maallakin vanhoja raiteitaan, iloisesti ja vapaasti\nkuten ennenkin. Koko talo oli jo kreivi vainajan aikana saanut\nsuurellisen luonteen, kolmekymmentä kappaletta ratsu- ja ajohevosia\ntallissa, englantilainen puutarha, kasvilaitos ja ansari sekä joukko\ntoimetonta, laiskottelevaa palvelusväkeä. Se ainoa muutos, jonka\nnuori herrasväki toi mukanaan, oli siinä, että he yhdistivät vanhaan\nherrasväen ylellisyyteen useita pääkaupungin tapoja, laadultaan\nhienompia, kuin tuolla kaukana maaseudulla oli osattu uneksiakaan\nennen. Paraatihuoneissa päällystettiin kaikki huonekalut silkillä.\nLattiat ja akkuna-aukot olivat ennen paistaneet tyhjinä; kaikkialle\nlevitettiin nyt mattoja ja ripusteltiin verhoja. Palvelijat olivat\nennen kulkeneet armollisen herran vanhoissa, ryvettyneissä takeissa;\nnyt he saivat kunnolliset palveluspuvut. Keittiöosasto annettiin\nkokille, joka oli oppinut taitonsa englantilaisessa klubissa, ja\ntalossa syntyneiden naispalvelijoiden lukua, jotka aamusta iltaan\nahersivat ompelua, brodeerausta ja pitsien nypläystä, lisättiin yhdellä\nsirolla kamarineidillä, joka kuului vapautettujen luokkaan.\n\nTavallaan vaikutti nuori herrasväki hyvääkin ympäristöönsä ja\nnaapureihinsa. Kuvernööri ei suotta sanonut siinä puheessa, jonka\nhän piti äsken tulleiden kunniaksi toimeen pannuilla päivällisillä,\nettä he olivat tuoneet kuvernemettiin uutta elämää. Heidän tulostaan\nalkoikin itse asiassa juhlallisuuksien ja huvitusten ajanjakso.\nEi kukaan tahtonut olla huonompi kuin pääkaupungista tulleet\nvieraat. Tilanomistajat ja heidän rouvansa ravistivat päältään\nmaalaislaiskuutensa. Entiset viattomat huvitukset, syntymäpäiväkemut,\npeliseurat ja tanssitilaisuudet vaihdettiin nyt hienompiin,\nniin sanoakseni henkisiin huvituksiin. Jo ensimäisenä vuotena\nVorontzoffien maallemuuton jälkeen pantiin heidän kuvernementissään\ntoimeen seuranäytelmä, konsertti kuvaelmien ohella ja naamiaiset\nhyväntekeväiseen tarkoitukseen.\n\nSekä Michail Ivanovitsch että Marja Dmitrijevna olivat ihastuneet\nsiihen vaikutukseen, jonka he saivat aikaan kuvernementissa,\nja molemmat olivat he syvästi huomanneet, jos niin saa sanoa,\nlähetyksensä sivistyksellisen tärkeyden. Oikeinpa kreivi piti eräillä\nvirallisilla päivällisillä puheen Englannin maa-aatelin merkityksestä\nlausuen toivomuksen, että venäläiset tilanomistajat muodostuisivat\nenglantilaisiksi \"maaloordeiksi.\"\n\nKreivitärkin näki paljon vaivaa parantaakseen maalaisia tapoja. Hän\npiti velvollisuutenaan tilata kalliita pukuja Pietarista. Vorontzoffien\ntalo oli aina avoina vieraille. Päivällinen syötiin myöhään,\npääkaupungin tapaan, ja kaikki kotona olevat olivat velvoitetut\npukeutumaan uudestaan päivällisiä varten, kuten Englannissa oli tapana.\nVoileipäpöydässä ei tarjottu yksinkertaista paloviinaa vaan hienoja\nliköörejä.\n\nVanha, raskas Vorontzoffien herrasrakennus seinämuureineen, jotka\nolivat kaksi ja puoli kyynärää paksuja, oli ulkoapäin suunnattoman,\nnelikulmaisen laatikon kaltainen, johon sinne tänne oli,herra ties\nmissä tarkoituksessa, kiinnitetty jos jonkinlaisia eriskummallisia\nulkonevia osia ja parvekkeita. Kokonaisuudessaan kuului se tuohon\naivan erikoiseen, vaikka kuten näyttää, vielä mihinkään arkitehtuurin\noppikirjaan kuulumattomaan tyyliin, jota voitaisiin kutsua\nmaaorjuustyyliksi. Kaikkea oli ylellisesti, tarvisaineita oikein\nromuna kaikkialla, mutta kokonaisuus oli huolimatonta ja karkeaksi\nhakattua. Kaikesta näkyi, että talo oli rakennettu aikana, jolloin työ\nei maksanut mitään ja jolloin kaikki tehtiin kotona. Tiilit poltettiin\nomassa tiilitehtaassa, parkettilattian valmistivat tilan maaorjat;\nvieläpä arkitehtikin, joka teki pohjapiirustuksen, oli maaorja.\n\nMitä tulee sisustukseen ja huoneiden sijoitteluun, ei Vorontzoffin\ntalo siinäkään suhteessa eronnut useimmista sen aikaisista\nherrasrakennuksista. Yläkerroksessa asui herrasväki, alakerroksessa\nlapset ja kellarikerroksessa oli keittiö ja palvelusväen huoneet.\n\nKellarikerrokseen kulki kreivitär ainoastaan kerran vuodessa,\npääsijäispäivänä, jolloin hän meni sinne antaakseen tavanmukaiset\nsuudelmat palvelijoilleen. Mutta lasten kamareihin kurkisti hän joskus\narkipäivinäkin, kun hänen aikansa salli, se on, kun hänellä ei ollut\nvieraita taikka hän ei itse hankkinut lähtöä jonnekin — muutoin ei aika\nsitä varsin usein sallinut.\n\nVorontzoffin kartanon lasten kamareissa kasvoi ja kehittyi kolme pientä\nneitiä kahden kotiopettajattaren johdolla, joista toinen, m:lle Julie,\noli pitkä, erittäin vilkas ja puhelias, ruskean verinen ja ijältään\nepämääräinen, ja toinen; mrs Night, kunnian arvoisa leski, jolla oli\nankarat, ilmeettömät kasvot kankeiden, harmaiden kiharain ympäröiminä.\nPaitsi näitä kahta kotiopettajatarta oli useita muitakin henkilöitä\nerityisesti hankittu lasten tarpeita varten — vanha hoitaja \"njanja\",\npalvelustyttö Anisja ja juoksutyttö.\n\nSanalla sanoen, kaikki oli kuten ollakin piti säädyllisessä\nherrastalossa. Kaikki kolme tyttöä olivat miellyttäviä ja hyvin\nkasvatettuja, kaikki kolme pitkiä ikäisiksiin, kaikilla kolmella oli\nkomea paksu tukka, joka aamupäivisin pidettiin palmikolla ja puolen\npäivän aikaan pantiin hajalle selkään, ja kaikista kolmesta oli tuleva\nkaunottaria aikanaan.\n\nMolemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään,\njolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli\nneljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo\nintohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa\nkaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin\nkulkea lyhyissä hameissa.\n\nKolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan.\nHänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen,\nsyvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten\nsilmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei\nvielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee\ntavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä\nvahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt\ntuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle\nkotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut\nmieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista.\nHänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras\nmaailmassa.\n\nJa itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella\noli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan\ntunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti\nja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä\nyhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta\npäätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.\n\nYleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta\nVorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja\nmikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota\nsupisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin\nneidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo\netukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä\nsiitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon\nulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä\nkreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden\nperästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti\nilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan\nperästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi\noli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa,\nvaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta\nAnisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset\nlukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten\ntämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista\nja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä\najattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä\nhuomenna että ylihuomenna.\n\nMutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan\nmyttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin\nodottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein\nkaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen\nvalmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin\nsuurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä\ntuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.\n\nEnsimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa\ntilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset,\njoissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä\nnaapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan\npietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän\noli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti\nyksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia\nkorkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään\ntietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli\nparaassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. \"Stepan, olkaa\nvaruillanne!\" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä\nnyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä\nhuolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa.\nJälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki\novet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. \"Nyt voitte puhua,\nStepan\", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.\n\nVeera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut\ntulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei\nnäköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.\n\n\"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka\nhänelle Miljutin esitti\", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.\n\nKreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas,\nlusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti\nkallisarvoiselle pöytäliinalle. \"Jumalani, Jumalani!\" huudahti hän\nvaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat\nistuivat kuin halpauksen saaneina.\n\n\"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?\" kysyi kreivi hiljaa\nsaavutettuaan tyyneytensä.\n\n\"On, peruuttamattomasti! Helmikuun alussa lähetetään manifesti ympäri\nkoko maan luettavaksi kirkoissa yhdeksäntenätoista päivänä\", vastasi\nsetä maistaen kahviaan.\n\n\"Se merkitsee, että nyt on meillä jälellä enää vain luottamus Jumalan\nlaupeuteen\", huokasi kreivi.\n\nMuutaman silmänräpäyksen vallitsi synkkä äänettömyys.\n\n\"Mutta mitä on tämä, hyvät herrat. Minun mielipiteeni mukaan se ei ole\nmuuta kuin ryöstö\", kuului äkisti karhea ääni. Hän oli vanha Semjon\nIvanovitsch, kreivin setä. Hän hyppäsi kiivaasti ylös tuolilta ja löi\nnyrkkinsä pöytään, samalla kun hänen valkoset hiuksensa liehuivat\nhehkuvien, vihastuneiden kasvojen ympärillä.\n\n\"Jumalan tähden, älä huuda niin, setä! Palvelijat voisivat kuulla\",\npyysi kreivitär tuskallisena.\n\n\"Mutta selitä minulle vihdoin, mikä tästä kaikesta on tuleva. Onko,\ntarkoitus, ettei meitä tästä lähtien totella?\" sekaantui puheeseen\nvanha täti Arina Ivanovna suuttuneena ja loukkaantuneena.\n\n\"Älä puhu joutavia, sisar\", ja kreivi teki kädellään torjuvan liikkeen\nhäntä kohden. \"Meidän täytyy saada selko kaikkien asiain yhteydestä\nkeskenään Stepanilta\".\n\nHerrat kokoontuivat ryhmään Stepan Michailovitschin ympärille, joka\nalkoi selittää heille jotakin. Naiset jatkoivat päivittelyjään. \"Kuinka\nkeisari, joka on niin hyväntahtoinen, saattaa tehdä meille näin paljon\npahaa?\" ihmetteli heistä joku.\n\nMuuan palvelija tuli ottamaan kahvineuvot pois. Kaikki vaikenivat\nsilmänräpäyksessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olihan neiti salissa päivällisen jälkeen — ettekö kuullut mistä\nherrasväki puhui?\" kysyi Anisja myöhemmin illalla riisuessaan Veeraa.\n\nSalissa puheena olleesta asiasta oli Veera ymmärtänyt ainoastaan,\nettä jokin onnettomuus uhkasi heidän perhettään. Ei kukaan ollut edes\najatellut käskeä häntä olemaan vaiti, mutta luokkatunne oli jo niin\nvahvaksi kehittynyt tässä pienessä aatelisperillisessä, että hän hyvin\narvokkaasti vastasi: \"Minä en kuullut mitään, Anisja!\"\n\nVaikka oli jo yleensä tunnettua, että keisari ei ollut ainoastaan\nallekirjoittanut manifestia vaan myös levityttänyt sen kaikkialle\nmaahan, pysyi herrasväki viimeiseen päivään, jopa viimeiseen\nsilmänräpäykseenkin saakka levottomana sen vuoksi, että palvelusväki\nerehdyksestä \"saisi kuulla jotakin\". Palvelusväki puolestaan ei\nollut mitään tietävinään, ja kaikki keskustelut etehisessä ja\ntarjoiluhuoneessa vaikenivat yhtä äkkiä herrasväen lähestyessä, kuin\nkeskustelut salissakin jonkun palvelijan lähestyessä.\n\nVihdoin tuli yhdeksästoista helmikuuta, tämä niin suuresti peljätty ja\nodotettu päivä, joka toi helmassaan niin monta seurausta.\n\nKoko Vorontzoffin perheen piti lähteä kirkkoon. Kirkossa piti papin\nlukea manifesti.\n\nJo kello yhdeksän aamulla ovat kaikki talossa pukeutuneet ja valmiit.\nKaikki toimitetaan tänä päivänä kuumeentapaisella kiireellä ja samalla\njonkinlaisella juhlallisuudella, melkein kuin oltaisiin hautajaisiin\nmenossa. Jokainen pelkää sanovansa sanan liikaa. Lapsillakin on\nvaistomainen tunne päivän suuresta tärkeydestä ja merkityksestä; he\npysyvät hiljaa ja äänettöminä eivätkä uskalla kysellä mitään.\n\nSuuren sisäänkäytävän edessä on jo kahdet vaunut. Ne ovat huolellisesti\npuhdistetut, hevosilla parhaat hihnalaitteet ja kuskeilla uudet\nkaaput. Kreivikin on täydessä juhlaunivormussaan arvomerkkeineen;\nkreivittärellä on kallisarvoinen samettimantteli ja lapset ovat puetut\nkuin nuket.\n\nEnsimäisessä kaleeshissa ajaa herrasväki — kreivi ja kreivitär etu-\nja kolme tyttöä takaistuimella. Toisessa vaunussa kotiopettajattaret,\nemännöitsijä ja tilan hoitaja. Muu talonväki kulkee jalkasin. Ei kukaan\njää kotiin, paitsi pikkulapset ja vanha ikäloppu Matvej.\n\nKirkkoon on kolme virstaa. Matkalla kohottaa kreivitär tuon tuostakin\nhajuvetisen nenäliinansa silmilleen. Kreivi pysyy synkän äänettömänä.\n\nAvonainen paikka kirkon edustalla on mustanaan väkeä. Pari kolme\ntuhatta talonpoikaa vaimoineen on kokoontunut ympärillä olevista\nkylistä. Kaukaa näyttää tämä, kuin se olisi yksi ainoa harmaatakkinen\nryhmä, jossa siellä täällä loistaa talonpoikaisvaimon korea päähuivi.\n\n\"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta\nvuotta 89:ää!\" mutisee kreivinna hermostuneesti.\n\n\"Kaikin mokomin, ole puhumatta, rakkaani!\" vastaa kreivi kuiskaten.\n\nTänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija\nylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät\ntien mutkassa, alkavat kellot soida.\n\nKirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi,\nmutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko\nsivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä\ntavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.\n\n\"Rukoilkaamme rauhassa Herraa\", julistaa pappi, joka täydessä\nmessupuvussaan astuu esille alttarin takaa. \"Ja Pyhää Henkeä\" vastaa\nlaulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä\nsankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti,\nkiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat\npolvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot\nvavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja\nhartaudesta.\n\n    Oi temppeli, huokaustemme\n    ja Herramme huone! Sä vaan\n    niin suuria huolia kuulet,\n    ett' toinen ei päällä tän maan.\n\nMutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä\ntemppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä\nvaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin\npalavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä,\njommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut,\nole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen.\n\"Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän\nhätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?\"\nMitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät\nedes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan.\nTodellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti\non lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on\navattava vasta päivämessun loputtua.\n\nTavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on,\navonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa\nkirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä\nvaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn\nja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin\nsinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti\nja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi\nvetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa\nmenehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.\n\n\"Loppuuko se joskus!\" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen\nsuonenvedon tapaisesti miehensä kättä.\n\nPappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia,\nennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on\nsuutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja\nastuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry,\njossa riippuu suuri valtion sinetti.\n\nPitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta\nhuokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä\nsilmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton\nihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti\nodottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on\nsen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät\nhe nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan\nselittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille.\nHuutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.\n\n\"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!\" sanoo kreivitär melkein\nnyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole\nmitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.\n\nHetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa\njännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat\npystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu\nkuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta\ntaikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin\npontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon\nhypnotisoimana.\n\nPappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen,\nkuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla,\nmonimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta\nvetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan,\nkäsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen\n\"olemisesta taikka olemattomuudesta\", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia\nsanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa\nkuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen\njännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen\nneuvottomuuden ilme.\n\nPappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä,\novatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä —\npolttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?\n\nÄänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon\nvaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat\nväistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät\ntavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti,\nonnettomuutta ennustavasti äänettöminä.\n\n\"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!\" Tämä maaorjain\ntavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä\näänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs\ntalonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla,\njoka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää\nvaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.\n\n\"Ole hulluttelematta!\" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän\nnäköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären\npienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä\nmyöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin\non heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä\ntunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen\nonnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä.\nKreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa\nlakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä\nja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana.\nSetä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu\nsyvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen\nsyvästi ja lakkaamatta.\n\nUlkona on illan tullen saatu hirmuinen rajuilma. Tuntuu kuin joku elävä\nolento olisi savupiipussa ja pitäisi siellä tuskallista ja sitkeätä\nvinkunaa. Ankara tuulen puuska kohisee silloin tällöin, kolkuttelee\nakkunan luukkuja, tuiskuttaa lunta ruutuihin ja kolistelee rautalevyjä\nkatolla. Kreivitär säpsähtää joka kerta ja hypähtää sohvalta ylös.\nSisällä huoneessa tulee yhä pimeämpi ja pimeämpi. Lamppu pöydällä\npalaa himmeästi ja käryää, vaikka sitä kuinka ruuvattaisiin ylemmäksi.\nAivan selvästi pitäisi siihen panna öljyä, mutta kukaan ei ole sitä\nhuomaavinaan. Palvelusväki on tänään tipotiessään, eikä kenelläkään ole\nhalua mennä huutamaan käskyläistä.\n\n\"Ljesnovon talonpojat sytyttivät äskettäin herrasrakennuksen tuleen\",\npuhkeaa täti Arina aivan odottamatta puhumaan.\n\n\"Ja vielä useampia tulevat he sytyttämään\", kuuluu kaukaa nurkasta\nvanhan sedän onnettomuutta ennustava raakkuminen.\n\n\"Niin, onpa se hauska sekamelska, jonka he nyt ovat keittäneet\nkokoon meille!\" jatkaa hän muutaman silmäräpäyksen perästä synkällä\nprofeetallisella äänellä. \"Saammehan nähdä, miltä se meille maistuu,\njahka saamme sen syödäksemme. Hän tuolla\", setä näytti kädellään m:lle\nJulieta, \"voi kertoa meille, kuinka heille kävi vuonna 89.\"\n\n\"Jumalani, Jumalani, kuinka se muisto on hirmuinen!\" huokaa kreivitär.\n\n\"Lopettakaa toki tyhmä jaarituksenne! Venäläinen talonpoika ei ole\nmikään jakobiini\", sanoo kreivi leikillisesti lohduttaen, mutta saattaa\nhuomata, että ääni on teeskennelty ja hän itse on kaikkea muuta kuin\ntyyni.\n\n\"Ah ei, Michel, meidän talonpoikamme ovat petoeläimiä, meikäläiset\ntalonpojat ovat pahempia kuin ranskalaiset!\" Kreivitär kohottautuu\nkäsivarsilleen ankarassa mielenliikutuksessa... \"Tiedäthän itse, että\ntalonpojat meitä vihaavat!\"\n\nViereisen huoneen ovisaranat narisevat. Kaikki säpsähtävät ja katsovat\ntuskaisesti ympärilleen; kreivitär huudahtaa kauhistuneena: \"Ah!\"\n\nSieltä tulee Stepan ilmoittamaan, että tee on pöydässä.\n\nVeeralla on aika mennä nukkumaan. Lasten kamarissa ei ole yhtäkään\nihmistä. Hän avaa oven käytävään. Alhaalta renkituvasta, jossa väki syö\nillallistaan, kuuluu epäselvää äänten sorinaa, veitsien ja lautasten\nkilinää, suuriäänisiä naurun hohotuksia.\n\nVeeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana\non hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä\ntuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta\nhän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on\nhän alhaalla kellarikerroksessa.\n\nSiellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala\nhieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä\nuskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon\nkorkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille\nmaistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen.\nKaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja\npörröttyneitä päitä.\n\nAnkara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin\nviinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa\nlajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka\nkuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli\nastuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti\nhiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten\nalkoi melu uudestaan.\n\n\"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!\" kuului kuskin\nlallattava ääni. \"Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat\nkai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?\"\n\n\"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina\nkohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja\nkiittämättömiä!\" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten\nmielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa.\nVorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia\nnoita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan\npoistaneet hänestä pelon.\n\n\"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja,\nkuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut\npuuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi\nhääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?\" huuteli useita ääniä\neri suunnilta.\n\nKäsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli\nVeeralle kertomuksia \"vanhasta hyvästä ajasta\" — kamalan liikuttavia\nhistorioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.\n\n\"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!\" Veera ei huuda\nenää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy\nsilmänräpäyksen äänettömyys.\n\n\"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!\"\nmyöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.\n\n\"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun\noli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki\nmuutkin!\" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.\n\n\"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes\nviattoman lapsen edessä\", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on\nkauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta\nhänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia,\nhirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi\nitse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä\nkatkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään\nja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä\nraskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja\njuopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.\n\n\n\n\n3.\n\n\nMaaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin\ntalossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli\nasetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti,\nisännöitsijä, muuttui yhtäkkiä \"miesten miehestä\" lurjukseksi, joka\nvarasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan\ntuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa\nuusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi\nvanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo\nkauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen\nuuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että\nhäntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian\ntuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon\nulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli\njälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen\nkuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni\npuolesta arvostaan.\n\nSuurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle,\nolivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat\naamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se\notti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin\nhe riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä\nvähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden\nkevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että\nkreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu\nkuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen,\nsoimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja\njärjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi\nitselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär\npuolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka\nkerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun\nnaapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että\nkreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen\nsydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi\nkreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla\ntavalla.\n\nAsema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat\noli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka\ntapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia\nrajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat\nkreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta\nsäästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät\nhe säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen,\nettä luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli\nkysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa\nvanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki\npistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan\nsillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti,\npatriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä,\nerottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se\nkatkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen\nsuoraan sanoen uusiin varkauksiin \"kostaakseen ilkeälle herrasväelle\".\n\nKoko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden\njokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina\nvanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti\nmuistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut\nkaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori,\nkaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson\näiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja\nympäristölleen.\n\nJokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja\nperheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja\ntulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin\nolosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit\nkokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan\nsoimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat\nja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden\nsikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista\npaikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin\nukkoja.\n\nLeena ja Liisa Vorontzoff olivat nyt täysikasvuisia nuoria neitejä.\nMolempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat\nkatkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun.\nMitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän\nlapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen\nvalmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada\npukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se\npäivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.\n\nEipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen\nsäästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko\nlastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun\nsopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja\nmeni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa\npitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa\navattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi\nenimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten\ntyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen\nkreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin,\nja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen\nryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään\nPietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon\nkirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että\nVeera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan\nSmolnassa.\n\nKreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman\nsisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen\nnuorille neideille. \"Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?\"\nmurisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin\nmahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska\nja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä,\nja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa\nhyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan\nnäyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista,\nlakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli\nVeera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten\nlaatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli\nympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä\nhänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli\nkulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat\nhänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista\nvihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.\n\nTalvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea\ntoimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä\nrakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän\ntunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia\nromaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen\nranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.\n\nPahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne\nikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla\nsai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin\nriitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut\ntoiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä,\nniin syyttivät he molemmat vanhempiaan. \"He eivät tosiaankaan eläneet\ntällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta\nomaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla\nikävään!\"\n\nKun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta\nkamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas\nrenkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui\nsiltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin\nkiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei\nvaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha\nnjanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka\npaloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi.\nJos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän\nonnellinen ja tyytyväinen.\n\nTuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä,\nsai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli\nolemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti\nhänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti\nhäntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen\nlemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka\nkerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen\nhaju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa\nharvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.\n\n\"On niin ikävää, njanja!\" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään\nväsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.\n\n\"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!\" vastasi\nnjanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana\nkehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.\n\nJa Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla.\nHän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla.\nUskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset,\nnähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen\ntoimettoman, ikävän elämän.\n\nTänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen\njoulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes\nensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen\nsaapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen\nalttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera\nmieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei\nhänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä\nsilmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.\n\nSuitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka\nsiellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva\nsuloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. \"Lempeä valo,\nikuinen ihanuus\" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän\näänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.\n\n\"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua\npalvelen, Herra!\" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa\noli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys\ntunkeutui esille hänen rinnastaan.\n\nSinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä\nihmetyönä.\n\nVaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan\nmuka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus\npyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa\noli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä,\n\"Pyhimystaruja\". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa,\nihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja\nsaattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. \"Miksi en minä\nsyntynyt siihen aikaan\", ajatteli hän usein murheellisena.\n\nMutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut\npyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään\nentisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti\nmuuan vanha numero \"Lukemista lapsille\", joka kerran oli hankittu\nhänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä,\nja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta\nenglantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat\nolivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi\nvuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi\nvielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.\n\n\"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle\ntien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!\"\n\nLiikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä\nvanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään\nikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana —\nsiinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen\nmääräyksestä.\n\nTästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa\nsaivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa,\nkiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta\npäivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli\nainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin\nkristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.\n\n\n\n\n4.\n\n\nVorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka\npohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti\nmaaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha\nviivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli\nnäkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja\nsireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut\nsilmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja\ntypistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut\ntaiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa\nja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen,\ntarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi\nhyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen,\npensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.\n\nTalon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa,\nja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä\nmukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi\ntammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä\neräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi\nvallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi\nuomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne\noli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea\ntuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys.\nSiellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja\nmuita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin.\nSyksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli\nsiellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean\nmaton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.\n\nVorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen\nranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch\nVasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut\nnaapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan.\nTuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen\novet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty\npuutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi,\njossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen\nulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla\nesille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen\nvälissä.\n\nVasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti\nhän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä\nkorkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille,\nniin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään\nperimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui\naivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn\ntalon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä\ntilanomistaja itse.\n\nVasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut\nhyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä\nPietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena\npolyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset,\njoilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean\nsuojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata\nVasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff\nvastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää\nolemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin\nkuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti\nkuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten\nopettajain viereen koulun juhlasalissa.\n\nParin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö,\njoka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja\nmatkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut\noleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen\nmukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.\n\nTämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto\nperintötilalleen.\n\nVoidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä\nkoko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä\nlevisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät\nhäntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen\nmuodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä\npeljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin\nominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät\nitse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista\nkunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.\n\nKun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli\naivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa\njonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka\noli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän\nei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja\nvielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen\nsuureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden\nvallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän\nolisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän\nosan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin\npäivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman\nkautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka\ntoisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa,\nheillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja\nheidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa\nasennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin\norava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan\nalas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen\nLiisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan,\nkatse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka\nne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä\nsuloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen\ntullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet\nyhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff\nkävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt\nselittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon\nalla.\n\nMutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren\nvälillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen\nsijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea\nmuuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli\ntulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä\npakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut\ntottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin\nhuvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät\nole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä\nja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.\n\nSiinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut,\nolisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi;\npäinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän\nmahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun\nhänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat\nrohkeimmatkin hänen ystävistään: \"Toisin ei voinut käydä! Niin\nlevottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä\nkaupunkia Venäjällä!\"\n\nStepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä\nsielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa,\njoita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän\nmielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin\nkerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen\nahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta\nja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli\nVasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi,\nettä ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän\nkerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi\nkertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti\nalkamasta mitään tuttavuutta.\n\nKuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli\npoikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena\nsyviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena\nkatselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi\nhän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen\nniitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui\nhyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen\ntakanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.\n\n\"Hohoi, paimenpoika, pidä huolta elikoistasi!\" huusi Vasiltseff.\n\nMutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan\nettä järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja\nvirnisteli tylsämielisesti.\n\nVasiltseff seisoi epäröiden.\n\n\"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!\" kuului äkisti vastakkaiselta\nsuunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua\nnaurua.\n\nVasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi\neräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja\npuolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja\nkulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian\nlyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.\n\nVeera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan\naikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista,\nhoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.\n\n\"Kiiruhtakaa hyppäämään!\" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei\nkuitenkaan voinut tehdä päätöstä.\n\nSilloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat\nkuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän\nsitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että\nloka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin\nharmaisiin housuihin.\n\nKun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan.\nKiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä\ntämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin\nvähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä\npaikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta\nhän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän\npikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin\ntäysikasvuinen ihminen.\n\n\"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?\" löysi hän vihdoinkin\njonkun kysymyksen.\n\nVeeralla oli nimittäin kainalossaan rakastetut \"Pyhimystarut\".\n\nVasiltseff avasi kirjan umpimähkään ja luki:\n\n\"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus\nvanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin.\"\n\n\"Semmoisia imettäjän satuja!\" huudahti Vasiltseff vasten tahtoaan.\n\nVorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera\ntempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja\npoistui hitaasti katsahtamatta taakseen.\n\nIllan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin\nkerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka\nkerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.\n\nSeuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä\njälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran\nsieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti\nodottavan Vasiltseffia.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle\nkätensä.\n\n\"Ei kai tämä kaikki ole valhetta?\" huudahti tämä vastauksen asemesta\nkatsoen häntä suurilla silmillään, jotka nyt olivat säikähtyneet,\nmelkein rukoilevat.\n\nKun hän edellisenä päivänä oli saanut kuulla tuon masentavan arvostelun\nlempikirjastaan, oli hän joutunut suuttumuksen valtaan mutta hänen\nvihansa oli pian vaihtunut toiseen, tuskallisempaan tunteeseen.\n\n\"Kaikki sanovat, että naapurimme on viisas ja oppinut mies. Hänellä\ntäytyy olla kaikki selvillä. Mitähän, jos kaikki tämä marttyyreista\nolisi vain satuja.\"\n\nTämä epäilys oli niin kiusallinen, että hänen täytyi saada se mihin\nhintaan hyvänsä selvitetyksi.\n\n\"Puhutteko te tuosta kirjasta?\" hymyili Vasiltseff. \"No, arvostelkaa\nitse, neiti! Keisari Diocletianus hallitsi Byzantiumissa, ja Kapitolium\noli Roomassa. Kuinka saattoi hän näin ollen käskeä, että vanginvartijan\npiti viedä pyhä Isidoorus marttyyri sinne?\"\n\n\"Ah sitäkö te tarkoititte! Tahdotteko sanoa, että ainoastaan se on\ntässä väärää?\"\n\n\"Sanotteko: ainoastaan? Minun mielestäni se riittää vallan hyvästi!\"\n\n\"Mutta onhan toki aivan totta, että marttyyrejä on löytynyt?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja että he polttivat niitä ja pistivät kuoliaaksi ja antoivat petojen\nniitä raadella?\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Veera huokaisten helpotuksesta.\n\n\"Mitä nyt, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Minä tarkoitan, Jumalan kiitos siitä, että joskus on löytynyt\nsellaisia hyviä ihmisiä kuin pyhimykset ja marttyyrit.\"\n\n\"Marttyyrejä löytyy vieläkin\", jatkoi Vasiltseff vakavasti\n\nVeera katsoi häneen pitkään hämmästyneenä. \"Niin, Kiinassa\", yhtyi hän\nlopuksi.\n\nVasiltseff hymyili uudelleen.\n\n\"Miksi etsiä niin kaukaa? Niitä löytyy lähempänäkin.\"\n\nVeera tuijotti yhäti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui yhä suurempi\nhämmästys.\n\n\"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan, että myöskin täällä meillä\nVenäjällä suljetaan ihmisiä vankiloihin, karkoitetaan Siperiaan,\nvälistä myöskin hirtetään? Ja sitten te kysytte, löytyykö marttyyrejä?\"\n\n\"Niin, mutta meillä karkoitetaan ainoastaan pahoja ihmisiä —\nrikollisia!\"\n\nNämä sanat olivat tahtomatta päässeet Veeralta, mutta tuskin oli hän\nne lausunut, kun vahva punastus levisi hänen kasvoilleen. \"Hänhän on\nmyöskin karkotettuja\", ajatteli hän.\n\n\"Tapahtuu joskus, että he karkoittavat muitakin\", sanoi Vasiltseff\npuoliääneen.\n\nHetken kulkivat he vaijeten toistensa vierellä. Veera kulki pää\nalaspäin painuneena ja hypisteli hermostuneesti kaulahuivin kulmia.\nOmituisimmat ja keskenään mitä ristiriitaisimmat ajatukset suhisivat\nniin kuin suuri mehiläisparvi hänen päässään. Hän pelkäsi kovasti,\nettei sanoisi mitään tyhmää ja ettei ehkä auttamattomasti loukkaisi\nnaapuria, mutta kysymys oli siihen määrin tärkeä ja jännittävä hänelle,\nettä hänen oli mahdotonta noudattaa hienon seurustelutavan vaatimuksia.\n\n\"Minkätähden tulitte _te_ karkotetuksi?\" sanoi hän äkkiä hätäisesti\nkatsomatta Vasiltseffiin.\n\nTämä hymyili.\n\n\"Tahdotteko hyvin mielellänne tietää sitä?\" kysyi hän niinkuin\nleikillään.\n\nVeera nyökkäsi ainoastaan vastaukseksi, mutta hänen kasvonsa puhuivat\nhänen puolestansa.\n\n\"Ja nykyajan marttyyreistä te kait myöskin haluatte jotakin tietää?\"\n\nVeeran silmät saivat vielä suuremman loiston.\n\n\"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä\nedeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin.\"\n\nVeeran koko kasvot säteilivät.\n\n\"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan.\nTahdotteko kuulla.\"\n\n\"Tahdon, tahdon!\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nSeuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä.\nTuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua\nehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus\notettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun\nkreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista\nomantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin\ntytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään\nsen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä\npäivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että\nVeeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat\nhäntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi\nkiusotella lakkaamatta sisartaan tälle \"ihailijalle\".\n\nAlussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta\nvähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa\noli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja\nhän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi\nja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä\nja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja\nhe osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että\nVeerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän\noli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui.\nKun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään\njokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli\nvaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää,\njotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta\nkäyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että\nhäntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut\nsallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta\nvallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi\npitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden\nhavainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa\nhymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä\nympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten\noli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän\noli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen\najatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen\nsitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän\nsaapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan\nhermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.\n\nEräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta\npalvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut\nkirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään\nvasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti\nolevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti\nkatseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti\nsilmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat\ntummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui\nranteesta keskisormeen saakka.\n\nEsineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä\nmukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään\nsilmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli\nvallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen\nvaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi\nniinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff\nunelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. \"Rakas pikku Veera\",\nalkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo\nsuuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut.\nMutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta\nistunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen\nhermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli\nmielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein\nkirkaisten: \"Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko\nmitään — tällä kertaa.\"\n\nVasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. \"Veera, lapseni,\nmikä sinun on?\" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja\nhänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi.\nMutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi,\nvaan hän änkytti ainoastaan: \"Minä peljästyin — minä ajattelin — minä\nluulin —\"\n\nVasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt,\npeljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi.\nHän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja\nkatsahti häntä suoraan silmiin. \"Veera, nyt minä tahdon, nyt minä\nvaadin saada tietää, mitä te luulitte!\" Hänen vaaleansiniset silmänsä\noikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen\nvoimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan,\nhän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi\nollut kysymyksessä, niin hänen _täytyi_ vastata hänelle ja vastata\ntotuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: \"Minä\nluulin, että olitte minuun rakastunut.\"\n\nVasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan\nliikkeen. \"Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen\nturhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka\nvoi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!\" Ja näin sanoen käänsi\nhän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.\n\nVeera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena.\nEnsimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon\npuuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista\nelää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi;\nhän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei\nkoskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan\nnäillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he\nsaisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän\noli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän\nnäkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka,\nminkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein\nlapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan.\nSinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän\nkoko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään,\nkuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija\nhyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen\nlelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera\ntyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka\nnjanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti\nkuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.\n\nSeuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia\njäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista\ntoipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi\nvälttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään\ntavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen\nnäytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä.\nMutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea\nmuuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman\nrivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen\nkanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin\nkäyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä\nja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa.\nVähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin\nparantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta\nkuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina\npäivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai\nVeera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi\npuutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet\nja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin\ntyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään\nerikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut\nhäntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän\näkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti\nhävetti.\n\n\"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua\", sanoi hän. \"Surkea\nväärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme\nkerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä\nystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha,\npikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa\nolisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun\nrakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja\ntahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä\nolen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen\nihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi\nolennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on\noppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti\ntulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa\nei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun\nystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen\nvuoteen ole kenellekään jutellut.\"\n\n\"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras,\njaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä\nsalahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu\ntodistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa\njälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä\nvankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän\nkasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan\npitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan\nhänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja\nkärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten,\ntäytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena\nhänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä,\nniin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi\ntapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa\nonneaan.\"\n\nMielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta\nhiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa\nrakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja.\nVeera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään\nkauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi\nse ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän\nitsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua.\nMutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän,\nettä tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa\nisänmaassaan.\n\nNyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä\nonnellisimpana.\n\nHän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa\njoka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat\nkilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla.\nVasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä\njotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien\njoukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja.\nNäiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan\nsyvän vaikutuksen:\n\n\"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu\nhumussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa,\npelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa\nhänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen\nsilmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka\nuskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei\npelkää ketään maan päällä. Mutta maan _alla_ työskentelevät pienet\nkääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää\nherkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas,\nhe työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa\nvoi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön\nkelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen\npaikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi\nalla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä\naavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!\"\n\nTällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt\nkahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän\nVasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi\nainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että\nhän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nOltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli\nsulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä\nhitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin,\nkaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi\nikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin\nravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran\npikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä\nei huomattu missään.\n\nMutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä\nsilmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi\njokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti\ntuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen\nhalu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja\nsysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja\njokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada\nosansa olemassa olosta.\n\nKun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla\nhuutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut —\nei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli\nkaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen,\nvaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se\ntuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.\n\nKoko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet\nhienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä\nkuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili\ntahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla.\nKeltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista\nleijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien\nkeralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä,\nvaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat\nomituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan\ntammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä\nollenkaan.\n\nJoka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä\nkuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli\nvanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla,\netsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan,\njotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.\n\nPelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä.\nIhminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin\ntyötä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella\ntapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka\neläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja\nkosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä\nerilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi\nja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli\nvallannut tietoisuus oman _minänsä_ arvosta ja merkityksestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli\nnojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis\nvartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja\njolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen\nedessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia,\nmutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa.\nHän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin\nselkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella\nveitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin\nhän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä\nsuhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt\nnäinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen\nystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua\nmuiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen\nvakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut\ntalonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten\nsaanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin\nantanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen\nepäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät\nhäntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja\nteki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä\ntilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.\n\nVaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat\nkaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin\nhänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään\nunohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista\nsyistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa\nkaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään\nkoetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi\nkarsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä\nvälittävän mitään.\n\nMutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin\nolivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet,\neivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle.\nAluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja\npysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät\nhe varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat\nyhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä\nhänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat\nmaaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja\ntilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet\nolivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan\nentisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia\nväärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella\ntaikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa\nluovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset.\nNiin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan\npetetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan\nhätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta,\nkuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi\nkasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät\nlaillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.\n\nSyntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa\npersoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti\nvirastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja\narveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen\npontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti\nselitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti\nhairahtunut henkilö on aina epäiltävä.\n\nVasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien\nasioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut\nnaapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria\narvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut\nvaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä\nsyytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli\nhän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka\nsilmänräpäys.\n\n\"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä.\" Veeran\nvaltasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa\nkirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot\nsäteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet\nlakkaamatta räpyttämään silmiään.\n\n\"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis\nkevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen\naamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia\nkätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat\nvalmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli\nniin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin,\nse ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin\noikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui\nmetsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!\"\n\nTällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin\nkaukana.\n\nKun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin\nlämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.\n\nHän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren\npituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.\n\n\"Kuinka teidän on käynyt, Veera? Minä en ensi katseella tuntenut teitä!\nKaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —\" Hän ei\nlopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.\n\nVeeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa\nalas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta\nnämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen\nkätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen\nposkensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen\nmielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle\nesille.\n\n\"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!\" Hän istahti\ntuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti\nhänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti —\nhän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä.\nKorkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka\nvähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti\nvaloisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa.\nHuoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä\nsurina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman\nkumealla, hyrisevällä bassollaan.\n\nKaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi\njotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä,\nseisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa,\nettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois\nmetsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen\nääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia\nsäveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.\n\n\"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on\npuhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä\", alkoi Veera äkisti,\nmutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin\nluonnoton on ääni.\n\nVasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. \"Vai\nniin\" sanoo hän, \"no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt\ntuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin\nvähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen\nhyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera\n— mutta sitten. Nyt en minä voi!\"\n\nJälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka\non kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa\nkapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen\nkasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän\ntekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.\n\nVieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset\nsurisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.\n\nRaitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän\nvihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.\n\n\"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä\nolin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista\ntapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän\nmielestänne kovin, auttamattoman vanha?\"\n\nViimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana\nkuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi\npalveluksestaan.\n\nJollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran\nkäden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan\ntukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan\nuskalla itseään liikuttaa.\n\n\"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?\" kuuluu Liisan\nheläjävä ääni ulkona käytävässä.\n\nVasiltseff hypähtää kiivaasti pystyyn.\n\n\"Huomenna, Veera!\" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos\npuutarhaan ja häviää pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine\nlumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on\nsammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on\nvaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin\novat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin\nkummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka\ntuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan\njoltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana,\ntunnelmarikkaana yönä.\n\nVeera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä\nmakuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista.\nHän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa\nkylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen\nkasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa\nahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama\nepäselvä onnellisuuden tunne.\n\nKuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja\ntiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin\nolisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta\nsalaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä,\n— siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin\npuhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden\nvirstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi\nlakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse,\n— mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä,\nyhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä\nvauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja\nhevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista!\nTuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä\nseisahtuneet johonkin läheisyyteen.\n\nNiin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön\naikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään\nkaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari,\njoka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin\ntutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän,\nhopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää\nnopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen,\nnäkymättömiin, vieraisiin maihin.\n\n\"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!\" Tahtomattaan, koneellisella\nliikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff\nsanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin\nuudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää\nusko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa\ntällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta\nkiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen\nantanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy\nhän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei\ntunnusta.\n\n\"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon\nvääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä\nolen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana,\ntuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea.\"\n\nSilmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa.\n\"Huomenna\" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen\ntuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa\nonnellisuuden kuumetta.\n\nAamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran;\nvarpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei\nvaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan\nkuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin\nsyvään, lyijynraskaaseen uneen.\n\nHän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun\nhänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä\nonnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.\n\nVeera nauttii loikoillen ja venytellen itseään vuoteellaan.\n\n\"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!\" juolahtaa\nhänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon\nkatsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti\nsittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän\nlaskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa\nvastaiselle onnelleen.\n\nPalvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko\nneiti vielä.\n\n\"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?\" huutaa Veera\niloisesti hänelle.\n\n\"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin\nmakeasti, että synti oli teitä häiritä.\"\n\n\"Miksikä hän näyttää niin kummalliselta tänään?\" ajatteli Veera.\n\n\"Tiedättekö neiti, täällä on tapahtunut jotain kauheata!\" huudahtaa\nAnisja äkisti tuolla erikoisella liikutetulla ja kuitenkin ikäänkuin\ntyytyväisellä äänellä, jolla palvelijat aina ilmoittavat tärkeitä\nuutisia, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä.\n\n\"Mitä se on?\" huutaa Veera ja hypähtää ylös vuoteeltaan. Hän ei vielä\ntiedä, mitä asia koskee, mutta hänen sydämensä aavistaa pahaa.\n\n\"Poliisi on viime yönä tullut herra Vasiltseffin luokse\", ilmoittaa\nAnisja.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKulovalkean tavoin levisi koko talossa tuo hirmuinen uutinen: Yöllä\nolivat kyytivaunut seisahtuneet Vasiltseffin portin edustalle ja\nniissä santarmiöversti sekä kaksi alempiarvoista suojelusenkeliä.\nÖversti näytti Vasiltseffille suurta leimattua paperia, joka oli\nvarustettu keisarillisella sinetillä ja sisälsi, että aatelismies\nStepan Michailovitsch Vasiltseff oli yleiselle turvallisuudelle sangen\nvaarallinen henkilö, ja että kuvernööri senvuoksi, hänelle ylempää\nannetun vallan nojalla, ehdotti sanotulle Vasiltseffille, että hän\nvaihtaisi nykyisen oleskelupaikkansa kauniiseen vaikkakin hiukan\nkaukaiseen Vjatkan kaupunkiin. [Vjatka sijaitsee europpalaisessa\nVenäjässä, mutta itse Siperian rajalla. \"Hallinnollista tietä\" s.o.\nilman tuomiota ja tutkintoa, ei venäläistä aatelismiestä voida\nkarkoittaa Siperiaan, vaan täytyy hänelle osoittaa oleskelupaikka\nEuropan Venäjällä, ja kun semmoisessa tapauksessa tahdotaan oikein\npäästä jostakusta, niin lähetetään hän Vjatkaan.] Kolme vuorokautta oli\nhänellä aikaa maallisten asioittensa järjestämiseen, mutta tämän ajan\nkuluttua oli suojelusenkelien määrä johdattaa hänet parempaan maahan.\n\nVoidaan kuvitella, minkä vaikutuksen tämä tieto teki Vorontzoffin\nperheessä. Se joka pelästyi enin kaikista, oli kreivi itse. Hän\nkuului niihin, Venäjällä ei aivan harvinaisiin, ihmisiin, jotka\nsuljettujen ovien takana voivat kopeilla, näytellä vapaamielisiä ja\narvostella hallitusta, mutta niin pian kuin saavat nähdä vaaleansinisen\nsantarmiunivormun pistäytyvän esiin näköpiiristä, ryömivät kuoreensa ja\ntulevat jälleen tsaarin nöyrimmiksi ja uskollisimmiksi alamaisiksi.\n\nEsillä olevassa tilaisuudessa liittyi hänen synnynnäiseen\npelkuruuteensa vielä lisäksi hyvin ansaittuja omantunnon soimauksia,\n— kuinka oli hän voinut sallia sellaista lähentymistä tyttärensä ja\nvapaa-ajattelijan välillä. Aina tähän silmänräpäykseen saakka ei Veeran\nisä ollut pienimmälläkään tavalla estänyt luottamusta yhä edelleen\nkasvamasta nuorimman tyttärensä ja Vasiltseffin välillä. Olihan Veera\nheidän tuttavuutensa alkaessa ollut ainoastaan lapsi ja käyttänyt\nesteettömästi ikänsä tuottamaa vapautta. Kun hän sittemmin oli kasvanut\nja varttunut nuoreksi tytöksi, pysyi hänen seurustelunsa naapurin\nkanssa yhtä luonnollisena, yksinkertaisena ja yhtä puutteellisesti\nvalvottuna kuin ennenkin, eikä kukaan perheestä nähnyt siinä mitään\nsäädyttömyyttä. On kuitenkin luultavaa, että jos Vasiltseff olisi\nollut asemaa ja omaisuutta puuttuva henkilö, olisi Veeran isä sangen\npian päässyt selville siitä, ettei ollut varsin sopivaa nuorelle\nkahdeksantoista vuotiaalle viettää suurin osa päivästä kahden kesken\nherran kanssa, joka ei vielä läheskään ollut ennättänyt ukon ikään\neikä näyttänyt paljon mitään piittaavan perheen muista jäsenistä.\nMutta vaikka joutuneena epäsuosioon ja karkotetuksikin oli Vasiltseff\njoka tapauksessa aatelismies, tilanomistaja ja jotenkin varakas mies,\neikä Veeran isä voinut olla ajattelematta, että hän, loppujen lopuksi,\nolisi sittenkin hyvä avioehdokas Veeran asemassa olevalle nuorelle\ntytölle. Maalla tunnetaan perin pohjin naapurien yksityinen elämä,\nja niinpä oli siitäkin tultu täyteen varmuuteen, että Vasiltseff oli\ntäydellisesti vapaa; kaikki tiesivät, että hän oli omituinen, että\nhän eli kuin munkki eikä pitänyt vireillä mitään luvattomia yhteyksiä\ntoisten naisten kanssa. Kaikesta tästä yhteensä oli ollut seurauksena,\nettä Veeran vanhemmat olivat tähän asti jättäneet tyttärelleen täyden\nvapauden seurustella ystävänsä Vasiltseffin kanssa parhaan tahtonsa\nmukaan, sanoen, että pahin, mikä saattoi tapahtua, oli naiminen, — ja\npahempaankin voidaan joutua. Mutta nyt! Vasiltseff, joka vielä eilen\noli ollut kunnioitettu, varakas tilanomistaja, hyvä naimatarjokas,\noli tänä päivänä yhdessä käden käänteessä muuttunut kodittomaksi\nkerjäläiseksi, henkilöksi, jota oli vaarallista tunteakin. Mistään\navioliitosta hänen ja Veeran välillä ei luonnollisesti enää voinut olla\nkysymystäkään, ja tytön maine ja kunnia oli saanut kolauksen ainaiseksi.\n\nKuten aina ikävyyksiin jouduttuaan kiiruhti kreivi nytkin tukahuttamaan\noman syyllisyytensä tunnetta siten, että puski vihansa toisiin.\n\n\"Jahah, siinä nyt näet, pikku äiti! Olisi ollut parempi, jos sinä\nolisit vähemmän hemmotellut hermojasi ja sen sijaan pitänyt parempaa\nvaaria tyttäristäsi!\" nuhteli hän vaimoaan.\n\nKreivitär tajusi itsekin selvästi, mihin häpeään heidän perheensä tämän\ntapauksen kautta oli joutunut, ja hän tunsi jo ennakolta esimakua\nniistä näköjään viattomista kysymyksistä ja valitteluista, joilla\nkaikki kuvernementin naiset tulisivat häntä piirittämään, kun hänen\nensi kerran oli pakko lähteä kaupunkiin.\n\nKoko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton\nkauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki\nodottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.\n\n\"Poliisi, poliisi tulee tänne!\" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja\nhyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä.\nTämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan\npeljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle,\nmuka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran\nhuoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin,\nmitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin,\njota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni\nmyös oikealle ja vasemmalle.\n\nKuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli\nkulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen\nkuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.\n\nMitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja\nmusertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä\nkertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät\nVasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan\nkäsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli\nhänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut\najatella. Tämä \"jälestäpäin\" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu,\njohon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli\nhänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan\nsiinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä.\nKunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi,\nminuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä\nsiltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä\nhänet.\n\nKaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet\nyhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta\neipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin\nluonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran\nvalvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen\nalaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin\nepätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin.\nPäivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin\noli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.\n\nKaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut\naivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen\nkotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja\nVasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei\npäästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.\n\nVasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi;\naikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen\nmääräpaikkaansa.\n\nVeeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse\ntaivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä\nja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen\nsuhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä\nkoskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän\ntiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin\nlapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen\nelämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja\nmyöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan\nristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä\nrukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan\nja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin\nvähintäkään huomiota.\n\nMuutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan\npäästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän\nliiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla\nja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.\n\nOnneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli\nosoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera\nsuuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen\nhuutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä\nVasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun\ntämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän\nkauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja\njonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja\nuhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren\nneitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä\nvoiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla\ntavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä!\nHänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi\ntullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja\navata keittiöportin hänelle.\n\nOli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta.\nViime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon\nsäteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa.\nPienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka\nratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta,\npuoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla.\nOli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla\nmaantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä\nniin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä\ntuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan\nmielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta.\nKeveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki\nhänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen\nkeveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen\ntajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.\n\nVeera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan\nVasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain\nyhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen\nalta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan\nhänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa\noli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin\nkuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa\nkenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen,\ntuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.\n\n\"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?\" kysyi hän\naivan kummastuneena.\n\n\"Minä tahtoisin tavata herraa\", vastasi Veera vapisevalla äänellä\ntuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.\n\nSantarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi\nvallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että\nvalo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat\nkirkastumistaan.\n\n\"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan\npimeässä\", sanoi hän leikillisesti. \"Mutta tänään on sentään vähän\nvaikeata herraa tavata, näetkös\", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä\ntullut ankaraksi.\n\nKaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä\ntahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun\ntunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt,\nkun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata\ntyhjin toimin takaisin.\n\n\"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!\"\nhuudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että\nsantarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan,\nsalli mielensä heltyä.\n\n\"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni\", vastasi santarmi\naivan isällisesti. \"Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni\nsinua — puhun everstille.\"\n\nHän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka\njo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.\n\nSama omituinen huumaus kuin äsken oli jälleen vallannut Veeran.\nNärkästymättä taikka tuntematta itseään loukatuksi kuuli hän santarmin\nilmoittavan upseerille, että Vasiltseffin rakastajatar oli tullut\nsanomaan hänelle jäähyväisiä. Hän kuuli upseerin nauraen lausuvan\nkarkeasanaisen pilan hänestä ja kysyvän, oliko immyt edes kaunis.\nKaiken tämän kuuli Veera, mutta raa'at sanat eivät häneen vähääkään\nvaikuttaneet.\n\n\"Äh, päästä hänet sisään! Eihän tule sentään olla kovin liiaksi\nepäinhimillinen. Anna hänen huvitella itseään hiukkasen viimeisenä\nyönään\", sanoi upseeri vihdoin.\n\nSantarmi avasi oven sisempiin huoneisiin hänelle, ja yhdellä\nhyppäyksellä syöksähti Veera heti sinne. \"Onpas sillä julman kiire\",\nhuusi santarmi pilkaten hänen jälkeensä. \"Mutta kuules, kaunokaiseni,\nälä unohda sitä ystävän palvelusta, jonka olen tehnyt sinulle! Minä\nvaadin tulla muistiin pannuksi toiseksi kerraksi, kun sinun armaasi on\nlähtenyt\", lisäsi hän nauraa hohottaen.\n\nMutta Veera ei kuullut mitään; hän kiiti nopeasti parin huoneen läpi,\njotka erottivat hänet suljetusta ovesta, jonka raosta kapea valon säde\ntunkeutui ulos.\n\nVasiltseff oleskeli huoneessa, jota hän käytti samalla kertaa\nmakuukamarina ja työhuoneena. Kun Veera avasi oven, istui hän vielä\nmyöhäisestä tunnista huolimatta täysissä vaatteissaan kirjoituspöytänsä\nääressä järjestellen kirjojaan ja papereitaan.\n\nTässä suuressa huoneessa oli nykyisin tyhjyyden ja synkkyyden leima,\njommoinen tavallisesti on muuton seuralainen. Kapealla rautavuoteella\noli kasoittain liinavaatetta ja kirjoitettuja vihkosia. Paperilappuja\nja irtonaisia lehtiä oli sikin sokin kaikkialla lattialla. Pari suurta\npuukirstua oli aivan täyteen pakattuna kirjoja ja kirjoitettuja\npaperiarkkeja. Sitä vastoin seisoivat kirjahyllyt, jotka peittivät\nkaikki seinät huoneessa, tyhjinä ja riistettyinä kuten alastomat\nluurangot. Puoliksi täytetty matkalaukku, josta vähän liinavaatteita ja\nmuutama pari saappaita pistäytyi esiin, oli keskellä lattiaa.\n\nKun Veera avasi oven, valtasi hänet, ensikerran tänä yönä kotoa\nlähdettyään, niin voimakas mielenliikutus, että hän luuli sydämensä\nseisahtuneen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, voimatta ottaa askeltakaan\ntaikka saamatta ääntä aikaan.\n\nVasiltseff, joka istui nojautuneena kirjoituspöytänsä yli selkä häntä\nkohden, oli niin syventynyt tehtäväänsä, ettei hän kuullut keveätä\nnarahdusta ovea avattaessa. Mutta kun hän sattumalta katsahti ylös ja\nnäki äkisti korkeavartaloisen, kalpean olennon tuolla kynnyksellä,\nei hänen kasvoissaan ilmennyt mitään kummastusta, vaan ainoastaan\nkuohahtavaa iloa, kuin olisi hän odottanut Veeraa ja ollut varma hänen\ntulemisestaan. Hän riensi häntä kohden ja tarttui hänen käsiinsä,\nja muutaman silmänräpäyksen seisoivat he siten vastakkain voimatta\nmielenliikutukseltaan saada sanotuksi yhtäkään sanaa. Vihdoin tunkeutui\npuoleksi tukahutettu kirahdus Veeran kokoon pusertuneesta kurkusta ja\nnyyhkytyksestä pakahtumaisillaan heittäytyi hän Vasiltseffin syliin.\n\nSamassa kuului hiipiviä askeleita etumaisesta huoneesta. Siellä\noli luultavasti santarmeja, jotka varovaisuudesta ja ehkä myöskin\njonkunlaisesta uteliaisuudesta tulivat ovelle kuuntelemaan ja ottamaan\nselvää, mitä heidän vangillaan oli tekeillä.\n\nVihastuneen inhon aikaansaama kouristus väänteli Vasiltseffin kalpeita\nkasvoja.\n\n\"Rakkahin Veera, olkaa tyyni, minä vannotan teitä\", sanoi hän matalalla\ntukahutetulla äänellä. \"Me emme ole yksinämme, nuo raa'at lurjukset\novat väjyksissä vartioidakseen ja vakoillakseen meitä. Älkäämme salliko\nheille iloa nähdä, kuinka me kärsimme.\" Hän oli nopeasti saanut itsensä\nhillityksi.\n\nHän tarttui Veeran käteen ja talutti hänet sohvalle. Vasiltseff oli\nkuolon kalpea, ja hänen huulensa värisivät tuon tuostakin suonenvedon\ntapaisesti, samalla kun suonet hänen ohimoillaan paisuivat kuin paksut\nsiniset nuorat. Mutta hän ponnistelihe näyttääkseen tyyneltä ja alkoi\npuhella Veeralle vähäpätöisistä asioista. Hän näytti hänelle suurta\nkirjakasaa, jonka hän tahtoi antaa hänelle muistoksi, ja selitteli\nhänelle, kuinka hän harjoittaisi opinnoitaan.\n\nVeera istui liikkumattomana sohvalla kädet puserrettuina lujasti yhteen\nikäänkuin kivettyneenä samaan asentoon, ja kuunteli, mitä Vasiltseff\npuheli. Mutta sanat tulivat hänen korviinsa ainoastaan epäselvinä,\nkatkonaisina ääninä ilman tarkoitusta ja yhtenäisyyttä. Välistä koetti\nhän vastata hänelle päätään nyökäyttäen taikka hymyilemällä, joka oli\nsurullisempaa ja katkerampaa kuin nyyhkytys, mutta hän ei uskaltanut\nlausua tavuakaan, sillä hän tunsi, että niin pian kuin hän avaisi\nsuunsa, hän puhkesi itkuun.\n\nTunnit kuluivat. Veeralla oli ikäänkuin ruumiillinen tajunta ajan\nkulumisesta, jokaisesta minuutista, joka meni häneltä hukkaan. Se oli\nsamaa kuin jonkun nesteen pitkäveteinen, keskeytymätön tippuminen\nrikkinäisestä astiasta — kallisarvoiset pisarat, jotka olivat hänellä\njälellä, tulivat tulemistaan yhä harvemmiksi.\n\nVähän väliä kuului hiipiviä, varovaisia askeleita viereisestä huoneesta\nmuistuttaen molemmille ystävyksille, että terävä ja epäluuloinen silmä\nvartioitsi heidän liikkeitään.\n\nNuo kaksi olentoa, jotka tunsivat toisiansa kohtaan hellyyttä, sitä\nlämpimämpää ja intohimoisempaa, koska sitä oli elätellyt kolmen vuoden\nkeskeytymätön yhdessäolo, pukeutumatta milloinkaan sanoihin, nämä\nkaksi, joiden muutamien tuntien kuluttua tuli erota pitkäksi aikaa,\nluultavasti ainaiseksi — he istuivat nyt toistensa vieressä puhellen\njokapäiväisistä asioista, uskaltamatta lausua sanaakaan, joka tuli\nsydämestä.\n\nSteariinikynttiläin loiste kellastui ja vaaleni, leveä akkuna, joka\npaksuine alaslaskettuine kaihtimineen oli näyttänyt suurelta, mustalta\nsuunnikkaalta, tuli äkisti sinisenpunertavan väriseksi, ja ulkoa kuului\nkukon laulu, varpusten tirskutus ja lehmien ammunta, — kaikki tuttuja\naamun enteitä maalla.\n\nKylmä, ahdistava epätoivo valtasi Veeran. Ensikerran oli\nlähenevä eroaminen hänen edessään koko jäätävässä, toivottomassa\ntodellisuudessaan. Tähän asti oli hänen ja lopun välillä vielä\nollut tämän viimeisen kohtauksen odotettu onni, epämääräinen toivo\nonnellisuudesta, joka vielä suotaisiin hänelle, — mutta nyt ei enää\nollut mitään jälellä. Kaikki oli lopussa!\n\nVasiltseff nousi sohvalta, veti kaihtimen ylös ja avasi akkunan. Ihanan\nkauniin kevätaamun ensimäiset säteet täyttivät huoneen. Auringon\nvalo, kukkain tuoksu, lintujen laulu — kaikki tulvehti sisään samalla\nkertaa, voitokkaana, säälimätönnä.\n\nNopealla liikkeellä laski Vasiltseff kaihtimen jälleen alas. Hän\nheittäytyi sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi suonenvedon\ntapaiseen itkuun. Koko hänen pitkä, voimakas vartalonsa vapisi\nnyyhkytyksestä. Yhdellä askeleella oli Veera hänen luonaan. Hän\nheittäytyi lattialle Vasiltseffin jalkoihin, takertui häneen kiinni\nkoko olemuksellaan ja peitti hänet suudelmilla.\n\n\"Minun elämäni, minun iloni! Älä matkusta yksin! Rakastettu, ota minut\nmukaasi!\"\n\nVasiltseff otti hänet käsivarsilleen. Nyt hän ei enää tahtonut häntä\ntyynnyttää; hän vastasi hänen hehkuviin hyväilyihinsä, hän painoi\nVeeran yhä kovemmin ja kovemmin itseensä, ja heidän huulensa kohtasivat\ntoisensa ensikerran pitkässä, intohimoisessa suudelmassa.\n\nMutta pian saattoi Vasiltseff jälleen hillitä itsensä. Hän työnsi\nVeeran kiivaasti, melkein raa'asti itsestään. Veera jäi makaamaan\ntyhjän sohvan eteen itkien katkerasti, hillittömästi.\n\nKun Vasiltseff jälleen tuli hänen tykönsä, olivat tämän kasvot kalpeat\nja sisäänpainuneet, kuin pitkällisen, vaikean sairauden jälkeen.\n\n\"Veera, rakkaani, anna minulle anteeksi! Minä olen saattanut sinulle\npaljon surua, lapsi raukka! Kuinka voisin minä ottaa sinut mukaani?\nEnhän minä voi kytkeä sinun nuorta, tervettä olemustasi itseeni, joka\njo lähestyn loppuani? Ja vaikka minä tahtoisinkin, niin voisinko sen\ntehdä? Sinun vanhempasi pidättäisivät sinut väkisin!\"\n\nHänen äänensä kuului synkkänä ja murtuneena. Veera ei enää itkenyt, hän\ntiesi nyt, että kaikki oli todellakin peruuttamattomasti mennyttä.\n\nPäivä oli nyt täydellisesti valjennut. Pian kuului ovella naputusta.\nSantarmi tuli sisään sanomaan, että tunnin perästä lähdettäisiin.\n\nVasiltseff koetti kehoitella Veeraa palaamaan kotiinsa. Mutta hän\nkielsi, hän tahtoi jäädä hänen luokseen viimeiseen asti. Kummallinen\ntylsyys, tunne kaiken toteutumattomuudesta, oli uudelleen saanut hänet\nvaltoihinsa. Vasiltseffkin puhui ja liikkui kuin unessa.\n\nHänen taloutensa kaikki jäsenet, vanha keittäjätär, staarosti, useita\nhänen talonpoikaisystäviään tulivat nyt toinen toisensa jälkeen\nottamaan häneltä jäähyväisiä. Huoneeseen tullessaan tekivät he\nvenäläisen tavan mukaan ristin merkin pyhimyskuvien edessä, jonka\njälkeen he menivät Vasiltseffin luokse ja suutelivat häntä kolme kertaa\nvakavasti ja juhlallisesti, kuin olisivat he suorittaneet jonkun\nuskonnollisen toimituksen. Muutamia talonpoikaisnaisia seisoi portin\nedustalla pienokaiset käsivarsillaan ja ilmaisivat surunsa äänekkäällä\nnyyhkytyksellä, joka oli melkein ulvonnan kaltaista.\n\nVeera tuijotti kuivin silmin kaikkiin näihin ihmisiin, jotka tulivat ja\nmenivät, puhuivat, huokailivat ja itkivät; ne olivat hänen silmissään\nsuuria nukkeja, jotka esittivät hänelle jotakin eriskummallista,\nmonimutkaista näytelmää.\n\nSantarmiupseeri istui viereisessä huoneessa syömässä\naamiaistaan hyvällä ruokahalulla ja kostutellen sitä tiheillä\nviinaryypyillä... \"Teidänkin tulisi vahvistaa itseänne hiukkasen matkan\nvaralle, pikku isä, Stepan Michailovitsch\", sanoi hän hyväntahtoisella\nilostuttavalla äänellä.\n\nRaollaan olevasta ovesta kurkisteli hän salaa uteliaasti Veeraa,\npuhumatta hänelle mitään, kun hän luultavasti arvasi, ettei tämä ollut\nmikään yksinkertainen kamarineitsyt, vaan \"barischnja\".\n\nMatkavaunut, kolme hevosta edessä, seisahtuivat portaiden eteen.\nUpseeri istahti niihin Vasiltseffin viereen, toinen santarmeista\nsijoittui ajajan istuimelle ajajan viereen, toinen jäi taloon. \"Jumalan\nnimeen, aja!\" Hevoset lähtivät juoksemaan ja matkavaunut kiitivät pois,\ntäristen ja heiluen likomärällä tiellä. Pian katosivat ne koivumetsikön\ntaakse tien polvekkeeseen. Kulkusten kilinä kuului vielä — heikommin ja\nheikommin joka silmänräpäys. Vihdoin se haipui kokonaan. Ei kuulunut\nenää mitään paitsi nuo maalaisaamun tavalliset, soinnukkaat äänet.\n\nPää kumarassa, ympärilleen katselematta, asteli Veera hitaasti kotiansa\nkohti. Tuomen kukkaset siroittelivat häneen valkeita lehtiään, suuret\ntuoksuvat kastepisarat putoilivat oksista hänen vaatteilleen. Jänön\npoikanen hyppäsi näkyviin avonaiselle kummulle, asettui takajaloilleen\nja rummutteli etukäpälillään äitiä kutsuen, mutta nähtyään ihmisolennon\nse luimisti korvat selkäänsä ja vilisti kuin nuoli metsään. Taivas\nkimalteli, kuin olisi aurinko sulanut tuolla ylhäällä sinisessä\nautereessa ja levinnyt koko taivaan kuvun ylitse. Korkealla ilmassa\nnäkyi pieni, musta, leijaileva piste, joka täytti ilman mahtavalla,\nriemuitsevalla lemmenlauluillaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHitaasti ja hiljaa kuluu aika. Päivä seuraa toistansa yksitoikkoisesti,\nraskaasti, jokainen täynnä samaa lyijynharmaata, kuluttavaa kaipausta.\n\nAlussa, aivan ensimäisinä aikoina Vasiltseffin poislähdön jälkeen,\noli Veeran koko elimistö niin puutunut tuosta rajusta iskusta,\nettei hän voinut edes tuntea mitään ankaraa tuskaa; jokainen elämän\nja mielenliikutuksen kyky oli kuin sammunut hänessä. Vallitsevana\ntunteena oli syvä, ylivoimainen väsymys. Kaiket päivät vietti hän\nkuin horroksissa, kykenemättä pienimpäänkään ajatuksen ponnistukseen.\nSattui, että hän nukahti äkisti jonkun keskustelun kestäessä.\n\nAinoastaan silloin tällöin heräsi hän tästä henkisestä kivettymisestä\nsaadessaan niin sanoen luonnollisen muistutuksen niistä viimeisistä\nhetkistä, jotka hän oli viettänyt Vasiltseffin seurassa. Tämä lempeä,\nhyväilevä ääni kaikui äkisti hänen korvissaan, hän luuli jälleen\ntuntevansa hänen lämpimän suudelmansa huulillaan — ja intohimoinen\nvärähdys kulki koko hänen ruumiinsa läpi. Luonnollisesti sai\nhän jokaisessa sellaisessa silmänräpäyksessä hetkellisen levon,\njärkähtämättömän varmuuden: \"Se ei _voi_ loppua tällä tavalla — me\nnäemme toisemme jälleen!\" Aika kului, ja mikäli hänen ruumiilliset\nvoimansa palasivat, sikäli hänen kärsimiskykynsä terästyi. Ryhtymällä\ntavallisiin toimiinsa tuli hänelle myös tarve tavata Vasiltseffia —\njota tarvetta oli elätellyt kolmivuotinen, jokapäiväinen tottumus\n— yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen pikkuasia muistutti\nsäälimättömästi hänestä; ja kaikkeen mikä häntä ympäröi, oli hän\nniin sanoen painanut leimansa, ja mitä ikänänsä hän teki, mihin\nikänänsä ryhtyi, sattui hänen eteensä ehdottomasti jotakin, joka\nherätti elävästi muiston menneistä, onnellisista hetkistä, jostakin\nhyvin vähäpätöisestä tapauksesta, johon hän sen sattuessa oli tuskin\nkiinnittänyt huomiota, mutta jonka muistelu nyt sai aikaan ylivoimaisen\nitkupuuskan.\n\nPahinta oli herätä aamusilla. Hän uneksi nyt niin eriskummallisen\nelävästi ja selvästi, hän näki Vasiltseffin niin todellisena, niin\nelävänä edessään, että koko hänen olemuksensa vapisi tuntiessaan hänen\nläsnäoloaan. Ja sitä paitsi kävi kaikki niin todennäköisesti, unelmaa\nseurasi sellainen joukko pieniä todellisuuden mukaisia erikoisseikkoja,\nettä hän välistä sanoi iloisesti itselleen unessa: \"Ei, tämä ei\nole enää mitään unta — tämä on totuutta.\" Ja sitten äkisti samassa\nsilmänräpäyksessä, kun hän tätä ajatteli, oli kuin peite olisi temmattu\npois, kuvat kalpenivat, liukuivat pois, katosivat, ankara puistatus\nväristytti koko hänen olemustaan ja — kaikki oli ohitse. Jälleen makasi\nhän siinä hereillään vuoteellaan, jälleen valtasi hänet tuskallinen\ntietoisuus yksinäisyydestään, ja jälleen vääntelihe hän nyyhkyttäen\ntoivottomassa, avuttomassa tuskassaan.\n\nJa joka päivä tuli hänen ikävänsä sietämättömämmäksi. Jo ennenkin oli\nhän elänyt erillään omaisistaan, ja nyt oli hänelle sisarten seura,\nheidän pikkumaiset harrastuksensa ja pintapuoliset keskustelunsa\nsuorastaan vastenmielisiä. Kaikki oli hänestä väritöntä, teeskenneltyä\nja luonnotonta. Kun hänen täytyi olla yhdessä toisten kanssa, ajatteli\nhän ainoastaan, kuinka sieltä pääsisi; hänellä oli alati tunne\nsiitä, että hänen täytyi olla yksinään voidakseen ajatella oikein\nvakavasti. Ja heti yksikseen jätettynä hän alkoikin todella ajatella,\nse on, uneksia, herkeämättä, intohimoisesti. Mitä mielettömimpiä,\nmahdottomimpia kuvia vaihtui hänen mielikuvituksessaan; hän oli jo\najatuksissaan elänyt kokonaisen historian, kuinka hän karkasi kotoa ja\nhaki Vasiltseffin käsiinsä — hänen piti luonnollisesti löytää hänet,\nmissä ikänä hän oli, vaikka meren pohjastakin. Unelmistaan sai hän\nsilmänräpäykseksi huojennusta, mutta sitten tuli äkisti jäätävä, selvä\najatus: \"minullahan ei ole ropoakaan, ja Vjatkaan on kolmetuhatta\nvirstaa! Ja minnekäpä Venäjällä päästään ilman passia?\" Unelmat\nhajosivat heti jättäen jälkeensä ainoastaan katkeran kuvotuksen.\n\nMitään toivoa, jolla olisi ollut rahtunenkaan perustetta, ei ollut. Ei\nsiis ollut muuta jälellä kuin sokea usko ihmeen tapahtumisesta. Alussa,\nkun hänen tuskansa oli liiaksi ylivoimainen, oli kuin olisi hänen\nruumiillinen olemuksensa noussut sitä vastaan: \"tämmöinen kärsiminen\non mahdotonta! Tästä täytyy tulla loppu!\" Mutta siitä ei tullut\nmitään loppua. Kärsiminen tuli hänen säännölliseksi, jokapäiväiseksi\ntilakseen. Jokaisen uuden epätoivon puuskan tullessa paheni hetken\ntuska vielä enemmän eilispäivän muistosta ja siitä tiedosta, että\nhuomenna oli oleva yhtäläistä.\n\nMutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera\nalkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen\nVasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin\nvälityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot\ntaikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran\nyhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla\noli liikeasioita Vjatkassa.\n\nKirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia\n— se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua\nvieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei\nolisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet\nrivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on\nkärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin\nylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä\ntuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli\nsaada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä\noli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että\nkaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus\nkirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero\nhänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi,\ntoivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen\npuolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan\nse oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän\nsitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä.\nLuonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla.\nSeuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän\nensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen\nodottamiseen.\n\nSamoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää,\nsuunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja\nsamalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut\nhyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi.\nKaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän\nmilloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja\ntulevaisuudesta.\n\n\"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan\nluo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja\nsanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja\nhyvin, ja että minä saan pian kirjeen\", saattoi hän esimerkiksi sanoa\nitselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa\nkuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka\nolisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka\npahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut\nsuotuisa vaiko ei.\n\nVaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden\nvaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja\nsitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä.\nMikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti\nmääräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja\nsydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja\ntoiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei\nvoinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan\ntoivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen\nkoskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin —\nhänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. \"Muutoin\",\nkirjoitti hän, \"kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa\nijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka\ntietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää\nainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu\nlapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi\nvälistä joutuu\".\n\nVeera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei\nhänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli\nvuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään\nmaailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka\noli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.\n\nMutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää\ntoisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi\nmatkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa\nollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot\nkuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten\nunelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut\nhänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan\nluonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen\nrauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki\nhänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen\nainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä\njokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.\n\nTämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton,\ntuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi\njonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä\nvastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan,\njota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. \"Ellen minä koskaan olisi\ntuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten\nsisareni\", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä\nsellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän\njonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä\npieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden\nhäväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi\ninhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt\npalaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle\npaperiarkille.\n\nOli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin\nilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin\nhyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi\nmädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.\n\nEräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki\nkyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.\n\n\"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?\" ajatteli hän ja hänen\nsydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. \"Ehkä ne ajavat ohitse ja\nedelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi\nmädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei\nmene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?\"\n\nMielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat\nja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi\ntuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus...\n\"Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä\nepätietoisuus.\"\n\nHeittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta\nmitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa,\nsitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.\n\nRikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon\npoika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien\nkasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka\nniin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu\netehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut\nilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään.\nHuonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla\nkuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet\näkisti uudistuneella voimalla.\n\nVasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon\nrenki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet\neivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri\navainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli\nhämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa\nkirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset\nkaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.\n\nKun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan\nhänet ja astuu esille.\n\n\"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari\nsukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä\nsaivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut\nVjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät\nminun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu\nperintötila heille —\"\n\nYhden kerran osoitti luonto sääliä Veeraa kohtaan. Hän kadotti\ntajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen\njälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa\nja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen.\nVeera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä.\nKuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin\njälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä\nnautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin.\nToipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki\nsurulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin\njokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään\nmuodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia\nlapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin\noli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo\nkaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.\n\nHänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff\nennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt\nhänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää\n— pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden\nosoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen\njättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut\nkuolinvuoteellaan.\n\n\"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin\nrakas, Veera\", sanoi hän siinä; \"sinä olet ollut minun osani\nkuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä.\nMinun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä\nolen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä\nei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen,\nminä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin\nsuureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja\nminä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä\nolen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei\nkoskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja\nolemuksen sinun kauttasi!\"\n\nVeera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan\nnäitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi.\nOli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei\nenää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä\ntuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä\nylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja\njokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen\nmerkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin\nelämäntehtävää.\n\nPian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka\neroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen\nkiinnittämään huomionsa toisiin.\n\nHänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin\nerään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut\nmajoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen\nlähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä,\njoka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi\nsisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun\nsulhasen langon toverien joukosta.\n\nVorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti\noli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan.\nHän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja \"pyhillä miehillä\",\njoita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset\nja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen\nuskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko\nhänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.\n\nVeeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua\nnojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi\ntuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia\ntottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa,\njoka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen\najattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka\nei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän\nlakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.\n\nKolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja\nalituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen\ntylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua\ntälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat\nselittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta\ntällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen\ntiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä\nvähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista\nrauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää\nuntaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja\nkylmäksi.\n\nHautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen\nhajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi,\nerosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa\npäivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei\nkukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret\npitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen\npiirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli\ntullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin\nja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden\nVasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVeeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä\npettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa,\nkuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. \"Hyödyttäminen\"\nmerkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto-\nja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä,\njotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan\njuolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi.\nMutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä?\nHänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä\nihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä\nvallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen\neteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää,\nja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu\nmolemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja\nyhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista\nja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että\npersoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta.\nVeera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan,\nmutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen\nmäärätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.\n\nPitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat\nVasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän\naina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet,\njotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta\nnurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein\nkuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin\njärjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty\ntyösuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli\nnihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin\ntuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi\nitselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.\n\nNäin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana\nmenettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen\nviisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä\nhänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin,\netten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut,\nettä sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista\npuoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut\nlaskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.\n\nKuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään\nluonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri\nsilloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei\nollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut\nsopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria\ntyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä\npitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen\nsen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään.\nHeidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin,\nja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita,\nluentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät\nnähtävästi tunteneet pienimpiäkään \"maailman tuskan\" oireita. Vapaina\nhetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa\nmukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen\nmiesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut\nheille liian halpaa huvitusta.\n\nTämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka\nsuri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen\ntovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta,\nhoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä\nymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan\neivät häntä myöskään tyydyttäneet. \"Saattaa olla riittävästi aikaa\npuuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia\nja tärkein työ on suoritettu\", oli hänellä tapana vastata aina, kun\nminä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. \"Mutta niin kauvan\nkuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja\nkärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa\nkärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä\naineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin\ntänään\".\n\nSaatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta\nluonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan\nkansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin\noppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät\nhäntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei\nmitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten\nonnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken\nyksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi\nvaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja\nmuista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka\nvaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta\ntodellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän\npäivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan:\nmikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee\ntehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen\nvallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään\nkansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa\nniitä lukea.\n\nNäin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se\nvoi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se\non, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista\npersoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran\nolemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä\noli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen\nkäytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja\ntiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en\nvoinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa\nvilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin\nvaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli\nniin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä\nnautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.\n\nHän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa\nedelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata\nkoko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen\nsilmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio,\njota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti\nlaskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja\ntarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea\nkiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta\njonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja\nkatselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla\nsäälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.\n\nMutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan\nlähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin\nedessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä\ntyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin.\nHänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa,\ntummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja\nkaihomielisemmäksi.\n\nMinä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä\nNevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan\niloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi\ntultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme\nniin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden\npeililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla\nja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän\nturkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän\nraittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä\nhuolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin\nsuuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia\nja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin\nposkin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja\nhyväntahtoisilta.\n\n\"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa\",\nhuudahti Veera äkisti, \"ja ajatella että minä ehkä tietämättäni,\naavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin.\nEhkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun\nkanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan\nnäin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä\ntunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä\nja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko\n_sinä_ yksi _heistä_?\" — \"Niin, tee se kaikin mokomin\", vastasin minä\ntyynesti. \"Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät,\nkullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin\nitseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi\nalkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta\". Veera kohautti\nolkapäitään ja huokasi syvään.\n\nMutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun\nkaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne,\njoita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että\noli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että\nhallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton\njälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto\n\"Hallituksen sanansaattajassa\" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille\nalamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia\nrikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille\nseitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.\n\nTässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa\nVenäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu.\nKarakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta\nvastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut\nverrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään\nyhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset\nvangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista\ntasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden\ntiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin\ntapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut\nvielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin\noli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.\n\nOltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin,\nyksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän\ntullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.\n\nSivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa\nVenäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin\nsaavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan\nsuuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen\nvuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta\ntämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi\nlähestyä kansaa, täytyi \"yksinkertaistua\", tulla itse kansaksi.\nJuuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin\nmestarillisesti romaanissaan \"Murtamatonta maata\", ja juuri tähän\nverrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen\nkuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.\n\nTässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä;\nuseimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia,\njoiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet\ntyömiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa\ntarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa\ntyömiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa\npaikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan\nvallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat\nkansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet\ntehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan\nisäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat\npoliisin käsiin.\n\nMutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta\ntoiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus\nyhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin\nmonta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja\nvangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa\nnäyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului\nkorkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki\nPietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet\ntoisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät\nyhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa\nankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä\nhallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten\ntapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella\nheistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti\noli oleva julkinen.\n\nNyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen\nkeino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa\nkuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset\nasukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen\nkeskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista\naineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille\nkaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa\nkanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että\ntoiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi\nselittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja\nsalaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus,\nettä sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä.\nMoni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea\nvuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta\ntilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia\noikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille,\nminne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt\nherättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse\nistuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän\nkanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina\nystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan\nolettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille,\nnäille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa\ntullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan\nmolemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja\njokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa\nkerrotaan, \"että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti\nkymmenen tilalleen\".\n\nNäin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli\npuheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista\n\"Hallituksen sanansaattajan\" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän\nopetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet,\neikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä\npersoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni\nniin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa.\nMonella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä,\n75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi\nihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä\nsiitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi\nhän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat\ntäydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.\n\nMinun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla\nkäymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa,\nja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja\nharvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan\nsilmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun\nsuojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa\nperheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua\nvangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka\npiti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli\npyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien\npuolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että\nmuiden tähden.\n\nHuhtikuun lopulla oli kaikki valmistavat tutkimukset loppuun\nsuoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla\nseisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa\njuttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja\nerityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri\njoukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia\nitselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä\nnäytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.\n\nNeljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla\noli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin\nvälissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme\nja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään,\nMuutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä\nihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui\nkahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen\nkuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne\nuteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja\njännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä,\nsillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista\nluotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden\njakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään\nmuita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset\nolivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat\npukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli\nolla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän\npukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet\nkiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre\nsiitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä\nesitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet\nnäin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen\njoukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä\nvallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin\nkirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti\njonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan\nleimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin\ntervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat,\nja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua,\naluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää\nja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä,\nvalkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia\nverhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin\nseurustelutilaisuudessa.\n\nToisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät,\njoilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot,\npuutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen\ntapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen\noveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka\nhirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki\nistuvat odottamassa.\n\nKello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita\non luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia\nmiehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin\nhiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa\nkaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka\nvoidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon\nasti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he\nhitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin,\nshakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja\nseitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin\nsaattamana.\n\nKuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä\nhirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he\novat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä\nkolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista\nvuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin,\njonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä\novat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys\npanee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja\nlevittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä\nnuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja\nhyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin\nja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain\njoukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat\naseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien\ntuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi\nriistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki —\nhe ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja\nsantarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa\nkäsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut,\nrakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain\njoukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen\naitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se\noli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa\nkoko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat\nnäyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen,\nharkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa\nkääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle.\nKun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he\nehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä\ntilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet\nylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.\n\nKuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien\nonnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty\nmäärätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.\n\nYleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta\nhuolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät\nvangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat\nainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa\ntoisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta\nkaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä\ntulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää\nheitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi\nja voitosta ylpeiksi.\n\nYleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin\ntahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen\nkaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee\nhän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan\nvallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa\nhän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien\ntutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin.\nJokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää\nheidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa\non varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa\nteräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä,\ntoinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja\nhaaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen\ntytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka\novat antaneet hänelle lisänimen \"pyhimys\". Toinen tytöistä näyttää\nvähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin\nyksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä,\nlitteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta,\non järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo\nkolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka\nnihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja,\njonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja\nlääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.\n\nErittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun\nhänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän\nkuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt\novat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan\npuhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään,\nmutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara,\nettä he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin\noppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi;\nhänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino\npäästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on\nantanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää\nlahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi.\nSeuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen\njälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta\nlapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi,\njoka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä.\nHänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita,\njoita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän\nhuonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli\nhuomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen\nvuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän\nkiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen\nsiveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin\nennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen\nlaitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka\nsisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja.\nMutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja\nhyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella\nainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein\nniiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä\nleppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin\nhänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän\nsaadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat\nolivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin,\nturmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä\npitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta\nPavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä\nlöytyä.\n\nSyyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia\ntarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän\nhuomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta\nehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei\nollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa\ntoisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti\njuutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja\nsaattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera,\nilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut,\nhelakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen\nhienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana\nrypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella\nsormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista\nsyytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta\ntuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä\nnähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä\nsilmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista\nsanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa,\nmutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä\nkiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja\nhermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen\nkasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei\nmillään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.\n\nKun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika.\nSyytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat\nsyömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin.\nSitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä\npuolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on\njokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen\noikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta\njos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti\nepäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että\noikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut\nliiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta\nasianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta\nhuolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään\nantautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he\nottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin.\nUseimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet\nvapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet\nosaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän\ntoimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät\nheidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen\npuheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää,\nmissään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita\nkertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he\ntaasen samaan tapaan.\n\nMieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi\nsyytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka\nolivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen\najatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä\nhidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen\nsuuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että\nsosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä\nylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki\nnihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat\nkuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he\nsaivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet\nmitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin\noli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen\nmielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa\noli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja\nsijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi\npuhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja\njärkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden\nitseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän\nkasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin\nolisivat he tahtoneet sanoa: \"Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten\nmilloinkaan lopu?\"\n\nTuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen.\nSeuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä\nseuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei\nväsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä\nja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä\noli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi\nkuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen.\nPuhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa\nvähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan\nja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti\njotenkin tällä tavalla:\n\n\"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja\njuutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä\ntiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun\nkansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka\nkärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä\nponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron\nmaan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan\njulkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin,\nkysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo\nmyöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja\nylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän\npahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka\non osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!\"\n\nKun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus\nharkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava.\nSuurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä\ntuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.\n\nNoin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja\npresidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen\nluku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen\nkuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan\ntaikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka\nEuropan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi\nsyyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä\nkahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman\nrangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.\n\nHallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä\nainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa\nsangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu\npaljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä\ntuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli\nkestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan\nitse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen\nihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi\nheidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa\nkuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun\nsanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta\nperikadosta.\n\nKun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan\nkaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului\ntukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi\nnojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen\npyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään\neronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt\nainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.\n\nHitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona\nvallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui\nkaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja\nsulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia\nsen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin\nsuloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten\nhuurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko\noikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa\ntodeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön\ntavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta,\nvoimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet\nkaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä\ntyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän\ntuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä\nkukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua\nihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.\n\n\n\n\n10.\n\n\nUseita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään\nkuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä\ntervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.\n\nEräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja\nme juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui\nsaliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin\nminä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos\nkultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven\nkäynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli\nkuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt\nesiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä\nsuvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus\npuki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta\nnuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen\nmuutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta\nriemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät\nsuorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera\noli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut\nkuitenkaan koskaan aavistanut.\n\nUseimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan\nsaliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt\nmontakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen\ntavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä\ntilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut\nluonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin\nnurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona\nluonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia,\njoista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet\nmyötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera\nnäytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa\nja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli\nkuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen\nolentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.\n\nHän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa\njohdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen\nolevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi\nitsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen\nainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän\nsekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään,\nkuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti\nkuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen\nesiin!\n\nMutta tämä tavaton ilmiö ei kestänyt kauan. Veeran eloisuus loppui\ntuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli\nväsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle\nsattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta\nhän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu\nleikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa\npahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun\npienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin\ntiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran\nlaita nyt olevan.\n\n\"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti\nkanssasi\", kuiskasi hän minun korvaani.\n\nOnneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni\nvähitellen.\n\n\"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?\" kysyin minä heti kun\nolimme jääneet yksin.\n\nVastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä\nsormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän\nkultasormuksen.\n\n\"Oletko sinä kihloissa, Veera?\" huudahdin minä.\n\n\"En, jo naimisissa. Kello kaksitoista tänään vietettiin hääni\".\n\n\"Veera, mitä tämä merkitsee? Missä sitten on miehesi?\" kysyin minä\nvallan ällistyneenä.\n\nLempeä, onnellinen hymy levisi Veeran kasvoille. \"Minun mieheni on\nvankeudessa. Minä olen naimisissa Pavlenkoffin kanssa\".\n\n\"Sinä lasket leikkiä! Tunsitko hänen entuudestaan? Missä olette tulleet\ntutuiksi?\"\n\n\"Me emme tunne toisiamme ollenkaan! Minä näin hänet kaukaa oikeuden\nkäynnin kestäessä, mutta vasta tänään, juuri ennen vihkimistä, olemme\nme puhutelleet toisiamme, vain muutamin sanoin\".\n\n\"Mutta mikä tämän kaiken tarkoituksena on, Veera?\" kysyin minä\nuudestaan, sillä minä en ymmärtänyt mitään. \"Rakastuitko sinä häneen\nensi silmäyksellä kuten Julia Romeoon, kuullessasi, kuinka kauniiksi\nyleinen syyttäjä hänet kuvasi tuomioistuimelle?\"\n\n\"Älä puhu tyhmyyksiä\", keskeytti Veera minut ankarasti. \"Tässä ei ole\nkysymystä minkäänlaisesta rakkaudesta kummaltakaan puolen. Minä menen\nnaimisiin hänen kanssaan yksinkertaisesti siitä syystä, että minun\n_täytyy_, sen vuoksi että tämä on ainoa keino hänen pelastamisekseen!\"\n\nMinä olin vaiti ja katsoin Veeraan ymmärtämättä vieläkään mitään.\n\nHän istui sohvan kulmassa ja alkoi kertoa tyynesti,\nliikkeenharjoittajan tavalla, kuin kysymyksessä olisi ollut aivan\ntavallisia jokapäiväisiä asioita.\n\n\"Katsos, oikeudenkäynnin loputtua oli minulla pitkä keskustelu\nasianajajain kanssa. He arvelivat, että mitä muihin syytettyihin tulee,\npaitsi Pavlenkoffiin, niin ei asia ollut kovin huonolla tolalla.\nKoulunopettaja tosin epäilemättä kuolisi kahden taikka kolmen kuukauden\nkuluessa, mutta eihän hänellä missään tapauksessa voinut olla pitkää\nelinaikaa, koska hän sairasti ankarata keuhkotautia. Kaikki muut\ntaasen aijottiin lähettää Siperiaan, ja heihin nähden voitiin olla\nhyvässä toivossa, että he kestäisivät rangaistuksensa, palaisivat\njälleen Venäjälle ja voisivat vielä kerran tehdä hyötyä elämässään.\nMutta Pavlenkoff parka, hänen laitansa oli todellakin huonosti, niin\nhuonosti, että hänelle olisi ollut melkein parempi, jos hän heti olisi\ntuomittu ammuttavaksi taikka hirtettäväksi. Siinä olisi ollut ainakin\nhänen loppunsa yhdellä kertaa! Mutta sen sijaan tuomitsivat he hänet\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön!\"\n\n\"No niin, Veera, onhan niitä monta, jotka semmoiseen tuomitaan!\"\nmuistutin minä arasti.\n\n\"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi\ntavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen\nsyyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia\nkokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei\nolisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä\nlöytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä\nmuodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen\non pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän\naikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää,\nettä vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin\njoskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä\nkokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja\njos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina\nkarkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on,\nkuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille\nvaltiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on\nSchlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus.\nSitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan\nsuorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka\nmeillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten\nsilmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä\nvankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä.\nYksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan.\nSe joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa\nseurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä\nystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu\nelävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen\nvuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän\nvirastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat\nkirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne\nhäpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin\netuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen,\nja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on\nsuljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä\npalannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan\nyhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se\ntaikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut\nmielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme\nvuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen\nhirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!\"\n\nVeera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja\npitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.\n\n\"Mutta kuinka saatoit sinä sitten pelastaa hänet?\" kysyin minä\ninnokkaasti.\n\n\"Odota, puhun siitä heti\", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. \"Kun minä\nsain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin\nsanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle\nvaralleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa\nluokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen\npelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi\nasia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain\ntoivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo,\nseurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo,\nniin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata\nhäntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi\nkieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on\nPavlenkoff nuorimies\". — —\n\n\"Sinä ymmärrät\", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen\nasioimisääneensä, \"että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi\nselville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa\nsaada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa\".\n\n\"Mutta Veera\", huudahdin minä, \"etkö sitten ollenkaan ajatellut,\nmitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan\nPavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen\narvoinen sinun puoleltasi?\"\n\nVeera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. \"Ja tämän sinä\nsanot täysin vakavasti?\" kysyi hän. \"Etkö sinä huomaa, että ellen\nminä tekisi kaikkea, _kaikkea_, kuuletkos, mikä minun vallassani on\nhäntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi\nhänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä\nVielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen\nkanssansa?\"\n\n\"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni\", vastasin minä aivan\nsuoraan.\n\nVeera katseli minua ylenkatseellisesti. \"Siinä tapauksessa surkuttelen\nsinua\", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: \"mutta kaikin puolin,\nmitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko\nvai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta\nkuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus\".\n\n\"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi\nsilmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan\nsaisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta\näkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua\nauttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?\"\n\n\"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan?\nSanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista,\ntsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi\nolla hänen kanssansa?\"\n\n\"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se\nyksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut\nvakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä\nmakeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti\npälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi\nminulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt\nkuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä\nsen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi\nviipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan\".\n\n\"No\", kysyin minä uteliaasti. \"Sinä peljästytit kai ukko paran\npuolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa\nnähdä nuoruutensa rakastetun?\" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin\nkuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi\nja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa.\nLieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja\nminä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.\n\n\"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista\",\nhuudahti Veera loukatulla äänellä. \"Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka\novela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan\",\nlisäsi hän iloisesti. \"Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen\nluonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä\ntiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät\njumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja\nkauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti\nlauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään.\nSen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin\nhänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun\" — Veera osoitti\ntyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — \"tiedän\nkyllä, kuinka pitää olla, usko pois!\n\n\"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä\nmenin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo\nsuurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo\nsovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa!\nKun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista\nja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku\noven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin\nkunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri.\nEnsin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin\nkreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn,\nja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena,\nkorkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän\nvei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka\nolivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä\nylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin\nensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan\njätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla\nkuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä\npuulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin\nliukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot\nolivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa\nraameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja.\nMutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään\nelävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät\nkaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi\ntullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan\noman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea\nhiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä\nja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin\nolisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin\ntaikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana...'\nVihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut\notti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen\nolivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin\npuettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja\nyksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan\nkasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän\nkatsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea\nsisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa\ntässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut\nylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'\n\n\"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka\ntoisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin.\nTäällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan\nyksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia;\nakkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi\ntäydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi,\njonka edessä muutamia lamppuja paloi.\n\n\"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman\npitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys\nminussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului\nepäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan,\nhiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin\nerääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin\nkatoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun\nkuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni\nraihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen,\njoka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen\npolvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät\nhänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari,\nauttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan\nylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi\nlaskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään\nsuvaitsisi tehdä...\n\n\"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi.\nSamassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti\nhartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon\nmuodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.\n\n\"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja\n(se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki,\nsiunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä\nja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän\npalauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en\nollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan\nasiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun\näitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin\nedelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti\nitsekään enää tiedä!\n\n\"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota\nkyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia\nminun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista;\nhän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin\nhän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei\nnimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki\nlapsensa olivat kuolleet.\n\n\"Silloin havaitsin minä hetken tulleen. Minä purskahdin äkisti itkuun\nja sanoin olevani rakastunut erääseen, jonka kanssa jos en saanut mennä\nnaimisiin, en huolisi kenestäkään muusta maailmassa.\"\n\n\"No, mitä tämä tunnustus kreiviin vaikutti?\" kysyin minä nauraen.\n\n\"Aluksi meni kaikki hyvin; hän osoitti minulle suurta myötätuntoa,\npyysi minun olemaan itkemättä ja lupasi auttaa minua. Mutta saatuaan\nkuulla, _kuka_ se oli, jonka kanssa tahdoin mennä naimisiin, niin ääni\nmuuttui! Ukko vallan suuttui eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää.\nHän muutti kokonaan ääntä ja tuli kylmäksi ja juhlalliseksi. Nyt ei\nminulla enää ollut nimenä 'lapseni' tai 'suloinen enkelini' — nyt minä\nolin vaan 'te' ja 'neiti'. 'Hyvä neiti', sanoi hän, 'jos joku tyttö\nkunnioitettavasta perheestä sattuu rakastumaan johonkuhun lurjukseen,\nniin on hänen sukulaisillaan ainoastaan yksi tehtävä: — rukoilla\nJumalaa valistamaan hänen järkensä'. No, minä huomasin, että asia meni\nhullusti ja aloin jo epäillä, mutta sitten...\"\n\nVeera keskeytti äkisti ja vaikeni.\n\n\"No, kuinka sitten kävi, Veera? Kerro toki\", pyysin minä.\n\nHän punehtui.\n\n\"Näetkös... Nyt minä en todellakaan enää muista, kuinka se kävi, ja\nmitä minä oikeastaan sanoin hänelle, mutta... mutta hän ymmärsi asian\näkisti niin, kuin minun välttämättömästi _täytyisi_ mennä naimisiin\nPavlenkoffin kanssa sovittaakseni erään synnin ja pelastaakseni\nkunniani\".\n\n\"Oo, mutta Veera, etkö toki hävennyt pettää ukko raukkaa tuolla\ntavalla!\" huudahdin minä nuhdellen.\n\nVeera katsahti minuun kummastuneena. \"Pettää ukko raukkaa!\" huudahti\nhän pilkallisesti. \"Mitä siinä on hävettävää? Häpeääkö hän ehkä?\nAsemassaan, vaikutuksellaan tsaariin voisi hän saada paljon hyvää\naikaan. Mutta mitä hän tekee? Hän höpisee rukouksia ja kolauttelee\notsaansa maahan toivossa saada taivaassakin yhtä hyvää ja mukavaa,\nkuin hänellä on ollut täällä maan päällä, — mutta toisista hän ei\nmitään välitä. Miksi oli hän ollut niin ystävällinen minua kohtaan?\nSen vuoksi, että ulkomuotoni häntä miellytti, sen vuoksi että minä\nmuistutin häntä hänen nuoruutensa hullutuksista ja panin hänen\nvanhan, jäykistyneen verensä hiukan liikkeeseen. Onko hänessä mitään\nkiittämistä? Kuinka on hän käyttäytynyt muuta nuorisoa kohtaan, joka\nlähetetään Siperiaan ja syöstään kurjuuteen? Parasta on olla siitä\npuhumatta! Kuinka monta kuoleman- ja karkoitustuomiota sinä luulet\nhänen allekirjoittaneen aikanaan?... Olisinko häntä pettänyt, jos olisi\nollut mahdollista puhua hänelle kuin ihmiselle? Mutta se ei ollut\najateltavissa. Jos minä olisin koettanut vaikuttaa häneen sanomalla\nsuoraan: pelastakaa Pavlenkoff! — Niin olisi hän vastannut: älkää\nsekaantuko asioihin, jotka eivät teitä koske, paras neitiseni! — Siinä\nolisi ollut kaikki tyyni. Kuinka minä siis olisin saattanut muuta tehdä\nkuin pettää häntä?\"\n\nVeera oli kiihoittunut ja hehkui mielenliikutuksesta.\n\n\"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti\", joudutin minä häntä. \"Mitä hänen\nylhäisyytensä sanoi?\"\n\n\"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin,\nmutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin\nääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä\nsiihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse,\nettä hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy\nkai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'\n\n\"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin\nja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen\nmuodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa\nsilmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena.\"\n\n\"Vihdoin seisahtui hän eteeni ja sanoi ankarasti, ikäänkuin käskien:\n\n\"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille,\nettä sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada\nmennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä\nanomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään\njuoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi,\nsanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.\n\n\"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni\nuusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei\nollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun\ntulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei\nsuinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on\npoistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena\nleskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!\n\n\"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä\nSiperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, —\nkaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean\nlaidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta\näkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle,\nettä minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja\nseurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin,\nkas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli\nliikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua... 'Se on Jumalan\nasia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti\nseinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani.\"\n\n\"No, ja sitten — kuinka sitten kävi?\" kysyin minä.\n\n\"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin\nsanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa\nei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun,\neräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja\nhengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin\npian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän\nluoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös\nlivrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona.\nHänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla\nvaunuissaan ja odottaa.'\n\n\"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas\nGelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin\npuolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä\nnousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah,\npyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno\nja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden\npäälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja\nnyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs\nsitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me\nsyömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'\n\n\"Pian sen jälkeen kuulin minä hänen askeleensa pimeissä, kapeissa\nportaissa, jotka narisivat hänen painonsa alla; vähän väliä takertui\nhänen sapelinsa käsipuuhun. Kaikki talonlapset, kertoi emäntäni\nmyöhemmin hyökkäsivät paikalle nauttiakseen tästä tavattomasta\nnäkemisestä, mutta eivät uskaltaneet liian lähelle, vaan seisoivat\nloitolla sormet suussa ja töllistelivät häneen kuin metsän otukseen.\n\n\"Ja niin astui kenraali huoneeseeni. Hän oli keski-ikäinen\nkeikarimainen herra, jolla oli vaaleat, harmahtavat viikset,\nsuoraan ulospäin sojottaen ja nähtävästi vahatut. Hän tuoksui\nvahvasti hajuvesiltä eikä ollut varmaankaan koskaan joutunut\nnäin yksinkertaiseen asumukseen, mutta kokeneena miehenä ei hän\nollut näkevinään, että hänen ympärillään oli mitään tavatonta.\nEmäntäni hääräsi ympäriinsä ja lykkäsi vieraalle tuolin rääsyisine\nselkänojaineen. Ruhtinas ei näyttänyt tätä huomaavan, vaan istahti\nsiihen yhtä huolettomasti kuin hienoimmassa salongissa, laski kaskin\npolvelleen, ojensi toisen säärensä eteenpäin ja kääntyi minun puoleeni\nkohteliaasti hymyillen kysyessään: 'Olette varmaankin kreivitär Veera\nVorontzoff, jonka kanssa minulla on kunnia puhua?' 'Olen', vastasin\nminä, 'minä olen se'. Hän viittasi emännälle, että jättäisi meidät\nkahden kesken, muutti sitten muotonsa tuttavalliseksi ja sanoi, että\nitse hänen majesteettinsa oli hänet lähettänyt ottamaan selvää, oliko\ntotta, että minä tahdoin mennä valtiollisen rikollisen Pavlenkoffin\nkanssa naimisiin ja seurata häntä Siperiaan. 'Se on totta', vastasin\nminä.\n\n\"Sitten rupesi hän koettamaan puhua minulle järkeä. Kuinka saattoi\nniin nuori ja kaunis tyttö, sellainen kaunotar, sanoi hän, tuolla\ntavalla menetellä itsensä kanssa? Olinko ollenkaan ajatellut tekoani?\nMinä, venäläinen aatelisneiti, naimisissa juutalaisen, valtiollisen\nrikollisen kanssa! Minun lapseni eivät saisi mitään nimeä eikä säätyä,\nja he olisivat ensimäiset moittimaan minua ihmisiksi kasvettuaan.\n\n\"'Kaikkea tätä olen jo ajatellut ja punninnut', vastasin minä, 'mutta\nminä en kuitenkaan muuta päätöstäni.'\n\n\"Kun kenraali näki, etten antanut perää, muuttui hän äkisti aivan\nisälliseksi ja vaalivaksi; hän siristi silmiään, nojautui minuun päin,\ntarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: 'Minä olen vanha mies ja itse\nlasten isä, — minä tahdon puhua kanssanne, kuin olisitte oma tyttäreni.\nTuollaista tapahtuu nuorille tytöille vallan helposti! Te ette ole\nensimäinen, ettekä jää viimeiseksikään! Ei maksa vaivaa hävittää koko\nelämäänsä yhden hairahduksen tähden. Tsaari on armollinen ja kreivi\nsuopea teitä kohtaan, — itse olen minä halukas palvelemaan teitä\nparhaalla tavallani. Vaikka olettekin tehnyt itsenne harha-askeleeseen\nvikapääksi, niin se voidaan tehdä tyhjäksi toisella tavalla; me\nhankimme teille kyllä toisen sulhasen!'\n\n\"Mutta minä teeskentelin yhä, kuin en ymmärtäisi häntä, vaan toistin\ntoistamistani: Minä tahdon mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa ja\nseurata häntä Siperiaan.\n\n\"Kenraali huomasi, ettei tässä ollut mitään tehtävää, hän nousi,\nkumarsi ja meni. Minä puolestani kiiruhdin Pavlenkoffin asianajajan\nluokse, kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä\nviipymättä ilmoittamaan puolustettavalleen siitä suunnitelmasta, jonka\nolimme tehneet hänen pelastamisekseen.\"\n\n\"Muutamia päiviä myöhemmin sain minä virallisen asiapaperin,\njoka oli varustettu tsaarin omakätisellä allekirjoituksella ja\nsisälsi hänen kaikkeinkorkeimman suostumuksensa, että saan mennä\nnaimisiin valtiollisen rikollisen, juutalaista sukuperää olevan\nPavlenkoffin kanssa, sitten kuin tämä on luopunut heprealaisesta\nuskontunnustuksestaan ja kääntynyt oikeauskoiseen kirkkoon; ja tuli\nmeidän vihkimisemme tapahtua vankilan kirkossa santarmiöverstin ja\nkahden muun todistajan läsnäollessa.\"\n\nVeera vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Muutamia minuuttia istuimme me\nsiinä äänettöminä.\n\n\"Veera\", huudahdin minä vihdoin huolestuneena, \"asia on nyt kerran\ntapahtunut ja myöhäistä on koettaa sitä muuttaa. Sinä olet päistikkaa\nheittäytynyt kuiluun. Mutta sano minulle Jumalan tähden, miksi et\ntullut kertaakaan minun luokseni ennen häitä, miksi et sanonut minulle\nsanaakaan siitä, mitä oli tekeillä? Olimmehan toki ystävät, sinä ja\nminä!\"\n\nVeera syleili minua ja hymyili. \"Kuinka voit sinä pyytää mitään\nsellaista!\" sanoi hän iloisesti. \"Oletkos milloinkaan kuullut\npuhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät\nsyvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku\naikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä\nsurmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän\nsiunaustaan.\"\n\n\"Sinä myönnät siis, että olet syöksynyt syvyyteen?\" kysyin minä hiljaa.\n\n\"Katsos\", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, \"minä en tahdo\nsinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan\nminä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan\nja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin\nsaavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla\niloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta\nsydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä\noli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain\nkaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä —\nja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten\nihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten\nrohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni,\noli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin\npelkuriksi ja alakuloiseksi — —\n\n\"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään,\nja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla\noli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi\nminua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut\nvaltasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi\njättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani\nsuhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan,\npohjattomaan säkkiin.\n\n\"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä,\nloppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä,\ntoinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja,\njotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin,\n— koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä,\nja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet\ntehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä\nkuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit\neivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko,\nettä näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun\nroistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri\nvastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi\nolla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus;\nhe kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua\nhävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein\npyyhkäsivät minua viiksillään.\n\n\"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että\njos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan\nhäistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.\n\n\"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa\noli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin\nkaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien\npalaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.\n\n\"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta\nloppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni,\nmenettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista,\nauttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani\nPavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän\ntuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai\npitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini\nhänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset\npäivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen\nsijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät\nletkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin\nkestäessä.\n\n\"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi\nPavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla,\nsitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa\nvankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei\nhänellä ollut.\n\n\"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on,\nsantarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan\ntoiselle taholle.\n\n\"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni\nPavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!\n\n\"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa.\nMutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen,\nkatosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta\nminussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että\nolin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.\n\n\"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui\nmeidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on\nkuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili\nympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin\nhorrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut\nenää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä\nkaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi\nhyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja\näkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen\nelämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan,\nolla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa\nheidän kirjeensä kotiseudulle.\"\n\nÄäni petti ja Veera purskahti itkuun.\n\n\"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut\njoutilaana työtä hakien\", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua,\nja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin\nlempeänä ja ilostuneena. \"Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä\nparempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle\ntotuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan\nvallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan\ntoimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista,\njota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa\nkansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista\nsurua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä\nSiperiaan matkustaminen, se on juuri _minun_ asiani, se on se työ, joka\nminulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on\ntullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!\"\n\nHän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan\nitkien.\n\nKuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin\nrautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti\nhäitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen\nvankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin.\nNyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa\nhänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden\nmuun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella\nmiehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti\nkolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata\nmatkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie\nsiihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle,\nja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä\ntaikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille\nmääräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään\nerikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa\nkaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei\nnäyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat\nrauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo.\nSe tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan\naskeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen\noma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut\nolento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme\nalussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta\nja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin\nrohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka\nhellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten\nvanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen\nystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi\nsolmita.\n\nPaljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat\ntulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla\ntaasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat\nlähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima\noli luonnollisesti myös paikalla.\n\nMinä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa,\nennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta\nkun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle,\nojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli\nniin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta,\nihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet\nvirtasivat silmistäni.\n\n\"Minunko tähteni sinä itket?\" kysyi Veera valoisasti hymyillen. \"Voi,\njospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä\nkaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!\"\n\nNämä olivat hänen viimeiset sanansa.\n\n\n\n"]