Vaasan Jaakkoo rapakon takana 1947-48
Jaakko O.) Vaasan Jaakkoo (oik. Ikola (1887–1951)
Matkakirja Etelä-Pohjanmaan Murteella
Etelä-Pohjanmaan murteella kirjoitettu matkakirja kuvaa lehtimiesmatkaa Yhdysvaltojen ja Kanadan suomalaissiirtolaisten pariin vuosina 1947–1948. Teos tarkastelee siirtolaisten arkipäivää, taloudellisia oloja ja elämäntapaa erityisesti pohjalaistaustaisissa yhteisöissä.
Vaasan Jaakkoon 'Vaasan Jaakkoo rapakon takana 1947-48' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2846. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VAASAN JAAKKOO RAPAKON TAKANA 1947-48
Matkakirja Etelä-Pohjanmaan Murteella
Kirj.
VAASAN JAAKKOO [J. O. Ikola]
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949.
Tämä on keveä matkakirja Amerikan Yhdysvaltain ja Kanadan suomalaisten siirtolaisten pariin talvikautena 1947—48 tehdystä lehtimiesmatkasta, joka kesti 9 kuukautta. Pienestä arkipäiväisestä mosaiikista olen koettanut rakentaa kokonaisuuden, joka antaisi oikeamman kokonaiskuvan siitä asemasta ja niistä taloudellisista ja henkisistä oloista, joissa Suomessa syntyneet siirtolaiset niinä aikoina elivät ja joista Suomessa yleensä on väärä käsitys. Sillä 10 vuoden kuluttua ei sitä polvea juuri enää ole. Siellä syntyneille on Amerikka kotimaa. Erikoista Amerikan oloille on se, että siellä ei kukaan halveksu mitään työtä ja että kaikki ovat yksityisyrittäjiä. Tiedot eri valtioista ovat kovin erilaisia, riippuen siitä, että lainsäädäntö ja olosuhteet eri valtioissa ovat erilaisia. Tiedot ovat Amerikan suomalaisten antamia, joita olen koettanut parhaani mukaan tarkistaa. Kirjani käsittelee etupäässä eteläpohjalaisia ja pohjoispohjalaisia siirtolaisia syystä, että Amerikan siirtolaisista noin 70 % on pohjalaista lähtöä. He ovat melkein kaikki ruumiillisen työn tekijöitä, mutta ovat kouluttaneet paljon lapsiaan.
Vaasassa, elokuun 14. 1949.
Vaasan Jaakkoo eli J. O. Ikola.
MATKALLE VALMISTUKSIA JA LÄHTÖ
Kun rauha tuli syksyllä 1944 ja postin kulku Amerikkahan ja sieltä Suomehen aukes, rupes sieltä paasaamahan postipakettia ja hätääsiä kirjeetä jotta — Kuinka sielä vanhas maas voirhan? Onko sielä enää ketään hengis? Mäkin sain sisaren poijalta Kanaatasta oikee sähkösanoman jotta — Eläkkö sä Jaakkoo vielä? Ilmoita heti! Ja mä sähköötin langat punaasina jotta: Lähretä heti tupakkia ja kaffia, niin mä sanon! Sitten tulikin pian lentopostis kirje jotta: Vai elät sä? — Oon pannu kaffia ja tupakkia tulemahan. Kesti kuitenkin puoli vuotta ennenkun se paketti tuli. Ja muutenkin oli postinkulku Kanaatasta huonua ja epäsäännöllistä sen takia, että Kanaata oli vielä sotakannalla Suomia kohtahan, ja että Kanaatan posti kulki Englannin kautta, lojuen ruuhkautuneena välisatamis. Tuo lahjapakettien lährettäminen postis Amerikasta Suomehen oli aivan outo ja uusi konsti. Ei sellaasesta ennen sotia tietty mitään, eikä oltu ennen kuultu puhuttavankaan jotta nuan vain nätisti tuloo kaffipurkkia Amerikasta asti Suomehen, ja meirän kylän postikonttuurihi meirän »Maijalta» ja joltaki Sivulan Kustaaltakin, jok'ei oo oikiastansa mitään sukua, pari vuotta vai oli meillä kloppina trenkinä ja sitte lähti 30 vuotta sitte Amerikkahan eikä sen perähän oo mitään kuultukaan. — Niinkun ottaa ja paiskaa kaffipurkilla Atlannin rapakon yli taloon vanhaa emäntää n'otta se oikee säikähti — —
Ja niin hyvää kaffia tulikin, ettei täälä oo ennen saatukaan, ja niin korees umpinaasis peltipurkiis ettei oo nähtykää... Se se imes oli, että Amerikasta asti! — Ja kun niitä rupes tulemhan niin hanittomasti! — Ja sitten rupesivat sieltä Amerikasta kirjoottelemahan ja kyselemhän ja suremahan meirän puolesta ja auttamhan meitä Suomes kaikellaasella tavaralla, josta tääl' oli puutesta. Tuli kaffia, hienoja tupakoita, rusinoota ja kivisyrämmiä eli mötöksiä, fiikunoota, kriiskryyniä, lankarullia, silmäneuloja, kampoja, kenkiä ja verhoja jos mistä laista. — Postis vain tuli, ei muuta kun hakia kirkolta. Ja tuli oikee isoja arkkuja ja puulaatikootakin, n'otta s'oli oikee kamalaa se Amerikan lahjaan tulo. Amerikan lehristä ja kirjeistä kuultihin, jotta sielä oli pantu oikee suuri yleene avunkeräys käyntihin Suomen hyväksi. Ja että kaikki suomalaaset sielä oli heränny muistamhan vanhaa isänmaatansa ja ajattelemahan sukulaasia ja tuttaviansa Suomes, joka niin urhoollisesti tapellen oli puolustanu vapauttansa ja ittenääsyyttänsä, kun suurvallat trohnasivat sen jalkoohinsa ja se oli joutunu kärsimhän niin paljo...
Mullekki rupesi sieltä tutut ja tuntemattomat kirjoottamhan siitä tuskasta ja peloosta, johna ne sielä sotien aikana olivat elänehet, kun eivät mitään saanehet tietää kuinka täälä oli, pommitettihin vain ja rintamilla kaatui kauhiasti miehiä n'otta näytti jotta koko Suomi nyt hävitethän ja murskatahan. Ja sitte suurvallat sanelivat rauhan, viethin Karjala, jonka ihmiset jättivät kotinsa ja pakenivat alta pois. Ja lopuksi vielä saksalaaset poltti ja hävitti Lapin ja pohjoos-Suomia ja pienelle kansalle pantihin sellaane sotakorvaus... Kun Amerikan suomalaaset tätä ajattelivat, ne kauhistuuvat niin, että menettivät yörauhansa ja päättivät ruveta auttamhan kaikin voimin Suomia. Ja heitän auttamisensa ja isänmaanrakkautensa oli niin suurta, että tuskinpa on toista kansallisuutta maailmas, lukumääräänsä nähden, joka niin innolla olis vanhaa, ruhjottua syntymämaatansa auttanu kuin he. Yli kaks miljoonaa lahjapakettia ovat vuoren 1948 loppuun mennes lähettäneet, paitsi suuria yhteisiä vaate-, kenkä-, lääke- ja rahankeräyksiä. Kun he eivät voinehet talvisoran urhojen lailla ase käres puolustaa Suomia, niin ne tahtovat aineellisesti tukia ja auttaa rakkaan isänmaansa jälleenrakentamista. Siltä pohjalta selvittyy Amerikan suomalaisten hämmästyttävän suuri ja suurenmoinen apu Suomelle. Seurasin Amerikan suomalaisista lehtistä ja saroista kirjeistä joita sieltä sain, tuota palavaa Suomen auttamisen halua siirtolaistemme keskuures, koitin sitä julkituora lehressäni kotimaakunnan väelle, sillä onhan Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta lähtöösin suurin osa Amerikan suomalaisista. Harva on se huusholli Pohjanmaalla, josta ei sukulaasia olsi Amerikois. Ja valtaosa myös niistä lahjapaketeista, joita sieltä on yksityysille Suomehen tullu, on tullu Pohjanmaalle. Vilkkahaksi lehahti silloon kirjeenvaihto täältä »valtoihin» ja Kanaatahan. Kotimaakunnan lehteäkin sinne pantiin menemään valtaisa määrä »rapakon» taa omaisten vastalahjana kun muutakaan ei ollu. »Vaasaa» meni satoja jo ennen sotiakin sinne, ja Amerikan suomalaiset lehret ovat julkaisseet kohta 30 vuotta »Jaakoon juttuja». Lährettivät mulle jo 1921 matkakirjoituskoneenkin lahjaksi. Ja nyt ne sitte rupesivat vaatimnhan, että mun pitääs lähtiä Amerikkahan, kun ne tahtoos nährä itte tämän kriivari-äijänkin.
Koko talven ne kirjeillä mua pommitti ja kuttuvat tulemahan vierahaksi. Ottivat oikee lujalle jotta pitää tulla. Oli mulla sielä useeta tuttavia ja hyviä ystäviäkin, jokka tarjos apuansa matkan järjestämiseen. N'otta lopuksi rupes viemistämhän, että jos totisesti ottaas ja lähtis kattomhan sitä Amerikan maata vielä vanhoolla päivillänsä, kun ei oo muutakaan tekemistä täs nyt rospuuton aikana. Mutta sitte nousi seinä ethen: saanko passit ja mistä pilettirahat, kun pitää maksaa tollariilla, eikä niitä Suomen Pankista myirä mulle Suomen rahalla tälläästä reisua varte?
Kun ne aina vain pommitti mua jotta tulla pitää, niin keväällä huikkasin sinne viimmee jotta: Ei oo taaloja, mutta jos hommaatta ja laihnaatta matkarahat, niin voinhan yrittääkin lähtiä osoottelemahan sinne New Yorkin rantahan. — Ei kannata ruveta passia ja laivalippua hommaamahan, jos ei oo kovat tollarit käres, jolla petaalaa. Niin, eipä monta päivää kestänykkään, kun puutavaramies ja pankkiiri A.W. Havelalta, Duluthista, tuli preivi jotta: Rupia vain hommaamahan Jaakkoo, minä paan tulemahan rahat! N'otta mulle tuli hätä kätehen ja haikaasin kaverille jotta: Mitä mä nyt teen? — Pitääkö mun ny torellaki lähtiä niin pitkälle raisulle, ihan Amerikkahan asti. Sehän on monen kuukauren matka, mitähän mamma sanoo...
Kaikki sanoo: mee, mee, mutta mamma sanoo heti jotta: No et sä ainakaan nualla verhoolla saa lähtiä! — n'otta mun nousi tukka pystyhyn, kun mä hoksasin jotta: Jaa-jaa, ei se ookkaan vain mikään toiskas käynti, kun Amerikkahan lähtöö. Siinä pitää olla kapsäkkiä ja renttaa följys kaikellaasta, uusi lakki ja — herranjee! — oikee mä kauhistuun, että siitä ei tuu mitään! Oisin jo pöröttäny koko raisun, ja olsinkin perunu, jos oisin tienny kuinka paljo hommaa ja vaivaa siin'on, kun yrittää Amerikkahan päästä käymähän. Mutta tikettirahat oli tulos, n'ottei auttanu muu enää kun ruveta oikee tosissansa hommaamahan lähtyä, niin kamalaa kun se olikin. Mä kerronkin nyt seränpoijille oikee juurtajaksaan, mikkä kaikki venkkurat siinä piti tehrä ja juasta, ennenkö kaikki paperit ja luvat oli kunnos ja maasta saa lähtiä. Ja mitä se maksookin, nuan niinkun ajankohran kuvana, ja opiksi, jos havitteletta lähtiä. Mutta sitä ennen joku sana selitykseksi mikä sai mun lähtemhän ja mitä mä oikeen meinasin. Mä aioin kattella, kuinka suomalaaset siirtolaaset sielä oikeen elää ja asustaa omis oloosnansa ja jutella sitte mitä näin ja miltä tuntui »vanhan maan» miehestä se Amerikan elämä. Mä lährin seränpoijat niinkun teirän silmänä kattelemhan ja teille sitte juttelen. Saatei Amerikan matka oo enää niinku ennen vanhaan, kun Kyrööstä Soinin isäntäki lähti kävellen Amerikkahan. — Se torella käveli Tornion kautta Tukholmahan, sieltä Norjahan ja seilas sitte lopun matkaa jollakin vuatavalla parkkilaivalla New Yorkin rantahan. Perille tuli, teki rahaa ja tuli takaasikki Kyrööhin, johna eleli lopun aikaansa, ja jutteli Amerikoista niin lapsillensa, että ne lähti järjestänsä kaikki rapakon taa, kun raavahaksi tulivat.
Ennen kesti Atlantin reisu monta viikkua. Nyt menöö Ruottin linjan laivat 9—10 päiväs, ja suurimmat valtamerilaivat halkaasoo Atlantin ulapan 3—4 päiväs. Ennen kesti Amerikan preivi monta kuukautta, eikä niitä sieltä tullukkaa tänne kotia kun pari kolme vuores omaasille. Toiset ajoovat niin kauas ja syvälle Amerikkahan, kun lähtivät, ettei oo vieläkää preiviä tullu. Mutta nyt on moni karonnu lammas heränny ajattelemaan ja muistamaan Suomia n'otta kirjeetä tuloo aivan pyryyttämällä. Niin on välit käyny lämpöosiksi kotimaakunnan ja Amerikan suomalaasten kesken. Kirjeet kulkoo lentämällä 4—6 päiväs Misikaanista Jurvahan. — Kappas nyt asia, Amerikka on tullu niin lähelle, että puhe kuuluu huutamalla ylitte. Moni on telefoonis puhunukki ja äänen tuntenu. Ja Amerikoista on täälä jo käyny moni misteri ja missi kattomas ja vieraalemas, jotta pitäähän täältäkin jo jonkun käyrä niitä helssaamas. N'otta, kyllä mä lähren! — Saa sitte nährä kuinka äijän käy!
Kun heinäkuun puolivälis sitte sain ilmootuksen, että ne tikettirahat on tulos, niin aikoo ne hommat ja juaksut passin ja matkaluvan saantia varten Ruattin kautta. Kun tiesin, että laivapaikat Ruattin— Amerikan linjalla oli tilattu loppuhun jo koko vuoreksi, niin siinä meni sormi suuhun heti alkuhunsa. Ja Havela kehootti tulemhan sinne viimmeestänsä jo syyskuus, kun suomalaaset sielä silloon on jo palannehet kesälomiltansa ja huvilooltansa kotia, ja niiren seuratoiminta alkaa. Silloon n'oon koolla ja voi tavata niitä. No menin Vaasas Viktor Ekin laivakonttuurihin, joka hoitaa Ruottin-linjan pilettiasioota, ja seliitin, jotta mun pitää saara välttämätä paikka laivas syyskuun aluus ja olla puolivälis jo New Yorkin rannas. Vaikka minkälaane paikka, kun vai pääsöö laivahan. Vaasasta kirjootettihin heti Ruottihin Kööteporihin, johna on pääkonttuuri ja josta laivat lähtöö, jotta koittakaa nyt varata paikka sille.
Viikon päästä tuli tieto, että minut on pantu orotuslistalle jonottamhan, jos jokin sattuus jäämähän pois, niin mä saisin sen paikan. Mutta ne ei voinu ilmoottaa ennenkun viikkua ennen lähtyä, sillä niillä on määrä, että joka ei voi lähtiä piletillänsä määräpäivänä, sen pitää ilmoottaa siitä viikkua ennen.
— Viikkua ennenkö vasta saa tieron, jos paikan saa? — kiljaasin mä. — Eihän Vaasasta oikee viikos kerkiäkkää Kööteporihinkaan! Ja ruveta täs nyt hankkimahan passia, siinä menöö ainakin kaks kuukautta. Ja voi vielä käyrä, ettei paikkaa saakkaan laivas, ja kaikki vaivat ja rahat menöö hukkaan! Kirjootettihin sinne pääkonttuurihin toinen ja vielä koveet kirje, jotta Jaakkoo suuttuu jos että heti varaa sille paikkaa, jotta se varmasti tietää pääsöökö se lähtemhän ja rupiaako se passia hommaamahan. Niin sieltä ilmootettihin vai jotta ei oo varmaa ennenkun viikkua ennen, siis 30. päivä elok., ja että laiva lähtöö syysk. 5. päivä Kööteporista. Silloon mä suutuun, otin pännän ja kirjootin krouvisti ruattiksi jotta — Tamme faan, jos ei herrat sielä saa ja heti ilmoota mulle, että paikka on selvä, niin emmä lährekkää Amerikkahan, — ja se on teirän syy.
— Niin pian tuli vastaus Helsingin kautta jotta — Juu juu, kyllä me Jaakoolle paikan järjestämmä, anteeksi vain. No, sitähän mäkin, — murisin vielä ittekseni, ja rupesin sitte passia kokuamahan. Esti pitää hakia papintoristus, ett' on syntyny, rokotettu ja ripillä käyny, niinkun m’oonkin. Eikä pappi pannukkaa vastahan, eikä tyyris ollukkaa. Sitte pitää mennä sen toristuksen kans nimismiehen puheelle eli poliisilaitokselle. Siel' on jo krantumpi paikka. Mitatahan seinää vastahan kuinka pitkä on, onko akka ja lapsia, montako silmää ja minkä färiset. Onneksi mulla oli vielä hiuksia pääs, niin ettei färiksi tarvinnu merkitä »kalju», niinkun Laitisen-Yrjölle. — M'olsin pannu vielä ympärysmitan vattan kohralta ja painon, muttei niitä tarvinnu, mutta valokuvia piti olla monta. — Neljä kymppiä vai ottivat ja sanoovat jotta — Saat mennä meirän puolesta, kun ei näy olevan sakkoja maksamata, verot rästis, eikä perähän kuulutettu. Sitte menin Lääninhallituksehen kysymähän, jotta:
— Mitäs muita paperia pitää olla? — niin ne sanoo jotta — Esti anomus ja selitys mitä tarkootusta varte mä Amerikkahan mensin, meinaanko niinkun työansiolle ja jäärä sinne, vai muutoonko vai? — Joo, muutoon vain volkistelemahan ja tulla sitte takaasi, vaikka kruunun kyytillä... — Ei Amerikkahan pääse nyt, jos ei sieltä jokin kutsu, lähretä tikettitaaloja ja vielä takaa ja vastaa, ettette laiska ja vanha mies, tuu Amerikan vaivaashoiron niskoolle. Mun pisti jo vihaksi ja meinasin flänähyttää korville, niin ilkiästi kaiveli, mutta sain piretyksi suuni kiinni, sillä ei virkaherrojen kans pirä riirellä, vaikka ne häjysti sanookin. — No sitähän varte se pankkiiri Havela Tuluutista näin jumalattoman pitkän paperin lährettikin, johna se vannoo ja vakuutti jotta hän vastaa mun puolestani, jottei vaivaastaloohin vierä. Ja kaupungin notaari sieltä kans enklannin kielellä on toristanu, jotta Havela on hyvin tunnettu mies, Amerikan kansalaanen ja pankin tili-ottees sanottihin jotta sillä on millä mällätähän. Ja siinä Havelan toristukses on myös kutsu mulle lähtiä sinne ja seliitys mitä mä sielä meinaan tehrä — n'otta kyllä se selvä asia on, älä yhtää venkaale siinä, sanon mä. — Ja rahat on tullu jo! — Mutta pitääs olla täältä kotomaastakin jokin arvovaltaane järjestö tai henkilö, joka suosittelis teitä soveliaana ja pystyvänä henkilönä. — No mä kirjootin justhin sitä varten Helsinkiin Suomi-Seuran päämiehelle, joka niitä Amerikan suomalaisten asioota hoitaa, ja sieltä tuli heti vastaus itte puheenjohtajalta jotta: m'oon erinomaanen mies ja passaan kovasti lähtemhän. Mitäs muuta tarvithan vielä? — kysyyn. — Valokuvia! — No niitä on! — Onneksi laitoon 10 kappaletta n'otta piisaa. — Kauanko sitte kestää kun passin saa? — Kaks, kolme viikkua, kuukausikin, kun hakemuksia on niin paljo, ja ne pitää lährettää Valpolle Helsinkiin tarkastettavaksi. — Vai Valpolle, sille entiselle ohraanalle! — Saas nährä kuinka täs äijän käy. Muahan nuo kommunistilehret on haukkunhet oikee rupi-vaskistiksi ja torikokouksis vaatinhet pantavaksi viraalta pois, vaikkei mulla virkaa ookkaan. — Mutta ei riivattu mulla aikaa oo orottaa epämäärääsiä viikkoja sitä Valpon lupaa, laiva lähtöö määräpäivänä ja paikka siinä on jo mulle varattu! — Kun mä oon niin huono mies, etten oo tähän asti Valpolle kelvannu niin kun moni muu kaveri, niin ei silläpitääsi olla mitään mua vastaan, jos ei vain aivan ilkiyttänsä lupaa kiellä, — sanoon mä. — Niin niin — sanottiin lääninhallituksen passitoimistos. — Me täällä kirjootamma ja myönnämmä ulkomaan passin, mutta meirän täytyy lähettää valmiit paperit Helsinkiin Valpolle tarkastettavaksi, jos se myöntää luvan. Tai sitte telefoonis kysyä, jos on kiire, mutta hakijan pitää maksaa puhelinmaksut! — No mull' on kiirus, ja mä maksan. Löin anomuspaperit pöytähän ja sanoon: — Vassokuu! Siinä pitääs olla kaikki mitä armas isänmaa vaatii. Ja hoputtakaa sitä Valpua... Sanottihin jotta parin kolmen päivän perästä tuloo tieto. — Niin tulikin. Esti soitettihin Helsingistä jotta: selvä, — mutta sitte iltapäivällä soitettihin perähän jotta — Jaa, se Jaakoon asia ei ookkaa vielä selvä...
— Ähäs! — tuumasin mä. — Vai rupesivat puntaroomahan. Kun ensi kerralla kysyttihin, niin mun nimiäni ei ollukkaan Valpon kiellettyjen luettelos, ja sitä varte sanottihin jotta saa mennä. Mutta sitte jälkeenpäin Valpon kirjanpitäjä, rupes tuumittelohon, jotta tuo Ikola taitaakin olla se »Vaasan Jaakkoo» — ja meni kysymähän korkeemmilta fiskaaleilta jotta päästethänkö sitä uloos killeristä? Sitä ne sielä jäi funteeraamahan ja paperiansa tutkimhan. — Viis päivää vitkuttivat. — Mä jo ajattelin, jotta ei taira tulla mitään, ja että tairan mäkin päästä miesten kirjoohin — —
— Niin yhtenä päivänä iloosesti soitettihin Lääninhallituksesta jotta — Selvä on! —Tuu Jaakkoo hakemahan passis pois, ja ota se heti vuoreksi samalla kertaa! — Se oli 24. p:nä heinäk. Tuumasin jotta on paras hakia heti pois, etteivät peruuta. Oli kuuma ja ihana heinäkuun päivä, kun harpoon Hovipuistikkua Lääninhallituksehen. Rexin kaffilasta tuli juuri lapsia nuoleskellen jäätelötikkuja, niin mielelleni moljahti, jotta: jaa, pitää mun vierä jotakin lahjaa niille Lääninhallituksehen kiitokseksi passista. Menin puorihin ja ostin 5 tikkua. Ja niin marssiin suoraa maaherran virkahuoneheseen, armoon sille yhren, Bexarille toisen, Rehellin-Maijalle kolmannen, neljännen söin itte — ja oisin sen viirennen antanu Valpolle, mutta sitä ei kuulunu eikä näkyny mihnään!
Vuoren ulkomaan passi maksoo 120 mk ja siinä oli surkia merkintä hännäs jotta mun pitää lähtiä 30 päivän kulues maasta pois, »ilman valuuttaa», rahaa! — Maasta ei saa vierä Suomen eikä muun maan rahaa — lähtiä pois vaan!
No asiat oli sitä myöri selvä isänmaan kohralta, että sen puolesta saat lähtiä, jos Amerikka huolii ja Ruotti antaa luvan sen kautta matkustaa. Ruattin viisumi tarvithan, kun sen kautta lähtöö Amerikkahan. Luulin, että sen saa koska vain Vaasasta, Ruattin varakonsulilta, niinkun huvimatkailijat, jokka Vaasasta pistäytyy Ruattin puolelle. Jätin sen tuonnemmaksi, kun siinä lährön tohinas piti vielä kesken kaiken täyttää 60 vuottakin! — Kun se laiva lähti vasta 5. päivä syyskuuta, etten päässy karkaamahan alta pois, niinkun herrat pruukaa. Se passi tuli vähä liika aikaasin, kun olis pitäny lähtiä maasta pois viikkua ennen. Mihnä mä sen aikaa öisin ollu, kun ei ilmaskaan pysy? — Piti taas lähtiä herrojen puheelle, että sais lähtöaikaa pirennetyksi. Uurestansa poliisimestarin työ ja pyytää, että se pirentääs. Ja pirentäähän se, jos ei oo tullu uutta asiaa Valpolle, eli jääny uusia sakkoja maksamata. Sitten piti mennä se lappo käres ja lakki kainalos taas maaherran puheelle pyytämhän, ettei ennen aikoja ajeta maasta pois, niin ne lyö uuren leiman passihin että saa jäärä vielä 30 päiväksi. Ja se maksoi taas 120 mk.
Niin se Ruattin viisumi! Menin Vaasan konsulin puheelle, että se vain lyö leimansa, mutta sieläkin piti täyttää monet kaavakkeet ja olla kans valokuvat ja sanottihin, jotta kaikki ne paperit pitää lährettää Helsinkihin Ruattin pääkonsulille, sillä vain se myöntää luvan. Ja se kestää jonkun päivän. Jos oisin tuon tienny, niin oisin jättäny sen Ruattin viisumin samaksi kertaa kun hajen Helsingistä sitä Amerikan lupaa. Koitin pitää lähtöpäivääni salas, mutta levishän siitä tietoa vähän sivulle, kun Jalasjärven Luopajärvelle piti soitella ja hoputtaa, että Nisulan-Iisakin juustot ja talkkunajauhot pitääs ny pian lährettää mulle. Ja kräätärille huikkasin jotta — Eikö ne uuret verhat jo pian tuu. Ja Jussi Mattiselta pitis saara uuret aluus-syytit. — Ja Rämeen-Ossilta uuret henkselit ja sukankannattimet, ettei housut plusaja eikä sukat oo syltys, kun Amerikkahan lähtöö. Ja monta muuta tuhinaa siin oli, n'otta leves se tieto lopuksi niin, etten viimmeesinä päivinä toimituksehen tulles tahtonu Hovipuistikolla päästä enää askeltakaan ethen päin, kun kaikilla oli niin paljo asiaa Amerikkahan. Oli sukulaasia, vanhoja lapsuuren toveria, joille pitis vierä tervhyysiä. Ja tulijaasia ja lahjoja, pakettia ja pussia niin paljo, jotta mun olis pitäny frahrata isoo proomu Amerikan laivan perähän. — Mutta tervhyysiä ja osoottehia mä kirjootin muistokirjahan niin paljon kun kerkesin. Ja niitä mä veinkin monta suurta kapsäkillistä. Kyllä sain asioomisia, muistamista ja tekemistä, kun ykskin touhukas mumma sanoo jotta — Voi, voi, lähreksä Jaakkoo nyt Amerikkahan. Mull'on sielä kans yks velii, Kustaa. Sano sille paljo tervhyysiä ja että se lährettääs mulle vähä kaffia. Se on menny sinne kauan sitten, kun m'olin vielä flikkaanen ihmine, niin ettei tuntisikkaa — —
— Mihnä se sielä asuu? — En mä tierä, se on sielä Kanaatas elikkä mihnä Kalifornias, — Kuustaa sen nimi on, pitkä rokonarpinen mies, kyllä sä sen sielä rookaat.
— No, kyllä mä sanon.
Niitä Amerikan asioota rupes olemahan niin paljo, ettei kapsäkkiihin enää mahtunukkaan, n'otta mä päätin karaata ennen aikoja. Tuli sitten niin tuhannen kiirus sinä päivänä, etten meinannu keriitäkkää lähtiä. Mamma oli maalla ja kun päivällä sanoon Iitalle, jotta mä lähren iltajunalla Helsinkikin, niin Iita rupes nupisemhan jotta meirän kirves on niin tylsä, jotta sen pitääs teroottaa. — Ei meill'oo tahkoa, enkä mä ny kerkiä — koitin sanua, mutta se vain jumputti, jotta kyllä sen ny pitää teroottaa. — Ja mitä se saa päähänsä, niin siin'ei auta, vaikk'olis kuinka kiires ja mikä. — Eikös sielä teirän kirjapainos oo tahko, ja Klemetsöö ennenkin teroottanu — puheli Iita, n'otta mä oikee hermostuun ja sanoon että — En suinkaan mä ny kirves kouras voi lähtiä katuja pitkin juoksemhan, luuloovat pian hulluksi ja poliisit ottaa kiinni... Mun pitää käyrä vielä pankis ja postikonttuuriskin. Sillä aikaa kun mä söin puurua, käyy Iita liiveris, haki sen meirän tylsän kirves-känän, ja toi mun nenän ethen jotta — Täs on, kyllä sen nyt pitää teroottaa — —
— No en mä ny paljas kirves käres pankkihin lähre — hosuun vastahan. — No, minä paan sen paperikin, laitan sievän paketin, jottei näy, mitä sielä on — sanoo Iita, jok'on viisas ja ittepäinen ihminen. Sil'oo mä käsitin yhren asian! — Torellakin, jotta mä voin mennä kirves käres pankkiirin, kun se on paperis, ettei ihmiset karulla, eikä pankkifröökynät näe, mikä kamala kapistus mull'on kainalos.
Ja niin Iita laittoo siitä komian paketin ja mun piti lähteä kirves kainalos Kansallispankkihin ja postikonttuurihin. Nostelin korkiaalle hattuani tutuulle Hovipuistikolla ja poliisillekki, tulin toimituksehen, panin sen pöyrälle ja sanoon korjasti päivää. — Kyllä mua huvitti, kun mä ajattelin jotta, jos ei tuas olsi paperia ympärillä, niin niiren nousis tukka pystyhyn ja konttiisivat pöyrän alle pakohon.
Niinhän se on elämäs sitä ei näe, sitä ei tierä, sitä ei peljätä — eikä se eres nauratakkaa. Iita sai kirvehensä tahootuksi. Soitin Jalasjärvelle n'otta tolpat heiluu. — Tuokaa ne Iisakin juustot tänä iltana tukka suorana Seinäjoelle junahan, muutoon ne jää! Ja hammaslääkärillä piti käyrä teroottamas hampaitansa, ja ihmislääkärillä rokottamas ittensä isoarokkoa vastaan, sillä muutoon pannahan Amerikan rannas kahreksi viikkua karantteenihin, jos ei oo toristusta näyttää ja rokon merkit käsivarres. Niin sitte mä tykkäsin, jotta eikhän nyt oo kaikki Vaasasta valmista, ja loput saa jäärä, kun mä äkkäsinki, jotta mun kengänkorkkoni on kovasti flintalla! Ei muuta kun patiinit jaloosta ja juoksuflikalla karun yli Kenkä-Mäkisen putiikkikin jotta — Oikaasta nopiaa! — Jaakkoo orottaa sukkalavoolla toimitukses. Se lähtöö iltajunalla Amerikkahan, n'otta heti kantapäät suorahan!
Eihän mun passannu kengät flintalla muutenkin vääräsäärisen miehen Amerikkahan lähtiä, toiselle puolelle maapallua, kun sanothan, että se on pyöriä. Rupiaas pian siristämhän, ja kallistelemahan liikaa.
Kotoväki auttoo kapsäkkien kans, pani kukan rintahan, niinkun pruukathan kun Amerikkahan lährethän, huiskutti lujaa, ja »niin se juna läksi», maanantaina 25. p:nä elokuuta, 47. Seinäjoelta hairasin vielä ne Iisakin juustot följyhyn. Mutta saa nährä, kuinka mamman luhrikka-hillopurkkien käyrähän, joka mun pitääs vierä Suomen terveisiisi? — Mä tykkäsin jotta ne kapsäkis pihisivät jo lähties. Tulin Helsinkihin lauantai-aamuna, ja ollakseni vikkelä, ajoon asemalta suoraa Amerikan konsulaattikin, joka on Kaivopuistos, jo kello 10 aamulla, niin sielä olikin lappu oves, jotta konsulaatti on kiinni lauantaisin! — Muistakaa se seränpoijat, jotta lauantai on sellaanen »holidei», lomapäivä Amerikas ja Englannis, ja vielä maanantai-aamupäiväkin, jottei silloon saa mitään asioota ajetuksi konttoreis ja virastois.
Amerikan laivalipun sai ostaa vain dollareilla, ja Ruottin—Amerikan linjalle myy niitä vain Viktor Ekin laivakonttuuri Helsingis, mutta se ei saanu myyrä niitä, muuta kun Suomen Pankin kirjoottamalla dollarimäärällä ja luvalla.
No nyt oli asiat niin suloisesti Suomen maas, että jos joku sai Amerikasta kirjeen sisällä dollarin-seteleitä, tai niin kun mä sain mister Havelalta 350 dollarin shekin, eli maksumääräyksen, kirjees, niin pitääs se ilmoittaa 8 päivän kulues Suomen Pankille ja vekslata sielä Suomen rahaksi. Tuollaasis Amerikan rahakirjees on ollu, ja postis avattu, pistettynä sisällä painettu lappu, johna seisoo, että kirjees oleva seteli tai maksumääräys on ilmootettava Suomen Pankille ja vaihrettava markooksi sielä, elikkä tuloo rapsut. No kun mun vakuutetus rahakirjees ei ollut sellaista kehoitus-lappua, niin ajattelin, ettei se tairakkaa olla niin nuukaa. Mutta laivakonttuuris sanottikin, kun meinasin maksaa lipun, jotta paras on mennä heti Suomen Pankkihin ja ilmoittaa, ettei tollarit pala. Ja ettei pilettiä myyrä muuta kun Suomen Pankin dollariluvalla. — Siinä mä taas olin kiipelis: ilmoittaa pitää dollarit, muutoon ne palaa. Matkarahat ei nyt ainakaan saa palaa! Siksi saapastelin Suomen Pankkiin, johna oli ihmisiä kun hollituvas, ja seliitin jotta mä oon saanu matkarahat Amerikasta, ilmootan ne nyt, mutta jotta mitä mä nyt teen. — Teirän täytyy jättää se Amerikasta saamanne dollarimaksumääräys meille. Me annamme teille tämän päivän kurssin mukaan vastaavan summan Suomen rahas, jolla kahren viikon perästä, kun lährette, saatta ostaa dollareita lipunhintaa vasten. — Ja siihen kauppahan minä en suostu! — sanoon mä. Mitä mä teirän paperimarkoolla teen. Jymähytättä mua, jos sillä välin kurssia muutatta. Tehän määräättä kurssin kuinka rookaa. Tollari maksaa nyt vapaas kaupas noin 300—500 mk kappales. Se on rahaa se! Te maksaasitta vain 136 mk! — E-hei, poijat! En anna! — No jättäkää sitte se Amerikan shekki tänne säilytettäväksi — sanoo se pankkimies, joka oli hyvin ystävällinen, kun mä seliitin, ettei ne oo mun rahoja, vaan mister Havelan lähettämiä matkarahoja, joiren kans mun täytyy hanskata hyvin tarkasti, että mä pääsen perille asti. — Voinhan mä jättääkki ne teille säilytettäväksi, siksi kun lähren ja maksan sen laivapiletin, mutta kuittia vastaan, ettei tuu mitään jälkipuheeta. — Ja niin sitten sovittikin, ja ne antoo mulle kuitin. Sielä Suomen Pankiskin piti täyttää pitkän kyselykaavakkeen ja seliittää tarkasti syntymänsä ja mitä varten Amerikkahan lähtöö. Ja panna anomus vetämhän, jotta mä saisin ostaa matkalipun, joka maksaa niin ja niin monta tollaria. Mutta kun en mä tienny vielä minkälaasen ja hintaasen paikan mä laivas saan ja mitä se tuloo maksamaan! Muuta kun että jonkin paikan mä saan! — Niin sitä varte se asia jäi sielä Suomen Pankis kesken ja mä läksin tiistai-aamuna uurestansa vouvaamakan sitä Amerikan konsulaatin viisumia, eli matkalupaa.
Varahin, jo yhreksältä menin ennenkun muut kerkiää.
Mulla olikin onni mukana, sillä paljo tuli sinne ihmisiä asioomahan. Oon mä käyny monen valtakunnan konsulaateis matkalupaa saamas, mutta kaikki ne on ollu kovin juhlallisia ja kankian virastomaasia. Täälä oli toista, kukin tuli ja meni, puhui ja honotti enkliskaa mitä tykkäs. Virkaalijoolla oli kyllä aikaa jutella ja seliittää mitä vain, tupakootihin ja naureskeltihin, ei mitään kiirusta eikä juhlallista. Sain ensimmääsen tuulahruksen Amerikan demokratiasta, asiallisuuresta ja välittömyyrestä, joka oli kaikille sama. Mun asiaani rupes hoitamhan eräs suomia ja ruottia puhuva rouvavirkailija, joka haastoo tiskinsä taa kirjootuskoneensa vierehen istumhan. Kyseli ja laittoo erillisen 3 liuskaa sisältävän henkilö-tieroituksen Amerikan viranomaasille, johka taas tarvittihin valokuvia. Ne Amerikan paperit pitää säilyttää Suomen passin sisällä liitteenä kun maihin nousoo. Sieläkin pantiin äijä seinää vasten seisomhan pituusmittaa varten ja kirjan nurkalla mitattihin, niinkun pruukathan. Amerikas kun ei käytetä metrimittaa, sielä räknäthän vielä »tuumis ja jaloos». — Mä tykkäsin, että ne teki musta Amerikan tuumis lyhemmän kun mä oonkaan ja kovasti protesteerasin, n'otta siihen mittaamisehen otti lopuksi osaa koko konsulaatin väki, ja arvoosa yleesökin. Sain mä vähä nostetuksi sitä mittaa, kun kovasti kismittelin ja päätäni heiluttelin. Aina siitä on vähä apua, kun yrittää!
Mutta sitte tuli klottuunen paikka. Piti laittaa ittestänsä sormenjäljet valkooselle paperille, — niinkun meillä taskuvarkahista otethan. Esti joka sormi eriksensä kastaa pläkkihin ja painaa sillä kuva paperille. Sitte molemmista peukaloosta vieretysti. Ja viimmee molemman kären sormista yhtehensä, ja erikseen, n'otta siinä rähäkäs, kun piti niistää nenääkin välillä, sain naamahanikin mustetta, ja olisin ollu valmis painamaan merkin silläkin, jotta varmasti tunnetaas. Mutta siitä tuli muutoonkin niin tuhruunen paperi, ettei tarvinnu. — Sitte sai mennä sivuhuoneeseen pesemään kätensä. Sillä välin oli se frouva saanu mun passini valmihiksi, lyöny siiken koko sivun enklantilaasen leiman jotta Amerikan portit on auki, ja konsuli kirjoottanu nimensä ala. — Viimmeenne temppu oli se, jotta piti vannua, että kaikki antamani tierot on oikeeta. Mun piti nostaa käsi pystyhyn konsulin eres pöyrällä. Konsuli luki ja nauroo pitkän litanian, ja mun piti lopus sanua vain jotta:
— Truu! — että niinkun: se on tosi!
Sitte se tarjos kättä päälle ja sanoo jotta: hauskaa matkaa!
Niin sain sen Amerikan viisumin, eikä maksanu mitään!
Helsinkiin tulles sain laivakonttuurista sitten viimmenkin tietää, minkä ja minkälaasen paikan m'oon laivas saanu ja mitä se maksaa. Se oli »Drottningholm»-laivas ensi luokan hytti jott'oikee hirvitti ja maksaa 258 tollaria. Toisehen, turisti eli cabini-luokkahan mä meinasin, s'olis ollu halvempi, mutta ei auttanu, hyvä kun vain joukkohon pääsi ja jonkin paikan sai. Oisin mä tyytyny yleesehen eli niinkun kolmantehenkin luokkahan, joka maksoi vain 175—180 taalaa. Hyvät oltavat ja ruaat sieläkin on, ja yhtä pian perille pääsöö. Mutta kun nuan nyt hermoksi käythin, niin mukavahan sielä on kelliskellä ja kattua kuinka herrat reissaa ja rellestää. — Piletin hinta laivas vähä vaihteloo sen mukahan mihnä kohras makuupaikka on, onko ikkunanreikä laivas sisälle vai uloospäin, onko »aksilan päällä» ja kuinka syvällä ja likillä konehuonetta, onko yksin vai usiampia samas kopis. No kun se tiketin hinta Ruottista Newyorkkihin oli sitte selvä, niin mä marssiin Suomen Pankkihin jotta kirjoottaa nyt laivakonttuurille siitä mun Amerikan shekistäni, eli »moni-oorteristani» niinkuu Amerikas sanotahan, se 258 taalaa, ja antakaa loput mulle Amerikan seteliis. Ne kirjootti sen piletin hinnan ja meinasivat antaa loput mulle Suomen Pankin moni-oorterina Amerikkahan, mutta mä sanoon jotta — Topp poijat! — Loput pitää antaa kätehen Amerikan tollari-papereina, ei ne mun rahojani oo, kun matkarahoja perille asti Amerikas! — Milläs mä Newyorkis junalipun ostan? — Sanoovat jotta — Kyllä te voitta ostaa sielä Amerikas junalipun Suomen Pankin shekilläkin. — Mutta mä sanoon jotta: Siihen liemehen en astu. Tierättäkös mitä junalippu Newyorkista Tuluuttihin maksaa? — Ja tarvitten mä laivaskin vähä rahaa, vaikka ruoka onkin ilman, mutta juomarahat pitää maksaa. — Ehei poijat, paree pyy pivos, kun mettoo Newyorkis kuusen larvas! — Kun on Amerikan taalat käres, niin pärjää aina ja joka paikas. Niin suostuu ne viimmee ja lupas antaa loput taaloona kourahan. — Mutta pienen jutkun ne kumminkin mulle teki, kun ne esti vekslas mun moni-oorterini sisään ostohinnalla Suomen rahaksi ja sitte myivät Amerikan paperitaalat korkiammasta, ulos myyntikurssista takaasi mulle! — 525 markkaa piti maksaa välitystä vekselikurssin mukahan. — Nipistivät peijakkahat vähä. Mutta pitäähän sen Suomen Pankinkin vähä tienata, milläs se elääs. Sitte lährin suoraa laivakonttuurihin sen pankin tollaripaperin kans, jotta saan laivapiletin varmasti kourahani. Se kävikin nätisti. Nyt oli kaikki lopullisesti selvä: laivalippu, passi ja joku taala taskuskin. — Ja vielä paljo tekemistä!
Asiat on kattokaas niin seränpoijat, että Amerikan piletti tavallisesti tilathan ja maksethan kerrallansa, niin että se rupiaa vetämähän Helsingistä Newyorkiin ja perille asti mihkä meinaa-mennä. Laivakonttuuris Helsingis räknäthän junamatka Turkuhun, sieltä laivalippu Tukholmaan ja junamatka Kööteporihin, josta Ruattin—Amerikan Linjan Atlantin laivat lähtevät. Ja pakaasimaksut, paikkaliput junis ja laivoolla, ja muita pieniä maksuja, kaikki menot yhtehen, ja maksethan sitte kaikki yhres pumpsis pois. Itte pitää olla paikalla ja aukaasta kaikki pakaassinsa ja kapsäkkinsä kun Suomen tullis, ja muuallakin tarkastethan tavarat. Lopuksi annethan kätehen sellaane pilettivihko, johna on kaikki matkalla tarvittavat tiketit. Kun sitä vai näyttää, niin konehtööri repii lippuja pois sitä mukaa kun mennähän. — Mutta pitää kattua, että saa pakaasiliput ittelle ja tarkasti säilyttää ja tietää mihnä niitä pitää. Ettei käy niinkun yhrelle akalle, joka kaivoo ja ettii kaikki kimpsunsa ja alushamhen plakkarinsa, siunas, itki ja manas, eikä löytäny pakaasilippua, ennenkö siltä hames putos — niin silloo vasta hoksas purottaa sen lappunsa toisesta kärestänsä laattialle. Kun siirtolaanen piletin ostaa ja kätehensä saa, niin s'oon sitte yhtä menua tukka suorana Helsingistä eli Turuun rannasta. Laivakonttuuris on lyöty kaikkihin tavaroohin ja kapsäkkihin nimi, osootes- ja monellaaset laivalaput, ettei matkalla katua; ja ummikolle pannahan melkee osootesklapu kaulahankin, n'ottei sitä katuamahan pääse, kun on vain rahaa ja muistaa pitää pussistansa lujaa kiinni, kun vierähän. Mun matkani käyy vähä toisella lailla, kun mull'oli asiaa ja pysähryynkin vähä välillä Ruottis, ennenkö laivahan astuun. Makselin itte matkalippuni Vaasasta Kööteporihin, mutta lähretin etukätehen raskaan pakaasini laivakonttuurin välityksellä jo etukätehen laivan kylkehen Kööteporis. Se on aika kallista lystiä, pitää tullauttaa eriksensä tavarat, maksaa monet »kantajat» ja vosikka-poijat. Ja olla aina kintuulla, jottei katua.
Amerikan laivahan saa raavahan hengen pilettiä vastaan ottaa ilman erestä 100 kilua matkatavaraa, eli ns. raskasta pakaassia, joka pannahan »ruumahan» niin ettei sitä välillä näjekkää. Ja lapsen piletillä puolta väheet. Jos paino menöö yli 100 kilua, niin siitä piti maksaa 20 senttiä frahtia kilolta. Ja käsissänsä saa vierä niin paljo kun jaksaa ja viittii.
No tulin mä kimpsuuneni junalla Helsingistä suoraa sitte Turuun satamahan perjantaina 29.8. kello 17 ja laiva lähtöö klo 19. — Tuli se uusi Vaasan—Turuun postilinja-autokin laivan kylkehen justihin kello 18, niin että hyvin silläkin kerkiää Vaasasta samana päivänä Ruottin laivahan ja vielä tullihin.
Mäpä neuvon kuinka Turuun lähtösatamas pitää meloa tullitarkastukses, ennenkun laivahan pääsöö. Heti kun juna tuloo satamahan, on paras ottaa pakaassinkantaja, antaa kapsäkkinsä niiren haltuhun, ja itte juosta tullihuoneeseen, joka on siinä laiturilla laivan eres ja köysillä ja tullimiehillä airattu, ettei sinne muita päästetäkkää, kun matkustajia. Sielä on vasemmalla peräseinällä ovi siihen huoneeseen, johna rahat pitää ilmoottaa. Sen oven ethen asettua jonohon. Ja ottaa seinähyllyltä ilmootuskaavakkeita ja ruveta kirjoottamhan, — mitä kärsii — kuinka paljo on Suomen ja ulkomaan rahaa, arvoesineitä, kultakelloja, sormuksia, valokuvakoneeta, arvopapereita, pankkikirjoja ja muuta »valuuttaa». Järjestykses päästethän sitte sisälle. Sielä istuu tuiman näköönen mies, jolle se ilmootus »kunnian ja omantunnon» kautta annethan. Vain sata markkaa lanttia sai vierä mukanansa maasta. Se kyselöö, ja jos et sekaannu, tai oli Suomen rahaa enempi kun 100 markkaa, niin viereises huonehes oli jokiin Suomen pankin neiti, jolle piti kuittia vastaan jättää liiat Suomen rahat pois, nimellensä säilytettäväksi. Ne saa takaasi sitte kun palaa maahan. Samoin muut liiat »arvo-esineet». Sitte astuthan jonos ulos siitä putkasta ja eres on luukku, johna tarkastethan ja leimatahan matkapassit. — Raha eli valuuttatarkastuksesta annethin pieni paffilappu sen merkiksi, että saat mennä. Sen pitää antaa passinsa kansa passintarkastusluukkuun, jonne passi jää leimattavaksi. Sen saa takaasi kätehensä vasta laivas. Mutta passiluukusta saa toisenlaisen lapun, jolla sitte kun tavarat on tullattu, saa nousta laivaan. Poliisi seisoo laivaportaitten juurella ja ottaa sen pääsylapun pois. Ensi-reisulaaset on tullihuonehes ökkööksisnänsä eikä tierä mitä ne kimpsuunensa oikee tekis. Ne seisoskeloo ja katteloo niinkauan, että lopuksi jäävät tarkastuksis viimmeeteksi jonohon ja heirän kapsäkkinsä kans sitte viimeksi tullattavaksi, sillä ei niitä tullata ennenkö on raha- ja passitarkastuksista päässy. Kerkiäähän siinä, vaikka ei niin hoppua piräkkää. Se vai on etu, että pääsöö ennemmin laivahan valittemhan ittellensä mukavat istumapaikat kannelle ja tuolin ensimmääsehen ruokapöytähän. Se oli Suomen korttieläjille ihana ilon paikka, kun sai pistää maaruhun rauhanaijan hyviä ruokia niin paljo kun liirinki kesti. Matkatoimistosta oli saanu Suomen markoolla ostaa etukäteen laivalipun ohella jonkun saran markan erestä ns. laivakuponkeja, joilla sai laivas maksaa. Sai ostaa kessun sijahan esim. 50 markalla amerikkalaasia savukepakkauksia! Kun Turuun rannasta lähti, niin aukes taas mailma, ruoka, oikia kaffi, kerma, voi, leivokset, sokeri, tupakat — niinkun ennen vanhaan!
Multakin oli tupakit kaikki, 5 surkiaa leipäkuponkia, tarkasti lompakos ja — 2 sokurinpalaa plakkaris!
Mutta hyvä niinkin, rakas isänmaa! Ja sitte se laiva lähti!
RUOTTIS
Sitte ku laiva irtautui Turun satamasta ja yhä suureet rako jäi välihin, havahtui ja varmistui siitä asiasta, jotta kyllä tämä on totta ja mahrollista, selvää menua Turuun reijästä mailmalle. Paljo sielä oli joka ilta satamas kattomas ja karehtimas niitä onnellisia, jokka pääsivät Suomesta lähtemhän väljemmille vesille, parempien ruokien ääreen ja vapaampihin oloihin. Laivat olikin aina täynnä ja rannas kova kiirus ja touhu. Itkethinkin siinä, pussathin ja klapathin, huiskutethin ja huurethin toisillensa kannen yli.
Lähtijään joukos oli kansaa kaikellaasta, ainakin puolet akanpuolta ja joku Israelin lapsi kaupallansa. Suurin osa Suomesta lähtijiä oli Ruottiin menos syömään ja vähä hamstraamahan. Onhan se rikas ja hyvinvoipa maa, johna ruuanpuoli, herelmät ja makeiset oli tarjolla niinkuin meilläkin ennen sotia, ja kaikkia muutakin tavaraa saatavana. Mutta meirän ruattalaasille, varsinkin politiikka-ruattalaasille se oli silloon ihana Kaanaan luvattu maa, jonne niiren mieli teki ja ne kaikin keinoin pyrkii ja jonka rinnalla tämä meirän köyhä, kurja Suomi ei ollu, eik'oo koskaan ollu mitään, valitettava olotila vain, jossa ne ei — »viihry». — Sen mielentilan ja puheen sai suomalaanen nyt kovin huomata ja kuulla laivalla niiren puheista. Ne lähtevät hehkuvin rinnoin ja lämpimin sukulaistuntein Ruotsi-äitiä helssaamaan vähät killingit taskus; ja hyvä onkin, että niis luulois lähtevät, että oppivat tuntemaan elämää ja polttavat noukkansa. Meirän finlentarit pitää ittiänsä niinkun vähä »parempina ihmisinä» suomalaasihin nähren. Mutta kun Ruottihin lährethän, tuloovat ne huomaamahan, että esti raha ja sitte vasta lirrutus ja politiikka. »Finniksi» niitäkin sielä sanotahan, niinkun meitä syntyperääsiä fintuppiakin. Jopa ovat oikiat Ruattin ruottalaaset iloosesti yllätettyjäkin ja sanoovat että näiren meirän ruottalaasten ruottinkieli muistuttaa niin Ruottin kieltä, että ne kutakuinkin ymmärtää niiren »suomia» kun ne itte sanoovat puhuvansa — ruottia! Ruottis ne ei tierä eikä suurin osa kansasta välitä kahta kessua Suomesta, eikä Suomen ruottalaasista. Ne eli omas yltäkyllääsyyres ja siinä niillä on kyllä tekemistä. Niin hyvin ovat hoitaneet politiikkansa täs mailman myllerrykses ja hävitykses, että voivat harjoittaa hyväntekevääsyyttä hävitettyjä kansakuntia kohtaan.
Mutta kun tuut sinne Tukholmahan, niin rahaa tarvithan ja tierät olevas Suomesta. Samoon Amerikasta vierailulla käynehet ruottalaaset marisivat tollariensa kans, jotta jäävlarnamma kun nylkevät sukulaasia! — Kun Suomesta tuli, niin täytyi räknätä, että Suomen markka on nyt yksi äyri Ruottis. Jokaanen Ruottihin matkustaja koitti jollakin lailla pimittää vähä kruunuja ittellensä yli sen mitä luvalla sai tuora. Joku oli varpahansa väliskin pusertanu seteliä. Konstit oli monet, mutta täytyy sanua, että ei tullimiehet kummallakaan puolella ollu turhan nuukia. Suomesta koitethin vierä viinapulloja ylitte, ja myyrä salaa Ruottin puolella, että sais vähä »valuuttaa». Ostajia sielä kyllä oli, sillä Ruottis on »systeemi» ja viina lujas. Yhren pullon sai vieräkki oikeen luvalla. Se oli niinkun ittiä varte. Mutta 10 kruunua siitä sai. Lakka-likööripullo on kovin hieno ja haluttu tavara Ruottin puolella. On sitä sielä ravintolain viinilistoillakin; lasi maksoi 5 »kubiikkia», 4—5 kruunua, so. 400—500 mk!
Tukholmas oli kova huonepula. Ei tahtonu saara hakemallakaan huonesta. Siksi Suomesta tulles pitikin tilata kortilla huones jostain hotellista viimeistään viikkoa ennen. Suomalaisten hotelli on vanhastaan »Hotel Reisen», satamalaiturin vieressä, johon Suomen laivat kello 8 aijoos aamulla, Ruottin aikaa, tuloo. Reisen on vanhastaan hyvä, mukava hotelli. Hintataso on loistohotelleihin nähren kohtuullinen ruokaan ja vuokraan nähren: huone 5—10 kruunua: suomeksi 500—1,000 mk vuorokausi. Reisenkin kuuluu nyt ns. Sararavintoloihin. Mä kysyin mikä hiton Saara se on? — Joo, se on Statens Alkohol Restorang Aktiebolag = yhtä kuin valtion alkoholiravintola osakeyhtiö. Siis sama kuin meillä Alko, joka kans pitää »saluunoja» ja krouvaa.
Suomalaaselle tuli tyyrihiksi ruoka ja juoma Ruottis. Mutta syörä pitää vaikka kruunuja oli vähä. Parhais hotelleis maksoi ateria jo listalla 5—10 kruunua, siihen pöytäpalvelusraha ja lakin vartija, joille kuuluu »juomaraha». Jos snapsit eli moukut otti ja vielä havitteli viinejä ruokaan niinkuin herrat täärää, niin revityn nahaan siinä sai 3—4 000 mk, vaikka vain söi.
Mutta on eri puolilla kaupunkia ns. Norma-ruokaloita, jois ruoka kannetaan pöytään. Ovat siistejä ja kaiken kansan ruokapaikkoja, niinkuin Elannon ruokalat Helsingis. Niissä syö 2—3 kruunulla aika hyvin.
Mutta sitten on sielä hyvin miellyttäviä ja siistejä, niin sanoakseni baari-ruokaloita. Niis syö hyvin, hinnat on kassan vieres taululla seinäs. Valikoima on runsas. Tarjoilijat tiskin takana asettavat kaikki prikalle ja itse saa kantaa pöytään. Ei mitään juomarahoja. Näitä näytti käyttävän pääasias virkamiehet ja konttoriväki. Ateria tuli maksamaan 1.50—2.50 kahvin, wienerleivän ja mairon kans. Ruottis on paljo käytetty, hyvä räätti: viilipiimää, sirotesokuria ja »corn flakes» päälle. Tuo kornfleiks on amerikkalaista paahrutettuja, manklattuja ohrankryyniä.
Hyvältä tuntui saara taas oikian kaffin kans hyvää kylmää maitua suuri klasi eli pikku pullo. Se maksoi ruokalas 22 äyriä. Ja sai 3 suurta sokerinpalaa kaffihinsa! — kun Suomes ei kaikille riittäny eres sakariinia. Tukholmas oli vielä paljo »konditorioita», niinkuin meilläkin oli joskus ollu. Niis myithin leivoksia, kaakkuja, suklaata ja makeisia ja samalla sai kaffia. Kannu kaffia, 2 viinerleipää, lasi maitua maksoi n. kruunun eli 100 mk.
Tuhkatihiäs keskikaupungilla on sielä »olut-ja ruoka»-tarjoiluja, jokka varsinkin iltasin oli tupaten täynnä miestä kaikellaasta. Se olut mitä Ruottis myirähän, on jotenkin samanveroista kun meillä oli »kahren tolpan» olut, vähä väkevämpää kun meirän »rapakalja». Mutta kovasti sitä täälä äijät kittas ja pöhnähän tulivat. Nuo kellarit on auki iltaisin vain 8 ja 9:sähän. Poliisi seisoi joka olutkapakan ovella ja kattoo tuimahan, onko äijällä jo ohranjyvä silmäs, ennenkö päästää sisälle. Sielä oli hirviä möyhinä. En tierä mistä ne kännihin tuli, mutta heiluu ne ja olivat rennolla päällä. Seisoskelin ja kuuntelin olutpuorin ovella sisähän pyrkivien miesten puheeta, kun poliisi ei laske, ja ihmettelin nuorten poliisien kärsivällisyyttä, sillä kyllä pienes hiprakas oleva Ruottin mies osaa haukkua rennosti ja repiä suutansa. Suomalaanen poliisi flinttaas jo monta kertaa ympäri korvia.
Siinä Reisen-hotellin alakerras on sitte »kansanravintolakin», jossa tukholmalaanen kansanmies säännöstellyt ryyppynsä saa ottaa, mutta ruokaa kans pitää ottaa vähintänsä kruunun hinnasta, vaikka pakko ei oo sitä syörä. Viinaa saa 8 senttiä ja korkeintaan lisäksi kaks »lättgrogia», 2 1/2 cl pikkuryyppyjä. Ja sitä toisen luokan olutta vapahasti. Siinä kaikki. Jos lisää haluaa, niin täytyy muuttaa tillikkaa. Syörä pitää viinan kans Ruottis, ja kansan pitääs mennä 10 ajoos maata, sillä »kansanravintolat» suljethan 8 ja 9:ltä. »Meitä syötethän ja juotethan poliisivoimalla», sanoovat ruottalaaset. Herraan kapakat, ravintolat, on auki 12 asti, ja sitte pruukaavat mennä jonkin kotia »jatkamhan», sillä frouva on laittanu kaikki jo illalla valmihiksi. Ourolta tuntui, kun poliisi oli joka oluttuvan ovella, ja kulki useen salis pöytään välis kattelemas. Jos joku on saanu vähä enempi ja innostuu trossaamahan, niin poliisi tuloo heti pöytähän ja sanoo jotta: jos herra Pettersson lähtis nyt kotia, mamma orottaa. — Ja lähteminen siinä on, vaikka kuinka selittääs ja »jäävlaas». Tukholmas näki aika paljo humalaasia iltasin.
Pilsneripuoliska maksoi 60 äyriä ja juomarahaksi vielä 10—20 äyriä, niin että kallista se oli Suomen rahalla.
Käytin pari päivää kattellakseni kaikes rauhas Tukholmaa. Tavallisesti on niin kiirus, ettei kerkiä mitään. Kyllä sielä nähtävää on. Varsinkin kasvavat esikaupungit joka puolella. »Södern» eli »slussin» eteläpuolinen kaupunki on korkiaa kalliomaastoa. Se on suuri kaupunginosa, jonka yhristää kanavalaitos vanhaan kaupunkiin, eli ns. »kaupunkiin siltain välis», johna on kuninkaan palatsikin. Juuri tuo »vanha kaupunki» on kaikkein mielenkiintoisinta nähtävää ahtaine katuineen ja vanhoine taloineen 1600-luvulta asti. Sielä on vielä historiallista keskiaikaa nähtävänä. Muuten se on vilkas kauppakeskus, puoti puoris kiinni. Katujen nimet on vanhoja, on sielä Pohjoinen ja Eteläinen ryyppykujakin, Dryckesgränd. Niiren välillä sijaitsee kuuluisa Bellmanin kellari »Gyllenefreden», johna kaikki turistit käy. Se on nyt siisti kellarikuoppa, hieno ja kallis tarjoilu. Aivan lähellä on toinen pyyrys, jonne moni erehtyy. Se on tyylitelty vanhanaikainen hieno ravintola kans: »Bacci Vapen». Kyllä ruottalaaset osaa »juomakulttuurin», tarjoilu on erittäin huomaavaista ja ystävällistä. Ruoka myös hyvää: »litet men gott».
Koitin paneutua oikee historialliseen tunnelmaankin sielä. Käyyn vanhas Ritariholman kirkos, johon on haurattu Ruottin kuulut kuninkaat: Kustaa II Adolf ja Kaarle XII ym. Juhlallista ja historiallista, mutta kyllä mä tykkään, että meirän Turuun vanha tuomiokirkko on mittasuhteiltansa juhlallisempi. Katselin myös vanhan Ritarihuoneen, jossa on suuri vanhojen historiallisten mekastajain muotokuvakokoelma. Viimmeenen aatelissäätyhyn »korootettu» tekijä on Tiibetin tutkija Sven Hedin, jonka »aateliskilpi» sielä seinällä nyt kans riippuu. Koko tuo »aatelis»-homma, josta vieläkin Ruottis piretään sukukirjaa, on meille suomalaasille vierasta, »taakse jäänyttä elämää», jolla ei enää oo mitään merkitystä. Useimmat suvut ovat »rappeutuneet» tai sukupuuttoon kuolleet. Kuninkaan linnan lähellä on toinenkin suuri kirkko ns. »Storkyrkan», joka sekin on nykyään pääasias turistinähtävyys.
Siinä vieres, kuninkaanlinnaa vastapäätä on myös parisataa vuotta vanha Tukholman suomalainen seurakunta, tosin ruottinkielinen, mutta saarnataan sielä pari kertaa vuores vielä suomeksikin. Siihen kuuluu vanhastaan monta kuulua Suomesta Ruottin kansalaasiksi siirtynyttä sukua, ja Suomesta Tukholmaan muuttaneita ihmisiä. Jäsenmäärä on n. 2 000 henkiä. Sillä on pieni tunnelmallinen kaunis kirkko kuningas Kustaa III:n palloitteluhuoneesta. Ei sitä päältä juuri kirkoksi huomaa. Sielä oli lukkariurkurina Vähästäkyrööstä lähteny Suomen Kansallisteatterin perustajan Kaarlo Bergbomin ottama kasvattipoika Jaakko Ritari, jonka tulin tuntemaan n. 25 vuotta sitten Vaasan suuren kirkko-äänestyksen aikoihin. Otin selvän silloin mikä se ihmeellinen Tukholman »suomalainen» seurakunta on, ja silloin tapasin tuan merkillisen Ritarin-Jaskan. Ja hän soitti heti että: Kuule täälä on vielä kolmaskin Jaska sieltä Pohjanmaalta, Hedgrenin Jaska, n'otta meitä rookas ja tutustui silloin kolme Suomen Jaskaa Tukholmas. Ja hauskaa meillä oli, niin että rikas Hedgrenin Jaska itki, eikä meinannu päästää mua poiskaan. Siitä sukeusi ystävyys ja pitkä juttu meirän kolmen Jaskan kans. Hedgrenin Jaska lahjoitti paljo Suomehen ja sukulaasillensa, oli Vaasaskin käymäs, ja kuoli ennen sotaa. Tuhkansa on tuotu vanhempiensa hautaan Vaasan hautausmaalle. Mutta en ollu sota-aikana kuullu, että Ritarin-Jaska olis kuollu, ja sitä varten menin nyt häntä tapaamahan.
Nimikilpi oli ovella kirkon lukkarin asunnos. Soitin ja orotin nähräkseni hänen suuret virkeät ruskeat silmänsä, mutta kun ovi lopuksi aukes, niin vastaan tulikin hänen vanha harmaapäinen lähes 70-vuotias rouvansa. Tunsin kyllä hänet, hän ei enää minua. Kun mainittin nimeni, heti muisti ja kyyneleet tuli silmiin: Jaakko on kuollut.
Istuun pitkän tuokion hänen autios, kolkos asunnossaan ja muisteltiin menneitä. Ritari oli kuollu syrämen heikkouteen 87 vuoden ijäs. Vaimo oli nyt 65 vanha. Hän oli saanu pienen toimen seurakunnan kansliassa.
Ritari toimi yli 50 vuotta seurakuntansa lukkariurkurina, ja pantiin suurin juhlallisuuksin eläkkeelle, kun hän oli niin iloisesti uskonnollinen, että tahtoi pelata virret niin nopiaa, ettei seurakunta pysyny peräs, ja välipalaksi komponeeras iloisia lurituksia joukkohon. Muistan hänen syvän vakaumuksensa kun hän selitti minulle, että Jumala tykkää iloisista ihmisistä.
Oli sillä Ritarin-Jaskalla kans ihmeelliset vaellukset. Karkas 16 vanhana poikana kasvatusvanhempainsa hyvästä ja hienosta kodista samanikäisen, sitte kuulun näyttelijän Adolf Lindforssin kans merille, ja päätyi lopuksi Tukholmaan, jossa toimi suuren oopperan kuoros laulajana nelisenkymmentä vuotta, ja valittiin sitte suomalaisen seurakunnan lukkariksi, jona oli elämänsä iltaan asti. Hän oli taiteilijaluonne, omalaatuinen, kiivas ja rehti.
Kun Tukholmaan tuloo, niin pitää käyrä Skanssenilla. Se on isoo saari, ulkoilmamuseo ja kansan huvittelupaikka. Sielä on kesäteatteri, soittoa kansalle iltaisin Sollidenin aurinkoisella, korkialla kauniilla kaupungin puoleisella rantatöyrällä. Siel' on suuri huokia ruoka- ja kahvintarjoilu ja iltasin istuu sielä musiikkia kuunnellen vanhat ja nuoret. Oli sotilasorkesteri, aika suuri ja se pelas vain haikeita hempeitä kappaleita. Jotakin siihen tyyliin kuin »sua lähre kaunis kattelen» ja »oksalla ylimmällä». — Ja väki kovasti apluteeras ja taputti käsiänsä. Mä join kaffia, panin 4 suurta sokurinpalaa kuppihin, söin wienerleipää ja tykkäsin jotta kovasti on makiaa, hempiää ja lihavaa olo. Tuumin että musiikki on kai kansan sielu. Jokaasella kansalla on kai sellaiset sävelet kuin pohjavire ja mielentila. Saksalaasilla marssit, rytmi ja tahtia. Näillä Båglandets vackra Maija ja »lilla mor». Amerikkalaasilla saxofooni.
Ruatti on pisimmällä muinaismuistois ja museoharrastuksis. Skanssenilla on nähtävänä melkein joka maakunnasta vanhoja asumuksia ja ammatinharjoittajain työhuoneita. Sielä on vanhan kirjanpainajan asunto ja työpaja, hyvin mielenkiintoinen; on vanhan äijän apteekki pulloineen ja vehkeineen, on karvarin verstas ja sepän asunto, herrasasuntoja ja kartanotiloja, on Vermlannin suomalaasten savupirtti ja Lapin kota.
Erittäin käyty on Kustaa III:n aikana eläneen kuulun iloisten juomalaulujen sepittäjän Bellmannin museo, jonne on koottu hänen perujaan, nuotteja, kuvia ja kaikki kirjallisuus Bellmannista eri kielillä. Näytti sielä olevan viime vuonna Suomes ilmestyny komea Bellmanin kuvitettu laulu- ja elämäkertakirjakin. Iloinen, syntinen sielu se oli. Käyyn viälä Klaran kirkkomaalla hänen haurallaan, muistoa kunnioittaen.
Samalla kun Skanssen on ulkomuseo, on se myös eläintarha. Sielä on karhuja, susia, lintuja ja apinoota.
Sitte sielä on vielä: Tivoli ja Nöjesfält, jossa on kaikellaista markkinahauskaa, sirkusta, tanssia, klovni-esityksiä, mailmanpyörä-kiikkuja, tunneliratoja, peliautomaatteja ja jos jotakin hiluja, joissa rahoistansa pääsöö. Sielä oli nyt vetonumerona musta hindu, väkivahva mies, joka rinnallansa katkoi paksuja kettinkejä, makas seljällänsä naulalavalla ja rinnan päälle sai astua kymmenen humalaista miestä arvoisasta yleisöstä. Tuo fakiiri puhuu selvää — ruattia. Oli sielä kuubalainen melu-orkesteri, joka soitti ja kummaili kovasti — ja poijat puhuu siviilis tanskaa. Oli teltta, johna sai puupalloolla paiskia rikki sekunda-porsliinitalterikkia, ja se oli kovasti harrastettua helinää. Palkinnoksi sai vielä hyvän plyijypännän. Suomalaaset oli parahia urhoja särkemhän posliinia.
Skeppsbrolta pääsöö parahiten Skanssenille höyrylautalla.
Paljohan on Tukholmas nähtävää. Liikenne karuilla on toisis paikois sakiaa kun Lontoon Piccadillis. Autojen joukos puikkelehtii paljo polkupyöriä, melkeen kun Kööpenhaminas, johna puali kaupunkia liikkuu polkupyörillä.
Komiimman näyn tarjoaa Tukholman monet korkiat ja komiat kaarisillat. Varsinkin Södernin puolella on rakennettu uhkeita siltoja ja katuleikkauksia vuoriin. Esikaupungit on hauskoja osake- ja asuintaloja, joissa lapsilla on leikkikenttiä ja kahluulammikoita, paljon istutuksia ja kauniita puistoja, Kyllä Tukholma on kaunis ja hieno kaupunki. Ja siinä Strömmenis istuu yhä ukkoja, jokka 4 metrin lipolla ja vinssipelillä koittaavat yrittää kaloja. Oon kauan kattellu niitä, niinkun muukki sillalta, mutta en koskaa vielä oo nähny niiren kaloja saavan.
No niin, jos lähtis tästä sitte junalla Kööteporiin.
Taksa-auto Tukholmas tuntuu nakuttavan kovin nopiaa rahaa. Ensin on pohjamaksu ja sitten kai mittari räknää 10 äyriä saralta metriltä, niin että Hotelli Reisenista Centraali-rautatieasemalle, n. 1 km, maksaa 1,80 kr. ja kun siihen kuuluu pakollisesti vähintään 10 % juomarahaa, niin s'oon 200 mk Suomen rahas. Ruottis kiskothan veroja, ehkä tarkemmin vielä kun Suomes. Siten taksa-auton ajajia verotetaan myös 10 % juomarahasta — vaikkei olsi sitä saanukkaan. Mutta kyllä juomaraha aivan yleisesti annetaan. — Samoin on laivarannas ja rautatieasemilla tavarain kantaja-ammattikunta, jolla on taksat kapsäkin kantamisesta, kappaleluku — ja sitte juomaraha päälle. Ystävällisiä ja avuliaita ovat, se täytyy sanoa. Oikee »kuninkaallisen» ittetietoosia ja arvokkaita kantajia.
Syyskuun alus v. 1947 Ruottihin tulles, joutui suomalainen pahaan kiipeliin, kun Suomen rahaa ei saanu olla, eikä pankeilla ollu oikeus vaihtaa sitä, eikä myöskään Amerikan dollareita pankeis otettu vastaan. Tämä johtui Englannin ja Amerikan välisestä valuuttasorasta, josta Ruottikin tahtoi pysyä irti. Mutta Ruottin—Amerikan-linjan konttoris ja rautatieaseman vekseliputkis ne kyllä vaihtoo dollareita kruunuiksi. Sai taalasta 3 ja puoli kr. — Mutta Suomen kansalaasella oli Suomen Pankilta kielto nostaa rahaa tai myirä mitään arvopapereita Ruottis. Mutta senhän voi tehrä hotellin vahtimestari.
Ourolta tuntui taas Ruottis, kun sielä maksaa ja oli käytännös pikkurahat: 1—2—5—10 äyriä, kun markan lanttiakaan ei Suomes tarvittu enää muuta ku peliautomaatis.
Ennen pruukattihin Amerikkahan mennes ajaa päivää paria ennen Kööteporihin, mutta nyt oli sieläkin niin kova huonepula hotelliis, että Linja oli järjestäny kaks ylimääräistä hienoa rautatievaunua Tukholman—Kööteporin pikajunahan, joka lähti aamulla klo 8.15 ja ajoo suorahan laivan vierehen Kööteporis klo 15. — Junamatkalla vaunus tapahtui tulli- ja valuuttatarkastus, joka oli niin kohteliasta, että ei mitään. Tullimiehet pokkaalivat vain jotta »jadoh» ja flätkiivät monenkuvaasia paperilappoja kapsäkkeihin. Junamatka Tukholmasta Kööteporihin on maastoltaan samallaista kuin Keski-Suomi: mäkiä ja järviä, kallioleikkauksia ja lyhyitä tunneleita. Aika metsäisiä maisemia. Viljat oli korjattu ja sateen puuttees maat oli kulottuneita. Silmään pisti siistit, maalatut talonpoikaistalot, herraskartanot, hauskat huvilat, ja hyvin puetut ihmiset. — Junat on Ruottis sähköllä käypiä, vaunut tilavia ja mukavia. Siivoojat käyvät usein tomuja pyhkimäs, ja asemilla pyyhitään ajoittain lasit ulkoakin. Asemilla on junain lähtöaika ja suunta hyvin näkyvästi merkitty. Ei sielä, jos silmät on, väärähän junahan astu.
Ruottin Amerikan Linjalla, jota yleensä käyttävät Ruottin, Suomen, Tanskan ja vähinsä Norjankin Amerikan matkustajat, oli Kööteporin—New Yorkin välillä 2 valtamerilaivaa, Gripsholm ja Drottningholm, jokka teköövät kerran kuus erestakaasen matkan New Yorkiin. Ne lähtöö samana päivänä kummastakin päästä, ja viipyvät satamis n. 5 päivää. Atlantin yliajo näillä laivoilla kestää n. 10 päivää, riippuen ilmoista. — Gripsholm-laiva on suurempi, hienompi ja mukavampi. Tämä Drottningholm, jolla mä reissasin on jo vanha natiseva purkki, mutta kylläkin hieno ja hyvä vieläkin. Se on myitykin jo pois, kulkoo enää vain tämän vuoren loppuun. Drottningholm oli aika uhkia paatti sekin. Nyt se teköö 215:n reisunsa ylitte. Se on 19 000 tonnin kantoinen, 3 propellia peräs pyörii, 540 jalkaa pitkä, ui 29 jalkaa syväs ja öljyllä lämmitettävä, tasaanen hiljaane käynti. Miehistöön kuului 285 henkeä ja matkustajille oli yht. 740 hyttipaikkaa. Täs oli vain kaksi luokkaa: ensi luokka ja ns. turistiluokka. — Mä jouruun ensi luokkaan. Laivas on 5 kantta eli vooninkia, joissa matkustajahytit on. On kun viiskerroksinen taloo, ensi luokka ylinnä. Ensi luokas on väljemmät tilat, enempi salonkia ja liikkumatilaa. Ja on ruokakin ylellisempää, mutta hyvät on ruuat ja trahteeri turistiluokaskin, se vain että sielä on ahrasta, pienis hytiis 4 henkiä ja ensi luokas vain 2. Ruoka on runsasta ja hyvää. Merimatka onkin yhtämittaasta syömistä: ensiksi aamukaffi, sitte tuloo n. klo 12 »lunssi» eli lounas-aamiaanen. Klo 4 aijoos on kahvia, teetä wienerleipien, korppujen ja »keksien» kans. Päivällinen tarjothan 1/2 7 aijoos. Päivällisen päälle juoraan kaffit korituoleis kävelykannella. Ja illalla klo 10 ajoos tatjothan vielä haukkaamista ja kaffia kannella, jossa laivan orkesteri soitteloo tanssimusiikkia. Häppälä eli baari on auki klo 12:een yöllä.
Siinä on aika hälinä joka kerta kun Amerikan laiva lähtöö Kööteporista. Linjan laivoolla on sielä oma laiturinsa, »sement-kaijinsa». Se on 2—3 kerroksinen makasiini aivan laivan vieres; ja laiva on sen korkuinen, niin että eri korkeurella olevia »lankonkeja» tullaan eri luokkiin laivalla. Kun yläkannelta kattoo laiturille, on kun katon harjalta luuraas alas, n. 15 metriä korkialta. Matkustajien kapsäkkeihin on liimattu kirjavia lappuja, jois on luokan ja hytin numero, omistajan nimi ja osootes Amerikaskin, niin ettei kapistukset katua. Ja junasta ne kannetaankin suoraan laivan hytteihin, paitti turistiluokan, jokka tulli tarkastetaan laivarannas. Nyt pitää Amerikkaan matkustajilla olla Suomesta jo lääkärintoristus, että on rokotettu isoarokkoa vastaan. Sen nimi on englanniksi »smallbox». Turistiluokan matkustajat tarkastetaan ja rokotetaan, jos ei oo toristusta Suomen lääkäriltä, ennen laivaan pääsyä Kööteporis. Jos ei oo rokotettu, niin joutuu Amerikan rannas kahreksi viikkua karanteenikin. — Mäkin rokotin vimmeesenä päivänä Vaasas ja Lundmarkin Kalle kirjootti komjan enklantilaasen toristuksen että: rokotettu on. Ja tulikin selvät seuroon merkit, on ruvella vieläkin keskellä Atlanttia.
Oli kaunis aurinkoone iltapäivä, kun Drottningholm lähti. Väkiä oli mustana laiturilla, kukkia rinnat ja käret täynnä tuli pasaseeraria laivahan. Monet miehistä hattu kallella pienes huipelis, naiset kirjavis puvuis, itkun häive suupieles. Suurin osa lähtijööstä oli Amerikan ruottalaasia, jokka palasivat huvimatkoiltaan »kotia» uutehen isänmaahansa; enkliskaa vain puhuttihin.
ATLANTIN LAIVAS
Oon nyt Atlantilla viikon ajan tutustunu arv. yleesöhön. Ensi luokan matkustajista ilmestyi heti ensi päivänä kaunis painettu nimiluettelo. Laivalla on pieni kirjapainokin. On vain kymmenkunta tanskalaista, pari norjalaista ja 7—8 Suomesta matkustajaa ensi luokas, muut on Ruottin amerikkalaasia, vanhoja ihmisiä, jokka järjestään ovat olleet Amerikois yli 40 vuotta. Ummikko jenkkiä en oo tavannu ainuaakaan. Ihmiset ovat matkalla puheliaita. Ja niinpä nämä Ruottin amerikkalaaset lopuksi kyllä puhuvat kaikki ruottia, vaikka enkelska onkin mieluisampaa.
— Olihan hauska käyrä kattomas sielä — ne sanovat — mutta en sinne jäisi. Nylkivät meitä kamalasti!
Eräs vanha toimekas Ruottin entinen Antersson oli oikein pahalla päällä ja pettyny. Haukkui Ruottin ja ruottalaaset, että ne on niin olevinansa ja niin viisaita, kehuvat teollisuuttansa ja tehtaitansa, niinkun Amerikka ei olsi mitään hah hah haa, tulkoot kattomaan mitä meillä on Amerikas! — Pikkunen pystynokkaanen kansa! Hävytöntä! Minä tuun Ruottiin käymään, niin hotellis pitää kirjoottaa niiren poliisipapereihin siihen kohtaan että: »kansallisuus», — amerikkalainen, vaikka minä olen ruotsalainen! Ei edes saa olla ruotsalainen kun sinne tuloo. Goddem! — puhalsi ukko. Oli oikein pahalla tuulella.
Vähä yksinkertaanen siis, vaikka fööst klassis reissaakin.
Mitä »luokkiin» laivalla tuloo, niin vallalla on täys demokratia: ensi luokan tiketti maksaa vain vähä enempi. Turistiluokas matkustaa yhtä paljo »hienoja ihmisiä».
Laivas syörään suuris ruokasaleis 5—8 henkiä pöyräs, johon valkotakkiset tarjoilijamiehet kantavat ruuan. Mulla oli oikee mukava pöytäseura: suomalaiset mister ja missis Francis Mckie (Mäki) Massan Hubberstonista, Siidebystä; mr ja mrs Fred Thayer (Teir); mr ja mrs Johanson (rouva makas monta päivää merikipiänä hytis, ovat ruottinmaalaasia) ja sitte kookas rouva Mckie, myös, mutta syntyään norjalainen ja naimisis skotlantilaisen kans. Viikon mittaan on tultu hyviksi tuttaviksi.
Rouva Mäki on omaa sukua Kalajainen, lähtöisin Ilmajoen Kalajaisten vanhasta talosta. Mies oli Satakunnan kookkaita, rauhallisia isäntämiehiä. Heillä on kanafarmaus ja herelmäviljelys pääasia, Massan valtios. Yli 40 vuotta ovat kans olleet Amerikois, joka on tullut toiseksi kotomaaksi. Mr Mäki on ollut perustamas suomalaisten farmarien osuustoimintaliikkeitä, jokka onkin hyvin menestyneet ja parantaneet suomalaisten asemaa. Rouva Mäellä oli paljo tuomisia Suomesta vanhaa perua: Kalajaisten talon vanha kuparinappo, kaffipannu ja kiikkutuoli paloihin pantuna. Pihlajanmarjoja lähetetään heille perästä päin. Meininki on kasvattaa pihamaalle oikia Suomen pihlajapuu.
Sattui niin hauskasti, että Isoostakyröstä lähtöisin, nyt Detroitis vaikuttava lääkäri Yrjö eli George Sippola rouvineen ja 11-vuotisine Helen-tyttärineen kerkes tähän samaan taivaan 6-viikkoiselta pikamatkaltaan Suomes. Tohtori Sippola on New Yorkin autoklubin jäsen ja sillä perusteelta sai luvan Suomes ajella itte autolta. Monet Suomeen vierailulle tulleet amerikkalaiset olivat pahasti pettyneet, kun meinasivat täälä ajaa ympärinsä autolla eivätkä saaneetkaan viranomaisten lupaa, pensan vähyyren takia. Mutta amerikkalaisen autoklubin jäsenille pitää antaa ajolupa.
— Miltäs se Atlantti näyttää?
Komjasti huutaa Amerikan-laiva kun se Ruottin rannasta pienten pukseerilaivaan vetämänä lähtöö ja kääntää noukkansa Pohjanmerelle ja Atlantille. Rupiaa konehet hyrräämähän yötä päivää ja sitä kestää toista viikkua. Näkyy siinä ensi-iltana Ruottin rannan kaljuja kallioota, punaasia luotsitupia, joitakin vastahan tulevia puksuttavia pieniä kalastajamoottorilaivoja, vähä Tanskan rantoja ja Norjan puoltakin, mutta sitte mennähän syömähän ja ilta pimenöö, ettei näekkään muuta kun baarin puolelle, johna vilkas kielensekootus ja kastelu on käynnis.
Ensi vuorokautena keriitähän puolivälihin Pohjanmerta, toisena ajetahan yöllä Skotlannin pohjoiskärjen ja Orkney-kalliosaarten välisestä salmesta, jota sanothan Pentland-salmeksi. Siinä on lähellä Englannin sotasatama, se Scapalahti, jonne ensimmäises maailmansoras vietihin Saksan suuri sotalaivasto, mutta jonka saksalaiset sitte yhtenä yönä upottivat. Orkney-saarilla on pääpaikkana se pikkuunen Kirkwallin kaupunki, johon liittoutuneet pakottivat puolueettomienkin mairen laivat tarkastettavaksi viime sotien aikana. — Eipäs noita kallioluotoja ja saaria näkyny, kun yön aikana läpi ajettihin.
Sitte oltihinkin jo Atlantin taipaleelta. Syyskuu sanothan olevan hiljaanen kuu n'ottei myrskyjä juuri satu. Mutta oli niitä ihmisiä, jokka tuli meritauthin ennenkun laivahan astuuvakkaan.
Selvä s'oon merenselkä Atlantilla n'ottei maata näje kiikarillakaan kokonaasehen viikkohon. Silmä kantaa taivahanrantahan n. 10 kilometriä. Joskus tuloo vastahan etäällä jokin höyrylaiva, mutta vain 2—3 koko matkalla. Harvoon sattuu että Gripsholm ja Drottningholm sivuuttavat toisensa näkyvis. Tuloo aamu, tuloo ilta, aina on sama aava meri, mitään ei näy muuta kun vettä. Niin että aika poika se Kolumpus oli joka 400 vuotta sitte seilas puupurkillansa aina vain — eikä tienny jos sielä toista rantaa olikaan. Pari kuukautta kai se purjehti, ruoka ja juomavesikin loppuu, miehet teki kapinan, mutteihän siinä auttanu takaasikkaan lähtiä, ja niin viimmee tulivat maahan, johna oli punaasia ihmisiä, intiaania, ja yks kokkolalaanen vasikannahka kainalos heti kysymäs Kolumpukselta jotta:
— Onko sine vasikannahka myymäs?
Ykstoikkooseksi se käy toista viikkua laivas maleksia, vaikka laiva koittaakin aamusta iltahan hyvin syöttää ja kaffittaa matkustajia. Laivalla on oma orkesteri, joka soittaa aamuin illoin, ja illalla on tanssia kannella. Järjestethän myös monellaasia kilpaaluja ja peletä. Jos on laulajia, annethan konsertti. Myös jumalanpalveluksia on laivas. Kapteeni tarjoaa ensi luokas jonain iltapäivänä »cocktail partyn» pienen tutustumishetken. Siinä tarjotaan pari lasia kevyttä konjakkitai viskipikaria ja jotakin suolaista tai makeaa puremista, kilistellään ja pokkurooraan. — Lauantai-iltana, ennenkö New Yorkiin tullaan on suuri tapaus, ns. Kapteenin päivällinen, jossa tarjoillaan, soitetaan ja piretään puheita puolin ja toisin.
Kun on kotiuruttu laivalle, alkaa naisten pukunäyttely. Ne vaihtaa päivittäin, toiset useastikin päiväs pukuja. Varsinkin Amerikan naiset, vanhat missitkin tykkäävät kirkkaista ja kirjavista puvuista. On niillä läninkejä ja kirjavia jakkuja jos minkä värisiä ja mallisia. Näköö vanhojakin mummuja housupukees: leviä pylly ja laihat sääret, punaanen takki ja vehriä kaulahuivi pään ympärillä. Jota vanheet ja kruttuuseet kappales, sitä enemmän punamultaa ja puuteria poskis. On eräs missis, joll'on kaulas ja käsivarsis niin paljo helmiä, koruja ja killuttimia, että se väläjää ja kalajaa kun peltruhevoone jouluna. Nuoria ja virkeetä amerikkalaaset tahtoo ja yrittää olla.
Kun Kööteporin rannasta lährettihin, niin kattelin yhtä n. 50-vuotiasta pyntättyä ja räikiästi maalattua Amerikan missiä, jota eronhetki vanhasta mammasta liikutti. Kyllä sen maalattu suu oli niin vääräs ja surkia, kun intiaanien toteemipuu, jotta jos se olis itte nähny naamansa, niin varmasti olis säikähtäny ja pitäny itkunsa. Eikähän sen äiteemuorikin, yksinkertaane työläisnainen, kauhistunu.
Parhaat Amerikan missit komeilevat nyt toisilleen piisami ja kettuturkiksilla, jokka ne on ostanut tuliaisiksi Ruottista. Amerikas naisten turkikset on kovin haluttuja ja kalliita. Kuuli monen harmittelevan, ettei hoksannu ostaa.
Yhtenä päivänä oli vähä merenkäyntiä niin että laiva vähä keikkui. Heti jäi monia pöyrästä pois. Oli vähä kylmäki ja pakkas satelemaan. Näki jo taivaanrannalla kun sare tuli vastahan. Mut yleensä meillä on ollu kauniit ja hyvät ilmat. Mun mielestäni ei aallottelu ja merenkäynti oo ollu sen kummenpaa kun Vaasan Vaskiluoron seljällä, mutta ei aivan peilityyntäkään oo ollu.
Eilen illalla vähä keikutti, mutta nyt on melkeen tyyni. Aamukahvilta kokoontuu iloonen ja kovin värikäs väki korituoleihin juttelemaan. Naisilla on käsitöitä, lukemista tai kirjoittelemista lasiseinäisellä aurinkoisella kävelykannella. Naisetkin pelaavat paljon korttileikkejä, tarjoilijat tuovat joilekin viskigrokeja, naisille kokteileja — on kun istuis aurinkoisena iltapäivänä Hietalahren lasikuistikos — se vai että täs melskathan enkliskaa. Tuntuu että munkin korvani vähitellen rupiaavat aukeemahan, kunhan vain sais leukansa yhtä kankeiksi ja nenänsä honottamhan. Saapahan nährä kuinka pahoon mä murran enkliskaksi, ku takaasi tuun...
Mutta mamma, niistä luhrikkahillopurkiista mulle vasta vaiva tuli. Ne pihaji jo kun lährin Vaasasta. Helsingis varoovaasena miehenä otin ne esille kapsäkistä ja kun kantta vähä löyhrytin että henki pääsis uloos, niin jo perhana pruuttas ja frääsäs silmihin ja seinille, enkä meinannu saara käsiä päälle, että lakkaaskaan. Olin naamasta kun verinen kukkoo, seinis ja katoskin syltinpuurua, n'otta oli siinä siivuamista. Ja vaikka kyllä varovasti koitin aukaasta niitä kahta toistakin tölkkiä, niin silmille tuli. Joka päivä mä oon niitä ny vahrannu ja löyhryttäny kantta, jottei ne räjähtääsi. Ja aina vai ne frääsää. Pualilla nyt on purkit, mutta sisulla koitan vierä ne perille asti, sillä Amerikas ei oo luhrikoota. — Saa nährä mihnä kunnos Iisakin juustot on kun perille päästähän. Nyt on 3 matkapäivää jäljellä New Yorkin rantaan. Ollahan jo toisella puolellä Atlanttia. Ensin näkyy New-Foundlandin ranta, se on ittenäinen Englannin alusmaa. Sitten ajetaan etelään päin niin että joskus maa näkyy ja sunnuntaina iltapäivällä ollahan kai New Yorkin erustalla, mutta vasta maanantaina ajetahan Hudson-jokea ylös Manhattanin saaren rantaan, joka on varsinaanen New Yorkin kaupunki. Torvensoitolla huurethan taas syömähän!
Nyt ollahan viimmeistä päivää Atlantilla. On se torella aika rapakko tua Anlantti, kun isoo valtameri höyrylaiva puskettaa sitä yätäpäivää 10 päivää, niin että etukeula vettä leikkaa korkeina vesipärskyinä. Laivan kannelta veteen on yli 10 metriä korkeutta. Se on enempi kun aikataloon katolta kattelis alas. Siinä keulaveren pärskyis kuohuu vesi valkoosena ja kun se vasta-aaltona kaatuu merehen, jää aallon alle ilmaa, joka vaahtona ja valkeana poreena kuohuu pinnalla, heiastuen toisin paikoin kauniin vanhan lasin vihreänä välkkynä aallois. Viimmeinen päivä Atlantilla oli oikein kuvankaunis, meri oli melkeen tyyni, teräksen sininen, taivas aurinkoisen helakka ja pumpuliset pilvenlongat seilaali kun hahtuvat aavalla taivaan kannella. Tähyilin maata näkyviin. Oli tultu jo kolme vuorokautta New-Foundlandin, Nova Scotican rannikkoa etelään päin New Yorkiin, joka on yhtä eteläs ja lämmin kuin Italia, jonka »korkeudella» se on. Noina päivinä rupes olemaan jo kuuma. Kun 9 vuorokautta ollaan merellä ja vaikka syörähänkin hyviä ruokia, omenoita, päärynöitä ja viinirypäleitä jälkiruuaksi ja juoraan hyvää kaffia, paksua kermaa ja sokuria saa syörä kupin täyreltä, niin kun 5—6 päivää on »seilannu» ja kaikkia tuota hyvää jo vetäny maaruhunsa, niinkun suomalaanen teköö, niin rupiaa jo kyllästymähän ja toivomhan että matka jo loppuus... Päivää ennen kun maihin tullaan, on niin sanottu »kapteenin illallinen», jolloin ensi luokas pitää olla fiini, jos juhlapukua on — ei se oo välttämätöön kuitenkaan. Oli sielä miehiä matkapuvuiskin, aivan vaaleis. Mutta Ruottista kotiin palaavat Ruottin Amerikan missit, joita melkee kaikki ensiluokan matkustajat olivat, ne ittensä trööttäs oikee Amerikan kirjavankoreiksi, vanhatkin akat. Nuoremmat heistä vaihtelivat työksensä läninkejä, yks toistansa suurikukkaasempia ja räikiän kirjavia. Se oli juhlaparaattia heillä koko matka. Miehet ja Amerikan ihmiset pukivat päivisin ittensä oikein keviästi ja vapaasti, miten vain, paitahihaasilla heiluivat kaulukset auki. Tai vain hiaton aluspaita yllä, vyö ja housut tresaji kuinka rookas. Lapset telmi, juoksivat salongeis, huutivat ja telmivät päällänsä. Amerikkalaasten lasten kasvatus on niin vapaata, että Suomes sanotaasihin niitä »päässilmääsiksi». Niin, mutta kapteenin päivällisillä koitettihin olla fiiniä. Laivalla on miehille parturihuones ja naisille »kauneussalonki», jossa missien tukkariepua poltettiin, färjättiin ja pörrötettihin jos mihkä laihin.
No mäkin koitin vetää »kaikki trasut mastohon» eli pukia itteni fiiniksi smokkipukuhun hytissäni, johna oli niin kuuma, että hiki naamasta juoksi. Kyllä manasin ittekseni, etten mä oo ennen saunanlavalla juhlapukuhun körmystäny. Olin vielä niin vanhan maan ja vanhan kansan mies, että mulla oli, niinkun meillä pruukathan, kova pystykaulus, joka heti suli liemeksi ja perunakropsuksi kaulan ympärille; ja vesi nenänpäästä nokkui. Huomasin, että jenkit käyttävät pehmiää valkoista matalaa kaulusta, ja jättävät liivinkin pois! No menihän se. Eikä siinä sen kummempaa ollu kun että kukin sai, niin naiset kun miehet paperisen lakin tai töntterön päähänsä, johna oli painettu laivan nimi: Drottningholm. Ja syötävät oli monet ja runsahat. Luulin, että kapteeni tarjoais jotakin laivan puolesta, mutta ei mitään. Joku ruottalainen kiitti matkustajien puolesta hyvästä matkasta ja kapteeni jotakin vastas. Siinä kaikki. Vain jokin pöytäseura tilas jotakm juomista. Sitten oli järjestetty ensiluokan kannelle laajat tanssitilat pikkupöytien ympärille, laivaorkesteri, 4 miestä, veteli tanssimusiikkia ja joitakin tuli pöhnähän. Naiset poltti kun korsteenit. Miehet Amerikois vain vähä polttavat. Paljolta on miehiä etteivät polta ollenkaan. Mä menin nukkumaan klo 1, mutta heräsin klo 4 aikaan, kun joku Amerikan missis sai pöhnäs naurukrampin, huuti ja oli katketa kaks tiimaa, ennenkun tohtori taltutti.
Sitte oli sunnuntaipäivällisillä vielä yks asia. Pöytäpalvelijoolle, jokka kantaa kaikki ruuat ja passaavat samaa pöytäseuraa koko matkan, annettahan »juomaraha» viimmeesenä iltana. Ja kun se on kymmeneltä päivältä, niin se ei ookkaan kovin pieni — ainakaan Suomesta tuleville. Se on turistiluokas tavallisesti 5 ja ensiluokas 10 taalaa. Kyllä siinä moni kiemurreli ja koitti pinnata, mutta tarjoilijat huomauttivat, että se kuuluu heidän palkkahansa. Samoin annetaan sille naispalvelijalle, joka laittaa vuoteet ja siivuaa hytit. Niille 2—5 taalaa, ja jos on ottanu kylpyjä, on sitäkin varte mies joka orottaa palvelusrahaa, vaikka kuumat ammekylvyt onkin laivan puolesta vapaat. Mull' oli oikee mukava hyttikaveri, vapaamuurari ja merkki rintapieles. Mä kysyin jotta mitä hyötyä tuosta on. Se koitti selitellä, että jos on tuntematon paikkakunnalla ja tarvittoo apua, niin »veljet» auttaa. Jos esim, joutuu putkaan ja on »veljiä» poliisilaitokses, niin se auttaa pois. — — Ookei! — sanoon mä ihan Amerikan kielellä ja oikee pitkähänsä. Sepä hyvä seura.
Sillä norjalaasella frouvalla, mun pöytäkaverillani, oli kuulemma suuri naisten kauneushoitola Njuu Jöösin (New Jersey) puolella. Se on New Yorkin Hudson-joen toisella rannalla. Sinne kuljetaan kaksikerroksisilla höyrylautoilla tai junilla joen alite tunnelia myöri. Minä kehuin sille että se on hyvä ammatti, mikäli mä tierän, akkoja saa kyniä kauneuren takia vaikka karvat päästä. Se nauroo jotta: täts rait = se on oikee.
Meitä oli kaikkiaan suomalaasia 37 laivalla. Otettiin yhteisiä kuvia. Oli 5 suomalaista laivamiestäkin, vieläpä ensiluokan pääkokki Alex Palerma. Erittäin hauska, reipas amerikkalaistunu, varakas ja hieno frouva oli Mrs Della McNeil, lähtöisin vaasalaistakin Alceniussukua, joka 17-vuotiaana nimismiehen tyttärenä oli lähteny Amerikkaan. Menny sielä nuorena naimisiin skotlantilaisen insinöörin kanssa, liikkunu »grand sosietees», hienostopiireis, ja miehensä kuoltua pitäny New Yorkis suurta kukkakauppaa.
— Pitäähän täällä kaikkien jotakin tehrä. Minä rakastan kukkia — hän iloisesti jutteli, selvää suomea, ja oli kiihkeästi Suomen patriootti ja suomenmielinen.
— Voi kuinka me peljättiin sodan aikana Suomen puolesta. Piti lähteä oikein katsomaan sinne. Jätin vanhan palvelijani yksin suureen asuntooni. Hän on suomalainen, häneen voi luottaa — hän jutteli.
Oli ollu yhtä juhlaa koko Suomen matka. Monia suuria päivällisiä Helsingis oli järjestetty hänelle. Ja hän vanhoille tuttavilleen. Kyllä ne maksoi markkoja!
— Voi markka-parkaa — hän jutteli. Ja nauroi katkeraksensa sille jutulle jonka Suomes oli kuullu: kun japanilainen boxari ja suomalainen piti antaa näytös, sanoivat nimensä ja kättelivät ennen ottelua, niin suomalainen sanoi että Matti Saarela. Ja japsi sanoi nimeksensä: Jokoma Huma-hutan! — Niin suomalainen sanoi että: — Älä helvetis vielä humahuta elikkä mä huitaasen pääs seinään! — — nauroi missis Della McNeill, että veret silmistä nokkui.
TULO NEW YORKIIN
Meirän isoo laiva pysähtyi ulkosatamaan, n. 4 km laiturista merelle klo 18. Mutta koko matkan on joka vuorokausi pitäny siirtää kellua 40—50 minuuttia taaksepäin kun ethenpäin mentihin, niin että aika on 6 tuntia New Yorkis jäliis siitä mitä kello on Suomes. Kun sitte Amerikasta Suomehen tullaan, niin vaikka kuinka joutua tullahan, niin kellon viisaria pitää vielä siirtää n. 1/2 tuntia joka päivä ethenpäin, että tullahan Suomen oikiahan aikhan. Klo 6 alkaa New Yorkis syyskuun ilta pimetä ja sähkövalot syttyy pitkin rantoja ympärinsä niin kauas kun näkyy. Itte New Yorkki sijaattoo Manhattan-saarella, jok'on n. 20 km pitkä, 5—8 km leviä, ja sielä asuu n. 3 miljoonaa ihmistä. Se on Hudson-joen ja East Riverin (= Itä-joen) välillä, mutta molemmin puolin on suuria kaupunkeja, niin ettei tierä mihnä raja kulkoo. Se on yhtä suurta kaupunkia, jota sanotahan Suur-New Yorkiksi, johna asuu yli 8 milj. ihmistä. Siinä on suuri Bronx, Brooklyn, Quins, New Jersey, jok' on eri valtiokin, Staten Island, Long Island, Coney Island ym. Tuo Island merkittöö saarta, ja lausutaan ailand, niin ettei ässää kuulu ollenkaan. Ne on eri kaupunkeja, mutta New Yorkin pormestari on kaikkien eri Suur-New Yorkin esikaupunkien ylin kunnallinen päämies.
Laiva jäi seisomaan n. 100 m siitä kuulusta ja korkiasta Amerikan Vapaurenpatsaasta, joka on meren saares New Yorkin erustalla. Se on suuri valettu naisen kuva, toinen käsi kohotettuna ja siinä niin suuri valosoihtu, että sen kuvapaitahan sisälle on rakennettu leviät portaat, joita myöri ihmiset pääsöö nousemaan sen naisen pään sisälle ja kattelemahan sen silmänreijistä mailmaa. Ja käsivarren sisällä kiertää vielä portaat, että pääsöö kätehen asti ja sieltä kurkistamhan, niin että maailman suurin mamman-kuva se on. Patsas on heijastusvaloilla valaistu, niin että pimiäs yös se on kaunis ja juhlallinen. Merellä loistaa ankkuris monet muut suuret valtamerihöyrylaivat. Laituriin ei laske laivat sunnuntaisin sen takia, että pitääs maksaa satamatyölääsille 100 pros. palkankorootus ja kallis laivan satamamaksu kaupungille. Ja toisaalta on tuo viimmeinen yö matkustajille hauska ja juhlallinen näky, kattella yöllä miljoonin sähkövaloin loistavaa maailman suurinta kaupunkia. Punaiset, valkoiset, vihreät ja siniset mainosvalot palavat, syttyvät ja sammuvat yössä. Kaupunkien välillä kulkoo yhtämittaa kakskerroksisia valaistuja höyrylaiva-lauttoja, »färiä», jokka kuljettaa 10 centin maksusta ihmisiä ja autoja läpi yön. New Yorkis on paljo tehtaita, kauppoja, ravintoloita, jokka on auki »24 tuntia»; siis aina sunnuntaisinkin. Kauppapuoriakin saa pitää auki kuinka myöhään tykkää. Ja katuvaunut, ilmas ja maan alla jyrrää aina. Maanantaiaamulla klo 6 syörään laivas viimeinen kahviaamiainen eli breekfesti, ja laiva lähtöö sitte hiljaa Hudsonjokia ylöspäin. Siinä virtaa vuoksi ja luore, niin että 3 pukseeripaattia meitäkin hinas ja kääntöö laiturihin, jokka on kun tallinpilttuita, sillä kullakin laivalinjalla on omat laiturinsa. Laivahan tuloo jo ennen veneellä poliisitarkastajat ja toimittaavat passintarkastuksen, 1. luokan matkustajat ensin ja Amerikan kansalaiset. Sitte vasta »alien» eli suomeksi kuulustaa melkein kuin ääliöt, jokka oomma ulkomaalaasia eli ei-amerikkalaasia. Sen jälkeen vasta turistiluokan matkustajat. Passi leimataan ja saa maihinnousukortin, jonka poliisit ottaa maihin astues pois, kun matkustajat lasketaan tarkasti vartioituun suureen tullihuoneeseen. Laivamiehet on kohteliaita ja avuliaita kapsäkkien maihin kannos. Laivasta pannahan alas tullihuoneeseen liukuva pakaassin kuljetushihna, jota myöri ne laskettaa tullihuoneeseen. Laivan lastiruumien monet luukut avataan, 5—6 täkin eli kerroksen läpi, n'otta päätä huimaa kun kattoo alas. Sieltä laivan vintturipelit nostaa tuhansia suuria matka-arkkuja — ja automopiileja, joita matkustajilla on ollu mukana. Kuin lasten vaunut nousoo ja killuu ilmas suuret autot ja laskethan laitureille. Hyvin on Amerikan rannas järjestetty se pakaassin tullaus; joka kapsäkin pohjas pitää olla isoo lappu, johna on sen omistajan sukunimen ensimmäänen kirjaan. Ja tullihuoneen katosta riippuu järjestykses isoot rautakilvet, jois on kirjaamet A, B, C jne., joiren alle nimikirjaamien mukaan tuoraan ja sortteerathan sitte raskas pakaasi ruumista ja »käsikapsäkit», jokka on ollu ittekullakin hytis käsillä. Multakin oli 2 ruumas ja 3 käsikapsäkkiä. Sai siinä orottaa ja vilsket käy ennenkö kunkin kapsäkit oli yhres paikas, niin että voi kutsua tullimiestä, joilla on nimikilpi lakis.
Tuos 9 aikhan oltihin tullihuonehes ja se tullaus kesti n. 2 tuntia, ennenkö kärrärit kuljettivat kunkin kapistukset tullileimalla varustettuna korkeitten rauta-aitausten läpi karulle.
Mun suuret kapsäkkini oli raskaita ja kovasti köytettyjä. Niiren pärvööttämises ja penkomises hikosin kuuman ilman takia enempi kuin koskaan elämäsnäni. Vesi juoksi naamasta, että silmät sokkas ja karvasteli. Lukkokin oli menny rikki yhrestä ja avain toisesta, niin että työtä siinä oli, kun punnastelin. Tulijoota vastahan ottamaha tullehet ihmiset oli toises pääs 100 metrin pitkää makasiinia korkian rautahäkin takana, eikä matkustajia sinne päästetty. — Pusuja heittivät ja huutelivat toisillensa.
Mä ajattelin jo ja kattelin, onko Iisakkia sielä mua vastas, niinkun se oli kirjoottanu. En ollu häntä ennen tavannu, mutta olin lährettäny sille sen kuvan ittestäni, joka otettihin lähties Vaasan asemalta komja lätkälakki pääs. — Eikä kauan kestänykkää, kun kova-äänitorvi huuti, jotta raikuu:
— Hei Jaakkoo, Iisakki on täälä! — ja kun kattoon kalterin taa, niin sielähän Iisakki löi käsiänsä päänpäällä yhtehen jotta, — hei, hei! No mä karjuun takaasi jotta katto kohooli:
— Heikun keikun, Iisakki, täälä ollahan tervhyysiä Suomesta ja Pohjanmaalta. Multa on sulle juustoja — Jalasjärven muruuna! Orota, kun mä saan tullatuksi! Ja toiset huuteli omalla kielellänsä, mitähän mitkin kiljuuvat n'otta se oli Paapelin kielten sekootus ja eri puheen pauhu.
New Yorkis oli muutoonkin kuuma päivä, ja multa vanhan maan uuret vahvat verhat, takki ja liivi yllä, kun kaikilla muilta ihmisillä oli vain housut, vyö ja hiatoon avokaulaanen paita päällä, eikä lakkiakaa pääs. — Hikosin jotta paita, liivi ja takin selkämystä märkänä. Ja ne uuret lämpööset villaaset kalsongit jalaas, niinku mamma oli käskeny, etten vilustu.
Oli siinä aika solkkaaminenkin tullimiehen kans tavaroosta, kun piti maksaa jostakin 3 taalaa veroakin. Ja 8 taalaa piti nyt maksaa Amerikan rannas maihinnousurahaa, kun ei ollu maan kansalaanen. No tuli ne munkin kapsäkkini tuas 1/2 12 alha liukuportaita kadulle. Kärrärille ja kantajalle meni taala mieheen, ja karulta oli heti musta neekeripoika kapsäkin nurkas kiinni, jotta hän kantaa ja hakoo täxi-auton, mutta Iisakki sanoo jotta — Gou tu hell! — mee tiekkahas siitä, kyllä me ittekki. Tuli auto ja sinne väännettihin kaikki kapsäkkini ja niin lährettihin ajamahan Iisakin kotia Brooklynin puolelle. Pitkä matka, Iisakki sanoo ajajalle jotta — Älä aja yhtää mutkia, kun suoraa lyhintä tietä. Ja selitti mulle jotta Amerikan autonkuljettajat on sellaasia juupelia, että äkkioutua ne ajaa fyrrää vaikka puolenpäivää asemalta parin taloo-korttelin ympäri jotta maksumittari näyttääs paljo ajetun. Ja heristi sille nyrkkiä. — Mäkin kattelin julmasti sen päälle, sillä reisutaalat oli melkein kaikki, mutta hyvin piisas. Siinä me sitten Iisakin kans autos fläsäättihin ensikuulumiset ja se viisaali mulle pilvenpiirtäjärakennuksia, johna korkeimmas on 105 kerrosta ja maan alla vielä monta. — Oli kun ojan pohjaa olis ajanu, autoja, kuormavaunuja ja onnipussia karut täynnä, neekereitä ja kaiken mailman konkkanoukkia kun sarapistua, melu ja tärinä yhtenä humuna ympärillä. Kauppapuoria ja saluunia seinät täynnä, tavaraa jos mistä laista, Kai sitä parituntia ajettihin sinne Iisakin kotia. Autonkuljettaja vaatii enempi juomarahaa, n'otta Iisakki suuttuu ja näytti nyrkkiänsä. Siinä taloonportilla nojaali seinähän suuri friski mies, »janitoori», se on talonmies, joka kattoo päältä ja sanoo lopuksi jotta — Älä maksa sille jutille enempää. Huitaase, jos ei usko! Selvää tamperelaasta puhui, jotta suu auki imehtelin ja kysyyn jotta: — Kuka tuo on? Niin liska sanoo jotta:
— S'oon Järvinen. — Täs taloos on kaikki suomalaasia!
No niinpähän me Iisakin kans kantaa retuutimma kapsäkkiäni 4 kerroksisen suuren kulmataloon pihalle, ovesta sisälle ja ensi kerroksehen. Iikka aukaasi ovet jotta — Ja oo kun kotonasi —Täs on Hilta!
— Päivää, tervetulua! sanoo Hiltakin, niin silmät loistaan ja iloosesti jotta oli kun olis tullu vanhojen tuttujen luo, vaikka ensi kertaa nähtiin. Pyhiiskelin hikiä naamastani, kun oli kuuma ilma. Hilta toi jo hantuukia ja Iikka hosuu kapsäkkieni kimpus jotta — Tämä pannahan tuohon »klaasettihin» (vaatekomerohon), tuo menöö tuonne.
— Tääl' on kaffia kaarettuna — pyörii Hilta, — Jaakkoo istuu tuohon, Sakki (se sanoo Iisakkia Sakiksi) tuohon, mä kaaran jo — ettei mun tarvinnu muuta kun räpyttää. Paatihuonehes sopii sitte ottaa kylpy ja pestä hiet pois, mutta esti kiret ja silmät, ennenku kaffille, tänne! — n'otta heti oli ku kotona mamman kuris ja opetukses. (Aina mua akat komentaa!)
Kerron nyt suomalaasten työläästen asuntoosuuskunta-huoneistoista Brooklynis. — Paatihuone oli ku herroolla Helsingis, posliinia seinät, kylpyammeet, kraanasta vai vääntää, niin tuli kuumaa ja kylmää vettä vaikka huru myki. Saipuasta ei oo puutetta, niinkun soran aikana Suomes, johna poikaan ei silloo tarvinnu pestä naamaansa! Hiltalla oli sielä oikee puuteripurkit, orikolongit, suuveret, hammasporstat ja monet nukkaaset hantuukit. Eri pesupöyrät ja istumapenkit, jottei muuta kun nuorasta nykäästä.
Kyllä sitte kaffit maistuu ja hyvät savut päälle. — Kaffileivät ostethan puorista monellaaset ja »keekit» (sokeri- ja herelmäkakut). Sokerisantaakin puurolusikalla voi öösätä surkuamata ja oikiaa paksua lehmän maittilaa. Puorista vai sai hakia pastörisoitua kylmää vahvaa maitua. Ja hyvää piimääki sai joka päivä. Kaffin päälle tuli isoo fati omenia, päärynöötä ja karotillinen viinirypälehiä. — Verä suukkuhus vain, niin paljo kun huvittaa, ei ne täälä monta senttiä maksa! sanoo Iisakki. — 10 senttiä puoli kilua. Käyyn mä heti keittiötäki kattomas. Suuri kaasuhella oli, ettei muuta kun kruuvista vääntää ja tulitikulla tuikata valkia, niin kova sininen liekki syttyy: keitä ja paista, kyllä tapahtuu ja nopiaa. Eikä paljo maksakkaa. Sähköllä pienes vehkehes »toosteris» paahrethan valkoosta ranskanleipää. Se on »toostia», voita tai marmelaatia päälle. Sitte tuloo se tavallinen pikku aamiaasruoka: ohutta paistettua sianlihaa ja kaks präiskäleheksi paistettua kananmunaa päällä. Sitä sanothan: »häm änt egs». — Lautanen ohrapuurua ja klasi maitua. — Täälä on tehtaan tekoosia ohrahiutaleita, valmihiksi kypsytettyjä jottei se kestä jos 5 minuuttia, kun puuro on valmis. Sen päälle pyyhkäästähän truuttua salveettihin, jotta hyvää oli.
Posliinipöyrät ja penkit on keittiös, ja kuumaa ja kylmää vettä tuloo astian pesuhun. On 1/2 m:n korkia ja metrin leviä, komja valkoone emaljinen kylmäkaappi, joka käy sähköllä. Sisällä on 4 hyllyä, jonne pannahan lihat, makkarat, mairot, oranssi (= appelsiini), greip, ananas ja jos mikkä hyvät herelmäjuomat, »juusit», jotta ne pysyy kylmänä. Ja perunat, vihannekset alahyllyylle, että ne pysyy tuoreena. Kas sähkökaappi antaa kylmää ja parhultaasta lämpötilaa ittestänsä, kruuvista vai tällää. Ja teköö jäänpaloja vielä, jotta saa panna klasihin jos tahtoo. Kyll' on hyvä vehjes, 250 taalaa maksaa, ja sellaanen on melkee joka työlääsperheeskin, herroosta puhumata, joilla on monta ja suurta sellaasta kaappia. Eikä sen käyttö kuus paljo maksakkaa. — On pölynimijäkoneeta, joilla matot ja laattiat lakiasiahan.
Helppua se on pesuhommakin. On pesukone-automaattiliikkeetä, jos ei ittellä oo. Sinne sopii vierä 4 kilon knyytynsä likaasia vaatteita, pistää »separaattorihin» klasisesta etuluukusta, maksaa 25 senttiä, vääntää knappia, niin kone alkaa hyrräämähän. Saipuajauhetta kaarethan vähä joukkohon, niin kones kolmes veres vaihtaa ja pesöö vaatteet 40 minuutis. Emäntään ei tarvitte kun istua mukavihin lavittoohin, orottaa, hoitaa lastenvaunus pienimpiä kersoja ja ruveta toisten akkaan kans praataamhan sen aikaa. Ja juoruaavakki ne kun naakat kirkontornia. Kyllä ne osaa sen tääläkin. Vaatteet tuloo konehesta niin kuiviksi väännettynä, jottei muuta kun ripustaa kototaloon katolle kuivamahan. Elikkä toisen, kolmannen tai neljännen kerroksen klasista pyykkinarulle pihamaalle. Niill' on kattokaas klasinsa vieres sielä korkialla rautatrissu-pöyrät seinästä seinähän ja oma pyykkinuora, jota saa klasista vetää liki sitä mukaa kun tarvithan. Ettei varaasteta.
Osaa ne kuulemina sitäkin täälä.
Suomalaasilla on Brooklynis eli Pukinmäjellä, niinku ne sanoo, noin 30 suurta osuustaloa, 4-kerroksisia hyviä kivitaloja, komjempia kun Helsingis. Niill’ on kierät suomalaaset haukkumanimensäkki: on Hikipisara, Mannerheim, Moskova, Kiusala, Kööpeli ja mitä kaikkia onkaan. Suomalaaset ovat ensimmääsinä rakentanehet ja tuonehet Amerikkahan osuustalot, ja vasta myöhemmin ovat jenkit ja muut kansallisuuret sen konstin hoksannehet. Niis on kaikki nykyaikaaset mukavuuret, sähköt, kaasut, kuumat, kylmät veret, ja likajohrot, valkoosta kaakelia kylpyhuoneet, keskuslämmitykset, komiat porraskäytävät, on marmorillakin paneelattu, roskahissit joka huushollis niinkun Iisakillakin. Ja ne on tehtais ja sekatöis käyvillä työläisillä. Niis on keskimäärin 5 huonetta. On kaukempana työs käyvillä oma »kaara» eli autonsa, jolla kuljethan. On »livingruum», sali eli olohuone, »kitchen» keittiö, »tainingruum» ruokasali, vaikka keittiös tavallisesti syörähänkin. Ja sitte peti- eli sänkykamari. — Amerikkalaaset sängyt on kauhian leveetä. Tavallisten »fällyjen» leveys ja pituus, kahret lakanat, tavallisesti yks, ja mulle liika ohut tyyny. Sängys on korkiat tolpat joka nurkas, kun sarvikelkas. Posliini-astiaa, kultareunaasta, klasia ja karottia on paljo, koreita lampunmallisia sähkölamppuja, koristetavaraa pöyrillä ja piirongin päällä; paljo soffatyynyjä ja leveetä pehmoosia mattoja lattialla. Ulko-oven takana on sisäovi porraskäytävis, ja siinä välis seinäs messinkitaulu, johna on joka asujan nimi ja sähkönappula, jota pitää painaa, sillä sisäovi on lukus. Silloo kello soi ylhäällä asunnos, josta sähkönappulalla vastarahan, ja sisäovi aukee. Tavallisesti on isäntä jo ovella vastas, kun sitte portahia ylhä nousoo. Jos ei oo, niin paina sähkökellua joka on oven vieres — niinkun parhais herrois Helsingis. Monis suomalaisten talois on oma »janitoori» (talonmies), joka lämmittää, siivuaa pihan, portahat, ym. ja elää sillä. — Vuokra on noin 1/4 tai 1/3 kuukausiansiosta. Sentistäkin piretähän kiinni. Pohjakerrokses on usees taloos jonkin yhtiön pesukones vuokralla, johna maksaa pyykki vain 10 senttiä, ja talookin tienaa. Huoneistojen omistajat useen vaihtuu työansiopaikan takia. Tullahan ja mennähän, muutethan paikkaa ja myyrähän asunto, mutta suomalaasten osuustaloot koittavat hoitaa asioota niin, ettei huoneistot ostojenkaan kautta mene vieraskielisille. Brooklynis ei asu »mustia». Neekerit ei kärsi, että niitä sanothan neekereiksi, vaan niitä on nimitettävä »värillisiksi» — »kalors». Jos sanoo neekeriksi, niin ne näyttää kieltänsä ja irvistää.
Mikäs se tämä Iisakki Nisula sitte on miehiään?
En mäkään ollu tavannu sitä ennenkö nyt New Yorkin rannas, kun se huuteli mua kovaäänisellä ja oli vastahan ottamas ja kotiansa viemäs.
Kun postinkulku aukes Amerikasta, niin heti ensimmääsenä sain kirjeen siltä. Ja sitte toisen jotta: nyt ne perhanat on vienehet mun Ellis Islantihin vankeuteen. — Amerikka takavarikootti meirän suomalaasen laivan ja pistivät kapteenin ja koko miehistön kurruhun eiväkkä päästänehet pois lähtemhänkään. Hetkeksi päästivät keskitysleiristä, että me elättääsimmä ittemmä. Miehet yrittivät jos jotakin työtä, mäkin pesin laattioota, tiskasin, maalata tuherrin ja huonua oli. Riitelin ja rähisin Amerikan viranomaasille, jotta tämä vasta peliä on, kun ei pääse poiskaan eikä tahro työllänsä elää, laiva vietihin — niin ne pisti mun takaasi linnahan ja pitivät monta kuukautta. Minä istuun vaan ja kuroen monta kymmentä paria sukkia, kun vaimoni Hilta toi mulle kurinlankaa, että aika kuluus. Sanoon vartijoolle jotta: — Kyllä mä tääläkin istun. Mä oonkin sellaasesta maasta, johna kansa syö huonompaa ruokaa ku täälä linnas ja tappeloo kumminkin ittenääsyytensä ja vapautensa puolesta mailmanvaltoja vastahan. Mua te täälä pirättä fankina, pitäkää vaa, mutta saatta sen vielä maksaa, oon mä vain sellaanen Iiska Jalasjärveltä. — Koittivat sitte yllyttää, että lähre pois täältä jonkin muun maan laivalla. — Enkä lähre, — sanoo Iiska, muutakun suomalaasella laivalla! Minä vaarin palkkaa ja korvausta siltä äijältä, kun te ootta mua täälä pitäny ja matkakustannukset takaasi Suomehen. Ne kustannukset-olis soran aikana ollehet hyvin suuret Porttukalin, Ranskan, Hollannin, Ruottin kautta, n'otta ne oli pulas tämän jääräpää Iiskan kans ja jättivät sen maahan. Iisakki oli sillä välin menny naimisihin Hiltan kans, o.s. Jokinen Urjalasta, jok'oli maan kansalaanen ja ollu sielä jo yli 30 vuotta, n'otta n'oli pulas Iisakis kans. Iisakkin on matalasta korosta lähtöösin Jalasjärven Luopajärveltä. Hänen isänäitejänsä sanottiin »Nisu-Maijaksi», joka kaupitteli Jalasjärven pakarien nisuja ympäri pitäjää. Iikan isä elää vielä yli 70-vuotiaana omalla pientilallaan Luopajärvellä. Yhreksästä lapsesta oli Iisakki vanhin ja piti lähtiä 16 vanhana mailmalle ittiänsä elättämhän kun kotona oli väkiä liikaaki. Helsinkihin painuu Iisakki, oli 1 markka rahaa taskus kun sinne tuli, ja vähä nälkä. Elätti ittensä, joutui 1918 kansalaassotaan, tappeli valkoosten puolella, joutui 1918 asevelvollisena Valkooseen Kaarttiin Helsingis, rupes kapitulanttina rajavartiosotilaaksi, kohos Sallan 2. komppanian leipuriksi ja keittiömestariksi. Heräs isänmaan asialle, eros palveluksesta, tuli Helsingin merivartio-osastoon, innostui Lapuan Liikkeesen, tuli IKL 6. »poppooseen» ja kesytteli Mussoliinin karhunpenikkaa. V. 1937 lähti hän merille kokiksi erääseen höyrylaivaan, joka kulki Euroopan vesillä. Siirtyi Loviisan Nordströmin kauppalaivastoon, oli sillinpyynnis Islannin vesillä 1939 ja tuli Hankoon läpi miinakenttäin Petsamo-laivalla, kun jo tippui pommeja. Joulupäivänä 1939 lähti massalastis Englantiin, mutta kun talvisota loppui, pääsi laiva vasta lähtemään Englantiin ja saksalaiset sen kaappas Norjan erustalla ja määräsivät menemään Saksaan. Mutta päällystö ajoiki laivan lujasti karille Stavangerin kohralla. Laiva jäi siihen ja miehistö tuli pelastusveneis rantaan, josta Suomen konsuli toimitti ne jonkin päivän perästä Suomeen.
Kesäkuus 1940 otti Iikka pestin Nordströmin toiseen laivaan Raimo-Ragnariin stuuerttinä eli ruokapuolen päällikkönä, ja lährettiin Amerikkaan Baltimooreen, josta tuotiin mm. lentokoneen siipikangasta ja muuta hyvää Petsamoon 1940. Maalisk. 1941 lähti hän Helsingistä suomalaasella 7 000 tonnin »Aagotilla» stuuerttinä Argenttiinaan, josta pitis tuora ruislasti Suomeen, mutta sota syttyi ja jäätiin orottamaan. Tuli määräys, että valmis lasti oli purettava, ja 5 kuuta seisottihin tyhjänä Buenos Airekses. Sitte pantiin lasti USA:n Baltimoreen. Mentiin sinne ja ulkopuolelle aluerajan jäätiin seisomaan. Silloo tuli Setä-Samuli, otti laivan ja kärräs miehistön keskitysleiriin.
Iikka pääsi lopuksi New Yorkiin, johna sillä oli tuttavia ja sai töitä sielä ravintolois keittiön puolella.
Tapas sitte Hiltan ja menivät naimisiin. Asuvat nyt suomalaisten komias osuustalos Brooklynis, omas 4 huoneen ja keittiön huoneustos, ja voivat hyvin. Iikka harrastaa lujaa isänmaan asioita ja Hilta kans, ovat lähettäneet satoja lahjapaketteja Suomeen, muistaen erikoosesti sota-orpoja, invaliideja, leskiä, sotilassairaaloita, rajavartiostoja, vapaussoran miehiä ja Sotilaskotiliittoa, joille ovat keränneet ja lähettäneet suuriakin pakkalaatikoita vaatteita, kahvia, tupakkaa ym., yhteisvoimin toisten innokkaitten suomalaisten isänmaan ystävien kans, ja yksityisestikin.
Näiren vieraanvaraiseen kotiin Brooklynis otettiin minut avosylin vastaan. Ja suomalaisia on ison 4-kerroksisen kivitalon koko väki. Ja täs ympärillä on lähes kolmekymmentä suomalaisten omistamaa isoa asuintaloa. Suomia kuuloo karulla, on suomalaisia kauppoja ja oma saunakin.
NEW YORKIS
Oon nyt viikon pyöriny kuin hullu päästä pyörällä täälä Suur-New Yorkin ystävällisten suomalaisten myllys. Ensimmäänen tutustumistilaasuus oli järjestetty »Fift Avenyyn» (eli »Viirennen puistokarun») Työväentalolle, jok'on suurin New Yorkin suomalaasten juhlahuoneisto. Se on »Kansanvallanliiton», sosialidemokraattien, omistukses, oma suuri 4-kerroksinen kivinen kulmatalo Harlemin kaupunginosas. Salihin mahtuu n. 600 ihmistä. Siinä on hyvä näyttämö, sillä palkattu johtaja Mr Haavisto ja runsaasti amatöörinäyttelijöötä. Siellä Aarne Orjatsalokin Amerikan vuotensa vietti ja käytti monia taiteilijanimiä, mm. Alarik Aaltoa. Viina vei miehen ja kuoli yleeses sairaalas. V. 1949 keväällä toi hänen tuhkansa Suomeen eräs siellä käyny tiatterimies.
Paljo on sielä näytelty suomalaisia suuriakin näytelmiä. Sielä pirethän kaikki N.Y:n suomalaisten suurimmat juhlat. Ja kesäisin kaikkien N.Y:n suomalaisten yhteeset suuret ulkoilmajuhlat viereeses kilometrin pitkäs Central-Parkis.
Aika suuri on sielä lainakirjastokin, jonka seinällä on Juho Rissasen täälä maalaama suuri taulu, esittäen kylätappelua luttirarin pihamaalla. Siinä on oikeen härmäläänen meininki, joukkokohtaus kuin Härmän häis, mutta niin »rissasta», ettei tekijästä erehry. — Rissanen tuli Amerikkaan vähää ennen talvisotaa ja on asustanu Floridas, tasaasen lämmön mais, palmupuiren siimekses suurimman osan. Tapasin hänet ilkoalasti New Yorkis Petter Haataisen saunan penkiltä, jonne minutkin vietiin kylpemään — Kalle Ruususen kans kilpaa laulamasta suomalaasia rekilauluja! Eipähän oo yli 70-vuotias kuulu tairemaalari Rissanen paljokaan muuttunu kymmenehen vuotehen, kun hänet viimeksi tapasin Helsingin Kappelis. Kai etelän herelmät ja iloinen mieli pitävät virkiänä ja terveenä. Hyvin on pärjänny ja toimehen tullu.
Niin siitä »fift äävenjuun» Työväentalosta. Sielä on muitakin yhristyksiä ja saleja. On kuuluusan Amerikan kuulun Atleettiklubin ja sen nuoriso-osaston »Vesan» harjootushuoneistot. On suuri ruokala, olut ja viinioikeuret, jossa paljo käy väkiä syömäs. Suomalaasta on väki, mutta enkliskaa yleensä puhuvat. Ovat siihen niin tottunhet päivittään, että se tuloo ittestänsä, vaikka kyllä sitte suomiakin puhuvat kun ovat istunehet, ja siksi tuloo. Ruokahomma on sellaasta tiskihommaa, että kukin ottaa kaffelit, veittet ja lusikat itte; mies nosteloo valmihit ruuat prikalle, jonka kukin vie itte pöytähänsä. Seinällä on ruokataulu, johna enkliskaksi on präntätty ruokalajit, syömät ja juomat ja mitä ne maksaa. Monellaaset ja runsahat on sapuskat, oluet, viinit, mairot, piimät ja herelmämehut, makiat leivokset ja jälkiruaat — eikä ollenkaan tyyristäkään työmiehen päiväpalkkahan verraten. Kun työmies ansaattoo 15—20 taalaa ja enemmänkin päiväs. Lujasti ja hyvin syä jo yhrellä taalalla.
Amerikan suurin suomalainen sanomalehti on nimeltä Raivaaja, johna Oskari Tokoi työskentelöö. Se ilmestyy Massan valtios Fitchpuris, mutta sillä on haaratoimitus ja konttori New Yorkis, juuri täss Työväentalos. Kävin sielä kattomas toimittaja Mikko Lyytikäistä, lupsakka savolaanen ja talouspuolen hoitaja Vilho Hedmania.
Amerikas on asiat paljo toisin kun Suomes ja Euroopas. Niinpä suomalaasten lehtien toimittajatkin häärivät hiki hatus kaiken kansan kätilönä ja tuhattaiturina.
— Horiopp! — se on täälä, tuhannen kiirus ja sata asiaa jokahittellä. Se on kummaa, että nämä amerikkalaaset ovat yleensä hyvin ystävällisiä ja auttavaasia kaikille ihmisille. Ja toinen piirre, ne ei naura, eikä mongi vieraskielisiä, jokka huonosti ääntävät ja puhuvat enkliskaa. Ne ymmärtää jo puolesta sanasta. Poliisit ovat kun lapsenpiikoja, ystävällisiä setiä, vaikk' onkin kapula ja paljas revolveri lonkalla, jota käyttävät tarpeen tullen surkuamata. Ja väki sanoo että: Täts oo rait (s'oli oikee), kun jokin »gansteri» tai rämäpää makaa kuula kallos karulla — ja kuva seuraavan aamun lehres.
Salin täyreltä oli suomalaasia kokoontunu mun esittelytilaasuuteheni 17. p:nä syysk. Fift ävenyyn »haalille» klo 8.30. — Amerikas käyttävät vielä vanhaa kellontaulua 1—12 yleensä. Illanviettokin oli amerikkalaasta. Joku toimii tilaasuures aina esittelijänä niin kun toimittaja Mikko Lyytikäinen täs ensi-illas. Se lausui mun tervetulleeksi Amerikan mantereelle, kehui ja ylisteli niin maasta taivahasen, että mun oli noukka punaasena ja tukka pystys. Mutta pisti se aina leikkiäkin välihin n'otten mä tienny millä pakaralla m'olsin istunu. Siel' oli yhteeslaulua ja Mikko komenteli että »nyt on sen misterin vuoro sanua jotakin.
— Tervetulua — toivotti Atleettiklubin vaasalaanen puheenjohtaja Emil Elokin. — Jalasjärveltä Amalia Pentinmäki, nyt missis Matson Long Islandista, on täälä esittäny paljo Jaakoon juttuja iltamis. Se komennettihin nyt esiintymään ja lukikin »Lukkarin housut», jokka tarttuu Alavuren asemalla halkopinoohin, — jotta väki nauroo vääränä.
Sitte se Lyytikääsen Mikko huikkas jotta:
— Tuuppas nyt sä Jaakkoo lavalle ja näytä kuinka se sulta itteltä käy. — Mä saapastelin sinne lavalle ja koitin prätistää kans parhaani. Kovin oli yleesö kiitollista, klappas käsiänsä n'otta mun piti monta kertaa keskeyttääkki lukuni.
Sitte siirryttihin »alasaliin», ravintolaan ja sielä mä vasta myllyyn jouruun. Yleesöä, tuttuja ja tuntemattomia oli ympärilläni kättelemäs ja kyselemäs Suomen kuulumisia ja sukulaasiansa, että sain pyöriä ympäri kun viipperö. Joka pitäjästä oli väkeä Etelä-Pohjanmaalta, jotta.
— No päivää, Jaakkoo, m'oon Ilimajoelta, kuinkas sielä Hanittomanhävittömän loukolla voirahan? — Onko Vaivaastenneva ollu veren alla?
— M'oon Kyröön ulkosaraalta, siitä Nurmoon pysäkin nurkalta, ja missi on Peräseinäjoelta.
— Mitäs Härmähän kuuluu, vieläkö sielä miähiä tapethan? — Onko Koukkuluomaa oikaastu? Vieläkö Ylisen Jaakkoo ja Maija eläävät, kyllä mä sun muistan, kun isäs oli poliisina Kotoluhras.
— Min'oon Präntöön poikia ja tuo »jungfela» (vanha poika) ei oo tääläkää saanu akkaa, vaikk'on 40 vuotta yrittäny! S'oon Fyrrykyrööstä...
Oli siinä iloosta hälinää, kun ei keriinny yhrelle vastata, kun jo toinen pökkäs kättä jotta — Hei Jaakkoo, tunneksä enää mua, m'oon Vaasasta? Mä kattelin hetken aikaa, tunnin, ja sanoon jotta — Hojaa, s'oot säveltäjä Manu Perttilän velii, voimistelulehtori Viipurista, mutta kovasti näyttää päällyskummi kulunehen, kun nuan sisäkummi loistaa... Kaljuansa pyyhiskeli jotta: niin on. — Tervhyysiä sisareltas Vaasasta, sill'on Manun nuotit tallella.
Ja Wasaman ent. painija, väkivahva Saarikoski tuli paiskaamahan kättä. Ja kansakoulutoverini Ruusa Parkkari, enklantilaasen hienon missinsä kans oli sielä. Ja Ylistaron Kyläänpäästä Korpelan Jussi, ja pulska vanhapoika kans Kananoja Kurikasta. Ja paljo muita, niin että olin kun Suomes. Ja kutsuja satoi joka puolelta jotta.
— Nyt sun Jaakkoo pitää tulla meille.— Mä asun, mikä 36. striitti ja 7:s ävinjuu, tuut vai sabweilla (maanalaisella treinillä) Taims Kuanlle ja siitä otat lokaalin (paikallisjunan), niin 2 aseman väliä, sitte suoraan ja otat katukaaran. Samoon vaasalaanen kenkäinsinööri Granlund oli tullu Nju Jöösistä loistopiilillänsä. Se meinas vierä mun väkisin kotiansa, mutta Pollarin Matti Ylistarosta, joka on N.Y. Kansallisseuran puheenjohtaja ja missi Teuvan flikkoja, Perttilä missinsä kans ja Emil Elo kiskoovat ja veivät mua lopuksi juoksujalkaa yhtehen trahtöörihin syömähän lampahan lapaa. Se krouväri oli italialaanen ja kun se kuuli, jotta mä oon Suomesta, niin se huuti jotta:
— Vivat Finlandia! (eläköön Suomi). Ja tukkii vängällä yhren »haipoolin» (kopsun) lisää.
Mä filttusin Iisakin peräs pihalle ja kontiimme jonnekin maanalaaselle asemalle, johna junat tulla jyristivät että maa täräji. Ovet lensi junas auki, me astoomma sisälle. Siälä oli neekereitä ja jos jotakin kansallisuutta, ovet klapsahti kiinni, ja me mennä jyristimmä jotta korvat lummehroksis ainakin 1/2 tiimaa jonnekkin.
5 senttiä maksaa maanalaasella ajaa vaikka aamuhun asti, satoja mailia ympärinsä.
Ja olimma sitte kotona Hiltan tykönä klo 2 yällä.
Brcoklynis asuu enempi väkiä kun itte New Yorkis. Brooklyn on ilmavampi, matalaa kaupunkia; 3—4 kerrosta, erillisiä taloja, puita ja puistoja. Keskellä on korkia mäki, suuri kaunis puisto, Sunset (auringon lasku) josta on laaja ja kaunis näköala New Yorkiin, pilvenpiirtäjärakennuksiin eli skaiskreipereihin, New Jerseihin (njuu Jöösi), Atlantille ja Vapaurenpatsaalle.
»Sunsets-puiston keskellä on suuri uimahallirakennus ja ulkoilmavesialtaat hyppytelineineen, monet suuret leikki-, tennis-, peh- ja pallokentät. On oikein hevosenkengän heittokenttäkin, johna raavahat miehet kilpaa paiskivat rautakeppihin isoa hevosenkenkää. Se on amerikkalaanen urheilulaji. Hiekkalaatikoota, keikkuja ja lautoja on lapsille.
Mutta pitkää mä kattoon, kun kaupungin kustannuksella on rakennettu 10 isoa sementtistä pelipöytää eläkeikään tulleille kaupungin työläisille ja kelle vain ukoille, että ne saavat aamusta iltaan istua sielä ulkoilmas kauniis puistos korttia pelaamas, sakkia ja tammipeliä siirtämäs. Sielä on satakunta ukkoa aamusta iltaan pelaamas ja rupattelemas, senkun kotona käyvät vain syömäs. Talveksi nuo äijät siirtyvät lämpimiin valaistuihin mukaviin saleihin uimalaitokses pelaamahan. On täälä totisesti »sosiaalinen hoito» kehittyny!
Puiston nurmikoolla saa kävellä, lojua tai nukkua. Niinkun tekivätkin. Poijat ja aikamiehetkin sielä palloa löivät tai nahkapalloa paiskivat. Ja karuillakin poijat isoa nahkapalloansa pelasivat autojen keskellä, välittämätä ihmisistä. Siinä voi saara karulla isoon pallon päähänsä! — Ja huutavat ja juoksevat ja mekastavat niin kuin tahtovat.
Karuilla on paha siivo, paperia, rojua ja roskia kamalasti. Ihmiset heittävät karulle mitä vain; pahvilaatikoita, pellipurkkia ym. Kaupunki pitää puhtaana. Talonmiehet kokuavat taloista kaiken rojun pusseihin tai koreihin talon eteen. Siinä on tyhjiä purkkia, pulloja, sanomalehtiä, maalipönttöjä, lauranpaloja, rikkinäisiä renttuja ja kenkiä. Kaupungin puhtaanapitolaitoksen miehet ajaa suurella umpinaasella kuorma-autolla pitkin katuja aamupäivällä, sikäli kun ehtivät, ja juoksujalkaa hairaavat molempiin käsiinsä pussia ja tyhjentävät auton peräs olevaan aukkoon, jonka sisällä moottori pyörittää elevaattoria eli nostokauhahihnaa, jonka päälle tyhjäävät rojupussinsa. Elevaattori nostaa roskan ja tyhjentää sen auton sisukseen. Ja siinä on miehillä kiirus, oikee »horiop». Niillä kai on kullakin autolla osansa taloista, niin hurjasti ne juoksoo ja hosuu, että hikipäis. Ja aina vain on karut yhtä huonos siivos!
Näin mä täälä karulla sellaasenkin amerikkalaasen pisneksen, että pienellä kuorma-auton lavalla oli lasten karuselli, jota auton moottori pyöritti, kramofooni soi ja lapset rattasti puuhevoosilla, joutsenilla ja leijonilla, huutivat ja kiljuuvat ilosta täyttä kurkkua keskellä katua. Italialaanen äijä, masunisti, haukotteli sainehesti ja korjas rahat 5 senttiä kersalta aika pitkästä ajosta. Ja sitte siirtyy fyrryynensä toisehen paikkahan.
»Japinsa» (hommansa ja työnsä) täälä on kaikilla. On sellaastakin aikamiehen työtä että kuljettaa narusta jonkin miljuneerin rotukoiraa pari tuntia puistos jaloottelemas ja pissittämäs. Kuuluu monikin sillä elävän.
Eri luku on sitte se maanalaisella junalla ajelu. Samoon kuin muu melsket. New Yorkis kun ajethan junalla karun yläpuolisia ratoja ja talojen ylittekin, ja sukellethan tunneleihin maan alle. Niitä maanalaasia ratoja menöö ristihin rastihin kaupunkien alla. Karunkulmista menöö portahia maan alle, ja juna-asemia on montakin päällekkäin ja vierekkäin. Muutaman minuutin väliajoilla ajaa jyristää 10:kin pitkää vaunua perätysten asemalle, pärähyttää ovet auki niin että juoksujalkaa pitää tungokses faartata että sisälle pääsöö. Sitte ovet lentää kiinni ja se huristaminen ja meno alkaa. Sähkövalot on asemilla ja juniskin päivällä. Jyrinää on, että pitää huutaa, jos puhua yrittää. Ajomaksu oli 5 senttiä, mutta sen lantin pitää pistää sarviveräjähän, automaattihin, ennenkun pääsöö maanalaaselle asemalle. Sitte saat ajaa vaikka koko päivän ja yön, kun et vai maanpäälle nouse. Moni outo on ajellu koko yönkin, kun ei oo parempaa kortteeria saanu tai on eksyny. Maanalaasella junalla eli »sabweilla» pääsööki työhönsä ja nopiammin eteenpäin kun autolla, sillä karuilla on sellaane ruuhka, tungos ja pakkopysähtely, että joskus saa seisua kauankin ja pääsöö ethenpäin vain metrittäin.
Siinä vasta pulmaa on, mihkä vois autonsa seisottaa siksi aikaa, kun käy kaupas tai asialla. Tuntuu että joka paikas on merkkitaulu ettei saa pysäyttää. Pitää kierrellä kauaskin, karunkulmienkin ympäri, eikä sittekää löyrä paikkaa mihkä pääsis. Täytyy yrittää hyvää onniansa, ettei poliisi huomaasi ja jättää vai siihen ja lukita ovi, lähtiä asialle ja luikkia, ettei pollari oo auton vieres ja lyöny klasihin paperilappuansa että sakko tuli. Se on 15 taalaa, ja se on paljo rahaa!
Ajelin kolmena päivänä ystäväni New York Timesin toimittajan mr Yrjö Sjöblomin kans New Yorkin pahimmas autoruuhkas asioolla, kattomas kaupunkia ja parkkeerasimma luvatta. Ja onnistuimma, niin että piti siitä ilosta ottaa yks »haibooli» (virvoitusjuomaa) ettei sakkoja tullu. Karunkulmis on punaaset ja kellertävät automaattiset vilkkuvalot, koska saa ajaa poikki, koska ehrottomasti pysähtyä ja orottaa. Ne samat valot näyttää jalankulkijalle, koska saat mennä karun poikki. Jos meet väärällä voorolla, voi auto ajaa ylittes — eikä kuljettajaa rangaasta hengen menetyksestä. — Hyvät ja varmat siinä pitää olla jarrut.
On tosin suuria tauluja karuilla ja teillä, johna on numerot selvät, kuinka lujaa saa ajaa 20—30 mailia, mutta kyllä täälä päästethän useen että heikkopäistä hirvittää. Maanteillä on moottoripoliisit, jokka välistä ottavat kiinni. Maantiet maallakin on siljät kun pöytä; asfalttia ja keskellä valkoonen juova: toista ajetaan sivu, toista vastaan. On viirenkin auton ratateitä vierekkäin yhteen päin. Siis 10 autoa tiellä, kullakin oma paanansa jolla saa laskettaa. Ja ties on merkit, missä kohtaa saat sivuuttaa ja ajaa ohi vasemalta »paanalta». Tiet on numerootu ja haarois suuret nimitaulut ja mailimäärät pitkäkö mihinkin. Hyvin osaa. — Penssiiniasemia, korjauspajoja on tuhka tihiää tien varrella. Ei kukaan paikkaa kummia itte. Se maksaa vain 50 senttiä. Ei oo aikaa, ei vehkeitä, ei pumppua mukana. Hyvä ja nopia on »serviisi» (palvelu) autoasemilla. Tuulilasit pestään, vettä saat ilman, ei mitään maksa, mutta aina sitä jotakin kumminkin otetaan.
En tienny, mikkä juhlat ja pirskeet mua orotti kun New Yorkihin tulin. Iisakki oli touhunnu ja järjestäny kaikki mun tietämätä. Se oli jo ennen maihintulua pitäny kovaa prätinää musta suomalaisis sanomalehris, New Yorkin Uutisis, Raivaaja-lehres Fitchburis ja laittanu ilmootuksia viitehen muuhun lehtehen ympäri Amerikkaa jotta »nyt se tuloo».
— Sitte on Long Islandis, sitte N.Y. kansallisseuralla, sitte N.Y:n Aseveljien klubilla, Brooklynin ev.-luteril. kirkos, sitte Brooklynin Imatralla — seliitti Iisakki, n'otta mun nousi tukka pystyhyn, jotta — kirkkohonko?
— Niin, suomalaisen oopperalaulajatar Inga Lauren kirkkokonserttihin. — Ja nyt mennähän kattomhan »N.Y:n Uutisten» toimitusta.
— Ota nua kovat kaulukset kaulastas ja liivit ja villahousut, aivanhan sä liimooksista hajuat mies parka.
Hilta toi jo avokauluksista paitaa ja Iisakki nahkavyötä. — Mitä sä tuolla lakilla teet? — Nyt on lämmin ilma. Täälä käy kaikki miehet ilman lakkia, näin avorintaasina vai, ja lyhyet »shortsit» (puolialuushousut) — ja villasukat! — voi hyvä ihminen! — Hilta toi jo Iikan pumpulisukkia.
— Sullapa on kamalat kengät, patiinit jaloos — haikaasi Iikka, — mä tuon köykääset puolet kengät.
Niin ne mua riisuu ja puki. — Ja karulle tuhannen peekaa vain, sinne toimituksehen. Sielä tapasin esti sen toimittaja Onni Syrjäniemen, joka touhuaa kaikis suomalaasten juhlis, ja vanhan päätoimittaja Antero Riipan, Kälviältä, joka oli jo 83 vuotta ja ahkerasti työs, iloonen pilke silmäkulmas vieläkin ja nauroi kun poika. Se on ollu elämänsä toimittajana Amerikan sanomalehris. Managerina, eli toimitusjohtajana häärii tukeva ja tumman verinen Kangas Keski-Pohjanmaalta sekin, niinkun Syrjäniemikin, yli 50:n mies, jok'on liikkunu ja tuntoo koko suomalais-Amerikan.
Siinä kirjapainos painethan monta lehtiä. Suomen ruottalaasten »Norden», ainua Amerikas ilmestyvä, kerran viikos hyvin toimitettu uutislehti, norjalaanen, armenialaanen, monta enklannin kielistä pikkulehtiä ja muita julkaasuja. Ahrasta oli painos, latomos ja konttuuris, työ touhukasta. Suomalaasia latojia koneitten ääres, toiskielisiäkin töis ja enkliskaakin keskenänsä väki puhui. Käyyn kattomas sitä Nordenkin toimittaja Gullmessia, Lapväärtistä lähtöisin, puhui hyvin suomia, kirjoottaa, latoo ittekin välistä, hoitaa konttuurin, postittaa ja teköö mitä vai tarvithan. On oma latomakone, vaimokin on sielä töis mutta painethan »Uutisis». — Ei pieni lehti kannata omaa painokonetta pitää ja seisottaa — hän sanoi.
Taas mentihin. Tuli suomalaasia ihmisiä vastahan, kuuli puheesta. Tuos oli suuri puori karun kulmas ja klasis nimi jotta »Suomalainen Rautakauppa». Tavaraa kaikesta laista klasit täynnä. Tuos oli isoo kivitaloo ja ruokatarjoilu: Finco, suomalaisten osuusliike, leipomo ja sekatavara-ruokakauppa; johtaja Ilmajoelta syntyisin.
— Mennähän kattomhan — sanoon Iisakille, kun sielä oli kaikkia herkkuja klasilla. — Niitä kaffipurkkiakin, sokuria, herelmiä, makkaroota, vihanneksia — mutta Iisakki sanoo jotta:
— Ei nyt keriitä, sitte myöhemmin. — Mun pitää mennä tuohon italialaasehen puorihin ja ostaa sieltä Hiltalle muutamia purkkia ja keekiä. Se on kranttu jotta justhin sellaasia, kun se tahtoo, ja se ostaa aina sieltä. Hiltalla on paljo työtä, mun pitää sitä auttaa tiskaamises ja siirtää mööpeleitä. Meille tuloo huomenillalla vierahia. Ja sä saat mennä varahin maata, ettäs jaksat — sortteeras Iisakki muakin.
Niinkun sitte tapahtuukin. Olin väsyny ja nukuun hyvin ja kauan aamulla.
— Nyt lährethän New Yorkis käymähän! Mull' on vähä asioota, tuu joukkohon, ajethan maanalaasella. Saat nährä, ja opit samalla.
Käveltihin jokin karunkulma. Siin' oli maanalaisen asema ja töllistelin ympärinsä kun pöllöö ainakin. »Nikkeli» (5 sentin raha) pistethän tuohon rakohon, niin porttihäkkyrä aukee ja saat mennä. Juna tuli, Iikka tyyräs mun ovesta sisälle ja penkille istumaan. Sitte mennä täristihin. Mä kattelin muita pasaseerareita, niin oli siinä erillaasta naamavärkkiä, ja puku-sorttia. Naamasta, ihonfäristä, tukasta ja molotuksesta näin, että aika sinsallaa on tämä Amerikan väki. Poltella ei saa, hölistä kyllä. Oli italialaasia, norjalaasia, mulattia, murjaania, kiinalaasia, nuoria ja vanhoja, työmiehiä overolliis (työpuvuis), fiiniä ja maalattuja naisia, jos jonkillaaset kukat ja kirjavat hattu-krutut pääs. Tunnin verran mennä kolisteltiin, asemia vilahti ohi, ihmisiä meni ja tuli. Noustihin pois johnakin 125 striitin (karun) kohralla. Oli sielä monia suuria maanalaasia asemia. Sielä oli suuria naisten vaatetusliikkeitä, ruokaloita, kahviloota, herelmäkauppoja, käytäviä, portaita joilla sai vain seisoa, niin ne kuljetti ylös, tultihin ja mentihin, kukin vain omaansa hosuu eikä kattonu toisten päällekkää.
En mä tierä, mihnä me hypättihin, kaffia ja »aiskriimia» (jäätelöä) vai johnakin »kymppi-sentti» kaupas käythin ostamas. Ne on suuria halpoja kauppoja, johna kaikellaasta tavaraa on tiskillä ja niis hintalapot. Itte saa ottaa, flikka räknää ja paljo hyvää tavaraa saat halvalla että naurattaa, kun Suomesta tuloo. Elikkä ei se niin halpaakaa oo, kun ajatteloo mitä taala maksaa, kun sen Suomes mustasta pörssistä ostaa. Senttikin on 4—5 markkaa! — Mutta paperossia mä vetelen, »Pall Mallia» n'otta pyöryttää.
Kauan kesti takaasi sabweillä tullakkin. Niin Hilta oli vieny sänkyjä pois ja laittanu suuren kaffipöyrän olohuoneesehen, kaffikupit, kaakut ja pikkuleivät pöyrälle, kukkia, ja lavittoota tuotu.
Ja Iisakki pani heti valkoosen kaarin ethensä ja sanoo jotta: hänen pitää keittää ny kaffit ja pitää huoli, että käytetyt kupit ja lautaaset vierähän pois pöyriltä — enkä mä käsittäny mitää koko touhusta. Mä vain polttelin ja luin sanomalehtiä Iisakin huonehes.
Niin sitte rupes tulohon vierahia, oikee fiiniä New Yorkin suomalaasta »kermaa». Tuli täälä vierailevat suomalaiset taiteilijat, oopperalaulajatar Inga Laure, Kalle Ruusunen ja Kerttu Siukonen, tuomarin toimes oleva Hirsimäki frouvinensa, päätoimittaja Riippa ja missis, New Yorkin ev.-lutr. pappi Aho, Brooklynin ev.-lutr. pappi nuori Hillilä, joka on jo kolmannen polven Amerikan suomalaane, täysi jenkki ja frouva, jokka puhuu suomia, kuurtanelaane mamma Jansson ja tyttärensä Ellen, jok'on laulajatar, Amalia (Pentinmäki) ja miehensä koivistolaanen tukeva suomalaanen kippari Matson, New York Timesin toimittaja Yrjö (Teuvalta) ja frouva Tyyne (Isonkyrön Lehmäjoelta) Sjöblomit, mister ja missis Hort (aivan suomalaisia: nimi ollut ennen Hjorth), »Raivaajan» toimittaja, lupsakka savolainen Mikko Lyytikäinen, kookas, komia ja iloonen »saunaneuvos» Petter Haatainen ja missis, ylihoitajatar norjalaisesta sairaalasta, vaasalainen neiti Länsilehto (ent. Vesterlund), kuulu juoksijaveteraani Ville Kyrönen ja rouva, jok'on Kalajoelta. Heirän tyttärensä, joka on naimisis säveltäjä Klamin, Suomesta, serkkupojan kans, hän ei enää taira suomia ollenkaan. En enää muistakkaan kaikkia, niin paljon ihmisiä oli kun huoneisiin mahtui.
— Mitä tämä meinaa? kyselin mä Iisakilta.
— No sun tulijaasias Amerikkahan!
Ne lauloo, toimittaja Syrjäniemi »esitteli», tuomari Hirsimäki, Kauhavan Ylikylästä lähteny, jenkinnäkööne mies koko olemukselta, mutta puhuu puhrasta, reirua Kauhavan kieltä ja on aika koiranleuka, alootti tervetulijaastoivotusten sarjan. Puhuivat Sjöblom, Hillilä, Lyytikäinen, mamma Jansson, ja Amalia piti oikee lennokkaan puheen. Matsonin isäntä toi kaks koivunlehti-vihtaa kun saunaan meen Haataiselle.
Sitte viethin mua poika parkaa riemusaatos salihin, jonka ovia oli piretty kiinni. Sielä oli suuri juhlakaakku palavien kynttilään keskellä ja pieniä punaasia kynttilöötä pistetty palamaan siihen isoohin sokurikaakkuhun. Väki seisoo ympärillä ja rupes laulamahan enkliskalaasta juhlalaulua jotta:
— Happy birt day (= onnellista syntymäpäivää sulle) — tu juu!
N'otta mä olin kun hullu myllys. — Sitte annettihin suuri veitti kätehen, ja sanottihin jotta: puhalla nyt nuo pikku kynttilät sammuksihin ja leikkaa sitte ensi pala kaakusta, oikee suuri.
No pitihän mun se tehrä, kun sellaanen seremonia Amerikas on tapana syntymäpäiväjuhlis. En päässy 60-vuotispäivästäni erohon eres täälä Amerikaskaan.
MASSAS
Nämä Amerikan suomalaaset ovat niin ystävällisiä ja vieraanvaraasia, että oon tukehtua niiren hyväntahtoosuutehen. En saa aikaa kirjoottamisehen, kun aina vierähän vieraisille ja pitää olla suusta yhres aamusta iltahan ja myöhään yöhön. Vasta klo 1 ja 2 jälkehen yöllä oon eres muistokirjaltani saanu merkityksi, mihnä mua on riapootettu ja kuljetettu, mitä nähny, ketä rookannu ja tärkeemmät asiat, ettei kaikki mee sekaasinsa täs yhtämittaases menos ja melskees. Ja hionnu oon, sillä koko aijan, kun täälä nyt oon ollu mais, jo 5 viikkua, ei oo kertaakaan satanu, on ollut kaunihit helteeset aurinkopäivät, niinku heinäkuus sielä vanhas maas, vaikk'on lokakuu lopullaan, ja kai sielä jo »syyssontaaset» tiet, sateet ja rapakot. Ja kai perunakki jo kaivettu.
Täälä kuulemma onkin syksy paljo myöhääseet. Massan valtios lunta tuloo vasta joululta ja syksy on pitkä ja kaunis. Oon ny 3 viikkua reissannu Connectikun, Massan ja Mainen valtioos, tuhansia kilometriä, sillä kyllä mäkin nyt jo oon saanu selvän käsityksen, että tämä Junaitit Steitti on torella laaja ja leviä maa. Ei sitä sielä Suomes oikee käsitäkkää eikä oo aavistustakaan. Ja senkin jo oon huomannu, että asiat ja olosuhtehet eri puolilla maata ja eri valtioos on suuresti erilaaset, niin että kun yks sanoo, että »täälä Amerikas on niin» — niin toinen sanoo päinvastoon, ja molemmat voii olla oikias. N'oon vain eri paikoolta Amerikkaa ja kumpikin tietää ja puhuu omista oloostansa. Esimerkiksi työpalkat ja tavaran hinnat vaihtelevat suuresti eri valtioos ja eri puolilla maata. Massan valtios olin yhrellä maitofarmilla, johna isännän ei kannata omasta mairostansa omiksi tarpehiksensakaan valmistaa voita, kun osuuskaupasta saa ostaa valmista hyvää meijerivoita parin kolmen maitolitran hinnalla. Maito hajetaan navetasta suurilla maitoliikkeen »trokilla» (kuorma-autoolla) kaupunkiihin ruokamaitona myitäväksi. Ja voi tuloo »Keski-Lännen» suurilta meijeriseuruulta jäährytetyys rautatievaunuus tai ajetahan yhtä suuris kuorma-autotynnyrivaunuus kun pensiiniliikkeet pensaa Suomes. Vielä paljo suuremmiskin, n'otta hirvittää, kun vastahan tuloo nämä Amerikan isoot tynnyri-»trokit». Eri valtioos, niitä on nyt täs Junaitit Steitis eli USA:n 48 eri valtiota eli yhtä monta, kun on tähtiä Amerikan punavalkoraitaasen lipun kulmas, on omat ja erilaaset lait voimas ja olosuhteet. Kullakin valtiolla on oma eruskuntansa ja hallituksensa. Ja kaikilla sitte yhteene liittohallituksensa eli konkressi, »feteraali-hallitus», keskusjohto ja presitentti, se Truumanni, joka asuu ja hallittoo aiva sitä varte perustetus valtios, jonka nimi on »Washington Dii Sii».
Täälä Amerikas on monia samannimisiä kaupunkia ja paikkakuntia, niin että pitää aina esti sanua ja tietää, missä valtios se on, muutoon menöö aivan sekaasinsa. Täälä on Lontoita, Pariisia, Nevyjorkkeja, Washingtonia ja Filatelffioota kymmenittäin. Mäkin oon puhunu aivan suomalaaselle, suuren salin täyteeselle yleesölle West-Pariisis (Mainen valtios). Ja vähän matkaa oli samallaaset pikkukaupungit Sout- (etelä) ja Nort- (pohjois) Pariisit. Tuo West-Paris on Länsi-Pariisi. — Muuten näis Mainen Pariisiis asuu tuhatkunta suomalasta, ja niistä melkeen kaikki Suomen Kuhmoniemelääsiä!
Sitä vain tahron sanua, että kumma maa on Amerikka ja sen olot eurooppalaaselle ja suomalaaselle sanomalehtimiehelle. Yks näköö yhtä, toinen toista, riippuen siitä, missä päin maata liikkuu ja minkälaasen väen keskuures. Kun sitte kirjoottaa ja vakavisnansa koittaa seliittää asioota, niin tuloo toinen, ja sill'on aivan toisellaanen käsitys. Molemmat on tavallaan ja kohraltaan oikias. Mutta sen sanon jo etukätehen, jotta yhtenäästä, joka kohras paikkaansa pitävää ja yleispätevää lehtikuvausta ei kukaan voi antaa, niin suurta, monipuolista ja alati uuristuvaa on olot.
Mulla oli joka päivä uutta mielenkiintoosta nähtävää, sellaasta, jota amerikkalaaset ei enää itte näjekkää, se kun on tavallista, jokapäiväistä ja »luonnollista». Kattelin taloot ja asumukset, keittiöt, lukut ja ovenkrivatkin. Kyselin työoloosta, palkoosta, käyny tehtahis ja työpaikoolla, kattelin niiren käteviä koneeta ja »tulsuja» (työkaluja), kyselin hintoja, vertasin työpalkkoohin ja Suomen oloohin saarakseni käsityksen hinta- ja elintasosta.
Olin yhtä mittaa matkalla parisen viikkua junassa, bussissa ja paljo mua on yksityysautoolla kyyritty. Se mun komja lätkälakkinikin on menny tuulehen. Se unohtui tien varrella yhtehen ruokalahan, johna syäthin »aiskriimia», n'otta m'olin pari päivää ilman lakkia, Bostoniskin. Eikä sitä tarvinnukkaan, miehet kulkoo aivan yleesesti vielä ilman lakkia.
Olin matkoosta jo niin väsyny ja harmitti, kun en voinu kirjoottaa, että soviin »Vusteris» (Worcester, Mass.) pastori Heimanin kans, että sain jäärä heille viikoksi lepäämään ja kirjoottamhan enkä ketään tarvitte tavata.
Niin, suuri oli hämmästykseni, kun tulin Fitchburgin uutehen ev. luth. kirkkohon pastori isä-Hillilän kans, Himangalta kotoosin (hänen poikansa on Brooklynin pappina), kun sielä yleesön joukos istuu New Yorkista tullu — Iisakki ja Hautalan Antti.
Iisakki nauroo ja sanoo vai, että:
— Hilta pani mun hakemhan sua meille lepäämähän. Ja että se pesöö sun vaattees. Ja pani puhtahan pairankin sulle mun joukkohoni.
Niin ettei siinä mikää auttanu. Sielä kirkos pirettihin kans Suomen orpolasten auttamis juhlat, kaikki tulot heille, mutta sovittihin niin, että ne lährettää hyvän kaffi- ja sokuripaketin Vaasan suomalaaselle rukoushuonehelle, että ne saa tarjota, jos vain kerkiää, joulukaffit sielä kaikille, ja haastaa meirän Iitan joukkohon.
Ja niin me tulla rytyytettihin Iisakin kans Fitchpurista takaasi New Yorkihin ja Brooklynihin, joka on sama asia. Paljo NY-lääsiä asuukin Brooklynin puolella ja kauvempanakin, vaikka käyvät työs New Yorkis eli sielä Manhattanin saarella.
Jaa, jos kertooskin nyt Amerikan junista. Ensiksikin kaikki junat ja rautatiet on yksityysten eli osakeyhtiöiren omistamia ja hoiros eikä niinkun Suomes, että ne omistaa ja »runnaa» (hoitaa) valtio. On monia rautatieyhtiöitä eli »komppanioota» eri puolilla maata. Ne teköö kovaa kehua eli mainosta sanomalehriskin ittestänsä, kuinka ne on nopeeta, mukavia kaiken puolesta, varmoja ja halpoja. Niillä onkin kova kilpailu bussilinjoja ja lentoreittiä vastahan, jokka on kans yksityysten komppaniaan omistamia ja kilpaalevat nopeures ja hinnoos. Siinähän se porvarillinen järjestys hyvä ja päreet juuri onkin, että liikennevälineetkin, niin kun junat, lento- ja pussilinjat kilpaalevat keskenään hinnoos siitä, kuka ja mikä halvimmalla, mukavemmin ja varmemmin teköö palveluksia ja kuljettaa ihmisiä! Meillä valtio pykää ja laittaa minkälaaset rarat, vaunut ja kärryt tykkää. Sanoo jotta sen kyytti maksaa, ja kuljettaa ihmisiä minkälaasis romettolootikoos hyvänsä, johna ei oo mitää mukavuuksia. Eikä siitäkään rautatiet Suomes kannata!
Rautateitä on ristiin rastiin. Ja suuria, komeeta ja nopeeta junia, johna on mukava matkustaa. On kyllä kovapenkkisiä vanhojakin paikallisjunia ja vaunuja, jokka kilpaaloo autopussien kans työväen kuljetukses lähiasemille kaupunkien ympäristös, mutta vähäkin pitemmän matkan junat on loistomööpeliä, ja niis matkustaa kaikellaane väki samoos vaunuus, työmies työpuvusnansa, »overolliis», hienon herran, missin ja kovasti maalatun neirin rinnalla. Istuu, kulkoo ja honottaa niin kun kukin tykkää. Nämä amerikkalaaset, varsinkin nuoret miehet ja poikaaset, huutaavat ja meluaavat niin kamalasti, jotta suomalaanen kattoo pitkähänsä niiren päälle. Kukaan ei välitä toisista mitään. Nämä »ekspressit» (pikajunat) ja »lokaalit» (paikallisjunat) on koko kansan junia eikä niis ookkaan kun yks luokka.
»Rikkahat», — sillä sanalla on täälä Amerikas aivan oma merkitys ja käyttönsä. Sillä tarkootethan vain — miljonääriä. Sellaasta, jolla on »rahaa kun roskaa», satoja miljoonia Amerikan rahas, tehtaan omistajia ja pörssimiehiä, joita ei moni oo nähnykkää muuta kun kuvis, kuullu vain puhuttavan ja jollaaseksi jokaane amerikkalaane ittiänsä vouvaa. Ei niitä vihata ja karehrita, niin kun Suomes, vaan ihaallahan ja kehutahan, jotta se mies »on tehny rahaa». Ja itte yritethän ja haaveellahan päästä samallaaseksi. — Tämä seikka ja työntahti on Amerikan mahrin ja rikkauren perussyitä ja tekijöötä.
— Miljunääri on hyvä mies! — sanoo jenkki. — Se teettää työtä. Ei se rahojansa syö, ja mitä se tuhlaa, niin sekin menöö kansalle takaasi. Ja lopuksi ne kuollesnansa ja paljolta jo elääsnänsä teköövät suuria lahjootuksia, perustaavat kouluja, suuria hyviä sairaaloota, kirjastoja, tairekokoelmia, hyväntekevääsyyslaitoksia, kokonaasia yliopistoja, tutkimuslaitoksia, keksiivät ja perustavat uusia suuria tehtahia omilla rahoollansa jotta — taas saa ihmiset töitä! Ja eikö n'oo nuo sairaalat ja koulukki yhtehööselle kansalle kaikille, hyviä ja hyöryllisiä laitoksia?
Näin ajatteloo ja sanoo amerikkalaanen työmies — n'otta mä vanhasta maasta tullu Jaakkoo oon aivan pyllylläni, kun muistelen kotoosia oloja.
No niin, meinasin vain sanua, että »rikkahia» varten — ja kellä vain on rahaa ja huvittaa — on sitte oikee loistojunia ja ns. Pullman-vaunuja. Vaikkei nekään niin kovin kallihia oo matkustaa kun luulis, tavallisen junan lipun hintoohin verrattuna. Niis on makuusijakkin, mutta mielestäni ourot ja epämukavat Suomehen verraten. Päivävaunus nostethan istuumista makuupetit pitkittäin vaunun suunnas ylä- ja alapetiksi, kahreksi kerrokseksi, ja neekeripalvelija vetää kangasverhon etehen. Sielä yläpetillä yhres mykkyräs on hankala riisua ja tällätä ittensä makuulle.
Tavallises junas matkustethan täälä yleensä yölläkin. Ja istuumia voi kukin jenkata aika mukavahan takakenohon, n'otta hyvin siinä nukkuukin. Junanvaunut on täälä paljo pirempiä kun Suomes, ja kaikki istuumet nenä ethenpäin, kovasti pehmooseet ja mukavat istua. Vaunut on aina hyvin puhtahat ja siistit. Joka istuumes on puhras valkoone liinakin pään takana, johka saa nojata. Vaunuus on keskellä käytävä ja kahta puolta kahren hengen topatut istuumet, jokka voi vipulaitoksella asettaa parhultaasehen kenohon ittellensä. Eikä ne oo kulunutta, revittyä ja likaasta samettia niin kun paljolta Suomes. Väliasemilla kulkoo tuon tuostakin mies lakaasemas ja siivuamas vaunun laattian, johka kukin purottaa tuhkat tupakistansa, paperiroskan ja sanomalehret. Eres olevan penkin takana alahalla on mukava jalkarauta, jolla saa lepuuttaa jalkojansa.
Suomes on matkustajavaunusta paha tulla alha asemalle. Vaunun laattia on korkialla ja siinä on kaksi niin ahrasta ja korkiaa porraslautaa, että on vaikiaa päästä astumhankaa alas. Näis Amerikan vaunuus junamies aina asemalle tulles nostaa sivulle ja ylhä rautakannen, jonka alla on kolme leviää porrasta, aseman platformupinnan kohralle asti. Siitä asteloo alas kun tuvan portahilta. Ja vielä on junamies vieres, joka kärestä pitäen auttaa vanhempia ihmisiä alha. Ovat vielä ystävällisiä ja aina hyvällä tuulella.
Täälä Amerikoos ovakki ihmiset paljo ystävällisempiä, iloosia ja auttavaasempia vierahille ihmisille, kun muualla mailmas — ja varsinkin Suomes.
— »Hau-du-ju-duu» (oikiastansa se merkittöö: kuinkas voit — mutta myös vain: hei, hei, tai: päivää ja morjens), kärennosto ja iloonen nyökährys päällä on jenkin tervehrys kaikille. Ei täälä juuri kärestä tervehritä.
Asemasillalle, junan vierehen, ei pääse ilman junalippua ollenkaan. Sitä varte hellät parit pussaa ja klappaa jo asemahuonehes ja eruaavat.
Suuris kaupungiis on monta rautatieasemaa ja ne on niin kun New Yorkis Grand Central (isoo-asema) aivan tavattoman suuria sokkeloosia laitoksia. New Yorkin keskusasema, se gränd sentral, on maan alla mones kerrokses. Ja siinä on kans maanalaasten New Yorkin rautateiren ja katubussienkin asema.
Se onkin mailman suurin rautatieasema, jonne tuloo ja lähtöö satoja junia yhtä mittaa. Itte aseman keskushalli on monen hehtaarin levyynen ja 20—30 meeteriä korkia ja valaastu päivänvalosähköllä, niin että luuloo olevansa päivänvalos, vaikka on syvällä maan alla. Siitä lähtöö käytäviä ja portahia ylhä ja alha joka puolelle mones kerrokses. On kun lapurintis, satujen luolas, johna saa kävellä monia kilomeeteriä eikä kielentaitamatoon osaasi poiskaan. Ja mikä kumminta: vielä on suuria kauppapuoria, ravintoloota, kahviloota, juomabaaria ja vaikka mitä — yötä päivää auki. On kauneussalonkia miehille ja naisille, suuria leninki- ja hattukauppoja, miesten vaatetusliikkeetä, kenkäkauppoja, matkatoimistoja, liha- ja vihanneskauppoja, n'otta Suomesta tullu seisoo suu auki.
Ihmisiä tuloo ja menöö, huutaa ja hoilaa, ja kaikilla on kiirus. Neekerit on kapsäkin kantajina, ystävällisiä ja avuliahia poikia, joihin voi luottaa.
Kun vihroon on löytäny oikian luukun, niitä on paljo siinä isoos hallis, josta on saanu pilettinsä ostaa, on paras antaa neekerille kapsäkkinsä ja näyttää pilettinsä, niin se viöö oikiahan junahan ja kattoo vielä hyvän paikan. Eikä maksa kun »kuartin» (vartti-taalan hopiarahan, se on 25 senttiä).
Joka asemalla Amerikan suuremmis kaupungiis on erityynen tieronanto-osasto, »information», josta saa kysellä junien kulkua, aikaa ja rairetta (träkkiä), jolta se juna lähtöö. Sieltä saa ilmaaseksi aikatauluja ja matkaohjeeta, samoon kuin autopensiiniasemilta annetahan ilmaiseksi suuria hyviä autotiekarttoja eri valtioosta. — On hauska huomata, että autokartoos ei näe rautateitä, eikä rautatiekartoos mitään autoteistä. — Se kilpaalu! Suurilla asemilla on mukavat orotushuoneet, yleeset puhelimet, pesu- ja mukavuuslaitokset. Rautatievaunuuskin on ne miehille ja naisille eriksensä. Niin pitääs olla Suomeskin, että pysyyvät puhtahina. »Nikkelin» (se on 5 sentin raha) maksaa soitto puhelinautomaatis. »Daimin» (se on 10 sentin hopiaraha) maksaa olutlasi ja isoo kaffikuppi ravintoloos tai baaris. Ruoka-ateria 30—70 senttiä ravintoloos, johna tiskiltä itte kannethan ruoka pöytähän.
Mukava ja selvä tapa on Amerikan junis se, että kontuktööri (niin niitä tääläkin sanothan) — jos on pitempi matka, repääsöö matkalipusta (ajatellaan esim. Vaasa—Helsinki väliä) esti pois Seinäjoelle asti, antaa lopun nenän ethen eres olevan istuumen karmihin pystyhyn. Siinä on oikee sitä varten tehty piletin tilakin. Ja se lippu pitää olla siinä! — Siitä konehtööri heti näköö vaunun läpi kulkiesnansa, mihin asti kukin reissaa, ja onko maksanu maksunsa. Kun uurelle taipaleelle taas lährethän, esim. Seinäjoelta Haapamäelle, lyhentää konehtööri matkustajan piletistä taas osan ja panoo istuumen päälle oman lippunsa. Ilmaaseksi matkustajia ei voi olla ja niin konehtööri kans näköö ja tietää, mille asemalle kukin menöö. Ne pitääkin hyvää huolta matkustajista Amerikan junis. Hyvis aijoon sanoovat, koska pääteasemalle kukin tuloo.
Amerikan asemilla, sielä New Yorkin Grand Centraliskin, on seinis suurilla puustavilla maalattu ohjeet ja nuolet, mihkä mennähän, niin että kyllä osajaa kulkia, jos vain enkliskaa ymmärtää. Ja ihmiset ystävällisesti neuvovat vierasta.
Jaa, pitääpä senkin sanua, että nämä amerikkalaaset ymmärtäävät jo puolesta sanasta eiväkkä ollenkaan naura vierasmaalaaselle, vaikka se kuinka huonosti solkkaas niiren kieltä.
Junis kulkoo jonkin yhtiön miehiä tuhka tihiään kaupalla paperossia (ja pienen tulitikkuvihoon saa aina kaupanpäälle), juomia, aiskriimijäätelöä, voileipiä, makeesia, suklaata ja maitua. Amerikan voileivät on aina valkoosta vehnäleipää, kaksi kolmikulmaasta, sentin paksuusta viipalesta vastatusten, voita tai lihaa välis ja kauniisti sellofaanipaperin sisällä, jotta ne on puhtahia. Ja sitte se klasillinen kylmää, hyvää maitua, jota rautateillä myirähän! Se on neliiskanttises parafinoirus paperilaatikos, näppärästi suljettu paperikielekkehellä. Kun sen aukaasoo, saa reikähän pistää kaksi imupilliä ja niinkun mehua vain imeskellä. Kun on voileivät syöny ja mairon juonu, saa paperit ja sen maitotölkin nakata menemähän. Ajoon pitkän matkan Mainen (Meinen) valtios Bostoniin »näköalajunas». Se oli loistojuna jo päältäkin nährä, isoo, väkevä ja »virtaviivanen» juna, joka huutikin kun höyrylaiva. Vaunuus oli suuret, pari metriä leviät ikkunat, mukavat nojatuolit, joista sai ihaalla Mainen valtion komeeta väririkkahia mäkiä ja vaaroja kaikes intiaanikesän monenkirjavas loistos. Siel’on suuria ja pieniä järviä, huviloota, mettiä ja farmia. Näköalat Mainen ja myös Massan valtioos on kun Pielisellä Suomes taikka Sortavalan pohjoospuolella. Suurta kaunista maastoa.
Sen junan jokaasella vaunulla oli kylkehen maalattuna erityyset nimet. Ihmettelin ja kyselin, mitä varten niin? Sanoovat, että matkustajien on helppo näin muistaa vaununsa ja samalla reklamoirahan kuuluja matkailupaikkoja. — Pisnes, pisnes joka asias!
KAHVIAISIA — PILVENPIIRTÄJIÄ — RADIOCITY — HENKISIÄ HARRASTUKSIA
Amerikois, suomalaaset kaupungeis ja farmarit maaseurulla, pitävät nyt syksyn tullen joka viikko ympäri maan tuhansia »kahviaisia», joilla kerätään varoja Suomen lasten, invaliitien ja puuttees olevien auttamiseksi. Varat lähetetään Amerikan suomalaisten Suomen Avun keskusjärjestön Help Finlanden kautta Suomen Huollolle Suomes jaettavaksi tai sitten suoraa lähettävät Mannerheimin lastensuojeluliiton kummijärjestöille, Kotia Korittomille yhristykselle, Invaliiti-Liitolle, sotasairaaloille, orpokoteihin ja mikä porukka millekkin avustus- ja hyväntekeväisyysyhristyksille. Rahaa kootahan jos jollakin konstilla. Kerätään vaatteita ja ostetaan uuttakin. Avustusta saarahan »toiskielisiltäkin» hyvin paljo. Naiset palveluspaikoostansa, rikkaista perheistä, saavat isäntäväeltänsä, varsinkin frouvilta ja heirän lapsiltaan paljon hyviä vaatteita Suomeen lähetettäväksi. Se sopii kovasti rikkaitten frouville, kun he saavat lähettää vanhat ja päivän muodista vanhentuneet pukunsa Suomen avustamiseen — ja itte ostaa sitä enempi uusia pukuja! Tätä Suomen apua harrastavat melkeen yksinomaan vanha polvi, ne jokka on Suomes syntyneet ja nuoruutensa eläneet, ja mistäkin varsinkin erilaisiin kirkkokuntiin kuuluvat vakavat, uskonnollismieliset ihmiset.
Amerikan suomalaasista vain hämmästyttävän pieni osa kuuluu jäseninä mihinkään kirkkoon. Suurin osa suomalaasista on täysiä »pakanoita»: eivät kuulu mihkään kirkkoon. Se Ingersollin oppi ja alkukantaanen sosialismi, kirkon ja uskonnon pilkka, jota jumalattomuutta kommunistit yhä saarnaavat, on lyöny syvät haavat Amerikan suomalaasihin, jotta suurin osa on jääny yhä erelleen kirkon ulkopuolelle.
Itte amerikkalaaset kuuluvat kaikki eri kirkkokuntiin vaikka eivät niin jumalisia ookkaan, antaavat suuren arvon uskonnolle, sillä uskonnollisiin ihmisiin voi luottaa. Työhön otettaes kysytähän tavallisesti mihin kirkkoon kuuluu, sillä »pakanoista» ei piretä. Suomalaasetkin ovat sen huomannehet, koittavat valehrella ja monet ovat liittynhet senkin takia joihinkin kirkkoihin. Näyttää siltä, että kirkkoohin hiljoollensa liittyy yhä enempi suomalaasia. Seurakunnat on pieniä, allekin 100 »jäsentä». Kahrensaran jäsenen »kirkko» on jo suuri. Ja vain pari seurakuntaa on niin suuria, että on ihan — 1,000 jäsentä. Eri-kirkkoosuus on vallalla. On evankeelislutherilaisia, evankeelisia eli »lähetyskirkkolaasia», »kansalliskirkkokuntia», lestadiolaasia, paptisteja ja metodisteja, ainakin kuutta pääsorttia. Kun Amerikas on sitte mailman kaikkia kansoja ja uskontoja, joilla on kullakin omat kirkkonsa ja pappinsa, niin kirkkoja on joka paikas niin paljo että hämmästyy. Kun yks suomalaanen kysyy multa, että mitäs mä ny tykkään Amerikasta, niin tulin sanoneheksi että:
— Paljo kirkkoja ja paljo pakanoota.
Miehen meni suu tukkuhun. Sanoi että: niin onkin.
Mutta niistä Suomen kahviaisistahan mä meinasin kertoa seränpoijille kuinka niitä täälä suomalaaset pitävät. Oon ollu moniiskin kahviaisis. Kerron nyt vaikka Long Islandin kahviaisista, jokka pirettihin Eino Vuorisen taloos syyskuun lopulla. Long Island (long ailand elikkä suomeksi: Pitkä-Saari), jok' on Suur-New Yorkin sivukaupunki, n. 30—40 mailia New Yorkin keskuksesta. Sielä asuu paljo suomalaasia ja muita, jokka »kaaroollansa» (autoolla), kulkoovat aamuin illoin työs »kaupungis». Long Ailannin touhukkaat emännät, missis Amalia Matson, päätouhuajana kaikis Suomen avustushommis, olivat pannehet pystyhyn taas »kahviaiset» sen johrosta, että »karpinterit» (kirvesmiehet) Eino Vuorinen ja Toivo Kangas olivat hiljan täyttäneet 50 vuotta. Toinen päivänsankari pani vastahankin jottei hän vielä oo täyttäny, vasta viikon päästä, muttei siinä mikään auttanu. Vuorisen ja Kankaan emännät yhres olivat varustaneet hyvän päivällispöyrän n. 50:lle vierahalle ja muut Ailannin suomalaisemännät eli koko Suomen avun »kanki» (eli porukka) toi komeita sokerikaakkuja ja kaikellaasta pikkuleipää ja leivoksia, kahvia ja kermaa. Iisakki ja Hiltakin kantoovat niska vääränä nisua New Yorkista asti, n'otta ruokaa, nisua ja kaffia pöytä notkuu, kukkia keskellä. Sitä ennen oli yhteesjoukolla laitettu 10 suurta, n. 20 kilua painavaa lahjapakettia Suomehen lähetettäväksi Long Islannin kummilapsille. Joka paketti sisälti samallaasta. Niis oli mm. uuret kauniit filtit lapsille ja paljo muuta vaatetavaraa, kaffipurkkia, sokuria, riisiä, herelmiä, kaakaota, suklaata ja karamellia. Kyllä ne Suomen kummilapset savat hyvän ja komian lahjapaketin nyt jouluksi. Tehtailija Eemeli Ketosella on yksinään 5 kummilasta Suomes; muulla »kängillä» toiset viis lasta.
Amerikas on iltamis ja muis juhlatilaasuuksis aina »esittelijä», joka seliittää asiat ja määrää kenen joukosta vain puhumaan, soittamahan tai laulamaan. Tietysti siitä on etukätehen vähä jo sovittukin, mutta saattaa se esittelijä yllättääkin ja käskiä kenen vain puhumaan tai esittämhän jotakin. Suomesta tulija aivan hämmästyy sitä, kuinka paljo näis Amerikan suomalaasis on loistaviakin ex tempore eli ennakolta valmistautumattomia puhujia. Ne puhuu vapaasti, usein oikein kauniisti ja lennokkaasti kuin parhaat »kultasuut». Sellaanen taitava, lennokassanaanen, väljä ja hauska puhuja on New Yorkin Uutisten toimittaja Syrjäniemi, joka onkin oikeen ammattiesittelijä useimmis New Yorkin ja ympäristön suomalaisten juhlis. Toinen taitava sanankäyttäjä on Raivaaja-lehden New Yorkin konttorin hoitaja, toimittaja Mikko Lyytikäinen, lupsakka ja veikiä mies. Mutta Long Islannin suomalaisten hommis viljelöö sanaa se kaikkien tuntema Amalia, joka näiskin kahviaisis puhu pitkältä ja kauniisti Suomen lasten ja hädänalaisten auttamisesta, niin että kyynelehet pakkas silmihin monellekki.
50-vuotisille päivänsankareille puhui hauskasti tuomari Hirsimäki, joka ottaa innokkaasti osaa Suomen auttamiseen ja on aina mukana kaiken kansan joukos, kun vain toimestansa joutuu. Amalian vanhempi sisar Maija, joka kans kovasti harrastaa Suomen apua, ei ollu päässy toimestansa näihin juhliin. Matsonien kotona on asunu ja vierailin monet Suomen puhujat ja taiteilijat niinkun Väinö Sola, Kalle Ruusunen ja monet muut. — On aivan ihmeellistä kuinka täälä pääasiallisesti samat ihmiset yhä jaksavat vuoresta toiseen aina vain touhuta ja uhrata Suomen hyväksi. Se on maksanu ja maksaa heille paljo rahaa ja vaivaa. Satojakin lahjapakettia on monesta perheestä lähetetty Suomeen.
Hyvät ja runsaat oli pöyräs syömiset. Ja kaffipöytä sitte oikee komia, kukkia pöyrällä ja keskellä seisoo isoo korkia lasivaasi, elikkä »omantunnon kuppi», niinkun sitä täälä sano tähän. Siihen saa sitte kukin panna syömä- ja lahjarahansa, mieluummin suuria seteleitä, niin kun esittelijä sanoo. Nytkin kertyy se aivan kukkurapäähän seteleitä. Tavallisin raha on taalan raha, mutta löytyy sieltä 5, 10 ja yksi 20 tollarin setelikin. Ja se on aina sen Ketosen raha; sen kaikki tietää ja nauraa. Karjalainen Eemeli Ketonen ja sen Tyyne-rouva ovat aina kaikis Suomen avustusjuhlis. Omantunnon kuppi tuotti nytkin kauniin summan, yli 130 taalaa ja se on isoo raha sekin täälä Amerikois. Lopuksi myyrähän huutokaupalla loput kaakut ja nisut, jokka jäivät. Niitä huurethan kimmalla ja voirahan myirä uurestansakin, kun joku lahjoottaa ne takaasin. Kaikilla kertyneillä varoilla ostethan sitte uutta Suomehen lähetettävää tavaraa. Ja niin se homma ja avustus jatkuu ja pyörii.
Välipalooksi laulethan yhteesesti Suomen maakunta- ja kansanlauluja, Karjalan kunnaita ja Sillanpään Marssilaulukin, tai soitatethan gramofoonilla komeita Suomen kuorolauluja. Ja kaikki puhuu purkista suomia. On kotoista ja iloista porinaa kun Suomes, hyvien ihmisten joukos!
Mutta mikäs mies se Ketonen on, joka niin kovasti paljo on uhrannu Suomen hyväksi? — Se on vaatimatoon hiljaanen mies, joka ei tee melua ittestänsä. Sen koko nimi täälä Amerikois on John E. Ketonen, vaikka Eemeliksi sanotahan. Se on Suomen Koivistolta kotoosin, nyt hiljan täyttäny 50 v. ja tullu työmieheksi tänne v. 1920. Pääsi pian jaloollensa ja rakennusurakootsijaksi, mutta loukkas auto-onnettomuures niin jalkansa, että sen piti se »japinsa» (työnsä) lopettaa ja meni töihin yhtehen kivivilla-tehtahasehen. »Kivivillaa» tehrähän kivestä ja se on rakennusainetta. Siinä työs hän keksii ja funteeras ulos näppärän puhalluskoneen, jolla sitä kivivillaa isketään seinään ja rakoihin. Se oli aivan uutta Amerikaskin. Perusti sitte oman puhallusliikkeen ja tienas sillä koneella kovasti rahaa. Meinas vielä enemmän, louhii syvän oman kaivannon sitä villakiviä varten, mutta epäonnistui. Kiven laatu petti, siihen sai jättää kaivoksen ja heittää 100 000 dollaria rahaa. Se jatkaa nyt kivivillan puhallusliikettä ja tienaa hyvin silläkin, vaikka toiset on varaastanu sen työkalukonemallin ja kovasti kilpaalevat. Rahaa on, ettei enää tarvittisi työtä tehräkkään, mutta »runnaa» kuitenkin. Hänellä on monia hommia, suuri farmitilakin, jolla on kasvattanu kerran toista sataa isoa sikaakin, lyöny kaikki lihaksi ja lähettäny ne Suomehen avuksi. Hän on lähettäny Suomeen monia satoja lahjapaketteja ja vaatelaatikoita. Pitkältä yli 10 000 taalaa on hän antanu Suomen hyväksi. Ei luulisi kun katteloo tuota hiljaasta vaatimatonta kansanmiestä.
V:na 1948 hän julkaasi huomattavan runokokoelmankin — lauluja menetetystä Karjalasta.
Iisakki kirjootti mulle jo Suomehen, että heti kun tänne tuut, niin mä viän sun mailman korkeemman rakennuksen katolle, jotta saat heittää oikee suuren silmäyksen tämän mailman suurimman kaupungin yli. Se on Empire State Building (empäir steit bilding). Keopsin pyramiiti Ekyptis on vain 480 jalkaa, Eiffeli-tomi Pariisis 984 jalkaa, mutta tämä pytinki on kun torni ja 1,250 jalkaa korkia. Siinä on 102 kerrosta, ja monta kerrosta vielä maan alla. Sielä on kaikki kuninkahat ja mailmanmatkaajat käynehet ja sun pitää kans käyrä. Mä panin vastahan jotta mä niin korkialle, mutta se ei auttanu. Sen tornin perustus on friskisti hehtaarin ala. Näköalaravintola on 1,050 jalan korkeurella, sitte hissi ja portahat vielä huipulle asti. Siinä rakennukses on kauppoja ja konttuuria, 6 400 klasinkruutua, 10 miljoonaa tiiltä muurattu ja käytetty 750 000 paunaa ulkoseinihin krominikkeliä, terästä ja alumiinia ja sen laattiapinta-alalle mahtuus 80 000 ihmistä seisomhan. Siin'on 61 henkilöhissiä, ja pikahissillä mennähän pohjasta 86:lle »laattialle» (kerrokseen) niin nopiaa, että vattaa huikaasoo, 1,000 jalkaa minuutis!
Ja niin Iisakki mua yhtenä päivänä vei Hiltan kans sinne. Kyllä se raakkules suuri ja komja onkin. Ja väkiä aina tulos ja menos, notta jonottaa pitää vooruansa. On niitä korkeeta tomirakennuksia New Yorkis parikymmentä muutakin, mutta kyllä tämä Emppäir-steitpiltinki viää volin kaikista muista.
Se seisookin erillänsä muista keskikaupungis; ne monet on yhres trusas Manhattanin saaren länsipääs. Mutta se seisoo paksuna, neliiskulmaasena, kun pystyhyn lyöty parru, kymmenen- ja viistoistakerroksisten talojen keskeltä se nousoo valkoosen teräskiiltävänä, n'otta niskansa on taittaa, kun alhaalta katteloo. 102 kerrokses on klasiseinäänen ravintola ja ulkopuolella kiertää ympärinsä parveke, n'otta saa kattella joka puolelle. Useemmiten leijaaloo savua ja sumua New Yorkin yllä, mutta sattui olemahan aika kirkasta, jotta hyvin näki koko Suur-New Yorkin maaseutua myören. Karut oli alhalla kapeeta ojanpohjia, autot kun finkerporia ja ihmiset kun kärpääsiä. Mutta niitä oli paljo!
New Yorkki, se Manhattanin saari, on Hudson- ja Pohjoisen-joen välillä ku pitkulaane pannukakku, joka on viivottimella veretty katuihin lännestä itähän ja pohjoosesta etelähän. Puistokarut eli ävenyyt (se Ave) kulkoo lännestä itään ja striitit eli karut etelästä pohjoosehen. Poikki saaren noin koillisesta lounaasehen kulkoo se kuuluusa Broadway (brocdvei) eli Leviätie, jolla sijaattoo ne mailman rahapankit, pörssit ja suurliikkehet. Ei se oo ollenkaan leviä, n. 30—40 m vai, mutta se on oikia kaupan ja rahamailman puuronsilmä, ihmisiä kaiken färisiä tupaten täynnä. Käyyn kattomas sitä iltayöstäkin täyres valaastukses, kun tiaatterit, kapakat ja yöelämä kuhisoo. Ja on nämä ilmootusvalot ja reklaamimeininki eri hommaa täälä, kun kaikki seinät ja kaupat tulittavat jos millä taivahankaaren färiillä ja konstiilla. Ne syttyy ja sammuu taas, sätii ja prätii, jotta silmiä huikasoo. Ja niin mahrottoman suuria, kymmenkerroksisten talojen seinät on yhtenä valomerenä. Hotelli on kansankapakan vieres, autot huristaa, paloauto tulla ulvoo, yömailman kiiltäviä maalattuja piperöösiä, herraa, työmiestä, mustaa, valkoosta, kiinalaasta, mulattia ja pari suomalaasta sälliä kapakan ovella präiskäämäs jotta: perkeles!
Siinä samas mailman isoimmas pytingis on se mailman suurin elokuvateatterikin nimeltä Radio-City (reidio siti). — Pitihän sekin imes nährä. Yks mrs mun sinne veti. Se elokuvateatteri eli »muuvi» on auki aamusta iltahan. Yhtä mittaa hyrrää konehet ja yhrellä maksulla saa istua niin kauan kun nukuttaa. Ihmisiä on sinnekkin tukkimas aina niin paljo kun mahtuu. 4 000—5 000 sinne kai mahtuukin. Mahrottoman suuri holvikattoone tiaatterisali se onkin. Siin'on lehteriäkin ja sivuaitioota niin paljo, etten viittiny kattuakkaa. Mutta kyllä se komia ja korkia huones on, niin loistavan färinen ja valaastuslaittehet hienot ja vaihtelevan monenkuvaaset, jotta räpytellä piti. Penkkinojatuolit pehmiät ja mukavat, että painuu kun mamman villakoppahan. Pari tuntia kai sitä ohjelmaa kesti. Oli loistavan luonnollinen färikuva, oli nukketeatteria, koomillista ja etevää, oli useeta laulunäytelmiä, mailmankuuluja laulajattaria ja jos mitä, jotta mun rupes jo kaffihammasta jomottamhan. Yleesölle on suuret pehmiämattooset orotushuonehet peiliseinineen, makeismyymälät, baarit ja kaffilat, pesuhuoneet, kylmä ja lämmin vesi, erilliset pienet saippuanpalat käytettävis ym. Mutta kyllä valmiit ihanat voileivät, äppelpai (omenakropsu), hyvä kaffi, maittila ja paljo sokuria joukkohon, sitte Cämel-savukkehet, rasvaasen, kiharapäisen neekeriflikan tarjoamina maistuuvat sittekki paremmalta kun elokuvat mailman suurimmaskin teatteris. Sielä mailman suurimmas ja upeimmas teatteris on näyttämölavastuksen ja sommittelun johtajana suomalaanen mies Bruuno Maine. Suomalaasia on soittajina monia Amerikan kuuluusimmis orkesteriiskin. Pakkaavat monet vain ryyppäämhän liikaa.
Suomalaasilla on täälä Amerikas paljo kaikellaasia yhristyksiä ja harrastuksia. Ja monet niistä puolen vuosisarankin vanhoja. Ensimmäisiä yhristyksiä, mitä suomalaaset Amerikas ovat perustanehet, on raittiusseurat, joita on, saa sanua, joka kaupungis mihnä vai suomalaasia on vähäki enemmän. Monet niistä ovat olleet vilkkahas ja yhtämittaases toiminnas jo yli 50 vuotta, julkaasseet painetun 50-vuotistoimintakertomuksenkin ja toimiivat erelleenkin. Niillä on useimmilla omat velaattomat talotkin suuriné juhlasaleinensa, joita vuokraavat muillekin juhla- ja huvitilaasuuksia varten. Sellaisia suuria ja komeita raittiusseuran taloja oli Worcesteris »Sovittajan» ja Quinces »Alku»seuran ym. yli 50 v. vanhat raittiustaloot. Ihmettelen onko Suomes yhtäkään niin vanhaa, elinvoimaasta ja varakasta raittiusseuraa kun täälä Amerikan suomalaasilla on montakymmentä!
Raittiusseurojen jälkeen ja vaikutuksista Amerikan suomalaiset sitte oma-alotteisesti rupesivat perustamaan ittellensä seurakuntia ja kirkkoja. Omin voimin ja nokkinsa ovat saaneet tulla toimeen. Suomen evank.-luterilainen kirkkokunta on kokonaan lyöny laimin ja unohtanu suuren suomalaas-asutuksen Amerikas. Ruotti ja Norja sen sijaan ovat alunalkaan lähettäneet kotimaasta pappeja, jokka ovat pitänehet maanmiestensä sielunelämästä ja hyvistä harrastuksista huolta perustamalla omillensa seurakuntia ja ohjaten heitä siivolliseen ja vakavaan elämään. Suomen kirkko on jättäny maanmiehensä aivan heitteelle ja kantaa siitä suuren vastuun. Ingersollin rienaus ja jumalattomuuskausi on Amerikan suomalaasihin lyöny syvät jäljet, jokka loistaa leviälti yhä erelleen maanmiestemme keskuures; sillä suurin osa Amerikan suomalaisista ei kuulu eikä harrasta mitään kirkkokuntaa tai uskontoa. On kyllä kaikkia samoja uskonsuuntia ja seurakuntia kuin Suomes. On evankeelis-luterilaanen kirkkokunta, jolla on yli 200 seurakuntaa ja melkee yhtä paljo kirkkoja. Sen keskusjohtona toimii Suomi-synoodi Hancokis. On Lähetys-kirkko, joka kai on lähinnä evankeelista suuntaa. Lestadiolaisilla on omat kirkkonsa. On »kansalliskirkko»-seurakuntia; arvelen niiren olevan lähinnä »vapaakirkollisia». On metodisteja ja paptisteja. Nämä on pääsuunnat ja kullakin on oma seurakuntansa ja kirkkonsa, mutta niis on hämmästyttävän vähän »jäseniä», allekin 100; vain pari kolme sataa, niin että ihmetellä täytyy, miten ne pystyssä pysyvät ja voivat palkata pappinsa. Se on pääasias vanha polvi, Suomesta tullehet, vakavahenkiset perheet, jokka eri kirkkoohin kuuluvat, mutta surullisen paljo tapaa vanhempiakin ihmisiä, varsinkin sosialistien joukos, jokka eivät kuulu mihkään kirkkoon, haurataankin vain maallisiin menoin ja korupuhein.
Amerikkalaiset ihmiset, jokka yleensä antavat arvua ja kunnioittaavat uskonnollisia ihmisiä, ja kuuluuvat itte kirkkoohin, ouroksuuvat ja paheksuuvat »pakanoota».
Suomalaasten toinen polvi, Amerikassa syntynehet ja enklantilaasen koulun käynehet mennessään paljolta naimisihin »toiskielisten» kans, liittyyvät samalla johonkin enklanninkieliseen kirkkoon. Suomalaisia kirkois pirethän jo enklanninkielellä vakinaasestikki saarnoja. Vanha polvi kaatuu, ja nuorempi väki on jokapäivääses elämäs jo niin tottunu käyttämähän enkliskaa, että se on heille helpompaa ja tuntuu »luonnollisemmaltakin». Nuori polvi amerikkalaastuu koulus, toverit puhuu maan kieltä, se on kaikkien yhteenen kieli työs ja karuulla, niin että maas syntynehet nuoret ei paljo suomia enää osaakkaa. On aivan ummikkojakin ja sellaasia, jokka häpeeväkkin vanhempiensa huonua englanninkielen puhettaitoa — eiväkkä tahro eroottautuakkaan amerikkalaasista.
Mutta paljo on vielä perheetä, joissa lapset kolmannes ja neljänneskin polves vaaliivat vanhempiensa kieltä, rakastaavat Suomia, vaikkeivät oo nähneet eikä koskaan käynehet sielä, osaavat ja puhuuvat vielä sitä. Niinhän pitääs ollakkin, se on välttämätööntäkin, että Amerikan kansalaaset oppisivat ja taitaisivat virheettömästi enklantia, mutta vaalisivat myös oman kansansa kieltä, niin kun ranskalaaset, jokka keskenään ja kotioloos aina käyttäävät ranskaa vaikka suku on asunu jo satoja vuosia Amerikoos.
Tuntuu ourolta istua vieraasilla erään sukulaaseni tyttären perhees, joka on toiskielisen kans naimisis. Tytärkään ei enää tahtonu muistaa suomen sanoja ja lapset ympärillä puhuuvat vain enkliskaa. Hauskaa oli kuunnella vanhanpolven puhuvan kukin oman maakuntansa Suomen murteita. Savolaaset viänti ja kiänti niin kun Iii- ja salamella, karjalaaset lirkuttivat liukkahasti »miu mau» mukkaa ja eteläpohjalaaset puhuuvat »meirän äireestä ja faarista» niinku Kyröön mailla. Paljo kuulen täälä sellaasia vanhoja sanoja, joita ei oo itte enää muistanukkaa. Ja täälä syntynehet, korkeetakin oppikouluja käynehet, huoliteltua enklantia puhuvat täyret missit ja »leidit» (hienot naiset), jokka kotonansa ovat oppineet suomenkielen vanhemmiltansa, puhuuvat sitä Suomen murretta, jostapäin heirän vanhempansa on lähtenehet. Eteläpohjalaanen ärrä kaikuu ylimpänä muita. Reirua ja rentua väkiä!
Niin, uskontoja ja kirkkoja Amerikas on tietysti kans enempi ja kaikellaasia, kun mihnää muus maas. Tietäähän sen, kun on kaikkia kansallisuuksia ja rotuja, valkoosia, mustia, keltaasia ja pruunia, ja kaikki ovat tuonehet omat uskonsa ja pappinsa mukanansa. New Yorkis sillä neekerien jumalalla, »Isä Taivaisella» on kirkkonsa ja opetuslapsensa. Se on ns. Harlemin kaupunginosas itte New Yorkis, johna asustaa vieläkin paljo suomalaasia, mutta yrittäävät muuttaa pois neekerien takia, jokka on likaasia ja kavalia kavereita, ja jokka yhä vain valtaavat taloja ittellensä.
Käyyn kattomas ulkua sitä neekerien jumalan kirkkua ja huushollia. Se on vain tavallinen rakennus, johna Isän mustilla »enkeliillä» on suuri salinsa ja ruokalansa. Isän enkelit käyvät töis ja tuoovat rahansa hänelle. Hän jakaa ruokaa niillekki uskovaasille, jokka ei aina työtä tee. Ne laulaa, soittaa ja pitäävät kovaa mekastusta. Jokin suomalaanenki kuuluu hänen opetuslapsihinsa. Muutama vuosi sitte otti Isä nuoren valkoosen flikan akaksensa. Se oli sitten mustien valkoonen »jumalan äitee», mutta nyt ne on kuulemma eronnehet.
»Isä-jumala» itte ei saa asua New Yorkis. Hänellä on siksi sekavat asiat, että hänet heti fangitaas New Yorkin valtios. Siksi hän asuukin johnakin toises valtios ja tuloo vain sunnuntaisin New Yorkin seurakuntahansa, sillä lakimääräykset on kuulemma täs tapaukses niin hassut, että häntä ei saa sapattina pirättää. Se on aika liukas ukko. Kun häntä syytettihin siitä, että hän esiintyy jumalana, niin sanoo äijä vain, että mitä hän sille mahtaa, jos ihmiset nimittää häntä jumalaksi. — Puhutaan, että jokin valkoone miljunääri on sen takana ja rahottaa sitä.
Uskonnon asioos Amerikka on oikee Soroman ja Komoran sekamelska. Ja mitä suomalaasten asemahan tuloo, niin Suomen luteerilaasen kirkon pitääs ruveta tekemähän pakanalähetystyötä Amerikas ennen kun keltaasta Kiinaa ja mustaa Afrikkaa — ja auttaa ja asettua yhteytehen enempi Suomi-synoodin, erillisen tytärkirkon kans.
New Yorkis ja Brooklynis on suomalaasilla monia yhristyksiä ja seuroja, yli viiskymmentäkin vuotta toiminehia. Mainitten eres muutamia, joihin oon tutustunu.
Itte New Yorkis toimii vilkkaasti New Yorkin Kansallisseura ja sen puheenjohtajana on jo useeta vuosia ollu Matti Punkari, friski ja rauhallinen mies Ylistarosta. Seura on väkevästi isänmaallismielinen ja toiminu sotavuosien aikana monella muotoa Suomen hyväksi. Sillä on suuri klubihuoneisto, kirjasto, pelivärkit ja »pallohuonehet», biljaardi. Pitäävät viikottaan hauskoja ohjelmallisia iltoja, joista ei yhteeslaulu ja soitto puutu, kun Klapuri, lukkarin poika Kälviältä, istuu flyykelin äärehen. Hauska tuttavuus oli juutalaanen lakimies Samuel Rosenthal, joka aina on suomalaasten mukana ja on oppinu suomiaki ja laulaa suomalaasia kansanlaulujakin komialla tenoriäänellä, kun paras taiteelija. »Se on meirän loijari», ne tykkäävät ja kehuuvat kaikki sitä. Iloonen ja hauska mies onkin. Hän on hoitanu ilmaaseksi kaikki seuran lakiasiat ja avustanu paljo Suomia.
Tästä piiristä lähti monia vapaehtoosina Suomen talvisotahan, kaksi kaatuikin. Antero Lundson talvisoras ja Antti Siltanen jälkimmääses. Seura keräs talvisoran aikana 14 000 taalaa Suomen hyväksi ja lährätti välirauhan aikana 140 000 savuketta sotilaille. Viime vuonna keräs seura 2 000 taalaa Suomen hätää kärsiville. Seuran seinällä komeeloo historiallinen muisto talvisorasta. Se on uljas hirvennahka, jonka jääkärikapteeni A.O. Penttilä, se nuorin Saksan jääkäreistä, joka silloon palveli Aittojoen—Tolvajärven lohkolla, on toimittanu Amerikkahan. Lohkolla syttyi eräänä yönä kiivas summittaanen taistelu ilman hyökkäystä, ja kun aamu valkeni, havaattiin molemmin puolin, että »ei kenenkään maalla» oli kaatunu komia hirvi. Sitä himoottivat miehet kummaltakin puolen, mutta Penttilän miehet sen saivat hinatuksi ittellensä ja pistivät hyvät lihat poskehensa. Mutta nahaan ehrootti kapt. Penttilä lähretettäväksi kaveriillensa, New Yorkin Kansallisseurahan Amerikkahan. Ja sitä varte se viätihin parkattavaksi lähipitäjähän nahkuri Kuismalle. Talvisoras Kuismakin joutuu kiiruhusti jättämhän kotoseutunsa, mutta kuoppas maahan sen hirvennahaan ja sinne se jäi. Tuli toinen sota, karvari pääsi takaasi kotiansa, löyti nahkansa ja laittoo valmihiksi New Yorkin Kansallisseuralle sen silloon luvatun hirvennahaan, n'otta seura sai sen vasta syksyllä 1945 seinällensä. Ja sielä se nyt on!
Talvisoran jälkehen otti seura hoidokikseen kaksi sotaleski Lindströmin, Laviasta, lasta 7-päisestä lapsiparvesta, mutta on kustantanu oman asumuksenkin leskelle ja huolehtinu koko perheen toimehentulosta. Rahaa jatkuvasti ja monet lahjapaketit on lähetetty. Seura on vankkaa isänmaallista väkeä. Sen englantilaanen virallinen nimi on »The Loyal Finns of New York», ja kuvastaa sen poliitista asennetta.
Brooklynin puolella on myös Kansallisseura Imatra, jo 50 vuotta täyttäny, jolla on oma suuri »haalinsa», eli seuratalo; yläkerras tilava juhlasali näyttämöinensä ja alakerras suuri ravintolahuoneisto. Sen puheenjohtajana toimii nyt saunanomistaja Ketola. Olin sielläkin puhumas ja väkiä oli huonehen täyreltä. Imatralla on tilava nurmikkopihamaa, johna kesääsin toimehenpannaan suuria ulkoilmajuhlia. Nyt sielä seisoo suuri lauroosta rakennettu »Honor of Roll», se on kunniataulu, jossa oli toistasataa nimiä seuran jäsenistä, jokka ottivat osaa viimeeseen Amerikan sotaan. Siinä on tuttuja nimiä jokaasesta Etelä-Pohjanmaankin pitäjästä. Tuollaasia kunniatauluja näköö täälä paljo ulkosalla. Ja kirkoos ja yhristysten seinillä on valkoosella pohjalla punareunaasis lipuus yhtä monta mustaa tähtiä kuin seurakunnan tai yhristyksen jäsenistä otti osaa sotahan. Kultaaset tähret yläosas ilmoittaa, montako heistä on kaatunu sankareina.
Lähellä New Yorkin Kansallisseuraa siinä 125:llä karulla, melkeen vastapäätä, on Amerikan suomalaasilla Aseveljillä kans oma klubihuoneistonsa. Sen puheenjohtajana oli silloon Paavo Tiilikainen Vaasasta. Seuran ovat aluuksi perustaneet Suomen Vapaussoran miehet, mutta talvisoran jälkeen muutettiin sen nimi niin, että siihen voi kuulua kaikkiin Suur-Suomen sotiinkin osallistunehet miehet Amerikan mantereella. Tapasin Yrjö Lehdon Vaasasta, jok'oli vapaaehtoosena talvisoras, samoon Ture von Alfthanin, ent. Alajärven nimismiehen pojan, Vaasan ruots. lyseoa käyneen, Taavetti Niskasen, Heikki Tuorin ym. — Erkki Lavasti on hierojana »Washington Dii Siis» ja Erland Korsberg, vaasalaisia, asustaa nyt Kanaatan puolella. — Sielä vietettihin juuri Oskari Sorsan, myös talvisoran mies, 50-vuotis juhlia, ja kun se ei polta, niin sille oli hommattu isoo notkovartinen Suomen piippu lahjaksi. Tapasin sielä sen jääkärikapteeni Penttilänkin, joka talvisoras korotettiin majuriksi, mutta on ollu kahres Meksikon soraskin ja sielä korootettu everstiksi. Ei menny nyt Amerikan joukkoohin, kun pelkäs, että voirahan lähettää Suomea vastaan. Se poika on käyny 11 sotaa, taistellu Latvias ja Puolaskin, paitti omis ja heimosoris.
Saman tien mainitten, että ainua Lotta-yhristys mailmas (v. 1947) toimii nyt Brooklynis »Kalevan Naisten» haalilla. Se syntyi Mrs Tyyne Sjöblomin alootteesta siten, 16.1.1940, että monien suomalaasseurojen ompeluiltoja Suomen hyväksi pitäneet naiset kerääntyivät yhteen »letiksi», 30 naisen voimalla, rva Sjöblom valittiin puheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi mrs Lydia Nylander, jotka ovat toimissaan erelleenkin ja jatkavat työtä. Tehtiin ompelutöitä, kerättiin ja kurottiin Suomen sotilahien hyväksi. Pirettihin myyjäisiä, kahviaasia ja arpajaasia ja saatihinkin kokohon huomattavia summia. Lisäksi samat naiset olivat innolla mukana muitten avustusyhristysten puuhis. Heillä oli kaks kummilasta ja Suomen Huollolle ne olivat lährettäneet toistasataa pakettia. Oli taas lährös suuri lootikko, yli 300 taalan erestä, vaatetta ja ruokatavaraa kummikerholle. He ovat myös lährettänehet Suomeen proteeseja invalideille.
Syynkuun 23. p:nä 1947 oli Lotilla illanvietto, jossa toimittaja, maisteri Alli Wiherheimo Suomesta oli puhumas »kaffilla lehmiä» köyhille sotaleskille. Oli pyyretty lahjana tuomaan kaffipurkkia ja niitä kerääntyi suurelle pöyrälle aika röykkiö, niin että niillä laskettiin saatavan, kun Suomes myirähän luvalla vapaas kaupas, kaks lehmää — ja hyvänpuoloonen vasikka!
Vielä mainitten New Yorkin suomalaasten yhteespyrinnööstä, että niill' on Harlemin puolella, joka on vanhaa suomalaasten asuma-alaa, viime vuonna 50 vuotta täyttäny raittiusseura »Tähti», jonka puheenjohtajana on kauan aikaa toiminu Maija Pentinmäki. Niillä on oma pieni korikas huoneistonsa ja aika suuri kirjasto, jota runsaasti käytetään. Tähti-seura on siitä huomattava, jotta se on varakas ja hoitanu aina hyvin asiansa. Sillä on kokonaasta kolme taloa, joiren vuokrista se saa hyvät rahat.
New Yorkis on myös »Suomalaiset Naisvoimistelijat»-seura toiminu jo 15 vuotta ja kuuluu se Suomen Liikuntakasvatusliittohon. Harjoituksia on joka viikko Kansallisseuralla ja jäseniä n. 40. Sen puheenjohtajana on Kerttu Henriksson ja sihteerinä Hilja Sang (mies virolainen, siitä nimi).
Suomalaiset urheilijat kuuluvat jo ennen mainittemaani Finnish American Atletic Clubiin, jota johtaa Emil Elo. Siihen ovat kuuluneet monet maineikkaat juoksijat niinkun Ville Ritola ja Ville Kyrönen, jokka molemmat oon tavannu, Kaarlo Koski-Korholin, Hannes Kolehmainen, jonka poika on kuulemma täälä New-Jerseyn puolella, kertoo mulle eräs italialaanen parturi, kun olin hiuksia kluppoottamas. Sanoo tuntevansa Hanneksen hyvin, se aina leikkootti tukkansa hänellä. Se lähretti Hannekselle tervhyysiä. Osas jonkin sanan suomiakin ja kehuu akkaansa, joka on suomalaane, piti muakin melkee sukulaasena ja valeli kovasti hyvänhajun voiteeta niskahani. Ent. kiekonheiton maailmanmestari Armas Taipale elelöö kans suomalaasten joukos, samoon kun painija Saku Hevonpää, joka on jo vanha kiltti miäs. »Atleettiklupi» on paljo toiminu Suomen hyväksi, keränny varoja Suomelle osanottoa varte olympialaasihin kisoohin, kustantanu itte miehiä ja voittanu monia suuria kilpaaluja täälä.
Sitte on tietysti työväellä omia yhristyksiä. Suurin niistä on »Kansanvallan Liitto», sosialitemokraattinen, joka sen suuren »fift avenyyn» taloon omistaa.
Kommunistiilla on kans oma kiukkuunen porukkansa, jonka on käyny huonosti. Niill' oli suuri oma talookin, jonka olivat rakentanehet pääasias palvelukses kulkevilta naisilta saaruulla »toveri-lainoolla». Niiren hommat meni konkurssihin ja »toveriilta» narratut hikiset rahat, kokonaista 185 000 taalaa, meni tuulehen. Talo myitihin ja kommunistit ajettihin pihalle. Nyt on itku ja hammasten kiristys suuri. Oli niillä suomalaanen saunakin, mutta sen on vallannehet neekerit niiltä.
New Yorkis ilmestyy myös Amerikan suomalaasten kommunistien sanomalehti nimeltä: »Eteenpäin». Se on ollu monta kertaa henkihieveris, mutta avunkeräyksillä on saatu paperia ja kai muutaki apua, niin että se kuukausi sitten ilmestyi, oikee moniosaasena Suomen juhlanumerona. Keräsivät ilmootuksia ja onnitteluja, että saivat painetuksi tarkootuksella pökkööttää uskonveljiä ja Suomen kansaa, että tällääne jymy kommunistilehti täälä muka ilmestyy. Ovelasti tehtykin: kun ne nyt sitä lährättivät sinne Suomehen ja kommunistit sitä sielä lukoovat ja näyttelöövät muillekkin, niin mistäs Suomes sitä käsitethän, luullahan vain ja väitethän jotta: siinäs nyt näjettä: Amerikan suomalaaset työlääset ovat kaikki — kommunistia!
Siinä oli kirjootuksia eri puolilta Amerikkaa, esim. näin: »Me Worcesterin suomalaaset työlääset lähetämmä tuliset terveeset teille Suomen 'työtätekevälle kansalle', jokka ootta tositemokraatteja ja kommunisteja, painakaa päälle vain, me annamma teille kaiken tukemma!»
Niin kirjoottaa jokin iikka paikkakuntansa kaikkien suomalaasten puolesta ja nimis. Ja sielä Suomes tietysti on yksinkertaasia ihmisiä, jokka uskoovat, jotta kommunistit on täälä suurena enemmistönä suomalaasten joukos!
Se on aivan päinvastoon; kommunistia ei oo kun pikkuune rähisevä joukko, joka viimmeesiänsä yrittää huutaa, sillä kansan mielialat on kiäntyny ja täälä jyrkästi vastustetaan kommunismia. Niitä potkii valtio, kaupungit ja yksityyset työnantajat pois töistä jotta niillä on kuumat oltavat nyt täälä.
Fitchburis näytti mulle sitä Eteenpäin lehren numerua yks mies ja manas jotta:
— Katto ny, peijakas vie, tuos on meirän urheiluseuran 20 vuotta vanha kuva, ja tuo tuos oon minä — ja ny ne Suomes luuloo, jotta mäkin oon kommunisti, ja me kaikki vusterilaaset!
— Kyllä ne on aika roistoja, kun tualla lailla yrittäävät narrata ihmisiä Suomes! — Täälä ei oo kun joku noukka enää niitä mettäpössöjä.
Ja pyytivät mua että
— Kirjoottakaa ny Te Suomehen, jotta valtavasti suurin osa Amerikan suomalaasista on oikeeta ihmisiä, ja on aina ollukki, eikä mitään komuja.
Amerikas on kaks suomalaasta pikkuusta kommunistilehtiä, jokka lukoo ja saksii mitä Suomen kommunistilehret räpäköövät. Ja nämä vielä heikoolla voimillansa koittaavat ulvua ja valehrella purevamminkin. Niinpä Eteenpäin-lehti haukkui munkin parahansa mukahan, ennen kun eres Amerikkahan astuunkaan. Kiitoksia vain reklaamista, vaivaa niillä siinä oli!
Kävin kattomas Matti Kurikan hautakiveä Brooklynin suurella kaunihilla hautausmaalla, Greenwoodis (Vihreä-mettäs). Siinä on pieni kivi, kolme suomalaista haurattu saman kiven eteen, ja siinä Kalevan Ritarien merkki, kolmikulmios K.R. — Se levoton sielu, Inkerin suomalaanen Matti Kurikka kuoli täälä tammik. 10. p:nä 1915.
Brooklynin Kalevan Naiset ovat myinehet omistamansa taloon 7. Avenyyn kolmas. Sen osti yks suomalaanen nainen joka vuokras siitä nyt huonehia ja juhlasalia, ja pärjäs hyvin. Sielä kokoontuu myös naisyhristys »Pyrkijä», joka on kans jo yli 50 v. vanha ja on muorostunu hautausapurenkahaksi jäsenilleen.
Brooklynis on Amerikan ainoa suomenkielinen Pelastusarmeijakin jolla on oma velaatoon talookin. Sen johtajana v:sta 1922 oli vanha uskollinen mies Hannes Eerola, jonka kaikki sielä tunti, ja hänen vaimonsa Anna (Kangasvuori-Moberg) Hämeenlinnasta. Eerola oli Tampereelta, n. 70 vanha ja työssään harmaantunu. Rouva lähti takaasin Suomehen. Ne piti kokouksia aikuusille kahreesti viikos, sunnuntaikoulua, oli hyvä 15-henkinen torvisoittokunta, kitarakuoro, partiopoika- ja tyttö-osastot sekä pienten lasten »Päivänsäde». Nuorta väkiä oli runsahastikin, mutta vanhapolvi väheni.
Eerola toimitteloo kaikellaasia laupeuren asioota, kulkoo sairaaloos, välittää tietoja Suomehen, myii Suomen Sotahuutoa. Tämä supisuomalaanen Pelastusarmeija kuului alaosastona Amerikan skandinaaviseen jaostoon. Ominsa piti tulla toimeen. Eerola kulki iltakauret tapaamas suomalaasia kapakoos, myiren Sotahuutoa ja enklanninkielistä »The War Cray» (-sotahuuto). Suomehen on tämä osasto lährättäny kans paljon apua ja yksityysiä pakettia. Ompeluseura toimii, kutoo ja lährättää Suomehen villatavaraa. Eräs vanha mummo, yli 70-vuotias Ida Peltonen, tikkus yhä vielä joka päivä sukkia Suomehen!
Oottako kuullu, jotta tämä Brooklynin korkeen kohta, Pukinmäki, niin kuin suomalaaset sanoo, eli Sunset-puiston ympäristö on niin suomalaasta, jotta toiskielisetkin sanoovat sitä — Finntown’iksi, se on Suomalaiskaupungiksi. Suomia kuuloo joka paikas ympärillänsä. Onhan sielä vähä »skandinaavejakin», mutta italialaiset tuloo hyvin suomalaasten kans toimehen ja niitä on enetin suomalaasten jälkehen. Hyvihin aikoohi suomalaaset ottivat haltuhunsa Brooklynis Pukinmäjen, sen korkeimman paikan, Sunset-vuoren, ja asuuvat sen ympärille osuustalonsa. Nyt niill' on parhaat paikat, lähes 30 neliikerroksista, täysin uurenaikaasilla mukavuuksilla varustettua asuntoosuuskunta-taloa, yhteensä n. 10 miljoonan taalan arvosta. Suomalaaset valittivat tämän hyvän paikan ennen kun kaupunki oli tänne vielä levennykkää ja pitäävät nyt kynsinhampahin ja yhteestuumin kiinni taloostansa, »etteivät myy vierahille».
Työolojen vaihtelevaisuuresta johtuu, että usiat joutuvat muuttamhan toisille paikkakunnille ja myimähän asuntonsa. Kertoovat, että täälä parikymmentä vuotta sitten oli niin huono aika, että miehet eivät saanehet mitään työtä vaikka kuinka yrittivät. Joutuuvat olemhan monta vuottakin ilman ansiotyötä.
Silloon suomalaaset naiset, perheen emännätkin, menivät »piikomahan» rikkahisiin perheesiin päiväpalvelijoiksi, elättivät miehensä ja perheensä ja pelastivat vielä taloonsakin, jottei niitä veloosta myity. Miehet istuuvat silloon kotona, keittivät, pesivät ja hoitivat lapsekki.
Kun Amerikoos on »huono aika», niin se onkin niin huono ja kovaa aikaa, ettei Suomes siitä tieretäkkää. Suomalaaset naiset täälä vasta »miehiä» ovakkin, ansaattoovat siinä kun miehekki, ja elättäävät monta juoppua miestänsäkki.
Ei se, kuulkaa, monaastikkaa niin hyvää ja helppua täälä oo, kun te sielä Suomes luuletta. Varsinkin aviovaimon elämä. Täälä on joka sentti hikisen ja armottoman työn täkana. Jos Suomes tehtääs niin työtä ja yritetääs rahapenniä kiinni saara kun täälä Amerikoos, niin kyllä sieläki eletääs ja rikastutaas.
Täälä teköö miehet mitä työtä tahansa, ja pitää tehrä. Yhtenä päivänä on sellaasta jopia, toisena aivan toista. Ei vain kaupungiis, vaan maaseurullakin: mitä kulloonkin ethen sattuu. On tietystikin jokin ammattikin, kun sitä työtä on, mutta tehrähän mitä työtä tahansa, josta vain tienathan. Kaupungeis on suomalaaset paljolta »karpintereitä» eli kirves- ja rakennusmiehiä, vaikkeivät Suomes olsi koskaa kirvestä käres pitänehekkää. Mutta täälä täytyy ja kova elämä opettaa.
Se karpinterin työkin on sitte niin erikoostunu, jotta yks porukka teköö yhtä työtä, esimerkiksi laittaa ovia ja ikkunoota, toinen teköö vai laattioota. Yleensä Amerikas vain sahatahan ja naulathan puuta ja rautaa. Rakennusainehet tuorahan paikalle niin valmiina, ettei muuta kun sahata, naulata tai kruuvata paikoollensa.
Ja aina on hirviä hoppu. Ja pitkät matkat, kun esikaupungiis ja kaukana maaseurullakin asutahan ja kuljetahan junilla, maanalaasilla, tai ajetahan omalla »kaaralla» töihin aamuun, illoon. Siihen työpaikalle menoon menöö aikaa New Yorkiskin monilta toista tuntia.
Kun töihin lährethän yleensä samoohin aikoohin, niin junat ja maanalaaset vaunut on silloon tupaten täynnä kun silakka-astiat. Joutuu seisomhan hirviäs puristukses ja huonos ilmas yksillä jalaantiloolla moni toistakin tiimaa — tullen mennen. Että se koskoo ihmisen jalkoohin ja hermoohin, on sanomatta selvää. Siksi näköökin täälä niin paljo kulunehia, tylsiä ja kovia naamoja. Ja välinpitämättömiä ihmisiä, jokka ei toisista mitään piittaa, ajaavat ja ajatteloovat vain omia asioota.
Niin on asiat, jotta jota suureet kaupunki ja eneet ihmisiä, sitä yksinääsempi ihminen on, ja tuntoo ittensä.
Katteloohan sitä toisia, mutta mitä mua vie rahat ihmiset liikuttaa! Ihminen elää sellaases ihmismeres vain itteksensä ja tuntoo yksinääsyytensä. Kun on vielä suures vieraskielises maas, niin Suomesta tullu vanha polvi, jonka on vaikiaa oppia pian maan kieltäkin, käpertyy kuorehensa ja muisteloo vanhaa synnyinmaatansa, Suomia, jonka aika kultaa niin ihmeellisen kaunihiksi ja rakkahaksi, melkeen menetetyksi paratiisiksi. Siksi suomalaaset niin kuin muutkin kansallisuuret hakoovat toistensa seuraa, perustaavat monellaasia yhristyksiä, soittavat ja laulavat kotimaansa kansallisia tuttuja lauluja. Koettavat säilyttää kansallisia tapojansa ja isäänsä perintehiä vaalia.
Laulua, varsinkin yhteeslauluja, harrastaavat Amerikan suomalaaset kokouksissaan ja yhteentullessansa pieneskin piiris. Sielä kuuloo oikeen syrämmen pohjasta verettävän kansakouluus Suomes opittuja lauluja. Paljo esiintyy niiren iltamis yksinlaulua: toisen polven monet laulajattaret esittää oikee taiteellisesti koulutettua soololaulua suomeksi ja englanninkielellä. Kirkkokuoroja on paljo ja kaunista yksinlaulua esitetään usein kirkoos.
New Yorkis toimii jo kai kolmattakymmentä vuotta suuri valiokuoro, Laulumiehet jatkuvasti, esittäen vaativia ohjelmia suuris konsertiissansa vuosittain ihan parhaimpien kotimaan kuorojen veroisesti. Sen henkisenä isänä ja moottorina toimii toimittaja Yrjö Sjöblom, joka on vuosikymmeniä ollu vilkkahas yhteyres Suomen laulun ja musiikin johtomiehiin, mm. Jean Sibeliukseen, jolta hänellä on suuri kirjeenvaihto hallussaan. Kuoron johtajana on toiminu toistakymmentä vuotta toimittaja Jallu Honkonen (asuu nyt Fitchpuris), joka on lukkarinpoika Saarijärveltä. Hän on intohimoonen musiikkimies, suorastaan »elää» sävelis ja säveltää ittekkin, on julkaassu englannin- ja suomenkielisiä teoksiaan. Lisäksi hän koko Amerikas oloaikanaan on toiminu ev.lut. kirkoos palkattomana urkurilukkarina, kuten nykyäänkin Fitchburis »Hillilän kirkos».
Mutta Yrjö Sjöblom, hän se on, joka on järjestäny täälä ja hoitanu YL:n ja Klemetin suuret vieraalukonsertit tietystikin monien muiren suomalaasten avustamana. Sellaasten matkojen järjestelys täälä vasta taitoa ja sisua tarvitahankin. Mutta ennen kaikkia uhrimieltä työskennellä Suomen nimen ja maineen tunnetuksi tekemiseksi vaikutusvaltaasis amerikkalaasis ja vaativis taiteellisia piireis, joihin vain ylen harvan suomalaisen sormet pystyy.
Noiren suomalaasten valiokuorojen menestys täällä oli loistava ja väkevä isku Suomen sivistyksen puolesta. Ne valloottivat paljo hartahia Suomen ystäviä, toivat suuren Amerikan tietoosuutehen, että kulttuurin ja taiteen alallakin tehrään Suomes ihmeetä. Sibeliuksen musiikki onkin kaikkeen korkeemmas kurssis täälä. Saa sanoa sitä soitettavan joka päivä täälä rarios ja parahis orkesteriis.
Kukas se tämä Yrjö Sjöblomi sitte on? Hän on syntyisin Teuvalta, nuorena miehenä tullu tänne Amerikoihin, käyny sielä enklanninkielistä klassillista linjaa »college'is», toiminu suomalaasis lehris, mutta on toimittajana ollu jo vuosia Amerikan suures ja arvovaltaisimmas lehres »New York Times'is» sen kirjallistaiteellises osastos.
Chicagos ilmestyy Amerikan suurin lehti »Chicago Tribune». Lähinnä sitä on juuri N.Y. Times, mutta sitä piretähän parahimpana ja luotettavimpana uutislehtenä sekä tällä että sillä puolella Atlanttia. Monimiljoonaasia painoksia molemmat julkaasoovat päivittäin ja sunnuntaisin satasivuisia klimppiä, johna on »kaikille jotakin», eri alojen plaria, ja kaikille yhteesesti 12-sivuisiakin erivärillä painettuja Mikkihiiren ja kissin-kuva-lehtiä, joita nämä amerikkalaaset pääasias lukocvakki ja seuraavat!
Yrjö Sjöblom on monena päivänä kaarallansa hyppööttäny mua New Yorkin pahimmis autotungoksis, näyttäny kaupunkia ja seliittäny. Hänhän, amerikkalaanen lehtimies, tämän hälinän ja sopan parahiten tietää ja tuntookin. Aika pöhköö Suomesta tullu lehtimies täälä aluuksi tuntee olevansakin. On torella kuin hullu myllys, siksi uutta ja outua tuntuu tämä Amerikka esti olevan.
Amerikan suomalaaset ovat tuonehet Suomesta mukanansa myös osuustoiminnan ja alkaneet osuustoimintamuoron ensimmääsenä Amerikas. Suomalaasilla onkin eri puolilla maata osuuskauppoja ja liikkeetä, joilla toisilla on keskusliikkeetäkin. Varsinkin suomalaaset kanafarmarit toisilla paikkakunnilla ovat pitkälle päässeet yhteesostoos ja myinniis. Mutta nyt on muistettava, että eri valtioos on lainsääräntö erilaasta, niin että osuustoimintakin on erilaasta eri puolilla ja valtioos.
New Yorkis on Brooklynin suomalaasilla aika huomattava ja keskeenen osuuskauppa ja liike, jota enklantilaasesta nimestä lyhentään sanotaan, ja se käyttääkin tuotteessaan vain »Fincc»-nimiä. Se merkittöö: suomalaanen komppania. — Finco on perustettu 1917. Sillä on oma komea kivitalo »9. även» kulmas, keskellä »Fintaunia». Siinä on liha-, vihannes- ja purkkiruokakauppa, johna amerikkalaasehen tapahan tavara on hyllyyllä ja tiskillä suurina röykkiöönä. Ihmiset saa kulkia ympärinsä, noukkia sylihinsä eli kaupas olevihin pyöräkärryyhin mitä ostaavat ja sitte oven suus maksaa kassahan, mitä ottaavat. Ja paljo kaikesta laista Fincon puoris onkin purkkiruokaa, niin kun suuris »kymppisentin» amerikkalaasis tavarataloos, jokk'on monikerroksisia.
Saa sanua, että Amerikas on nyt kaikkia ruokaa »purkis» ja pellikannus: rusinat, jauhot ja vellit, valmiiksi keitettyjä perunootakin, piffit, paistit, vihannekset, valmihia sokerikakkuja, soosit, mausteet ja liemet, n'ottei tarvitte kun aukaasta astia ja syörä sellaasena tai vähä lämmittää. Ja vieläki on halpaa, vaikka sanoovat nyt puolella sotien jälkeen tyyristynehen, kun vertaa mitä saa työmiehen tuntipalkalla. Saa tietysti ostaa hajallansakkin ruokatavaraa, ja se on silloon halvempaa.
Amerikkalaasten, myös suomalaasten ruokatapoohin kuului, että pöytähän tuorahan ensiksi klasi raikasta juomavettä, aina ravintolooskin. Ja sitte klasi jotakin »juusia», herelmämehua, useen tomaattimehua, appelsiini- tai kreip-juusia, josta mä tykkäsin. Se on pirteää, kirpiän-imelää ja viöö hyvin janon. Trönäsinkin sitä aluuksi työkseni, mutta kun kaikkia makiaa ja hyvää oli aina saatavis, ei enää paljokaan välittänyt. Ihminen kun on sellaane.
— Yleensä syörähän paljo makoosia ruokia, vihanneksia ja herelmiä. Ja jälkiruokana on isoo präiskäles omenapiirakkaa eli »äppel-paita» kaffin kans.
Fincon johto on pienen suomalaasen kantajoukon niskoolla, sillä suomalaasten suuri joukko ja jäsenistökin on hajanaasta ja välinpitämätööntä liikkeestänsä, ostaavat mistä vain mielestänsä halvimmalla saavat, niin että kilpaalu on ankaraa. Liikkeellä on oma hyvä leipomo ja nisupuori, valmistetahan kaikkia lajia, myös oikeen komjaa ja hyvää suomalaasta näkkileipää, limppuja, sokerikaakkuja ja leivonnaasia. Korvapuustit on niin hyviä, tietäähän sen kun on hyvät ainekset, ettei koskaan Suomeskaa niin hyviä saa.
Fincolla on myös hyvä »selv-söörvis» ravintola (itte kunkin kannettava tiskiltä prikalla ruoka). Päivittääset ruokalajit hintoonensa on tiskin takana seinällä. Siinä on kaikki vain enklannin kielellä ja nimityksin, mutta tiskin takaa puhutahan suomia, ja suomalaasta on henkilökunta. Oikee lihavia ja suomalaasen näköösiä emäntiä onkin. Tarjotin, veittet, haarukat, suuret ja pienet lusikat on tiskin vieres laatikos ja paperisalveetit. Kukin ottaa prikkansa ja syömävehkehet, menöö tiskin äärehen ja sanoo, mitä hän ottaa.
Fincon leipomo ja tuottehet on hyväs mainehes. Sitä myii toiskielisetkin kaupoosnansa. Fincolla on myös sivukauppa New Yorkin puolella, »fift ävenyyllä», se menöö hyvin — Fincon sekatavaramyynti teki viimme vuonna 550 000 taalaa, leipomo 120 000 ja ravintola 50 000 taalaa. Se harjoottaa myös lahjapakettien ja tavaralaatikkojen lähettämistä Suomeen.
Yhtenä Fincon puorimiehenä häärää mm. vaasalaanen poika Lindfors, 60-vuotias, Fincon valkoonen reklaamityölakki pääs. Puoripalvelija joutuu tekemähän kaikkia, jopa lapsenpiikana pitelemähän pikkulastakin, kun sen äitee kaahii hyllyyllä. Ja kuljettamhan autolla kotia mammoja, kun ne sylin täyreltä ostavat purkkiruokaa. Siinä nostethan lapsen vaunukin kuorma-autohon, kun Lindforssi valkooses takis ja paperilakki pääs kuskaa ostajan tukka suorana kotia.
Tietysti suomalaaset ovat kans tuonehet tänne Amerikkahan rakkahan ja välttämättömän saunansakin. Täälä New Yorkis on kaksi kuuluusaa suomalaasta saunaakin, toinen Petter Haataisen sauna New Yorkis Harlemin mustas kaupunginosas, toinen, Ketolan sauna, Brooklynin keskukses. Nimenä on ulkopuolella: steam bath (stiimbaat, eli höyrykylpy). Molemmis oon ollu ja hyvin kylvötetty.
Haataisen saunas on kolilla lämpiävä kiuassauna. Lauteille tuloo kattonaru vain ja kun siitä nykaäsöö, niin vesisuihku valuu kiukahalle ja löylyä tuloo jotta huikuu. Ilmahyrrä eli flekti viää liiat höyryt seinästä pihalle, jotta sielä on oikee kuiva ja kuuma löyly. Kylmät ja kuumat veret saa seinäkraanasta. Kullekki on oma punkkansa ja saipuansa, pyyheliinansa ja pesuliinansa.
Jaa, se olikin uutta, jota en oo tavannu Suomeskaan. Pitääpä saunamiehiä sielä kotona opettaa. Pesuliinoja käytetähän sienen asemasta Amerikassa kotonakin kylpy- ja pesuhuonehis. Ne on tuos nästyykin kokoosia ja muotoosia, nukkakangasta, kaupoosta valmiina ostettavina ja sanothan »waschklootiiksi» eli pesurätiiksi. Niillä on hyvä ja mukava pestä ittensä, kastaa kylmähän vetehen ja istua se trasu pääs saunan lavalla kovas löylys. Kun tulin saunahan ja näin miesten istuvan lavalla trasu pääs, niin käsitin heti, että hyvä konsti kans!
On tilava pesuhuones ja sitte makoohuones, johna on pitkät penkit loikoolla kylvyn päälle. Jääkaapista saa kylmiä oranssi- (appelsiini-) juomia, kaffia tuorahan, jos tahtoo, n'otta Haataisen saunas oli kerrassa mukavat olot.
Vaattehia varte on kullekkin saunavierahalle lukittava kaappi, jonka avaames on kummirengas, jonka kukin pistää jalkahansa killumhan. Ja kellot ja rahataskut pruukathan antaa eteishuonees isännän taa, kun saunahan tullahan.
Haatainen on hauska ja huomattu suomalaasten hommamies ja toimihenkilö, nytkin mm. N.Y:n Uutisten johtokunnan puheenjohtaja, savolaanen, kookas, suoraryhtinen ja iloonen mies. Hänellä oli kotonansa jo näkörariokin. Se on isoo rariokaappi; ensimmääsiä laatuansa. Siinä on noin kirjootusvihoon kokoone himmiä klasi eres valaastuna ja siitä kattelimma erästä Amerikan »piispool»-ottelumestaruutta (vähä Suomen pesäpalloa muistuttavaa), jota ihmiset harrastaa eniten ja käyvät kymmenintuhansin kattelemas. Pelaajat on ammattilaasia, eivät muuta teekkään, ja ansaattoovat tuhottomasti.
Eurooppalaasta jalkapallua ei paljokaan pelata. Sen sijaan Amerikan »futboolia», johna paiskathan kananmunan muotoosta palloa 11-miehisis joukoos ja koitetahan sitä kuljettaa toisen takarajan yli. Se on hurjaa peliä, johna kamppaallaan ja yritethän kaataa pallomies maahan millä lailla vain. Ovat kun hyökkäävät tiikerit lähtöasemia toisiansa vastas. Siinä menöö päitä ja käsiä. Sitä harjootteloo Brooklynis poikaasekkin kaiket päivät niin kamulla, että saa varjella päätänsä.
Mennähänpäs nyt Ketolan saunahan Brooklynin puolella. Ketolalla on oma hauska asuntotaloo ja sauna on rakennettu eriksensä pihan perälle juuri sitä tarkootusta varte. Se on 24 kylpijää varte. Se on puilla lämmitettävä reiru kiuassauna ja löylyä piisaa. Itte isäntä hoitaa ja passaa kaikki. Puolet saunavierahista on »kielisiä», varsinkin italialaasia. Kun mä kontiin lavalle, niin kaks italialaasta huhtoo vihroolla trasut pääs jotta roikuu ympäri korvia ja ähkyyvät lujaa, kun Suomes parahat löylymiehet. Joskus on Ketolalla vihtoja myitävänäkin. Ne ovat Long Islannista tuotuja tai tammen lehväksistä tehtyjä. Suomalaaset tuloo useen Brooklynis saunahan mennes karulla saunavihat kainalos; eikä se herätä mitään huomiota. Ajatteloovat vain, jotta mikhän kukkapuketti on. Täälä saa olla ja mennä pujettuna niin kun kukin tykkää. Juhannuksen aikahan Ketola pruukaa hommata jopa 2 000 vihtaa.
Silloon ne menöö »kun kuumille kiville». Virvootusjuomia myirähän kaikellaasia, varsinkin Pepsi-Colaa, jok' on samansorttista, kun se cola-cola, jota saatihin vähä Suomehenkin. Ja hyvää kirnupiimää on aina saatavana pulloos; kylmää, tasaasta ja yhtä hyvää, kun paras Suomes.
Saunoos on mies- ja naishierojat. Ansaattoovat hyvin — ja tuhlaavat yhtä helposti.
Ketolan sauna on kolmikerroksinen: alakerras on puku- ja tarjooluhuones, »keskilaattialla» saunakerros, ja katolla suojattu »sunrouf» eli auringonkylpyjä varten loikoolutilat.
Tapasin sen kuuluusan suurjuoksijan Ville eli niin kun sitä sanotahan Villari Kyrösen; eikä se vaikiaa ollukkaan, kun se asui samas portahas, seinän takana. — Istuun illan sielä ja ihaalin Kyrösen suurta, komiaa palkintokokoelmaa. On 73 kultakelluakin ja yhteensä hopiapokaalia ym. noin 250 kappalesta. Mutta uljahin ja hienoon on se metrin korkuunen juoksijapatsas, jonka hän sai syksyllä 1916 voitettuaan New Yorkin murtomaamestaruuren.
Siitä se juttu repeskin Kyrösen juoksijakaaresta. Hän on syntynyt Kuopios 14.1.1891, kilpaali ensi kerran sielä 1909 ja jatkoo sitten Hannes Kolehmaasen kans. Hän on leipuri ammatilta ja sellaasena mestarina työskentelöö sielä nytkin. Lähti Hanneksen perähän Amerikkaan ja kilpaali monta kovaa kertaa sen kans. V. 1916 hän oli lujas kunnos. Sillon hän voitti Hanneksen N.Y:n halkijuoksus. Ja samoon Amerikan mestaruures maratonilla, jolloin sai tuon komian juoksijapattahan, Bostonin maratonin ja Amerikan mestaruuren 15 maililla. Oli silloon tunnustetusti Amerikan paras pitkänmatkan juoksija.
V. 1923 hän tuli Suomeen valmistuakseen Pariisin olympialaasihin,
joissa juoksikin maratonilla, mutta läkähtyi kuumuutehen, niin kun menet kymmenet muukkin. »Stena» Steenroosi porhalti silloo komjasti kauvan ennen muita maalihin. Olin mäkin kattomas sitä silloo Pariisis Mösjöö-Tommilan kans.
Ei luulisi tuota hiljaasta, hymyylevää, solakkaa poikaa, joka verryttelypukimis loikkii Sunset-puistos harva se päivä, jo 58-vuotiseksi. Sitä se urheelu teköö, »linjat» pysyy nuorina, jalaat vikkelinä, mieli iloosena ja poikamaasena. Ja kultakellojakin kertyy kopallinen.
New Yorkis ja sen sivukaupungiis, Brooklynis, Bronxis, Queensis, Long Islannis, Staten Islannis, New Jerseys, ja mitä kaikkia niitä on, on paljo suomalaasia monellaasina kauppioona, suutariina, kräätäriinä, kelloseppinä, sekatavaraporvariina, kauneushoitolaan hoitajina. Kaikilla niillä on »shoppinsa», se on sama kun puori eli liikkeensä.
Kauppojansa saa kukin pitää täälä auki niin kauvan kun tahtoo. Kaikellaasia katiskeota, suuriakin kauppoja, on auki kello 23 ja 24 asti. Toisia läpi yönkin!
Kapakoota, suuria ja pieniä baaria, »pukkiravintoloota», johna istuthan tiskin ääres korkialla lavittalla, on jos kuinka paljo, ja aina auki. Saa vetää nahkaansa sen kun lanttia piisaa ja verhat kestää. Lopuuksi pukatahan pönttyräs karulle, n'otta puolelta yötä lojuu karmilla mykkyräs humalaasia ja nukkuvia äijiä kun kananraatoja. — Siinä saavat maata. Ei poliisit niitä korjaa. Ei kukaa katto päällekkää, nostaavat vain jalkojansa, jotteivät kompastu niihin. — Ei niillä oo mitään viemistäkään.
Katukapakoos istuu naisiakin, tupakoottoo ja kittaa enempiki kun miehet, kramofooni huutaa, ihmiset karjuu ja kiljuu ku mielipuolet. Kaikellaasta väkiä on, nuoria ja vanhoja, herroja ja hamppareita, neekeriä ja pikisilmiä, koiria ja kissoja, möyhyää kapakoos notta höyry ovesta pöllähtelöö.
Tiskin takana pullojen päällä peilis on suuri plakaatti, johna seisoo amerikoiksi jotta:
Friend to all (frend tu ool),
Credit to none (kreedit tu noun).Että:
Ystäviä kaikille,
velaaksi ei kellekkää!
* * * * *Vielä vähä New Yorkista. Sielä oli syyskuun lopus parahillansa kaikilla kansallisuuksilla ne joulupakettien lähettämiskiiruhut Eurooppahan. Mäkin yritin napaloora sille frouvalle, jonka luona mä asun pakettia. Siinä onkin enempi työtä ja vaivaa, kun te sielä Suomes luuletta! Ne pitää tehrä lujasti ja hyvin. Monet neuloo vielä kankahankin ympärille. Ja sitte vierä roikottaa niitä pitkän matkaa postikonttuurihin, seista jonos tuntikausiakin, sillä parhaampana aikana oli pitkät jonot karullakin orottamas vooruansa. Siin' oli italialaasia, ranskalaasia, romanialaasia, ruottalaasia, norjalaasia, suomalaasia ja vaikka mitä. Kakaroota lastenvaunuus ja sylis kirkumas. Postimiehet punnitti — liikaa painua! — piti monen lähtiä kotia, repiä paketti auki, vähentää ja taas laittaa ja lähtiä seisomhan.
Suomalaaset puhuu vai pakettien lährettämisestä. Kymmenittään nykkin monet lährettivät ja uhrasivat niihin liikaakin rahoja, n'otta monet saajat sielä Suomes ovat tullehet siihen luulohon, jotta lähettäjät täälä on kaikki — miljuneeriä! Eiväkkä osaa antaa oikiaa arvua lährettäjien ponnistuksille.
Älkää luulko, että se vain niin helppua on täältä paketteja lährettää. Joka sentti on täälä ruumiillisella työllä ansaattava, sillä suomalaaset miehet ja naiset ovat yleensä työlääsiä kaikki täälä. Vähistä varoostansa ne uhraa. Tuollaane pienikin paketti maksaa yleensä vähintäänsä 10 taalaa. Ja se on rahaa se. Uuret vaattehet ja kengät on tyyrihiä, hyyry viöö ansiosta suuren loven, on lapsia, eikä aina ansiootakaan, niin että monikin lahjapaketin lährettäjä pihistää ruokarahoostansa, tai on ottanu pankista vähiä säästöjänsä. — Ei ne siitä kerro kirjeessänsä, mutta mä tierän, kun oon täälä kattelemas. Moni täälä on kovin pettyny ja pahoollansa, kun on saanu sukulaasiltansa sieltä Suomesta hyvin tyhmiä kirjeetä — kiitokseksi, kun on lährettäny käytettyjä vaatteita. Ykskin vaimo kertoi, että sisarensa kirjootti hänelle, että »lähetä ensi kerralla loimia, kun lähetit matonkuteitakin»!
Sanoi, ettei enää lähretä, kuoli se sisar. — Moni muukin on ottanu pahaksensa kiittämättömyyren. — Siksi sanonkin: kiittäkää ja kirjoottakaa heti kun lahjan saatta.
Paljo ne täältä nyt taas lahjoja Suomehen jouluksi lähretti. Ihmetellä täytyy, että ne aina vai, vuosikausia, jaksaavat pakettia Suomehen lährettää. Satoja pakettia ovat monekkin uhrannehet.
Kyllä nuo rohroskaupat on täälä Amerikois eri puaria! — Meillähän sielä Suomes ne rohros- eli kemikalikaupat on vain yhtä laija, valmiita rohroksia ja muuta »suutaa» myiviä kauppapuoria, mutta täälä Amerikois ne on pahempia eli sekaasempia kun mikkiä sekatavarakaupat Suomes. Niillä on nimenä vain Drug eli »draakstoori», ja sieltä saa vaikka mitä.
Jos seinäs on vielä erikseen »saini»- eli nimikilpi, johna seisoo jotta: Presciption, niin se merkittöö, jotta sielä on oikeen tutkinnon suorittanu farmaseutti eli proviisori, jolla on oikeus valmistaa lääkärin reseptin mukahan sekootettua lääkeainetta.
Lääkkeet täälä Amerikois on yleensä valmiita patenttilääkkeehiä, purkis ja pullos, niin kun muukin ruoka. Ja niistä ilmootethan ja kehutahan sanomalehris suurilla kuvilla ja ilmootuksilla. Varsinkin vatta- ja ulostuslääkkeetten ilmootukset on yhtä suuria ja uljahia kun Dunlopin ja Good yearin autonrenkahista. »Ex-Lax» on erinomaasta, seisoo taloon seinis, ja sitä saa suklaajuomanakin! — »Bromo-Seltzer» — huutaa isoo miehenkuva ja pitelöö päätänsä. Se on krapulan parantajaa, jota saa pienes pullos, taikka rohroskaupas tiskimies sekoottaa sitä johonkin »soodaan». »Sooda» on yleensä vai jotakin virvootusjuomaa. Koneellisesta sekootusmyllystä sitä saa ja ojentaa mies tiskin takaa kuparisepälle.
Jaa, tuas muistin sanua panimoolle Suomes, jotta täälä on jo erinääset tehtahat laittanehet pulloohinsa suoraa painetut färilliset nimikirjootukset. Se on uutta ja merkittöö suurta säästöä, kun ei tarvitte enää painattaa, käyttää, pestä ja liimata aina uutta etikettiä pulloohin. On tehras, joka painaa nuo etiketit suoraa tehtahien pulloohin. On sekin suuri etu, ettei toiset voi käyttää toisten pulloja, kun merkki on rekisterööty. Niin on kaunista, lujaa ja hyvää painosta, että vaikka kynnellä koitin kravata — ei lähteny. Satojen miljoonien säästö!
Niin mutta mennähäs takaasi amerikkalaasehe rohroskauppahan. Estiksi ne on patenttilääke- ja valokuvauskone-, filmi- ja kehitysliikkeetä. Sitte ne on tupakki- ja piippukauppoja. Sitte sieltä saa postimerkkiä, sanomalehtiä, kuvalehtiä, kaffia, limunaatia, aiskriimiä monellaasta, karamellia, suklaata. Toisista rohroskaupoosta saa vielä takaseinältä »lääke»-konjakkia, viiniä, viskiä ja niin poispäin — ainakin Massan valtios.
Mainen valtios olin rohroskaupas, johna myitihin, paitti yllälueteltuja tavaroota, suksia, kelkkoja, potkupalloja, lastenvaunuja, pikkulasten vaatteeta, arpoja ja sankoja. Sekä serveerattiin piffiä, hernesoppaa, polkupyöriä, autonkummia, airoja ja klosettipenkkejä. Minä istuun tuon kaiken sekatavaran keskellä, join kaffia ja söin voffelia mansikkasyltyn kans. Ja nätti apteekkineiti serveeras ja suloosesti hymyyli, kun mull' oli vähä kiirus häihin. On se mukava kattella, kun apteekkari keittää kaffia, ja pesöö kuppia tiskin takana — ja toisella kärellä myii troppia.
Oli täälä toisiakin »sainia» eli nimikilpiä, joita mä Yhrysvaltaan puolella aluuksi kovasti imehtelin. Ne oli suuria keltaasia nimikilpiä puorin seinäs, johna seisoo: Pagage. Sehän merkittöö pakaasia eli matkatavaraa, mä ajattelin, jotta sielä on vissihin kapsäkkiä ja matkatarpehia myitävänä. Kun tutkasin asiaa, niin nauroovat mulle ja sanoovat, jotta sehän on — viinakauppa!
— Mutta »pagitshan» merkittöö pakaasia, väitin mä.
— Niin kylläkin, — sanoovat, mutta täs tapaukses alkoholikauppaa, pullokauppaa, ei paikalla nautittavaksi. Pakettikauppahan se on!
Viina-asioosta puheen tullen, niin ne asiat on aivan eri lailla Yhdysvalloos ja Kanaatas. Valloos myirähän vielä klo 11 aikhankin illalla puoriista pullottaan ainakin New Yorkin valtios vaikka kuinka paljo. Nyt joulun aikahan on »viinapuorien» ikkunat jouluksi jos jollakin lailla koristeltu seppelekin, elävin kukin, silkkirusetit pullojen kaulan ympärillä ja hymyylevin joulupukin kuvin keskellä. Oikee ilotulituksin ne on valaastuja, niin taiteellisen kaunihisti asetettu, ettei luulisikkaa myrkkypotiiksi.
Kanaatan puolella on monellaasia säännöstelyjä. Kanaatasta se Suomen Alkon yks johtaja Veistaro on ollu oppia hakemaskin. Siell' on ihmisillä kans »viinakirjat», joihin merkithän mitä laija ja kuinka paljo kukin ottaa. Paljous ei oo rajootettu, mutta jotakin kontrollia kumminkin pirethän, ettei vähävaraanen vuoren mittahan liika paljo varojansa käytä viinanostohon.
Mutta »systeemi» on sielä kauppahan ja kirjanpitohon nähren parempikin kun Suomes Alkos työn kannalta. Sielä pitää ostajan itte kirjoottaa eri lapolle mitä ja kuinka paljo hän jotakin laatua ostaa. Jos ostaa eri laatuja, niin jokaasesta sortista eri lappu. Laput hän viöö kassahan ja maksaa, jolloon kassa lyö leiman siihen, että selvä on: saa antaa. Ja tiskimies antaa potut sitä lappua vastahan, ja pistää lapun koukkuhun siihen hyllyhyn, josta hän potin ottaa. Siten on helppo kontrolloora, montako ja mitä sorttia pottuja on päiväs menny. Kontrollööri ehtoolla kokuaa ja tarkastaa lapot, joten se systeemi vähentää työtä ja käyy kirjanpirostakin.
Kanaatas on väkeviä juomia tarjooltu vain parahis ruokahotelliis, mutta hiljan on avattu sielä baaritarjoolukin muutamis ensiluokan ravintoloos. Mutta hinta on hyvin kallis. Väkevämpiä juomia saa ostaa vain viinakaupoosta — kotiin.
Kanaatalaasilla on vain olut ollut helposti ja halvalla saatavana erityisis olutravintoloos, jois on miesten ja naisten puoli eriksensä. Naisten olutkapakkahan saa miehet mennä vain naisten seuras, mutta ei yksin. Ne on kyllä saman katon alla, mutta eri saliina. Olut tarjotaan joko pulloos tai enempi, 10 senttiä, lasittain. Ja puorit on aina täynnä! Sielä istuu miehiä aamusta iltahan ja eri möyhinä käy. Jos särköö klasia, niin niistä ei oteta maksua! Kattelin ihmetellen, kuinka paljo naisia käy olutkapakoos »häpällä». Juopottelu Kanaatas onkin nykyään aika suurta ja salakapakointi rehoottaa. Sanovat »koiratorpiksi» paikkoja, joista myitähän viinaa kaksin-, kolminkertaasesta hinnasta.
Tierätäkös, mitä »kuumat koirat» eli »hot dogs» enkliskaksi on? — Mäkin panin vastahan, kun yks kaveri ehrotti, että mennähän syömähän »kuumia koiria». Mutta kun huomasin, että ne on vai karulla, iltasin myitäviä pikkumakkaroota sinapin kans, niin jo vain pistelin mäkin niitä »koiria» poskeheni.
Ne myiivät niitä täälä halkaastun pienen pullan palan välis. Ja maistuuvakki paremmilta kun Suomes, ne kun on kirpiästi ja maukkaasti kryyrättyjä.
CONNETICUTIN CANTEPURI
Ja nyt mä lähren sitte kiertämhän eri valtioohin. Käyn lokakuus —47 Conneticutin, Massan ja Mainen valtioos.
Conneticutin valtiosta parinsaran mailin päästä oli mies ajanu New Yorkiin aiva sitä varte, että mun pitää lähtiä sinne puhumahan, Cantepuryn paikkahan, johna asuu paljo suomalaasia kanafarmaria. Junalla lährettihin Iisakin kans pienelle Pomfretin asemalle, jota ei tiketin myyjäkään tahtonu papereistansa löytää, mihnä se on. Piti kaks kertaa vaihtaa junaakin ja orottaa molemmis paikoos tunnin verran, n'otta mä pelkäsin, että myöhästyn tilaasuuresta, kun ei asemalla ollukkaan kaaraa ja vastaanottajaa, niin kun oli sovittu. Pimiäkin oli ja vähä kylmä, kun sille asemalle lopuksi tultihin. Se oli pieni yksinääne asema, ku Kouran pysäkki, mutta saimma kokia kuinka avuliahia ja ystävällisiä »inspehtuurit» täälä oli. Sekös soitteli ympärinsä, tilas jo taksiauton ja peruutti hetken päästä sen, kun se sai langanpäähän oikian miehen, joka ihmetteli, jotta sinnekkö me olimmakin tullehet ja väki orottaa tuvan täyreltä. Me tuumma bussiautolla eli »passilla», niin kun ne täälä sanoo, heti hakemhan.
Junia tuli siinä ja inspehtuuri itte heitti postisäkit »kaarahan», ja lähti ajamahan niitä virstan päähän kylän postitoimistohon. Sitte se tuli ja latoo pikatavarakollia vetokärryyhin ja kiskoo niitä makasiinihin. Mutta oli niin raskas kuorma, ettei se saanu kynnyksen yli. Kun mun piti lykätä vähä kärryjen perästä, niin meistä tuli oikee hyvät ystävät, ja se haastoo mua tulla toistekin.
Sitte tulikin se hakumies ja ajettihin tukka suorana Cantepurin farmarien haalille, johna oli autoja piha täynnä ja ihmisiä mustana. Takki seljästä vai ja lavalle puhumahan. Oli niillä yllätys mullekki, kun yks missis Morson esitti mun alatoopijuttuni niin selvällä suomella, että istuun suu auki. Ja misteri Rinne jutteli hauskan murrepakinan Kalajoen suuresta tappelusta, sanoo mun sen kirjoottanehen, vaikken ollu ennen kuullukkaa. Mä väitin vastahan, muttei se auttanu.
Meirät majootettihin isoon kanafarmarin Jack Häkkilän taloohin. Niill’ on suuri uusi taloo siinä likillä, maanviljelystä ja joku sata ny vai kanoja. Niiren omista puista mä söin suuria persikoota ja omenoota. Meille laitettihin oikee Suomen kaljavelliä, juustonpaloja joukos, paahrettua vehnäleipää (ei täälä ruisleipää ookkaan), tuoresta parsaa, tomaattia ja pikkelsiä, »äpyliä» ja »oranssia», greip-fruutia, ja »hämeksiä» oli pöyräs. Täälä syövät suomalaaset paljo kaikellaasia vihanneksia joka aterias. Amerikois on tapa, että heti kun aamulla ylhä noustahan, syörähän ensi ateria. Miehet yleensä keittää aamuusin kaffit.
Häkkisellä mä esti tutustutin kanafarmaukseen, ja kerronkin nyt siitä. Se pitää nuon 4 000 kanaa, ja se onkin päähomma. Kananruoka ostethan kokonansa kaupasta säkeis ja ajethan kuorma-autoolla. Kanoolla syötethän tehtahis valmihiksi sekootettua hyvää ruokaa niin paljo kun ne vain jaksaa syörä. Sitä paree, jota eneet ne syö, sitä eneet ne munii. Käytethän erityystä kiihootussekootustakin, että ne söis.
Munat lajitellahan painon mukahan kuutehen luokkahan ja myirähän painon mukahan 30 tusinan laatikoos, samallaasilla irrallisilla välipohjakuppialustoolla kun meilläkin. Ja kaupasta niitä ostetahan 12-munan pahvipakkauksis. Munien lajittelu tapahtuu pyörivällä niinkun lusikanvarsivivulla, joka purettaa munan painon mukahan eri osastoohin.
Häkkisellä oli ittellä isoo hautomakaappikin, sähkölämmitys. Kestää 21 päivää, 12 000 munaa kerrallansa! Kukoonpoikasia ei kannata elättää päivääkään. Ne hukutetahan heti vesitynnyris ja tunkiolle. Häkkilä harjoottaa kanojen ristisiitosta, valittoo färit ja rorut, hän on oikeen tietehellisesti perehtyny kanoohin. On paljo ammattikirjallisuutta käytettävänä ja farmarien oma enklanninkielinen ammattilehti, johna on viimmeeset keksinnöt, ja tutkimukset seliitethän.
Cantepurin seuruulla on parisataa suomalaasta kanafarmaria, jokka ovat muuttanehet kaupungista, varsinkin New Yorkista pois, »karpinteriä» (kirvesmiehiä) ja mitähän »vaitereitä» (pöytätarjoolijoota) ovat ollehet. Monet pärjäävät hyvin ja ovat rikastunehet.
Häkkiäkin on varakas ja kehittyny mies, jolla on isoo hyvä taloo, pitää paria lehmää vain omaa tarvesta varte, paria isoa lammasta ja sikaakin. On rakentanu keinotekoosen, hauskan pienen järvenkin pihallensa, johka on istuttanu kaloja. On veneskin sourella ja kilon painoosia kaloja saa lipolla nostella patahan kun huvittaa. On herelmäpuita, laakerinlehtipuukin kasvaa samoon kuin viiniköynnös villinä, on komeeta tammia ja monia lehtipuulajia.
Maisemat on kun Keski-Suomes kumpuusia. »Cantepori» sijaattoo erullisesti New Yorkin ja Bcstorin suurten kulutuskeskusten välillä n'otta munien menekki on hyvä. Välistä maksethan sielä maalla enempikin kun on myyntihinta kaupungis. Kananlantaa tuloo paljo ja se on hyvää höystettä maalle, johna kasvaa mikä vain. Maissia vähä viljellähänkin, että saarahan tuoresta herkkua; se on maissintähkiä keitettynä, voilla voireltuja ja syörähän niitä käsin herrooskin, jyrsimällä vain pavut ympärinsä tähkän varresta.
Paikka on ollu kivistä, monta hikipisaraa siinä on virrannu, ennenkö kivet on väännetty taloonpaikalta ja pelloolta pois. 17 vuotta sitte on Häkkilä, ent. kirvesmies, tullu tähän ja itte koko taloonsa rakentanu, ja 4 suurta kakskerroksista kanalaa. Nyt on hyväs kunnos kaikki, konehia ja autot, 5 lasta, kaikki käynehet »haiskuulit» (yhteeskoulut). Omin voimin työt tehrähän. Musikaalista väkiä: flyygeli ja kaikki pelivärkit on taloos.
Cantepurin suomalaaset farmarit on toimeentulevaa väkiä ja ovat asukaslukuunsa verraten siitä mainittavia, että ne ovat kerännehet paljo Suomi-apua: 24,000 taalaa ja tuhansia tonneja vaatettavaraa. Niiren sihteeri, misteri Marttila, on »hävytöön kerjääjä», joka veroottaa paikkakunnan toiskielisiä kauppiahia raskahasti jos jollakin konstilla. Ja naiset pitää yhtämittaa »kahviaasia» ja myijääsiä niin että rahaa vanuu kun karvaköyttä.
Huom! — On aina esti kopistettava ovehen, ennen kun mennähän kanahuoneesehen. Ne vaatii sitä, niinku herrat ainakin, muutoon ne peljästyy ja lentää ympäri seiniä n'otta munimisen hommakin menöö sekaasinsa. Pitkän kokemuksensa havaantona sanoo Häkkilä, että:
— Kana on maailman tyhmin elään!
Mä kyselin sielä Cantepuris Häkkilältä vähä kunnallisiakin asioota ja farmarien verootuksesta, kun se Häkkilä on kovasti ylösotettu mies ja ollu 6 vuotta valittuna veroottajanakin siinä omas town-shipisnänsä eli kunnas.
Kunnallisasiaan hoito on Amerikois maalla järjestetty aivan toiselle pohjalle kun Suomes. Kunnan asioota hoitaa kolme valittua miestä vuotuusen menoarvion mukahan. Kiinteistöjen omistajat äänestäävät kokouksis teitten rakentamisista ja kouluasioosta. Ne onkin sielä pääasioota kunnilla. Suomalaasia on Cantepörin piiris niin paljo, että ne kiista-asioos voivat painaa vaakakupin omalle puolelle yhteismuhinoos toisten vierasten kansallisuuksien avulla enklantilaasia vastahan. Siten ne rakennuttivat uuren koulun ittellensä etuuseksi, ja hyvän »tervatien» Häkkilän taloon sivuutte. — »Tervatieksi» sanoovat sielä suomalaaset yleestä asfaltilla päällystettyä maantietä.
Verootus-olot vaihteloovat kovin suuresti U.S.A:n eri valtioos, varsinkin maaseurulla, vaikka ne samannimisiä onkin, ja kannetahan koko liittovaltios. Niin, kattokaas seränpoijat, U.S.A. eli Junaitit Steit, suomeksi sananmukaasesti Yhrys-valtiot, on kokoonpantu Liittovaltioksi 48:sta eri valtiosta, joilla kullakin on omat lakinsa, valtiopäivänsä ja hallituksensa. Ja kaikilla sitte on yhteesesti valittu liittohallitus eli konkressi ja Truumanni nyt presitenttinä.
Amerikas kannethan kolmia eri verua: 1) inkom eli tuloveroa, joka menöö Liittovaltiolle elikkä feteraalihallitukselle; 2) »täksiä» eli välillistä verua, joka menöö kullekin valtiolle eriksensä ja tuottaa paljo rahaa. — Veroa eli täksiä pitää maksaa viinasta, tupakista, penssiinistä eli »gääsistä», niinku pensaa sanothan. »Ylellisyysverua» pitää maksaa nyt soran aikana ja jälkehen kaikesta, vähäki kallihimmasta tavarasta, kelloosta, sormuksista, puvuista, kankahista ja vaikka mistä ne nipistää, pikkukaupastakin jonkun sentin, ja haukkaavat toisista 25 %:kin päälle. — 3) kolmas vero menöö sille kunnalle eli kaupungille, johna asuu. Se otethan omaasuuresta. Farmariille laskethan omaasuureksi maa, rakennukset ja elukat. Maa ja rakennukset arvioorhan joka 10. vuosi. Viljele sitä sitte, ja saat maasta mitä saat, samasta omaasuusarvosta sitä verootethan. Yleensä maa ei oo raskahasti verootettu, mutta kun täälä näköö paljonkin, esim. Mainen valtios sanottihin olevan 20 000 kylmille ja rappiolle jätettyä maatilaa, pellot puskistuu ja katot putuaa alas — niin omistajalta kannethan se sama vero. Ja jos ei se maksa, niin kunta myii tilan veroosta. Eik' oo aina ottajiakaan. — Kyllä mä kattelin sielä reissatessani ja ajattelin, että jos karjalaaset sais näitä villiintynehiä omena-, persikka-, viinirypäles- ja maissitiloja, jois heinä kasvaa kun hamppua, eikä kukaan viltti korjatakkaa — niin jo olis Suomesta lähtijöötä.
Ei tuloverokaan raskas oo. Ilmootuksen pitää kunkin itte tehrä ja se on niin klottuusta hommaa, että monet käyttäävät »loijaria» eli asianajaja-lakimiestä. Tuloveroilmootuksensa pitää toimittaa usein varsin hankalasti pitkät matkat johonkin kaupunkiin piirikuntansa, »kauntinsa» (kihlakuntansa), keskuspaikkaan. Tavallisilla pikku-ihmisillä, niinkun työmiehillä ja farmareilla, ei vuositulot nousekkaan 3 000 taalahan, jonka yli menevästä tulosta vasta pitää maksaa tuloveroa 25 %. Mutta suurilta rikkahilta se haukkaa miljoonasta n. 900 000 taalaa; se kun on asteettaan ylenevä niin kun Suomeskin.
Tulosta saa vähentää joka perheen jäseneltä 500 taalaa, niin että jos on 6 henkiä, niin se on 3000 taalaa, eikä verua mee ollenkaan. Työmiehen tulo mones valtios nousoo vain n. 2000—2500 taalaan. Tuntipalkat on eri puolilla maata ja samas valtioskin niin kovasti erilaaset, 40—250 senttiinkin tunnis! — Yks taala ehkä vois olla keskiarvo koko maas.
Niistä kunnan kolmesta valitusta, »selektmännista» ensimmäänen on kunnan työnjohtaja, joka rakentaa ja pykää teitä. Hän ottaa tavallisesti itte osaa töihin, ajaa esim, hietaa omalla »trokillansa» (kuorma-autolla), sillä vuosipalkka Cantepuris on tällä kunnan pampulla, jolle kaikki valittaa asiansa, vain 350 taalaa vuores. Toisilla kahrella ei oo sitäkään. Kahreesti kuus pitää kaikkien kolmen selektmännin tarkastaa kunnan palkkalistat ja hyväksyä nimellänsä.
Kunnalla on sihteeri, usiasti nainen (huono palkka), joka pitää kassaa, hoitaa maakirjat ja pitää henkiluetteloota. Sitä sanothan »klärkiksi» eli sihteeriksi.
Olin kattomas niiren uutta kansakouluakin eli »pablik skuulia» ja vähä opetustapaa. Uusi tilava koulutaloo oli mäellä, isoo juhla- ja voimistelusali, jossa oli näyttämökin, ja alkava koulukeittola, joka on täälä vielä aivan uutta. 8 luokkaa, joista 2 alinta on 5—6 vuoren pikkulasten leikkikoulu ja sanotahan, ihme kyllä saksalaisittain, »Kindergarteniksi». Kirjat, hyvin hauskat ja monipuoliset opetusvälineet on ilmaaset. Alkeesoppikirjat on hauskoja kuvapiirroksia täynnä, joita lapset färikynillä färittävät ja klottaavat. Kramofoonilla soitethan, laulethan yhres ja opettajatar istuu laattialla kakaraan keskellä pikkukoulus, leikkii puupalikoolla, viöö piirileikkiä, panoo nurkkahan jonkun tai viöö potalle istumahan.
Hauskaa lapsilla oli alakouluis, joku neekerimukula joukos. Siinä on kaikkia kansallisuuksia, joita monella muotua kasvatethan Amerikan ittetietoosiksi kansalaasiksi. Amerikan tähtilippu liehuu koko päivän koulutalon pihalla ja sille tehrään kunniaa. — Kattelin niiren maantieteen kirjaa, niin Suomia siinä ei ollu ollenkaan.
Opetus on hyvin vapaata luokalla, ja kaikellaasta käytännöllistä yleestietoa opettava. Oppilaat yläluokilla liikkuuvat miten haluavat. Saavat käyttää luokas olevia koulun hakuteoksia. Keskusteloovat ja jutteloovat opettajan kans tuttavallisesti. Kotilukuja ei oo paljokaan. Kouluhun vierähän lapset kello 9 aijoos koulun pussiautoolla ja ajetahan ympäri koulupiiriä takaasi 3—4 aijoos. Koulun vahtimestari ajaa pussia.
Lasten vanhemmat käyyvät paljo koululla opettajien kans juttelemas. Kansakoululla on oma terveyssisar, joka punnittoo ja mittaaloo, merkiten tierot opintokirjahan. Arvostelus käytetähän numeroota 1—100:han asti. Tai sitte isoja kirjaimia A, B, C. Enklannin kielen ääntämisehen ja oikeenkirjootukseen pannahan paljo aikaa.
Opettajat kehuivat suomalaasia lapsia yleensä hyviksi ja erittään sitä, että ne koulusta päästyä ääntäävät ja puhuuvat parempaa enkliskaa kun enklanninkielisten omat lapset — syystä että niiren lapset eivät paljokaan välitä omasta kielestään ja puhuvat vanhempiensa kotoosta murretta ja honotusta.
Ruottin ruottalaaset ja niiren lapset tunnethan siitä, että ne puhuuvat enkliskaa ruottinvoittoosella nuotillansa.
Amerikois on sellaanen hassu oikeus ja tapa, että kun saa maan kansalaaspaperit, niin viranomaaset kysyy ja kehoottavat ottamaan ittellensä uuren sukunimen, jos ne on amerikkalaasille pitkiä, outoja ja vaikeeta ääntää ja kirjoottaa. Sillä lailla on täälä Amerikoos monesta supisuomalaasesta Antista tulin Andersson. Suomalaasia täälä piretähän yleensä skandinaveina eli pohjoismaalaisina. Suomalaaset itte lyhentää nimiänsä vain Mäeksi, Koskeksi, Rannaksi ja koittavat niitä kirjoottaa, että nimet eres vähä näyttääsivät amerikkalaasilta ja että ne vois niitä ääntää sinnepäin. Ä ja Ö:n pilkut suomalaaset ittekki jättäävät pois, eikä niitä täälä kirjootuskonehis ookkaa.
Jo mä ny oikee kanafapriikihin tulin, kun ajettihin kattomhan sielä Cantepöris Pläinfiiltin kyläs isoonrikkahan Antti Laakson »hätsäriä», elikkä kananpoikahautomoa. Täälä Amerikois on kaikki työ eriksensä. Kanafarmaustakin on monta sorttia, ja kukin »runnaa» (teköö) vain yhtä lajia. Niinku tämä Merimaskusta lähteny Antti Laakso(nen)kin, jolla on Amerikan suomalaasista suurin kananpoikaan hautomislaitos. Ja samalla kananruokakauppa. Firma-nimellä Cecust Grov Hatchery, Planfield, Connecticutis. 36 000 munaa hautoo sen »kaapit» kerrallansa. Sähkölämmitys ja automaattinen tarkkuus. Se homma käyy yhtämittaa hautoma-aikana, kaks kertaa viikos otetahan poikia ja tilalle pannahan uusia munia. Kun poikaset kuoriutuu munista, niin yhren päivän ne »kuivuuvat» ja sitte pakarahan paffilaatikkoohin 100 kpl satsiihin. Ja suurilla kuorma-autoolla ajetahan kun leipätehtahan laatikoota tilaajille. Kukoonpoikia tai kanasia, kuinka kukin haluaa. Kananpoijat taatahan 98 pros. tarkkuurella. Kanoja ostaa ne kanafarmarit, jokka tuottaavat ja myiivät vain munia. Toiset kasvattaa teuraskanoja ja myiivät vain lihaa.
Hätsäri, niin kun se Laakso, ostaa farmariilta siitosmunia, haurottaa ja myii vain kananpoikasia »veritestin» perusteella. Valtion virkamies käyy kerran vuores tarkastamas munafarmarien kanojen veren, ottaa verikokehen, se on se veritesti, ettei niis oo kanan valkovatsuria (bullorum) eli »ploorumia», ja kirjoottaa farmarille siitä »testin» eli toristuksen. Ensiluokan haurontamunia on ne, jos ei kanoos oo ollu kahtehen vuotehen ploorumia; toisen luokan, jos ei vuotehen oo ollu; ja kolmannen luokan, jos ei sinä vuonna oo tavattu. Hinnat on luokkien mukahan. Kanafarmarien itte on esitettävä hätsärille veritestit.
Olin minäkin silloon Suomen eruskunnas, kun Raatikaasen Jussi-vainaa oli hetken aikaa maatalousministerinä ja sai nimihinsä sen valtiomies-sankaritekonsa, että Suomeskin tapethan kanat, ja valtio maksaa, jos ne sairastuvat kanan »valkovatsurihin».
60 000 kananpoikaa Laakso myii viikoottain. On se hassua kattella ja kuunnella kymmenientuhansien kananpoikakarvatukkujen räpistelyä laattialla.
Monet suuret kananruokatehtaat valmistaa ja säkis myii erilaasia kananruokia. Luettelen täs eri »mäshiä» eli ruokalajia: alotus-, kasvatus-, munitus-, siitos-, lihotus- ja vatsanpuhristusmässiä. Myirähän 100 paunan säkiis, eli 45 kilua. Ja joka sorttia vielä prässättynä eli »pälettinä» kuin makaroni. — Munan hinnat kovin heiluvat. Pääsiääsenä ne on halvimmillansa, syksyllä lokakuus korkiimmat, ja joululta alkaavat laskia.
Laakson toinen poika on ihmislääkäri, toinen runnaa syväjäährytysliikettä ympäristön farmariille. Sekin on amerikkalaasta »pisnestä». Tuloo halvemmaksi, kun yks laittaa isoon syväjäährytysvaraston ja vuokraa siitä kaappia kuin pankkilokeroota. Kukin saa oman kaappinsa avaamen, tuoo sinne omaa tarvesta varten teuraslihansa, vihannekset, hillopurkkinsa ym. ja kulkoo hakemas kun tarvittoo. Sitä hoitaa palkattu »lihamies», joka palvaa, kryyrää, sahaa ja sorvaa ihmisille lihaa niin kun ne haluaa ja samalla pitää siinä purkkiruoka- ja maitokauppaa, vihanneksia, juomia ja mitä vai taloures tarvithan. Hyvin vetelöö.
Cantepurin seutu on yhä laajenevaa suomalaasten farmarien aluetta. Siirtyyvät pois New Yorkista tehras- ja tilapäisistä karpinterin töistä maaseurun rauhaan ja varmempaan elämään. Hyvin ovakkin menestynehet. Nyt kumminkin sielä on yks kanafarmari, suomalaanen Grönman, perustanu huonekaluverstaan. N. 20 miestä oli työs. Länneltä tuloo eri vahvuista ja eri puista vanerilevyjä, on ostanu suomalaasta loimukoivuakin. Ei s'oo huonekalutehraskaa enää muuta kun sahata, liimata ja lyörä kokohon. Koneet teköö kaikki; ruiskumaalathankin.
Täälä on näillä farmariilla joka taloos koiria sen takia, jotta öisin liikkuu niiren pihamailla ja puutarhoos pesukarhuja, jokka voii yhres yöskin syörä ja pengastaa niiren vihannesviljelykset aivan pilalle. Pesukarhu on vähä isoja kissaa suurempi elukka, joka talveksi kaivautuu unehen maankuoppiin. Koirat niitä vahtaa ja nitistää. Oikeita karhujakin liikkuu ja näkyy useen talojen läheesis mettis.
Marraskuu on täälä kovaa mettästyksen aikaa eli »hunttausta». Pitää hakia valtiolta lupa ja vain yhren »peuran» saa miestä päälle ampua. Ei se oo mikään Suomen peura eikä poro. Se on jokin mettäkauris. Suomalaaset sanookin sitä vain pukiksi. Vaikkei se pukkikaan oo. Peuran mettästäjillä pitää olla mettäs yllä punaanen lakki ja punaanen takki, että hyvin eroottaasivat toisensa, mutta joka vuosi täälä ampuuvat paljo toisiansa peuroona. Joskus enempiki miehiä kun »pukkia». Nytkin on pari suomalaasta menettäny henkensä sillä lailla.
Kumma elukka se on tuo Amerikan piikkisikakin eli »porcupine», josta Porkupainen kuulu kultakaivosalue on saanu nimensä. Piikkisika on kans isoon kissin kokoonen, mutta lihava ja matalajalkaanen. Se on hiras elävä, kiipii lehtipuiren larvoohin ja syöö nuorta lehtiä ja oksia. Mutta sillä on pitkät ja kamalat piikit pääs ja seljäs. Teräviä kun äimiä. Ja sellaane väkä on luises piikis, että kun se tarttuu käteen, kintahaseen tai koiran turpaan, niin piikit ennen irtaantuu siitä, tunkeutuu yhä syvemmälle eikä niitä saa poiskaa vetämällä, pitää leikata lihaa. Se puolustautuu menemällä yhteen mykkyrään ja kun koira hyökkää sen kimppuun ja yrittää purra, niin kyllä koiran käyy surkiasti; se saa koko kuononsa täytehen pitkiä teräviä piikkiä, ulvoo ja kiljuu henkensä erestä, jotta se on aivan kauhiaa. Eläänlääkärin pitää leikkoolla ne koiran naamasta pois. Mutta kyllä koira sitte kans muistaa kiertää ja murista, kun seuraavan kerran sellaasen piikkiturrin rookaa. Niitä piikkisikoja joutuu useen auton alle valtateillä. Mäkin kerran sellaasen yliajetun rookasin tiellä ja kovasti varovaasesti koittelin sen piikkiä.
On täälä toinenkin elukka, jota pitää tarkasti varua, ettei se pääse truiskaamahan. Se on haisunäätä eli skunkki, josta fiiniille frouville Suomeskin karvaturkkia tehrähän. Se elelöö mettäs ja tienvarsilla. On isoon rotan kokoone. Sillä on hännän alla sellaaset vehkehet, että se erittää oikee häjynhajuusta nestettä tuuhiaan häntäänsä, kun se pelkää. Sitten se huitasoo hännällänsä n'otta sitä haisuvettä lentää 4—5 meetrinkin päähän kun pensselistä vain.
Me ajoomma kerran apteekkari Anderssonin kans sen fiinillä uurella kaaralla Fitspuris korkialle näköalavuorelle, niin yht'äkkiä se manas ja sähisi jotta:
— Katto tuota perhanaa, tuas tien varres oli haisunäätä, kerkeskö se peijakas huitaasta ja pilata mun autoni! — Jos se sattui autohon, niin sitä hajua ei saa auton kyljestä millää pois monehen viikkohon.
Pysäytti auton, kattottihin, niin ei ollu ottanu. Mä meinasin mennä kattomahan sitä haisuvärkkiä likempää, mutta se hairas mua hännästä jotta:
— Hulluko sä oot, tuu joutua pois, ennenkö se truiskaa sua n'otta saat jättää vaattehes mettähän, eikä meitä päästetä mihkää sisälle ihmisten joukkohon. Sellaane haissi se on!
Sieltä Cantepurista se reissaaminen sitte aikoo. Häkkilä missinsä kans lähti meitä kaarallansa kyyttimähän n. 30 mailia Massachusetin eli vain »Massan» valtion suurehen Worcesterin eli »Vusterin» kaupunkikin, johna asuu tuhansia suomalaasia ja vielä enempi Suomen ruottalaasia. Eniten Suomen ruottalaasia asuu Amerikas Sikaakon kaupungis, johna niitä on parikymmentätuhatta. Ja toiseksi eniten Vusteris. Ne menöö paljolta naimisiin suomalaasten kans ja oppiivat Amerikas suomen. Vusteri on kuulunsa »lankamyllyistänsä». Se tarkoottaa rauta- ym. lankatehtahia, jois suomalaaset pääasias ovat töis jo toises ja kolmannes polves. Sekä maailman suurimmassa Nortonin, tahkotehtaas. Sielä tehrään kaikellaasia tahkoja, mirkeliä ym. suurimmista »hiuluusta» aina hammastohtorien pienihin tutkainhyrrihin asti.
Kaupunki on rakennettu hyvin laajalle alueelle, laaksoohin ja mäille. Se vaihteloo keskuspaikkaa ja pullisteloo kuinka rookaa. Keskellä kaupunkia on asumattomia rotkoja, tyhjiä paikkoja ja sellaasia vanhoja talorähjiä että imehtelöö.
»Rikkahat» muutteloo asuunpaikkojansa tuon tuostakin, rakentaavat uusia huvilanmallisia, upeeta asuntoja taas jollekin uurelle mäjelle. Toiset seuraa peräs, myiivät halvalla vanhat taloonsa ja sitten sekaväki, neekeritkin, vakaavat asuntoja hienoston kaupunginosista. Naapuriiksi jäänehet »paremmat ihmiset» nyrpistäävät noukkaa ja siirtyyvät alta pois, joten koko Vusteri on ainaases muuttotilas.
Ev.-lutherilairen suomalaanen kirkko oli ennen hienos kaupunginosas, nyt sen vierehen on tulin armeenialaanen kirkko ja neekereitä. Se on muuten kaunis ja korikas tuo Vusterin suomalaanen kirkko, jonka pappina on jo pitkät ajat ollu pastori Viljo Heiman, hiljaanen, leppoisa, paljon lukenut mies. Kirkos on sähköllä käyvät, kaunisääniset ja voimalliset Hammond-urut, joita seurakunnan palkattomana lukkarina soittaa missis Ylevä Kurikasta.
Amerikas on kullakin kirkolla suuri silkkilippunsa, joka seisoo alttarin vieres, ja toisella puolella Amerikan lippu. Kirkon lippua ei vierä koskaan kirkosta ulos. On kaunis alttaritaulu ja korkiajalkaanen, veistoksin koristeltu kastemalja, jonka eräs Jurvan mies on veistäny, samoon saarnastuolin taiteelliset koristeleikkaukset. On leviät, mukavat tammipenkit, joiren päät on puuveistoksin koristeltu. Kirkon seinällä riippuu valkiapohjaaren, punareunaanen lippu, jos on mustalla suuri numero: 70, ja päällä kullanvehriääne tähti. Sellaasia oon nähny muiskin Amerikan kirkoos. Se tarkoottaa sanoa, että seurakunnan jäsenistä on 70 ollu viime mailmansoras ja yks on kaatunu. Kirkkosali on korkia, vaalia ja valoosa.
Amerikan kirkoos, suomalaasiskin, on kirkon alla suuri ns. »ala-sali». Sielä on keittiö, kaffivehkeet, pitokalusto, suuri kokoussali, pöytiä ja tuolia, kerhohuoneina, voipa olla nuorisolle pieni näyttämökin, urheelupoikien oma »kolo» urheeluvälineineen, ping-pong-pöytä ym. Niis kirkon alasaleis piretähän häitä, seurakuntajuhlia ja kokouksia, pyhäkoulua, lauluharjoituksia, »kahviaisia», Suomi-avun juhlia ja eri harrastuspiirit kokoontuvat, niin että näis Amerikan ja Kanaatan suomalaaskirkoos on seurakuntaelämä hyvin vilkasta ja tuttavallista. Seurakunnan jäsenten ja papin suhre on mitä tuttavallisin ja läheisin. Seurustelu on vapaata ja välitöntä. Vusteris oli mulle puhetilaasuus järjestetty »Sovittajan» suurehen salihin, jonne oli kerääntyny läheltä ja kauvempaakin väkeä aivan tungoksehen asti, joukos monia tuttaviakin Suomesta.
Iloinen toimenmies Vusterin suomalaasten keskuures Ernesti Niemi Lapualta missinsä kans oli touhunnu kovasti hauskaa ja monipuolista ohjelmaa. Erikoosen iloonen yllätysnumero oli alahärmälääsen kunniavanhuksen Viipäkin, joka sielä Amerikois on paljo kirjoottanu sanomalehtiin, tervetulotoivotus mulle, toiselle härmälääselle kriivarille. Viipäkki on Vusterin suomalaasten vanhimpia tervaskantoja, eloosa ja toimekas tuffa. Kolehti tuotti hyvin, josta puolet pyyrin toimittamahan tavaras jouluterveisinä Kuortaneen invalidikotiin. Vusteris mä asuun Heimanin kaunihis pappilas, missin hyväs hoiros ja pastori ajeli meitä ympäri laajaa kaupunkia kattomas.
Vusteris mä käyyn 25 mailin pääs kaupungista kattomas Ilmajoen Tuomikylän larvoolta lähtenehen maitofarmari Ojanteen lehmäfarmia. Sillä oli 50 nautaa, niistä 35 lypsytuulella, holsteenilaista rotua. Karjanhoito on Amerikas kokonansa miesten työtä, vain Suomesta tullehet naiset uskaltaa sielä navettahan mennä ja osaa jotakin tehräkkin. Amerikan missit pyärtyy heti, jos niiren pitääs navettahan. Ojanteella on hyvät viljelysmaatkin ja koneella kaikki tapahtuu. Sill'oli 2 traktoria, oikee isootroki ja ajelu-autoja. Se viljelöö maissia karjalle ja sato säilöthän sellaasenansa sementtitornihin. Juurikkahia elukoolle ei kannata viljellä. Lisäksi vehnää ja kauroja omiksi tarpeiksi. Kattelin erinomaista vehjettä: heinännosturia, joka haravakoneen jäljiltä nostaa läjät suoraa kuormahan. Valtio tarkastaa karjan ja puhtausolot navetois. Rasvaprosentti on keskimäärin 4. Kulkutautina ilmenöö vaikiaa utaretautia. Lehmät lypsethän kaikki lypsykoneilla ja siihen navettatyöhön menöökin isännän ja raavahan poijan kaiket päivät. Työapua ei vain saa rahallakaan, mutta maitokarjanpito hyvin kannattaa. Kaupungista jälleenmyyntiliike hakoo päivittään mairon, pastörisoi sen, pullottaa ja myy. Teköö voita ja juustua lopusta, mikä ei sinä päivänä mee. Työ navetaskin on monipuolisesti koneellistettua. Kun lehmänruoka on väkevää ja sit'on kyllä ja kaikesta laista, niin Amerikois räknäthän vain sitä, kuinka sais lehmähän menemähän niin paljo ruokaa kuin suinkin, että se sitte lypsääs sitä enempi. En tierä, onko Suomes sitä fiineyttä vielä navetois, jonka näin sielä Ojanteella, että lehmän pakarat parturoorahan, ettei niihin tarttuusi lika. Erityysellä karvanleikkuukoneella laskethan vain silooseksi aalopin alusta.
Sielä Vusteris satuun sunnuntaipäivänä näkemähän suuren sotilasparaatin ja kansanjuhlan. Suuresti reklamoitu »Vapauren juna» saapui Worcesteriin. Amerikas tehrähän taitavasti ja mones muoros väkevää propakantaa USA:n puolustusvoimien, Amerikan suuruuren, vapauren ja maineen, yleensä »amerikkalaasuuren» puolesta. V. 1947 sielä siinä mieles kierti kautta maan se »Vapauren juna», jos oli näytteellä Amerikan suurmiesten Lincolnin ja Washingtonin perustuslakipykäliä, jokka takaa jokaaselle maan kansalaaselle kaikenpuolisen vapauren yksilönä. Ja jota totalitäärinen eli kommunistinen ajatussuunta nyt uhkaa. Sanomalehret pitivät suurta melua junan tulosta kullekin paikkakunnalle ja samalla järjestettiin komeeta sotilasmarsseja ja soittokuntia pitkin katuja.
Näihin kansanjuhlihin ottaa osaa myös Kansalliskaartit, joita on kaikis vähäki suuremmis kaupunkipaikoos, ja yhteensä lähes 4 000 osastoa koko maas. USA:n Kansalliskaartit juontaa alkunsa Amerikan vapaussorasta, ja ne on aivan sama kun oli meirän suojeluskunnat. Ne on vapaaehtoosia, jäseneksi pääsöö kuka vain hyvämaineenen mies, joka tykkää vapaa-akanaan harrastaa vähä sotilasmarsseja ja harjootuksia. Valtio kustantaa puvun ja varusteet. Harjootuksia piretään kerran kuus Armorys eli varuskuntatalos, jossa aseetkin säilytetään. Päällikkönä on jokin ent. upseeri, joka virkaa hoitaa sivutoimena. Puku on sininen, nahkavyö ja venelakki tai tavallinen hattu pääs. Kesän aikana Kansalliskaarti panee toimeen parikin viikkoa kestävät hauskat leiripäivät. Lährethän soittokunta mukana junilla jonnekin maaseurulle leirille ja pirethän kuin partiopojat reipasta touhua ulkoilmas pari viikkua valtion kustannuksella. Monille se on hauska ja ilmainen kesäloman vietto. Isänmaallisis kansanjuhlis ja merkkipäivinä marssii Kansalliskaartti sitte uljaasti täysis tamineis soittokuntineen. Mutta kyllä se marssiminen oli Suomen miehen mielestä, joka muisti meirän ent. suojeluskuntia, sotilaallisesti vähä niin kun neljännen luokan reserviläästen tepastelua.
Kansalliskaarttia ylläpiretään ja se tarkoottaa olla vain yhteeskunnan apu silloon kun poliisivoima ei riitä järjestyksen ylläpitämiseen paikkakunnalla. Toisin sanoen sama tehtävä kuin vapaehtoosilla palokunnilla tulipalojen varalta. Amerikka on vapaa maa. Siellä saa tehrä työtäkin joka tahtoo tai olla tekemätä. Työväki saa tehrä, jos haluaa lakon, mutta ei saa estää työhön jäämästä niitä, jotka haluaa, eikä estää työhaluusia menemästä töihin lakkoon julistetulle työmaalle. Lakkolaiset Amerikas asettavat lakkovahteja työmaan porteille paffitaulut seljäs ja vattan päällä. Niis on kirjootettuna jotta: täs paikas on lakko ja työlääset toivovat, että toverit auttaisivat ja tukisivat heitä. — Mutta kuten sanottu, lakkovahrit eivät saa estää uutta työväkiä menemästä töihin. Työvapauren turvaamiseksi seisoo poliisi lakkovahtien vieres kalikka käres.
Jos yhteenottoja sattuu työhaluisten ja lakkolaisten kesken, kutsutaan lisää poliiseja paikalle. Poliisi käyttää pamppua, tuo palokunnan pruuttinensa paikalle, ja jos ei se riitä, niin käyttää kaasupistooliakin. Ja jos ei poliisitkaan pärjää niilläkään, kutsutaan paikalle Kansalliskaartti. Ja kaikki tietävät etukäthen, jotta se ampuu arkalematta ja palauttaa järjestyksen. — Eikä Kansalliskaartia Amerikas kukaan moiti eikä vihaa, paitsi kommunistit, joirenka suunnittelmihin ei ihmisen yksilöllinen vapaus sovikkaa.
Se »Vapauren-junan»-paraati, jonka Vusteris näin, oli komiaa ja hauskaa katteltavaa. Ihmisiä oli karun varret niin täynnä, jotta varpaallani koitin matalimpien akkaan yli kurkistella tuota toista tuntia kestävää iloista ja komiaa sotilasparaatia, johka otti osaa joukko-osastoja kaikista vakinaasen armeijan aselajiista. Niillä kyllä oli vähä enempi paraatiryhtiä ja marssia, muttei sellaasta saksalaasta tinasotilastahtia, kun me oomma nähnehet. Oli suuria ja pieniä tykkiosastoja, panssariautoja ja oikee raskahiakin matelijoota. Tykkilavetilla saattoi istua joitakin nättiä rykmentintyttäriä ja veikeitä sotilaspoikia iloisesti hurraten. Raikuva sotilassoitto kaikuu yhtämittaa, sillä osastojen välis tuli yhä uusia suuria soittokuntia. Amerikkalaaset soittokunnat ovatkin koreita ja hauskoja nährä: eres marssii pulska soittokunnan päällikkö pitkä tahtisauva käres, jota se heilutteloo ja paiskaa välistä ilmas näppärästi ympärinsä.
Siinä joukkojen välis tulla keikutteli itte »Setä-Samulikin» ilmielävänä, niin kun Amerikkaa sympoolisesti nimitetään ja kuvataan. Se oli harvinaasen pitkä, laihankälppä veikiä vanha setä viime vuosisaralta, pitkä harmaa liuhuparta, sinises häntätakis, valkopunaraitaasis housuus ja korkia harmaa silinterihattu pääs, sikaaria poltellen ja knuppikeppiä heilutellen. Päätänsä pitempänä muuta kansaa se kulki arvokkaana, leppoosasti hymyyllen ja kansaansa tervehtien. Sielä Vusteris sain tietää senkin kumman, että Amerikas ei valtio, kaupungit ja kunnat saa ottaa vastaan mitää kiinteistölahjootuksia, vaan ne ostaavat lahjan (1) yhrellä taalalla ja teköövät siitä kauppakujan, jotta se on sitte selvää ja pitää lais. Siten eräs miljonääri Vusteriski oli myyny laajan kauniin puistoalueensa golfkenttineen kaupungille yhrellä taalalla.
Worcesteri on puolen miljoonan suurkaupunki ja suomalaasten vanhaa vahvasti asumaa seutua, samoon kun siitä pohjoosehen päin 45 min. bussimatkan pääs Fitchburgin 50 000 asukkaan kaupunki, jota vois sanua oikee suomalaasten kulttuurilullaksi, sillä sinne keskittyy laajalta alalta ympäristön, Vusterinkin, suomalaasten aatteelliset ja osuustoiminnalliset harrastukset. Suomalaanen asutus on siellä 60—70 vuotta vanhaa. Siellä oli aikoonaan suuri kutomotehdas, jos oli paljon suomalaasia työs. Mutta sitten syntyi siellä pitkä sitkiä lakko, jossa suomalaasten kerrottiin riehuneen päämiehinä sillä seurauksella, että tehras lopetti koko työnsä, siirti koneensa ja teollisuutensa jonnekin etelään. Silloin jäi paljo ihmisiä työttömiksi ja hajaantui työn hakuun muualle, asettuen myös farmareiksi ympäristöhön.
Amerikan suomalaaset ovat yleensä kättensä työllä itteään elättäviä ruumiillisen työntekijöötä, jotka maahan tulles yli 50 vuotta sitten joutuivat tekemisiin ammattijärjestöjen ja sosialististen oppien kans. Siellähän monet kotimaahan sitten palanneet maamiehemme ovatkin aatteensa saaneet. Aatteellisesti raskasveriset suomalaaset ovat Amerikois omaksuneet paljolta äärimmäisen vasemmisto-sosialistien kannan, Valpas-Hännisen »Työmies»-lehden tyylin. Suomesta siirtyi Viaporin kapinan jälkeen monia »rabulisteja» Amerikan suomalaasten keskuuteen toimien siellä työväen puhujina ja suomalaasten lehtien toimittajina. He saarnasivat silloin jo maailmanvallankumousta, uskonnon pilkkaa ja esiintyivät äärimmäisinä radikaali-sosialisteina. Niihin aikoihin, n. 30—40 vuotta sitten tapahtuneissa työrettelöis esiintyivät suomalaaset sosialistit paljolta lakkolaisten eturiveis huonontaen maamiestensä työansioita. Seurauksena oli suomalaasten kesken katkeria riitoja ja väittelykokouksia. Uskonnolliset ja rauhallisemmat suomalaaset erottautuivat entisistä yhteisistä työväenyhdistyksistä, perustivat »kansallisseuroja» tai vetäytyivät eri seurakuntapiireihin.
Vapaussodan 1918 jälkeen siirtyi Suomesta taas paljon »punaisella» puolella olleita henkilöitä Amerikkaan, jotka veivät vihansa mukanaan kylväen katkeruutta Amerikan suomalaasten keskuuteen, yhä loitontaen »kristillis-kansallisia» sosialisteista. Vihan ja vainon aallot kävivät Vapaussoran jälkeen korkeina Amerikan suomalaasten keskuures ja »lahtari-Suomea» vastaan Suomesta tulleita »valkoisia», aivan syyttömiäkin, jotka eivät olleet ottaneet osaakaan vapaussotaan, kaikin keinoin kiusattiin, vainottiin, jopa tapahtui heidän murhiaankin. Niihin aikoihin anastivat kommunistit ylivallan Amerikan suomalaases sosialistises työväen puoluees. Maltillistakin ainesta oli kylläkin työväen riveis, mutta »virta vei», ja kommunistit olivat aktiiveja, komentivat ja isännöivät kutakuinkin kaikkialla. Tästä kommunistisesta maaperästä nousi ja versoi se niin suureksi paisunu Neuvosto-Karjalaankin siirtyminen.
Amerikan suomalaasten sosialistinen työväen puolue oli jo paljo ennen meirän viime sotia niin kauttaaltaan kommunistien hallus, että vain Fitchburgissa ilmestyvä, Amerikan suurin, 5-päiväänen sanomalehti Raivaaja koitti rimpuilla jonkin verran periaatteis vastaan, mutta oli sekin niin radikaali ja räiväsuinen Suomea kohtaan, ettei varsinaasista kommunistilehristä erottanu. Kommunistilehtiä ilmestyy siellä kolme: »Eteenpäin» New Yorkis, johna sitä nimitellään »Itäänpäin», »Työmies» Superioris, Duluthin naapurikaupungis, ja Kanaatan puolella Ontarion valtios Sudburys nimeltä »Vapaus».
Kun vapaussoran jälkeen Oskari Tokoi Venäjän-seikkailunsa jälkeen Englannin ja Kanaatan kautta vihroin 1923 palas Amerikkaan, liittyi toimittajaksi Raivaajaan ja rupes käymään rajalinjaa sosialidemokratian ja kommunismin välillä, on ääni Raivaajan kellos suuresti muuttunu samoin kuin suhre Suomehen. Niin että Raivaaja on nykyisin Amerikas ainoa suomalaanen sosialidemokraattinen lehti.
Raivaajalla on oma suuri talo keskellä kaupunkia. Samas rakennukses on Amerikan suomalaasten suurin monimiljoonainen osuuskassa, pankkilaitos, joka on hyvä tuki lehrellekin.
Fitchburgiin tulles menin suoraa Raivaajan kirjapainotaloon, sillä siellä tiesin olevan kirjapainon päällikkönä, faktorina, vanhan hyvän ystäväni, »Vaasan» lehren ensimmäisen kirjanpainajan, vaasalaasen liike- ja pankkimies Antti Hautalan.
— No terveh Antti! — Mä tulin sua kattomhan — sanoon. — Kyllä m'oon kuullu, että sä oot tulos — nauroo Antti, yhtä lihavana ja karvanaamaasena, mustetta ja hikiä ottalla kun ennenkin, latomahaka käres. Mutta — Mihnä sull' on sikarintumppi, kun ei sitä oo suupieles? — kiljaasin mä hämmästyksestä. — En mä saa enää polttaa — sanoo Antti, pyhkäästen suupieltänsä. — Syrän on ruvennu vähä kronklaamahan. — No otatko sä enää ryyppyäkään? — E—e—en oo enää parihin vuotehe, joskus olutklasin vai. Sovittiin sitten myöhemmin juttuhetkestä Antin kans, ja kyllä sitä juttua piisaskin. Anttihan on nyt 77 vuotta. Sehän on Teräksen, Vaasan Suomalaasen Säästöpankin, Vaasan Kenkätehtaan, Etelä-Pohjanmaan ja Pohjolan pankin perustaja, omisti yhteen aikaan Centralin ja Emstin hotellit Vaasas, hoiti Kansallispankkia Kaskisis, rakenti suuren purjelaiva »Nelsonin», joka lähti hakemhan vasikannahkoja Etelä-Amerikasta, ja vei sitten Kauhavan lippalakkia Kaukaasiahan vaihtaen ne tupakaksi ym., ym. Ja suuttui sitte lopuksi afääreihinsä niin, että jätti ne lakijuristin selvitettäväksi ja lähti perheineen Amerikkaan, muistaakseni 1923. Juristi sitte selvittikin vyyhrin niin, että pani Antin tilille Yhryspankkiin Helsingis pitkältä toistamiljoonaa, ja sielä ne on vieläki. — Koroot ei piisaa veroohin, n'otta pian mä kai jourun sielä velkahan, — nauroo Antti. Kirjapainoalalla on Antti koko aijan Amerikas työskennelty. Ollu Lännelläkin, Astorias »Lännen Uutisten» hoitajana, josta siirtyi Raivaajaan. Missis on sairaloinen, lapset aikuisia ja hajaantuneet mailmalle: Irja Spira, kirjailija ja sanomalehtinainen vaikuttaa Pariisis, Anja Kujala tanssitaiteilija asuu Helsingissä ja poika elelee Amerikassa. Ulkonaisesti on Antti samallaanen paksu kyrmyniska mies, aina työn tukas kiinni ja joka päivä työs kuin ennenkin, mutta ikä rupiaa jo tuntumahan. — Sinä syksynä Antti sanoi jättävänsä työnteon pois ja asettuvansa nauttimaan kahta eläkettä: »vanhuuren eläkettä» ja graafillisen liiton eläkettä. Ne ovat siksi suuret, että niillä hyvin tuloo toimehen. Lakeja on siellä nyt niin muutettu, että eläkkeet maksetaan ulkomaillakin asuville. — Hän on pannu taaloja pinohon muutoonkin. Ellei mitään väliin satu, arveli Antti, niin hän palaa takaisin Suomeen. Suomalaasista latojista on Amerikan suomalaasis lehtipainois huutava pula. Vanhat Suomesta tulleet latojat kuolevat pois, uusia ei pääse maahan ja suomen kieltä taitavia oppilaita ei saa pikkupainoihin. Sama hätä oli kaikis suomalaasis lehtipainois. Toisaalta suomenkielinen painatustyö vähenee uuren polven nopeasti amerikkalaistues: kirkolliset, osuustoiminnalliset ym. painotyöt käyvät jo pääasias englanniksi.
Fitchburgin suomalaasilla on vanhastaan suuri hyvä haali, jonne puhetilaasuuteni oli järjestetty ja tuli täyteen väkiä, maaseurultakin. Lämpimän ja kauniin puheen Suomelle piti Oskari Tokoi. Hän kertoi Amerikan suomalaasten rakkauresta ja osoittamasta avusta kovaa kokeneelle Suomelle, mainiten että vanha polvi on nopeasti häviämäs ja että Suomen syntyisiä »siirtolaisia» on elos enää tuskin 100 000 USA:ssa. Uusi polvi on nousemas. Se tuntee itsensä amerikkalaaseksi ja omaksuu itselleen maankielen. Vanhanpolven kielivaikeuksien ym. takia tuntema alemmuuskompleksi on häviämäs, niin että suomalaaset tuntevat itsensä nyt täysivaltaisiksi ja samanarvoisiksi kansalaasiksi kuin muutkin. He ovat kouluttaneet lapsiaan, niin että toisen ja kolmannen polven suomalaisia on jo hyvin paljon huomattavis ja vaikutusvaltaisis asemis kaikilla aloilla. Suomalaaset työllään ja ahkeruurellan auttivat yleistä arvonantoa.
Fitchburgis on suomalaasilla vielä hyvä 15-miehinen torvisoittokunta, jonka innokas johtajansa Matson oli taas herättäny henkiin. Eräs toisen polven missis, jok' ei oo Suomes käynykkää, luki Jaakoon juttuja jotta prätäji.
Sitten alkoi lopuksi kätteleminen ja terveitä kotipuoleen. Tapasin sielä mm. yli 60-vuotiaan pitkän, mustanverisen solskian miehen, joll' oli nenä kun kruutisarvi, nopia puhet ja selvä meninki. — M'oon Hangas, Puuställin taloon trenki sieltä Ylihärmästä, johna ne komjat häät pirettihin, — se sanoo. — Äläh, — mä ihastuun. Meill' olis piisannu juttua kovasti, mutta toisia tukki aina välihin n'otta koitimma huurella toisten päitten ylittekki. Sen sain kumminki kuulla jotta sill' on vielä hallusnansa pieni farmi kaupungin likillä, johna se on harjoottanu mustikan viljelystä pääelinkeinonansa. Kun mä nauroon ja epäilin jotta — Joo joo, kyllähän meilläkin sielä Hirvelän mettis mustikoota kasvaa, — niin sanoo jotta — S'oon totta, eikä mitää narroota! Mustikat on täälä jalostettuja n'otta ne kasvaa suuriksi mustikkapuskiksi miestä rintahan, niin kun tikkelpäärit sielä vanhas maas. Mustikkaa viljellähän täälä suuria peltoja ja marja on peukalonkokoosta. Siinä tienaa hyvin.
Niin että totta se on, että sielä on suomalaasia mustikkafarmareitakin. Samoon on karpalon viljelijöötä. »Kiipinniemes» Atlannin rannalla on satakunta suomalaasta perhettä, jokka aivan elää sillä ja ovakki hyväs toimehentulos. Se on tarkkaa työtä ja hoitua, mutta kyllä suomalaaset ovat oppinehet ja pystyyvät kaikkehen siihen mihkä muukkin kansallisuuret.
Hangas on kouluuttanu kaikki lapsensa. Yks sen pojista on Fitchburgis sijaitsevan suomalaasten farmarien perustaman suuren keskusosuusliikkeen kone-osaston johtaja. Kävin sieläkin kattomas monellaasia maanviljelyskoneita ja tarvikkeita, rakennusaineita, rautatavaraa, öljyjä, siemeniä, työvaatteita jne. kaikkia sitä tavaraa, jota maalla asuva farmari tarvittoo, niin ettei muuta kun soittaa vai omahan liikkeeseen niin kyllä tuloo. Se on miljoonahommaa.
Asuin Fitchburgin suurimman apteekkarin, meillä sanotaas rohroskauppiaan, Otto Anderssonin komias huvilatalos pari mailia kaupungista. Se oli ostanu juuri uuren loistoauton De Soton, sellaasen, että siinä voi nostaa kolme istuunpenkkiriviä peräkkäin. Tai kääntää ne makuusijoiksi vaunun sisällä kahrelle hengelle. Sielä kun lährethän viikkojen huvimatkalle ympäri Amerikkaa, ostethan evähät joukkohon tai syörähän ravintolois, niin yösija on aina valmis; voi yöpyä ulkosalle mihkä vai ja sulkia vaunun ovet sisältä. Amerikois on hyvin paljo ns. treilereitä. Se on huoneeksi tehty perävaunu, jossa on keittiö, vuoteet, koko istuma- ja syömäkalusto. Treileriä verethän peräs vain tavallisella henkilöautolla. Siinä on koko huusholli matkas, akka ja lapset, ja välistä isoäiteekin huvimatkalla ja kesälomaa viettämäs. Amerikas oli nyt kans suuri asuntopula, niin että varsinkin soras ollehet ja akottuneet ylioppilaat asustivat tällaisis treilereis lähellä yliopistoansa. Voi nährä monia satoja asunto-perävaunuja pysyvästi heille varatuilla alueilla. Vetovaunulla pappa käy luennoilla, mamma keittelöö velliä muksuille ulkona ja ripustaa lapsen riepuja kuivamaan puihin. Huonepulan takia on Amerikois lyöty satoja suuria parakkeja, jopa kourupellistäkin, jonnekin kaupungin laitaan. Niitä lämmitetään kamiinoilla ja emännät paljolta keittää ruokansa pihamaalla — eikä olla niin tyytymättömiä kuin meillä.
Niin, sillä Andersonin fiinillä piilillä se halus tutustuttaa mua Fitchburgin suomalaaseen liikemailmaan jota onkin paljo. Suomalaasten osuuskauppa oli suuri ja monipuolinen tavaratalo, sieltä sai mitä vain. Mäkin ostin hyvät aivan suomalaasmalliset pitkät harmaat villasukat, johna oli punaanen rantu pääs. Käytiin viitasaarelaasten veljesten Eemeli ja Kalle Tenanderien räätälinliikkees pääkarulla. Niillä on tilauspukimo, 6:kin miestä työs ja hyväs mainees. Andersonin poika on koulun käyny proviisori ja hoitaa reseptipuolta, hänen serkkunsa, myös Anderson, on lakijuristi eli »loijari», niin kun suomalaaset sanoo. Suomalaasella Bergrotilla on sielä hyvä valokuvaamo. Ja suomalaasia hammaslääkäreitä on usiampia. Käyyn kattomas »dentistin» eli hammaslääkärin »shoppiakin», työpajaa, ja kalustoa. Kurusta kotoisin, v. 1910 maahan tullu Walter A. Niemi, on lyhyt ja niin paksuniskaanen hampahan kiskoja, että luulin sitä ammattipainijaksi. Hän on tehny rahaa, on loistoasunto, parikymmentä huonesta ja 4—5 autoa; niistä yks — Rolls Royss, sellaanen miljoonamööpeli, että se tarvittoo oman kuljettajan. Niemi on innokas penkkiurheilija. Sill' oli jo ostettuna matkalippu Suomen olympialaasihin 1940, johka se meinas tulla Rollsillansa ja lahjoittaa sitte koko höskä Suomen urheelun hyväksi, mutta se jäi silloo. Ja Rollsi seisoo Niemen karaatsis orottamas 1952:ta. Ei Amerikas sen kummenpia eikä parempia hammaslääkärin koneita ja vehkeitä oo kun Suomeskaa. Sanoivat vai, että koneitten ja seinien ruskea mahonkiväri on potilaille rauhoittavampaa kuin valkoinen emalji. Hammaslääkäreitä on siinä kaupungis yhteensä 32, niistä 5 suomalaasta. Niemen poikakin on dentisti. Mä tykkäsin, että taksat hammaslääkäreillä, samoin kuin valokuvaajilla, on Amerikas kovin kalliita. Hampaan irtiveto on 2 ja plompi eli paikka 3 taalaa. Suomalaasia on aika paljo partureina Amerikas. Noin taalan se maksaa kun tukka kerithän, parta ajetaan ja pannahan hajuvettä niskahan. Ne käyttää sielä kuumaan veteen kasteltuja kääreitä naaman päällä, kai karvaa nostattamas ja ihoa komistamas. Puuteriakin sivelöövät naamahan, että mies on kun nuoltu vasikka kun irti pääsöö. Parturin lavitta on sellaane kiikkupeli, että toisis paikoos kääntäävät äijän aivan vaakasuorahan seljällensä makaamahan, ett' on mukavampi kraapia. Sutia ne käyttää saipuoores, mutta parempana konstina mä pirän sitä, että sormenpäillä hierothan saippua poskihin.
»Raivaajan» toimitukses tutustuttiin sen toimittajiin mm. Jallu Honkoseen ja Reivoon. Honkonen on syntyysin Saarijärveltä lukkarin poika, Poprikoffin aikaasia lähtijöitä hänkin. Honkonen elää musiikis, on säveltäny ja julkaissu suomeksi ja englannin kielellä teoksiaan, johtanu monia laulukuoroja ja hoitanu isänsä virkaa palkattomana lukkariurkurina suomalaasis seurakunnis kaikkialla missä kulloinkin on asunu Amerikois. — Reivo toimi sotien aikana suomalaasena radiokuuluttajana »Amerikan äänes».
Reivon kans jouruun tukkanuottaasille työläästen asunnoista Suomes ja Amerikas. Olin sitä asiaa tarkestellu pitkin matkaa ja kehuun, että asunto-olot työlääsillä on Amerikas paljon paremmat kuin Suomes. Hän morkkas ja pani vastaan.
— Ook'sä ollu Suomes? — kysyyn.
— En! — se sanoo.
— No mitäs sitte puhut! — tiuskaasin mä. — Täälä on työmiesten omakoti asunnois, ja suomalaasilla vanhemmilla kunnon ihmisillä kutakuinkin kaikllaoma »haussi», jos' on 4 huonetta ja »kitsi» eli keittiö. Ei ne nyt kovin suuria oo, mutta kohtalaasia kumminkin. On tietysti pienempiäkin 3 huonetta ja keittiö, mutta on suurempiakin. Ja joilla ei oo omaa haussia, asuuvat vuokralla samallaasis huoneustois. — Meillä Suomes ei »hermollakaan», keskiluokalla, oo niin monta huonetta! Ja luulisin, että Suomes tavallisella työlääsperheellä ei paljo omia asuntoja ookkaa ja että keskimäärin on tuskin yhtä huonetta ja keittiötä, niin että asuntopuoli täälä Amerikois on paljo parempi kun meillä Suomes. Samoon kuin ruokapuolikin. Mutta siinä ne sitte onkin teirän hyvät puolet.
Sanoon senkin, että kun teillä täälä on »huono aika», joka voi kestää monta vuotta, niin Suomes ei nii kovaa ja huonua aikaa koskaan ookkaa — ja tuskin koskaa elämisen puolesta tuukkaa! Kun teillä oli se viimmeene huono aika »depressio», joka tuntui meillä Suometkin 1929—35, niin Amerikashan ei kunnon työmies, vaikka kuinka yritti mitä työtä tahansa, saanu 5—6 vuoteen, ei ruokansa erestäkään mitään työtä! Silloo piti syörä kaikki pankkisäästönsä ja perheen äirit kulki siivuamas ja pyykkiä pesemäs ja elättivät koko perheen. Miehet hoiti lapsia ja keittivät ruokaa kotona monta vuotta, kun mitään työtä ei saanu. Niin että Amerikka on kova armoton maa, kun se sen pään nakkaa.
Sielä Raivaajan toimitukses tapasin yli 70-vuotiaan Härmän Voltista kotoosin olevan riuskan, reippaan ja tarmokkaan miehen Matti Mäen, jota ne sanoovat sielä Raivaaja-lehren isäksi. Hän on farmari kaupungin lähistöstä, mutta ikävuosistaan huolimata vielä niin ketterä ja touhukas aatteen ja toimen mies, että hän on hyvä esimerkki omalla työllään ja kunnollaan menestyneestä Amerikan suomalaasesta siirtolaasesta. Hän on koko elämänsä ollu raitis ja yritteliäs mies, on 6 poikaa ja 5 tytärtä, jotka hän on eri aloille kouluuttanu. Yks hänen pojistaan on kotikaupunkinsa »haiskuulin» (yhteiskoulun) rehtori. Hän sanoi, että on ollu aina niin kiirusta ja paljo työtä, ettei oo kerjenny »vanhas maas» käyrä. Kerran hän jo yritti lähtiä, mutta junat ajoo yhtehen New Yorkin välillä, n'otta siihen se reisu jäi.
Lehtimiehiltä sain kuulla ylihärmälääsestä pastori Juhani E. Lillpakasta ja sen suuresta kunnianloukkausjutusta New Yorkis ilmestyvää suomalaasta kommunistilehteä »Eteenpäin» vastaan. Lillpakka oli syntyny Oravaisten Kuoppalas 1881, lukenu ittensä Amerikas papiksi ja joutuu kommunistien hampaisiin; kommunistilehti luuli voivansa ryvettää »vapaas maas» suomalaasta pappismiestä kuinka ruokottomasti tahansa, mutta siinä se erehtyi raskaan kerran. Yleensä ei Amerikois kukaan viitti kysyä kunniansa perähän siitä mitä lehret kirjoottaa, mutta Lillpakka joutui pappismiehenä niin häväistyksi, että hän nosti oikeusjutun. Siitä nousi hirviä prosessi, jota vieläkin sielä muistetaan. Loppu oli se, että lehti tuomittiin 15 000 dollarin sakkoon. Se on pitkä penni Amerikois, niin että Eteenpäin olis joutunu konkurssiin. Se nosti surkian hätähuuron ja joutui kerjäämään vahingonapua uskonveljiltänsä vuosikausia. Hengenahristusta se potee vieläkin siitä papin potkaasusta. — Lillpakka toimi pappina Brcoklynis ja on jo kuollu.
Sielä Fitchburgis Raivaajan toimitukses tapasin nyt ensi kerran Oskari Tokoinkin, eruskunnan ent. puhemiehen, ja Suomen ensimmääsen pääministerin ja kapinanaikaasen elintarvikeministerin vuosilta 1917—1918, niiltä suurilta mullistuksen vuosilta Suomen kansan historias, kun Suomi eros Venäjästä ja lopuksi pääsi ittenääseksi valtakunnaksi. — En ollu häntä ennen tavannu, olin vain kuullu ja lehtistä seurannu hänen poliittista vaellustansa. Kun kapina epäonnistui, hän pakeni toisten joukos Venäjälle. — Vapaussoran jälkeeses kapinan oikeurellises jälkiselvittelys hänet poissaolevana tuomittiin ellei nyt kuolemaan, niin ainakin kai elinkaureksi (se on 12 vuoreksi) kuritushuoneeseen.
Vastapuolen mies siis — ja mulle, niin kuin kai muillekin »valkoosille», kamala »punikki», laillista hallitusta vastaan asevoimin kapinaan lähteneitten »punaisten» yks päämiehistä.
Siitä on jo vuosia kulunu, mutta paha maku mull' oli suus vielä, kun näiren viimmeisten sotien aikana eruskunnas tehtiin erityysesti Tokoita varte armahruslaki, että hän sais ilman seuraamuksia palata takaasin Suomehen, ja sosialidemokraattinen puolue kutsui häntä ja tarjos matkarahat, että hän osallistuisi eruskunnan 40-vuotis juhliin vuonna 1947.
Minkähänlaanen mies se Tokoi mahtaa nyt sitte olla, nuan oikee kärestä pitään kattella ja puhutella? — ajattelin. Olin kyllä kuullu hänestä yhtä ja toista hyvää Amerikan suomalaasten puhuvan heti Amerikkahan tultuani, niin ettei mun käteni aivan nyrkis ollu, kun päivää sanottihin.
Antti Oskari Tokoihan on jo 77 vuotta täyttäny mies, syntyny 1873 pikkutaloon poikana Kannuksen Viirteenkyläs. Lähti parinkymmenen ijäs Amerikkaan, työskenteli sielä mainarina ja »trämppinä», se on kulkurina työnhaus Lännellä mones valtios, meni naimisiin sielä suomalaasen tytön kans, yritti koota taaloja oman tilan ostoa varten kotikyläs Kannukses. Tutustui Amerikas sosialismiin ja ammattijärjestöihin. Ja palasikin Suomeen 1900, kotipuoleen maanviljelijäksi. Hän oli lukuhaluinen ja otti innolla osaa aatteellisiin ja isänmaallisiin puuhiin vastarintaliikkeen aikana Boprikoffin sortovuosina. Kotiseutunsa huomattavana toimihenkilönä hän v:n 1907 »punaisen viivan» veros tuli valituksi valtiopäiville sosialistien ehrokkaana. Siitä alkoi hänen poliittinen kaarensa samanaikaasesti Kyösti Kallion kanssa puolue-elämän kärkipaikoille.
Näistä asioista on Tokoi kirjoittanu seikkaperäisen muistelmateoksen nimeltä »Maanpakolaisen muistelmia», joka on ilmestyny Suomes. Ensi painos meni heti kuin kuumille kiville.
Lukija saa silmäyksen barrikaadin toiselle puolelle, ja siitä selviää monta sellaistakin käsitystä ja tapausta, joista ei ennen oo ollut tietoinen.
Tokoin perhe, joka seurasi mukana Venäjälle, on hajonnu. Suomen kautta pääsi hänen vaimonsa, kaksi nuorempaa poikaa ja yksi tytär Amerikkaan yhren vanhemman pojan ja tyttären jääres Venäjälle. Noin 10 vuotta sitten sai hän, sairaana ollen, lopullisen tieron siitä, että lapsensa Venäjällä ovat kuollehet. Vaimo kuoli pian Amerikas, ja elos olevat lapset ovat perustaneet sielä jo oman perheensä, niin että Tokoi jäi yksinääseksi eläjäksi.
Tuli sitten talvisota, joka herätti ja riipaisi kaikkia Amerikan suomalaasia. Se jakoi suomalaaset kahtia: kaikki muut ihmiset ja kommunistit, jotka asettuivat Suomia ja Suomen avustamista vastaan. Kuin kulovalkia levis ittestänsä yli Amerikan mantereen, missä suomalaasia vain asui, kaikellainen avuskeräys Suomen hyväksi. Silloin paljastui ja alkoi Amerikan suomalaasten kesken rajankäynti isänmaallisten, kansanvaltaasten ja sosialistien sekä diktatuuria kannattavien kommunistien välillä. Tokoi oli Raivaaja-lehres jo vuosia erustanu parlamenttaarista sosialidemokratiaa, perustanu ja saanu syntymäänkin eri puolille kommunismia vastustavan »Kansanvallan Liitto»-nimisen sos.dem. puolueen alaasia yhristyksiä, jotka talvisoran aikana saivat tuulta siipiensä ala, ryhtyivät taisteluun kommunisteja vastaan ja kannattamaan yhteistä suomalaasten avuskeräystä Suomelle. Tokoi oli siinä innolla mukana ja perustamas yhteistä elintä, »Help Finland»-yhristystä, joka alusta lähtien on hoitanu Amerikan suomalaasten yhteiskeräystä Suomen hyväksi, jota Suomes on jakanu »Suomen Huolto». Tokoi teki monta kuukautta kestäneen ja menestyksellisen puhujamatkan ympäri koko Amerikan, pitäen satoja puhetilaisuuksia Suomen asian selvittämiseksi.
Hänen suuri elämäntyönsä Amerikan suomalaasten keskuures onkin ollu ja on erelleen aatteellinen valistustyö ja taistelu kommunismia vastaan. Siinä onkin hänellä ollu menestystä niin, että kommunismin kannatus Amerikan suomalaasten keskuures on vuosi vuorelta vähentyny ja on nykyysin, kun Amerikan yleinen mielipire on kääntyny sitä ajatussuuntaa jyrkästi vastaan, suomalaastenkin keskuures kovin heikoos kantuumis. Niiren »haalit» on monis paikoos jääneet aivan kylmille. Kiukkuusimmat kriinastelijat koittaavat pitää vielä kokouksiansa »ompeluseurojen» nimellä yksityysten kellarikerroksis.
No minkälaanen mies se Tokoi sitten oli? — Olipahan harvinaasen reipas ja hyvin säilyny, tukka pääs. Tuos keskikokoonen, solakka, myhäilevä, hiljaanen ja rauhallinen mies. Hoitaa kuulemma terveyttänsä, on aivan raitis eikä polta tupakkaakaan — niin että kumma otus toimittajaksi! Ja lisäksi sanoivat toiset, että se on harvinaasen säännöllinen ja jämtti mies kaikis hommissansa. Täys jenkki siis olemukseltaan, yksinkertaasesti, mutta hyvin puettu.
Hän haastoi ja haki mun kaarallansa yhtenä iltana uuteen kotiinsa juttuamaan. Hän on nim. menny uusiin naimisiin. He asuvat nyt omas huvilassaan 10 mailia Fitchburgista, Townsendissä, jossa Tokoi on kirjoittanu muistelmansa. Istuimma sielä useita tunteja menneitä muistellen. Hän kertoi elämästään ja johtavien suomalaisten puuhista Suomen asian puolustukseksi näiren sotien aikana hallitus- ja diplomaattipiireissä. Suomalaaset kommunistit kirjoittivat joukkoatressin hallitusherroille, vaatien Amerikan soran julistusta Suomelle ja tekivät kaikkensa vahingoittaaksensa Suomia. Viranomaisten taholta on monis kysymyksis käännytty Tokoin puoleen tierusteluilla Suomen oloista. — Kun kysyin, eikö hän aio palata Suomeen, hän sanoi, että hän on jo vanha mies ja luulee, että voi tehrä enempi isänmaan hyväksi sielä kun Suomes. Mutta jos mailma tasaantuis, niin hauska olis käyrä vielä kattomas synnyinseutuja...
V. 1949 heinäkuus hän Missinsä kans, Suomen Huollon ja sos.dem.
puolueen kutsumana tulikin lentäen. Oli mukana sos.dem. puolueen 50 v.-juhlilla Turuus. Ja käy kotiseurullaan Kannukses, jossa kovasti juhlittiin.
Tokoi on käsityksissään paljo muuttunu ollen kuitenkin uskollinen työväenaatteelleen. Hän on lähinnä vaimonsa vaikutuksesta liittyny kirkkoon, englantilaiseen presbyterilaiseen seurakuntaan.
Hän näytti minulle vanhaa suomalaista Raamattua, jonka hän oli saanu, kun ripille pääsi Kannuksen kirkos. Sillä on kummat seikkailunsa ennenkö taas tavattiin — hän kertoi. Kun Helsingistä kiireellä pakoon lährettiin, jäi koti ja tavarat heitteelle, varkaittenkin pengottavaksi. Eräs karjalaanen evakko, jonka koti talvisoras oli pommitettu, oli huutanu sen Helsingis huutokaupasta. Hän palas talvisoran jälkeen Kannakselle kotiinsa, joutui sitte taas pakolaasena Helsinkiin ja asumaan Katajanokalla. Sitäkin taloa pommitettiin, mutta Raamattu säilyi. Kun siinä oli nimi kannes, niin lähetti hän sen Amerikkaan Tokoille ittelle, että säilyis.
— Tässä se nyt on, vanha rakas kirja, lapsuuren muisto kotua, hän sanoi.
Kun nyt Raivaajasta oli puhe, niin oon sille ja Amerikan suomalaasille velkaa pienen seliityksen. Olin erääs matkakirjeessäni sanonu, että »Amerikas on paljo kirkkoja ja paljo pakanoita». — Siitä älähtivät ne, johka kalikka sattui, vaikka en erikoisesti ollu ajatellukkaa juuri suomalaasia, vaan yleensä Amerikan satoja uskonsuuntia ja kirkkoja. Raivaajan palstoille ilmestyi monia lähetettyjä kirjootuksia, jois kovasti moitittiin ja haukuttiin minua. Kirjoittelu tästä asiasta levis kai kaikkiin Amerikan suomalaasiin lehtiin. Toiset sanoo, että Jaakkoo on oikias, toiset vääräs.
Aijoon vastata, mutta se jäi. Mua vain huvitti se rähinä ja tykkäsin jotta: riirelkööt nyt siitä, kuka on pakana.
Mun tietoni mukaan pakana-nimitys ja käsite syntyi Roomas kristillisen kirkon alkuaikoona. Pakanaksi sanotaan ihmistä, joka ei kuulu jäsenenä mihkään kristilliseen seurakuntaan. — Sitä minäkin tarkootin. Ja sellaasia »pakanoota» on paljo Amerikas, ja Amerikan suomalaasten joukos. Mutta ne pakana-sanasta loukkaantunehet ihmiset ajatteloovat ja sanoovat, jotta kyllä mä jumalasta oon kuullu puhuttavan, tierän ja ehkä vähä uskonkin, vaikken kirkkohon kuulukkaa. Ei mua tartte sen tähre pakanaksi haukkua...
Olin luvannu tavata yhtä sukulaasflikkaa Mainen valtion Monsonis. Vusterin pappi Heiman oli apuna. Se järjesti mulle kyytin ja pari puhetilaasuutta Mainenkin valtios, että näkisin senkin puolen suomalaasia. Sattui juuri olemaan Synodan »itäisen pappispiirin konferenssi», jonka esimies Heiman on, Vusteris. Sinne tuli Mainesta Harrisonin pappi Autio kaarallansa ja sen kans pääsin kuuren tunnin kovan ajon jälkeen puolivälihän West Parisin suomalaas-seurulle. — Siinä pappiskokoukses istuu mua vastapäätä sinsallaa popsimas Astapulan pappi Lehto, isoo, lihava nuorellaane mies, jok' oli niin Ylistaron Asun-Jussin näkööne ja oloonen jotta mä kysyyn siltä, onko se sen velii? Ei ollu. — No, oottakos te sitte sukua Teuvan Annalan papille, kun ootta ku kaks kaffinpöönä, ettei ainakaa teuvalaaset eroottaasi. — Sanoo olevansa muutoon vaan lihava mies ja maas syntyny.
Vieresnäni istuu Fairportin pappi nuori Vargeliini, tukeva ja reipas mies. Kun kuulin sen nimen, niin en voinu olla kysymätä jotta: onko sen suku Härmästä kotoosi. — Se sanoo jotta isä, joka on kans pappi, kertoo suvun olevan Isoostakyröstä vanhaa pappissukua ja on sennimisen papin hautakivikin Kyröön kirkkomaalla.
— Mutta Härmäs on kans ollu joku sen nimisiä pappia, ja taitaa olla vieläkin Varjeliinia, vaikka toista sorttia, koska laulus laulethan jotta:
»Varjeliini se Krouvin vintiltä
leilillä lasketteli,
Ja Juliinin-Oskari revolveripyssyllä
ampua naskutteli.— Jaa jaa — sano.
— Joo joo — sanoon mä. Ne oli eri poikia sielä Härmäs ennen vanhaan.
Mainen valtio on USA:n koillisnurkas, hyvin Suomia luonnon puolesta muistuttavaa, kumpuista, järvistä maa- ja mettäseutua, luminen ja kylmä talvi niin kun Suomes, mutta viljava ja herelmällinen maa, johna kasvaa maissi ja viinirypäles. Erityysesti on perunanviljelys suurta. Sielä on suuria perunafarmareita, jokka elää vain sillä. Karjaa piretään, mettää ja halkoja myirään. Maahenkiä kuitenkin vain puuttuu. Sanottiin olevan Mainen valtios n. 20 000 maatilaa, jokka omistajansa ovat jättäneet kylmille, kun eivät oo saaneet myiryksi. Ei oo työvoimaa, lapset siirtyvät kaupunkeihin tehrastyöhön, vanhukset eivät jaksa ja kuolevat pois, taloonpito »ei kannata». Ne jäävät kylmille ja lankeevat valtiolle maksamattomista maaveroista. Sielä näköö autioita taloja kun harakanpesiä, klasit rikki, ovet pois, kattokin romahtanu ales ja pellot kasvavat puskikkoa. Jos verorästit maksat, voit saara hyvän tilan omakses. Mainen valtio on niin kun Jumalan selän takana.
Jouruun asumaan sellaasehen surullisehen suomalaas-vanhusten riutuvahan taloohin Harrisonin lähellä. Ne oli kunnollisia, elämänsä raskahasti raatanehia, uskonnollismielisiä, herttaisia ihmisiä, yli 70-vuotisia: Oskari Tikander Konginkankaalta ja hänen emäntänsä Viitasaarelta. Olivat tulleet Suomesta 45 vuotta sitten, saanehet pienellä rahalla tämän 180 eekkerin rappiotilan ja paljo mettää, pitänehet 35 lehmää, tehnehet työtä raskahasti aamusta iltaan ja kasvattanehet kaks poikaa ja tyttären raavahaksi, mutta ne on lentänehet pesästä pois heti kun siivet kannatti. Nyt oli vanhukset kahren eikä kukaan lapsista viittiny ottaa kotitalua. Isä ei jaksa kylvää, kun pienen peltotilkun maissille ja tehrä vähä heinää, vanha äitee yrittää yksin vielä, hoitaa 9 lehmää. Suuri kakskerroksinen talo ränstyy, monet kalliit maanviljelyskoneet ruostuu taivasalla. Tila on ollu monta kertaa »rillesteitti-miehellä» (välittäjällä) myytävän 10 pros. palkkiolla, mutta ostajaa ei oo ilmestyny.
Istuimma kauniina lokakuun päivänä isäntävanhuksen kans talon portahilla kattellen laajoja kauniita peltoaukeita, hoitamata jääneitä vainioita. 90 mailin pääs välkkyivät kuulakkaas ilmas Mainen White Mountain lumipeitteiset vuoret, joiren huipulle teräsköysirata kuljettaa huvimatkaalijoota. Mainen vaihteleva maasto, metsäiset vaarat ja kauniit järviseurut on suosittu kesäloman viettopaikka. Luulis sielä maanviljelijänkin viihtyvän.
Tikanderin ukko arveli, että maissinviljelys pitääs kyllä Suomeskin onnistua. Siitä saa tähkistä »suit-koomia» (makoosta maissia). Maissin tähäät keitethän ja siemenet syörähän haukkaamalla ympärinsä tähään ruorosta vain. Ja herkkua onkin. Varsilehristä saa runsahan rehusaron. Maa reirathan kun rukiille. Kylvethän 3 jalkaa rivien väli, 3—4 siementä 1/2 jalaan päähän. 3 kuukautta on kasvun aika. Kun kesäkuun 6. päivä kylvettiin, niin syyskuun alus korjathan. — Olis mukava jonkin koittaa sitä meillä päinkin, jos ei muuta niin rehuksi.
MAINEN VALTIO
Alainen valtios asuu n. 5 000 suomalaasta: Norwayn ympäristös 25 mailin säteellä asuu niitä n. 2 500 henkiä hyvin toimeentulevina farmareina. Niist' on n. 90 prosenttia — Kuhmoniemelääsiä. Toinen samansuuruunen suomalaasten asutuskeskus Maines on Quince, »Kuinssi» Atlantin rannalla, Bostonin etelänpuolella, johna ne harjoittaa suurta kiviteollisuutta. Ja sitte on tietysti suomalaasia Mainen valtios vähä sielä ja täälä.
Norwayn seurun, West-Parisin ym. kyläkaupunkien kuhmoniemeläästen tulosta kerrottiin, että se oli ensimmääsen »kuhmolaasen» Jaakko Mikkosen hommaa. Hän oli kielentaitamattomana Amerikkaan tulles ajanu väärähän, joutunu harhailemaan Maineen ja purotettu pennittömänä junasta pois näillä seuruilla. Kun ei rahaa ollu ja syöräkki olis pitäny, niin hän huomas erään farmin pihamaalla rankaläjän ja kirvehen, meni sinne ja rupes pienistämhän polttopuita. Aika kasan riuskasti hakkaskin, kun isäntä kattoo klasista ja arvas, että se tarvittis vissihin syörä. Ja antoo miehen hakata. Meni lopuksi puhuttelemhan sitä, mutta puhees ne ei pärjännehet ollenkaan. Viimmee Mikkonen aukaasi suunsa, viisas sormella jotta sinne pitääs saara jotakin. Ja sitte pani kätensä korvalliselle jotta yösijaakin tarvittis. Niin hän sai syöräksensä ja navetan elikkä »paanan» niin kun täälä sanothan, kokilla maataksensa. Aamulla nousi Mikkonen varahin ylhä ja rupes taas kirvehellänsä moikottamhan rankaläjällä. Mutta isäntä tuli pihalle ja kovasti jotakin tolitti sille, puristi päätänsä, viittooli ja otti kirvehen pois. Kun Mikkonen luuli, jotta s'oon loppu nyt, ja meinas lähtiä, niin isäntä otti takinhiasta kiinni, posmitti kovasti jotakin ja kun Mikkonen ei ymmärtäny, niin isäntä pani kätensä ristihin, kattoo taivahalle ja rupes veisaamahan. Silloo halkomies käsitti jotta hän on viikkovillis ja että nyt on sunnuntai. Sai syörä ja makaalla pihalla sen päivän. Maanantaina sitte taas työhön, ja niin jäi Mikkonen siihen taloohin töihin, oppi vähä kieltä ja rupes tienaamahan mettän hakkuulla.
Mutta Mikkonen oli mielevä mies. Se kirjootti tuttavillensa kotipuoleen jotta: tulkaa tänne Ameriikkaan, täälä tienaa ja saa hyvää syörä. Mä lähretän kyllä Amerikan piletin ja toimitan työtä teille. Teki sellaasen kaupan, että tulijan piti tiketin maksuksi tehrä hänelle vuoren hakkuutöitä mettis, taloosta saa ruaan ja asunnon. Kuhmon nälkämailta lähti miestä kun karvaköyttä, ja Mikkonen tienas rahaa miesten palkoosta. Sillä lailla kuhmolaaset on tullu Ameriikkahan ja Mainehen pesiintynehet.
Norways asuva Mainen valtion ainoa suomalainen lakimies Frank W. Björklund, isä Ähtävältä, oli järjestäny mulle puhetilaasuuren West Parisin »puuhaalille», jonne oli kerääntyny paljo ympäristön suomalaasia. Suomen avustusta täältäkin on paljo hommattu lakimies Bjorklunnin johrolla, joka on homman mies kaikis suomalaasten hyvis harrastuksis, mm. mainelaasten Delaware-juhlatoimikunnan puheenjohtaja.
Lakimiehenä hän joutuu hoitamaan heirän lakiasiansa ja avustamaan heitä monella muotoa, niin että kai hänestä on jo tehty Suomen varakonsuli Mainen valtioon. Hänen frouvansa on Koukkuluoman Jussin tytär Ylihärmästä.
Tikanteri järjesti, että varahin aamulla lähti 2 poikaa sen naapurista Leinosta mua ajamahan maksua vastaan 100 mailia pohjoosehen, sinne Monsonihin, johna ei oo »lakia ei evankeljumia».
Siinä farmari Leinon perhees oli 9 friskiä poikaa ja 4 tytärtä. Viis poikaa oli soras, ehjinä palasivat. Työt käy siinä huushollis niin, että mettät ryskää. Kaks poikaa lähti mua kyyttihin sinne Monsonihin. Sattuukin olohon oikee loistopäivä, aurinko paistoo ja oli paras intiaanikesä: Mainen komiat lehtipuu-mettät loistivat sateenkaaren färisinä kuparinkullanruskeena ja keltaasina kaikis vivahruksis suurten järvien ja pienten lampien rantamilla. Ajettiin hyvää vauhtia mainioita asfalttiteitä kumpua ylös ja toista alas yksinäisten farmien, kylien ja pikkukaupunkien ohi. Kaukana taivaanrannoilla loisti lumihuippuusia vuoristoja. Syötiin »hämeneksiä», juotiin kaffia jossakin kyläpaikan »ristoräntis». Poijat soittivat »nikkelillä» ramofoonia ja mä kyselin, jotta mis' olis sellaane nappula ja reikä jotta kahrella nikkelillä sais sen toppaamahan.
— Omenasato oli ollu hyvä ja monen farmarin tuvan kohralla tien vieres oli lautapenkki kuin meillä meijeritonkille, ja siihen oli tällätty myytäväksi matkamiehille kymmenittään 5 litran vetoosia klasipulloja hyvää omenajuomaa, eli »siiteriä» — markan flasku. Mä ostin sellaasen potun ja siinä oli juomista moneksi päiväksi.
Illan puolella tultihin perille sinne Monsonihin. Leinon poijat jäivät yöksi, mutta lennättivät mun Liisa ja Urho Kurjen eli Kurkimäjen farmille. Niil' on pikkuune farmi ja 500 kanaa, kolme tytärtä ja 15-vuotias Olavi-poika, haiskuulin käynehiä, kovasti musikaalista väkiä, ja vanhin tytär jo toiskielisen Hamiltonin kans naimisis.
Monsonis on suuri liuskakivikaivos ja kivenhiomo. Kaivos on oikee epäterveellinen, vetinen ja hengenvaarallinen — täälä Jumalan seljän takana, johna ei oo juuri minkäänlaasta lakia eikä tarkastusta. Kaivoksesta louhitaan komiaa »kriffeli-taulu» kiviä, josta hiomos sahataan ja hiotaan jos kuinka suuria, paksuja ja ohkaasia kauniita luiskakivilevyjä seinäpaneeliksi, hautakiviksi ja sähkölaitoksiin mittaritauluuksi, joilla on ollu suuri menekki, mutta ei enää kannata, kun kivisiä sähkötauluja ei enää paljokaan käytetä, vaan valmistetaan niitä nyt monista tekoaineista. Työt onkin kaivoksella vähis ja ympäristön työlääset ja farmariväkikin käy raha-ansios sinne perustetus tuoli- ja puujalostustehtaas, mikäli työtä on.
Rahaa liikkuu vähä, »muun-sheiniä» (= kuutamopontikkaa) poltethan, salamettästethän ja mekastethan kun Jack Londonin romaaniis. Seurakuntakin pitääs olla, mutta pappia ei oo käyny parihin vuotehen, niin ettei evankeliumistakaan oo paljo tietoa.
Viljelykset on mettiintynehet, karhut, suret ja skunkit liikkuu puskikoos niin että kiväärit pitää taloos olla aina käsillä ja larattuina. Kun mekin istuumma Liisan tykönä tulokaffilla, niin yks tytär huuti ovesta jotta skunkki yrittää klasista navettahan kanojen kimppuun. Isä hairas pyssyn, juoksi pihalle ja samas paukahti. Tuli sitte sisälle ja sanoo jotta: nua skunkit on täälä maanvaivana, tunkiolle paiskasin.
— Mikset nylkeny? — sanoon — Suomes haisunäärät maksaa rahaa, fiinit frouvat käy skunkki kaulas.
— Ei kannata! — Mutta »muusin» (hirven) liha on poikaa.
Omenapuut oli villiintyny ja vanha viiniköynnös kiemurreli puskikos. Omenoota noukithan syksyysin maasta kertakopallisia lehmille ja sioolle navetan nurkkahan talveksi.
Hauska sielä oli pari päivää levätä, mutt'ei auta viipyä, piti lähtiä. Sitä ennen kumminkin käythin yhren vanhan kauhavalaasen mummun luona kaffilla, kun se niin hartahasti pyyti, että sais »kuulla jotakin vielä sieltä kotopuolesta». Hän oli ollu jo yli 40 vuotta sielä ja sanoo jotta: tänne mä jään ja haurathan. Terveisiä lähretti Suomeen ja itku pääsi, kun erottihin.
Mä nousin hienohon turistijunahan, ja ajoon kun lakki unehtuu yhtehen aiskriimi-kaffilahan, lakippäin puolenpäivää maisemia kattellen Bostonin miljoonakaupunkikin Atlantin rannalle.
Bostoni on Amerikan vanhimpia kaupunkeja, suuri satama- ja vilkas kauppakaupunki. Mutta samalla sitä piretään, ja postonilaaset ittekki käy nokka pystys, että Bostoni on Amerikan sivistyksen ja historian lähtökohta, samallaane »kulttuurilulla» kun Turku Helsingin rinnalla.
Sielä Bostonis on se kuulu Harwardin yliopisto ja mailman suurin kansankirjasto. En tierä sitte mikähän »kulttuurikonkressi» sielä oli, kun Pohjooselle asemalle tulin, mutta sellaasehen tungoksehen ja pulinahan kun sielä en joutunu mihnään koko Amerikan reisullani. Sielä pyörittihin ja pukittihin n'ottei lakki olsi pääs pysynykkää. Punalakkiset pakaasin kantajat huutivat kurkut suorana, junat vinkuuvat ja autot töristivät torviansa. Keskellä tungosta, justhin mun nenäni eres pisti yks kenkäplankkari — neekeri lootikkoonensa vielä tanssiksi, harja kouras heiluen ett' oli plankata mun naamani. Väkijoukon keskellä seilasin selkä erellä aseman ovesta karulle ja kaksin käsin sain kiskua kapsäkkiä perässäni jok' oli tarttunu kahren lihavan frouvan välihin n'otta se oli aiva littuposkinen ennen kun sain sen irti. Mutta onneksi kripa kesti. Sain lopuksi autonkin ja toiselle asemalle, josta juna lähti Quinceen (Kuinssiin).
»Kuinssi» on 85 000 suuruunen telakka- ja kiviteollisuuskaupunki, aivan Bostoniin kiinnikasvanu. Sielä asuu vanhastaan tuhansia suomalaasia. Paljo Jurvasta ja Laihialta. Sanoovat, että Kvinssihin, Delawaren suomalaasten jälkeen, on ensimmääset suomalaaset tullehekki, siten että laivoista jäi suomalaasia merimiehiä maihin Sielä on suomalaasilla suuri, yii 50 vuotta vanha »Uljas-Koitto»-raittiusseuran talo, suuri sali, näyttämö ja kokoushuoneita, johna suomalaaset kokoontuvat, pitävät iltamia, näyttelevät, soittavat ja laulavat kuin — Suomes. Puheenjohtajana toimi meirän silloosen ministerin, Takki-veljesten, vanhin velii Lauri Takki, joka puhetilaasuuressani toimi esittelijänä.
Olin majoitettuna liikemies K.W. Fagerlundin, satakuntalaasen, varakkaas koris. Hän on jo kauan harjoottanu suurta kivenveistoliikettä. Sielä on muitakin suomalaisia kiviliikkeitä ja satoja suomalaasia kivimiehiä, jo toiseskin polves. Hänen johrollaan sain tutustua koneelliseen kiviteollisuuteen. Fagerlund on paljo tuottanu raakakiviä Suomesta, Vehmaalta punaista graniittia, mutta harmaata kiviä Suomesta, Ruottista, Norjasta ja eri kivilajeja ympäri Amerikkaa. Hän kertoi, että ei enää kannattanu Suomesta tuottaa kiviä sen takia, että työpalkat Suomes on nousseet niin korkeiksi. Kaunista raakakiviä saa halvemmalla muualta. Fagerlundin kiviveistämö valmistaa pääasias hautakiviä ja asiamiestensä kautta myy niitä ympäri Amerikkaa. Ostajat ovat tarkkoja kiven värivivahruksista. Esimerkiksi juutalaaset ei huoli hauroollensa mustaa kiviä. Teräshauliilla ja vedellä isot koneet sahaavat viittä kuutta parin metrin pituusta, metrin leviää ja määrätyn paksuusta kivilevyä kerrallaan isoosta kivilohkareesta. Ilmakompressorit jyskyttää karkiaa pintaa tasaaseksi, ja siliää jälkiä tehtiin pyörivillä kivilaatoilla. Viimmeene silaus toimitetaan sinkkijauheella. Se ei jätä mitään naarmuja. Kirjootukset ja kuvat tuloo siten, että erityystä kumikangasta levitetään kivelle. Se tarttuu kivehen kun »vetoplaasteri» ja peittää siliän pinnan. Kumikankaan päälle taiteilija leikkaa tai pannahan valmiit »sapluunat» eli leikatut kaavat niin että kiven pinta tuloo paljakaksi. Ilmakompressorilla sitte puhalletaan teräsjauhoa paljaasiin paikkoihin niin että syövyttämällä syntyy sitte puustavet ja kuvat. Suomes käytethän vielä kai terävää hiekkaa puhallukseen. Teräsjauholla syntyy terävemmät ja syvemmät reunat kirjootuksehen, kun Suomes pruukathan. — Suomesta on tuotettu valmiitakin hautakiviä Amerikkaan; nimet vai laitettu sielä.
Kävimme Kuinssin suurella puistomaasella hautausmaalla ammattimiehen opastuksella kattelemas hautoja ja muistokiviä. Sielä saa puistokäytävillä ajaa autollakin. Amerikas ei hautojen ympärillä saa olla toisin paikoon »reunakiviä» ollenkaan. Muistokiville rakennetaan 6 jalkaa syvä perustus, kivi asetetaan taustalle ja hauta kaivetaan sen eteen. Perhehauran nurmikolle asetetaan vain marmorilevyjä ja niihin sanat: »isä», »äiti», lapsille »William», »Ethel» jne.
Kreikkalaasten hauroilla on pilarikatoksia, italialaasilla kauniita veistokuvia. On suuria korkeita kuvapatsaita, sotilasosastojen ja palokuntien yhteisiä veistoksellisia joukkohautoja. Olipa eräs rikas mies laittanu ittellensä miehenkorkuusen pyöriän kivipallonkin myllynkivialustalle. Amerikan kauniit puistohautausmaat suurkaupungeis ovat hyvin hoirettuja yksityysten omistamia osakeyhtiöötä, jokka jakaavat osakkeilleen voitto-osinkoa niinkuin muutkin afäärit. New Yorkis on köyhille ja tuntemattomille vainajille terveysviranomaasten toimesta varattu eräs meren saari hautapaikaksi, jonne ne toimitetaan. — Amerikan maaseurulla näköö kolkkoja hautausmaita; ei mitään puita eikä istutuksia, pieniä harmaita kivennuppuloota vai avomaalla johnakin mäenrintees tienvieres, jonkun viimeksi hauratun kummulla vai jotakin kuihtuneita kukkia ja pieni Amerikan lippu liehumas.
Kuinssista on vielä mainittava, että sielä on Amerikan suurin laivaveistämö, maailmankuulu »Betlehem Steal Co», joka sielä sotien aikan rakenti satoja suuria sotalaivoja, mm. Amerikan suurimman taistelulaivan »Massachushettsin». Telakalla oli töis 35 000 miestä, joukos paljo suomalaasiakin. Työläiset tekivät sielä lakon vuoren 1946 juhannuksena kommunistisen ammattijärjestön CIO:n (sanotaan Sii-Ai-Oo) yllytyksestä vaatien 13 sentin tuntipalkan korotusta. Yhtiö tarjos heti 12 senttiä, mutta sovintoa ei tullu. CIO julisti lakon — siis yhren sentin takia!
Soran jälkeen ei yhtiöllä ollu enää paljokaan töitä, se selitettiin vaatijoille, mutta kommunistijärjestö tahtoi komentaa ja lisäksi se vaati yksin saara määrätä, ketä saa ottaa töihin. Niin tuli lakko ja suuret joukot joutui työttömiksi. Mutta huonoon aikaan se tuli, sillä yhtiölle se oli vain eruksi. Lakko oli jatkunu silloon, kun mä sielä olin, jo 17 viikkoa, yhtiö pysyi tarjouksessaan 12 sentin korotuksessa ja töihin sai tulla kuka halus. Lakkovartijat seisoskelivat porteilla, mutta poliisit kans valvoen, ettei työhön palaavia estetty. Suurin osa oli silloon jo palannu takaasin ja pahimmat pukarit menettäneet työpaikkansa.
Bostonista ajoon 10 auton levyystä asfalttitietä takaasin Fitchburgiin puhumaan isä-Hillilän juuri valmistunees uures Synoodan kirkos, jossa pirettiin juhla Suomen Avun hyväksi. Fitchburgin vanhan ev.-luth. kirkon oli anastanu jokin kilpaileva uskonlahko ja seurakunta hajonnu. Kirkkohallinto siirti tarmokkaan pappinsa isä-Hillilän perustamaan ja kokoomaan uurelleen seurakunnan sinne. Uusi kirkko olikin jo valmis ja sielä pirettiin kaunis juhla, jossa kuuluisa »viulu-Paananen» ja Hillilän tytär, etevä pianisti, soittivat. Kun kolehrista haluttiin osa lähettää Vaasaan, esitin että panisivat menemään joulukaffit ja sokerit Vaasan suomalaaselle rukoushuoneelle, niin kun sitten oli tapahtunukki.
U.S.A:n konsulin Aaro Jalkasen kirjoittaman runon »Kallaves» on säveltänyt Ernst Paananen, »Viulu-Paananen», jonka Helsingin Kaupunginorkesterin johtaja, Martti Similä, on 1926 sovittanut New Yorkin »Laulumiesten» kuorolle.
MASSAN VALTIO
Meinasin vähä levähtää Vusteris, mutta matkatoverini Atlantin laivasta Frank Mäki soitti jotta:
— Saat sä huilata ja kirjoottaa täälä meilläkin, Hubberstonis. Me tuumma hakemahan!
Ja niin ne veivät mun tukka suorana suurelle farmillensa, jok' ei ollukkaan kun 20 mailia Vusterista.
Sauna orotti sielä, sen päälle kaffia ja iso fati juuri poimittuja omenoota, päärynöötä ja persikoota ja sitte nukkumhan suurehen pehmoosehen sänkyhyn, johka uppos kun mamman villakoppahan.
Se oli lokakuun puolivälis kun olin sielä. Silloon on Massan valtios vielä pitkä kaunis syksy, jota kestää jouluun asti. Heillä on 120 eekkerin tila korkialla kummulla, josta on laaja näköala. Aurinko paistoo, omenat, päärynät ja persikat oli vielä osittain puis. Suomen miehestä tuntui aika hauskalta kulkia sielä puiren välis, kattella pää kallella ja valikoora oikee suuria »marjoja» suukkuhunsa ja syärä niin että yäkytti. Herelmiä tuli niin paljo, ettei niitä saatu myiryksikään, kanoolle talveksi lapiootihin johkin nurkkahan. Kanahomma niillä onkin pääasia. Pitävät noin 3 000 kanaa. Siinä pitää olla tilaa jo monta suurta rakennusta. On halvempaa rakentaa vain yksi katto ja pari kerrosta. Trenki ja taloon poika hoitavat kanat. Siinä on työtä aamusta iltaan. 1,000 munaa on vähin päivätulo, mutta kyllä siinä onkin päivän mittaan kaakatusta.
Heillä oli vain yks aikamiespoika, jolle oli juuri häät tulos. Morsian oli ent. maaherra Juho Torppa-vainajan veljentytär siitä läheltä. Munkin olis pitäny jäärä häihin, mutten voinu viipyä. Hyvä että kerkesin nährä eres hääkukkojen joukkoteurastuksen. Kuinka monta kymmentä lihakukkoa häävieraille syötettiin, en tierä, mutta paljo niitä oli, ja nätisti se kävi.
Suu auki imehtelin sitäkin taitua ja vauhtia, kuinka ammattimiehet Amerikois kukkoja tappaa ja plokkaa. Sitä varte on erityyne pieni teurastushuone. Näin se käy: katosta riippuu nuoranpätkä, jonka pääs on silmukka ja puupalikka hakana. Mies kouraasoo rautalankahäkistä kukoon, yhrellä narun kietaasulla roikkuu kukkoo jaloosta sirottuna pää alespäin veritynnörin yläpuolella. Mies katkaasoo kukoon suun kautta puukoolla valtimon ja pistää sitte sen päällensä pohjattomaan peltitötteröön, niin kun 5 kilon karamellipurkkiin, veritynnöriin valumaan veri pois niin ettei se voi potkia eikä siivillä huitoa. Siinä tynnöris oli 6 sellaasta peltitorvia, johka pistetyt kukoot pantiin. Näppärästi se kävi. Kun kukoot eivät enää puhuneet mitään, pantiin ne 95 asteen kuumaan vesipataan likoutumaan, että höyhenet helpommin irtautuu.
Ja sitte seuras se temppu, jota kattelin silmät tapilla. Oli sähköllä käypä tahko, n. 30 senttiä läpimitaltaan; siinä oli ympärinsä tuos sormen pituusia ja paksuusia tylppiä kumisarvia, vierivieres kun häkyläs. Mies pani hyrrän käyntiin, otti kukoon kuin puupölkyn ja painoo hyrrää vastaan. Käänteli ja »sorvas» ympärinsä n'otta höyhenet lenti. Aivan karvoottomaksi siinä kukkoo-vainaja tuli krupiltansa. — Mä luulin, että ne kummisarvet kraapii höyhenet irti, mutta mies seliitti, ettei ne revi, vaan imevät ne irti nahasta. Ja kun sitte kattelin konesta lähemmin, niin huomasin jotta joka kummisormen pääs oli tuuman syvä ilmareikä, niin että kun painoo lujaa kukkoa niitä sarvia vastaan, niin tyhjeni ilma imukupista ja pyöries nykäisi irti höyhenen juuriaan myören. — Näppärä konsti, ja siksi kerronkin siitä, että meilläkin kanaherrat ottaasivat ehkä oppia.
Veri ja höyhenet paiskathan tunkiolle: miksettä ota höyheniä talteen, niistähän saa rahaa! — Sanoon mä. — Ei kannata eikä oo aikaa.
Pappa-Mäki antoo poijallensa häälahjaksi koko tilansa ja on ostanu ittellensä aivan rajanaapuriltansa pienemmän tilan, jolle hän juuri oli omin käsin rakentamas uutta huvilamallista rakennusta. Suomalaaset kun sielä Amerikois ovat järjestään käsistänsä käteviä ja pystyviä miehiä.
Lauroosta ja piiruulle sielä rakennetaan. On valmiit hyvät värkit ja työkalut. Nikkarilla on esim, kevyt sähköllä käypä yhrenkären sirkkelisaha, jolla lautaa saa lykätä pitkin ja poikki ku voita vai viiltääs. Meillä vielä rakennusmies sahaa kitkuttaa »pistosahalla». Piirujen välin täytteeksi ja tiivistykseksi on sentillensä leviää tuumaa paksua tervapaperi-päällyksellistä kivivillamattoa, jota automaattisella vasaralla, joka lykkää sisältänsä naulaa, kone naputtaa vetämällä vain seinään kiinni. Ulkoseinään foorilaurooksi käytetään leveitä seetripuusta tehtais leikattuja »päreitä». Ja päälle veretään valkea öljymaali. Mutta se valkoone »sinkvitti»-maalikin on sielä paljo parempaa kun meillä. Se »täyttää» paremmin, on lujempaa ja hohtaa ihan välkkymällä, n'otta mun piti ottaa oikee selvää siitäkin kyselemällä. Selitys oli se, että Amerikan sinkkivalkooses maalis käytetään paljo enempi sinkkiä kuin Suomen maalis. Autovajan ovet tehrään sielä alumiinista tehtahis valmiiksi, niin ettei muuta kun ovenreikään pistää ja napista painaa, niin ovi nousoo kun pöyrän kansi alhaalta ylös tai kiertyy kattoon rullalle kuin Pinjaisten konttoripöyrän kansi. Öljylämmitys rupiaa Amerikois olemaan pieniskin yksityistalois aivan yleistä. Ei tarvitte kun kamarin seinällä olevasta lämpömittarista vai vipua kääntää, niin saa sellaasen lämmön kuin kukin haluaa. Kellarin pannuhuonees järjestyy ja palaa sitä mukaa petroolisuihku.
Frank Mäellä on Floridas, Lake Worthin suomalaases huvilakaupungis, oma talo ja 5—6 tonttia ostettuna. Niille hän itte rakenteloo pieniä kesähuviloota, joita sitte myy muille. Mäet ovat jo monia talvia asuneet Floridas — ovat jo siihen ikään ja varallisuuteen tulleet.
Tapasin sielä Hubberstonis mm. pari jämerää kotimaakunnan miestä: farmari Iisakki Välkkisen Ilmajoen Koskenkorvalta, yli 30 vuotta sitte lähtenehen, nyt 65-vuotias, vähänläntä, mutta riuska varreltansa, kova maanmöyrijä, jok' on menestynykki, kiivas ja kiukkuunen »vanhan Suomen» mies, joka kysyy multa jotta »mitä piruja ne kommunistit sielä Suomes oikee meinaa». — Hän kertoo, jotta hän meinas lähtiä Suomes käymähän, mutta nousi tie pystyhyn, kun hänellä ei oo »mitään kirjoja», ei Suomen paperia eikä tääläkään oo »kirjoos ei kansis», vaikk' on asunu farmillansa yli 30 vuotta ja veronsa maksanu. — Ei oo kukaan kysyny eikä källänny. N'otta pitääskähän täs nyt ruveta »kirjoolle» ja vaivoottelemaan sen tähre — hän harmitteli.
Toinen tukeva tuffa ja farmari oli Etvartti Kasapakka Ylihärmästä, 73 vuotta jo ikää, mutta hyvin säilyny. Kertoi joutuneensa 8 vanhana kerjuulle ja ittiänsä elättämähän. Nyt on hyvällä pohjalla. Hänen poikansa oli Italias soras ja toi siltä retkeltä saksalaasen vaimon ittellensä.—»Oikeen hyvän ja kunnon ihmisen toikin meille», kehuu isäukko.
Hubberstonis on suomalaaset pääasias maitofarmareita. Maito haetaan kaupunkeihin kotua päin ja myyrään ruokamaitona. Ei kannata eres ittelle valmistaa voita omasta mairosta: kaupoista saa halvemmalla voita, jota tuoraan jäährytysvaunuus Keski-Lännen suurilta karjafarmareilta.
Massan valtios on suomalaasilla farmareilla ja kuluttajilla suuria yhteisiä osuuskauppoja mones kaupungis. Ja farmareilla vielä maatalouskeskusosuusliikkeitä, jotka ostavat maanviljelijäin tuotteita ja myyvät niille kaikkea tavaraa ja koneita mitä farmari tarvittoo. Käyyn Hubberstonin farmarien osuusliikkees ja makasiineis kattomas mitä sielä on. Oli sielä hevoosen ja lehmän ruokaaki, sillä melkeen kaikki muu ruoka elukoollen ja ittelle ostethan kaupasta, paitti heinä. »Suuruksen puoli» elukoellekki oli pussiruokaa. Hevooselle jotakin väkevää apetta, monellaasta valmista sekootusta, jota vain tarvitti vähä lämmittää ja kastella. Lehmille oli »sait brickes», prässättyä suolakiveä eli nuolukiveä, niin kun tiiliskivi, jota lehmä saa parressansa nuolla.
— Ja mitäs sanotta seränpoijat, kun vasikan juomakin ostethan osuuskaupasta! Se on 25 paunan painoosis umpinaasis sinkkisangois, jotakin paksua piimää, jota sanotahan »buttermilkiksi» —rapon kans, jok' on sangoon sisällä — ja myirähän astioonensa koko krämppi.
Siinä likillä eli Holopaisen suuri maitofarmi, jota käymme kattomas. Isäntä itte on Kuopion puolesta, mutta emäntä Amanta Pernaa on Kauhavalta. Niill' on 3 friskiä poikaa ja yks tytär; suuri ja hyvin hoirettu karjatila. Miehet hoitaa karjan ja ulkotyöt. Navetta on suuri ja koneellistettu, monet lypsinkoneet ja nostolaitteet heinien ajoa ja kuljetusta varten.
Alfalfa-heinää isäntä kans kehuu ja tykkäs, että sen pitääs menestyä Suomeskin. Uutta säilörehulaaria sielä juuri mäenrinteeseen suurella »bulldooshilla» puskettiin ja Väinö-pojan keksimällä nostokauha-traktorilla ajettiin pois soraa mäkirinteestä, jota sellaanen Pellonraivauspuskuri-traktori eli »bulldooshi» niin kun sielä sanothan, möyrii irti »niin kun kuraa vain».
Holopainen rakenti ittellensä sellaasta säilörehutornia jyrkän mäen laitaan sementistä, että säilön pohja on tasapinnas sen erustan kans ja että saa täyttää sitä mäen päältä, jonne rehu ajethan autolla. Alhaalta sivuaukosta pursuu säilörehua kuorma-autohon, kun navettahan viejähän lehmille. Työnsäästöä ja käytännöllisyyttä kattothan Amerikois kaikis hommis. Koneella tehrähän kaikki mitä suinkin vain. — Niin oli isä kuin poijakki tekijämiehiä.
Väinö-poika on täysamerikkalaane, vaikka selvää suomia puhuukin. Sorasta päästyä se rupes keksimhän lisälaitteita Fordson-traktorihinsa, noin maanviljelijän kannalta ja kokemuksesta. Nyt sill' on jo oma konepaja ja 5 patenttia Junaitisteitis ja Kanaatas. Fordin tehtaat on konstruoineet aivan uuren Ford-traktorin keskikokoosille ja pienille farmareille, niin ettei hevoosta enää tarvitakkaa maataloures: tämä traktori vain ja pieni kuorma-auto. Fordin kumipyörillä käyvään traktoriin voiraan nyt kiinnittää jo lähes parisataa erikoislaitetta eri töitä varten: aurat, äkeet, leikkuu-, harava-, kylvö- ym. koneet. Väinö Holopainen on tehny Ford-yhtiön kans sopimuksen sen kahren patentin valmistamisesta Ford-traktoreihin, nimittään lapiokouran ja ojankaivuukoneen. Ja valmistaa saa niitä niin paljo kun se uures konepajassansa kerkiää.
Kun käyn sielä kattomas ja se käytös näytteli mulle näitä vehkeitänsä, niin tykkäsin heti jotta erinomaasia pälehiä! Lapiokauhas on pitkät paksut piikit niin kun tarikos ja kouraasoo se maasta lähes kuutiometrin hietaa tai sontaa, nostaa korkialle ja kumaasoo kuormaautoon. Pian sillä isoonkin kuorman teköö neliipyörääselle lavalle. Sitte voi samalla traktorilla — pistää vai koukkuhun — ajaa lavan mihkä tahtoo. Hietaa, kiviä ja sontaa sillä ajethan ja sontakouraksi mä sitä heti nimitinkin.
Täss on hyvä kuvakin Väinöstä ja sen sontako urasta. Siinä nyt seränpoijat näettä amerikkalaasen sontalavankin. Se on rautapohjaanen ja laitaanen nelipyörääne lava, jonka pyörät liikkuessaan vetäävät lavan pohjalle asetetuilla rautaasilla piikkiketjuilla sontaa lavan perähän päin päällekkäin olevien kahren piikkitukin väliin, jokka sitte repii sonnan hajalle ja alempi piikkikela viskoo hajotetun sonnan levijäätte pellolle.
Se toinen Väinö Holopaisen patentti on ojakauhalaite farmarin omiksi tarpeiksi. Sontakoura maksaa n. 200 ja ojakauha 125 taalaa. Ford-traktori maksaa Amerikas nyt 1,100 $. Tämä maanviljelystraktori ei nouse pystyyn eikä keikota vaikka kauhas kova paino onkin.
Minkälaane vehjes se heinän kuormaaja on? — Piikkihihnoolla sekin vetää. Esti on heinä haravootu keskipellolle yhreksi »hahtuvaksi». Heinälava on niin leviä, kummipyörääne lava kuin rautatien karikkavaunu, että heinäkarho mahtuu alle pyörään välihin. Heinännostolaite on erillinen rautapyöräänen pitkäakselinen vehje, jossa akselis olevat piikit koukkivat maasta heinää, vieren sitä hihnoolle, jokka kuljettavat heinän »ympäri kautta» vaunun peräs olevaa nostolaitetta myöten kuorman päälle, johna mies vetää sitä peremmälle. Ja toinen mies ajaa traktorilla ethenpäin.
Holopaisen patentti-nimes on tuo sana »Vain», joka äännetään Väin, muistuttamas että se on suomalaasen Väinön keksintö.
Mr Emil Ekbladin eli »Vaasan-Eemelin» sielä päin tuntoovat kaikki. Vaasan-Eemeli on vanhoja vaasalaasia, on hypänny nyt kesällä 1949 jo 32 kertaa Amerikan ja Vaasan väliä mm. suomalaasten retkikuntaan oppaana Ruottin—Amerikan linjan asiamiehenä. Sill' on nyt Gardneris oma kiinteistövälitys- ja liikekonttori, se on rauhantuomarikin, joka vihkii ihmisiä siviililiittohon kun häkää vai. Eekplaari on hommannu paljon Suomen apua, varsinkin Vaasahan lastenkoteihin se on järjestäny lähetyksen toisensa perähän. Jo monta vuotta sitte se otti tavaksi lähettää Vaasahan vauvanpaketin Uuden-vuoden ensi-lapselle, joka Vaasas syntyy kello 24 jälkeen Uurenvuoren yönä. Ja siitä on Vaasas mammat kovasti kilvootellehet.
Ruottalaane se on, n'otta mä vähä räpyttelin silmiäni, kun se sielä puhuu aiva purkista suomia kun hevoonen ja vierahille inkliskaa. Kysyynkin siltä jotta osaaksä enää ruottia ollenkaan, niin se sanoo jotta:
— Vist faan, muttei täälä muuta puhutakkaa kun suomia ja ämerikääniä.
No se oli järjestäny mulle Gardnerin-käynnin ja se olikin oikee amerikkalaasta horioppia. Kun Fränkki Mäki toi illan suus Gardneriin ja varootti jotta: tuu sitte heti kun kerkiät meirän poijan morsiamen »flikka-paarttihin» kirkon alasalis — ja ajoo sitte Eekplaarin konttuurihin, niin tuskin ovesta sisälle pääsin, kun se Eemeli nousi kirjootuspöytänsä takaa, lukitti sen ja sanoo jotta:
— Jahas, täs on sulle paperossia ja pikkuune rahamassikka, johka saat panna rahas. — Ja piräkki sitte sen suuta kiinni, ettäs pois pääset. Ja nyt mennähän syömähän ja sitte ratiohon laulamhan!
— Laulamhan? imehtelin mä. — En mä laula!
— No seiso sitte käsilläs, kello 5 ja 15 on aika tilattu, nyt mennähän.
Niin mua vietihin karun yli fiinihin ristoränttihin. En tierä mistä se hairas pari muuta miestä karulta joukkohon. Lavikainen, suomalaasen synoodan kirkon päämies, oli muistaakseni yks. Ja misteri Cajander, jok' oli ollu »Huminan» soittokunnan kans Suomes, oli toinen. Eemeli taputteli inkliskaksi passariflikkaa takapuolehen ja kehuu jotta se on nätti ja jotta njuu lukki (uusi muoti) passaa sille hyvin jotta:
— Mitä sä Jaska syöt, kanaa vai, vai hämeneksi, aiskriimiä ja kaffia päälle. Sitte se jahkaasi jotta voi piru kun mä unohrin silakat! — Mä sain Vaasasta lahjaksi pikkuusen silakkaneliikan, kauniita hopiasilakoota, niin hyviä ja nättiä jotta kun sitä herkkua ottaa hännästä kiinni, niin aina esti mä pussaan Vaasan silakkaa ja sitte vasta syön n'otta häntä vilahtaa. — Joo, m'oon vieny lahjaksi parhaille ystävilleni 2 Suomen silakka kullekki silkkipaperis. Se on kuule Jaska suloosin lahja, jonka täälä suomalaanen voi saara. — Toiset ei oo malttanu syöräkkää, ovat kuivannehet ja pannehet »freimihin» (raamihin) seinällensä. — No, syä syä täs on kiirus! Tämä Cajanteri on meirän kaupungis rarion suomalaanen kuuluttaja. Kerran viikos se laittaa suomalaasta ohjelmaa — ilman palkkaa. Vain asian harrastuksesta, kun suomalaasia asuu täälä niin paljo, niin rariokomppania ei ota maksua, että suomalaaset samalla kuuntelisivat tupakki-, saippua- ja pesukonekehuja. Se on pisnes, katto! Se on hyvä mies tuo Kajanteri, oikee aatteen mies, teköö ilman erestä kaikki... Syä syä! — Ei nyt oo suomalaasten tunti, mutta m'oon järjestäny jotta sua haastatellahan inkliskaksi, tämä Kajanteri on tulkkina. — Tuas on sun hattus, tuu jo...
Eemeli meni etellä, pyörii ja hiutoo ja mä filttusin peräs senkun kerkesin.
Tultihin johkun hotellihin, hissillä ylhä ja stutioon. Klasin takaa näin kun 3 flikanhatiskaa suu auki kirkuu jotakin.
Tirehtööri tuli, Eemeli pomilootti jotakin, viisas jotta
— Tuos se on nyt se Vaasan-Jaakkoo, finni toimittaja from Finland, puri gut män...
Istuttihin pöyrän äärehen, se misteri kirjootti kysymyksiä paperille, mutta sellaasia politiikka-koukkuja jotta mä sanoon heti.
— Nosseri! (ei hyvä herra) — Jos se tuollaasia meinaa, niin kyllä mä sen puhetta ymmärrän — ja vastaan puutaheiniä, koita sä Kajanteri sitte tulkita sitä toiskielisille.
Mä vastasin nimittään suomeksi, että toiskieliset sais kuulla kummaa sankarien kieltä, ja Kajanteri koitti tulkita sen kun kärryyllä pysyi.
Mä puhuun pitkät pätkät, kerroon Suomesta ja sanoin terveisiä. Tirehtööri seisoo silmät tapilla eikä käsittäny hölyn pölyä. Sanoo vai lopuksi jotta hyvin meni. Ja Kajanteri hikoo.
Raittiushaalilla oli tupa täynnä väkiä, paljo meiränkin puolesta, ja ne kertoo, kuinka ne oli hämmästynehet, kun niiren rariosta oli yhtäkkiä ruvennu tulohon römiää suomia, kun mä puhuun. Olivat lähtenehet hyppäämähän haalille ja toisia tuli vielä tukka suoras kattomhan sitä imes-elävää, Jaskaa, jok' oli tullu Suomesta ja puhuu niiren omaa äireenkieltä.
En tierä mihnä välis kerkesin käyrä kattomas Heikki Lavikaasen kans jolla on suuri, jo 25 v. vanha tuolitehras kaupungis, suomalaasta kirkkua, jok' oli hiljan kunnostettu ja oikee juhlallinen. Gardneri ja sen ympäristö on vanhaa suomalaasta asutusta. Niit' on sielä noin pari tuhatta henkiä. Seurakunta on Amerikan suomalaasten parhaampia, siinä oli n. 200 jäsentä. Jäsenmaksu oli vähintään 40 senttiä kuus.
Niin, Gardnerin kaupunki on kuuluusa siitä, että se on tuolikaupunki. Sinne on pesiytyny monta suurta tuolitehrasta, niin ettei sielä paljo muuta ookkaan. Sen merkkinä seisoo sielä keskikaupungilla korkialla jalustalla mahrottoman isoo tuoli, ainakin 3 metriä korkia lavitta.
Kerkesin mä sitte illalla lopuksi vielä sinne morsiamen flikkaystävään järjestämhän »potkijais-juhlihinkin».
Sulhaaselle oli järjestetty »potkijaaset» toisehen paikkahan poikamiesten toimesta. Pappa ja mamma epäälivät jotta niillä sielä oli samppanjaa ja että se menöö aamuhun asti, mutta että sen poijan ei trenkääkkää huomenna nousta töihin.
Amerikas on tapana tyttöystävien järjestää morsiamelle lähtöjuhla pari viikkua ennen häitä. Siinä on kova touhu. Huones koristethan kukiilla ja paperikiehkuroolla. Morsiamelle pystytetään kuningatartuoli, kukkaportti, istuttavaksi ja serpentiiniä (paperisilppua) paiskitahan. Morsiuslahjoja kannethan sille ja kalasseerathan, laulethan ja pirethän tytöt päinsä lystiä. — Pitkä pöytä oli monellaasia kaakuja täynnä ja toisella oli paljo kaikellaasia lahjoja, taloustavaraa ja hopiaa, astiaa, kankaita, kippoja ja kappoja täynnä. — Morsian oli koria kun kukkaanen kerolla, jotta mäkin käyyn onnittelemas.
Sinne jäivät flikat ilua pitämähän, me vanhat puketit lährimmä ennen puolta yötä ajamahan kotiapäi. Pakkas olemahan sumua paikkapaikoon ja niin pimiä kun korannoki, mutta Amerikas on siitä hyvä, että asfalttiteiren sivus on fosforifärillä maalattuja paaluja, jokka loistaa pimees, että tiellä pysyy. Toisin paikoon on paaluus joitakin sellaasia »kissansilmiä» kun meillä polkupyörien peräs, että kun auton lyhtyjen valo sattuu niihin, niin ne loistaa pimees, että tien tietää. Niitä kissansilmiä on mutkaasella tiellä mailikaupalla.
— Aina vain ethenpäin! Olin saanu Maynardista, Mass, kutsun isonkyröläiseltä Jacob Laurilalta tulla sinnekin puhumaan Suomen oloista. Sielä asuu paljo suomalaasia. Ittekkin halusin tutustua tähän Amerikan suomalaasten kesken laajalti tunnettuun 73-vuotiaaseen kunniavanhukseen, joka on ollu alotteentekijänä ja tarmokkaana toimihenkilönä yli 50 vuotta Amerikan suomalaasten yhteisis aatteellisis ja talourellisis harrastuksis. Hänen isänsä, joka oli Isonkyrön Laurilan talon, nykyisen kunnalliskotitilan, poika, oli tullu jo 1880 Amerikkaan, ja tämä hänen Jaakko poikansa seuras isäänsä v. 1888. Jacob Laurila on aina ollut hyvien aatteitten mies, niinpä hän on elämänsä ollu raitis, harrastanu itseopiskelua, kirjoitellut lehtiin ja albumeihin valistusasioista, toiminu Maynardin kaupungin hallinnollisia ja valtiollisiskin luottamustoimis, ev.-luth. seurakunnan johtokunnas ym.
Maynardis on suuria tekstiilitehtaita, jois käy paljo suomalaasia, myös naisia töis. Maynard on n. 7 000 asukkaan kaupunki, jossa aikaisemmin asui yli 2 500 suomalaasta, mutta nykyisin enää vain n. 1,500. Nuori polvi on liikkuvaista ja amerikkalaastuu nopeasti. Aikaisemmin oli Maynard suomalaisten suurimpia pesäpaikkoja ja heillä oli paljon yhteisharrastuksia, suuria soittokuntia, kuoroja, urheiluseuroja ja varsinkin näytelmätoiminta oli vilkasta. Siltä ajalta on heillä vielä Alkuraittiusseuran suuri seuratalonsa tilavine näyttämöineen. Raittiusseura Alku elää ja toimii erelleen, se on jo 1945 täyttäny 50 vuotta.
Suomalaasten osuus kaupungin kunnallisasiain hoiros on edelleenkin hyvin huomattavaa. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana on nytkin Varila, suomalainen mies. Maynardin suomalaasilla on suuri osuuskauppa, jonka sivuliike toimii Worcesteris. On suomalaasia kauppiaita ja kaiken alan käsityöliikkeitä. Sielä on yli 300 suomalaasta talonomistajaakin. Kauppiaana on Laurilakin toiminu Amerikas elämänsä ja perusti aikoinaan seitsemän lähivaltion suomalaasten kauppa- ja liikemiesten yhristyksen, keskinääseksi tueksi ja opastukseksi. Tältä paljon kokeneelta Amerikan suomalaaselta pyyteettömän aattehelliselta johtomieheltä sain paljon tietoja suomalaasten siirtolaasten elämästä ja ponnistuksista »huonojen aikojen» vaihteluis ja vaikeuksis sielä vieraalla maalla yli puolen vuosisaran aikana. J. Laurila on jo vetäytyny vanhuuren lepoon, mutta hartaana vanhan isänmaan miehenä hän seuraa kotimaan asioita ja harrastaa Suomen avustusta. Hänen tervehdyspuheensa Alku-seuran Suomi-avun juhlas, jossa puhuin, henki sellaista lämpöä ja isänmaan rakkautta, että se oli suorastaan liikuttavaa.
Jacob Laurila on toiminut jäsenenä niissä monissa Amerikan suomalaasten komiteois ja lähetystöis, jotka viime sotienkin aikana ovat yrittäneet ja paljon hyvää aikaansaaneetkin vetoomuksillaan ja käynneillään Amerikan korkeimpien viranomaisten puheilla vanhan synnyinmaansa Suomen puolesta.
Mutta hän on myöskin uuren kotimaansa kiitollinen ja uskollinen kansalaanen, joka on perehtyny ja eläytyny sen historiaan, niin että mun piti välttämättä jäärä yöksi hänen luokseen ja lähtiä seuraavana aamuna yhres hänen vävynsä Emil Raumanin ja poikansa Ethelin kans, joka on sairasvoimistelija ja hieroja, Amerikan pyhälle historialliselle paikalle. Se on Maynardista jonkin mailin pääs, Concordian kenttä ja muistopatsas. Sillä paikalla tapahtui USA:n vapaussoran ensimmäänen taistelu 19. p:nä marraskuuta 1775 maihin nousseita isäntä-Englannin sotajoukkoja vastaan.
Lokakuu 1947 oli menny Massan ja Mainen valtioos. Piti pistäytyä vähä New Yorkis välillä asioimas. Sitten päätin painua toisehen valtakun tähän — Kanaatahan.
MONTREAL
Kanaata, joka on Pohjois-Amerikan Yhrysvaltain, USA:n pohjoospuolella, on alueeltansa vielä paljo laajeet maa kuin junaitit-steitti. Se on 10 milj. neliökilometriä, kai Pohjoosnavalle asti. Ja suurin osa, jäämeren rantaa, on asumatoonta jäätikköä. Asukkaita on vain 10 miljoonaa; englanninperuisia n. 4 milj., ranskalaasia 2,5, irlantilaasia 1 milj., saksalaasia 300 tuhatta, venäl. 200 t., juutal. 125 t., itävaltal. 100 t., ruottal. ja norjalaisia alle 100 t., kiinalaisia 40 t., intiaania 110 t., eskimoita 7 t. ja suomalaasia n. 70 tuhatta.
Suurimmat suomalaasseurut on Ontarion valtion kaivosalueilla Sudbury, Timmins, CopperCliff, Porkupine ja Kirkland Lake, Port Arthur sekä Toronton miljoonakaupunki. Toinen suurin suomalaisten asutus on Tyynenmeren rantavaltio Brittish Columbia. Siellä on suuri Vancouverin kaupunki ja kuulu Malkosaari Tyynenmeren rannalla. Joku sata suomalaista asustaa Atlantin rannikon puolella, suuren Lawrence-joen varrella olevas Montrealin miljoonakaupungis. Sitä jokea uivat Montrealiin asti 10 tuhannen tonnin rahtilaivat Euroopan puolelta ja pienemmät laivat, 4 1/2 metrin syvyyttä uivat, mm. Suomen laivat pääsevät Amerikan suurten sisäjärvien Ontarion, Erien, Michiganin ja Superiorin satamiin.
Suomalaasia asuu nisuviljelijöinä Kanaataas Saskatchewanin, Manitoban ja Albertan valtios, joissa tuotetaan maailman suurin vehnäsato.
Kanaatan Atlantin puoleinen seutu on laajoja ja herelmällisiä viljelysmaita, jois kasvaa ja on suuret herelmäviljelykset. Mutta ennen muuta on Kanaata suuri metsävaltakunta, jossa on vielä laajat koskemattomat kuusi- ja mäntymetsäalueet. British Columbia ja Port Artturin takamaat ovat laajoja puutavaran tuottoseutuja, joissa työskentelöö tuhansia suomalaisia metsätöis. — Mutta Kanaata on myös ehkä maailman rikkain kaikenlaisen malmin ja mineraalien luvattu tuottomaa.
Teollisuus on USA:n rinnalla vasta pientä ja alkavaa siihen nähren mitä sillä on tulevaisuutta. Kanaata on myös vielä ammattimetsästäjäin luvattu maa. Erilaisten turkisten tuotto on suurta. Kanaatasta on meillekin kettu- ja minkki-farmaus tuotu.
Kanaatan suomalaaset on myöhempää tuloa kuin USA:n. Se on pääasias 30—40 vuotta vanhaa, ensimmäisen mailman soran jälkeen, kun USA melkein sulki rajansa v. 1922 ulkolaiselta siirtoväeltä. — Tosin on vanhin suomalaisasutus tullu Alaskaan jo 1830—40-luvulla, kun Alaska kuului vielä Venäjään ennen kuin USA teki »parhaimman kauppansa», nim. osti Alaskan Venäjän keisarilta 50 miljoonalla dollarilla. Venäläinen siirtolaisuus Alaskan kautta oli ehtinyt silloin jo San-Franciskoon asti.
Kanaatankin poikki menöö rautatie »rannasta rantaan». Atlantilta Tyynenmeren rantaan. Se on nimeltään Canadian Pacific Railway, eli Sii-pii-aar = »sipiaari», niin kun suomalaaset sanoo.
Kanaata on ittenäänen Englannin kuninkaan alusmaa eli dominio. Enklannin kuningas määrää sinne erustajakseen »kenraalikuvernöörin», niin kun Venäjän keisari ennen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samoin kuningas nimittää Kanaatan eri valtioohin »luutnanttikuvernöörinsä».
Kanaatan eri valtiot on v. 1949 liitetty, ennen ittenäinen Englannin alusmaa New Foundland-saari, Prins Edvardin saaret, Nova Scotia, jossa on Halifaxin satama, New-Brunswick, Quebec (Kuipekki), joka on suurelta enemmistöltään ja kieleltään ranskalainen valtio niin kuin sen pääkaupunki Montrealikin. Sitte on Ontarion laaja valtio Ontariojärven pohjoispuolella. Keski-osas on nisu-maat: Manitoba, Saskat chewan Alberta ja lännes Brittis Columbia. Yukon (Juukonin) alue on BC:n pohjoispuolella ja Alaskan kyljes.
Laajaa harvaan asuttua Kanaatan Jäämeren rantaa sanotaan Northwest territori-alueeksi: Atlantin rannalla oleva Labradorin ranta on samoin vähä asuttu Kanaatan hallinnollinen territorio eli vain »alue».
Kanaatan eri valtiootten yhteinen hallitus kaupunki on Ottawa, jossa Suomella on lähettiläänä nyt Urho Toivola.
New Yorkista Montrealiin, 1 1/2 miljoonan kaupunkiin, kestää junalla n. 10 tuntia. Kanaatan raha on kans dollari, mutta Amerikan puolella siitä saa vain n. 90 Amerikan senttiä. Kanaatan puolella on työpalkat paljon alempia kuin USA:n, mutta ruokapuoli, vaatteet, nahkatavara ja paljo muutakin on halvempaa kuin Junaitit Steitis. Niin että yhtehen se lyö noin toimeentulos. Työpalkat kuitenkin oli Kanaatas monin paikoon suhteellisesti huonommat kuin Amerikan puolella, varsinkin kaivostöis.
Yleinen elämänmeno tuntui heti Kanaatan puolelle tultaes rauhallisemmalta, ihmiset terveemmän näköisiltä ja kaupunkien puhtaus paremmalta kuin USA:n. — Niinpä Montrealin kaupunkikin on paljolta matalempaa ja vaikuttaa ilmavammalta kuin rajan toisella puolella; ihmiset yhtenäisemmän ja hyvin pukeutuneilta ja iloisemmilta. Uusi aika on sinnekin tullu ja keskikaupungilla seisoi jo useita korkeita amerikkalaasia monikymmenkerroksisia tiilikaappia niin kun suuren vakuutusyhtiön isoo mööpeli, ja Telefooni-Bellin pääkonttoritolppa.
Läpi kaupungin virtaa leviä Lawrence-joki, jolla liikkuu suuria valtamerihöyryjä. On pari korkiaa pitkää ja komiaa siltarakennusta yli joen, ja itte kaupunkia leviää silmänkantamattomiin molemmin puolin.
Etelä-rannalla kohoaa 700 jalkaa korkia näköalavuori, Mont Royal (Rojaal), jolla on suuri sisä- ja ulkoilmaravintola ja jonka korkialta terassilta on huikia näköala monen kymmenen mailin etäisyyteen. Sinne tavataan loppumatka ajaa ihan vanhanaikaasella landoo-keisihevosilla. Muuten: Montrealis on vielä hevosvosikoitakin! Mutta on sielä myös ensimmäisiä raitiovaunuja maailmas, jois on kumipäällysteiset pyörät, niin että meno karulla on hiljaasta ja pehmoista. Kyllä ne kumipyörät sieltä pian lähtevät mailmaa valloittamaan.
Montreal on suuri satama-, kauppa- ja tehraskaupunki. Siell' on suuria sokeritehtaita, suuria metallitehtaita ja juutalaasten hallus olevia villakangastehtaita. Kanaatan villaaset pukukankaat on niitä »enklantilaasia», jokk' on tyyrihiä Junaitit Steitiskin. USA:sta kannattaa hakia Kanaatan puolelta vaatteet ja kengät, vaikka tulli pakkaa kaivamahan ja rähiseväkki. Kanaatan pankki käy ainaasta rahankurssitappelua USA:ta vastaan, mutta mitäs köyhä rikkahammallensa voi!
Montreal ja Kuipekin suuri valtio on n. 80 % ranskalaanen. Ranska on myös ensimmäänen virallinen kieli sielä ja yleisin. Kanaatan ranskalaaset käy sitkiää sotaa kielensä ja kansallisuutensa puolesta. Ranskalaaset on katolilaasia uskoltansa ja heirän katolinen kirkkonsa on hyvin rikas ja vaikutusvaltaanen tekijä. Katolisella kirkolla on suuret ja parhaat yleiset sairaalat, paljon yliopistoon johtavia oppilaitoksia, jos oppilaat elävät täyshoiros, pappisseminaareja, mies- ja naisluostareita ja nunnia sairaanhoitajattarina. Ranskalaiset ovat sielä sakiasti sikiävää väkeä verrattuna muihin kansallisuuksiin, muorostaen »uhan» englanninkieliselle ja -mieliselle isäntä-kansallisuurelle valtakunnas.
Eräs kumma juttu! — Kanaatan suomalaaset »rannasta rantaan» käyttävät ranskalaasista sielä vain nimitystä — »pettäjät», eikä suinkaan missään pahas mieles, mutta ilman muuta vain aivan yleisesti, useimpien tietämättäkään, mistä se johtuu. Koitin ottaa sitä selville. Eräs asian tuntija selitti, että se on vanhaa perua Pohjois-Amerikan vapaussoran ajoilta. Kanaata oli silloon Ranskan alusmaa, eivätkä ne yhtyneet USA:n itsenäisyystaisteluun. Siitä on kulkeutunu suomalaasten kieleen pettäjä-sana ranskalaasista. — Muuten eivät suomalaaset Kanaatas yleensä tykkää ranskalaasista; ne ovat itaria, laiskoja ja »kenkkuja» kavereita — sanovat.
Montrealis on aikaisemmin ollu enemmänkin suomalaasia, n. 2 000, mutta nyt n. 700. Sieltä lähti kommunisteja aika paljo Venäjälle ja miehiä on siirtyny kauemmas kaivos- ja mettätöihin. Eniten sielä on suomalaasia naisia palveluspaikois.
Montrealin suomalaasilla on yli 20 v. vanha Suomi-seura, jonka puheenjohtajana toimi Juho Kakko. Heillä on oma ravintolahuoneisto, kirjasto ja säännöllisiä kokousiltoja. — Parikymmentä vuotta sitten perustettiin sinne suomalainen merimieslähetys ja sitten ev.-luth. seurakunta, jonka pappina toimi aluksi T.J. Pennanen, kovin piretty mies, hyvällä menestyksellä. Hänen jälkeensä tuli pastori Juha Yrttimaa v. 1937, lähtöisin Jalasjärveltä. Yrttimaa oli toiminu sitä ennen lähetyssaarnaajana Himalajan vuoristos, Tibetis, monta vuotta. Hän on kirjoottanu mielenkiintoisen muistelmakirjasenkin »Olin maailman äärellä» Intiasta ja Tibetistä. Pastori J. Yrttimaa on vanhapoika, kirjallinen mies joka myös maalailee. Asuin hänen luonaan, ja sain kuulla paljon kiintoisaa tiibettiläis-kansan elämästä ja uskomuksista, nährä hänen sieltä mukanaan tuomia muistoesineitä, valokuvia ja maalauksia.
Montrealin ev.-luth. seurakunnalla on keskikaupungilla suuri, arvokas kulmatontti ja tilava ent. yksityistalo, johon on muorostettu tilava kirkkosali, kokoushuoneita ja pastorin asunto. Sielä on hyvin vilkasta toimintaa; on kutakuinkin joka ilta jotakin, on lukupiiri, laulukuoro, ompeluseura, kahvi-iltoja ja sitten torstaisin se Amerikan »piikapäivä», jolloon varsinkin naiset kerääntyvät toisiaan tapaamaan ja vuoron päähän lahjoittavat ja laittavat yhteiset suomalaiset ruokapäivälliset ja kaffittelu-illan. Silloon kerääntyy sinne salin täyreltä väkiä seurustelemaan. Kukin saa maksaa mitä tykkää ja varat jää seurakunnan hyväksi. Seurakunta onkin velaton, hyvällä pohjalla ja hyvin suosittu. Monellekin tulee sinne koko posti omaan kirjelaatikkoon. Lisäksi on pastori Yrttimaalle myönnetty paikanvälityslisenssi, niin että ranskalaiset rikkaitten rouvat liiaksikin pyytelevät häneltä suomalaasia keittäjiä, palvelijoita ja päivätyöläisiä, sillä suomalaaset »tytöt» ovat käteviä ja hyväs mainees. Piika-nimitys ei oo Amerikan suomalaasten kielenkäytös ollenkaan mikään halventava ja huono sana niin kun Suomes — ikävä kyllä ja turhan päiten.
Suomi-Seura ja seurakunta panevat toimeen yhres vuosittaan isänmaallisia juhlia merkkipäivänä, kuten itsenäisyys- ja Kalevala-juhlat.
Ollessani Yrttimaan luona saapui vierailulle USA:n puolelta kaaralla pastori Leslie G. Lurvey ja mr Paul C. Efthimiov ja ne puhuivat selvää kyröläästä suomia. Mä räpyttelin silmiäni, höristin korviani ja kysyynkin jotta:
— Mitäs mistereitä nämä herrat on?
Niin selvis, että se mun suussani »Lurvi» eli Spencerin N.Y. nuori suomalaanen pappi, isä Isoostakyrööstä ja äireen isä Kalajoelta. Sanoo jotta isän nimi Kyrööstä on Löövi (Löf), mutta kun hän kirjoottaa sen nuan Lurviksi, niin kieliset osaa sen paremmin ääntää.
— Mistäs päin mister Pauli Äfthimiuf sitte on? — kysyyn mä siltä toiselta, jok' oli tumma, solakka, komia poika, ettei suomalaaseksi voinu kuvitellakkaa.
— Mun äiteeni oli Jyväskylästä, omaa sukua Kumpunen, ja hänen jälkeensä on meillä sielä perintötalookin. Ja on mulla sukulaasia Turuuskin. Mun isäni on kreikkalaanen ja elää vieläki. Hän on hotellitarjoolijana New Yorkis.
— No, kai Sinä puhut sitte kreikkaakin? — kysyyn.
— Ei, mä en ymmärrä sanaakaan muuta kun suomia ja englantia, — se sanoo.
Erikoisia nähtävyyksiä Montrealis on suuri ja »pyhä, ihmeitä tekevä luostarikirkko», johna vuosittaan käy satojatuhansia pyhinvaeltajia ja rampoja apua rukoolemas. Sielä kirkos on näytteellä tuhansia kainalosauvoja, jokka terveytensä jälleen saaneet ovat jättäneet tai lähettäneet sinne, — sanotaan.
Toinen katolisen kirkon rakennuttama, hiljan valmistunu propagandanähtävyys on suuri vaksi-kabinetti katolisen kirkon alkuajoolta Roomas. Se on suuri rakennelma, jonne mennään oppaan johrolla pimeitä käytäviä alas tunneleihin, jokka kiertelöö rakennuksen sisäs. Sielä seinillä on huoneen korkuusia valaistuja näyteikkunoita, johna seisoo luonnollista kokoa olevia, vahasta tehtyjä ihmisenkuvia, niin luonnollisia, että ensikertalaanen hätkähtää. Ne on kun eläviä ihmisiä. Ja esittävät kuvaelmia ensimmäisten kristittyjen elämästä Roomas, kun ne vainottuina elelivät maanalaasis katakombeis eli hautaluolis. Niiren vaatetus, esineet ja tarvekalut on tarkasti historiallisesti oikeita. Sielä näköö Pietari ja Paavali apostolit, Marian, Joosepin, ja Jeesus-lapsen veljineen; sen kun kristittyjä heitettiin leijonien revittäviksi areenalla ja ristiinnaulittuina.
Katolinen opas selittelöö niitä hartaasti katsovalle yleesölle. Ne olikin hyvin kauniita ja opettavaasia. Mäkin kattelin tarkasti sitä kuvaryhmää, johna Joosepin ja Maarian perhe, n. 10 vuoren ikääne Jeesus pikku veljineen on kotioloos. Joosepilla on höyläpenkillä lautoja ja pistosaha käres juuri sahaamas puolivälis lautaa, lapset ympärillä.
Katsoin siihen Joosepin aivan uutehen nykyaikaaseen, tavallisen Epilän mallisehen sahaan. Kurkistelin ja koitin kattella tehtaan merkkiä siinä, niin opas kysyy: mitä mä niin kurkistelen?
Mä sanoon, jotta mä katton, onko se finnish vai sviidish stiil (suomalaasta vai ruottalaasta terästä), kumpaa ne siihen aikaan piti parempana merkkinä...
Se opas muljahutti muhun, mutta näin että se käsitti niille kuvas tulleen erehryksen, sillä ei Roomas sellaasia sahoja ollu siihen aikhan.
Montrealis tapasin Suomen vapaussoran rintamamiehiä joilla sielä on vanha toimelias toveriyhristys. Montrealin rintamamiesten ja suomal. seurakunnan toimesta pantiin alulle ns. »Kanaatan suomalaasten viljankeräys» v. 1940, joka tuotti kautta Kanaatan 20 000 dollaria. Oli tarkoitus ostaa rahoilla viljaa ja lähettää se Suomeen, mutta ei kerittykään, kun syttyi meirän toinen sota. Rahat pantiin pankkiin, mutta sitten ostettiin niillä Kanaatan valtion sotalainoja, jotka olivat kasvaneet n. 22 000 dollariksi, kun jälkisoran päätyttyä Kanaatan Punainen Risti 1946 ne toimitti Suomen Punaiselle Ristille. — Tästä asiasta on sielä ollu vähän nupinoita suomalaasten kesken, kun keräys laajeni koko Kanaatan käsittäväksi ja sen lopun hoiti »Vapaa Sana» lehti Torontossa, saaren kaiken virallisen kiitoksen Suomesta, mutta Montrealin suomalaaset rintamamiehet sen alkuunpanivat, eikä heitä oo mainittu ei muistettu ollenkaan.
Montrealis on 3 koivulahtelaasta Nymark-nimistä veljestä menestyny hyvin. Yhrellä niistä on 45 mailia pohjoosehen St. Seveuris suurenmoinen talviurheilukeskus, loistohotelli, hyppyrimäjet, luistinradat, hiihtohevoset ja jos jotakin huviurheilua lomanviettoa varten. Se on kaunista vuorimaastoa; teräsköysirarat nostavat mäenlaskijat suksineen takaisin mäjelle. Se on hyvin suosittu paikka ja suures mainees. Näillä Nymarkin veljeksillä on monta muutakin suurta hotelli- ja ravintolahommaa muis kaupungeis ja yhä levittävät siipiään.
Korspäri kertoi mulle sielä hauskan tapauksen: hän meni yhtenä iltana suomalaasten käyttämähän oluttupaan iltaa istumaan. Sinne tuli kaks friskiä tukkijätkää, kamppeista päättäen juuri pohjoosesta mettäkämpiltä. Se oli joulun alla. Miehet puhuuvat keskenänsä leviää Kyröön suomia ja tilasivat olutta.
Korspäri oli yksin pöyräsnänsä, kätteli ja kuunteli niiren puheita. Viimmee kysyy jotta:
— Mistä päin te suomalaaset ootta kotoosin? — M'oon kans suomalaanen.
— Ei me oo suomalaasia — sanoo se toinen. — Me oomma pettäjiä (ranskalaisia).
— Anteeksi vain, — koitti Korspäri sanua. — Kun te puhuutta aiva selvää suomen kieltä, niin mä luulin, että te ootta suomalaasia.
Mies kertoo sitte että he ovat syntynehet ranskalaasista vanhemmista ja kansakouluaki kulkenehet täälä Kuipekin puolella, mutta vanhemmat muuttivat heirän kersana olles Yhrysvaltaan puolelle Misikaanin valtiohon yhtehen pienehen kylähän, jok' oli aiva suomalaane. Sielä he ovat kasvanehet suomalaasten joukos ja mennehet naimisihin, jotta hänelläkin on suomalaanen akka ja lapsia. He käyvät vain täälä Kanaatan puolella talvisin töis ja ovat nyt menos kotia Misikaanihin joulua viettämhän.
— No puhuttakos te sitte vielä pettäjänkieltä? — kyseli Korspäri.
— Kyllä mä pettäjänkieltä puhun, ja tairan kirjootakin vielä, vanhalta muistolta, vaikka pakkaa tulohon vähä suomen sanoja joukkohon, — seliitti se mies.
Montrealista on pitkä junamatka Ontarion valtion pääkaupunkiin Torontoon, johna on yli 700 000 asukasta. Se on Kanaatan toiseksi suurin kaupunki, hyvin huomattava ja komia, tehras-, kauppa-, opisto- ja satamakaupunki suuren Ontario-järven länsipääs. Se on tilava, uurenaikaasesti rakennettu, paljon puistoja ja kauniita ranta-alueita. Ja siisti, jota ei USA:n kaupungeista voi sanoa. Junat ovat yhtä mukavia matkustaa Kanaatas kuin Junaitit Steitin puolella. Kestää koko päivän istua junas, mutta maisemat on kauniita ja vaihtelevia viljelysmaita pitkin Lawrence-joen ja Ontarion järven rantoja. Kanaatan puolella näköö vielä yleensä hevoosia farmarin pelloilla, tavallisesti aina 2 hevosta yhres, jota sanotaan »tiimiksi», siis valjakko.
Torontos asustaa suomalaasia 4—5 tuhatta ja yhristyselämä on aika vilkasta. Niillä on sielä kaksi suurempaa suomalaasta seurakuntaa, molemman sorttiset sosialisti-yhristykset, ja vilkkaasti toimiva »Finnish Social Club», Edistysseura, jolla on iso kaksikerroksinen juhlahuoneisto, suuri ja hyvä sekakuoro, näytelmäkerho ym., joka viikko iltamia ja toimintaa.
Torontos ilmestyy kolmipäiväinen »Vapaa Sana», pirteä ja hyvin toimitettu sos.dem.-lehti, päätoimittajana leppoosa ja rauhallinen R. Pehkonen, apunaan E. Unhola ja ilmajokelainen pitkä runoileva vanhapoika Palokangas.
Vapaussoran jälkeen olivat suomalaaset kommunistit Kanaatan puolella hyvin aktiiveja, niin että ne onnistuivat kietomaan lähes kaikki työväenyhristykset ja raittiusseurat omaan johtoonsa, vieläkin »Canadan suomalaisen järjestön» nimellä toimivaan puolueeseensa. — Toistakymmentä vuotta sitten tapahtui kuitenkin hajaannus R. Pehkosen ja E. Unholan ryhtyessä tekemään pesäeroa kommunisteista. He perustivat Vapaa Sana-lehren, joka sitten onkin voittanu laajaa kannatusta. Kommunistien pesäpaikka on Sudburyn kaivoskaupungis lännenpänä Ontarion laajalla kaivosalueella, johna ilmestyy sen omas talos ja aika hyväs painos Kanaatan suomalaasten ainoa kolmipäiväänen kommunistinen sanomalehti »Vapaus». Vapaa Sana hallitsee Torontos, Vapaus Sudburys ja ne käyvät kiivasta suukopua keskenään. Kommunismi on nyt taas Kanaataskin hallituksen ja yleesen mielipiteen kovas puristukses. Se merkittöö monellekin työpaikan menetystä, silmälläpiron alaaseksi joutumista, jopa maasta karkotustakin, mikäli eivät oo maan kansalaasia.
Toronto on kuulu — suomalaasista kräätäreistänsä. Kertoivat sielä, että ensimmäänen suomalaanen, joka Amerikan puolelta Kanaataan ja juuri Torontoon on muuttanu ja asettunu asumaan, oli Jaakko Lintala Isoosta Kyrööstä v. 1890. Hän oli ammatiltaan kräätäri. Pian tuli hänen perässään toinen kräätäri Jussi Ranta, lapualaanen. Sitte kolmas Reinholt Mikkonen. Ja niin niitä tulla luputteli n'otta niit' oli vuoteen 1912 mennes toista sataa. Nyt kai suomalaasia vaatetustyön tekijöötä miehiä ja naisia on monta sataa. — »M'oomma kaikki kräätäreitä täälä», sanottiin mulle. — Ja hyviä kräätäreitä ovakkin, niin ettei »rikkaat» sielä huolikkaan muuntekoosia tilauspukuja kuin suomalaasten mestarien tekemiä.
Mutta Toronton mestarikräätärien historia on oma lukunsa. Kun suomalaaset tulivat sinne työnhakuun, niin vaatturiliikkeis ei ollu työhuoneita, vaan kräätärit teki työt kotonansa.
Jaakko Lintala oli tarmokas touhun mies ja isä kaikille. Hän otti hoivaltansa toiset suomalaaset kräätärit, järjesti talossaan, jossa alakerras oli suomalaanen sauna, toiseen kerrokseen tilavan työhuoneen, johna kukin sai vuokrata ittellensä omaa työtänsä tehres istumapaikan, niin että siitä paisui lopuksi n. 50 miehen verstas, jota sanottihin »Isoo-Pajaksi». Kukin haki työnsä liikkeistä ja kräätäröi omahan pussihinsa. Kieltä ja ammattia huonosti taitaville miehille oli Iso-Paja erinomainen laitos.
Radikaali sosialismi teki silloon tuluansa Amerikan suomalaasten keskuuteen Ingersollin jumalanpilkan ja mailmanvallankumouksen voimalla »Isoon-Pajaankin», johna työn ohella, tikkijä lykäten, kymmenien miesten innolla politikootiin ja väiteltiin, niin että Rannan-Jussin piti useen huutaa jotta: yks kerrallansa puhukoon, ettei silmät sokkaannu! Sinne tilattiin Suomesta lehtiä Työmiestä, Suometarta ja Amerikan suomalaasia. Hankittiin kirjoja ja kaikellaasta lujettavaa. Yks luki ja toiset kuunteli. Kun oli kiireellistä työtä, niin palkattiinkin eri lukija. Tällä lailla kehittyi ja kasvoi Toronton suomalaasista kräätäreistä kovia puhujia ja politiikkamiehiä, jotka sitten ovat vaikuttaneet eri puolella maata.
Oli Torontos muutamia pienempiäkin suomalaasia työpajoja. Kaikki kräätärit liittyivät toiskielisten ammattiliittoon. Mutta se huonopuoli Lintalan Isolla-Pajalla oli, että aina yhres tuhisten suomalaaset eivät oppinehetkaan inkliskaa. — V. 1912 syntyi sielä kräätärien suuri lakko, joka kesti 13 kuukautta. Siihen loppui Iso-Pajakin ja suomalaasia kräätäreitä joutui kulkeelle. — Mutta yhä vieläkin työskentelevät kräätärit sielä kotona.
Jaakko Lintala oli niin tunnettu ja piretty mies koko kaupungis, että kerran se pantiin Toronton kaupungin pormestari-ehrokkaaksi ja oli vain muutaman äänen varas, ettei se tullu valituksi! Sai yli 28 000 ääntä. Suomalaaset haukkoo jo ilmaa, että kuinka se siinä korkias viraas pärjääs, kun se osas hyvin huonosti inkliskaa.
Torontos on kaks oikee jättilääskokoosta »tavaratalo»-kauppaliikettä Simpson ja Eaton, joiren mahtavat kauppapalatsit käsittävät kokonaisen kaupungin-korttelin alueen, kymmenis kerroksis ja henkilökuntaa on kymmeniä tuhansia. Toinen niistä oli jo satavuotias. Ne on yksityysen kauppiaan perustamia ja nyt sukupuulaakeja. Näillä kanaatalaisilla tavarataloilla on samannimisiä tavarataloja ympäri maailmaa. Englannin imperiumis, Afrikas ja Austraalias. Kun sanoo että niistä taloista saa ostaa vaikka mitä, niin se on paljo sanottu, mutta pitää paikkansa. Eatonin (sanotaan: Iiton) suures tilauspukimos, jonka miesten ja naisten kangasvalikoimat olivat suorastaan loputtomat, tapasin ylimpänä mestarina suomalaasen herrasmiehen, nimeltä Lybäck, ja mitanottajina ja koettajina aivan suomalaasia miehiä. Tämä mestari Lybäck toimii samalla kaks iltaa viikos Toronton teknillises opistos vaatturialan professorina. — Niin että kunnia Toronton suomalaasille kräätäreille. Ne erustavat korkeinta vaatturien ammattitaitua Kanaatas — ja samoin USA:n puolella, jossa myös tapasin tilauspukimojen parhaina ammattilaasina ja työnjohtajina hyvin palkattuja suomalaasia.
Kiertomatkani Kanaatan puolella laajas Ontarion valtios oli järjestäny jo viikkoja ennen Vapaa Saran toimittaja R. Pehkonen, joka lehtimiehenä parhaiten tuntee olot. Niinpä hän eli laatinu matkareittini, määränny puhetilaasuuret, majapaikat ja pitäny kovaa melua musta lehressään, että »nyt se tuloo».
Tulin Torontoon lauantai-iltana ja sunnuntaina oli Edistysklubilla sitte puhetilaasuuteni. Kun junasta ulos kömmiin, niin suuresti hämmästyyn, kun vastas oli juhlallinen 4-miehinen lähetystö, joka lausuu mun tervetulleeksi, esittivät ittensä, ottivat kapsäkkini ja niin lährettihin. Torontos on suuri uurenaikaane asema, ja sitä vastapäätä karun yli Englannin mailmanvaltion suurin ja upein hotelli. Se on »Hotel York», johna vain kuninkaat, mahtimiehet ja rahapösöt ynnä muut sankarimatkaalijat asustavat. Huoneita siinä oli tuhansia, halleja, salonkeja, palmupuutarhoja, teatterihuoneistoja, konserttisaleja, häntäniekkaherraa ja puolialastomia plyymifrouvia, nuoria ja vanhoja joka puolella mones kerrokses. Orkesterit pelas, tanssittihin ja fiinisti syärä tuhrattihin.
Tällääsehen loistohotellikin ne mun veivät, oikee eri huoneeshen istuttihin »vähä haukkaamahan» niin kun ne sanoo. Siinä tuli esti koktailit, lihaa, kalaa, vihanneksia, herelmiä monellaasten viinien kans. Ruottalaasten jumaloimaa snapsia elikkä ruokaryyppy-viinaa ei Amerikois käytethä ollenkaan.
Tuospas muistan sanoa, että pöytätavat sielä Amerikois on paljon toisin ja vapaammin kuin meillä täälä Pohjoismais: kukin syö ja ottaa niin kuin haluaa. Juttelin kerran amerikkalaasen sanomalehtimiehen kans, joka oli sotien aikana käyny Tukholmas ja istunu iltaa sielä Grandhotellin juhlasalis. Hän tierusteli multa, josko meillä Suomes on yhtä hassut ryyppytavat kun ruottinmaalaasilla?
— Mä kattoon — hän sanoi — miten Tukholman Grandis istui kaks hauskaa herraa vastatusten kahvin ja konjakkiklasin ääres. Ne puhelivat iloisesti keskenänsä, mutta sitte yhtäkkiä ne hairas klasit kourahansa, heirän vartalonsa jäykistyyvät, ne nostivat klasinsa suoraa silmiensä ethen ja tuijottivat toisiansa ku kaks Tutankhaamenin muumiota. Sanoovat sitte: skol! heittivät sen viinaryyppynsä suuhunsa yhrellä kertaa kun saunankiukahalle — ja sitte taas sulivat entisellensä, istuuvat ja juttelivat niin kun muutkin ihmiset!
Jenkki sanoo, että se oli hauskin muisto ja elämys hänellä koko Skandinaviasta. — Mun täytyi myöntää, että kyllä se tapa on vallalla Pohjoismais vieläkin ja meillä Suomeskin. — Amerikois ottaa kulauksen klasistansa kukin koska haluttaa.
Sitte viethin mua kattomhan Vapaan Sanan toimitusta ja kirjapainoa, Pehkosen kotiin kahville, jonne oli kokoontuneet isäntieni ilooset frouvat, jottei yöpaikkahan lähröstä tahtonu tulla mitään, vaikka sieltä jo monta kertaa soitettihin jotta: täälä on koko seurakunta orottanu jo 10:stä asti.
Vasta klo 12 jälkeen yällä mr Virtanen lähti mua ajamaan Väinö Anosen kotiin.
— Mikä »seurakunta» sielä orottaa? kysyyn Virtaselta.
— Se on meirän Toronton suomalaasten salaseura: »Tulennielijät». Kylläs näjet. — Anonen on rakennuttanu ittelleen uuren hienon haussin. Sielä on »peismentis» (kellarikerrokses) paljo tilaa. Anonen on varakas mies.
Oli pimiä yö, kun sinne Anosen paikalle päästiin, mutta kovat valot loisti klasiista, peli soi ja isäntä seisoo portahilla paitahihaasilla ja orotti vierastensa puolesta, jotta eikö se jo tuu. — Ja sitte tormas väkiä pihalle, missiä ja misteriä, juhlapuvuus huutaan ja hurraten. Sellaane tungos oli, etten tahtonu sisälle päästä ja saara palttoota yltäni.
— Orottaa ny vähä — ne sanoo — kun me kokoonnumme alakertaan. — Hyvä — sanoon mä, että saan vähä kraapia mäkin tukkaani suoraksi.
Tuli hiljaasuus ilooses taloos; kuuluu että ääniä tämmättihin ja ryittihin.
Kun käsitin, että se oli valmista, niin lährin astelemhan alakertahan. Ja silloon sieltä tuli mahtavasti Vaasan marssia mr Lybeckin johrolla, jok on Tulennielijäänkin päämies. Miehillä oli pääs salaseuran komjat silkkiset kalotit, toinen puoli musta, toinen punaanen ja pitkä tupsu olkapäällä.
Ikämies Salin, peltiseppä ammatilta, puheessaan seliitti mulle heirän salaseuransa Tulennielijäin tarkoitusta, mutta kun se on salaanen asia, niin pirän sen omana tietoonani. Hän sanoi, että he juhlivat nyt veli Anosen uutta haussia, mutta kun missit jostakin saivat kuulla, että sä Jaakkoo tuut tänne, niin ne tuli kans, vaikkei se oo sääntöjen mukaasta, mutta minkäs sille mahtaa täälä Amerikoiskaa. — Sitten hän puhui kauniisti siitä, kuinka kovan ja armottoman työn takana on suomalaasten siirtolaasten elämä ja ponnistus täälä päästä kättensä työllä nousemaan turvatulle talourelliselle pohjalle, täälä niin monien vieraitten kansallisuuksien kilpakentällä. Siihen vaaritaan työtä ja taas työtä, mitä vain, kieltäytymistä paljosta ja suomalaista sisua. Ahkeruutta, ammattitaitoa, säästämistä ja yritystä täälä tarvitaan pysyäkseen pinnalla ja menestyäksensä. Liikuttavasti hän kertoi vanhan polven koti-ikävästä ja heirän halustaan ja yrityksistä auttaa vanhaa rakasta synnyinmaatansa.
Iloista seurustelua, laulua, kaffittelua ja tanssia kesti pikkutunneille asti. Ne onkin amerikkalaaset ja suomalaaset sielä aivan mahrottomia tanssimhan, vanhat ihmiset. Suomen polkkaa poukotteloovat seittemänkymmenen vuoren vanhat ukot ja akat. Musta ei ollu mihkää niiren rinnalla. Mutta pyörittivät ne välistä vängällä muakin ett' olin tukehtua. Kun lopuksi sen päivän pitkästä juhlahumusta klo 4 aikhan aamulla kontin yliskamarihin nukkumhan, niin kyllä uni maistui.
Sunnuntaina sitten oli Edistysseuralla ne iltamat, johka väkiä oli saapunu autoollansa pitkien matkojen päästä farmeiltansa, jopa Buffalon kaupungista Amerikan puolelta asti ylistarolaanen pariskunta. Satoja autoja oli »haalin» ympärillä ja lähikaruulla. Väkiä oli aivan mustana, haalin ylä ja alasalit niin tupaten täynnä, etten mäkään meinannu sisälle päästä. Kovaäänilaitteet välitti ohjelman toisehen kerroksehen. Ohjelmaa olikin ja yhres hiottihin siinä tungokses, kun koetettihin vielä kaffiaki juora ja jutella. Niillä on sielä hyvä sekakuoro, joka lauloo kotimaisia lauluja, mutta niill' on sielä Amerikan suomalaasilla moniakin omia säveltäjiä. Sitten sain kuulla jonkun Kiiverin säveltämän »Amerikan suomalaisten laulun». Siin' oli hyvät sanat, ihmeen herkkä ja kaunis sävel, joka jäi soimaan korvaan.
Loppuiltaa meni ihmisten kättelemises ja juttelemises. Kyselivät jos jotakin elosta ja oloista kotipitäjissään Etelä-Pohjanmaalla, josta olivat lähteneet 40—50 v. sitten. Eivät tahtoneet oikee uskoa, että nisua viljellään nyt Kyröönmaas yhtä paljo ku ruista. Ja että Jurvan Närvijoellakin akat kasvattaa yhtä suuria ja punaasia tomeetuksia (tomaatteja) ku teillä täälä on. Ja että omenapuitakin on Kyröönmaan jo melkee joka taloos. Ja Saarahan nyrkkinkokoosiakin hyviä ja makoosia — äpyliä (omena).
Kyllä tällääset tierot vanhasta kotomaasta oli niille vanhanpolven suomalaasille kummia kuulla ja hämäriä asioota käsitettäviksi.
Nauhan-Hilta oli hyvin surullinen. Sanoo että hän lähti tänne keräämähän vanhuuren varaa ittellensä, että sitte tuloo takaasi ja laittaa oman mökin Kalajoelle, mutta tyhjiin hänen ponnistuksensa nyt on menny. Terves hän on ollu, hyvis palveluspaikoos olin, kovasti säästäny koko aijan ja lährettäny kaikki rahansa Suomeen pankkiin. Niin että sillä oli jo ennen kun nämä sorat aikoo niin paljo rahaa Suomes pankkitilillä, että se olis hänelle piisannukki. Ja hän meinas jo silloo tullak'. Niin tuli nämä sorat välihin ja hän meinas vähä orottaa, mutta nyt on hänen säästörahansa sielä Suomes sen inflaation takia hävinny melkeen olemattomaksi — ettei hän voikkaan enää tulla, kun kaikki on menny hukkaan.
— Niin se on Hilda-parka — sanoon mä. Niin onnettomasti on käyny tuhansien Amerikan suomalaasten pankkisäästöjen. Mutta sama kova kohtalo on ollu myös kymmenillä tuhansilla suomalaasilla sielä Suomes, joilla on ollu pienet säästönsä pankis. Samoon ovat henkivakuutetut ja ne, joilla on ollu rahaa lainas, menettänehet entiset markkansa melkeen penneiksi nyt. Sitä se inflaatio merkittöö, se on koko kansan ja jokaasen yksityysen ihmisen onnettomuus.
Rookasin sielä serkkuniki: lihava mukavuutta rakastava vanhapoika, taloonpoika Kyrööstä pitää parturitupaa ja voi hyvin.
— Eksä tuu pian kotia? mä kysyyn.
— Mitä mä sielä tekisin? kyllähän Laini Jaurinnevaa kuokkii...
Pyöriin sielä Torontos monta päivää kaupunkia kattomas, että nälkä siinä tuli. — Oottakos maistanu minttuhyytelöä? Se on vehriäästä, mintun lehristä keitettyä hytyä, ja pistethän kylmän lampahanlihan kans kaffelin noukkahan ja suukkuhun. Jee kun se maistaa hyvältä. — En m'ollu ennen nähnykkää, kun täälä. Minttuakin kasvatethan Amerikois kokonaasia suuria peltoja aivan tälläästä hyytelöä varten. Kun täälä jotakin »ruunathan», niin sitä pitää tulla heti vaunulastiittaasin myitäväksiki.
Kanaatan puolella on suomalaisia vain n. 70 000 yhtehensä. Tarmokkaasti ne on sieläkin toiminehet Suomen hyväksi. Ne on toimehenpannehet kans suuren yhteesen rahankeräyksen ja lähettänhet 100 000 dollarin arvosta lääkeaineita, penisilliniä, ja lapsille kenkiä ja vaatteita. Mr A. Vuorinen on toiminut tämän Kanatan Suomiapu-yhristyksen sihteerinä (Candjan—Finland Aid Society Fund) ja häneltä sain tarkat tierot asioosta.
Kokoavana ja toimeenpanevana voimana täs puuhas on ollu Suomen kunniakonsuli, lakimies A.K. Graham Torontos. Hän se sai järjestetyksi talvella 1945—46 Kanadan hallitukselta Ottawasta luvan, että suomalaaset saivat toimeenpanna yleesen avunkeräyksen Suomen hyväksi, ehrolla, että kaikki suomalaaset ryhmät kutsuttaisiin siihen osallistumaan. Perustava kokous pirettiin sitten Sudburyn kaupungissa maalisk. 1946. Asetettiin laaja johtokunta, johon jäseniä valittiin jokaisesta valtiosta. Sen puheenjohtajaksi valittiin mr. E. Unhola Torontosta ja sihteeriksi Bruuno Tenhunen Sudburystä. Juoksevien asiain toimiston ja konttorin hoitajana on toiminut mr A. Vuorinen. Konttori ja varasto on koko ajan sijainnu Toronton ev.-luth. seurakunnan, pastori Kyösti Toppilan pappilas. — Ent. Suomen konsuli Kingsley Graham onnistui arvovallallaan hankkimaan Kanaatan hallitukselta luvan tähän avun keräykseen Suomen hyväksi jo ennen kun Kanaata oli tehny rauhankaan Suomen kans!
Alkoi silloin innokas avunkeräys, johon osallistuivat kaikki suomalaaset ryhmäkunnat, eri uskonnolliset piirit, raittius- ja työväenyhristykset kukin keskuuressaan. On sanottava, että Kanaatan puolella monin paikoin suomalaaset kommunistitkin tekivät kaunista työtä Suomen hyväksi, joskin toisin paikoin vetäytyivät kuoreensa saamatta juuri mitään aikaan.
Kanaatan suomalaasten yhteisapu on Suomelle ollu hyvin arvokas ja tuntuva. Se on hankkinu kaikki lähettämänsä tavarat Kanaatan Punaisen Ristin välityksellä hyvin halvalla. Ja Suomesta se on aina ennen lähetyksiänsä tierustellu viranomaasilta mitä maassa kipeimiten tarvittaisiin, ja sen mukaan pikaisinta apua tänne toimittanu. Paitsi näitä avustuksia, on sen toimesta lähetetty myös suuria määriä käytettyjä vaatteita.
Omalaatuinen ja varsin tuottoiseksi muorostui Vapaan Sanan keksimä ns. Suomen »päivämies-lista», jota se julkaisi lehdessään. Kukin mies tai nainen kuvitteli uhraavansa yhren tai useamman päivätyön Suomen uurelleen rakentamiseksi maksamalla päivärahaa, vähintään 1 $.
Illaksi oli järjestetty puhetilaisuus ev.-luth. seurakunnan, sinne Toppilan kirkkoon, jonne väkiä oli kerääntyny salin täyreltä. Pappi Toppila oli hauska tuttavuus. — Mikset sä heti meille tullu? se kysyy tiukasti, vaikka ensi kertaa tavattiin. — Kun en mä tienny, — koitin sanua. Meistä tuli heti hyvät kaverit. Toppila on toiminu saarnamiehenä Helsingis ja Porin puoles. Ollu merimiespappina kunnes kohtalo heitti hänet tänne Kanaatan Torontoon, johna hän on tarmolla ja menestyksellä työskennelty seurakuntansa nostattamiseksi. Kymmenkunta vuotta sitten hän teki hyvän kaupan: sai ostetuksi rikkaan lääkärin kuolinpesältä suuren kaksikerroksisen asuintalon, jossa on kymmenittäin huoneita. Sen suuresta olohuoneesta ja ruokasalista on muorostettu tilava kaunis kirkkosali. Isoja huoneita on seurakunnan kerhotyölle, mukavat keittiöhuoneet, kanslioita ja asuinhuoneita antaa tilapäisille vieraillekki. Paljon onkin Suomi-vieraita hänen luona majaillu. Hän kysyi kuinka hänen kummipoikansa Mika Waltari voi. Hän on ollu Mikan isän perhetuttava, hyssytelly Mika-vauvaa ja kuivannu sen pikku peffaa. Ja siitä hyvästä muistaa Mika Waltari lährettää nyt serälle aina uuren kirjansa.
Tiistaina me olimme koko päivän menos lapualaasen Williami Kojolan kaaralla. Kattelimma Toronton suuren yliopiston, 17 000 ylioppilasta, oma kaupunginosa. Siin' on kaikki tieteen, tekniikan, teologian ja taiteen osastot. Ulkomailtakin saapuu paljo opiskelijoota sinne. Nytkin on pari Suomesta. — Tämä Kojolan Ville on käyny Lapuan keskikoulun ja Raahen kauppaopiston, on lähtöösin Lapuan Haapakoskelta Karhun kylästä ja tullu tänne v:n 1929 lopulla. On saanu suomalaisen vaimon ja 2 lasta täälä. Sisumies ja pisneshommat. Harjootti aluksi Suomesta tavaraintuontia ja kauppaa, mutta on jo vuosia toiminu agenttina ja kiinteistökauppiaana. Omistaa nyt kaks omaa taloa, joita »ränttää» (vuokraa). Mutta liikehommiensa ohella hän on koko ajan opiskellu ja suorittanu tutkintoja yliopistossa. Hän on suorittanu »BA:n», se on fil. maisterin arvon ja lukee parhaillaan lakimieheksi. — Amerikas on niin käytännöllisesti järjestetty, että päivät voi käyrä töis, elättää ittensä ja käyrä iltakursseilla yliopistoa. Moni suomalainen työmies on sielä iltayliopistois lukenu ittensä kymmenes vuores — lääkäriksikin! Siihen tarvithan jo sitä suomalaasta sisua.
Tutustuin ent. ja taas nykyyseen konsuliin, mr Grahamiinkin. Hän haastoi eräänä aamuna aamiaasille klubiinsa, Ontario-Club, joka on Toronton rikkaitten ja isojen herraan hienoon klubi: komea 6-kerroksinen talo kokonaan klubihuoneistona ravintoloineen, baareineen, biljaardeineen, kirjasto- ja lukusaleineen; kylpyhuoneet, parturit, voimistelusalit, yksityyskabinetteja ja huoneita yöpymistäkin varten. Sisustus juhlallista vanhaa skottilaista tyyliä ja vanhat miestarjoilijat. Ne oli suoraselkäisiä englantilaista harmaata lautanaama-tyyppiä, perinteellisis hovimestaripuvuis kuin Punch'ista leikattuna. Eivät ne koskaan naura tai hymyile, kumartavat vain kankeasti, toimittavat asiansa parilla sanalla ja poistuvat. Muut palvelijat on sitte erikseen, ne puhelevatkin, nämä vanhat arvokkaat tarjoilijat »kantavat vain pöytään». — Tällaises klubis syövät liikemiehet ja suuret tirehtöörit säännöllisesti aamiaisensa, tapaavat liiketuttaviansa ja toimittelevat asioitansa.
Tällaiseen vanhaan hianoon mahtimiesten klubiin pääsee jäseneksi vain harvat ja valitut, luullakseni vain Kanaatan vanhojen englantilaisten sukujen jälkeläiset ja vissiä poliittista kantaa erustavat henkilöt. Siten mr Grahaminkin skotlantilainen suku kuuluu vuosisatoja Kanaatan valtiollisesti vaikuttaneeseen piiriin. Hänellä on suuri lakiasiaintoimisto, on varakas, miellyttävä käytökseltään, edustava ja huomattava julkisuuren henkilö, joka paljon hyvää on tehny Suomen kunniakonsulina maamme hyväksi. Kun Kanaatakin Englannin imperiumin vanaveres julisti soran Suomelle, hänen konsulitoimensa lakkas, mutta on nyt uurelleen nimitetty Suomen konsuliksi Torontoon. Suomi saa olla hyvin kiitollinen mr Grahamille, että meillä sielä on niin erustava, tarmokas ja huomattu henkilö palkattomana Suomen propagantan hoitajana. Hän seuraa lämpimästi Suomen asioita, kuten Kanaatan suomalaasten yhteisavustuksen järjestäminen jo ennen sotatilan päättymistä osoitti. Suomen valtiollisina juhlapäivinä on hän aina erustavasti mukana suomalaasten juhlis ja järjestää korissaan vastaanottoja Suomen merkeis.
Samoin hän on Suomi-vieraille aina avulias ja vieraanvarainen. Niinpä hän kutsui keskellä päivää Toronton kaupungin pormestarin, kasöörin ja lakimiehen iloiselle viski-paartille tekemään selkoa »suomalaiselle lehtimiehelle» Toronton kaupungin asioista. Soitti samantien kaupungin suurimman sanomalehren »The Telegrafin» päätoimittajalle, että haluan tutustua sen painoon ja toimitukseen. Kaikki oli hänelle avoinna ja hyviä ystäviä.
Kattelin sitten tuon 1/2 miljoonan lehti-hommankin kellarista kattoon asti. Yhtä ja toista teknillistä uutta sielä olikin; mutta sielä ensi kerran kattelin nyt: telefoton. Se on sanomalehtien toimituksis nyt uutta, ja tulevaa, näppärä kone, jolla sähkön avulla voiraan valokuvasta antaa kuva tuhansien mailien päähän. Se on sama juttu kun Amerikois on yksityysillä ihmisillä jo ratiokoneita, joissa näköö lasilevyllä eläviä kuvia, esim, jalkapallo-ottelun toiselta paikkakunnalta samaan aikaan kun se pelataan siellä.
Ei se telefoto mikään suuri värkki oo. Siinä on niin kun vanhas fonograafis eli nykyyses parlograafis pyäriä sylinteri, jonka ympärille pannaan erityynen paperi ja vastaanottimen sähköpiikki. Kun jostakin otetaan vastaan kuva, pannaan »piikki» päälle ja rulla pyörimään. Piikki liikkuu paperilla eteenpäin ja kun sähkövirta tihiästi katkeilee, niin syntyy paperille pieniä mustia pilkkuja, joista muorostuu valekuva. Jos kattoo valokuvaa, niin siinä ei oo muuta kun mustaa ja valkoosta. Se musta on muorostunu pienistä mustista pisteistä. — Telefoto ottaa kuvan vastaan paperille ja siitä tehrään metallikuvalaatta, jolla kuva painetaan lehteen — 15 minuutis valmiiksi. Kattelin kello käres sitä hommaa. — Kyllä se pian meillekki tuloo samoin kuin näköratio.
Torontosta lährin junassa pohjois-Ontarion suurille kaivosalueille johna asustaa paljo suomalaasia. Koko päivän siinä saa mennä jyskyttää, Sudburgin, »sipiaarilla», CPR (Canadan Pacific Railwayjunassa). Puoliväliin on maisemat vaihtelevia ja kauniita Huron-järven rantoja. Parry Soundin seurut on mitä ihanimpia järvi- ja lehtipuusaaria, kuuluja kalastus- ja metsästysmaita, johna on torontolaisten tuhansia huviloita.
Kanaatas elelöö vielä ammattimetsästäjiä, turkispyyrystäjiä, kalastajia ja »prospäkkäreitä», se on kullan ja malmin etsijöitä. Sielä on tällääsiä suomalaasiakin »mettäneläviä», yksinääsiä miehiä, jokka kesät talvet elävät ja pyyrystävät turkisriistaa, majavia ym. äärettömis Kanaatan erämais, sillä Kanaata on vieläkin mettämiesten luonnonparatiisi. Asutus on uutta ja harvaa. Helppo on päästä maahan kiinni. Monin paikoin näköökin junan ikkunoista matkan varrella uusia viljelysyrityksiä. Näköö farmariksi alkavan nuoren pariskunnan kokoonkoppuloimia niin hataria ja kurjia kotuksia, ettei Suomes koskaan: teltta tai lautavaja sateensuojana, keittokiuas ja kaikki kamppeet ulkona pienen raivauksen vieres. Mutta ihmiset on hyvin ja lämpimästi pujettuna ja reippain mielin. Meillä Suomeshan on asiat päinvastoin: esti pitää uutisraivaajalla olla eres sauna, oikia timprattu huones, — vaatteista ei niin väliä. Kattelin yhreskin paikas: nuorella parilla oli komppelinsa seinustalla kaupungista tuotu rautaanen pesuteline, siihen pistettynä kaksi hammasharjaa ja isot puhtaat pyyheliinat kepin nenis. Maata siitä rääpästettihin, farmin paikkaa laitettiin.
Puolivälistä sitte yhtäkkiää muuttui maisemat: tuli laajoja paljaita kalliomaisemia, kitukasvuusia puita notkelmis, melkein asumattomia seutuja; raiskiomaita ja mettäpalon jälkiä. Joku järven tapainen tai joenuoma vilahti yksitoikooses maisemas.
Iltakin pimeni ja lähestyttiin Ontarion valtion kuuluja kaivosalueita, maailman malmirikkaimpia seutuja: Sudbury'a ja Copper Cliffia.
Vastas asemalla oli kotipuolen miehiä: Jussi Mielty Isoonkyrön Seljänkankaalta vaalean vankan poikansa Martin kans, joka on veturinlämmittäjä, ja samoon suuri ja friski mies Emil Sorvari Alajärveltä.
— Sinä tuut meille asumahan, sanoo Jussi, ja niin sitä lährettihin.
Sill' on oma haussi ja emäntänä Pukkisen Einon sisar Vieno, Isoostakyröstä n'otta: päivää nyt siitte! — sanottihin. Tuntuu oikee kotooselta Suomelta tulla sinne Mieltylle, kun Vienolla oli laattialla omikutooset suomalaaset trasumatot ja justhin samallaaset »rairakki» kun äiteemuorilla ennen.
Miellyn Jussi, joka on pohjalaasten hommamiehiä sielä »Suppuris», niin ku suomalaaset sanoo, ilmootti mulle, ettei mun tarvitte mitää tuumata, he ovat Suppurin Suomi Avun kans järjestänhet kaikki, että olla vain niin ku kuljetethan: Senja Rantala kyytittöö ja pappi tuloo joukkohon, niill' on arkina aikaa.
Niin olin sitte Suppuris ja sen läheises vieruskaupungis Copper Cliffis, jokka kuuluu yhtehen. Täälä on mailman suurin nikkelimaini, se Mailman-Nikkeli-trusti, joka meilläkin rupes runnaamahan 50 vuoren sopimuksella valtion kans Petsamon nikkeliä ja pääsikin jo alkuhun ennen sotia. Suppuri on siinä ehkä 30 000 asukkaan kaupunki ja suomalaasia asuu yli kolmetuhatta. Copper Cliffin 5,000:ta asukkaasta on 1,000 suomalaasta. Mutta siinä ympäristös asuu suomalaasia farmareina joka puolella, niin että niitä Suppurin nurkilla sanotaan olevan toistakymmentä tuhatta yhtehensä.
Copper Cliffin ev.-luth. seurakunnan pappina on jo useita vuosia toiminu Lauri Pikkusaari, kirjakauppiaan poika Lapualta, hiljaanen, vaatimatoon mies, Suomes papiksi lukenu, meni naimisiin Lapuan yhteiskoulun opettajan kans ja siirtyi sitte papiksi tänne.
Copper Cliffin suomalainen »Vuoristo-seurakunta» on vanhin Kanaatan puolella olevista 9:stä suomalaisesta seurakunnasta. Se täytti 50 v. ja pastori Pikkusaari on kirjoottanu sen aika laajan 50-vuotishistorian, joka sisältää runsaasti historiallisia tietoja suomalaasen asutuksen vaiheista näillä seuduilla. Sen mukaan on suomalaisten asutus Sudburyssä yhtä vanhaa kuin itse kaupunki ja kaivostyökin sielä. Ensimmääset suomalaaset tulivat Suppuriin 1885, samana vuonna kuin Kanaatan Pasific Rautatiekin ehti sinne.
Työolot Suppurin 5—6 kaivokses olivat menneinä vuosina vaikiat ja epäterveelliset. Sulimoista levis niin myrkyllinen sakia haju ja kaasu laajalle alueelle, että se pimitti päivän ja tappoi kaiken kasvillisuuren maasta. Ei nurmea, ei kukkaa, ei vihriää puunkäkkärää näkyny missään. Lähiseurun maanviljelijät, joilta sulimon savupiippujen myrkyllinen savukaasu turmeli kasvullisuuren, käräjöivät yhtiöltä korvauksia ja saivatkin. Sen jälkeen on yhtiö ostellut pois laajalta alueelta yksityisten maita, niin että Nikkeliyhtiö omistaa nyt melkein koko seurun. Vanhat miehet kertoivat, että ennen vanhaan oli yhtiön savu niin sankkaa, että mainarien vaimot tapasivat seisoa asuntojensa portahilla ja huurella työstätulevien miestensä nimiä, niin että ne osasivat kotiinsa.
Nyt ei Copper Cliffis enää ole näin. Sulimon kolme ylikin 500 jalan savupiippua nostaa savun korkeuksiin ja on sen vahingollisuutta erinäisin laittein muutenkin voitu vaimentaa, niin että kesällä näkee ny siellä täällä jo vähän nurmikoltakin ja joitain koristepuita ulkosalla.
Vuosina 1900—13 oli siirtolaistulva Suomesta Amerikkaan suurimmillaan. Se alkoi suurena Poprikoffin aikoihin ja jatkui sitten. V. 1912 muutti Suomesta 25 000 henkeä, 1913 20 000, mutta vielä 1923 lähti n. 14 000 Amerikkoihin. Amerikka pani tien tukkoon 1924 sallien vain jonkin sadan siirtolaisen tulla Suomesta vuosittain. Ja Kanaata sulki rajansa 1930. Kun Amerikan puolelle ei enää päässy, oli siirtolaisuus suurta Suomesta Kanaatan puolelle, josta suomalaisia sitten on luvatta päässy livahtamaan rajan yli jonkun verran. Kanaatan suomalaisista on valtavasti suurin osa Etelä-Pohjanmaalta.
Lintalan »Ison-Pajan» ajoilta alkaen olivat Kanaatan suomalaaset sosialistit äärimmääsen jyrkkiä poikia ja asennoituivat Suomen »punaisten» puolelle vapaussoran aikana. Kun sitte Suomesta pakeni kapinaan osallistuneita ja hengenheimolaisia Amerikkoihin, otettiin heirät sielä avosylin vastaan. Kun siirtolaisuus Suomesta jatkui, ryhtyivät Kanaatan kommunistit kaikin keinoin vainoamaan ja vahingoittamaan Suomesta tulleita ihmisiä muka »valkoisina» ja »lahtareina». Kommunistiset työväenyhdistykset, muitahan suomalaasten keskuures ei silloon Kanaatas ollukkaan, asettelivat ns. tutkintakomiteoita ja vaativat Suomesta tulleita työläisiä eteensä tutkittaviksi. Suomesta ne hankkivat eri pitäjistä aateveljiltään tietoja ja papereita, joista kävis ilmi, onko kysees olevat ihmiset ottanu osaa vapaussotaan ja millä puolella, onko kuulunu suojeluskuntaan tai ollu Suomen armeijas, tai minkämielisiä hänen sukulaisensa ovat. Tämä oli järjestetty ympäri Kanaataa, niin että uuret tulokkaat Suomesta joutuivat raa'an kohtelun, vainon, uhkausten ja pahoinpitelyn alaisiksi. On siellä joitakin »valkoisia» tapettukin. Monia on niin uhattu, kiusattu ja pahoinpirelty, että ovat tulleet mielipuoliksikin. Anteeksipyyntöjä, sakkoja on vaarittu saaraksensa työskennellä samalla työmaalla, tai asuinsijan toisten suomalaisten »poorti-talois», ruoka- ja asuntotalois.
Kanaatan »punaisten» vaino aivan syyttömiäkin Suomesta tulleita maamiehiänsä kohtaan on rumin luku Kanaatan suomalaisten historias.
Se että Kanaatan suomalaiset kommunistit saivat ja saattoivat näin terrosisoira ja vainota toisia maanmiehiänsä, johtui siitä, että maahan tulevat uuret siirtolaiset eivät osanneet maan kieltä, eivät tunteneet maan tapoja ja lakeja, ja olivat työnhakuun tulleita rahattomia ja turvattoman tuntoisia ihmisiä vieraalla maalla.
Jos he olisivat ymmärtäneet asioita ja taitaneet kieltä, ei heirän olsi tarvinnu muuta kuin mennä poliisilaitokselle ja ilmiantaa kiusantekijänsä, niin kyllä Kanaatan viranomaaset olisivat tehneet vähän äkkiää lopun kommunistien omavaltaisesta pelistä.
Olen Kanaatas tavannu monia kymmeniä suomalaasia, jotka kertoivat, miten heitä on kommunistien taholta tutkittu ja vainottu. Mutta kertoivat sellaisista kovista ja pelottomista miehistä, jotka panivat kovan kovaa vastaan. Työkämpälläkin piti niin kattoa eteensä ja varoa, että aina oli kirves ulottuvilla. Kakskin »valkoista» poikaa kertoi tukkikämpäs maanneensa joka yö samalla laverilla seljät vastakkain ja kirves kupeella siltä varalta, kun aina henkiä uhattiin. Suomalaases poortitaloos kun yösijaa kysyi, saattoi emäntä raa'asti kiroten uhata, että jos »lahtaria» ootte, niin että aamua näe. Revolveri taskus piti siihen aikaan suomalaasten punaasten työmailla liikkua. Mutta joskus kokoontuu valkoosiakin veljeksiä yhtehen ja joukolla tyhjäsivät kommujen tanssihaalin.
Sattuipa sitte kerran, että Suomesta tuli yks »Saksan jääkärikin» punaaselle paikkakunnalle. Sille ilmootettihin, että oli tultava tutkintokomitean ethen erääseen kellariin illalla.
Ei tullu, vaikka tutkijat kovasti orottivat.
Sanottihin jotta »sun pitää Saksan koira tulla huomen illalla, muutoon suolathan sun nahkas».
— Joo, hyvä on — se sanoo — mä tuun huomen illalla. Olkaa sitte kaikki punaaset komissarit paikalla.
Ja meni kans, niin kun sanottu. Oli ottanu pari tukevaa tuikkua sitä ennen. Astuu sisälle »korkian raarin ethen», joka istuu pitkän pöyrän takana, kymmenkunta miestä. Katteli esti vähä ympärillensä, hairas ittellensä lavittan ja istua täjäs ittensä kans pöyrän äärehen toiselle puolelle »herroja» vastapäätä. Ja sanoo:
— Täs mä nyt oon! Mitä olis asiaa?
— Oottako te Saksan jääkäri?
— Joo!
— Ja ollu valtaosien puolella Suomen soras?
— Joo. Mitäs teillä on siihen sanomista? Ja täs on mulla toristaja, joka on ennen puhunu selvää kieltä — sanoi ja löi ison parapellumin pöytähän. — Tämä ei valehtele eikä klikkaa koskaa.
Tutkijalautakunnasta konttii heti pari miestä pöyrän ala, muut ei puhunu mitään.
— Onko jotakin kysymistä? — kysyy se jääkäri.
Ei ollu. — Yks ja toinen livahti pihalle ja toisekki asteli henkiänsä haukkojen peräs. Kun viimmeene asteli ovia kohri, niin se jääkäri laski pari kutia kintuulle ja komenti jotta — Mars, mars!
Sen jälkeen ei siin kyläs enää ketää tutkittu. Sanoovat vain jotta: S'oon hullu mies.
Rantalan-Senjan kans mä ajoon monena päivänä kattelemas Sudburyn suomalaasten liikehommia. Ensiksi ajettihin kattomhan Pajalan suksitehrasta, joka on rakennettu pari vuotta sitten omalle laajalle tontille vähä Suppurista uloos. Se on 10 suomalaasen miehen yhtymä, jonka päämies ja mestari on Toivo Pajala Vimpelistä. Pajala on Kanaatan suksiteollisuuren tienraivaaja. Hän aikoo suksien teon käsipelillä n. kaksikymmentä vuotta sitten. Tarvittavia koneita rupes suunnittelemaan Kosti Tulisalo, Isoostakyröstä. Hiljoollensa koneellistui ja paisui Pajalan suksipaja n'otta kun suksille silloon ei riittävää menekkiä vielä ollu, niin se joutui rahallisiin vaikeuksiin ja täytyi myirä se toiskielisille.
Pajala käy sen jälkeen kotipuoles Vimpelis tutkimas suksiteollisuutta, palas takaasin Sudburyn ja alkoo uurestansa yrittämhän. Tulisalon-Kosti, joka on etevä mekaanikko, rakenti nyt uusia parannettuja koneita. Yritystä rahallisesti liittyi tukemaan useita muitakin suomalaisia, niin että nyt se on vahvalla pohjalla ja nopias nousus. Sillä on kakskerroksinen, sementtitiilinen tehrasrakennus, johna työskentelöö 10 miestä ja saman verran naisia. Suksipuuna käytetään vaahteraa ja hikkoria. Se voi valmistaa 100:kin paria päiväs ja päästä n. 50 000 parin vuosituotantoon. Pajalan suksipaja on Kanaatan suurin. Hyviä ja kauniita Suomen-mallisia suksia se valmistaakin, mutta ne on mäkisuksia kaikki, sillä Kanaatas ei kilpailla tasa- eikä murtomaalla ollenkaan, vain mäenlaskus.
Pajalalle kuuluu kunnia hiihtourheilun alkamisesta Pohjois-Ontarios, sillä ennen häntä ei siellä suksia ollutkaan, lumikenkiä vain. Sitkeällä työllä ja suomalaisten näytösesimerkillä on mäenlasku suksilla nyt niin levenny, että pari vuotta sitte toimeenpantiin Suppuris ensimmäiset mäenlaskukilpailut, joihin oli suuri osanotto ja valtava yleisömenestys. Mäenlaskukilpailut rupiaakin olemaan Kanaatas suosituin ja valtavin talviurheilulaji. Kanaatan suomalaaset pojat ovat kärjes mukana. Ja Pajalan suksilla on nyt mainetta ja menekkiä. Yhtymä osti viime talvena ittellensä mettää ja oman sahalaitoksen. Niin että vimpelilääset ne Kanaataskin suksimestareita ovat!
Se Pajalan ensimmäänen verstas, jonka se joutui myimähän toiskielisille, koittaa runnata kans, mutta se teköö halpaa ja tökeröä lautaa; ei oo najua, ei mallia.
Sitte ajettihin toiselle lairalle kaupunkia kattomahan suomalaasten miesten veneveistämöä. Sekin on ostanu ittellensä laajan tehrasalueen ja pari vuotta sitten rakentanu suuren veneveistämön. Kolmen miehen porukka siinä runnaa: Tulkku Pyhäjärveltä, Kuikka Antreasta ja Hööki Luumäjeltä. Tuikku on manaaseri eli johtaja, ent. veneenrakentaja Suomesta ja paras kielen puolesta, Kuikka, on pännämies ja istuu konttoris, Hööki on työnjohtaja. Värkkipuuna käytethän siiteriä (seetriä) ja tammia. Tehrään minkälaasia ja kokoosia moottoriveneitä tilaaja vain haluaa; mutta pääasia on pienet metsästys- ja kalastusveneet sekä intiaanienmalliset kanootit eli »kanut» niin ku sielä sanothan.
Moottoriveneitten runkomallis panin merkille, että niiren pohjapinta ja jalas ei ollukkaa niin ku meirän pikakiitäjäin tasaisen suora, vaan keskeltä jonkin verran ylöspäin kaartuva, konkaavi.
— Mitä varten? — kysyin.
— Kovas vauhris moottorivene pysyy paremmin suoras eikä nouse pahasti pystyyn!
En oo Suomes tavannu sellaista ylöspäin kourua pohjaviivaa »raaseri»-veneis.
Ne oli nättiä, käteviä ja lujia, nuo mettä- ja kalamiesten pikkuveneet. Ei aivan tasapohjaasia. Ne on tehty sitä varte, että saa nostaa auton katolle, kun lähtöö pyyntiin. Parin miehen kantoosia.
Suomalaisten veneenrakennus on päässy hyvään alkuun. Tilauksia ja töitä on tullu niin paljo, että tuskin kymmenettä osaa tilauksista on saatu valmiiksi; n. 300 venettä vuores tähän asti.
Kun käymmä veistämöä kattomas, oli paras »hunttaus»- eli mettästysaika juuri alkanu, veneet melkeen kaikki viety ja kaks tirehtööristä juuri lähteny päistikkaa lentovosikalla peuroja ampumaan pari sataa mailia pohjoosehen. — Niin, Suppuriski on yksityysiä vuokralentokoneasemia, joista saa koska tahansa tilata »lentovosikan» ja lähtiä mihkä vai on kiirus.
Ja niin kiirus ensi päivänä mettämiehillä on — sanoovat — että pimiän aikana mettäs yöllä käsin kopeloovat toistensa päitä, että onko sarvia vai tärähytänkö heti... Paljo sielä on tänä syksynä ammuttu taas miehiä.
Käyyn kattomas Suppuris mr Nurmen Humppilasta eli kaikkien tunteman »Poppi-Kallen» suurta uurenaikaasta vesitehrasta. Kaikki oli koneellistettua, kone pesi pullot, kuljetti hihnalla hanan alle, joka automaattisesti täytti pullot, samoin kone fläiskäs nimilapun kylkeen ja kuljetti miehelle, joka hiespäin pisteli niitä »keisiin» eli puulaatikkoon. Laatikko hihnalle ja ulos kuorma-autoon.
Illalla oli sitte Sampo-haalilla juhlat, johna oli paljo paikallista ohjelmaa ja tuvan täyreltä ihmisiä. Niillä oli hyvä laulukuorokin sielä, jota johti Ilmari Järnefelt. Sibeliuksen Aino-rouva on hänen tätinsä.
Seuraavana päivänä ajettiin Copper Cliffiin kattomaan Mailman-Nikkelin mahtavaa sulatustehrasta. Sulimon konttorista saimma lupakortit ja oppaan, joka kuljetti meirät kattomas alusta loppuun, miten Suppurin monista syvistä kaivoksista nostetut nikkelikupari-kivet suuris kivimyllyys jauhettiin hienoksi savivelliksi ja korkeis sulatusuuneis, joita oli monta kymmentä vieretysti, hirviäs kuumuures sulatettiin tulenkarvaaseksi sulaksi metalliksi, jota juoksutettiin kuin hopiaa parin kolmen hehron suuruusihin rautapatoohin laskeutumaan ja jäähtymään. Kuuma sielä oli miehillä n'otta puolipukimis hääriivät. »Oori» eli malmiparat kuljetettiin sitte tehtaan pihalle, kumaastiin kuin nisupullat kattiloosta maahan ja miehet käsipelillä moukarovat ne hajalle. Nikkeli oli laskeutunu pohjalle ja moukaroomalla se helposti eroottautui muusta kuonasta. Raa'at nikkelilouhokset heitettiin vieres oleviin rautatievaunuihin ja juna kuljetti ne Huron-järven rannalla olevaan yhtiön puhristustehtaaseen Fort Colborneen tai muihin nikkelitehtaisiinsa Amerikas tai — Englannis.
Se on suurta hommaa tämä Kanaatan ja koko maailman Nikkelitrusti. Sudburys on sen 6 kaivosta ja Copper Cliffis-sulattimo. Se omistaa ja elättää kokonaan nämä kaupungit ja laajalta ympäristönkin. Rafinerioita eli puhristuslaitoksia ja kaivoksia sillä on ympäri maailmaa. Siksi se hairas haltuunsa meirän Petsamonkin, kun sen rikkaus saatiin tietää. Hyviä nikkelilöytöjä on vain vähä maailmas.
Suppuris siitä saa elantonsa yli 60 000 ihmistä, suoraan tai välillisesti. Se käyttää vuosittain n. 77 miljoonaa jalkaa puutavaraa kaivoksissaan, jonka hakkaavat metsätyölääset, joukos paljo suomalaasia. Suomalaasia on siirtyny paljo ympäristöön maitofarmareiksi, jotka toimittaavat maitoa kaupunkiin. Suppuriskin on kaksi suurta suomalaasta yksityystä meijeriä ja maitoliikettä. Copper Cliffis on Ernsti Kalliolla, joka viime kevänä kävi kattomas Kauhavaa, suuri uurenaikaanen meijeri ja maitoliike. Kattelin sen yhtä meijerikonetta, joka »homogenisoi» mairon, se on, se särköö koko mairos olevat pienet voihiutaleet niin, ettei mairosta nouse ollenkaan maittilaa pinnalle, vaan ostaja saa varmasti »koko maitoa». Kallio tehtailoo myös »suklaa-poppia», se on maitoon puristettua ravitsevaa suklaajuoma-limonaatia, jota lapset kovin haluavat. Kalliolla on ittellä pari 50 lehmän maitofarmia ja lisäksi ostaa maitoa ympäristön farmareilta.
Nikkeliyhtiön tavaran kulutuksesta ja työnannosta sivulle mainittakoon, että se käyttää vuosittain 1,000 tonnia terästä ja 2 tonnia nauloja päiväs; 5 000 tonnia räjähdysaineita jne. Kanaatan valtion finansseis sillä on ulkomaan kaupas aivan ratkaiseva osuus.
Nikkeli louhitaan kovasta kalliosta, jonka nikkelipitoisuus on korkein mailmas. Työtä tehrään kahres vuoros, 6 päivää viikos. Kolmannen vuoron miehet räjäyttävät, kuljettavat louhokset pois, rakentavat ja järjestelevät. Työskennellään usealla »levenillä» eli vaakasuoralla tunnelitasolla, joista nousee ylläpäin louhostunnelit eli »stoopit». Alin syvyys eli leveni on nyt n. 3 000 jalkaa. Nuo kerroslevenit ovat niin laajoja ja pitkiä, — 2—3:kin kilometriä! — että työmiehiltä voi mennä maanpinnan suuaukosta porauspaikkaansa kulkiessa kokonainen tunti! Ja sama työstä tulles, niin että 8 tunnin työajasta jää varsinaiseen työhön vain n. 6 tuntia, muu menöö kävelyyn, erotukseen ja pesuun.
Työ on jollakin tavoin urakka ja työporukoitten yhteistyötä siten, että porukan päivän yhteistyön tulos lasketaan ja siltä osalta, joka ylittää vissin normin, miehille lasketaan »boonusta» eli lisäpalkkaa. Siten työ on lujaa yritystä, jokaasen pitää kohraltaan parhaansa yrittää. Työ kaivoksis on nyt kutakuinkin täysin koneellista. »Mokkereita», lapiomiehiä, ei enää juuri ookkaan. Pystysuorista louhintatunneleista kivet putoavat paksuille lankkualustoille ja siitä allaoleviin kippavaunuihin, joita pienillä sähkövetureilla ajetaan nostoaukoille. Ilmakin tuuletuslaitteilla piretään puhtaana. Kaivosonnettomuuksia sattuu enää harvoin. — Työmiehistä tahtoo olla puutetta, pakkaavat paljolta juopottelemaan ja pitämään liikaa »rokulipäiviä». Yhrestäkin suomalaasesta kaverista sanottihin mulle että:
— Kyllä se on täälä kovasti hikoollu, mutta vai — krapulaa.
Sielä Suppuris ilmestyy Kanaatan suomalaisten ainoa kommunistilehti »Vapaus». Se on aika räikiä aatteen lehtipräiskä, joka munkin haukkui jo ennen sinne tulua kaikin puolin märäntyneeksi, epäsiveelliseksi konnaksi ja elostelijaksi, joka on tullu sinne muka vain ihmisiä narraamaan, valehtelemaan ja saalistamaan. Oli sieltä kommunistit lähretelleet Suomen Valpollekin ilmiantokirjeitä, miten minä siellä puheissani olisin muka oloista ja tapahtumista Suomes lohkonu ja väittäny aivan päättömiä — siinä tarkootukses tietysti, että minut nitistettäisiin, jos Suomeen palaan. — Kaikki silkkaa pötyä ja valesta tietenkin. Sen tiesin ja arvasin jo etukäteen, kun Amerikkaan lährin. Oon jo siksi vanha ja paljo politiikas mukana ollu, että tarkoin harkittin mitä puhuin, ja varoin kaikkea, mikä vois olla vahingoksi isänmaalle.
Kaikis puhetilaisuuksis matkani varrella oli kommunistien päämiehiä ja korvia kuulemas mitä se prrr puhuu. Toisenmieliset etukäteen ilmoottivat mulle niistä ja osoittivatkin heitä, niin että saatoin puheeni aikana kattella niitä ja hienoisesti hymyillä. Välistä vähä ilkeilinkin heille. Pari kertaa sattui, ettei äijä jaksanu kuunnella loppuun asti, vaan nousi ja lähti.
Erääs paikas mulle kerrottiin, että sielä on niin kova ja kiukkunne kommunisti, jotta kyllä se rupiaa panemahan sulle vastahan kesken puhetta, n'otta tilaasuus menöö hulinaksi. Se oli vannonu ja uhaannu tulla illalla, jotta varo ittiäs, — sanottihin.
Ja kyllä se tulikin. Suuri miehenkolsu, musta ja vihaanen, istuu penkillä ja silmät paloo. Minä juttelin tapani mukaan rauhallisesti, kattelin miestä, vähä hälpinkin. Salis istuttihin hiljaa, muttei se suutansa avannu. Kun puheeni loppui, lähti mies heti uloos.
Sitte tuli eräs mies kertomahan mulle, jotta:
— Kun se portahilla meni, niin väänti niskaansa ja sanoo jotta:
— S–tanan Jaakkoo kun pisteli...
Niin että mulla ei oo mitään moittimista: ykskään kommunisti ei koko matkalla oo mun puhetilaisuuttani häirinny. Muistoksi sain heiltä kolehtikuppiini nappia, nauloja ja muttereita. Rennommat poijat heittivät välistä kokonaasen sentin kuparirahan — n'otta tattis vain, kiitin ja kumarrin.
Olin saanu kuulla, että Vapaus-lehti sielä oli painattanu Kanaatan suomalaasten kommunistikirjallisuutta, jota oli myytävänä sen kirjakaupas. Pyyrin yhtä suomalaasta opastamahan mua Vapauren kirjapainoon. Se lähti viemähän, mutta toppas kaaransa kahren karunkulman päähän ja sanoo jotta:
— Likemmäs en tuu! — M'oon vannonu, jota sen taloon ovia en aukaase enkä jalkaani sisälle astu!
Niin oli välit poikki. — No mä meen sitte yksin. Astoon sisälle ja seliitin puoriflikalle jotta: mä haluaasin ostaa täälä painettua kommunistikirjallisuutta. Flikka häkeltyy ja sanoo: etten mä tierä, mä hajen toimittajan tänne. Samas tulikin lehren päätoimittaja E. Suksi, jolta oli yks sormi pois oikiasta kärestä, tunsin sen, kun kohteliaasti kärestä pitään tervehrittihin ja mä esitin itteni jotta: mä oon ny se kauhia Jaakkoo Vaasasta, jok'oon tullu kattomahan kuinka suomalaaset täälä voi. — Haluaasin ostaa täälä painettua suomalaasta kommunistikirjallisuutta.
— Olkaa hyvä! — se sanoo ja rupes hyllyyltä ettimhän.
— Oottako te Teuvalta kotoosi? — kysyyn.
Teuvalta oli, muttei Jaafetin sukua.
— Mihnäs tuo sormi on menny?
— Sielähän se parrikaatilla meni! — ja kysyy jos haluan nährä heirän kirjapainuansa ja varastoa.
Hyvä, siisti kirjapaino niil'oli ja koneet kans. — Oli uusi isoo linotyyppi-latomakone, johna on 10 »makasiinia».
Tuli siihen lehren toinenkin toimittaja H. Sula, joka samalla sivutoimena hoitaa kirkosta eronneitten aatetoveriensa hauturin virkaa. Kovin kohteliaita ja huomaavaasia olivat, sain suuren kasan heirän painotuotteitaan, mm. kuva-alpumin näis soris mukanaolleista ja kaatuneista, Kanaatan suomalaasista sotilaista. Asevelvollisethan olivat pääasiaa nuoria, Kanaatas syntyneitä toisenpolven suomalaasia; sukunimistä päätellen suurin osa, satoja, eteläpohjalaasta syntyperää.
Pastori Pikkusaari järjesti kirkkohonsa Copper Cliffis puhetilaasuuren, jonka avara kirkkosali oli juuri tulevia 50-vuotisjuhlallisuuksia varten perinpohjin kunnostettu seurakuntalaisten talkootyöllä. Naiset olivat järjestäneet pitkän kukilla ja kynttilöillä koristetun kauniin kahvipöyrän. Ilta oli harras ja isänmaallinen.
Seuraavana päivänä oli »Etelä-Pohjalaisten tempaus» eli suurjuhlat Sampo-haalilla Suomi-Avun hyväksi. Suomalaasia on Suppuris paljo ja eri maakunnista, Suomesta olevat »heimot» järjestävät juhlia sielä ja kilpailevat keskenään.
Erellisvuonna olivat Supperin eteläpohjalaiset toimehenpanneet oikee suurjuhlat, eteläpohjalaaset vanhaalaija »kruunuhäät», josta puhuttihin vieläkin. Olivat »Vaasa»-lehrestä nähnehet kuvia ja lukenehet niistä koto-Suomes ja panivat toimeksi kaksipäivääset tanssit ja syömingit. Oli siinä ollu hommaa, kun piti kräätäröörä Suomen mallisia pukuja miehille ja naisille ja laittaa vielä vanhoja suomalaasia pitoruokia, mutta hyvin oli onnistunu, kovasti hypelty ja komiasti pelattu.
Nyt järjestivät eteläpohjalaaset Suomi-Avun hyväksi päivällä esti »laatikkopäivälliset» ja illalla vielä toiset juhlat. Ja se oli kans sellaane tempaus, että rahallinen tulos »meirän heimon» juhlista oli kaikkein suurin. Kun Enklannin alusmaiskaan ei sunnuntaisin saa ottaa pääsymaksua mihkään tilaisuuksiin, niin se kierretään sillä lailla, että otethan maksu jostakin muusta. Niinpä näihinkin päiväjuhliin oli virallisesti vapaa pääsy, mutta piti syörä kans, ja se maksoo 65 senttiä. — Kyllä sielä sen erestä syömistä olikin. Emännät olivat lahjootuksina hommannehet, keittänehet ja paistanehet monta päivää monellaasta suomalaasta ruokaa, maksalaatikkuakin ja suuria korveeta — kaljavelliä! Kaffia sitte, keekiä ja kukeksia (pikkuleipää), n'otta sielä syöthin suurusta korvia myöri. — Väkiä oli iltajuhliakin aivan mustana.
Sitte sain nährä Kanaatas suuren, aivan suomalaasen farmarikylän. Se oli nimeltä Vanup, 15 mailia Suppurista etelään. Kun oli huonoja aikoja ja työrettelöitä, siirtyi monikin suomalaanen maaseurulle yrittäen farmarina päästä omille jaloilleen ja turvatuumpaan toimeentuloon kuin kaupunkilaanen palkkatyöläänen.
V. 1914 asettuivat ensimmääset suomalaaset Frank Heino ja Joeli
Ojanperä Seinäjoelta aivan Suomia muistuttavaan maastoon, nykyisen Vanupin seuruille, joka nyt on 10 neliömailin suuruunen aivan suomalaanen n. 400 perheen maanviljelyskyläkunta. Maisema on tasankoa, pieniä koivikkomäkiä, niittyjä ja peltoaukeita. Jokikin niill' on sielä. Ja eletään maasta niin kuin Suomes: kasvatetaan viljaa, heiniä, perunaa, vihanneksia omiksi tarpeiksi ja heinää myitäväksikin. Piretään lypsykarjaa omiksi tarpeiksi ja kermaa myitäväksi sekä kasvatetaan teuraskarjaa myitäväksi. Miehet käy tilaisuuren tullen ansiotyös. Omavaraasia ollahan ja hyvin toimeen tullaan eikä niin riippuvaisia hintavaihteluista monipuolisen pienviljelyksen takia kuin suurfarmarit, jokka runnaa vain yhtä lajia.
Elävät sielä kuin koti-Suomes. Kaikki puhuu keskenänsä suomia ja on paljo sellaasia, varsinkin naisia, jokka ei enkelskaa ymmärräkkään. Sinne tuli kerran toiskielinen postimestari, mutta sekin on oppinu ja puhuu nyt suomia.
Sielä tapasin Vanupin lähistöllä pikkufarmarina jo eläkkeellä olevan hauskan ja tietorikkaan lapualaasen Edward Hellsbergin Haapakoskelta. Hänen isänsä oli ollu jo 60 v. Amerikas ja sai surmansa Duluthin poliisisheriffinä, kun pankkirosvot sen ampuivat.
Hellsperi muisteli nuoruutensa aikoja Lapualla, kun kävi Heikki Soinin kansakoulua Matti Laurilan ja Kosoolan Vihtorin kans. Heti rippikoulusta päästyä hän lähti Amerikkaan. On Kanaatas työskennelty rakennusmestarina, kruunun tulkkina ja rauhantuomarina Montrealis, siirtyi sitte Suppurin perukalle, toiminut sielä tiemestarina ja nyt yli-ikääsenä lääninpoliisina ja farmarina. Hänen poikansa Matti Eino tuli vapaaehtoosena Suomeen, taisteli molemmis soris ja kaatui Karjalan kannaksella. Hän on haurattu Lapuan sankarihautaan. Toinen poika on palvellu lentoluutnanttina kanaatalaasis joukoos ja valmistuu nyt pikakirjoittajaksi parlamenttiin.
Mukava sielä Vanupis oli istua ja jutella niiren aivan suomalaasten ihmisten kans ja kattella klasista pihalle kun maisemat oli aiva ku kotona, rakennukset ja saunat niin kun pruukathan. Ja niityyllä hirsilatoja kun Seinäjoen alavalla.
Siinä suomalaasten naapureina elelöö ranskalaasia farmareita. Ja ne on surkiaa, likaasta, laiskaa ja saamatoonta joukkoa. En missään mailmas oo nähny sellaasia harakanpesiä ihmisasuntoona kuin heillä sielä: pyöreitä rankoja larottu nurkittaan päällekkäin seiniksi, savia ja multaa lyöty tukkeeksi rakojen väliin. Farmareita ne on muka, ja vähä kohtaavat jotakin rääpästää, mutta kyllä ne elää sielä suureksi osaksi valtion mukulaviljelyksellä, jota Suomeskin on ny alootettu. Kanaatas niinittään ollahan jo niin pitkällä, että se kannattaa. Ja juuri Kanaatan ranskalaaset farmarit ovat sillä alalla tuottoosia. Valtio maksaa lapsista seittemän vuotiaiksi 5 taalaa kuus. Ja nostaa sitte kahreksaksi taalaksi kuus 16 v. ikään asti. Sielä elää ranskalaasia farmareita kurjis pöksis, joilla voi olla 12 lastakin alle 16 vuoren.
Se on helpompaa ja kannattaa paremmin kun maanviljelys.
Suppurista piti mun lähtiä Sault Ste Marie'een, 6 tuntia junalla, länteen Superior- ja Huron-järvien väliselle kanavalle, jok' on kans vanha ja suuri suomalaasten tehraspaikka aivan Kanaatan ja Yhrysvaltaan rajalla. Molemmilla puolilla on samannimiset kaupungit Sault Ste Marie. Kanaatan puolises on n. 30 000 asukasta, niistä yli 2 000 suomalaasta ja Yhrysvaltaan kaupungin väkiluku on n. 13 000. Nimi on ranskaa ja lausutaan Suu-Sänkt Merii, mutta suomalaaset sanoo »Sauste-Maria». Siitä käytetään kuitenkin yleesesti sekä »kieliset» että suomalaaset lyhennysnimitystä Soo (lausutaan Suu). Sillä se tunnetaan.
Suu on kuuluusa ja merkillinen siitä, että siellä on maailman vilkkain laivaliikenne. Siellä on 4 leviää komeaa kanavaa, niistä 1 Kanaatan puolella, joita myöten erestakaasi on yhtämittaane laivaliike, pääasias rauta-, multa-, kivihiili- ja viljalaivoja. Minnesotan ja Michiganin »oori», rautamulta, Port Arthurin vehnä ja puutavaraa kuljetetaan Suun kanavien kautta Ohioon ja Pennsylvanian teräs- ja rautatehtaisiin, ja takasin vievät kuljetuslaivat kivihiiltä ja muuta raskasta rahtia.
»Suun» salmi on Yhrysvaltaan ja Kanaatan laajojen alueitten välinen »porras», intiaanien vanha sotapolku. Nämä »Keski Lännen» suurten järvien seurut ovat maan alkuasukkaitten intiaanien vanhoja mettästysmaita ja asuma-alueita. Monta veristä taistelua on täälä valkoihoosten ja »punanahkojen» välillä käyty ennen kun valkoonen mies otti ne haltuunsa. Suussa, keskellä kaupunkia, säilytetään muistomerkkinä vielä vanhaa valkoosten hirsilinnootusta, jonka historia kertoo monista pitkistä piirityksistä, kavaluuresta ja julmista verilöylyistä.
Suu on myös suuri rauta- ja teräskaupunki. Sielä on Alcoma Steel Co:n kuulu terästehras, jo lähes 50 v. vanha, jossa paljo suomalaasia työskentelöö. Valurautaa tuloo 70—80 tonnia kuus. Teräkses sen ennätys on 64 221 tonnia kuus. Työs on 4 000—5 000 miestä. Tehrään työkalu-, rakennus-, muoto- ja kiskoterästä. Valmistetaan 180 erilaista teräslaatua.
Suun kaupunki ja kanava-alue on siistiä ja hauskannäkööstä niin kun voin toreta kun oppaani Kortesmäki Kauhajoelta ja vesitehtailija Viktor Lähde, vastaanottajani, esittelivät, kun asemalta suoraan kiertelimmä kaaralla heti kaupungin nähtävyyksiä kattelemas.
Asemalla jouruin ihmeisiini. Vastaanottamas oli myös eräs iloonen ja pyylevä frouvakin, hopiaa jo hapsis, joka vanhana tuttavana ensimmääsenä tervehti jotta:
— No mitä Vaasahan kuuluu ja kuinka sä voit?
Minä kattoon ja kattoon, ajattelin ja muistelin jotta kukas tämä mahtaa olla — n'otta se huomas ja kysyi:
— Eksä tunne mua?
Olin nolo ja yritin sanua jotta
— Anteeksi nyt, m'oon tulin niin vanhaksi, etten ny tunne...
— Et tunne! — hän nauroi. — Ja minä tunnin sun heti, vaikka sä oot tullu nuan levjäksi plössikäksi! Tunnekko sä enää Palomäjen Mattiakaan?
— Joo, sehän on meillä sielä Vaasas ja voi hyvin, ei enää poltakkaa. Se on ny ruvennu kannattamhan kieltolakia, kun sit' ei enää ookkaa... Mutta suokaa nyt anteeksi, mun täytyy kysyä niinkun entinen mies jotta: kuka sä oot, kun en mä tuu sun päälles?
Niin se nauroo vai ja sanoo jotta
— En sanokkaa, kun et tunne. — Illalla rookatahan juhlis.
Tuo asia jäi mua kaivamahan koko päiväksi, jotta kuka se mahtoo olla, että ruokapöyräs Lähtehellä jäi mun piffinpalani kaffelin nenäs pystyhyn ja mun piti kysyä jotta:
— Kuka se missis oli?
— Sehän oli missis Sundberg! — ne sanoo.
Ja mä istuun yhtä tyhmänä kun ennenkin. »Lanttu ei leikannu» millään. — Sain mennä ruuan päälle vähä loikoilemaan yläkerran vieraskamariin, ja kun oikeen kruuvasin päätäni, niin viimmee sytytti kun vanha foortti. Löi kipinän: sehän oli — Ida Ronsu Vaasasta! — Menin telofoonihin ja soitin missis Sundbergille jotta:
— Terve! Kyllä mä sun nyt tunnen!
He oli menny naimisiin jo Suomes, lähtivät Kanaataan ja asettunhet Suuhun.
— Kyllä se kovaa on ollu — sanoi missis. — Täälä pitää tehrä työtä, toisella lailla kun sielä Suomes, niin että kyllä täälä siirtolaanen tuloo Jumalansa tuntemaan. Mull' on ollu koko aijan niin kauhian ikävä takaasi Suomehen ja Vaasahan, johna mull' on velii ja siskoo, jott' oon ollu oikeen kipiä. — Veret tuli nytkin silmihin. — Ja kyllä mä vielä Suomehen tuunkin...
Kerronkin täs, että kun nyt soran jälkeen on paljo käyny Amerikan suomalaasia vanhas kotimaas kattomas oloja täälä, niin monikin niistä kirjoittelee sitte matkamuistoja havaintojansa Amerikan suomalaasiin lehtiin. Niitä oli sielä mukava lukia. Ykskin missis kertoi muiren ihmeellisyyksien joukos, jotta kun hän meni sukulaasihinsa Helsingis, niin hän tuli — vaatekaappihin! Kun sielä tuloo fronttiovesta sisälle, niin lyö nenänsä »overkoottihin» (päällysvaatteehin), jokka riippuu seinällä, ja sielä eteises pitää riisua yltänsä. Samoon se missis oli pyörtyä eikä voinu syöräkkää kun hallis ja lihakaupoos liha oli paljahana ja siitä vai hakattihin paloja. Ja ajatelkaa, limput, pehmiät leivät, nisut ja pikkuleivät oli hyllyllä eli pellillä ja siitä vain paljahin käsin otettihin ja käärittihin paperihin! Ja nisujauhoja ja kryyniä vai viskilöömellä pantihin paperipussihin ja punnittihin, n'otta se oli oikee kauhiaa kattella.
Pitäähän sitä olla jotakin sanomista ja moittimistakin kun on sen luontoone ja on niin pitkän matkan tehny. — Totta kyllä on, että Amerikois on määrä, että kaikki pehmiä leipä ja leivoksekkin on myitävä sellofaanipakkaukses, mutta kyllä sieläkin kirvehellä ja luusahalla lihaa ostajalle palootahan, vaikka paljo on paloja valmiis pakkauksiakin tiskillä.
Suun suomalaaset oli silloo suurelta osalta kommunisteja. Olivat äänestyksellä vienehet entisen yhteesen haalin, n'otta muut ihmiset kokoontuivat ja pitivät tilaasuksiansa ev.-luth. kirkon alasalis. Pappina sielä on Amerikan syntyyne pastori Vilho Paananen, joka vasta Suomi-Opiston pappiskoulus rupes opettelemahan suomia. Oma kirkko ja pappila on, mutta varsinaasia jäseniä siinä vain n. 60. Mutta se hoitaa useampia suomalaasia seurakuntia lähistöllä, kun »Synodan» pappeja on koko Kanaatas nyt vai muistaakseni 7, mutta pieniä seurakuntia on pitkienkin matkojen pääs parikymmentä.
Päivällisille mua viethin Alcomayhtiön virkaalijaan hienoon ja suureen klubiin, johna hovimestarina toimi nuori, kookas ja hauskannäkööne suomalaanen mies, Eino Mäki, Jalasjärven Pentinmäjestä, hienos smokkipuvus. Ja sen satapäisen herraan ruokalan yli-emäntänä oli hänen Amerikan syntyynen, täysin suomia puhuva reipas vaimonsa.
Saatta uskua, että se oli loistopäivällinen, jonka Mäki meille tarjos kaikkien keittiötairon taiteen sääntöjen mukaan. Sielä tutustuun ensimmäisen kerran Amerikan »tiiboon», leikkeleeseen. Nimi on T-boonsteek ja tarkoittaa suomeksi T-luu — leikkele. Se on suuren juottohärän selkäluusta T:n muotoone mehukas, tuumaa vahva ja koko talterikin peittävä »midium» (puoliksi) paistettu lihapräiskiles, niin ettei sitä jaksa syörä maantierosvokaan. Eikä se oo tarkootuskaan, muuta kun rääpiä vähä sieltä täältä. Loppu heitethän keittiös menemähän. Kun olin hiljan Suomesta tullu ja muistin, kuinka vähä, tyyristä ja tarkasti meillä sielä Suomes silloo lihanpalat kaluttihin, niin en saattanu olla sanomata jotta: oikee pistää vihaksi täälä tällääne ruuan tuhlaus, kun toiset ihmiset näköö nälkää. — Olihan sielä Amerikas sitte samahan aikahan lihan »säännöstelyäkin»; yhtenä päivänä viikos ei ravintoloos eikä junas matkustajille annettu lihaa. Mutta muita se ei koskenu.
Illalla oli kirkon alasalin kerääntyny väkiä, ettei kaikki mahtunukkaan, osan piti mennä kirkkoon, jonne oli järjestetty kovaääninen. Väkiä oli tullu Amerikan puoleltakin. Puhetilaasuuksiini tuli pitkin matkaa melkeen yksinomaan vanhan polven, Suomes syntynyttä väkiä. Amerikan syntyinen nuori polvi, joka sielä on koulunsa käyny, nopiasti amerikkalaastuu, sillä Amerikka on heirän isänmaansa. He ei Suomesta tierä muuta kuin mitä vanhemmiltaan ovat kuulleet, että se on köyhä ja takapajuinen maa Amerikan rinnalta. On paljon sellaisia perheitä, joiren lapset eivät puhu, vaikka vielä ymmärtäisivät ja osaisivatkin vanhempainsa kieltä, suomea, jopa sellaisia jotka salaavat ja häpeävät kansallisuuttansa. Mutta on myös perheitä kolmannes ja neljännes polves, riippuen vanhemmista, joissa suomen kieli on kotikieli ja Suomen mieli piretään kunniassa samalta kun ollaan hyviä Amerikan kansalaasia ja puhutaan ulkona purkista enkliskaa.
Näiren vanhanpolven suomalaasten tilaasuuksis tuli kokemaan liikuttavasti heirän kaihonsa ja suuren rakkautensa vanhaa synnyinmaata kohtaan. Se on tämä polvi, joka Suomia niin uskomattoman paljo on auttanu, vieläpä aina samat ihmisetkin, pieni piiri, joka vuoresta vuoteen ja yhä vielä nytkin sitä jatkaa.
Soossa olin joulukuun puolivälis. Sääsuhteet on Ontarion valtios samallaaset kun meillä Suomes. Oli myöhäissyksyn koleita, rapaisia päiviä, niin että piti ostaa kalossit eli »ropessit», niin kun sielä sanotahan. Amerikan kalossit ovat hankaloita flesuja, joita pitää käsin panna jalkahan. Kyllä suomalaaset Nokian kalossit on paljo parempia: niis on kovat kanta-ruojuhut, ettei trenkää kun potkaasta, niin on jalaas. Amerikkalaasis ei oo kantaruojusta ollenkaan. Ne on sitkeetä, venyviä ja ohkaasia jotta pitää kinnata kun sukkaa kengän päälle. Mutta yks sortti kalossia sielä on eteviä, nimittään keviät, keväisin ja syksyin käytettävät puol-kalossit. Niis on vain kengän kärkituppi ja noin tuuman korkiat lairat sivuilla. Kun ne on ohutta, venyvää kummia, niin ne on oikeen mukavat ja keviät »kesäkalossit», jokka suojaa nahkakengän pohjia kosteurelta. Sellaasia pitääs Nokiankin ruveta tekemään.
Soosta mun piti lähtiä pitkä huippaus junassa takaasin Suppurin läpi kauas pohjoosehen nykyisin mailman tuottoisimmalle kullankaivosalueelle Kirkland Lakelle (= Kirkko-)järvelle. Kun Soosta lähtöö junalla iltapäivällä klo 4, niin vasta aamulla 6 aikahan on Svastikan (= Hakaristi) asemalla ja siitä vielä kaaralla on hyvän matkaa. Mutta »Poppi-Kalle» Nurmi soitti, jotta jäisin junasta pois Suppuris ja tulsin hänen kanssaan seuraavana päivänä, kun sen pitää lähtiä kaaralla kattomnahan toista limunaatitehrastansa jok' on Kirkland Lakes ‒ niin näkisin komeita maisemia ja mettästysmaita. Ja keriitähän kumminkin aijoos perille. Poppi-Kallella oli uusi suuri auto, joka haukkas mailia lentämällä. Ennen lähtyä keriittihin käyrä vielä kattomas Suppuris muutamia suomalaasia liikkeitä, Kolarin ja Heiskasen kellosepänliikkeitä, johna mä rukkootin kelluani, ja Janssonin-Lempin suures turkiskappaliikkees. Kun kyselin naisten hienoja minkki- ja kettukappoja, niin paljo halvempia olivat kun Suomes. Amerikois pirethän vuosittain naisten turkkien »loppu-alennusmyyntiä», johna hinnat klopsahtaa lähes puolella, sillä muoti muuttuu joka vuosi. Oli sielä aivan suomalaanen naisten ompelimokin, johna suomalaaset flikat tikkas, troklas, tryykäs ja praatas n'otta käry nousi.
Tuospas sanon senkin, että tehtahantekooset miesten puvut Amerikois on oikeen prostoityötä. Prässättyjä ja hyvän näköösiä ne on, mutta kyllä niistä jo ensi päivänä knapit varisoo ja foori neulooksista pärköö, sillä ne on kotiurakkatyönä vain riipinraapin harsittu kokohon. Saa sielä tilaustyönä hyvinkin neulottuja pukuja, mutta ne on tyyrihiä. Kyllä Suomen kräätärit, ja tehtahakki, teköö paljo lujempia ja paremmin neulottuja pukuja kun Amerikas.
Ja sitte lährettihin Poppi-Kallen kans ajamahan North Bayn (Pohjois järvi) ja Coboltin kautta Kirkland Lakelle.
Taakse jäivät Suppurin nikkelisulattimon kolme parinsaran metrin korkiaa savupiippua ja ne suuret kuonavuoret, jokka junilla on siirretty kilometrien päähän tehtaasta, peittäen suuria alueita, sekä Suppurin paljaat, ilottoman harmaat kalliomaisemat. Rupes tulohon jo metsiä, välkkyviä vesiä, jokia ja järviä, kalastus- ja metsästysmaisemia. Asutus on harvaa, joku farmitaloo siellä täällä. Sattui meille kirkas aurinkoone syyspäivä, syvä rauha ja laajat vihreät näköalat.
Poppi-Kalle kertoi näiren malmirikkaitten seutujen löyröistä, yksinäisten mettästäjäin ja kulkurien harhailuista näis asumattomis seuruis ja ihmeellisistä sattumista, miten rikkaita malmisuonia on löyretty. Miten paikalle ryntäs sitte satoja toisia kaivamaan ja valtauksia tekemään. Pian nousi siihen maini-kaupunki, komppania runnas ja tuhansia ihmisiä asettui asumaan, rikastuttiin, asuttiin ja hosuttiin. Sitte se loppui, ei enää kannattanutkaan, ihmiset jätti talonsa ja muuttivat muualle, niin että siellä on nyt kuolleita kaupunklpahasia, joissa ei asu ketään. Nämä pohjoos-Ontarion kulta-alueet, Porcupainen seuruilla, on kaks suomalaasta löytäny. Olivat tulleet veneellä ylämaihin ja löytivät jokirannasta kultahiekkaa. Nyt näillä seuruilla on useita kultamaineja. Köyhä yksinäänen malminetsijä ei jaksa ruveta mainia runnaamaan. Ne myy valtauksensa jollekin yhtiölle, saavat kymmeniä tuhansia taaloja, monet hummaavat niin kauan kun rahat kestää ja lähtevät takaasin mettiin.
Yhä erelleen liikkuu sielä kaukana asumattomis seuruis »prospäkkäreitä» malmia ettimäs. Niillä voi olla moniakin valtauksia, joista he jonkin aina myyvät yhtiöille rahan tarpees. Yhtiö omistaa moniakin valtauksia, mutta panoo työt käyntiin vain menekin mukaan. Kanaatan asumattomis pohjoisosis on kaivoksia, joihin päästään ja tarpeet tuorahan vain lentokoneilla. Sielä intiaanien ja eskimoiren joukos kiertelöö monia suomalaasia malminettijöitä. — Kertoivat sielä, että Humliinin-Jussi, vanhapoika Orismalasta, on rikas mies. Se on löytäny hyviä suonia, sill' on monia valtauksia, joitakin myinykki, saanu suuret rahat ja pitäny ne.
Täältä löyrettiin muun ohes uusi aine cobolt, hyvin kova metalli, mutta sitä tuli niin paljon, ettei tietty mihin se soveltuis. Ja niin Coboltin pikkukaupunki pian tyhjeni. Nyt insinöörit ovat jo keksineet sille montakin käyttöä, kaupunkikin on ruvennu uuresta hiljakseen elämään, mutta coboltti-metallilla on yhä vielä rajoitettu menekki. Siksi Kanaatas on muorostettu trusti, joka säännöstelee coboltin menekkiä mailmas niin että Suomes, jossa Vuoksenniskalla pelkistetään ja saaraan kans sitä, tuo trusti on maksanu vuotuista hyvitystä siitä, että Suomi ei sitä myy mailmalle. Välirauhan aikana vaihrettiin sitä viljaksi yks vaunulasti Venäjälle. Coboltti on niin raskasta metallia, että kymmenysvaa'an 5 kilon painoosen punnuksen kokoista cobolttiklimppiä mä en tahtonu saara nostetuksi maasta.
Coboltin pohjoispuolella levis silmänkantamattoman laaja tasaanen savimulta-viljelyslakeus, joka oli kun Kyröön peltua, mutta se on niin hallan-alaasta, että soveltuu vain heinälle. Muutamia suuria lehmäfarmareita sielä näkyi olevan.
KIRKLAND LAKE
Klo 6:n aikhan oltihin perillä. Suomi-Avun tilaisuuren oli järjestäny Kirkland Laken »kansallisseura», jonka puheenjohtajana oli Sämi Lehtinen Teuvalta. Kirkland Lake on kovasti kommunistista seutua. Vain niillä on sielä järjestö ja ovat aikoinaan kovasti touhunneet apua Neuvosto-Venäjälle.
Vastapainoksi kommunistien riehunnalle toisenmieliset suomalaaset Kanaatas rupesivat 1931 perustamaan ns. »Kansallisseuroja» niin kuin Amerikan puolellakin on. »Kansallisseurojen» virallisena nimenä on »The Loyal Finns in Canada» (lainkuuliaaset Kanaatan suomalaaset), jolla on osastoja eri puolella maata. Nämä lukeutuvat porvareihin ja ovat isänmaallisia suomalaasia. Jäsenehtona on uskollisuuren vala Kanaatan laille. Heillä on valokuvalla varustettu jäsenkortti, joka nauttii viranomaisten ym. luottamusta ja käy oikeures henkilötoristuksestakin. Tämä Kansallisseura panee toimeen kansallisina juhlapäivinä iltamia.
Kansallisseura perusti Kirkland Lakelle v. 1939 Suomi-Avun toimikunnan, joka siitä lähtien onkin parhaansa tehnyt ja hyviä tuloksia saanu. — Paikkakunnan kommunistitkin ovat muista erillään »Suomea auttaneet» lähettämällä apua Suomeen — kommunistijärjestölle ja lehrille.
Kirkland Lakes asuin kyrölääsen Takamäjen luona. Niill' oli kova touhu sielä mun takia. Toronton majuri oli lähettäny sanan kaupungin majurille, joka oli touhukas rouva Ann Shipley, että tämä ottais mun oikee kaupungin puolesta vastahan!
Vaasalaanen mrs Veera Norrgård, jok' on »Hartgreivin» suuren kultakaivoksen pääisännän sisäkkö, tarjos heti, että hän järjestää isännän kautta mulle pääsyn alas kultakaivoksehen ja tuli mua hakemhan.
Hän oli järjestäny kaikki suljetut portit ja ovet auki sisäänkäyrä konttuurista alkaan. Insinöörit selittivät tekniikkaa, työtapoja ja kiven kultapitoisuutta. Eräs vanha suomalaanen mainari oli vapautettu koko päiväksi työstä oppaakseni ja tulkiksi kiertokäynnille maan alle ja sulattimoihin. Mulle hajettiin kaikki mainarin vehkeet, kengät, vaatteet, kova kypärälakki päähän ja sen ottahan sähkölamppu, jonka voimapatterit painaa n. 4 kiloa nahkalaukus vyös seljän takana. Vaikka suurin suojapuku tuothin, mitä sielä oli, niin erestä jäi housut paljo auki, etten knappihin saanu.
Sitte lährettihin »dräftiin» (alasmenokuilun aukko) n. 10 miehen hissilaatikkoon ja laskeuruttiin aina vai alas, ihan alimmalle »levenille» (vaakasuoralle tunneli-tasolle), 4 000 jalkaa kallioreikään. Leveneistä lähtöö sivulle »driftejä» eli poraustunneleita. Ja niiltä sitte koneilla poratahan ylöspäin »stoopia», joista ammutut kivenpalat putuaa alas lankkualustoolle. Kiertelimmä sielä joka puolella; kummikengät tarvitaan, sillä monin paikoon on käytävis vettä ja liejuakin. Ja hisseis rapisoo pientä kivenpalaa niskaan. Koitin käyttää koneporaakin, jolla helposti syntyy reikää. Ilkeintä mulle oli se hirviä jyrinä ja tärinä, minkä konepora synnyttää ahtaas työaukos 4 000 jalan syvyyrellä. Sielä työskennellään nyt, mutta kalliota on tutkittu porauksilla, että kultaa on kives 8 000 jalaan syväskin. Kivet jauhetaan koneella saveksi, jota vedellä liuotetaan koneis kiertävillä kangashihnoilla. Sitte sielä viimeisis liotuksis, kun kultakryyniä rupiaa kiilumaan, on rännit katettu ja lukittu, ettei pääse nyppimähän. Tullen mennen on tiukka ruumiintarkastus.
Huvitti mua se mun suomalaanen tulkkini. Se oli jo niin vanha mainari ja mainarien kielehen tottunu, jottei sen suomenkieles ollu enää montakaa suomen sanaa. Mutta kyllä mä ymmärrin ja kovasti juttelimme triftiistä ja träfciistä, treinistä, kaaroosta, veiniistä (suonista), käpsiistä (nalliista) ja timperiistä (tukipölkyystä) jne.
Takamäki oli hyvin perillä työväen vakuutusasioosta, lääkärihoirosta ja sairasavustuksesta, ammattijärjestöistä, työtaisteluista jne., mutta jääköön ne nyt. Ennen sielä päin oli kommunistinen CIO (»sii-ai-oo», sanotahan) määrääjänä, mutta sitte tuli pitkä ja sitkiä lakko, jonka työläiset hävisivät. Eri mainit perusti työläisillensä omat yhristyksensä. Sitte nämä yhtyivät muorostaen nykyysen Kanaatan Kaivos-Työmiesten ammattijärjestön, joka on voitolla ja taisteloo kommunisteja vastaan.
Kirkland-Lakella oli talvella 1941—42 neljä kuuta lakko ja huono aika niin kun koko Kanaatas muuallakin. Sen työmiehet hävisivät. Vain vähä miehiä, pääasias toiskielisiä ja vain perhellisiä otettiin töihin, yksinääset miehet kierteli laumoina ympäriinsä työtä ettien, näkivät nälkää ja kuoli joku suomalaanenkin kurjuuteensa. Toisin paikoin ruokittiin työttömien laumoja »soppalainis» (jonos) saroittain. 19-vuotias Onni Herttua, Kyröön Tervajoelta, työttömänä yritti »piitata» (ajaa ilmaiseksi) junan vaunun alla, putos ja kuoli. Joku tappoi ittensä, monta suomalastakin tuli hulluksi ja vietiin Torontoon mielisairaalaan, jota sanotaan »999» (= »vähää vailla»). Sielä on nytkin 5—6 suomalaasta.
Yli 40-vuotista miestä pitävät mainikomppaniat jo vanhana. Kolme kertaa vuoren kulues vähäkin loukkaantuneesta miehestä yritetään päästä irti. Joka työpaikan on saanu, koittaa parhaansa pysyä kiinni siinä: on akka, lapset ja haussi; mihkäs lähret jos työ loppuu. Siksi siistit ja kunnolliset Amerikan suomalaaset elävät hyvin tarkasti, koittavat säästää joka tilistä eres jonkin taalan pankkiin pahan päivän ja vanhuuren varalle. Näillä kunnon ihmisillä on yleensä ja joka lapsella oma pankkikirjansa, jonne pihistetään mitä suinkin voirahan. — Kommunisteista suurin osa juo rahansa ja orottaa »vallankumousta».
Kanaatan kaivosalueilla on juopottelu ja huono elämä kovin julkista ja suurta. Kapakoita on paljo, niis miehiä ja naisia päivisinkin remuamas. Jonkin mainarin muija saattaa lähtiä, kun mies on työhön menny, kapakkahan toisten miesten kans juopottelemaan; on sikapäissänsä eikä tuu kotia eres miehellensä ja lapsille ruokaa laittamhan. Ei suinkaan läheskään »kaikki», mutta paljo enempi sellaasta resuelämää näköö sielä kun Suomes.
Kanaatas kerrottiin aivan suomalaasesta neekeriflikastakin, Aune Rätystä, joka nyt on tuas 25 ijäs. Historia on se, että sattui yhres suomalaasten »poortitalos» (yksinäisten miesten täyshoitolas) keittäjättärenä palvelemaan nuori suomalaanen tyttö, johka lujasti rakastui yks taloon suomalaasista syömämiehistä, oikee korvia myäri ja »tositarkootuksella». Ja naureskelihan se flikkakin. Mutta sitten niiren välihin tuli jotakin ja se flikka lähti yhtäkkiä Suomehen. Jonkun kuukauren päästä sai se hyljätty sulhaanen Kanaatas kirjeen Helsingin synnytyslaitokselta siltä flikalta jotta:
— Täälä mä nyt oon ja saan ilmoottaa, että oon saanu pikkuusen nätin neekeriflikan. — Jos sä tykkäät meistä niin saat tulla hakemahan.
Ja se mies tykkäs ja vei ne takaasi Kanaatahan siihen samahan poortitaloohin, vihiittihin vähä, ja niin niillä oli oikee hauska pikkuune musta flikka, joka kastettihin Auneksi ja kasvoo raavahaksi ihmiseksi koko ruakataloon lemmikkinä — aivan suomalaaseksi kylän toisten suomalaasten kakaraan kans. Kansakoulun se käy engliskaksi, kun suomalaasia yksityisten omia pikkukoulujakaan ei oo, mutta hän kuului suomalaaseen seurakuntaan ja käy suomalaasen rippikoulunkin. — Aune on hyvin lahjakas ja musikaalinen, laulaa ja soittaa hyvin, iloluontoinen ja hieno neiti, vaikka musta, mutta suomi on hänen oma kielensä.
Kerran kun Aune meni suureen tavarataloohin ja kätteli jotakin tiskin ääres ostaaksensa, tunki hänen viereensä kaks suomalaasta muijaa kovin touhussaan ja rupesivat pukkimahan sitä suomeksi jotta:
— Mithän tuokin neekeri täs ihmisten joukkohon pakkaa...!
— Anteeksi vain — sanoi Aune — oli niin kiirus etten keriinny aamulla pestä naamaani...
Kyllä muijat jäivät suu auki töllistämhän.
Melkeen yhtä suuresti hämmästyy neljä Vöörin flikkaa, jok' ei Suomesta lähties ollehet osannehet suomen sanaa, mutta olivat sielä saanehet suomalaaset miehet, kun pastori Ojanteen »ompeluseuras», johna vain veisattihin ja juotihin kaffia, kuulin niiren suomen puheesta »äiteeni kieltä», jotta nua on vöörilääsiä ja rupesin niille »venskaamahan» jotta:
— Kvadan jee ni taan, froon Kovik elu Reippelt?
Kovin olivat iloosia ja pyytivät jotta
— Häls nö ritkut mutji froon oss o ti aal i Vööru.
TIMMINS — PORCUPINE—TORONTO
Kirkland Lakesta on 100 mailia länteen vielä suuremmalle kultakaivosalueelle Timmins'iin ja härmäläästen kuuluhun Porcupineen (sanotaan Porkupaine ja se merkittöö piikkisikaa).
Verner Skeppar Oravaisista oli juuri saanu uuren kaaran ja siihen laittanu »hiiterin», se on lämmityslaitteen, lähti mua ja näyttelijätär Aili Laaksoa (Turusta tullu 20 v. sitte) kyytihin Timminsiin. Suomalaaset täälä Ontarion kultaperukalla harrastaavat seuranäytelmiä ja vierailevat kotoisilla suomalaasilla näytöskappalehilla toistensa haaleilla. Ne on amatöörejä, mutta joukos on hyviäkin voimia, taitavia näyttelijöötä ja laulajattaria, niin ku tämä pirtiä missis Aili, joka tuli viikoksi harjoittelemaan Timminsiin »Punaista laukkua», joka sielä oli työn alla. — Muuten Amerikas on vain hyvin vähän puhenäyttämöjä, pienemmis kaupungeis ei ollenkaan. Kun sielä »teatterista» puhutaan, niin se tarkoottaa elokuvia, joita on joka nurkas. Ei suuri yleesö Amerikas viitti istua pitkää henkilönäytelmäkappalesta kattomas; siinä pitää olla vauhtia ja räminää.
Pitkiä asumattomia taipaleita sillä välillä oli ja tuli juteltua kaikellaista. Niin kun siitäkin, jota monet Amerikan suomalaaset valittavat, jotta kun he asuvat sielä toiskielisten joukos, suomalaaset omis oloossansa, ja kun varsin monille tuottaa vaikeuksia eikä oo mahrollisuuttakaan seurata toiskielisten amerikkalaasten sivistys- ja kulttuurikehitystä eikä myöskään oo jatkuvaa yhteyttä Suomes itsenäisyyren aikana tapahtuneeseen suureen henkiseen ja talourelliseen kehitykseen, niin monetkin heistä sielä tuntevat jäävänsä henkises kasvussaan jälkeen tai polkevansa paikoillaan vain niillä perinteillä, joita kullakin oli vuosikymmeniä sitten kotimaasta lähdettyä. Ei ole heillä siellä sitä laajaa kansansivistystyötä ja valistusmahrollisuutta, jota niin monipuolisesti Suomes »oma äiti», aikuisille erilaisis opistois ja kursseilla tarjoaa ja antaa.
Ajettiin Porkupainen kautta Timminsiin, jok' on aika suuri monien kultakaivosten maini-kaupunki ja johna asuu 3 000—4 000 suomalaasta. Porcupainea on kaks ja niis yhtehensä toista tuhatta suomalaasta. Sout eli eteläinen Porcupaine on härmäläästen kaupunki ja sielä on se kuuluusa »Tomin» (Dome) kultakaivos.
Mua viethin tukka suorana Isak Mäkysen haussihin kortteeria ja kiirus olikin, kun härmäläinen Laina-emäntä orotti kaffipannun kans »rakot käsis», niin kun se sanoo. Niill' on vain yks 12-vuotias poika, joka kulkoo haisskuulia ja jonka koulun maantierosta luin, että Finlandkin (Suomi) on olemas, muttei eres Helsingforssiakaan mainittu, muuta kun että suomalaaset ja lappalaaset on mongoleja. — Niin että meirän Kanaatan lähettilään Urho Vilpitön Toivolan pitääs nykäästä ystävällisesti opetusministeriä hännästä jotta olis jo aika vähä korjata kirjoja, kun te kerran osasitta julistaa sorankin meille.
Porkupaines on pieni ev.-luth. kirkko, mutta omaa pappia ei oo, niin kun ei oo Timminsiskään, vaikka sielä on juuri valmistunu yhteistoimin pieni sievä kirkko, johka jurvalaanen Koski, tavallinen mies vai, oli maalannu kauniin alttaritaulun. Pappispuute Kanaatas on suuri.
Mutta Timminsis asuu ja toimii skandinaavisen ja toiskielisten prespyterilääsen seurakunnan pappina Ilmajoella synlyny Arvi J. Heinonen, jo ikämies, joka on Kanaatan puolella pappina toiminu Pohjois-Ontarion kaivosalueilla 35 vuotta kaikkialla suomalaasten keskuures tuntien hyvin Kanaatan suomalaasasutuksen ja sen historian. Hän on v. 1930 julkaissu teoksenkin, »Finnish Friends in Canada», jossa kertoo Kanaatan suomalaasista ja koettaa samalla tehrä toiskielisille selkoa Suomen kansasta ja historiasta. Hän panee sielä toimeen jatkuvasti suomenkielisiä iltakursseja englannin kielen oppimista varten ja on ahkera sanomalehtikirjoittaja.
Puhetilaisuuressani oli sali täynnä väkiä, tullu pitkienkin matkain takaa ympäristöstä. Ja kahviaisis oli väkiä ympärillä mustana tervehtimäs, kyselemäs ja kiittämäs jotta kaffikuppini jäi kylmäksi keekin palan vierehen.
Mäkysen-Iisakki tuli hakemhan että keriittihin häihin Timminsin suomalaasten komialle Harmony-haalille, johna vietettihin Korrin poijan, Lappajärven Kärnän saaresta, häitä suomalaasen flikan kans. Haali oli täynnä väkiä. Kaffin ja keekin menekki alasalis mälytöön, ihmiset häätuulella, pelit soi ja Suomen polkkaa ja jenkkaa jyskytettihin, jotta pyörrytti.
Mä pääsin onneksi sinne alasalihin yhtehen nurkkahan kaffipöyrän äärehen selkä seinähän, jottei ollu kun yhrellä puolella ihmisiä ja sai istualtansa kätellä ja jutella. Amerikan suomalaasten juhliin kuuluu niin kun syntymäpäivinä ja häihin julkaasta niiren lehris suuria monipalstaista ystävien onnitteluilmootuksia, jois on paljo nimiä alla.
Sunnuntaina pirettihin sitte suuret juhlat Timminsin Harmonyhaalilla, että nekin pääsis kuulemhan, jok' oli pitäny olla työvoorolla. Täysi oli nykkin taloo kun Turusen pyssy. Ja paljo oli tullu kommunistejaki kuulemhan. — Kun tilaisuuren lopus jokkin kommunistien päämiehet pyysivät, että eikö järjestetääsi vielä toinen ilta samas paikas, että he saisivat kysellä ja oikoja mun puheitani, niin mä huikkasin heti jotta se passaa! Ja niin sovittiin, että tullaan huomen illalla uurestansa.
Niinkun tultihinkin ja vielä suuremmalla joukolla. Tästä kun pitis tulla suuri väittelytilaasuus, niin Mäkynen rupes puheenjohtajaksi, kirjurikin taisi olla ja minut pantiin istumhan ethen isoon pöyrän taa altavastaajaksi.
— No antaa tulla sitte — sanoon ja sylkääsin kourihini.
Ensimmääsen puheenvuoron pyyti ja sai yks kommunistien tunnettu pääpuhuja, josta mulle sanottihin jotta se lopuksi aina itköö kaunihin aatteensa puolesta. Ensin se pani jyrkän vastalauseen kansan puolesta että mä olin tullu yleensä Amerikkahan ja että kierrän nyt sielä esittämäs vääriä tietoja Suomen asioosta ja kommunismista, joka tarkoottaa kaikille vain hyvää, ja yritän hajoottaa työläisten rivejä. Ja että mä oon muka Suomesta lähretetty porvarien ja kapitalistien palkkapuhuja. Kommunismia hän seliitti ja ylisti, puhui pitkältä niin ummet ja lammet, että toiset yleesöstä rupesivat jo suhrittamhan. Sieltä olis tullu vaikka kuinka pitkältä, kunnes puheenjohtaja koputti ja antoo mulle puheenvooron.
Sanoon jotta siin' oli niin paljo kaikellaasta, kysymyksiä ja itte-vastauksia, jotta mä en tierä mihkä mä vastaasin. Pyysinkin että se tekis aluksi esim. 3 lyhyttä ja selvää kysymystä, jokka puheenjohtaja kirjoottaas ylös ja lukis ne, niin mä yritän vastata. Huomautin kuitenkin, että mua ei oo kukaan Suomesta lähettäny tänne akiteeraamaan, vaan mä oon tullu itte sanomalehtimiehenä kattomhan kuinka suomalaaset täälä elää. Näitä puhetilaasuuksia ovat järjestäneet paikalliset Suomi-Avun harrastajat, jotka ovat pyytäneet minua kertomaan soranaikaisista oloista Suomes. Ja että minä aatteellisesta vakaumuksestani oon kansallismielinen »porvari», jota en täälä Amerikoiskaan oo koskaan yrittänykkää salata. Minä tunnen kommunismin, niin opin eli teorian kuin sen ilmenemisenkin käytännös, koska sanomalehtimiehenä ja täysin venäjän kielen taitoisena oon siihen perehtyny Venäjällä jo ennen lokakuun vallankumousta 1917. — Aate kaunis, voiraan sanoa, mutta mahroton, ja käytäntö väkivaltaa.
No, puheenjohtaja pyyti häntä esittämään lyhyesti kolme selvää kysymystä ensi aluksi. Mies alkas uurestansa paasaamahan, jotta yleesö rupes huutamhan sitä alas ja »tukkiinhan suunsa». Uusia puheenvuoroja vaarittihin kiivahasti. Ne rupes väittämhän sitä kommunistia vastahan. Toiset rupes kiittelemhän ja puolustamhan mua, n'otta mä pistin lopuksi paperossin palamhan, kattelin ja kuuntelin valmista.
Pari tuntia sitä kesti, n'otta »keskustelu jäi vastaukseksi kysymykselle» — niin kuin se on erelleenkin kommunistien ja muiren ihmisten kesken. Ei siinä mitään sopimattomuuksia ollu, tavallista »mielipiteitten» esittelyä ja erimielisyyttä vain, vaikka portahillakin vielä kovasti jankattiin.
Ja nyt lährethän kattomhan sitä »Härmän poikatalua» Porcupaineen. Sen isäntänä on jo viitettä vuotta Jaakkoo Kleemoola Kauhavalta. Se tuli mua kaaralla hakemhan ja manas sainehesti siinä välikyläs, Schumacheris, johna asustaa »pusuja» (jugoslaaveja) jotta n'oon sellaasia remuja, jotta siinä on aina henkiänsä kaupalla, jottei ne aja päälle.
»Poikataloon» perustivat ittellensä Suomesta tullehet »valkooset» ruoka- ja asuntopaikaksi silloon kun »punaaset» Kanaatas oikee isännöövät ja riehuuvat eikä »valkoosiksi» leimatut tahtonehet saara asuntoa eikä ruokaa mistään suomalaasten poortitaloista. Se on osuuskunta. Seinällä klasin alla on raamis vielä alkuperäinen perustamis- ja sääntökirja.
Oli ruoka-aika ja Kleemola-isäntä haastoo pöytähän.
— Tuola sivupöyrällä on talterikit, veittet ja lusikat. Hae itte Lempiltä kitsistä ruokaa. Ja vie kippos sitte takaasi. Sun ei tarvitte niitä itte pestä.
Mä hain ja Lempi kooli parastansa parhaita paloja.
— Tuos pöyrällä on leipää ja maitokannu, kaara itte, — Lempi seliitti ja valitti sitte mulle, jotta poijat käy niin harvaksensa syömäs.
— No eikös Lempi oo miestä saanu? koitin mä lirkutella.
— Huonosta en huoli ja hyvää en oo vielä saanu, se sanoo. — Mä siloottelen vain tätä kissiä.
Hyvä ruoka, ja monellaasta sielä oli. Sai sielä käyrä tilapäisiä sivullisiakin syöpälääsiä, niin ku yks polakki (puolalaanen) joka silloon sattui tulemaan. Ruokamiehiä pakkaa olemhan vähä eikä taloo maksuulla tahro oikee kannattaa, niin että sinne on nyt otettu toiskielisiäkin. Lempi valitti, että monet pakkaa juomahan rahansa ja makaavat sitte monta päivää. — Ei tahro kannattaa, valitti Kleemoolaki, kun hänen piti menny vuonna maksaa omastansa taloon verot. Kleemoola on sairas mies, »silikoosi», mainarintauti, ja syrän niin heikko, jottei paljo mitään jaksa. Istuimma hänen pienes kamarissansa, jonka itte siivooloo, kattelimma hänen perheensä kuvia ja niin hän surullisena sanoo, ettei hän enää Suomia näe.
Tomin kultamainin pääjohtajana, manaaserina, on vanha herra Robert Day, joka tykkää ja suosii aina härmälääsiä. Tomin mainis on ollu isästä poikahan, ja sukukunnittaan miestä Härmästä. Ei tartte sielä sanua muuta, kun työtä hakoo, että on Härmästä, niin kyllä otethan. Härmälääset on sielä eri kansallisuuttakin. Ne ei oo »finniäkään» niin ku muut suomalaaset, ne on »härmiä».
Kertoovat, että yhren härmälääsen taloon poijan, jok' oli sielä tienaamas, piti lähtiä kotia Härmähän taloja hoitamhan, ja päästää nuorempi velii tilallensa taloonhintaa kans vouvaamahan. Niin se kirjootti kotiansa veljelle, jotta hän tuloo nyt sitte kotia, ja jättää saappahansa ja työverhansa alha sinne mainihin. Sinne 18. levenille, hissistä suoraa triftihin, aivan päähän asti, vasiman puolisehen stooppihin, sivutimperin tolpan päälle jotta — ota siitä kun tuut.
Ja kun se nuoreet velii sitte tuli veljensä tilalle Tomihin, niin se sanoo jotta:
— Ool rait — mai workin-tressi—tie toopis!
Eikä tarvinnu komppanialta työpukua ollenkaan. Meni alha ku kotiansa, suoraa stooppihin ja puki tolpan noukasta veljensä tressin päälle.
Tomin päätirehtöörin kotona on jo pitkän aikaa palvellu Liisa Kuivanen Ylistarosta. Se on seliittäny sille pääherralle Suomen sotia ja kuinka sielä on puutetta ruaasta ja vaattehista, niin että sekin on ruvennu auttamahan Suomia ja lährettämään Liisan kansa pakettia tänne.
Timminsistä täytyi kiiruhtaa takaisin etelään Torontoon. Aamulla varhain, karvaasena ja väsyneenä olin taas Toronton suurella asemalla, otin taxin ja ajoon pastori Toppilan, vanhanpoijan kirkkopappilaan. Olimma sopineet sen kans, että kun pohjoosesta palaan, saan asunnon hänen luonaan, sulkeurun sen kansliahuoneeseen, ettei kukaan ystävällinen ihminen saa tietää, että oon tullut takaasin. Että saan pari päivää levätä kolmen viikon yhtämittaaseen rehaamisen jälkeen ja että saan kirjoittaa rauhas näitä kirjeetä. Sain levätä ja hoitaa kirjeenvaihtoa kotimaahan.
Oli mulla sielä pastori Toppilan salakamaris vähä seuraaki. Sill' oli oikee komia ja laiska salvettu kissimollikka, jota mä puorista ostetulla kissin purkkiruualla syöttelin ja tosi tarpeen mukaan päästelin klasista pihalle. Eikä sillä pihalle muuta asiaa ollukkaa, jotta se tuli pian klasista takaasi. Ei se viittiny naukuakkaa, me ymmärrimmä toisiamma muutoonkin. — Viis taalaa se maksaa, sanoi Toppila, — kun eläinlääkäri poikakissille tuollaasen luonteen leikkauksen toimittaa. Eikä se ota kipiääkään.
Mutta sitte tuli yhtenä päivänä Toppilalle vierahaksi sen hyvä ystävä, se kuulunsa suomalainen ammattipainija Lehto-Kassu, ja sen kans piti lähtiä päivälliselle yhteen Toronton hienoimpaan hotelliin, »King Edwardiin». Lehto-Kassu kertoo, jotta hän on ajanu rakennuskiviä ja tarpeita Windsorin kaupunkiin suomalaasten talkoolla rakentamaan kirkkoon monta viikkua ja ollu päämiehenä sitä pykäämäs. Ja että pian se on nyt valmis. Mutta että hänen piti nyt tulla tänne Torontoon hieromaan suuren vuokrataloon kauppaa, johna on 100 huoneistoa. Se on perikunnan taloo, muut möis, mutta yks panoo vastahan. Sille soitettihinkin kesken piffiä siitä kaupasta, mutta kun tuli takaasi, niin sanoo jotta sielä se porukka aina vai riitelöö ja pyytivät orottaa vielä huomisehen.
Sitte Kassu rupes kehumahan, että heillä sielä Windsoris on etevä suomalaanen kapellimestari, yliopistot ja konservatoorit käyny, joka johtaa Windsorin kaupungin orkesteria: Matti Hölli. Sill' on etevä musiikkiveliikin, ja koko perhe soittaa. N'oon tamperelaasia, se kapellimestarikin pienenä tuotu Amerikkaan. Siitä Höllin mestarista vielä kuullahan! »puustas» (mainosti) Lehto-Kassu oman kylän poikaansa.
Se King Edward-hotelli on niitä isoon mailman hotellia, johna on jos mitä. Sielä oli kilpa-ajojen totalisaattoriveikkaus ympäri maata monista ajoista käynnis. Ja oli sielä suuri toimisto pörssikauppojakin varten. Suuren pörssihuoneen takaseinällä on musta taulu kattohon asti, johna on pörssiosakkeitten nimilista; pari miestä takkihijaasilla, kliitu käres huuteli nimien jälkeen hintoja ja monta sähkölennätinkonesta naputti yhtä mittaa pörssihintoja. Kaikellaasta väkiä tuli ja meni, istuskeli tuoliilla, katteli papereitansa, merkitti kirjahansa ja räknääli. Pöytien takana istuu »klerkkiä», toimisto-kriiväreitä, jokka otti ostoja vastaan. Ja sivuhuonehes on täysi »tillikka», kansankapakka, johna istuttihin lakit pääs, palttoo seljäs, ryypättihin ja rähistihin.
Vuorinen sanoo mulle yhtenä päivänä, jotta haluatkos lähtiä kattomahan ja kuulemhan Enklannin parlamentin kommunistipuolueen johtajaa, sitä suomalaasta Konni Siljakkusta. Se puhuu tänä iltana Kanaatan-Neuvostoliiton Ystävien seuran akitatsuunikokoukses. Mä ostin piletit, jos tahrot tulla.
— Totta helkutis mä sitä näytelmää tahron nährä, kun mä tierän mikä mies sen isä, se vanha Konni Zilliacus oli! Ja sen vanhimmasta poijasta on tuallaane tullu!
Sen isä, vanha Konni Zilliacus (1855—1924), uhras koko elämänsä työn itsenääsen Suomen synnyttämiseksi. Se se oli, joka alkas passiivisen ja aktiivisen taistelun Poprikoffia ja keisari-Venäjää vastahan jo 1890-luvulla. Se oli »Vapaitten Sanojen», Grafconin aselaivan, Voimaliiton ja sveitsiläästen tussarien takana toimen miehenä. Se toimi venäläästen »emikranttien» salaasis ja julkisis vallankumousta valmistelevia kokouksis ympäri mailmaa. Tuo sen vanhin poika Konnikin on syntyny Japanis, johna sen isä asuu kolmatta vuotta muhinoimas Japanin tiplomaattien kans Venäjää vastahan Venäjän—Japanin soran aikana. Ja paljo muuta! Vanha Konni Zilliacus on ittenääsen Suomen yks suurimpia ja aktiivisin ittenäisyystaistelija. — Hän sai nährä haaveensa, jonka eteen hän elämänsä uhras, toteutuneena, sillä hän palas hiljaasena miehenä vapautuneeseen Suomeen 1919 ja kuoli 1924. Viimmeisenä hyvänä työnä hän kirjootti erinomaasen kokkikirjan, »Serän keittokirjan», jok' on mullaki.
Ja hänen poikansa on nyt Enklannin alammaanen ja esiintyy Enklannin parlamentis kommunistisen puolueen jyrkän siiven johtajana! Kyllä Suomes hänen lausuntojaan on lehristä saatu lukia. Ja ihmetelty. — Mennähän!
Tultihin Teknillisen opiston suureen kokoussaliin, pääsylippu maksoi 35 senttiä. Ihmisiä kokoontui ehkä n. 300, puoli salia, kirjavaa väkiä, tietysti sen Kanaatan — Sovjet-Venäjän Ystävien seuran jäseniä ja toimihenkilöitä! Sekä vähä muutakin väkiä. Rautaputkista tehryllä näyttämölavalla istui sen seuran johtokunta, kymmenkunta henkiä, joukos se »vieraileva toveri» Zilliacus.
Oli hauska seurata tätä lavastusta ja kokoustekniikkaa. Se oli sitä samaa, jota kommunistit käyttää ympäri mailmaa, mutta täälä vielä vähä petrattuna.
Ja sitte se alkoi, väljästi ja vapaasti. Esti astuu puhumahan kuiva käppärä ukko, joka oli joku virkaheitto upseeri. Esittelijä sanoi, että se on eversti, joka on ollu sotilastehtävis Jugoslavias ja tuntoo sen maan kansan ja asiat. Sotilas se olikin, sillä se karjui kuin vanha leijona. Se sanoo, että (Titon valtaanpäästyä) sielä nyt oli kansa vallas ja kaikki hyvin, liittolaaset vain juonittelevat ja uhkaavat sen vapautta. Maa on rikas, kaikkia on sen kansalla. Pois sormet Jugoslaviasta! (Nyt on nuotit Jugoslavias taas käännetty!)
Sitte astui esiin pappi, hauska poika, joka jutteli krouvia vitsiä, nauratti yleesyä ja kehootti liittymhän jäseneksi tähän rauhan ja kulttuuriseurahan. Sitten seuran »toimitsijat» kulki jakamas yleisölle painettuja jäseneksi liittymiskorttia.
Sitte astui lavalle se Enklannista vierailemaan saapunu Konni Zilliacus. Hän on isokokoinen, vaalea, melkeen kalju, lihava, pyöriäpäinen, veteläryhtinen, huolimattomasti pukeutunut oravahampainen mies. Seisoi sivuuttain, pää vääräs yleisöä kohren, puheli käsiään käyttäen, suomalaasittaan asioota selitellen aika kuivasti, mutta korottaen ääntään heitti aina joukkoon loukkaavia ja ivallisia syytöksiä Enklantiin ja varsinkin »Kurkhilliin». Hän solvaavin sanoin moitti Amerikkaa Kreikan aseellisesta avusta. Ja pisteli ja syytteli Kanaatan hallitustakin hyvin loukkaavasti. Kommunismia hän kehui ja kiitti Neuvostoliiton oloja. Seuran käsientaputtaja-miehet, »toimitsijat», tuon tuostakin puhkesivat riemuhuutoihin, keskeyttäen hänen puheensa ja paukuttivat käsiänsä, jona aikana puhuja piti tairepausseja ja hymyyli yleesölle niin kun taktiikkaan kuuluu. — Mun vieres yks sakinmies huuti, taputti käsiä ja pukkii muakin kylkehen, jotta: taputa säkin. Mä sanoon, jotta mull' on niin ahras takki yllä, etten mä voi, mutta mä tomotan jaloolla.
Sitte sai yleisö tehrä — kirjallisia kysymyksiä — ovela kokoustemppu! Niitä tietysti kirjoittivat ennakolta sovitusti sakin miehet, ehkä jotkut uteliaat sivullisetkin, jotta niitä kerääntyi aika tukku. Kaks sihteeriä nosteli käsiänsä jotta: kovasti paljo tuli, — rupesivat sortteeraamaan kysymyksiä ja hetken päästä esittelijä sanoo jotta:
— Näitä on niin kovin paljo! Se osoittaa arvoisan yleisön suurta mielenkiintoa meidän aatteeseemme —liittykää jäseniksi seuraamme! — Menisi viikko käsitellä näitä kaikkia, niin että ottakaamme edes tärkeimmät ja antakaamme puhuja-vieraamme mister Zilliakkun vastata niihin.
Konni-poika otti ja luki kuin vettä valaen. Ja sattuikin niin erinomaisesti, että ne oli ohjelmakohtia ja päivän tulipalopolitiikkaa, jossa sai oikee ruotia liittolaisten hyökkäyspolitiikkaa. — Ja kansa klappas.
Sitte kannettiin puhujalle kolehti. — Mäkin panin tooppihin pulskan 10 senttiäni.
Viivyin vielä pari päivää Torontos voirakseni olla Toronton suomalaisten jokavuotisis suurimmis juhlis. Vuoresta 1924 ovat ne viettäneet sielä Suomen itsenäisyysjuhlia. Nyt oli Suomen itsenäisyyren 30. vuosijuhla, joka yhteensattumien ja Galerie Artin suuren, kauniin juhlahuoneiston saannin takia pidettiin jo 27. p:nä marraskuuta. Se oli torella suuri ja harras juhlahetki. Ensiksikin sali oli korkia, taireteoksin koristettu juhlahuoneisto. Ja suomalaasia n. 400 henkiä, miehiä, naisia ja lapsia, arkipäivisin tavallista suomalaasta työkansaa vain, mutta täs vanhan isänmaansa suurjuhlas niin hienosti ja hyvin puettua ja käyttäytyvää kuin missä tahansa Helsingin suuris isänmaallisis juhlatilaasuuksis.
Tervehryssanat lausui pastori K. Toppila. Oli hyviä soitto- ja lauluesityksiä. Kaksi Hanssen-nimistä suomalaasta tyttölasta kansallispukimis soitti hyvin viulua. Kuoro lauloi isänmaallisia lauluja. Toimittajarunoilija Jussi Palokangas oli kirjoittanut komean juhlarunon. — Toronton Suomen varakonsuli Graham puhui kauniisti vapaalle Suomelle ja ilmoitti samalla, että Kanaatan suomalaasten 100 000 dollarin suurkeräyksen tavoite oli nyt juhlapäiväksi saatu täyteen. Juhlapuheen isänmaan itsenäisyyrelle ja sen taisteluille vapautensa puolesta piti voimakkaasti mr Salonen.
Vaativat muakin, Suomen vierasta, sanomaan jonkin sanan. Puhuin isänmaan rakkauresta, miten Suomen pieni, köyhä, mutta sitkeä kansa on koko kirjoitetun historiansa aikana, läpi 800 vuotta, taistellu nälän ja vilun vaiheilla vapautensa ja kansallisen olemassaolonsa puolesta eikä ole sortunut. Samalla kiitin kotimaan puolesta Kanaatan suomalaasia heirän lämpimästä vanhan isänmaansa rakkauresta ja siitä suuresta avusta, mitä ne meille nyt vaikeuksissamme ovat antaneet.
Se oli kaunis, harras isänmaallinen juhla vieraalla maalla, jota ei unohra Suomen mies, joka sai olla mukana. — Sillä vain ne, jotka ovat oikean isänmaansa, synnyinmaansa, menettäneet, tietävät, tuntevat ja käsittävät, mitä sana »isänmaa» merkitsee.
Koko marraskuu 1947 oli menny Kanaatan puolella laajas Ontarion valtios. Kolmen valtion »raittius-keisari» J.O. Myllykoski oli järjestäny mulle oikein hevosen urakan Amerikan puolella Ohion valtios, johna asustaa sakiasti eteläpohjalaasia. Myllykoski on Amerikan suomalaisen raittiuskeskustoimikunnan pitkäaikaanen, tarmokas sihteeri, joka panee toimeksi. Hän on Ylistaron Isostakylästä v. 1913 lähtöisin.
Suuren Ontariojärven rannat ovat herelmällisiä maita ja kauniita maisemia. On pitkiä lehtipuu-rantaasia lahtia, kauniita suuria ja pieniä saaria, huviloita ja puutarhoja. Varsinkin Toronton seurun rantapuistot ja maisemat on muistoonjääpiä.
Kolmisen tuntia kestää Torontosta rajalle, Niagaralle — eli Näiägärälle, niinkun ne sanoo. Tuo väli oli suurenmoinen nähtävyys: yhtämittaista omena- ja puutarhamaata. En ennen ollu sellaasia herelmäviljelyslakeuksia nähny. Silmänkantamattomia herelmäpuupeltoja kuin riviin kylvettyä hamppua, kauniita asumuksia, rantamaisemia, taustana laaja Ontario-järvi.
Ontarion ja Erie-järvien välillä on 58 km leviä kannas. Erien järven vesi on 100 m ylempänä Ontarion pintaa. Nämä järvet yhristää Niagaran leviä, väkevä joki, joka on Kanaatan ja Amerikan rajajoki. Siinä on kaksikin kovaa koskia, ylä- ja ala-Niagara, vaikka kun Niagarasta puhutaan, tarkoitetaan kannaksen keskipaikalla olevia isoja Niagaran koskia. Ja siinäkin on kaks putousta. Joes nim. ennen putouksia on suuri saari, niin että Amerikan puolella on n. 320 m ja Kanaatan puolella n. 900 metriä leviät ja n. 55 m korkiat seinäjyrkät vesiputoukset, joista paasaa n. 6000 kuutiota vettä sekuntis alas. Kosken alla on 100 m syvä ryöppykuoppa (Whirpool), sellaanen kuohu ja pauhina, ettei puhetta kuule. Kalliopohja on siinä katkennu ja Kanaatan puolelle muorostunu hevoosenkengän muotoone kallioreuna, jonka yli leviä virta yhtäkkiä putuaa ja vesi hajuaa valkooseksi vahruksi, johna auringon valo leikkii kun sateenkaari. Iltaasin, pimiän aikana, putousta valaistaan monifärisellä sähkövaloolla, niin että se on suuruuresnansa ja jylinäsnänsä torella mahtava ja kaunis näky.
Niagara ei oo mailman suurin ja korkein vesiputous, mutta se on maailman kuuluisin matkailu-koski-nähtävyys, Kanaatan puolelta nimittäin. Noin 2 miljoonaa matkailijaa sanotaan vuosittain sielä käyvän. Sinne tekevät Amerikan nuoret parit häämatkojaan, »hanimuunia» eli hunaja-kuukautensa.
Niagaran molemmin puolin on samannimiset kaupungit: Niagara Falls. Kanaatan puolinen pikkukaupunki on se varsinaane matkailukeskus, sillä siltä puolelta Niagaraa on katteltavakin. Sielä on putousta vastaan koko ranta-alueen pituune kaunis puisto ja suuri turistiravintola, matkustajahotelleja, muistoesinekauppoja, kioskeja ja kaikkia mahrollisia rahanpyyntikatiskoja. Oli sielä näköalatorniki ja sen pohjalla »palava lähdekin». Pimeän huoneen pohjakuilusta nousi jotakin kaasuja sisältävää vettä, jota mies nosti napolla ja tuikkas palamaan, niin että se valaisi huoneen. Sitten sammutti sen, sytytti sähkövalon, kaatoi lasiin ja joi sitä vettä. Tarjos meillekki imehtelijöille. Mäkin join eikä siinä tuntunu mitää sivumakua. N'otten mä tienny, mitä se oli, mutta kyllä piiriklasi sen päälle maistui paremmalta.
Koko kaupunki elää huvimatkailijoista. Kesän aikana on hirveä ihmiskuhina, pelit ja kiikut käynnis. Putouksen suvannos on huvimatkalaiva jolla tehrään matkoja putouksen alapuolelle. Päälle annetaan sarettakit, ettei vesihöyrystä kastu. Rannasta rantaan on teräsköysirata, jonka raitiovaunun kokooses klasikaapis maksua vastaan kuljetetaan yli ihmisiä koskia ihaalemas.
Päivän töllistelin mäkin sielä tuota imestä kattelemas ja ajoon sitte uutta korkiaa ja siroa Sateenkaari-(Rainbow)siltaa ylitte Amerikan puolelle. Tulli- ja poliisitarkastus on kranttua sielä. Mäkin tartuun kiinni passistani ja tutkittihin puoli tuntia, kun Amerikkahan tullessani rantapoliisi oli vahingos kirjoottanu 7:n merkin 8:n merkin tilahan mun oleskelulupahani. En ollu ittekkää sitä huomannu. Sen mukaan mun olis pitäny poistua maasta jo ennenkö sinne olin tullukkaan. — Mutta selves se, kun yhres tuumattihin, ja sanoovat etten mä oo kommunistin näköönenkää.
Amerikan puoleinen Niagara Falls on nouseva tehraskaupunki, sielä kehräthän mm. vehnästä lankaa. Sielä on suuri viljatehras, joka valmistaa monellaasia valmiita elintarvikkeita, pakettiruokaa, ettei muuta kun lämmittää tai kaataa jotakin lientä päälle. »Kehrätty vehnä» on torella kun vehnälankatukku. Lämmintä maitoa vai päälle, niin se on maukas aamiaispuuro. — Vaikka saahan meillä Vaasas nyt ostaa kans jo valmista hernessoppamakkaraa, n'otta pian ne konstit osatahan meilläki.
Niagaralta painoon junas suureen Buffalon (sanotaan Baffalo) tehras- ja kauppakaupunkiin, johna asustaa kans tuhatkunta suomalaasta. Kutsuja oli tullu sinnekin, mutten keriinny. Kattelin vain vähä kaupunkia ja sen suurta, komiaa keskus-rautatieasemaa, johna on mahtavat freskomaalaukset seinillä.
Buffalosta lähtöö rautatie kiertämään Erien-(Iirin)järven etelärantaa Ohion valtioon, johna eteläpohjalaasia asuu oikee trusapäis. Koko valtios lähentelöö suomalaasten luku siinä 70 000. Ashtabula ja Fairportti on eteläpohjalaasten vanhimman asutuksen pesäpaikkoja jo 1870—80-luvulta. — Kattelin karttaa jotta: asuttua, laakiaa maata ne seurut on kuin Pohjanmaa ja Iirinjärvi kuin meri, ylinäkemätöön, rannat huviloota täynnä ja kaupunkipaikoos on suuret hoiretut rantapuistot, paviljonkeineen ja uimarantoineen.
— Minkähän näkööne se Astapula nyt sitte on? ajattelin.
Pikkuunen matala kaupunki se oli. Asemarakennus melkee ku Tervajoki, puusta vai kaksikerroksinen pytinki, harmaas maalis ja ottas nimi Ashtabula. — Raiteita vähä enempi ku Kyröös, muttei paljo! — Vähä ihmisiä oli liikkeellä, »seksuuna»-(rautatien)miähiä vain seisoskeli kintahat käres vekseliis ja kattelivat, kun me minuutin vai seisoomma.
Puolen tiiman päästä tultihin Painesvilleen, kans pikku kaupunkikin, jok' oli nyt määränpää. Sielä oli vastas Myllykoski kaarallansa ja Matti Mäki Ylihärmän Alikärriltä. Lyötiin kättä ja lährettiin Matin asunnolle, eikä sinne ollukkaa kun pari mailia. Sielä otti Matin missis Siiri, »turkulaanen flikka», niin kun se itte sanoo, puhelias, painava ja ponteva missis, minut avosylin vastaan jotta: meill' on hyvää tilaa, kyllä mä ja Matti oomma orottanehet.
Tämä »Matti Mäki», sillä niitä on Amerikas paljo samannimisiä, oli hauska tuttavuus mulle, kun s'oli sieltä Härmästä, Petterinmäjen takaa Alikärrin loukolta, tutulta nurkalta ja aika klippari mies. Meistä tuli heti hyvät kaverit ja praatattihin Pakankylän asioosta. Se oli tullu 1905 Amerikkahan ja kiertäny sielä eri puolilla, kunnes kulkeutui työnhaus viimmee Fairporttiin. Pääsi sielä Diamond Alkali Komppanin suurehen kemialliseen tehtaaseen, jota suomalaaset sielä nimittävät »Moskamyllyksi». Siinä työskentelöö 2 500 miestä, joista puolet suomalaasia. Matti oli sielä 25 v., jolloin loukkaantui 1944, sai käsiinsä hermovian, käret täräjää, n'otta pantihin komppanian eläkkeelle.
Kun Matti joi kaffia, niin kuppi sen käres täräji niin jotta aivan mä kauhistutin, jos se flässyyttää kaffia Siirin fiinille tuukille. — Mutta Matti veisteli vain, joi kaffinsa ja sanoo, jotta — teeppäs sä tämä sama temppu. Kalistele näin, mutta tippaakaan ei saa nokahuttaa pöyrälle!
— Sen Prooteerin Esan kans m'olimma kerran kun m'olin 18 vanha, sielä Vaasas käymäs, kertoi Matti. M'olimma sen kans kesällä halkoja hakkaamas Kröönviikin klasipruukis. Kun sitten »kuittasimma» (lopetimme), niin tulimma Vaasahan ja ostimma kaks litraa viinaa. Kun meill' ei ollu lekkeriä ja kotona oli, niin me ostimma suuren kuparisen kaffipannun, jott' on jotakin lahjaksi tuotavaa, kun kotia tullahan. Mutta me päätimmä este vähä maistella, ennenkö lährethän jalkaasin Vöörin kautta Alikärrille. Oli korja kesäpäivä, niin me vähän matkaa kaupungista menimmä yhtehen koivikkohon maistelemhan. Vooron päästä kaffipannun truutusta ryypättihin ja vähä laulettihinkin, n'otta sinne mässährettihin aamuhun asti. Vähä päänparannusta vielä oli pannus; se nakattihin suihin, ennenkö lährettihin piaksua heittähmän Vöörille.
— Ja kovasti Prooterin emäntä kiitteli ja ihasteli, kun me sille niin komjan kaffipannun toimma, nauroo Matti.
— Ja muistan mä senkin pyhäpäivän, kun olin 8-vuotias ja pääsin oikee hoijakan peräistuumella kahren kummin kans pikkuveljiä kasteelle viemähän Ylihärmän kirkolle. — Äitee oli antanu kummitärille viiskolmatta penniä, että se ostaas Tervosen pakarista kokonaasen fleetupellin kaffikalaassihin kotia, sitte kun tullahan. Pappilasta me ajoomma Tervosen kohtahan, se kummitäti haki puorista sen fleetupellin ja antoo mulle jotta:
— Pirä ny sä Matti tarkasti tätä nisua, ettei katkee, kun mä pirän vauvaa...
Ja niin lährettihin ajaa kiikuttamhan takaasi Alikärriä kohre. Mutta kun mun nenäni alla haisi se komja nisupelli ja mun teki niin mieli, niin en saattanu olla tuantuostakin hyppyysellä nipistämästä pientä murenaa altapäi, ettei näkyysi. Se maistuu niin hyvältä, että aina vai käsi meni ittestänsä sinne nisun ala, n'otta Vesiluoman mäjes se fleetupelli jo murtui ja kotona siitä oli vai kuoret jäljellä...
Siiri-emäntä oli kovana, että ennenku nukkumhan menöö, pitää ottaa »paati», niin nukkuu hyvin. Niillä oli hyvä haussi, kaikki paikat hyväs kunnos, kylpyhuoneskin posliinikaakelista valkoone ja lipoone ku pottu. Otin niin kuuman liotuksen, että aivan hoittollona hoipuun vierashuoneen levjään sänkyyn untuvapeitteen alle ja nukuun kun tukki lähes puoleenpäivään asti, kunnes Matti knoputti varovasti ovhen jotta:
— Myllykoski on jo tullu ja syöräkki pitääs...
— Joo, sanoo Myllykoski. — Tänä päivänä klo 2 sä puhut esti Fairportis Kasvi-raittiusseuran taloolla ja illalla meirän pitää olla Clevelannis 8:lta haalilla. Laita kapsäkkis kuntohon parin viikon yhtämittaasta menua varten. Joka ilta puhe eri kaupungis; esti täälä Ohios, sitte Pennsylvanian ja West Virginian valtios. Sitte takaasi tänne Matin tyä; toinen tilaasuus Fairportin kirkos ja Clevelandis ja sitte vasta nämä rantakaupungit, niin jouluksi kerkiät Michikaanin puolelle. — Potti-Kallen poika, jok' on »unterteikeri» (= hautaantoimittaja), viä sun Kliivlantiin, sieltä jatkat matkaas erelleen. Ja nyt lährethän!
— Hyvästi, Matti! — kerkesin sanua, kun hairasin hattuni, sillä Amerikas on, niin kun tierättä, »hori-op» (kiirus) aina.
Painesvillen (Peinsvill) pikkukaupunki on n. 3 km Fairportin, n. 5 000 asukkaan kaupungista. Fairportin asukkaista on yli 60 prosenttia suomalaasia, se on oikee kyröläästen ja ylistarolaasten kaupunki. Täälä Fairportis se oli se Ami Kaukonenkin, koko Amerikanmaan ensimmäänen naispormestari. Kaupungin virkamiehet ovat nytkin enimmäkseen suomalaasia. Ja ovat olleet aluusta lähtien mukana, kun Fairportista alkoo kaupunki kasvaa, jokisuunsa sataman kautta n. 70 v. sitte, kun »rautamultaa» ruvettiin Duluthista laivoolla kuljettamhan Erien rantaan ja rautateillä Pittsburgin suuriin terästehtaisiin. Suomalaasia oli silloon lapiomiehinä satamas eli harboris. — Isokyröläänen Killinen, joka oli kaupungin hallitukses, vaikutti suuresti siihen, että saivat Fairportiin sen kemiallisen suuren »moskamyllyn», josta enemmät puolet kaupungin ihmisiä elää. Fairportti on myös monen rautatien solmu, niin että paljo on suomalaasia myös rautatiellä, »seksuuna-miehinä». Suomalaasia sielä on kaikis hommis, työlääsinä, kauppiaina, opettajina, kaupungin virois ja töis, kräätäreinä, suutareina jne. enemmistönä. »Toiskielisistä», on unkarilaasia eniten, sitte »pusuja» (slaaveja), eikä ne sielä rähise ja riitele niin kun ruottalaaset Suomes, vaan ovat hyviä »jenkkiä» kaikki, puhuvat maan kieltä keskenänsä ja klopottavat kotonansa mitä muuta kieltä kukin taitaa.
Painesvillen ja Fairportin välille on kasvanu pieni välikylä johna kans asuu suomalaasia, mm. Alikärrin-Matti. Kun Fairportis on toiset puolet Ylistarosta ja Isooskyröstä, niin Alikärrin-Matti on esittäny, jotta hänen välikyläänsä on sanottava »Fyrrykyrööksi, niin oltaas täs kaikki kolme korvan, niin kun sielä kotonakin: Ylistaro, Kyröö ja Pikkukyröö».
Fairportin Kasvi-raittiusseura oli 55 vuotta vanha. Sataman rautamullan lastaustöis niihin aikoohin työskenteli lapiomiehinä paljo suomalaasia. Työ oli raskasta, yötä päivää kilvoittelua toiskielisten työporukkain kans paremmuuresta, sillä vain parhaita miehiä pirettiin töis. Palkat olivat alhaisia. Mies se joka pysyi porukas ja pääsi tienaamaan. Suomalaaset olivat sitkeimpiä, vetivät kaiken irti ittestään, pärjäsivät taistelus leivästä, ja siksi heitä pesiytyi paikkakunnalle. Elämä oli raakaa ja armotonta, juotiin ja tapeltiin. Näistä ajoista ja oloista kertoi mulle vanha rouva Killinen, joka miehensä Matin ja muutamien muitten vakavahenkisten silloosten suomalaasten kans perustivat Kasvi-raittiusseuran siivollisemman elämän aikaansaamiseksi suomalaasten kesken. Siihen liittyikin paljon suomalaasia, saatiin seuralle suuri kokoustalo hyvältä paikalta ja Kasvi-seuran toiminta on aikoonaan ollu Fairportin suomalaasrientojen keskuksena.
Kasvi-seuran juhlasali oli nytkin tupaten täynnä vakavamielistä väkeä. Alkajaasiksi veisattiin virsi ja papin rouva piti kauniin rukouksen Suomen puolesta. Minä kerroin isänmaamme tapauksista ja oloista sotien aikana ja kiitin kaikkia siitä suuresta avusta, mitä fairporttilaaset ovat tehneet Suomen hyväksi.
Myllykoski näytti kelluansa, jotta horiop!
Täytyi kesken lähtiä juhlista, »hautaantoimittaja» Potti orotti frouvansa kans isos kaarassansa, jolla lährettihin lennättämhän Clevelandin miljoonakaupunkia kohre. Laihialta lähteneellä konsuli Kalle Potilla on neljä poikaa, joista kolmella on omat hautaustoimistonsa Fairportis, Astabulas ja Detroitis. Neljännen ja nuorimman tapasin Detroitis Historiallisen seuran päivällisillä. Hän kertoi olleensa sotilaana pari vuotta Filippiineillä ja ensimmäisenä ja ainoona suomalaasena suorittaneensa maisteritutkinnon Honolulun yliopistos.
Laskettelimme siis Fairportista Erien tasaisia, kauniita viljelysseutuja Clevelandia kohti. Tämä väli on parikymmentä mailia ja yhtämittaista puutarhaseutua. Sielä on vieri vieres suuria »nurseryta», puutarhoja ja isoja lasiseinäisiä kasvihuoneita, joiren porteilla komeili suuria nimikilpiä, joissa seisoi: nursery.
Ihmettelin sitä, että kun sana nurce (nörs) tarkoittaa sairaanhoitajatarta, niin kasvatethanko niitä täälä kukkapurkiis?
Mister Potin pulska frouva, jok' on saksalaasta syntyä mutta puhuu selvää Laihian kieltä, nauroo katkeraksensa, mutta valisti mua muukalaasta jotta:
— Joo joo, mutta nörseri merkittöö myös klasihuonesta, johna kasvatethan kaikellaasia kukanplanttuja eikä flikkoja.
CLEVELAND
Ennen Clevelandia on Erie-järven rannalla tavattoman laaja Euclid-niminen huvipuisto, lukuisia avonaisia puistoravintoloita ja suljettuja klubihuoneistoja, jokka on yötä päivää auki autohuvimatkailijoota varten.
Ilta jo hämärti kun tultiin suuren Clevelantin esikaupunkeihin ja sen pitkille pilarien päälle rakennetuille leveille silloille, jois on seittemänkin ajoraidetta vierekkäin. Clevelanti jää vieraalle mieleen juuri noiren monien pitkien ja korkeitten siltojensa takia, jotka risteilevät sen parin joen ja matalien saarten yli. Kaupungin keskusta on korkiaa, mahtavaa pytinkiä; keskusasema ja postin talo kerrassa uhkeita piikkejä.
Clevelandissa arvelivat asuvan n. 2 000 suomalaasta. Ne työskentelevät kaikilla aloilla kaupungin monis suuris metallitehtais, konttoreis, kirvesmiehinä, käsityöläisinä, laivois ja satamis. Se on laaja ja monisokkeloinen kaupunki, niin etteivät kyytimieheni tahtoneet löytääkkää kyrölääsen Matti Kallion talolle, johna päivällinen ja sauna orotti ennen iltamaa. Tämä Matti on kirvesmies ja fiinin työn nikkari, käsityönopettaja jo Suomesta lähties. Kun sillä täälä nyt on kaikellaaset hienon työn koneet ja laitteet verstaassansa kellarihuonehes, niin se näyttää tekevän vaikka mitä puusta ja metallista. Maalaa ja korjaa öljytaulujakin. Sillä oli pöyrällänsä niin siroja puuleikkaus- ja upotustöitä, kauniita lippaita ja lehtitelineitä, että hattua nostin. Se käärii taaloja sillä, että se rakentaa aina vain uusia haussia ja myy sitte, kun uuren valmihiksi saa. Välillä käy ansiotöiskin ja siinä sivulla pykää ittellensä aina uusia taloja. Eikä hosumalla mitään tavallisia haussia, vaan aina viimeestä muotia ja uusia parannuksia. Tämäkin taloo oli vasta hiljan valmistunu ja oli niin hyvin tehty, huonesijoittelu käytännöllinen, keittiös emännälle kaikki kaapit, tiskipenkit, hyllyt, sähköt ja kaasut, että mitä ikinä Amerikas uutta ja erinomaista emännille keksithän, siin' oli. Kaikki oli uutta, puhrasta, kirkkais iloisis färiis kuin nukkekaapis. Sähkö-jääkaapit ja pesukoneet tietysti, jokka on kutakuinkin jokaises Amerikan suomalaases kaupunkilaases työläisperhees.
Kyllä se on hyvä keksintö tuo peismentti eli kellarikerros Amerikan suomalaastenkin omakotitalois. Meilläkin sitä jo on ruvettu laittamhan. Amerikas se on koko kivijalan suuruinen huone, johka sisältä menöö portaat alas. Sielä on hiili- tai öljy-»hiiteri» (lämmityslaite), varasto, isännän työverstas ja hyvin paljolta oma pieni suomalaanen sauna. Kalliollakin oli oikee mestarismiehen rakentama nätti kiuassauna, jota lämmitettiin seinän takaa kellarista; narusta lauteelta vain nykäästä, niin tirahutti makian löylyn. Matti pesi selkääni ku sarvihöylällä vetään, ja kylmä piiriklasi päälle, n'otta kyllä se maistui ja muistuu vieläkin hyvältä.
Illalla sitte haalille, jok' oli tungokseen asti väkiä täynnä. Esittelijänä toimi Iisakki Lehtimäki, kova Suomen mies, joka sielä on paljo hommannu Suomen avun ja poliittisestikin Suomen hyväksi. Hän on kaupungin vanhoja asukkaita ja huomattu mies, joka järjesti soran aikana Suomen ministeri Procopélle Clevelandin herraan ja rahamiesten kutsut ja suuret juhlapäivälliset, joita vieläkin muistellaan.
Tuli sinne mua haastattelemahan suuren toiskielisen lehren toimittaja ja valokuvaajakin, mutta kun mun piti mennä kesken kaiken lavalle puhumahan, niin se istuu orottamhan, ja kun ei se mun pitkästä puheestani mitään ymmärtäny, niin se nukkui, niin kuin ammattiveli ainakin, joll' on hyvä omatunto. Heräs kumminkin heti kun lopetin, niin että sai se kuitenkin sen »intervjuunsa», käteltihin ja tykättihin, ett' oli oikee hauska tavata.
Clevelandis tapasin Erkki Karin, sen miehen, jonka hommasta Kuortaneen invaliitikorille se »Ohion suomalaisten» suuri lahja-auto saatihin äntihin. Asian alku on se, että mister Karin sisar, rouva Kurikka Seinäjoelta, Kuortaneen invaliitikorin johtokunnan jäsen, kirjootti tälle veljellensä, kuinka välttämätä koti tarvittis omaa autua tavarain ja invaliitien kuljetukseen asemalle, lääkärille, kirkkoon jne. omiin tarpeisiinsa, jotta voisikko sä rakas Erkki auttaa meitä?
Erkki rupes yrittämhän, mutta siinä oli monet vastukset. Punaaselta puolelta tehtiin vastaan mitä voitiin. Ja kun sielä vieläkin vihapuhet oli käynnis, että »herrat ja fiinit frouvat sillä sielä Kuurtanehella nyt vain ajeloovat humureisujansa eikä invaliirit saa nähräkkään», niin tein selvää Kuurtanehen invaliitikorista, että se ei saa apua eres valtioltakaan, vaan aivan keräämällä ja kerjäämällä oman maakunnan väki sitä pitää yllä niille meirän maakunnan omille invaliitiille, jokk' ei pääse valtion ja Invaliitiliiton ylläpitämiin hoitoloihin. Esitin samalla Kuurtaneen korin johtokunnan perähäni lähettämän lämpimän kiitoskirjelmän kaikille Ohion suomalaasille, jokka tuon suuren, tositarpeeseen ja käyttöön tulleen auton Kuurtaneen raajarikkoisille invaliiteille aikaansaivat.
Voin nyt kertoa enempikin tuosta lahjasta. Siinä oli vain muutamia miehiä ja naisia, jotka sitkeästi ponnistellen saivat kootuksi toista tuhatta taalaa, minkä se maksoi. Saatei 1,000 taalan kokoonsaanti keräyksellä sielä Amerikois mikään helppo asia oo niin kuin Suomes luullahan. Vasta seurakunta sai luvan arpajaisten toimeen panoon. Pastori Rautiainen ja mr Kivistö tekivät hyvää ja paljon työtä sen eteen. Keräyslistoilla, joita levitettiin ympäri Ohiota, saatiin vain n. 150 $. »Toiskielisiltä» kokoontui lahjoituksia 800 $. Ja Seinäjoelta rouva Kurikka lähetti paljon visakantisia vieraskirjoja, visatöitä, korulippaita ym., joita Erkki Kari sielä kuukausimäärin yritti myirä auton ostoa varten — kommunustien väittäes, että hän muka vain omaksi hyväkseen niitä möi. Sellaasta rähinää siel' oli ollu. Mutta sitä suurempi kiitos ja kunnia Erkki Karille ja kaikille niille, jotka vaivoista ja vastuksista huolimatta ajoovat tämän hyväntyön läpi.
Clevelandis asustaa paljon suomalaasia. Niin paljo Ohion valtios on suomalaasia, jotta John E. Suntala toi mulle lahjaksi 1938 julkaasemansa 122-sivuusen Ohion valtion suomalaasten osoite- ja puhelinluettelonkin. Samoin ilmestyy Amerikas vuosittain »Suur-Chicagon suomalaisten vuosikirja», johna on Chicagon ja sen lähikaupunkien suomalaasten osootteita ja puhelinnumerot. Matkamiehestä tuntui torella mukavalta kattella suomalaasta puhelinluetteloa ja osooteskirjaa sielä toiskielisen miljoonakaupungin hälinäs: samoja nimiä oli sivukaupalla kuin täälä meirän Etelä-Pohjanmaan maaseutupuhelinluettelos.
Tutustuin Kliivlannin suomalaasiinkin. Erkki Kari on toimes vanhan monimiljunääri, 80-vuotisen leskirouvan, suuren puiston keskellä sijaattevas juhlallises herraskartanotyylises rakennukses Erien-järven rannalla. Isäntä oli ollu rikas laivakonttorin omistaja, koti sen mukainen, paljo huoneita, seinät täynnä kauniita, kalliita tauluja, vanhoja huonekaluja, porsliinia ja hopeita. Mummun hovimestarina, talon hoitajana ja uskottuna on Kari toiminu jo 20 v. ja hänen rouvansa yliemäntänä. Heillä on samas taloos viiren huoneen loistohuoneisto, runsas palkka, kaikki taloon puolesta vapaata, oma autokin käytettävis. Mummu vanhuurestansa huolimata matkusteloo paljon; viettää kuukausia millä puolen maailmaa sattuu, niin että Karit asuvat paljolta yksikseen koko taloos.
Musiikkiprofessori Väinö Mäki tarjoutuu näyttämään mulle kaupunkia. Hän on Amerikas syntyny 1901, mutta vanhemmat ovat eteläpohjalaasia. Isä Ville Ahomäki on Kauhavalta Kantolan kylästä, tullu maahan 1889, ja äitee Alahärmän Laiturin kylästä. Lapsia oli 16, niistä Väinö Armas kolmastoista. Hän on poikasesta antautunu musiikkialalle, opiskellu Clevelannis, jatkanu Pariisis ja Berliinin musiikkiakatemias 1929, josta on saanu professorin diploomin. Hän on säveltäny orkesteri-sinfonioita, kantaatteja, pianokappaleita, lauluja kuoroille, kuorojen johtajana ja säestäjänä. Vaimo Vivian, o.s. Kuusela, on synt. Kauhajoen Hyypän kyläs. — V. 1929 kävivät Mäet Suomes kattomas Kauhajokia, Ylistaroa ja Härmää sekä tervehtimäs prof. Klemettiä Kuurtanehella.
Nimensä hän kirjoittaa amerikaksi Väinö Mackey, puhuu puhrasta Suomen kirjakieltä ja seuraa tarkoin Suomen asioita ja kaunokirjallisuutta.
Clevelanti on paitti suuri teollisuuskaupunki, myös hieno yliopisto- ja tairekaupunki. Tairemuseot, konserttiauditooriot sijaattevat kauniitten puistojen ja keinolampien keskellä. — Meirän Messuhalli on tulitikkuloora niihin verraten.
Iltapäivällä lennätti Kari mun pieneen Burtonin kylään 30 mailia etelään Clevelannista. — Burton on vanhimpia suomalaasten asuinpaikkoja Ohion valtios. Vanhukset sielä sanoivat, että 75 vuotta sitten täällä asui paljo suomalaasia, mutta kaikki kaivokset ja tehrastyö on sielä loppunu. Suomalaasia sieltä on lähtenyt Ashtabulaan, Fairporttiin ym. Erien rantaseuruulle, johna silloon aikoo rautamullan purkamistyöt satamis. Nyt on Burton kuollu kylä, josta nuoret lähtevät työansioon muualle. Parikymmentä vanhaa suomalaasperhettä elää vielä farmareina. Kirkkona ja kokoushuoneena käytetään pientä Raittiustaloa, perustettu 1898. Rikhart Pollari, Ylistarosta on Burtonin suurin suomalaanen farmari. Hän lämmitti haalin kamiinaa, mutta turkit päällä sielä istuttihin. Taisi olla kolmisenkymmentä henkiä koolla, mutta sitä kotoosempaa oli juttelu, kun ne oli järjestänsä Kyröönmaasta kotoosin.
Aatteenmiehenä Burtonis toimii ensimmääsenä pitkä riuskia Iisakki Hyyppä, jo seittemänkymmentä täyttäny ikämies Ylistaron Heikkoolasta. Hän on innokas ja kiivas vanhan Suomen mies, hommannu paljo sotien aikana avustusta Suomeen myös toiskielisiltä. Jälkisoran aikana, kun Amerikka oli Neuvostoliiton puolella ja kantoi työläisiltäkin palkasta erikoistuloveroa, jonka sanottihin menevän Venäjän sota-avustuksiin, Iisakki Hyyppä, joka työskenteli kirvesmiehenä Clevelannis, lopetti silloo sen työn kokonansa, jotta hän ei anna senttiäkään Venäjän hyväksi. — Ja lähti maaseurulle farmitöihin.
— Kun munkin olis palkastani pitäny antaa niille toistakymmentä taalaa, saratteli tämä kova Suomen mies.
Vanhin tuffa koirannahkaturkis ja kovasti renttaa körmystettynä päällä sielä oli 78-vuotias ukko Matson, Amerikan nimeltä, mutta omaa sukua Seppälä Isoonjoen kirkolta. Hän oli olemukseltaan, puvultaan ja puheeltaan niin ehta suomalaanen äijänmuhkura kun ei ikänä olis Amerikkaa nähnykkään, vaikka on punnastanu sielä farmillaan kai 60 vuotta. Kun kysyyn siltä, tuntiko se Niko Talvitietä, Isoonjoen keisaria, niin se sanoo jotta:
— Sen isän, vanhan Talvitien, mä tunnin hyvinkin, ja olihan se Nikokin jo sellaanen poikanen.
Sille Seppälälle oli sukulaaset lährettänehet alpuumin »Etelä-Pohjanmaa kuvis».
— No siinähän oli paljo kuvia Isojoeltakin, sanoon mä. — Kirkonkylästäkin isoo näkymä. Tunnittako enää taloja ja paikkoja?
— Kartelin mä sitä, mutta niin oli muuttunu sekin, ettei muuta ollu enää tuttua kun — maantien mutka.
Istuun sielä iltaa Knuuttilan vanhusten luona niin kun käymääsillä äitimuarin työnä ennen Mäki-Taipalehella; muari paistoo plättyjä, kananmunia ja kaffia päälle.
Monis suomalaasis pikku farmiis, vähä kaukempana tiestä, eletähän Amerikois vielä yhtä alkuperääsesti, ilman sähkyä, kaffelia ja pesukonetta kuin Suomenkin syränmailla. Syörähän kuori-pärinöötä ja joskus äitee keittää kaljavelliäkin. — Hyysikkäkin on tunkion rannalla niin kun pruukathan. Huonehet on hataria ja kylmiä talvella eikä vinttikamaris, jos sellaanen on vierahia varten, oo minkäänlaasta lämmityslaitosta. Mutta Amerikas käytethän enklantilaasta sänkykamarikonstia. Sängys on paljo peitteitä ja niiren alle jalkoopäähän tälläthän isoo pullo kuumaa vettä, joka lämmittää ja jota vastahan saa jalkojansa ponnistaa. Kyllä sillä konstilla hyvin yönsä nukkuu talvella aivan kylmäskin huonehes.
Kertoilin heille, kuinka mailma on muuttunu Kyrööskin siitä kun he lähtivät, jotta Kyrööskin syörähän oman pellon nisua ja omenoita sielä kasvaa.
— Silloo kun tuli sota, niin kyllä me Burttonin suomalaaset olimma lujilla täälä yhren 75 vuoren vanhan äijän kans, ennen kun saimma sen hengille, kertoo isäntä. — Kun silloon yht'äkkiää poliisit vaatii, että kaikilla ihmisillä pitää olla papinkirjat. — Eikä sillä äijällä ollu minkäänlaasta paperia eikä se tienny ittekkää, koska se oikee oli syntyny. Eikä se ollu kuulumi mihkää seurakuntahan. Eläny oli vai täälä toisten ihmisten joukos. Poliisit sitä haki ja kuljetti »kuurthausis» (Courthouse = maistraatis), tutkiivat ja kovistelivat, jotta mikä on tämä mies. Meitä suomalaasia sielä hyppöötettihin ja vannotettihin, eikä me osannu muuta sanua, kun jotta kyllä se täälä on eläny ja ollu niin kauan kun me muistamma, ja Jussiksi sitä on aina sanottu. — Lopuksi herrat suuttuu siihen niin, että ne hakivat jonkin papin, joka kastaa truiskahutti sen ja antoo toristuksen käthen, jotta sekin pääsi hengille toisten joukkoon.
Burtonista lähti mua kyyttimähän pitkän matkaa Warrenin kautta Girardiin maalari Iisakki Maijala misiksensä kans. Maijala on Amerikas syntyny, mutta isä on Ylistaron Kylänpäästä. — Mrs. Maijala kertoo tullehensa 4-vuotiaana äiteensä kans Teuvan Panttilasta isän työ Amerikkaan. Hän sanoi, että muistaa lähröstänsä sen, kun paappa antoo hänelle matkaevähäksi nisuäijän, joll'oli rusinoosta silmät. Mr Maijala, tuos 40 v. ikääne mies puhuu puhrasta Kyröönmaan murretta, vaikka muutoon onkin täys-jenkki, enkliskasta, kun on sielä koulut käyny. Lujas istuu ihmises se oikia äireenkieli, jota on lapsena kotona, sielä vieraallakin maalla puhuttu. Hänellä oli mun juttukirjojani ja sanoo, että hän on pruukannu esittää niitä Burtonin haalilla, »kun me oomma sielä melkee kaikki kyrölääsiä». — Mutta kerran, »siihen aikhan kun haalilla kovasti riireltihin», hän kertoi, mä luin sen sun juttus, kun kaks isäntää tunkiolla tappelivat, se »kukoot tappeli» — ja meinasin saara selkähäni. Ja oisin saanukki, mutta kerkesin livistämhän pihalle. Äijät kyräsivät toisillensa puolue-asiasta ja rupesivat sanomhan, että mä sillä kertomuksella tarkootin ja pilkkasin heitä! — Vaikka mä koitin sanua, että se on Jaakoon juttu, niin ähkyyvät vain, että itte oot sen kirjoottanu! — Ja olsivat lyönehet, jos en keriinny alta pois.
Ohion valtio on Yhrysvaltaan yks tiheimmin asutuja, ja tuottoosin teollisuus- ja maanviljelysalue. Asukkaita on n. 7 milj. Sen maaperästä nousoo hiiltä, öljyä, rautaa, posliinisavia, kaasua ym. Maa on herelmällistä ja monipuolisesti viljeltyä. Maasto on vaihtelevasti kumpuilevaa, monien laivakululle sopien jokien, runsaitten rautateitten ja hyvien autoteiren läpi risteilemä. Siel’ on paljon suuria ja pieniä metallitehtaita, avonaasia hiilikaivoksia ja farmarien pelloollakin seisovia yksinkertaasia naftan pumppauslaitteita, omaa tarvesta ja vähä myintiäkin varten.
Sielä on suuria rautateollisuuskeskuksia, niitä »pelti- ja lankamyllyjä», jois on suuri joukko suomalaasia 60—70 vuotta työskennelty. Ennen se rautapeltin ja rautalangan valmistus tapahtui tehtais torella mieskohtaisesti »vetämällä». Miehet »valssasivat» ja »vetivät» katto- ym. rautalevyjä irrallisina levyinä ja lankaa kuin siimaa, mutta nykyisin juoksee rautapelti koneesta yhtämittaisena kuin paperikoneista sanomalehtipaperi rullalle.
Erikoisesti on savi ja posliiniteollisuus suurta Ohion ja Pennsylvanian valtiois. Sielä näkee tien varras pieniä yksityysiä »kruukmaakareita» ja taiteellisia posliinin polttajia, joilla tupansa eres telineillä on myytävänä satoja posliininukkeja, eläimen kuvia ym. taiteellista kruusitavaraa.
Amerikas näytti nyt olevan muoti kodin koristamiseksi sellaanen, että pieniä posliinikuvia oli kaikki kaapit ja ikkunalautat täynnä. Toisis paikoos näin ikkunois kakskin lasista poikkilautaa päällekkäin täynnä ukkoja ja akkoja, koiria, kissin, kauriin ja elefantin kuvia. Samaa kuvaa piti olla sarjoottain, sentin korkuusesta ylöspäin. Lisäksi kippoa ja kuppia, posliinikenkää, hattua, rasiaa, vaasia, fingerporin kokoosia kaffikuppia ja kokonaasia pöytäkalustoja.
Käsin maalattuja tauluja harvoon näki kodeis. Kauniita painotöitä sitä enemmän. Reklaamikuvitus ja väripainotyö on Amerikas yliveto kaikesta mitä on mailmas nähty, saksalaasestakin, jokka olivat Euroopan mestareita sillä alalla ennen hävitystä. Varsinkin reklaamipuoli on Amerikas torella tairetta.
Maijalat paiskasivat mun vain Girardiin, 10,000:n kaupunkikin, johna illalla oli puhetilaasuus. Leskifrouva Emma Pollarin haussiin heittivät kuin paketin ainakin.
Aivan Girardin lähellä on Youngstown (Iungstoun)-niminen suuri terästeollisuuskaupunki ja alue, niin että sielä asuu lähistöillä paljo suomalaasia, joiren kokouspaikka on Girard. Se on vanhaa suomalaasta asutusta ja niill' on ollu paljokin yhteesiä harrastuksia sielä ennen, mutta vanhat vaipuu ja nuoripolvi on liikkuvaa, niin että yhtehen heitä vetää enää vai vähäänen seurakuntaelämä ja vanha vaipuva raittiusseura. Sielä onkin entisiltä ajoilta kookas ja hyväs kunnos oleva ev.luth. kirkko. Erikoisuutena kertoivat miehet, että suomalaasten joukos ei niillä seuruulla oo juuri nimeksikään kommunisteja.
Illanvietos toimi mr Penttala esittelijänä ja hän kertoi, että ihmisiä oli tullu läheltä ja kaukaa ettei niin paljo oo koskaan ennen sielä nähty.
Girardista vei töysäläänen Kleemo(la) mun New Castleen, jok'on 50 000 asukkaan kaupunki Pennsylvanian valtios. — Tämä hiljaane kovan työn runtelema Kleemo kertoo elämäntarinansa, joka on mones suhtees tyypillinen vanhan polven Amerikan suomalaasille, »ooltaimareille» eli uranuurtajille, niin kuin ensimmäisiä tulijoota sielä sanotaan. Hän oli lähteny Töysästä 15 v. vanhana, ei ollu keriinny rippikouluakaan käyrä, kun tuli tänne ja joutui heti raskaaseen työhön rautamyllys ja kaivoksis. Kieltä hän ei osannu vieläkään kuin joitakin aivan välttämättömimpiä sanoja. Siihen aikahan tehtiin pitkiä työpäiviä, puskettihin yötä päivääkin, sunnuntaisinkin. Ja kerran koko viikonkin hän oli työskennelty aivan sekapäiseksi uupuneena, »että vain tienaas». Oli kilvoottelu työstä ja työpaikasta, iloottihin, »että saatkin olla työs», hän kertoi.
Meni sitte naimisiin, puski ylivoimiensa töitä saaraksensa oman asuintalon ittellensä. Vuosia kului, on elättäny ja kasvattanu 10 lasta. Työtä ja vaivaa on elämä ollu. On nyt toki sen verran varallisuutta saanu, että kun eläkettä saa, niin toimehen tullahan, mutta terveys on menny. — 12 vuotta hän on jo ollu töistä pois, syrän on huono ja verisuonten kalkkeutumista potee.
— 40 vuotta oon asunu täs omas haussisani, kulkenu tätä samaa katua, aamulla töihin ja illalla takaasi vierahien ihmisten joukos. Niit' on näis naapuritalois asunu paljo ihmisiä, tullu ja menny mun aikanani, mutta en oo tullu tutuksi kenenkään toiskielisen kans enkä puhunu, hän sanoi.
New Castle on aika vilkas tieristeys, teollisuus- ja kauppapaikka. Sinne on pesiytyny keskisuomalaasia varsinkin Saarijärveltä. Minut majootettihin kauppias Taavetti Suosion luo. Sillä on aika suuri »groseri-stoori», ruoka- ja sekatavarakauppa. Käytin iltapäivän kattellakseni sitäkin hommaa. Ruokatavara, saa sanoa, on kaikki valmiiksi pakatuis kauniis peltipurkiis tai pahvikoteloos niin kuin jauhot, ryynit, kaffit ja sokerit. Samoin ruokaleivät ja kaikki nisutavara, pullat, korput ja piparkakut on sellofaanikäärees. Perunat, kaalit, porkkanat myyrään puntarilla paljaina. Lihan myyntiä kaupas hoitaa eri mies valkooses takis ja lakis. Liha ruhoista palotaan valmiiksi sellofaanipaperiin käärityiksi palasiksi klasikaappihin, mutta jääkaapis säilytettävistä ruhoista sahataan tai hakataan sellaasia paistia kuin kukin haluaa. Tavarat lähretetään myös ostajalle ilmaiseksi kotia, jos haluaa. Voi myöskin telefoonilla tilata. Amerikkalaanen ruokatavarakauppa pyrkii olemaan niin hyvin varustettu, että emännät saavat sieltä yhrestä paikasta yleensä kaikkea mitä kotioloos tarvithan. Hyvillä kauppiailla on ympäristönsä ostajapiirinä, jota ne palveloovat huomaavasti kaikella tavalla. Vastakirja ja velkakauppakin näytti olevan käytännös.
Ruokatavara on aina tuoretta ja hyvää laatua. Siitä pitää huolen tukkukauppias eikä vähittäiskauppiaalla oo mitään riskiä vanhentuvasta tai huonosta laarusta. Tukkukaupan valmiis jauho-, ryyni- ym. pakkauksia on liikkeen salaiset aikamerkit, samoin leipomon leipä- ja nisupaketeis. Tukkuliikkeen mies käy päivittäinkin vähittäiskaupas, tarkastaa heirän tavaransa laariin, arvioi parin päivän menekin, tuo uutta tavaraa kauppaan hyllylle ja ottaa vanhentuneen, kuivaneet leivonnaisetkin pois, niin ettei kauppias voi eikä saa myyrä tunnetun ja tavaralaarustaan ylpiän toiminimen huonontunutta tavaraa!
Vähittäiskauppias on siis ilman riskiä, tukkukauppiaan tavaranjakelija eli »dealer» niin kuin vähittäismyyjää nimitetäänkin. Vähittäiskaupas on voittomarginaali 15—18 %. Kustannukset n. 12 %, joten puhras voitto on siinä 5 %. — Pankit maksaa talletustililtä 1/2 % ensimmäiseltä 1,000 taalalta. Sen ylimenevältä talletukselta — ei mitään korkoa. Mutta ottavat 6 % korkoa lainasta. Lainan ottajia on vähä. Juoksevalta tililtä ei pankit maksa mitään korkoa. Pankit sanoo, että ne tekevät palveluksen käyttäjilleen sillä, että hyväntahtoisesti ottavat säilytettäväkseen asiakkaittensa liikoja rahoja. Hyvin pitkäaikaisille säästösijoituksille, jotka varat pankit sijoittavat kiinnelainoihin, ne maksavat 2—2 1/2 % korkoa. Sellaisista määräajaksi irtisanomattomista säästöistä saa säästöönpanija ulos kuukaures vain 10—20 taalaa. Omakotilainoja, kiinnitystä ja säännöllisiä koronmaksuehtoja vastaan erikoispankit tukkivat lainaa 1—2 % korolla. — Liikaa löysää rahaa on, mutta sillä tienaa Amerikas heikosti.
Ruokatavaramyynnis on pikkulasten valmiin purkkiruuan kauppa suurin päivittäinen kassatulo. Amerikas on vauvan ruoka siirtyny kokonaan tehtahis valmistettuihin ja puorista ostettaviin paffitölkkeihin. Äireenmaitua ei Amerikan missiillä taira juuri ollakaan, n'otta tutista aikaan vauvoolle syötethän lääkärien tutkimia, suurten lapsenruokatehtaitten valmistamia »sörseleitä». Siin' on hienoa jauhoa, herelmiä, munaa, hienonnettua kalaa, vihannesta, lihaa ja kaikenmailman öljyt ja sotkut — ijän ja purkin mukaan, ettei muuta kun lykätä truuttuhun vaan, kovasti tervehellistä, hyvää ja ravittevaa. Riittävä sanottihin vauvan purkkiruuan olevan. Mutta kovasti päässilmääsiksi ne jenkkien kakarat näyttivät mun mielestäni siitä tulevan. Yksinomaan purkkiruokaa sielä syötetään vauvoolle siihen asti, kunnes ne rupiaa syömään pöyräs sitä mitä muutkin. Tämä vauvan koko elatus puarista tuloo maksanahan 250 taalaa, ettäs tierättä senkin.
Kauppias Suosion velii Arvi Suosio on kaivosinsinööri, joka työskenneltyään aluksi yhtiööllä osti yli 20 vuotta sitten lähellä New Castlea oman kivihiilimäjen ja runnaa nyt omaa pientä »kolimainia». Kävin sitäkin kattomas. Hän kertoi, että Amerikas on ylituotantoa insinööreistä ja teknikoista kaikilla aloilla. On paljo teknillisiä opistoja, joista valmistuu laumoittain insinöörejä. Tungos on suuri ja palkat saattaa olla huonompia kuin työmiehillä, »mustan» (raskaan) työntekijöillä. Siksi saattaa insnööri heittää herranvirkansa ja tarttua lapiohon ansaitaksensa paremmin.
Sen takia tämä Arvikin laittoo ittellensä pienen oman kolikaivannon. On rakentanu hauskan asuntotaloon, nostaa hiiliä vai muutaman miehen voimalla ja myy kuormittaan suoraan kuluttajille ympäristöön — ja voi hyvin. Sillä oli oma näppärä keksintö asuntonsa keskuslämmityskamiinas. Kolista tuloo paljo tuhkaa arinan alle. Se on rakentanu korkkiruuvikierteisen aksilan vinoon arinan alle, niin että palaes tuhka tippuu tälle sähköllä pyörivälle aksilalle, joka sitä mukaa siirtää tuhkan uloos kamiinan viereiseen rautaasehen laatikkoon. Arvi Suosion poika lukoo silmälääkäriksi Chicagon yliopistos ja oli ollu kovasti ihmeissänsä kun sielä kuulu silmäprofessori W.B. Simukka oli ruvennu puhumaan hänelle suomia ja sanonu, että hän kans on suomalaanen, farmarin poika.
New Castlista puheen ollen on mainittava suomalaanen suururakoottija Matti Leivo Saarijärveltä ja hänen menestyneet jälkelääsensä osootuksena siitä, kuinka monet suomalaaset ovat sielä kouluttaneet lapsensa pitkälle: yks poika on arkitehti, toinen Garnegien yliopistos, kolmas opettajana Suomi-opistos, neljäs opettajana New Castlen korkeakoulus ja kaks tytärtä kansakoulunopettajina.
Ylistarosta lähteneen Laurellin poikia on monta kaivosalalla, yks on pääinsinöörinä; Erkki on mailman suurimman avokolikaivoksen »supitenttina». Illinoisis on kaks poikaa Dukoi-kaivokses foormannina, yks pankin kasöörinä ja kaks flikkaa opettajina.
Kerronpahan opetukseksi senkin, että sielä Suosion puoris hääräs myyjänä hänen sisarensa, jok' oli tullu syksyllä 1946 Saarijärven Lannevereltä Amerikkahan takaasi, kun se on ollut sielä ennenkin ja oli maan kansalaanen — ettei menetä Amerikan kansalaasoikeuksiansa niin ku Amerikka oli julistanu. Oli tullu Suomes käymähän, menny täälä naimisihin, jotta sillä on nyt mies ja lapset täälä. Se oli menannu uuristaa vai paperinsa ja tulla takaasi. Mutta ei saanukkaa takaasimatkalupaa. Pitää olla vähintäin 2 v. sielä, kun aijat on niin levottomat. Olivat sanonehet, jotta jos mailmas rähinöötä sattuu, niin Amerikalla on ulkopuolella olevista kansalaasistansa niin paljo vaivaa ja kustannuksia.
New Castlestä ajoon Pitsburgin parin miljoonan »savukaupungin» läpi vanhan polven suomalaasten pesäpaikkahan Monesseniin Pa. Tuo lyhennys Pa tarkoottaa, että Monessenin 20,000:n kaupunki on Pennsylvanian valtios.
Mutta esti joku sana Pittsburgista. Se on Amerikan rauta- ja terästeollisuuren suurin keskus. Se tuottaa n. 1/4 koko Amerikan metalliteollisuuresta. Sielä on Carnegie »teräsmiehen» päätehtaat, opistot ja maailman kirjasto. Sielä on se mailman nimi »Westinghouse Works», jonka vetureita meiränkin rautateillä liikkuu. Se on savuunen, nokinen ja likaanen kaupunki kahren leviän joen risteyskohras, kapias vuorten välises laakson pohjas, n'otta ihmisten asumuksia on päälletysten vuorten kupees kun pääskyysen pesiä. Oikee hassu kaupunki, niin että nokehen naama tuloo kuin läpi ajaa. Joen poikki ja suurten tehtaitten yli vie korkia pitkä rautaanen kaarisilta, jota sanothan »itsemurhaajien sillaksi» sitä varte, että pruukaavat kuulemma koitella kallonsa kestävyyttä hyppimällä sieltä alha.
Pitsburgista on syntyny sellaane mailman suurin konepaja sen tähren, että ne vuoret sen ympärillä ovat kaikki mailman parasta kivihiiltä. Ja sitä on vaikka kuinka paljo. Juuri rautateollisuuteen tarvittavan erinomaisen kivihiilensä takia kannattaa kuljettaa laivoolla satojen mailien päästä Minnesotasta rautamulta Erien-järven pieniin rantakaupunkeihin Ashtabulaan, Fairportiin, Erieen ja Conneautiin ja satamista sitä varten rakennetuilla rautateillä Pittsburgiin. Takaasin vierähän vaunut täynnä kivihiiltä.
Oli se niin kumpuulevaa maastoa, kolivuorten kupeita ja jokien äkkivääriä mutkia, että ihme oli, että lopuksi torella pääsimmä ja löysimmä sinne Monesseniin. Ja itte se Monessenin pikkukaupunkikin oli niin jyrkän mäjen rintees, että katu toisensa päällä. Poikkikatuja piti nousta toisin paikoin puuportaita ylös ku flikkaan vinttiskamarihin. Sai syljeskellä vai, jos osas, alapuolella olevan naapurihaussin tornihin, n'otta sieltä vasta komjat näköalat oli laaksos virtaavahan levjähän jokehen.
Monessenis oli ennen vanhaan Amerikan suurimmat »peltimyllyt», rautapellitehtaat, jois työskenteli monta tuhatta suomalaasta, pääasias eteläpohjalaasia Kyröön mailta. Mutta nyt se on hiljaanen paikka, vanhukset enää jäljellä. Viiskolmatta vuotta sitten, kun sielä pyörii kolme suurta peltimyllyä, oli niis töis 20 000 työmiestä. Siihen aikaan sielä oli suomalaasilla virkiää elämää ja toimintaa. Silloo lähti sieltä Suomehenkin suuri Louhi-soittokunta vieraalulle. Nyt on kaikki muut suomalaasten henkiset harrastukset kuollehet, että ei oo enää muuta yhryssirettä ku seurakunta ja oma kirkko. Amerikan koneellistuminen tehostuu ja paisuu jatkuvasti nopias tahris, niin että ne kolme peltimyllyä lyötihin yhtehen lähes kilometrin pitkäksi automaattiseksi tehtahaksi, johna ei tarvittu enää muuta kuin 400 miestä seisoskelemahan, välistä vääntämhän kruuvista ja kattomhan päältä. Silloo joutui paljo työttömiksi ja hajaantuu leipäänsä ettimhän muualta. — Siinäpäs taas paljastui se yks huono puoli hyväs Amerikas, jota ittekseni olin havaattevinani, että ihmiset tuntuvat elävän kuin varpuunen ohran nenäs, että yhtäkkiää suurikin, hyvä ja pitkäaikaanen työmaa saattaa loppua. Lähre sitte ja jätä kaikki ettimhän työtä ja toimehentulua muualta. Siitä se elämäntahti ja sentin pihistys johtuu.
Minut oli majoitettu Monessenis Antti Kyllösen luo. Kiivin karulta korkeita ulkoportaita hänen haussiinsa enkä osannu arvata, miten miellyttävään, hienostuneeseen ja ystävälliseen kotiin jouruun. Isäntä, jo yli 70-vuotias, oli tullu Kuhmoniemeltä 1903 Poprikoffin aikana, työskennelty peltimyllys ja oli jo eläkkeellä, hiljaanen uskonnollinen mies. Vaimo Edla oli o.s. Lammi, Jalasjärven kirkonkylän Matti Lammin taloosta, tullu maahan 1902. Henkisesti kehittyny, työn jalostama perheen äiti, hopeaa hapsis. Hän ymmärsi matkamiestä: ensin peseytyä, kuppi kaffia ja sitte yläkertaan vierashuoneeseen omiin oloihin pariksi tunniksi lepäilemään ja maata. Sitte päivällinen ja illalla puhumaan...
Oli se toista, kun muistan erääs toises, myös kovin ystävällises majapaikas. Olin tullu matka väsyneenä iltapäivällä taloon, johna mua kovasti orotettiin ja jonne jo naapureitakin oli kokoontunu tapaamaan. Kaffia piti juora, puhua joka taholle, keekiä syörä että tukehtua. Päivällistä syörä kaikkia seittemää sorttia että haljeta. Kun hälisten sitte haalille lährettihin, niin kaarahan tukittihin niin paljo väkiä ja mulle lihava missis sylihin yhtehen nurkkahan niin luttuhun, että nenä tukkuhun eikä henki käyny ku vähä korvista. Sitte, vähä myöhästyneinä suoraan puhumahan ja kahviaisis heti päälle pyöriä kun viipperö, kättä paiskata, tervehtiä, puhua, vastata ja kuunnella, kun kaikki huuti yhtaikaa. Eikä mulla ollu kun kaks kättä ja yks suu, etten tahtonu millää pärjätä. Kun 11—1/2 12 aikaan lährettihin kotia, niin sinne tuli muitakin. Missis keitti kaffit ja sitte sitä vasta kyseltihin ja praatattihin. Kello 3 aikhan mä rupesin vähä niin ku haukottelemhan että:
— Eiköhäs täs jo pitääsi vähä mennä niin ku maatakin, kun jo klo 6 junassa pitää lähtiä jatkamhan matkaa...
— No, älä ny vielä maata mee, kerranhan sä vai meillä oot, vastas innostunu ja ystävällinen isäntäväki.
Monessenis on suomalaasilla suuri, kaunis ev.-luth. kirkko, joka oli kesällä talkootöillä juuri saatu hyvään kuntoon. Ja rakennettu samalle »lotille» (tontille) pappilakin kirkkoon kiini, sentähre että sitä ei sitte mee verua, kun Amerikas on kirkot verovapaita. Monessenin seurakuntahan oli juuri saatu oma pastori Suomi-opistosta, nuori poika Robert Hetico. Se tarkoottaa Hietikkoa, vaikka se kirjoottaa nimensä nuon. Sen isä oli Ylistarosta, äitee Isoostakyröstä.
Puhetilaisuuteeni oli saapunu paljo väkiä. Pittsburistakin oli lähteny pari kaarallista iloosia ihmisiä, jokka kertoovat reippahasti laulanehensa kaikki eteläpohjalaaset kansanlaulut jotta mailma raikunu. Olipa joukos tullu vanha eläkkeellä oleva Erkkilän Jussikin, entinen monesselaane, jonka mielestä esti Jumala, sitte Kauhava, kolmanneksi »pallogeimit». Sitten vasta akka, Amerikka, lapset ja muut tilpöhööverit... Aika iloonen yllätyskin sielä sattuu mulle, kun pittspurilaaset tuli: seisoon sielä kirkon-kongilla, niin ovesta tuli konkia pitkin fiini enklantilaanen pari, missis ja misteri — ja rouva levitti kätensä ja lenti mun kaulahani. Sanoo rakas Jaakko ja klappas ympärinsä keskellä kirkkua n'otta mun meni silmät sekaasinsa. Kun auki sain, niin tunninhan mä sen epelin heti! Se oli ent. Uuren Suomen toimittaja Anna-Liisa Sipilä, joka sieltä kirjootteloo kirjeetä. Talvisoran aikana tuli sieltä Pittsburgista Suomeen amerikkalaanen nuori tohtori Sprengling seuraamaan soran menoa, oli välirauhan ja jälkisorankin täälä ja opetteli suomen kieltä niin, että tuloo hyvin toimeen. Se kaappas sen Anna-Liisan frouvaksensa ja asuuvat nyt Pittsburis. — Kun kiusottelin sitä Anna-Liisaa kysymällä, että onkos sun yhtää ikävä Suomeen, niin sen miäs nauroo ja sanoo suomeksi että: sill' on niin paljo huolta ja harmia musta, ettei se kerkiä ikävöörä.
Kyllöset on kasvattanehet viis pitkälle potkinutta poikaa: Toimi on maisteri ja sosiologian opettajana Minneapolin yliopistos jatkaen lukujansa tohtoriksi. Hän on maisterintutkintoaan varten kirjoottanu tutkielman Monessenin suomalaasten sosialisista ja sivistyksellisistä oloista. Armas-poika on tohtori ja oleskeloo nyt USA:n miehitysjoukois Saksas. Hän oli kesällä 1947 lomansa aikana käymäs Jalasjärvellä kattomas äitinsä kotipaikkoja ja sukulaasia. Rafael on keksijäinsinööri, joka jo koulupoikana on kätevyyrellänsä herättäny huomiota ja saanu nuorten mestaruuspalkintoja. 12-vuotiaana hän otti osaa oppikoulujen taitokilpailuun ja voitti kunniapokaalin sillä, että kirveellä käsin veisti yhrestä hiuskarvasta 49 lastua! Ja 16-vuotiaana hän taitonäytteenä valmisti koko maan nuorten kätevyyskilpaaluihin keisari Napoleonin kruunausvaunujen pienoismallin. Se on ihastuttavan kaunis kapine, kaikkia pieniä yksityysosiansa myöten, ikkunat, uutimet, ovet, käännettävät porras-astimet, pienoislukkoja ja ovenkahvoja myöri. Tarkka kopio Pariisin museos olevista vaunuista. Raffu Kyllönen voitti koko kilpailun. Nykyisin hän asuu Califomias, valmisteloo tohtorinväitöskirjaansa opettajantoimensa ohella. Hän on keksiny parannuksia ratiotelevisioon ja perustanu sitä varten oman yhtiön. David-poika luki kemisti-insinööriksi ja on kai jo valmis. Nuorin poika Allan lueskeloo insinööriksi Washington D.C. yliopistos.
Lahjakkaita ja menestyneitä poikia siis, joista vanhemmat saavat iloita. Mutta Kyllösten koti olikin harvinaisen viihtyisä ja sopusointuinen, työn ja korkeitten pyrkimysten lämmin liesi, jonka piiris pojat viihtyivät. Äiti oli käyny nuorena taidekoulua, josta monia kauniita maalauksia seinillä. Joka aterialle istuttaes siunattiin ruoka.
Monessenista Pa jatkui matka Weirtoniin W. Va. — Tuo W. Va. on lyhennys West Virginian valtion nimestä. — Weirton on tehrasyhryskunta suuren Weirtonin teräs- ja rautatehtaan ympärillä, johna asustaa joitakin satoja suomalaasia, varsinkin kyrölääsiä. Weirtonin ensimmääsiä suomalaasia asukkaita on vieläkin elävä kauppias Matti Saari Laihialta. Hän omistaa valtakarulla aikamoosen liiketalon, on pitäny suurtakin kauppaliikettä, mutta nyt myiny sen vanhoolla päivillä ja viettää talvia Floridan lämpimis. Hänellä oli patenttikin keksimäänsä näppärään metalliseen tulitikkurasiaan, jonka lairas on kannella suljettava tuhkakuppi. Tarkootuksenmukaane, hyvä vehje, mutta epäälen, ettei se kovinkaan oo kaupaksi menny, sillä vähän Amerikaskaan kattotaan, mihkä paperossista tuhka ripajaa. — Kauppias Saari on varakas mies. Jokku arvelivat, että se vois ostaa vaikka koko Laihian pitäjän, mutta mä sanoon jotta ehkä sata vuotta sitten, mutta nyt ei Ruron luhtiakaan. Mailma on niin muuttunu sielä Suomeskin ja Laihialla varsinkin. — Saarella on kaks lasta; poika on pääinsinöörinä Pittsburgin yhren suur tehtaan suunnitteluosastolla, ja tytär on toiskielisen kans naimisis.
Weirtonis olin Jaska Antilan luona vierahis. Hän on Isoonkyrön Hevonkoskelta tullu 1921.
Kun Weirtoninkin vanhaa raittiusseuraa pirettiin hengis enää vain paperilla, päättivät sen viimmeiset jäsenet myirä sen talon ja lahjoittaa rahat Suomen avustuksen hyväksi. Arkkipiispa Lehtoselle lähetettiin 500 $ käytettäväksi Lapin orpolasten hyväksi. Toinen 500 $ luovutettiin Help Finlandin kautta Suomeen, ja jäännös 728 $ päätettiin lähettää Etelä-Pohjanmaalle Ison- ja Vähänkyrön, Ylistaron, Seinäjoen, Härmän ja Teuvan kuntien orpolasten hyväksi käytettäväksi. Tämä jako perustui siihen, että seuran viimeeset jäsenet olivat näistä pitäjistä kotoosin.
Weirtonis tutustuin sellaiseen iloiseen ja reippaaseen suomalaaseen missikseen, joka »tekee elämänsä» kuvalehtivalokuvaajana, vapaan ammatin harjoittajana. Hän on mrs Eva Luoma, Vaasas syntyny ja viisivuotiaana tullu vanhempainsa kans Amerikkaan. — Missis Evalla on taiteellisen näkemyksen silmä ja kaikki amerikkalaisen valokuvaustekniikan välineet ja kamerat sitä mukaa. Hän on viehättyny taiteellisten erikoiskuvien ottoon ja on kehittyny siinä pitkälle, saaden kilpailuis monia palkintoja. Ja siitä luiskahti ammattilaiseksi. Amerikan suuret loistavat kuvalehtijulkaisut, »magasiinit», ostivat ja alkoovat tilata häneltä niitä. Hinnat vaihtelevat 5—300 taalaankin. Aiheina on maisemia eri valaastuksis, kukkia, asetelmia, tyyppi- ja työkuvia. — Hänen poikansa, joka oli soras ja saa sen johrosta opiskella valtion kustannuksella kolme vuotta, opiskeloo nyt tairevalokuvausta äitinsä ateljees. Siinä sattui yhteen hyöty ja huvi! Eva-rouva suunnitteli valokuvausmatkaa Suomeen ottaaksensa laatu- ja työkuvia Suomesta ja myiräkseen niitä Amerikan kuvalehristöön.
Kun Weirtonin suomalaasilla ei oo enää mitään omaa haalia, olivat eteläpohjalaaset järjestäneet iltamapirskeet yksityyseen asuntoon, johna »huuratettihin» mua puoleen yöhön, kun piti vastata ja tehrä selkua kaiken mailman asioosta.
Warren Ohion valtios on jo suurempi paikka, yli 40,000:n kaupunki ja useita satoja suomalaasia työskenteli eri aloolla.
Osootes oli, että esti F. Luoman kauppaan kaffille. Se on Lehmäjoen Viitaluomalta. Pitkä, komja mies, kauppapuari ja paikat puhtahat ja kunnos, että harvoon niin pruukathankaan Amerikois. S'oon harjoottanu groseri-kauppaa sielä 28 vuotta, rakennuttanu ittellensä kakskerroksisen hyvän kivisen liiketaloon mutta:
— Nyt m'oon justhin tämän myiny, se sanoo.
— No mitä varte? kysyyn mä.
— Ei kannata enää — ja sain vielä hyvän hinnan. Tuohon justhin vastapäätä rupiaa Ohion suurin »ketjukauppa» rakentamhan isoja tavaratalua, joll' on samaa tavaraa kun mulla, mutta se myy sitä uloos halvemmalla kuin millä mä saan sitä sisään ostaa. »Ketjukaupat» on jättilääsyhtiöötä, joilla voi olla satoja ja tuhansia myymälöötä ympäri maata. Ne ostaavat tavaroota niin suuris määris kerrallaan tai koko tehtaitten tuotannon, että ne saa sitä paljo halvemmalla kun yksityyset pikkukauppiaat, myyvät torella alle niiren sisäänostohinnan ja siten tappavat yksityysten kaupat.
Majapaikakseni oli järjestetty mr Starkin talo, jonka isäntäväki oli porilaasia ja Suomi-Avun päämiehiä. Isäntä oli vapaussoran ja Karjalan retkelääsiä, emäntä Suomen Lottia ja tulleet 1920-luvulla maahan. Isäntä kertoi, että silloon Suomesta tulleilla miehillä, jokka olivat olleet maan laillisen hallituksen joukoos kapinaan nousseita kommunistien vallankaappausyritystä vastaan, oli Amerikkaan tulles kuumat oltavat. Hänellä oli punaanen täti Ashtapulas, joka oli asemalla vastas suomalaasten kommunistien kans. Ja kun hän astuu uloos vaunusta, niin täti huuti ja hoilas jotta: — Tulkaa ny kattomhan Suomen lahtarihurttaa!
Niin kiihkoosia ne siihen aikhan oli. Suomalaanen lakimies Koski Ashtapulas otti tulijan turvaan ja hoitoonsa, sillä kyllä sielä laki ja poliisit oli, kun vain ymmärti ja osas kääntyä järjestysviranomaasten puoleen. Suomalaaset punaaset riehuivat ja terrorisoivat vain suomeksi omien maamiehiensä joukos. Se meni niin pitkälle, että lopuksi toiskielisten salaseura, kuuluusa ja kamala Ku Klux Klan tarttui asiaan. Eräänä iltana kun suomalaasten punaasten »tutkintokomitea» piti kokoustansa niiren haalilla, ilmestyi paikalle äkkiä pitkä valkoosihin kaapuuhin puettu, silmät peitettyinä, aseistettu kaarti, joka piiritti suomalaasten taloon. Kymmenkunta Klanin miestä tunkeutui kokoussaliin. Niillä oli suuret leipäveittet ja puiset pesupunkat käsis. Päämies karjui enkliskaksi jotta:
— Butshers aa nau hiär — se on että lahtarit ovat nyt tullehet tänne ja teurastus alkaa! — Käyyvät vähä kraiveliihin kiinni, kolhiivat ja tyhjentivät huoneen. Pihalla haamukaartti möyrästi ja heilutti keppejänsä jotta: jos ei kommunistien terrori lopu, niin Ku Klux Klan tuloo uurestansa ja silloo paukkuu!
Siihen loppui punaasten tutkintohommat sielä.
Tuo Amerikan vieläkin salas toimiva järjestö Ku Klux Klan on jo toistasataa vuotta vanha »kansan omankären rangaistusseura». Se on syntyny etelän neekerivaltios lähinnä peljättääksensä ja rangaistaksensa neekereitä esim. väkivallanteosta valkoosia naisia kohtaan, ja se »sponttanisena» liikkeenä hirttääki keskellä päivää neekereitä. — Alkuperäisestä Ku Klux Klan on muuttunu ja levinny ympäri Amerikkaa kiihkoamerikkalais-isänmaalliseksi salajärjestoksi, joka kurittaa poliittisia valkoihoosiakin. Sillä on salaiset valitut päämiehensä, arvonimeltään noitia, velhoja, suurturkkeja ja mitä hassutuksia ovat. Niiren aatteellisena pohjana on vaalia ja vaatia »hyvää amerikkalaasta» elämää ja moraalia. Ne on valkoosen rodun protestanttisen uskon puolesta katolilaisuutta ja kommunismia vastaan. Ja havaittavis on, että järjestysvalta ei juuri sekaannu Ku Klux Klanin suuriskin kaupungeis julkisesti toimeenpanemiin kulkueisiin ja mekastukseen. Ku Klux Klaniin kuuluu jenkkejä kaikista kansalaisluokista, kauppiaita, virkamiehiä, työläisiä ja — pappejakin. — Lyhyesti samaa, mutta hyvin laajaksi organisoitu — »Lapuan raippa-akat».
Warrenis on tehty erittäin tuloksellista työtä Suomen auttamiseksi. Ja siinä ovat olleet ja yhä erelleen ovat Starkit päämiehinä. Rouva Stark on esim, myyny Kuortaneen invaliitikorin hyväksi visatöitä n. 400 000 markan erestä ja lähettäny sinne monellaasta avustusta. Starkien talon »aurinkohuone», se on Amerikas lasiseinäinen kesähuone, »vilpola», on ollu Warrenin naisten tavara- ja pakettivarasto, josta Starkit ovat lähettäneet tuhansia lähetyksiä Suomeen. Nytkin sielä oli suuri kasa valmiiksi väännettyjä paketteja sotasairaaloihin, invaliitikoteihin ja sotaorpolapsille. Kun muistin, että Keski-Pohjanmaallekin oli perustettu invaliiti-koti, niin esitin, että lähettäisivät sinnekin varsinkin vaatetusapua. He lupasivat, ja mikäli tierän, on sitä tullukkin.
Warrenista tulin takaasi Fairporttiin. Sen ensimmääsiä suomalaasia oli Matti Killinen Isoostakyrööstä, joka oli tullu maahan jo 1886. Hänen vaimonsa Eriika, o.s. Ritari, oli Vähästäkyröstä ja tullu äitinsä mukana 1892. Matti Killinen, joka kuoli helmik. 1947, mainitaan Fairportin kaupungin historias ansioittuneena kunnallismiehenä ja kunnioitettuna hyvänä kansalaasena ja talousmiehenä. Hän oli aloittanu rautamullan lapiomiehenä satamas, rupes raittiiksi ja harjoitti sitte kauppaa, kasvatti ja koulutti 6 poikaa ja 4 tytärtä huomattaviin asemiin. Hän perusti paikkakunnalle 55 vuotta sitten Kasvi-raittiusseuran ja sitten Fairportin ev.-luth. seurakunnan ja kirkon. Fairportin kirkko on Amerikan suomalaasten suurin ja mahtavin kivikirkko, pappiloineen ja monine kerhohuoneistoineen, niin että ylistarolaaset sanoovat Amerikaskin olevansa »komialta kirkolta» kotoosin. Fairportin suomal. seurakuntakin on maas suurin; siihen kuuluu yli 1,300 maksavaa jäsentä. Pyhäkouluakin käy yli 300 lasta. Sen pappina on maas syntyny nuorempi Wargeliini, jonka isä, tri J. Wargelin on toiminu Suomi-Opiston johtajana ja on nykyisin Negaunes pappina. Seurakuntaelämä Fairportis on hyvin vilkasta, ja jumalanpalvelukset suures ja kauniis kirkos herännäishenkistä, virrenveisuu mahtavaa. Oli kuin olis istunu Ylistaron kirkos.
Iltakauren vierailin Killisten luona jutellen vanhan Eriika-äidin, henkisesti jalostuneen, hopeaharmaatukkaisen vanhuksen kanssa kotiseurun muistoja ja pitkän elämänsä kokemuksia. Lapset ovat kaikki jo aikuisia, naimisis, hyvis toimis, paitsi Helmi, joka on kotona ja hoitaa äitiä. Pojista on Kaarlo sähköinsinööri, Tuomas meriväen luutnantti, Matti on kemisti-insinööri Fairportin suures tehtahas, Jussi foormannina sen klooriosastolla, Yrjö perustaa ja rakentaa Texasis uutta alkalitehrasta. Tyttöjä on opettajina haiskuulis, sairaanhoitajattarena ja konttoristeina.
Eriikalla on iäkäs veli, Johan Ritari sielä Fairportis, jonka poika Artturi on Fairportin kaupungin nykyynen majuuri eli kunnallispormestari.
Mutta sitte sattui hauskasti, kun vanha Eriika kertoi, että hänellä on velii Jaakkoo Ritari Tukholmas. Minä kun hyvin tunsin sen Tukholman suomalaisen seurakunnan lukkarin ja kuninkaallisen oopperan entisen laulajan, jota yritin tavoittaa Tukholmas nytkin Amerikkaan tulles. Saatoin kertoa sisarelle paljon hänestä, mutta ilmoittaa samalla, että hän on kuollu sotien aikana. Eivät tienneet asiasta. Jaakkoo Ritarin vanhalta rouvalta saatoin tuora heille terveisiä ja kiitoksia lahjapaketeista, joita ne Fairportista soran aikana olivat Tukholmaan lähettäneet. — Eriika kuoli 27.2.48.
Killiset ovat paljo tehneet Suomen hyväksi. Yhreksän Idän valtion, joita sanotaan yhteisnimellä New Englandiksi, kansakoululapset, suomalaasten naisopettajaan aloitteesta, olivat v. 1945 panneet toimeen pienien pakettien lähettämisen Amerikan Punaisen Ristin välityksellä Suomen kansakoululapsille joululahjooksi. Mitähän kaikkea hyvää, makeisia ym. niis Uuren Englannin kansakoululasten joulupaketeis oli, mutta jokaanen lähettäjä oli pannu myös terveisiä, oman ja koulunsa nimen ja osoitteen. Niitä lasten paketteja oli tullu tuhansia ja ne jaettiin silloin ympäri maata Suomen kansakouluihin. Myös Pohjanmaan kouluihin niitä tuli. — Täältä sitten meirän koulujen opettajat hoitivat asian niin, että pakettien saajat täältä värkkäsivät omikätisesti vastauksen ja kiitokset lähettäjälle. Minä sain nährä nuota meirän mukulaan hauskoja harakanvarpaita, färikuvia, piirustuksia ja kertomuksia, kuinka meillä on, ja että karamellit maistuu hyvältä. Ne vastaukset oli tietysti suomeksi. Ja siinä vasta suuri työ olikin suomia taitavilla kansakouluopettajilla sielä Amerikas kirjoottaa ja kääntää ne preivit inkliskaksi. Suomen lasten kiitoskirjeitä oli tullu — 7 500 kpl. Helmi Killinenkin käänteli niitä viikon päivät, 600 kpl, että »käret poikki». Tämä Amerikan kansakoululasten joulupakettihomma ja vastausten saaminen Suomesta oli erinomaasen väkevää työtä Suomen puolesta ja mainostusta. Kun opettajat selostivat oppilailleen Suomea ja tilannettamme, lämpenivät oppilaat Suomelle, tahtoivat auttaa meitä, tulivat ystäviksemme ja muistavat sen elämänsä. Ilo oli ollu suuri sielä kouluis, kun lähettäjät saivat kukin oman kirjeen Suomesta. Ne jaettiin luokilla ja luettiin julki, vietiin aarteina vielä kotiin, näytettiin koko sukukunnalle ja sivullisillekin. Paljo on kuulemma lasten kesken sitte jatkunukki kirjeenvaihtoa.
Tämä Amerikan enklantilaasis kouluus olevien suomalaasten opettajien oma-aloitteinen »tempaus», gudwillin eli hyvän tahron herättäminen heimonsa pientä maata kohtaan on hyvä osootus siitä, kuinka meirän täälä Suomes olis ymmärrettävä hoitaa suhteitamma Amerikan suomalaisten amerikkalaismaailmaan, ja kielensä vaikka unohtavaankin kansallisuuteemma.
Opettajatar Alma Saaren »paartis» elikkä kemuis selvis sekin asia, että muut kansallisuuret ei Amerikas käytä lipiäkalaa ku suomalaaset. Sitä lipiäkalaa hommaa eräs Kauhavalta kotoosin oleva Nevanperä, joka työskentelöö New Yorkis yhres suures kalaliikkees ja tuottaa sitä suomalaasten joulukalaa Norjasta lähettäen suomalaasille kauppiaille ympäri maata.
— Muut kansat sitä täälä pelkäävät! seliitti missikset mulle. — Kauhiaa ja kamalan näkööstä kalaa, kuivaa ja kovaa kun vanha halko! sanovat ne.
Monis paikois ympäri Amerikkaa tapasin suomalaasis perheis erikoislaatuisen muistokirjan talvisoran ajoilta, ns. Scrap Bookin eli suomeksi Leikkele kokoelman, johon oli Amerikan sanoma- ja kuvalehristä leikattu kirjootuksia ja varsinkin kuvia Suomen taisteluista. Amerikka ja pres. Roosevelt olivat kovasti siihen aikhan kans innostuneita pienen Suomen puolesta ja urheasta taistelusta Idän jättiläistä vastaan. Amerikan lehristös oli Suomen taistelu jokapäiväänen etusivun juttu kuvien ja piirrosten kans. Niitä suomalaiset sielä leikkoovat ja liimasivat näihin leikkelekokoelmiinsa, joista paisui toisille monia paksuja niroksia. Varsinkin päivän piirretyt pilakuvat suuren ja pienen välisestä taistelusta olivat nokkelia ja huvittavia. Erikoisesti on jääny mieleeni eräs sattuva piirros jälkisorasta ennen kun Englanti julisti meille soran: Siinä kuvas Idän suuri karhu rutistaa Hitleriä kuoliaaksi rintaansa vastaan ja pikkunen patalakki terhakka poika, Finland, kiskoo takaa kaikin voimin karhua häntätypykästä! Sivus seisoo John Bull (Englanti) käsi pystys ja sanoo: Päästä poika irti! — Ja kun poika ei päästäny, peljäten, että karhu kääntyy ympäri — niin Englanti julisti soran. Ja Amerikkakin katkaisi välit.
Nuo Amerikan suomalaasten leikkelekokoelmat molemmista soristamme kirjootuksineen ja kuvineen on historiaa, joka pitäis saara Suomen arkistoihin. Siksi kehoitinkin heitä lahjoottamaan ja lähettämään niitä Yliopiston kirjastoon tai Sotamuseoon. Ne on aika suuria ja raskaita tekeleitä, niin etten voinu ottaa matkalla mukaani, vaikka auliisti tarjottiinkin. Fairportis Valdo Erkkilän (Kyröön Ulvilasta) missis lupas lähettää mulle kauniin kokoelmansa Suomeen. Se onkin tullu perille, luovutan sen Pohjanmaan museoon.
Suomen Kyrööstä lähti vapaussoran jälkhen isojen taloollisten poikia oikee joukolla kans Amerikkahan puupuukoolla kultaa vuolemhan, n'otta niit' oli Fairportis ja moskamyllys yht'aikaa kymmenkunta. Kaikki ne on tullu takaasi. Kyllä ne tietää, mitä se oli. — Punaaset meinas ne alkuhunsa keritä siellä, kun olivat ottanehet asevelvollisina osaa vapaussotaan. Vaatiivat, että poikaan pitää tulla »tutkintokomitean» ethen. Mutta siinä »tutkijat» erehtyyvät. Ne lupas tulla, kokos joukkonsa, noin parikymmentä miestä, ottivat pienet moukut ja lähtivät ryhmäkaarros ja rivistös »kapteeninsa» komennos marssimhan »taloolle» ja lauloovat »Lapuaa ja Härmän loukkoa» n'otta koko Fairportti raikui. — Tutkijakomitea oli häipyny kun haiku Jaurinnevalle, eikä sen perästä enää oo Fairportis kokoontunu. Niin ettei ne sen tähre, »ettei ne olsi uskaltanu olla sielä», niin pian takaasi tullehet, mutta niille muistuu koto ja Kyröö mielehen. Omallansa tulivat eikä kruununkyytillä.
Hillin-Onni, poliisin poika Alajärveltä, iloonen, isoo ja lihava mies, joka sielä Moskamyllyn rautateillä toimii veturinkuljettajana, hyppöötteli mua ympärinsä kaarallansa ja kertoo, että yli puolet tuon suuren tehtahan työmiehistä on suomalaasia, niin että suamia sielä eniten puhutahankin. Kerran tuli Fairporttihin suoraa Ylistarosta poika, joka ei tietysti osannu yhtää enkliskaa. Se meni Moskamyllyn työnjohtajan puheelle, joka sattui olemhan umpi-jenkki, työhön yrittämhän. Ylistaron poika puhuu vai suomia, mutta kun se »paasi» ei ymmärtäny, niin poika veti pokkaristansa Ylistaron kirkon postikorttikuvan ja sanoo jotta:
— Tältä komjalta kirkolta oon kotoosi niin kun muutkin täällä!
Niin paasi ymmärti, ja heti mies pääsi työhön.
Siinä tehtahas on se tapa, että se lährettää postis pankkishekkinä eli »moni-oorterina» työläistensä viikkopalkat kullekin kotiin — tai vaimolle, miten parhaaksi kattothan. Tutut paikkakunnan kauppiaat ottavat niitä moni-oorteriä eli tehtaan shekkiä vastaan ja »rikkovat» kuin käypää rahaa.
Fairportis on Ylistaron »Järvirannan sepän» Pohron, sukua, veljiä ja poikia, tyttäriä ja jälkipolvia jos kuinka paljo. Mikko Pohtoo on syvästi heränny saarnamies, uskon kiivailija, joka koittaa saara lähimhimmäisensäkin synnintuntoon. Yks Pohtoo on Fairportis pitkä komja poliisi, lihava vekkulimies, joka tuli iltamihin täyres munteeringis, lakki rennosti kallellansa mua tervehtimhän jotta: Hau du ju duu? — Vat ju sej äbaut ä haibool?
Mä tapasin sielä Fairportis sen Matun, mökin miehen Ylistarosta! Sen, jonka sen akka möi Sinkerin ompelukonehella yhrelle rikkahalle leskiemännälle. Siitä on ainakin 25 vuotta, kun se tapahtui, ja mä siitä kirjootin. Minä en ollu nähny sitä miestä Suomeskaan, kuullu vain siitä Sinkerin kaupasta.
— No oliko se sitte niin kuin mä siit kirjootin? kysyyn.
— Joo, kyllä ne akat sellaasen kaupan silloo tekivät, se sanoo.
— No sopiiko mun nyt kirjoottaa ja ilmoottaa ylistarolaasille, jotta täälä te ootta, ja m'oon rookannu?
— Joo, mikäs siinä. Ja sanokaa paljo tervhyysiä kaikille tutuille että hyvin ne voiivat sielä, eik'oo härän palaa, se nauroo.
Ylistaron Tommiksi sitä sielä sanothan, ja kaikki tuntoo sen, se kun vähä ryypiskelöökin ja teköö kaikellaasia kepposia ihmisille.
Yhtenä yönä Ylistaron Tommi »koiratorpilta» (salakapakasta) tulles sai sellaasen jutkun päähänsä, jotta lähti juoksemhan pitkin Fairportin valtakatua ja kiljuu niin paljo kun jaksoo jotta:
— Tiligram! (sähkösanoma) n'otta kaikki ihmiset heräs, aukaasivat klasinsa ja kysyyvät: mitä kauhiaa on tapahtunu?
Niin Tommi kuulutti jotta:
— Missis Valli (vanha 70-vuotias akka) on saanu beibin (lapsen)!
N'otta kaikki imehtelivät ja siitä vasta sotku ja seliittämistä tuli akoolle moneksi päivää.
Eräänä iltana fairporttilaaset sitte torella »yllättivät» mun niin kun sielä Amerikan suomalaasten kesken sanotaan, kun ne järjestäävät jollekkin jonkin juhlan, josta se ei etukäteen tierä mitään. Olimma Myllykosken kans jossakin vierailulla ja sitte kävelyllä, niin se sanoo jotta:
— Tuoshan on meirän Fairportin Kalevan Ritarien Maja ja Kalevan Naisten Tupa, mennähäs kattomhan sitäkin salaseuraa, ettäs näjet.
Niil' on sielä oma taloo, kaunis juhlasali, vapaamuurarikalusto ja merkkiä, Lincolnin ja Washingtonin kipsikuvat ja Amerikan tähtilippu seinillä. Ja kun sisään astumme, niin huonehes oli juhlapukuusta väkiä, miehiä ja naisia täynnä. Myllykoski tyyräs mua etukeulahan kunniapaikalle istuinhan. Ja sitte se aikoo. Mä jo epäälin, tekeekö ne musta nyt kans »rapparin» niin kun Suomes vapaamuurareita sanothan. Mutta sain pitää vielä nahkani. Itte Fairportin kaupungin pormestari, lakimies Arthur Ritari piti suomeksi tervetuliaispuheen ja lahjootti mulle Fairportin kaupungin avaimen, niin kun Amerikois suurille herroolle ja mieluusille vierahille pruukathan — n'otta m'olin aivan möllikällä lyöty. Sanoo vain jotta: pliis misteri, Fairportin kaupungin portit on teille aina auki! Ja Kalevan Ritarien muistolahjana annettihin nimelläni varustettu nahkasalkku täynnä joulutupakkia!
Fairportista paiskattiin mun toisen kerran 13.12.48 puhumaan Clevelandin ev.-luth. kirkkoon juhlatilaisuuteen, jok' oli omistettu Suomen itsenäisyyden 30-vuotismuistolle. Väkiä oli avara kaunis kirkko täynnä. Seurakunnan nuori pastori Sallinen piti kauniin puheen ja lämpimän rukouksen kovia kokeneen isiemme maan vapaudelle. Musiikkiprof. Mäki esitti juhlavan pianosoolon ja illan kulues saatiin kuulla hänen johtamansa Clevelandin suomalaasen Sävelkuoron esityksiä. Minä puhuin Suomen kansan vuosisataisesta henkisestä ja aineellisesta kasvamisesta kansalliseen kulttuuriin ja valtiollisesti itsenäiseksi kansakunnaksi, jonka aseman se ensimmäisen maailmansodan pyörteis saavuttikin. Tätä jokaisen sivistyneen, omaa kansallista kehitystä luovan kansan korkeinta onnea, valtakunnallista itsenäisyyttänsä ja vapauttansa, on pieni Suomi kaikin keinoin koettanu kasvattaa ja vaalia, ja sitä mahrollisuuksiensa mukaan myös aseilla puolustaa suurten kansojen välisis valtataisteluis. Ylivoimaa emme jaksaneet torjua, pyysimme ja saimme raskaan rauhan, mutta typistetty isänmaa, Suomi, on kuitenkin taistelullansa säilyttäny itsenäisyytensä ja lakiensa alaisen vapauden, silloin kun monet muut suuremmat Euroopan kansat ovat vapautensa ainakin toistaiseksi menettäneet suurvaltojen »etupiireihin» kytkettyinä. Taistelumme ansiosta säästyi meirän maamme verrattain vähällä niistä suurista aineellisista hävityksistä, joiren alaasiksi joutuivat muut Euroopan valtakunnat, joiren yli soran vankkurit erestakaasinkin näiren sotien aikana ovat raskaasti vierineet.
Juhlallinen, harrastunnelmallinen itsenääsyysjuhla Clevelandis päättyi virteen »Oi Herra siunaa Suomen kansa».
Iltaa istuttiin sitte Matti Kallion luona »takkavalkian» (fairpleisin) ääres niin kun Ruuseveltti, kun se Kurkhillin kans sitä »Atlantin sopimusta», kriivarootti. Amerikkalaanen »takka» (fireplace) keskuslämmitystaloiskin on vain koristemööpeli niin kun useimmiten pianokin. Kotoisen tunnelman saamiseksi siinä poltetaan pari haloon puoliskaa kuin nuotiolla, istuthan ympärillä ja ihaallahan. Toisin paikoin pirethän puiren alla punaasta paperia sähkölamppu sisällä ja Saarahan tunnelmaa jo sillä.
Meillä Suomeshan on muurattu savupiippu rakennuksen sisälle ja torni katolla. Amerikas omakotitalois on savupiippu yleisesti muurattu rakennuksen seinähän — ulkopuolelle. Se on Englannista periintyny tapa ja näyttää suomalaasen silmähän aika hassulta.
ERIE
Clevelandista ajoon 2 tuntia junassa Erien kaupunkiin, johna ennen on ollu aika suurikin suomalaanen asutus, mutta työolojen huononnuttua on nuorta polvea hakeutunu paremmille markinoolle, niin että arvelivat sielä enää olevan vain n. 300 suomalaasta. Niistäkin suurin osa jo eläkkeellä olevia vanhuksia. Minut otti vastaan herttaanen vanha pariskunta mr. ja mrs. Evert Ruuska. — Sielä on yli 50 v. vanha pieni raittiusseura »Tyyni», jossa puhuin. Isonkyröläänen Tuomi, joka toimi esittelijänä kertoi, että suomalaasten yhteispyrinnöt ovat sielä aivan lamas, niin ettei raittiusseuran kokouksiinkaan saara enää väkiä. — Jälkeenpäin oon saanu kuulla, että ne on sen lopettanehet, myynehet haalinsa ja lahjoottanehet varat seurakunnalle. Eriessä tapasin nuoren kemisti-insinöörin, joka oli tullu parin vuoren opintomatkalle paperitehtaisiin. Hän kertoi, että Eriessä on vanha hienopaperitehras, jossa hän seurasi laboratorios niiren töitä, ja huomautti, että Suomen paperiteollisuus on laatuun ja koneistoon nähren korkialla tasolla ja että tuo vanha tehras oli juuttunu vanhoihin menetelmiinsä. Suomes on niin suuria paperikoneita, että Amerikas valmistui vasta ensimmäinen samaa kokoa viime vuonna Massan valtios.
Eriestä, joka on Pennsylvanian valtios, on vain parikymmentä mailia Conneautin rantakaupunkiin, joka on maailman suurin rautamullan läpikulkusatama. Se on n. 20 000 asukkaan vilkas työkaupunki. Suomalaasia asustaa siellä n. 2 000. Sekin on vasta n. 60-vuotias kaupunkipaikkana. Satamatöihin tuli ensimmääsenä suomalaanen Ville Mäki, prof. Mäen isä. Sinne on asuttunu ja pesiytyny monia suomalaasia suurperheitä, jotka ovat pitkälle kouluuttaneet lapsiaan, kuten Mäen ja Kultin musikaaliset perheet. Kolehmaisista John Ilmari K. on professorina Heidelbergin yliopistos ja pari poikaa insinöörejä, New Yorkin tuomari Hirsimäkikin on Conneautin kasvatteja. Kuuluja soittajia ja musiikkiopettajia sieltä on lähteny Viktor Taipale, F. Jacobson, veljekset R. ja Yrjö Kultit, kyröläästä perua, ym. — Vain harvoja suuria soittokuntia on Amerikas enää suomalaasilla, mutta suomalaasten soittohalu on siirtyny kaupunkien oppikouluihin, joilla on suuria »kaupungin soittokuntia». Näis amerikkalaasten »haiskuulien» komeis soittokunnis voi olla satakuntakin soittajaa kauneis uniformupukimis. Niis on torvet, rummut ja puhallinsoittimet pääinstrumentit, niin että niistä lähtöö reipas ja repäisevä helinä. Monis tuollaasis koululaisten »kaupungin bändis» on suomalaanen mies johtajana ja enemmistökin suomalaasten lapsia soittajina. Siten on Conneautin koulubändis 80 soittajaa ja sen johtajana prof. Mäen veli musiikkiopettaja Kaarlo Mäki. Eräs toinen Mäen veljeksistä on toiminu jo 13 vuotta erään radion kuuluttajana Clevelandis.
Conneautis on eteläpohjalaasta vanhaa polvia, varsinkin Kyrönmaasta, vielä monta sataa ja sitte heirän maas syntynyttä ensi ja toista polvia aika sakiaatte puhuen vielä hyvin suomia. Lähiympäristöön on asettunu paljon suomalaasia maitofarmareiksi. Seuratoiminta ja aatteelliset harrastukset sielä on vielä aika vilkasta. Raittiusseura Kilvellä, joka täytti 50 vuotta, on sielä suuri ja hyväs kunnos oleva oma kokoustalo ja tilava pihamaa, jossa kesäisin pannaan toimeen suuria ulkoilmajuhlia. Innokkaina raittiusmiehinä ja puhujina sielä toimii kaks laihialaasen raittiusmiehen Laurokselan velimiestä Matti ja Aleksi, jotka ovet Laurell-nimensä sielä muuttanehet Elosiksi. He olivat järjestäneet puhetilaasuuteni Kilven haalille, johka väkiä oli kokoontunu kun meren mutaa maaseurultakin. Minut otettiin vastaan, kun saliin astuun, yhteesellä: Willcom tu Conneaut Jaakkoo!
Matti Elonen, tumma, lihava ja väljäpuheenen tuffa, toimi esittelijänä, ja kuvaili suomalaasten »siirtolaasten» oloja ja mielialoja. Arveli, ettei sieltä »rautaesiripun» takaa tullu Suomen mies uskalla oikeen asioota suoriksi puhua, mutta että kyllä he ymmärtää...
Kerron tästä sen takia, että Amerikan suomalaasilla oli paljolta väärä käsitys sisäpoliittisista oloistamme rauhanteon jälkeen ja Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta Suomeen. Amerikkalaanen lehristö ja sen mukaan suomalaasetkin kuvittelivat Suomen joutuneen samanlaaseen eristettyyn asemaan, »rautaesiripun» taakse, kuin Venäjän yksin valvontaansa ottamat Itä-Euroopas valloittamansa maat. Tätä väärää käsitystä Amerikas vahvisti Pekkalan hallituksen aikana kommunistipuolueen suuriäänisyys ja varsinkin kommunistien haltuunsa saaman valtiollisen salaasen poliisin häikäilemätön mielivalta aiheettomine vangitsemisineen ja olemattomien »salaliittojen» ja »vastavallankumousten», provokatooristen kuvitelmien paisuttelu. Sielä kuuli ihmisten usein sanovan, että »Suomihan on jo kommunistien komennos».
Koetin tällaisia vääriä käsityksiä oikoa väittäen, että Suomen kansasta tuskin neljättäosaa on niin sokaistuneita, että kannattaa kommunismia. Puolen vuoren päästä, sanoin, toimitettavat suuren eruskunnan vaalit tulevat mailmalle osoittamaan, että Suomen kansan suuri enemmistö ei kannata kommunismia.
Tämä oli Amerikan suomalaasille uutta, toisille tosin mieluista ja ennen kuulematonta »rohkiaa» puhetta, toisille taas, kommunisteille, »väärää» ja »törkiää valesta». Heillä oli muka »paremmat» ja »oikiat tierot Suomesta», jotka olivat saaneet — sukulaisiltaan ja suomalaasista kommunistilehristä. — Uskonsa ja tietonsa kutakin auttakoon sanoin — ensi eruskuntavaalit sen näyttää. — Niin kuin sitte tekikin.
Kommunisteilla on Conneautis iso haali, mutta toiminta on sielä aivan lamas. Eivät kaikki uskaltaneet sinne enää mennäkkää, ettei piretä — kommunistina.
Mrs. Aili Sundström, maas syntynyt suomalainen missis kertoi, että heilläkin sielä Amerikas oli sota-aikana puutetta monesta laista: ei saanu aina kaffiakaan, oli viljasta pahrutettua korviketta, tupakka oli kortilla, lihaa, voita ja sokeria sai vähä jne. Sukkia sai jonottaa ja orottaa viikkoja, jos sattui sittekkää saamahan. — Osuuskaupalla on sielä oma suuri meijeriliike, jonne suomalaaset farmarit tuo maitonsa. Suurimmat maitofarmit sielä on Iisakki Aholla ja Laihian Heikki Varpulalla, joilla on 50—70 lehmää; Kesäteillä, Liimataasella, Ahlbegilla, Hautalalla ym. on vähempi karjaa.
Conneautin ev.-luth. seurakunnalla on komea kivikirkko, joka on rakennettu 1901. Seurakunta on kyllä vanhempi, se on viettäny 50-vuotisjuhlaansa ja julkaisi kauniin historiikin, jonka jäsenluettelot ja toimihenkilöt näyttävät alusta aikaan olevan eteläpohjalaasia.
Suomalaasten vaikutus ja osuus Conneautin kaupungin kunnallishallintoon on aina ollu huomattava: kaupungin insinöörinä on Woitto Kantola ja kaupungin majuriksi valittiin taas vuoren alusta Rob. Männikkö.
ASHTABULAAN
Tuon nimen pitääs oikee sanua Äshtäbjula, se on intiaanien kieltä ja pitääs merkitä Kalajoki. Astapulan kaupunki on kahres palas, itte Astapulan kaupunki, johna on 60 000 asukasta ja sen satama eli Harbor, Astapula-joen suus Erien-järven rannalla.
Astapula-Harbori on suomalaasten asuinpaikka, johna niitä on 6 000—7 000. Kutakuinkin suomalaanen paikkakunta aluusta aikaan n. 70 vuotta, kun rautamullan kuljetus sen sataman kautta aikoo. Ensimmääset suomalaaset tulivat sinne töihin Girardista 1874 Antti Plummin johrolla, 14 miestä ja yks nainen, Liisa Kaukonen, kokiksi niille. Sitte siitä kasvoo oikee eteläpohjalaasten keskuspaikka Ohion valtioon. Astapulas oli suomalaasten aatteelliset harrastukset tämän vuosisaran alkupuolella hyvin vilkkaat. V. 1901 ne rakentivat sinne »Amerikan suurimman puutalon» kokoustalokseen, Sovinto-haalin, joka on nyt kuitenkin aivan rappiolle menos, sillä suomalaasten seuratoiminta on siellä nyt aivan lamas.
Laihialainen Kalle Potti, konsulivainaja, kirjootti aikanansa juuri täältä Astapulasta repäisevän hauskan kirjansa »Iloinen Harbori», jossa hän kuvaili sitä remuelämää, jota maanmiehemme elivät sielä 40—50 vuotta sitten satamatyöläisinä, kun »juotiin ja tapeltiin». Juuri täälä niihin aikoohin perustivat Amerikan suomalaaset ensimmääsen raittiusseuransa viinan villitystä ja huonoa elämää vastaan. Työ oli raskasta rautamullan kilpaluonis satamas. Mitä tienattiin, sen useimmat joivat heti työstä tulles Matsonin saluunas (kapakas). »Vanha Tenruusi» (Stenroos) Orismalan pruukista pani alkuun sen raittiusseuran, jonka kommelluksista niin paljo kerrotaan Potin kirjas. Raittiusseuralaasten kamppailu viinamatua vastaan muistutti Jukolan poikain tappelua ja parannuksen tekoa. Suomalaisten pahimmat tappelukaverit olivat »airismännit», irlantilaaset. Raittiuren kilvottelijat olivat pysynehet irti viinasta kokonaasen viikon ja pitivät juuri raittiuskokoustansa, kun tupaan tuli juosten apua hakemaan suomalaanen mies, jonka airismannit olivat meinannehet tappaa ja paiskannehet jokehin. Mutta se oli päässy uimalla rantaan ja tuli hakemahan nyt apua. Tietää sen, että miesten niskakarvat nousi pystyhyn. Mitä tehrä? Yks sanoi, että ei sitä ny aivan selvällä päällä viitti lähtiä tappelemhan. Mutta kun oli se raittiuslupaus pyhästi tehty ja luvattu. Ei sitäkään tahrottu rikkoa. Niin lopuksi hätä keinon keksii: he päättivät panna raittiusseuransa viikoksi »seisomhan». Ja tekivät siitä pöytäkirjahan oikee laillisen pykälän. Sitte hajettihin sangoolla viinaa, naposta ryypättihin ja lährettiin 17 miehen voimalla joen taa »yhreksäpäätyyseen» ilotaloohin, tappelemhan, josta airismannit olivat sen suomalaasen paiskannehet jokehen. Ovet ja klasit ne pänttäs rikki koko taloos, särkivät huonekalut ja tyhjentivät taloon. Monta muksua ja mälliä siinä annettihin jos saatihinkin, verikin vuoti, mutta ketää ei oikee kualiaaksi saatu. Oli se sellaanen Jukolan veljesten tappelu, että siitä kerrothan sielä vieläkin.
Pakkas se raittiusseura aina välistä kuolemhankin. Ja pykäliä koitettiin justeerata, että ne passaas krupille vähä paremmin. Ensin lievennettiin niin, että saa ottaa yhren ryypyn päiväs ruaan kans. Sitte jotta yhren ryypyn joka aterian kans. Ja lopuksi sääntöjä petrattiin niin, ettei lakia rikota että saa ottaa kolme kertaa päiväs, jos tarve vaatii, eikä ryyppyjen luvusta mainittu mitään. Mutta kyllä se seura siihen kans sitte kuoli! Mutta hetken päästä taas yritettiin. Sielä oli kerran kakskin raittiusseuraa. Ja urheiluseura ja torvisoittokuntakin. Silloin ryhryttiin touhuun niin suuren seurataloon rakentamiseksi, että se riittääs kaikille hyville harrastuksille. Ja nimeksi tuli — Sovinto. Siin' oli monta mutkaa vastas ennen kun se valmistuu ja saatihin. Tehtihin liikaki hyvä ja suuri. Toiskielinen arkitehti piirti, ruvettihin kökällä rakentamhan. Kun saatiin kellarikerros, niin rahat loppuu ja sormet meni suuhun. Toiskieliset neuvoo, että tehkää siitä osakeyhtiö ja myikää 10 taalan osakkeita. Se naula veti, innostus oli niin suuri, että samana päivänä keräsivät suomalaaset naiset — 400 taalaa, joten töitä voitiin jatkaa. Työmestarina oli eräs Kulmala Jalasjärveltä ja se sanoo arkitährille, että juhlasalin piirustuksia pitää muuttaa, kun se oli juhlasalin suuren katon kannatukseksi määränny 8 pystytolpaa, että siinähän olis tanssies ihmiset takonehet aina päätänsä niihin. Niin niille tuli sellaane riita, että se arkitähti viimme paiskas piirustuksensa laattialle ja lähti. Mutta Kulmala pani 8 paksua plankkua vieretysti rautapultiilla yhtehen pitkiksi kannatusniskooksi, komenti saran kilon miehiä niiren päälle rynkyttämhän, niin hyvin kesti, eikä tolppia tarvittu yhtäkää. Kun juhlasalin katto oli valmis, tuli se jenkki kattomhan ja ihmettelemään Kulmalan rakentamia kattoniskoja, jotta mistä sillä tuollaaset piirustukset ja konstit oli. Kulmala trossas vai, että suomalaasilla on omat riitingit pääs. Kun nuoret miehet sitte vielä rakentivat yläkertahan mahtavan voimistelusalin, niin siitä tuli liika suuri ja kallis.
Se on torella suuri, ja ollu aikanansa monipuolisesti tarkootuksehensa sopiva. Yläkerras on koko rakennuksen laajuunen, valtava voimistelu-, paini- ja nyrkkeilyhalli. Hyvät on aikanansa ollehet kaikki voimistelutelineet ja laitteet. Oli sielä ollukki aikanansa vilskettä ja touhua. — Nyt tyhjää, rapistunutta ja pölyä.
Keskikerrokses on vieläkin käytettävis suuri kokoussali näyttämöineen, vahtimestarin huoneet ja ravintolakeittiöineen. Ja kellarikerroskin, keskuslämpölaitteineen, klubihuoneineen on ollu erinomainen. Sääli tuli kattelles ränstynyttä, kylmille jäänyttä suurta suomalaasten seurataloa. Rojua ja pölyä joka paikas. Suuri vanha suomalaanen kirjasto lojui käyttämättömänä. Entisiä aikoja muistuttaa Iston taulu »Hyökkäys» peräseinällä. Sielä oli kunnia- ja palkintotaulu ja, valokuvia ja muistoja seinillä. Sitä taloa omistaa ja yrittää pystys pitää pikkuunen »ukkojen klubi», kymmenkunta eläkkeellä olevaa vanhaa miestä, jokka ovat sen saanehet lunastetuksi pankilta ja maksetuksi. Ukot kokoontuvat iltaansa istumaan sen kellarihuoneeseen tammia pelaamaan, juttelemaan ja limunaatia juomaan. Ei oo varaa korjata rakennusta eikä oo muita asianharrastajia, ne sanoivat. Astapulas on kyllä paljo vielä vanhaakin polvea, mutta ne ovat jakautuneet moniin eri uskonlahkoihin ja ahkeroivat kukin omas ahtaas piirissänsä, että yhteishenkiä ei oo. Onpa siellä kaksi ev.-luth. seurakuntaa ja eri kirkkoakin, jotka seisovat eri puolilla samas karunkulmas!
Siinä Sovinnon suures juhlasalis oli puhetilaasuuteni, ja väkiä oli se suuri sali täynnä. Hartaina kuuntelivat kotimaan oloista ja monet tulivat kärestä pitäen kiittämähän.
Asuin Ernst Virtalan luona. Sanoi olevansa »Mutiinin kräätärin» poika Ylihärmästä, ja sanoi, että se oli heirän isän kökäs, kun Prännin-Antti savikuopan lairalle tappoo Rannanjärven Antin, kun se sitä uitti ja kiusas. Tämä Virtala on toimenmiehiä sielä Astapulas, ottaa osaa politiikkahanki, oli Rooseveltin vaalimiehiä. Hän on koko sotien ajan ollu paikkakunnas Suomi-Avun rahastonhoitaja. Ylihärmälääsenä hän lähretti jouluksi 1946 kotipitäjän invaliitien hyväksi 100 paunaa kaffia ja 50 paunaa sokuria. Hänen vaimonsa on Viitasaarelta, o.s. Varis. Paitti kyrölääsiä, tuntui Astapulaan asettuneen paljo juuri viitasaarelaisia.
Tapasin sielä lääkäri Collanderin, Ähtäristä, joka on ollu pari vuotta Isoonkyröön kunnanlääkärinäkin ja kertoili hauskoja muistoja Kyrööstä. Kävin tervehtimäs hänen rouvaansakki, jok'on käyny Vaasan ruotsal. tyttökoulun, heirän taiteellises korissansa. Rouva on käyny tairekoulua Helsingis, maalaa tauluja ja harrastaa Suomen tairekudonnaisia. Lääkäri Collander on hyvin suosittu siellä ja on hänellä erikoonen röntgenlaboratorio. Hammaslääkäreitä siell' oli Hakala Ilmajoen ja Örnqvist Isookyrön peruja, vaikka maas syntyneitä; lakimiehiä John Glanz, alkuaan Ojala Isoonkyrön pysäkin Ojalan torpasta tuotu kuusvuotiaana, Art Rinto, Isoostakyrööstä ja Rob Koski, isän puolesta Kälviältä. Suurempia suomalaasia kauppiaita oli Toivo Hölsö ja E. Taano Isoostakyröstä, V. Rantala Karstulasta, Matti Lahnanen AlaVurelta, Elle Koponen piti vaatekauppaa ja paljo muita pisnesmiehiä ja ammattilaasia. Suomalaasia työskentelöö kaikis ammateis: satamas lastaustöis, laivatelakoilla, rautateillä, käsityöläisinä, korjauspajois ym.
Kun olin paljo kuullu setiltäni siitä Amerikan suomalaasten remuelämästä ja lukenu Potti-Kalien värikkään kuvauksen »Iloisen Harborin» elämästä 50 vuotta sitten, niin kun tapasin vanhan miehen Kalle Aaltosen, synt. 1868 Vähänkyrön Knuuttilan kyläs ja tullu maahan 1887, nii hän muisteli menneitä villiä aikoja Astapula-Harporis. Hänen vaimonsa Maria, o.s. Karhu Kyröön Lehmä joen Kleemoolan taloosta, oli tullu maahan 1893. Heill' on ollu 13 lasta, joista 9 elää. Isä Kalle oli luonu satamas 25 v. ooria eli malmia, loukkaantuu siinä n'otta siirrettihin helpompahan työhön rautatielle vaunuverstaalle, työskenteli sieläkin toisen 25 vuotta ja on ollu jo kauan eläkkeellä. Oli oikein iloinen ja eloisa mies, joka oli jo aikaa sitten jättäny ryyppöön pois, mutta muisti hyvin sen mekastuksen, jota sielä puoli vuosisataa sitten pirettihin.
Hän kertoi, että »saluunaa» piti vanha Matsoni Vimpelistä. Se ei osaimu laskiakkaa muuta kun sormin. Se veti muurin kylkehen pännällä oikoosia viivoja, kun joku joi velaaksi. Kun mies tai tilinsä ja tuli maksamhan, niin Matsoni räknäs piirrokset sormilla taalahan asti, ja sitte piti maksaa. Sitte se pyhkii ne viivat pois, ja taas räknättihin. Kun velaat oli sillä lailla tullu maksetuksi, niin se antoo »knapsun» (viinaryypyn) ja piiriklasin päälle. Matsoni kysyi, sen kieli sorahteli jotta: tahrokkos khonjakin khäntiä vai rrukhista viinaa?
Kapakan vieres oli »lunssihuone», johna naiset pörräs. Seinäs oli luukku josta Matsoni möi sille puolen olutta ja viinaa. Lauantai-iltoona meni nuori kansa Matsonin saluunaan tanssimhan ja juopottelemhan. Lapset viethin mummuulle ja faariille hoirettavaksi siksi aikaa kun isä ja äitee tanssiivat ja remusivat. Ja tulivat joskus konttimaila kotia. Suomalaasten häitä tanssittihin siihen aikahan Matsonin saluunas, »rahahäinä» niin kun ennen vanhaan Suomeskin. — Mäkin rikoon yhtenä lauantaiehtoona kun häihin menin Matsonille viiren taalan rahan vartin hopiooksi, — hän kertoi, — että piisaa antaa hyppyrahaa. Kun tulin salihin, niin sulhaanen heitteli vartin rahat silmille ja sanoo jotta pienempi raha ei kelpaa kun taala, n'otta mulle jäi vartin rahat plakkarihin. Ne kelpas sitte Matsonin äijälle. Me tulimme sinne häihin suoraa rautamultaa luomasta ooripunaasis työverhoos, kun kovasti janotti eikä keriinny kotia verhoja muuttamhan. Miehet juopuu ja kovasti hyppelyyttivät taalan erestä sitä morsianta valkoosis verhoos. S'oli koria kun valkoone enkeli illalla, mutta aamulla pöhnäs ja oorimullasta punaane kun verinen kukkoo. Meiltä miehiltä oli joka sentti varissu plakkarista ja pää kupariseppiä täynnä, n'otta viippootti ja sätii. Jokku meistä lapiomiehistä hoippuu töihin satamaan aamulla, niin paasi meinas, jotta: mihnä toiset on? — N'oon häis ja pöhnäs vieläkin! — Paasin kans käythin sitte Matsonilla haravoomas miehiä töihin. Sielä oli morsian menny istumhan jääloorahan selvittääksensä ittiänsä.
— No onko siinä perää, että se teirän raittiusseura oli kerran kylpeny olutlöylyllä? kysyyn.
— No se oli sillä lailla, että toiset piti sitä raittiusseura Kunnon kokousta yhres huushollis ja joku raittiusseurahan kuulumatoon kokkarootti omiansa »stouvin» (ison rautakamiinan,) ääres n'otta se oli aivan punaanen. Sill' oli isoo pläkkisankoo olutta ja se meinas sitä ittellensä vähä lämmittää, niin nolasteli niin, että se olutsankoo kaatuu sen kuuman hellan päälle ja siitä nousi niin kuuma ja makoonen löyly koko huonehen täyreltä, että kyllä joku riisuu verhat yltänsäkki ja hikooli.
— Nythän tämä Harporikin on kaupunki, suorat ja hyvät karukkin. Mutta silloo ennen vanhaan, kun täälä remuttihin, oli tuan Mainstriitin (valtakarun) rannanpuolinen pää yhtä kuoppaa ja krooppia täynnä, syviä lätäköötä johna kurnutti sammakoota ja uiskenteli kilpikonnia. Kyllä se oli silloo täälä mailmanlopun elämää, nythän on toisin. Tääl' oli silloo kaks toiskielistä poliisia, joita me suomalaaset nimitimmä toista Isoo-Kassuksi ja toista Linnunjalaaksi, kun se oli niin laiha kruipelo. Niitä me suomalaaset kiusasimme. Kerran se Linnunjalka kiskoo munkin ylös savikuopasta, johka Matsonista tulles putosin, kun en itte päässy. Isoo-Kassu ja Linnunjalka ajoovat kerran yhres takaa Tusan-Mattia, joka juoksi erellä, kääntyy ympäri niihin päin ja kysyy jotta:
— Onko sielä peräs niin kiirus, kun täälä erellä?
Niin se lentikin kurakuoppahan pitkällensä, mutta kerkes pian pystyhyn ja huikkas jotta:
— Mull oli aikaa täs välillä panna vähä maatakki, huilaamahan.
Eiväkkä saanehet kiinni. — Mutta toisen kerran ne sai ja pistivät Tusan-Matin »lakoppihin» (putkahan). Mutta kun me sen kuulimma, niin meitä lähti miehiä ottamhan pois se. Se oli vain sellaane lautahaussi, n'otta kun me joukolla nostimma ylhä yhtä putkan nurkkaa, niin Matti konttii nurkan alta pois.
— Siihen aikhan oli Harporis vielä hevoosten vetämiä raitiovaunuja kapeilla raiteilla. Vanhoja hevooskonia niitä veti. Suomalaaset pöhnäpäis pruukasivat kiusata sitä vanhaa krätyystä äijää, joka ajoo menemällä joukolla kaikki yhrelle puolelle vaunus ja rynkyttivät äijän kärryynensä kumohon. Siihen jättivät sen sitte piiska käres manaamahan ja rähisemhän. Sen tokka-komppanian herrat, joilla suomalaaset oli töis, yllyttivät suomalaasia pahantekoohin sitä hevosvaunuyhtiötä vastaan, että se lopettaas toimintansa. Lopuksi suomalaaset moukareilla herrojensa kehootuksesta hakkasivakki 25 sentin tuntipalkalla raiteet aivan käyttökelvottomaksi, niin että hevoskuljetus loppuu. Sitte tuli sähkövaunut. Siitä nosti se raitioyhtiö kovan oikeusjutun hävittäjiä vastaan, mutta tokka-yhtiö riiteli ja hoiti sen asian, niin ettei siitä kukaan saanu mitään.
— Oli se kans eri hommaa, ku me 1890 täälä saimma päähän, että me lahjootimma Monoselle Ylistarosta komjat linjaalirattahat, kun s'oli poliisina. Se oli hyvä mies; se ei vieny suomalaasta koskaa humalas putkahan, vaan kiikutti aina kotia, ettei tullu sakkua. Kaks istuumisen hoijakan koppa täälä itte tehtihinkin, ja hyvä tulikin. Mun olis pitäny takua fieterit — kertoi Aaltonen — muttei saatu hyvää fieteriterästä, n'otta me tilasimma ristilinjaalifieterit Ylistarosta. Kun ne sitte tulivat ja saatiin se mahtava hoijakka maalatuksi ja valmihiksi, niin se vasta juhlaa olikin, kun me finnit sitte pyhäpäivä ajelimma sillä hoijakalla, 6 miestä kaulatusten ja flikkoja joukos, Astapulan ja Harporin väliä, ja lauloomme ja roikastimma. —Toiskieliset kättelivat suu auki ja silmät tapilla meirän juhlaa.
— Meit' oli siihen aikahan suurin osa suomalaasista poikamiehiä, kun ei flikkoja piisannu kaikille, vaikka niitä Suomesta kovasti koitettihin hommata tänne tulemahan ja pilettiä lähretettiin. Jokin suomalaane perhe piti »ruokataloa», laittoo ruuan ja hyyräs ruumia meille. Kerran saatihin päähän nuan raittiuren kannaltakin, jotta sitä suomalaasen »pahaa verta» pitääs päästää uloos. Olis tarvittu meirän joukos kupparia, mutta sitä ei ollu. Niin päätettihin tilata ja tuottaa se Ylistarosta. Rahat pantiin menemään jotta pankaa paras kuppari tulemahan meille, kyllä me maksamme ja sitä täälä kovasti tarvithan! Ja ottaa paljo sarvia följyhy.
Ja tulihan se yks tuhti ja taitava Kuppari-Maija meille tänne Harporiin. Ja sitten pantihin juhlat pystyhyn, lämmitettihin suomalaanen sauna, tuothin sinne isoo »piirikäki» (tamminen ohittynnöri), lyöthin »pikalla» (hakulla) sen »kurkku» auki, kaarettihin sankoohin, juothin siitä napolla ja paiskattihin kiukahallekki löylyksi. Ja sitte Kuppari-Maija iski ja imi kymmenen miehen hartioohin ja selkähän sarvia niin paljo kun mahtuu, n'otta veri roiskuu. Kun sarvet oli täynnä, niin Kuppari-Maija, joka kans veti olutta ja tuli juovuksihin, repii niitä irti, paiskas laattialle ja imi taas sarven kiinni niskahan n'otta miehet oli kun teurashärkiä veris ja koko sauna kun lahtihuone. Lopuksi ne heikentyy verenvuorosta ja mässähtivät pöhnäs, korisivat ja pyörtyykin jokin, jotta selvimmille tuli hätä ja yks lähti hakemhan lääkäriä apuhun. Kun se tuli, toiskielinen ja hintelä mies, astuu saunahan ja näki ne veriset ja pöhnääset miehet makaavan verisellä laattialla, niin se — pyörtyy. Kuppari Maijakin istuu yhres nurkas hiukset hassalla kuppikirvestä heiluttaan.
— Joo, kyllä se oli sellaasta resuelämää — sanoo Aaltosen emäntäki — jotta kun mäkin tänne tulin ja näin sen, niin mieluummin olis lähteny takaasi Napuen kylähän klihtoolle. — Mutta tämä meiränkin isä on ollu jo yli 30 vuotta aivan raitis ja kovasti siivo ja hyvä mies.
Kun oli uskonnosta ja raittiuresta puhe, niin tuumas Aaltonen jotta:
— Kuule, mä sanon sulle vanhanmaan mies yhyren asian, jonka paa mielehes: jos kirkkojen miehekki tekis raittiuslupauksen, niin kirkkojen saranat ruostuus niin kun raittiustalojenkin.
Aaltonen sanoo, jotta hän on lähteny rahaa ja työtä pakohon Suomesta. Olis sieläkin ollu hyvä olla, mutta vilkas veri ja seikkaaluhalu veti mailmalle. Kertoo jotta hänellä on vieläkin Vähänkyröön Knuuttilan kyläs Mahlasen mökin vieres koto. Siinä asuu ny mumma, joka saa sen pitää.
MICHIGAN
Ohion Ashtabulasta ajoon joulua viettämään Michiganin valtion suurimpaan kaupunkiin Detroitiin tohtori Yrjö Sippolan luokse.
Michiganin valtio on suomalaasten vanhinta asutusseutua ja sielä asuu niitä enempi kuin missään muus valtios, yli 100 000 henkeä, Michiganin valtion koko asukasluvun ollessa n. 5 milj.
Michiganin valtion jakaa samanniminen suuri sisäjärvi kahteen puoliskoon. Suurempi osa on Michigan-järven itäpuolella, ns. Ala-Michigan. Ja Ylä-Michigan on järven länsipuolella, Superiorin järveen pistäytyvä niemimaa ja sen nokka eli suomalaasten nimittämä »Kuparisaari», joka varsinaasesti on suomalaasten pesäpaikka.
Siirtolaasuus Suomesta Amerikkaan alkoo 1860—70 luvulla Norjan Kirkkoniemestä, josta Amerikkaan värvättiin kaivosmiehiä juuri niihin aikoihin alettuun kaivostyöhön Kuparisaarella. Norjalaisten mukana lähti silloon myös suomalaasia Tornion jokilaaksosta. Nämä sitte kirjoittivat Amerikasta kotipuoleen kehoittaen sukulaasia ja tuttaviaan lähtemään hyvään työansioon sinne. Hiljoilleen levis »Amerikan kuume» sitte Oulun puoleen, Keski-Pohjanmaalle ja sai lopuksi suurimman vauhrin Etelä-Pohjanmaalla viime vuossaran loppukymmenillä, jatkuen jopa kymmentuhantisenakin vuosittaan vielä 1920-luvulle, jolloon Amerikka rajoitti siirtolaisten maahan tulon Suomesta n. 500 henkeen vuores.
Aluksi suomalaaset työskentelivät Kuparsaaren monis suuris kuparikaivoksis mainareina, enemmistöinäkin mones pikkukaupungis, tai metsätyöläisinä Michiganin suuris koskemattomis mettis, joita haaskattiin ja hakattiin raiskioiksi monta vuosikymmentä. Kaivoksis syntyi työnseisauksia, suuria lakkorettelöitä ja mettätyöt väheni vuosien varrella. Seurasi pitkiä »huonoja aikoja», jolloin paljo suomalaasia turvautui lopuksi yrittämään maasta elantonsa. Toiset kansallisuuret sielä ihmettelivät ja virnuilivat, että »kummia ihmisiä nuo finnit, kun ne menevät farmareiksi kaikkein synkimpiin metsiin ja kivikkoihin kiviä vääntämään, kun toiset kansallisuuret pyrkivät paremmille maille».
Michiganin suomalaisten historian kaunein luku onkin se, että he ovat ensimmäisinä raivanneet suuret alueet Pohjois-Michigania maanviljelykselle ja elävät sielä nytkin hyvin lukuisasti vieläkin farmareina raivaten uutta viljelystä. Se on ollu kovaa ja sitkiää korvenraatajien elämää tiettömien kymmenpeninkulmaisten taipaleitten takana, susien, karhujen ja intiaanien naapureina. Jauhosäkkiä, työkaluja on monta päivämatkaa mies selässään saanu kantaa ensimmäiselle saunatelmälleen. Suomalaanen nainen on sielä raatanu miehensä rinnalla, synnyttänyt lapsensa yksinääsyyres, havumajois eläen kaiken puutteen keskellä, kestäny ja voittanu, kunnes pirtti ja navetta on valmistunu ja maasta oma peruna ja leipä noussut. Kuunnellessani monen suomalaasen vanhan raataja-pariskunnan kertomisia, miten he »tänne tulivat», miten puuttees elivät, vuosia siinä oli kulunu ennenkö elämähän oli päästy, ja »näin nyt on», lapset on nyt suuria — käsitän sen työn ja tarmon suuruuren, jolla tuhannet suomalaiset sielä ovat kovalla työllä toimeentulon ja oman kotikonnun itselleen uurastaneet. Minusta tuntui, että Suomes ei niin lujasta monenkaan uudisasukkaan tarvinnu elantoansa ottaa. Mutta siihen on ollu Amerikas pakko, vierasheimoisten keskellä ja vain omiin käsivarsiinsa turvaten.
Siihen taas, että niin paljo suomalaasia pureutui juuri Michiganis maankamaraan maanviljelijäksi, oli varmaan syynä se, että nuo seurut ovat luonnon puolesta kuin kappale kauneinta Suomea: paljon kauniita isojakin järviä, niemiä, lahelmia, mäkiä, kumpuja, kuusikoita, koivikoita ja — kivikoitakin. Myös ilmanalat ja vuoren ajat on kuin kotooses Suomes: kevät tuloo keikkuen huhti-toukokuus, kesät ovat heleitä, taivas korkia ja sininen eikä liian kuumia. Talvi tuloo samoihin aikoihin kun koto-Suomes. Se on runsasluminen, pyryinen ja usein kylmempikin kuin Suomes johtuen siitä, että kun Michiganis menee yli 30° Celsiusta kylmään, niin siellä silloon myös tuulee ja pakkaanen tuntuu kovin purevalta. Kun Suomes on pakkaasta, niin se ei tunnu niin tuimalta, sen takia, että meillä harvoin samanaikaisesti tuulee.
Kesän aika on Pohjois-Michiganis mitä kauneinta Sisä-Suomea välkkyvine vesineen, saarineen ja salmineen. Se onkin toiskielistenkin hyvin suosimaa lomanviettoseutua kylpyrantoineen ja matkustajahotelleineen. — Michigan on intiaanien vanhaa valtaseutua ja asuu niitä siellä vieläkin runsaasti heille varatuilla alueilla. Näille seuruille runoili Amerikan kansallisrunoilija Longfellow kuulun intiaani-eepoksensa Hiavathasta suomalaasen Kalevalan innostamana. Useimmat paikan nimet ovat intiaanien kieltä, kuten Ispeming tarkoittaa taivasta, Negaune helvettiä ja Calumet rauhanpiippua.
— Meri krismas ja häpi njuujiir! — Niin Amerikois präntättiin, kirjootettiin, sanottiin, soitettiin ja laulettiin pari viikkua, jotta mäkin sen osaan ja muistan elämäni. Se on sitä paljo kuin Suomessa jotta: hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta!
Amerikas ei vietetä joulua kun yks päivä. — Tapaninpäivää ei ookkaan. Klo 7 alkaa silloo taas työt. Vain ensimmäästä joulupäivää, sitä 25. p. joulukuuta vietetähän. — Eikä aattoa ollenkaan piretä, vaikka se on meillä suomalaasilla suurin juhla. — Tämä tuntui musta yhtä noloolta kun kerran istuun Franskanmaan Rivieeralla Nizzas, Välimeren rannalla juhannusaattua yksistäni palmupuun alla — eikä kukaan tienny juhannusjuhlasta mitään. Oli arki-ilta vai, niin kun täälä Amerikois jouluauttukin.
Joulua oli kyllä jo kovasti näkynyt, sanomalehris ja ainakin kolme viikkua kauppaliikkeetten ikkunoolla erinomaasena tavaranpaljoutena, loistavia näyttelyjä, joulukuusia, vihreetä seppelkiehkuroota punaasin silkkinauhoon ja rusetein, kirjavia, kaikenfärisiä sähkölamppuja yli katujen kiinnitetty kilometrien pituurelta, ja suuria joulupukin kuvia oli ikkunoos.
Tätä amerikkalaasta juhlavalaastusta jouluna, oikiaa ilotulitusta on vaikia kuvailla. Se on tosin räikiää, mutta niin suuremmoosta ja värikästä, että se sulautuu kuitenkin kaunihiksi kokonaasuureksi pimiää taivasta vasten. Se tehoaa, saa ihmisen valtahansa — ja kauppatuulelle, niin paljo ja kaunista on asetettu houkuttelemahan jouluostoksille.
Amerikan joulupukki nährään vain kuvissa. Se on naurava, punakka, lihava ukko punaases turkis, johna on valkoonen turkiskaulus ja puoliturkin päärme, punapohjaanen valkoreunaanen myssy pääs. Se ajaa komias lohnas, jota vetää 8 poroa. Ja tuloo Pohjoosnavalta, kuulemma. — Jo viikkoja ennen on täälä suuris tavarataloos puettuja joulupukkia, joille pikkulapset saavat mennä kuiskaamahan, mitä he toivoovat, että joulupukki heille tois.
Joulupukkia sanothan täälä Säntä Klauksi (Pyhäksi Nikolaukseksi). Pukki tuo lahjansa täälä tornista takkakivelle (fäirpleisille) jouluaamuksi, kun lapset heräävät. Ja pikkulapset kovasti tälläävät yhren (mahrollisimman suuren!) sukkansa jouluaattona takkakivelle, että pukki panis lahjansa siihen. — Puorista saa ostaa aivan sitä varte tehtyjä punaasia joululahjasukkia. Tämä on vanha englantilaanen joululahjatapa, mutta paljolta panoo joulupukki lahjansa kaunihiis kääröös myös aattona pujetetun joulukuusen alle sen jälkeen kun lapset on menny nukkumahan. Lapsia on vaikia saara jouluauttuna nukkumahan — vaikka ne silloon koittavat olla erikoosen kilttiä. On hirviä rikos, jos lapsi yrittää kurkistaa tai salaa nährä joulupukkia. Se ei tuu sitten enää koskaa!
Jouluaattona on arkipäivä, työt käyy kun ennenkin, vaikka ihmisillä onkin työstä päästyä kiirus ostoksille. Puorit on, toiset myöhäänkin, auki. Ihmiset koristaavat ikkunootansa punaasin ja valkoosin sähkölampuun. Paljolta on ikkunoos vihreästä paperista tehtyjä lehväseppeleetä, joissa alinna on punaanen kukan kuva ja keskellä palaa sähkökynttilä; pieniä valaastuja joulukuusia, kynttiläriviä on ikkunoilla. Pienten, yhren perheen asunnon erustoolla, porrasvieres on kirjavin sähkölampuun valaastuja joulukuusia.
Myös mäntyjä käytetähän joulupuina ja kaunihia ne onkin. Kaupungit pystyttäävät kans jollekkin torille suuria, saroon sähkövaloon koristettuja joulukuusia. Kaupungiis täälä näköö myös johnakin puiston reunas Betlehemin seimen. Se on vanhoosta lauroosta rakennettu mökkikatos, kuvaa tallia, johna on olkia laattialla ja kipsikuvina Jeesuslapsi seimes, Maaria ja Jooseppi ympärillä, murjaania ja pikkukaritsoota. — Kun vielä pyryyttää vähä räntää, niin on se oikee tunteellista katteltavaa täs suurkaupungin hälinäs ja vilinäs. Hartahat katoliikit ja lapset heittävät kuparisentinkin sinne olkimajaan.
Joulun juhlaruokana on »tööki» (eli »turkki», niin ku fingliskaksi sanothan), se on kalkkuna- ja luumuputinki eli vanukasko se on kirjasuomeksi? Perheen isännälle kuuluu aina pöyräs leikkoolla paisti tai lintu palooksi ja emäntä pruukaa fatia hoitaa. Lihan kans käytethän täälä paljo vihanneksia, monellaasia, varsinkin syörähän porkkanaa paljo, punajuurta, karpaloa, mansikka- ym. hilloja. Ja sitten on täälä kamaloota suuria pärinänklimppiä, etelävalloos kasvatettuja makeeta perunoota. N'oon punertavia ja kovasti imelöötä. Maistanu oon niitä, mutten tykkää; mä syön vain reirua Härmän pernavoita, vaikka kuinka kehuuvat »suit poteituansa» (makiaa perunaansa). — Juhlapöyräs on kans aina, tavallistenkin työläästen pöyräs, pieni talterikki valkokaalin lehtiä ja erilaasia herelmien paloja silputtuna. Ja niitä pistellähän suuhun liharuaan välihin. Se luumuusta elikkä kivisyrämmistä keitetty putinkiruoka tuorahan pöytähän oikee fiiniis paikoos, sitte ku esti on lamput sammutettu ja vain kynttylät palaa joulupöyrällä. Putinki on keittiös valeltu konjakilla ja sytytetty palamaan n'otta siinä on kaunis sininen tulenliekki ympäri, kun se tuorahan sisälle.
Jaa'ah, sanoon mä, — kyllä ne herrat osaa tuhlata, kun polttavat täälä tyyristä konjakkia. Söisivät eriksensä.
Joulukuusi palaa kirjavin sähkövaloon, vierahia on paljo taloos, syörähän paljo, kuuma on, n'otta joulupöyräs istuvat miehet paitahiaasilla, kaikki touhuaavat hiespäin ja puhuuvat yhtaikaa...
Amerikkalaaset pitäävät kovin lapsista, passaavat ja hemmootteloovat niitä liikaakin, mun mielestäni. Saavat kasvaa ja tinttaalla niin kun tykkäävät, n'otta n'oon mun mielestäni aika päässilmääsiä. Mankuvat vanhemmiltaan mitä vai, ovat tirsmuja ruaasnansa, rääpiivät vai eiväkkä syö juuri muuta kun makeesia. Kouluijäs oleva nuoriso meluaa ja telmii kun vasikat eiväkkä anna vanhoolle ihmisille paikkaa raitiovaunus tai junis, istua könnäävät vain. Samoon kaupoos ja karmilla ne tukkii ja mennä huiskii, jotta vanhanmaan miestä oikee hävettää.
Ne pukeevatkin ittensä kuinka rookaa. Se on muka »vapautta» — mutta siinä ei oo mitää makua. Niin kun koulutytööllä täälä nyt on »muotina»: käyrä paljahin säärin talvipakkaasella ja lumirännäskin. Tuos 12—16-vuotiset tytöt. Niill' on suuri, möhliä, lähes polvihin roikkuva päällystakki kuin säkki yllä ja välttämätä kirjava huivi eli hilkku pääs niin kun meillä Suomes vanhoolla akoolla ennen!
Se on täälä nyt fiiniä!
Kun oon kattellu nyt näitä nuoria Amerikan koulutyttöjä paljahin säärin, roikkuva säkki yllä ja hilkku pääs — vaikka vaatesta olis yllinkyllin, niin suuta vetää hymyhyn: niillä ei oo makua pukia ittensä. Ovat kun körmystettyjä akkoja menos sateella perunankaivuhun Suomes. Meillä niillä on eres paksut harmaat villasukat, joskin rauskat, jaloos.
Täs kesällä nämä Amerikan yltäkyllääsyyres rypevät nuoret koulutytöt ja ylioppilasmissitkin rakastivat kulkia vanhoos miesten overolliis (työhousuus) toinen pulttu vielä puolehen säärehen ylöskäärittynä. Se oli »muotia» se kans. — Mutta ei naisellista.
Niin että mä oon sisuksisnani oikeen iloone ja ylpiä, kun muistelen meirän kotoosia nykeröneniä ja nutipäitä Suomes: on niillä paree silmä ja makua pukia ittensä niillä vähillä ja vanhoolla vaattehilla mitä niillä on. Ne kääntää, färjää, entraa, leikkaa ja laittaa »vanhasta uutta» n'otta se »istuu», passaa ja on nättiä, vaikkei se niin häävistä kangasta ookkaa kun näillä Amerikan missiillä.
Oon viettäny joulua Detroitin yli 2 miljoonan kaupungis. Sielä automopiilikaupungis, johna foorttia tehrähän. Asuin Isoostakyrööstä lähtöösin olevan Amerikas lääkäriksi lukenehen Yrjö Sippolan kaunihis koris joulunpyhät. Hän oli kesällä Suomes käymäs frouvansa ja 12-vuotiaan Hellen-tyttärensä kans. Tulimma samalla laivalla yli ja sovittihin että rookathan.
Kun sitte tulin joku päivä ennen joulua, niin aika yllätyksen se Hellen-tyttö oli mulle järjestäny. Näytti pientä koriaa papukaijaansa linnun häkis ja jätti mun sitten yksin sen kans salihin polttelemahan.
Niin yhtäkkiää se papukaija kiljaasi mun korvahani selvällä suomen kielellä, jotta: Vaasan-Jaakkoo! — ja päästi pitkän krakatus-naurun päälle — jotta oikee mä säikährin. Ja Hellen nauroo oven takana katkeraksensa. Oli opettanu sen niin sanomaan. Korja lintu ja aika vekkuli tuo papukaija onkin, jonka jokellusta on mukava kuunnella.
Oli mulla Detroitis toinenkin hyvä tuttava, kansakoulutoverini ja naapuritaloon kersa, Niemen-Fanni Vaasasta, nyt arvokas ja toimekas missis Ojanpää, mies on Kauhajoelta.
Meirän mamma pani mulle luhrikkahillopurkin tuotavaksi Fannille. Kyllä se purkki perhana pihisi ja pesi pari kertaa mun silmäni matkalla kun yritin liikaa voimaa siitä poislaskia, ettei se räjährä, mutta toin mä sen rumaasen, vaikkei siinä ollu enää kun vähä kraismenoosia pohjalla, perille asti. Fanni kovasti kiitteli ja sanoo, että kun hän sitä pesi ja keitteli, niin sai hän vähä luhrikan makua kielensäpäähän ja hyvää oli!
Mishigaanin Ditroitis rookasin sen suomalaasen kuuluusan uistimen keksijän, ja miljuneerimiehen Kalle eli Charles Helinin. Kävin sen loistokoris, oikee palatsis, ja uistintehtahas.
Pitää kertua heti seränpoijille ja kaikille urheelukalastajille, ettei asia lemmehry. Se Kalle on vielä nuori mies, 42 vuotta, ja sen isäukko asuu Vaasas! — Rantakarulla, ja on pian 70 v. vanha.
Kalle Heliini on syntyny Amerikas ja touhunnu tollarien peräs niin pisnesmiehenä, että suomi on pahoon unohtunu, mutta ymmärtää vielä ja koittaa vähä puhuakki. Hänen vaimonsa Lempi, omaa sukua Helminen, on Helsingin syntyä ja tullu »maahan» vasta 1925, niin että hän puhuu aivan purkista suomia. Heillä on 5 lasta, joista Ronald-poika löi salin laattialla volttia kun häkää vain.
Tämä Kalle Heliini on oikea amerikkalaane esimerkki siitä, kuinka köyhä poika, kun onni potkii, voi lyhyes aijas tehrä rahaa ja lyörä ittensä pinnalle ja nauttia työnsä tuloksista. Mutta myös esimerkki keksijänsitkeyrestä ja yritteliääsyyrestä. Eikä vain niistäkään hyvistä puolista, mutta myös käytännöllisestä bissness-miehestä. Voi olla kekseliääsyyttä monellakin, mutta ei osaakkaan käyttää sitä hyväksensä rahallisesti.
Hän kertoi, että hän on pikkupojasta ollu innokas kalamies. Yrittäny jos jollakin konstilla ja koukulla kaloja. Sitä vain funteerannu. Tutkinu kaikki koukut ja uistimet, yrittäny eri mallia veistää ja fiilata puusta ja metallista. Heittäny ja vetäny. Kokeellu eri färiä, kattellu ilmoja ja vesiä — ja taas yrittäny. Kyllä hän kalaa on saanu, mutta olis pitäny saara ittellensä sellaanen uistin, että sillä sais kalan kiinni silloon kun ei muut saakkaan. Hän kävi kaikellaasis leipätöis päivisin elääksensä, mutta vapaa-aikansa kierteli kalastusvehkeenensä jois ja järvis, likillä ja kaukana ja funteeras vain, jotta ei tämä mun uistimeni vielä oo oikeen hyvä — kun ei se haukkaa kalaa sivulta. Ja pakkaa pääsemhän liika useen irtikin.
Sitä se funteeras. Veti uistinta hiljaa peräsnänsä ja katteli kalojen kuiheita, kun ne kulki peräs Kallen vehjestä silmäälemäs jotta:
— Vai tuollaane hökötys tuo on...
Kului vuosia kaikellaasten uistinten fiilaalemises, mutta vähitellen kypsyi se malli, josta sitten tuli hänen mailmankuuluusa flätfish-uistimensa, jolle hän on saanu patentin ja jota nyt valmistethan kahres omas tehtahas Detroitis Amerikan puolella ja Kanaatas.
Pitääpä sanua, että uistin on engliskaksi stäkl. Ja että enkliskas äll-ääni eli konsonantti, niinkun fiinisti sanothan, on »paksu» ja kolkko. Se äännethän suu auki oolle vääntäen niin ku sana kello. Suomen eli on pehmiä niin ku velliä pussis. — En mä tahro engliskaa oppia oikee ääntämhän, kun mull' on syntymästä liika pieni nenä. Pitääs olla sellaane suuri konkkanoukka, kun oikeella jenkiillä, joka kumajaa ja honajaa ittestänsä. Oon kyselty että eikö sellaasta hyvää engliskan konkkanoukkaa saisi täältä ostaa, kun täälä kerran kaikkia imehiä tehrähän — että mäkin osaasin paremmin amerikaksi honottaa, muttei kuulemma niitä oo, jotta mun pitää koittaa pinittää tällä vanhalla pikku-nenälläni vain. — Mutta oon mä pärjänny jottei tarvitte osooteslappu kaulas kulkia niin ku monen vanhanmaan miehen, kun ne on tänne tullu.
Niin se Heliinin Kalle keksii sitte uistime, johka on tarttunu — paljo tavaraa ja maallista hyvää. Sen uistin »löi läpi», niin ku sanothan, kymmenen vuotta sitten, vuonna 1937. — Nyt on Detroitin tehtahas satakunta henkiä työs, melkeen kaikki suomalaasia. Suomalaanen mestari Vuori kuljetti mua kattelemas tehtahas aluusta loppuhun asti, kuinka niitä uistimia tehrähän. Ne on »valkoosesta mäntypuusta» ja tarkkaa työtä. Heliini on itte suunnitelin tarkkuuskoneet ja mallit millillensä. Niitä on 13 kokoa ja 26 lakeerimaalausta. Menekki on aina vain kasvanu. Vuonna 1945 niitä myytihin 500 000 kappalesta, tänä vuonna nousoo kai jo 1 miljoonaan kappalehesen, ympäri Amerikan ja kaikkiin maihin. Suomeen on tullu soran jälkeen vasta muutamia kappalehia, ja mä sain mukahani muutamia kokeellakseni mitä Suomen hauet ja ahvenet siitä tykkää.
Näis Helinin uistimis on se uutta ja erikoosta, että uistin kulkee veres luikerrellen niin kun kala pyrstöllä heilutellen! Jokaanen uistin koitetahan vesialtahas ennenkö se tehtahasta lähtöö. Tätä uistinta voii vetää venehen peräs, mutta parempi on heittää rullavavalla niin kun perhosta lohen pyynnis. Uistin liikkuu hitahasti veres n'otta s'oon oikee laiskan soutajan ilo. Ja hairaa kalan sivultakin.
Täälä Amerikois on kamalan suuria kalamöhkäleitä. On haukilajeja, mutta kyllä mä tykkään, että kamaloota rössiköötä ne on, eikä sellaasia littuposkisia solakoota poikia, kun me sielä Antinkaris plaamma saara. Ja ahvenkin on sellaane kyrmyniska, vihaasen näkööne isoo peto, että hävettää kattella. Sitte on jotakin isoja »trautuja» ja yks oikee monen leiviskän Large Mouth (»isoosuu»)-kala, jonka kitahan vois potkaasta jalkapallon eikä hampahisihi ottaasi. — Fyi, vali! — sanoos Vaasan ruottalaane sellaasta kalaa. Kun ei vai uneskaa koskaa mun uistimehen tarttuusi.
Itte se Heliini sanoo suurimman kalansa saanehen Meksikonlahrelta. Se oli painanu toristajaan ja valokuvaajaan kans 136 paunaa. Ei kun se kala yksin. Ja paiskattu takaasi merehen, saat' ei nämä Amerikan herrat muuta kun huviksensa urheeloovat. Ne on sitte eri miehet, jokka kalastaa syömäkalaa. Sitä saa puarista.
Amerikoos pannahan joka vuosi ja melkeen joka kaupungis toimehen kalastuskilpaaluja siitä, kuka suurimman kalan saa. Ja paljo on aina miehiä ongella ja sitte suuret juhlat.
Heliini ei »lepää laakereillaan». Mä olin kattomas sen työhuonehes, johna se aina vai tutkii, piirtää ja kokeeloo uutta uistin-alalla. Näytti jo mulle, jotta siitä uuresta »ainehesta» »plastikista» voi tulla vielä paree uistin. — Sanoo, jotta »nylon»-lanka kestää hyvin eikä mätäne veres.
On ittestänsä selvää, että se Heliini on kalastushullu, niin kun se on ollu syntymästä asti. Se kalastaa ja kokeeloo ympäri Amerikkaa. Vuonna 1939 se osti ittellensä oman lentokoneen. Nyt sill' on niitä jo neljä. Lentää ympärinsä ja itte ajaa. Niillä on täälä mukavia pumpattavia kummivenehiä, joita urheelukalastajat kuljettaa auton katolla tai lentokonehis — ja telttaa — mukanansa.
Paitti kalastusta, on Heliini perhoskeräälijä ja innokas valokuvaaja.
Uuren vuoren aattona klo 24 Amerikois ja Detroitiakin siirryttihin suurella ryminällä ja paukkeella uutehen vuoteen!
Amerikkalaaset ei vala tinoja niin ku me suomalaaset kotona teemmä. Uusi vuosi otethan kaupunkipaikoos vastahan ilolla ja melulla. Rarios pirethän kovaa pränkettä, rariomies huutaa jotta:
— Nyt se tuloo! Sikunttikello knakuttaa sikunttia. — Hotelliis, kapakoos ja kotonakin paljolta ihmiset seisoo henki kurkus ja samppanjalasi käres orottamas jotta:
— nyt! hii —- oo, häpi nuujaa! — Tu juu! — tu mii (sulle ja mulle!) Nakkaavat samppanjakaljat suuhunsa ja sitte huutaavat ja meluaavat kun pahat kakarat. Tehtaan, laivaan ja junien pillit ja torvet huutaavat täyreltä läveltä oikohonsa niin kuin ihmisekkin. Ammuthan, paukutethan ja meluthan silmät ummes. Ihmiset juoksoovat karullekkin hyppimähän ja huutamahan »onnellista uutta vuotta». Lapsilla ja aikaihmisilläkin on torvia, pukinsarvia ja präiköttimiä n'otta silmät sokkaavat. Paperilakkia ja »hula-hula» paperikranssia on kaulan ympärillä hotelliis ja koto-olooskin. Ostethan isoja punaasia paperista tehtyjä paukku-konfettitötteröötä, n'otta kun niitä vetää molemmista päistä, niin se kovasti paukahtaa, ja sisällä on painettu »onnenlehti»-toivotukset ja plötinät itte kullekkin. Iloosia ollahan ja lystiä pirethän. Nämä amerikkalaaset osaavakki olla vasta aika kakaroota!
Itte uurenvuorenpäivänä pirethän täälä oupen-deitä (open day), se on julkista vieraskäyntiä ilmootetusta tunnista alkaan. Silloon käyrään pokkaamas, tervehtimäs ja kirjoottamas nimensä talon vieraskirjahan virkaherroos ja »suuris paikoos», mutta myös yksityiskoriis ja ystävien luona.
Kaupungin majuuri on suuri herra, ja varsinkin sellaaseen 2—3 miljoonan kaupungin kun Detroitti, jonka laajuus on 40—50 kilometriä kanttihinsa. Se on niin kun kaupunginjohtaja meillä.
Majuri valithan joka vuosi, n'otta siinä on aika rähinä. Sillä on joka päivä vastaanottoaikansa ja sen puolehen ihmiset saavat kääntyä kaikis asioosnansa ja hyppääväkki työksensä, n'otta sillä on känsät käsis. Kaikki elokuvatähret ja ulkomaanelävät hyppöötethän sen työ. Se ottaa vastahan ja toivottaa tervetulleheksi kaupunkihin.
— Sun pitää käyrä tervehtimäs »meirän majuuria»! Se on mukava mies! höpötti tohtori Sippola heti kun kaupunkihin pääsin. — Mä soitan Juntuselle.
— Mikä se Juntunen on? kysyyn mä ihmeesnäni, kun kaikki oli niin selvää.
— Ooo — se on Edi, sielä kaupunginhallitukses. Se ilmoottaa majurille, että me tuumma, touhus Sippola, ja niin mua viethin taas piilillä jotta tukka suarana monta mailia, sillä täälä on pitkät matkat. Kävelemällä täälä ei pääsisi mihkää!
Tultihin suurten kivitalojen rykelmähän. Kaupungin hallintotaloohin portahia ylhä, yhrestä ovesta sisälle, toisesta ovesta vinkkeliväärähän, koritooria pitkin, ja taas sivuovesta sisään, — niin siinä »ofiisishan» istuukin jo pöyrän kulmalla se Juntunen ja veti haikuja kun ketunhäntiä »siguretistaan» (savukkeesta) ja sanoo jotta:
— Oo mai boi, siinähän se Jaakkoo tulooki! No mitäs Suomehen kuuluu? Me oomma majuurin kans sua kovasti jo orottanehet.
Räpyttelin silmiäni ja olin niin hengästyny, etten tahtonu saara sanaa suustani, kattelin vain sitä isoa, lihavaa ja komiaa miestä, sitä Juntusta, joka ei oo koskaa Suomes käynykkää, mutta sanoo olevansa Paltamosta kotoosi, koska isä on sieltä lähtöösin. Tämä mies puhui niin vaivatta ja selevää suomia, että en luullu sen inkliskaa osaavankaan.
— No mennähän ny kattomhan sitä majuuria, ettei sen tuu pitkäksi aika orottaa sua, sanoo Juntunen.
Ja taas mentihin monen huonehen läpi, johna oli ihmisiä orottamas. Koputti sitte yhtä ovia jotta: halloo Eugen! ja lykkäs oven auki jotta:
— Thäs o ny se Jaakkoo... Dshej — dabl ei — kei — kei — ooroorr — n'otta mä koitin siloottaa tukkaani, kun se nousi aiva pystyhyn...
— Ooo! huuti se majuuri käret pystys jotta: Ai äm veri gläd tu sii juu mister Jaakkoo (»hauska tavata»). Tervetuloa Detroittiin, hau du ju duu (kuinkas voit)?
— No kah, kyllähän mä täs hyvin voin, koitin mä sanua. — On vain niin tuhannen kiirus täälä Amerikoos, etten mä tahro keriitä kääntyä...
— Sill’ on ykstoista lasta tällä meirän majurilla, seliitti se Juntunen. Ja mä koitin kumarrella sen saavutuksille.
— Minä oon hollantilaasta alkuperää, siksi on nimi Van Antwerp, sanoo se hauska majuri.
— M'oon fintuppi sieltä vanhasta maasta, seliitin mä puolestani.
— Oo mai gudness, äi nou (mä tierän) t'ootta maksanu taas velkanna.
— Jeeks poks! sanoon mä ja röyhistin rintaani.
N'otta meill' oli oikee lystiä. Se lahjootti mulle komjan kuvakirjan Detroitin kaupungista ja käski toistekki tulla.
M'oon käyny kattomas Detroitis mailman suurinta yksityystä tehrasta. Se on se Henry Fordin alkama ja perustama automopiilitehras elikkä vain moottoritehras, niin kun se nimikin on: Ford Motor Company. Se sijaattoo oikiastansa Detroitin kaupungis, vaikka oma kaupunki onkin, Dearborn (= Diirpoorni). Sielä on päätehras, mutta sill' on osa- ja sivutehtahia, kaivoksia, mettiä, myllyjä, sahalaitoksia, satamia, laivoja, lentolinjoja, rarioasemia, kokoomatehtahia ympäri Amerikkaa, Afrikas ja Euroopan puolella Helsingiskin aikamoone uusi tehrasrakennus.
Itte se vanha Heikki (Henry) kuoli vasta muutamia vuosia sitte 83 v. vanhana. Ne, jokka hänet tuntivat täälä, sanoovat yhrestä suusta, että se oli erinomaasen hyväntahtoonen, ystävällinen ja piretty mies. Hän on moottoriteollisuuren ja auton isä. V. 1893 hän alkoi rakentaa 2-silinteristä öljymoottoria ja valmisti 1896 ensimmääset 25 kappalesta moottorilla käypää autoa. 1903 perusti Ford moottori-osakeyhtiön 100 000 taalan pääomalla, josta 28 % maksettiin. Seuraavana vuonna hän rakeni jo 4-silinterisen moottorin ja on sen jälkeen ollu moottori- ja autoteollisuures aina erellä muita, keksien uutta, yhä parempaa auto-alalla, jota monet muut kilpaalijansa ovat sitte hyväksensä käyttänehet. Hänestä voi sanoa, että hän on ollu koko automopiilihomman uranuurtaja.
Ja aina vain laajentanu tehtahiansa niin että nyt se on mailman suurin ja monipuolisin teollisuuslaitos. Hän ei oo vain rahansaalistaja, vaan työn »rationalisoija eli työtehon suunnittelija, miten nopeemmin ja vähimmällä työllä saataasihin parempaa tavaraa, niin että mahrollisimman monet ihmiset voisivat käyttää sitä hyväksensä joukkotuotannon ja tekniikan tuloksina. Omasta alotteestansa on hän lisänny työväkensä palkkoja, antanu niille voitto-osuutta ja koittanu monin tavoon huolehtia heirän työturvallisuurestansa ja hyvinvoinnistansa.
Hänellä oli poika, Edsel Ford, apulaisjohtajana monet vuoret, mutta tämä kuoli ja nyt sen pojanpoika »Henry Ford 2» on tämän suuren yhtiön johtajana.
Kehitys on ollu nopia ja valtava. V:na 1907 ruvettihin tekemähän traktoria maataloustyötä ja raskasta vetoa varte. V. 1909 tuli jo 100 autoa päiväs tehtahasta. Vuoteen 1915 oli valmistettu jo 1 miljoona autoa. Ja 1919 omistivat isä ja Edsel-poika kokonansa kaikki tehtahansa, 1921 oli 5 miljoonaa Fortti-autoa valmistettu. Ja v. 1924 — 10 miljoonaa autoa. Seuraavana vuonna alettiin valmistaa lentokoneita ja samana vuonna saavutettiin 10 000 auton valmistus yhtenä päivänä! Tuli liikaa, n'otta ruvettihin tekemähän 5-päivääsiä 40 tunnin työviikkoja.
V. 1927 oli 15 miljoonaa autoa tehty ja 1931 — 20 miljoonaa. V. 1932
rakennettiin 8-silinterisiä autoja. Vuoteen 1934 oli niitäkin tehty jo täysi miljoona ja 8 miljoonaa 1939.
Sota-aikana ruvettihin tekemähän jiippiä (jeep) armeijalle, lentokonehia ja muuta sotakalustoa, jolloon siviili-autojen valmistus lakkas.
Sotien jälkeenen henkilöautojen valmistus aikoo sitte taas. Fordin tehtahien valmistus on haaraantunu sotavuosien aikana yhä uusille aloolle. Se kouluuttaa ittellensä uusia insinööriä ja teknikkoja, se kuljettaa omilla laivoollansa hiilen ja rautamullan omahan satamahansa, valmistaa aluusta lähtien kaiken teräksen, kumin, lasin ym.
On se mahtava ja laaja tehrasrykelmä tosiaankin! Ja nyt on jo päätös ja suunnitelmat uuren suuren keskusjohron, tutkimuslaitoksen ja hallintorakennuksen rakentamisesta.
Yleesöllä on vapaa pääsy kattomhan tehtahille päivittään. Joka puolitunti kuljetetahan ihmisiä autopussiilla ajaen ja opas seliittää tehtahas sisällä työn kulkua. Sai seurata autonosien kokoamista aluusta asti pitkää hiljaa liikkuvaa rairetta pitkin. Ja työmiesten alla kulki leviä laattia-hihna eteenpäin. Esti tuli raralle runko kuin paljas kärryn-lava. Siihen nyppii miehet kummaltakin puolelta osia ja mutteria, joita seuraavat miehet sähköruuviavaamella kerran pärähyttivät kiinni. Tuli valmis moottori katosta killuen, »koppa» kahres osas laskettihin päälle, prurr — painoo mies poravintiläänsä, toinen paukahutti vasaraansa, ja niin aina vai ethenpäin. Kaikki passas justihin! Loppupääs mies hyppäs ohjauspyörähän, polkaasi, ja heti sytytti. — Ja ajoo tiehensä.
Joka 72 sekuntti ajoo uusi foortti tiehensä! Ne oli vuoren 1947 mallia. — Vuoren 1948 uusi malli oli jo valmiina ja sarjavalmistus alkamas.
Kyllä autoja jo kovasti valmistuu. Niitä teköö monta muutakin tehrasta Detroitis eikä vain Fortti. Ja Forttikin teköö monta muuta »merkkiä» kuin Forttia. Nyt se valmistaa Mercur-nimistä ja kallista Lincoln-mallia.
Ja kuitenkin Amerikas, autojen maas, oli kova pula autoosta. Uusia ei tahtonu saara millään, ja vanhat oli hirmuhinnoos. Uuret »kaarat» oli »tiskin alla» monella myyntiliikkeellä. Piti maksaa monta sataa taalaa ylihintaa, jos sattui saamahan. Kyllä ne pimiän kaupan sielä kans hyvin osaavat.
Uuren foortin, joka on luja ja komia vaunu, myyntihinta oli silloon n. 1,800 taalaa, mutta sanoovat, jotta piti maksaa 500 taalaa kaupantekijäästä! — Siinä se on se Suomenkin pula ja hassut hinnat: kun tavaraa on vähä, niin se maksaa. Ja ilkiän voiton ottajia on joka paikas.
Että saisitta vähä aavistusta tästä Foortin yhtiön hommasta, niin lujettelen henkilökuntaa ja työväkiä. Pääkonttuuris Detroitis on yksin »konttorin» puolella toimihenkilöötä n. 5 000 kappalesta, kaikki hyvinsyönehen näköösiä, ja nättiä konttori flikkoja, kynnet ja truuttu maalattu. Vahtimestaria ja passaria jos kuinka paljo. Työlääsiä, joukos paljo mustiakin ja jonkin verran naisia, nyt n. 75 000. Kun ne töihin tuloo ja lähtöö kutakuinkin »kaaralla» kaikki, niin on siinä vilskettä ja jonoa. Tehtahien ympärillä on parkkeerattuna niin paljo työväen autoja jotta loppua ei näy.
Kuten sanoon on Fordilla tehtahia ja myymälöötä ympäri Amerikkaa niin paljo, että sen työläästen normaali lukumäärä nousoo yhtehensä n. 128 000 henkehen.
Kun kattelin sitä työntekua ja tahtia, kun pitkät ketjunauhat liikkuu ympäri tehrasta mies miehelle ja kuljettaa nenän erestä kulkevas koukus moottorin osia, pieniä ja suuria, joita kukin kohrallansa nyppää, pistää erikoiskoneehinsa, tai millin tarkkuurella leikkaa, sorvaa ja puhristaa sitä ja taas nopiaa panoo osansa koukkuhun, joka kiikuttaa sen seuraavalle miehelle — niin ei siinä joura juuri nenäänsä niistämhän.
Tuli mielehen se Sapliinin pilafilmi amerikkalaasesta »ketjutyöstä», joka koko päivän teettää miähellä samat liikkehet, niin että vielä kotiakkin tulles hyppii ja hairoo ilmaa.
Detroitti on rajakaupunki, vain leviä joki eroottaa sen Kanaatasta. Ja mailman pisimmän riippusillan, 2 mailia = yli 3 kilometriä, toises pääs, Kanaatan puolella, on Windsorin pieni kaupunki eli Detroitin »kuvespahka», niin ku nämä jenkit sanoo. Windsoris on detroitilaisten suurtehtahien tytäryhtiöötä, jos on omiakin. Niistä kuuluusin on eräs »mailman paras» whiskytehras. Sielä Wintsorin puolella jyllää Lehto-Kassu, vanhan suomalaasen ammattipainijapolven yks loistavimpia nimiä, joka on pistäny Tuomiston Iivarinkin seljällensä, on Pytlazinskin, Hackenschmithin, Zbyszkon ja Aabergin painijakilpaalijoota. Noista vanhoista nimistä elää melkee vielä kaikki Amerikois. Lehto-Kassu tietää ja kertoi mulle niistä. Se on suora ja friski mies vieläki. Viime aikoona Lehto-Kassu on rakentanu suomalaasta kivikirkkua Windsoriin ja se rupiaa nyt olemhan valmis. Lehto-Kassu on tehny rahaa täälä. Se omistaa monta suurta kivitaloa. Niillä asioolla mäkin sen rookasin Torontos.
Niin, meinasin sanua, että Detroitis on ainakin 25 000 suomalaasta ja kaupunkia on niin laajalle alueelle rakennettu, niin matalaa, yhren perheen asuntotaloja, paljo tyhjiäkin »lottia» (tontteja) välis, etten näin »hygieenisesti» ja katujen puolesta sotkuusta suurkaupunkia oo ennen nähny.
Detroitista viöö myös pitkä joenalaanen tunneli Kanaatan puolelle. Passi- ja tullitarkastukset ovat tiukkoja siltojen molemmis päis. Nyt ei enää Amerikan kansalaanen eikä suomalaanen, jolla on reiru passi ja siinä Amerikan viisumi, tarvitte hankkia erityystä Kanaatan viisumia, jos aikoo sillä puolella käyrä, mutta tarkka krateeri siinä on ja passihin lyörähän leima montako päivää pyytää lupaa sielä olla. Maksutta sen luvan saa. Watsiivat (vahtiivat), ettei kommunisteja pääse puolin eikä toisin.
Kanaatan se »Mountain»-poliisi ja Amerikan puolella oma laaja siviilipukuunen valtiollinen poliisi pitää tiukkaa silmää kaikista kulkijoosta. Niillä on niin tarkat tierot suomalaasista — Suomesta asti — että jää suu auki, kun kuuloo, kuinka tarkasti ne tietää jonkin ihmisen elämäkerran.
Detroitis tuli kuuluusaksi Jalmari Vehko-niminen mies, tosin kuollu jo 10 vuotta sitten liikahan työntekohon. Hän oli Suomesta kuulun Laukon kartanon torpparin poika, jonka joku tamperelaanen Ryseliini otti hoivihinsa ja koulutti sen lahjakkuuren takia läpi Tamperehen teknillisen opiston. Vehko lähti heti Amerikkahan ja menestyi niin, että siitä pian tuli kuuluusa mestari tekijä ja Murrey-komppanian ylin työpäällikkö. Se komppania teköö vain autonrunkoja muille autotehtahille. Vehko teki useeta keksintöjä ja parannuksia työtapoohin ja autonosiin, otti patenttiakin ja oli niin etevä ja tunnettu Detroitis, että milloin toisis suuris tehtahis tuli jokin hätä, niin hajettihin Vehkoa apuun. Teki paljo rahaa. Sai jo silloo 15 000 taalaa vuores. Ja oli laatu mies ja harrasti suomalaasten yhteesasioota.
Sielä oli sosdemokraateilla suuri, hyvä taloo, kun Suomesta tuli sitte komuakitaattoria ja Venäjälle värvääjiä, tuli hajaannus suomalaasten kesken ja komut ryöstivät äänestyksellä yhteesen talon. Vehko asettui vastustamahan niiren päättömiä hommia, mutta hävis. Komut sitte aikansa rehasivat ja ovat nyt asunehet ittensä veloosta pihalle: menettänehet taloon niin ku yleensä ympärinsä Amerikkaa. Vehko hommas sitte suomalaasille suuren järvenrantapalstan 28 mailia kaupungista kesänviettopaikaksi. Sielä on sos.demoilla nyt suuri haali ja paljo kesämökkiä. Sen ovat suomalaaset lunastanehet Vehkon perikunnalta huvi- ja lomapuistoksi ja antanehet sille nimeksi Vehkola-parkki. Se on hyvin suosittu ja käytetty suomalaasten kokoontumispaikka.
Yks Suomesta tullu insinööri Närhi, joka täälä käyttää Norton-nimiä, on äsken saanu patentin ja valmistaa yötä päivää autoohin näppärää kumien päälle kiinnitettävää rautavannesta, joka liukkahalla kelillä ja vetopaikoos tehokkaasti vetää ja pitää tiellä. Eikä maksa kun 2.50 pari. Menekkiä on niin paljo kun kerkiää.
Tapaasin sielä paljokin suomalaasia eri hommis. Oli Ekolan veljekset, toinen musiikinopettaja, toisella sähköliiket. Niitä sanoihin Ikoloiksi, kun e-kirjaan englannis lujethan iiksi, nii etten tierä oliko ne Ikoloota vai Ekoloota. Joku Ekola eli Ikola kirjoottaa nimensä täälä Echolaksi, fiinisti. Ja vaatiivat, että se äänethän oikee härmäksi Ikoola.
Will. Kyrön perhe on kovin tunnettu, elokuvia hommaa ja maalikauppaa pitävät. Kyrö häärii päämiehenä, kun Ylioppilaslaulajat ja Klemetin kuoro käyyvät. Kyrön tytär, musiikinopettaja, ihastui niin yhtehen YL:n komeesta bassopoijista, jotta lähti jatkamahan musiikkioppia Helsinkihin ja oli nyt tuonu mukanansa sen viipurilaasen laulajapoijan, kauppakorkian käyneen Harri V:n. Olin iloosilla illallisilla heirän tuliterä-uures »haussissansa», huvitaloos, johna on kaikki viimmeestä amerikkalaasta huutoa, ja jo 3 flikkalasta, jokka kans laulaa.
Tutustuin myös Kalevan Ritareihin, mutta se on eri juttu. Koko järjestön, sen Ylimajan sihteeri on Antti Brask, maas jo kolmannes polves syntyny, mutta Ylistarosta kotoosi. Hän on Detroitin postitoimiston yhren osaston johtaja, käyny 1920 Suomes, mutta puhuu niin purkista Ylistaron suomia ja kirjoottaa, ettei paremmin kukaan Ylistaroskaa. Tuhti pappa, mutta niin mustasilmäänen, ettei Ylistaros plaara sellaasia pruukata. Missis Tili Nopola tunnetahan erinomaasena ruoanlaittajana. Hän on avannu oman Diningroomin, ruokalan, joka on kovin suosittu, ja menestyy hyvin. Hän on Kemistä kotoosin.
Tapasin leskirouva Tyyne Salmen, jonka isä oli Matti Reini Kyrööstä ja oli ensimmäinen suomalaanen, joka asettuu asumahan Bessemerin, Mich., nyt suomalaaselle suurelle rautamainille. Äiti oli Ylistaron Korteluomalta. Heirän korissaan perustettihin ensimmäänen suomalaanen lainakirjasto Amerikas. Santeri Mäkelä, joka sitte oli Suomen eruskunnas, oli heillä poortarina (ruokamiehenä), oli kova lukumies. Kovin misis Salmi ajatteli Suomeen tuloa. Hän on koulut käyny ja paljo käytetty virallisena tulkkinakin. Puhui aivan puhrasta kirjasuomia.
Puhetilaisuuteni oli 1.1.48 Kaleva-kodissa. Tapasin sielä mm. Suomen pastori Rautasen, joka on toiminu 40 v. pappina ja tuli toukokuus Suomehen käymään. Siellä elelöö vielä 94-vuotias Matti Karhu Isoonkyröön Lehmäjoelta ja hänen poikansa, joka käyttää nimiä Laine, ollu sielä kans jo 52 vuotta, aika tyvekäs pätkä, lähretti tervyysiä serkuullensa, joita tuntui olevan joka pitäjäs.
Erityysesti suomalaasten suosima lääkäri on Yrjö Sippola. Oon huomannu miten suuri asia on, että sielä on suomalaanen lääkäri, joka ymmärtää suomalaasten puheet kivuustansa. Varsinkaan vanha polvi ei osaa niin hyvin engliskaa, että se voiis kipujansa vierahalla kielellä seliittää. Sippolalla onkin työtä aamusta ehtoohin, on niin tunnollinen, ettei säästä ittiänsä yhtään. — Erityysesti ansioottunu Suomenavun asioos on mainittu monipuolinen Mrs Ojanpää, jok' oli v. 1949 Suomes käymäs. Hän on aivan keskeenen henkilö ja moottori, joka panoo toimeksi. Hän on kirjoottanu, ohjannu, näytelly, laulanu ja käyny seurueensa kans pitkillä vieraalumatkoollakin.
Lähtijääsiksi Detroitista kutsui suomalaasten »Michiganin Historiallinen Seura», jonka presidenttinä, sanothan, puheenjohtajana, on tohtori Yrjö Sippola, mun juhlapäivällisille hienohon »Lee Plaze» hotellihin tammik. 2. p:nä. Sinne kokoontui frouvinensa parikymmentä yhristyksen jäsentä kaunihin pöyrän ympärille hauskasti iltaa viettämähän. Ne osaavat olla iloosia ja välittömiä nämä amerikkalaastunehet suomalaaset ja hyvästi pujettuja. Illan mittahan komenti presitentti Sippola jokaasen misterin ja missin puhumahan.
Kovasti kiittelivät Suomen miestä, joka oli tuonu heille lämpöösen tuulahruksen Suomesta, joka heirän syrämmissään yhä ja aina kauniina ja kaihoosana kangastaa. Kertoovat Amerikan politiikan ristituulista, suuresta innostuksesta ja myötämielestä talvisoran aikana ja sitten raskahista päivistä jälkisoran aikana, jolloon epätoivo sumenti suomalaasten taivahan. Nyt on taas tuuli muuttunu ja Suomen tähti nousoo. Sitä vakuuttivat, että Suomi nauttii yhä erelleen laajojen kansankerrosten keskuures kunniootusta ja myötätuntoa, jota vaihtelevat poliittiset ristituulet eivät oo sammuttanehet. Vasta nämä sorat ovat pienen Suomen tuonehet koko Amerikan kansan tietoosuutehen. Kyllä Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi ovat ollehet parahia Suomen lähettilähiä, mutta talvisota herätti koko Amerikan kaikki kansankerrokset Suomen tietoosuuteen ja ihaaluun.
— Oo, juu aa finni — Vai ootta te suomalaanen, sanoo nyt jenkki kun jenkki kuullessaan, että mies on Suomesta. Niin että nyt ovat suomalaaset tunnettuja ja hyväs mainees. Se auttaa työnhauskin. Moni joka ennen on salannu kansallisuutensa, tuo sen nyt ylpeellen esiin. Ja moni, varsinkin kielisten keskuuteen »karonnu», vähä parempahan asemahan pääsny suomalaanen, on muistanu sukuperänsä ja esiintyy nyt suomalaasena. Jos on eres vähä kaukaasta sukua isän tai äireen puolesta, on nyt kovasti suomalaanen. Ja pakkaa tuppaantumahan jo polakkia (puolalaasia) ja muita kansallisuuksiakin joukkohon.
— Toista s'oon ollu ennen! kertoo Detroitin postitoimiston korkia virkamies Braski, »maas syntyny», mutta niin ylistarolaanen puheeltansa, musta- ja tulisilmääne mies, ettei luulisikkaa! Kun mä koulus kuljin, niin aina oli silmät tukus ja naama täynnä klaappia, kun kotia tuli. Toiset poijat lukivat koulun maantierosta jotta suomalaaset ja lappalaaset on monkooleja». — Vinosilmäksi haukkuuvat, vaikka mull' on yhtä suorat silmät kuin muillakin. Mutta kyllä mä annon selkähän ja — sain kans. Oon aina tapellu suomalaasten puolesta. Kyllä nyt on ääni muuttunu, mutta vielä tänä päivänä on Amerikan kansakoulujen oppikirjoos tuo sama lause, että monkoolia — eikä Suomesta kirjas muuta sanotakkaan.
— Sen pitääs saara korjatuksi. Eikhän se auttaasi, jos Suomen opetusministeri oikee virallisesti kääntyys USA:n hallituksen puolehen. Pyytääs korjausta.
Toinen tärkiä ja huomioon otettava asia sielä Suomes olis, että kun Amerikan suomalaasia nyt ja vasta tuloo vieraalulle Suomehen, että sielä Suomes ei tarvittisi maksaa tullia niistä tavaroosta, joita he tuoovat lahjooksi sukulaasillensa ja tuttavillensa. Monet koittaavat auttaa Suomia silläkin lailla, että he tuovat tavaraa, josta on puutetta maas, lahjaksi sinne. Se katkeroottaa Amerikan suomalaasten mieltä, että kun he ensiksi täältä ostaavat tavaraa lahjaksi sinne, niin Suomi panoo heirät vielä maksamahan siitä hyvästä kallista tullia! Sitä ne täälä eivät jaksa ymmärtää, koska ilmaaseksi maahan tuotu lahjatavara auttaa Suomia puuttehes.
Nousi sielä puhumahan pitkä salskia Suomen poika, joka puhuu selvää kirjasuomia, Urho Kuusisto, toiminu latojana Kouvolas, Kotkas ja Uures Suomes, tullu tänne juuri ennen sotia ja perusti talvisoran aikana pienen suomalaasen viikkolehren »Detroitin Sanomat», jota koitti toimittaa Suomen mallihin, vaalien puhrasta suomen kieltä. Se ilmestyy sotien aikana, mutta täytyi lopettaa kannatuksen puuttehes. Toinenkin suomalaanen pikkulehti on sielä ilmestyny nimeltä »Finn-So-News» vakuutusmies Bernhard Niipan toimittamana.
Paljon puhuttihin siitä, kuinka detroitilaasetkin monella muotoa ovat touhunnehet Suomelle apua, lähettänehet suuria pakkalaatikollisia vaatetta, kerännehet suuria summia ja lähettänehet sadottaan perhettä kohri pakettia Suomehen.
Ja loppujen lopuksi ne yllätti mun sillä, että tämä Michiganin Historiallinen Seura kuttuu mun oikee kunniajäseneksi ja antoo komjan puisen seinätaulun, johka se kunnia on vaskilevylle kaiverrettu.
Täälä Detroitis on kun noiruttua, että Uurenvuoren päivänä tuloo aina kova myrsky, lumi- tai vesisaret. Nytkin paiskas päivän mittahan vuorotellen pakkasta ja suojaa, sellaasen kylmän sateen, etten oo ennen nähny, kun puiren oksat jäätyy puolen sentin paksuusehen jääkuorehen, jääpuikooksi, jokka voimakkahas rajutuules helisivät kun klasikellot, katkoovat oksia ja repiivät suuria lehtipuita.
Mutta »oottakos kuullu» jotta mä uurenvuoren auttu-iltana telefoonasin Amerikan Detroitista asti kotia sinne Vaasahan ja kuuluu hyvin! Tri Sippola sen sai päähänsä. Tilattihin puhelu Vaasahan aatoksi klo 3. Ensimmääne puheluyritys meni pommihin, katkeeli välillä New Yorkis, radioyhteys Pariisis, Hollannis ym. Mutta puhelinflikka Detroitis sanoo suloosella äänellä, että:
—Kyllä minä otan uurestansa, orottakaa vain, mä »koolaan» (kutsun) Seattlen kautta.
Seattle on toisella puolella Amerikkaa, Tyynenmeren rannalla, n'otta en mä tierä yrittikö se mailman ympäri rariolaittehilla.
Meirän oli puhet lähtiä uurenvuoren suomalaaseen saunaan frouva Sippolan vanhempien kotia Kanaatan puolelle, mutta mä jäin sitten yksin »kotia» sitä puhelua orottamhan. Ja päätin ottaa vai ammeskylvyn heirän fiinis »paatihuonehesnansa», johna oli kaunihit plastikikkunaverhot.
Mrs Sippola sanoo lähtiääsiksi mulle, jotta: menkää sitte pian kylpyhyn, niin varmasti puhelu silloon tuloo...
Mä rupesin kirjoottelemahan, kiehahutin kaffiakin kaasustounis (hella), tupakoon, söin suolaasia »piinatsia» (pähkinöötä) ja orotin sitä puhelua. Viimmeen puhelin soittuu, mä ryntäsin torvehen kiinni ja huurin haloota, — niin se suloone ääni sanoo, että:
— Rario-yhteys särkyy, täytyy orottaa, kun korjatahan, mutta mun täytyy ilmoottaa, että tuskin saarahan yhteyttä ollenkaan, gubai (hyvästi).
— O-kei! — sanoon mä, niin ku täälä pruukathan jotta: selvä.
Kirjootin vielä pari tuntia enkä enää ajatellukkaan asiaa. — Ja menin sitte klo 8 aikaan kylpyhuoneheshen. Laskin parhultaasen veren ammeheseen, savukkehia ja tulitikkuja lavittalle ammehen vierehen, isoon »poppi»-pullon (mehujuomaa) laattialle. Otin 100-sivuusen, färikuvallisen »magasinen» (kuvalehren) kätheni ja menin vetehen loikoolemahan.
Voiin hyvin, vetelin sauhuja ja ihaalin kuvalehtiä että jo on niillä täälä hyvä liitupaperi ja hyvin painettuja monifärikuvia; eikä maksa tuollaane klimppi, komia kuvajulkaasu, kun 25 senttiä!
Tuli mielehen siinä jotta: sielä Suomes ne meilläkin valaa nyt uurenvuorenkuvia — kun telefooni soittuu ja pärräskin riivatusti. Ajattelin, että se on vissihin jokin sairassoitto tohtorille; jokin akka syöny liikaa ja nyt huutaa tohturia hätähän — enkä viittiny nousta ammehesta ja lähtiä vastaamahan.
Mutta se peijakas pärräs aina vai. Ja tuntuu, että se oli oikee kiukus, n'otta viimmee nousin ylhä verestä enkä ottanu hantuukiakaa joukkohon, kun ketään ei ollu kotona. Menin ja huurin, jotta:
— Tohturia ei oo kotona...
Puhelimes piippas ja sihaji ja mä huurin, jottei sitä oo kotona, niin yhtäkkiä sieltä kuuluu aivan selvästi meirän Anja-morsiamen ääni, jotta:
— Haloo haloo, onko se Jaakkoo, täm' on Anja... Niin kun seinän takaa vai!
Ja silloo mä arvasin jotta kyllä siinä vieres on sitte Tyyne-frouvaki. Niin ku oliki. — Toivotin hyvää uutta vuotta ja käskin sanua kaikille tutuulle.
Hyvin kuului! — N'otta on se imes, kun voii puhua Amerikoista asti, toiselta puolelta mailmaa, ja kuuluu yhtä hyvin kun sielä taloosta toisehen.
Mutta kun kysyyn, mitä sielä on nyt kello, niin se oli 4 uutta vuotta vastailin yöllä, ja minä puhun täälä uurenvuoren aattona klo puoli 9 illalla! Minä olin vielä vanhas vuores ja kotoväki sielä vuores 1948; yhtä aikaa!
Olishan sieltä Detroitista vaikka kuinka paljo kirjoottamista. Muistin tuas vielä, että sielä asuu yks suomalaanen perhe, Hiili Kuurtanehelta, jolla on yhtä isää ja äitiä 22 lasta! Kun stoorista (puotista) leipää hajettiin, niin sitä tuothin aina kelkalla.
Tämä amerikkalaasten valkoonen leipä on kun pehmoosta pesusientä. Niin pehmoosta, huokoosta ja fletkuusta, jotta sen helposti pusertaa kourasnansa pieneksi taikinapalloksi. On kun söis hahtuvaa.
Ja Michikaanin Vaukeganis pani missis Valtari, joka on täälä kuuluusa kokki miljunääriperhees, ja Koivikon-Fiian tytärpuoli sieltä Vöörin Murrolta, mun pääni aivan sekaasinsa oikee fiinillä ja hyvällä »ylösalaasin» laitetulla »keekillä». Mä otin heti selvää siitä, jotta kuinka se laitethan. Se »ylösalaasin» tehty erinomaasen mehukas kaakku tehrähän sillä lailla, että esti hyvä kaakkutaikina ja sitte pannahan paistinastiahan marjahillo ja raparperinmehua pohjalle. Sitte kaarethan taikina päälle — ja paistethan. Eikä niin, että marjat ja mehut pannahan päälle. Ylösalaasin paistettuna siitä tuloo paljo pareet, kun mehut imeytyy ylöspäin koko kaakkuhun.
Sitte mä oon nähny täälä oikee fiinis paikas uutta laija kaffifarin ja tarjoolun, joka pitäs ottaa sielä Suomeskin käytäntöhön, piroos ja tiplomaattikuttuus. Kun on eneet vierahia, niin kaffi kaarethan vain isoonpuoleesehen kuppihin ja tarjotahan vierahille »pikku-lautaasella», jälkiruoka-talterikilla. Eikä niin kun sielä koto-Suomes herroos ja presitentin kuttuus, jotta esti otethan kaffikuppi ja sen alla tavallinen kaffifati. Ja sitte kaffileipä eri lautaaselle.
Kyllä mäkin oon monaasti sitä hommaa sielä Suomes manannu kun sillä lailla pitää yrittää seisahaltansa kaffia juora, ja on käret niin täynnä, ettei tierä kuinka sen kaffinsa hörppis — kun vielä pitääs jonkin kans muka keskustellakki, eikä oo kun kaks kättä ja molemmat kiinni. Siinä pitääs olla kolme kättä, että se käyys. Mutta kun kaffifariksi pannahan ja annethan niin suuri lautaanen, että sille mahtuu kaakunpalat ja ne pikkuleivät, niin kaffinjuanti käyy mainiosti yhrellä kärellä. Voi vielä nykiä kaulustansakki ja niistää nenänsäkki. — Sillä lailla pitääs Suomeskin ruveta kaffia tarjuamahan, ainakin tiplomaattikuttuus.
Oskari Tokoin hienon ummikko-enklantilaasen missin luona tarjottihin kaffi jo sellaasella kuppi- ja fativehkeellä. Ne oli klasista, niin ku jo paljolta on täällä kaffikupit. Kaffikuppi seisoo suorakaiteen muotoosella matalareunaasella klasisella alusfarilla, n'otta siihen sai panna kaffileivän ja siitä oli mukava nyppiä vuooron perähän nisua ja hörpätä kaffia kupista välillä.
Ja parasta pannukakkua mä oon syäny tohtori Alvar Rautalahren luona »Vaukekaanin» (Vaukegan) pappilas.
Kyselin tohtori Sippolalta, kun hän kaarallansa kuskas mua Detroitista Chicagoon, se kestää 8 tuntia, onko Amerikan lääkäriillä jotakin uusia konstia ja lääkkehiä, kun hän antoo mulle puolen litran potin »Pectocel-yskänlääkettä, johna on pectinia, kaoliinia ja sinkkiä. Patenttilääke niin kun täälä melkeen kaikki on.
Hän kertoi, että hinkuyskää vastaan rokotetahan lapset »pertussis»-vaksiinilla, pisto viikos. 4 pistoa varmasti piisaa siihen. Samoon 7 kuun vanhana rokotetahan lapset kurkkumätää vastahan »protamiinilla». Kuristustautia vastahan on samoon varma rokotus. Uusi patenttilääket on »streptomysiini» keuhkotautisille. Se pysäyttää taurin kasvun ja parantaakin lieviä tapauksia. Se on hyvä lääke myös aivokalvontulehruksehen, joka on johtunu tuberkuloosista. Ja varsinkin munuaastulehruksehen. Nivelreumatismihin täälä käytetähän lääkärien ohjeetten mukahan kultasuolaa öljyssä hyvin menestyksellisesti.
Vitamiini K on havaattu tehokkahaksi estämään verenvuotoa sappi- ja maksatauriis. Sitä annetahan myös ennen nielurisojen leikkausta ja äideille ennen synnytystä ja lapsille heti synnytyksen jälkehen verenvuoron ehkääsemiseksi aivoohin, että niistä tulis tervehiä ja vahvoja ihmisiä. Ja sitte se vanha penisilliini on hyvää monehen tautihin.
Olihan sielä Detroitin lähellä ollu se meirän kuuluusa arkkitähtiprofessori Eliel Saarinenkin ja sen johtama ja suunnittelema maailmankuulu Granbrookin arkkitehti- ja taideyliopisto, kokonaan oma yliopistokylä, johna Ruottin nyt mainehikkahin kuvanveistäjä Milles (entinen jokin Anressoni) opettaa kuvanveistoa ja on kaksikin suomalaasta naispuolista taidealan opettajatarta. Muttei mulla ollu aikaa.
Muuten ei mun mielestäni oo surtava, että Saarinen on siirtyny Amerikkahan. Ei hän Suomes olsi koskaan voinukkaan suuria arkitehtiluomuksiaan toteuttaa, joilla hän sielä ja koko mailmas on kuuluusuutensa saavuttanu — ja Suomelle mainetta niittäny. Kyllä meillä Suomes on riittävästi uusia, luovia, eteviä arkitehtiä. Toinen mailman nimi täälä on professori Alvar Aalto.
Kerronpa nyt ennen ku unohtuu Aamis-uskonlahkosta, joita tapasin Ohion ja Pennsylvanian valtioos, ensiksi Burtonin pikkukaupungin lähettyvillä ja sitten muuallaki. Niitä on ehkä parisataatuhatta täälä. Se on saksalaasta kansaa, niin sanottuja mennoniittejä, jokka lähtivät Saksasta ja Sveitsistä uskonsa vainoa pakoon Amerikkahan n. 200 vuotta sitte. Oon joskus kirkkohistoriasta lukenu, että sellaasiakin on, mutten tienny, että niitä vielä on, ja haluaavat sitkiästi elää Amerikooskin. Se oli kans yks Amerikan imes — josta Kolumpuskaan ei tienny mitään.
Satuin näkemhän niitä ja kyselin suomalaasilta naapureilta heirän elintapojansa. Sanon heti alkuhunsa, kun oon lähemmin ajatellut heitä, että oikeastansa mun mielestäni ne on elämänfilosoofeja. Taistelevat mailman sivistyksen pahuutta vastaan omalla laillansa.
He pitävät, että ainua oikia ihmisen elämä on maanviljelys. Siksi he ovat kaikki maanviljelijöötä, yrittäävät pakottaa lapsensakin vain maanviljelijööksi, ja pakenoovat mailman teollistumista ja »sivistystä» asumattomille seuruulle »rapateiren» varteen. Mutta »Amerikka», se on valtio, tuloo peräs ja rakentaa asfalttiteitä heiränkin maatalojensa sivuu, niin että aamekset joutuuvat autoteiren vartehen ja muiren ihmisten keskelle. Ja ovat muiren ihmisten ja turistien silmätikkuna.
Mutta pitäävät tapansa ja vanhanaikaiset pukunsa, niin kuin Suomen heränneet. »Körttiläisiksi» Amerikan suomalaaset niitä nimittäävätkin.
Nämä kunniootettavat aamikset ovat torella merkillisiä nähtäviä amerikkalaisten keskellä. On kun näkis oman isooisänsä, Mäkipeskan, Hoikan, Snellmanin tai Topeliuksen vanhan kuvan leukapartoonensa. Miehillä on täysi leuvanalusparta korvista asti, pitkä tukka, peilihousut, tumma musta puku, leviä musta hattu. Mutta ylähuuli ajettu. Naisilla vanhanaijan paksut tummat hamehet ja tröijyt, valkoonen huivi pääs kotosalla ja ulkona ja ulkotöis tumma myssykoppa sen valkoosen pääliinan päällä.
Naiset kutovat, ja kotokräätärit neuloovat heirän pukunsa. Mustan ohella ne käyttää tummaa sinehtävää färiä. Ja lapset on pienestä aikaan pujettu kun raavahat ihmiset. Aivan niin ku sielä kotona pikkuuset körttipoijat. Kun se aika lähestyy, että aamis-nuorukaasen pitää mennä naimisihin aamistytön kans 21 vuoren ijäs, niin poijan pitää kasvattaa isän leukaparta.
Aamikset sanoovat ittiänsä »pläin piipliksi» eli oikeeksi ihmisiksi. He ovat »veljensä vartioota», pitäävät huolta ittestänsä ja uskonveljistänsä, niin ettei aamis-ihminen saa ottaa keltään, ei valtiolta eikä kunnalta mitään köyhänapua. Tuloovat ominsa toimehen ja ovat varakasta väkeä.
Jaa, en muistanu sanuakkaan, että aamikset ovat protestanttia, Luteeruksen uskoa, yks saksalaanen herännäissuunta. Heillä on maallikkopapit ja oma kirkkokuntansa valittuine tai oikiastansa määrättyine pappeinensa ja yli-pappeinensa. Papit valittoo uskolaasista jonkun kansanmiehen papin tehtäviin, opettavat jonkin aikaa häntä, ja niin täytyy miehen ruveta seutukuntansa papiksi ilman mitään palkkaa ja hoitaa oma viljelyksensä. Heillä on omia kaunihia kirkkoja, mutta pitäävät paljolta »seuroja» yksityisis taloos. Heillä on suuria kesäjuhlia, kuin heränneillä Suomes, ulkoilmas ja virsien veisuu on mahtavaa ja yleistä.
Lancasterin kaupunki Pennsylvanias on heirän keskuspaikkana, jossa jokaanen perjantaipäivä on heirän suuri ja färikäs maanviljelystuotteerensa kauppapäivä. Mutta he kuljettaavat hevoospelillä voita, lihaa, munia, vihanneksia, herelmiä, leipää muuallaki lähipaikkakuntiensa asutuskeskuksia toriille ja koteihin. Ja heirän tuottehensa ovakkin puhtahia ja haluttuja. Heillä on hyvät navetat ja enempi ulkohuoneina maanviljelystä varten kun muilla farmariilla. Huonehet ovat puhtahia, tilavia ja yksinkertaasesti kalustettuja. Aamiksen asuintaloon tuntoo ulkoa siitä, että he käyttäävät kaikis ikkunoosnansa karkeeta valkoosia lakanoota ikkunaverhoona viistohon ylänurkasta alanurkkahan, merkiksi uskonveljille ja etteivät he komeele.
Aamikset ovat hajaantunehet mailman pahuures nyt hiljan kahteen lahkohon. Vanha polvi ei käytä työssä ja ajelussa muuta kuin hevoosia ja korkeentaan polttomoottoria, mutta ei autoa, saavat ajaa vuokraautolla ja bussilla. Ei käyttää itte sähköä, ei telefoonia eikä rariota.
Toine, se maallistunu suunta ostaa jo itsellensä auton ja pakkaa muutoonkin erkaantumahan isien uskosta ja tavoosta.
Silloo oli sielä juuri päättyny ylioikeures oikeusjuttu. Eräs amismies oli ostanu ittellensä auton ja käytti sitä. Uskonveljet panivat hänen »boikottiin», ei kukaan puhunu sille, ruokakin pantihin eriksensä yksin syötäväksi talon kellaris. Ja kaikella tavoin hylkiivät ja painostivat häntä. Lopuuksi nosti mies korvausjutun pappiansa vastahan vaatien 40 000 taalaa kiusasta ja vahingosta. Juttu oli juuri päättynyt ja pappi velvootettihin maksamahan miehelle, koska on uskon vapaus — 5 000 taalaa hyvitystä.
Aamikset ajeloovat pyhääsin kirkkohon ja nuoriso kesäiltoona neliipyörääsillä vanhanmallisilla katto-vaunuulla, yks hevonen eres. Tietysti komia ja viriä. Vanhat viisahat ovat määrännehet, kun poijat ja flikat ovat raitilla ajelulla, että aamispoikaan pitää istua flikkaan sylis! Ne eivät saa tanssia muuta kuin pirskeissään piirileikkiä ja soittaa huuliharppua. Kyllä se kuulemma soittuukin railakkahasti ja hyvin.
Aamis-papat ostaavat kaupoosta viinaksia koteihinsa ja välihin ryypiskelöövät. Siksi saa nuorukaaset ja tytötkin, kun ne on siinä ijäs, käyrä poikaan kans kaupungin oluttuvis maistelemas. Aamikset on tervehiä, vankkaa ja komiaa väkiä. Näköö oikee pulskia sinisilmääsiä ja vaaliatukkaasia aamisneitosia.
Aamiksia usko kieltää sotaväestä. Ne ovat pasifisteja. Nyt viime sotienkin aikana aamisnuorukaaset kieltäytyivät menemästä Amerikan armeijahan. Heirät sijootettihin työleiriihin ja kulkivat ilman palkkaa farmariilla maatöis.
Aamikset kieltäävät sähkönkin käytön, senkin takia että öljylampulla hyvin tuloo toimeen. Ja ettei rario pääse mailmanpahuutta huutamhan heirän kotiansa. — Mutta kertoovat, että monella aamistytöllä on sängyssänsä salaanen pikkurario, jota yöllä kuunteloovat. Ja nuoriso käyy naapuriis rariota kuulemas. — Ei oo myöskään puhelinta. Kirjallisuutta ja sanomalehtiä ei haluta aamistaloohin: tehrähän vain lujaa maataloon töitä.
Aamikset vastustavat lastensa koulunkäyntiä määrätietoisesti. Oppikohot lapsensa vain isäänsä elämän ja maanviljelyksen. Ja sen ne oppivat lapsesta aikaan kotona. Jo pikkulapsesta pannahan poijat ja flikat maatöihin, ajamahan hevoosta, äjestämähän ja karjaanhoitohon. Mutta maallinen valta pakottaa lapset käymähän kansakoulua 16 vuoren ikähän. Lasten vanhemmat saboteeraavat lastensa koululukuja ja pitäävät lapsensa kotona töis ja pois koulusta niin paljo kun vain voiivat, niin että aamislapset eivät koulus opi juuri mitään. Kerrotahan että lapset ittekin vastustavat koulunkäyntiä. Kerran oli eräs aamesflikka asettunu jyrkästi vastustamahan opettajatarta, joka seliitti, että mailma on pyöriä pallo ja pyörii. Sanoo, että se on vales eikä pyöri. Se sai ankaraa satikutia, mutta ei antanu periksi opettajalle.
Kuten sanoon aamikset vastustaa maallista sivistystä ja tahtoo pitää lapsensa irti mailmasta ja heirän elävän vain maanviljelijöönä. Jos aamisnuoriso käyy korin ulkopuolella jossakin ansiotyös, niin niiren pitää tuora kaikki ansiorahansa kotia 21 vuoren vanhaksi. Muuta ansiotyötä kun maanviljelystä ei halutakaan, niin että aamisnuoriso osaa vain maanviljelystä, karjanhoitoa ja taloustöitä — ja eläävät kotona sillä työllä hyvin.
Kesällä tehrähän ahkerasti työtä »kerätähän latoohin», Saarahan hyvä sato. Ja talvella aamisnuoriso parveeloo, se lähtöö vieraasille uskonveljien luo pitkiäkin matkoja, vieraaloo viikkokausia, rahaakin ja eloa on. Nuoret hakoo seuraa ja puolisoa ittellensä. Keskenänsä aamikset ovat hyvin vierahanvaraasia.
Aamikset eivät vakuuta talojansa. Jos joltakin taloo palaa, niin uskonveljet tuloovat ja rakentavat talkoolla ilmaaseksi hänen kotinsa uurelleen.
Eläävät ja voiivat hyvin! — Niin että en mä ainakaan osaa sanua, onko ne viisahia kun ne nuan eläävät muiren ihmisten »hori-opin» (kiiruhun) keskellä. Tervehinä ja tyytyvääsinä ne vain kulkoovat omis vanhanaikaasis pukimis, pellihousuus ja ajeloovat nelipyörääsillä trilloolla. Pojat pelaa huuliharpulla flikkaan sylis n'otta raitti raikuu! — Jenkit friijaa kaaroollansa haiveicabiiniis.
Oon pitkin linjaa suomalaasilta työmiehiltä, farmariilta ja pisnesmiehiltä, järjestänsä kaikilta suomalaasilta kuullu, kuinka erinomaasen loistava Suomen erustaja, taitava tiplomaatti ja kansanmies meirän entinen Amerikan-lähettiläs Hjalmar Procopé oli. Häntä muistaavat, kiittäävät ja ylistäävät kaikki suomalaaset Amerikois. Ei oo ennen sellaasta virkamiestä ja »herraa» Suomesta tänne tullu — sanoovat. Hän kulki omasta alotteesta ympäri Amerikkaa tapaamas suomalaasia, piti loistavia puheeta, liikkui heirän kotona, tervehti ja kätteli kaikkia. Kävi tehtahis kattelemas heirän työmaitansa ja Amerikan isoot tehtahan herrat ja pääinsnöörit aukaasivat ovet hänelle, seurasivat häntä ja pokkuroovat, kun Procopé puhutteli maanmiehiänsä ilman erootusta n'otta »silloo meirän suomalaasten rinta ja maines nousi» — kehuu miehet mulle. Ja »kieliset» ja muut kansallisuuret kattoovat pitkää, jotta »teilläpä on kovasti komja mies ja oikee lähettiläs, joka nuan kulkoo tehtahis teitä kattomas».
Ja ne suomalaaset, jokka oli likillä Procopeetä Washington Dii Ciis, hallituskaupungis, kertoovat, että Proco oli yliveto koko ulkomairen lähettiläs- ja tiplomaattipiiriis, kaikis kutsuus ja juhlis loistavin ja ihailuun ilmestys. Kaikki naiset surisivat hänen ympärillänsä, Eleonoora ensimmääsenä, ja korkeemmat valtaherrat Amerikan hallitukses, senaattorit, hän vallootti Suomen ystäviksi, niin että Rooseveltti oli katehellinen ja vihas häntä, kun Proco niin taitavasti patrioottina ajoo Suomen asiaa silloon kun se ei enää passannu Rooseveltin politiikkahan Neuvostoliiton ystävyyren takia. Rooseveltti oli niin vaikias välikäres Amerikan yleesen mielipitehen ja Procopeen suosion takia senaattorien keskuures, että se lopuuksi käytti valtaansa ja käski Procopeen lyhkääsen aijan kulues poistua maasta.
Kun Procopee sitte erellispäivänä, kun Suomen velaan koroonmaksu lankes, vei rahat valtionpankkihin ja siitä lehret taas ylisti Suomia ainuaksi maaksi, joka raskasta sotaakin käyren taas maksoo velkansa, niin seuraavana päivänä tölväs Rooseveltti koko mailmaa julistamalla, että ei Suomi Amerikkaa osta 132 000 tollarilla, ja käski Procopeen poistua äkkiä maasta.
Ja määräs hänen pysymähän virka-asunnossa poliisiketjun sisällä. Silloon Procon monet senaattori-ystävät lähtivät jäähyvääskäynnille Procon luo läpi poliisiketjun ja pitivät suuret juhlat hänelle. Senaattori Davis ne järjesti eikä Rooseveltti voinu mitään. Siellä piti Procopee vaikutusvaltaasille ystävillensä niin kaunihin ja liikuttavan puheen Suomen puolesta, että kaikilla oli kyynelehet silmis. Hän oli mm. sanonu, että »minä elän ja kuolen isänmaalleni Suomelle, mutta rakastan Amerikkaa ja sen vapaata oikiamielistä kansaa».
Procopee oli niin suosittu, että hän työllänsä ja persoonallisuurellansa hankki Suomelle paljo ystäviä ja vaikutusvaltaasia henkilöötä, ei vain tiplomaattien kesken, vaan suurteollisuuren ja kaupan mailmasta, jokka vieläkin vaikuttaavat Suomen hyväksi.
Samoon kerrotahan, että poliisiupseerit, jokka oli määrätty vartioomahan tuota »vaarallista miestä» ja saattamahan hänet asemalle, olivat sanonehet, että heitä ei ole määrätty olemahan epäystävällisiä fangillensa ja sen takia kuttuuvat hänet lähtömatkalla ilooseen »coktailpaartyyn» erääseen hienoompahan hotellihin ja pitivät syrämellisen hauskaa.
Toinen mies, josta Amerikan suomalaaset puhuu, kiittää ja jota kunnioittaavat, on vanha Suomen ystävä ja ent. presitentti Hoover. Hän on tehny ja teköö erelleen kaikes hiljaasuures paljo hyvää Suomen hyväksi. Hoover on kveekari eikä suinkaan mikään politiikalla rikastunu mies. Sanoovat ettei Hoover rikas mies ookkaan; mutta sitä vaikutusvaltaasempi kaikes hiljaasuures. Suomen avustamises on Hooverilla suurempi osuus kun tiettähänkään.
Mulle on tietomiehet kertonehet, mitkä vaikeuret oli saara lupa Help Finlandin (Suomen Avun) julkiselle rahan ja avun keräykselle. Ja saara se keräys oikialle raiteelle vielä Suomen olles soras. Siinä oli Hoover tekijänä, ja ennen muita vanha lakimies Larsson Dulutista, entinen kongressimies, Oskari Tokoi ja monta muuta miestä. Oli ollu niin lujas se lupa, että vanhan kiivahan Larssonin (täysin suomalaanen mies) oli pitäny jo suuttua ja lyörä nyrkkiä hallitussihteerin pöytähän, että: se on heti annettava!
Ja se lopuksi saatihinkin. Hooverin avulla hankittihin Help Finlandille lupa kerätä Amerikan Punaasen Ristin alaosastona myös suurilta amerikkalaasilta yhtiööltä apua ja kuljettaa soran aikana, kun laivatilasta oli huutava pula, tavaraa Euroopan puolelle, ja vielä sellaasella rahtialennuksella, että kun se oli 15 senttiä pauna muille, niin Suomi sai vierä — 3:lla sentillä omansa. Hoover aukaasi laivoohin tien Suomen tavaralle. Hän järjesti myös, että Help Finland sai ostaa Amerikas ja Euroopan puolella tavaransa Amerikan Punaasen Ristin suurostojen halvoolla hinnoolla. Ja antoo Suomi-Avulle omat »postituslistansa» käytettäväksi avun keräyksehen. Täälä Amerikois on suurtekijööllä omat »postitus-listansa», se tarkoittaa kymmenientuhansien huomattavien henkilöören osootteet, joille kirjeet lähetetähän. Niitä listoja käyttäävät kveekarit omissa keräyksisnänsä.
Kveekarien suuri Lapin rakentaminen ja ihmisten ruokkiminen Suomes samoon kun se valtava 10 miljoonan tollarin rahasumman, jonka Amerikan luterilaanen kirkko lahjoottaa Suomen hävitettyjen kirkkojen rakentamiseksi, on ohjattu samalta suunnalta. Mutta sitä ei paljo Suomes tiettä, että Amerikan suomalaaset ev.-luterilaaset seurakunnat ovat siihen kerännehet osaltansa uskomattoman suuren osan.
Heitteelle jätetty Amerikan suomalaasten ev.-luteril. kirkkokunta Suomi-Synoodi, itte puutetta kärsien auttaa miljoonilla tollariilla Suomen valtiokirkkoa!
— — Ala-Michigania tulin vähän tuntemaan, vaikka siellä on suuria suomalaasia asutuskeskuksia. On m. m. Kalevan kaupunki johna on sanomalehtimies Jaakko Saaren perustama Kalevan Maamiesseura.
Jaakko Edvard Saari syntyny Vaasas 1863. Siirtyi nuorena Kälviälle ja lähti 17 v. työlääsenä Ameriikkaan. Astoriaan. Siellä hän perusti »Lännetär» nimisen sanomalehren, jonka sitten siirsi West Superioriin Michigaanis, muuttaen nimeksi »Siirtolainen». Sieltä hän muutti lehtensä saman nimisenä New Yorkiin, jossa se paisui niin suureksi, että Saari väitti sen olleen suurimman suomalaasen sanomalehden maailmassa. Saari oli tunnettu kautta maan puhujana ja aatteiden miehenä, kuin myös iloosena ja hyväntahtoosena ihmisenä, joka perusti monia seurakuntia ja raittiusseuroja. Saari tuli Suomeen 1902— 03 perustaen Ameriikkalaas-Suomalaasen yhtiön kaivosteollisuuren alkamiseksi, ostaen sitä varten Kiskon pitäjän Orijärven vanhan kaivoksen koneita. Yhtiö ei kannattanu sillä rahat kuluivat perustamiskustannuksiin. Jaakko Saari kuoli 14.1.1918. — Hänen vaimonsa Maria Liina Saari o.s. Alajoki, Kalajoelta, kuoli Helsingis 1921. Pariskunta oli lapseton ja he testamenttasivat omaisuutensa Suomen Sisälähetysseuralle, Suomen Eläinsuojeluyhdistykselle ja loput 208 000 mk. Kansanvalistusseuralle Liina ja Jaakko Saaren rahastoksi, josta jaetahan apurahoja varattomille suomalaasille kansakoulun käyneille nuorille jatko-opintoja varten. Niitä on jaettu inflation jälkeen aina 10 vuoden kuluttua, kun ensin osa tuloista liitetään pääomaan. V:den 1935 lopussa oli rahasto kasvanut 406.000 mk:i.
Tohtori Sippola missinsä kans toi mua kaarallansa tukka suorana Chicagoon, siihen maailman suurimpahan teurastus- ja kängsterikaupunkihin, n'otta hirvitti kuinka mun oikeen käyrähän. Sikaako on New Yorkin jälkeen Amerikan suurin kaupunki, 4—5 miljoonaa asukasta. Oikiastansa Sikaako on Amerikan kaupan syrän ja liikenteen keskus. Se sijaattoo keskellä Yhrysvaltoja, on rautateiren keskussolmu, n'otta sinne tuloo junat irästä, lännestä, pohjoosesta ja etelästä, ympäri maata. Vilja, liha, herelmät, koli, rauta, puu; saa sanua kaikki mitä Amerikka eri puolilla tuottaa, se tuorahan ja myyrähän tukus Chicagon pörssis eli tukkuhuutokaupoos. New York on lairalla, vaikka siellä onkin kaikkien Amerikan liikkehien ja tehtahien erustuskonttuurit. Sikaakolaaset sanovatkin, että Sikaako kasvaa niin nopiaa, että se vielä ajaa New Yorkin sivuutte mailman suurimmaksi kaupungiksi ja kaupan keskukseksi.
Sikaako on Mishikaani-järven rannalla, niin monia kymmeniä mailia pitkä ja yhtenäästä asutusta, jotta siihen on kasvanu monia pienempiä tehraskaupunkia kiinni. Saa ajaa tiimakaupalla junallakin ennenkö irti pääsöö. Lännestä tulles on Garyn terässulimokaupunki, johna on valtavia terästehtahia. Savua ja rikin hajua ilmas, että auringon pimittää, ja korkeeta savupiippuja kun seipähiä pellavaaslios. Ja pohjoosehen päin on tehtahia ja asemia tuntikaupalla Waukeganin kaupunkiin, johna asuu paljo suomalaasia ja on mm. Seahorse-perämoottoritehtaat, Keroshan kaupunki, johna on Nash-autojen päätehras ja sen suomalaanen pääjohtaja, insinööri Wahlberg. Käyyn häntäkin tapaamas.
Sikaakon miljoonakaupungin järvenrantapuoli on suurta ja komiaa kattella, mutta maan puolelle se alenoo ja pienenöö mataliksi puutaloksi ja tehtahiksi mailien päähän.
Sanon jo kärkehen, että New Yorkin rantakuva ja pilvenpiirtäjät ei verä vertoja Sikaakon rantapuolelle ja leviälle puistoajotielle. New Yorkis on piikki sielä ja täällä, hajallansa, mutta Sikaakon pilvenpiirtäjät ja suuret jymy-hotellit, purukummikuningas ja Chicago Tribunelehren jättilääs »piltingit» on vieretysten ja yhres kasas kauniin ja laajan järven rantapuiston lairas. Ja kun iltavaloos ajeloo huikiasti valaistua, leviää autotietä, niin jo tuntookin olevansa maailman loistopaanalla. Varsinkin kun lähtöö länsipäästä »siitä Ekolan Josefiinan» kohralta State-avenyyltä Michigän-Draivia laskettamhan kymmeniä kaaroja vieretysten, aina yhtehen suuntahan. Ja Sikaakos on lupa ajaa niin lujaa kun tahtoo.
Käyyn kattomas niitä mailman suurimpia teurastuslaitoksia, johna lahrathan kymmeniätuhansia eläämiä päiväs. Oikiastansa ne aitaukset ja ilmahan rakennetut katetut puusolat karsinaan päällä, joita myöri karja ajetahan rautatievaunuusta orotus- ja lajittelukarsinoohin, oli kaameeta kattella. Ja ilmas oli ilkiä, sekaanen haju, n'otta en saanu elukanhajua nenästäni pois monehen päivähän. Tietysti sielä oli suuria jährytysvarastoja, suoli-, sappi- ja karvaosastoja, mutta menköhön lahtarit niitä tutkinahan. Mä menin yhtehen Liquor-stcorihin huuhtelemahan suuta ja nenääni — ja säikährin kauhiasti baaripukin nenäs, kun ympärilläni oli kaikellaasta honottajaa ja koukkunokkaa, monenfäristä, jokka huuti ja melus kun Mesopotamian markkinoolla.
— Vissihin »gänstereitä» kaikki, — ajattelin.
»Kanistereiksi» täälä sanotahan rosvoja ja murhamiehiä. Joka yö, ja päivälläkin, täälä Sikaakos ryöstethän joku ihminen. Toisilta on viety kaikki vaatteetkin yltä, että miesparka on saanu kalppia Aataminpukees poliisilaitokselle — ja vielä on valokuvattu ja näytetty seuraavan päivän lehris! Pankkia ja puaria ryöstäävät yhtäkkiä keskellä päivää, ampua präiskivät tiskin taa ja pakenoovat sitte autolla katuvilinään. Ja poliisit ampuu perähän, jotta saa silmiänsä varjella.
Jouruun sielä, likiliä hienoonta kaupunginosaa, yhtäkkiä aivan umpiluustahan neekerikorttelihin. Niin mustia naamoja oli kaikki, jottei ittiänsä eroottanu. Ruuseveltiä ne täälä syyttää, että se aukaasi tien neekeriille soran aikana valkoosihin pohjoosvaltioohinkin. Kyllä sitä miestä kuuloo täälä manattavan. Kun yks neekeriperhe saa asunnon valkoosten taloos, niin — kaikki pyrkii alta pois. Ja neekerit virnistäävät, kun saavat halvalla taloja.
Yks Sikaakon nähtävyys on Maxwell-katu, johna juutalaaset teköövät kauppaa molemmin puolin »seitvookia» (ihmiskäytävää). Esti on puorit talojen alakerrokses, siinä välis ahras katukäytävä ja sitte katukäytävän hevooskarun puolella eli »ränsteenin ajos». Siinä niillä on myimäpöyrät ja kangaskatot toinen toisesnansa kiinni, ettei läpi pääse. Ja myyrähän mitä vai, vaatetavaraa, uutta ja vanhaa, huonekaluja, posliinia, kenkiä, matkalaukkuja, leluja, vihanneksia, makkaraa, herelmiä, postikorttia, kelloja, kukkia, nisunpaloja, karamelliä, kipsikuvia — vaikka mitä, aamusta varahin myöhään yöhön ja varsinkin sunnuntaisin! Siinä on hirviä tungos, huuto ja melu, kun kaikki huutaa ääni kähiänä tavarootansa ja tarttuu palttoosta kiinni ja vetää puolehensa. Jos vähänkin pysähtyy jotakin tavaraa kattomahan — niin irti ei pääse ennen kun jotakin on ostanu.
Oli lumipyry ja aika sohjo sinä päivänä, kun mä sielä saapastelin, oikee koiranilma, n'otta kengät märkänä, ja kauppa vain käyy ja hirviä oli melu.
Chicagos on suomalaasia monta tuhatta hajallansa, n'otteivät paljo tieräkkää toisistansa. On niillä suomalainen seurakunta, lainakirjasto, urheiluseurakin on ollu, ja suomalaanen puhelinluettelokin Sikaakon ja ympäristön suomalaisista, mutta paljo asuu karonnehina toiskielisten joukos, joista ei tieretäkkää. Ovat mennehet naimisihin vieraskielisten kans, unohtanehet kielensä, eikä lapset enää suomia tairakkaan. Mutta on vielä uskollisten suomalaastenkin joukko ja niillä oma suuri »haalinsa», Lincoln-Auditorium, jossa puhuin. On heillä hyvä, jo viisitoista vuotta toiminu »Sibelius-kuorokin», jonka johtajina on ollu Edvin Karhu, Arthur Kitti ja nykyysin Tauno Koski. Siihen kuuluu 25 miestä, jokka ovat paljon esiintynehet toiskielisillekin, ja laulanehet konserteillansa paljo rahaa Suomen hyväksi. On Kansanvallan Liitto; puheenjohtajana Jack Ahlroth, Emil Hentunen, Topi Kekkonen, Emil Männistö. On pieni kommunistiporukkakin, ilman taloa. — Kalle Väänänen on huomattava rakennusurakoitsija, Hentusella on maalarinliike. Neiti B. Larssonilla (suomalainen, O.J. Larssonin veljen tytär) on merkillinen ja suuri työnvälitystoimisto, 50 henkiä työs, ja välittää paikkoja vain lääkäreille ja sairaanhoitajattanne ympäri maailmaa Afrikkaa myöten!
Hauska tuttavuus oli mr. K.V. Kohtala, syntyisin Teuvalta. Hän on erään suuren paperiliikkeen kassanhoitaja ja samalla harjoittaa laillistettua yksityistä kirjanpito- ja tilintarkastusliikettä. — Hän on ammattimies verotus- ja tiliasioos, urheelumies, golfin-pelaaja, kova teuvalaanen ja innokas Suomi-Avun mies. Lopetti urheeluseuran, kun nuoria miehiä ei enää tullu ja toimitti seuran loppuvarat n. 500 taalaa Suomen hyväksi. Sikaakon suomalaaset keräsivät yhteensä 39 000 taalaa Suomen avuksi ja suuret määrät vaatteeta. Chicagon taidekoulun opettaja, ent. Suomen konsuli, kokkolalaanen Forsberg teki paljo työtä, keräs ruottinmaalaisilta ja toiskielisiltä suuret määrät.
Ruottinmaalaasia täälä Sikaakos on 300 000—400 000, n'otta Sikaako on Tukholman jälkehen suurin ruottalaanen kaupunki mailmas. Niillä on omia ruottal. ravintoloota ja kaksi ruottinkielistä lehtiäkin.
Amerikan syntyinen suomalaanen mies, Gabriel Heikkala, on lyöny ittensä läpi hyvänä »foni»-kuvien lehtipiirtäjänä. Foni-lehriksi sanotahan Amerikoos päivälehtien sarjakuvanumeroota, kuten Suomes nähtyjä Vihtoria ja Klaaraa, mr. Jackia, Mikki-hiiriä jne. Suuret lehret julkaasoo täälä 12-sivuusiakin färikuvaliitteetä, erillisiä »foni-lehtiä». — Mutta hauskin juttu on se, että meillä sielä »Vaasa»-lehreskin jonkin aikaa piirrelly Pirttikylän poika, Carl Andersson, Amerikas syntyny, on niin menestyny, että sen »moikulapääpoika» »Fredrik»-sarjakuva ilmestyy säännöllisesti Hearstin suuris päivälehris. Se haahmotteli sitä pystynokkavessulapoikaansa jo sielä meillä Vaasas, mutten mä siitä tykänny. Se lähti takaasi Amerikkahan ja teköö nyt »suurta rahaa».
Niin, unohtuu sanomata, että sen Kohtalan velii on potkinu niin ethenpäin, että se on Harvester-suuryhtiön, joka teköö maanviljelyskoneeta, pääerustajana jo muutamia vuosia — Ruottis!
Tapasin sielä »maassasyntyneen» suomalaasen loijarinkin, asianajaja Ticcanderin. Ja sen Karijoen nuorisoseuran naisvahtimestarin tyttärenkin, nyt missis, joka toi sukulaasellensa pyynnöstä pikiöljypotin lääkitykseksi. Mutta Bertel Roschieriä, Vaasan poikaa, joka toimii sielä erääs liikkees, en tavoottanu, vaikka se soitteli perähän.
Joka paikas Amerikas on jokin »mailman suurinta». Chicagos on mailman suurin taloo. Se on »The merchandais Market» — se on »kauppiasten taloo», monta hehtaarinalaa, korkia ja leviä. Se on eri alojen tukkukauppiahien näyttely-, konttori- ja kauppamarkinapaikka.
Chicagosta lährin klo 8 aikhan illalla junalla DeKalppiin. Junan lähtöaikaa jo puoli tuntia ennen oli pitkä jono ihmisiä orottamas. Muistakaa seränpoijat, jos Amerikoos satutta reissaamahan suurilta asemilta, tulla ainakin puoli tiimaa ennen, että paikan saatta junis. Ja muutoonkin, asemilla on kaffilat, ruokapaikat, parturiliikkeet ja tuikku-paarit. On saunakki. Ja pitkänmatkan junat on useen tuntikaupalla myöhäs. Ja lähtööväkki useen paljo myähästyneehinä.
Amerikois on erinomaasesti järjestetty käsipakaassin säilytyspaikat. Asemilla on suuria rautaasia kaappia, jois on kapsäkin suuruusia säilytyslokeroota, avaan suulla. »Chec here», niis seisoo ja se tarkoottaa, jotta pankaa tavaranne tuollaasehen lukullisehen säilytyslokerohon. Ne on automaattisia, avoimia, ja niin kun abloy-lukon avaan suulla. Saa panna kapsäkkinsä lokerohon (vuorokauren äijäksi), pistää »daimen» (10 sentin hopiaraha) lukun viereesehen rakohon, silloon se menöö lukkuhun, avaan pääsöö irti ja sen saa pistää plakkarihinsa. Lokeros ja sen avaames on sama numero, ja avaames seisoo präntättynä, että »Tämä on teille kuitti.» Saa mennä asioollensa, tulla ja ottaa tavaransa pois itte ja yksin. Kun oven on avaamella aukaasnu, ottanu hynttyhynsä uloos, niin avaan jää lukkuhun ja lokero auki. Hyvä ja yksinkertaane asia matkustajalle.
No, kun se DeKalb, 10 000 asukkaan kaupunki, on n. 70 mailia läntehen Chicagosta ja mun oli tultava sieltä takaasi Chicagohon, niin mä panin liiat tavarat sellaasehen säilytyslokerohon ja rupesin orottamhan junan lähtyä. Oli erellispäivänä ollu myrsky, joka kaatoo raran varrelta telefooni- ja sähkölennätinpylvähät ja oli särkeny pitkältä matkaa siknaalilaittehet, niin jottei siitä lähröstäkää tahtonu tulla mitää. Vasta 1 1/2 tiiman myöhästymisen jälkehen lährettihin, oli pimiä yä ja niin hitahasti ajettihin, että vasta puolenyön aikhan oltihin DeKalbis, n'otten mä uskonu ketää enää olevan vastas ja ajattelinkin, jotta pitää yrittää johkin hotellikin yöksi, jos enää sinnekkää pääsöö. Ei siinä asemallakaan juuri ketään näkyny n'otta lährin jo laukkuuneni kävelemhän, kun kaks miestä meni sivuutteni ja puhuuvat kovaa suomia, että: eikhän tuo miäs oo se Vaasan-Jaakkoo.
Tahallansa puhuuvat niin, että kuulisin. Olivat sielä pari tuntia orottanehet. J.V. Lillberg Isoostakyrööstä ja Toivo Hakala, maas syntyny. Ja niin mua viethin taas tukka suarana Lillpärin kotia ja pulska missis Jenny orotti kaffin kans ja otti avosylin vastahan. Sanoo vielä, jotta: sehän on komja miäs tua Jaakkoo — jotta mä tykkäsin lujaa, sanoo teuvalaane.
Kun aamulla heräsin, niin mulle selvis se ihme, jotta mä täälä Amerikas olin tullu — Teuvalle! Elikkä oikiastansa vain Teuvan Riipin kylähän. Täälä DeKalbis on varmasti enempi Riipinkylääsiä kun sielä Suomes ja koko Teuvalla.
Ne on täälä DeKalbis Riipin suku ruvennehet pitöhön joka toinen vuasi Riipin suvun kokouksia, ja 1946:n sukukokoukses oli 108 henkiä juhlis.
Niin se kyrölääne Lillperikin on sen komian missinsä kautta tullu riippilääseksi. Mrs Jennyn äitee on Maria Spoof Ylistaron kirkolta, »Ylistaron komja meijerska», joksi sitä sanottihin ennenkö se Amerikkahan lähti. Mrs Jennyn velii Hugo Hakala on jo 10 vuotta ollu DeKalbin teuvalaasen kaupungin majurina. Toinen velii, se Toivo Hakala, työskentelöö suuren maito-voi-juustoliikkeen »Swiftin» haaraliikkeen hoitajana naapurikaupungis. Jenny-siskoo ja Toivo puhuuvat niin purkista kirjasuomia, jotta Teuvalla vain opettajat, väljästi kotikielenä, eikä niiren luulisi enkliskaa osaavankaan. Mutta kun sitä päästäävät, korkiakoulut kun ovat käynehet, niin ei luulisi suomeksi kielen enää kääntyvänkään.
Rikhartti ja Sämi Riipillä on jo kauan ollu DeKalbin suurin vaatetusliike. Heirän isänsä, 80-vuotias Riippi-Kassu, elää vielä.
Niillä on DeKalbis pieni, nätti ja lämmin kirkko, jonka alasalis puhetilaasuuteni oli. Täynnä väkiä. Sielä esitti yksinlaulua pitkä, komia poika Toimi Mäkelä (Riippejä sekin). Niin selvästi, komjasti ja koulutetusti suomalaasia isänmaallisia lauluja veti, että kuuntelin ihmeesnäni.
Kun matkalle lährin, sain perähäni Teuvan nuorisoseuran rakennustoimikunnalta hartahan pyynnön, että esittääsin Amerikan teuvalaasille, että Amerikan teuvalaaset rupiaas auttamhan Suomen Teuvaa uuren nuorisoseura- ja kokoustaloon aikaansaannis — kun hallitus vei niiltä Pirttilän ja lahjootti sen äkkijyrkille veljille, n'ottei oikeella ihmisillä Teuvan kirkolla oo enää seurataloa ollenkaan.
No, kun nyt satuin Teuvalle, täälä Amerikois, niin esitin sen asian koko seurakunnalle ja miten sen auttaminen käyys parahiten päinsä. Pyyrin DeKalbis valittemahan toimikunnan, joka ottaas asian omaksensa ja koittaas saara apua teuvalaasilta ympäri Amerikan.
Mutta yks Riipinkyläänen sipisi mulle, jotta:
— Kyllä me omasta nuorisoseurasta sielä Riipin kyläs huolen pirämmä. Meill' on nykkin jo koos suuri tavaralähetys, n'otta tuntuu.
Nämä teuvalaaset ja DeKalbin kaikkikin suomalaaset ovat aivan erikoosesti touhunnehet Suomen hyväksi. Lillberg ja sen missi Jenny kirjurina ovat pommittanehet kirjehillä suomalaasten yhristysten ja yksityysten atressiilla hallitusta, senaattoria ja kaikkia sanomalehtiä, n'otta onkin hallitusherroolla ollu korvat kuumana, luvannehet ja yrittänehekki puhua ja painaa Suomen puolesta. Se onkin eri ruljanssia täälä »vapauren maas» presitäntin ja hallitusherrojen pommittaminen kirjehillä ja atressiilla. Vooron perähän kiitethän ja haukuthan. 1,250 sellaasta preiviä oli Jenni laittanu ja postittanu. Sain muistoksi joitakin kohteliahia senaattorien vastauskirjeetä.
Ja se Suomen Apu ja yksityysten lahjapakettien lähetys DeKalppilaasilta on ollu suorastansa uskomatonta: satoja pakettia perhestä kohti. Siihen ovat uhrannehet yksityyset ihmiset niin paljo rahaa, ettei sellaasta auttamisen yritystä ja uhrimieltä jaksa Suomen mies täälä oikee ymmärtääkkää.
DeKalbis oli ennen suuri (rauta-)lankamylly, johna oli paljo suomalaasia työs ja teuvalaasiakin, mutta se lopetti työnsä 10 vuotta sitten. Mutta DeKalppi on kuuluusa piano-kaupunki; sielä on alkuansa saksalaisen Wurlitzerin suuri pianotehras. Se on alkanu pianon valmistuksensa lähes 200 vuotta sitten, mutta sen suurtuotanto alkoi varsinaasesti v. 1905. Sielä on paljo teuvalaasia työs ja työnjohtajinakin. Lillperikin on ollu jo yli 25 v. ja on foormannina puutyöosaston viimmestely- eli »finistys»-osastolla.
Pääsin kattomahan pianon valmistuksen ihan raaka-laurasta lähetysosastolle aste. Työ käyy mieheltä miehelle. Nyt siellä valmistettihin »spinetti»-pianoja. Ne on vähä matalampia kun tavallinen piano, vanhan taffelipianon ja tavallisen pianon välimuoto, mutta kielipöytä pystys niin kun pianoskin. Spinetti-malli on nyt muoris pienten huonehien takia. Ne soittuu yhtä hyvin kun isoo pianokin. Se on sarja- ja massatyötä, mutta joka peli valmistetahan äärimmääsellä tarkkuurella.
Sielä näin pianon virityksen tarkastuksen tapahtuvan sähkön avulla. Kuuluu oleva vain täs tehtahas ja suomalaasen keksimä. Sähkösilmä on yhristetty äänirautahan, jotta vihriäpohjaasella klasilla näköö ääniaaltojen korkeuskäyrän väreelyn. Sitte kun kieli soi äänirauran korkeuren kans suorana viivana, niin se on justihinsa oikias viritykses. Ei tartte olla äänikorvaakaan, kun vain näköö ja kruuvaa sen sähköviivan suoraksi. — Sielä on vanha sokia mies, jolla on ehrooton sävelkorva, ja se tarkistaa vielä soinnin.
Oli hauskaa kulkia osastolta toiselle kolmes kerrokses, kun Lillperi pukkas miestä koneen ääres kylkehen, että hei Jäkki tai Sämi, täs on suomalaanen. Jutella niiren kans.
— Tämä on ruottalaane Ylimarkusta, se taitaa vielä ruottiakin, sanoo Lillperi. Ja kun mä rupesin puhumhan sille Pörttomin kieltä, niin hämmästyy se Carlssoni niin, ettei sen ruottin puheesta tahtonu tulla mitään. Se on suomalaasen kans naimisis ja oppinu vasta Amerikas suomia niin kun monet muut ummikot, jokka rantakylistä ovat lähtenehet.
Siinä pianotehtahas on 800 työmiestä. Sielä on monta suomalaasta työnjohtajaa ja itte päätyönjohtajanakin on suomalaanen, maas syntyny J.A. Miller, Jurvasta isä-Myllärin poika. Täälä se on lukenu ittensä vuori-insinööriksi ja tullu pianotehtahan johtajaksi.
Tuli sieltä piano poikinensa, kun päiväs valmistuu 125:kin pianoa ja autot ajaa suoraa maailmalle. Ei keriitä valmistaa niin paljo ku menis!
Wurlitzerin tehras paasaa kans komeeta harmonikoota eli »pianoaccordeitä» niin ku täälä sanothan, maailmalle: 120- tai 60-näppäiminen klaffipöytä eli »key-bordilla». Tehtahan haitariosasto on mailman suurin.
DeKalb on mainittava siitäkin, että sielä keksittihin ja ruvettihin ensiksi valmistamhan piikkilankaa.
DeKalpis ja teuvalaasten kans oli kun kotonansa ja pirettihin niin hyvästä, että vieläki on hyvä maku suus.
Harmittelin, kun Chicagosta lährin Waukeganiin tunnin matka, kun junahan tormas heti parikymmentä jänkki-nuorukaasta, jonkin luistinseuran poikia menos jäähokkei-harjootuksihin jollekkin järvelle. Ja ne piti sellaasta rähäkkää, ja olivat niin velmuja, että pakkasivat sokkaamahan Suomen miehen näön ja kuulon. Jokaasen suu käyy purukummia mäihäten, että häjyä teki kattella. Tämä amerikkalaanen poijanjolppijoukko pukoo ittensä kuinka rookaa. Pääs on jokin kangaslakki-fletku, johna on isoo peili kun koneenlämmittäjillä, ja se peili vielä useen aivan pystys, jotta n'oon oikee pöllöön näköösiä. Nuorukaasilla ei oo pakkasellakaan puoli- eikä pitkäätakkia. Niill’ on jokin hiallinen nahkaliivi, tai möhliä villaane takkipusero vetoketjulla kiinni. Sitä sano tähän jaketiksi ja ne ovat räikiän kirjavia, useen aivan tulipunaasia, sinisiä tai vehriääsiä. Vanhakki miehet voii käyrä kirjavina kun kukoot.
Ja sitä mä en käsitä, kun nämä amerikkalaaset huutaa ja puhuu kaikki yhtä aikaa ja nauraa räkättää niin lujaa, pukkiivat toista selkähän ja rintahan, lyörä mojahuttaavat toista olkapäähän jotta silmät puroota, ku toista tervehtiivät. Oikee koninleikkiä on näiren jenkkipoikien ilonpito. Kun yks toiselle jotakin mukavaa kertoo, niin se töyttii ja pukkii sitä toista, pötkökin jalaalla, kiljuu kun juna ja nauraa vinkuu n'otta s'oli tukehtua, ja yhres mykkyräs lopuksi kiekkas penkillä. Täälä kuuloo välistä niin eläämellisen raakaa naurua kesken kaiken jonkin jenkkipoijan suusta, että luulis — aasiksi. Oottako kuullu koskaan aasin ääntä?
Sen tuonaastako mä tuota rupesin muistelohon — kun oon täs menos Vaukekanihin. Mutten pääsny niiren poikaan äänestä ja koninleikistä.
No mä tulin sitte Vaukekanin asemalle ja »koolasin» (soitin puhelimella) »täksin».
Pitääpä selittää sekin seikka täältä. Täälä Amerikois ei oo vuokra-auton otto niinkun sielä Suomes. Täällä on pieniskin kaupungiis vuokra-autohomma järjestetty niin, että auton pitää aina puhelimella tilata. Kaupungiis on montakin autopirssiä, oikee lämmin asemahuones onkin, johna ajurit orottaa tilauksia. Ja sielä on vakinaanen mies tai nainen puhelimen hoitajana läpi voorokauren, että aina saa auton....
Autoasemia voi olla esim, sotaveteraaneilla, jollakin yksityysellä tai yhtiöllä, monia autoja. Kaikkien vuokra-autojen katolla on sähkövalaastu näkyvä nimikilpi TAXI. — Autonajajat useenkaan ei omista autoja itte, vaan ovat vain palkattuja »vosikkapoikia», viikkopalkalla. Autoos on matka- ja maksumittari, mutta orottaavat ja ovat kovin iloosia kun saavat 10—25 senttiä »tippiä», eli juomarahaa, niin kun meillä sanotahan.
Saföörit, joita bussilinjoolla sanotahan »opereitor» (kuljettaja), niillä on autosnansa aina ajajan nimi pantu näkyvälle paikalle, ovat järjestänsä hyvin ystävällisiä ja avuliahia yleesölle. Ne kantaakin matkustajien kapsäkit asunnon ovelle. Joulun alla oli pirssiautoos kaunis jouluonnittelukin seinällä, johna safööri toivotti hauskaa joulua ja menestyksellistä uutta vuotta kuskattavallensa.
Täälä on jo monis pirssiautoos langatoon puhelin saföörillä, niin että hänen pirssistänsä voirahan matkalla soittaa hänelle ja ilmoittaa, jos sieläpäin, johna auto on menos, joku on tilannut autoa, niin ettei tuu turhia ajoja erestakaasin. Outoa oli se, että autopirssistä kysytähän, kun autoa tilaa, missä ootta ja minnepäin meettä? — Jos sattuu olemahan samalle suunnalle toinen tai kolmaskin henkilö, niin autoasemalla järjestetähän niin, että autohonsa saa kaks tai kolmekin vierasta menijää, jokka auto kuljettaa kunkin paikkahansa, ja perii jokaaselta eriksensä täyren maksun! Mäkin sain kerran kaks niin lihavaa akkaa vierelleni jotta henkiä ahristi. Ja toisen kerran niin nätin ja hyvänhajuusen missin, jott' oisin ajanu piremmältäki.
Pirssiautot on useen maalattu esim, keltaasiksi. Ja postiautot punaasiksi. — Autoosta vielä puhuakseni, sanon että uusien suurien ja komeetten yksityysten autojen vilinäs saattaa täälä suurten kaupunkienkin karuilla nährä sellaasen vanhan aataminaikaasen Hyppy-Heikin, autorämän, etten Suomeskaa oo enää nähny sellaasia liikkehellä.
Jaa, en mä ehtiny rookata sielä Sikaakos sitä kapellimestari ja sellotaiteelija Hannikaastakaan, joka on mailmankuulun Chicagon filharmoonisen orkesterin toinen johtaja, elikkä se, joka varsinaasesti harjoottaa ja opettaa orkesteria. Sen ensimmäänen johtaja on jokin slaavilaanen kuuluusuus, mailman nimi, joka suuris konsertiis huitoo tukka silmillä ja nauttii mainesta ja rahaa. — Kuulin juuri, että se suuri musiikkipää on sanottu nyt irti tämän vuoren aluusta, n'otta jos onni potkii, niin meirän miehestä voiis tulla vaikka uusi kukkoo tuohon rahamiesten kustantamahan orkesterihin.
No, mä koolasin sitten rautatieasemalta täksin ja sanoon osoottehen mihkä ajaa, — aivan tuntemattomien ihmisten kotia. Pitis olla Vaukekanin suomalaasen seurakunnan pappilaan: Rautalahti.
Oli kaunis aurirkoonen talvipäivä, mutta aurinko oli sulattanu ja taas jääryttäny »seitvookit» (jalkakäytävät) n'otta yhrellä jalaalla luistelin enkä tahtonu kapsiekkieni kans portahille päästäkään, kun jo ovi aukes »frontti-ruumas» (karun puoleesesta ovesta), josta Amerikois tullahan suoraa salihin. Siinä oli tosin pieni eteenenkin. — Ja vastaanottamahan tuli iloonen, lihavahko ja vanhanpuoloonen, sanoosinko suomeksi »prouvaasti», Suomes papiksi lukenu tohtori Alvar Rautalahti, avosylin jotta:
— No tervetuloa Jaakkoo! — Me oommakin sua täälä kovasti orottanehet! Mitäs Laihialle kuuluu? — Täs on mun frouvani, mä olin sielä Laihialla hetken aikaa apulaasena, kun sielä oli Hohenthali pappina, sain tyttären palkakseni ja lährin heti Amerikkahan — toimitti eloosa Rautalahti nauraen.
Herttaanen ja toimelias papin frouva se entinen Hohenthal, Suomen »Urheilutarpeitten» johtajan sisar olikin. Ja kaunis viihtyisä koti.
— Täällä yläkerras on teille vierashuones, olkaa kun kotonanne, — puheli touhukas, leppoosa papin missis. — Kun olette peseytynyt, tulkaa alas kaffille. — Me oomma täälä vain enää kaksi vanhusta.
Kun kaffia juomma, tuloo vanha vaimo asialle pappilahan ja pyytää puhutella kahren kesken vähä pruustinnaa. Sipisöövät toises huonehes, mummu lähti ja missis kertoo iloosena:
— Se toi 10 taalaa lahjana kirkon kassaan, ja tyttärentyttärensä pikku tyttö lahjootti puolestansa 5 taalaa, jokka se on keränny myimällä sanomalehtiä. — Se Nurmoon Luomannin pikkupoika toi viime viikolla — 100 taalaa kirkon rakennuskassahan. Se oli keränny niin paljo paperia ja myiny ne, jotta sai saran-taalan isoonrahan lahjoottaa — —
— Joo, meirän kirkko oli käyny niin pieneksi, jotta me möimmä sen täs keväällä, ja rakennamma uuren ja suuremman ensi jouluksi — selitti tohtori Rautalahti kun aivan luonnollista asiaa.
— Myiny kirkon? — imehtelen mä. — En m'oo kuullukkaa ennen, jotta kirkkojakin täälä myirä pätkithän kun muitakin taloja.
— S'oli käyny liika pieneksi, vanhaksi ja vanhanaikaaseksi. Ja saimma hyvän hinnan. Se on ny kristityillä neekeriillä. — Mulla on jo piirustukset uutehen kirkkohon, ja sain ostaa suuren erinomaasen »lotin» (tonttipaikan) juuri tästä vierestä. Kirkkohon mahtuu yli 300 istumhan ja alasalihin saman verran. Kirkon vierehen, tuohon, saamma suuren puiston, pallokentän poijille, mainion parkkaus (seisomapaikan) autoille, kerhohuoneina, pyhäkoulusalin ja kahvinkeittolahuonehen. Tuohon istutetahan puita, asetetahan istumapenkkiä uloos, että voiraan pitää ulkoilmajuhlia. Maksaa vain 75,000 dollaria. Meillä on jo pian rahat koos. Seurakuntaväki on innolla mukana. Jouluksi on uusi kirkko valmis!
Se on amerikkalaasta vauhtia ja touhua. Seurakuntaelämä on vilkasta. Kirkos käyrähän joka sunnuntai. Ja arki-illoon kokoontuu monellaaset kirkolliset harrastuspiirit. Suomen avustus on aluusta lähtien ollu hyvin suurta, paljo ommeltu, kerätty ja lähetetty rahaa ja vaatteeta Suomehen. Rouva Rautalahti on syvästi uskonnollinen, vaatimaton, uuras ihminen, sieluna kaikessa.
Tuloo sinne vanha pirtiä »King-Mätt» (Kuningas-Matti) lähteny Nurmoon Munakasta jo v. 1881, oikialta nimeltä Matti (Miilu) Niemi, ollu täällä teräslankamyllys 45 1/2 v. töis, mutta nyt »syytingillä». Saa n. 100 taalaa komppanialta vanhuuren eläkettä (sosial sekjuuritiä) kuus, vaikkei tarvittisikkaa. Matti on rikas mies, sillä on mm. kolme taloa, joita se »ränttää» (vuokraa), saa niistä 150 taalaa kuus. Ja vieläki teköö pisnestä palovakuutuksilla ja »rillesteittimiehenä» (kiinteestövälittäjänä). Illinoisin valtios ei oteta huomiohon vanhuuren eläkettä maksettaas omaasuutta eikä muita tuloja. »King-Mätt'in» emäntä on Ruottin puolen suomalaasia, Hietaniemestä.
Täälä Vaukekanis on monia suuria tehtahia. On se »Seahorsen» mailmankuulu perämoottoritehraskin. Suuri Manvillen rakennustarpehien tehraskin, johna on 3 500 miestä töis, joukos paljo suomalaasia, joita täälä arvollahan asuvan yhteensä yli 3 ooo, järjestänsä hyväs varallisuures, kutakuinkin kaikilla omat haussit. On kokonaanen katu, jonka varrella asuu vain suomalaasia. Tämä on nurmoolasten, ylistarolaasten, alavutelaasten ja laihialaasten pesäpaikkoja. On oma suuri ja hyvä raittiusseura Sivuuttaja, perustettu v. 1894, haali, johna pirethän nyt kirkonmenot. Suomalaaset on kristilliskansallista väkiä. On tosin kommunistihaalikin, mutta se viettää kituvaa elämää ja on sammumas niinkun suomalaasten keskuures yleensä kommunismi ympäri Amerikkaa.
Suomalaasilla on Vaukekanis useeta hyviä liikkeetä. E. Jemströmillä, aivan suomalaanen, Nurmoosta, on suuri ruoka-stoori eli kauppa. Ja missis Albin Heikkilä, niin sanotaan Amerikois ja se tarkoottaa Alpiinus Heikkilän frouvaa, runnaa suurta raittiusruokalaa, joka menöö hyvin ja on kuuluusa ruaastansa. On kakskin suurta suomalaasta kellosepänliikettä. Tapasin Vaasan lyseon poijan, lääkäri K.M. Beckin, joka työskentelöö yhres tohtori Ahti Henry Holmin kans Oulusta. Holm on täälä kuulunsa ja hyvin menestyny lääkäri, joka on tehny paljo rahaa, monta kertaa.
Niin, kyrölääne Valtari, jonka emäntä on se miljunäärien kuuluusa kokki, ja sen Jussi on ollu »pöytähänlaittajana» ja saföörinä samas paikas, kuuluu nyt »neiveihin» (navy), meriväkehen. Täs lähellä Greit Lakes on yks Yhrysvaltojen merivoimien suuri harjootuskoulu, johna kouluutettihin yht'aikaakin 150 000 merisotilasta sotien aikana. Nyt sielä on vain 18 000 poikaa. Valtari sielä hoitaa keittiökoneistoa.
Jos satutta näkemähän amerikkalaasia meripoikia, niin USN-merkit olkapäällä tarkoottaa vakinaasta miehistöä ja USNR = reserviläästä.
Suomalaasilla on Waukekaanis suuri osuuskauppa ja liiket, leipomo, meijeri, maitokauppa ja sivumyymälää. V:na 1947 vuosivaihto nousi 1/2 milj. dollariin ja työmiehiä on n. 150 henkiä. Sen johtajana toimii jo kolmattakymmentä vuotta laihialaanen mies, Luikku, jonka kans ajelin kattomas niiren kauppoja ja meijäriä. Liike on Luikun johrolla menestyny hyvin ja sitä aina vain laajennetaan. Nyt rakennetahan parasta aikaa uutta suurta »karatsia», johka mahtuu parikymmentä liikkeen »trokia», kuormavaunua.
Kun kuulin, että siinä aivan likillä on Nash-autojen päätehras Kenoshan pikku rautatieaseman vieres (vähä suureet kun Munakan pysäkki), ja että Nashin pääinsinöörinä ja toimeenpanevana johtajana elikkä »mänätserinä» on suomalaanen mies, niin halusin tavata sen miehen ja kiittää oikee kärestä pitään siitä Nashista (äännetään Nääs), jolla mä oon ajellu sielä Suomes 10 vuotta, monta kertaa nurin ja ojahan, klasit silmille ja ympärinsä, pyörät pystyhyn, eikä se menny rikki, enkä mä, silinterit tikkas aina ku sikunttikello.
Liukku lähti kyyttihin ja tohtori Rautalahti toristajaksi. Oli sillä Nashilla aika fapriikki, pari kaupungin korteeria tehtahia, n'otta ajoomma ympärinsä emmekä tahtonehet pääofiisia (konttoria) löytääkkää.
Orotussalis oli paljo miehiä puheelle pyrkimäs. Piti kirjoottaa nimensä, osoottehensa ja asiansa paperille. Mutta kun mä sanoon ofiisiflikalle, jotta mull'on kiirus ja että mä oon Suomesta, niin heti telefoonit soittuu, ja sanottihin jotta:
— Pliis, misteri, tiis vei!
Ja niin meitä vietihin itte pää-äijän, sen suomalaasen insnöörin Wahlgrenin puheelle, jok'on syntyny Rautalammilla kihlakunnan tuomarin poikana, sielä kasvanu ja tullu ylioppilahaksi Helsingistä. Rupes lukemhan insnööriksi polyteekis Seynin aikana, olis pitäny mennä venälääsehen väkehen asevelvollisena, mutta lähtikin lukujansa jatkamhan Sveitsiin. Tuli insnööriksi Zürichin yliopistosta ja painui saman tien Amerikkahan. Työskenteli täälä monis autotehtahis, viimmeen Nashin tehtahas pääinsinöörinä, n'otta joutui ukko Nashin (hän elää vielä 83-vuotiaana Kalifomias) tyttären kans naimisihin, sai koko tehtahan hoiron niskallansa, appiukon kellies palmupuiren siimekses.
Nashilla on monia osatehtahia muualla maas, tuorahan vain valmihit korit tänne ja koothan. Nashi on ostanu »Kelvineitorin» suuren uuren jääkaappitehtahankin, joka valmistaa uusimmanmallisia »kylmiä kaappia». Ja juuri kuulin, että se on ostanu yhren toisen suuren autotehtahan, n'otta sillä on muitakin automerkkiä kun Nääsh. Yli 12 000 miestä sill'on töis ja valmistaa nyt vuores 1 miljoona autua.
Kyllä imehtelin, kun niin suuren tehtahan ja liikkehen pääjohtajan konttuuri oli aivan yksinkertaane, ei mitään nahkasoffia, ei tauluja eikä koristuksia, puulavittoja pari, yksinkertaane, aivan tavallinen kirjootuspöytä. Yhtä yksinkertaasesti hän oli pujettu, vaatimatoon, tavallinen, laihankälppä tuos 60-vuotias mies, ilman mitään tirehtöörin eleetä.
— Vai Suomesta! sanoi. — No mitäs sinne kuuluu? Oon ollu niin kauvan pois, etten tahro enää suomia osatakkaa.
Mutta kun siinä hetken juteltihin, ja pistettihin vähä enkliskan sanoja joukkohon, niin liestyihän se kieli ja hyvin tultihin toimehen. Muisteli vanhoja polyteekkikaveriansa.
Ei ollu enää paljo aikaakaan, kun piti olla asemalla, sellaases nopias pikajunas, joka kiitää joka ilta Chicagosta Ylä-Michikaaniin, Ispemingin kuuluhun suomalaasten vanhaan kaivoskaupunkihin. Se juna on komia virtaviivaane traini (juna), jolla on nimenä: »400». — Täälä on kaikilla nopeella pitkänmatkan junilla erityyne nimi. Niin ku sielä Suomeskin sillä Savon pikajunalla »Lentävä kalakukko».
Parahiksi tiketin kerkesin ostamhan asemalla. Niin hetken se vai seisoi asemalla, että kun Liukku kohteliaana miehenä kantaa retuutti mun raskasta kapsäkkiäni vaunuhun sisälle, niin juna lähti, ovet lyötihin kiinni enkä mä keriinny Rautalahrelle hyvästiä sanua. Me olimma jo hyväs vauhris, kun Liukku veti hätäsignaalia, n'otta junan piti seisahtaa, että Liukku pääsi pois. Kyllähän konehtööri jotakin sanoo, mutta Liukku sanoo lujempaa, n'otta sillä selvä. Ja mä lährin Ispeminkiä kohre.
Jahas, vai täyttää Hirsimäki vuosia! Se on yks Amerikan suomalaasista merkkimiehistä tuo New Yorkin tuomari Charles (Kalle) Eino Hirsimäki, joka nyt täytti tammik. 30. p:nä 1948 60 vuotta. Se on sellaane mies, että siitä kannattaa mainita. Tulin hänet tuntemahan heti New Yorkis. Kunniaa Kauhavalle, sillä hän on sielä syntyny ja 8-vuotiaana vanhempiensa kans tullu tänne. Mutta kyllä hän vielä muisteloo Kauhavaa ja on kerran jo tuomarina sielä käynykkin kattomas.
Lakimieheksi hän on valmistunu Chicagon yliopistosta 1918 palvellen sitten Suomen lähetystös Washingtonis lainopillisena avustajana ja sitten ylioikeuren tuomarin sihteerinä. Ensimmääsen mailmansoran aikana hän toimii Yhrysvaltaan hallituksen tieronantotoimiston suomalaasen osaston johtajana. Ja sen jälkeen siirtyy New Yorkiin v. 1921 pääkonsuli viraston lainopilliseksi neuvonantajaksi vuoteen 1925, jolloon antautuu harjoottamahan yksityystä asianajoammattia. Kun kuulu La Guardia valittihin Suur-New-Yorkin pormestariksi astuen toimellensa v:n 1934 alusta, nimitti hän Hirsimäen New Yorkin kaupungin lakitoimiston yhreksi tuomariksi ja sitten 1939 maistraatin oikeuren tuomariksi 10 vuoren virka-ajaksi.
Tuomari Hirsimäen saavutus New Yorkin n. 12 000 lakimiesluokkaan nähren on merkittävä nousu ja karrieeri, sillä kaupungin tuomarikuntahan otetahan yleensä vain jenkkiä tai suuremmista kansallisuuksista.
Hän on niitä harvoja suomalaasia, jokka päästyänsä huomattavahan asemaan on aina kuitenkin säilyttäny kansallisuutensa, esiintyny suomalaasena ja ottanu innolla ja uhrautuvaasuurella osaa suomalaashenkisihin ja kansallisihin harrastuksihin eikä uponnu toiskielisten joukkohon. Virkatoimisnansa on hän voinu paljo auttaa ja puolustaa maanmiehiänsä. Hän on ollu suomalaasten tuki ja turva, joka aina on ollu valmis antamahan neuvoja ja apua poliittisesti vaikeena aikoona. Delawaren ja New Yorkin maailmannäyttelyn aikoona pormestari La Guardia määräsi hänet edustajaksensa juhlis, joten hän voi siten paljo vaikuttaa juhlien onnistumisehen. Hooverin Suomen avustuskomitean jäsenenä ja toisen mailmansoran aikana hallituksen toimis hän saattoo paljo hyvää tehrä Suomen asioos. Oli kansallisesti valveutunu, pystyvä ja lämmin isänmaan mies valvomas ja vaikuttamas Suomen puolesta.
Milloon arvo vakaasta, taitavaa puhujaa suomalaaset ovat tarvinnehet suurihin ulkoilmajuhlihinsa, niin kun New Yorkin suomalaasten suurihin yhteesihin Central Parkin kesäjuhlihin, johon ottaa osaa toistakymmentätuhattakin henkiä, on Hirsimäki aina astunu joukkonsa etehen pitäen kaunihilla englannin kielellä ja puhtahalla suomella muotokaunihit, johtavat puheet. Häneltä on aina liienny aikaa ja harrastusta kaikille suomalaaskansan kulttuuriharrastuksille ja yhteespyrinnöölle. Suomen Avustuksehen ottaa hän innolla osaa ja on mukana kaikis kahvijaisis Suomen hyväksi suomalaastunehen Porvoon tytön, vaimonsa Ragnhildin kans, Jussi-poijan ja Greta-tyttären lukies ahkerasti läksyjä kotona, kun »papi» ja »mami» juoksoovat kaffikestiis kylällä.
Tuo kauhavalaane New Yorkin rikostuomari, selvä suomalaane Hirsimäki on ulkomuoroltansa ja olemukseltansa niin tyypillinen jenkki, pitkä, laiha, kuivankälppä mies, konkkanoukka, silmäklasit pääs, pitkät sääret, vähä kumara, ilmeetön naama, ettei luulisi sen leukojen suomen puheeksi vääntyvänkää. Mutta sen naaman takana on aika kurillinen ja iloonen leikinlaskija, jolla on loputtomasti hauskoja, teräviä juttuja. Osaa kyllä puhrasta kirjasuomia, mutta komeeloo mojovalla Etelä-Pohjanmaan murtehella jotta: m'oonkin Kauhavalta kotoosi.
Komiat näyttää Hirsimäelle 60-vuotis juhlat New Yorkis piretyn ja juhlivien ystävien joukko ollehen suuri. Mutta kyllä kannattaaki, on se vain sellaanen suomalaasten tukipylväs ja merkkimies, että sen se ansaattooki.
Pitääpä kertua teille seränpoijat tuos hauskun jutun, jonka mulle kertoo yks suomalaane missis Amerikan laivas Atlantilla.
Täälä on Atlantin rannalla yks suomalaasten asuunpaikka, jota ne sanoovat Kiipinniemeksi. Se on vanhaa suomalaasta asutusta, niillä on oma suomalaane seurakunta ja kirkkoki sielä.
Pappina oli vanha, ystävällinen ja leppoosa mies, Rönkä, joka jo on kuollu. Hän tykkäs kovasti lapsista ja tapas jutella niiren kans.
Kun hän eräänä aurinkoosena kesäpäivänä oli kävelyllä maantiellä, näki hän parin suomalaasen pikkupoijan leikkivä tiellä — hevooskakkaroolla. Ne olivat rakentanehet niistä joitakin niin kun taloja ja tornia siihen. Ja seisoovat siinä kovin mietteesnänsä, päätänsä raapien.
Vanha ystävällinen pappi pysähtyy siihen kattomahan poikasten asuulemista. Ja kysyy sitte:
— Mitä te teette? Mitä ne nuo ovat?
— Me rakennamme, sanoovat pojat — Tuo, tuos on pappila, tuo on kirkon torni, ja tuo alttari...
— Jahah, vai niin, tykkäs pappi. — No mikä se tuo nyppylä on, tuos alttarin ääres?
Toinen poika kynsii saivaristuansa ja sanoo sitte jotta:
— Te on pappi, mutta patka loppuu ketken...
Rönkä on sen itte kertonu. — Se oli huumorin tajuune mies.
Oli tammik. puoliväli, kun saavuin Chicagosta pitkänmatkan pikajunalla puolenyön aikaan Ispemingin kaupunkiin. Siellä oli juuri ollu lumipyry ja kaupunki uponnut lumeen. Yö oli pilkkosen pimiä. Mua pitis olla vastas asemalla ev.lut. seurakunnan pappi tuos yön pimeyres, kun junasta kompuroin asemalle, muttei ketään näkyny. Pian ilmestyi pyrystä jämerä miäs turkinkaulukset pystys, kattoo mua tuuhiat kulmakarvat lumes n'otta mä kysyyn suomeksi jotta: oottako te pastori?
— En, mä oon Lööpäri (Lehtivuoren Aukustin velii) Ylihärmästä. On sovittu, että te tuutta meille, meillä on tilaa.
Auto orotti ja niin sitä mentihin hänen kotiansa, jossa emäntä orotti kaffin kans. Tilaa olikin erinomaisesti, mullekki kaunis vierashuone toises kerrokses. Heitä onkin kotona enää isäntä ja emäntä, tytär miehineen asuu viereises omas talos.
Kustaa Löfberg täytti viime vuonna jo 75 v. ja on asunu Ispemingis 50 vuotta, jonne hänen vanhempi veljensä Matti Lööperi oli tullu 1892. — Matti on jo kuollu jokin vuosi sitten. Hän oli suurista Lööpärin veljeksistä oikee karhu mieheksi voimiltaan, ja harjoitti suurta miesten vaatetus- ja kenkäkauppaa sielä kuolemaansa asti. Liikettä jatkaa hänen vaimonsa. — Samoin on Kustaa toiminut kauppamiehenä n. 40 vuotta. V. 1913 perusti hän yhres K. Rosbergin Saarijärveltä ja E. Rantamaan Torniosta kans ruoka ja sekatavarakauppayhtiön, jolla on 5 haarakauppaa ympäristös. Nämä kolme suomalaasta miestä ovat harvinaasella yksimielisyytenä ja menestyksellä harjoittaneet suurta kauppaansa pääliikkeen tiskin takana työskennellen kukin osastollaan aamusta iltaan puoliväliin 50 vuotta. Kustaa Lööpäri on kuitenkin jo saanu kylläkseen kaupanteosta, on tosin osakkaana siinä, mutta on ny vetäytyny laiskan päiville »vapaaherraksi» kalastellen kesäkauret hauskas huvilassaan ja kyytiten joutilaita kaarallaan.
Ispeming on vanhastaan kuulu 10 000 asukkaan maini-kaupunki, josta on suomalaasia lähes 4 000. Suomalaaset on yleensä hyvin toimeentulevia, niillä on paljolta omat talot ja autot työs kulkiessaan. Sielä on heitä kaikilla aloilla, mm. useita suomalaasia hammaslääkäreitä, tohtori Jaakko Talso, Laihialta, on mainarista lukenu ittensä lääkäriksi, on härmälääsen Linnan apteekki, jota hoitaa farmaseuteiksi lukeneet poika ja tytär, Jani Wakkuri Härmästä omistaa suuren ravintolan kakskerroksises komias kivitalossansa ja viettää jo talvet Floridan lämpimis. Oululaanen Jussi Kandeliini on harjoottanu suurta kauppaliikettä ja vesitehrasta, jonka on jättäny pojilleen, ja elelee jo vuosia Californian auringon alla. Sielä on useita suomal. seurakuntia: lestadiolaisilla on 2 kirkkoa. Ev.-luth. seurakunnassa on yli 1,000 jäsentä, se on yks suurimpia maas, Kalevan Ritareilla oma talo jne.
Ispemingin ylpeys on maailmankuulu naisten liivi- ja korsettitehdas »Gossard C:o», jolla on sisartehtaita Lontoos, Australias ja Buenos Airesis. Täällä oli 600 naista töis. Ispemingin suomalaaset ovat työteliästä, vakavaa, uskonnollista väkeä, kommunisteja tuskin ollenkaan. Ei oo mitään sosialistista haaliakaan.
Amerikas on suomalaasilla keskenäisiä palovakuutusyhtiöitäkin. Ispemingis on sellaanen aika suuri ja vanhakin. Sitä hoitaa Aapeli Niemi, lähtöisin Jalasjärveltä, on menestynyt sielä huomattavana talojen rakentajana.
Tapasin siellä Alavuren Ikoloitakin. Isä Tuomas oli poikansa, pitkän engl. kansakoulujen tarkastajan Väinön kans kattelemas 1946 Alavurella sukulaasiansa. Toisella pojalla oli Negaunas oma radioliike.
— Huomen illalla on kirkos pästi-ilta, sanoi Kustaa.
— Mitä se on? kysyyn. Sain tietää, että »pasty», sanotaan pästi, on skotlantilaanen eväsruoka niin ku savolaasilla kalakukkoo. Se on samankokoonen ja muotoonenkin kun Savon kalakukko: vehnäkuoreen sisälle pannaan lihaa, perunaa, sipulia ja rasvaa, ja paistetaan niin kun »kukko» ainakin ja syörähän käsin, jos ei puukkoja oo. Tukevaa eväsruokaa onkin ja hyvänmakuusta. Tuo savolaasten paistoksen kukko nimitys johtuu Viipurista saksalaasten hansakauppiasten aijoolta, kun niill' oli samallaasta eväsruokaa, paistosta, jota ne sanoovat »kuchen'niksi». — Siitä kuchenista savolaasten — kukko.
Skotlantilaaset mainarit sitä söivät ennen vanhaan eväsruokana työpaikool. Kun suomalaaset mainarit jenkkien joukos heikosti osasivat enkliskaa ja pyörittelivät päätänsä kun eivät ymmärtäneet, niin skotit haukkuuvat finnejä raund-heddiiksi eli pyöräpäiksi. Ja eteläpohjalaaset finnit, jokk' eivät ollehet ennen nähnehet Suomeskaan kalakukkoja, haukkuuvat skotteja — »pästeiksi».
Elämä toiskielisten ja suomalaasten kesken on Amerikois nykyään kokonaan tasaantunut. Eletään hyväs sovus ja naapuruures mitä kansallisuutta sitte ollaankin, enkliskaa puhutaan ja solkataan kukin parhaansa mukaan. Kukaan ei tykkää pahaa, jos ei se niin ratihinsa käykkää, kunhan vain ymmärrethän toisiansa. — Neekerit on eriksensä, mutta niitä ei Pohjoos-Michiganis juuri ookkaan.
Pohjoos-Michiganis on talvet hyvin paksulumisia ja aika kylmiä. Kun mäkin heräsin Lööpärin-Kustin vinttikamaris ensi aamuna, niin aurinko paistoo heliästi ja huikaisevan valkoonen puolen metrin paksu lumivaippa peitti naapuritalojen katot. Karut oli toisin paikoon vahvas umpitukus, niin että autoja oli peittyny lumeen ja vain lapiopelillä pääsi ovesta ulos. Mutta muutoon oli kaunista, kuin valkooseen pumpuliin oli peitetty koko kaupunki. Sielä on kuitenkin kaupungin puolesta väkevät puhtaanapitovehkeet, lumiaura-traktorit, jokka nopiaa aukaasoo tiet.
Ispemingistä itään päin ovat lähekkäin Negaunen ja Marquetten kaupungit, jois asuu vanhastaan paljo suomalaasia. Sattuikin matkani juuri parhaaseen lumipyrykauteen näihin paikkoihin. Sehän oli juuri Marketis kun Klemetin-Heikin Finlandia-kuoro 1939 juuttui luminietoksiin moneksi päivää n'otta matkakonseptit meni sekaasinsa. — Muuten: niistä Finlandia- ja Ylioppilaskuoroista, jokka käyvät ennen sotaa Amerikois laulamas, suomalaaset sielä vieläkin puhuivat haltioissaan.
— »Se nostatti rintaa», sanoivat he — että meillä suomalaasilla on niin erinomaasia kuoroja ja että tulivat tänne asti meille laulamaan.
Sarat mailit sielä oli ajettu niitä kuulemaan. Jokaanen suomalaane tunti ne läheesesti omakseen. Se oli lämmin ja läheinen tuulahrus vanhasta rakkaasta Suomesta. Se herätti, kokos ja kansallisesti yhiisti jo turtuneita mieliä.
Kun Kusti Lööpärin kans käymme Negaunes pitämäs Suomen-iltaa, riehui siellä aikamoonen lumimyrsky, mutta väkiä oli kuitenkin paljo kerääntyny Kalevan haalille. Sielä tutustuin komeaan jenkistyneeseen mieheen, pankinjohtaja Peltoon ja hänen rouvaansa, joka on Kurikasta kotoisin. Pellot ovat paljo toimineet Suomen Avun hyväksi, lähetelleet lahjapaketteja ja lääkeaineita Suomeen.
Negaunes on suurin ja paras valokuvausliike Väinö Mäellä, jok' on kauppiaan poika Kortesjärveltä ja Ville Mäki-vainajan, sen aktivistikellosepän Härmästä, velii. Kertoi, että hän on vielä joululomalla Vaasan kauppakoulusta 1916, kun sai päähänsä, että Tornion kautta ajookin Amerikkahan. Hyvä kuvaamo hänellä onkin omas talos ja kaikki mahrolliset vehkeet, erityysesti valaastuslaitteet on monipuoliset.
Negaunes on myös suomalaanen »elokuvakuningas», joka tunnetaan suomalaasten kesken »villin savolaasen Jahvetin» nimellä. Hän on kokenu, pitkäaikaanen ammatissaan, aloitti jo 1911 omalla teatterilla.
Elokuvia sanothan sielä vain »muuviksi» elikkä teatteriksi. Jahvetin Negaunen teatteri on suuri ja hieno laitos, on 1,000 tuolia. Ispemingis hänellä on kaks teatteria. Tierustelin häneltä mitenkä Suomes tehryt filmit Amerikois »menöö».
— Huonosti! Ne ei verä eikä kannata, hän sanoi. — Oon koettanu »ajaa» asianharrastuksesta parhaita suomalaasia filmejä, kun täälä asuu tuhansia suomalaasia, mutta ei ne tahro kannattaa, kun ei eres toisen polven suomalaasetkaan niistä välitä, amerikkalaaset ei ollenkaan. Suomalaaset filmit ovat huonosti kertovia, liika hiras toiminta ja amerikkalaisille outoja aiheiltaan. »Seitsemää veljestä» eivät amerikkalaaset ollenkaan käsittäneet.
— No, entäs ruottinmaalaaset filmit, Perssonit ja muut, joita Suomes mielellään katsellaan?
— Ne menöö Amerikas yhtä huonosti kuin suomalaiset, sanoi Jahvetti. — Ne on aiheeltaan jotakin sellaista menneen vuosisaran jallittelua, joista jenkit ei välitä, lepertelyä ja vanhanaikaasta hienostelua. Mutta Los Angelekses on moni Ruottin näyttelijätär lyöny ittensä läpi, oikee suureksikin tähreksi, mutta ne on täälä siksi tehty, mitä ne esiintyy. Amerikkalaane elokuvameininki, vauhti, vehkeet ja tekotapa on toista kun sielä Euroopan puolella, olkaa sitte niin sivistynehiä ja hienoja kun haluatta. Tämä puoli mailmaa on omaansa ja toisellaasta.
Kim yöllä Lööpärin kans Negaunesta ajoomma takaasin Ispeminkiin, oli pyry ja myrsky yltyny niin, että härin tuskin perille pääsimmä. Myrsky lennätti lunta, nosti sellaasia nietoksia, että tahtoi juuttua kiinni ja pimitti koko näköalat. Mutta kun on väkevä kaara ja vääjäämätöön pää niin kun Kustaalla, niin läpi ajetahan ja kotia tultihin. Mamma laittoo hyvät kaffit ja Kusti friskit haipoolit päälle.
Kun sitte Markettihin Lööpärin kans lährettiin, oli meillä ihana talvipäivä ajella maastos, jok' oli aivan kun Keski-Suomia: järvenrantoja, kumpuja ja korkeita metsäisiä vaaroja ympärillä.
— »Kesäaikana», seliitti Lööpäri, — »nämä seurut on kotoisia ja kauniita, koivikoita, järviä, peltojakin ja vihreitä vainioita. Meillä suomalaasilla on täälä paljo huviloota, kesämajoja ja saunoja. Ja kun meitä on niin paljo, niin suomia me aivan täälä keskenämme puhumina...
— Mutta mikä helkutin jyrinä ja tärinä teillä sielä Ispemingis alkaa joka päivä kello 3, että sunkin taloos tornia myöri tutisi? mä kysyyn.
— Jaa, en mä oo havaannu sanuakkaa sulle, että Ispemingin kaupunki sijaattoo rautakaivoksen päällä. Ja että kello kolmelta ruvethan joka päivä poranreikiä ampumhan. Siitä se jytinä tuloo. Me oomma siihen niin tottunehia, ettemmä enää huomaakkaa. Ispemingis otethan rautamalmi kivestä, Negaunes oori on rautamultaa.
Marquette on jo vähän suurempi kaupunki Superior-järven rannalla. Se on piirikunnan hallintokaupunki. Sielä sijaattoo Michiganin valtion rikosvankien luja linnakin, johna kaikkia vaarallisimpia rikoksentekijöötä säilytethän, rautahäkki-osastoos. Marketti on tuas 15,000:n kaupunki, sielä asuu toista tuhatta suomalaasta vähinsä kaikilla aloolla työskenteleviä. Satamakaupunki, josta vierään rautamalmia ja puutavaraa. Rautatiesolmu ja aika vilkas kaupunki.
»Marketin pyry» yllätti taas, mutta olimme tulleet niin ajois, että kerkesimmä prisiis Aartilan missiksen hienoille päivällisille niin kuin puhet oli ollu. Mrs Aartila, Fanny, on omaa sukua Skyttä Kurikasta, tullu äitinsä kans pikkutyttönä tänne. Hän on tarmokas ja pystyvä virkanainen, joka toimii jo toistakymmentä vuotta kaupungin palvelukses. On mm. virallinen kaupanvahvistaja ym. kunnan virkailija.
Puhuin engl. kirkon, Guild Hallis. Marketista en ehtiny paljokaan nährä, kun lumipyrys tultiin ja saman tien palattiin yöllä takaisin Ispeminkiin.
Seuraavana aamuna kun heräsin, oli lunta vihmonu lisää Ispemingis toisin paikoon klasinpokia myören. Palovakuutusyhtiön johtaja, lihava ja hauska mies Aapeli Niemi oli tarjoutunu lennättämhän mun seuraavahan paikkaan Baragaan kello 10. Luulimma jo, että siitä ei tuukkaa ny mitään, mutta kyllä se Aapeli puski vain lumisena ja hyväntuulisena frontti-ovesta sisälle määräaikana jotta: joko lährethän? Ja kertoo että yöllä oli paasannu niin paljo lunta hänen autovajansa ethen, sellaasen vuoren, ettei lapiollakaa kannattanu yrittää. Hän soitti kaupungin lumiaurapäällikölle, tuttu mies, että tuu auttamhan »karatsista» (vajasta) mun kaarani uloos. Pian sieltä tulikin traktorilumiaura, »Snow-Go» (lumi lentää), joka leikkaa ja nostaa erestä kun leipälapiolla lunta ja kaataa sen »päänsä yli» takana olevaan kuormalavaan. — Piirikunnan suuret ja monet lumiaurat olivat olleet aamuyöstä teitä aukaasemas, niin että pääsimmä heti hyvin laskettamaan tuan pitkän matkan pohjoiseen päin Baragan kaupunkiin Superiorjärven rannalle, Resthavenin kesänvietto-majapaikkaan. Se on suojaanen kaunis lahren perukka, hiekkarantaanen, johna Jussi ja Minnie Mäki pitävät jo 20 vuotta amerikkalaista turistimaja-liikettä.
Se on ominaista Amerikan oloille, johna ihmiset lomansa aikoina paljon matkustavat perheineen; ja kesäisin, kun lauantai on vapaapäivä, mielellään lähtevät viikonloppua viettämään milloin minnekin järven rannoille. Ja tahtovat asua halvalla, sillä tavallinen jenkki on tarkka rahastansa. Siksi onkin siellä paljon yksityisten rakentamia yömajoja, ns. cabineja valtateitten ja varsinkin järvien rannoilla, jois sopii yöpyä halvasta maksusta. Niis on peti valmiina, pöytä, tuoli ja pyyhkeet, lautaset, veitset ja haarukat omasta pussista syöntiä varten ja keittovehje sisällä tai ulkosalla. On suurempia majoja kalustettuna perheille, jokka asettuvat viikonloppua viettämään, uimaan ja kalastelemaan.
Näköalapaikoille ja järven rannoille on siten syntyny turistimajaliikkeitäkin, jotka toimivat läpi vuoren. Mutta tällaista liikettä valvoo jo viranomaiset. Ja ovat cabinit eli majat vissien vaatimusten ja viranomaisten tarkastuksen alaisia. Niis on perheille pieni keittiö, olo- ja makuuhuone, koko keittiö- ja pöytäkalusto, kuuma ja lämmin vesi, jopa suihkukin, kukkalaatikot ikkunan alla, ne on siistiä ja hauskan näköisiä. Mäellä on Resthavenin kylpyrannalla 13 tuollaista vierasmajaa, kesän ajaksi usein jo ennakkoon majat tilattuina. Monet tulevat vuoresta toiseen »omaan» majaansa kesälomaansa viettämään. Isäntäväki pitää turisteille pensa- ym. autotarve-asemaa ja ruoka- ym. sekatavarakauppaa, josta turistit saavat ostaa kaikki elintarvikkeensa ja valmistaa itse ruokansa. Se on vapaata elintapaa, kukin elää laihinsa, ja — halvalla. Saa tulla ja mennä niin kun haluttaa. — Kilpailu turistimajoista, mukavuuresta, kauneuresta ja halpuuresta on isäntien kesken ankara. Se pakottaa isäntiä kaikin keinoin pitämään majansa hyväs kunnos ja keksimään kaikellaista ajanvietettä asukeilleen. Niinpä Amerikois onkin tultu siihen, että yksityisyritteliäisyys tällä alalla, nim. palvella yleisöä ja lisätä terveellistä loman viettoa, on paras muoto.
Niinpä mäkin ajattelin, että meillä Suomeskin olis lainsääräntöä muutettava sellaiseksi, että kun lomanvietto meirän hotelleis ja täyshoitolois tuloo nykyisin suhteettoman kalliiksi, olis sallittava yksityisten rakentaa ja pitää amerikkalaismallisia turistimajoja soveliais lomanviettopaikois, tarkastuksen ja poliisivalvonnan alaisena. Majat pitäis olla siistejä, vaikka yksinkertaisia ja vieraisiin nähren henkilö-ilmoituskortin alaisia poliisiviranomaisille. Tätä tietä päästäisiin meilläkin huutavasta turistien asuntopulasta nopeasti, ja halpaan lomanviettomatkailuun, joka suurimmalle osalle virkistysloman viettäjistä on tärkeintä. Siis yksityisille oikeus rakentaa ja vuokrata pieniä siistejä majoja turistipaikoilla, joissa matkailijat voivat syörä omasta pussistaan.
Resthavenin isäntäväki otti mun iloosesti avosylin vastaan. Jussi Mäki, oikiastaan Mäenpää, on syntyisin Peräseinäjoelta. Hän kertoi Bobrikoffin ajan muistoja, mm. miten hän oli mukana yöllä kello 12 siinä väkijoukos Vaasan kirkon eteläpuolella, kun otettiin uusi vuosisata, 1900 vastaan. Väkiä oli mustana, poliisimestari Enehjelm oli ratsupoliiseineen paikalla. Kello 12 lyömällä soitettiin kirkonkelloja ja veisattiin virsi Jumala ompi linnamme. — Hän kertoi, että kun Bobrikoffi erelliskesänä tuli Vaasaan ja lähti sieltä laivalla Ouluun, niin kaikki Vaasan karut oli ihmisistä aivan autiona ja monin paikoin oli uutimetkin ikkunois veretty ales. Ja että kun Höyrymyllyn johtaja Levon oli antanu »trillansa», hevosvaljakkonsa, lainaksi asemalle Boprikoffia vastaanottamaan, niin syksyllä hänet »fokattiin» kaupunginvaltuustosta. Niin oli kansan syvätkin rivit silloon isänmaan puolesta sortajaa vastahan. Silloon lähti paljo asevelvollisuusijäs olevia nuoria miehiä Amerikkaan. Mäenpään Jussi oli yks niistä. Rouva Minnie (Miina) Mäki, os. Perttula, Lohtajalta lähti 17-vuotiaana tyttönä omaistensa luo Amerikkaan. Hän opiskeli Suomi-opistos Hancockis ja on opiston ensipolven ylioppilas. Niille annettiin silloin samallainen ylioppilaslakki sielä kuin Suomeskin. Mrs Mäki on lukenu ja kehittyny nainen. Ollu ja on erelleen Amerikan suomalaisten sivistysriennois ja ev.luth. kirkkokunnan pitkäaikainen työntekijä ja huomattavin naispuolinen luottamushenkilö. Hän on toiminu opettajanakin Suomi-opistos kuuluen kirkkokunnan hallintoon, Suomi-opiston, Hancockis ilmestyvän »Amerikan Suomettaren», Finnish Book Concernin, naisten- ja raittiusjärjestöjen johtokuntiin. Hän on liikkunu paljo esitelmien pitäjänä ja raittiuspuhujana. Siitä lähtien kun Elyssä 1907 piretyillä suomalaasten suurilla yhteisillä laulujuhlilla sosialistien ja kansalliskirkollisten välit lopullisesti rikkoutuivat ja tiet erosivat, on rouva Mäki ollu huomattavin suomalaiskansallisten sivistysharrastusten ja uskonnollisten piirien naiserustaja.
Jussi ja Minni Mäen koti Baragas on mieluinen muisto. Jussi oli vilkas ja iloinen mies, esiintyny sielä monis suomalaasten näytelmäkappaleis. Suomen kirjallisuutta on hyllyt täynnä ja kotimaan lehristä seurataan tarkoin Suomen asioota. Lapset on jo raavaita, kotosalla »pisnestä» hoitaa Lauri-poika, jok' on sellaanen jättiläinen, 215 senttiä pitkä, että Amerikka säästi hänet reserviin siltä varalta, että se arveli »pikkupojillansa» aluksi pärjäävänsä.
Lapasin sielä rouva Eliina Heikkisen, joka tierusteli Kalajoen kuulumisia, sillä hänen isoisänsä, joka oli hänkin jo Amerikas syntyny, oli Heusaloita Kalajoelta, niin että heitä elää siellä jo viirennes polves ja kaikki osaavat ja puhuvat vielä selvää suomia. — Baragan kaupungin kupeella elelöö kanafarmarina näis soris lentovoimis palvellu suomalaanen nuorimies Kalle Murtomäki, joll' on omalla maalla pienoinen lentokenttä ja joka sivupisneksenä harjoottaa kahrella koneella »lentovosikan» hommaa. Antaa kyyttiä maksusta matkustajille. Ja pitää myös pastörisoimisliikettä maitofarmari-naapureilleen.
Baragas on myös vanha, suuri suomalaanen Materon kauppa, josta saa mitä vain, ja suomia puhutaan. Kun mä satuun sinne, oli kauppiaalla juuri uurenmallisen lypsykoneen kauppa käynnis, jota ilman ei maitofarmari sielä enää tuu toimehen ollenkaan. Mäkin olin siinä kovin noukkineni kattomas ja käpäälemäs sen putkia ja letkuja, mutta kun ei sattunu olemahan lehmää följys, niin jätin ostamata.
Tämä Ylä-Michigani on hyvin sakiaa suomalaasta maanviljelysseutua koko alue, samoon kuin Kuparisaarikin. Baragankin puolella on monia suuria suomalaaskyliä, niinkuin Pelkie, johna on Kyrön seurakunta kirkkoineen, Isojoelta lähtöisen pastori Kosken hoiros. Niillä main asuu lähes 300 suomalaasta farmaria. Maisemat on kuin koto-Suomes avaraa lakeutta, matalaa kuusimettikköä vain lairoolla. Ja vanhaa on väkikin Suomen Kyröönmaasta.
Kertoovat vanhukset, kun kirkkoa rakennettihin, että Hermanni Tulikangas Isoonkyröön Tulisalosta ehrotti nimeksi Isookyrö, mutta Nikanterin pappitohtori oli sanonu, ettei pröystäällä, pannahan vain Kyröö, jotta kaikki mahtuu. Ja niin se tuli nimeksi. — Sielä on niin paljo suomalaasia, että kansakouluskin oli 10 vuotta sitten 200—300 suomalaasta lasta, jottei enkliskan opistakaa tahtonu tulla mitää. Toiskieliset opettajakki aiva suomalaastuivat.
Nyt rupiaa polvi muuttumhan. Farmarit on näillä seuruin melkeen järjestänsä yli-ikääsiä vanhuksia, nuori polvi lähtöö mailmalle. Suomalaasia lapsia oli 1947 kansakoulus enää 60. Vanhat farmarit ovat hyvin toimeentulevaa väkeä, puskevat sitkiästi maantöitä vielä 70— 80-vuotiainakin ja ovat maahansa kiintyneitä. Väki ja aika vaan loppuu. Kuoloo isäntä talosta, toisesta ijäkäs emäntä. Apua ja seuraa pitääs olla. Amerikas suomalaasten kesken on hyvin yleistä, että lesket ja vanhuksetkin menevät uurelleen vielä keskenään naimisiin, auttaakseen toisiaan.
Oli luminen talvi, pakkasta reippaasti ja hohtavat hanget kun liikuin niillä main. Illalla oli Resthavenis suomalaane sauna lämminnä, otettiin hyvät löylyt ja seetripuun lehväksillä vihrottiin.
Tulin Hancockiin Suomi-Opistoa siinä luulos kattomahan, niin kuin olin kuullu, että Suomi-Opiston arkistoihin on kerätty mahrollisimman tarkkahan Amerikas painettu suomalaanen kirjallisuus ja sielä ilmestynehet sanomalehret, joiren luku on monta sataa. Olin aikonu viipyä sielä viikon ja kaivella tätä Amerikan suomalaasta painetun sanan historiallista »aarreaittaa», saara sieltä tietoja maanmiestemme maahan tulosta, lukumäärästä, asuma-alueista jne. Ehkäpä siellä olis kerättynä vanhojen valokuvien kokoelmakin, joka silmälle ja jälkimailmalle kertois vanhan polven, ns. esiraivaajien elämästä pyhänä ja arkena, heirän raivauksistaan, asumuksista, työkaluista, vaatetuksesta ym. ja säilyttäisi heirän kuviakin jälkipolville nähtäväksi.
Suurin toivein menin, mutta surkeasti petyin. Suomi-Opiston historiallinen kirjallisuus-arkisto on nimellisesti Opiston opettajan maisteri Kosti Arhon hoiros. Hän opettaa siellä suomen kieltä ja kirjallisuutta ja hoitaa samalla Opiston n. 8 000 teoksen kirjastoa ja oppilaskirjastoa, jotka toimet seminaaritöineen vievät liiankin tarkkaan hänen aikansa. Mitään palkkiota tai määrärahaa ei »historiallisen arkiston» hoitoa tai järjestelyä varten oo. Itte arkisto on pieni pimeä koppi yläkertaan johtavien portaitten alla, johna säilytetään kaikellaista muutakin kolua ja rojua. Siellä oli joitakin pölyisiä ja repaleisia vanhoja sanomalehtivuosikertoja ja pari pyykkikopallista sikin sokin sekalaista kirjarojua. Ei mitään luetteloa eikä järjestystä!
— Ei ole aikaa eikä ketään tekemäs, huokasi väsyny opettaja. — Tohtori Kolehmainen täällä on viimeksi käynyt niitä kattelemas.
— Jaa-ah! sanoon. — Painethan ovi hiljaa kiinni! — Sellaasta se on, kun ei oo johtoa. Eikä Amerikas tee kukaan työtä ilman palkkaa. Suomia nämä Amerikan suomalaaset kyllä aivan liiaksikin auttavat, mutta eivät ymmärrä tai hoksaa auttaa omaa asiaansa. Harrastus heirän keskuures on kylläkin suuri omien historiallisten muistojensa keräämiseen ja muistiin kirjoittamiseen. Monis valtiois on niillä historiansa keräämiseksi toimikuntia, mutta useimmis valtiois ei niitä oo tai ne nukkuvat. Johtavaa ja toimeenpanevaa keskuselintä, johtoa, joka keräisi tuhansien yksityisten kirjoittamia muistiinpanoja koko maata käsittävään pääarkistoon, johtaisi ja ohjaisi työtä, järjestäisi ja hoitaisi arkistoa, ei ole. — Ei oo päätä, ei pasmalankaa! — Se vaatisi työtä, miehen tai pari kokonaan ja myös käyttövaroja.
Aineksia Amerikan suomalaasten historian kirjoittamiseksi on vielä runsaasti saatavana. Sehän käsittää vasta n. 80 vuoden ajan. On ilmestyny painettuna useampiakin muistelmateoksia ja tutkielmia eri valtioitten ja asuinseutujen ensimmääsistä suomalaasista. Keväällä 1948 ilmestyi tri J.L. Kolehmaisen »The Finns in America», luettelo Amerikan suomalaasia käsittävästä sekä suomalaasesta että englanninkielisestä kirjallisuuresta koottuna. Hän on julkaassut muitakin historiallisia tutkimuksia maanmiehistämme Amerikas. Yhdysvaltain pääkaupungis valtion arkistos pitäisi olla kirjapaino-pakkokappaleina kaikkien USA:ssa ilmestyneitten sanomalehtien numerot.
Erittäin ansioitunu Amerikan suomalaasten historiatietojen kerääjä oli pastori Salomon Ilmonen, synt. Ilmajoella 1871. Hän oli tullut maihin 1891. Opiskeli papiksi Suomi-Opistos ja hoiti seurakuntia Brooklynis, New Yorkis, Ohios, Pennsylvanias, Detroitis, Los Angelekses, toimi Hancockis ym., mutta hänen varsinainen harrastuksensa oli Amerikan suomalaasten historiatietojen kokoaminen ja hän julkaisi omalla kustannuksellaan 3 osaa. Hän on kirjoittanu myös Amerikan suomalaasten raittiusliikkeen historian ym.
V. 1927 ilmestyi Hancockis painosta n. 450 sivun laajuinen »muotokuvia
ja elämäkerrallisia tietoja sisältävä hakuteos Amerikan Suomalaisia», jonka viiren vuoren aikana keräs apteekkari Werner Nikander. Se sisältää pitkälle toistatuhatta vanhan polven henkilötietoa ja valokuvia, ja on sinään sisältörikas ja mielenkiintoinen. Vastaavanlaasen täyrennystä ja uusimista on Raivaajan kirjapainos Fitsburis yritetty saara ilmestymään jo monta vuotta ja on hankkees erelleen. Pitäis vain panna eres yks mies sitä tekemään, että se joskus ilmestyiskin, materiaalin yli 20 vuoren väliajoin pahasti vanhetes ja hävites.
Siellä ilmestyneet suomalaaset sanomalehret tarjoisivat aineistoa, kunhan ne vielä onnistuttaisiin talteen keräämään. Siellä ilmestyneet kolme suomalaasten kalenteria: kirkollinen, Siirtoväen ja Raittiusväen kalenterit, ovat hyviä lähteitä. Ne sisältävät pitkältä ajalta paljon henkilötietoja ja muistelmia vainajista. Seurakunnat, raittiusseurat ym. yhdistykset ovat julkaisseet siellä paljon albumeja ja historiikkeja toiminnastaan. Mutta kaikkien näidenkin kirjallisten julkaisujen kerääminen yhteiseen arkistoon vaatii työtä, kustannuksia ja palkattua pätevää miestä työtä ohjaamaan ja tekemään. Nyttemmin kotimaa onkin tarjonnu apua heille tämän tärkeän tehtävän käyntiin saamiseksi. Suomen Kuvalehti on tarkoitusta varten jo lahjoittanu 50 000 mk ja toiveita on siitä, että Suomen Kulttuurirahasto rupeaa avustamaan Amerikan suomalaasten historiatyötä. — 1.5.49 Suomen Kulttuurirahasto asettikin haettavaksi 500 000 mk sanottua tehtävää varten, jakaen sen fil.maist. Anna-Leena Toivoselle ja valt.kand. P. Savolaiselle.
Suomi-Synodilla eli kirkkokunnalla on opiston vieressä vanhastaan aika huomattava kirjapaino, sitomo, kustannusliike, kirja- ja paperikauppa, erillisenä yhtiönä. Se julkaisee kirkkokuntansa äänenkannattaja-sanomalehteä »Amerikan Suometarta» ym. pieniä kirkollisia lehtiä ja kustantaa uskonnollista kirjallisuutta suomeksi ja englannin kielellä. Kirjakaupassaan sillä on tarjolla myös Suomesta tuotettua uskonnollista ja valittua kaunokirjallisuutta.
Suomes syntyny vanhapolvi on Amerikan puolella jo siksi ijäkästä, että se hyvin vähän lukee Suomes ilmestynyttä kaunokirjallisuutta, joten sen menekki, lukuunottamatta uskonnollista, on hyvin vähäistä. Suomesta on sotien jälkeen vastalahjoina Amerikan suomalaasten koteihin saapunu nyt kuitenkin niin paljo suuria kauniita kuvakirjoja ja kotimaista kaunokirjallisuuttakin, monin kappaleinkin, että ne on hukkua niihin. On tietysti joukossa henkilöitä ja kotejakin, joissa harrastetaan suomalaasta kirjallisuutta, ostetaan tai tilataan valiten ja luetaan kuin koti-Suomessa. Nuorelle polvelle, joka on koulunsa käyny englannin kielellä, tuottaa suomen kieli vaikeuksia. Heille ourolla tavalla äännettävät puustavekkin, kun e on ii, i on ai jne., yhtä hassua kuin inkliska on heidän suomalaasille vanhemmillensa lukia.
»Amerikan Suometarta» toimittavat sitkiä ja iloonen vanhapoika Jussi Rantamäki Laihialta ja oululaanen ikä- ja leskimies Heikki Karhu, jo 70 täyttäny, joka oli tullu Amerikkaan 1902. — Rantamäki on vilkas, puhelias ja monien harrastusten mies, kirjailee, laulaa, soittaa pianoa ja harrastaa nyt värivalokuvausta. Hän on kirjana julkaisu kuvauksen Toivolan (Michiganissa) suomalaisten suuren uudisraivauskylä-historian. Puhuu ja laulaa ranskaa kuin satakieli, sillä hän oli ensi mailmansoran aikana Ranskas erään amerikkalaisen pataljoonan muonanhankkijana. — Heikki Karhu on elämänsä toiminu kirjapainoalalla ja monis lehris toimittajana. Hän on ihanteellinen kaikkien hyvien aatteetten harrastaja, runoilija ja raittiusmies, joka oli Oulus jo mukana kun sielä ensi kerran käsikirjoituksesta näyteltiin Pakkalan Tukkijokia ennen 1900. Sitä näytettiin Oulun maneesis 20 kertaa, ja Pakkalaki oli kattelemas. Karhu muisti vielä kaikki esiintyjäkki. Väinö Kokko oli ensimäinen Pölhö Kustaa. — Silmät loisti kun Karhu muisteli ja kertoi heirän oululaisten »Pohjanleimu»-näytelmäseuran aikoja.
Hancockin ja Hougtonin kaupungit ovat yhtä suuria, n. 7000 asukasta. Talot on rakennettu sillan molemmin puolin aika jyrkästi nousevien vastakkaisten mäkien rinteelle, niin että ne loistavat toisilleen kuin tarjottimella. Tuo leveä kanavoitu väylä erottaa Kuparisaaren Ylä-Michiganin mantereesta, joka on tihiästi monien satojen suomalaasten farmarien asuttamaa maata. Samoin on sen monis pikkukaupungeis suomalaaset enemmistönäkin. — Sitten Hougtonin kauntis on 60 pros. suomalaasia, kunnan luottamustoimet on suurelta osalta heillä. On kokonaisia suuria paikkakuntia, johna suomalaaset harjoottavat maitofarmausta. Heillä on Balticis suuri juustomeijeri, johna italialaiset häärivät juustomestareina. Siellä on monia suomalaasia puutavaramiehiä, kuten Jacob Onkala, Pöyhönen, Niemi, Rasti ym. — Komula ja Malila ovat suuria puutavaraurakoitsijoita. Paikkakunnan suurimmat liikkeet on kans suomalaasia, vaatetusalalla Kolehmainen & Malila, Jani Rimpelä ja 40 v. jo toiminu sekatavara- ja vaatekauppa Kivi & Co. On suutareita, kräätäreitä, kelloseppiä, niin että kauppakin on kutakuinkin suomalaasten hallus. — Muistan sieltä Kivi & Kumppanin keskeisestä sekatavarakaupasta vanhan tiskimiehen Matti Tervon, Raahesta, kuuluisan kaffinkeittäjän. Se oli bisnestä sekin. — Hän keitti puotin takahuonees kerran päiväs, määrätunnilla, itselleen muka ja parhaille tuttavilleen isoon pannullisen erikoisen hyvää kaffia. Sitä hän kaatoo pannustansa isoon posliinimukiin, suuri pala sokuria ja hyvää kermaa. Se oli juotava seisoaltansa ja vähä niin kuin salaa. Hyvää se olikin, mäkin sain maistaa. — Tämän hyvän kaffin salaasuuren tiesi koko kaupunki ja kaffilla ja kaupas kävijöötä oli paljo.
»South Rangella» Hougtonista vähän matkaa etelään käyyn puhumas Kalevan Ritarien suurella haalilla, johna mua hoivaili liikemies Jani Mattila Kortesjärveltä. Oli kovat lumipyryt niinä päivinä, jotta karut tukkii ja lumivallit oli miestä rintahan, mutta väkiä oli saapunu vahvalta. Mass'ssa (-Mäss), parikymmentä mailia vielä siitä etelään, on suuri suomalaanen farmikylä. Sieltä oli lähteny 75 v. vanha isoonkyrölääne Kustaa Arkki puhuttelemahan mua ja kyselemhän kuulumisia.
Yhren päivän vietin myös vanhas kuulus Calumetin kaivoskaupungis Kuparisaarella. Elämä ja työntahti on sielä suuresti taantunu. Monet entiset kuparikaivokset on lopettaneet työnsä ja siksi työkykyyne mainaripolvi suureksi osaksi on siirtyny sieltä työnpuutteen takia muualle. Vain yks isoonpuoleinen kaivos enää runnas. Vanha polvi on yli-ikäästä ja elelöö pienellä eläkkeellä.
Calumetis oli silloon sellaane ryöppy ja pyry, ettei liikkumaan tahtonu päästä. Lumi hautas taloja ikkunoita myöten ja kaarat hukkui lumehen. Sanoovat, ettei miesmuistihin niin vahvaatte oo lunta ennen tullu. Oikee pyytelivät multakin anteeksi, kun ei haussista tahtonu ulos päästä.
Calumitis ilmestyy lestadiolaissuunnan sanomalehret »Valvoja» ja »Opas», joka on ns. »Heidemannin» suunnan lehti. Valvojan toimittajana on jo 18 v. ollu pirteä, pystyvä mies, Reino Suojanen, joka vei mun heti haastateltavakseen paikalliseen ratioon. Se ratio on parin enkelsmannin yksityynen pisnes, jota ne pitää pystys maksullisten ilmootusten lukemisella. Kun sen ration kuuluvaisuuspiiris asuu n. 25 000 suomalaista, niin liikkeet haluaa ilmoittaa ja kehua tavarootansa myös suomalaasille ostajille. Toimittaja Suojanen yhres Valvoja-lehren kans »ostaa aikaa» ratiolla 15 minuuttia päiväs, hankkii itte ilmootuksia liikkeiltä, niin että se heille kannattaa ja jää vähä voittoakin. Suojanen kuuluttaa päivän tärkeimmät uutiset suomeksi ja välihin kehuu »mailman parasta saipuaa», kultametalijauhoja, eri kaffilaatuja, halpoja vaatekauppoja jne. — Mäkin puhua prätistin sinne Suomen terveisiä ja kuulumisia.
Calumetis on Amerikan suomalaasten suurin palovakuutusyhtiö, joka toimii laajalla alueella ja jonka jäseninä on enemmistö toiskielisiä. Sen johtajana on pitkät ajat toiminu Jaakko Uitti, jok' on ollu Amerikas jo 65 v. Hän tuli vanhempiensa mukana maihin 8-vuotiaana Jalasjärveltä ja on hyvin menestyny. Häntä sanothan yleesesti sielä »Vaasan-Jaakooksi», kun hän on Vaasan läänistä, niin että tapasin kaimani sielä.
Asuin entisen kauppiaan Jussi ja Hilma Jokelan luona, Pyhäjoelta O.l. He ovat asettuneet jo vanhuuden lepoa nauttimaan suures talossaan. Heiltä sain kuulla Calumetin lestadiolaisten erinomaisesta aikaansaannoksesta. Lestadiolaaset ovat nimittäin perustaneet Amerikan suomalaasten ensimmääsen vanhain kodin. Kävin katsomas sitäkin.
Lestadiolaisten Vanha suunta sai erullisesti ostaa v. 1946 Calumetis ison puiston ja kirkkonsa läheltä suuren ja kauniin, kolmekerroksisen miljonäärin asuntopalatsin, johna on 17 huonetta, useita suuria saleja, erinomainen keittiö ym., kaikki hyväs kunnos sisältäkin. Oikein loistokoti vanhuksille. Amerikan suomalaasten kesken tapaa paljo nim. suomalaasia vanhoja leskiä ja yksinääsiä eläjiä, joilla ei oo enää omaasia, ei ystäviä, ei auttajia eikä monesti varojakaan toimeentullakseen. Niitä on paljon aivan varattomia suomalaasiakin vanhuksia kaupunkien köyhäintalois. Mutta on sellaasiakin vanhuksia, yksin jääneitä, joilla on vielä jotakin säästöjä, pienen vanhuuren eläkkeensä lisäksi, ja jotka eivät halua kunnan »vaivaastaloohin» mennä. Tällääsiä vanhuksia varten on lestadiolaisten Vanhain-Koti Calumetis.
Se on perustettu kaikkia suomalaasia varten, eriuskoisuus ei oo esteenä, mutta on sinne päässy joku toiskielinenkin asumaan. Sinne mahtuu 30 hoirokkia, niiren joukos kolme pariskuntaakin. Siellä saa kaiken: asunnon, ruuan, pesun ja hoiron. Söin siellä heidän kans, oli puhrasta ja lämmintä, ilmavat, kauniit huoneet — ja halpaa elinkustannuksiin nähren. Ihastuun niin tuohon kauniiseen Vanhain-Kotiin, että tarjouruun heti asukkaaksi, mutta kun paikat oli täynnä, niin panivat orotuslistalle. Isännöitsijänä sielä oli tuttu mies Juho Lehtonen Isonkyrön Taipaleelta. Se kertoi, että toiskieliset ovat käyneet sielä paljon kattomas ja ihaalemas. Ovat tarjonneet vanhustensa puolesta paljokin yli kuukausimaksun. Puhuttelin monia vanhuksia, kaikki olivat tyytyväisiä oloonsa. Jooppi Urho Kylä-Karvialta, synt. 1850, oli 98 vuotta, vielä pirteä ja leikkisä mies, joka haastoo mua kovasti 100-vuotissyntymäpäiväkaffille.
Kertoovat vanhukset, että Hallin-Janne, se postirosvo Keski-Suomesta, oli tullu Amerikas Duluthiin, tehny sieläkin murhan ja hirtetty 1880.
Ja Marjalunnin Jukka Lapualta, jonka laulus on niin komja nuotti, oli Amerikas eläny Virginian kaupungis ja sielä kuolukki. Sen poika elää sielä.
Hautajaiset eli »hautaantoimitus» Amerikois on luku eriksensä. Se tapahtuu aivan toisella tavalla kuin meillä »vanhas maas». Sielä ei saa omaaset itte vainajaansa hauratakkaan. Sitä varten on eri miehet, laillistettu virkakunta, ns. »unterteikerit» eli suomeksi hautaantoimittajat, ja heirän yksityyset hautaustoimistonsa. Kaikki ruumiit on haurattava näiren hautaustoimistojen kautta, lääkärin antaman kuolintoristuksen jälkeen. Hautaantoimittajan pätevyys ja ammatti-lupakirja on hankittava kolmen vuoren opiskelun ja yhren vuoren käytännöllisellä harjoittelulla laillistetus hautaustoimistos. Vaaritaan keskikoulun ja jatkoluokkien kurssi pohjatietoina ammattiopetukselle, johon kuuluu anatomiaa, hygieniaa, kemiaa balsamoimista varten, psykologiaa ja estetiikkaakin.
Hautaantoimitus on Amerikois hyvin kallista hommaa omaisille niin kuin se meilläkin on nykyään moninaisten maksujen takia. — Amerikois on kaikki »pisnestä», niin hautaan toimituskin.
Ensiksikin syystä, että kutakuinkin kaikki, ja varsinkin suurkaupungeis, hautausmaat ovat yksityysten yhtiöitten omistamia, itsensä kannattavia ja tietysti voittoakin tuottavia laitoksia. Hiljattain kerrottiin kuvien kans New Yorkin erään suuren hautausmaan haurankaivajien tehneen lakon, jonka aikana vainajien arkkuja kerääntyi varastoihin suuria röykkiöötä, ja hauturit kulkivat isot pahviset taulut seljäs ja vattan päällä että »me olemme lakossa, tukekaa meitä».
Amerikan suurkaupunkien hautausmaat ovat laajoja kauniita ja hyvin hoirettuja puistoja niin kun esim. Brooklynin puolella Suur-New-Yorkis suuri ja kaunis Greenwood-kalmisto, suomeksi Vihreämetsä. Siellä on mäkisiä kauniita kumpuja, vihreitä aukeita ja keinotekoosia ihania kaislalampia kaloineen. Monenlaaset suuret, vanhat puut ja pensaat on hyvin hoirettuja, samoin ihanat kukkaistutukset, jotka tarjoavat silmälle rauhaa ja kauneutta tuos suures hiljaases puistos, jonne vain heikosti kantautuu suurkaupungin kohu.
Rikkaitten kauniis kalmistos on toinen toistaan suurempia ja kauniimpia hautapatsaita, taiteilijain marmoriveistoksia ja hautakappeleita, jois huomaa eri kansallisuuksien taidetyyliä. Amerikois ei saa kaikis valtioos reunakivityksellä, kuten meillä, erottaa ja ympäröidä hautaa tai patsasta eikä istuttaa puita ja kukkiakaan hauroille mielin määrin, vaan siitä määrää kalmiston taiteellinen johto. Siksi hautakivet seisovatkin usein vain nurmikolla. Sukuhaurois sallitaan vain patsaan eteen nurmikkoon upotetut matalat nimikilvet. — »Yleisillä» osastoilla seisoo tiheäs nurmikolla puolen metrin korkuisia yksinkertaisia hautakiviä nimineen, usein pieni Amerikan tähtilippu liehumas vieres. Brooklynin Greenwoodin hautausmaalla lukee paljo suomalaasia nimiä, mm. Matti Kurikka on siellä viimeisen leposijansa saanu.
Kun joku kuolee kotona tai sairaalois, käännytään jonkin »hautaustoimiston» puoleen, jonka auto noutaa ruumiin oman kappelinsa alakerras olevaan ruumishuoneeseensa ja hoitaa sitten kaiken. Kävin katsomas noita hautaustoimistoja useaskin paikas kellarista kappeliin asti ottaen selkoa, kuinka kaikki tapahtuu.
Amerikois ruumiit balsamoiraan eli »kuivataan» ja laitetaan kemiallisesti siihen kuntoon, että ne olisivat kauniita, kun viimeisen kerran omaiset ja ystävät näkevät vainajan, ja että ruumis säilyisi hauras mahrollisimman kauan. Tämän balsamoimisen tekevät hautaustoimistos työs käyvät naiset niin kuin meilläkin »ruumiinpesijät», hautaantoimittajan opastuksella. Ruumiin kyljestä lasketaan pois veri, jota tuloo n. 3—4 gallonaa. Käsivarteen painetaan kemiallista nestettä, joka ajaa kaiken veren elimistöstä ulos. Ja sitten veren tilalle painetaan monta litraa formaliinia ym. kemiallisia aineita sisältävää nestettä, joka estää mätänemisen ja samalla täyttäen pyöristää ruumiin jäsenet ja kasvot niin, että vanhuksiltakin katoaa rypyt. Kasvot maalataan kauniiksi ja posket punaisiksi kuin näyttämölle ainakin. Suomalaaselle vanhalle mummullekin, joka eläessään ei oo kasvojansa maalannu, laitetaan kovasti punaaset huulet.
Ruumis pannaan arkkuun täyres parhaimmas puvussansa, miehille kraki kaulaan. Arkun kannen jalkopää naulataan kiinni, etupää kantta nostetaan ylös ja kääntyy taaksepäin kuin klaffipyörän kansi, niin että vainajasta näkyy vain rintapuoli.
Vainaja haurataan nopeasti, parin kolmen päivän kulues. Kullakin hautaustoimistolla on oma siunauskappelinsa, jonne mahtuu 50—70 saattajaa istumaan. Nuo kappelit ovat usein hyvin kauniita kuin pienet kirkot, alttaritaulu, korkeat (sähkö) kynttiläjalat ja kukkalaitteet katafalkin eli ruumisarkkukorokkeen takana. Kappelin takaseinällä on pieni lehteriparveke ja urut laulajaa ja soittajaa varten. Soitto voi olla automaattistakin. Kun Amerikas on täyrellinen uskonvapaus, tilaavat omaiset oman uskonsuuntansa papin toimittamaan ruumiinsiunauksen kukin omien menojensa mukaan, jotka voivat olla hyvin erilaisia. Esimerkiksi katoliset tulevat jo erellisenä iltana koko yöksi valvomaan vainajansa kynttilöin valaistun arkun ääreen.
Siunauskappelis piretään vainajalle muistopuheet, lausutaan hänelle omistettuja muistorunoja ja veisataan. Valvojilla on eväitä mukana ja he tapaavat välillä nukkuakin. — Erääs kaupungis pistäysin kattomaan avonaiseen kappeliin, jossa katolisen vainajan sielunmessua hartaasti valvottiin ja kappelin vieres oli remukapakka, jonka ovesta kuului täysi mökä karulle — ja kappeliinkin.
Amerikkalaisis hautausmenois oli erikoista se, että niistä kirjoitetaan vainajan muistoalbumi. Ne on kauniita valmiiksi painettuja korukantisia albumeja, joihin merkitään vainajan henkilö- ja sukutiedot lähimpine omaisineen. Siihen liimataan myös valokuvia, mainitaan, missä kappelis siunaus toimitettiin, kuka pappi siunas, puheitten pitäjät, virret, luetellaan kaikki seppeleet ja niis olleet kirjoitukset ja kaikki saattajina läsnäolleet henkilöt kirjoittavat omakätisesti nimensä kirjaan. Tuollainen vainajan muistoalbumi jää sitte hänestä omaisille ja säilyttää hänen muistonsa jälkipolville.
Suuremmis kaupunkipaikois ei hautaustoimistoilla oo omia ruumisvaunuja. Niitä pitää ja vuokraa taas eri yhtiö, kuljettajineen ja apumiehineenkin. Se on pisnestä sekin: tuloo halvemmaksi hautaustoimistoille, kun ei tarvitte omia erilaisia ruumisvaunuja pitää ja seisottaa eikä autovajaa niille maksaa. Ruumisvaunun saa vain tilata pariksi tunniksi ja siitä veloittaa sitte hautauslaskus. — On tietenkin sellaisiakin hautaustoimistoja, joilla on oma isoja mallia tavallinen henkilöauto ruumisautoksi rakennettu, perästä työnnettävällä lavalla, ikkunaverhoin ja valkoisilla seinäristeillä varustettu. Jos on paljon seppeleitä, jotka Amerikas on suurikokoosia, seuraa ruumisvaunua lähinnä erityynen seppelvaunu. Seppeleitä varten oli siellä yksinkertaasia rautalangasta väännettyjä telineitä, joiren varaan saattoi seppeleen ripustaa pystyasentoon nojaamaan.
Seppelvaunua lähinnä ajaa hautaantoimittajan auto papin kanssa. Sitten omaiset ja saattoväki.
Hautausmaalla on toimitus hyvin lyhyt, 5—15 minuuttia. Erikoista oli se, että kun hauta on vahtimestarien toimesta luotu auki, asetetaan hauran reunalla reunojen muotoinen rautateline, »freimi» eli raami, jonka kannatushihnoille arkku asetetaan lepäämään.
Näin sellaistakin, että haurasta nostetut hiekkakasat hauran ympärillä oli peitetty vihreillä plyysimatoolla, että maa näyttääs nurmelta.
Pappi astuu hauran äärehen, lukee jonkin rukouksen, ottaa kauhalla multaa, tai kuten useat kristityt papit tekevät, taittavat seppeleestä ruusuja, ja heittävät ne arkulle ja siunaavat vainajan kauniisti ikuuseen lepoon. Sillä multaahan kukatkin ovat! — Sen jälkeen polkaisee pappi huomaamatta jotakin vipulaitetta siinä rautaises laskutelinees, ja arkku rupeaa itsestään hiljaa vaipumaan hautaan. Suomalaiset siellä tapaavat lopuksi yhteesesti veisata virren: sun haltuus rakas Isäni.
Sen jälkeen lähretään hauralta pois. Se jää avonaaseksi. Hautausmaan vahtimestarit luovat sitten hauran umpeen.
Yleinen tapa Amerikoiskin on, että hautaussaattueelle, tihiäskin autovilinäs, annetaan tietä ja että vastaan tulevat miehet paljastavat päänsä, katoliset ristivät itsensä.
Amerikas on myös suuria krematorioita eli ruumiin polttolaitoksia ja suuria kauniita marmorisia columbariota eli tuhkauurnien säilytyskappeleita. Suuris polttouuneis palaa ruumis arkkuineen ja arkun metalliosatkin sulavat kaikki tuhkaksi, jota ihmisestä tulee n. 2—3 litraa ja pannaan kiviseen suljettuun astiaan eli uurnaan. Polttohautakappelin sisällä, seinis on lokeroita, johna näetä tuhkauurnia säilytetään.
Olin mukana Amerikan suomalaasten kristillisis hautajaisis, ne oli hartaita, juhlallisia ja — haikeita. Tunsin miten monikin huokaisi, että »kun täytyi hänet haudata tänne vieraalle maalle».
Butte, Montanas tutustuin lahjakkaaseen suomalaiseen rouvaan Helmi Kivimäkeen, maas syntyneeseen, joka siellä on paljon kirjoittanu kauniita muistorunoja vainajille suomeksi ja englanniksi ja lausunu niitä hautaustilaisuuksis kahrella kielellä, että suomen kielen unohtanu nuoripolvikin ymmärtäisi.
Vaikkakaan suurin osa Amerikan suomalaasista ei kuulu mihkään kirkkoon, he kuitenkin varsin yleesesti kääntyvät tarpeen tullen jonkin suomalaasen papin puoleen ja toimittavat omaiselleen kristillisen hautauksen. Mutta paljon on sellaasiakin, jotka pappia eivät tarvitse, joku »toveri» lausuu vain muistosanoja.
Amerikois ei hautaustoimistojen tai ruumisarkkumyymäläin näyteikkunois koskaan näy ulospäin ruumisarkkuja niin kuin meillä Suomes. Ne onkin mieltä masentavia näkyjä ja olis meilläkin poistettava näyteikkunoista. Kaikki Suomes käyvät ulkomaalaaset hämmästelevät meirän ruumisarkkureklaamia ikkunois, pitävät sitä sopimattomana ja epähienona. Pitäis meilläkin saara pikimmiten ruumisarkut pois ikkunoista turisteja peljättämästä. Ja ainakin jo ennen — olympialaasia.
Hancockista lährin bussilla yhtenä kirpiänä pakkaasaamuna etelään päin kattellakseni Ylä-Michiganin »maaseutua», johna on suuria supisuomalaasia farmarikyliä vierekkäin jos kuinka paljon. Sielä on toisin paikoon myös kaivosseutuja, joiren työväki on vahvasti jo kaivostyön aluusta asti suomalaasvoittoosta. Sielä on myös huomattavasti metsätöitä ja suomalaasia mettäurakootsijoota. Ylä-Mishigaani, varsinkin maaseutu on niin suomalaasta, että sielä tuloo kaikkialla hyvin suomella toimeen. Niinpä autopussis, jolla ajoon puolen päivää, paria kolmia ummikkoa lukuunottamata kaikki puhuuvat, kuljettajaa myöten, äänekkäästi kotoista suomia. Mullakin oli vieruskaverina hauska suomalaanen ukko, joka selitteli asioota ja viisooli maisemia. Selitti sellaasen ilmiön, kun oli paljo lunta ympärillä, että lumi niillä seuruulta ei passaa ollekkaan suksille. Laajan järven lämmön ja tuulien takia lumi lankee maahan krouvina hiutaleina kuin karkia jauho. Se ei mee kasahan, n'otta se ei kanna suksimiestä, vaan upottaa kuin jauholaari. Siksi ei sielä suksia käytetäkkää. Ja keväällä lumi sulaa ja häviää alhalta käsin maalämmön takia.
Bussimatka oli vaihtelevaa, kaunista maastoa. Lährin »summassa vain, kuin karstulaaset Amerikkaan» sinne farmi-kontrille, niin että jouruun sielä orottelemhan ja kyselemhän bussia, jolta ethenpäin pääsis. Tuo karstulaisten vitsi, että »summassa vain», on syntyny siitä, että kun Karstulan miehiä tuli kerran suuri joukko Amerikan rantaan ja niiltä kysyttihin mitä (laiva-)linjaa ne olivat tulleet, niin ne sanoovat, jottei ne mitää linjoja Atlantilla nähneet, tulivat »summas vain».
Ajoon ensin suoraa Ironwoodin kaupunkiin ylihärmälääsen kauppiaan Haapaojan Antin työ neuvottelemhan, asioota kuulemhan ja suuntaa ottamhan. Ja seuraavana päivänä oli reitti selvä: Wakefield, Trout Creek, Covington; ja sieltä takaasi Ironwoodiin.
Sillä linjalta on suomalaasia kyliä ja kauppaloota kun knappiratia, monia meirän puoles nimeltä tunnetuuta suomalaasten vanhoja maini- ja pesäpaikkoja niin kun esim. Bessemeri.
Wakefield (= Veikfiild) on niinkun Laihia Vaasasta. Se on pieni, kaunis ja siisti kaupunki järven rannalta, lapualaasia, kuortanelaasia ja töysälääsiä puolillansa. Ja tietysti muitakin eteläpohjalaasia ym. suomalaasia. Lisäksi sielä asuu paljo ruottalaasia ja norjalaasia. Sielä närpiölääsetkin ovat oppinehet suomia samoon kun italialaaset! Suomi kun on niin kun enin käypä kieli sielä. Inkliskaa sitte puhutan nuan niin kuin viraallisena ja kansaanvälisenä kielenä.
Asuun Wakefeldis yli 70-vuotisen Jaakko Kujalan luona, joka sanoo olevansa Lapualta »Eljas Ilkan trenki ja missis Katteluksen Juhan tytär»; velii asuu kuulemma vielä isäntänä kototaloos.
Wakefieldis on yli 50 v. vanhalla raittiusseura »Toivolla» hyvä talo, jossa puhuin. Kauhavalaanen Laakso, joka oli 1948 kesällä kotipuoles käymäs ja esiintyy E.-P:n Nuorisoseurojen suuris laulujuhlis, on Wakefieldin suomalaasten aatteen ja toimen mies raittius- ja muis hyvis harrastuksis. Niinpä hän on kirjoottanu ja säveltäny »Amerikan suomalaisten Laulunkin», joka esitettiin Ilmajoen laulujuhlilla 1949.
Sielä on vanha suomalaanen asutus, niin että kuurtanelaane Lepistökin on ollu jo yli 30 vuotta First National Bankin johtajana. Tapasin sielä 85-vuotiaan leskivaimo Margareta Haukkalan, jonka mies kuoli Suomes käyres 1920 ja vaimo palas takaasi Amerikkaan.
Seuravana päivänä meinas tie nousta pystyhyn Bruce Crossingin tienristis, kun pussia ei mennykkää enää siihen aikaan Trout-Creekihin. N'otta mun piti mennä suoraa tienristis olevahan kapakkahan ja kynsiä päätäni, jotta mitäs mä nyt teen, kun mennä pitääs eikä pyöriä ookkaan.
Kun sisälle astuun »ristoränttiin», niin ensimmääses pöyräs istuu kaks miestä punamusta-ruutuusis puserotakiis piiriklasien ääres ja lauloovat jotta:
— Pappani maja on matala ja piäni, ei tarvita portahia... Tuas flikka pari klasia »präntiä».
Lokareita (tukkilaasia) olivat. Kaikki muutkin sielä puhuuvat suomia. Ja suomalaasia oli krouvari ja emäntäkin. Palkallisena apulaastarjoolijana hääräs paitahiasillansa jokin jenkkipoika ja sekin yritti puhua suomia. Aika merenkäynti ja möyhinä olikin keskellä päivää.
Bruce Crossinki ympäristöineen on 80 %:sesti suomalaasta, pääasias farmareita. Sielä on kaks eri sortin osuuskauppaakin suomalaasilla niin kun meillä kotona Suomes. Kommunistit on ollehet kovia poikia sieläkin. Ovat onnistuneet äänestyksillä ja vippakonstiilla kähmimähän sosialistien ja toisten ihmisten omaasuuren. Olivat sillä pelillä anastanehet entisen kaikkien suomalaasten yhteesen, aika suuren osuuskaupan ittellensä. Mutta toiset erosivat pois ja perustivat uuren osuuskaupan, joka runnaa nyt lujaa. Sen johtajana oli mr Pölkky Lapualta.
Rupesin siinä sitte emännänkin kans puheehin, jotta kuinka tästä pääsis Trout Creekiin, kun olis vähä kiirusta eikä enää mee pussiakaan, niin se tuumas, jotta:
— On tua »Posti-Jussi», joka tunnin päästä lähtöö postia ajamahan sinneppäin, pruukannu ottaa tuttuja ihmisiä kaarahansa. Tuas toisella puolella tietä on postikonttuuri, käykääpäs puhumas sielä.
Mä menin sinne ja kattelin ympärinsä konttuurin seinällä kaikellaasia ilmootus- ja kuvatauluja, kun huonehes ei muuta ollu, kun pari postifröökynää vai seinän takana paperiansa krapisteli ja enkliskaa jutteli.
Kun yhres plakaatis oli miehen kuva ja kirjootus jotta »Ottakaa kiinn» niin rupesin kattelemhan ja lukemhan niitä tarkemmin. Ne oli maan poliisilaitoksen perähänkuuluttamia rosvoja ja varkaita. Kattelin jotta oliskahan jokin suomalaanen joukos... Niin yhtäkkiää tuli hiljaasta luukun takana, toinen postiflikka pisti esti päänsä, sitten toinen reijästä ja kattelivat mua kun naskaliilla. Sitten kuulin, kun toinen kuiskas toiselle suomeksi jottaa:
— Mikähän mies tuo on — jokin vieraspaikkalaane. Kun ei vai olsikki jokin kängsteri, kun nuan tutkii rosvonkuvia...
Silloon mä rykääsin jotta
— Ehei flikat, em mä mikää kängsteri oo, m'oon vain justhin vanhasta maasta tullu ja pitääs päästä tästä matkaa jatkamhan Trout Creekiin. Neuvottihin jotta Posti-Jussin kans vois päästä. Onko se täälä?
Flikat hämmästyyvät ja päästivät iloosen naurun, kun pääsivät pelostansa, ja sanoovat, jotta Posti-Jussi ei oo vielä tullu, mutta kyllä he puhuuvat sille, että se ottaa kyytihinsä.
Mä rupesin sitte flikkaan kans praataamhan ja kyselemhän postilaasten työoloosta. Heikkoja sanoovat palkkaan olevan ja että sielä päin on postin palvelukses paljo suomalaasia; oikee postimestariinakin. Etelä-Pohjanmaalta kehuuvat heiränkin vanhempansa olevan ja että suomia kotona aivan puhutahan.
Kun Posti-Jussi sitten tuli, niin heitteli pussia vähä sinne tänne, ja niin lährettihin aika luikua Trout Creekiin. Tuo nimi traut-kriik on suomeksi sama kun Lohiluoma meillä.
Trout Creekis, joka on laaja suomalaasten farmikylä, haki Juha Perttula, Kauhavan Perttulasta, Mäki-Sippolan poika, v. 1904 lähteny, mun suurelle farmillensa. Hänellä on 6 poikaa ja yks tytär, kaikki kovasti maahenkisiä. Viljelykset on niin suuret, että joka poijalle tuloo oma farmi. Hän täytti 60 menny vuonna. Tämä Perttulan-Juha lähretti paljo terveisiä Vihtori Niemelle (Nyykaarpyyhin). Kun mäkin sen tunnen, niin siitäpäs juttua repes, kun hän muisteli vanhaa Kauhavaa.
Kertoo jotta Vihtori Niemen vanhempi velii Matti oli friski ja vääjäämätön mies ja pahoos väliis Häklunnin, sen »Kauhavan ruman faltesmannin» kans. Ne tulivat kerran ajaan vastatusten maantiällä ja Matilla oli pikkupoikansa kärryyllä. Matti käski poikaansa, jotta kun ajethan sivuu, niin nosta tuolle herralle lakkias. Ja kun poika sitte nosti, niin isä sivalti poikaansa piiskalla ympäri korvia ja karjaasi n'otta Heklunti sen kuuli jotta:
— Älä sä tuollaasille herrolle päätäs paljasta!
Ja ajoo mahtavaa sivuu. — Heklunti kuuli sen ja lähretti seuravana päivänä trenkinsä käskemhän Niemen-Mattia faltesmannin konttuurihin.
Matti meni, isoo, pelkäämätöön mies, ja kysyy jotta
— Mitä olis faltesmannilla mulle asiaa?
Faltesmanni oli kans friski ja kova mies. Se väänti konttuurinsa oven lukkuhun ja otti kasakanpamppunsa seinältä, kattoo eikä puhunu mitään.
Niin Heklunnin piika arvas jotta tappelu siinä tuloo, ja meni ovenreijästä luuraamahan.
Se kertooki sitte jälkhempäi kylällä jotta
— Kun faltesmanni huitaasi Mattia kasakanpampulla, niin Matti ei värähtänykkää. Mutta kun Matti sitte voorostansa nyrkillä huitaasi, niin faltesmanni lenti heti kun kapu laattialle. Matti kattoo sen päälle rumaa ja ploosas lujaa, kun se makas siinä laattiallaa. Haires sitte pampun sen kourasta ja sanoo jotta: Nouse ylhä ja aukaase ovi! — ja silloo mä juoksin, sanoo piika. — Ovi aukes, eikä ne mitää puhunehet, Matti vain kääntyy ja paiskas sen pampun takaasi ovesta ja lähti kävelemhän. Raskahasti se hengitteli, oli piika sanonu.
Puhuun Trout Creekin suures uures kansakoulua, väkiä oli paljo. Kun pyytivät, että mä määrääsin, mihkä Suomen Avun kolehti lähretethän, niin ehrotin, että Kuurtanehen invaliitikotihin. Seuraavana päivänä me Perttulan kans käymmäkin sitte Rosberg & Co:n haarakaupas ostamas koko rahalla kaffia, sokuria, mötyksiä ja tupakkia — ja kaupanhoitaja sanoo jotta hän maksaa frahrin ja lähretän.
Siinä Perttulan naapurina elelöö Vihtori Aho, vanhapoika Evijärveltä, »träppärinä» eli ammattimettästäjänä. Kesät talvet on mettis eikä muuta teekkää. Pyytää piisamia eli »vesirottia» niin kun Amerikas sanothan, minkkiä ja majavia, joita sielä on vielä paljo. Majavaa saa pyytää vain yhtenä kuukautena vuores. Petoeläämistä saa tapporahaa, susista, karhuusta ja kajuutiista. Kajuutti on maanvaiva sielä, jota preerivaltioos jahrathan suurina laumoona lentokoneestakin konekivääreillä. Se on laiha ja luihu, sutta pienempi shakaalielään, joka teköö paljo vahinkua maanviljelijöölle.
Olin Amerikas nähny pitkin matkaa suomalaisten kirkois ja uskonnollisis perheis kauniin väripainetun Kristuksen kuvan, aivan toisentyyppisen kuin koskaan ennen, valoisan ja pohjoismaisen miehekkään, kauniin ja jalon ihmisen piirteet. Se ei muistuta renessanssin Italian, Espanjan, Hollannin, Saksan, ei Bysantin Kristuskasvoja. Ihmettelin ja kyselin sen tekijää. Eivät tienneet. Mutta Trout Creekin suomalaases pappilas Arvo J. Korhosen missis sen tiesi. Hänellä oli paperit ja hän välitti niitä erikokoisia, myös postikortteina chicagolaasesta kustannusliikkeestä.
Tämän pohjoismaalaasen »Amerikan Kristuksen» maalari on nimeltään Warner Sallman, synt. suomalais-ruotsalaisista vanhemmista Illinoisin valtios 30. p:nä huhtik. 1892. Hän opiskeli Chicagon taideinstituutis piirustusta lehdistön piirroskuvittajan, kuulun espanjalaissyntyisen Walter Marshall Cluettin opastuksella niin menestyksellisesti, että hän on ainoa iltaopiskelija, jolle siitä taideakatemiasta on annettu kunniakirja. Ollen uskonnollismielinen hän otti paikan kristillises kustannusliikkees kuvittajana. Hän oli työskennellyt jo vuosia liikkees, kun hän sai kerran tehtäväkseen piirtää erääseen kansilehteen Kristuksen pään. Kristuksen kasvonpiirteet olivat kauan askarruttaneet häntä ja välkkyneet hänen mielessään. Hän ponnisteli ja piirteli kauan, yötä päivää, pelkistääkseen mielikuvituksessaan miehisen miehen, jalon ja puhtaan kuvan. Eräänä yönä kirkastui hänelle haahmo ja aamulla herätessään hän heti piirsi sen. Kuva herätti ihastusta ja suurta huomiota ilmestyessään. Vuonna 1940 hän väritti sen ja maalasi öljyväreillä seinätauluksi. Sen jälkeen kustannusyhtiö valmistaa siitä nyt erikokoisia hyviä väripainoksia, joilla on suuri menekki. — Mr Sallman on maalannu tähän mennes kolme muutakin kaunista Kristus-taulua: Jeesus kolkuttaa ovelle, Getsemanessa ja Hyvä Paimen, joissa Kristuksella on samat kasvot, mutta hänen rintakuvansa on mielestäni vaikuttavin.
Trout Creekistä jatkui matka Covingtoniin, parikymmentä mailia Ispemingistä länteen. Se on vankkaa ja varakasta, niin suomalaasta farmiseutua, ettei sielä asu suomalaasten seas kun 2 ruottalaasta ja 2 ranskalaasta farmariperhettä, mutta nekin puhuu suomia. Suomalaasia on toista tuhatta. Se on suomalaasinta seutua koko Yläniemekkeellä. Maitofarmareita ovat järjestään 10—18 lehmää pitäävät. Siinä likillä, Wattonis, on suomalaasilla suuri meijeri, joka teköö juustua ja voita. Lehmien ohella viljellähän myös maata omiksi tarpehiksi, kauraa, ohraa, nisua ja perunoota.
Covingtonis on yks oikee isoo-eläjäkin: Huttulan kartano ja maanviljelystila. Sen on perustanu ja maita raivannu Simosta tullu vanhaisäntä Aukusti Huttula, joka kuoli 80:n ikääsenä 1944. Hän oli ollu jymy mees yrittämhän. Päässy mettäurakois matkahan, osti sitte kaks mailia maata, 18 »föörttiä» eli neljännestä, josta hakamaata 10 föörttiä. Föörtti on 40 eekkeriä ja 1 hehtaari on 2,471 eekkeriä. Koko elämänsä se raivas ja asuu maitansa, mettähommiensa ohella. Hänen poikansa Kalle Huttula on nyt päämiehenä. Mahtavas navetas eli »paanas» oli nyt 25 lypsävää lehmää ja joutokarjaa. Kalle Huttula on toisen kerran naimisis. Hänen ensimmäinen vaimonsa, joka kuoli, oli Dagmar Kaura Kauhajoelta. Hänen nykyinen vaimonsa Lempi on Nurmosta lähtöösin. Kallella on 5 poikaa ja 2 tytärtä. Vanhimmat pojat ovat naimisis ja työskentelevät osakkaina »Lakemine Sawmill Co»-perheyhtiös. Ne harjoottaa suurta puutavaraliikettä ja niillä on kaks suurta sahalaitosta eli »myllyjä» niin kun sielä sanothan. Myllyt sahaa 20 000 jalkaa kahreksas tunnis ja 5 miljoonaa kuutiojalkaa vuores eli yhtehensä 10 milj. kuutiojalkaa.
Asuin Covingtonis kauppias ja farmari Jani (Jussi) Rajalan luona, joka on synt. Seinäjoella ja tullu perästäpäin isänsä Kaapriel Rajalan työ Amerikkaan. Jussi on rikkaan Huttulan tyttären kans naimisis. Jussin isä Kaappoo on tullu jo 1887 Covingtoniin ja on ollu kova farmari, mutta jättäny taloonsa poijalle ja elelöö nyt vain »perähänkattojana». Hän muisteli asevelvollisuusaikoja Vaasan 3. tarkk'ampujapataljoonas, johna oli esti päällikkönä Prokopee ja sitte tuli se Ramsay.
Covingtonis niill' on aika suuri farmarien haali, jok' oli täynnä väkiä ja meno entinen. Kerroin varsinkin Suomen maanviljelyksen muuttuneisuuresta, luovutusvelvollisuudesta, elintarvikesäännöstelystä, verorasituksesta ja kaikellaasesta tavaran puutteesta Suomes.
Kun sitte seuraavana päivänä Kalle Huttula missinsä kans lennätti mua n. 100 mailia Ironwoodiin takaisin, hän kertoi, minkälaista peliä maanviljelys oli Rooseveltin politiikkasoran aikana. Silloon maksettiin toisis valtioos maanviljelijöölle palkkiota siitä, ettei ne viljelly maatansa, kun viljaa kasaantuu niin tuhottomasti, kun ulos vientiä ei ollu — ettei viljan hinta romahtaisi aivan olemattomaksi, eikä olsi viljelys kokonan loppunu. Toisis paikoos oli kuulemma satojatuhansia sianporsahia — ajettu merehen, kun niitäkin oli niin tuhottomasti liikaa. Ennen Amerikan yhtymistä sotaan, kun vientiä ei juuri ollu Eurooppaan, oli Amerikas monta miljoonaa työtöntä. Niillä Rooseveltti teetti sitte sellaasia »hätäaputöitä», että sitä muistethan vieläkin Amerikas: miehet mm. lapioovat lunta paikasta toiseen tai pelasivat valtion päiväpalkalla knakkia tai pokeria monia kuukausia. 15—20-vuotisille pojille niillä main järjestettiin suuria työleiriä ja niillä teetettiin hyvää työtä. Ne istuttivat suuria aloja uutta metsää jne.
Lyhyesti sanottuna Amerikka oli tukehtua tuottoonsa, kun sillä ei ollu vientiä. Siitä johtui työttömyys.
Soran aikana sielä oli »hyvä aika»: kaikki tienas hyvin. Lapset ja vanhuksetkin kävivät töis. — Amerikan miesmenetykset loppusoras olivat suhteellisesti minimaaliset.
Ironwood, sanotaan Aironvud, on vilkas 13 000 asukkaan kaupunki, suomalaisten vanha ja vankka asuinpaikka, maini-, metsätyön ja suomalaasten farmarien kauppakeskus. Sielä on paljo myös suomalaasia eri alan kauppiaita ja käsityöliikkeen harjoittajia. Aikaisemmin sielä suomalaasten kesken kovasti politikootihin, nyt on aatteen mainingit laskeneet. Vain Kalevan Ritareilla on valtakarulla enää oma hyvä klubihuoneusto. Se onkin Ironwoodin suomalaasten hyvien harrastusten, kuten Suomi-Avun, keskus. — Ironwoodin kaupunki on aivan Michiganin valtion länsirajalla, vain pieni joki erottaa sen Wisconsinin valtiosta.
Asuin sielä ylihärmälääsen Antti Haapojan luona, joka oli tullu sinne alle 16-vuotiaana poikasena Ylihärmän Haapojan talosta. Isä oli kuollu ja nuorimmalle jäi vain kova työnteko mahapalkalla. Hän kertoili siitä armottomasta työstä, johon hänkin poikasena joutui rautakaivokses, kun työtä tehtiin vain hartiavoimin »pikalla» (hakulla) ja »shovelilla» (lapiolla) pitkiä päiviä, eikä yhteen aikaan saanu käyttää kintaitakaan kären suojana, koska paljain käsin sanottiin työn olevan tehokkaampaa. Monella vanhalla miehellä on näistä töistä käsissään ikuiset arvet muistonaan. Antti-poijan onnistui sitten päästä keviämpään työhön, apulaaseksi kauppapuoriin. Siitä alkoi hänen työsarkansa. Hänellä on nyt oma miesten vaatetusliike pääkarulla. Kauppias Haapoja on innokas laulumies, joka on seurannu aikaansa, kehittyny ja valistunu herrasmies eli gentlemanni niin kuin sanotaan. Hän on reipas ja nuortea vieläkin, ettei niin ikämieheksi luuliskaan.
Hän kertoi, että »niin sillisen kans kotua lährin, etten kirjanpalaa enkä tietua ittestäni viitehenkymmenehen vuotehen oo kotopuolehen pannu». — Joku vuosi sitten päätin kuitenkin käyrä vielä Suomia kattomas, kun oopperalaulaja Väinö Sola, hyvä ystäväni, niin useen haastoo. Käyyn silloon vanhaa kototaluakin kattomas, kaffit join ja painuun samana päivänä takaasi Helsinkiin. Vietin pari viikkua Solan huvilalla sen kans kalastellen. — Kuten sanottu, kauppias Haapoja on innokas musiikkimies ja hänen vieraanvaraises perheessään ovat Ironwoodis käyneet Suomen huomatut taiteilijat asustaneet, kuten Maikki Järnefelt, Sola ym.
Tutustuin moniin Ironwoodin suomalaasiin liikemiehiin. Mr. Aukeella on sielä suuri kello- ja kultasepänliike, Valter Pointilla (entinen Niemi) on huomattava konepaja. Emil Leivolla on koneellinen suutarinliike, johna hän valmistaa komeaa suomalaasta jahtikenkää, parantamaansa suomalaasta pieksusaapasmallia, jolla jenkkien keskuures on hyvä kysyntä. Ähtäristä lähteny Jack Kilponen on jo 20 vuotta pitäny huomattavaa bensiini- ja öljykauppaa. Hän ostaa ja varastoi Shelliltä n. 10 000 gallonaa »kääsiä». Amerikas juoksevaa polttoainetta sanotaan kaasuksi eli gääsiksi. Hänellä on 16 omaa »serviceä», bensiiniasemaa, joita hänen kuljetusautonsa täyttävät. Asemia hän vuokraa hoitajille, jotka ansaitsevat yhden sentin gallonasta. Suuri myyntiartikkeli hänellä on talojen lämmitykseen tarvittava paloöljy. Liikkeen kuljetusautot täyttävät vuosisopimuksella talojen lämmitysvarastoja. — Kilposen juuri rakennuttamas uures asuintalos näin tulevaisuuren uuret ikkunakehykset. Ne oli alumiinista, tehtaan tekoa, niin tiiviit, kevyet ja kauniit, ettei siitä enää petrata »klasinpokia». — Kilponen oli Suomi-Avun puheenjohtaja, Haapoja sihteeri ja mr Helli rahastonhoitaja. Ironwoodista on pantu paljo apua Suomeen tulemaan.
Ironwoodis on suuri koneellinen leipätehras Virtasen veljeksillä. Sielä on 35 miestä töis ja tehrään paitti monellaasta ruokaleipää, myös mitä hienompia leivonnaisia. Kattelin senkin homman: »Synodan leiväksi» sanothan suomalaasta reikäleipää, jok'on rukihista ja vähä vehnäjauhoja joukos, »Ruottin leipä» on imelänmakoosta, ja paksua »ryssänlimppua» tehrään kans. — Rasvas paistettuja rinkilöötä ja munkkia pyörittelöö automaattikonet itteksensä. Leivät ja nisut käärii konet sellofaanipäällykseen. Kuljetusnauhaa pitkin tuloovat pullat sellofaanille, jonka syrjät kone paineloo sivulta ja päältä vastakkain. Liimaa ei tarvita, kuuma sähkörauta painaa ja sulattaa sellofaanin kiinni.
Mutta sitte sielä oli toinen pakari, Turun puolesta tullu suomalaanen Stenholmi, vain nisuleipuri, jok'on ollu 8 vuotta Ironwoodin kaupungin majurinakin. Sillä mä näin nyt aivan uutta Amerikaskin. Se oli juuri saanu leipomoonsa sellaasen suuren sähkökaapin, johka voi sijoottaa valmiiksi leivottuja minkälaasia pullia ja leivonnaisia tahansa orottamaan paistamista monen päivänkin ajaksi. Siinä vain nappulasta sääretään vissi lämpömäärä, niin taikina ei nouse eikä pilaannu 3—4 vuorokauren aikana. Kuulemma vain paranoo. Ja saa paistaa kun tarvitaan. Puoles tunnis on tuoreleipä valmis. Munakakkutaikinakin säilyy viikon ja seisoes vain paranoo.
Sielä Stenholmin konditorios oli monellaasia suuria ja ihmeellisiä kaakkuja tiskillä. Oli oikee korkia, kuin Pääpelin torni, häihin laitettu vihkiäiskaakku. Amerikas hääkaakun huipulle leivothan seisomhan noin 10 sentin korkuuset morsiusparin nukkekuvat. En tierä mistä aineesta ovat tehryt; niitä on aina hienoos pakariliikkeis myytävänä ja maksavat 2—5 taalaa pari. Ne on oikee hauskan näköösiä, sulhanen häntätakis, kraki kaulas ja pieni ruusunkukka rinnahna. — Morsiamella on fluurit, pitkä huntu seljäs ja kukkapuketti käres. Vihkipari säilyttää sitte elämänsä tuota muistoansa johnakin klasikaapis. Hopia- ja kultahääpäivinä leivothan sitte uuret kaakut.
Ironwoodis on Amerikan suomalaisen kirkkokunnan, ns. Kansalliskirkon pääpaikka ja ilmestyy niiren lehti nimeltänsä »Auttaja». Tämäkin kirkkokunta on jo yli 50 vuotta vanha.
Ironwoodin ja ympäristön menestynein suomalaisperhe on Ahoset, jotka runnaavat puutavara-alalla. Isä Ahonen oli ahkera ja kunnollinen farmari, jolla oli 5 poikaa ja 3 tytärtä. Näistä Arvi Ahonen, joka aluksi työskenteli metsätyöläisenä, otti sitten urakkahakkuita, osti sahan ja on menestyny niin, että nyt hänen sahallaan työskentelee 125 miestä ja kuivaamos 40. Hän on ostanu metsiä niin paljo, että kestää 15 vuotta työtä parille sadalle miehelle. Jussi-veli johtaa mettätöitä, Kusti-veli on sahan esimies ja lanko hoitaa konttuurin ja myynnin. Kaks lentokonetta käytetään työmaille. Ahosen työväki on melkeen kaikki suomalaisia, pitkäaikaisia 15—30 vuotta palvelleita työmiehiä, joita liike hoitaa hyvin. Jouluksi lahjoittaa liike miehillensä kaikille kalkkunan (kinkuksi) ja lahjarahaa työvuosien perusteella. Arvi Ahosella on kaksi poikaa, toiselle on hän ostanu lautatarhan ja hiilikaupan, toinen opiskeloo yliopistos.
Ironwoodis on monta suomalaista opettajina kouluus, on useita lääkäreitäkin. Suuren maineen on saavuttanu chiroprahteri Emil Kuitunen. John K. Jackson (ent. Kinnunen) Ylistarosta on suuri siltaurakoitsija. Suutari J. Makkaralla ja kräätäri Piittarilla on komjat nimikilpet valtakarulla.
Tapasin kaupungin lähistöltä ylistarolaisen nuoren reippaan farmarin Arvo Pollarin, jolla on suuret farmihommat, 380 eekkeriä, 3 farmia, viljelykses. Arvo on maas syntyny mutta asunu välillä Ylistaros ja meni sielä naimisiin. Ne tulivat tänne 1934. Heillä on nyt 40 lehmää ja yhtä paljo nuorta karjaa, 2 traktoria, ja tekevät työtä yötä päivää. — 100:sta paunasta maitoa sai 4 ja 1/2 taalaa. Rasvaprosentti oli 4,5 Kommunistien hommat on Ironwoodis menny aivan tupilikkohon. Ennen niillä oli suuri haali, Temppeli, joka myytihin veloista jollekin juutalaaselle. Se hajoitti sen, n'otta nyt siin' on vain tyhjä kuoppa. Mutta kertoovat, jotta sielä on vielä yks niin uskollinen aatteen ukko, jotta se välistä menöö Temppelinsä paikalle, ottaa lakin päästänsä, nostaa silmänsä taivahan puoleen ja kiruaa kapitalistit ja sen juutalaasen alimmaasehen kattilahan.
Wisconsin puolella on suomalaasille tuttu vanha suuri kaivospaikka nimeltä Montreal. Sielä asuu erelleen paljo suomalaisia mainareita. Kävin sieläkin Jani Mäen luona, entinen Björkholma, Petterinmäjen Alikärriltä. Missis oli laittanu komiat turkki-(kalkkuna) päivälliset suurelle joukolle.
MINNESOTA
Ironwoodista Michiganin puolelta lährin aamulla anivarahin Greyhoundbussilla ajamahan kohti Duluthia Minnesotan valtiohon tapaamahan vihroonkin sitä A.W. Havelaa, pankki- ja puutavaramiestä, joka mulle taalat tikettihin lährätti. Kun mä sille kirjootin, jotta on tämä noloa, kun pitää velaaksi Amerikkahan lähtiä, niin se vastas jotta älä välitä, velaaksi me tänne oomma muukkin tullu.
En ollu ennen nähny, en tuntenu Havelaa, joten olin aika utelias tutustumahan tähän mieheen, joka oli mua haastanu tulemahan, lähetti rahat ja vielä takaskin, jotten jouru Amerikas köyhäänhoitohon, vaikkei tienny mikä mä oon, lintu vai kala.
Michikaanin ja Minnesotan valtiooren välikin pistää Viskonsinin valtio. Heti lännes on Misikaanin puolella Ironwoodin kaupungin kyljes pieni joki ja Viskosinin puolella kauhia paikka, oikee Soroma ja Komora, Hurleyn (Hörlin) kaupunki. Ja samoon Viskonsinin toisella puolella Superiorin kauhia kaupunki Duluthin kyljes, yhtä huonomaineenen paikka. N'otta hengen otti kiinni kuinka mä pärjään.
Kattokaas täälä Amerikas on kolme huonomaineesinta paikkaa täs järjestykses: Butte (Biut) Montaanan valtios, Hörli ja Superior Viskonsinis. Sielä juorahan ja porsastellahan jotta s'oon kauhiaa.
En malta olla kertomata vähä Hörlistä. Piutis en oo vielä ollu, mutta meen siihenkin synnin miiluhun kattomahan.
Hörli on pikkuunen, 5,000:n ihmisen kaupunki, mutta sielä on 68 kapakkaa auki yötä päivää. Se on oikeen mailman pahuuren tuhannenriemujen kaupunki, pelihelvetti ja ilopaikka; kuuluusa yli koko Amerikan, niin ettei kukaan nainen tunnusta olevansa kotoosin Hörlistä elikkä heti kuuloo jotta: vai sieltä!
On sielä joitakin suomalaasiakin kapakanpitäjinä. Sinne ajaa herrat ja narrit lystiä pitämähän, juomahan, pelaamahan rahansa ja hurraamahan. Poliisit välistä hyökkäävät hotellihin pelihelvettiä hävittämhän ja polttaavat niiren rulettipöyrät, lukoovat lakia ja antaavat sakkoja. Mutta yöllä jo hankithan uuret pelipöyrät ja hyrrä pyörii niin kun ennenkin. Lumperit juovat ja pelaavat rahansa, kaikkia saa, yöllä ja päivällä on sama humu käynnissä.
Parikymmentä mailia Hörlistä on Litl Bohemian loistohtelli, Amerikan gangsterien (rosvojen) lepo- ja kohtauspaikka, johna kuulun rosvon Al Caponen velii pitää hienua hotellia. Sinne kokoontuu kaikenmailman kängsterit, seikkaalijat ja pankkirosvot hianoona herroona lepäämähän ja suunnittelemahan kolttosiansa. Eikä ne kellekkään sielä pahaa tee, ettei poliisilla oo asiaa. Huvitteloovat vain ja elelöövät herrooksi. Ruoka on hyvää, paikat hienot ja kuulut, notta sinne ajaa turistikkin kattomahan. Muutamia vuosia sitten piileskeli valespuvus sielä kuulusa perähänkuulutettu gängsteri Dillinger, jota poliisit yrittivät fangita. Syttyy kova revolverisota, Dillinger ampuu seinän läpi n'otta lastut lenteli ja monta ihmistä kuoli. Isäntä myii sitte monta vuotta lastuja ja tikkuja turistiille, 25 senttiä kpl, muistoksi Dillingerin sorasta. Monta vaunulastia halkoja siinä pilputtihin ihmisille. — Suurimpana herkkuna sielä gängsterien komjas hotellis tarjothan »mustaa herkkuleipää», ja tyyristä, vierahille. Se on melkee suomalaasta ruislimppua ja sitä leipoo ja toimittaa sinne vain Virtasen veljesten isoo sähköpakari Ironwoodin kaupungista.
No mä lähdin sitte aamuvarhaasella Greyhound-bussilla ajamahan Ironwoodista läpi sen syntisen Hörlin kaupungin Tuluuttia kohren ja pirin lujasti silmäni kiinni, joten näkisi mitään tuosta synnin pesästä.
Aamu oli sumuunen talvipäivä ja maa tasaasta kun pöytä. Tönö siellä, toinen täälä, harmahia, lauroosta koottuja kopperoota, harvaa puskikkua sielä täälä suurella lakeurella. Köyhiä farmarin kotuksia olivat, niittukones lumes vainiolla, hevoonen kärvistelemäs isoon heinäkasan vieres. Sielä ei oo latoja. Kasaavat vai heinät yhreksi korkiaksi ja kovaksi läjäksi ulkosalle. Hevooset ja lehmät sitte syörä repiivät heinäkasaa alhaalta, kaivaavat sivulta kun hietakuoppaa ja hakoovat suojaa tuulta ja saretta vastahan keulan alta, n'otta nuo amerikkalaasten heinäläjät on kun pystyhyn nostettu turnissi, jota on naattipäästä ympärinsä mäihätty. Elukat mahtuu lopuuksi keulan ala sathensuojahan, kunnes se kaatuu päällen, koko heinäkasa-rustinki.
Kyllä mä kattelin säälien hevoosia ja sikoja lumisilla vainioolla. Suomalaaset farmarit sielä Keski-Lännes pitäävät elukkansa navetoos eli ainakin tervapaffilla päällystetyys lautakomppeliis.
Ykstoikkoosia on maisemat tällä välin; joku pahaanen kyläpaikka, penssiiniasema eli »gääs-sörviisi» ja suuria lauroosta rakennettuja kuvallisia ilmootustelinehiä, johna sanothan että viiden mailin pääs on hvvä hotelli.
Tuas viereesellä istuumella nukkuu kipparas US:n sotilas, mantteli pääs, tuas lihava missis hattu silmillä ja ähkyy. Sill'on vähä tunkkaane nenä. Ne on vissihin jo kolmatta voorokautta täs vaunus tulos New Yorkista. Tuas nukkuu nuori pari käret kaulan ympärillä, nenät yhres ja ovat onnellisia. Vanha karvaleukaane farmariäijä imöö piippuansa, välihin aina aukaasoo huulensa ja pöläyttää savutupsun suustansa. Lämmintä vaunus on, melkee kaikki nukkuu. Valot on sammutettu, mutta aamu sarastaa. Vinttikoira mennä hyrrää tasaasta kovaa vauhtiansa. Aina jokin gäseliiniasema vilahtaa sivuutte ja joitakin läheeses kaupungis työs käypiä ihmisiä, miehiä ja hilkkupää-naisia, nypithän tien varresta vaunuhun.
Täspä nyt tuli pitkä suora, kun »Longin oikoosta» ajetaas Lapualta Hellanmaata kohri. Kah, tulipa vähä hoikkaa mettääkin sivulla, kun »pitkä-näkymä» Kalajoen kirkolle.
Valkee jo päiväksi, pussi toppaa johnakin pikkukaupungis kaffilan etehen. — 10 minuuttia, sanoo kuljettaja ja meitä unisia ihmisiä kömpii vaunusta aamukaffille pukin nenähän baaritiskin äärehen. Lyörähän isoo posliinitooppi kaffia etehen. Hienoa sokuria saa juoksuttaa sokuriklasipurkista niin paljo kun tahtoo, sanua »rolls» (viener-leipää) tai »doonats» (rasvaasia munkkikrinkuloota), paasata suuhunsa, nakata pari »nikkeliä» (5 sentin lantti) pöytähän. Ja käyrä »restruumis» (WC:ssä). Sitte taas lährethän. Tunti tunnin perähän.
Puolenpäivän aijoos rupiaa vihroon näkymähän taivahanrannalla joitakin savupiippuja ja tehtahansavuja tällä platuskaasella tasangolla. Oli kun olis tultu Porin kaupungin aukiolle, joka näkyy kans kun jokin rusina pannukakulla eli näppylä taivahanrannalla.
Ja sitte rupes näkymähän vuoria tasangon lairas, suuria siltoja ja viljasiiloja, samaa mallia kun Seinäjoen jyvälaari. Ja sitte tultihinki jo matalahan ja laajahan Superiorin kaupunkihin, siihen toisehen synninpesähän, josta mua oli varootettu, että vyötä ittes Jaakkoo äläkä pysähry siihen paikkahan.
Superiorin kaupungin eroottaa Duluthista vai leviä joki, johna on kaks vanhaa, pitkää siltaa. Toises kannethan joka autolta ja jalankulkijalta maksu »10 penniä» niin kun Fyrrykyröön kirkonsillas ennen vanhaan.
Tultihin jo sillan ylitte Tuluutihin, kuuluhun 100,000:n kaupunkihin, ja ahtahat oli paikat, kun korkia vuori oli eres ja taloot rakennettu vuoren rintehelle toinen toistansa korkiammalle.
Tuluutti onkin, niin kun sanothan, 30 mailia pitkä, puoli mailia leviä ja puolitoista mailia — korkia! Se on syvän ja kylmän, suuren Superiorjärven rannalla, vuoren kupehes ja pitkä kun onkimato. »Avenyyt», pitkät karut, etelästä pohjoosehen, ovat kun kaapinhylly toinen toistansa korkiammalla, ja poikkikarut, striitit, on pystyjä kun taivahan pankolle kiipis n'otta siinä pitääki olla jarrut kunnos, ettei pyäri alas järvehen.
Se on suuri ja vilkas kauppa- ja merikaupunki, sillä Atlantin-laivat uii tänne asti viljaa hakemahan. On Suomenkin laivojen lippuja liehunu Duluthin satamas. Tämä on oorin (rautamullan) ja viljan suuri vientipaikka. Ja lumperin-Jäkkien juomapaikka.
Ompas kerrassa komia ja laaja näköala Duluthin vuorelta kattella tätä Superior-järven perukkaa iltavalaastukses, kun on pimiää ja sarattuhannet sähkövalot loistaa niin kauvas kun silmä kantaa pimiäs yös.
Duluthis tuloo pimiät yöt kello 9 aikhan ehtoolla kesät talvet. Mutta sama on tähtitaivas kun Suomeskin ja ilmanalat. Paljo lunta ja kovia pakkaasia. Kevät tuloo samoohin aikoohin, vähä myöhemminkin. Mutta syksy on pitempi.
Ajettihin ahtahia rantakatuja. Viimmee toppas yhren suuren »bildingin» (rakennuksen) eres. Se oli Greyhoundpussien asemataloo ja suuri ravintola. Vääntäyryyn mäkin vaunusta viimmeen kapsäkkiini kans, niin siinä seisookin isoo suoraryhtinen vanhahko herrasmies hymys suin jotta:
— No tulit sä Jaakkoo viimmeenkin tänne, kyllä sua on täälä erotettu. Päivää päivää ja tervetuloa, mull'on tuola kaara, lährethän nyt meille, kyllä mä kannan kapsäkkiä...
— Kyllä matkamiehen pitää aina häntänsä kantaa, sanoon mä, mutta se otti vain mun kapsäkkini.
— Pitkä oli matka New Yorkista tänne Tuluuttihin! 4 ja puoli kuukautta siinä meni, vaikka koko aijan oon ollu tulon päällä. Oli niin monta mutkaa matkalla. — Oliko siinä luhrikkapullos enää yhtää voimaa, jonka mamma pani mun joukkohoni?
— Kyllä se vielä vähä prätäji! sanoo Havela.
Kun 50—60 vuotta sitte oli Minnesotas ja Mishiganin valtios isoomettä hakattu, löyrettihin sieltä kuparia ja rautaa. Silloon alkas »mainit» (kaivokset) runnata. Ja suomalaasta uutta polvia tuli tulvimalla. Sanoovat, että joka juna toi Tuluuttihinkin paljo suomalaasia. Tuli miehiä oikee trusapäis vanhasta maasta. Oli ne Poprikoffin äijät, kun meinattihin Suomen poikia vierä Venäjälle sotaväkehen. Silloon lähti passiilla ja karaaten tuhansia nuoria miehiä Amerikkahan. Oon tavannu jos kuinka paljo vanhanpolven suomalaasia täälä, joka paikas, jokka ovat lähtenehet siinä vuosisaran vaihtees ja sitte Seynin aikana. Ja niis elää paljolta vielä se senaikaane isänmaallinen henki, joka oli Suomes vallalla »sortovuosina».
Silloo täälä jo mainattihin, kaivettihin »ooria», kulta- ja rautamalmia, tuhansin miehin maanalaasis kaivannoos, käsin porattihin kiviä, ammuttihin ja lapiolla luotihin »kaaroohin», vaunuuhin, joita verettihin miesvoimin tai ajettihin poneilla (pienillä hevoosilla) tai pitkäkorvaasilla muuliilla (aasin ja hevoosen ristisiitos). Työ oli kovaa, 10 tuntia puskettihin kilvalla porukoos, mikä sakki eniten irti sai, sillä paasit (työpäälliköt) kattoo tarkasti paljoko työtä tuli. — Ja huonot miehet »kuitattihin» (sanottihin että saat mennä). Miehiä oli aina tarjolla suuret joukot, heikot heitettihin pois. Ihmishenki ei silloo merkinny mitään, niitä kuoli ja rusentuu kun torakoota. Ja uusia otettihin tilalle.
Nyt käyy kaikki koneella, poraaminen ja »soveltaminen», lapioominen. Ja sähkövinssit tai sähköveturit vetää oori-vaunuja. Nyt on kaikki mainityö koneellista, että muuta kun kattua päältä ja hoitaa konehia.
Kun konehet tuli mainiihin, niin tuhansia miehiä joutuu työttömäksi. Tuli taas »huono aika». Silloon ruvettihin hakkaamahan paperipuuta, pientä mettää. Suomalaaset olivat joukolla taas lumperiina. Silloo hakattihin näiren valtiooren kasvava mettä paljahaksi, ettei jäänyt kun kannikkota ja risuja. Täälä saa vieläkin raiskata mettiä mielin määrin. Yhteen aikahan oltihin täälä niin viisahia, että hakkuun jäleltä piti polttaa raiskion loppu, ettei muka mettävalkiat pääse leviämähän, kun on tuhkaaksi jo kerran pantu.
Sitte ruvettihin rautateitä ja muita teitä rakentamhan näille seuruulle. Siinä sai taas joukko suomalaasia töitä, kun mettät oli jo hakattu eikä mainiihinkaan enää paljo otettu. Kärestä suuhun se oli suomalaasten elämä. Paljolta loppuu ansiotyö kokonansa.
Niiltä aijoolta alkaa täälä Minnesotas ja Misikaanis suomalaasten »farmaus», maanviljelys. Suomesta tullehet piiat ja trengit, samoon kotomaas maantöihin tottunehet taloollisten poijat ja tyttäret tiesivät että maa se on, oma maa, vanhin elämisen antaja. — Ja raiskattua erämaata täälä sai ilmaaseksi niin paljo kun halutti ja jaksoo rääpästää. Ei muuta kun kattella ittellensä jokin kivikko eli mettän-plätti johnakin erämaas, jos suinkin järven rannalta, pykätä siihen jonkillaanen köppänä eli saunan tapaane ja ruveta sielä mettäs paljahin käsin maasta leipäänsä yrittämhän. Ilmoottaa vai jollekin »kauntin» (piirikunnan) offiisille (viraastolle), että niin suuren »humpsteetin», viljelysmaan, mä otan ja rupian asumhan: 40 eekkerin alaa oli pienin (lähes 20 hehtaaria; eekkeri on niin kun vanha tynnyrinala Suomes), 80 tai 160 eekkeriä on tavallisia viljelystiloja. Monilla on monta »kuarttia» tuhansia eekkeriä.
Sinne asumattomihin korpihin painuu satoja ja tuhansia suomalaasia ympäri näitä valtioota. Ei ollu teitä, ei rahoja ei työkalujakaan kun kirves ja lapio. Yötä päivää ne väänti kiviä ja raivas. Vaimo miehen apuna, useen pikkulapsiakin huolena. Jauhopussia ja työkaluja, lautoja, klasia, auroja ja koneeta kannettihin seljäs — jos ei venesreittiä ollu käytettävis — tiettömien taivalten taa Jumalan korpehen. Karhuja ja petoeläämiä oli ympärillä. Saatihin jostakin lehmä sinne kuljetetuksi; viimmee hevoonenkin. »Sulalle saatu» maa kasvoo hiljallensa, kiviaitojen kans. Huones toisensa jälkehen kohos. Saatihin jo tupakin, että saunasta voitihin muuttaa väljempihin tiloohin. Ja aina välillä yritti mies käyrä johnakin ansiotyöskin, että leivis pysyttihin.
Sitä se tämä suomalaanen uusi polvi, »maas syntynyt», ihmettelöö, että kuinka isä tupansa näihin kaikista pahimpihin korpihin, kannikkohon ja kivikkohon, rakenti. Ei mikään muu kansallisuus näiren kivien ja tynnyrin suuruusten kantojen kans olsi pärjännykkää. Muut meni tasankomaille, ottivat alavia, sileetä paikkoja.
Suomalaaset asettuuvat näiren Amerikan suurten sisäjärvien Mishikaanin, Superiorin, Ontarion mäkisille, mettääsille rannoolle, johna luonto ja ilmanala oli niin ku koto-Suomes. Täälä on lunta talvisin ja pakkaasta niin ku Suomes. Täälä on pikkujärviä kymmeniä tuhansia ja mettämaita vieläkin. Täälä on koskia ja kalaa vesis.
Vielä elää farmeilla vanhoja 80 ja 90 ikääsiä ukkoja ja akkoja, jokka on ittensä köykkyhyn työtä tehnehet ja katteloovat nyt neljännes ja viirennes polves jälkelääsiänsä, jokka saavat viljellä siloosia peltoja. Niiren joukos on vanhuksia, varsinkin naisia, jokka eivät enkliskaa osaakkaa.
— En oo tarvinnu! sanoovat.
Puhuuvat selvää, leviää Kyröön kansan kieltä. Sieltä ovat Kyrööstä, Nurmoosta, Lapualta, Härmästä, Kauhavalta, Peräseinäjoelta, Ilmajoelta, Kurikasta, Jalasjärveltä — kaikista pitäjehistä Pohjanmaalta.
Täälä on »kontria» (seutuja) kymmenin peninkulmin, johna kaikki farmitaloot on suomalaasia. Joukos voii olla jokin »polakki» (puolalaanen) eli »pusu». — Sitä mä imehtelin, mitä ne »pusut» on.
— N'oon, mitähän ovat »austrialaasia», slaaveja.
Otin selvää siitä, kun luulin, että ne on itävaltalaasia, mutta pusunimellä tarkootetahan yleensä Etelä-Euroopan slaavilaasia kansallisuuksia: jugoslaaveja, entisen Itävallan slaaveja Hertzegovinasta, sloveeneja ja kroaatteja, nykyysestä Titon valtakunnasta.
Suomalaasia farmi-kontreja on paljo Mishiganin pohjoososas ja Keski-Minnesotas. Niillä on suomalaaset omat nimekkin, omat kirkot ja seurakunnat, niin ku Toivola, Väinölä, Kaleva, Kalevala, Oulu, Palo, Suomi, Finland, Vaasa ja Uusi-Vaasa, Kyrö, Nisula, Kattilajoki (engl. Kettel River) jne. Näiren seutujen suomalaaset eläävät ja viljelöövät maatansa niin kun koto-Suomes: viljelöövät kaikellaista viljaa, perunaa, pitäävät lehmiä, sikoja ja vähä kanoja.
Tuloovat ominsa toimehen eiväkkä oo niin riippuvaasia »huonosta äijästä» kun muunlaaset viljelijät, mainarit ja tehrastyölääset, joilta työ voi loppua koska vain.
Ne on juuri suomalaaset, jokka täälä ovat aarniomettihin ja kivikkoohin viljelysmaata ensimmääsinä raivannehet. Niiren jälkehen ja heirän tiloollensa on sitte vasta muita kansallisuuksia tullu.
Tämä Amerikan maa ja nämä seurut on torella niin uutta ja nuorta maata ja viljelystä, että sitä on Euroopasta tullehen vaikia oikeen käsittää. Ei vielä eres 100-vuotistakaan oo nämä viljelykset, tiet ja kaupungit Täälä kertoo vat 60—70-vuotiaat suomalaaset, että kun ne tuli tänne, ei ollu vielä teitä, ei kyliä, eikä kaupunkia, kinttupolkuja kuljettihin ja kannettihin seljäs jauhotaakkoja ja työkaluja »tänne mettähän». Nyt on »tervateitä» (asfalttiautoteitä), on noussu kaupunkia ja tehtahia.
Näiren suurten valtiootten, Mishiganin ja Minnesotan valkoihoosten haltuhun otto on tapahtunu yhres miehen ijäs. Esti täälä suomalaasekki hakkasivat mettiä teittömis, ihmiskären koskemattomis aarniomettis, elivät kämppäelämää, tienasivat »rahaa» taalan tai kaks päiväs. Se oli »hyvää rahaa» silloon, kun elantokaan ei maksanu paljo mitään. »Singeli»-miehiä (yksinääsiä) oltihin. Sitten lährettihin »kaupunkihin» juomahan ja remmastamhan pariksi päiväksi, jolloon sarat taalat oli juotu. Ja »komppaniat» Tuluutis, Misikanikarun kapakkojen erustalta taas lähtivät vetämähän »poikkinaasia» miehiä mettihin.
Se oli sitä aikaa kun täälä suuret mettät ja puut kaarettihin. — Sen aijan viimmeesiä »lumpereita» (tukkijätkiä) näköö vielä vanhoona työhön kykenemättöminä ukkoona istuskelemas Duluutis Misakaanikarun kapakoos Tuluutin rautatieasemaa vastapäätä, johka ennen vanhaan jokaanen juna toi Suomesta uutta nuorta työvoimaa, ensikertalaasia Suomesta puupuukoolla kultaa vuolemhan — »raundhäddiä» (»pyöriäpäitä»), jokka eivät maan kieltä taitanehet, pyörittivät vain päätä ja silmiänsä ja olivat tyhmiä.
Sinne Tuluutin aseman junille pruukasivat suomalaaset miehet kokoontua junia orottamhan ja kattomhan, keitä sieltä tuloo, tulooko oman pitäjähän poikia, ja varsinkin orotettihin, että tulis suomalaasia — flikkoja. Sillä niistä täälä oli kova puutes, vierahalla maalla.
Nuoria miehiä oli, jokka mettäs tekivät kovaa työtä ja ikävisnänsä sitte lähtivät kaupunkihan vaihtelua elämänsä ykstoikkoosuutehen ja kotimaan ikävähän saamahan. Ei ollu heillä muuta paikkaa kun kapakka, johna saivat ikävänsä upottaa juomihin ja mekastuksehen. Eivät osannehet kieltä, eiväkkä tulle het muiren ihmisten kans, kömpelöötä kun olivat, toimehen. Muukalaasina, kielentaitamattomina ja kotimaan ikäväs se elämä sitten oli sellaasta hurjaa remuamista, juopoottelua ja tappelua, — ja asemalla aina käytihin kattomas, tulisko Suomesta flikkoja. Niillä oli kova »vienti». Poijat kilvoottelivat ja varaastivakkin toisiltansa akkoja ja flikkoja. Kirjootettihin kotomaahan, haastettihin tulemahan ja lähretettihin »tikettirahoja» — että saataasihin »akka» ittellensä.
Sillä lailla niitä naisia tulikin paljo tänne »Amerikan kultalahan». Mutta ei kylläksi. Niin että jokin »kiero kaveri» vei toisen tilaaman »hellun» — ja se oikia sulhaanen suruusnansa saattoo jopa hirttääkin ittensä.
Oon istunu täälä »Saratoga»-kapakas piiriklasin ääres näiren vanhaan »lumper-jäkkien» joukos, jokka eivät onnistunehet 40 vuotta sitte saara ittellensä suomalaasta akkaa ja ovat ny rappiolla. Yksinääsiä singelmiähiä ovat, 60—70 ikääsiä, työhön kykenemättömiä ja rahattomia. Orottaavat että nuoremmat lumperit, mettistä huvittelemahan tulevat, tarjuaasivat ryypyn kovaa viinaa tai pullon olutta. Ja ruokaakin, jok' ei paljo maksa, aina joku »triittaa», eli pistouvaa. Ne on hiljaasia rauhallisia miehiä, pienes pöhnäs heti aamusta aikaan, nuokkuvat ja nukkuuvakki kapakoos. Joskus pyytääväkkin klasin piiriä eli jonkin sentin, kun ryypyn välit käyyvät pitkiksi.
Suomalaaset lumperit täälä on hyvin ystävällisiä ja avuliahia toisillensa silloon kun rahaa on. Niin että eletähän päivä kerrallansa — vuosikausia. Niitä onkin täälä nuota vanhoja lumperiukkoja kymmenittään aina samoos kapakoos. Ja sitten jonakin päivänä, kun aamukylmästä taas kapakan lämpymihin tullahan, saarahan kuulla, että se »Matti» on eileen kuallu, eli hirttäny ittensä, niin kun sattui sinäkin aamuna, kun mä Saratookahan pistäyryyn.
Yks meirän puolen vanha yksinäänen mies oli lopettanu päivänsä siinä yksinääses vuokrahuonetaloos, johna se siinä likillä asuu. Hautaustoimiston isoo ruumisauto oli porraspääs, kun sivuu kuljin, ja sitä onnetoonta yksinääsen miehen ruumista tuotihin portahia alha. Sillä oli rahaakin vielä satoja taaloja. Oli ollu hiljaanen pitkän aikaa piiriklasinsa ääres ja mitähän lie tuuminu.
— Tuan se ny Jäkki otti ja teki eikä mulle puhunu mitään, sanoo sen vanha suomalaane toveri kapakas mulle. — Se oli saanu pari päivää sitte kirjehen Suomesta ja me eileen illalla justhin tuumattihin sen kans, että me lähretämmä yhres jollekin sen sukulaaselle Suomehen paketin. Ja ny hirtti ittensä...
Juttelin siinä kapakan pitäjän kans näiren vanhojen lumperien elämästä. Se oli paljo nähny mies ja ymmärti niiren sielunelämää. Sanoo jotta:
— Niillä ei oo elämäs enää mitään. Yksinääsiä ihmisiä; elämä menny. Se marksilaane oppi, jota n'oon jauhanu miesjoukolla iltapuhtehet tukkikämpillä, ettei oo mitää jumalaa kun ihminen kuoloo, niin siinä se on. Ei niill' oo enää mitää tekemistä, ei huolita enää töihin eikä ne jaksakkaa. Viina on ollu viimmeene unohrus, muttei sekään enää oo mitää, ottaahan vielä ryypyn kun saa ja viittii, mutta elämä on niin tyhjää, ettei siinä oo mitää järkiä eikä koko olemises, kun ei usko mihkää... N'otta lopuksi yks ja toinen tuloo hiljaaseksi, istua mököttää vai piiriklasinsa ääres eikä puhu mitää tuntikausihin, tuijottaa vai ethensä. — Ja se on pahan erellä. Meillä suomalaasilla on niin raskas veri, jotta ne paljolta lopettaa ittensä, hirttäävät eli viiltäävät kurkkunsa partaveittellä. Ittemurhat on meirän suomalaasten oikee kansallishäpiä. Ei toiset kansallisuuret niin kylmästi tapa ittiänsä, kun kyllästyyvät elämähän.
— Mutta tuota Vöörin-Kallea ei piru saa! seliitti yks lumperi. — Sill’ on torpan kirjat plakkaris!
Se Vöörin-Kalle oli yli 60-vuotias, kivulloone mies, lempiä naama, alistunu kohtalohonsa, väärä akka karaannu Suomehen ja vieny rahat.
— Sai mennäkki, häjy ihminen — seliitti Kalle, jolta täälä oli jo melkeen unohtunu ruottinkieli ja oppinu suomen. — Joo mulla on laulukirja aina plakkaris, sanoo Kalle ja veti sieltä ruottinkielisen Siionin kanteleen. — Täs on kaunihia lauluja.
— Laula Kalle, mä ostan olutta, sanoo sen kaveri.
Ja Kalle lauloo kaunihilla, hiljaasella äänellä, pyhkii silmäkulmasta kyynelehen, joi olutta ja sanoo jotta:
— Tämä on se Ameriikka! — Vai oot sä ollu Kaurajärvellä, kyllä mä Kulpin tuvan muistan.
Pantihin kramofooni soimahan. — Toises plakkaris oli Kallella Uusi testamentti.
— Mä pruukaan lukia sitä, sanoo Kalle.
Eikä kukaa nauranu.
Duluthis on mr Havelalla liikekonttori suures Greyhound-liikepalatsis mr Asialan kans, jonka kans ne on runnannehet yhres 37 vuotta. Käythin ensin kattomas sitäkin ja sitte ajattihin Havelan äsköön valmistuneesehen yksityystaloohin, johna kaffipöytä orotti ja otettihin avosylin vastahan. Oli kun kotiansa olis tullu.
— Esti kaffi, sitte otat kylvyn, »upsteiris» (yläkerras) on sulle oma huone, saat olla niin kus tahrot, me ei häiritte, saat levätä! sanoo Havela. — Huomenillaksi mä oon järjestäny sulle pienen tervetuliais- ja tutustumisillalliset Fifth Ävenyyn hotellihin, johka oon kuttunu Duluthin erustavampia suomalaisia frouvineen.
— Herrinjestas, eikä se frouva oo joukos, jotta se kattoos mun perältäni, kraapis ja harjaas, kun mä oon niin reisus krussahtunu ja likaaset vaattehet, hätäännyyn mä.
— Kyllä mä ja Elma sen asian hoiramme, sanoo missis Havela. — Jättäkää kaikki likaaset vaattehet ja pukunna pesuhuoneesehen; mä tuon Havelan isoon kotitakiin teile, että saatta käyttää sitä huomeniltahan, kunnes puku tuloo pesulasta.
No mikäs siinä, minä kylvin ja pulikoottin, tyhjennin kapsäkkini ja verin Havelan korian silkkisen aamutakin ylleni. Olin komja kun Turkin sulttaani siinä ja lippasin vinttikamarihini. Sielä voiin hyvin: luin kirjeetä ja Suomen lehtiä.
Täs housuja orotelles mä kerron nyt vähä Havelasta. Se on kookas, pysty mies, jo 75 vuotta vanha, mutta vankka »tuara», niin ku Lohtajalla sanothan, johna se on syntyny Havelan taloon poikana 1873. Amerikan kuumet valtas senkin, kun paljo muitakin poikia lähti. Tuli 1892 isänsä farmille Washingtoniin Lännelle Spokeeniin, työskenteli sielä jonkin aikaa, siirtyy sitten Wyomingin valtiohon kolimainariksi, johna tapas oman pitäjän tyttären Agneta Sinkon Lohtajan Marinkaisten kylästä ja meni naimisihin 1896. Heillä on nyt 4 raavasta lasta, 3 flikkaa ja poika, joka harjoottaa omaa puutavaraliikettä.
Wyomingis sekaantuu H. politiikkahan 1900, n'otta siitä tuli kauntin (kihlakunnan) tiepaasi (työnjohtaja ja urakoottija) neljäksi vuoreksi, jonka jälkeen hän perheenensä palas Suomehen, Lohtajalle. Kokeeli sielä kauppiasna jonkin aikaa, muttei se lyöny leiville n'otta palas takaasi Amerikkahan 1910 asettuen nyt Duluthiin liikemieheksi. Hän ryhtyy J. Asialan kans, vanhapoika Toholammelta, runnaamahan maankauppoja. He perustivat Pellervo-nimisen maanmyyntiyhtiön.
Heirän toimestansa on syntyny Middle Riverin (Väli-joen) suomalaanen farmi-kontri, johna nyt asuu toistasataa hyvin voivaa farmaria.
Se on Minnesotan rajalla Dakotan »preeria»-alueella, jok'on tasaasta viljamaata. Toinen suuri ja yhtenääne suomalaas-asutus on Deer Riverin varrella »Suomi»-kontri, ihanas järvi- ja mettäseurus, johna asustaa kans satapäinen suomalaanen maanviljelijäväki jo toises ja kolmannes polves. Olin siellä puhumaskin, pienes kaunihis kirkos. Oli kun olis ollu koto-Suomes, kun vanha polvi ei muuta osannukkaa ku suomia puhua. Ja samoon lapset, kaikki puhuu purkista suomia, vaikka engliskaakin puhtahasti huitelivat. Jokin joukkohon sekaantunu norjalaane ja ruottalaanenkin ovat oppinehet ja puhuuvat suomia niin ku muukkin.
Kun Pellervo-yhtiön maat oli myity, ryhtyyvät yhtiökumppanit liiketoimihin puutavara-alalla, ostivat mettiä ja hakkuuttivat. V. 1931 ostivat pankin ittellensä Middle Riverin pikkukaupungis ja runnaavat nyt sillä alalla. Pankin ostaminen täälä käyy nätisti. Ostethan vain kiluunensa ja kaluunensa: taloo, tiskit, kassaholvit, kirjat, varat ja velaat, konttuurifröökynät ja osakekanta. Remmihin astuuvat uuret miehet; lisäävät kassahan vähä omia rahoja ja sillä hyvä. Niitä on 4 miestä täs pankkihommas: Havela, Asiala, Walter Johnsson (ei osaakkaa ruottia) ja J. Pete (Pit-Perttula Lohtajalta isä), joiren johros ja hallus on nyt 5 kauppapankkia täälä Länsi-Minnesotan farmikaupungiis. Kuuluu niihin osakkeenomistajina muitakin kansallisuuksia, mutta osake-enemmistön omistaa suomalaaset ja nämä miehet on johros ja runnaavat. Näiren miesten pisnes on uranuurtamista sikäli, että ne on kai ensimmääsiä ja ainuita ittenääsiä suomalaasia koko Amerikas, jokka toimivat pankkiiriina. — Suomalaasia on kyllä paljonkin, ja suuriskin pankeis tärkeillä paikoilla, mutta ne ovat virkamiehinä sielä. — Pankkihommiensa ohes jatkaavat Havela ja Asiala monellaasta liiketoimintaa, teköövät mettä- ja kiinteestökauppoja.
Liikehommiensa ohella tunnetahan Havela Minnesotan suomalaasten kansallisten ja sivistyspyrkimysten uskolliseksi ja lämpimäksi kannattajaksi, jolta aina on liienny aikaa ja varaakin niihin. Hän on vuosikymmenet ollu Duluthin ev.luterilaisen seurakunnan hallinnos ja tukipylvähiä. Vanhan kotomaan kohtaloota hän seuraa kiintiästi ja ottaa perheenensä osaa innokkaasti Suomen avustamisehen. On lähettäny satoja lahjapakettia tutuille ja tuntemattomille. Hän on avulias ja ystävällinen Minnesotan suomalaasten luottamusmies, kaikkien tuttava ja kunnioottama patriarkka, jolla on ystävällinen sana kaikille ja vielä iloonen veitikka silmäkulmaa.
No niin. Lährettihin kattomhan tätä kuulua Duluthin kaupunkia, johka jokin vuosi sitte oli tullu isoo karhukin töllistelemähän ja yrittänyt suurehen hotellihin sisälle. Kun akat huuti ja meiskas, ettei ne päästä sitä sisälle, niin karhu oli huitaassu klasit sisälle ja tullu raamit kaulas. Oli hajettu apua ja ammuttu n'otta s'oli kuallu. Ja nyt se karhu seisoo topattuna sen fiinin hotellin eteesaulas.
Suuri ja vilkas kauppakaupunki täm' on, 130 000 asukasta. Satakln metriä pitkät rautamultalaivat, jokka on kun leipuumia, kuljettaavat kesääsin, talveksi jäätyy satamat, lastinsa Superior-järveltä Erie-järven rannoolle Erien (Iirin) Conneutin (»Koneauttiin») ja Astapulan kaupunkiihin lastattavaksi Ohion (Ohaijon) ja Pennsylvanian (Pensilveinian) suurihi rautatehtahisihin, niin kun mustahan Pittsburgin teräskaupunkihin, junilla. Ja laivat palaavat takaasi sitte kolilastis Duluthiin.
Se on eri rytinää tua rautamalmin kuljetus. Junat ajaa satamis korkeelle ilmaraitehille laivojen päälle, rautatievaunujen pohjat vai aukaastahan ja rautamalmilastit putuaa suoraa laivojen ruumihin. Paris kolmes tunnis on miljoonia kiloja kantavat laivat täytetty. Samoon ne tyhjennetähän konesvoimalla ja malmi lastatahan uurellensa rautatievaunuuhin kuljetettavaksi rauta- ja terästehtahisiin. Saa sanua, että se käyy kun uruulla veisaaminen. Kaikki on koneellista ja nopiaa. Kyllä Amerikka siinä suhtees on yliveto ja eri peto.
Käyyn kattomas jo etukäthen sitä Fifth Avenuen (ävenjuun) Hotelliakin. Se on aivan uusi ja suomalaasen perustama, keskellä kaupunkia. Viiskerroksinen, satakunta huonesta ja kaiken puolesta aivan uurenaikaanen. Kaikki mahrolliset mukavuuret, monet salit, baarit, salongit, pelihuonehet, voimistelu-, sauna ja kylpyhuoneet. Kaikki uutta, hienot matot, verhot, kalusto ja färitys. Hyvä ruoka ja ensiluokkaane palvelu suomeksi ja enkliskaksi. Tuntuu kummalta istuskella täälä Amerikoos ihan suomalaases ensiluokkaases loistohotellis — eikä ruottia ymmärretty ollenkaan!
Tämän hianon hotellin on pystyttäny ja omisti Duluthis kauvan ravintoloottijana toiminu Urpo Kytö, Loimaalta lähteny ja hyvin menestyny. Juuri kun oli saanu valmihiksi tämän neljännesmiljoonaa maksavan upian laitoksensa, niin kuoli menny syksynä auto-onnettcmuures. Nyt sitä pitävät leski ja nätti tytär. — Se on »fireproof» »tulenkestävä», tulipalon vaaralta turvattu niin kun uusimmat Amerikan hotellit ilmoottaavat.
Tapasin sielä jo toista vuotta sitten Amerikkahan muuttanehen kuvanveistäjä Mauno Oittisen, jolle Kytö oli järjestäny taloosnansa tilavan ateljeerin ja tarjonnu vapaan asunnon. Oittinen on täällä hiljan menny naimisihin suomalaasen frouvan kans, joka toimii ent. lähettilähän, sittemmin professori Rudolf Holstin sihteerinä Kalifornian yliopistos. Holstihan kuoli jokin vuosi sitte täällä ja on julkaassu muistelmateoksenkin elämästänsä. — Oittinen on täälä tehny suomalaasista muotokuvia, mm. Havelasta, ja muutakin. Hänellä on ollu näyttelykin, saanu hyvät arvostelut, tarjottu vakinaasta veistonopettajan paikkaakin yliopistos, mutta hän ei voi sitä ottaa vastahan ennenkö saa maas työluvan. Hän saa kyllä oleskella maas, veistää ja panna näyttelyjäkin, mutta ei saisi ottaa mitään maksua eikä palkkaa työstänsä — korkeentansa lahjoja. Ovat kuulemma kovin ulkolaasten taiteilijaan kintuulla siinä asias. Työlupa on kuitenkin haus ja saaneekin hän sen.
Tapasin myös vapaan lehtimiehen ja kirjailijan Pullin, TUL:n entisen sihteerin, joka sai kyllänsä siitä riirasta ja seilas Amerikkahan vähää ennen kun talvisota puhkes. Hän on sielä julkaasnu kaks muistelmateosta.
Ja tuli siihen oopperalaulaja Kalle Ruusunenkin jostakin konserttireisultansa. Hänellä on täälä ollu aikamoonen menestys. Kalle laulaa täälä naisten syrämmet »tähtihin», on reipas ja iloonen kun kala veres.
Mistähän Duluthin päivälehti »Tribune» oli saanu haravihinsa, että m'olin tullu kaupunkihi, kun sen suomalaassyntyynen toimittaja Westman vaatii jo haastateltavaksi, ja Havela ja Duluthin suomal. seurakunnan reipas pappi Torkko, maas syntyny, mutta isä Ylistaron Torkkoolasta, veivät mua tukka suorana lehren toimituksehen. Otettihin kuva meistä kolmesta ja Westmanni yritti haastatella. Mutta mä rupesin kyselemhän lehtioloosta: toimittajien palkoosta, 71 $ minimi viikos, 40 tunnin työviikko, yliajasta 1,1/2 palkkaa, 47 toimittajaa, 4 painosta päiväs, 60 000 levikki ym. sellaasta. Mitähän sitte lehtehen pränttäs, jotakin hyvää ja kaunista Suomesta, mutta kuva onnistui hyvin.
Sitte pitikin jo lähtiä sinne Fifth Avenuen Fireproof-Hotellihin juhlapäivällisille ja sinne oli kokoontunu lähes 40 henkiä missiä ja mistereitä, kaikki Duluthin suomalaaset »prominentit» (huomatut henkilöt) pitkien pöytien äärehen hienolle »dinerille» (päivällisille). Syöthin ja täärättihin.
Havela illan isäntänä hauskasti esitteli jokaasen ja amerikkalaasehen tapahan komenti kunkin voorollansa puhumahan. Ensiksi Duluthis ilmestyvän Päivälehren toimittaja-virkaveljen Ollilan, joka on Ylivieskan poikia. Hän kertoi, että Duluthin suomalaasten Suomen-Avun yhristys perustettihin jo vähää ennen talvisoran alkua. 50 000 taalaa on lähetetty, ja sitten sitä on jatkunu Nais-osaston toimesta, kymmeniä tonneja vaatetavaraa on pantu tulemahan ja tuhansia yksityysiä pakettia. Se osoottaa mitä me tykkäämmä Suomesta, sanoo Ollila. Me oomma lähteny Suomesta tavallisina työlääsinä, ilman kouluja ja varoja, mutta täälä me oomma kouluttanu lapsiamma pitkällekin, yliopistoos opettajiksi, maisteriiksi, tohturiiksi, insinööriiksi ja pröfessoriiksi. — »Päivälehti», 59-vuotias, kuoli v:n 1948 lopulla, mutta Havela yrittää 2-päiväistä »Keski-Lännen Uutista» perustaa tilalle.
Antti Toivonen on maas syntyny lakimies ja toimii kauntin (kihlakunnan) prokuraatorin apulaasena. Hän on ollu Suomi-Avun rahastonhoitajana aluusta aikaan. Sanoi että meitä »loijareita» (lakimiehiä) sanomalehtimiehet aina syyttävät, ettei me pääse taivaasehen. Mutta kerran kun eräs kauppias pääsi livahtamhan taivaasehen ja kovasti ettii lakimiestä avuksensa, niin ei sielä ollukkaan. Mihnäs ne on? kysyi Pietarilta. Ja se vastas, että ne on kaikki helvetis sanomalehtimiehiä auttamas. — Mä nyrpistin kovasti noukkaani.
Havela otti puheeksi englannin kielen välttämättömyyren Amerikan suomalaasis seurakunnis. Se on arka asia varsinkin vanhemmalle polvelle. Suomesta tullehet ja tulevat papit ei osaa kunnollisesti englannin kieltä. Heirän on vaikia sitä ikämiehinä enää oppiakkaan. Uusi polvi enklantilaastuu kieleltänsä ja säilyttääksensä nuorison oman kirkkonsa yhteyres täytyy saarnata ja toimittaa kirkolliset toimitukset puhtahalla ja hyvällä englannin kielelläkin. Yhteistoiminta Amerikan toiskielisten luterilaisten kirkkojen kans kirkollisis kokouksis vaatii englannin kieltä. Nyt meillä rupiaa olemahan riittävästi maas syntynehiä englanninkielisiä suomalaasia pappeja, jokka ovat saanehet koulutuksen tehtävällänsä Suomi-Opistos, että tuumma jo toimehen omin voimin.
— Mitäs sanot pastori Torkko? kysyi Havela. Torkko valitti sitä, että Suomen papit ovat useasti suhtautunehet yliolkaasesti Amerikan suomalaasihin pappeihin.
Kauppias Alex Kyyhkynen, tunnetun taidemaalari Kyyhkysen veljenpoika Kemijärveltä, on erikoosesti innostunu Amerikan suomalaasten historian kokuamisehen ja onkin Minnesotan suomalaasen historiayhristyksen perustaja ja toimekas puheenjohtaja. Hän teki selkoa suomalaasten osuuresta Minnesotan maanviljelykselle raivaamises, suomalaasten maineesta ja osuuresta mainityös, jolla Minnesota on noussu rikkautehen. Täältä on opintielle lähteny eniten suomalaasia, myös liikealalle. Täältä on ensimmäänen ja ainua suomalaanen mies lähretetty Yhrysvaltaan konkressihin. Se on lakimies O.J. Larson. Täälä elää suomen kieli kotoosena vielä kolmannes ja neljännes polves.
Päivälehren »manitseri» eli talourenhoitaja Nicolas Aho, Alajärveltä, entinen nimi Vertala, hymyyli vai ja sanoo, että kylläs sen tierät minkälaasta on olla Amerikan lehren talourenhoitajana, kun itte pitää tehrä kaikki, lukia korehtuuri, välistä painaa ja postittaakin lehti.
Vanha kunnianarvoosa ja kuulu lakimies O.J. Larson oli kans mukana, mutta pani puhumahan nuoren asianajoapulaasensa Sterlingin (ent. suomal. nimi Sankari), joka lausui toivomuksen, että täälä Amerikois joku rupiaas kirjoottamahan sitä vanhan polven »fingliskaa» ennen ku se häviää.
Sitten oli hauska tuttavuus tamperelaanen Lemberg, kirjailija ja Siirtokansan Kalenterin toimittaja. Hän on kirjoottanu näytelmiä, joita on esitetty paljo Suomeskin. Runon tekijä ja lausuja, Eino Leinon ihailija.
Mr Emil Taylor (ent. Takala) on pankkimiehenä palvellu suures enklantilaases pankis yli 25 vuotta, maas syntyny, isä Vaasasta, äiti Oulusta.
Matti Pykäri, ent. torppari vanhasta maasta, Lappajärveltä, kun 1902 Kauhavan asemalta lähti ja Duluthiin tuli, ei osannu nimiänsä kirjoottaa, ei tienny J.V. Snellmanista eikä Elias Lönnrotista mitää. Täälä Amerikas on vasta lukenu ja oppinu heirät tuntemahan niin ku paljo muutakin Suomesta ja mailmasta. Tullu innokkahaksi isänmaan ystäväksi ja on kaikis hyvis harrastuksis mukana. — Vielä puhuivat pankkiporho Asiala, suuren maalausliikkeen omistaja Salmio, joka teköö suuria urakoita 50—100 pensselin voimalla ja omistaa monia taloja, pankinjohtaja Walter Johnsson (Tjansson, sanothan), missis Ollila, ent. opettaja, naisten osuuresta Suomen hyväksi ym.
Havela oli suunnitellu mulle Minnesotas aika urakan, toistakymmentä puhetilaisuutta kaikis tärkeimmis suomalaiskeskuksis, joihin se mua autollansa kuskas satoja maileja. Ensi tilaasuus oli 1.2.48 sunnuntaina Duluthin ev.-luth. kirkos, johna pappina on täälä syntyny Evert E. Torkko, kookas, reipas mies. Puhuu selvää kirjasuomia ja on piretty pappi. Kirkko on valtakarun (mainstreet, se on joka kaupungis ja kyläs) varrella keskikaupungilla, tilava, valoosa, kaunis kirkko ja kaunihit ikkunamaalaukset ja isoo »alasali» kaff. keittiöönensä. Seurakunnas on paljo jäseniä ja talous vankalla pohjalla. Täälä papit julkaasoovat viikoottaan pientä seurakuntalehtiä, joka monistettuna lähetetähän seurakuntalaasille kotia. Siinä on seuraavan viikon seurakunta-asiat, ohjelmat ja ilmootukset. Seurakuntalehren ulkosivut on painettu oikeen kirjapainos ja hankittu siihen kaupallisia ilmootuksia sen kustantamiseksi. Vain sisäsivun kirjoottaa pappi koneella ja monistuskonehella monistaa. Saispa Suomes seurata esimerkkiä!
Kirkkohon oli tullu väkiä aivan tupaten täytöhön, farmariakin maaseurulta. Seurakunnan urkuri, miss Sirkka Vuoti käytteli sähköurkuja, pastori toimitti kaunihin alttaripalveluksen, A.W. Havela piti tervehryspuheen ja esitteli Suomen miehen, minä kerroon Suomen oloosta, mrs Herman Krebs ja Herman Johnsson esittivät sooloja ja duettolauluja.
Huomatkaa seränpoijat, jotta Amerikois kirjootethan ja sanothan vain kenen frouva, sen frouvan omaa etunimiä ei käytetä ollenkaan. Esim, mrs Herman Mäki on sama kun suomeksi rouva Mäki. — Mutta jos kirjootethan eli sanothan esim, missis Maria Mäki, niin se tarkoottaa jotta se nainen on leski-ihminen. Notta muistakaa se, ettettä polta noukkaanna.
Kirkolla on oma hyvin laulava sekakuoro. Ja laulajilla on kaikella kirkon puolesta samallaaset mustat väljät kaavut, jois on valkoonen kaulus, niin että kuoro teköö yhtenääsen ja juhlallisen vaikutuksen. Vielä saatihin kuulla nuoren Charles Torkon musikaalisesti puhaltama pasuunasoolo, yhteislaulua ja juhlallinen urkupostluudi (loppusoitto).
Siirryttihin sitten kaffille alasalihin, johna kattelin ja tapasin paljo kotomaakunnan väkiä. Ja melkeen jokaanen seliitti, että »sieltä kotua» Suomesta oli se ja se kirjoottanu jotta »kun Jaakkoo tuloo teillepäin, niin menkää kattomhan». Notta mä oon pruukannu täälä sanua niille heti kärkehen, jotta — »te ootta vissihin tullu mua enempi kattomhan kun kuulemaha. Kun ei vain teille käyysi yhtä noloosti kun sille Ylistaron äijälle, joka kans kerran Vaasas tuli mua kattomhan ja kun aikansa kattoo, niin tykkäs jotta: eppä sä oo paljo pukkikaan.»
Tääl' on Evijärveltä niitä Hautalan pelimannisukuja, yks Hautala musiikin opettajana viires koulus yhtaikaa. Sillon soitinkauppa ja sen poijalla samallaane liike Superion puolella. Isä-Hautalalla olis ollu jokin merkillinen uusi nuotin ylösottokones, jota se haastoo kattomhan, mutten mä keriinny.
Maanantaina vei maalausurakoottija Salmio mua lunchille (lantshille lounahalle) hienohon »Atletic Clubihin», johna einestäävät.
Tuluutin varakkahat liikemiehet. Ne syöö aamiaasen liikemiehet täälä yleensä jossain ravintolas, kun kotia ei keriitä. Tähän klupiin valitahan jäsenet eikä tahrota enää huoliakkaan uusia »syöpälääsiä». Sielä on urheelusalit, pelihuonehet, saunat ja suihkut, lukusalit ja »häppälät» eli baaritarjoolu. Huoneisto on mones kerrokses, aivan uusittu ja kovasti fiinit paikat. Seinät kaunista ruskiaa seetripuuvaneria ja färillistä plastik-seinälevyä, niin että puuksi luulin. Katot rapattu jollakin uurella massalla, joka ei koskaan kuivu. Se on akustisesti ääntä vaimentava, ettei kuule puhetta suurellaasen huonehen toises pääs: saa rauhas lukia lehtiänsä eikä konttoreissa konekirjootusnaputus häiritte. Pöytien jalaat ja tuolien puuosat oli läpinäkyvää »klasia». Ne on plastikkia kuitenkin eikä lasia. Kuvitelkaa Aallon prässättyä koivunväärätuolia. Samallaaset venkurat puuosat tehrään täälä jo klasimaisesta plastikista. Ja ovat lujia.
Saman tien käythin kattomas Duluthin Bowling Centeriä, kaupungin keilarata-keskusta. Amerikkalaasten mieliurheelu on keilaaminen. Sitä pelaa miehet ja naiset »puulaakeittain» ja ammattimaasestikin niin kun piljaartiakin. — Keilapelis on parikymmentä metriä pitkät puiset heittorarat. Toises pääs on pystys puunuijia, kun sorvatuuta pärinätömppiä kolmion muotooses järjestykses. Isoolla puupallolla, johna on reijät kahrelle sormelle, paiskathan ja se raskahanpuoloonen pallo menöö puulavaa myöri kohti keilakasaa. Pitääs saara kaikki keilat kaatumhan yhrellä tai ainakin kahrella nakkoolla. Sitte laskethan montako jäi pystyhyn ja sen mukahan »pisteetä», kuka voitti. Omat sääntönsä on siinäkin, niin ku kaikis peliis, en rupia enempää seliittämhän. No tuo keilarata oli suuri kun puolet Messuhallista, 16 rataa vieretysten. Ja kilpaalu käyy yötä-päivää. Siinä on aina kilpaalutuomarit vierellä ja pitäävät tarkkaa kirjaa. Ja naiset pelaa yhtä innokkaasti.
Käyyn kattomas Salmion färikaupas ja työmaallakin. Mestari Salmio on maalaustyönantajaan liitos huomattu mies. On ollu koko valtion maalaustyönantajaan liiton puheenjohtajanakin monet vuoret. Se on Duluthin suomalaasten varakkahimpia miehiä, omistaa monta taloakin.
Tuli puheeksi, että hän on runnannu maalarinliikestä monet vuoret Dahlgrenin kans yhres, mutta se myii osuutensa Salmiolle ja runnaa nyt hotellia.
— Mikä Taalkreeni se on? kysyyn mä.
— S'oon jostakin Närpiöstä, sieltä Vaasan puolesta.
— Mennähäs kattomhan, sanoon mä, — kun ne Suomen ruottalaaset on vähä niin ku sukua.
— Ei se ruattia osaakkaa — sanoo Salmio — mutta mennähän vai. S'oon ollu Mannerheimin hevoosen hoitajana vapaussoras. Sitte johnakin Sortavalan puoles pitäny puuseppätehrasta. Nyt se myii liikkeensä ja taloonsa ja osti hotellin tuas sillanpääs kun tullahan Superiosta. 130 huonesta, hyvin menöö, puheli Salmio.
— Käyyn sitte kaffilla »Päivälehren» ainuan toimittaja Ollilan luona. Hän on syntyny Ylivieskan Katajaperän Ollilan taloos, tuotu aiva pienenä Amerikkahan ja käyny pari kertaa poikaasena Suomeskin. On toiminu liikealalla täälä, melkeen koko elämänsä sanomalehtimiehenä monis lehris. Nyt 17 vuotta 5-päivääses Päivälehres.
Silloon juuri oli Päivälehti julkaassu suuren numeron »old taimenista», vanhan polven suomalaasista uranuurtajista Minnesotas. Se on Amerikan suomalaasten historian, muiston, kirjahanpanoa, kiitettävää ja tärkiää työtä, että säilyy jälkipolville tieto suomalaasten osuuresta tämän maan raivauksehen ja rikkautehen noususta.
Arvokkahan työn on Amerikan suomalaaset lehtimiehet tehneet sillä, että ovat julkaassehet jo 40 vuotta kolmia kalenteria, Suomen kansanvalistusseuran mallihin, Raittiusväen, kirkollis- ja Siirtokansan kalenteria, joissa on paljo vanhan polven kuvilla varustettuja elämäkertoja. Niistä pitääs Suomen arkistoohin saara täyret vuosikerrat. Toimittaja Ollilalla on »hobbina» (mielityönä) vanhat kalenterit: hän oli jo 68 vuotta vanha, terhakka ja jäntevä. »Ollu aina työs», hän sanoi seliitykseksi.
— Muistan jo nuorukaasena kuulleheni jostakin Amerikan suomalaasesta, joka Poprikoffin aikoohin touhus kovasti Suomen puolesta, jostakin Larssonista. Ja nyt sotien aikana on näkyny Amerikan uutisis tuo sama Larsonin nimi Suomen asialla. Mikähän se on, oon ajatelin. Olis mukava tutustua siihenkin tällä reisulla. Hän asuu Duluthis, johna sillä on suuri ja paljo käytetty lakiasiaantoimisto.
O.J. Larson on Amerikan suomalaasten »Grand Old Man» eli kunniavanhus, joka on koko elämänsä taistelin vanhan syntymämaansa Suomen puolesta ja poliittises elämäs pääsny pisimmälle. Hän on ainua suomalaanen, joka on ollu Yhdysvaltaan eruskunnas eli konkressis jäsenenä kahtena istuntokautena, vuosina 1900—02 ja 1902—04.
Oskar J. Larson on syntyny Suomen Oulus 20.5.1871, mutta jo 5-vuotiahana poikaasena vanhempaansa kans siirtyny Amerikkahan, Calumettiin Mich., johna on koulunsa käyny ja suorittanu lakimiestutkinnot Ann Arboris Michiganin valtion yliopistos. — Ruottalaasen sukunimen on hän periny isältänsä niin kun tuhannet muutkin suomalaaset työmiehet täälä, kun enklantilaasten »paasien» on vaikia kirjoottaa suomalaasia sukunimiä. Ne kysyyvät vain, että mikä oli isäs nimi? Ja kun se oli Antti, Matti, Heikki, Jussi, Lauri, niin niistä tehtihin Andersonia, Matsonia, Henriksonia, Johnsonia ja Larsonia. Joku Antessoni on mulle selittänykki tätä nimiasiaa, jotta: me oomma tullu tänne sinä aikana, kun täälä tehtiin kaikista vierasmaalaisista sonnia...
Vanha Larson on Ukko-Pekan tyyppiä, isoo pää ja krouviluinen, vankka ja luja mies vieläkin, amerikkalaasen huoletoon käytökses ja vaatetukses, n'otta kun se haastoo mua hotellihin »lunssille», niin se huitaasi hattunsa niin rennosti poikittaan päähänsä, että mä sanoonkin karulla jotta: se pian putuaa — Niin se pukkas sitä vain vähä toiselle korvalle jotta ei sen väliä!
Istuttihin pitkä rupiama ja sain kuulla paljo Larsonin elämästä ja puuhista Suomen hyväksi. — Ne alkoo jo nuorena juristina tämän vuosisaran aluus, Poprikoffin aikana. Yhres samanmielisten kans he perustivat 5-miehisen toimikunnan 1901, kun keisari Nikolai II kuttuu Euroopan vallat »rauhankonferenssihin», ettei sotia Euroopas syntyysi. Silloon sai Larson päähänsä, että Suomen asema olis siinä turvattava ja erootettava ittenääseksi valtioksi; painostettava Amerikan hallitusta asian puolelle ja siinä mieles tehtävä vastalause Minnesotan valtion konkressille. Larson kirjootti sen ja lähti ulkoasiaanvaliokunnan puheenjohtajan Devesin puheelle St. Pauliin tiedustellen, mitä hän voiis tehrä Suomen hyväksi.
Larson naurahti nyt: mitä hän siinä asemas olis voinu tehrä! Oltihin nuoria poikia silloon! Amerikka ja keisari-Venäjä olivat ystäviä keskenänsä. Larson lähti hakemahan apua yliopistonsa lakiprofessorilta. Professori neuvoo kääntymähän Minnesotan senaattorien puolehen. Monta mutkaa hän juoksi. Lopuksi hän päätyy ent. senaattorin, sitten Kiinas, Perliinis ja Moskovas toiminehen lähettilähän Whithin puolehen, joka lupas ottaa sen asian hoitaaksensa ittensä presitentin luona.
Tämä oli vanha diplomaatti. Piti »kauniin naaman» niin kun täälä sanotahan (= ei tehny mitään) ja ilmootti jonkin ajan perästä, että: ei tuu mitään. — Mutta Larson touhus: eräs Detroitin päivälehti otti ja löi yhtenä päivänä etusivulle »oman» uutisen, että: presitentti on lähettäny tuon protestin konferenssille. Siitä hälinä nousi: mikä maa se Suomi on? Miten se Venäjähän kuuluu?
Saatihin Suomi silloin ensi kertaa Amerikas »tapeetille» ja tunnetuksi, nauroo Larsson.
Amerikan virallisilla erustajilla oli paljo vaivaa ja harmia asian hoitamises. Perille ei sitä tietenkään toimitettu.
Se oli 26-vuotiaan Larsonin ensiveto Suomen puolesta. — Tuon Larsonin kuulun protestin vei myöhemmin Suomen lähettiläs Saastamoinen Suomehen valtionarkistohon säilytettäväksi. Se on 18 sivua pitkä kirjootus, josta vanha Larson toivoos nyt kopiota ittellensä.
Larson on ollu keulamiehenä monellaasis suomalaasten aatteellisia ja talourellisis pyrkimyksis. V. 1938 suomalaasten suuris Delawaren juhlis oli Larson Suomen komitean puheenjohtajana ja juhlapuhujana. Sielä puhui myös tuomari Jackson, se sama mies, joka toimi Saksas Nürnbergin tuomioistuumes natsien ylituomarina. Hän on yksi Amerikan korkeemman oikeuren yhreksästä ylituomarista.
Äskeesten Suomen sotien aikana on tuomari Larson ollut päämiehenä kaikes, mitä Amerikan suomalaaset ovat poliittista ja aineellista apua Suomelle yrittänehet. Entisenä konkressimiehenä, jolla on paljo vaikutusvaltaasia ystäviä, kokenehena lakimiehenä ja Amerikan olojen tuntijana, mutta ennen muuta palavasieluusena ja tarmokkahana isänmaansa ystävänä hän on vaikuttanu ja tehny kaikkensa Suomen hyväksi pitkän elämänsä varrella.
Sitä olen yrittänyt ja tulen tekemään elämäni loppuhun asti, hän sanoo ja puristi lujasti kättä. — Kiitollinen isänmaa onkin jo 1920 antanu hänelle Suomen Valkoisen Ruusun.
Mutta Larson on myös erikoosesti italialasten kunnioottama. Hän on heirän lakimiehensä ja poliittinen avustajansa, niin että Italian kuningas Emanuel III on hänelle antanu korkian kunniamerkin.
Hän on meirän ent. Amerikan lähettilähän Hj. Procopén läheenen ystävä.
Siinä oli Suomella mies ja loistava erustaja, taitava diplomaatti, joka voitti olemuksellansa kaikki puolellensa ja Suomen asialle! Kun Proco tuli diplomaattikutsuuhin, niin kaikki vierahat ottivat hänet aina vastahan kättentaputuksin! — Ja Washingtonis annettihin hänelle parhaana diplomaattina kunniapalkinto! kertoo Larson silmät loistaen. Proco hankki Suomelle niin lämpimiä ystäviä, että eräs upporikas puolalaanen leskifrouva käytti paljo rahaa Suomen asian hyväksi.
Mr Havela oli järjestäny mulle käyrä puhumas mones paikas Minnesotan valtios helmikuun aikana tutustuakseni ja nähräkseni sielä tärkeemmät ja suurimmat suomalaasten asuunpaikat. Olikin erinomaanen asia, että oli sellaanen kyyttimies kun Havela oppahana, joka tuntee kaikki ihmiset ja paikat. Liikemiehenä ja viiren pankin johtokunnan jäsenenä näillä seuruun hän oli perillä paikkakuntien teollisuus- ja kauppapuolesta, työoloosta, palkoosta ja elämänmenosta.
Osuuskauppaliike, sekä kuluttajaan että tuottajaan taholta alkanehena on täälä Amerikois aika voimakasta. Erityysesti täälä »Keski-Lännellä», niin ku Michiganin, Minnesotan ja Visconsinin valtioota sanothan. Täälä on melkeen joka suomalaasten asuunpaikas maalla ja kaupungiis »Co-opia», se on osuuskauppoja ja liikkehiä, suomalaasten alkamia ja johtamia, vaikka niihin on liittyny paljo toiskielisiäkin. Niillä on suuri keskusosuustukkukauppakin, joka hankkii ja myii niille kaikellaasta tavaraa. Niitä on ollu tääläkin kahta linjaa: tavallisten ihmisten eli »porvarien» ja sitten kommunistit aikoonansa perustivat tai »valloottivat» äänestämällä ittellensä entisiä yhteesiä liikkehiä. Monet kommunistien kaupat ovat sitten mennehet nurin ja nykyysin ne on hyvin hiljaa ja koittaavat sopeentua muiren ihmisten joukkohon. Mutta tuimia taisteluja on osuuskaupoosta käyty.
Täälä Michiganis on kolmas poliittinen joukko, joista ei tierä mitä ne oikee on aatteellisesti. Niitä sanothan »tuplajuulaisiksi» (IWW = International Workers of World = »kansainvälinen työläisten mailmanliitto»). Ei ne oo kristilliskansallisia (porvaria) eikä kommunistia, ne on siltä väliltä, muutoon vain radikaalisosialistia. Poliittisesti ne muorostaavat Industrialistit-nimisen työlääsjärjestön, julkaasoovat Duluthiis »Industrialist»-nimistä sanomalehtiä, joka on sotajalaalla kommunistia vastahan ja ylivoimaasesti edustaa Keski-Lännen ja Lännen työväenliikettä. Näitä lähellä on myös Michiganin ja Minnesotan voimakas osuuskauppaliike, jolla on Superiorin kaupungis suuri osuuskauppojen keskusosuuskunta, johon kuuluu farmarien porvarillisiakin liikkeetä. Sen vuosimyynti 1947 nousi n. 10 miljoonahan dollarihin. Tämä keskusliike julkaasoo »Osuustoimintalehteä», joka on kans uutislehti, ja sillä on Amerikan suomalaasista lehristä suurin levikki 14 000 kpl. Sen englanninkielisellä painoksella kokonaasta 32,000 kpl:n levikki. Näitä lehtiä tilaavat osuusliikkeet jäsenillensä. Lehtiä toimittaa Heikki Koski, joka on ollu keskusosuuskunnan hallinnon puheenjohtajana monet vuoret ja lehtien toimittajana liikkeen aluusta aikaan, nyt 17 vuotta. Tämä suurliikkeen johto on kokonaan suomalaasten hallus, vaikka siihen kuuluu muitaki kansallisuuksia. Sillä on monia tuotantolaitoksia ja mainospäällikkökin, tamperelaanen nuori mies Joh. Edw. Viitanen, joka on ottanu nimeksensä Whittny.
Käyyn kattomas niiren aika suurta kirjapainuaki, johna oli faktorina viipurilaanen mies. Näin sielä näppärän laitoksen: yksinkertaanen kone, joka kaasuliekillä äkkiä kuivas painetun paperin alapuolelta, koneen käynnis olles.
Kirjapainosta puheen ollen: Amerikan suurimmas lehres Chicago Tribunes on jo neljättä kuukautta latojien lakko menos — ja lehti ilmestyy niin ku ennenki! Se toimitetahan konekirjootetuusta käsikirjootusliuskoosta valokuvaamalla ja painetahan ofsettikoneella. Tekniikkaa ymmärtämätöön lukija ei sitä lehrestä hoksaakkaan, »puustavet» vain on toisellaaset. — Siitä voi pullahtaa aivan uusi menetelmä lehtien toimitustavas.
Pistäysin saman tien Superioris ilmestyvän kommunisti-lehren »Eteenpäin» kirjakaupas ostamas täälä sen painamaa suomalaasta poliittista kirjallisuutta. Jota sainkin aika kasan alennusmyynnillä, sillä liikkeen talourenhoitaja, mr Paasikivi Turuusta, jok oli Suomes käymäs v. 1949, kertoo, ettei se tavara tahro mennä kaupan. Otettihin suuria painoksia, ne on jääny varastohon, ja valtio kantaa veroa painetuusta kappalehista täällä, niin että heirän on täytyny polttaa sitä ja myörä tonnikaupalla paperitehtahisihin päästäksensä kuollehen varaston veroosta.
Sitte ajettihin tukka suorana Cloquetihin, johna oli järjestetty puhetilaasuus osuuskaupan haalille. Cloquetis on muuten Minnesotan suurin suomalaanen paikallinen osuuskauppa, viime vuoren myynti 1,800 000 taalaa. Sielä on isoo paperimylly ja suuri tulitikkutehras, johna suomalaaset käy töis. Ja — pyykkipoikatehras, johna tehrähän justihin samallaasia »poikia» ku Tervajoella!
Iltamas touhus ja toimi ohjaajana tarmokas missis Niemi, joka esitteli kärestäpitään mun melkeen koko juhlayleesölle, jotten kääntymhän keriinny. Sielä tapasin professori K.S. Laurila-vainajan veljen Kalajoelta, samannäköönen, vaikka lyhyempi. Ja Jurvasta karvapartaasen mustapintaasen Ketolan, joka elelöö ja farmaa intiaanien sejas. Hauska mies! Jouruun istumhan kahren kauhajokisen Vihtori Mäen keskellä, toinen Nummijärveltä, toinen kirkolta, jokka eivät ollehet ennen tuntenehet toisiansa, vaikka ovat täälä asunehet lähekkään vuosikymmeniä, ennenkö mä esitin.
»Klokeelaaset» ovat paljo toiminehet Suomi Avun hyväksi. Kerännehet täältä »farmi-kontrilta» pieneltä alueelta 10 000 taalaa ja lähettänehet paljo vaatettavaraa.
Cloquetin vieres on aivan suomalaanen farmikylä nimeltä Esko, joka on saanu nimensä sen ensimääsestä farmarista, oululaasesta Eskosta. Äveriähiä ja menestyneetä farmaria kaikki.
Helmikuun 5. p:nä ajettiin suomalaiselle Palon kontrille, jonka kirkkoon oli kokoontunu paljo väkiä viereisestä Aurooran suomalaisesta townshipistäkin. Taunshippi on sama kun meillä Suomes pitäjä. Se on 6 mailia kanttihinsa.
Amerikas on maa jaettu suoraviivaasesti läpi koko laajan maan »ruutuihin» etelästä pohjoosehen ja irästä läntehen niin kun maapallo. Townshipit on vieretysten ja perätysten kun tammipelilauta. Ja ne on numerootukin järjestyksehen, että kun tietää »korkeuren» ja »leveyren», niin löytää kartalta heti paikan. Muutamia taunsippiä yhres muorostaa sitten »kauntin», jolla on oma pikkupääkaupunkinsa ja keskus viraastonsa sielä. Kauntit sitte yhtehensä muorostaavat valtion, niin kun Minnesotan, jolla taas on oma pääkaupunkinsa, parlamenttinsa ja hallituksensa. Minnesotan valtion pääkaupunki on St. Paul, joka on pieneet kun Minneapolis, josta jokisilta vain eroottaa. Useen onkin valtiootten pääkaupungit pieniä niin kun New Yorkinkin valtion pääkaupunki on pieni Albany.
Että saisitta jonkillaasen käsityksen Amerikan suuruuresta, sanonkin vain, että Amerikas on moni valtio paljo suurempikin alueeltansa kun koko Suomi. — Suomi ei oo enää 135 tuhatta neliömailia. Kalifornia on 158, Michigan 58, Minnesota 85, Montana 147, Ohio 41, Oregon 97, Texas 267 tuhatta neliömailia. Ja koko Yhrysvaltaan pinta-ala 3 miljoonaa neliömailia. Ja Kanaata, joka on ittenäänen Englannin alusmaa, on vielä suureet kun koko Amerikka alaltansa. Se on 3,7 miljoonaa mailia.
Mutta Neuvostovenäjä olis 8,4 miljoonaa samaa mittaa. Ettäs tierättä.
Kyllä heti huomaa, mikä on vetäny suomalaasia näihin mettäseutuuhin maata puskemhan, kiviä ja kantoja pelloksi raivaamahan. — Se on järvet, koivumettät ja mäjet.
Täälä Palon kontrillakin on kun Suomes, paljo kaunihia järviä ja mäkiä. Karjaa pääasias pitäävät, muutakin viljelöövät omaksi ja karjan eloksi. On järvis kalaa, mettäs riistaa, jos on karhujakin yhä vielä tuvan nurkkia nuuskimas.
Tuntui oikeen kotooselta kertua nuolle supisuomalaasille ihmisille Suomen oloosta ja sotien kärsimyksistä. Puhuuvat purkista suomia, leviästi vetiväkki ärrän päälle. Olis kun olis ollu maalla kirkos sielä kotopuoles. Se vai, että vaatetus oli vähä toisellaasta, punaasia ja harmahia amerikkalaasia paksuja puolitakkia, isoot »ropessit» (kummikengät) jaloos ja naisväjellä hattuja, nuoremmilla naisilla nyt täälä taas uutta muatia kaulahittet pääs. Ja että kaikki meni ja tuli »kaaroolla».
Oli tullu paljo lunta, n'otta miehillä oli kova työ lapioora tie auki kirkkomäjelle ja lämmittää kirkko. Emännät olivat tuonehet kaffit, sokurit, maittilat ja monellaaset kaffileivät ja pitivät samalla »kahviaiset» Suomen hyväksi. Ne on paljo touhunnehet ja saanehekki apua Suomelle.
Istuskeltihin siinä kaffin ääres ja juteltihin Suomesta ja sukulaasista. Jussi Koski siinä, vanha mies, kertoo jotta hän välipalooksi pruukaa kirjootella näytelmä kappaleinakin, joita täälä on näytelty. Yrittää saara veljenpoikaa Lappajärveltä tänne farmille, vanhoja kun ovat. Niin on tämä Palon kontri suomalaasta paikkakuntaa, että sinne tullehet ruottalaaset ja norjalaaset naapuritkin puhuuvat suomia.
Ja sitte taas tukkasuorana Evelethin kaupunkihin, johna oli puhetilaisuus Auditoorion suures alasalis. Viethin suoraa Keturin Jaakoon veljen Alfreetin kotia. Ei Jaakkoo ollu puhunukkaa jotta sill' on veliimies Amerikois, ja niin samaa näkyä että heti tunsin! Kova poika Pohjanmaalta mailmaa vastahan s'oon tämäkin. Tämä Alafree täälä runoolookin ja voii hyvin. Sielä Auditoori-salis oli väkiä kun merenmutaa ja eteläpohjalaasia oikee trusapäis. Tuli kaks jenkkiä, jokka sanoo, jotta n'oon Ikoolaasia Ylihärmän Hirvelästä. Toinen näistä, Väinö, täälä on Eveletin kaupungin suuren soittokunnan kapellimestari. Siin' on paljo suomalaasia. Ne täälä onkin oikee musiikkikansaksi tunnettuja, soittajia ja laulajia, ammattiopettajia kouluus. Oon tavannu kymmenittään yliopistos musiikkimaisterin suorittanehia miehiä ja naisia, n'otta niitä on varmasti enempi täälä kun Suomes! Moni suomalaanen työmies kouluttaa täälä lapsiansa musiikkeriksi vain, yliopistoja myöri.
Sitten tapasin Härmän Kotoluhrasta meirän taloon trenki-Jussin lesken täälä, joll' oli kaks niin komjaa enklantilaasta tytärtä, jotta silmiä huikaasi! Se missis sanoo pannehensa monta kertaa mun housunklaffini kiinni, kun itte en saanu. Nyt vasta sain tilaasuuren kiittää sitä. Muistin heti kuinka se trenki-Jussi peljätti mua ja Heiskan kakaroota, kun se sikaa tappoo, ja me kersat sille liputimma kieltämmä ja älvistelimmä, — että se kalttaa ja tappaa meiräkki.
Kuulin sielä yhreltä halsualaaselta, kuinka se oikee oli, kun »Halsuan pienes kappelis pappi ja lukkari tappeli, ja seurakunta laulaa luritti». Kertoja, vanha mies jo, oli siinä itte mukana ja oikiastansa syntipukkina. Lukkarilla oli nätti tytär, jota pappi yritti ittellensä, mutta kylän poikia tuli välihin. Ruvettihin puhumahan, jottei se flikka siitä papista perusta ja että se päästää muita. Se Halsuan pappi oli ruattalaanen, suuri ja ylpiä mies, joka huonosti mongerti suomia, pröystääli sielä fintuppien sejas ja ryypiskelikin. Kun se lukkarin nätti flikka ei ruvennu pappihin suostumhan — sen nimi oli Isak Elenius — purki pappi kiukkunsa lukkarihin, jonka verorästit tresaji aina monta vuotta jäliis. Yhtenä sunnuntakina sitte luki pappi suurella äänellä pöntööstä verosaataviansa, ja oikeen huuti lukkarin nimiä, jotta siltä on monelta vuorelta maksamata. Lukkari oli pannu virren numerot taululle ja orotti sakastis, kun pappi tuli sinne. Sanoo sitte vain papille, ettei sen olsi tarvinnu hänen nimiänsä niin kovin huutaa. Silloon pappi kävi lukkaria hatruksihin kiinni. Lukkari, joka oli friski mies, huitaasi takaasi, n'otta pappi kaatuu sakastin laattialle.
Ja »seurakunta laulaa luritti, kun lukkari pappia kuritti».
»Rauta-ränssiksi» sanoovat suomalaaset Duluthista länteen olevia suuria rautakaivosalueeta, johna elää paljo suomalaasia mainariina pienis kaupungiis, jokka on noussehet kaivosten äärehen. Suurin kaivos on Hibbing, mutta suurin kaupunki ja koko »rauta-ränssin» keskuspaikka on Virginia, johna on n. 20 000 asukasta ja niistä yli puolet suomalaasia.
Sinne oli järjestetty Minnesotan suomalaasen historiallisen seuran juhlakokous ja »banquetti» eli illalliset lauantaina, helmik. 7. päivän illaksi. Se juhlallinen ja suuri tilaasuus pirettihin kaupungin vapaamuurarien suures juhlasalis ja oli väkiä kerääntyny pitkien matkojen takaa. Yli 300 henkiä oli mones pitkäs pöyräs päivällisellä.
Minnesotan valtio täytti vuonna 1949 100 vuotta ja juhlapuhujaksi oli kuttuttu Minnesotan engl. historiaseuran sihteeri, joka piti pitkän englanninkielisen katsauksen Minnesotan valtion kehityksehen, pitkän vuosilukuluettelon, jota mä en jaksanu kuunnellakkaa. Mä kattelin vain sitä suomalaasta juhlavaa yleesyä, jota oli niin paljo, fiiniä ja hyvinpujettua kun Suomes ainakin hianoolla päivällisillä. Ja kaikki puhuu enkliskaa virallisesti — ja suomia keskenänsä.
Kokouksen alootti pastori H. Matero kaunihilla englanninkielisellä rukouksella, jossa hän muisti Suomeakin »isiemme maata». Komia, pitkä mies Arnold Lahti toimi kuuluttajana ja juhlamenojen ohjaajana: englanti käyy leikkisästi ja sulavasti, suomi pakkas kangertamahan ja sanat välihin loppuu. Saatihin kuulla suomalaasen Jack V. Anderssonin Suomi-sekakuoron rytmikkähiä ja reippahia suomalaasia lauluesityksiä pariin otteesehen. Tämäkin »Antessoni» on o.s.Tenkkuja Ylistarosta. Kuorolla on hyvät ääni varat, lahjakkahia solistia, sointuu ja soittuu kun kannel musikaalisen johtajansa kouris. Se on yks Amerikan suomalaasista, enää harvoosta, valiokuoroosta, ja on kuulunu puheeta että se lähtis Suomehen käymähän.
Sen pitkän jenkin kuivan puheen aikana ehriin silmäällä, miten juhlatoimikunnan missikset olivat hauskasti kotimaan muistoolla koristanehet juhlapöytiä: oli kukkia ja Suomesta tuotuja vanhoja rakkahia kupariesineetä pöyrillä, kaffipannuja, oli kolmijalkaanenkin varsipannu, jonka Suomesta oli kotua tuonu Riistavedeltä isuäiteensä muistona naispappi Milma Lappala-Erkkilä, oli vaskisia kynttilänjalkoja ja vanha »moortteli», »tömppä» sisällä. Tuli mielehen, etteipä mumma sielä Suomen syränmailla voinu kuvitellakkaan, että hänen vanha kolmijalka-kaffikannunsa joutuu vielä joskus seisomhan oikee kunniapaikalla juhlapöyräs kaukana Amerikan kaupungis. Seinillä komeeli Suomen vanhoja ryijyjä ja täkänöötä. Olipa sielä naisilla Suomen kansallispukujakin.
Seuras pitkä rivi tervehryksiä Minnesotan suomalaasten historiaseurojen erustajilta eri puolilta valtiota. Tämän yhristyksen ovat perustanehet 4 vuotta sitten, kun Delawarejuhlis valittu historiakomitea ei oo saanu mitään aikahan, lähinnä Alex Kyyhkynen Duluthista, joka on sen innokas puheenjohtaja, ja Einar Lauley (ent. Laulaja, Laihialta) Virginiasta. Seura on maalauttanu Juho Rissasella suuren seinätaulun suomalaasista uudisraivaajista. Sitä säilytetähän Minnesotan pääkaupungin St. Paulin kirjastosalin seinällä. Täs juhlas lahjootti kuvanveistäjä Mauno Oittinen seuralle relieefiveistokset toimittaja John Ollilasta, pappismies Henry Sarvelasta, naispappi Milma Lappala-Erkkilästä, tohtori John Räihälästä ja A.W. Havelasta isokokoisen rintakuvan. Nämä ovat kaikki ansiootunutta Amerikan Minnesotan vanhaa suomalaaspolvia.
Kunniapöyräs istuu ja esiteltihin kaks vanhinta Minnesotan suomalaasta: Amalia Matson, 90 täyttäny, joka 15-vuotiasna on tullu tänne Oulun puolesta ja oli vielä aika vilkas missis; ja mr. Metsä, 84 v. Se oli oikee mahtava Minnesotan suomalaasten juhlahetki esiraivaajien muiston merkiis. Seuran jäsenet keräälevät taltehen henkilötietoja vanhan polven suomalaasista, jokka monin paikoon ovat ollehet tämän Pohjois-Minnesotan ensimmääsiä uudisraivaajia ja asukkahia, samoin kuin kaivosmiehiä. Vanhat miehet jutteli, ettei ollu teitä, ei kinttupolkuja, kun he tänne ensiksi tulivat, ja nyt on kasvanu kaupunkia. Seura pitää varansa, ettei käy kun Delawaren suomalaasten historian kirjootukses, että ruottalaaset omiivat kaiken kunnian suomalaastenkin osalta tämän uuren maan asutuksesta. Siksi suomalaaset nyt ovat ryhtynehet puuhiin tarjotaksensa Minnesotan satavuotishistorian englantilaasille kirjoottajille suomalaaskansankin osuuren.
Kun Minnesotan valtio kesällä v. 1949 vietti 100-vuotis-valtioksi tulemisensa juhlaa, määräs se elok. 21. päivän suomalaasten päiväksi ja Suomesta se kutsui kaksi valtion erustajaakin juhliin.
Virginias mä tutustuun moneen eturivin suomalaasehen. Iloonen ja hauska tuttavuus oli Hermanni ja Maija Heino Isoonkyröön Lehmäjoelta. Ensin lähti Hermanni sieltä 1901 ja Maija peräs 1902, menivät heti naimisihin täälä Eveletis, niin että kyllä niillä oli ollu vispiläkauppoja jo sielä kotona. Sieltä s'oon Tikkurin loukolta Hermanni, sen veliimies, Jussi käyttää Tikkuri nimiä ja kolmas velii, Aittanen, on Helsingis Vaasan Höyrymyllyn ofiisis. Hermanni on räätälimestari, taitomies, jonka puvut »istuu» kun valettu, Maija kuulu naisten ompelija, ovat pitänehet räätälinliikettä Virginias nelisenkymmentä vuotta, mutta nyt sairauren takia lopettanehet. Maijalla on niin ilkiä nivelreumatismi, »ettei voi hyppiä, vaikka mieli tekis», kun rookattihin, niin kun se sanoo.
Istuun pari tuntia heirän hauskas seurahnansa, ja kun pois lährimmä, kehuu Havela Maijan esittävän Jaakoon juttuja »notta sä oot kun puu-äijä sen rinnalla». Ja tulikin sitten iltamihin se Maija, en tierä paariilla vaiko hammasta purren, ja esitti niin iloosen veikiästi ja ehtakyrölääsellä murtehella »Mykän pusun», että muakin nytkytti ja myänniin Havelan ollehen oikias. Kärestä pitään kiittelin.
Syrän kurkus Maija kertoo heiränkin koris eletyn talvisoran päivinä Suomen puolesta. Heirän ainut poikansa oli Amerikan armeijas, haavoottuu ja sai »purppura-sydän-mitalin», jonka US:n armeija on antanu haavoottuneellensa, niin kun Mannerheimin »Sururisti» annettiin kaatuneen omaisille meillä.
Virginiasta olis kovin paljo kertomista. Tutustuun sielä ehta savolaasehen »jeevelihin» ja sen iloosehen missiksehen, joka trahteeras meitä upias korosnansa mahtavalla hopiakalustolla. Arvaatta siitä, jotta se Savolainen on kulta-, hopia-, kello- ja jalokivikauppias, ja suuri onkin, oikee kansaanvälinen Savolaanen kultaseppä-suku. Sillä oli samalla karulla kaks suurta »juveleeri»- eli jeeveli-liikettä. Tuntuu hauskalta, kun niiren moniväristen liikekilpien eli »Sainien» niin ku täälä sanothan keskellä loistaa Virginian valtakarulla suurena selvällä suomenkielellä jotta: Savolainen.
— Kuinkas te ootta pitäny kiinni pitkästä nimestännä? imehtelin.
— No, kah, kun minä oon — Savolainen, oekee savolaesten Aaprahami. —Tulehan kahtomaan minun kauppooni, hän haastoi.
Ja olikin siinä kattomista, niin upia ja monipuolinen se on. Oli satojen ja tuhansien taalojen timanttia ja sormuksia, hopiaa jos mistä laista, koruja ja taire-esineetä. Äveriäs, lupsakka miäs, täynnä veikeetä juttuja. Sieltä kuopion puolesta lähteny, käyny kisällinä oppia hakemas Ruottis ja Saksas ja täälä liikettä pitäny jo lähes 40 vuotta. Tuloo hyvästi juutalaasten kans toimehen, ei ne savolaasta petä, kun kattoo etteensä — sanoo. Sen yks velii on jeevelinä Duluthis ja toinen Norjan Oslos pitää kultakauppaa, kans Savolaasena.
Nyt saa laihialaaset nostaa noukkaansa: täälä Virkinias pitää hienoa naisten vaatetuskauppaa Einari Laulaja Potilan kylästä, n. 55 v:n ikääne, ryhrikäs ja tarmokas pisnesmies ja poliittinenki tekijä, ollu vuosia valtion lainlaatijakunnan jäsenkin. Nimensä se on lyhentäny Lauleyksi, eli Lauli, joka soii hyvin ja passaa enklantilaasenkin korvahan. Ollu täälä yhtehensä jo 40 vuotta kauppamiehenä. Missis on maas syntyny suomalaane, pyöriä ja siro niin kun muotikaupan frouvan passaakin.
— Jaa-ah, sanon mä, — jos Suomen naiset pääsis Lauleyn ylis- ja alusvaate-kauppahan sorminensa hääräämähän, kun kaikki hyllyt ja ripustimet on ihania kläninkejä, hamehia, puseroota, sukkia, kangasta, hattuja ja käsilaukkuja täynnä, niin pian olis hyllyt tyhjänä.
Tapasin sielä tämän seuruu ehkä vanhimman asukkahan, oikee »paioneeriä» eli »old taimareita», suomalaasten ensimmääsiä uranuurtajia »rauta-ränssillä», Adolf Pernun, joka on synt. 1869 Kälviällä. Perhe muutti sitten Himangan »plassille», kun Himanka vielä kuului Lohtajahan. Aatolfi tuli jo 1888 Amerikkahan, Hancokkiin, johna meni naimisihin 15-vuotiahan Anna Ahon kans, jonka vanhemmat oli Puolangalta. Annan äiti eli vielä Kuparisaarella ja oli 98 vuotta vanha.
Adolf ja Anna ovat aina ollehet syvästi uskonnollisia, lukeutuen apostoolis-evankeelisen (lestadiolaiseen) uskonsuuntaan. Heillä on ollut 19 lasta, joista 12 elää ja niistä 9 poikaa; on 32 lastenlasta ja jo 2 lasta viirennes polves. Elämä oli siihen aikahan suomalaasten kesken villiä ja jumalatoonta menua. Hän perusti Hancokkin Koitto-nimisen ensimmääsen raittiusseuran. Tuli huono aika, kaivostyöt sielä lopetettihin ja paljo suomalaasia joutuu kulkeelle. Pernukin siirtyy nuoren vaimonsa kans läntehen työnhakuun ja pääsikin töihin Virkinian seuruulle, kun sinne ensimmäästä tietä ruvettihin raivaamahan. Se oli kovaa aikaa toimehentulon ja kaiken puolesta. Samana päivänä kun heille toinen lapsi syntyy, hirtettihin sielä franskalaanen mies lapsenraiskauksesta.
Siihen aikahan alkoo rautaränssillä rautamalmin kaivaminen ja tuli lisää suomalaasia. Hän perusti silloon taasen raittiusseuran ja rupes puuhaamahan seurakuntaakin, kun ei ollu lähimaillakaan pappia. — Hän kertoi rutiköyhästä ja sairahasta saksalaasesta, joka asusti naapurina koirankopis ja koitti elättää ittiänsä jäniksiä pyytämällä. Kun se sairastui kovasti eikä sillä ollu enää mitään syömistä, vei Pernu sille ruokaa ja kuttuu katolista pappia kattomahan. Pappi laihnas sille 300 taalaa ja toimitti sairaalahan, jonne se mies kuoli. Miehen maa otettihin velaasta ja jälkehenpäin havaattihin, että sen kopin alla oli n. 50 miljoonaa tonnia rautamalmia.
Pernu oli ahkera ja tunnollinen mainari, n'otta siitä tehtihin ennen pitkää ylityönjohtaja kaivokselle. Häntä pyyrettihin työnjohtajaksi Suomehen Pitkärannan kaivoksellekin, mutta ei lähteny. Opetti toisen miehen, joka sitten lähtikin. Pernu on ensimmäänen, joka rautaränssillä käytti timanttiporaa ja oli niin taitava, että tarjottiin työnjohtajan tointa Venäjällä, Siperian kaivoksihin, mutta ei lähteny. Pernu on ollu jo kauvan eläkkeellä vaimonsa kans, poikansa farmilla lähellä Virkiniaa. On raitis mies, ei polta tupakkia, nuuskaa vain.
Tapasin myös jo 75 v. täyttänehen Konsta Kykyrin, syntyisin Halsualta, tullu Amerikkaan 1890, nuorekas ja hommanmies kaikis suomalaasten aatteellisis harrastuksia. Toimii nyt aikansa kuluksi Päivälehden asiamiehenä. Häneltä sain paljo hauskoja tietoja Amerikan suomalaasten isänmaallisista puuhista Poprikoffin aikana. Silloonhan sinne lähti tuhansia nuoria miehiä asevelvollisuutta pakohon. Poprikoffi yritti virkavallalla toimehenpanna ns. laittomat kutsunnat hajottaaksensa suomalaasekkin asevelvolliset ympäri Venäjää joukko-osastoohin. Mutta Suomen kansa panikin tenän etehen, tehtihin »lakko», ei menty. Vai muutamia »rikkuria» ilmestyy paikalle ja ne joutuuvat kaiken kansan silmätikuuksi ja painostuksen alaaseksi. Se oli kiihkeän isänmaallista aikaa, ja kesti pari kolme vuotta, niin että Poprikoffin täytyy luopua yrityksestä ja Suomen piti uppiniskaasuutensa maksaa 20 miljoonan vuotuisella »sakolla». Se oli silloo hirviä raha ja korvaus Suomen kukkarosta.
Silloon juuri, ns. routavuosina, lähti Suomesta tuhansia nuoria miehiä Amerikkahan ja ympäri mailmaa. Karkulaasia auttoo Suomen virkamiehet ja kaikki ihmiset. Joskus laivarannas passia vaativat venälääset santarmitkin: pisti vain viinapullon tai pari markkaa kourahan, niin mitään se ei huomannu! Ja moni laivan kapteenikin Hankoniemes vähä orotteli, että viimmeeset »jänikset» (passittomat) kerkesivät loikata lairan yli laivahan.
— Ei Amerikooskaan silloo rannas passia tai nimiä kysytty. Sai mennä minne vain, kertoi Kykyri. — Oon tavannu noita »poprikoffin» aikaasia, nyt vanhoja miehiä, lähes 50 vuotta maassa ollehia jos kuinka paljo. Ja ne on vielä yhtä lujia ja innokkahia Suomen miehiä kuin silloonkin. Ilolla ne muistaa ja kertoo yksityiskohtia »siitä kun mä lährin». Kuin eileenen päivä on se muistos heillä.
Konsta Kykyri kertoo, jotta niihin aikoohin perustettihin täälä Kalevan Ritarien ja sitten Kalevan Naisten laillinen salaseura, suomalaasten miesten ja naisten erilliset veljeys- ja sisarjärjestöt ylläpitämähän ja vaalimahan kansallista yhteestuntoa keskinääsen avun ja yhteestyön perusteella. Samalla velvoottaa jäsenyys raittiisehen, siveellisehen ja uskonnollisehen elämähän.
Kalevan Ritariilla on niin kun muillakin vapaamuurariseuroolla salaaset symbooliset rituaalinsa elikkä uskonnolliset menonsa. Sen perusti Montanan valtios v. 1898 John Stone, alkunimeltänsä Stenvall, Oulusta merille lähteny merikapteenin poika, joka oli lukenu ylioppilahaksi Suomes. Hän oli omaksunu väkevästi J.V. Snellmanin aatteet ja vetos aina oppi-isähänsä. Kun Poprikoffilla ja Seynillä oli tarkootus venäläistyttää Suomen kansa ja hävittää meirän kansallisuus, niin Amerikkahan siirtynehet suomalaaset päättivät säilyttää suomalaasen kansallisuutensa ja kansan olemasolon ainakin Amerikan manterehella.
Kalevan Ritariilla ja Kalevan Naisilla on laaja järjestönsä ympäri Amerikkaa. Miehillä on Majansa (engelskaksi niitä sanotaan lodge, ladsh, Euroopan puolella looshi) ja naisilla Tupansa. Yhteesnimellä niitä sanotahan Kalevaisiksi ja ne julkaasoo vuosittaan kaunista vuosialpumia. Kalevaisia on tuhansia Amerikas ja ne on kaikki kunnon ihmisiä ja isänmaanystäviä. Huonot ja heikot erootetahan järjestöstä. Perustaja Stone kuoli pari vuotta sitten. Vuonna 1948 Kalevan Ritarit vietti 50-vuotisjuhlaansa. Ilmestyi muistojulkaisu.
Kykyri kertoi, että samoohin aikoohin kun Stone perusti »KR» Montanas, kuohui suomalaas-isänmaallinen mieli Michiganin Ironwoodis niin, että sielä suomalaasen papin J.V.E:n johrolla perustettihin julkinen aseellinen järjestö »Suomen Pojat» entisistä Suomen sotilaista, vaikka lähtemään Suomen aktivistille avuksi. Samoon oli sielä silloon puolalaasilla vielä suurempi aseellinen kaarti isänmaansa puolesta keisari-Venäjää vastahan. Ja norjalaasilla kans komppania — Ruottia vastahan ittenääsen Norjan puolesta. Norjahan oli silloon Ruottin alla. Ero tuli muistaakseni 1905. Kaikki nämä sorretut kansallisuuret toimehenpanivat suuret yhteeset kesäjuhlat Ironwoodis kesällä 1895. Niillä oli kullakin joukolla omat uniformunsa ja kiväärit olaalla. Suomalaasilla oli pitkät Meksikosta ostetut »torrakat», jokka oli maksanu 4 taalaa kappales. Miehet itte maksoovat munteerinkisakin ja aseet. Se oli mahtavaa kattella ja kansa hurras, kun komppaniat marssiivat pitkin katuja. Suomen joukko herätti suurinta ihastusta, sillä ne oli kaikki vanhoja sotakoulun käynehiä miehiä ja marssiivat kun kynttilät pystys ja yhtä jalkaa.
Pirettihin harjootuksia ja oltihin innos. Mutta sitte tuli Montanasta Kalevan Ritarien lähettiä, jokka piti kokouksia ja seliittivät, jottei me pikkuunen joukko Amerikan suomalaasia aseellisesti mitään mahra suurelle keisari-Venäjälle. Meirän on taisteltava aatteellisesti Suomen kansan kansallisen tietoosuuren säilymisen, kehityksen ja sivistyksen puolesta. Seurauksena olikin, että aseharjootuksista luovuttihin ja yhryttihin Kalevan Ritariihin ja perustettihin Maja.
Kalevan Ritariilla on paljo omia kokoustalojansa, joissa pitäävät säännöllisiä kuukausikokouksiansa, seuraavat innolla ja lämmöllä Suomen kohtaloota, toimivat suuresti, vaikka hiljaasuures, Suomen avustamiseksi, harjoottaavat itteopiskelua, pitäävät luennoota ja ylläpitäävät kiintiää veljeyttä ja avunantoa keskenänsä. Vaikian periaatteellisen hankauskohran on tuonu esiin se, että toinen ja kolmas polvi kielen puolesta nopiasti enklantilaastuu. Harkitahan parhaallansa toisen kielen käyttöoikeutta kokouksis, mutta tultanee vaatimahan erellensä suomenkielen taitoa.
Minä sain mitä parhaan käsityksen Kalevan Ritariista. Se on suomalaaskansallisin, isänmaallisin ja humaanisin sivistys- ja veljeyspiiri Amerikan suomalaasten keskuures.
Virginiasta lähti se Laihian Einar Lauley kyyttihin mua Hibbingihin, johna on maailman suurin rautamalmin avokaivanto. Rautamalmi alkaa maanpinnasta asti, ettei muuta kun lapioora vain. Useemmat kaivokset on »umpikaivoksia», maan alla.
Mä sanoon sitte Laulille, että mun pitää esti ostaa valokuvia tästä Virkinian kaupungista ennenkö lährethän.
— Oo, ei niitä ostaa tarvitte, mennähän kaupungin mainos- ja matkailutoimistohon, se on aiva sitä varte.
Täs sopiikin kertua, että kaupungit ja eri valtiot pitäävät Amerikois hyvää ja kovaa mainosta turistiille eli huvimatkaalijoolle. Niillä on oikee eri »ofiisi» eli toimisto matkailijoota varten. Ja paljo kuvitettuja, kaunihia julkaasuja ja matkakarttoja, joita annetahan ilmaaseksi ihmisille. Sielä neuvotahan ja saa kysellä mitä vain, junien ja pussien kulkua, piletin ja hotellien hintoja. Ystävällisiä ja avuliahia ovat kaikille.
Virginian kaupungin matkatoimistos oli kaks hoitajaa ja molemmat suomalaasia, vaikka se nätti flikka, Harju nimeltään, maas syntyny jo kolmannes polves, ei aluuksi tahtonu suomia puhua. Sanoo niin unohtanehensa ja pelkäs sanovansa väärin. Mies oli sotilas ja se puhuu selvää kyröläästä. Se hoiti samalla sotilaitten värväystoimistoa. Amerikalla on värvätty sotaväki. Niillä on aika hyvä palkka, monet etuuret, ja saavat aika hyvän eläkkeen. Suomalaasia palveloo paljo Amerikan eri aselajis, varsinkin laivastos ja lentovoimis, mekaanikkoona ja lentäjinä. Presidentti Trumanni silloon vaati konkressilta pikaasta yleestä asevelvollisuutta. Sitä täällä on nuoret miehet haistellehekkin, niin että ovat paljolta asevelvollisuusijäs olevat jo mennehet puoli vuotta ennen vapaaehtoosina armeijahan sillä lailla saaren valita aselajin.
Se Hippingin »avo-pitti», se oli torella nähtävyys ja amerikkalaasta hommaa. Se on 8 mailia pitkä, n. mailia leviä ja ehkä jo puoli mailia syvä kuoppa, ja muoroltansa kun väärä makkara Hibbingin kaupungin ympärillä. Pituutta siinä kuopas on siis suomeksi n. 15 kilometriä. Kun siinä kuopan syrjällä seisoo, tuntoo ittensä kun kärpääseksi puurofarin lairalla. Sinne alha kiertelöö junat laitoja myöri pohjalle, »hullu-jussit» kouraasoovat 5—6 tonnia kerrallansa kuopan reunasta »ooria» eli malmia, kääntyyvät kauhansa kans ja purottaavat rautatievaunuhun eli isoohin »trokeihin». Kolme—neljä kouraasua, niin on lasti täysi.
Sitä kuoppaa kaivaa eri puolilta montakin komppaniaa, yhtiötä, mutta Oliver-komppania on ostanu toisia ja nyt runnaa melkeen yksin. Nämä Hibbingin, Chisholman ym. seurut, eli koko »rautaränssi, on kymmeniä mailia ympärinsä rikasta rautamalmia. Ne on kyllä tutkittu ja yhtiöt ostanehet ittellensä, mutta ei ne ilmoota tietojansa niiren rikkauksista, eiväkkä alkaa töitä niis, sillä silloo joutuusivat maksamahan niiren omistusarvosta veroja. Rautaa piisaa käynnis olevis kaivoksis ja myirähän niin paljo kun on kysyntää.
Hibbingin avopitti on korkiaprosenttista malmia ja sijaattoo juuri Hibbingin kaupungin alla. Siksi on kaivettu kaupungin laitahan se kaivos niin ku makkara sen ympärille. Jo 20 vuotta sitten osti komppania Hibbingin hautausmaan ja siirti kaikki vainajat toisehen paikkahan. Sitte se osti koko kaupungin rakennukset ja tontit, n'otta Hippinki siirrettihin tilaansa tuonnemmas. Hibbingi on 4,000—5,000:n kaupunki! Vanhoja taloja seisoo vielä tyhjinä paikoillansa, mutta revitähän sitä mukaa kun kuopan laita laajenoo.
Amerikkalaaset on niin yhtä poikaa, suomalaasekki, Amerikan puolesta, n'otta kaikki on »suurinta mailmas», ja että meillä on ja meillä mälläthän. Mua Suomen miestä oikee kiprutti ja pisti vihaksi Suomen puolesta. Kun siinä sen »mailman suurimman avo-pitin» lairalla seisoomma, niin tuo Rurolta lähteny Lauli takakenos molemmin käsin viisooli ja kehuu, jotta: mailman suurin, — niin mä sanoon jotta:
— Meilläpä Suomes ja Härmäs on mailman suurin perunakellari Krouvinkankahalla! Sinne saa ajaa junalla 20 vaunua peräs eikä häntääkää näjy!
N'otta Laulin meni suu tukkuhun eik' ollu enää mitää sanomista...
— En m'oo kuullukkaa, sanoi.
— Joo, sanoon mä ja sylkääsin koko avo-pittihin, jotta: on meilläkin jotakin.
Lauli oli kova kuljettamhan mua ja näyttämhän. Piti kattua hippinkiläästen ylpeys. Joitakin vuosia sitten oli valmistunu Hibbingin kaupungin mahtava yhteeskoulu eli haiskuuli. Se onkin torella suuri, komia kaikkine mahrollisine opetushuonehiinensa ja mukavuuksinensa, sekä oppilahille että opettajille. Opettajat on täälä Amerikois kans nälkäpalkoolla, huonommat palkat kuin ruumiillista työtä tekevillä. Seurauksena onkin ollu, että opettajat on paljolta siirtynehet muihin hommihin ja opettajapula on niin suuri, että opettajiksi on pitäny ottaa ketä vain on kiinni saatu. Erityysesti pisti silmihin suuri urheelukenttä kaikellaasine varusteenensa verkkoairalla eristettynä koulun pihamaaksi. En muista, montako miljoonaa se on tullu maksamahan, mutta »suurin» ja mahtavin haiskuuli se vissihin on koko Ameriikas — ja kaupungin finanssit pahasti retuperällä. Niitä manaa kaikki ja kehuu kouluansa.
Mentihin vielä sanomahan »haloota» ja kattomhan kaupungin hallitusta ja ofiisia sekä sitte Hibbingin suurta, komjaa poliisimestaria, joka on norjalaane ja Laulin hyvä ystävä ja taitaa olla sen puoluetoverikin. Lauli kun on tärkiä tekijä Virginian paikallisosaston, en ny muista oliko se temokraatti vai repuplikaani puolueen vaalitoimikunnan »manaaseri», napa. Hauska mies olikin se poliisimestari. Tyrkkäs esti suuren sikaarin mun suuhuni »gläd tu sii juu», vei kattomhan poliisilaitoksen rautahäkkiputkia, lujat oli, ja poliisit lihavia, ystävällisiä setiä.
— »Snake norsk?» mä kysyyn, kun se sanoo olevansa norjalaanen, jotta puhuuko se norjan kieltä. — Huitaasi kärellä ja nauroo, jotta oon aikoja sitte unohtanu, lapsena vähä ymmärrin. Norjalaaset ja ruottalaaset varsinkin täälä unohtaa pian oman kielensä, toiset jo ennen kun ovat uuren oppinehekkaa.
Ja sitte se norjalaane poliisimestari tarjos, jotta hän lähtöö mua poliisilaitoksensa autolla ajelemhan ympärinsä vaikka koko päiväksi, ei hällä oo mitään tekemistä. Ja sitte selves, jotta sen missis on suomalaane, Lempi Välimäki Kurikasta ja että niillä on yks tytär, kuuluusa näyttelijätär New Yorkin henkilöteatteris. Antoo sen nimen ja osoottehenkin, jotta pitää vissisti käyrä tervehtimäs.
Puhuakkin piti sielä Sampo-haalilla ja paptistipastoripariskunta Tervoset, Suomesta tullehet lauloovat kantelehen ja kitaran säestyksellä.
Chisholmin pieni kaivoskaupunki on siinä likillä. Sielä minut majootettihin Paavo ja Hilja Väisäsen luo. Hilja on omaa sukua Pihlaja (Hakalasta) Jalasjärven Valkaman kylästä, ja kaikki kaikes homman ihminen Chisholman suomalaasten aatteellisis ja hyvis harrastuksis; Suomen avustukseskin keskeesin henkilö, avonaanen ja iloonen, hymy aina huulilla. Heillä on vain yks tytär, joka on taiteelijatar, maalaa ja teköö kaunista keramiikkaa, on haiskuulis taireosaston opettaja ja »superveiseri» (ohjaaja-valvoja) mones pablik-skuulis (kansakoulus).
Isä-Väisänen on kaupungin palokunnan mekaanikko, — ilmankos sen auto olikin aina niin loistokunnos. Käyyn tarkastamas sielä palokuntaakin, jolla oli eri mööpelit, pruutat ja letkut siltä varalta, ettei kaupunki toista kertaa pala niin kun oli parikymmentä vuotta sitte käyny. Chisholmikin on ennen ollu suuri mainikaupunki ja suomalaasia monia tuhansia.
Oli puhetilaasuus Chisholmin suomalaases metodistikirkos, jonka naispastori Pitkänen piti kauniin rukouksen isänmaan puolesta. Tapasin sielä paljo vanhanmaan väkiä, Kauhavalta Lagerstettiä, Hiiroja Kuurtanehelta, kaks veljestä Klemetin Heikin sukulaasia, Härmästä, Kauhajoelta ym. Oli sielä tohtorina yks Vaseniuskin Tuusulasta, lähteny nuorena merille, palvellu ensi mailmansoras enklantilaasten joukos Etelä-Afrikas sanitäärinä ja täälä lukenu lisää. Nyt hän on kaupungin terveydenhoitotoimiston johtajana. Täälä on monia suomalaasia liikemiehinäkin pärjänny hyvin. Oskari Pohjosella Kaustisilta on isoo rautakauppa, upia taloo ja on aika varakas mies. Matti Turtisella Iistä on miesten vaatetusliike, John Jussilalla rauta- ja huonekalukauppa. Täällä syntyny Mellwin B. Ranta on hyvin menestyny vakuutus- ja kiinteestövälittäjä. Rudolf Raattamaalla on naisten vaatetusliike ym. Frank Talus on kaupungin lakimies. »Faaseina» (työnjohtajina) on monia, Välimäki, Kouras, Kivelä ym. Ja opettajina (englantilaasina) on suuri joukko suomalaasia kouluus. — Rahjan Jussi Kalajoelta on täyttäny jo 83 vuotta, mutta vanhaemäntä Justiina Hirstiö on jo täyttäny 92 vuotta ja teköö vielä hienoja käsitöitä, oikee taireteoksia, joita kovasti ostethan. Yrjö ja Lola Vinqvist, taitavat olla Vaasasta, pitäävät hyvin käypää ruoka- ja sekatavarakauppaa. Vanha ukko Vinqvist, joka oli suutari, paloi 85-vuotiasna asunnossaan lepotuoliin palavasta savukkeesta. Ei oo selvinny, kuoliko se syränhalvaukseen ja sitte puronnu savuke sytytti vai päinvastoon.
Kyllä ne kuulustaa hassulta Suomesta tullehen korvahan nuo enklanniksi äännetyt nimet, kun Mikkiä sanothan Maikiksi, Iisakkia Aisakiksi ja Lempiä Limpiksi eli melkeen klimpiksi.
Täälä rauta-alueella, kun työt on koneellistettu mainiis ja miehet ruvennehet vanhenemahan, on suomalaasia paljo siirtyny ympäristöhön farmariiksi tai pienen oman tilan asujiksi, johna vähä »farmaavat», pitäävät lehmää paria, perimä- ja vihannesmaata ja käyyvät tilapäätöis.
Täs ympärillä on moniakin suomalaasia farmikyliä, niinkun Alavus, Angora ja Balkan, johna on jo aiva farmityöllä eläviä suomalaasia. »Palkanin» farmikontrikin on aivan suomalaane; lapualaanen Luomala on sielä suurin viljelijä.
On opintiellä pitkällekin potkineita niin kun fil.tohtori John Syrjämäki, joka on kirjoottanu tohtorinväistöskirjansa Rauta-alueen suomalaasista ja toimii nyt professorina New Yorkin yliopistos. Amerikan Alavurelta lähteny ihmislääkäri Näykki on ottanu nimekseen Nash (Nääsh).
Amerikois ilmestyy toistakymmentä suomenkielistä sanomalehtiä, mutta matkat ovat pitkiä, viikkolehret tuloovat vanhoona eikä etääsihin paikkoohin monta tuukkaa. Eikä oo ihmisillä aikaa paljo lukiakkaa. Mutta paikkakuntien englanninkieliset lehret ovat suomalaasten asioolle avoonna ja ottaavat mielellänsä heitä koskevia uutisia. Sielä Suomes pakathan hymyylemhän Amerikan suomalaasten lehtien »uutisille», ne kun sisältää jos jonkillaasia kissinristiääsiä ja vieraskäyntejä. En enää ihmettele Amerikan suomalaasten lehtien sisältöä, nehän palveloovat hyvää ja tärkiää asiaa, ovat yhryssiteenä hajallansa elävien suomalaasten kesken ja tieroottaavat pikkutapauksista ystävien ja tuttavien kesken, kaiken mailman kansojen sekasotkus. Mutta ihmettelen sitä, että enklantilaaset lehret — on samallaasia. Niis vasta hölynpölyä ja plörinää onkin!
En tierä, onko mua kukaan niin hartahasti orottanu Amerikkahan ja vierahaksi kun — Sanna Hilli, Chisholmis. Olin saanu siltä monia viestiä ja kirjeetä jotta: pitää tulla Chisholmihin ja mun työ yöksi. Mull' on pikuune mökki kun varpuusen häkki, mutta sinne sun pitää tulla, kun ollahan vähä niinku sukulaasia. N'otta älä vierasta, m'oon laittanu kamarin kuntohon sua varte ja pannu puhtahat franssulakanat.
Mä olin pitkin matkaa ajatelin isänserän-kummin-kaimakki, jotta mikä ja kuka tämä Hillin-Sanna mahtas oikeen olla, mutten tullu päälle. Täälähän on toiset puolet suomalaasista Mäkiä ja Hilliä, joka on sama asia. Hill merkittöö enklanniksi mäkiä. Kivimäjet, Perämäjet ovat yleensä täälä ottanehet sukunimeksi vain Mäen ja kirjootteloovat sitä Mackey, McKy, Mackie, jos jollakin lailla, tai sitte heti Hill.
Kun sitte Väisäsille tulin Chisholmiin, niin oli sana valmisna jotta Hillin Sanna orottaa aivan käret ristis.
— Oikee iloone ja terhakka muori! sanoo missis Väisänen.
Mun piti esti vai käyrä Hibbingis puhumas, mutta sieltä hakivat Väisäset mun yöllä takaasi ja veivät yöksi sinne Sannan työ, joka asuu pari mailia kaupungista. Sielä oli kaffipannu valmisna ja monellaaset ruaat pöyräs, käret levjällä jotta:
— Päivää, vaikk'ei paistakkaa. Voi herranjestas sukulaaspoika, tuu tänne jotta mä saan halata sua. Vai tuallaane paakales ja leviänaama sä Jaakkoo oot! Ja mä kun luulin, jotta yhtä laihankälppä ja littuposti kun isooisäs, se muurimestari, rikas Ikoolaanen, sielä Ylihärmän Ikoolas.
Mä räpyttelin silmiäni ja klappasin lujaa Sannaa hartioohin, niin iloonen ja ketterä muari se oli kun elohopia. Istu tuohon ja nyt puhutahan, kun rookattihin, sanoo Sanna.
Ja niin sitä tolkattihin ja tultihin yhtehen, jotta Härmästä ollahan, Sanna siitä toisesta, Ekan taloosta, mutta sukulaasia kumminkin. Sannan isä on muuttanu Härmästä Kortesjärvelle Pirttisen ja Tuhkasaaren välille, johna sill'oli pikkuunen taloo. Sanna on syntyny 1878, menny naimisihin Härmäs Jussi Mäen eli Takalan Jussin kans ja tullu Chisholmiin jo 1899. Sannalla on velii Ylivieskan Savelas Eino Ikola, jolle Sanna oli juuri pannu paketin tulemahan. Sill' on 6 lasta, 4 poikaa ja 2 tytärtä, kaikki raavahia ja hyvin pärjääviä.
Se Sanna mulle vasta kertookin siitä suomalaasten mainarien elämästä 40—50 vuotta sitte, kuinka kurjaa ja hurjaa se oli. Ei tietysti kaikkien, mutta yleensä.
Muisteli niitäkin aikoja, kun hän eli sielä mettäs humpsteetilla, susien ja karhujen keskellä. Kerraasti kun hän oli yötä yksin kotona, hän heräs pimiänä yönä siihen, jotta jokin kraapii ja hinkkas lautaseinän takana pihalla. Kraapii niin kun olis luuralla seinää verelly. Hän luuli heti, jotta jokin mies ja rosvoo sielä yrittää tulla sisälle. Klasi oli jääny alhaalta auki ja hän erootti, kun isoo musta käsi koitteli sisälle klasista ja koitti nostaa sitä ylhä.
— Mä hyppäsin paitasillani ylhä ja hapuulin kirvestä, mutta eihän sitä ollu, kun se oli jääny pihalle päivällä. Ja voi jee kun mä huurin ja noiruun, hypiin tasapökkää laattialla sielä pimiäs huonehes ja karjuun jotta:
— Meekkö tiekkahas mies, senkin roikales, sieltä!
Ja sitte Sanna näytti mulle kuinka hän hyppii, huuti ja karjuu — n'otta mo'lin katketa naurusta, kun kaffikupit poukooli pöyrällä ja pesufarit kolaji penkiltä laattialle, kun Sanna hyppii ainakin kyynärää korkialle kun nuoret flikat ja metulootti n'otta munkin meni silmät ja korvat sekaasinsa. Ja nauroo.
— Niin minä huurin ja hypiin, että se musta, karvaane mies veti käsivartensa pois ja ikkunaklasi klapsahti alha ja kiinni. Meni se ryökäles pois, mutten tohtinu mennä pihalle perähän kattoinahan, sanoo Sanna, eikä yhtää hohuuttanu, vaikk' oli hyppiny kauvan aikaa.
Vasta seuraa vana päivänä se selkes, kuka se yöllinen vieras oli. S'oli suuri musta karhu, joka yritti kopeloora pöyrältä ruokaa!
Se oli ennenki käyny Sannan työnä vierahana. Syäny farillisen kananmunia ja rookannu Sannan isoon maitohinkin. Ja kun ei ollu saanu hinkin kantta auki, oli rutistanu sen kämmenisnänsä rikki, juonu pohjan kautta mairon suihinsa ja nakannu kannurauskan menemähän.
Sanna sanoo, että se mustakarhu on niin viisas, että se yrittää ja saakin kynnellä nostetuksi navetan ovihaan auki ja menöö lehmän kimppuhun. On tappanu ja vieny koko lehmän raaron mennessänsä.
Sannan poika rupes vahtaamahan sitä karhua ja saikin viikon päästä ammutuksi sen. Suuri rötkäles olikin.
Meitä käyy Chisholmin »Free Pressin», kuvalehren, omistaja ja toimittaja, nuori nätti »pusu» (jugoslavialaanen) neiti olikin, haastattelemas ja oikee suuren kuvan kans kertoo Sannasta ja sen kaukaa tullehesta sukulaasesta koko Siisholmin kaupungille.
Aina vain ethenpäin! Chisholmasta lähtivät Väisäset mua kyytiinhän parisataa mailia kaukaasehen Elyn (Iilin) kaivoskaupunkikin, jok' on vanhaa suomalaasten asutusseutua ja rikasta malmialuetta. Spartaja Toweri-nimiset paikat olivat vielä ensimmääsiä kaivoksia, jonne suomalaasia tuli 60—70 vuotta sitten, mutta Elyn kaivokset on nyt suurimmat ja tuottoosimmat. Se on oikee kaupunkikin, parikymmentätuhatta asukasta. Sielä on jo 50 vuotta vanha suomalaasten perustama ja omistama suuri vähittääskauppayhtiö, jota on aluusta asti hoitanu suomalaanen mies Porthan, meirän Suomen historian isän, prof. Porthanin jälkelääsiä. Oikee rauhallinen ja leppoosa mies. Hänellä on 10 lasta elos, raavahia kaikki ja koulunkäynehiä, hajaantunehet nyt eri aloolle ympäri Amerikkaa, niin että kyllä Porthanin nimi elää ja säilyy täällä vuosisatoja, jos Suomesta häviääskin.
Kauppias Porthanin tilavasta ja valoosasta korista jäi mieleheni erityisesti kanarialintujen iloonen viserrys, joiren kans kilpaa vihelteli hänen nykyynen pyöriänpullukka, päivänpaisteesen iloonen savolainen vaimonsa. Porthanien koto on Elyn suomalaasten Suomi-Avun ja kaikellaasten hyvien harrastusten keskus. Paljo onkin Elyn suomalaaset pannehet rahaa ja vaateapua Suomehen tulemahan.
Elys on kaupungin rakentama suuri, komia virastorakennus ja siinä harvinaasen suuri yleenen kokous- ja juhlasali ravintoloonensa, jota juhlien ja erilaasten tilaasuuksien emännät ja toimihenkilöt saavat käyttää mielensä mukahan melkeen ilman vuokraa. Suomalaasia on Elys ollu ja vieläki on paljo, pääasias mainitöis.
Fapiaani Mäenpää Ylistarosta tahtoo mun kotiansa yöksi. S'oon syntyny Torkkoolan Sutelas, siinä Köykänkosken partahalla 1883 ja tullu ensikerran Amerikkahan jo 18-vuotiasna. Oli välillä pari vuotta Suomeski, mutta lähti takaasi tänne 1909 ja työskenteli kaivokses joitakin vuosia. Samasta Sutelan kylästä lähti perähän Perkiön Maija, he menivät naimisihin ja rupesivat sisulla farmaamahan. Ottivat maata »humpsteettihin» ja synkkähän mettähän rupesivat raivaamahan maata yötä päivää. Kovia työihmisiä kun olivat molemmat ja vielä nuoria, niin sisua piisas ja ruvettihin elämähän. Asuttihin »haussi», taloo, lehmän valli laajeni ja ruvettihin myimähän maitua kaupunkihin.
Kolmattakymmentä lehmää pirettihin ja 300:kin litran pullua maitua ajettihin joka aamu kaupunkihin kotia ihmisille kakskymmentäviis vuotta. Yksin ja itte kahren vai hoirettihin lehmät ja rääpästettihin maatakin, mutta niin on menny, että nyt on jätetty farmaus nuoremmille ja itte siirrytty kaupunkihin hyville päiville. Muttei Mäenpää saata olla ilman työntekua. Se itte »pihtaa» (rakentaa) tuollaasia yhren perheen taloja ja myirä pätkii sitte toisille kun valmihiksi saa. Suomalaaset täälä Amerikois tunnethankin järjestänsä käteviksi rakennusmiehiksi.
Mäenpään Fapiaani onkin vankkaa ja tervestä sukua. Sanoo jottei oo vielä koskaan yhtäkään työpäivää »luusannu» (menettäny). Sill' on kolme veljiä, yks 71, toinen 74 vuotta vanhoja, jokkei vielä koskaa oo ollu kipeetä. Kolmas velii, jok' on nyt 79 vuotta — sillä on ruvennu syrän vähä heikkenemhän.
Mäenpään poika, Vilho Kullervo, nyt 28-vuotias, on menestyny hyvin. Se on lukenu insinööriksi ja toimii nyt suuren sähkölaitoksen tutkimuslaporatorion pääinsinöörinä. Soran aikana se komennettihin radar-tehtahan palvelukseen. Radar-vehjes, jota Suomes on ruvettu nimittämään »tutkaksi», on se ihmeellinen, täälä Amerikas tehty keksintö ja vehjes, jota käytetään laivoos ja lentokonehis ohjauslaitteena, joka näköö sumun ja pimiän läpi monien kilometrien päähän esineetä. Sillä Ruottin laivalla, jolla tulin yli Atlantin, oli sellaane radar eli tutka, jolla vahrattihin miinoja. Kattelin sitä, mutten ymmärtäny mitään. — Nyt on Amerikas soran jälkeen paljo parannettu vielä sitä tutkaa. Vain kuiskimalla siitä nyt puhutahan. Se on hyvä sotasalaasuus.
Tapasin sielä Elys sukulaasenkin: Kosoolan-Janin eli Jussin Ylihärmän Kosoolasta. Sen emäntä Eliina on Ilmajoelta syntyysin. Janilla on oma taloo pari mailia kaupungista, hyvä mettä ja ihanat kalastus- ja mettästysmaat ympärillä. Ja teköö mainis »hyvää rahaa».
Oli komja kevätaurinkoone päivä, kun ajelimma Kosoolan Janin kans takaasi Virkiniahan Ormonde-hotellihin, johna pistelin poskeheni »hämeneskiä» ja sitte eri hyvää fiiliä päälle. Lusikan vai antaavat täälä aikamiehille niin pienen kun lapselle, jotta pitää lipittää vähä tuhannen tihjää sillä, että on mitä nielis. — Täälä käytethän puuros ja liemes yleensä sellaasta pientä lusikkaa, jok' ei oo paljo teelusikkaa suureet.
Se Savolaasen-juveeli ja Lauli jo orottivat Virkinias, että pitää lähtiä puhumahan Mont-Ironin farmi-kontrille. Kirkonisäntä Alexi Keto, jok' on Evijärveltä kotoosin, jo orotti. Sen Aleksin velii, Matti Korpi, on kuulemma viime joulukuus kuollu Oulus ja jättäny miljoonaperinnön.
— Tämä Keto, kertoovat kaverit matkalla, — on ollu 12 vuotta rauhantuomarinakin Mount-Aironis ja on kova hommaaja ja kirkon mies. Pappia ei niillä nyt ookkaa, mutta kirkko on hyväs kunnos ja rahaa pankis. Aleksilla on 7 lasta, 5 tytärtä ja 2 poikaa, kaikki ylioppilaina, — n'otta Aleksi on hoitanu hyvin leiviskänsä. Sen emäntä on kuollu, jotta s'oon ny leskimies.
Sitte ajettihinkin takaasi Virkiniahan Laulin kotia kaffille. Sinne tuli iltaa istumhan »karaasi- ja serviisi-aseman» omastaja Saranenkin ja maas syntyny lakimies Koski, joka seliitteli näitä Amerikan lakipykäliä, kun ne on niin toisellaasia kun Suomes.
Sitte lährettiin taas Duluthista Havelan kans lähes parinsaran mailin päähän Minneapoliksen 1/2 miljoonan kaupunkihin, joka sijaattoo Amerikan suurimman joen Missisipin varrella. Se on se mailman suuri myllykaupunki, josta meillekki ennen tuli ne »kultamitalijauhot». Suuri ja vilkas kaupunki se on, paljo kaunihia puistoja, joenrantoja, lastenleikk kenttiä ja uima-altahia. On kans kuuluusa yliopisto- ja musiikkikaupunki.
Mulla on ollu hyvä onni matkoolla; aina kun oon tehny päivänpituusia automatkoja maaseutujen läpi, on sattunu kirkkahia, kaunihia päiviä, niin että oon laajalta nähny Amerikkaa myös maaseutumaisemis, milloin hohtavina, lumiaukioona, värikkähinä syysloistos tai helmi—maaliskuus heräävänä keväänä. Amerikkahan on niin laaja, että täälä on yhtä aikaa eri puolilla maata kevät, kesä, syksy ja talvi. Kaikki ne vuorenaijat on kans samas järjestykses, vaikka eri aikoona, ja toisin paikoon ei lunta ookkaan. »Talvella» on vain vähä viiliempää ja saretaika. »Keski-Lännes», se on Michikaanis ja Minnesotas, oli tänä talvena niin paljo lunta että miestä korvihin. Sanoovat »Kuparisaarella» (Hancockis), ettei oo ollu niin paljo vuosikymmenihin. Täälä käytethän lämpömittarina toisellaasta »kraariklasia», Fahrenheittiä, jok'on aivan hassu: 180 astetta, 100:n sijasta Celsiusta, samoon näiren tuumat ja jalaat pituusmittoona, paunat ja unssit painomittoona ja kaluunat ja kuortit litrojen sijasta — jotta sormet ja pää menöö aivan sekaasinsa.
Keski-Lännes on yhtä kylmää talvisin kun Suomes, vielä kylmeetkin, kun kylmällä ilmalla aina tuuloo, n'otta se menöö luihin ja ytimihin.
Mutta lumimais on kans esti hyvät lumiaurat ja valtion puolesta vakinaaset tiemiehet, jokka joutua aukaasoovat valtion tiet. Mutta silloo kun tuloo kova lumimyrsky, eivät tiemiehet lähre aukaasohon. Turhaahan se oliskin, ne kun olis heti tukus, niin että tien päällä olevat linjapiilit ja tuhannet yksityysautot jäävät useen kinoksihin tielle.
Mutta heti kun pyry loppuu, keskiyölläkin, hyökkää miehet koneenensa ulos, ja pian on tiet auki. Niillä on täälä paljo väkeviä lumiauroja, sellaasiakin, joiren etupääs on laite niin kun laivanpropelli, joka ryöpyttää lumen torvia myöri sivuulle. Talvella traktorit leikkaa ja lykkää syrjähän tieltä lumen niin kun meillä valtion tiekonehet maantien hietapintaa. Ja sitte on talvellakin aina niin paljo autoja teillä menos, että tienpinta on pohjia myöri paljas, simenttiä tai asfalttia. — Amerikan maantiet on niin hyviä ja hyväs kunnos sitä varte, että pensiiniverorahat kaikki käytethän teitten tekohon, parantamisehen ja kunnospitohon. Joka litralta menöö sentti, parikolmekin, toisis valtioos 5 senttiä teitten hoitohon. — Jos Suomeskin niin tehtääsihin, niin kyllä tiet paranis.
Kun ajaa huristimma Havelan suurella autolla Minneapoliksehen, niin kevätti jo toisin paikoon ja karja koitti järsiä kuollutta nurmia kumparehilla. Karja saa monin paikoon kärvistellä ulkona kaiken talvia, varsinkin hevooset ja lihakarja. Hevoosen aika on täälä jo ohi; ei tarvita, on hankala ja tuloo tyyrihiksi. Traktori ja auto teköö kaikki. Mainoksen vuoksi jokkin olutpanimot ja meijerit vielä ajaavat kuormiansa hevoosparilla. 20:llä taalalla saa hyvän työhevoosen. Se on osapuillensa yhtä monella voikilolla. Eikä hevoosta täälä kuulemma kannata nylkiä. Cow-poijat (hevospaimenet) nauroovat, kun kysyyn, jotta: ei ikänä he oo nylkenehet.
Kun täs nyt tuli maaseurun näkymistä puhet, niin sanonpahan tuankin, että täälä näköö niin huonoja, resuusia ja surkeeta maanviljelijän asunto- ja ulkohuoneskomppelia maaseurulla, että tuskin koskaan Suomes. Vinoja ja vääriä lauta- tai tervapaperihökkelöötä, katot rauskat, lautoja seinistäkin pois. Vanhoja rautatievaunuja, hylättyjä autopussin koria ihmisasuntoona. Niittokonehet, haravat ja äkhet pellolla lumes ruostumas, paffirepelesta ikkunan tukkeena, vanhoja ruostunehia rautapellin paloja lyöty seinähän ja lauranpaloja ristihin rastihin seinis. Ne on »uudis-farmareita», pesöövät silmänsä ja keittäävät ruokansa ulkona. Ja nukkuvat vaikka mihnä koppios yönsä. Tämä johtuu siitä, että kaikki asuminen ja elämä on torella — tilapäistä. Ostethan ja myirähän vaikka koska. Tullahan ja lährethän yhtäkkiää taas toisahalle ja toisehen hommahan. Oikiastansa ihaalen tuota amerikkalaasen yritteliäisyyttä ja mukautumista — vaikka mihinkä: se on aina reipas ja hyvällä tuulella, että joo, kyllä tästä pian hyvä tuloo.
Ei tietysti kaikki farmarit näin asu. Toiset, ja niitä on paljo, ovat jäänehet paikallensa ja vaurastunehet. Niillä on hyviä rakennuksia ja mahtavia navetoota. On sementtilaattiat, väkirehutornit ja kaikkialla monet lypsykonehet, tarkastusyhristykset ja rasvaprosenttit.
Suomalaasia täälä on kun mannankryyniä joka paikas. Ja paljolta sellaasia, joita ei tieretäkään. Niitä on Amerikan joka valtios, Meksikon puolellakin Texas Cityski pitääs olla lähes 2 000! Samoon kun Ruottin ruottalaasia ja norjalaasia. Niitä on paljo eneet kun suomalaasia. Suomen ruottalaaset menöö paljolta suomalaasten kans naimisihin ja oppiivat suomen täälä — tai sitte ne katuaavat Ruottin ruottalaasten joukkohon. Pohjoos-Ruottin ja Norjan suomalaaset lukeutuuvat yleensä suomalaasihin. Sanoovat vain olevansa »toiselta puolelta kotoosi». Täälä on paljo Ruottin ja Norjan suomalaasia. Pohjoos-Norjan suomalaaset tänne ensiksi tulivakki.
Ajettihin monien pikkukaupunkien läpitte. Yhren nimi oli Lindström, toisen Mäkinen, kun öötä ja äätä ei enkliskas kirjooteta, vaikka äännethän toisin paikoon oikee lehmältääsen leviääki että: gääs (penssiini) ja shöör (mm. »joo»).
Ja nuoret huuteloo tervehryksiä toisillensa vain että — hai! niinku Suomes: hei!
Minneapolis ajettihin suurehen ja komjahan hotellikin Radisoniin. Niin kova autoliiket ja tungos sen eres oli, jotta piti orottaa vooruansa ennenkö oven kohralle pääsi. Tuallaases isoos, fiinis hotellis on huonehia monta sataakin. Alahalla, kun tullahan sisälle, on esti aula elikkä eteeshalli, joka saattaa olla suureet huones kun kirkko sisältä, ja niin loistelias ja fiini, että hengen ottaa kiinni ensikertalaaselta: paksut plyyssimatot laattias, isoja peiliä ja tauluja seinillä, nahkasoffia ja tuolia ympärinsä, suuria palmuja korveen suuruusis kukkapurkiis, suihkukaivojakin keskellä. Seinän vierillä on jos jonkillaasia »ofiiseja», toimistoja: sanomalehti-, kirja-, tupakki- ja kukkakauppoja, loistavia puku- ja koruesinenäyttelyjä, parturi, naisille »kauneussalonki», posti-, lennätin- ja puhelintoimistoja. Ja sitten tärkeen: hotellin vastaanotto ja check eli kassatoimisto. Niin, ja tietysti kenkien plankkaajat, neekeriä ja vanhoja valkoosiakin miehiä valkoone esiliina eres, omas »ofiisissansa». Oli se konhollinen telines, jolle piti nousta, kun kenkänsä kiillootti. Se kengän plankkaustelines on niin korkia istuun, että kengät on neekerin nenän eres, kun se »kliinaa» (plankkaa). Sielä ylhäällä on penkis tuhkakuppi ja neekeri lykkää päivän lehren käthes jotta: pliis söör!
Siinä eteesaulas sopii istuskella, lukia lehtiä, kattella ihmisiä, orottaa tuttaviansa, siirtyä niiren kans sitte erityysihin keskustelu- ja vierashuoneesihin, tai kaffibaarihin ja tiskin takaa hörpätä vai pikimmältä. On kirjootus- ja pianohuonehia, joihin sopii mennä. Hotellin puolesta on ilmaaset kirjekuoret ja paperit.
Hotellin hienouresta riippuen maksaa huones. Palvelu on täälä erityysen ystävällistä ja nopiaa. Eikä juomarahoja tarvitte käyttää suuriskaan hotelliis, jos ei tahro. — Riippuen »herrasta» peritähän maksu etukäthenkin.
Suomalaasia pitääs asustaa Minneapolis siinä puolentoistatuhatta, mutta n'oon niin hajalla ja eriseuraasia, etteivät paljo toisistansa tieräkkää. On kuusi kituvaa suomalaasta uskonsuuntaa ja seurakuntaakin. Ennen on suomalaasia ollu täälä paljokin, mutta nuoret siirtyy muualle ja vanha polvi vähenöö, kun ei oo kahteenkymmeneen viitehen vuotehen enää ollu siirtolaisuutta.
Puhutin Wells Memorial-taloos, jonka sen omistaja on testamentannu lasten päiväkoriksi ja eräille yhristyksille kokous- ja juhlien viettopaikaksi. Se on ollu ennen »poikatalo», se tarkoottaa yksinäästen miesten asunto- ja ruokailutaloa. Suomalaasiakin poikamiehiä sielä on asustanu parikinsataa aikoonansa, niin että omistaja rakennutti siihen suomalaasen saunankin ja määräs juhlahuoneiston suomalaastenkin käyttöhön. —
Suomen avustaminen oli kuitenkin sellaanen yhtehöönen asia, että sitä on tääläkin paljo tehty, ja on koonnu uskollisen joukon ympärillensä. Tapasin sielä Alex Halosen, joka opettaa suomia yliopistos. On sielä maas syntyny suomalaanen hammasläätäri Luttjo, joka puhuu niin hyvää suomia, että luulin juuri vanhasta maasta tullehen. Ei yhtää nykimisiä eikä amerikkalaasta loppukiekaasua.
Satuumma Havelan kans Minneapoliin ja Radison-Hotelliin justhin puuronsilmähän, amerikkalaasen nuorenväen Valentino-päivään. Se on helmik. 14, rakkauren tunnustuksen eli helluttelupäivä, niinku suomalaaset täälä sanoo. No mä ajattelinkin, jotta mitä teerenpeliä tämä on, kun puorin ikkunoos oli suuria punaasia syrämmenkuvia, niit oli kaakuus, karamelliis ja suklaalaatikoos, postikortiis, kukkapuketiis, klänninkien rintapielis — punaasia pieniä ja suuria syrämmen kuvia — ja joka paikas nimi: Valentino.
Ja kun hotellihin yöllä tulimma, niin kahisi eteisaula aivan täynnä nuoria miehiä frakki- ja smokkipuvuus ja nuoria kissi-missejä niin hienoos puolialastomis juhlapuvuus, että silmiä huikaasi. Ja haisi koko hotelli niin hyvältä että pyörrytti. Oli siinä neitokaasilla yllänsä kaikki suuren mailman viimmeeset iltapuvut, tyrnyyrit ja krinuliinit, silkkiä ja kultaprokaatia, kynnet ja varpahat maalattu, naama jauhoos, kulmakarvat nypitty ja maalattu ja sen seittemät krullut ja kiharat pääs. Ja voijee, kun ne flikat naamalla pelasivat, silmiänsä räpöttivät ja olivat rakastettavia! Suures juhlasalis tanssiivat, haikiaa, moukuvaa klenkutesta menivät, ja olivat niin kukin Valeehinsa rakastuksis, että silmät ummes piti käsipuolesta poikaan niitä vierä jäähylle ja häpälle.
— Jaa-ah, sanoo Havelaki aikaan päästä, kun siinä hallin nahkatuoliis istuumma ja kattelimma sitä ilua jotta — Mennähän maata!
Havela nukkuukin kohta, eikä kuullu sitä meteliä ja präiskettä mitä se Valentino-nuoriso piti, kun ne 1/2 3 aikhan lopuuksi pois lähti. Tietysti ne oli joka pari autolla matkas ja vähä iloosella päällä, huurattivat autojansa kun tulipalos ja melusivat, huutivat ku hassut, aivan oikohonsakin kiljuuvat pari tuntia.
Mä lopuuksi aukaasin klasin ja näytin niille nyrkkiä jotta »go to hell» (menkää hiithen sieltä), kun ihmiset ei saa nukkua. Muttei ne kuullu eikä välittänhet, huurattivat vai autojansj, joita oli satoja, koko katu täynnä.
Sitte havaattinkin ja hoksasin, jottei ne tietysti kuulekkaa mun ääntäni sieltä korkialta kymmenennestä kerroksesta. Oon tietysti kun varpuunen taloon räystähällä. Samas äkkäsin, että karteekit nousi vastapäisistäki klasiista. Sinne ilmestyy akkoja yöpairoosnansa, papiljotit pääs kurkistelohon mennyttä aikaa. Tuli yks äijäkin klasihin yömyssy pääs mammansa vierehen kattomhan sitä melua, jotakin viittooli ja pussas sitä korvahan! — N'otta mä verin vähä äkkiää salusiinit kiinni ja jahkaasin jotta kamala maa, kun ei poliisikkaan pirä mitää järjestystä yällä, että sais nukkua.
Valentinen päivänä ja paljo muulloonkaan ei poliisi puutu nuorten ilonpitohon.
Minneapolista lährettihin niin varahin sunnuntai-aamuna, ettei meinattu aamukaffia saara. Amerikas on niin hassua, ettei sunnuntaina hotelliis saa aamukaffia. Pitää lähtiä ettimhän ulkua jotakin kaffilaa, jok'olis auki. Ja niitä on vähä. — Kun isäntä on itte kaffilan pitäjä, niin se yrittää ansaata sunnuntainakin, kun palkkaväki pitää vapaapäivää.
Kiirus oli, piti laskettaa yli 70 mailin nopeuttakin, että keriittihin Virginian valtion puolelle Oulun kirkolle kello 2:ksi. Sielä on kans kokonaanen isoo kyläkunta aivan suomalaasia farmaria. Nimensä paikkakunta on saanu Oulun puolen asukkahista, mutta nyt sielä on suuri enemmistö eteläpohjalaasia. Niin suomalaasia vielä olivat jokku vanhemmat, varsinkin naiset, etteivät muuta osaakkaan. Lähellä on toinenkin aiva suomalaanen »kontri» Väinö. Verua maksavia suomalaasia farmariperheitä on monia satoja.
Rookasin sielä Oulun kontrilla monia meirän maakunnasta: Matti Marjamäjen Härmän Alikärriltä; oli nyt 67 v. ja vaimonsa Sanna on Kosoolasta. Heikki Keto Peräseinäjoen Luoman kylästä, oli 94 vuotta ja sakia leukaparta. Härmästä oli emäntä Ventla Hietamäki, nyt Ruuska. Ja Juha Taipale Kauhavalta ja sen emäntä Meeri, omaa sukua Praski Isoonkyrön Ventälästä. Vihtori Salo oli Lapuan Liuhtarin kylästä. Ne on tullehet tänne 50 vuotta sitten. Täälä Oulun kontrilla pitäävät yleensä karjafarmausta ja tuloovat hyvin toimehen. Sielä puhutahan suomia vielä viirenneskin polves. Suomehen on apua täältäkin paljo lähetetty.
Siitä Suomen Avun suuresta harrastuksesta kertoo Havela, jotta silloo alkuaikoona, kun se oli niin kaikkien syrämmellä, ettei juuri muuta ajateltukaa, tuli kerran hänen puheellensa eräs vanha pyykinpesulla ittiänsä elättävä muori, Manta, ja sanoo, että he on tuumannehet yhren toisen mumman kans, että ostethan Venäjältä se Karjala takaasin! Hänellä on säästöpankis 1,000 taalaa ja se toinen muori on luvannu kans antaa kaikkensa, 1,000 taalaa sitä varten...
— Niin mä sanoon, kertoo Havela, — jos te paatta 2 000 taalaa siihen asiahan, niin mä paan yhtäpaljo!
Niin se Manta muori haikaasi ja ilostuu, jotta
— No sittehän me, herranjestas, voimma kolmehen pekkahan ostaa yksin koko Karjalan ja antaa se niille takaasi!!
Keriittihin vielä juhlallisehen iltakirkkoon Duluthis, johka oli kerääntyny paljo suomalaasta kansaa kuulemhan musiikkiopettaja Eskon johtamaa hyvää kirkkokuoroa ja urkuri Vuotin taiteellista kirkkomusiikkia. Pastori Torkko piti hartaan saarnan toivoen korkeimman varjelusta rakkaalle Suomelle, esi-isiemme syntymämaalle ja lähetti Duluthin ev.-lut. seurakunnan lämpimät terveiset Suomeen vakuuttaen suomalaisten täällä valppaasti seuraavan isänmaansa kohtaloita ja myötäelävän sen suruis ja vaikeuksis. Suomi-Apua tehrään erelleen kaikin voimin.
Lährettihin taas pitkälle kierrokselle. Havela käyy samalla tarkastamas paria kolmia osakepankkia, joiren hallinnon jäsen hän on. Ajettihin satakunta mailia Suomi-kontrille, kauniille kumpuuselle järvialueelle, johna kasvoo koivuja ja oli kun olis ollu kaunihis Keski-Suomes.
Minnesotan pohjoos- ja länsiosis on kymmeniätuhansia järviä, suuria ja pieniä. Oikee kalaasia ja kaunihia maisemia, jonne kesääsin tuloo tulvimalla huvimatkaalijoota »kämppäilemähän» ja kalastelemahan. Suomes ei käsitetäkkään, kuinka amerikkalaaset kesääsin kaaroollansa ajeloo ja vieraaloo toistensa luona ja viettäävät »hyvää aikaa» (lomaa).
»Suomi» kontrin mettääset ja järviset maat on Havelan ja Asialan maanmyyntitoimisto noin 30 vuotta sitte myiny ja palstootellu suomalaasille. Ne oli jonkin suuren mettäkomppanian hakattuja maita, joita Havela myii suomalaasille, joita sielä nyt on satoja perheetä ja hyvin toimehen tulovia.
Ajettihin Kusti ja Elisabet Saaren taloohin, Saari itte on Lapuan Hellanmaasta, Reispakan mäjen syrjästä, Alasaaren taloon torpparia. Ja emäntä on Sanna Eliisapetti Suojanen Isoonkyröön Ulvilasta. Kustin sukunimi oli tännetulles Ala-Saari, mutta kun »paasi» ei osannu kirjoottaa sitä, niin pantihin vain Saari. Hän on täälä ollu kova homman ja aatteiren mies, paljon lueskellu ja kirjoottanu sanomalehtihin, käyny aina sanasotaa kommunistia vastahan, hommannu suomalaasuus- ja kirkollisia asioota. Tullu tänne 1893. Nyt hän on jo vanha, saanu halvauksen toiselle puolelle ruumista, että kulkoo kepin kans, mutta seuraa tarkoon mailman menua, on leppoosa ja puhelias mies, yli 70 v. Hommas ja hoiti useeta vuosia Suomi-leimalla toiminutta postitoimistuakin. Nyt se on lopetettu, niinku monet muutkin pienet, suomalaasnimiset postipaikat. Posti ajetahan autolla nyt pikkupaikkoohin kotia: tuloo halvemmaksi. Muisteli vanhaa Sinnemäkiä ja Malmivaaroja. Saarella on komia perhe, 10 raavasta lasta naimisis, paitti yks poika. Lastenlasten kans on jo 60 henkiä.
Aamulla anivarahin taas ylhä ja ajamahan 200 mailia pohjoosehen Middle Riverille eli Välijoelle, Mississippijoen larvamaille. Ne seurut on chippeva-intiaanien vanhoja kotipaikka- ja mettästysseutuja. Ja turistipaikkoja, varsinkin kalaasia järviä. Tienvarsilla on monia matkaaluhotellia ja pikkutaloja eli »kääpeniä» cabinia, joissa voi yöpyä perheenensäkkin, ja vaikka asua ja kokkaroora ruoka ittellensä pitkänkin aikaa, halvalla, kalastella, uira ja samoolla komeella mettäkankahilla.
Näillä mailla on kuuluusa paikka: Bemidjin pikku kaupunki. Se on ollu ja on vielä suurten mettänhakkausten keskus. Amerikan »tukkijätkillä» on oma Lapatossunsa, josta on paljo juttuja.
Niis Amerikan tukkityölääset ovat koittanehet valehrella kaikki mahrottoman suureksi. Heirän Lapatossunsa, Bemidji, on jättiläinen, joka syää aivan kauhiasti ja teköö jättiläästekoja. Hän on tukkijätkään esimies ja suojelija. Siitä on kirjootettu monta kirjaa, n'otta s'oon amerikkalaasten kansallissankari. Ja sen mukahan on yhrelle pikkukaupungille sielä annettu nimikin. Kymmenkunta vuotta sitte sielä pystytettihin Bemidjin hyvin suuri sementtinen kuvapatas. Ja sen juttuihin kuuluva mahrottoman suuri sarvipää härkä, jota nyt turistit käyy kattomas ja ostamas kuvakorttia.
Pitääs meillekkin jonnekin pystyttää Lapatossun kuvapatas. Aku Korhosen tyyppi elokuvista sopiis erinomaasesti. »Legenda» siitäkin syntyys — ja turistinähtävyys.
Tämä Midle Kiverin seutu rupiaa jo olemahan Amerikan Keski-Lännen laajaa tasaasta, ykstoikkoosta viljankasvatusmaata: yhtä aavaa, puutoonta »preeriä», autiomaata, kun Venäjän »mustanmullan» maa, johna Amerikan leipävilja, nisu, tuotetahan. Molemmin puolin, myös Kanaatan puolella. Se viljanviljelys on meirän oloohin verraten aivan mahrottoman suurta ja koneellista: satoja hehtaaria nisua kylvää ja pussittaa kaks miestä konehilla.
Pieni oma kirkko niillä suomalaasilla on sieläkin Midle Kiverillä. Omaa pappia ei oo, Duluthista käyy pastori Torkko kerran kuus. — Olivat kovin iloosia, että »Suomen mies» oli tullu heiränkin kaukaaselle mettäperällensä. Väkiä oli kirkko täynnä, hartahasti kuuntelivat vanhan isänmaan kohtaloota. Ja ovat tääläkin kovasti toiminehet Suomen avun hyväksi.
Mutta erikoosta täälä on se, että sielä pari kolme suomalaasta leskiemäntää harjoottaa suurviljelystä, ja hyvällä menestyksellä. Oon ennenkin sanonu, että suomalaaset naiset täälä Amerikois vasta miehiä ovakkin! Sellaane erinomaane isäntä on täälä Viljami Talkkarin emäntä Sanna-Maija, o.s. Tyni. Isäntä oli Ylihärmän Talkkarista, tullehet jo 50 v. sitte Suomesta. V. 1918 ostettihin tämä tila, jota on varojen mukahan laajennettu, että nyt on yli 800 eekkeriä hyvää viljelysmaata. Pirethän lypsy- ja teuraskarjaa, on kasvatettu satamäärin kalkkunoota, samoon lampahia ja sikoja, mutta myös aina viljaa; n'otta kaikkia on omasta takaa ja myimistä. Karjaa on piretty siinä sata päätä. Isäntä oli erinomaane asumamies, mutta kuoli 1930, josta lähtien emäntä on taloon eres. Omia lapsia ei oo, mutta ne on ottanehet isättömäksi jäänehiä suomalaasia köyhiä poikia neljä veljestä omaksensa ja kasvattanehet niistä hyviä miehiä, kaikki innokkahia maanviljelijöötä, vaikka kouluja käynehikki. Ja Sanna-Maija ei tienny; kuinka olis kehunu poikiansa, niin hän niistä tykkää, ja raavahat poijat kasvatusäireestänsä. Yksi poijista kaatui Amerikan armeijas viime soras Ranskas.
Taloos on myös jo yli 70-vuotias yksinäänen mies Jani Laine, Tampereen puolesta, joka koko elämänsä on ollu Talkkaris työmiehenä, ensimmääses mailmansoras Amerikan armeijas vioottuu, mutta palas heti sorasta Talkkarihin ja on »taloon mies»: teköö kaikkia töitä kun omaansa. Laine on uskonnollinen ja ihanteellinen »vanhan Suomen mies», ja on saanu hoitohonsa Midle Riverin suomalaasen kirkon ja seurakunnan raha-asiaan ja kaiken muunkin hoiron. Hän on vanhan aijan »kirkkoväärtti» ja hoitaa niin hyvin asiansa, että suomalaasten kirkko ja raha-asiat on loistavalla kannalla.
Sanna-Maija on jo ikäihminen ja syrän pakkaa nyt pitkän, työntäyren elämän jälkeen oikuttelemahan, mutta oli hauskaa nährä, miten Sanna-Maija piti »poijistansa», oli vapautunut ja kehui heitä. Ja työt siinä taloos käyy, varakkahia ollahan, ja rahaa tuli kun roskaa. Kaikki koneet on taloos. Se oli suurta hommaa, 4 traktoria ja sitä mukaan kaikki.
Toinenkin erinomaane suomalaane leskiemäntä sielä viljelöö 1,000 eekkerin viljelystilaa, Rantasen emäntä Turuun puolesta. — Sillä kolkalla asustaa satakunta suomalaasta maanviljelijää, jokka tuloo erinomaasesti toimehen ja ovat esimerkiiksi monenkielisille naapuriille.
Tapasin sielä vanhan miehen Juha Tuuran Kalajoelta. Hän oli Piekon-Aukon tuttavia. Sen isä oli ostanu sen tupasalvoksen »Varvin nokalta» ja siirtäny »kylälle», kun »Kalaja»-laivaa rakennettihin. Ja toinenkin kalajokelaane, Peltola, lähretti tervhyysiä kippari-veljensä lapsille.
Midle Riverillä syötihin lujasti Sanna-Maija Talkkarin suurella farmilla kananmunia ja fiiliä, sillä ilta pimeni ja lumimyrsky oli nousemas, tiet jo monin paikoon lyöny tukkuhun — ja meillä oli parinsaran mailin matka eres yön selkähän. Lährettihin kumminkin. Nämä seurut on jo aukiaa »preerian» laitaa, yksinäänen farmi sielä täälä, toinen monen mailin pääs naapurista.
Tuulenpuuskat ryöpyttää lunta aukiaa pitkin kun suuria, korkeeta hahtuvakääröjä. Vinkuu korvis, välihin lyöö tuuliklasin niin tukkuhun, jottei mitään näje. Pitää pirättää, pyhkiä lunta pois ja yrittää taas ethenpäin. Tielle syntyneet nietokset on vaarallisia: niihin voi tarttua kiinni, pyörät ei verä, pyörivät vain. Sitä varte niillä onkin Amerikois monilla »takapakis», auton peräs, lapio ja hietalaatikko. Ei muuta kun lapioomahan ja hietaa jäätikkööselle tienpohjalle. — Ja siitä on hyvä, että autoihmisillä on hyvä yhteesymmärrys ja keskenäänen apu, jota pitääs meillä Suomeskin ruveta harjottamhan entistä paremmin. Se olis oikiaa »autokulttuuria», josta koko kansalle ja kaikille ihmisille olis apua ja ilua. Jos täälä autolla liikkujalle sattuu matkalla jokin vahinko, niin aivan yleestä on, että ensimmäinen autolla tulija pysäyttää autonsa ja on valmis auttamhan: antamahan penssiiniä, kronaamahan moottoria, paikkaamahan kummia, Vaikk' olis ittellä kuinka kiires, jos vain voii auttaa. Eikä maksusta puhettakaan. Ei muuta kuin: oo kei (= selvä on!). Ja gud lak (hyvää matkaa!). Oon itte joutunu sen kokemahan ja näkemhän matkojen varrella useenkin. Sellaasen kohteliahan avun pysähtyy antamahan isoon kuormaauton ajajakin — keskellä yötä.
Olin Mainen valtios yksityysautolla matkaa tekemäs kello 1 aikana yöllä, kun kummi puhkes, ei ollu vararengasta, ei värkkiä eikä me matkasakki pystynehet itte oikiastansa mihkää. Mullakin kun on vatta niin eres, etten päässy kumartumahan eres auton alle nähräkseni. Oli pimiä ja kylmä yö. Ja noin 30 mailia asumatoonta taivalta kaupunkihin. Onneksi mulla oli tupakkia! — Seisoskeltihin siinä, vähä sarateltihin ja oroteltihin apua. Viimmeen tulikin sellaanen pitkänmatkan tavarankuljetuspussi, jolla oli perässään kaksi umpinaasta vaunua kun Suomen rautatievaunua. Se pysähtyy heti vierelle, sen kuljettaja ja apumies veti »overhaalarit» päällensä ja ryhtyivät töihin. Kummi oli niin resu, että piti paikata monesta kohtaa omilla värkiillä. Meni hyvinkin tiima, kun ne miehet sai pyörän paikoollensa eiväkkä ottanehet mitään maksua. Kehoottivat vielä että ajakaa erellä niin paljo kun pääsettä. Jos puhkee vielä, niin me hinaamme kaupunkikin.
No onneksi meille Havelan kans ei mitää siinä ryöpys vahinkoja sattunu. Havelalla on aivan uusi 125-hevoosvoimaane »kaara», jotta se veti hyvin ja puski pulskasti läpi nietokset. Mutta pyry ja myrsky yhä yltyi, niin että parahaksi pääsimme Red Lake Fallsin (= Puna-Järven-Kosken) pikkukaupungin hotellikin yöksi.
Se oli silloon, kun Amerikas oli se suuri lumimyrsky, kun mones paikas kaikki liikenne pysähtyi. Vasta puolelta päivää tiemiehet suurine lumiauroonensa saivat tiet taas ajokuntohon ja me pääsimmä lähtemhän.
Pysähryttihin Gass-Laken pikkukaupunkikin, sillä sielä sijaattoo tämän seuran intiaanien huoltotoimista. Halusin kuulla heistäkin jotakin.
Intiaanit eli intit niin kun täälä suomalaaset sanoo ovat Amerikan alkuasukkahia. Tiede sanoo niiren tullehen aikoinansa lännestä Tyynenmeren ylitte tänne. Niitä pitääs olla 96 heimoa, joista usiat puhuvat niin erilaasta kieltä, etteivät ymmärrä toisiansa. Niiren kieli on kyllä tutkittu ja otettu taltehen, ja on painettuakin kirjallisuutta. Ne on niitä koulupoikien »punanahkoja», joista intiaaniromaaniis on lujettu. Se on luultavasti kuoleva kansa. Niitä oli, kun valkooset tuli tänne, n. 1 miljoona henkiä, mutta nyt lasketahan niitä olevan Yhrysvaltaan puolella noin 320 000.
Intit on omalaatuusta luonnonkansaa, joka ei huolehri eikä välitä huomisesta toimeentulostaan. Kun saavat vattansa täytöhön, niin sillä hyvä, makaavat ja lojuvat laiskana, ainakin suurin osa. Naispuoliset keittäävät ja rääpästäävät, että olis suuhun panemista. Miehet istuskeloovat, tupakoovat ja vähinsä mettästäävät ja kalastaavat. Intiille on valtio järjestäny omia asuma-alueeta, ns. reservation, johna ne saa asua omas joukos ja yksin mettästää ja kalastaa. Valtio on rakentanu niille puutalojakin, mutta paljolta niitä asuu vielä omis kurjis kotahökkellis tai resuusis teltoos. Ja ovat niin laiskoja ja välinpitämättömiä, jotteivät viitti mitään kunnostaa, tuskin puita hakia mettästä keittämistä ja lämmitystä varte. Ja likaasta väkeä. Meirän mustalaaset on paljo touhukkahampia.
Niitä töyhtöpäisiä »tomahawki» käres hyppivä intiaaneja näköö enää vain näytöksis matkustajille ja kuvis. Ne on paraati-intiaania. Vähä tienataksensa ne teköö muistoesinehiä, joita täälä on myytävänä joka nurkas.
Kun mulle kerrottihin, että valtio elättää kuukausirahalla inttejä, niin otin siitä selvää chippeva-inttien valtion toimistosta. Juttu on lähteny siitä, että parikymmentä vuotta sitten valtio myii inttien »reserveishin», alueetten, mettiä. Siitä kertyy chippeva-heimolle paljo rahaa, 125 milj. dollaria. Sitä rahaa heille on jaettu niiren omien mettien myynnistä. Annettihin aluksi 100 taalaa vuores henkiä kohre, sitte on vuoresta vuotehen rahaa vähennetty, n'otta viimeksi on ollu antaa vain 10 taalaa vuores, ja nyt on rahat loppu, n'ottei viime vuosina oo ollu enää mitään antamista. Mutta se oli heirän omaa rahaansa.
Asiat on nykyysin sillä lailla, että valtio ei anna intiille enää mitään avustusta muuta kun sitä mitä valkoisille ja kaikille US:n kansalaasille, jos ne tarvittoo: vanhuureneläkettä ja tilapäistä köyhäänapua. Nyt täytyy inttien elättää ittensä niinku muut ihmiset. Huonua se on. Mutta on niiskin yksilöötä, Varsinkin nuoremmas polves, jokka on ruvennu käymähän tehrastyös ja mettätöiskin. Ne pukoo ittensä amerikkalaasesti eikä niitä juuri joukosta eroota. Ovat vähä kun kirvehellä veistetyt naamasta ja pikimusta suora ja krouvijouhinen tukka. Mutta nuorten intiaaniflikkojen joukos näköö välistä oikeen kaunihia tyttöjä. Vanhemmat ihmiset on kruttuusia ja elävät useen hyvinkin vanhooksi. V. 1941 kuoli 142 vuoren iäs yks intti-ukko, joka näyttelikin ittiänsä suuris kaupungiis rahasta. Se oli kovasti hienosti pujettu herra, silkkipytty pääs, kaleerit kaulas, kultaaset kellonvitjat ja hännystakki. Oli kova tupakin polttaja ja terves käppyrä kuolemaltansa asti. Mutta niin intti oli, jotta kovalla puulla aina makas. Sen naama oli niin ruskia ja kruttuune kun männynkuori.
Intit on kun lapsia, jos niillä vain on rahaa, niin heti pitää ostaa helyjä, koreita leluja ja makeisia. Ne on kovia pelaamahan penninsä kaikellaasis peliautomaatiis. Ja niin viinahan persoja, jotta juovat jos vain voivat ittensä heti oikooseksi. Onkin kielletty inteille väkijuomia myymästä tai antamasta.
Suomalaaset tulevat hyvin inttien kans toimeen. Niitä on naimisiskin inttien kans. Mäkin oon tavannu aivan suomalaasen intti-poijan. Sen äitee on sieltä meirän puolesta kotoosin, isä on intiaani, poika suomalaanen ja käyny suomalaasen rippikoulun. Komja poika onkin eikä muista eroota, vähä tummempi vain.
Intiaanit tykkäävät suomalaasista. Talvisoran aikana ne meinas koota vapaaehtoosen intiaanikomppanian ja tulla Suomia auttamhan, mutta sota loppuu. Intit pitäävät suomalaasia samallaasena pienenä kansana, joka on isojen jaloos, niin kun heirän on käyny. Intiaanit tietää ja tuntoo sen, että vierahat ilmiset ovat kukistanehet heirät. Monta veristä kapinaa ne on tehnehet, mutta nyt ovat alistunehet, ymmärtäävät, etteivät he voi mailman menoa muuttaa; mutta tuovat useen julki, että he ovat tämän maan alkuasukkaina ja oikeeta omistajia.
Katoolinen kirkko on kauvan tehny työtä saaraksensa intiaanit uskohonsa. Lapset käyykin niiren hyvis kouluus, johna saavat ruaan ja vaatetusapua, mutta sitte vetäytyyvät ne takaasin omiensa joukkohon.
Intit on mietteliästä, hiljaista, meikäläisen mielestä laiskaa ja saamatonta väkeä. Ne puhuuvat filosofin runollisesti ja mietteliähästi, krouviluista ja laihankälppää kansaa. Niiren vastakohta on neekerit — joita täälä piretähän maanvaivana. Niitä on täälä ny 3 miljoonaa. Neekerit on vilkkahia, lörpötteleviä ja nauravia luonnonlapsia kans, useen suuria, lihavia ja rasvaasia. Ne tykkää ja yrittää pukeutua mahrollisimman fiinisti. Kun Amerikan valkooset nuoret miehet ja naiset kiharoottoovat ja kruusaavat jos millä lailla tukkaansa, niin neekeriillä on täysi työ kun ne yrittää saara lampahan-takkuvillaaset kiharansa — suoriksi!
Tulla hyryttelimme hyvää kyyttiä Havelan kans sieltä intiaanireserveisiltä myrskypäivän jälkhen ja aijan kuluksi jutteli Havela niin veikeetä aito amerikkalaasia juttuja, jotta olsimma saanehet kumpikin ympäri korvia, jos akat olis ollut kuulemas.
Siinä pari mailia ennen Grand Rapidsin pikkukaupunkia, korialla mettääsellä hiekkakankaalla, justhin tien vieres oli yksinäänen uusi kaunis talo ja jokin kauppamakasiini. Tiepuoles suuri lauroosta tehty, pari metriä korkiailmootustaulu suomeksi jotta: Ostetaan kaikellaasia nahkoja, turkiksia, villaa ym. — Myyrään intiaani-riisiä. Geo Kananen.
— Ptruu! sanoon mä Havelalle. — Kah, mikä Kananen tuos on?
— En mä vaa tierä, sanoo Havela. — Niit' on täälä suomalaasia mettät täynnä.
— Mennähäs kattomahan!
— Mentihin sinne makasiinin puolelle. Ulkoseinäs oli jo topattuja suuria sarvipäähirviä. Oli »kajuuttia» ja surenpäitäkin.
— Se Amerikan »kajuutti» on maanvaiva, jutteli Havela. Se on suren ja ketun välimuoto; en osaa sanua mikä se oikee kirjan jälkeinen on, mutta aika peto: jokin shakaalilaji kai sen on: arka ja pelkuri, kovin verenhimoone, syöö lampahia ja käyy laumoos lehmienkin kimppuhan, nappaa kanojakin aivan kotipihasta. Se elää preerialueella ja Keski-Lännes niin suuris laumoos farmarien vaivana, että farmarit aina silloon tällöön järjestäävät satojen miesten yhteesen »susikallin»: kiertää suuren alueen, ampuuvat, präisköttäävät, peljättäävät ja ajaavat suuria laumoja kajuuttia ympyrän sisälle, ja sitte konepistooliilla ja haulikoolla tappavat niitä satoja yhtehen kasahan. Ei niitä nyljetä, sinne jättäävät raarot. Vaikka kyllä kajuutin nahkoja käytethän turkiksinakin. — N'oon halpoja. Nyt viime aikoona Lännellä on kajuutteja ruvettu tappamahan lentokonehista konekiväärällä. Samoon kun sielä suurilla nisuuviljelysaukioolla jo kylvethän lentokonella vehnän siementäki maahan. Hyvin kuulemma onnistuukin. Ja käyy nopiaa.
Menimmä sinne Geo Kanasen kauppamakasiinihin, johna yks mies kovasti punnitti ja tarkasteli majavan ja piisamin nahkoja — muttei se osannu suomia. Oli friski, pitkä vaalia mies, norjalaanen, joka seliitti, että misteri Kananen itte on Floridas missinsä kans kesälomalla. Hän vain ostaa turkiksia ja hoitaa liikettä.
— No onko teillä sitä intti-riisiä myirä nuan niinku maistiaasiksi?
Olihan sitä. Ostin kaks paunaa Suomehen vieräkseni. Se on pientä, kuoripäällistä kun kauran jyviä. Ja tyyristä! Paljo eneet kun oikia puleerattu riisi. Mutta se pitääs olla erityysen hyvää ja tervehellistä. — Sairaaloos sitä käytethän heikoolle dieettiruokana ja herkkusuille. Se vaatii erityisen keittotavan. Intti-riisi on vuosisataasta intiaanien luonnonruokaa. Sitä kasvaa eräis järvis itsestänsä. Intiaanit soutaavat ja leikkaavat siitä tähkät veneesihinsä. Hakkaavat vain venehen lairalla poikki ja tähkät veneeseen. On sitä koetettu tuora ja kylvää Suomenkin järvihin, mutta on tehty se virhe, että kuivia intti-riisin siemeniä on tuotu ja kylvetty vetehen. — Ei! Otin selvää siitä. Jos kokeella mielithän, niin »intin» siemenet pitääs tuora sinne vahvasti märkinä. Tapasin »mettäsuomalaasia», ammattikalastajia ja »träppäreitä», jokka järvistä ottaavat puurovärkiksensä talveksi intti-riisiä ja vielä myiiväkki sitä satoja paunoja »ylösostajille».
Kun kyselin kaikellaasta siltä norjalaaselta ja se kuuli, jotta m’oomma suomalaasia, niin se sanoo jotta mister Geo Kanasen isä ja mamma ovat nyt kotomiehinä Geon taloos sen aikaa kun hän on matkoolla. No mentihin taloohin, ja sielä me oikeen hauskan vanhusparin tapasimma, pappa Kanasen Kiuruveeltä ja hänen emäntänsä, joka on Nivalasta.
— Joo, he on täs vain kotomiehinä, kun Yrjö (= Geo) on ummikko — toiskielisen vaimonsa kans Floridas.
Vanha pappa Kananen on niitä ensimmääsiä suomalaasia, jokka yli 40 vuotta sitten asettuu asumahan mettästäjänä ja kalastajana näihin umpimettihin.
— Mua on aina vetäny mettähän ja järven rannalle, sanoo tämä vanha tyypillinen savolaanen, joka huastaa vielä »selevee savvoo».
— Löyrin kaunihin, hyvän järven 35 mailia näiltä mailta. Ei ollu tietäkään sinne, jotaan eläinten polkuja kuljin ja vein sitten muijankin sinne. Kotukses asustin siksi kun saunan tein. Jauhot ja kamppehet kannoon hiljoollensa seljäs sinne, 35 mailin matkan. Koko päivä siinä meni raskas tarakka hartioolla, mutta joskus painoon yötä päälle ja vuorokaureskin sen välistä kiskoon. Nyt on meillä sielä oikia talookin ja muita huonehia, oikia koti. Ja on tullu tiekin sinne ja muita asukkahia järvelle. Se on jo pieni »lokeishen», kyläntapaanen. 1904 otin »humpsteetin», »omaksi maaksi» valtiolta. Siellä mä »träppään» ja kalastan vieläkin. On kaks poikaakin kasvatettu, tämä Yrjö täs ja Toivo, jolla on samallaanen osto- ja liikehomma toisella taholla. Ne on menestynehet hyvin. Molemmat on valtion luvalla (lisenssillä) kalaan ylösostajia näis piiriis.
Sain kuulla, että kalastus on tarkoon täälä valtion taholta säännöstelty, verootettu ja valvottua. Paljo tiukempaa ja tarkempaa kun Suomes — vaikka tätä niin sanotaan »vapaaksi maaksi». Ammattikalastajan pitää ensin hakia viranomaisilta »laisi» eli lupa kalastaa. Sitte joka rysästä menöö veroa. Ja joka pyyrys pitää olla veromerkitty. Valtio myii huutokaupalla kolmeksi kuukaureksi piiriittäin kalojen tukkuosto-oikeuret jollekulle. Pienet ja suuret kalat ostetahan erillänsä. Ostajan pitää heti maksaa kalastajalle rannas rahat ja pirättää siitä valtion tarkastajalle veroa. Ostaja lährättää kalat sitte liikepaikkoohin ja kaupunkiihin tukkuliikkehille, joka tilittää ylösostajalle vasta 2 viikon perästä, niin että ylösostajan raha on kauvan kiinni — ja aika tappiomahrollista kauppaa. Kalastajilta osaa Amerikka kyvin kiristää veron.
»Härjänpää»-kalaa, Bullhead, pääasias kalastethan. Se on »nahkakala», ei suomuksia ollenkaan. Sill' on nahkasarvet pääs ja partakarvat. — Ruma kun piru, sanoo Havela, — en syä millään!
Mutta kalastuksella teköö kyllä hyvin »elämänsä», tuloo toimehen. Vain kesäkausi kalastethan. Mettästäjinä, jokka ei muuta teekkään, on suomalaasiakin aika paljo. Intit ei juuri muuta teekkää kun metsästäävät ja kalastaavat, kun viittiivät.
Suurta hommaa tämä Geo Kanasen pisnes on, ostaa mettänriistaa, nahkoja, villoja, intti-riisiä ym. ja toimittaa mailmalle. Hyvin on menestyny. Hänellä on oikeen upia koto, laajat liikesuhteet ja parhaas iäs, vasta 35-vuotias, reipas mies. — Ja sellaanen kissi, jotta mä kattoon oikeen pitkään, ettei tuo kissi ookkaan, jokin pantterin penikka, korkiajalkaane, aivan pyöriä pää, pitkäkruppinen, vaalian hiekan färinen, mustat tassut ja pää, ja niin villisilmääne, sinisen vehriääset silmät, jotta mä sanoon heti jotta — pysykkö kauvempana!
Floodwoodiin en päässyt sen lumimyrskyn takia määräpäivänä; se jäi siksi, kun palasin Port Arthurista Kanaatan puolelta bussilla Duluthiin. Havela orotti asemalla ja lennätti suoraa 50 mailia Floodwoodin kirkkohon niin kun oli määräkin. Sinne oli kerääntynyt ympäristön farmaria n. 300 henkiä. Floodwood onkin vankkaa suomalaasta farmiseutua, niin että suomalaasia on siinä »pitäjähäs» eli townshipis enempi kun puolet koko asukasmäärästä. Pappina sielä on jo ikämies, Suomes papiksi lukenu Könönen, joka luki papiksi, kun Haminan kadettikoulu lopetettihin, ja lähti sitten Poprikoffin aikana heti Amerikkahan. Könönen seuraa vilkkahasti ja valppahasti Suomen asioota, ja muutakin mailman menoa. On jatkuvasti ollu kirjeenvaihros isänmaan asioosta suuren tuttavapiirinsä kans Suomes.
KANAATAN PORT ARTHURIIN
Port Arthurista Kanaatan puolelta olin saanu jo Suomehen kutsuja, jotta sinne pitää välttämättä tulla. Olivat lährettänehet paketinkin mulle heti kun posti aukes. Ja sielä ilmestyväs »Canadan Uutisis», jota toimittaa mun koulutoverini Vaasan lyseosta, Seinäjoen Katilan mäeltä, Hannukselan Kalle oli kirjoottanu pitkän alakerrankin »fingliskaa» (finn-english, jota ensi polven Amerikan suomalaaset puhuu), että mä ymmärtääsin niiren kieltä ja tulisin toimehen. Mutta kyllä mä fingliskaa ymmärsin ja olin jo ennen oppinu Matti-serältäni, joka kans oli ollu »valloos» mainarina.
Muuten ei siinä mitää oo ihmeteltävää, jos Amerikan suomalaasten jokapäivääsehen kielehen omaksuthan enklantilaasia sanoja. Ensiksikin kun toiskielisten kans pitää työs olla, niin täytyyhän työkaluja nimittää samalla sanalla kun muukkin. Hyvä vain kun oppii. Siten on lapio »shoveli», »kaara» auto tai kärry, »hämmi» sianlihaa, »beiken» pekonia, »stoori» kauppa, »stouvi» hella, »beibipoka» lastenvaunut, omenapiirakka »äpylipaita» jne. Jees ja noo on joo ja ei.
Toiseksi on täälä vierahalla maalla paljo sellaasia esinehiä ja asioota, joita tänne aikoja sitte tullehet suomalaaset ei Suomes oo nähnehet ei kuullehekkaan. Ei siinä meillä kotomaan suomalaasilla oo mitään nokan koputtamista tai hymyylemistä, jos Amerikan suomalaasilta, kun ne sinne tuloo, livahtaa tuon tuostakin jokin enklantilaanen sana. Niinhän se on meillä eteläpohjalaasiilakin, että kovasti meiränkin puhees käytethän ruottista laihnattuja sanoja: plaarahan pruukata liikaaki kummamaitua.
Se on arka paikka Amerikan suomalaasilla, kun ne Suomes käyy — ja huomaavat teirän naamoosta, jotta te niinku vähä hymyylettä niille. Monekkin laivas tulomatkalla jo oikee yrittäävät muistella suomen sanoja ja koittaavat pitää varansa, ettei vai sielä kotona livahtaasi vahingoskaan yhtää »fingliskaa». — Min'oon sanonu niille, jotta älkää perustako! Lisäksi on muistettava, että suurin osa, koko vanha polvi on tullu siinä ijäs, että vierahan kielen oppiminen on kankiaa. Ja että me pohjalaaset ärräpäät ja savolaaset viäntäjät ja kiäntäjät oomma niin jukuripää-suomalaasia, jottei me viittikkää niin kieltämmä prissata ja nenähämmä honottaa kun nämä toiskieliset jänkit. Kun ymmärtäävät vähemmälläki. Ja ennen vanhaan suomalaaset »siirtolaaset» tulivakki tänne vai taloonhintaa tienaamahan jottei sitä varte kannattanu enkliskaa opetellakkaa.
Kerrompas kuinka musiikki-professori Mäki teki pyhiinvaellusmatkan Suomehen, kävi Sipeliusta ja Klemetin-Heikkiä kattomas, täs ennen sotia. Mäki osaa ja puhuu hyvää kirjasuomia, lukoo paljo suomalaasta uusinta kirjallisuutta. Se oli kans päättäny, että hän varoo, ettei tuu vahingoskaa fingliskaa.
Helsingis se meni Elantohon vähä syöräksensä. Katteli ja luki tarkasti ruokalistaa, ettei tuu vai suomenkieles virheetä. Amerikkalaasehen tapahan se halus syörä vain vähä keitettyjä herelmiä. Kun ei ruokalistasta niitä löytäny, se kruuvas kovasti päätänsä, jotta mitä se »prunes» mahtaa oikee suomeksi olla. Lopuksi muisti, että isä ja äitee pruukas sanua niitä »kivisyrämmiksi». Se on ainakin suomia, tuumas prof. Mäki, vinkkas tarjoolijaflikkaa luoksensa ja taivahansinisillä silmillä ja ihanalla suomenkielellä pyyti että:
— Jos neiti toisi minulle vähän keitettyjä kivisyrämmiä...
Flikka räpötti silmiänsä ja kysyy:
— Mitä ne on?
— Kivisyrämmiä, hedelmiä — Pohjanmaalla niin sanotaan, koitti Mäki jo hätääntynehenä seliitellä.
— Meillä on eräs pohjalainen neiti tuolla keittiös, minä kysyn häneltä, sanoo se flikka ja lähti häntä truutulla hakemaan sitä.
No sieltä tulikin tomera flikka jotta:
— Mitä sais olla?
— Kivisyrämmiä minä pyysin, koitti prof. Mäki kuiskaten selittää ettei toiset kuulisi.
— Onko ne viskuja, fäskynöötä eli mötyksiä, niis on kivisyrän sisällä? kysyy Alajärven flikka.
— En minä tiedä — tuokaa niitä, sipisi Mäki aivan onnetonna, että oli tilannukkaa mitään.
Kun flikka sitte toi, niin sanoo, jotta:
— Nämähän on — luumuja! ja kattoo pitkää kun suurta syntistä sitä fiiniä herra Mäkiä, joka oli »häpiästä» vajota maan ala — kun oli yrittäny olla niin suomalaanen eikä osannukkaa...
Amerikan suomalaasille on Suomes käyres heirän kielenkäyttönsä arka asia. Monet koittaa puhua purkista suomia, mutta suomenkielikin on heirän pois olles paljo kehittyny ja muuttunu, tullu uusia sanoja, joita he ei ymmärräkkään.
Duluthista on pitkä matka pohjoosehen Superior-järven rantaa Port Arthurihin, joka on Kanaatan puolella. Yli 200 mailia. Mutta se on kaunista ja näköalojensa puolesta vaihtelevaa: komeeta rantoja, paljo huvila-asutusta, korkeeta kalliomaastoja, kuiluja, vuoren rintehiä, kalliosaaria. »Vinttikoira», Grayhound-bussilla sen matkan teköö mukavasti mutta yli puolen päivää siinä menöö. Tällä välillä on paljo ruottinkielistä asutusta, turistihotellia ja kesänviettomajaloota, Tomteboda- ym. nimillä. On puolivälis matkaa pikkukaupunkikin, jonka nimi virallisestikin on Finland, niin että sattuu postis erehryksiäkin.
On siinä Amerikan ja Kanaatan rajalla tulli- ja passintarkastuskin. Ja bussin vaihtokin. Kanaataskin on koko manterehen käsittävällä Grayhoundpussi-yhtiöllä vaununsa, samallaaset kun Yhdysvaltaan puolella. Mutta ne ajaa vain raja-asemille asti ja kääntyy takaasi.
Rajalta on aika asumatoon, mettäänen ja korkiavuorinen maasto. 50 mailia Port Arthuriin, joka ympäristöinensä on Kanaatan suomalaasten suurin asutuskeskus. Pitääs olla n. 25 000 suomalaasta sielä. Kanaatan suomalaaset, ainakin suurin osa, ovat myöhemmin Suomesta tullehia kun Yhdysvaltaan puolella, joka ensimmääsen mailmansoran jäljiltä 1914 rajootti ja lopuuksi sulki meiltäkin maahantulon niin kun muiltakin Pohjolan kansoolta. Mutta Kanaatahan pääsi vielä monet vuoret sen jälkeen, niin että Kanaatan suomalaasten pääjoukko on noin 30—20 vuoren takaasta asutusta. Sittenhän Kanaatakin sulki rajansa.
Silloon kun ajelin Duluthista isoon Superior-järven vaihtelevan kaunista länsirantaa Port Arthuriin, helmikuun lopulla, lainehtii Superiorjärvi (elikkä meri, s'oon niin suuri) rannooltansa sulana, niin että kalastajia näki jo olevan ulkona pikkupaatiillansa. Mutta laivankulku alkaa vasta myöhemmin, sillä suuret tuulet kuljettaa ahtojäitä ympäri rantoja.
Amerikan parlamenttivaaliis ja liikemailmalla on jo kauan ollu vaalisyöttinä ja riita-asiana suunnitelma, että laivareittiä syvennetääs ja laajennetaas, niin että Atlantin-laivat voisivat ajaa suoraa Minnesotan eli Keski-Lännen suurten sisäjärvien satamihin — niin kun pienemmät laivat ajaakin, mutta suurimmat pysähtyy New Yorkin satamihin, joten tuonti ja vientitavaroota jourutahan suurelta osalta uurellensa purkamahan ja lastaamahan. Siitä New Yorkki juuri on niin lihoonu ja kasvanu suureksi. Tämä riita on yhä kuumana. — Mutta luulisin että kyllä se kanavoominen kerran kuitenkin tapahtuu.
En tienny, kun siinä illansuus lähestyyn sitä kuuluusaa Port Arthuria, mikä mua orottaa. Kattelin kartasta, jotta täshän on toinenkin kaupunki saman joen suus: Fort William, eteläpuolella ja pohjoosrannalla se Port Arthuri. Siis kaksooskaupunki ja molemmat samankokoosia, n. 20 000 asukasta kummaskin. Fort William on »flätän» puolella, aivan tasaasella ja Port Arthuri mäkisellä maalla. Asuu sielä Wiljamin puolellaki vähä suomalaasia, mutta Port Arthurin kaupunki ympäristöönensä on Kanaatan suomalaasten suurin asuinpaikka. Arvellahan olevan noin 25 000 ympäristöinensä. Lähellä on pieniä farmikyliä, joilla on suomalaaset viralliset nimekkin ja postitoimistot. Sielä on vielä suunnattomasti koskematoonta mettää ja jatkuvasti laajat mettänhakkuut käynnis, johna työskentelöö paljo suomalaasia. Yks ja toinen suomalaanen on kattellu ittellensä sopivan asuunpaikan jonkin vaaran rintehellä tai järven rannalla, rakentanu siihen asumuksen ittellensä ja perheellensä, raivannu vähä maata ja lairuunta parille lehmälle ja käyy ansioksensa mettätöis.
Suomalaaset ne on, jokka Kanaataskin erämaita asuttaa ja viljelykselle raivaa. Asettuu ensin yksi tiloollensa, tuloo naapuriksi joku sukulaanen tai tuttava. Ilmestyy lähimaille kolmas ja neljäskin oman huushollin mies. Niin ovat syntynehet nuo suomalaaset uudiskylät: Toivolat ja Intolat Kanaatan mettäseutuuhin ensimmääsinä vakinaasina asukkahina. Valtio rakentaa teitä, tuloo toiskielisiäkin joukkohon, Saarahan postinkulku, kansakoulukin lapsille, ja parinkolmenkymmenen vuoren päästä on siinä pieni kaupunki.
Tämä Kanaata on Amerikan rinnalla vielä uinuva luonnonrikkauksien maa. Sillä on suunnattomat mettät, koskivoimat, kaikki mahrolliset malmit, raurat, kuparit, kullat ja nikkelit. Sen nisun- ja muun viljan viljelys on vain murto-osa siitä mitä se voi tuottaa. Se on tulevaasuuren maa. Puuttuu vain työntekijöötä ja — kapitaalia: liikkeelle panevaa voimaa. Elämän ja yrityksen tahti Kanaatan puolella on paljo heikompaa ja jäljes siitä mitä Yhrysvaltaan puolella. »Enklantilaasta» — sanoovat US:n pisnesmiehet ittetietoosina, sillä ne suurelta osalta rahoottavat Kanaatan teollisuutta ja ovat perustanehet sille puolelle tehtaattensa ja yritystensä sisaryhtiöötä.
Torkuunkin jo siinä, kun tultihin Fort Williamihin. Joitakin jäi pois siinä, kun ovesta huurettihin suomeksi jotta:
— Onko Jaakkoo täälä?
Höristin korviani, jotta
— Häh, mitä muako huurettihin?
Niin ovesta tuli miehen pää sisälle, kattoo mua ja huuti jotta,
— Tuu pois sieltä! Ja ota kapsäkkis...
Mä huurin vastahan jotta
— En tuukkaa! Tämä on vasta Fort Wiljami ja mä meen Port Arthurihi. — Mikä mies sä oot?
— Ek'sä tunne? Mä oon Hannukselan Kalle, ja tullu sua vastahan.
Tuli sisälle eikä muuta kun heti kapsäkkihin kiinni, jotta: tuu uloos vaan!
No tunsinhan mä sen sitte, eikä ollu paljo muuttunukkaa 40 vuoren aikana, vaikk'on akka, kaks raavasta lasta, ja poikakin jo lääkärinä yhres hospitaalis.
Niin se purotti mun sieltä pussista uloos omahan kaarahansa, jolla s'oli tullu lankomiehensä Saxbergin kans mua vastahan. Ja kun sitte mentihin taas tukka suorana Port Arthurin puolelle, niin nauraa pihisivät jotta:
— Me »kidnappasimma» (ryöstimmä) sun! Tulimma Fort Wiljamihin vastahan. Sielä Kallion-Jäkki ja muita miehiä orottaa sua Port Arthurin »steishenillä» (bussiasemalla). — Nyt mennähänkin meille esti, johnä sä tuut asumahan. Ja sitte vasta tulojuhlihin konsuli Koivukosken työ. Kallion-Jäkki olis tahtonu sun heille asumahan.
Räpyttelin vain silmiä.
Pesinkin mä sitte naamani ja join kaffit päälle. Ja sitte taas mentihin. Sinne Koivukoskelle.
Se konsuli Kosti Koivukoski sielä Port Arthuris olikin Jalasjärven vanhan rovasti Blom-vainajan poika, ollu jo kolmattakymmentä vuotta täälä keskeesin henkilö suomalaasten kulttuuriharrastuksis. Port Arthurin, Kanaatan puolella ensimmääsen suomalaisen Kansallisseuran perustaja ja puheenjohtaja erelleenkin, innokas musiikkimies ja kuoronjohtaja. Hänellä on sielä suuri suomalaanen sekakuoro »Otava» ja monia hyviä naissolisteja, mm. hänen ahvenanmaalainen Edit-rouvansa.
Port Arthurin suomalaaset ovat laulavaa väkiä. Työväenyhristyksellä on kans hyvä oma sekakuoro »Oras». Port Arthurin kuorot ovat voittanehet monta palkintoa Kanaatan suomalaasten jokavuotisis suuris laulujuhlis. Koivukoski seuraa valppahasti kotimaan uusinta kuoro-ohjelmistoa ja musiikkielämää.
Sinne konsuli Koivukosken hauskahan kotihin oli kerääntyny suuri seurue miehiä ja laulavia naisia. Talon isäntä toivotti Suomen vierahan tervetulleheksi Port Arthuriin, soitettihin ja laulettihin, vietettihin oikeen iloonen ilta.
Tutustuun jo moniin suomalaasiin, mm. liikemiehiin Yrjö Nelsoniin, Nilsiästä ja Niilo Kyröön Oulun puolesta. Heillä on Port Arthurin suurin suomalaanen kauppaliike »Nelson & Kyrö». Se on oikiastaansa Port Arthurin ja ympäristön suomalaasten »pankki ja keskuskauppa», johna kaikki asioovat myös kaupunkiin tulevat suomalaaset mettätyölääset palkkashekkiinensä. Sitä hoitaa Kyrö. Nelson runnaa suurena mettäkontrahtöörinä, se on hakkuu-urakoottijana, ottaa hakkauttaaksensa vuosittaan suuria määriä puutavaraa mettäyhtiöötten mailta. Hänen insinööripoikansa toimii »supitenttinä» (ylityönjohtajana) suures toiskielises puutavarayhtiös.
Mr Korhonen on Fort Williamin kaupungin vesijohtolaitoksen hoitaja. Hänen vaimonsa on Kauhajoelta. Satakuntalaanen, tukeva misteri Arvo Tuomi on menestyny rakennusurakoottija, jolla oli valmistumas kaks suurta uurenaikaasta kansakoulurakennusta kaupungis. — Alf. Saxberg on erään suuren puutavarayhtiön mekaanisen osaston »supi» (johtaja). Hänen vaimonsa, Seidi Sylvia, o.s. Schrey, on toiminu liikealalla Kokkolas, josta lähti tänne 1916.
Seuraavana päivänä oli sitte ensimmäänen puhetilaasuuteni SOE:n (Sons of England) haalilla, johon tuli niin tupaten täytöhön ihmisiä, ettei »pappi itte tahtonu kirkkohon sisälle päästä» ja että parisataa ihmistä jäi ulkopuolelle. Ylen juhlavan illan olivat järjestänehet, naiset silkis ja juhlapuvuus, suuri kuoro, monia soolo- ja duettoesityksiä. Kuoro kajahutti ensimmääseksi Sillanpään Marssilaulun ja monia muita isänmaallisia säveliä, joita kolmeen vuoteen en ollu Suomes enää kuullu. — Lopuksi yhteeset »kahviaiset», jolloon tapasin paljo kotimaakunnan ihmisiä.
Toinen puhetilaisuus oli tarkootettu järjestää suurella työväenhaalilla ja huonelupa oli jo saatukin. Mutta siitä tulikin sekaannus. Kommunistimieliset rupesivat panemahan ankarasti vastahan, jotta sellaaselle kokomustalle taantumuksen kekälehelle kun Jaakkoo ei saa hyyrätä huonesta. Rupesivat akiteeraamahan ja vaatimahan johtokunnan ja yleestä kokousta asiasta päättämhän. Ja niin veivasivat jotta yhrellä äänellä voittivat, jotta: ei!
Kun siitä tuli tieto ja suuri riita ja hajaannus kaiken kansan kesken, niin että multaki oikee tultihin pyytämhän anteeksi koko Port Arthurin puolesta, että »niin pössöjäkin meitä täälä on», niin suomalaasen seurakunnan pastori, jonka kirkos ei koskaa ennen maallisia puheeta oltu piretty, ilmootti, jotta hän aukaasoo kirkkonsa ovet Jaakkoa varte. Ja siitä oli seurauksena taas sellaane kansan ja kuulijaan paljous, että satoja jäi taas portahille ja karulle. Maaseurultakin, pitkien mailien takaa, oli tullu paljo vanhoja ihmisiä kuulemhan Suomen totuuksia, joita »komut» ei kärsi kuulla. Niitä rupiaa heti kovasti nikottamahan ja saavat lopuksi krampin, n'ottei ne voi olla muiren ihmisten joukos. Ne tietää tautinsa ja sitä varte ne ei tahrokkaa kuulla mitää hyvää ja totta Suomesta.
Halusin käyrä ja kattella kanaatalaasen mettätyömaan ja tukkikämpän. Oli helmikuu, paljo lunta ja työt parhaas käynnis. Yrjö Nelsonilla, savolaanen, oli hakkuut käynnis kolmes paikas. Hakattihin, ajettihin ja lossattihin rautatievaunuuhin. En muista enää, kuinka monta sataa tuhatta kuutiojalkaa talven urakka oli, mutta miehiä oli satoja siinä hommas, ja naisia ruoanlaittajina mettäkämpillä. Ja suurin osa suomalaasia.
Kanaatan raha ja palkat huiskuu kans, niin että työkustannukset ja kontrahrit eivät piräkkään paikkaansa. Siksi hakkuu-urakoottijan kontrahti onkin sellaanen, että hänelle maksetahan kuutiolta sovittu summa ja yhtiö maksaa työmiesten palkat. — Urakoottijoolla täytyy olla satojentuhansien työkalusto, niinku on Yrjö Nelsonillakin. Siihen kuuluu »kämpät», asuin-, konttuuri-, keittiö-, talli, sauna- ja varastorakennukset, jokka voirahan nostaa suurille anturoolle ja siirretähän hirmu-traktoriilla työmaalta toiselle. Siihen kuuluu monia suuria ja pieniä traktoria, bulldoosi, jolla lykätähän tiet auki mettihin ja tasootetahan maata, suuret moottoripumput ja vesitankit eli laarit, joilla tiet mettäs jäärytetähän, moottoriilla tai höyrykoneella toimivat tukkien nostokurjet rautatien varsilla.
Kattelin sitäkin amerikkalaasta voimahommaa, kuinka rautatievaunuja lastattihin. Kun tukit tuorahan suurilla kuorma-autoolla rautatievaunun vierehen, nostetahan pystyhyn korkia pyörivä tukkivintturi, joka vaijerilla nostaa koko kuorman tukit, n. 5 m³ kerrallansa ilmahan ja vaunuhun, traktori vetovoimana tai pieni lokomopiili. 4—5 tukkikuormaa on muutamas minuutis rautatievaunus. Jäärytettyjä teitä vetää traktori 6—10 tukkirekiä paikalle. Ja »tiimillä» (kahren hevoosen parivaljakot) kiskoo mettistä tukkikuormat jääteiren vartehen. Jäärytettyjä teitä on kymmeniä maileja.
Pistämpähän toisen asian samalla kertaa tiilipinon lastauksesta, jota on ajatellu sittemisin kun Reinius yritti Verenojan tiilitehtahalla n. 1900 keksiä laitetta, jolla tiiliä lastattaisiin. Täälä nyt oon nähny siihen soveltuvan laitteen. Ja yksinkertaasen. Tarvitahan vain voimaa ja tukkivintturi. Tiilitapuli, 200 tiiltä, on larottava flankuusta tehrylle alustalle, johna on jalakset, niin että saa pistää vaijerit alaatte ja isoolla traktorilla nostaa kössässänsä rautatievaunuhun ja pois. Siinä menöö aikaa ja tupakkia nostella joka tiili eriksensä monehen kertahan. Tuumikaapa työn säästöä Suomen tiilifapriköörit!
Amerikas tehrähän kaikki raskahat nostot ja työt konehilla, säästetähän aikaa ja työtä. — Kuorma-autoolijoolla on täälä följys lavalla aina matalapyörääne 4:llä kääntörullalla liikkuva rauta- tai puualusta, jonka päälle ne panoo lootikot ja raskahat tavarat niitä kuormasta siirtäes. Ei täälä viittitä juuri mitään kantaa.
Mettätyölääsillä on erinomaaset oltavat ja syötävät. Sellaane ruoka, ettei Helsingis herroollakaan hotelliis. — Naisia on ruaanlaittajina, ja mitään ei saa pöyrästä puuttua: pekonit, hämmi (isoa kinkkua), piffit, lihapullat, kanaa, lohta, tuoresuolattua ja keitettyä, lihaleikkelehiä, makkaroota, juustoa, voita, silliä ja muuta purkkikalaa, maitoa, kaffia, suklaata, teetä (mitä kukin kulloonkin haluaa), herelmämehuja (»juisia»), erilaisia sokerootuja hilloja, jauho- ja kryynikeittoja ja herelmiä monellaasia ja keekejä. — Kaikkia on ja vetää saa senku vattavyö kestää.
Aamulla heti kun ylhä noustahan on hämeneksit (käristettyä ohutta sianlihaa ja paistettua munaa), puuroja, maitoa, kaffia ja vehnäleipää. Useemmat, se on amerikkalaanen tapa, juovat ensimmääseksi suuhunsa klasin tomaatti- tai appelsiinimehua. Ja sitte vasta syöövät »preek fastinsa», eli ensimmääsen suupalansa. Aamiaasen, elikkä suomeksi sanottuna »lounaan», täälä »lunssin», syövät siinä klo 12 aikaan. Sitte on »kaffitunti», puoli tuntia, ja n. 5 aikaan päivällinen, eli »tineri».
Klo 7 aamulla mennähän töihin ja 4:ltä lopetetahan. Tukkilaasille pitää olla aina saatavana »dussit», lämpimät veret ja pari kertaa viikos vähintään sauna, suures hirsisaunas. Ja pitääpä näille »lokariille» ja lumper-jäkiille olla vielä erityyne »klubi-huone», johna ne pelaa korttia ja keskusteloo politiikasta.
Tuntipalkat ja urakkatyöt on ammattiliittojen määräämät. Työmarkinat on nyt sellaaset, että isännällä ei oo mitään sanomista. Täytyy vain pyyrellä, jos misteri olis hyvä ja tekis nyt sitä ja sitä — elikkä misteri ottaa hynttyhynsä ja lähtöö muille markinoolle. Tukkilaasten passaamisehen täytyy palkata useeta miehiä. On työkalujen hoitajia ja korjaajia, tiemiehiä, tupa-jussia ja lämmityksen hoitajia, joille mä toin Suomesta lahjana nyt nimen »Kipinä-Kalle», josta ne kovasti tykkäsivät ja hyväksyyvät. »Rätti-Mikon» virkaa hoitaa työpaikan kanttiini eli myymälä ja ofiisi eli konttoori, josta saa ostaa työvaattehia, kenkiä, paitoja, tupakkia, paperia ja muita tarpehia. Sielä on myös postipaikka. Väkijuomia ei tukkkämpällä saa olla, ei tuora, mutta pöhnäs ja rahattomana saa kyllä kaupunkireisulta kotia tulla päätänsä parantelemahan ja syömähän tiliinsä. Usein miehet makailevatkin päiväkausia.
Näin senkin kumman, että kämppiä ei kannata puilla lämmittää, vaikka puuta lojuu loputtomasti ympärillä. Se tuntuu uskomattomalta, mutta kattokaas: Amerikois lasketahan tarkasti, mikä kannattaa. Jos puilla sielä mettis lämmitetääs, niin pitääs palkata 2—3 miestä hakkaamahan, kantamahan ja hoitelemahan tulipesiä. Se maksaas. Mutta paloöljy on niin halpaa ja vaivatoonta, että kun nostaa valmihin isoon öljyastian »hiiterin» (lämmityskamiinan) päälle ja kruuvista tällää, niin se juoksoo ja hoitaa ittestänsä, tasaasen lämmön. — Halvempaa se on, täytyi mun myöntää Nelsonille, joka on oikiastansa Kuosmasia Nilsiän kirkonkylästä, mäkitupalaasen poika, mutta täälä paisunu rikkahaksi mieheksi ja urakoottijaksi. Hänen vaimonsa on Hilda Lahdenperä Oulun kaupungista. Heillä on yks poika insnööri, toinen lentoupseeri, joka soran aikana palveli Norjas.
Söimmä sielä paris paikas mettäkimpillä Nelsonin miesten kans, ja täytyy sanua, että niin runsahas ja monipuolises »voileipäpöyräs» ja loistoruokien ääres en ennen oo ollu. Ovat vielä tirsmujakin, kun ovat niin hyvähän tottunehet. Milloon mistäkin marajaavat, nyppiivät ja näppiivät vain ruokia. Ja haaskaavat n'otta vihaksi pisti Suomen miehen, kun näki mitä sianpönttööhin heitettihin.
Puhuttelin sielä köksiäkin. Miina Riihiaho oli Alajärveltä, nyt missis Virta. Sanni Freistinki oli Luopajärveltä, nyt Tuulas, mies Oulun Pyhäjärveltä; hän oli kämpän pääemäntä. Maria Ojala, nyt Myllyaho, molemmat Lapuan Lakaluomalta.
Oli sielä yhrellä kämpälläkin niin lihava mieskokki, että se vai istuu ja hymyyli. Se vai komenteli nättiä passariflikkaansa, joka ei sanonu nimiänsä, vaikka mä kuinka kehuun sen kaffia ja plättyjä.
Oloni Port Arthurin suomalaasten joukos oli vieraskäyntiä ja yhtämittaasta juhlaa. Parahiksi kerkesimmä Nelsonin kans 200 mailin kierrokselta mettätyömailla takaasi kaupunkihin hänen kotiansa, kun juhlavierahia rupes jo tulemahan Kansallisseuran »paarttihin», joka oli järjestetty hänen tilavaan asuntohonsa, jonka kellarikerrokses eli »peismentis» on kans erityynen miestenhuones elikkä »kärmeskamari», niinku Port Artturin suomalaaset sitä nimittää. Se on vain joillakin varakkahilla miehillä, jokka ovat rakennuttanehet kokonansa uuren asuintalon ittellensä.
Amerikkalaasis yhren perheen asuuntaloos on kellarikerros rakennettu kivijalkaa myöten avonaaseksi suureksi huoneheksi, jossa on lämmityslaitos, pesutupa, polttoainevarasto (kolia tai öljytankki), pesukones, koluhuone, nikkaripenkki ja työkalut. Asuinhuoneesta menöö portahat »peismenttihin», se on lämmin ja valoosa, niin että sielä on mukava työskennellä. Mones paikas on sinne rakennettu pieni hauska suomalaanen saunakin.
Mutta Port Arthurin varakkahat suomalaaset ovat parantanehet peismenttiänsä, niin että monet ovat rakentanehet sinne suuren ja upian yksityysen »klubihuoneen», pitkä pöytä, juhlalliset seinäkaapit ja klasivarastot. Joilla on lapsia, on se niiren luku- ja leikkihuonehena, muutoon isännän vieraitten kokous- ja pörrööpaikka. Siitä se nimi »kärmeskamari».
No väkiä tuli Nelsonille kärmeskamari ja kaikki paikat täytöhön. Syötihin illalliset, pirettihin puheeta, lausuttihin runoja, laulettihin ja tansittihin. Nämä amerikkalaaset ovat kovia tanssimahan ja pitämähän lystiä, niin ettei kankia Suomen mies tahro oikeen pärjätäkkää niiren kans. Ovat touhus ja tanssia jyskyttäävät polkat, falssit ja vanhat sottiset kun rippikoulutenavat, vielä 70:n vanhanakin. Kukaan ei tunnusta ittiänsä vanhaksi, vaikka siihen kaatuus. Moni on kuulemma kaatunukki.
Sielä kärmeskamaris me istuumma Humu-Lehtisen ja Kallion-Jäkin kans nenät yhres ja keskustelimma. Se Humu-Lehtinen on oikee isoo ja lihava mies. Se on päässy suurehen toiskielisehen mettä- ja tehraskomppaniahan hyvin vaikutusvaltaasehen asemahan ja äveriääksi mieheksi. Humu-nimen s'oon saanu siitä että s'oon niin kova touhuamahan, rehvakka ja suurisuuntaane mies ja niin mahrotoon puhumahan, jottei sen kans pysy kärryyllä alkuhunkaan. Muakin se lennätti jo Porvoot, Kiinat ja henkimailman salaasuuret sekaasinsa.
Kallion-Jäkin kans meistä tuli hyvät ystävät. Ja ymmärsimmä paljo paremmin toisiamma kun Sakari Pälsi, kun se oli täälä käymäs. Jaakkoo Eemeli Kallio oli vasta 66 vuotta, mutta keriinny jo niin paljo tätä mailmaa, jotta s'oli jättäny kaiken työnteon pois. Se sano jotta:
— M'oon tehny jo — leikkuukökkäni loppuhun oon pellon pääs, ja kattelen ny kun toiset leikkaa ja tresuutta. Elelen ny vain herrooksi rahallani, syän ja juan hyvää niin paljo kun vatta ja pää vetää ja voin hyvin. — Pakkaa vain aika tulohon joskus pitkäksi. — M'oon kerjälääspoika Vähäänkyröön Haarajoelta ja nähny eläässäni nälkää ja kovuutta. Pienenä poikana kuljin taloollisis kerjuulla. Seisoen ovensuus ja istuun takkakivellä hiljaa ja orotin kun taloonväki söi, jos emäntä huomaas mun ja antaas mullekki leivänpalan eli kupista puuron loppua. Useen sainkin, monaasti jäin ilman ja painoon hiljaa oven kiinni, kun lährin. 12 vanhana piti äireen lährettää mun mailmalle ittiäni elättämhän. Sain markan ja kenkäroukooset kätheni, kun lährin Tervajoen asemalle ja Vaasahan aivan tuntemattomien ihmisten parihin. Kenkiä en malttanu panna jalkahan, ettei ne kulu. Junalla tulin, pelkäsin ja pirin penkistä lujaa kiinni.
— Seisoskelin siinä Tuppu Laurellin porttipieles, kertoo Jäkki edellensä, — ehtoo pimeni, nälkä oli enkä tienny mihkä olisin yöksi menny. Pihamaalla kattelin ikkunoota ja viimmeen itku kurkus menin piijan peräs Laurellin keittiöhön ja pyyrin vähä ruokaa. Sattuu olemahan silloon armelias piika, joka antoo ja laittoo mulle johnakin nurkas yösijan. En uskaltanu sitte muuallekkaa mennä. Torilla vain käyyn päivällä ja ostin ensimmääsen korvapuustini. Sen muistan vieläkin, kuinka hyvältä ja ihanalta se maistuu kerjälääspoijan nälkääses suus. Menin takaasi Laurellin pihalle ja köökkihin. Pyöriin siinä, pyytelin ruokaa piijoolta ja norkoolin, että enkö saisi kantaa vettä ja puita köökkihin, n'otta viimmee mua tarvittihin ja Tuomas Laurell otti passari- ja juoksupoijaksi, jota kaikki komenti, pukkii ja moittii. Piijat useen piruulivat eiväkkä tahtonehet antaa ruokaakaan, kun olin aina heirän »vaivoona». Sitte tuli parempaa kun trengit opettivat mun varaastaamhan. Ne pani mun hakemahan kellarista olutpottuja niille ja antoovat 5 penniä potusta. Tuomas Laurelli oli mulle kiukkuunen ja pahana, n'otta mulla oli aina silmät mustana ja kuhmuja pääs, kun olis pitäny portahat ja karut lakaasta ja keriitä kaikki juoksemhan ja tekemhän. Sitte musta lopuksi tuli trenki ja ajomies. Tuli ne Poprikoffin äijät ja asevelvollisuus. Keräsin matkarahat ja painuun tänne Kanaatahan 1902. Olin kaikellaasis töis, mutta sitte musta tuli täälä Port Arthuris postiljooni. Kannoon postia akoolle 12 vuotta ja toimittelin niille asioota monellaasia. Oli kieltolaki, otin tilauksia vastahan ja tienasin hyvin n'otta muutin alaa ja rupesin hakkuuttamhan mettiä.
— Mä oon myiny paljo jäätä komppanialle paperipuina, nauroo Jaska. Mittamies oli aina pöhnäs n'otta se merkkas niinku sanottihin. On muakin petetty ja huulesta veretty raskahasti monta kertaa, n'otta yhtehen se vetää. Jos ei täälä Amerikois katto etehensä, niin kyllä toiset kattoo ja nauraa jotta ool reit. — M'oon kattonu ja auttanu muitakin. On akka ja yks poika, joka lukoo mettänhoitajaksi Toronton yliopistos. Kun äiteemuori 1942 kuoli sielä Vähäskyröös, jäi siltä omaasuutta parikymmentätuhatta. Lahjootin puolet kunnalle ja annan vielä loputkin.
Kallion-Jäkki elää pulskasti uures komjas taloosnansa suuren kaunihin puiston lairas. Se myirä sutkaasi pois äkäpäissään Port Arthurin komjimman yksityystaloon, kun tuli kerran luvanneheksi heikkona hetkenä. Ja rakennutti sitte uuren pienemmän, kun ei niin suurta enää tarvitte. Siinä on nyt estefiini ja suuri kärmeskamari ja kaikki mukavuuret mitä rahalla saa. Missis on itte ollu arkitährillä apuna, jotta nyt se haussi on sitte sellaane, että emäntäkin tykkää.
Port Arthuris käyntini oli yhtämittaasta juhlaa. Olivatkin pitäneet meteliä mun tulostani jo alkukesästä sinne Kanaatan suomalaasten laulujuhlihin, kun mä olin vielä Suomes, enkä tienny pääsenkö eres lähtemhänkää reisuhun. Varsinkin eräs runoileva ja kirjoitteleva missis Albrecht oli mua kirjeillä pommittanu. Ja ilmajokelaanen toimittaja, pitkä, hiljaanen, myhäälevä vanhapoika Palokangas Torontosta oli jo kirjoottanu niihin laulujuhlihin tervetulijaas-runonkin kotimaakunnan murtehella, jonka toises puhetilaasuuressani esitti se missis Albrecht niin rukihisella Kyröön kielellä, jotta imehtelin kuka tua mahtaa oikee olla.
— M'oon Kaukosalon tyttäriä sieltä Ylistarosta, se sanoo. Mieheni nimi on Albrecht, aivan selvä suomalaanen sekin, jostakin Savon puolesta lähtöösin.
Kyllä se vanha kotomaa vetää ja muistuu mielehen täälä kaikille, vaikka ovat ollehet ja elänehet 30—40 vuotta, ja jo kotiintunehekki. Jota vanhemmaksi tuloo, sitä haikiammaksi se ikävä käy. Niinku mulle sanoo yks Laihian mumma jotta:
— Mä oon ny ollu täälä yli 40 vuotta ja joka yö — Laihialla!
Toinen vanhus sanoo jotta
— Meirän suomalaasten (siirtolaasten) syrän on kahtahalle revitty, on ikävä Suomehen — ja sieltä takaasi tänne. — Kunhan pääsis vielä kerran näkemhän Suomen. Ei mulla enää paljo ketää sukua sielä oo ja entiset tuttavakki vissihin jo kaikki kuollehet, mutta kuitenkin tekis mieli vielä nährä ne vanhat paikat.
Port Arthuri on suuri kauppapaikka. Sielä on mailman suurimmat viljasiilot eli varastot. Kanaatan kuulu vehnä lähtöö maailmalle jauhettavaksi juuri satamista. Ja sielä on mailman halvin sähkö! Ontarion valtios, johna Port Arthurikin on, on paljo suuria ja väkeviä koskia, ja valtio on rakennuttanu niihin mahtavia voimalaitoksia. Asukkahat saavat niin halvalla sähköntarpehensa, ettei paljo mitään. Välistä antaa se 3 kuukautta sähköä aivan ilmankin ihmisille, sillä laitos ei saa tuottaa voittoa! Samoon on puutavaran kuljetus Port Arthurista suurta. Ja lähistöllä on suuria kaivoksia, mm. Geraldtonin kuuluisa kultamaini, johna työskentelöö paljo suomalaasia. Kuttuja tuli monehen paikkahan. Olis pitäny viipyä ainakin pari viikkua niillä main, sieltä Geraldtonista, 250 mailin päästä, tuli jo kaaralla hakemahankin mua kauhajokelaanen Anttila, jotta pitää tulla!
Mutta en millään voinu lähtiä, piti takaasi Minnesootan puolelle ja yrittää ethenpäin Länttä kohri.
Se Anttila kertoo, että Kanaatan hallitus on laskenu maihin ja sijoottanu sinne heirän lähistöllensä tukkitöihin mm. 30 virolaista maanpakolaasta. Ne saa jäärä maahan, kun työskentelöövät ensiksi 8 kuukautta mettätöis. Niis on kouluja käyneitä miehiä, mm. ministeri Kallaksen veljenpoika, joka on saanu moriamensakkin Euroopasta sinne. Kovin ovat iloosia, että ovat päässehet rauhaan ja leivänsyrjähän kiinni, ihmisparaat.
Port Arthurin suomalaaset ovat innokkaasti työskennellehet Suomen hyväksi. Sieltä on lähretetty rahaasta rahaa yli 30 000 dollaria ja valtavat määrät vaatetavaraa. Naiset järjestivät Suomi-Tupakaffilan, 15 senttiä kuppi; vooron perähän kukin oli emäntänä ja hoitamas. Se tuotti hyvin, monta vuotta. Yksi innokkahimpia hommaajia on vieläkin Alma Vähämäki, o.s. Kuusisto, Ilmajoen Pojanluomankylästä, joka miehensä Eemelin ja kahren tyttärensä kans on tänne tullu 1928. Tyttäret ovat nyt raavahia, toinen opettajatar, toinen suomalaasen insinöörin Katajamäen kans, Kuurtanehelta, naimisis. Alma on hommannu yhres muiren ilmajokisten kans kaffilähetyksen Ilmajoen kunnalliskorin vanhuksillekki.
Jouruun puheesihin mm. vanhan vaasalaasen räätälimestari Paanasen kans, joka kans aikoonansa oli jakamas Ansaan »Pohjalaasta», kun Poprikoffi sitä vainos. Ja Isoonkyröön meijärin vierestä lähtenehenä rookasin kivenhakkaaja Saarelan tyttären, jonka painijaveljet kaatuu soras. Orismalasta rookasin Arkkoolan-Matin ja missis Hannah Korolaisen.
Keuruun Kivi-Mannisista on lähes 50 vuotta sitte lähteny Otto Asarias Kivelä tänne ja pitäny Port Arthuris suurinta koneellista pakarinliikettä, mutta on nyt jättäny paakaroomisen jo nuoremmille ja viettää »hyvää aikaa» toisen elääkkeelle jäänehen kaverinsa, Otto Heinon, kans Jyväskylästä. — Kivelällä on kaivosinsinööripoika, joka toimii maailman vanhimman kuparikaivoksen johtajana — Kyypros-saarella Välimerellä! — Tauno Kivelä, jolla on sielä vielä suomalaanen muijakin. N'otta menkää tapaamahan, jos sinnepäin kulku sattuu.
Sielä Port Arthuris on sitte vielä mailman ihmeellisin — ruokala, tietysti suomalaane. Se on suomalaasten »Isoolla-Haalilla» ja nimeltä »Huolto». Sitä ei omista kukaan! Se on isoo, paljo käytetty, hyvä ja halpa ruokala. Ne jokka sielä syömäs käyy, valittoovat äänestyksellä, oliko se ny puolivuosittaan vai joka kolmas kuukausi, kun tilit tarkastellaan, johtokunnan, jonka pitää hoitaa vain juoksevat asiat, pärinät, tilipiron ja kattoa, että ruoka on hyvää. Liikes kannattaa hyvin. Ja eikö se ruokala Huolto omistanu koko taluakin, jolla silläkin on omat omituuset sääntönsä, johon ei taas »Huolto» pysty. Niin takkuuset ne omistussuhtehet oli, etten mä ainakaan päässy kärryylle niistä. Suuri komia taloo se Isoo-Haali oli, suuri sali näyttämöönensä klupihuoneita, kirjasto, kanslioota, piljaari ym. Poliittisesti on kai »tuplajuu-laasuus» vallalla, toiminta laimiaa ja linjat sekaisin. — Ainua, joka ei politiikas kakistele eikä pelkää sanua komuulle vastasilmiä Suomen totuutta, on Juha Perämäki Kuortanehen Ylijoelta, joka on tänne tullu 1923. Monta kertaa se on ottanu mettäkämpillä Suomen asiasta niin kovaa yhtehen komujen kans, »että olis saanu lähtiä» — muttei oo lähteny. Se on niin friski ja vankka mies jotta »Rukihiseksi mieheksi» puhutellaankin.
Kirkon alasalin kaffikekkereis mua pyöritettihin kun viipperöä ympärinsä, kun joka puolelta tuli käsiä ja terveesiä. Lopuksi konsuli Koivumäki toi mulle Port Arthurin eteläpohjalaasten lahjana kanaatalaasen komian puoliturkin, jota sanotahan »parkaksi». Siin'on surenkarvareunuksinen huppukin, jonka saa vetää pään yli, n'otta kyllä tarkenoo — kun ny vain ensi talvena tulis kovia pakkaasia. Vielä ne sielä Port Arthuris järjesti mulle rakennusmestari Arvo (Yli)-Tuomen uures suures taloos iloosen lähtökaronkan, johna väkiä oli monta kymmentä. Tuomi on jykevä satakuntalaane, Hongon taloosta Honkajoelta ja jo Suomes rakennusmestariksi valmistunu.
Sitä vain mä meinasin sanua, että neljä päivää ne portarthurilaaset mua sielä juhla-syöttivät ja pyörittelivät. »Piittasivat» kaikki ylenpalttisella ystävyyrellä. — Tuomi oli lämmittäny fiinin valkoosella kaakelilla fooratun suomalaasen saunansa mulle. Narusta vai nykäästä, niin vettä tuli kiukahalle ja löylyä niin, että trasu pääs istuun ja pitelin korvia. Ja tammenlehtivihralla fläiskiin n'otta moikuu. Kelpas sitä sitte löylyn päälle kylmää piiriä juora vilvootushuonehes ja verellä oikiaa Havanna-sikaria. — Ja kärmessalongis oli kaffit ja keekit, soitot ja laulut, koktailit ja tanssit päälle, n'otta aamu pakkas päälle ennenku eroottihin.
Seittemän tiimaa se kestää tulla rytistää Port Arthurista Vinttikoirapussilla takaasi Tuluuttihin. Oli jo kevättä ilmas helmikuun loppupäivinä, raukaasi ja nukutti sainehesti. Viereesellä penkillä istuu tuas 25-vuotias intiaaninuorukaane sitä uurenaijan tyyppiä, joka teköö työtä ja pukeutuu niin kun muutkin ihmiset. Ei sellaasta intiaania juuri joukosta eroota, se vain että ne on vähä krouvisti naamasta veistettyjä ja aina totisia — en oo nähny vielä iloosesti nauravaa intiaania. Hiukset niill'on pikimustat ja paksut kun harjakset. Tuakin poika työksensä aina välihin kampas tukkaansa, joka oli kovasti rasvattu, niin kun nuoret miehet täälä pitää ja käyvät »kauneussalongeis» laitattamas tukkaansa. — Ja kulkoovat talvellakin paljain päin.
Tuluttihin tulin taas tuttuhan ja lämpöösehen Havelan kotohon kun mamman villakorihin. Koko kuukauren kiersin Minnesotaa, pirin Havelan hauskaa kotia kortteeripaikkanani; olin niin kotiutunu ja ystävystyny, että tuntui oikein haikialta jättää heirät — ja lähtiä »Villiin Länteen».
Kaikesta huolehtiva Havela lähti mun kans sitte Matkatoimistoon, johna yhres karttaa tutkien räknättiin pääpaikat, mihnä aijon käyrä ja pysähtyä Lännen suurella kiertomatkalla.
Olis pitäny lähtiä helmikuun 28., mutta paiskas niin sakian ja kovan lumimyrskyn, että tuuli lennätti ihmisiä karulla, tukkii lumiryöpyllä karut, vinkuu ja vonkuu n'ottei silmiänsä auki saanu. Olin Havelootten kans pastori Torkon luona lähtijääspäivällisellä ja lährimmä jäärä kaaran kans lumipurkuhun yöksi karulle. Alla oli jäätikköösta katua, paikkapaikoon nuoskiaa lunta päällä, välis sellaasia lumitriivuja, ettei 125 hevosvoimaasellakaa autolla tahtonu läpi päästä. Ja kun vauhrilla pääsi, niin autonperä nakkeli hirviästi.
Tuluutin kaupunki on korkian vuoren rintehellä. On kun katolta laskettelis alha, alla on suuri ja kylmä Superio-järvi, ja liukasta oli, luisteli ja pyrys n'otta mailma sekaasin — Huuiih! sanoo missit peräpenkiltä, — järvehen menöö!
Päästihin kumminkin. Jarrut siinä pitää olla kunnos, että täälä pärjää. Mutta niin suuria lumivallia oli karulla, että monta autua oli jätetty seisomhan ja lumi hautas ne siihen. Mekään emmä saanu autua vajahan, karulle piti jättää, ja haarukkaa myörin trompia »haussin» portahille. Sellaane tuima tuuli ja ryöppy oli, jotta missit olis vieny myrsky, jonsem' olsi saanu hännästä kiinni, kun ne itte piteli vai hattuansa...
Oli ihanaa päästä siitä nujakasta lämpöösehen ja kaunihisehen Havelan kotihin, ja hörppiä väkevää kaffia, jonka naiset pyörähyttää paris minuutis sähkö-»stouvis» (hellalla). Kiiviin »upsteirihin» ja kirjoottelin päiväkirjaa. Vinkuu ja vonkuu ulkona n'otta taloon oli kaataa.
Käsitin, että ei tuu matkasta tänään mitään. Mutta kaffi oli valmista ja aamu-uutiset: koko yön on myrsky jatkunu, tuhansia ihmisiä ja autoja jääny lumipurkuhun; 50 mailin pääs Tuluutista oli ehtoolla suuret pallo-ottelut Cloquetis. Sinne oli lähteny täältä kaaroolla 600 —700 ihmistä ja sinne oli jäänehet lumehen; koitettu sijoottaa yöksi koulurakennuksihin ja yksityysten kotiihin. Tien varsilla on satoja autoja nietoksis. Bussilinjat ei kulje, akat ei pääse leipää hakhon.
Duluth ja Superior muorostavat kaksoiskaupungin, joki ja sillat vain välillä, ja niitä sanothankin »kaksoossatamaksi» (Twin-Harbor). Tuluthis on n. 130 000 ja Superioris n. 50 000 asukasta. Yhtehensä niillä on mailman laajin satama: 50 mailia satamatilaa. Tämä on viljan, rautamalmin, kivihiilen ja puutavaran kuljetussatama, on myös suuria tehtahia. 70 pros. Amerikan rautamalmista lähtöö täältä. Viljan vienti nousoo lähes 100 miljoonahan busheliin, »pusseli» on 34 1/4 litraa. Rautatie tuli tänne 1870 — niin nuorta on tämä Amerikka, yhren miespolven aikaa, niin intiaanien erämettistä tuli suuriksi teollisuus- ja kauppakaupungiiksi.
Tietysti sielä on ollu suomalaasia heti aluusta alkaan. Minnesotas ainakin yht. n. 70 000 suomalaasta. — Vanhin elos oleva Duluthin suomalaanen mies oli nyt Hiskias Korvela Kannuksesta, ikää jo 85 vuotta. Hän käyy nimellä Harry Hill, on 2 poikaa ja 4 tytärtä elos.
Vuosisaran alkupääs elettiin täälä villiä aikaa suomalaasten pesäpaikas Sänt Kruaa (Croix) Äivenyyllä, rannas. Se oli niin huonomaineenen paikka ja katu, että kaupunki puhristi sen »poorti»-, ilotaloot, kapakat ja muutti Karun-nimenkin First Ave Eastiksi. Sielä »lumperjäkit» (tukkijätkät) joi ja remus yötä päivää niin kauvan kun rahat piisas mettistä tultua. Krouvari juotti ja putsas rahat, flikat vei, ja heittivät pihalle tukkihumalas. Kun »jäkki» oli poikki (brokki), pennitöön eikä ollu keriinny vaattehiakaan ostaa kaupungis, vaikka aina oli meinannu, niin kapakanisäntä antoo pienen pullon viinaa ja 1 taalan rahaa »jäkille», ja sanoo jotta —
— Painu mettihin, mitä sä täälä teet, tyhjä miäs, elikkä mä ilmootan poliisille.
Ja niin »jäkit» taas lähti, pää ja paikat kipeenä, tukkikämpille vanhoos risoosnansa, kursiivat ja paikkasivat sielä iltakausia ryysyjänsä, kun oli hyvää aikaa — ja muistelivat hummaustansa kaupungis, kuinka oli lystiä ja vannoovat ensi kerralla ostavansa heti ensiksi uuret hyvät verhat, kun taas kaupunkikin lähtöövät. — Mutta ostamata ne useemmiten jäivät, kun oli aina niin kiirus ryyppäämähän.
Tälläänen aina kaikkensa juominen käyy hyvin päinsä sentähre, että kun vain takaasi mettäkämpälle pääsi, niin sielä sai syörä ja parannella ittiänsä »komppanian» täyshoiros. On hyvä ruoka, lämmintä, pesu, sauna, kortin peluutakin varten miehillä eri kämppä, ja tupakkia saa velaaksi työmaan »kanttiinista», myymälästä. Puskethan lujasti töitä urakalla, tienathan rahaa ja taas lährethän kaupunkikin juomahan ja pitämähän »lystiä», kun on jokin sata tai yli tuhatkin taalaa rahaa.
Nämä suomalaaset »lumperit» on erinomaasen rehellisiä miehiä, maksaavat aina velkansa, ei ne tappele eikä varaasta toisilta. Jos sellaasta mettäs sattuu, niin sillä juipilla on selkäsauna tieros ja lipoonen lähtö kämpältä vaikka yönselkähän. Sill' on het' eikä viirestoista päivä, silmät mustana. Ja se tunnetahan.
Niin kertoo vanhat lumperit että siinä pitikin olla luja uskovaanen mies, joka lankiamata pääsi Tuluutin vanhaan, nyt hyljättyhyn suomalaasehen kirkkohon, joka seisoo sielä vieläkin entisten kapakkaan ja porttolaan keskellä, kun joka taloos oli kapakka ja yläkerras ilotaloo, peli soittuu ja möyhinä käy, ja klasiista roikkuu mustia ja valkoosia puolialastomia naisia, vinkkas sisälle ja huuti.
Se oli sitä vanhaa aikaa. Se pesäpaikka on jo hävitetty, mutta ne vanhat taloot seisoo vieläki paikoollansa. Kirkkokin piti myirä sen elämän takia sielä Soroman ja Komoran keskellä. Nyt on laurat lyöty sen klasiihin ja se on yhrellä juutalaasella romuvarastona. Neekeriäkään ei enää paljo näjy, mihkähän ovat siirtynehet. Vanhat lumperit nuokkuu ja pörräävät »Saratogas» ja muis kapakoos siinä asemaa vastapäätä eikä »helluustakaan» oo enää paljo väliä.
Ensimmäänen ja viimmeene pysähdyspaikka Minnesotan puolella, aivan sen länsirajalla, oli New York Mills. Se nimi merkittöö ja johtuu tälle mettäseurulle ensiksi perustetusta »New Yorkin Saha-myllystä». — Ja tämä nykyynen New York Millsin pikkukaupunki ja 100 mailin ympäristö on Amerikan puhtahin suomalaanen paikkakunta. Nyt se on suomalaasta farmiseutua, 50 mailia etelähän ja pohjoosehen New York Millsin molemmin puolin. Sielä puhutahan vielä kolmannes, neljännes ja viirenneskin polves puhrasta suomia. Se oli asumatonta mettää ja järviä, kun sen kautta ruvettihin ensimmäästä rautatietä länteen päin rakentamaan n. 1865. Ja suomalaasia oli kans tietysti joukos. Sitte tuli se newyorkilaane saha-mylly, joka sahas ratapölkkyjä ja lautoja rautatietä varte. Siihen jäi suomalaasia töihin, kattelivat järviä ja viljelysmaita asuntopaikooksi, käyren ansiotöis. Vaimo rääpästi perunamaat ja rupes pitämähän lehmää. Isä kantoi kotia tulles jauhosäkkiä selässä tiettömiin korpiin, väänteli kiviä, poltti kantoja, ja niin monien vuosien hikien uurastuksen jälkeen rupes perhe elämään sielä karhujen ja susien keskellä. Ei oo helposta, kulkaa seränpoijat Suomes, suomalaaset täälä leipäänsä ja elämäänsä alkaneet. Sanoosinkin, että päinvastoin, se on useemmilla ollu ankarampaa, katkerampaa ja sitkiempää taistelua kun sielä vanhas, köyhäs Suomes. Jos sielä Suomeskin niin hammasta purren mettähän mentääsihin ja hartahasti yötä päivää yritetääs kun täälä Amerikois vielä nytkin, niin kyllä sieläkin eletääs ja lopuksi hyvin toimehen tultaasihin, vaikkei niin omenakropsua syötääsikkää.
New York Millsin n. 1,000 hengen kaupunki on niin suomalaane, että kuljeskelin sielä kattellen ihmisiä ja huvin vuoksi aina joltakulta vastahan tulevalta kysyyn jotta: mihnä tääl on apteeki? — Tuas se on kulmas »trukstoori» (rohroskauppa). Poliisit on suomalaasia. Mee mihkä kauppahan tai kaffilahan, niin suomia puhutahan. Tosin on katujen ja liikkeitten nimikilvet toiskielisiä ja nuorempi väki puhtahasti enklantia osaakin; nehän on kaikki käynehet pakollisen englanninkielisen kansakoulun ja paljolta nyt haiskuulin eli meirän yhteeskoulun »keskikoulun», n. 5 luokkaa.
Suomalaasten Amerikkahan tulon 300-vuotisjuhlis Delawares 1938 päätettihin, jotta suomalaaset eri valtioos keräävät historia-tietoja suomalaasten asutuksesta ja pystyttäävät jälkipolville muistokiviä, ettei suomalaasten osuus tämän nuoren Amerikan raivaukses sivistykselle, unohru niin kun meinas Ruottin toimesta käyrä Delaware-juhlis.
Onhan suomalaaset paljo kirjallisia tietoja kerännehetkin, mutta vain New York Millsin suomalaaset kivisen muistopattahan kaupunkinsa puistohon myös pystyttänehet »old timereille» eli uranuurtajille. Siinä seisoo suomeksi ja englanniksi että: tänne tulivat ensiksi suomalaaset v. 1865.
Vanhin asukas sielä, yli 80 v., on mrs. Amalia Johansson, sen laihialaasen kauppiaan Lauleyn, Virginias vaimon äiti. Kaupungin hallinto on kokonaan suomalaasten käsis: majurina on isoo lihava mies nimeltä Mark, Pohjois-Ruottin Korpikylästä, niin umpisuomalaanen, että sen Suomen Korsnääsistä ummikkona lähteny tomera ja pulska eukko on pitäny opetella suomen, jota se täysin puhuu. Kyllä se missis Liina o.s. Mattas, Harrströmin kylästä, oli iloonen kun mä sen kans juttelin sen omaa äireenkieltä, Pörttomin ruottia. Liina muisteli, kuinka hän pruukas isänsä kans kuljettaa vanhalla »vedähaxilla» halkoja Vaasan Hovräätin rantasaunahan ja kuivaalla märkiä hamehiansa sielä onkapannun päällä. Nyt oli pulska, pyylevä mamma monet ketunkarvat kaulas.
Kaupungin hallitukses on Jack Kampsula, Valtteri Tikkanen rahastonhoitajana, Rudolf Kangas ja pari norjalaasta. Englantilaasia on niin vähä, ettei niill' oo mitään sanomista. Suomalaaset määrää kaikes.
Täss ympärillä asuu suomalaasia farmareina n. 400 perhettä, arviolta n. 12 000 suomalaasta, paljolta hyvin lapsirikkaita perheitä. Farmareilla on ollu ja on vieläki hyvät äijät. Vuositulot oli 6 000 taalasta ylöspäin. On sellaasiakin porhoja, jokka pääsöö 20—30 000 taalaan. Ja se on huikia summa. Jafet Tikkasella on suurin maito- ja maanviljelysfarmi. Niiren osuusmeijeri valmistaa n. 1/2 miljoonaa paunaa voirasvaa vuores. On suuri osuusliike, jonka vuosivaihto on siinä 650 000 $. Red Owl (Oul), Punanen pöllö, on suuri ruokatavarakauppa. Piilolalla oli iso maanviljelyskoneitten- ym. tarvikkeitten kauppa. Kaupunginhallituksen sihteerillä, sillä isolla friskillä miehellä, Kampsulla, oli hautaustoimisto ja hyvä huonekalukauppa.
Tapaan, kun uurelle paikkakunnalle tuun, ensiksi kattella telefooniluettelosta nimiä. Näillä main on puhelinverkostokin suomalaasilla. Sen nimikin on »Heinola Co» ja melkeen kaikki suomalaasia nimiä. Tämän seurun väki on pääasiallisesti Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta. Kälviän lähtöösiä Pernujakin, täällä Bernu, on pitkälle toistasataa. On tullu 3 Pernun veljestä ja niillä oli 15—20 lasta kullakin.
Mutta suurin kumma ja jymy-taloo on täälä New York Millsis Iso-Ahon »3:n seksuunan» (n. 2000 ekkeriä) patriarkkaalinen maanviljelystila; 28 mailia pohjooseen ison Susijärven rannalla. Härmästä ja sitte Helsingistä oli lähteny väkevä rakennusmestari, joka oli jostakin suuttunu Suomen oloohin noin 50 vuotta sitte. Tullu tänne mettäseurulle ja kattellu ittellensä tilanpaikan sieltä suuren Susijärven erämaasta. Ja ruvennu sielä oikee hartiavoimin jylläämähän. Kantanu kans aluuksi jauhosäkit ja kaikki vehkehet sinne seljässänsä, rakentanu huonehia ja ryskänny, jotta humu kuulunu. Oikee hirmu asumamies olikin eläässänsä. Tahtoo kaikes tulla ominensa toimeen ja menestyykin niin, että sillä oli 18 lasta, kaikki kovia työihmisiä. Yks flikka on ruvennu nikkariksi, jotta se teköö kaikki huonekalut ja vain fiinimmät puutyöt. Isä-Aho laajenti yhä viljelyksiänsä ja osti aina kaikki suurimmat ja parhaat maanviljelyskoneet. Traktoreitakin kerran 5 kappaletta, että myyjä rupes epäälemhän ukkoa hulluksi, kun se osti kerrallansa koneita 2—3 vaunulastia — ja kysyy, että maksattako te kans heti nämä kaikki?
— Tuokaa ne vain meirän taloon pihalle, kyllä rahat saatta, oli sanonu. Ja kun ne monena päivänä oli sinne haalattu, niin Isoo Kanaatan Port Arthuriin Aho räknäs lootikostansa niin suuren tukun taaloja, että kauppias oli lähteny sekapäisenä siunaten takaasi.
Sielä Isoos-Ahos on kaikki mahrolliset koneet ja vehkeet. Oma meijerikin, josta viikoittain myyrähän 400 $:n erestä kermaa. Isoon-Ahon väki elää ja asuu kaikki yhres jakamattomas pesäs. 4—5 lapsista on naimisis. Vanhin poika on kuulemma isänsä kaltaanen, ja hän on nyt päämies. Isä kuoli 77 vanhana 1944. He ovat lestadiolaisia, uskonnollista ja avuliasta väkeä, niin että milloin naapurit kone- tai ihmisapua tarvittevat, niin sitä saa aina Isoo-Ahosta. Heillä on oma kirkkosalinsakin ja asuin- ja ulkorakennuksia, jos kuinka paljo, kaikki suuria ja vankasti rakennettuja. Isoon-Ahon valtakunnas puhutaan vain suomia ja eletään hyvin yksinkertaasesti. Ovat niin vanhoillisia, etteivät kuulemma salli ottaa valokuviakaan taloostansa.
New-York-Millsis ilmestyy suomalainen lehti 3 kert. viikos »Minnesotan Uutiset» omas siistis painos ja taloos. Sen painon ja englantilaisen lehren ostivat velaaksi 1932 ystävykset Parta, latoja (Ruottin Länsi-Pohjasta) ja toimittaja Lundqvist (kai Kälviältä) ja alkoovat julkaasta omaa suomalaista lehtiä. Ja niin hyvin ovat hoitaneet asiansa, että kaikki on maksettu, rahaa pankis ja n. 8 000 tilaajaa Minnesotas ja Lännellä. Lisäksi ne julkaisoo ja omistaa paikkakunnan ainoan englanninkielisen viikkolehren, jota toimittaa Parran poika: Russel Oscar Barden. Niin ne nimet täällä kehittyy. Isä-Parran vanha nimi oli Mustaparta, mutta kun hän on jo harmaantunu eikä välitä minkälaista se on, kunhan vain partaa on, niin hän on ottanu vain lyhimmittäin Parran nimeksi. Ja poika on jenkannu sitä vielä vähä paremmin jenkkien korvaan passaavaksi Bardeniksi.
Ikävä vain, että en tavoittanu toimittaja Adolf Lundqvistia, joka oli kirjallisesti hyvin kehittyny mies, onnistunu runoilijakin, paljo ollu hyvis harrastuksis mukana ja lämmin vanhan Suomen mies. Hänen oli pari päivää ennen täytyny lähteä mailman kuuluhun Rodchesterin sairaalaan. Mutta Parta sen sijaan ajeli mua ympärinsä ja häneltä sain paljo tietoja mm. verotusoloista ym. Kyllä mun pitää vielä kertua, että Kampsula vei mun eräänä iltana New-York-Millsin »silmäntekevien» eli »prominenttien» liikemiesten »Lions» (leijonien) vapaamuurariklupin kokoukseen ja päivällisille. »Leijonien» loosia eli pesiä on Amerikas yli 6 000. Niitä salaseuroja on jos minkänimisiä Elk- (hirvi) ja muita klupeja. Ei ne oikiastansa oo varsinaasia vapaamuurarijärjestöjä. Ovatpahan vain eri seurapiirien klupeja eli salaseuroja. Amerikan varsinaanen tuki ja toimeenpaneva voima politiikas on juuri nois kymmenistuhansis salaseuroos. Niiren sääntöihin kuuluu ensimmääseksi, että on hyvä ja lojaali amerikkalainen. Niinpä nämä Leijonatkin Millsis lyövät esti omat lakkinsa päähän ennen kun aterialle istuuvat, Amerikan lippu tuoraan esiin vartioineen, lauletaan kansallishymni ja esimies sanelee uskollisuuren valan lipulle, ja kaikki käsi syrämellä seisoen kunnioottavat lippua. On esillä joitakin hyväntekeväisyys- ja köyhien auttamisasioita. Sitte istuthan pöytähän, syörähän ja laulethan hauskoja lauluja Leijonien omasta laulukirjasta. — Mullekin lyötihin kirja käthen ja myssy päähän, jokka sain sitte muistoksi hauskasta illasta.
MONTANA
Kun olin sielä Minnesotan Virginian kaupungis niis Historiallisen Seuran suuris juhlis, tavoitti mun tukevatekonen »villin Lännen» farmari missiksensä kans, ja sanoo jotta: M'oon Kamppisen Jaska Ylistarosta. Mä asun Montaanas (valtio) likillä Red Lodgea. Ja me oomma päättäny jotta sun pitää tulla meille kans puhumahan. Aivan sitä varte me lährimmä ajamahan (monta sataa mailia) näihin juhlihin. Ja meille sitte asumahan.
Mä en tienny mihnä Red Lodgen (Punaanen maja) kaupunki olikaan eikä se mun Lännen-matkareittihin kuulunukkaan, mutta niin lujalle panivat, jotta piti luvata parin kolmen viikon perästä ja postikortilla sitte ilmoittaa koska tuun.
Kun sitten olin kiertäny vielä Minnesotan puolella mones paikas, lährin parin kyynärän pituusella junatiketillä ajamaan »Lännen pikajunassa» läpi preerivaltiootten kohti niitä kuuluja Kalliovuoria ja Tyyntämerta.
Oli maaliskuu ja poikkeuksellisen luminen ja kylmä talvi. Minnesodasta (ei ne sano sota, vaan soda) länteen alkaa laaja ykstoikkoone ylämaan tasanko, johna puita näköö vain istutettuina harvojen farmien ympärille tai rautatien varres lumiesteiksi kasvatettuna ja syvis jokitöyryys kitukasvuusena vesakkona. Näköalat junan ikkunoista oli vain silmänkantavaa heikosti kumpuilevaa lumikenttää, jolla tuuli lennätti lumivirvilöötä. Sielä täälä näki yksinääsiä puoleksi lumeen uponneita farmitaloja, puhelinpylväitä tai jonkin yksinäisen auton, joka mennä viiletti avattua valtatietä. Joskus sattui lähelle rautatietä tuollainen yksinäinen preerifarmi: näki ulkosalle kootun suuren kuin riihirati, heinäkasan, (latoja ei käytetä) ja sen tuulen suojapuolella pörrökarvaasia laihoja lehmiä tai hevoosia syövän koloja heinäkasaan ja kärvlstelevän. Sääli tuli, mutta karja on tottunu siihen. Lypsylehmiä piretään navetois eli »paanas», mutta preerillä kasvatetaan vain »lihakarjaa», jota ei lypsetä ollenkaan; vasikat imevät mairon. Mutta preerivaltiot Dakotat, Wyoming, Montana ja Idaho ovat viljamaita, sielä kasvaa nisu. Joskin sielä on myös laajoja herelmättömiä hiekka- ja vuoristoalueita. »Kuoleman laakso» on torella kuollutta jylhää omituista vuoristolouhikkoa, hiekkaerämaata ja rotkoja, joihin vesi on uurtanu syviä uomia ja muorostanu mahtavia koskia.
Amerikas tehrähän valtavaa turistimainostusta näistäkin autioseuruista. Junis on ilmaista kuvakirjallisuutta matkan varrelta, milloin mistäkin sillasta ja laaksosta, omituisesta vuoresta taivaan rannalla tai taistelupaikasta, johna intiaanit olivat hyökänneet valkoisten kimppuun.
Kesällä sanotaan olevan paljonkin kaunista nähtävää preerillä: valtavat vehnäkentät, kirjava kukkameri ja karjalaumat. Mutta talvi näillä alueilla on ykstoikkoinen, kylmä ja eloton. Mutta Lännen nopeis junis on lämmintä ja mukava matkustaa. Niis on paitsi hienoa ravintolavaunua, erityinen »näköalavaunu», jossa seinät on melkeen yhtä klasia, niin että näkee maisemat molemmin puolin. On mukavat irralliset pehmeät tuolit paksulla samettimatolla. Junan puolesta on käytettävänä Amerikan suuria moniväri-magasiineja (kuvalehti-lukemistoja), kirjekuoria ja kirjoituspaperia, postikortteja, on erityisiä pieniä kirjoituspöytiä, pläkkiä ja pänniä. Voi kirjoittaa kirjeitä tai sähkösanomia, antaa se mustalle palvelusmiehelle ja se toimittaa ne postiin.
Mutta kyllä se kumminkin menon vauhti niin täryyttää vaunua, ettei mun matkakirjeitten kirjoittamisesta tullu mitään, kun yritin. Näköalavaunuun saa tilata ajankuluksi neekeripojalta mitä vain: »poppia», se on yleensä »pehmeitä juomia», limonaatia, coca-colaa, maitoa, olutta ja muita väkijuomia. Olut on muuten kaiken kansan eniten käyttämä juoma. Viinaa en nähny kenenkään käyttävän, »viski» ja brändi (vastaa meirän »jaloviinaa»); miehet litki. Ja erilaisia cockteilia, joihin sekoitetaan monia lajia väkijuomia »sheikeris (sekoitusastias) ja pannaan usein kirsikan marja joukkoon, joka kans lopuksi syörään. Siinä kirsikan punaases marjas on tavallisesti puutikku, että sen saa paremmin suukkuhunsa. Ajan kuluksi pelataan paljolta korttia; vanhat mummutkin ja pikkulapset keskenänsä. Seurapelinä kortinpeluu on aivan yleistä perheiskin. On puolisuljettuja ravintoloita, takasali, jossa kaiket päivät ja illat kymmenis pöyris pelataan rahapeliä: pokeria ja »pinakkelia». Monet joutilaat eläävät sillä. Samoin kuin suuris biljaartisaliis, joissa voi olla monta kymmentä pöytää. Satojakin!
Kuluuhan siinä aika, tunti tunnin päästä junaskin, kun pitää käyrä syömäskin välillä, kaffilla ja kaljalla, lueskelee magasiineja, vaikka silmä kyllästyy preerialueen yksitoikkoisiin näköaloihin, mutta nuo junan kovin mukavat ja liian pehmooset tuolit käy mulle niin kuumiksi, kun mulla on topningit omasta takaa följys, n'otta piti nousta tuon tuostakin seisoskelohon ja vähä kävelylle paarin puolelle.
Mutta nuo Pullman-makuuvaunut on sitte hankaloota varsinkin jos joutuu yläpetille. Neekeri tuo tikapuut, muuten ei sinne pääsekkää. Verhon takana pitää yrittää mones mykkyräs riisua yöksi. Peti on sitte liikaki leviä, että kun riisutuksi saa, niin kyllä sitte hyvin pärjää. Kun naiset ja miehet riisuu ja makaa samas vaunus verhojen takana, on siinä aika sähinää ja paljo sääriä sätkymäs ennen ku kaikki on laineellansa verhon takana. Pesuhuonehes kuljethan miehet »paijamas» (yönuttu), naiset kirjaviis »aamutakiis» (= kittiä! En mä tierä miksi niiren kolttuja sanothan). Kun vaunu-neekeri yöllä auttaa lihavaa mammaa yläpetiltä tikapuilla alas ja sitte hetken päästä perästä punttaa sitä taas ylhä, on siinä sellaane tuhina ja rähinä, ettei unipilleritkään auta. — Aamulla sitte on aika trafiikki, parranajo ja pesu mukavis pesuhuonehis. Naisilla ja miehillä on omat osastonsa. On kuuma ja kylmä vesi. Ja juokseva saipua tuloo eri hanasta. Seinäs on kosketin sähköpartakoneille. Ja reikä seinäs, jonne saa purottaa käytetyn terän. Miehillä ja naisilla on pieni nahkainen laukkupussi, johna on sen seittemät harjat, kammat, »pumaadat» ja orikloonit, kynsifiilat, puuterit ja punamaalit. Aamunutuus vain kuljetaan kuin samaa perhettä kaikki. Välitöntä ja ystävällistä on seurustelu pitkänmatkan junis.
Red Lodgeen, Montanan valtios, täs nyt ollahan matkalla. Neuvo oli, että Billingrin suurella asemalla oli jäätävä junasta klo 5 aamulla ja että ollahan autolla vastas ja vierään sinne Red Lodgeen. Jotakin 50 mailia matkaa. Oli hämärä ja kolia pakkasaamu, tiet kaljamalla ja kylmä viima käy kun vääntäyryyn vaunusta ja kattelin ympärilleni aamutyhjällä asemalla jotta: onko täälä ketää...? Ja ilmestyyhän siihen hämärästä sitte kaks pakkasen puremaa hytistelevää miestä jotta: te ootta vissihin ny se Jaakkoo? — Joo!
— No lährethän sitte, mutta juorahan esti kaffit tuala sisällä.
Asemaravintola on aina auki, sillä junia menöö yhtämittaa. Kaffit juotihin, sitte lährettiin ajamaan ja mä kyselemhän Red Lodgen asioota. Hakijani olivat jo vanhoja miehiä, jättänehet työt nuoremmille, nauttivat eläkettä ja tulivat omallansa toimeen, Jaakko Lahti Isoostakyrööstä, yli 70 v. ja Aleksi Karvonen Halsualta 75 asunu Red Lodges jo 56 vuotta, työskennelty kolikaivannos. Ennen oli tämä Red Lodge suuri suomalaane kaivosseutu. Oli parikin tuhatta suomalaasta täälä. Mainaus on täälä ny melkee loppunu, tuola »hillin» (vuoren) takana on vielä kaivantoja käynnis ja sielä käy täältä miehiä työs. Suomalaasia on siirtyny tähän ympäristölle farmareiksi n. 300 perhettä ja täälä Red Lodges asuu saman verran muis töis, ja vanhoja eläkkeellä, n'otta meitä on näillä main enää vain 500—600 perhettä. Suomalaaset farmaa nisua, kauraa, heinää, pellavaa, perunaa, hernestä, lehmiä ja lihakarjaa (lehmiä, sikoja ja lampaita). Farmareilla on pari tiimiä (tiimi tarkoottaa 2 hevosta, valjakko). Hevooset saa olla kaiken talvia ulkona ja ettiä itte ruokansa. Kaivaavat kuulemma lumen altakin. Ja ovat laihoja kun kulkukoirat. Mutta kilpa-ajohevosia syötethän talliis sokerillakin. Sokerijuurikas-farmaus on suurta Jollietis ja Laurellsin pikkukaupunkien kohralla. Billingsis on suuri sokeritehdas, joka ostaa juurikkaat. Täältä louhitaan erikoosta »sokurikiviäkin» tehtaalle. Se on kovaa harmahtavaa kivilajia, jota käytethän sokeritehtaas sokerijuurikkaitten jauhamiseen. — Red Lodge kuuluu Carbon-kaunttiin, joka on alaltansa suurempi kuin koko Suomi.
Red Lodge on kuulu ja kaunis turistinähtävyys korkeitten lumihuippuusten vuorten välises laaksos. Kalliovuorijonosta haaraantuu tänne mahtavat 14 000 jalan korkuiset lumipeitteiset »Rockie-Mountain»-vuoret. Ne nousoo aivan pikku kaupungin lairasta mahtavaksi seinäksi, jolle kiertäen kaarrellen kulkee hyvä autotie monena länkkinä päällekkäin, toinen toisensa yläpuolella, 5 tietä näköö alakkain. »Rockle-Mountainin» laella kesäisin on laakea viheriöivä tasanko ja sillä paljo kauniita kirkasvetisiä ja kalaisia järviä, joista turistit saavat onkia kalastuslupaa ja maksua vastaan. Valtio istuttaa vuosittain kalaa, valvoo kalastusta ja hoitaa tätä »pisnestä», turistien houkutusta. Mutta turistit ei tietysti kauan viivy. Ympäristön vuolais jois on runsaasti kalaa ja ankara kalalaki niiskin. Ja liikkuvat vartijat, jokka useen sakottavat. Yks onkija saa vuorokaures ottaa vain 15 paunaa eli korkeintaan 15 kalaa, jos ne on »suuria» eli n. 400 kramman kaloja. Tavallisin pyyntikala ongella on »trautu». Niitä on monellaasia. Se vastaa meirän siikaa tai sinnepäin. On suuriakin trautuja, mutta Red Lodgen innokkaitten kesä- ja talvi-urheilukalastajien kalat on tavallisesti pieniä silakan kokoosia sirriääsiä. Kovaa melua niistä pirethän, kun joskus saarahan. Mullekin Karvosen missis oli paistanu isännän, kovan kalamiehen, pari trautua, ja täytyy tunnustaa, että makialta ne maistuu.
Sielä on kolme kovaa kala-ukkoa, Lahti, Karvonen ja Hiltunen, jokka yhres ajeloo pitkät matkat ja kilvan onkivat. — Verkkoja, katiskoota, pitkääsiimaa ei saa käyttää ollenkaan. Puheet on suuret ja vehkeet on hyvät: rullavavat, koukut monet, perhoset ja syötit, mutta kaloja harvas. Yritys on sitkiä, into suuri, niin että Hiltunen, veikiä poika, lupas tulla Inarinjärvelle onkinensa heti kun lentoliikenne on niin kehittyny, että kerkiää koneella käyrä kaks kertaa päiväs kotona syömäs Red Lodgis.
Red Lodge on kautta Amerikan kuulu kirkkaasta ja maukkaasta vuoripurolähteittensä juomaverestä. Ennen sitä vietiin ympäri maata ja myytiin 5 senttiä klasi niin kun »piiriä», mutta nyt kun on tullu vesijohtolaitokset ja puhristukset, saavat redlaksilaaset juora itte ja ihaalla kauniita kirkasvetisiä vuoristopurojansa.
Turistiliikenne on hyvä tulolähre kaupunkilaasille. Kesäisin sielä käy kymmeniätuhansia autolla matkaalijoota, jotka majoottuvat satoihin pieniin erillisiin yömajoihin, joita kaupunkikin on rakennuttanu tai yksityyset ansioikseen. Niitä on 1—2 hengen tai suurempia perheille. On sellaisia, jois on keittovehkeet ja kaikki mukavuuret, suihku ja täysi kalusto. On vain pöytä, tuoleja ja vuoteet. Syörään ravintolois. Nämä matkailu-yömajat on halpa ja mukava muoto huvimatkailijoille. Red Lodges pannaan vuosittain toimeen cowboy-ratsastuskilpailuja ja suuria kansanjuhlia, villihevosten kesytys- ja ratsastusnäytöksiä. Silloon sinne kerääntyy kymmeniätuhansia matkaalijoita moneksi päiväksi. Red Lodge onkin »kaupoikien» eli ratsastavien karjapaimenten maakuntaa ja keskuspaikkaa. Näillä mailla se kuulu Buffalo-Billikin eli ja vaikutti. Ei se oo satua. Minäkin oon tavannu ihmisiä, jokka hänet tuntivat. Sen kotitaloo on nyt museo ja sille on pystytetty muistopatsaskin.
Sielä Montaanan valtios mä rookasin nyt sellaasen vanhuuren ja työkyvyttömyyren huoltolain, jota mäkin oon kaavaallu ja koittanu esittää, että meille laitetaas. Mä oon eruskunnas riirelly nykyistä mahrotoonta ja klottuusta kansaneläkelaitosta vastahan niinkus muistatta.
Amerikois on köyhästä vanhuuresta huolehtiva laki erilaanen eri osavaltioos. Mutta Montaanan valtios seliittivät mulle sitä asiaa ne ukot, jokka sitä itte nauttivat. He saavat vanhuuren eläkettä ilman erestä kun ovat 65 vuotta täyttänehet eiväkkä oo tarvinnehet itte mitää vuotuusia »vakuutusmaksuja» maksaa niin ku meillä. Montaanas sen elatusavun maksavat valtio ja kunnat, puoleksi kumpikin, ja yhteesesti niinkun minäkin oon koittanu esitellä jo ennen kun se eruskunnas tällääseksi sotkuksi säärettiin. Ihmiset pantihin maksamahan ja »kokuamahan» muka ittellensä vanhuuren turvaa, vähästänsä 2 markkaa vuores (muistaakseni) ja juoksemhan piaksunsa puhki mettäkylistä »rinnalle» maksaaksensa sen ja saaraksensa kuitin. Jos kuitti oli karonnu ja vaikka kuitti olikin käres, niin on monilta tuhansilta ihmisiltä vaarittu maksu kahteen kolmeen kertaan eik' oo aina selvinny sittekkään. Ja kun poliisiparka on pantu ajamahan polkupyörällä panttifoorina perimähän sitä kahta markkaa, niin on sille pitäny maksaa ainakin 10 mk, lain mukahan, perimispalkkaa — jos köyhällä on ollu. Jos ei oo ollu, niin on valtio vaatinu kaks markkaansa ulosmittauksella ja pakkohuutokaupalla, jonka rähäkän »kuluuhin» Tyrväällä (muistaakseni) myytihin köyhän lesken ainua vuohi, josta se sai vähä maitua lastensa elatukseksi. Se kilipukki myytihin ja kuittilappu annettihin leskivaimolle kätehen jotta: tuas on sulle vanhuuren eläkestä!
Montaanas mä nyt rookasin käytännös sellaasen vanhuuren-eläkelain, joka mielestäni on järkevä ja ehkä mahrollinen toteuttaa meilläkin. Ensiksikin: vanhuuren eläkettä maksetaan vain niille, jokka sitä tarvittoo. Toiseksi: mitä maksetaan harkinnan mukaan 20—50 taalaa kuus. Sielä on paikkakunnan »sosiaalilautakunta» eli »bordi», joka tuntee avuntarvitsijan henkilökohtaisesti ja määrää kuukautisen avustussumman. Ja kolmanneksi: valtio ja kunta maksaa sen tasan ilman mitää tirehtöörilaumaa ja konttoriflikkarykmenttiä, piiri- ja paikallisasiamiehiä, vielä omine erillisine »eläkelaitoksineen», jokka elävät turhanpäiten herroiksi köyhien ihmisten nykyisellä »vanhuuren-eläkes» humpuukilla.
Mainitsen vielä Montaanan vanhuuren eläkkeestä, että sitä ei makseta, jos on pankkisäästöjä tai oma farmi tai asuintalo, mutta irtainta omaisuutta saa olla. Ihmiset on sielä Amerikois niin kun vanhas maaskin, jotta kaikkien käret kääntyy omahan suuhun päin. Ottaasivat ilmaasta hyvää niin paljo kuin suinkin ja koittavat järjestellä ja käivertää asiootansa siihen laihin, että saisivat. Mutta kyllä sielä Amerikas lainlaatijat ovat kans niin noukasta kotoosi, että lakeihin tälläävät sellaasia sakaroota, jottei sitä ilmaista apua (joka kiskotaan toisilta ihmisiltä katkeroina veroina), voitaasi väärinkäyttää, vaan että se vanhuuren eläkeapu olis ja tulis vain tositarpeeseen. Siksipä sellaaset ihmiset, joilla on kiintiää omaasuutta, niinku farmi tai oma asuintalo, täytyvät luovuttaa ne valtiolle, jos mielivät vanhuuren eläkettä saara. Mutta saavat sitte elämänsä omis huonehis kyllä asua. Moni yrittää sopimuskaupoilla myirä talonsa ja pimittää rahat, nautta sille ei vanhuuren eläkettä anneta ennen kun 5 vuoren perästä siitä kun se taloonsa myi. Samoon pitää olla pankkirahat lopus ennen ku apua saa. Niin että siinä onkin funteeraamista sielä rikkahas Amerikaskin, kuinka asiansa vois järjestää, jos on varoja, että pääsis siihen ilmaasehen eläkkehin kiinni. Mutta jos on torella avun tarpees, niin kyllä sitä annethan sellaasillekki juopoille ja retkuille, jokkei oo koskaa verojansa maksanehet ja ittiänsä elättänehet.
Huomautan täs samalla, että paitti sitä vanhuuren eläkestä, jota maksethan koko USA:s on sielä toinen ja pakollinen, työkyvyttömyysapu, jota kannethan työntekijööltä palkasta ja työnantajilta niin kun meirän vanhuurenvakuutusta. Sen nimi on: »sosiaal sekjuuriti» Hautausapu on 500 taalaa; mutta hautaus on Amerikois niin tyyristä, ettei sielä tahro uskaltaa kuallakkaa. Menöö monelta saunat ja maltaat ja jää vielä velkahankin.
Amerikas on melkeen kaikkien ruumiillisen työntekijäin pakko liittyä työnsä mukaan ammattijärjestöihin eli »junioihin» (union). Ja palkat määrätään työntekijäin ja työnantajien välisillä sopimuksilla määräajoiksi niin kuin meilläkin jo. Siellä on kaksi tai oikeammin kolme suurta ammattijärjestöä: suurin on, sanoisin, amerikkalaisten, jenkkien, oma järjestö, joka pohjimmaltaan ei ole sosialistinen. Sitten sosialistinen »ii-vee-vee» eli »tuplajuulaiset» Keski-Lännellä ja Lännellä. Ja kolmanneksi varsinainen sosialistinen ammattijärjestö, johna kamppailevat maltilliset, sosialidemokraattiset ja kommunistiset ammattiliitot. On siellä työläisiä, jotka kaikesta painostuksesta huolimatta eivät liity mihinkään ammattiliittoon eivätkä ota ammattiliiton »nappia» (pyöreää emaljimerkkiä) rintapieleensä tai lakin reunaansa. Mutta työhön ei pääse juuri mihinkään mies, jos ei sillä oo näyttää sosiaal-sekjuuritin korttia. Erityiset työvirastot niitä »työkortteja» antavat tutkittuaan miehen maahan pääsyn ja passit.
Monttaanas oli puhetta, että jotkut ammattiliitot rupeaisivat nyt maksamaan omaa eläkettä vanhuuren eläkkeen lisäksi siinä tarkoitukses, että vanhat miehet jättäisivät työnteon pois, että nuorempia pääsis enempi töihin. 10 vuotta sitten kun oli huono aika ajettiin kaikki 65 vuotta täyttäneet vanhat miehet pois työstä ja eläkkeelle. »Vanhana» pirethän miestä esim, kaivoksis jo ennen 50 vuottakin!
Red Lodgen on luonnonrikasta maata. Sielä on malmeja ja öljyä, vaikkei niitä nykyisin paljokaan »runnata». Komppaniat omistaa paljo maita ja maksaavat yksityysille maan ja talon omistajille satoja taaloja vuores maan sisuksesta vuokraa, ettei mitään kaiveta. Tieretään että sielä on öljyä. Maa »liisataan» vissiksi vuosiksi komppanialle. Työt on vähis nyt, mutta uskotaan, että maan uumenis on paljo hyvää tavaraa.
Red Lodges on ennen paljo politikootu, mutta nyt on hiljaista. Ei oo saatu pappiakaan seurakuntaan pariin vuoteen, mutta Suomi-Apua on sielläkin paljon hommattu. Täältä lähti aikoinaan paljo Itä-Karjalaan, josta vain harva on palannu kovin tuppisuuna. Rikkaina lähti monikin, tyhjinä ovat palanneet.
Kommunisteillä on nyt hiljaaset oltavat Amerikas samoon kun Kanaatan puolella. Ei ne uskalla ny enää kommunistien nimellä esiintyäkkään, jonakin »workkereina» vain ja pitäävät pieniä kokouksia vain toistensa luona. Valtion, kaupunkien ja kuntien toimista ja yksityysten töistä niitä »säkätähän» erotetaan, jos vain tieretään. US:n valtiollisella poliisilla on niin tarkat tierot ja elämäkerrat kaikista suomalaasistakin, että monen on jääny suu auki, joka on nyt hakenu kansalaispaperia ja luullu ettei viranomaiset tierä hänen entisyyttänsä. Amerikka puhristaa nyt ittiänsä kaikesta kommunismista eikä »kansalaisuutta» enää annetakkaan yhteiskuntarauhaa uhkaaville vallankumoustelijoille tai heirän »kanssamatkustajille», se on kommunistien apureille, tietoisille tai tietämättömille poliittisille haihattelijoille, jotka väittävät, ehkä monet luulevatkin, että he eivät oo kommunisteja, vaikka samaa veivaavatkin niin kun meillä Suomes.
Kun mä sielä Red Lodgen kirkon alasalin kaffiaasis olin kovasti nenästä kiinni jo kauppansa jättäneen liikemies Korteksen kans Jalasjärven peräkyliltä ja se kyseli, vieläkö ne sielä osaavat hevoosia varaastaa ja pettää poliisia niin kun hänen aikanansa, niin mä sanoon että jalasjärviset on tullehet synnin tuntohon ja jättänehet sen homman mustalaasille ja tamperelaasille.
— Joo, se sanoo, — silloo mun aikana ajettihin varastettu hevoonen aina kamarihin, pantihin salusiinit kiinni ja ruokittihin viikon päivät sinne ku prouvaastia. Mutta kerran poliisit saivat vihiä ja hevonen viethin. Mutta sitte vietihin hevoonen kokille, yliskamarihin, eikä koskaa löytty. Oli siinä punttaamista ja kolinaa, kun portahista ei saatu, niin yöllä kiskottihin köysillä yliskamarin klasista. — Aika vekkuli oli se mies, koitti hyppööttää mua, iski silmää ja mä kovasti uskoon.
Niin silloo tulikin sinne se Kamppisen Jäkki, oikee tyypilline »Villin-Lännen» farmari ja »kaupoika» (cowboy), suora, leviärintaane vankka mies, »Stetsoni» pääs ja käret plakkaris. »Stetsoni» on vain Lännen oma hattumalli. Se on leviäpartainen ja kotkia hattu. Hatun kupu painethan lommohon taaksepäin, että lommo muistuttaa lehmän kavion jälkiä. Ne on niitä elokuviskin nähtäviä cowboyn hattuja — ja revolveri kouras, vaikkei sillä Jäkillä silloo ollu.
Kamppisen Jaska on Ylistarosta kotoosi, s. 1898 ja lähteny Valtoohin 1921, Jaakkoo Kamppisen poika, siitä komjaa kirkkua vastapäätä. Sen siskoolla on nyt kototalo. Se tuli Red Lodgiin ja rookas sieltä komjan flikan Vieno Näsin, joka on maas syntyny ja koulut käyny. Ja sai siitä oikee erinomaasen akan — elikkä tuota missiksen niin kun täälä sanothan. Vienon isä oli Kaustisista ja äitee Anna Rauhala Alajärveltä. Niill'on vain yksi poika nimeltä Kenneth, solskia reipas mies, joka oli soras lentäjänä, mutta on kiintyny isänsä maanviljelysammattiin. Jäkki siirtyi 1929 farmariksi nykyiselle 320 eekkerin tilallensa n. 30 mailia Red Lodgista pohjoiseen Montanan komiaan vuoristolaaksoon, johna ei puita näe muuta kuin joen uomis ja hausiin ympärillä. Maa on avaraa kumpuilevaa seutua kun Kaunispään tunturi Lapis. Ja lumihuippuisia vuoristoja joka puolella taivaan rantaa. Sinne loistaa Kalliovuorten »Hullut vuoret», näkyy Jelloustounin kansallispuiston lumihuiput. Ilma on kirkasta ja helppua hengittää, silmällä tilaa liikkua. Kaukana, jossakin paljaan vaaran kupeella häämöttää naapurin farmi. Toisaalta keksii silmä karjaa liikkuvan jotakin kitukasvuista pensasta kasvavalla korkealla kivikkoisella lumiläikkäisellä vuoren rinteellä. Karjaa, hevosia, lehmiä, lampaita. Sikoja piretään ulkosalla talvellakin. Laumoja paimentavat ne kaupojat, ratsastavat paimenet ja koirat.
Sielä vaarojen suojaamas laaksos on Kamppisen Jäkin tilava ja kaikki nykyajan mukavuuret sisältävä asuintalo ja talousrakennukset. Emännällä on sähkökeittiöt, pesukoneet, jääkaapit, »purkkiruuat» ja herelmät. Kamppisen Jäkki on tyypillinen amerikkalaanen nisun viljelijä. Siinä sivus kasvatetaan lihakarjaa, se on valkeapäistä, lampaita tai sikoja, kaikki konjunktuurien mukhan vain myytäväksi. Mitä omaan talouteen tarvitaan, se ostetaan. — Kun poika tuli raavahaksi ja mielistyi farmaukseen, niin hänelle ostettiin rajakkain yhtä suuri tila kuin isällä. Ja yhres asutaan: kaksi miestä hoitaa kaiken! Maanviljelys tapahtuu aivan koneellisesti. On iso compaund, joka leikkaa viljan, pui, puhristaa, lajittelee ja pussittaa yhteen menoon yhren miehen ajaes konetta. Toinen saa ajaa säkkejä varastosuojaan. Viljaa ei siellä kuivata, se on kuivaa koneesta tultua. Ja kaaretaankin vain pouralla. Kaks viikkoa kestää puinti. Keväällä koneella kylvetään vehnänsiemen, ja samalla kertaa siitä voi kylvää myös heinänsiemenen. Syksyllä juoksoo vilja pussiin ja myyrään heti tai jätetään varastoon hintojen vaihtelun mukaan. Kesällä vain touhuthan, talvella maathan, ja hyvin kannattaa.
Kattelin amerikkalaasta sontalavaakin. Se on yksinkertaane ja mukava, neliipyöräänen puinen sontalava, rautalairat, yksinkertaane koneisto: lavan pohjaa myöten vetää kuljetusketjut sontaa perälle päin. Siellä on pyörivä piikkiratas, joka repii sonnan niin pieneksi kuin asetetaan ja korkkiruuvi-aksilat heittävät sonnan 12 jalkaa pellolle molemmin puolin. Käyttövoimana on traktori tai kuorma-auto eres.
Niin se kylvöheinä, alfalfa, jota Amerikas viljellään, kestää 10 vuotta. Se on samallaista mutta lehtevämpää kuin apila ja antaa paljo suuremman saron. Se on kun »puska». Juuri on 1—3 tuumaa paksu. Juuri tunkeutuu maahan 5—8 jalkaa vesisuoniin asti. Se kestää kuivuutta ja lisää maan fosfori- ja kalsiumpitoisuutta. Mutta se vaatii aivan erikoisen maaperän, niin etten tierä menestyykö se Suomes.
Pitääs oikee kertua Fordin tehtaan viimmeesen mallisesta traktorista Fordsonista, joka on tehty ja ajateltu pien- ja keskikokooselle maanviljelystilalle poistamhan kokonaan hevoosen käytön. Sillä teköö farmari kaikki veto- ja raskaat työnsä. Se ei enää nouse pystyyn. Siihen voiraan nyt yhristää toistasataa erikoisosaa eri töitä varte. Esim, pistää kiinni vain sivuhun 2 hevoosen heinänleikkuu-terälaite, harava, kylvö-, sirkkeli- ym. laitteet.
Kamppisen Jäkillä oli airanseipäät raurasta ja piikkilankaa airaksina. Kattelin ja käytimmäkin Jäkin uusinta heinän ja oljen paalauskonetta. Moottorilla käy. Taipuisat rautalankapiikit nostavat heinät maasta kuljetushihnalle, josta korkkiruuviaksila kuljettaa heinää paalausränniin. 2 rautasormia koukkaa heinää tasaisesti puristuskanavaan ja moottori painaa epäkeskokammella sitä lujaksi paaliksi. Sivulta juoksoo lujaa hamppunuoraa, jonka kone automaattisesti sitoo ja terät leikkaa paalin molemmisa päistä poikki ja lykkää ulos n. 70—100 paunan paaleina. Noin 1,000 paalia päiväs mies teköö sillä koneella, jonka Jäkkikin antoo seisua kesät talvet paljahan taivaan alla ruostumas niin kun monet muutkin farmarit. Koneensa Amerikas jättävät pellolle. — »Tuloo uusia ja parempia», sanoi vain. Käytihin kattelemas maita, karjaa, otin selvää ja kyselin.
Mutta sitte yhtenä päivänä, kun lährimmä Jäkin kans kaaralla ajamahan vähä kauemmas, se jätti mun tielle ja kaupoijat ryöstivät mun ihan puhtahaksi! — Justhin kun nousimma yhtä mäkiä ylhä, ilmestyy mäjen päälle 3 villiä cowboyta ratsuullansa, täyttä lentua winchesterikiväärit käsis ja naamat peitettyinä kaulaliinalla ja laskettivat meitä kohri että kaviot paukkuu.
— Nyt käythin hullusti! sanoo Kamppisen Jäkki, pysäytti auton tielle ja lähti hyppäämähän. — Älä ammu niitä, ne tappaa sun. Ei ne muuta kun ryöstäävät! se huuti.
Mä hapuulin kupheltani härmäläästä puukkojani, mutteihän sitä ollu, kun heti maihin tulles New Yorkis suomalaaset sanoovat mulle, jotta tuppipuukkoja ei saa kantaa, saat suuren sakon, jos huomathan.
Päälle ne tulivat! Yks kaupoika hyppäs alha hevoosen seljästä, toiset kaks asettuuvat pyssyt käres ethen ja kolmas veti revolverin ja komenti jotta — Autosta uloos ja: Hands of = käret ylös! Yks tärähytti pyssystänsä laukauksen maahan mun ethen että korvat tukkuhun. Ei siinä auttanu muu kun kömpiä uloos ja nostaa käret pystyhyn. Se mies kaivoo mun takataskuni, vei lompakon ja kellon. Kamppisen Jäkki sillä aikaa värielokuvakonehellansa koko aijan veivas.
Sitten panivat pyssynsä pois, nauroovat ja kysyyvät jotta — Hau du ju duu mister Jaakkoo? — Veri vell! sanoon mä, teillä on hyvät hevooset...
Sellaasen yllätyksen ja jutkun ne mulle sielä Montaanas, kaupoikien maas tekivät. Ne oli meinannehet ensiksi, heti silloon kun yöllä tulin Kamppisen farmille, yllättää ja ryöstää mun ja vierä panttifangiksi hevoosen peräs lassolla roikottaan niiren nuotiotulelle lehmien keskelle, mutta Vieno oli pannu vastahan jotta kyllä vähempikin peljätys riittää. Sellaasta leikkiä ne sielä Villis Lännes teköö matkustajille. Ovat joskus pysäyttäneet pikajunankin preerialla yhteisjuones turistijoukon kuljettajien kans, että huvimatkailijat sais »seikkailuja» Villis Lännes. — Veteläksi siinä on lyöny monen vatta, kun »ryöstetään» koko juna. On kuulemma säikäyksestä joku kuollukki. — Mutta toisilla on ollut »elämys».
Nämä mun ryöstäjäni olivat torellisia kaupoikia, Kamppisen naapureita, iloisia ja reippaita poikia; kaks norjalaasta Thompsonin veljestä, jokka ei norjaa osannu enää ollenkaan, ja suomalaanen Billy Mäki (ent. Stenroos Helsingistä). Samallaanen ja yhtä hyvä ratsumies oli se Kamppisen Kennettikin, mutta ei sen passannu lähtiä ratsullansa mukaan, koska oisin tuntenu sen hevoosen.
Palattiin sitte hyvin onnistuneelta ryöstöltä kaffille Kamppisen pihaan, johna pojat näyttelivät hevoosiaan ja kaupoikain ratsastustemppuja. Ei ne hevooset häävisen näköösiä oo, laihoja ja takkukarvaasia, mutta kyllä ne temppunsa tietävät ja ratsastajansa tuntevat. Kun mies hyppää seljästä pois ja heittää ohjakset hevoosen jalkoohin, niin siinä se seisoo, vaikka kuinka paukkuus. Kaupoijan hevoonen kiinnitetyllä lassoköyrellä pitää kyllä paikallansa isoon härjän. Se on viisas ja sitkiä. Ja osaa ihmeellisesti täyres lennos valita mulkkerokivisillä vuorenrinteillä kavion tilansa. Pojat hakivat vielä kesyttömän nuoren hevosen ja näyttivät miten se tapahtuu.
Red Lodgis piretään joka kesä kaupoikien hurjia ratsastus- ja villihevosten kesytyskilpailuja. Pitää pysytellä seljäs ilman ohjaksia ja satulaa. Lasketaan kuinka kauan pysyy ennen kun hevoonen saa se puretetuksi päistikkaa maahan. Kyllä siinä on temmellystä! Hevoonen hyppää pystyhyn ja sitte heti takajalaat ilmahan. Hyppää kavalasti sivulle, potkii ja lierahuttaa selkäänsä n'otta kyllä sieltä taitavakin mies lopuksi naamallensa lentää.
Tahtoovat, että munkin pitää ratsastaa niiren hevoosilla. Ne puki mun päälle kaupoikien leviät nahkahousut, jokka on sivulta auki ja kauniisti koristeltu. Cowboyn puolisaapas on oikea taireteos, niin kirjottu ja korkia soukkakorkoinen kuin naisten saapas, päitset ja renkaat hopeasta, nahkaliivit ja leviä Lännen hattu pääs. Oikee paraati-kaupoika on loistoilmestys.
Epäälin vähä ittekseni jotta pääsenkö enää omin voimin ja yksin vieraan hevosen selkään, mutta se huppa oli niin kiltti kun sahapukki, että helposti heitin kannuksesta itteni selkään ja rattastin mahtavaa niin kun kuvasta pulskasti näkyy.
Sielä Kamppisen Jäkin väljäs ja vieraanvaraases koris lepäälin kolme neljä päivää, niin että junan ja auton tärinä krupista jo antoo perähän. — Jaa, mutta tuastapa muistin asian, jonka pitää kertua Suomenkin kuorma-autonkuljettajille. Traktorien ja raskaitten kuorma-autojen yhtämittaanen ja kova tärinä rasittaa ja pilaa kuljettajaan munuaasia, niin että niillä on ainaanen vaiva... Amerikas ne käyttäävät kämmenen levyystä nahkavyötä tiukasti lantiooren ympäri, joka sitoo munuaaset, ettei ne pääse vapaasti tärisemhän. Vyös on kolme tavallista vyösolkia eres, että saa sen leviäätte vetämähän. Kyllä sellaasen vyön meillä osaa tehrä kuka suutari hyvänsä, ittekullekki krupin mukahan. Amerikas sanoovat, että se on hyvä ja ammattiajuriille välttämätöön.
Buffalo-Billistä ja kaupoijista sielä juteltihin. Kansakoulut on sielä kaupoikien ja farmarien maas kaukana, niin että lapset kulkoovat ratsuilla aamuisin eväspussi satulatupes kansakouluun ja iltapäivällä takaasi. Koulun pihalla on katos hevoosille. Arvaa sen, että kilpaa ajetaan tullen mennen ja opitaan heti lapsesta ratsastamaan. Flikat päästää täyttä lentua siinä kun poijatki. Kamppisen Kenetti muisteli, kun hän koulua kulki ja pakkas prissaamahan vanhaa ratsuansa, niin se oli niin vihaane, että hän sai aina varua lakkia ja pönskäänsä, kun hän selkään yritti kotialährös koululta. Se niuhaasi monaasti vähä äkkiää lakkihin ja tukkahan, tukisti ja pyöritti aika lailla. Ja jos ei pitäny varaansa, n'otta vähäkin kääntyy seliin, niin se hairas ja puri takapualehen ja heitti housunpersustasta menemähän kun kissinpoijan. Mutta nopia se oli, yli kivien ja mäkien se lenti. Ja niin itteppäinen oli, jotta välistä kevääsin, kun meinas saatella jotakin flikkaa, niin vaikka kuinka olis repiny ja antanu kannusta kylkehen, niin suoraa kotia mamman työ vai vei eikä auttanu mikään. »Ja äitee sitte antoo sille sokuria n'otta yhres juones ne oli», nauroo Kenneth.
Nyt oli Kenetillä vaaranlaella oma lentokenttä ja »kakspaikkaanen» lentokone. Se toinen paikka oli sille kansakouluflikalle, jonka kans se pruukas kilpaa rattastaa. Ja sopiihan sillä käyrä karjaakin kattomas ja asioolla vähä kaukempanakin kaupungeis.
On sielä Kamppisen Jäkin naapureina muitakin suomalaasia farmareita, niinkun 75-vuotias »Teuvan-Kaappoo», Luoma, kiukkuunen ja mahrotoon kiruamahan, mutta kova asumahan, samoon kun sen emäntä, joka on Kälviältä kotoosi. Kaappoo on sanavalmis mies ja monta hauskaa sutkausta hänestä kerrotaan. Kun politiikasta puhutaan ja Kaappoo tulistuu, niin saattaa se sanua toiselle, jotta:
— On sulla aivoja, muttei aitiiriä (idea).
Se merkittöö Suomen suomeksi että: on sulla aivoja, muttei — aatteita.
Aika koiranleuka vekkuli oli sielä Red Lodges vaasalaanen ent. poliisi Vainio, Ylistarosta kotoosi. Sen sanavalmiuresta kerrottihin, että se Ylistaros meinas följätä yhtä ylpiää taloontytärtä iltamista kotia ja kysyy jotta: saisko tulla saattamhan? Kun flikka ei oikee välittäny ja mitähän mutaji, niin Vainio korjas pyyntyänsä jotta — Mä meinasin jotta sitte kun sä kuolet, hautahan saattamhan.
Tapasin mä sielä Red Lodges muitakin. Jani Näsi Ylihärmästä on asunu sielä jo 66 vuotta. Ja Lohtajalta Aleksi Hyyppä, joka on farmari ja kohta 70 vuotta, on niiren kalaukkojen kapteeni. Ekolan Jani on kuollu, mutta Kusti elää, on yli 70 vuoren.
Pitääpä tuas muistaassani sanua sekin, että suomalaaset puukkojunkkarit on sielä Amerikas niin sivistynehet eli amerikkalaastunehet, ettei ne sielä juovuspäis enää puukoolla tappelekkaa, nyrkkipelillä vain poksaavat, kun riitaa tuloo, jotta kumpi on paree, viisahee ja rikkahee. Tappelu siitä tietysti tuloo ja lopuksi koitos ja toiset kattoo saluunas päältä kaikes rauhas. Amerikkalaanen tapa on, että sitte poksathan ja fläiskithän kunnes toinen sanoo jotta:
— Ool rait, juu aa Onki!
Se on suomeksi jotta: mä tunnustan jotta sä oot — setä! Ja merkittöö jotta: sä oot oikias ja päreet. Ja sitte lyörähän silmä tukuskin veljen kättä, tilatahan piiriä koko saluunalle ja ollahan pestapruuria taas. Se on reirua meininkiä.
Muuten suomalaaset on hyväs mainees Amerikois siitä, että niiren joukos on vähä rikollisia verrattuna muihin kansallisuuksihin, niinkun varkaita ja rosvoja. Vain yks suomalainen on tuomittu kuolemaan ryöstöstä ja luultavasti väärin sekin. Suomalaaset on yleensä tunnettu ahkeriksi, rauhallisiksi ja omillaan toimeentuleviksi ihmisiksi, jotka eivät helposti pyyrä köyhäinapua niin kun monet muut kansallisuuret. Renttuja ja sellaasia miehiä, jokka eivät elätä perhettään, on suomalaasista hyvin pieni prosentti. Köyhäintalois avuttomia vanhuksia on suhteellisesti vähempi kuin muita. Oon käyny niiskin ja mones mielisairaalas, kyselly ja ottanu selvää papeilta, jotka tuntevat paikkakunnallaan sen puolen. Ikävä sanua, että surullisen paljo suomalaasia, ei toki enempää kuin muitakaan, miehiä ja varsinkin naisia on siellä mielisairaalois. Elämän huolet ja vastoinkäymiset, yksinäisyys sielä vieraitten ihmisten joukos, seuran puute ja heikko kielentaito, ainainen kotimaan ikävä, epävarmuus ja uskonnollinen mietiskely painaa ja sumentaa mielen monelta sielä levottomas ja armottomas »horiopin» maas.
Ne joilla sielä on rahaa ja ystäviä, on hyvä olla. Ne kiittää ja ylistää Amerikkaa yli kaiken. Kun ne oikeen kehuuvat ja ihastelivat olojansa, niin tapasin sanua jotta:
— Kyllä Amerikka suuri, rikas ja hyvä on, mutta meillä sielä köyhäs Suomes on jotakin paljo parempaa, jota ei teillä täälä Amerikas oo!
— Mitä se on? ne imehtelivät.
— Meillä sielä Suomes on vielä aikaa elää, istua rauhas kotona, tuumiskella ja levätä eikä joka ilta olla liesus heti kun työstä pääsöö. Kyllä teillä äppelpaita (omenakropsua), makiat ja hyvät ruuat on, mutta teillä ei oo aikaa eikä mielenrauhaa — ainaanen hoppu vain rahan perähän.
N'otta mä kattelin ja nupajin vastahan pitkin matkaa sielä yltäkyllääsyyren ja makianleivän maas, johna et saanu eres oikiaa rukihista leipääkään.
Montanan valtio on laaja, avara vuorimaasto, n. 2 500 metriä ylänkömaata taivaanrannoilla hohtavine lumihuippuineen. Red Lodgesta lähtee turistitie kiemurtelemaan kuin sukkanauha suurin kierroksin vuorten rinteitä ylöspäin kuuluisaan Yellowstonen (= Jeloustoun) suureen luonnonpuistoon eli »parkkiin», niin kun Amerikas sanotaan. Jelouston merkittöö: Keltainen kivi.
Amerikan valtio huolehtii kovin kaikista nähtävyyksistänsä. Sielä on joka valtios useita rauhoitetuiksi julistettuja luonnon nähtävyyksiä: metsiä eläimineen, vuoristoja, vesiputouksia jne. Kaikkiaan tällaisia »kansallispuistoja» on USA:n puolella yli 150. Vaikeata on sanoa, mikä niistä on suurin nähtävyys, mutta kyllä Jelouston-puisto on yksi kuuluisimpia. Se sijaitsee kolmen valtion kulmaukses: Wyomingin (= Vaiomingin), Montanan ja Idahon (= Aidahon) valtioitten alueella ja on n. 100 km kanttiinsa. Keskitalvisin se on niin lumen peitos ja vaarallista ajelu korkean maaston ja teiren liukkauren takia, että se piretään suljettuna matkailijoilta. Ja on avoinna toukokuun puolivälistä syyskuun loppupuolelle. Se on ollu turistien matkanmääränä jo yli 70 vuotta ja sielä käy vuosittain noin 100 000 matkamiestä ihailemas sen kuumia suihkulähteitä, geisiirejä, jylhiä vuoria, omituisia kivimuodostumia, kauniita vuorijärviä, korkeita, kuohuvia vesiputouksia, karhuja, piisamihärkälaumoja, hirviä, kauriita, mustia ja valkeita joutsenia ym. vapaita villieläimiä, jotka sielä saavat rauhoitettuina elää ja ovat ihmisiin niin kesyyntyneitä, että joko väistävät tai keräilevät matkustajilta makeisia.
Neljältä ilmansuunnalta johtaa erikoiset ajoportit Jelloustoniin, johna on monia suuria hotelleja, ruokaloita ja kahviloita. Sekä kielitaitoisia, ystävällisiä oppaita, jotka turistijoukoille selvittelevät puiston merkillisyyksiä. Maan kuori on siellä joskus vuosituhansia sitten repeytynyt ja maakerrostumat kääntyneet nurin, niin että on syntynyt syviä halkeamia vuoriin, joiren rotkois virtaa ylätasangon suuresta Jellouston-järvestä lähtevä joki, joka muorostaa korkeita koskia. Ja syvältä maan uumenista puhkeaa kuumia lähteitä, n. 90 asteen lämpöistä vettä. Noin 3 000 kpl. kuumia lähteitä on jatkuvasti toimimas. Suurin ja kuuluisin niistä on nimeltään Old Faithfull, joka aina tiiman päästä truiskaa taivahalle noin 50 metrin korkuusen valtavan vesisuihkun. Se on eri flosaus, kun monta tonnia kuumaa vettä yhtäkkiä lentää kun pyssyn suusta ilmahan. Ja säännöllisesti, joka 65. minuutti niin kun kellon mukaan. Siksi sitä sanothankin Old Faitfull eli »vanha uskollinen» (truisku). Sielä on vuoren seinämillä laajoja porrasaltaita, joista pulppuaa ja virtaa alaspäin kuumista lähteistä vettä, jonka värit vaihteloo, valaistuksen mukaan, kaikenkirjavina. Luonnonmullistukses ja tuhansien vuosien sare ja tuulet ovat muovailleet löysästä kalliosta kummallisia korkeita, pyöreitä kivipatsaita. Sielä näköö myös ajan kiveksi muuttamia kantoja törröttämäs. Kummalta se tuntuu, että puu voi muuttua kiveksi, mutta totta se vain on. Luulta se näyttää ja kiveltä jo vähä tuntuu meiränkin Lapin kaunis punahonka, ja kivettyis kai sekin tuhansien vuosien kulues samallaaseksi myrskyjen katkaasemiksi pitkiksi kivikannooksi.
Oli maaliskuun alkupäivät, vielä luminen maasto mutta jo heliät aurinkopäivät, kun Kamppisen Jäkki reippaan ja pirtiän Vieno-rouvansa kans tahtoi lähtiä mua kyyttimähän satojen mailien matkalle, ensin Jelloustoniin ja sitte Butteen asti. Olisinhan mä päässy junallakin, muttei auttanu. Ne lähti mua viemähän 4 päivän reisulle. Ajettiin pitkät matkat hyviä asfalttiteitä Montanan »taivaan katolla». Kevät teki tuloaan, ilma oli kuulasta ja helppoa hengittää. Poikettiin turistihotelleihin kahville tai aterioitiin, katseltiin pikkukaupunkeja matkan varrella, jotka elävät pääasias kesän huvimatkailijoosta. Siksi niis on niin paljo hotelleja, ravintoloita ja yömajoja. Jelloustonen puiston korkiat sisäosat olivat vielä lumen peitos ja tiet avaamattomia, mutta puiston pohjoisportti, suuret turistihotellit ja sen puolen kuumat lähteet ja »haiveit», se on vuorten kupeisiin hakatut tai rakennetut kiemurrelevat autotiet ns. Mammoth-alueella oli auki ja ajettavas kunnos jo kevättalvella.
Oleskelu tällaisis suuris ja pienis kansallispuistois on vapaata ja maksutoonta. Kukin valtio pitää yllä niis vahtimestareja, jotka valvovat järjestystä ja katsovat, ettei mitään ilkivaltaa tehrä. Yleisölle on rakennettu suuria hauskoja hirsimajoja ja katoksia, jois on uunit ja keittohellat sekä valmiita polttopuita, että kukin seurue voi itte valmistaa ruokansa ja keittää kahvinsa. On istumapenkkejä, keinuja, uimarantoja järvien rannoilla ja tiilistä muurattuja kalanpaisto- ja kahvinkeittouuneja. Niinpä kesän aikana ovatkin amerikkalaiset kaarallaan ja koko perheineen viikonloppuaan ja lomaansa viettämäs näis valtion ylläpitämis kansanpuistois. Ja lähettyvillä yksityiset pitävät lauroista tehtyjä halpoja yömajoja yöpymistä varten tarjolla. Monet perheet ajavatkin koko kesälomaansa viettämään johonkin tällaiseen luonnonpuistoon omin eväin, retkeilevät, kalastelevat ja asuvat nois halvois cabin-yömajois.
Jellouston-puisto on torella ihmeellinen nähtävyys jylhien, leveitten viertoteittensä takia, jotka kiertävät korkeitten vuorten kupeita jylhien rotkojen reunoja. Kuilujen pohjalla kiemurteloo virtava kirkasvetinen joki ja kohisevia koskia. Vuorten rinteet on metsäisiä tai paljaita sorakumpuja ja vierinkiviä, niin että saa pelätä kiviä vyöryvän päähänsä tielle tai auton suistuvan viereiseen rotkoon. Mutta suurin vetovoima Jelloustonis on ne suuret ja pienet kesyt karhut, jotka saattavat pysäyttää matkailija-auton kuin poliisi ja kahrella jalaalla seisten ojentaa käpäläänsä kuin mies, että: annas suklaatia eli muuta hyvää... Joskus karhu on tullu turistifrouvan eväspussille kattomaan ja kaivamaan kans ittellensä suuhunpantavaa ja väkivaltaasesti hairannu koko pussin, ottanu mitä tykänny, repiny kaikki auki ja paiskannu lopun menemään. Monen mamman maitokannun on karhu tyhjentäny. — Hyvin kauniita on kattella suurisilmäiset, kankiajalkaaset, sirot ja vauhkot kauriin vasikat, joita sielä paljo näköö. Meille sattuu, että tielle tuli suurisarvinen piisonihärkä, joka meni menojaan vain yrmiästi mulkaisten jotta: mitähän nuakin on...
Jelloustonis on turisteille rakennettu pitkä komia siltakin järven poikki sitä varten, että saavat lupalippua vasten onkia. Näin sielä sitten mustiakin joutsenia valkoisten joukos uiskentelevan. Mahtavia lintuja! Ja sitte tietysti oli kosolti matkamuistoja, kuvakirjoja ja postikorttia tarjolla.
Kyllähän Jeloustonin näkymät erikoisia oli, mutta mä tykkäsin että vuoret oli jotakin rapakiviä ja multaa. Kun sieltä lährimmä Kamppisen kans ajamaan parisataa mailia sinne kuuluusahan Butteen Montanaan, niin sillä välillä ruvettihin nousemahan niille korkeille Kalliovuorille, jotka erottavat aurinkoisen ja ainavihreän Tyynenmeren rantakaistaleen muusta Amerikasta ja talvisesta Montanan ylätasangosta. V:n 1947 talvi Keski-Lännellä olikin harvinaisen kylmä ja runsasluminen. Kalliovuoret eli Rocky Mountain muorostaa tällä välillä jo suuria kanjoneja ja lumihuippuisia vuoria. Jyrkät vuorenseinämät kasvavat mones kerrokses päällekkäin havupuita, rotkois solisee korkeita vesiputouksia ja hyvät leviät viertotiet, »haiveit», kaartelevat huimaavien kuilujen kupeilla. Samaa suuntaa puskettaa kaksi kilpailevaa rautatietäkin laaksojen pohjalla jokivarsia ja tunnelien läpi kohti Butten suurta kaivoskaupunkia.
Butte on Montanan valtion suurin ja tärkein teollisuus- ja kauppakaupunki. Itte kaupungis on n. 50 000 ja ympäristöineen yli 70 000 asukasta, niistä nytkin n. 5 000 suomalaasta, melkeen kaikki kaivostöis. Butte-nimi johtuu franskankielisestä sanasta ja tarkoittaa pyöreää vuorta tasangon pohjalla. Butte lausutaan Amerikas Bjut, suomalaasittain Piutti eikä Butte niin kun Suomes kuuloo. Piuttilaaset ovat liikkuvaa väkiä, niin että sielä on 50—60 vuoren aikana tullu ja menny paljo suomalaasia. Työ kaivoksis on raskasta ja elämä »villiä», juopotellaan paljo, pelataan uhkapeliä, tanssitaan vierivieres olevis kapakois, jokka on paljolta yötä päivää auki. — Ei suinkaan kaikki oo sellaasia, mutta hyvin paljolta.
Butte on »maailman rikkaimman vuoren päällä oleva kaupunki». Se on maailman suurin ja rikkain kaivoskaupunki, tuottaa kuparia, kultaa, hopeaa, sinkkiä, tinaa ja mangaania ym. Se yksin tuottaa USA:n kuparista neljännen osan. Ennen oli sielä kymmenittäin eri yhtiöitten ja yksityisten kaivoksia, mutta nyt omistaa ja runnaa niitä Anacondakomppania kutakuinkin yksin kaikkea. Työt käy yötä päivää, 8 tunnin vooroos, niin että suomalaasta saunaakin lämmitetään ja piretään auki aamuhun asti, että miehet saa kylpiä koska vain kaivoksesta ylöstulles.
Butte on kuten sanottu suuren mäjen päällä kuin limppu, niin että karut on kovin jyrkkiä sinne nousta ja siksi korkialla, että muualta tulleet helposti tuntoo ohuen ilman takia hengenahristusta. Asutusta on levinny »flätällekin» eli tasangolle vuoren juurella. — Butte on myös siitä mainittava, että koko kaupunki saa lämpönsä maakaasuputkesta, joka tuloo kaukaa Kanaatan puolelta. On se mukavaa kamiinaa lämmittää tai ruokaansa keittää aina palavalla maakaasulla. Mäkin kovasti mr Kauppalan »räntti-ruumas» tälläsin parhultaasen lämmön kamiinas vain kraanasta vääntämällä, kun sattuu olemaan kamalan kylmä talvi.
Amerikois on kesäillatkin pimeitä ja palaa sähkövalot. Kun irästä käsin illalla saapuu Butteen, rupiaa jo kaukaa kajastamaan kaupungin valot pimeällä taivaalla. Kun kaivosaukot telineineen ovat korkealla mäjellä ja työt käynnis, kapakat auki ja väkeä paljo liikkeellä, kaikki kirkkaasti valaistuna, on kuin ilotulitus olis kaupungis. Satuimma tulemaan sinne juuri parhaaseen aikaan, lauantai-iltana klo 8 aijoos, jolloin meno ja mekastus oli ylimmillään, palkka oli saatu, ensi viikon ruoka maksettu, samoin juomalaskut kantakapakois, ja loppu sai iloisesti moneltakin mennä.
Joimme hätäpikaa tuliaiskaffit Helmer ja Helmi Kivimäjen luona ja sitte pyysin, ettei hukattais aikaa, nyt kun ilo on ylimmillään, vaan mentäisiin kattomaan Butten kapakka- ja yöelämää. Niinpä lährimmäkin Kivimäjen ja Kamppisen kans kierrokselle. Sielä on pari kolme suurta hienoakin hotelliravintolaa, mutta tavallisen kansan baari- eli pukki-ristoränttejä sielä on aiva vierivieres saman karun varrella. Ja kaikista kuuluu piano-, haitari- ja isorumpuorkesterin tai kramofoonisoitto ja eri pulina. Humalas saa olla, laulaa ja hihkua senkun jaksaa, ei suhriteta. On miehiä ja naisia, vanhoja ukkoja ja akkoja, nuoria flikkoja ja poijantorveloota humalas. Ja tanssithan jenkkaa, polkkaa ja vanhaa Suomen falssia hiukset hassalla, jotta talo täräjää. »Tomppeli-tanssiksi» niitä sielä suomalaaset nimittääkin. Kapakoos on monellaasia peliautomaatteja, joita nyjitähän ja pelathan eli »kämpläthän» voiton mieles, vaikka kaikki tietää ja seliittää toisillensa, että 30 prosenttia ne antaa rahaa takaasi. Varsinkin vanhat humalaaset akat on kovia pelaamahan raha-automaateis.
Useen tuloo ukko ja akka yhres kapakkahan iltaa istumhan, tanssimahan — ja juovat rahansa. Krouvari kyllä antaa. Antaa velaaksikin etukäthen. Johnakin nurkas pelathan kortilla rahaa, pokeria. On talon puolesta kortti-isäntä, joka pelaa ittekki ja jakaa kortit.
Humalapäis sielä moni mainari kortilla menettää paris tunnis kaikki rahansa. Kattelin yhtä äijää, joka löi kourallisen kolikoita pöytähän ja menetti kaikki. — Ool rait, tuumas vai ja siirtyi »soffalle» istumhan, sillä velaksi ei pelata eikä kukaa lainaa. — Mainarin juoma on iso ryyppy brändiä (jaloviinaa) ja olutta pullon suusta päälle. Vanhoja eläkkeellä olevia äijän kässyjä istuu pennittöminä seinävierellä. Ne ei saanu tulla tiskin ääreen, kun ei ollu rahaa. Joku vanha rento kaveri aina silloon tällöön huikkaa, jotta: tuu säkin Turun Jäkki ottamhan klasi! — Ja aina sitä silloon tällöön saa ukkorähjäkin ryypyn, kun aikansa vaanaa. — Amerikkalainen kapakkatapa on, että joku tarjuaa »kierroksen» kavereille. Ja toisen on sitte vuorostansa tehtävä sama.
Tuos tuli kapakan ovesta rennosti sisälle vanha humalainen akka, tupakka toises suupieles ja myssykruppana kallella pääs, täräyttää takaapäi jotakin äijää selkähän jotta — Haloo! triittaa Matti piiriä! — ja kiipiää korkian pukkilavittan nenhän vierehen.
Puolenyön jälkeen heiluvat ja hoippuvat kaikki ihmiset karuilla kotiansa päin. Jos ei jaksa hoippua, kun jalat lyö länkkiä, vielä johkin kapakkahan sisälle nukkumhan, niin voi joku vastahan tuleva karun enkeli haalata misterin hoivihinsa ja putsata viimmeeset sentit ja kellot, ehkä housutkin jaloista.
Buttes on yli 159 kapakkaa ja monia muita katiskoita.
Kivimäki hankki mulle oppaaksi kaivoksiin mr Albert Jobbesin (Joubs), joka on käyny Anacondakomppanian teknillisen kaivosopiston ja toimii mestarina jollakin osastolla. Hän on maas syntyny ja niin toises polves amerikkalaistuma, ettei Butten suomalaaset häntä tienneet eikä tunteneetkaan suomalaissyntyiseksi, mutta poika puhuukin vielä aivan hyvää suomia. — »Oo, mun äiteeni on Suomesta, Räyringin Ylikylästä», hän selitti, vaikkei tienny mihnä päin se onkaan. Samalla lailla on paljo suomalaisia Amerikois uponnu toiskielisten joukkoon. Niistä monetkin osaavat vielä vanhempiensa kieltä vähän, vaikkeivät puhu, kun epäälöövät, etteivät oikee taira. Ja toiset eivät haluakaan puhua, peittääksensä kansallisuutensa. Mutta Joupsi oli iloinen ja vilkas mies. Ihmettelin hänen suomen kielen teknillisten sanojen käyttöä. — Joo, kun täälä koulus kuljin, hankin Suomesta tekniikan oppikirjoja, luin niitä rinnatusten englantilasten kans, ne täyrenti ja selvitti paljon, hän sanoi.
En olsi parempaa opasta mistään saanu. Hän hankki meille luvan kulkia kattomas kaikki paikat. Mentiin ales syvälle kaivokseen, mainarin vehkeis sähkölamppu kypärälakis kuiluaukosta alas, kuin silakat sardiinipurkis pitkän köysipyörän varas. Kuumaa ilmaa ja pölyä tulvi alhalta ylös ja kiven siruja putoili päähän hissikoris. Alhaalla kaivostunneleis on parempi ilma, sillä maan päällä on suuri erityinen ilmakompressorilaitos, joka pumppaa ja puhaltaa kylmää puhrasta ilmaa kaikkiin Anacondan kaivoksiin kanavia pitkin ja pölyynen kuuma ilma nousoo uloos. Ja jäälohkareita lasketaan ales kaivoksiin pitämään juomaveden työmiehille raikkaana. Kivenpölyä ei kaivoksis enää paljonkaan oo, sillä poran läpi käy reikä, josta valuu vesi ja sitoo heti pölyn liejuksi. Ja kuumuutta, jota sielä alhaalla kyllä on, niin että miehet työskentelöö paljain rinnoin, lieventää toki pumpattu ilmanvaihto. Kullakin on oma työnsä sielä alhaalla: porarit, mokkarit eli lapiomiehet, kuljettajat, laitosmiehet jne. Puiset tukitelineet on valmiiksi rakennettu maan pinnalla, standardikokoa, ja sopivat päikkään aina justiinsa. Paksut kannatintukit kiilataan pystyyn ja sivuttain niin lujaan, ettei ne ammuttaeskaan pääse liikkumaan tai hajoamaan. En rupia täs enempi kaivostyötä kertomaan. Sanon vain sen, että kaivostunnelit — levenit, vaakasuoraan, — täytetään umpeen roskakivillä ja puiset tukitelineet jätetään sinne maan alle. — Kaivoksista nostettu kivimalmi kuljetetaan junilla Anaconda-nimiseen »smelttiin» (sulattimoon) toiselle paikkakunnalle ja sieltä taas kupariharkkoona Great Fallsin kaupunkiin valssitehtaaseen.
Mutta sitte mä sielä vasta imehen näin, jota en vieläkää oikee käsitä: kun rautaromu muutetaan kupariksi! Butten mäjeltä ajettiin alaspäin kiemurrelevaa »Burman tietä flätälle», tasangolle, johna tehtaalla on pitkiä avoaltaita täynnä kaivoksista viruvaa »kuparivettä» (kai vitrilliä), joka on ennen saanut juosta alangon puroihin ja maahan. Joku mies muutamia vuosia sitten huomas, että rautaromu, joka lojui ojis, johna oli tuota kaivoksista valuvaa »kuparivettä», kuparoitui eli muuttui kupariksi. Hän rupes kokuamaan rautaromua lammikkoonsa. Mies teki siitä huomattavan pisneksen itselleen. Mutta kun kuparikomppania huomas sen, niin se otti koko homman ittelleen, pirätti ja johti kaivoksista valuvan kuparivitrillin suuriin altaisiin ulkoilmas, johna se nyt syövyttää vanhoja rautatiekiskoja kupariksi! Yks mies valvoo koko hommaa. On siinä automaattinen korjausvaunukin, joka kulkee pitkää kuparivesikanavaa myöten kravaten harjoilla rautatiekiskojen pinnasta kupariruostetta, siten jouruttaen syövytystä. Yhres vuorokaures pitkä rautatiekisko hajaantuu kuparijauheeksi puukanavan pohjalle. Sanottiin että siitä saaraan 95 % kuparia!
Minä seisoon siinä tyhmänä enkä voinu käsittää asiaa. Mutta kun panin vahtimiehen lapiolla nostamaan pohjasta kuparilietettä ja kattelin melkeen jo loppuun syöpynyttä rautatiekiskoa, niin uskoa piti. En ymmärrä vieläkää tätä asiaa. Jos pisti siihen kupariveteen läkkipurkin tai rautanaulan, niin ne lyhyes aijas kauniisti kuparoituivat — ja hetken päästä siinä veres katosivat.
Butten kaivoskaupungis on ainainen työvoiman puute, vaikka palkat on hyvät ja paremmatkin kuin muualla. Miehet tulevat ja menevät. Juopottelevat ja ovat töistä pois koska haluavat. Komppania koettaa kaikkensa tehrä, että työväki viihtyisi. Anaconda-komppanialla on niin suuri ja komea klubirakennus vapaasti työläistensä käytettäväksi, että en oo koskaan nähny eikä luultavasti missään muualla maailmas oliskaan. Siinä on suuri upea teatterisali näytelmäkiertueita ja jokaviikkoisia elokuvia varten, aivan ilmaiseksi. On monia hienonhienoja seurustelu- ja tanssisaleja, kirjastoja, biljaardia ja mahtava keilapelihalli. On baari ja halpa ruokatarjoilu. Järjestetään monellaisia kilpailuja tehtaan taholta, mutta se suuri joukko mainareista viihtyy paremmin remu-ristöräntiis ja tomppelitanssiis.
Mielenkiintoinen oli käynti Colusa Clubis. Se on vain hieno yksityysyrittäjän ravintola ja häppälä elikkä baari, mutta se on erikoinen nähtävyys, sillä sen omistaja on asettanu näytteelle suurenmoisen mineraalikokoelman lasikaappeihin seinille. Se on koottu ympäri maailmaa ja lajirikkauressaan ainutlaatuinen.
Buttes on myös kautta Amerikan kuuluusa ruokaravintola »Rocky Mountain Cafe», johna filmitähret ja Amerikan kuuluusuuret käyvät. Sinnehän minutkin yhtenä iltapäivänä vietiin. Suuri ruokasali on keskellä tanssia varten ja lairoolla pöytäpilttuita korokkeilla syömä- ja juomavieraita varten. Orkesteri, laulu- ja näytöslava on yhrellä seinällä. Sielä on suomalaisiakin tanssitaiteelijoita esiintyny. Mutta se ateria, jonka suomalaanen tarjoilijatar meille kantoi pöytään kahrella taalalla henkiä kohre, se oli torella mahrotoon. Vaikka pöytä oli suuri, niin kannettiin siihen niin paljo kaikellaasta hyvää, että silmät meni sekaisinsa. Niin hyvin ja lujahan söin, ettei parihin päivähän mikään maittanu. Mutta nyt taas maistaas, kun muisteloo ja silmisnänsä näköö ne herkut. — En tierä siitäkään sanua, kyllä tämä kotoone ruoka: hiilellä paistetut silakat ja kaurapuuro aamiaaseksi on kans maailman parasta ruokaa.
Kuten sanottu Buttes on asunu paljon suomalaasia. Parikymmentä vuotta sitten oli suomalaasilla sielä paljo yhristys- ja iltamatoimintaa; esitettiin suomalaasia näytelmäkappaleita, harrastettiin soittoa ja laulua. Ja politikoitiin vasemmistososialisteina lujasti. Äärimmäisyyssuunta oli suuna päänä ja vei asiat siihen, että sieltäkin lähti paljo Karjalan kulta-onnelaan. Monet möivät hyvät talonsa, veivät säästörahansa ja kaiken omaisuutensa mennessään, kymmeniäkin tuhansia taaloja. Sille matkalle on kai suurin osa häipynyt. Ainakin omaisuus. Ne, jotka toisten avustuksella on päässeet takaisin, ovat tyhjiä, hiljaisia ja pettyneitä poikia.
Butten suomalaisilla ei nykyisin oo enää mitään yhristystoimintaa. Ei oo pappiakaan eikä suomalaasta seurakuntatoimintaa. Henkiset harrastukset on lamas suomalaasten keskuures, joilla ei oo enää omaa »haaliakaan», kokoustaloa. Buttes asuu myös paljon Suomen ruottalaasia, joilla on siellä vielä »Runeberg-loosinsa», hyvä seuratalo, mutta ei nekään saa toimeen enää yhteistä, vuokraavat vain huoneistoaan tanssia ja muuta tilaisuuksia varten. Suomaalaasten politiikkaa harrastetaan enää vain kapakois.
Satuin olemaan Buttessa helmikuus 1948, kun Neuvostoliitto esitti Suomelle ystävyys- ja puolustusliittoa. Eräs »Tampereen Wikki» koitti humalas kovasti moittia Suomia, mutta oli saara »turpiinsa» yhreltä juopuneelta akalta, joka huuti, että — M'oon ollu sielä, sä et tierä mitään, mee sinne senkin roikales, joka et ikänä oo ittiäs elättäny, akkaan hännis vain kiikkunu.
Samaa mieltä oli muutkin ja huutivat lujaa.
Vain Suomen avustaminen on viime vuosina yhristäny ja lämmittäny Butten suomalaasten yhteistoimintaa. Asetettiin toimikunta 1945. Sen keskeisimmäksi toimenhoitajaksi tuli ja on vieläki mrs Helmi Kivimäki, jonka väsymättömällä touhulla onkin saatu aikaan paljo Suomen avustamiseksi. Sieltä on lähretetty Help Finlantin kautta Suomeen n. 10 000 kiloa vaatteita ja 1,400 dollaria rahaa. Parhaina Suomen Avun työtovereina on iloosella Helmi-rouvalla kaks laihialaista vanhaapoikaa yli 70 vuoren kumpikin. Ne ovat Louis Kaukonen ja Matti Sillanpää. Mrs Kivimäki kertoi, että nuo kaks laihialaista vanhaa miestä ovat hänen uskollisimpia avustajiaan tavaran keruus ja lähetykses Suomeen. On kerätty rahaa, toimeenpantu kahviaisia, saatu lahjoituksina vaatteita toiskielisiltä, ostettu huutokaupoista, alennusmyynneistä ja saatu paljon pestävää ja korjattavaakin, mutta käyttökelpoista tavaraa. Nuo hiljaaset yksinääset miehet, jotka eivät itsestään ääntä pirä, ovat pesseet, korjanneet vaatteita ja puolipohjanneet monen Suomen lapsen kengät! Mäkin ihmettelin ja kun sain seuraavana päivänä Alfret Vainiolta kuulla salaasuuren, että tuo Louis Kaukonen on Laihian nimeltä Jakku.
— Evald Jakkuko? kysyyn mä.
— Niin, Ludvig Evald Jakku, sanoi Wainio.
— No, kyllä mä sen sitte tierän. Se on sen filosoofi Frans Kotkanpään, »kruutiporvarin», mun hyvän ystäväni, velii, sen Einsteinin teorian kumooja. Sen mun pitää tavata!
Ja Helmi frouva järjestikin sitte niin, että se haastoo tuon Louis Kaukonen—Jakun kaffille kotiansa.
Hän tulikin, on jo 71 v. täyttäny, nauttii vanhuureneläkettä, mutta tuloo kyllä omillaankin toimeen. Hän on vuosikymmeniä viettäny vuorilla yksinäisenä »prospäkkärinä», se on malmien etsijänä. Hänen omistuksessaan on monia »kleimiä» (valtauksia), vaikkei mitään suuria sano löytäneensä. Hän on reipas, vikkelä vieläkin, terve puna poskilla. Ei käytä alkoholia, ei tupakoi eikä välitä paljo kaffistakaan. Hän on suuri luonnonihailija ja kertoi paljo elämästään yksinäisyyres monia kuukausia vuorilla, tutkija ja innokas lukumies, oppinu niin hyvän englannin kielen, että on julkaissu monia huomattuja artikkeleita Suomen asioista suuris englanninkielisiä päivälehris. Nyt vanhoilla päivillä hänen aikansa kuluu penkoessa kaupungin suuren kirjaston tieteellisiä teoksia — mikäli ei Helmi tuo hänelle Suomen lasten pyykkiä pestäväksi. — Evald Jakku tunnetaan Suomes näytelmäkirjailijana. Hän oli veljensä Franssin kans kirjeenvaihros, mutta »se kirjootti aina niin paljo politiikkaa, etten mä viittiny vastata sille — hän kertoi — mutta viime kesänä mä lähretin sille sellaasia kukan siemeniä, että kun kylvää niitä, niin sen mehilääsillä on imemistä syksyhyn asti». Jakku on syrjäsilmällä aina seurannu Suomen asioita ja mietiskelly mitä hyvää Amerikas on, jota sopis Suomeskin koittaa. Hän on lähettäny Suomen kasvikoelaitoksille mm. Ylistaroon siemeniä ja tieteellistä kirjallisuutta hoitotavoista, heinälaaduista ym. — huonolla tuloksella, sillä vastauksia ei hän oo saanu.
Helmi Kivimäki on maas syntyny, hallittoo täysin englannin kielen samoin kuin suomen kirjakielen, harrastaa runoilua ja on kirjoittanu lähes parisataa kaunista runonekrologia suomeksi ja englanniksi, joita on esittäny vainajien muistolle hautaustilaisuuksis. Helmin mies, Elmeri, on Kortesjärveltä kotoisin, toimii esimiehenä jollakin osastolla kaivokses, on friski, hyvinsyötetty ja mukava mies, kova mettästäjä, kalastaja ja valokuvaaja. Kaara on täysi, kun Elmeri ja Helmi lähtöövät ajelemhan.
Siellä Helmi Kivimäjen ilooses ja vieraanvaraises koris tutustutin hänen luonaan asuvaan hänen 82-vuotiaaseen äitiinsä Juliana Prittiseen, joka on syntyisin Kivijärven Kuivaniemen kylästä, tullu Amerikkaan 1896 ja meni täälä naimisiin Niku Prittisen kans, joka oli Kalajoelta. Heillä oli 11 lasta, joista 4 on kuollu. Niin iloista, huumorintajuista ja elämän myönteistä emäntää harvoin tapaa kuin mrs Prittinen on. Heirän kotinsa oli Butten suomalaasten soiton, laulun ja taiteellisten harrastusten keskus. Kaikki perheenjäsenet soittivat, lauloivat, näyttelivät; vanha mamma lausuu vieläkin ulkomuistista taidokkaasti pitkiä runoja.
Sen Suomi-Avun illavieton, johna puhuin Runeberg-haalilla ja jonka Helmi Kivimäki oli järjestäny, ohjelma suoritettiin kokonaan Prittisen perheen voimilla. Helmi toimi taitavana esittelijänä, piti kauniin puheen Suomelle, toinen tytär esitti taidetanssia, pari tytärtä soitti sooloesityksiä, mamma Prittinen lausui komean runon ja lopuksi yksi poika, ammattisoittaja muuten, ja pari sisarta orkesterina soittivat tanssimusiikkia, n'otta kaikkien varpaat nakutti. Ilta oli hyvin onnistunu ja pulskat kahviaiset päälle. Oli siihen tilaisuuteen saapunu maaseurultakin joukko Suomen ruotsalaasia, jotka pyysivät, että kertoisin heille vähä ruottiksikin Suomen asioota, minkä mielelläni teinkin.
Tapasin Buttes Vaasan tyttölastenkorin kasvatin vaasalaasen Ilma Hoikkasen, nyt suuren rohroskauppias ja apteekkari Gunnarin, suomalaanen mies, pyylevänä ja touhukkaana missiksenä. He ovat molemmat innokkaita Suomi-Avun toimihenkilöitä. Gunnarin »Drugstori» on toiminu Suomi-keräyksen varasto- ja lähetyspaikkana.
Olin saanu jo Suomeen kirjeitä Alfred Vainiolta Buttesta, että pitää tulla sinne toista härmäläästä, Eetun-Jussin veliipuolta kattomhan. Ja niimpä sitten rookattihin sielä. Vainio on jo ikämies, synt. Ylihärmän Rannanjärves Holkkoolan saunas 1877 ja lähteny Amerikkahan 1899, ollu liikealalla eri puolilla sielä ja pitää nykyysin itte ruokakauppaa. Ikää kun oli karttunu tälle vilkkaalle, monipuoliselle miehelle jo yli 71 v. Joitakin vuosia sitten sai hän lievän halvauksen toiseen jalkaan, ja syränkin on ruvennu vähä kronklaamahan, niin että se joutui makaamaan vähä sairaalaskin, vaikkei olsi aikaa. Lukeakkin pitääs vähä sanomalehtiä, valitteli hän kun tavattiin hänen kolmen huoneen asunnossaan, jotka olivat kirjoja, kuvatauluja ja musioesineitä täynnä lattiasta kattoon asti monin kerroin.
— Täälä on vähä ahrasta ja epäjärjestystä, vaikka mä oon vieny suurimman osan kirjoosta ja esineistä tuonne 4 mailin päähän, mun kesähuvilaani Pilvilinnaan järvenrannalle. On niin paljo mielenkiintoista tavaraa, jottei ne tahro mahtua mihinkään, eikä akkaväki anna mun paikkojeni ja paperieni olla paikoollansa.
— Mistä sinun tämä luku- ja keräälyhalu on tullu? kysyyn kun kattelin sen valtavaa kirjakokoelmaa.
— Kyllä kai se on sieltä Härmästä saatua, kun »kouluakin» käyyn. Oon ollu elämäni raitis enkä polta tupakkaakaan. Mua ei huvittanu täälä Amerikaskaan istua kapakois turhia löpisemäs ja rahallani ostaa päänkipuja ja mustia silmiä. Mä ostin ennen kirjoja ja luin. Siitä se alkoo. Rupesin kirjoja rakastamaan ja keräämään, samoin vanhoja rahoja, kuparipiirroskuvia, muinaisesineitä. Vähitellen pääsin juoneen tieteellisestä bibliografiasta, numismatiikasta ym. Siihen minulta on kaikki liikenneet rahani menneet. Talourellisten vastoinkäymisten takia olen ollu pakotettu myymäänkin kokoelmistani aina jotakin. Ja nyt olen jo lahjoittanutkin harvinaisia teoksia tänne yliopiston kirjastoon, kun niillä ei ole ollu. Olen lähettäny sinne Vaasaankin 1500— 1600-luvulla painettuja kirjaharvinaisuuksia sijoitettavaksi yliopiston tai maakuntakirjastoon. Ja ajattelen täyrentää Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmia vieläkin, jos minulla sattuisi olemaan jotakin sellaista, joka sieltä puuttuu.
Suuren ja harvinaisen kokoelman muorostaa vanhojen rahojen kokoelma kaikkialta maailmasta. Rahoja on kaikista metalleista, mutta on intiaanien luisia reikärahoja, Babylonian savirahoja, vanhojen egyptiläisten pyhiä sontiaisia, joita rahoina on käytetty. Mutta on puisia rahojakin; niitä ovat muistoksi valmistaneet monet Amerikan valtiot, ja kaupungit satavuotismuistojuhliinsa. Lisäksi on Vainio ollu läheisis suhteis intiaaneihin ja koonnu arvokkaan kokoelman intiaanien vaatetusta ja talousesineitä.
Kului siinä kaikkia merkillistä tarkastelles monta tiimaa niin hauskasti ja nopeasti, ettei Vainio havainnu kaffia keittää, vaikka pannu oli jo vettä täynnä sähkölevyllä. Lopuksi Vainio oli hakenu vanhoja kirjoja meirän ympärille, pöyrälle, lavittoolle ja laattialle niin suuret läjät, jottei ne enää pysynehet pystyskää, kaatuulivat ja putoolivat ympärinsä, vaikka m'olsimma kuinka hapulleehet ja noukkinehet ylhä. Mä sanonkin jotta:
— Mennähän tuonne toisehen huoneheshen, siel' on vielä tilaa puhella.
Siirryttihin sinne trompimalla kirjojen ylitte. Mä kysyyn jotta
— Muistakko sä sitä isoo-häjyä Rannanjärven-Anttia Härmästä?
— No joo, Tupun-Anttia, siksi sitä silloo sanottihin, kun mä vielä olin pieni. S'oli mun paras ystäväni, pruukas kulkia paljo meillä. S'oli mua vanheet mutta yhres tapeltihin ja sitte tehtihin ikuusia ystävyysliittoja. Kerran mä makasin niin kovas kuumees, että loppua katteltihin. Tupun-Antti kulki joka päivä mua kattomas, toi karamälliäki ja koitti sanoa, jotta älä Alafree kuole. Mutta välistä se kiusoottelikin mua jotta joko pian mä saan mennä sulle soittamhan kirkonkelloja? — Ja se pisti mun vihakseni. Kun sitte Antti menetti henkensä sielä savikruuvalla Pakankylän lairalla, niin hihkaasin jotta: — ittelleppäs soitettihin! — ja pillahrin itkuhun, kun paras ystäväni tapettihin. Kun sitten käyyn kattomas Rannanjärven rumista, niin aivan mua itketti oikohonsa, kun s'oli kuoltu.
— Mun isäni, kertoo Vainio, — oli Lapualta ja äitee Keskisestä. Isän sukunimi oli oikiastansa Vuori, mutta kun ne muutti Rannanjärvehen, niin isä otti nimeksensä Vainionpää. Se Eetun-Jussi, Rannanjärvi, oli mulle veliipuoli. Mä lährin sitte trengiksi Kortesjärvelle kauppias Mäelle. Olin arvannostos 1899 ja saman vuoren elokuus Poprikoffin aikana tuli »Amerikan kuume» ja painuun toisen miehen passilla tänne rapakon taa kaivostöihin.
Täälä Amerikas mä oon ollu monellaasis hommis, enempi kumminkin niin kun kriivarismiehenä. Oon ollu kolme kertaa Malkosaarelkkin niis Kurikan hommis ja ihannevaltios osuuskauppaa hoitamas. Viimmeesellä kerralla olin postimestarina ja silloo oli mulla kirjanpitäjänä kirjaalija »Kaapro Jääskeläänen» eli A.B. Mäkelä. Tunnen hyvin ne asiat, Kurikan Matin ja Jääskälääsen. Se oli hauska pari: Kurikka liiteli korkialla pilvis, mutta Jääskäläänen seisoo tukevasti aina jalaat maas ja koitti puhua järkiä. — Hauska mies se Kaapro, se oli suurikokoonen, hyvännahkaane toffelisankari, joka takanapäin julmisteli akallensa, mutta eres oli lauhkia kun lammas. — Tuaspa muistankin Jaakkoo sen kauniin »Vallinkorven laulun». Se on Jääskälääsen tekemä! Minna Canthi on sen ottanu sitte kappalehensa, mutta se on sitä ennen ilmestynees Jääskälääsen kirjas!
Sitten oon toiminu osuuskauppahommis huonolla menestyksellä, nauroi Vainio. — Täälä Buttes mun on hyvä olla kirjooneni ja pikkukauppooneni. Oon ollukkin jo niin kauan, tottunu ja eläytyny kaupunkiin ja ystäviini, niin ettei oo enää mihkää halua. On kaikellaista hommaa ja puuhaa, kun yritän hoitaa Suomen konsulinkin tehtäviä täälä.
Iloosta rupattelua olis riittäny, mutta tiketti veti, piti käyrä vielä hyvästelemäs Kivimäen perhettä ja Kamppisia. Elmeri vei kaarallansa asemalle ja sitte se juna lähti kohti Tyyninmeren keväistä rantaa.
LÄNNEN MAILLE
Buttesta länteen alkaa rautatie nousta yhä nopeammin irän ja lännen verenjakijille, Kalliovuorille, sille korkealle ja pitkälle vuoristolle, joka kulkoo pitkin koko Pohjoos-, Keski- ja Etelä-Amerikan mantereen länsirannikon läpi. USA:n puolella se muorostaa mahtavia lumihuippuusia vuoristoja, syviä jokiuomia, äkkijyrkkiä rotkoja ja korkeeta vesiputouksia. Monin paikoon jokilaaksois ja vuorten rinteis kasvaa mahtavia havupuumetsiä, alempana lehtipuustoa ja sitten leviää jokilaakso laajoiksi herelmällisiksi viljelyksiksi: vehnäkenttiä, karjataloja, omena-, luumu-, persikkatarhoja. On riistarikasta metsästys ja kalastus. Näiltä vuoristorinteiltä ja mahtavista laaksoista lähtee Lännen valtava puutavara liikkeelle, jättiläisrungot, joita suomen mies ihaillen kattelee, satoja vuosia vanhoja punapuujättiläisiä. Näis laaksoos ja vuoris on Amerikan »vihreä kulta» ja vesivoimat. Buttesta vähäs matkaa, paljaas vuorimaastos, näkyy Anaconda-komppanian suuri kuparin sulatuslaitos ja sen mahtava savupiippu, joka on mailman korkein: 586 jalkaa, seinän paksuus 5 1/2 läpimitta juuresta 86 ja 60 huipusta.
Suuret väkevät junat ajavat tasaasta vauhtia pitkän ja mahtavan Columbia-joen vartta kierrellen kaarrellen pitkien kaarisiltojen kautta, niin että ikkunasta näköö, milloon junan pään erestäpäin tai hännän kaartuvan tien mukaan. Usein syttyvät keskipäivälläkin valot vaunuis, kun juna puskoo pimiään tunneliin kuin putkesta sisään. Yöllä sivuutetaan vuoriston korkein kohta ja kun aamulla herää ja kurkistaa unisena ulos onkin Butten ylätasangolta lumesta ja pakkaasesta tullu hellään auringon paisteeseen ja heräävään kevääseen! Lumi on laaksoista karonnu, keroolla vihertää nuori nurmen alku ja ensimmääsiä valkoosia, punertavia ja keltaasia kukkia näköö raran varres — maaliskuun aluus. Junakin tuntuu laskettavan iloisemmin alasmäkiä — kohti kevättä. Kun sata mailia vielä mennään, ilmestyy jo lehtiä puihin, enempi kukkia, mullan tuoksua — vielä tunti pari, joki leviää yhä laajemmaksi, tulla tupsuttaa jo pieni höyrylaiva vastavirtaan, näkyy niputettuja tukkilauttoja, joita pikkuunen sisukas pukseeri hinaa alaspäin.
Nyt ollaan jo tasankomaalla, pelloolla näkyy liikettä, teitä etäänpänäkin, autoja ja suuria kuormavaunuja. Tullaan Columbia-joen leveän alajuoksun tasangolle Washingtonin vakion puolella olevaan Vancouverin 60,000:n kaupunkiin, joka on Columbia-joen pohjoospuolella. Ja sieltä ajetaan joen yli lähes 3 mailin pitkää kaarisiltaa Oregonin valtion puolelle suureen Portlandin 1/2 miljoonan kaupunkiin, jota sanotaan: ruusujen kaupungiksi.
Portland on merenkulku- ja satamakaupunki, vaikk' ei se ookkaan meren, vaan Columbiajoen rannalla. Joki kaartuu Portlandin kohralla melkeen pohjooseen, on 10—15 mailia leviä ja syväkulkuinen laskien vasta 100 mailin pääs Astorian kuulun kalastuskaupungin kohralla Tyyneenmereen.
Tällä välin on maasto alavaa herelmällistä jokijättömaata, jolla on karjataloutta ja herelmäviljelystä. Siellä asustaa famareina joukko suomalaasiakin. Kesällä 1948 sattuneet Portlandin suuret tulvat, jotka aiheuttivat suuria vahinkoja, tapahtuivat juuri näillä mailla.
Rautatie Portlandista Astoriaan kulkoo joen etelärantaa, joten tuo laaja kaunis viljelysaukia, laajoine saarineen joessa on koko ajan näkyvis. Puolivälis matkaa Rainierin aseman kohralla on mahtava näky. Longview'n jättiläismäiset sahalaitokset toisella puolella ja maailman korkein joen yli viepä kaarisilta, että valtameripurjelaivat pääsevät alitse Portlandin satamaan. Clatskan-nimisen aseman seutuja sanotaan »pikku-Hollanniksi», niin parottua ja hyvin viljeltyä seutua se on.
Minusta tuntui hauskalta istua Klatsakanis junavaunus ja lukia kovasti Portlannin englantilasta aamulehtiä, kun asemalta astuu vaunuhun kaksi suomalaasta akkaa mua vastapäätä — ja rupes kovasti suomeksi praataamahan perheasioosta ja sitte källäämähän jotakin Mattia, jotta s'oon ruvennu kovasti juomahan ja pitämähän yhteyttä jonkin Maijan kans. Kun akat nousivat junasta jo seuraavalla pysäkillä ja se juttu jäi kesken, niin mä kysyyn niiltä oven raos jotta:
— Onkhan siinä perää, että se Matti on ny niin kovasti ruvennu juomahan...
Niin ne hämmästyy niin että suut jäi auki ja silmät tapilla haukkomahan ilmaa, että:
— Suomaalaanen!
Ja kattoovat vielä asemallakin kaulat pitkällä junan perähän.
Astorian lohikaupungis oli mua kaarallansa vastas »Lännen Uutisten» toimittaja Fabian Tolonen ja heti kysyyn, jotta:
— Kuule, mitä se oli tuo mahrottoman suuri laivarykelmä tuola joen poukamas, jonka mä näin junasta?
— Oo, se on vain pikkuunen osasto Amerikan veren-alaasia ja nopiakulkuusia hävittäjiä, jokk'on seisunu sielä soran jälkeen. Siinä oli merikasarmi — eikä sun saisi kattua sinnepäin...
— Kun niitä seisoi vierivieres, kuin mettää, oli mastoja silmänkantamattomiin. Ja kaukempana joella oli ankkuris suoris riviis isoja harmaita kuljetuslaivoja...
— Nitä pienempiä sotapurkkeja on toista tuhatta. Ja ne isoot ovat hallituksen »kauppalaivoja» eli kuljetusaluksia. Niitä on siinä vain muutamia satoja ruostumas, sanoo Tolonen.
Ja sitte meille tuli heti riita. Tolonen sanoo, jotta mua on kovasti orotettu enkä oo tulostani mitään ilmoottanu, mutta asunto on apteekari Hellbergillä, lährethän sinne. — Mutta mä sanoon, jotta ei!
— Sun pitää mua nyt auttaa: valehrella Hellbergin missikselle, että en mä tullukkaa vielä. Ja vierä mun johkin hotellikin eikä saa puhua kellekkään, että mä saan olla rauhas kohteliaisuuksilta ja kirjottaa. Ymmärräks.
— Aisii! (joo), sanoo virkavelii, jok'on lihava, lupsakka mies ja pukinparta. Ja niin ajettin hotelli Elliotiin.
Sitte mä menin hotellihuoneseeni, oli jo kevät ja lämmintä, maa viherti ja kameliapensas kukki. Mä otin takin päältäni, pairan ja klasin auki, kengät pois, ja rupesin kirjoottamhan.
Astoria, Columbia-joen suulla Tyynenmeren rannalla on toistasataa vuotta vanha kaupunki ja kalastuspaikka. Se sijaitsee jokeen tunkevan vuorisen niemen korkealla rantatöyryllä, katu toistaan ylempänä, niin että rantalaiturit on vuoroveden takia rakennettu jokirantaan paalujen varaan. Aikaisemmin oli puinen kaupunkikin alempana, karut lankuista tehty, niin että vesi alla loiski. Mutta n. 25 vuotta sitten koko kaupunkirähjä paloi ja tilalle on nyt vuorenrinteeseen rakennettu uurenaikaanen, paljolta tiilinen kaupunki leveine katuineen ja puistoineen. Asukkaita on nyt n. 20 000, joista melkeen puolet suomalaisia ellei enempikin!
Columbia-joki ja Astoria on kuulu lohen kalastuspaikka. Suomalaasia on sielä kalastanu lohta jo kohta 70 vuotta ja muorostavat ne vieläkin kalastajain enemmistön norjalaasten, ruottalaisten ja italialaisten rinnalla. Suomalaaset ovat myös laivanrakentajia sielä ja ne alkoivat kalan »kannuttamisenkin» jo viisikymmentä vuotta sitten. Oli kolme Kankkosen veljestä Kokkolasta, jotka sen aloittivat. Kaks heistä on kuollu ja kolmaskin velii oli nyt vanha ja sairas mies. Sielä on jo monia muitakin kannutustehtaita, mutta tämä heirän perustamansa on yhä vielä suurin. Lohen kalastuskausi alkaa huhtikuus ja jatkuu syksyyn, mutta vuoren ympärinsä kalastetaan muuta kalaa. »Tuima» eli suomeksi pallas tai maariankala on halutumpaa ja kalliinpaakin kuin chinoock-lohi. »Smeltti» on isoon silakan kokoista kalaa, jota se muistuttaakin ja nousoo kutemaan Columbia-jokiin niin suuris parvis keväisin, ettei tarvitte muuta kun lipolla nostaa vene täyteen. Sinä keväänä sitä oli ylempänä sivujois niin sakiasti, että rannat oli mustana ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, jokka lipoolla, sangoilla, torikassilla ja — lintuhäkilläkin kahmivat ittellensä tuoresta kalaa. Paikalla koitti olla poliisejakin, ettei yks saisi ottaa enempää kuin 15 paunaa — n. 8 kiloa — mutta ne käy monta kertaa. — Kuvaavaa amerikkalaiselle »pisnes»hengelle oli se, että sielä oli heti miehiä, jokka kuorma-autolla tulivat paikalle ja vuokrasivat lippoja maksua vastaan 15 minuutiksi. Olin kattomas sitä hommaa. Ja söimmäkin sitten erään suomalaasen papin saalihista tuoreelta paistettuja smelttiä. — Makoosta ja hyvää oli. Kun tämä Pietarin kalansaalis on jokakeväistä, niin ihmiset lipottaa ja suolaa ittellensä ilmaasta kalaa moneksi kuukaureksi.
Columbia-joen sivujokien larvoolla on kutuaikana toisin paikoin niin sakiasti kalaa nousemas, että parvi lykkää takaapäi niitä suuria kasoja alaville pelloille. Tapasin suomalaasen farmarin, joka kevääsin lannoittaa tuoreella kalalla tonnittain peltonsa!
Minut oli majoitettu apteekkari Hellbergin, Astorian suurimman rohroskaupan omistajan kauniiseen, korkealla vuorella sijaitsevaan kotiin, jonka ikkunasta oli laaja näköala avomerelle ja yli kaupungin Columbia-joelle. Eräänä iltana käytiin joukolla kattomas Astorian hienointa yöklubia, johna oli suuri tanssisali, tunnelmallinen hämärä valaistus ja iso takkavalkea. Kerron tästä sen takia, että se kuvaa Oregonin valtion omituisia »kieltolaki»-oloja. Siellä ei saa myydä ihmisille väkijuomia, ruokaa vain ja tanssia. Mutta sen sijaan asiakkaat saavat tuora mukanaan valtion väkijuomakaupoista ostamia pulloja mielin määrin ja antaa ne vahtimestarille, joka numeroi pullot, antaa numerokuitin omistajalle ja tarjoilijat sitte tarjoilevat sitä pöytiin. Talo perii vain pienen maksun palveluksesta.
Vastapäätä Astoriaa, 10 mailia leviän Columbia-joen toisella puolen on Washington valtio ja sielä asustaa paljo suomalaasia kalastajina farmareina ja mettätyölääsinä, sillä niillä seuruulla Tyynen puolella on vielä laajoja koskemattomia mettiä, joita armottomasti raiskataan. Sielä hakataan suuria alueita paljaaksi ja risukot poltetaan tuhkaksi, ettei muka kulovalkiat pääse paljaitten alueitten yli leviämään. Washingtonin puolella on maasto alavaa vesiperäistä ja herelmällistä maata. On kaikellaista viljelystä, karjanhoitoa, herelmäpuita, karpalon ja mustikan viljelystä.
Sielä Washingtonin puolella Nasellen suomalaiskontrilla, jota suomalaaset sanoo Nyyssöläksi, tapasin suomalaasen osterin (Amerikas sanothan oisteria) viljelijänkin. Oli niitä useampikin. En mä ollu ennen kuulukkaa, että ostereitakin voirahan viljellä. Euroopan puolellahan, Hollannis ja Ranskas niitä noukithan ja kaivethan pakoveren aikana merenpohjamurasta. Mutta täälä nyt teuvalaanen mies seliitti sen asian mulle. Hän oli maas syntyny samoon kuin vaimonsakin, mutta aivan puhrasta suomia kotikielenä käyttivät. Misteri on Vihtori Niemen poika Teuvan kirkonkylästä, joka tuli maahan jo 1887. Poika-Niemellä on maanviljelystä, karjaa, herelmäpuita, kalastaa ja viljelöö ostereita läheises matalas joes. Sen konstin ovat jaapanilaaset tuoneet meren yli kotomaastansa. Huhtikuus asetetaan pitkään rautalankaan riippumaan vanhoja osterinkuoria veren rajaan, niin että kun osterit kutema-aikana erittävät maironfäristä siementä, jota vuorovesi kuljettaa veren pinnalla noihin vanhoihin kuoriin, niin ne tarttuvat kiinni ja rupiavat nopiasti kasvamaan ja jo kahres viikos on raakkujen ympärille kehittyny ja kasvanu suuria kimppuja pieniä osterinkuoria. Kimput nostetaan sitten veneisiin ja vasaralla koputtaen erotetaan osterin alut toisistaan veneen pohjalle. Ne vierään sitte tarkoin merkitylle viljelijän alueelle ja ne kuolevat, jotka sattuvat pohjamutaan putoamaan »suulleen», niin etteivät voi hengittää eikä avata kuortaan saaraksensa ravintoa ittelleen. Mutta riittävästi putuaa veteen oikein päinkin osterinpoikasia, jotka ovat kovin ahneita syömäreitä ja kasvavat nopiasti. Ne lapioiraan soveliaan sään ja lämmön aikana matalaan veteen. Näitä pikkukuoriaisia on miljoonia kappaleita. Ne aukovat kuortaan ja mithän limaa verestä saavat. Ne voi kasvaa hyvinkin suuriksi, mutta suuri osteri ei oo hyvä, selitti Niemi. Laskuveren aikana 18 kuukauren päästä noukitaan kuivalta osterit suuriin koreihin. Hevosharavalla ajetaan vielä ylös, pohjamurasta viimmeesetkin ja myyrään kannutustehtaisiin hyvästä hinnasta. Toisin vuosin tienathan kovasti. Tehtais osterit pestään, avataan puukoilla, jolloon niistä juoksoo hieno hyvä rasva ulos, joka on heikoolle ja sairaille ihmisille parasta vahvistusta ja ruokaa. Kannuosteria voi syörä purkista sellaisenaan tai keittää mairos sopaksi, suolaa ja pippuria vai joukkoon.
Lähetyskirkon pappina sielä Nyyssölas oli pastori Koven (ent. Kovanen), jolla on paljo sukua ja veljiä Suomes. Käsistänsä erinomainen mies. Hän oli itse rakentanu kauniin ja tilavan talonsa, tehny kaikki työt itte kellarista kattoon asti. Oikea tuhattaituri mieheksi.
Olin sopinu, että puolivälis maaliskuuta käysin kattelemas Kanaatan puolella Tyynenmeren rantamilla Vancouverin kaupungin suomalaasia »lännen lokareita» (=tukinkaatajia). Sinne on Astoriasta n. 30 tunnin junamatka; ensin takaisin Portlandiin, sieltä sitte suoraa pohjoiseen ja Kanaatan rajan yli.
Mutta Astorias tapasin tutun miehen Uuno Uumlan, suojeluskuntaupseerin soranaikaisen Himangan mm. työvoimapäällikön, joka perheineen maankansalaasena oli päässy pari vuotta sitten palaamaan soran loputtua takaisin kalastajaksi Astoriaan.
Hän oli jo poikasena lähteny Suomesta, kalastelin Astorias ja menny sielä naimisiinkin erään Kankkusten veljesten tyttären kans. Hän otti vapaapäivän ja lähti kaarallansa kyytimään mua Portlandiin, että näkisin maaseutuakin. Hänestä oli lähtöösin se Astorian-lohen mädin lähettäminen Suomen vesistöihin ja yhres vaasalaisen kirjapamonjohtaja Antti Hautalan kans, joka silloin työskenteli »Lännen Uutisten» kirjapainos Astorias, he toimittivakkin tänne useita mätilähetyksiä, joita täälä sitten kokeiltiin. Kalaprofessori Järvi Helsingis asettui heti alkuunsa epäilevälle kannalle näiren lohien kotiutumiseen nähren Suomen vesiin. Eikä niistä vieläkään mitään varmuutta oo.
Mutta Uunila, joka tuli Suomeen 1938, väitti että chinuk-lohta on tavattu Päijäntees, Ivalos ja Kokemäen joes. Se on muuten hyvin Suomen lohen kaltainen, niin että sitä on vaikea erottaa, mutta ammattimies tuntoo sen siitä, että Amerikan lohen pyrstös on 14 ruotoa, Suomen lohen vain 13.
Uunila on innokas Suomen mies, vaikka onkin Amerikan kansalaanen ja oli US:n armeijas 1914, soras 2 vuotta mm. Verdunin ja Argonnen taisteluis, johna sai kaasumyrkytyksen. Hän muutti vaimonsa kans Suomeen ennen talvisotaa ryhtyen puuhaamaan lohenkalastusta Himangalla amerikkalaiseen tapaan. Mutta sitten syttyi täälä sota. Uunila otti innokkaasti osaa kotirintaman ponnistuksiin talkoo- ja työvoimapäällikkönä. Uumlalla on nyt kiire tienata rahaa lohenkalastajana Astorias, sillä sillä ansaitsee paraiten, hän vakuutti. Hän hankki heti itselleen sielä oman talon ja kalastusaluksen, 30 m pitkän ja 140 hevosvoiman moottorin, jolla yksin pyytää. Siinä on erikoislaite, joka pitää kurssin ja 16 uistinta pystyynnousevis ongenvavois. Kun nastasta painaa, rupiaa onki kerimään teräsvaijerisiimaa kelalle. Lopuksi on itte käsin verettävä uistinta ja iskettävä kalakoukulla lohta niskaan. — Kun jonkin vuoden nyt kalastan ja säästän rahoja ja nämä Suomes syntyneet pikkutytöt käyneet englanninkieliset kansakoulut täälä, niin Suomeen me takaasin tullaan. Se on ihanin maa, sanoi Uunila. Ja lisäs että: ei ne Kokkolan ruottalaaset Uunilat mitään ruottalaasia oo. Viitasaarelta lähtöösiä Viitasia. Ja Roden on Rutasia, Hagströmit Haasasia. — Kyllä ne sen tietää ittekki.
Hauskasti siinä 100 mailia kului ja tultiin iltapuolella Portlandin suureen tehras- ja satamakaupunkiin, johna ajettiin suoraa Suomen Avustustoimen pääpaikkaan mr ja mrs Gust. Palon kotiin. Sielä erinomaasen iloinen ja touhukas emäntä otti avosylin vastaan, jotta:
— Kyllä teitä on orotettu! Minä olen Kalajoelta Santaholman keittäjä-Maija. Onko se meijän Halla-pastori nyt Vaasas pappina, sen lapset on jo vissiin suuria niin kuin meijänkin naimisia...
Tuli siihen vanhamies Laitinenkin, savolainen, kysymään kuinka se Tuorin muorin pruutta ny voii...
— Sielä Suomes pitää ottaa enempi oppia työtävoosta Amerikas! jutteli Uunila kun asemalle ajoomma. — Miksei sielä suuria laskuojia aukaastes käytetä miinoja? Upotetaas vai miinoja peräkkäin riviin ja räjäytetääs, niin maa lentää sivuille ja vesi tekis uoman ittestään jota sitten vain lapioolla autetaas. — Tai kun betonilaattioita valetaan. Kyllä sielä Suomes haaskataan lautoja ja työtä. Näitkö Astorias siinä kulmas, johna rakennetaan uutta liiketaloa, miten täälä käytetään lautojen asemesta valmiita rautapeltiformuja palkeis ja sileis pinnois. Kun välilaattia valetaan, niin asetetaan palkin levyinen lankku laineellensa tukitolppien nenään. Lankku on tulevan palkin levyinen. Lankkujen väliin asetetaan ja naulataan alhaalta ne valmiit tasapintaaset formupeltit. Raurootus pannaan palkkeihin ja laattiapintaan, kastellaan rautaformut ja päälle valetaan sementti. Se käy joutua eikä tarvita muuta lautaa kuin palkkien aluslankut, jotka nekin ehjinä nykäistään pois ja voi käyttää uurestansa. Samoin on ajan, työn ja hirviää puun hukkaa, kun ei sielä Suomes rakennusurakoottijat vieläkää ymmärrä laittaa ittellensä rautaputkista rakennustelineitä, vaan piiruista, lankuista ja lauroosta aina vain pykätähän joka rakennustyömaalla puutelineet. Putkitelineet on lujemmat ja säästävät kallista työvoimaa: ei muuta kun pystyttää, ruuveilla ja sinkilöillä pistää kiinni. Mikä puun, naulojen ja työn säästö se olis!
KANAATAN PUOLELLE
Nothern Pacificin loistojuna ajoo puolenyön tienoos Portlandin asemalle.
Kiipesin Pullman vaunun yläpetille yöksi. Junan vaihto oli toises suures Lännen kaupungis, Seatles Washingtonin valtios. Soittelin aamulla sähkökellua, että neekeri-junamies tois mulle tikapuut, että pääsisin korkialta hyllykaapistani alas. Mutta se nukkui, kuorsas vai. Lopuksi ei auttanu muu kuin hypätä alas ja se olikin sellaane mätkäys, kun tällääne sarankilon Kokoomus purettaa ittensä taivahasta vaunun lattialle, että se neekeriukkokin vaunun toises pääs pompas pystyhyn ja heräs. Taisi siinä toisekki pasaseerarit hätkähtää ja saara varhaasen herätyksen, ainakin monen verhon takaa pisti pörröösiä päitä kattomhan.
Pullman vaunuis on mukavat pesuhuoneet miehille ja naisille tietysti erikseen niin kuin »restruumitkin» eli WC:t Ja pitäis olla Suomeski. Miesten pesuhuoneis on kylmää ja kuumaa vettä ja juoksevaa saipuaa hanasta saatavana.
Aurinko oli jo korkealla ja näköalat vaununikkunoista valtavat: laajoja viljelystasankoja vihreitä nurmia, karjaa ulkosalla, lehtimetsiä, välkkyviä merenlahtia ja taivaanrannalla korkeita hohtavia lumihuippusia vuorenselänteitä. Kaiken yllä aamun tuores ja kirkas aurinko.
Rantatie Seatlesta Kanaatan puolelle kulkee vuoroin aivan Tyynenmeren rantoja pitkin, vuoroin sisämaas halki herelmällisten laaksojen ja korkeitten metsäisten vuoristojen vaiheilla.
Rajalla on taas monenkertaaset passien ja tullin tarkastelut. US:n puolella on tupakka enempi kuin puolta halvempaa ja siksi kanatalaaset ja sinne menijät koittavat vierä taskut täynnä tavaraa. Ulkomaalaasia piretään nyt tiukasti silmällä. Pitää selittää asiansa, mitä varte menöö, ketä on tuttavia, missä ne asuu, kuinka monta päivää viipyy jne.
Kanaatan puolelle tultaes ajetaan korkian ja pitkän rautatiesillan kautta lahrenpoukaman yli, Kanaatan kolmanneksi suureen, n. 400 000 asukasta käsittävään Vancouverin laajalle levinneeseen kaupunkiin. Se on Kanaatan Lännen kaupan ja teollisuuren keskus ja vilkas satamakaupunki. Vancouverin ympäristön laajoista mettäseuruusta saaraan neljännes Kanaatan puu- ja paperituotteista. Mutta sielä on myös monia suuria ja tuottavia kaivoksia, öljyä, kivihiiltä, suuri kalastus, vesivoimat, viljan ja karjan viljelykset. Ilmanala on lauhkia ja saremäärä hyvin suuri. Joulun aikoohin on Vancouveris paljo sumua ja »sataa aina».
Vancouverin kaupunki sijaattoo mantereella ja 3—4 tunnin laivamatkan pääs meres sijaattoo suuri ja pitkä Vancouverin saari, johna on Brittish Columbian valtion pääkaupunkin: Viktoria. — Vancouverin saaren pohjoospuolella on se pieni Malcolm-saari suomalaisten Malkosaari, jonne sosialistinen haihattelija Matti Kurikka tämän vuosisaran alus yritti perustaa kommunistisen ihannevaltion Sointulan, joka hajaantui pian omaan mahrottomuuteensa. Sielä asuu vieläkin parisataa suomalaasta kalastajina ja farmareina, nyt jyrkällä vanhalla yksityyskapitalistisella pohjalla. Olin ajatellu käyrä sieläkin, mutta kun olin varannu vain yhren viikon Vancouveria varten, en voinu sinne lähtiä, sillä erestakaanen laivamatka sinne olis vieny lähes 5 vuorokautta. Kurikan Matin Malkosaares oli paljo eteläpohjalaasiakin mukana. Siitä on kirjootettu ja julkaastu paljokin muistelmia. Viimeeseksi kauhavalaanen 80-vuotias vanhus Lauttamus.
Olin sähkösanomalla tilannu huoneen kaupungin suurimmas Vancouver-hotellis, mutta kun »täksillä» sinne pääsin, niin ei huonetta ollukkaa. Yritin vielä pariin kolmeen hotelliin, kaikki täynnä. On suuri hotellipula, sanottiin. Silloon mä sanoon ajurille jotta:
— Pliis misteri, aja ja etti mulle yösija vaikka aamu tulis. Mä rupian täälä perällä nukkumhan, gubai! Äläkä herätä ennen kun on sänky eres ja kapsäkit sisällä, ju nov!
Taisi se tiiman ajella ja kysellä. Taisi ajaa turhaan liikaaki ja käyrä oluellakin välillä. Mutta lopuksi se sai kun saikin mulle nätin hotellin ja sievän huonehen.
Vancouveris ja sen ympäristös asustaa paljo suomalaasia varsinkin eteläpohjalaasia. Niitä on mainareina, farmareina, kalastajina ja mettätyömiehinä eli »lokareina». Tuo lokari-nimitys johtuu log-sanasta, joka merkittöö tukkia tai pölkkyä, siis samaa kun meillä tukkilaane.
Oli sovittu, että tapaasin sukulaaspoijan, Lännen lokarin, Alvar Rivalin Vaasasta, joka jo yli 20 vuotta on sielä mettiä kaatanu, mutta kun en meinannu yösijaa saara koko kaupungista enkä osootetta tienny, niin mistä otat kiinni, kun ei sillä osootetta ollukkaa. Oli vain luvannu samoohin aikoohin mettästä kaupunkihin tulla, että kyllähän tavatahan. Mutta siellä asuu vanha tuttavani Vaasan lyseon poika Lauri Kero, joka yhthen aikhan oli Wasaman paras urheilija ja seiväshyppymestari. Se oli kovasti mulle preivannu jotta: pitää tulla, tääl'on meitä paljo pohjalaasia.
Kattoon puhelinluettelosta jotta onhan sillä puhelinta? — Oli sillä jotta: hai hai, täälä mä ny oon!
— Mä tuun kohta, se sanoo.
Pian sieltä tulikin tuttu mies, niin lihava, paksu ja punakka mies jotta silmät tapilla imehtelin ja sanoonkin jotta:
— Sinä voit hyvin, sen näköö naamastaki!
— No totta kai, kun m'oon ollu jo yli 20 vuotta suures olutpanimos mestarina ja tuloo juotua tuota olutta monta kannua päiväs.
Se kertoi, että hän saa kiittää hyvästä työpaikastansa urheelua. Kun hän kielentaitamattomana tuli kaupunkihin, haki töitä eikä sitä tahtonu saarakkaa, niin hän ikävissänsä tapas mennä urheelukentälle kattomhan jenkkien harjootusta. Siihen aikhan hän oli vielä hyväs kunnos ja rupes lystiksensä heittämhän niille kiekkoa takaasi. Miesten meni silmät suureksi, kun tavallinen siviilimies paiskii kiekkoa komjas kaares paljo pitemmälle ku ne. Häntä tahrottihin joukkohon ja hän sai paljo ystäviä, jokka hommasivat hänelle työpaikkoja. On suomalaasilla ollu oma urheiluseurakin Vancouveris ja hyviä juoksijootakin niinku Varila ym., mutta kun ei oo tullu uutta väkiä Suomesta eikä oo nuorempaa polvia, niin s'oon jääny se homma. Mutta varoja on paljo kerätty Suomelle olympialaasia varten. Nytkin oli käynnis rahankeräys Suomia varten Lontooseen. Ja vissisti lähtöö täältä aika sakki Suomen olympialaasihin 1952. Lährettiin sitte ettimhän sitä lokaria. Sielä on suuri ja pitkä katu, johna on hotelli hotellin vieres, neljä-viisikerroksisia taloja täynnä yksinääsiä miehiä, jokka asuu viikko- tai kuukausikaupalla. Ei ne oikein hotelleja oo, paremminkin matkustajakoteja, joissa asutaan vakinaisesti ja syörään ulkona. Niis asuu mainareita, kalastajia, tukkilaasia, jokka saattavat olla kuukausia kaupungista pois muualla töis, maksavat vuokran ja pitävät sitä vain vakinaasena asuntonaan, jossa heillä on vähät kamppeensa. Niis asuu myös eläkkeellä olevia vanhuksia. Monet keittävät sähköllä itte ruokansa ja pesevät pyykkinsäkin. Viikkovuokra on 5—8 taalaan. Karulla ja olutkapakois tapetaan aikaa. Tällaisis »hotelleis» asustavat mettäkämpiltä kaupunkihin lystiä pitämähän tulleet lokarit. Hurrataan ja pörrätään niin kauan kun rahat piisaa. Kuukausien säästöt, satoja ja yli 1,000:kin taalaa voi mennä viikos paris, jopa paris yöskin kun pahasti sattuu. Norkoillaan sitte oluttuvis ja lainaillaan kunnes lopuksi on niin poikki, ettei auta muu kun mennä jonkin mettäkomppanian työtoimistoon, joka antaa piletin ja ruokarahan takaisin mettäkämpille.
— Mennähän Emppairehen (Empire), se on suomalaasten kapakka, sanoi Kero. — Siellä on poikia, kyllä ne tietää jos se Rivaali on kaupungis.
Se oli karunkulmas, suuri olutravintola miehille. Naisille on Kanaatan puolella erikseen omat oluttupansa, jonne ei saa miehet mennä muuten kuin naisten seuras.
Emppaires oli nytkin aamupäivällä aika paljo miehiä, kaikki suomalaasia. Näis oluttuvis yksinääset miehet, saa sanua, asuvat, siellä tavataan toisiansa, politikoorahan, hoiretaan asiat ja tieretään mikä ja kuka kukin on. Hotellipoksis käyrään vain nukkumas, kun keriitähän. Emppaires on nykäästy monta kertaa Suomenkin asioosta ja joku rämäpää yrittäny tyhjätäkki sitä.
Ei ollu siellä sitä lokaria, jota ettittihin. Mentihin siinä likillä olevahan toisehen suurehen kapakkahan »Westiin», johna kans oli tupa täynnä. Se West on ruottalaasten, Suomen ja Ruottin, kantapaikka. Sen kuuli jo ovelta, kun laulettihin. Siellä »kämpläthän ja pelataan hevoosien päälle», lyörähän vetoja kilpa-ajois niin kun meillä totalisaattoriajoos. — Amerikois tällääsis kansan kapakois näköö usein miehiä kapsäkki käres kaupittelemas pöyrästä pöytään kaulanauhoja, kirjavia kravatteja tai sukkapareja. Piippua polttaa Amerikois enää vain jotkut vanhat miehet, savuke on käyny aivan yleiseksi.
Ei löyretty sitä kaveria Westistäkään. Käytiin kyselemäs kymmenkunnasta asuntohotellista: ei löyretty. Mutta sen sijaan tavattiin toisia toimenpoikia, jokka olivat mua orottanehet ja järjestelleet sitä puhetilaasuutta; Kansallisseuran puheenjohtaja Varila Kortesjärveltä, autokorjaamon omistaja, urheelumies ja laulaja Emil Kurvi Luumäeltä, Aunuksen- ja Viron-kävijä, tuli Kanadan n. 50 vapaaehtoisten joukos talvisotaankin, ja Kalle Rinne Iistä, kriivarismies ja asioitsija, jotka yhres Keron kans pitivät musta hyvää huolta viikon päivät sielä. — Sielä Lännen suuris kaupungeis niin kun Vancouveris, Seatles, Portlandis, San Fransiscos ja Los Angelekses ei suomalaasilla oo omia sanomalehtiä, paitte Astorias, että ne vois ilmoittaa yhteisistä tilaisuuksistansa, mutta niillä on oma konstinsa. Niillä on »postilista», luettelo paikkakuntansa suomalaasista, lähretetään postis kutsukirje. Ja lisäksi tuttavat soittelevat toisilleen. Sillä tavalla panivat »kansalliset» Vancouveris nyt rummun pärisemään. Sillä seurauksella, että väkiä saapui sitte tuvan täyreltä pitkienkin matkojen takaa aina Malkosaarelta asti.
Kero soitti jo 10:ltä että:
— M'oon sen löytäny ny. Tuu striitkaaralla (raitiovaunu) tänne, me orotamma sua Emppaires. »Lapuan-Hermannikin» on täälä!
Minä lährin. Ja sielähän se karonnu lammas oli, joka Isooskyröös oli lyöny kiikkulavittan poliisin päähän ja painuu sitte Lännen maille lokariksi.
— Mä vähä myöhästyyn, kun kämpältä tulles tapasin vanhan kaverin Limpummin laivalla ja se haastoo häihin tuala saarella, johna se kalastaa. Sill'on oma kalastuslaiva ja yks nainen, jonka kans n'oon kalastanehet yhres jo 10 vuotta ja asunehet siinä laivas. Nyt ne on päättänehet mennä naimisihin ja haastoovat mua häihin siihen laivahan n'otta pitihän sinne mennä. Kovat häät pirettihinki, fluidua oli, tanssittihinkin kajuutas n'otta taisi siinä pari päivää mennäkki; mikäs päivä nyt on, en mä tierä, kun ei oo pokettipuukaa följys...
— Täälä kaupunkipaikoos tuloo vähä lystäältyä, se sano, — kun kuukausia on mettis ja viettää raitista elämää. Sielä mettakämpillä ei kärsitä yhtää viinaa. Ajethan heti pois, jos vähäki huomathan. Ruoka on hyvää, saa syörä mitä tahtoo. Asuthan kahren miehen huonehis, on kylmä ja lämmin vesi, suihkuja otethan aamuun illoon. Työ on raskasta, kaarethan suuria puita ja paljo loukkaantuu miehiä, puu kaatuu päälle ja muita tapaturmia, niin että aina on miehiä sairaslistalla. Komppania maksaa kaks kolmasosaa palkasta sairausajalta ja vapaa lääkärinhoito. Sielä mettäs on kummallinen siiteritauti. Seetri kuusesta voi saara sellaasen ihotaurin, että naama ja käret paisuu ku sikotauris, ettei pysty töihin. Mutta heti kun poistuu mettästä, niin turvotus lakkaa ja paranoo. — Suuren lumen aikana ei käy mettätyö, miehet makaa kämpis tai kaupungis komppanian laskuun, joka maksaa matkakulutkin. Komppaniat kuljettaa lentokoneilla miehiä 300—400 mailin päähän mettihin. Tuloo halvemmaksi kun monen päivän matkat junilla, laivoolla ja autoolla, kertooli se poika. — Ei oo keriinny akkaa ottaa eikä sitä lokari tarvittekkaa. Mitä se sillä tekis ja mihkä se sen panis? Kun ei kapsäkkihin mahru eikä se sielä taitaas pysyäkkää...
Se »Lapuan-Hermanni» oli suuri ja vahva mies kun vanha Filppulaane Lapualta. Sitä lapualaasta vanhaan isäntämiesten sorttia, jokk'on tylyjä, suuria ja leveetä kun riihirati. Hermanni oli jo vanha mies, yli 75 vuotta, on leski ja eläkkeellä. — Hermanni on tuhti ukko vieläkin, vaikka sairasteloo ykriksensä hotellihuonehesnansa, on jalkansa loukannu ja on ny ruvennu aivan raittihiksi, »mutta mä oon paljo juanu ja tapellu elääsnäni», niin ku se itte sanoo ja toiset toristi, ettei s'oo koskaan miestä väistäny. Se on täälä eläny vuosikymmeniä kalastajana komppanioolla, tunnettu väkivahvaksi karhuksi ja isooksimieheksi saluunoos. Ei enää itte ryyppää, mutta tuloo tukeva keppi käres viälä istuskelemahan Emppairihin, kattelemhan ja tukevia puhumahan aikansa kuluksi. Se kertoo jotta suurin kala, jonka hän eläähnänsä on saanu, oli justihin yhtä pitkä ja painoo saman kun hän itte. »Mutta minä verin sen maihin», sanoo ja väänti lujaa päätä väärähän että nataji.
Vancouver on kaunis kaupunki vesien varrella, jylhät metsääset ja lumihuippuuset vuoret kesälläkin taivaanrannalla. Sielä on suuri, kaunis kaupungin puisto, Stanley-Park, 15 mailia ympärinsä, nurmikenttiä, uimarantoja, suuria vanhoja puita, kukkaistutuksia, ajeluteitä, lintulampia, villieläimiä kuin Korkiasaares, soittolava, jolla kesäisin kaupungin orkesteri antaa vapaita ulkoilmakonsertteja, korkea näköalapaikka leveän joen äkkijyrkällä rannalla, josta Lions Gate (Leijona-Portti)-niminen korkea ja pitkä riippusilta vie joen poikki. Sanoivat että Suomen Joutsen voi purjehtia sen alta. Puistos on nähtävänä vanhoja intiaanien toteemipaaluja, jois on veistettynä ja räikeästi maalattuna kauheita kummituslintujen ja -eläinten päitä. On sielä sellaane suuri puukin, jonka kannon läpi on puhkaastu ajotie, niin että suurella autolla voi ajaa kasvavan puun läpi.
Käytiin kattomas kiinalaasta kaupunginosaa ja syömäs hyvä päivällinen hienos kiinalaases ravintolas. Se oli suuri, puhras ja kaunis ruokasali ja kuuluusa hyvästä ruuastansa. Sai amerikkalaasta ja kiinalaasta ruokaa, kumpaa vain. Keittiö oli avoin ruokasaliin, niin että voi nährä ja mennä kattomaankin, kuinka ruokaa valmistettiin. Valkoosta kaakelia oli keittiös seinät ja keittäjät valkoisis takeis. Pöytäpalvelijat kaikki hiljaasia, hymyyleviä ja tarkkaavaasia Kiina-poikia.
Me söimmä tietysti kiinaksi, vaikkei tikuilla, sillä niis ei pysy meirän käsis mitään. Pöytään tuotiin ensiksi pienet pyöriät ja korvattomat posliinikupit ja teepannu. Sitte toisis kupeis jotakin niin kun pieniä mustia »linnunsiemeniä» ja mustaa jotakin lientä, soijan puruja. Kaffelin noukkaa kasteltihin siihen liemeen, sitte siihen siemenkuppihin n'otta niitä tarttuu kaffelihin, ja sitte suuhun — eikä se maistunu miltää. Sitte tuotihin muna-liha-omelettia, makkarakuutioota rasvaliemes — ja se maistuu hyvältä n'otta kahmaasin oikee lusikalla kaks kertaa. Mutta sitte vasta herkkua tuli: sian kylkiluita lihaa vähä päällä katkottuna tuas tuuman pituusiksi palasiksi, jotakin »kuorrutusta» päällä ja paistettu aivan kuiviksi ja koviksi niin kun karamällit. Sormin niitä syötihin ja ne oli sitte makeeta ja hyviä. Pistin vielä pari palaa paperihinki ja plakkarihin. — Sitte tuli Amerikas kuulua kiinalaasta herkkua, jota sanotahan »shop sui». Sielä näköö kiinalaasia ruokapaikkoja, joiren katukilves ei oo muuta kuin: shop sui. Se on erilaasia vihanneksia, sieniä ja jotakin lihaa siihen tapaan kuin meillä »Karjalan paistia», mutta enempi vihannesvoittoosta. Ja hyvältä maistuu. Sitte tuli jotakin lusikkaruokaa yhteesestä isoosta karotista. Mithän oli. En viittinyt huuliani pyhkäästä. Kiinalaane lusikka on posliinia niin kun pikkuune kauha ja tasaane leviä alapuoli, niin että se seisoo pyörällä niin ku tasapohjaane piippu. Kyllä sillä hyvin pärjää yhteeses vellikupis suomalaanenki, kun kovasti kipottaa. Monta sorttia siinä oli pienis pyöreis kupeis. Paahrettuja rasvaasia riisiä olis pitäny näppiä jonkin räätin välihin niillä puupuikoolla, jokka mä pistin heti pystyhyn rintaplakkarihin, etten toisten silmiä sokkaa ja otin sen pikkuusen riisikupin käthen ja kuumasin sen kerrallansa suukkuhuni eikä tuntunu kun vähä toises poskes. Kaffia ei siihen kuulunu, teetä vai hörpättihin välihin. Sitte tuothin lopuksi pieni vesikuppi ittekullekki pöytähän niin kun herraasis paikoos ja Amerikois paljo pruukathan. Meininki on että siinä saa pestä sormensa ja kuivata paperiservettiin eikä juora sitä suuhunsa niin kun jokku taitamattomahat hopalehet teköö, jokk'on kovasti olevinansa.
Vancouveris asustaa Akseli Saarukan, Alavetelistä ja Kokkolasta, n. 60 ikääne leski, joka omistaa vieläki kaupunkitaloon Kokkolas, Helga Saare, omaa sukua Peitso Kälviältä. Saarukka-nimi on lyhennetty Saareksi. Ne ovat paljo matkustaneet, asuneet kaks kertaa Etelä-Afrikas ja kaks kertaa Amerikas ja sillä välillä Kokkolaskin, niin että lapset ovat käyneet ruottalaasta yhtees koulua sielä. Hänellä on monta raavasta lasta ja paljon sukulaasia Suomes. Mutta erikoisesti on mrs Helga Saare mainittava sen takia, että hän on syvästi uskonnollinen, puuhannu vuosia jo ja nyt saanutkin perustetuksi Vancouveriin suomalaasen evankeelisluterilaasen seurakunnan ja onnistunu saamaan sinne Suomen papinkin, nuoren sotilaspastori Emanuel Snellmanin Helsingistä. Se on ensimmäänen ja ainoa suomalaanen pappi koko Länsi Kanaatas. Kirkkoa ei oo, mutta pieni uskollisten piiri seurakunnan alkuna, joka jo on saanu Kanaatan kirkollisten viranomaasten vahvistuksen toiminnalleen. Seurakunnan johtokunnan kirjurina toimii ent. Suomen konsuli Ekengren, jolla on kiinteistö- ja matkatoimisto ja on vaikuttanu sielä jo kauan.
Talvia viettämäs ja hotellis asuu sielä kaks suurta suomalaasta nisunviljelijää Saskatchewanin valtiosta Keski-Kanaatasta: Juha Mukari Laihialta ja Laaksonen Keski-Suomesta, naapuriksia aavikolta, 35 vuotta jo farmanneet, varakkaita miehiä. Nuoremmat hoitaa nyt talvisin niiren suuria tiloja, mutta vanhat yksinääset papat lähtöövät sitte kun nisu on keväällä kylvetty ja koneilla syksyysin puitu, jonnekki suurkaupunkeihin »viettämhän hyvää aikaa». Mukari kertoi, että Saskatchewanin valtios oleva New Finlandin (Uusi Suomi) farmialue on laihialaasten n. 60 vuotta sitte perustama. Sielä alkoovat farmata ensimmääsinä laihialaaset Mikko Myllymäki Hannuksela, Hemminki ym.
Kanaatan suomalaasetkin ovat touhus kirjoottaa muistiin suomalaasten siirtolaasten historiaa ja aikaansaannoksia. Torontos on historiatoimikunnan arkisto. Mukari juuri kokuaa ja kirjoittaa New Finlandin asutusvaiheita.
Vancouverin suomalaaset jakaantuivat kahteen leiriin, kansallisiin suomalaasihin ja kommunisteihin, jokka olivat saanehet työläästen entisen ison Clinton-haalin komentoonsa. Sielä ei juuri muuta ohjelmaa ollu, kun tanssia. »Valkooset» käyttivät Suomen ruottalaasten RunebergOrdenia, joka sekin kuului olevan kommunistinen, »paitti Kruunupyyn poijat, jokk'on valkoosia reiruja miehiä» — mulle seliitettihin.
No sinne oli sunnuntai-illaksi järjestetty se puhetilaasuus, johka väkiä oli kerääntyny suuri sali täytehen. Ohjelmas oli runsaasti soittoa ja laulua. Kansallisseuran vanha veteraani suutarimestari Kivilehto lausui tervehryssanat ja puhui kauniisti Suomen asiasta. Hannes Varila esitteli Suomen vieraan. Koneellisen leipomoliikkeen omistaja Abbors Pietarsaaren maaseurakunnasta, ruottalaanen poika, mutta täälä oppinu selvän suomenkielen, on harjoottanu lauluopintoja ja kehittyny suorastaan konserttilaulajaksi, joka veteli mahtavia aarioota että katto kohooli. Toinenkin Suomen ruottalaane Helin soitti viulusooloja unkarilaisen pianistifrouvan säestyksellä.
Kahviaasten aikana tapasin paljo tuttavia ja sai paljo terveesiä tuotavaksi kotimaakuntaan. — Oikeen iloonen olin, kun tapasin sielä erottamatta kansakoulukaverini Vaasasta Tuomisen Kustaan eli Kössin, Suomen Kansallisteatterin loistavan näyttelijän, Yrjö Tuomis-vainajan veljen.
— No koska sä oot tänne tullu?
— 1926 koko joukkoni kans. Mähän koitin sielä Suomes olla vähä poliisimestarinakin ja sitte osuuskauppaporvarina Kyröös ja Jurvas, mutta m'olin liian hyvänahkaanen mies, ettei musta ollut kummaksikaan. Nyt m'oon ollut yli 20 vuotta täälä suures sahalaitokses ja voin hyvin. — Tuos on mun poikani Jorma, joka on kans Vaasan lyseon poikia ja jo naimisis kans. Mutta vaimoni ei päässy lähtemhän kotua, se lähretti sulle täs preivis omakätisiä tervhyysiä.
Kyrölääsiä oli m.m.: Heikkilän Iisakki ja Vennän Maija Lauroolasta asuuvat farmareina Nanaimon puolella. Jouppilan Matti Ikoolan kylästä on tukkitöis ja sill'on »häävfriitti-vaimo», se tarkoottaa että se on puoli-intti, isä suomalaane ja puhuu suomia. Konsuli Ekengrenin ofiisis mä rookasin liikemies mr Kinnon, niin jenkin näköösen ja kielisen miehen telefoonin ääres, etten krapaamallakaan olsi luullu siitä tulevan syntyperäästä savolaasta Kinnusta, joka tuottaa Suomesta tavaroota ja myy sielä.
Kalastajana sielä elelöö jääkärimajuri Slaley. Kalastaja-kauppiaan poika Limingasta, suuri friski mies ja nyt saunanomistaja Mutonen, oli Malmin retkikunnas Vienas, Aunukses ja Viros.
Websters Comeris, 30 mailia Vancouverista, asuu paljo suomalaasia farmareita. Sielä on sellaanenki farmari, joka viljelöö jokipuroissaan sammakoota. Kolmia sorttia ja kokua niitä on. Sammakon takareiret on herraan herkkua, ettei itte malta maistaa. Myy vain ja saa taalan, kaks kappaleesta elävältä. Niitä kannutethan kans.
SEATTLE
Kanadan Vancouverista ajoon Seattleen (äännetään Siätl) Washigtonin valtion suurimpaan, puolen miljoonan kaupunkiin. Se on suuri teollisuus-, kauppa- ja satamakaupunki Tyynenmeren laajan ja syvän lahrenpoukaman varrella. Se on monien rautateitten ja laivalinjaan solmukohta Australiaan, Kauko-Itään ja Alaskaan. Myös suuri sotalaitoksen meri- ja ilmavoimien tukikohta. Sielä herättää huomiota monet uurenaikaaset julkiset rakennukset, hotellit ja komiat leveät ajotiet, pitkät sillat ja satamalaitteet, sekä kaunis ympäristö, kanavat, puistot ja upeat huvilat Washington-järven rannoilla.
Seattlessa asuu paljo suomalaasia, arviolta n. 5 000. Ne työskentelevät kaikilla aloilla tehtais, kaivoksis, mettäs, kauppiaina, käsityöläisinä ja kalastajina — Alaskas. Joku sana siitäkin.
Alaskahan on erillinen alue Amerikkaa. Se ei oo valtio, vaan »teritoorio» eli alue, jota Amerikan valtiootten kongressis erustaa vain yks valittu henkilö, huomioitsija, jolla on puhe- mutta ei äänivaltaa. Alaska on Pohjois-Amerikan mantereen laaja koillisniemi Kanaatan pohjoos- ja länsipuolella, lähes 5 kertaa suurempi alueeltansa kuin Suomi. Mutta asukkaita on vain n. 75 000 ja niistä lähes puolet eskimolta, intiaaneja ja aleuutteja. Alaska on maantieteelisesti »Suomen korkeurella», yhtä pohjooses kuin me, mutta se on sisämaas kylmää, jäätikkööstä Vuoristoa. Sielä on Amerikan korkein vuori Mount McKinley yli 20 000 jalkaa = 6 240 metriä. Tyynenmeren rantaseutu on metsäistä ja viljaviakin laaksoja. Sielä on maaperä malmirikasta, kultaa, kivihiiltä ja öljyä. Mutta Alaskan rannikko ja Beringin salmen rannat on kuuluisia kalastusvesiä, johna kesäisin kalastaa monta komppaniaa n. 25 000 miehen voimalla. Kalastus kestää vain n. 3 kuukautta, mutta yötä päivää, on hyvin palkattua, mutta raskasta. Kesän kalastuksella tulookin sitten talven toimeen. Alaskan kalastajista on paljon suomalaasia. Nykyisin kuljettavat kalakomppaniat miehensä lentokoneilla perille. Se tuloo halvemmaksi kuin 5-päiväinen laivamatka esim. Seattlesta. Lentämällä menöö vain 5 tuntia. Komppania säästää siinä 5 miehen päiväpalkan. Kesällä 1948 kuljetettiin 15 000 kalastajaa lentokoneilla perille. Lohi on pääkala, jota pyyretään ja kannutetaan sielä. Niin kummaa kuin onki, on Alaskas oikiastaan yli 100-vuotista suomalaas-asutusta. Alaskan suuri alue kuului vuoteen 1867 Venäjälle, joka sen silloon myi Amerikalle 7,2 milj. dollarista. Amerikas on sanottu, ja varsinkin nyt sanotaan, että se oli paras kauppa, mitä USA on koskaan tehny. Keisari-Venäjä sen sijaan silloon arveli, että on sillä asumattomia tundria jäätä ja sumuja ittellä lähempänäkin. — Venälääset kalastajat olivat menneet Beringinsalmen yli Aleutin saarille ja Alaskaan. Kansoittaneet sitä ja levinneet San-Fransiscon seuruulle asti. Siitä johtuu sielä vielä venälääset monet paikannimetkin niin kuin Alaskakin.
Venäjän vallan aikana toimi Alaskan kuvernöörinä suomalaanen luonnontieteilijä A.A. Etholen, joka Helsingin yliopistolle sieltä lahjoitti maailman arvokkaimman Alaska-kokoelman. Se on sillä vieläkin. — Etholen halus uuren maansa kansoittaa ja sitä varten haali suomalaasia Turun puolesta lähtemään Alaskaan. V. 1840 keväällä lähtikin Turusta kehuttuun Alaskaan kaksi purjelaivaa »Sitka» ja »Atka», jois oli toistasataa suomalaasta. Heirän »sielunhoitajakseen» lähti meirän »kansakoulujemma isä», Uuno Cygneus mukaan ja viipyi sillä retkellä 5 vuotta. He tulivat sinne ja suuresti pettyivät ilmanalaan ja toimeentuloon. Mikäli heitä on jäänny Alaskaan, ovat he kansallisuutensa karottaneet seka-avioliittojen kautta ja muuttuneet »jenkeiksi». — Siinä olis mielenkiintoinen sukuselvitys! — Sielä pitäis nykyysinasua noin 3 000 suomalaista, myöhemmin tullutta.
Olin puheis suomalaasten Alaskan kalastajaan kans. He kertoovat hurjista seikkaaluista kultakuumeen aikana sielä. Moni suomalaanen on sielä kultaa huuhtonu. Joku jotain saanukki, mutta moni poika on sinne hautaantunu lumeen ja nälkään riääntyny. Kertoivat eräästä suomalaasesta, joka on niin menestyny, että sillä on sielä oma pieni kaupunki, kalastus-asema, sahalaitos, laivoja ja kauppaliike. Omistaa maapohjineen kaikki.
Se miäs on savolaane Kalle Raatikaanen, josta Amerikas paljo puhuttihin. Hänen vaimona Hilda, Isoonkyröön Ulvilasta, oli v. 1946 kotonaan ja Vaasaski käymäs, johna sill'on sukulaasia.
Kalle Raatikaanen on Suonenjoelta lähtöösin, siirtolaanen, lähentelöö 60 v., hän lähti morsiamensa kans Seattlesta tietääkseni häämatkalle v. 1918 omatekoisella »Pelican»-laivalla Alaskaan kalastamaan ja sinne jäi. Sitte hänestä tuli kalojen »ylösostaja», jolla oli pitkät pankkimatkat öisin, 360 mailia lähimpään »kaupunkiin» Ketschikaniin, ja »Pelicanillaan» kiireesti takaisin kaupalleen. Siitä syntyi ajatus oman kylmävaraston ja »kaupungin» perustamisesta. Sitä hän haki kauan, kunnes löyti paikan 2.8.38 Sitkan ja pääkaupunki Juneaun keskiväliltä, Lisiansky-vuonon rannalta, kullankaivaja-tuttavansa Jalmari Mörkin läheltä, johna oli koski yläpuolella. Siitä alkoi hänen sitkiä puuhansa oman kylän perustamiseksi. Siinä hänellä on ollu suuret touhut. Vuosia hän ponnisteli pannen likoon kaikki säästönsä, omaasuutensa ja elämänsä. Mutta lopuksi hän onnistui ja nyt Raatikaasen Kallen »kaupunki» on torellisuus. Se on nyt Alaskan yks »kaupungeista» — Pelican Bay, johna ei oo pappia eikä vankilaa. Sähkövalo saarahan omasta koskesta. Ja elokuviakin näytellään välistä. Sielä on kannutuslaitoksia. Kalaa, pääasias lohta ja pallasta kannutettiin v. 1946 jo yli 1,000 laatikkoa. Parhaampana kannutusaikana on töis yli 500, varsinkin naisia. Raatikaasen hommis on yleensä suomalaasia.
Samoin kertoovat newyorkilaasesta rikkaan suvun jo ijäkkäästä miehestä ja seikkaalijasta, joka on löytäny rikkaan kultasuonen ja vallannu haltuunsa laajan laakson, jonne hän puuhaa suurta suomalaista asutusta. Hän on työskennelly Alaskas suomalaasten kans ja pitää heitä sitkeimpinä ja parhaina ihmisinä. Kultaa hänellä on tuhottomasti ja kerrotaan hänen käyneen Amerikan hallituksen puheilla perustaaksensa suomalaasen siirtokunnan laaksoonsa ja luovuttaaksensa sen sitte heille. — Alaskas elää jo toises polves suomalaasia. Amerikka on nyt sotien aikana rakentanu suoran leviän autotien Kanaatan läpi Alaskaan, jossa sillä on monta suurta sotilaslentokenttää ja hyvin väkevät ilmavoimat, joita aina vain vahvistetaan. Vastapäätä Beringin salmen nokas on Neuvosto-Venäjä ja sillä samoin suuret ilmavoimat. Amerikan uloimmalla paljaalla ja sumuisella kallioluorolla Beringin salmes etuvartios makaaloo US:n sotilas — ylistarolaane poika.
Seattlen »shopping Centeris» (kauppakeskukses) herätti huomiotani monet tyylikkäät isot rakennukset. Sain tietää, että ne on rakentanu suomalaanen arkkitehti Quist, joka vaikutti sielä vuosina 1920—39, jolloon hän kuoli, jäi vaimo ja lapsia. Hän toi uuren suomalaasen, pro f. Jukka Sireniä muistuttavan tyylin sinne, piirsi ja rakennutti urakoitsijana itte. Hänen käsialaansa on kaupungin suurin loistohotelli, Times-lehren taloo, Medical Building (lääkäritalo) ym. Arkkitehti Quist oli lyömäisillään ittensä läpi rikkaaksi mieheksi, mutta sitten tuli se Amerikan kaikki tappava suuri »depressio»-kausi, huono aika, joka kaatoi pankkeja ja luhisti kaiken yritteliäisyyren. — Suomalaasia insinöörejä ja urakootsijoita on toiminu ja toimii vieläkin useita Seattles. Eräs suomalaanen insinööri on rakentanu komian tunnelin vuoren läpi pitkille lauttasillalle järven poikki. — En oo lauttasiltaa, veden päällä makaavaa, sen jälkeen nähny kun Isoonkyröön vanhan kirkon kohralta vesi vei sen kapulasillan ennen Petoonisillan valmistumista. Tämä oli leviä ja tukeva, nivelikäs vakinainen ponttoonisilta seisovan veden päällä, ehkä kilometrin pituinen.
Seattles oli erikoista se, että sielä on monia suomalaasia päässy suuriksi vuokratalojen isänniksi. Nillä on »aparmentti»-taloja, vuokraavat huoneistoja. Tapasin yhren sellaasen varakkaan miehen, mr William Cliffin, entisen Ville Uusitalon Siikaisista, mutta oikiastansa syntyisin Harjavallan Ylä-Priistä. Tuli tyhjänä poikana Amerikkaan, työskenteli karpinterina ja kanafarmarina. Oli maanviljelystä ja 14 000 kanaa, paljo työtä ja palkkaväki. Möi sen, muutti perheineen Seattleen ja sai niin paljon rahaa, että osti ensimmääsen ränstyneen aparmenttitaloonsa. Yhres vaimonsa kans ovat sitä sitten korjailleet, maalailleet — ja möivät sievoisella voitolla. Ostivat uuren suuremman, laittoovat kuntoon ja möivät. Nyt niillä oli oikee hyvä 5-kerroksinen kivitaloo hienos kaupunginosas. Se oli maksanu 210 000 taalaa ja on siinä 41 isoa vuokrahuoneistoa. — Amerikoiskin on soran aikana ja vielä nytkin kova asuntopula ja vuokrat on »jäärytetty», US:n eruskunnas käyrään parastaikaa kovaa sotaa vuokrasäännöstelyn lopettamiseksi, sillä ei kenenkään kannata uusia huoneita rakentaa ilmaiseksi ihmisille.
Cliffin talo oli kaikin puolin hyväs kunnos. Isäntä itte teköö kaikki työt, hoitaa keskuslämmityksen ja korjaukset. Kellaris on talon puolesta pesukoneet, silitys ja koneellinen kuivatus ja 20 autolle lämmin karaasi. Amerikas auton säilytys suurkaupungeis onkin suuri ja vaikia asia. On kyllä vuokravajoja, mutta ne on usein kaukana ja kalliita. Siksi monet seisottavat autoaan koko vuoren karulla — jos on tilaa ja sallittua. Kehitys viekin siihen, että asuinrakennusten alle on rakennettava vuokralaasille eri maksua vastaan tilavat autotallit.
Suurin suomalaanen vuokraisäntä Seattles on missis Cliffin poika ensimmääsestä aviosta, Sulo Mäki, jolla on 9-kerroksinen vuokratalo, siinä 66 huoneistoa, ja pienempi 3-kerroksinen talo, jossa on 19 huoneistoa. Kaikkiaan lienee Seattles 22 suomalaasta vuokratalon omistajaa.
Puhetilaasuuteni oli järjestetty Veljeysseuran haalille. Sinne oli tullu väkiä kymmenien mailien takaa maaseurultakin. Tapasin mr ja mrs Valter ja Sirkka Wilsonin aatteellisen ja musikaalisen parin, joka laulaa suures englantilaases kirkkokuoros. Sirkka on maas syntyny, mutta puhuu kirjasuomia, iloonen ja touhukas ihminen. Misteri taas on mekaanikko ilmavoimien suures lentokonetehtaas, ja »vanhan maan mies» Kurikan Luovan kylästä. Heirän kotinsa on ollu kaikkien Seattles käyneiren Suomen taiteilijain majapaikka. Viimeksi Kerttu Wanteen, joka oli toisella konserttimatkallaan Amerikas pianisti Astrid Joutsenon kans. Tapasin siellä laulajatar Martta Jalavan, joka on antann konsertteja ympäri Amerikkaa suomalaisille. Ja taidetanssija Margit Lilius on ollu puolen vuotta poikansa Harri Järvisen luona, joka jo useita vuosia toimii Seattles Ruotsin lentolinjan asiamiehenä.
Oli pääsiääsen aika ja junan kuluis sattui mulle sellaane sekaannus, että piti sähköttää seuraavaan paikkaan, Winlockiin, että mä vähä myöhästyn. Sähkösanoman lährettäminen Amerikas on halpaa ja tavallista. Kun matkustaa, niin yleesesti sähkösanomalla ilmootethan millä janalla tuloo. Sähkölennättimet on telefoonipuulaakien ja yksityysten rautatiekomppaniaan omia. Ja ne teköö kovasti mainosta ittestään ja koittavat houkutella käyttämään. Kun menöö viemähän sähkösanomaa johkin ofiisiin (konttoriin), niin sieltä annethan painettu lehtinen, johna on kaikellaasia mallia ja esimerkkiä onnittelusanomiksi. Esimerkiksi pääsiäisonnittelu naiselle: olkoon tämä päivä Teille yhtä iloinen ja riemullinen kuin Teidän ihana uusi Pääsiäishattunne! — Ja sitte kehoitus: soittakaa vain johonkin meidän konttoriin, maksu noudetaan, se on halpa. — Huom.! Uusia kauniita korukaavakkeita kaikkia iloisia tilaisuuksia varten. — Huom.! Uudet kauniit kirjekuoret, joissa sähkeet toimitetaan kiireellisinä onnellisille saajille. Tuottakaa iloa ystävillenne.
Kullakin valtiolla Amerikois on omat ihmeensä ja nähtävyytensä, joista tehrään kovaa matkailumainosta. Lännen valtioos on Kalliovuorten lumipeittooset vuoret ja niiren korkeimmat huiput ympäristöineen rauhootettu kansallispuistoksi ja matkailunähtävyyksiksi. Niihin on rakennettu komeita asfaltti-autoteitä jyrkkien kallioitten kupeille ja pelottavien rotkojen yllä ja tie kiertää kesäisistä laaksoista puurajan yläpuolelle, sumuisten ja sateisten pilvien läpi lumiseen talveen ja pakkaseen. Paris tunnis voi siirtyä kukkivasta helteestä kesästä vuoristoon hiihtämään ja mäkiä laskemaan — auringon paisteeseen, vaikka uimapuvus! Sielä on loistohotellia rikkaille kaikkine mukavuuksineen asua kauemminkin. Mutta tavalliselle kansallekin on halpoja ruokapaikkoja, mahtavista hirsistä rakennettuja avonaisia hirsimajoja, joissa on pöytiä, penkkiä, keittouuneja — ja valmiiksi pilkottuja puitakin, niin että automatkailijat voivat syörä ja keittää omasta eväskoristaan.
Vancouverilaisten ylpeys oli kaunis ja korkia Mount Hood, vuoren huippu. Seattlen ja Portlannin taivaan rannalla kimmeltää sokerinvalkoisena Rainierin mahtava harja avaruuden kuulakkaas sines. Välillä on kumpuilevaa metsää, läikkyviä vesiä ja sielä täälä vihreitä viljelysaukeita, pikkukaupunkeja ja sahalaitoksia. Kun juna pysähtelöö väliasemilla tai sivuuttaa vastaantulevia 100:nkin vaunun pituusia tavarajunia, näköö niis avovaunuja, jois 6—7 paksua puunrunkoa, tukkia, täyttää ja kuormittaa kokonaasen pitkän tavaravaunun. Ne on metrin ja ylikin läpimittaasia punapuujättilääsiä, satoja vuosia vanhoja.
Seattlen ja Portlannin väli on tälläästä mahtavaa metsäaluetta, joka toimittaa puolivalmista puutavaraa: lautaa, vaneria ym. ympäri Amerikkaa rakennus- ja huonekalutehtaille.
Tiesin jo Suomesta lähties, että se »Winlock. Wash.» on Amerikan suomalaasten suurin kanafirmarien paikkakunta, jota sanotaankin Lännen munakoriksi. Nimi Winlock tarkoittaa engliskaksi jotakin »voitonlukkoa», mutta kun se on melkeen supisuomalaanen noin 1,000 ihmisen paikkakunta, niin sitä sanotaankin finnlockiksi, eli »Suomen lukoksi». Se sijaattoo korkeahkolla vaaralla ja näköalat on kuin jossakin Keski-Suomes, avarat kattella, koivu- ja lehtipuita. Suurkaupunkien kohusta tulleena syvähän maaseurun rauhaan, kuin johonkin sunnuntaasehen Suomen kirkonkylään ja aivan suomalaasten ihmisten joukkoon tuntui torella, että puolen vuoren yhtämittaasen matkustamisen jälkeen »toiskielisten» hälinäs, oli kun oisin yhtäkkiää puronnu Suomeen, ja keskelle kevättä: ruoho jo maas, pensais lehti ja kukkiakin, vaikka väkevä mullan tuoksu ja emäntä selittelemäs puutarhameininkiänsä. Peltotöiskin oltiin. Kun sitte matkamiestä haastettiin illalla vielä Mäen luo saunahan, niin hiaroon silmiäni ja hihkasin ilosta, jotta:
— Tänneppä mä jään ainakin pariksi päiväksi lepäämään.
Niin kun sitte teinkin. Asuun Jaakko ja Jenny Peltosten taloos. N'oon molemmat vähänkyrölääsiä. Nimi täälä vain lyhennetty Pelto’ksi, jonka jänkit ääntää Bilto. Jaakko on syntyny Perkiönkyläs 1885 ja lähteny tänne 1901, ollu pitkät aijat erään lääkärin autonajajana ja siinä ohella rakennellu oman hauskan asunnon tänne ittellen, tehren nyt karpinterin töitä pienen oman farmauksen rinnalla. — Jenni-missis taas on Merikaarroon Seppälästä, käyny Vaasan suomal. tyttökoulun 1913 ja sitte ollu opettajaseminaaris, toiminu opettajana Vaasan kansakoulus 1917—18 ja sitte Vähänkyröön Kalsilan koululla, jolloin meni naimisiin kotipuoles käyneen Jaakon kans ja muuttivat Amerikkaan. Heillä on 2 poikaa.
Jäckin kans katteltihin sen lehmiä, maita ja uutisraivauksia. Ja se raivaus täälä onkin eri hommaa, jota ei muut kansallisuuret viittikkää tehrä. Sielä on kivikkooses jättilääsmettäs niin suuria ja mahrottomia kantoja ja tuulen vanhuuttansa kaatamia suuria puunrunkoja — kuin satukirjas. Et totisesti pääse maas makaavan ja osittaan jo lahonneen puunrungon yli kaahimaan! Niitä yritethän tinamyytillä särkiä, polttaa ja flanteri-sahalla katkoa. Pystys seisovia parin sylen korkuusia kivikovia ja kuivia yli metrinkin läpimittaasia kantoja poltetaan viikkokaupalla juurakkoon sytytetyllä valkialla, jota tarkoin hoiretaan. Ei oo puutetta puusta, vaivaa vain. Siitä yritetään päästä ilmaan polttamalla. — Ajattelin että olispa tuo halkovärkki Suomes, johna ihmiset nyt sotien aikana ovat saanehet palella, jotkut jo polttanehet puun puuttees huonekalujansakki.
Niin, kanafarmaus se on pääelinkeinosuomalaases Winlockis. Mutta Winlocki on syntyny mettätyömaana. Noin 50 vuotta sitte tuli tänne mettänhakkuuseen ja sahoille ensimmääset suomalaaset. Siihen asti ei sielä mitää liikettä ollukkaa, synkkää syrjäästä mettää vain. Yks miljuneeri rupes sielä runnaamahan suures mitas mettätöitä, perusti sahalaitoksia, rikastuu ja yhä laajenti töitänsä n'otta sill’oli 3 sahaa ja 1,500 miestä tois. Se oli kovasti ystävällinen ja työlääsillensä hyväntahtoone ja mukava mies. Kun suomalaaset halusivat ostaa maatilkun ja rakentaa sille oman tuvan perunamaineen, niin se isäntä auttoo ja yllytti niitä kaikella lailla. Se antoo halvalla maata ja lainas rahoja niille, että ne voi rakentaa. Sillä lailla suomalaasia asettuu oikee vakinaasiksi asukkahiksi niille seuruulle. Mutta kun Amerikas 20 vuotta sitte tuli se pula-aika eli depressio, joka meilläkin kaatoo niin paljo ittenääsiä yrittäjiä, niin suuri Winlockin puutavara-miljuneeri meni kans konkurssikin ja menetti niin kaikkensa, jotta sen asunto ja kaikki myythin, ei jätetty kun vanha foorttirämä ja vaattehet ittelle ja akalle päälle. Niin sai se äsköönen miljuneeri, suuri Winlockin työnantaja, elättäjä ja hyvä mies mennä n'otta sääli ja surko suomalaasten tuli, jokka se oli auttanu oman katon ala. Silloon loppui mettähommat Winlockis kun puukonpäähän. Moni suomalaanen oli silloo jo niin ävertyny ja lisänny maita ja viljelyksiänsä, että saattoovat jäärä paikoollensa pikku farmareina ja kananhoitajina. Siitä se Winlockin suomalaasten kanafarmaus alkoo ja on sitten yhä paisunu ja monipuolistunu. Nyt niillä on suuri ja monipuolinen »Co-op», osuusliike, joka ostaa kaikki niiren munat ja tuotteet, myy ne kaupunkeihin ja tilittää hyvin jälkeenpäin. Sama osuusliike hankkii ja myy heille kaiken kananruuan ja muut tarpeet.
Mutta siitä rikkahasta miehestä ne kertoo, että ei se menettäny amerikkalaasta kurssiansa, vaikka puille paljahille romahtikin. Se oli lähteny vain sillä kaarapräiskällänsä frouvansa kans ajamahan taloostansa, joka nyt on laihialaasella Ervingillä — työtä ettimhän. Ja kun hetkesmatkaa oli tietä ajanu, niin huomas siinä entisen suomalaasen työmiehensä tienvieres kraapaamas puutarhamaatansa. Se pysäytti siinä, ja huikkas että:
— Hei Jäkki, olisko sulia työtä antaa mulle, m'oon menettäny kaikki.
Suomalaanen Jäkki tiäsi hyvin sen ja sanoo, jotta
— Joo, tuu vain, jos huvittaa...
Ja niin äsköönen rikas miljunääri-isäntä rupes suomalaasen työmiehensä päivälääseksi. Itte ittiänsä elättämhän ruumiillisella työllä.
Tämä on kuvaavaa jänkkien elämän asenteelle. Jos meillä menöö rikkahan ja suuren herran — usiasti pikkuusenkin piipittäjän! — asiat huonosti, käy se niin sen kunnian päälle, ettei voi enää elää ja mukautua pikku-oloohin, vaan ampuu kuulan kallohonsa, mutta Amerikas on toisin: yritethän uurestansa.
Tällä Winlockin kaikkien kunnioittamalla rikkahalla miehellä oli poika, jonka se oli kouluuttanu, ja joka runnas hyvin toisella paikkakunnalla. Hän lykkäs rahaa vanhemmillensa n'otta ne ostivat pienen taloon ittellensä entises omas Winlockissansa ja elelöövät nyt sielä iloosina ja tyytyvääsinä vanhuksina — vielä tänä päivänäkin.
Suomalaasia kanafarmareita, maan- ja herelmänviljelijöötä on täälä joka puolella. On suomalaanen seurakunta ja iso hyvä kokoushaali, jossa puhuinkin. Oli kaunis pilvetön päivä, Peltonen ajoo mun kattomhan korkialta mäjeltä niitä komeeta lumivuoren huippuja, suurinta, sitä Raineria 14 600 jalkaa, St. Helenia 11 000 ja Adamia, vähä alempaa. Kyll' olikin kaunista ja juhlallista. — Käytiin paikkakunnan kansallispuistos, johna kasvaa 200 jalan korkuusta kuusimettää.
Sitte mentiin kattomhan laihialaasen Ervingin isua kananhaurontalaitosta eli »hätsäriä». Ervingit ovat sen antanehet jo tyttärensä toiskieliselle miehelle, joka sitä ny hoitaa. Vanha pari viettää jo talviansa Floridan lämpymis. Tämä hätsäri on täälä suurin. On sielä 5 muutakin; niistä vai yks toiskielisen. Ervingillä on 5 incubatoria eli sähköllä käypää hautomauunia, jokka vetää yhteensä 312 000 munaa, ja haurotaan vuores noin 1 miljoona. Siinä on 7 miestä töis. Hautoma-aika on 21 päivää ja munista tuloo noin 65 pros. kanoja. Päivittäin pannaan sisälle 12—15 000 munaa. Mies käsittelöö 4 munaa kerrallaan käsin. Munat pannaan piikkipää alespäin. Pikkasen kopautetaan piikki päitä yhteen, jos on rikki, niin sen kuuloo korva. 30 tusinaa, se on 360 munaa, on »keisis» eli laatikos, ja tusina munia pitää painaa vähintään 23 unssia. Kananpojat myyrään päivän vanhoina ja tuloovat toimeen 72 tuntia ilman ruokaa. Ne lähetetään ostajille postipaketteina rautateitse.
Myytäes taataan, että pojista on 95 pros. kanoja. Tääl' on ollu yks Peltosen Jani niin tarkkasilmääne, jotta kun se on päivänvanhoja poikaasia kattonu toisesta päästä, niin s'oon taannu, että 99 pros. on kanoja ja luvannu syörä kaikki kukoot elävältä 3 kuukauren vanhoona jokka menöö siitä yli!
Se elää vielä!
Winlockin suomalaaset farmarit, jokk' ei varsinaasesti kanoja pirä, ovat herelmäviljelijöötä. Sielä kasvatetaan omenia, päärynöötä, luumuja, persikoota ym. — Appelsiinit eli »oranssit» ei sielä menesty. — Ja pitävät lehmiä.
Mr Mäki kasvattaa nyt »törkkiä» (turckey-kalkkuna) ja persikoota suuren ja komjan haussinsa ympärillä. Hänen saunas kylvinkin fiikuksen-lehti-vihralla. Ne oli nuoria, leveitä ja pehmoosia lehtiä, jotta sillä puskalla oli oikee mukava fläiskiä. Kaffi maistui päälle ja pihalla kukki komia punaane kameliapensas. Kun sitte illalla vielä nousi täyskuu taivahalle hymyylemhän, se sama leviä juustonaama, joka Suomiakin katteloo, niin oli kun öisin saanu »tervhyysiä totta jukulauta Pohjanmalta».
Ylistarosta 85-vuotias Jaakkoo Torkko, Duluthin pastorin setä farmaa vieläkin suurta tilaansa, on pitkä ja reipas mies. Sen poika runnaa »plummeri»-(putki)liikettä.
Portlandin kaupunki on Oregonvaltion suurin, n. 400 000 asukasta. Sillä on mainostusnimenä »Ruusukaupunki», eikä syyttä, sillä sielä on ruusujen viljelys suurta ja kaupungin istutukset upeita. Onpa siellä mailman suurin ruusujen kasvatustarhakin tuhansine lajeineen ja muunnoksineen koottuna kaikkialta maailmasta. Se onkin yksi Portlandin kaupungin nähtävyyksistä ja turistihoukutuksista. Ruusujen tuoksu on sielä ruusutarhas aivan päätä huimaava. Saa päänkivistystä siitäkin ihanuuresta.
Oregonin valtio on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin nykyinen Suomi. Se on luonnontuotteiltaan monipuolinen ja ylen rikas. Sen suurin tuotto on metsä; 300:kin jalkaa korkiat punapuut ja n. 20 muuta jalopuulajia sielä kasvaa, jotka soveltuvat erikoisesti huonekaluteollisuuteen. Mutta siellä on myös kaikellaisia metalleja: kultaa, hopiaa, kuparia, sinkkiä, lyijyä ym. On öljyä ja kivihiiltä. Ja Kalliovuorten lännenpuoleinen alava tasanko on herelmällistä vilja- ja herelmäviljelysmaata. Lampaanhoito on suurta ja villan vienti huomattavaa.
1,400 mailia pitkä ja runsasvetinen Columbia-joki, joka alkaa Kanaatan puolelta, puhkaisten tiensä läpi Kalliovuorten, muorostaa monia suuria putouksia, joihin on rakennettu mahtavia voimalaitoksia. Siellä on Washingtonin valtion puolella Columbia-joes maailman suurin sähkövesivoimalaitos Grand Coulee ja 42 mailia Portlandista suuri ja kaunis Bonneville-Dam, joka patoaa yläpuolelleen 50 mailia pitkän järven. Colorado-joes Nevadan valtios on kuulu Boulder-Dam. Ympäri Amerikkaa on monta kymmentä suurta vesivoimalaitosta, joista useimmat, kaikki suurimmat, on rakennettu vasta 1940-luvulla. Ne on valtion laitoksia ja myyvät halvalla voimaa yksityyselle yritteliäisyyrelle.
Columbia-joen laakso korkeine vuorirantoineen ja lumihuippuisine vuoristoineen on eräs USA:n suurimpia nähtävyyksiä. Mt Hoodin luminen laki kohoaa yli 14,000 jalan korkeuteen ja on torella kaunis nähtävä kirkkaas auringonpaistees yli vihreäin metsäin ja kukkivien, punertavain persikkapuiren tasangolta.
Portlantilaasten ilo ja ylpeys on saara vierailleen näyttää »Columbia-haiveita», se on Portlandista lähtevää, leviää, komiaa ja korkiaa näköalatietä, joka on rakennettu pitkin Columbia-joen eteläistä vuoristorannan kuvetta n. 50 mailia Bonneville-Damille ja siitä erelleen.
Mrs Toikka mrs Palon kans lähtivät kaarallansa mulle sitä näyttämään. Tie nousoo hiljallensa kaarellen vuoren laitaa hakattuna siihen tai pengerrettynä, väliin tunneliinkin sukeltaen satojen jalkojen korkeuteen, kiiveten erääs kohras erestakaisten mutkien kautta korkealle rantakalliolle, johna on mahtava kivinen näköalalinna Vistahouse ja huimaavat näkymät Columbia-joen laaksoon ylä- ja alajuoksulle. Bonneville-Damin pato ja suuret sähkölaitosrakennelmat, kaunis puistoalue työläisasuntoineen on kuin tarjottimella siinä ihailtavana ylävirtaan ja etelästä häämöttää alajuoksun viljelysmaat. Mailien levyisellä joella liikkuu höyrylaivoja ja hinaajia. »Haivein» (viertotie) varrella on turistiravintoloita, kallionhalkeimis korkeita, jyrkkiä vesiputouksia, niinkin korkeita ja suoria, että vesi purotessaan ylhäältä satojen metrien korkeurelta hajuaa pelkäksi usvaksi. Niitä sanotaankin »morsiushunnuksi» niin kuin Norjassakin.
Ajoomma Bonneville-Damin parolle rakennettua tietä yli palaten joen pohjoisrantaa, joka on Washingtonin valtiota, takaisin Portlandiin. Sekin puoli on yhtä näkemisen arvoista: korkeata viertotietä, omituisia vuorimuorostumia, suuria yksinäisiä kallionjärkäleitä joes ja laajat näköalat laaksoon. Vastapäätä Portlantia, Washingtonin puolella, seisoi tyhjänä mahrottoman suuri soranaikaanen »shippjardi», se tarkoottaa laivojen rakennus- eli telakka-alue, johna oli rakennettu monia suuria lentokoneitten emälaivoja. Niitä, jotka kuljettavat satoja lentokoneita ja joiren yläkansi on kuin lentokenttä, joilta lentokoneet voivat nousta ilmaan.
Joen yli johtaa monta korkiaa siltaa, ja Oregonin puolella on taas valtavan suuri alue, jossa soran aikana rakennettiin sotalaivoja 60 000 miehen voimalla. Nyt se oli kylmillä samoin kuin ne monet sarat kourupeltiset asuinrakennukset, jokka oli rakennettu työläisille. Näiren äkkiä pystytettyjen suurten tehrasrakennusten laajuuresta sai jonkillaasen käsityksen Amerikan teollisuuren voimasta ja vauhrista, kun sielä pannaan »tuulemaan». Se tapahtuu, ja sitä tuloo! — On huomattava, että valtio ei itte rakenna Amerikas mitään, se tilaa ja antaa työt yksityysille tai komppanioille urakalla ja ne panoo toimeksi eikä aikaale. Tämä systeemi se oli, joka löi lamalta natsi-Saksan valtiojohtoosen tuotannon.
Erikoonen nähtävyys Portlannis oli vielä v:n 1905 maailmannäyttelyn aikana pystytetty puupalatsi, josta ei monikaan portlantilaanen enää tienny mitään. Se oli jo pahasti rappiolla, mutta mahtava rakennelma ja mielenkiintoinen. Se on vähintään metrin läpimittaasista, ehkä 15 m pitkistä pyöreistä puunrungoista pystyynrakennettu suuri, korkia halli, jonka katon rajaa kiertää tilava katsomoparveke. Kattoa kannatti paksut, pyöreät yhren puun pilarit. Koristeina seinillä oli hauskoja oksakaaria ja juurakoita. Näytteellä oli kaikki Oregonin eri puulajit raakana ja lautoina, siemenet ja siemenkodat. En totisesti oo uneksinukkaan, että mailmas vois olla niin suuria männyn ja kuusen käpyjä kun sielä näin. Noin puolen metrin korkuusia ja 30 sentin levyysiä käpyjä! Ja männyn neulaset pitkiä kun akkaan sukkavartahat.
Näytteellä oli läpileikkauksina, pölkkyinä, niitä Amerikan jättilääspuita, 2—3 metrin läpimittaasia. Niiren vuosirenkaista saattoo lukia niiren ijän. Vuosirenkaitten kohralle oli asetettu kirjoitettuja selityksiä maailmanhistorian tapahtumista. Siten esim, tuo puu oli jo 2 jalkaa paksu, kun Columbus löyti Amerikan lähes 600 vuotta sitten.
Amerikas täytyy aina kirjoittaa paikan nimen jälkeen lyhennys sen valtion nimestä, johna paikka tai kaupunki sijaattoo, syystä, että esim. Portland-nimisiä paikkakuntia on Amerikois mones valtioos.
No niin Portlannis, Oreg. asun Kusti ja Katri Palon luona, joka on kaikkien Suomen vieraitten mieluisa majapaikka. Heirän vieraanvaraises tilavas koris on iso ja hauska huone aivan vieraita varten, näköala vielä yli kaupungin. Emäntä on lisäksi niin mailmaa kokenu, että hän tulokahvin jälkeen ajaa vieraansa »upstairiin» (vintille) lepäämään ja omiin olohinsa tuntikausiksi, josta jokainen matkalainen häntä hartahasti siunaa. Palot ovat niitä Amerikan suomalaasia, joiren elämä on menny kaikin puolin hyvin uures kotimaas. Kusti Palo, 67-vuotias oli Oulusta ja Katri, o.s. Marttila, oli syntyny Tyrnävällä. Molemmat ovat uskonnollisia, valistuneita ja lämpimästi kansallismielisiä. Iloinen ja touhukas mrs Palo muisteli nuoruuttansa, kun hän 16-vuotta vanhana tuli Oskari Santaholman kans niiren Toimi-hinaajalla Oulusta Kalajoelle Santaholman perheeseen palvelukseen ja oli 2 kesää esti keittäjänä Toimi pukseeris ja sitte 2 vuotta palveli Santaholman mammalla mais. Sitä aikaa hän muisteloo ilolla. Paloilla on elos 3 poikaa ja yks tytär, kaikki jo omilla jaloolla. Heirän on hyvin menny. Palojen koti ja mrs Palo on Portlandin suomalaasten Suomen Avun keskuspaikka. Tuhansien dollarien arvosta on sieltä vaatetta ja paketteja Suomeen lähretetty.
Osoituksena siitä, kuinka Amerikan suomalaasten pienten seurakuntien jäsenet työskentelevät kirkkojensa hyväksi, mainitten, että mrs Palokin viime keväänä omin käsin maalas koko kirkon sisustan. Seurakunnan naiset tuovat vuoron perään kukkia jumalanpalveluksiin ja koristavat kirkon. Yksityiset tekevät ilmaiseksi tarvittavia töitä kirkos ja lahjootuksia sen kaunistamiseksi.
Suomesta Amerikkaan siirtyny kapellimestari Boris Sirpo ja nuori lupaava viulunsoittaja Heimo Haitto asettuivat asumaan Portlandiin. Sirpohan oli Haiton Viipuris keksiny, kehittäny ja kasvattanu hänet siksi »ihmelapseksi», mikä hän oli, niin että Haitto sai Lontoos suuren musiikkistipendin jatkaakseen opintojaan Amerikas. Sirpot olivat adopteeranneet omaksi lapsekseen Haiton. Sirpon johrolla Haitto opiskeli ja teki laajoja konserttimatkoja ympäri Amerikkaa suomalaisten keskuures valloottaen herttaisella olemuksellaan ja soitollaan kaikkien syrämmet niin kun Suomeskin.
Sitten tuli nämä sorat ja Heimokin meni Amerikan armeijaan viihrytysjoukkoihin ja tuota pikaa naimisiinkin varsin nuoren ja nätin tytön kans, jonka äiti on irlantilaanen, mutta isä Astorian suomalaasia. — Asioohin sekaantunu anoppi on saanu aikaan sen, että Haitto on jättäny kasvattivanhempansa ja opettajansa Sirpon kodin. Anoppi olis tahtonu, että Haiton on otettava ittelleen vieraskielinen nimi ja lährettävä omille teille. Suomalaasta nimeään ei Heimo kuitenkaan oo muuttanu, mutta on jättäny kotinsa ja toimii orkesterisoittajana Los Anglesis suuris hotelleis eikä sen jälkeen oo omia konsertteja antanu.
Boris Sirpo on Viipuris syntyny ja hänen vaimonsa on Turun ruottalaasia. Molemmat ovat lämpimiä Suomen ystäviä ja Sirpo lisäksi »suomenmielinen», vaikkei hän hyvin suomia puhukkaan, sillä hän on musiikkisivistyksensä hankkinu ja oleskellu pitkät ajat Keski-Euroopan mais, Ranskas ja Venäjällä. Täällä Portlannis on Sirpo lyöny ittensä »läpi» suurena musiikin opettajana, jolla on työtä ja oppilaita enempi kuin voi vastaan ottaakkaan. Ja tulot senmukaiset. Heillä on loistelias koti ja toiskielisten musiikkimailman kannatus ja portit avoinna. Kesällä 1948 Sirpon johrolla järjestettiin suuresti mainostetut Columbia-seurun suuret laulu- ja musiikkijuhlat.
Sirpot ovat kaikes hiljaasuures, varsinkin rouva, touhunneet Helsinkiin taiteilijapiireihin paljo hyvää ja hienoa vaateapua. Heirän seurapiirinsä rikkaat missit ja missikset ovat lahjoottaneet Suomeen lähetettäväksi liikoja hienoja pukujaan, jotka täälä on tullu monelle esiintyville taiteilijoille hyvään tarpeeseen.
Puhetilaisuuteni oli järjestetty Portlannis »synoodan-kirkkoon». Väkiä oli saapunu jo puolta tuntia ennen kirkko niin täyteen, että »alasalikin» täyttyi, jonne »lautspiikeri» (kovaääninen) ohjelman välitti.
Portlannis tapasin vaasalaasen kultaseppä Iivari Savusen Rauhankarulta enkä tienny, että se on Amerikkahan lähtenykkää. Se on muuttanu tänne jo 1923 perheineen, on työskennelty aluksi suures kultaliikkees, sitte monien sen alan liikkeitten yhteises erillises työpajas esimiehenä. Hän on erikoistunu timanttien ja jalokivien kiinnittämiseen ja kaiverrukseen ja siinä niin menestyny, että työskentelee nyt omaan laskuunsa kotonaan vain kaupungin jalokivikauppiaitten erikoismestarina timanttien kiinnittäjänä. Sanoi tähän mennes »istuttaneensa» 165 000 timanttia. — Hänen nuorempi poikansa opiskelee ja tienaa koulurahansa kesäisin — ammattipainijana. Tämä friski raskaan sarjan painija käyttää ammattilaasena Savuno-nimeä ja teki viime kesänä nettoa — 4 000 taalaa!
KALIFORNIA
Portlannista San Fransiscoon on n. 700 km. Ajoon isoolla virtaviivaasella matkustajapikajunalla ja nousin varhain aamulla kattelemaan maisemia, nyt kun tultihin sinne kuuluusahan, kauniiseen ja kuumahan Kaliforniaan, appelsiini- ja rusinamaahan.
Kalifornian valtio on paljo suureet maa kun koko Suomi. Siinä on vain 7 miljoonaa asukasta ja on harvaan asuttua, sillä sen kahres suures kaupungis San Fransiscos pohjooses ja Los-Angelekses eteläs asuu kummaskin ympäristööneen yli 2 miljoonaa ihmistä. San Fransisco on kai kaupan, teollisuuren ja merenkulun puolesta suurempi ja tärkiämpi. Se vastaa Lännen puolella New Yorkia. New York—Chicago—San Fransisco ovat US:n liike-elämän voimakeskukset.
Kalifornia on luonnonvarojensa puolesta ehkä rikkain yltäkylläisyyren valtio Amerikas. Sielä on kaikkia metalleja, öljyjä, kivihiiltä, puuta, puuvillaa, leipää, kalaa, lihaa ja varsinkin herelmiä kaikesta laista — paitti banaania, joka kasvaa vielä kuumemman auringon alla. Kalifornia on erikoisesti suurten kukkaviljelysten maa. Suomen miehen jää suu auki kun junan ikkunasta näköö kilometrien laajuisia peltoja, vain yhtä lajia koristekukkaa, silmikantoon valkoliljaa, punaasta tai keltaasta kukkaa. Se on suurviljelystä, mutta tuntuu käsittämättömältä, mihkä nuo kaikki myyrään.
Kalifornian puolella leviää maasto laajaksi aina viheriöiväksi viljelystasangoksi. Etäällä on metsänreuna, joka sitte kohoaa yhtäjatkooseksi lumihuippuuseksi vielä korkiammaksi vuoristojonoksi kuin pohjooses, yli 14 000 jalan korkeuteen. Kalliovuoret haraantuvat Kalifornian puolella korkeampaan selkävuoristoon iräs ja toinen katkonaanen haara kulkoo lähellä Tyynenmeren rantaa muorostaen siten laajan, suojaisen kuuman ja herelmällisen Kalifornian paratiisilaakson, herelmäpuiren ja kukkaloiston ihmemaan.
Täälä muuttuu rakennustyylikin toiseksi kuin muualla Amerikas. Yksityysten asuintalot ovat tasakattoosia ykskerroksisia, kevyitä, runsaasti koristeltuja kukkapengermin ja seinäköynnöksin. Lisäksi ne ovat yksilöllisiä huvilamallisia sikäli, että jokainen talo jollakin tavalla eroaa toisista, mutta yleistyyli on vanhaa espanjalaista, sillä espanjalaasethan Meksikosta käsin aluksi Kalifornian löytivät ja valloottivatki.
Talvia ei Kalifornias ookkaa, on vain lyhyt sareaika ja sitte yhtämittaasta kirkasta korkiaa taivasta ja auringonpaistetta, paahtavaa poutaa yli puolen vuotta, n'otta keinotekoosella kastelulla hoirellaan viljelyksiä. Joet kuivuvat kesällä pohjaa myöre, niin että Amerikan kuulu kirjailijahumoristi Mark Twain kertoo, että hän Los Angelesis käyressänsä putos jokeen, pelkäs hukkuvansa, mutta tulikin vain siivottomasti pölyhyn.
Pohjoosesta tullessa Kaliforniaan huomaa ihmistenkin färin käyvän kirjavammaksi, tummemmaksi. Valkoonen on kyllä valtafäri, mutta neekereitä on paljo, tummia espanjalasten jälkelääsiä ja mitähän etelän valtiootten mustapintaasta sekarotua mahtaa olla. Ovat vilkkaita ja kovaäänisiä. Junaskin huutaa holottaavat, nauraa kirkuvat ja huitovat käsillä n'otta silmät sokata vakavalta Suomen mieheltä. Mutta ystävällisiä ja avuliaita kun puheisiin sattuu. Kukin on puettu niin kun tykkää, siihen ei kiinnitetä huomiota. Kaikkia kirkkaita sateenkaaren färiä näköö vaatetukses. Naiset tupakoi ja teköö »meik-uppia», se on maalaavat nenänsä ja truuttunsa toisen eres punaaseksi ja sutaavat puuterijauhua naamahansa, jotta pöläjää. Vanhat äijät ja mummat on yhtä elävääsiä, äänes ja tohkees kun nuaret. Ravintolavaunus oon istunu ja imeny silmihini aitoamerikkalaasia hauskoja ja hassuja tyyppiä ja naamoja, kun ne pitää lystiä, ryyppää, laulaa, riitelöö ja pussaa. On totisesti sielä monellaasta naamaa ja nenänsorttia, kun on kaikki kansallisuuret ja färit sekaasinsa. Rikkahat ihmiset ja latsarukset. Ja kaikilla kiirus ja vai omat asiansa.
Sakramentto on Kalifornian valtion pääkaupunki nimeltänsä. — Ja sieltä on vielä 100 mailia San Fransiscoon, joka sekään ei oo vasta kun 100 vuoren vanha niin kun Kalifornian valtiokin.
San Fransiscolla on varmaankin maailman paras sijainti satamakaupunkina. Tyynenmeren rantaviivalla on sillä kohtaa syvä kapia salmi, se Golden Gate (Golden geit), suomeksi Kultainen portti, jonka yli on rakennettu maailman pisin yksaukkoonen riippusilta, 1,2/3 mailia rantatukien väli, koko pituus 7 mailia ja niin korkia, että suurimmatkin laivat voi kulkia sen alta. Kultaportiksi salmia ja siltaa sanotaan sen takia, että ilta-aurinko sillä kohtaa laskee mereen ja kultaa salmen.
Tuon kapian Kultaportin kautta tullaan syvään ja kymmeniä mailia suureen suojaaseen San Fransiscon-lahteen, jonne uivat suurimmatkin valtamerihöyrylaivat. Tilaa ja laitureita on jos kuinka paljo. San Fransisco on Tyynenmeren laiva- ja lentoliikenteen keskus. Ja Amerikan Lännen Navyn (Neivin) sotalaivaston ja Air Forces (airforsin) ilmavoimien, luja tukikohta. Kaupunkia lähestyes näki raran varrella suunnattomia sotakalustovarastoja, hyökkäysvaunuja, kuorma- ja kenttä-autoja, tykistöä ym. tuhansia paljaan taivaan alla. Ja eräällä lahrella monia satoja hävittäjä laivoja, vedenalaisia ja suuria kuljetusaluksia vieri vieres. Kun samallaasia asevarastoja näki lojuvan ympäri Amerikkaa, vieläpä Nevadan, Aritsonan ym. valtioitten hiekkaerämaissa, niin jo rupes uskomhan Amerikan teollisuuren suurtuotantokykyyn ja että kampetta sielä on loputtomasti, niin ettei voira kaikkia käyttääkkää.
Itte varsinaases San Fransiscon kaupungis ei oo miljoonaakaa asukasta, mutta ympäristöönensä se muorostaa kaupunkirykelmän, kiinni kasvanehen, jottei tierä mistä toinen alkaa. Lahren toisella rannalla on 400,000:n Ooklandin, 100 000 Berkeleyn, Alamedan, Albanyn, Richmondin ym. kaupungit. — Tuo kamalasti kirjootettava Perkelen kaupungin nimi sanothan vain Böörkli'ksi.
San Fransiscon yhristää kaks pitkää perättäästä siltaa satamalahren yli itäpuolella olevaan Ooklannin kaupunkiin, joka on mantereella. Keskellä lahtea on korkia Kalliosaari, joka yhristää tunnelilla tämän yhteensä yli 8 mailia pitkän Ooklannin kaksoissillan. Sillas on kaks päällekkäistä leveää ajokantta, alempi kaupunkien väliselle sähköjunalle, ylempi kuorma- ja henkilöautoolle, joilta kannetaan ajomaksu. Nämä suuret ja kauniit sillat ovatkin San Fransiscon ylpeys, jota matkalainenkin ihailee.
Junalla tulles San Fransiscoon ei kuitenkaan ajeta siltoja myöten kaupunkiin, vaan pysährythän Ooklannin puolelle lahtia. Ostettu junalippu vetää kyllä perille asti, mutta matkustajaan pitää kannattaa tai itte kiikuttaa kapsäkkinsä suurelle kakskerroksiselle höyrylautalle, joka puolen tunnin väliajoon kulkoo lahren poikki.
Siltä lautalta onkin enskertalaasille kerrassa mahtava näky: kattella vastapäistä komiaa ja korkiaa San Fransiscon kaupunkia ja sen laajaa satamaa, ihmetellä niitä pitkiä uljaita siltoja ja yhtämittaista kaupunkeja tehrasseutua ympäri koko sisäjärven niin kauas kuin silmä kantaa.
Siinä lahrella Kalliosaaren kuphella, jonka yli Ooklannin silta vie, on sekin imes nähtävä, että merenpohjasta on pumppaamalla nostettu ja rakennettu suuri hiekkasaari, jolle San Fransiscon kuulu maailmannäyttely suurine rakennuksineen aikoonaan pystytettiin. Ja ulompana on jylhä, suuri kalliosaari, joka on elinkautisten rikollisten vankila ja kuolemaantuomittujen kaasukammio. Sielä kuulemma se gängsterien kuningas Al Caponekin on päivänsä päättäny.
San Fransisco on loistokaupunki; uurenaikaane, väljä ja ilmava, paljo suuria ihania puistoja, leveitä katuja, korkeita komeeta liikepalatsia, museoita, tairekokoelmia, upeita suuria kauppahuoneita, ylen hienoja ravintoloota, baareja, kabarettisalonkeja, kauniita ajoteitä puistojen läpi, rantapromenaadeja, laajoja uimarantoja, kukkaloistoa, taiteellisia huvila-asuntoja — jos mitä suurta ja kaunista katteltavaa aurinkoosen taivahan alla ja aavan sinisen meren äärellä.
Mua oli neuvottu synoodan kirkon pastorin M.E. Merijärven puheelle, mutta ajattelin ensin vähä levätä ja kirjootella, niin että ajoon kohtalaaseen hotelli »Marylandiin», pilvenpiirtäjään sekahan keskikaupungin, vain seittemäntehen kerroksehen eli »laattialle» niin kun Amerikas sanothan. — Käyyn iltapäivällä omin nokkini kattelemas ympärilleni ja ostamas kaupungin kartan, jotten aivan pyörällä oo.
Pastori Merijärvi on Suomes kouluja käyny ja tullu Amerikkahan jo 1903. Lukenu täälä papiksi ja toimii omas kaunihis kirkos ja pappilas jo vuosia ja on niin ihastunu San Fransiscohon, ettei enää mualle lährekkää. Pastori Merijärvi on Kuurtanehen Märijärveltä, tanakka, jäyhä periaattehen ja vanhan Suomen mies. Parina päivänä hän kaarallansa näytteli kaupunkia mulle ja kertoili siitä:
— Tämä kaupunki paloo poroksi maanjäristykses 1906, on uurestansa rakennettu ja sen tähre se on nii uurenaikaane ja paljo suuria puistoja ja tilava. Näitkö sitä parikymmenkerroksista uutta liikepalatsia, jonka kaikki seinät on paljasta paksua lasilevyä, vain rautakehykset, jotta läpi näkyy koko taloo?
— Tuos Union-skväärillä (aukialla torilla), johna on nuan komja puisto ja kukkaistutukset päällä, on yleenen maksullinen auton parkkeerauspaikka. — Kah tuas on sisäänajoportti! — sinne maanalaasehen nelikerroksisehen karatsihin (suojaan). Ei tartte ajaa kun suulle, niin mies tuloo ottamahan vastahan, antaa sulle kuitin ja ajaa jonnekkin sinne maan alle. Maksu on ajan mukaan. Kun tuut takaasi, annat vain kuittis, niin kaaras ajethan ethen. Ja on sillä välin korjattuki, puhristettu, pumpattu ja rasvattu ajokuntohon, jos sanot tykö jättäes sen sinne. — 4 000 autoa sinne mahtuu.
San Fransisco sijaattoo kumpuusella niemen kärjellä, niin että varsinaaset asuntokorttelit on kauppakeskuksen lairoolla, kauniilla vihreillä mäkirinteillä niin kun pääskyysen pesät toinen toistaan korkiammalla. Rikkailla ihmisillä on tilaa upeille puutarhoille. Köyhemmillä on kakskerroksista vuokra-asuntorykelmää seinäseinäs vuorenrintees pitkältä kun kanttinauhaa, ja erillaista ja färistä pyykkiä iloisesti tuules liehumas.
Mutta nämä Amerikan leviät, siliät asfaltti-ajotiet, joita on kaikkialla, ne on siltäkin parasta ja suuremmoisinta, mitä m'oon mihnää nähny. Saa ajella ristiin rastiin tääläkin suuris ihanis hyvin hoiretuus puistois ja korkeille näköalapaikoolle, ei tarvitte jalkaasin ähistä ja puhkua niin kun meillä Suomes jollekkin nyppylälle. Mä sanoonkin Merijärvelle jotta:
— Kyllä tämä käveleminen näin istahaltansa käy kaikista parahiten.
Ajoomma Twin Peaksin (Kaksoiskukkulalle), jok' on kaupungin lairalla meren pualella. Ne on kaks pyöriää mettää kasvavaa korkiaa kaunista mäkiä, joilta aukee laaja näky merelle, yli kaupungin ja ympäristön. Näiren kumpujen maasto on perattua ja metsät hoirettua n'otta n'oon kun puistoja. Toisen kukkulan korkialla laella on pystytetty valtava risti, joka kohoo yli kaiken, piirtyen mahtavasti taivasta vasten. Se on katolisten pyhä paikka. Ensimmäisenä pääsiäispäivän aamuna, auringon noustessa, kerääntyy sinne kymmeniätuhansia ihmisiä pääsiäisjuhlaa vastaanottamaan ja kuulemaan katolisten kirkkokuorojen kaunista laulua.
Ajelimma kattelemas Tyynenmeren puolella myös kaupungin monen mailin laajuusta suurta puistoa, johna autotiet kiertelevät ja liikkuu kesyjä eläimiä, kauniita kauriita ja kokonaane puffelihärkälaumakin. Sielä on kala- ja lintulammikoita, johna uiskenteli kaikenlaisia vesilintuja, valkeita ja mustia joutsenia. Oli tuuheita ikivanhoja lehtipuita, pensaita, istutuksia ja jos mitä toinen toistaan kauniimpia kukkivia puita. Ja alustana kaikelle tummanvihreä leikattu nurmimatto, jolla lapset leikkivät. Täälä ainaises kesän vihreyres katolilaaset toimeenpanevat kauniita joulunäytelmiä. Sinne tuoraan joulunpyhinä valkoosia lampaita karitsoineen vihreälle nurmelle, valkoviittaiset Itämairen paimenet kaitsevat niitä ja suuret kirkkokuorot laulavat joululauluja.
Siihin puistoon liittyy myös aito japanilaanen puutarha, joka on nähtävyys. Japanista on tuotu kääpiöpuita, meikälääselle kummia kukkia, kivipaalulyhtyjä, pikku koskia rakennettu, kivi- ja kaarisiltoja purojen yli. Oikias japanilaases teehuonees pikku japanittaret tarjoilevat kansallisista kupposista sirosti teetä. Japanilaaset »pinkkiset» (punervat) persikkapuut oli parhaas kukas — n'otta tuntui kuin olis käyny satupuutarhas.
San Fransiscos on suuri eläintarha ja kuuluusa akvaario eli elävien kalojen näyttely. Kumpaan nyt mennä. Mä valittin kalanäyttelyn, sillä San Fransiscon akvaario on suurin ja täyrellisin kokoelma koko maailmas Tyynen valtameren kaloosta. Kalathan on asettu akvaariois lasiseinän taa vesialtaisiin, niin että niitä voi kattella ihan nenäkkäin. — Kirjava ja moninaanen on kalojenkin mailma meren pohjas. On niin monenfärisiä ja kummallisia eläviä, jotta torellakin tykkää, jottei tuallaasia otuksia voi ollakkaa mailmas. On kauniita kaloja, jos rumiakin petoja. — Eniten mä imehtelin ja kattoon jotakin syvänmeren oliota, jota kans kalaksi sanothin. Jotakin »rasvakalaa», kun siin' ei ollu muuta kun pää. Tuallaanen pyäriä, potkupallon kokoonen lihavan äijän pää, partakarvat, kaks ruskiaa isua ihmisen silmää ja pari leviää niin kun oravan etuhammasta suus. — Jo oli törkiä elävä! Kattelimma toisiamma silmästä silmähän kun sikaa airanraosta. Ja eikös se peijakas räpähyttäny silmää, oli niin kun s'olis iskeny mulle jotta, terve, terve, mitäs tykkäät, veli...
Käytiin saman tien kattomas suurta mineraalikokoelmaa ja kellomusiota, johna oli näytteellä kellolaitteiren kehitys vuosisatojen takaa aina nykyaikahan asti. Oli siinä nyrkin kokoosista »fatinaurihista» kananmunan muotoosihin ja sormenpään suuruusihin asti tikittäjää.
Nuo monet suuret museot, kirjastot ja kokoelmat ovat yksityisten perustamia ja lahjoottamia ja ne on yleesön vapaasti käytettävis. Museoitten vieres on laaja musiikkipuisto kukkatarhoineen ja istumapenkkeineen. Siinä on mahtava soittolava, jolta suuret soittokunnat tarjuavat päivittäin hyvää musiikkia yleisölle. Mikä suuri etu onkaan tällaisten suurkaupunkien ihmisillä, kun saavat ilmaiseksi käyttää hyväkseen näitä tiede- ja taidelaitoksia.
Erikoonen nähtävyys on San Fransiscos myöskin sen kiinalaanen kaupunginosa, joka on suurin kiinalainen siirtokunta ulkopuolella Kiinaa. Kaupungin palon jälkeen rakentivat San Fransiscon kiinalaaset oman laajan kaupunginosan monen miljoonan kustannuksilla yhteiseksi asuma-alueeksensa vanhan kotimaansa tyyliin. Heitä asuu sielä n. 15 000 henkiä käsityölääsinä ja kauppiaina. Heillä on omat kirkkonsa ja juhlamenonsa lohikäärmejuhlineen kansallspuvuis. Kauppapuoteis on kiinalaista posliinia ja korutavaraa, silkkiä, norsunluuveistoksia ja taitaa olla ooppiumiluoliakin. On kiinalaasia ravintoloota ja kaffiloota — mutta kyllä mä sen niin kattoon, jotta ne pääasias elää turistien kynimisellä.
San Fransiscon merenrantapuoli on yhtämittaasta puistoa, uimarantaa ja huvittelualuetta mailikaupalla. Sielä on tivolialue, karusellit ja taivahan kiikut, fakiirit ja ennustajat, vesikelkat ja luisurarat, johna kovasti ihastuksesta kiljuthan, makkaranmyyjät ja aiskriimikauppiahat — vaikka mitä markkinalystiä korvat tukkuhun.
Itte merenrannalla on leviä monen mailin pituunen hiekkaranta, jonne mahtuu satojatuhansia ihmisiä uimaan ja lekottelemaan. Uimarannan pohjoospääs on mereen pistävällä kalliokukkulalla suuri, komia ravintola, »Cliff House» (Kalliolinna). Kun sen terassilta katteloo tuolle mahrottoman suurelle uimarannalle, niin näyttäävät ihmiset pieniltä hyttyysiltä. Kalliolinnaa vastapäätä kohuaa meres aivan likillä korkeeta rosokallioota, joilla loikoo ja leikkii satoja merileijonia. Noita hylkeen kaltaasia, mutta suurempia lihasäkkiä onkin siinä hauska klasista höyryävän kaffikupin ääres kattella. — Tietysti sielä on muistoesineitä ja kuvia kaupan niin kun kaikis paikoos, että eres 5 senttiä nypätähän kattojalta. Mutta täälä Cliff Housen vieres oli toinen mahtava pytinki, joka esiintyy mailman suurimpana muistoesineitten kauppana. Ja kyllä se nimensä väärtti olikin: noin 100 metrin halli täynnä kaikellaasta suurta ja pientä »suveniiriä» (muisto-esinettä). Mutta ne ei ollehet ainuastaan oman paikkakunnan ja Kalifornian »muistoja», vaan kaikkialta maailmasta, Kiinasta, Japanista, Etelämeren saarilta ja muista eksoottisista maista; luusta, puusta, savesta, metallista ja kankaista tehtyjä, kokonaanen kansatieteellinen museo!
Paljo sielä San Fransiscos oli näkemistä, suurta ja kaunista, oikiastansa liikaaki Suomen miehelle yhrellä kertaa. Kahren päivän ajelun, kiertelyn ja kattelun jälkeen meni jo mielellänsä hotelliinsa, oikaasi koipensa eikä viittiny ajatella mitään. Heitti vain pari kakteilia naamahansa, nousi hissipoijan »eloveiterillä» huoneeseensa ja paiskas nukkumahan. Ei viittiny kattua unikuviakaan, oli niin täynnä kaikkia imestä ja ihanuutta.
Mutta aamulla sitte olin taas virkiä ja lährin kattomhan kauppoja Marketstriitille, joka on San Fransiscon valtaisa kauppakatu. Kun meillä Suomes kotua lähties ei kaupan ikkunoolla ollu muuta kun puukenkiä, kuurauspulveria ja kualleita kärpääsiä, niin Suomen mies kulki silmät tapilla tuntikausia ikkunalta toiselle kattellen kankaitten, pukujen, hattujen, alusvaatteitten, sukkien ja kenkien ylenpaltillisuutta, porsliinin, lasin, emaljin, ruostumattoman teräksen ja monellaisten keittiötarpeitten paljoutta tai amerikkalaasten sokurileipurien suussulavia makeuksia, liha-, kasvis-, vihannes- ja herelmäkauppojen värikkyyttä ja yltäkyllääsyyttä. Kun näki tätä kaikenmailman hyvää ja makiaa ja muisteli sota-aikaa kotona, kun mäkin kerran oikee herra kansanerustajana ja valtiopäivämiehenä kiikutin kapsäkisnäni Helsinkiin kapan perunoota herelminä, niin jopa livahrin sisälle »cafiteeriaan», tilasin kaks suurta kuppia väkevää kaffia ja truppasin itteni niin täythen lämpöösiä voitatihkuvia viinerleipiä, omena-, sitruuna ja rusinakeekiä, jottei hattu tahtonu pääs pysyä. Piti istua, uinaalla ja tupakoora pitkä tiima, että kerkes vähä laskeentua. — Ja sitte taas kattelemhan!
Amerikas on kauppa paljolta menny siihen, että on erikoisliikkeitä, johna myyrähän vain yhren lain tavaraa, mutta se onkin sitte mahrollisimman täyrellistä ja monipuolista. — Ninpä töksährin mä suuren urheelukalastustarpeitten liikkeen klasille ja käsitin heti, jotta tästä mä en pääse irti enkä ympäri, jos en mee sisälle ja osta jotakin, niin varoottavasti kun rahamassi naukuukin. Sielä oli seinillä satoja sellaasia herraan teräsputki- ja jostakin puupliisuusta tehtyjä onkivapoja, lyhkääsiä ja pitkiä, ja niihin erikseen ostettavia suuria ja pieniä, hienoja rullia, uistimia, siimoja silkistä, pellavasta, suolista, nailonista, ja perhosia n'otta silmis sinitti ja korvis kuhisi. Koukkuja oli valaskalan vetua varten, pieniäkin silmäneuloohi asti. Kumisaapashousuja, sarettakkia plastikista niin ohkaasia ja keveetä, että saa pistää plakkarihin. Ja valmiita syöttikaloja pullos. Valita vain sen mukaan, mitä kalaa meinaa pyytää.
Niin mun siinä käytihin kuin arvasinkin, jotta tulin uloos sieltä lähes metrinmittaanen monenkertaanen ohut teräsputkivapa käres ja plakkarit täynnä kalavehkeitä: siimoja, koukkuja ja kalansyöttiä pulloos. Ostin vielä pienen näppärän kalapuntarinkin, jonka sivusta saa vetää teräksisen mittanauhan, ettei tarvitte valehrella.
Mä kaavaalin sitä onkia ostaassani, jotta ne mahtuus mun matkalaukkuhuni, mutta kun hotellikin tulin ja koitin, niin se olikin 10 senttiä liika pitkä, n'otta jouruun lopun matkaa sitä Amerikan halki käyttämhän paseerikeppinä. — Eikä se kertaakaa unehtunu mihkää niin kun kaikki muut mun kävelykeppini on jääny ja menny sen veeken.
San Fransiscosta 40 mailia etelään päin on pieni yliopistokaupunki Palo Alto. Sielä eleli ja luennoi sotien aikana yliopistos meirän ent. ulkoministeri Rudolf Holsti. Sielä Palo Alton yliopistos vaikuttaa professorina myös se Isoonkyröön opettaja Hietasen tytär, joka Helsingin yliopistos luki ittensä kivitieteen tohtoriksi, sai stipentin Amerikkaan lukujen jatkamista varte, meni naimisiin ja jäi sinne.
On vaikia tietää kuinka paljo suomalaasia asuu San Fransiscos. Ne on niin hajallaan ja monetkin uponneet jo toiskielisten joukkoon. Lännelle on ensimmäiset suomalaaset tullehet merimiehinä San Fransiscoon 1850-luvulla. Sieltä niitä siirtyi lohenkalastajiksi Astooriaan 1860—70, niin että niitä oli sielä jo 1880-luvulla n. pari tuhatta ja perustivat suomalaasen seurakunnan. Sitte rupes sinne muuttamaan Minnesotan suomalaisseuruilta ja Pohjoos- ja varsinkin Keski-Pohjanmaalta sukulaissuhteitten perusteella lisää väkiä, niin että Lännen suuris kaupungeis asuu nyt tuhansittaan suomalaasia. Ja viime vuosina, varsinkin sotien jälkeen, kun suomalaiset nuoret miehet Amerikan armeijas ollessaan tutustuivat Lännen leppoisihin maihin on Keski-Lännestä ja Irästäkin alkanu yhä enemmin siirtyä suomalaasia Tyynenmeren rannoille. Lännestä tuskin kukaan siirtyy Itään.
San Fransiscon suomalaasista asuu suurin osa lahren takana Berkeleyn kaupungis, jota sanothan Friscon »sänkykamariksi». Berkeley on täysin kiinni kasvanu suurempaan Oaklannin kaupunkiin, josta Jack London oli lähtöisin. Berkeley-nimi johtuu jonkin irlantilaasen papin nimestä. — Kun »Frisko» paloi perustuksiaan myöten, muuttivat sen asukkaat suurelta osalta Berkleyn puolelle asumaan. Se onkin ihanteellinen paikka: kohoavaa kumpuista rinnettä taustana metsäiset vuoret ja lumihuiput, laaja kaunis näköala San Fransiscon lahrelle ja aavalle siniselle ulapalle, josta käy ainainen vilpas tuuli.
Lauantai-iltana 3.4.48 ilmestyi yli kolmen kyynärän pituunen friski ja hyväntuulinen mies, mr Väinö Aarniokoski hakemaan mua vieraalulle Berkleyin pualelle.
— Anteeksi vain, että näin suuri ja terves mies on kräätäri, se sanoi ja löi kättä kuin vanha kaveri. — En mä kräätäri Suomesta lähties ollu, mutta täälä on pakko tehny — eikä nyt oo mitään valittamista.
Sain myöhemmin tietää, että Aarniokoski toimii täälä Friscon suurimman herrain vaatetusliikkeen hyvinpalkattuna leikkuumestarina ja että hän on Lännen suomalaasten suuren Veljeysseuran puheenjohtaja.
Oon aikaasemmin maininnu laajalle levinneestä Amerikan suomalaasten Kalevan Ritarien salajärjestöstä. Lännen suomalaasilla on vanhempi veljesliitto, jolla on paikallisosastoja vain Lännen puolen suurimmilla suomalaisasutuksilla. Seurojen aatteellinen pohja on erilainen. Kun Kalevan Ritarit on suomalais-kansallinen salaseura humanistisella pohjalla, on Lännen Veljeysliitto jäsentensä keskeinen sairaus-, hautaus- ja avustusyhristys, jonka jäseniä kuuluu myös koko Amerikkaa käsittävään Kalevan Ritarien järjestöön.
Lännen sairaus- ja hautausapuyhristyksen, Veljeysliitto, perustivat alkuunsa Friskon suomalaaset. Sieltä aate tuli Astoriaan, jonka osasto on perustettu 1886 ja on kasvanu suurimmaksi, niin että siinä on nyt yli 1,000 jäsentä. Sillä on oma talo, huomattava omaisuus ja on se jakanu avustusta jäsenilleen yli puolen miljoonaa dollaria. Se on ollu alusta lähtien hyvin toimelias ja saanu paljo yhteistä hyvää aikaan. Kaikki uskonnolliset ja poliittiset kysymykset on Veljesliitos julistettu pannahan. Lännen Veljesliitolla on kolmattakymmentä alaosastoa, niistä muutamia Kanaatankin puolella. Se pitää vuosittaan suuria yhteisiä Lännen suomalaasten kesäjuhlia, joihin on suuri osanotto. Se on julkaassu sisältörikkaan, laajan 50-vuotiskertomuksen toiminnastaan.
Böörklis sattui Veljeysseuran suurella haalilla olemaan juuri suomalaasten »iloonen ilta»: soittoa, laulua, runoa, lausuntoa, kansantanhuja, näytelmäkappales ja reipasta polkkaa ja sorttiisia päälle, johka vanhat ja nuoret ottivat innolla osaa. Panivat jalaalla koriasti hiespäin niin kun nuorisoseurantaloolla ennen Suomes. Kansantanhuja esitti värikkäis pukimis Suomen ruottalaasten tanssijoukkue. Näytelmänä oli laulukohtaus »Kalle Aaltosesta» laivan kannella. Merimiehinä esiintyi Eino Mäen kuorosta hyviä laulajia, niin että se oli oikee komjaa kuunnella ja kattella.
Böörklin iloiset isännät majoittivat mun lapualaasen Tiitun Jäkin, joka juuri oli lähteny missinsä kans vieraalulle Suomeen, kauniiseen ja tilavaan taloon kehoituksella käyttää hyväksi Jäkin runsasta viski-, biiri- ja juisi(mehu)-varastoja.
Puhetilaasuuressani tutustuin moniin Böörklin vanhan polven suomalaisiin, jokka paljon ovat toimineet Suomen Avun hyväksi, niinkun ikämies Nelson, tukeva Kopsa, Eldit, Salot ja »pakkamestari» Koivisto, lihava mies, joka on hionnu kaikkien yhteisten lähetysten kimpus. Hän oli tyytymätöön, ettei eres mitään tietoa oo tullu, joko sitte kiitosta, Suomesta niistä 12 tonnista rusinoota, jokka San Fransiscon suomalaaset, ja niistä 120 parista hyviä kintaita, jokka »kinnas-Vikmanni» ovat lahjoottanehet ja he lährettänehet suoraa suomalaasella laivalla tulemahan San Fransiscosta Suomen Huollolle Helsinkiin. — Sanonpahan tuos saman tien, että monin paikoon olivat Amerikan suomalaaset nyrpeitä siitä, etteivät ollehet saaneet Suomesta mitää tietoa lähetystensä perilletulosta.
Böörklin suomalaasten kesken on kansallinen seuratoiminta vielä varsin vilkasta. Ne panevat toimeen iltamia, esittävät suomalaasia näytelmäkappaleita, harrastavat yhteisiä retkeilyjä, soittavat ja laulavat. Niillä on hyvä sekakuoro ja innokas johtaja Eino (Pykälä) Mäki, lapualaanen. Ne tekevät konserttimatkoja muuallekin.
Maas syntynyttä ensipolven nuorisoa hoitelee autopajan omistaja innokas kansallismielinen mr Aho, »Lännen Lukko», ettei nuoriso heimostansa vieraantuisi. Hänen hiihtokerhossaan, joka kesän kuumuuresta voi paris tunnis siirtyä vuoriston lumiin hiihtelemään ja mäkiä laskemaan, on vilkasta ja paljo nuoria.
Tutustuun Amerikan laivaston nyt eläkkeellä olevaan savolaiseen (Juvalta) kapteeniluutnantti Andrew Nestor Andersoniin (Purhoseen): Lieutenant Commander United States Navy (Retired = evp.). Hän on palvellu US:n laivastos vv. 1902—1934 eläkeikään, mutta komennettiin San Fransiscon rannikkolaivastoon sotavuosina 1940—45. Reipas mies vieläkin! Asuu kauniis omas puutarhataloossansa ja lähettelöö pakettia Suomeen.
Hän lähti näyttämään mulle Böörklin maisemia ja mailman suurinta, Kalifornian yliopistoa, joka sijaattoo Böörklin puolella. Sielä opiskeloo n. 25 000 ylioppilasta, paljo suomalaasiakin. Ja on sielä ollu suomalaanen professorikin, lääkäri Sundström, joka nyt palveltuaan 30 vuotta, on siirtyny eläkkeelle.
Täytyy sanua, että Amerikan yliopistot ovat aivan toisennäköösiä kuin meirän Suomes. Ne on sijootettu väljästi erikseen kauniiseen maastoon kaupungin ulkopuolelle, laajan puiston ja runsaitten kukkaistutusten keskelle. Hyvät autotiet risteilevät opintorakennusten keskellä. Opiskelijat tuloovat nokkapystys omilla autoollansa, joita on satoja parkkeerattuna sielä niin kun meillä polkupyöriä nuorisoseuran kesäjuhlis.
Kyllä tämä Kalifornian yliopisto onkin suuri ja mahtava laitos: valkeita marmoriseinääsiä opintorakennuksia jos kuinka paljo tuuheitten iki viheriään lehtipuiren ja kukkivien koristepensaitten keskellä. Ylväänä kohoo sielä jalopiirteinen marmorinen »campanile» (kellotorni), jonka jokin miljunäärin leski on rakennuttanu miesvainajansa muistolle. Mutta Kalifornian yliopisto on kuulunsa myös tieteellisten tulostensa ansiosta: vielä nuori tohtori Lawrence ensimmääsenä onnistui rikkomaan atoomin. Tällä yliopistolla on myös maailman suurin tähtitorni.
Monet Friscon suomalaaset ovat liikemiehinä hyvinkin onnistuneet. Niinpä L.A. Wickmanilla, suomalaanen mies Loimaalta, on suuri kinnas- ja hansikastehras Böörklin puolella ja toinen pienempi sekä vähittäis- ja tukkukauppa Friskon puolella. Käyyn kattomas sen verstasta ja nahkatöitä, sillä sielä tehrään monellaasta tarveskalua nahaasta, esim. kintaita eri töitä varten: mettätöitä, lapiomiehiä, putkityölääsiä, valimomiehiä ym. varten: samoon vöitä, nahkaesiliinoja eri työtarkoituksiin. Ja tietysti hienonhienoja pukinnahkaasia miesten ja naisten hanskoja.
Iloosia ja rentoja poikia n'oon Böörklin suomalaaset!
Kyllä Kalifornia on Amerikaski ihmeitten maa. Se on toiseksi suurin valtio ja Tyynenmeren rantaa sillä on 1,000 mailia. Se on paljo pitemmältä kun Hangosta Petsamoon. Turisti-houkutuksis se lyö kaikki muut US:n valtiot lautalta ja härnää koko maailmaakin. Se on ensiksi maailman suurin ja monipuolisin herelmien ja kukkien viljelysmaa: vie vuosittaan yli 70 000 vaunulastia herelmiä; on kaivettu 2 biljoonaa dollaria kultaa sen uumenista; siel' on maailman suurin elokuvatuatanto — syystä että Los Angeleksen kirkkaas ilmas ja aurinkopaistees voirahan ottaa ulkokuvia 350 päivää vuores.
Räknäänpä nyt heti yhteen painoon kaikki sen ihmeet, joilla se pröystäälöö: vielä on maailman paksuimmat, korkeimmat ja vanhimmat elävät puujättilääset, n. 5 000 vuatta vanhimmat, 12 metriä paksuin läpimitalta ja korkein 364 jalkaa eli yli 100 metriä. Sielä on Amerikan korkein vuorenhuippu Mt (= mont, vuori) Whitney 14 500 jalkaa; korkein järvi 12 000 jalkaa yli merenpinnan ja alhaisin paikka Death Valley (= Kuollut laakso) 280 jalkaa alle merenpinnan. Sielä on Kalliovuorten korkeimmat lumihuippuuset harjanteet: Sierra Nevadan vuoristo, 5 kuulua kansallispuistoa: Josemite (josemit), Sequoia (sekvoija), Kings Canyon (kanjon), General Grant ja Amerikan ainoa tulivuori Mt Lassen, jokka yhteensä ovat yli miljoonan eekkeriä.
Kalifornia täytti vasta vuonna 1948 hallinnollisesti Amerikan valtiona 100 vuotta. Sitä ennen se kuului autiomaana Espanjan Meksikkoon. Kalifornian nousu ja kasvu nykyysehen kihisevään kukoostuksehen ja rikkauteen on vasta 50—60 vuoren ikäästä. Niin nuorta on Amerikan talourellinen nousu, rikkaus ja mahti. — Miehen ikä!
Sielä aurinkooses herelmällises Kalifornias elää ja ahertaa jo lähes 50 vuotta satoja suomalaasiakin rusinan ja herelmien viljelijöitä puhuen keskenään yhä vielä suomia. N. 200 mailia San Fransiscosta etelään Fresnon piirikunnas Reedleyn (Riidlin) pikkukaupunki on heirän keskuspaikansa.
Kalifornian suomalaasten rusinaviljelijään alkuhistoria on seuraava: Poprikoffin maastakarkootettujen joukos oli mm. Urjalasta Matkun kartanon omistaja vapaaherra Aksel Wahrén, nuori akronoomi, jok' oli käyny aikaisemmin opintomatkalla Amerikas ja siirtyi nyt karkotettuna sinne uutta elämää aloittamaan. Hänellä oli Amerikan maatalousministeriös aikaisemmalta matkaltaan agraarituttavia, joiren kans neuvotteli, mihin asettuisi. Nämä suosittelivat herelmäviljelystä Lännellä ja sinne Wahrén sitte lähtikin. Wahrénin mukana seuras toinen karkotettu, apteekkari Ernst Rindell. Retkeiltyään laajalta Lännes ja tutkittuaan olosuhteita, he asettuivat Reedleyn seuruille, johna totesivat olosuhteet luonnon puolesta erikoisen suotuisiksi viinirypäleen, »greipsin», sanoovat suomalaaset, ja rusinan viljelykselle. He hankkivat silloin halvalla hyvää maata ja päättivät perustaa karkotettuja suomalaasia varten rusinan- ja herelmänviljelyssiirtokunnan. Maa ja seutu, jonka he valitsivat, olikin mitä parhain siihen tarkoitukseen juuri kastelun kannalta, sillä viini vaatii runsaasti vettä. Kalifornias ei koko kesänä sara, mutta Reedlyn seutu, joka on tasamaalla korkian Sierra vuoriston juurella, saa runsaan vetensä kesällä sulavasta vuoriston lumesta, niin että maahan lyöryistä matalista putkista johretaan painevesi herelmäpuupeltojen avonaisiin kastelukanaviin. Akronomi Wahrén ryhtyi innolla toimeen suomalaisen rusinaviljelijäsiirtokunnan nostattamiseksi. Se oli 1904. Hän julkaisi lentolehtiä ja kirjasenkin rusinaviljelyksestä, kirjoitteli Amerikan suomalaisiin lehtiin, kehoittaen suomalaisia tulemaan Kaliforniaan herelmäviljelijöiksi. Niinpä lähtikin suomalaasta väkiä San Fransiscosta, Astoriasta, ym. Amerikkaa, jopa Suomestakin asti joitakin, Reedleyhin siihen asti aivan uutta ja heille outoa elinkeinoa yrittämähän.
Alku aina hankala; vähät varat, tairon puute ja se huono puoli, että rahaa saa siinä työstänsä vain kerran vuores, kun rusinasatonsa voi myyrä, teki sen, että moni heitti kesken, mutta sitkeimmät jatkoivat alfalfa-heinää viljellen ja myiren hengenpitimikseen, kuten Wahrén oli neuvonu, kunnes viinipensaan rungot rupesivat tuottamaan herelmää. Rusinan ohella viljellään sielä appelsiinia (»orenssia»), sitruunaa, grape-fruitia, omenaa kotitarpeeksi, luumuja, viikunoota, kirsikoota, enkä eres tieräkkään kaikkien nuoren Kalifornian makoosten ja monenfäristen herelmien nimiä. — Varsinaasta syömäviljaa en nähny sielä mihnää kasvatettavan. Se ostethan.
Nyt on suomalaasten rusinanviljelys jo koettua ja vakiintunutta, ja niin suurta, että ne voisivat toimittaa Suomeen koko kotimaan tarpeen rusinoita. Sitä ne ovat toivonehet ja yrittänehetkin hakemalla yhteyttä Suomen osuuskauppojen keskusliikkeisiin, mutta huonolla menestyksellä. Joku tanskalaanen agentti välikätenä myy erelleenkin suomalaasten rusinoota Suomeen. — Rusinaviljelykses on se ikävä puoli, että hinnat voivat pahasti heitellä eri vuosina. Esim. 1946 maksettiin tonnista 350 taalaa, mutta 1947 vain 110.
Tuttua kotoosta eteläpohjalaasta väkiä sieläkin oli. Mua vastas oli Fresnon asemalla kaarallansa Matti Niemi, syntyisin Jurvan Niemenkylästä ja taloosta, vaikka asunu sitte Kurikan Mietaan Lohiluomalla ja Laihian Perälän kyläs, josta lähti Amerikkaan 1907, ja on rusinoota viljelly yli 40 vuotta, mutta kun täytti 70, on jättäny tyänteon jo pois ja elelöö herrooksi. Hänen vaimonsa Elisabeth on Perhon Kellokoskelta, tullu 10-vuotiaana Amerikkaan, sielä koulut käyny ja oli ammatiltaan sairaanhoitajatar.
Vieraanvaraiset ja ystävälliset riidliläiset hyppööttivät mua ympäriinsä kattomas herelmäviljelyksiänsä ja teollisuuslaitoksia. — Viinipensas oli tullessani huhtikuun alkupäivinä vielä lehretööntä, n. metrin korkuusta tasakorkiaksi kuin pöytä leikattua risukräkkylää niin pitkältä kun silmä kantoo. Mutta huhtikuus se saa jo lehtensä, kukkii toukokuus, poimitaan elokuun lopulla ja kuivataan ulkona auringon paistees lautakansilla.
Käytiin kattomas mr John Harrisin (= Jussi Haaruksen) Kortesjärven Haaruksesta, suurta herelmäfarmia. Siin' on 50 eekkeriä maata, josta 30 rusinalla, 15 persikalla, loppu appelsiinia ja sitruunaa. Mettää tietysti ei oo ollenkaa. Mitä sillä tekis, kun ei tarvitte lämmittää, öljyllä, kolilla, kaasulla tai sähköllä keitethän. Lautaa näköö vain pakkauslaatikoos, mutta ne ostethan valmihina ja kuuluu talohon kuin parret riiheen. Ja niitä pitääki rusinaviljelijällä olla paljo, niin ettei ne mahru mihinkää. Maa on kallista ja viljellähän tarkoon. Siksi tyhjistä rusinanpoimintalaatikoosta larotaan päällekkäin korkeita umpinaasia talorakennuksia, jokka peitetään katolla ja ovat suuria ja korkeeta kun riihirarit.
Haaruksen Jussilla oli loistokoti ja oltavat. Hänen missiksensä on maas syntyny, ollu opettajatar. Hyvät tuottavat viljelykset, automaattinen kastelulaitos, tilava kuivausvaja sähkötuulettimineen, kaunis kukkiva pihamaa, leikattu nurmi ja iso uunilaitos pihalle muurattuna niin kuin Amerikois paljo käytetään: pimeinä iltoina nuotiotulta, kahvinkeittoa ja picnikki-ulkoilu-syöntiä varten.
Tapasin sielä Kyröön Lehmäjoelta miehen, joka työskenteli Haaruksen viljelyksillä. Tuli juttelemahan ja kyselemähän Suomen oloosta ja sanoi jotta:
— Tälläänen hyvä rusinafarmi mullakin oli, mutta lährin Karjalahan, ja oon nyt töis täälä Jussilla...
Kattoon silmähän ja kysyyn yhren sanan:
— Viisastuukko?
— Joo! tuli heti takaasi kun pyssystä. — Eikä siitä asiasta enämpää puhuttukaan.
Käytiin kattomas suurta Suomeskin tunnettua »Sun Maid» (aurinkotyttö) rusina-pakkaamoa. Se on juuri täälä Reedleys. Se on alkuaan perustettu viljelijään osuuskunnaksi; suomalaasiakin oli mukana. Mutta on muitakin ostajia ja yksityysiä kilpaalijoota, niin että Sun Maid on nyt osakeyhtiö. Siel' on satakunta henkiä työs. Kaikki käy koneellisesti kuljetushihnoja pitkin. Kone taittaa kotelot, koneesta putuaa siihen rusinat, kone punnittoo, tyttö seisoo vieres ja kattoo että:
paino on justiin; jos on liikaa, ottaa pois, jos liika vähä, pistää lisää, kone prässää rusinat tiiviiksi, liimaa kuoret kiinni, kone kuljettaa paketin keikkuen kiireesti suurempaan paffilaatikkoon, kuvat fläiskäthän kanteen ja hihna vie isoja pahvilaatikoota varastohuoneen ovesta pihalla erottaviin suuriin kuormavaunuihin, jokka korkian kuorman saatuansa lähtövät tuhannen peekaa junalle ja juna hitto ties mihin, mutta kovaa sekin meni.
Viinirypälehestä tehrään sielä tietysti myös viiniä. Kalifornian suurin viinitehras, joka käyttää merkkinään »Roine» kaikista laaruistaan, oli sekin valtava laitos ja tynnörit satoja hehtoja vetäviä n'otta kattohon asti, ja niin tivihiä jottei paljo haissukkaa, mutta hyvältä sekin vähä mitä nenähän sattui. — Viini on tietysti halpaa.
Paitti Reedleys, asuu suomalaasia rusinan ja herelmänviljelijöötä mones muuskin pikkukaupungis siinä ympäristöllä niin kuin River Bendis ja Tulares, kaikkiastaan lähes 500 perhettä — akronomi Wahrénin alottamalla työsaralla.
Sitte lährettin kattomhan niitä mailman suurimpia ja vanhimpia puita. Tuas aivan ääreshän ne näytti olevan korkian Sierra Nevadan kauniit lumihuippuuset harjanteet, mutta sinne olikin aika matka ennenku oltihin perillä, johna ne jättipuut kasvaa. Saatiin ajaa kierrellen, kaarrellen tuntikaupalla laaksoja ja yhä kohoavia vuorten kupeita, sillä piti nousta 5 000 jalaan korkeuteen. Hyvät asfalttitiet sinne on rakennettu, mutta ne kulkoo niin syvien rotkojen laitoja ja jumalattoman korkiaan vuorten seinämiä, ettei tee mieli sylkäästäkää sivulle, ettei viemistä. Ajoovat veitikat vielä sellaasta vauhtia sielä taivahan pankolla jyrkis kurvipaikoos, jotta arvelin niiren koittelevan mun päänväkevyyttäni. Ja kyllä se panikin vähä tuumaamahan, jotta jos tualta kurvin takaa tuloo toinen yhtä hullu elikkä kummi puhkee, niin mihkä mä plakkarikelloni paan, piränkö käresnäni vai pistänkö suuhun, jottei se rikki mee, autohan ei oo mun.
Sanoonkin vain jotta
— Mä pruukaan kurvipaikoos lisätä kaasua, — vaikka se kyllä kaasutti ja Havela olis joutunu maksamhan mun hautaukseni, kun takas mua tänne.
Hyvin siinä kuiteskin mentihin. Alhaalla laaksos oli mitä ihanin kesäpäivä, mutta vuorille noustes rupes sataa räpistelemähän, kun ajettihin sumuhun ja pilveen, jottei maata enää näkynykkiä. Ilma käyy koliaksi ja hetken päästä tuli räntää ja sitte kauniina valkoosia lumihiutalehia ja lunta maas, toisin paikoon oikee paksultakin. Tiet rupes olohon jäätikköösiä, päällä nuoskiaa lunta niin ett' ajaja sai pitää tarkasti kieltä keskellä suuta, kun pyörät pakkas luistelemhan.
Oli huhtikuun huonoon aika sielä ylhäällä. Luntakin niin paljo turistihotellin erustalla ja jättilääspuiren ympärillä, jokk' oli virstan pääs majasta, jotta vahtimestarit sanoovat, ett' on satanu niin paljo lunta, jottei sinne jaksa rämpiäkään. Mutta mä tykkäsin jotta kun Vaasasta asti on lähteny kattomhan, niin perille asti mennähän niin kun mentihinkin, lumes trompien, hien se otti, mutta kyllä kans vaivan maksoo.
Niitä Kalifornian jättilääspuita on kahta laija, vaikka samaa sukua nimeltä sekvoija, eikä niitä kasva mihnää mualla mailmas.
»Sequoia sempervirens» on se, jota sanotaan varsinaasesti punapuuksi. Se kasvaa Kalifornian merenrantavuoristoos ja on mailman korkeinta puuta; pisin yli 100 metriä. Se toinen laji »Sequoia gigantea», jättiläisvanhukset on n. 5 000 v. vanhoja, n. 75 m korkeita mutta vahvempia, n. 12 metriä paksuin läpimitaltansa, punapuut vain 6 metriä. Nuo jättivanhukset, jokka on maailman vanhimpia eläviä puita, ovat torella kummia kattella. Niis on 12 tuumaa paksu kuorikin, niin ettei ne oo voinu vuosituhansien aikana riehuneis mettäpaloos palakkaan. Ne on punaruskian färisiä havuneulapuita, samankaltaasia suoria, riukeeta puita kun meirän männyt, mutta suuria ja paksuja kuin taivahan pilarit elikkä vesitorni. Sielä ylhäällä, n'otta niskansa taittaa kun koittaa varpahillansa kattella, on ikivehriä latvustupsu. Nämä jättilääspuut näyttää niin kun puolelta pituuttansa sieltä ylhäältä myrskyis katkenneilta ja siihen kohtaan on se vehriä latvustukku kasvanu. Muutoon oksatoonta suoraa pötkyä vain.
Makas sielä kaatunehenakin tuollaanen jättilääspuu, jonka eres ihminen tuntoo ittensä jonkillaaseksi pieneksi kurkooseksi, kun ei pääse yli eikä ympäri. Yhrestä paikkaa olikin sahattu parin sylen pölkky pois, n'otta tie meni läpitte. Ja siitä pölkystä, joka makas laineellansa maas jonkin matkaa siitä, oli tehty — käymälä, miehille ja naisille eri päistä.
Ei oo mikään kumma, että tuollaasen puun tyven läpi voirahan puhkaasta autotie. — »Kenraali Sherman» on nimenä maailman suurimmalla elävällä puulla. Sattui siinä tuuli purottamhan jalkojeni ethen lumehen ison kauniin neulastupsun sieltä ylhäältä. Se oli vihanta ja vihriä, hyvän tuoksuunenkin. Otin sen muistoksi Suomeen.
Mutta sillä matkalla näytettiin mulle Kingsburgis, Reedleystä vähä matkaa, vielä mailman suurin kummi- eli eukalyptuspuu, jonka v. 1889 oli istuttanu maallensa mr J.C. McCublin. Puu kasvupaikkoonensa on ikuiseksi rauhootettu. Se istutettiin 49-vuotiaana, oli silloon siis 100 vuotias ja 131 jalkaa korkia ja 11 jalkaa 8 tuumaa halkaisija.
Ehtoosta ja kahresta aamusta tuli sitte kolmas päivä ja lähtö viimmeeselle etapille Lännes, sinne elokuvaenkelien maahan, Halivuutiin ja Los Angelekseen. Niemet ajoo asemalle, hopianhohtoone Daylight, streamlinejuna, porhalti asemalle, missis Niemi tukkii puolen hehron pussin rusinoota mun kainalohoni, ja niin juna taas lähti.
Suomalaisten rusinamailta on yli 200 mailia sinne kuuluhun Los Angelekseen miljoonakaupunkikin, johna se elokuvaenkelien Hollywood (halivud), filmikaupunki on. »Saitsii-ing» eli näköalajunasta, jonka ikkunat on paksua, kirkasta klasia ja piretään vielä puhtahanakin, näköö laajalti molemmin puolin korkeita palmuja, kukkivia herelmäpuita, kumpuilevaa maastoa, valkeiksi rapattuja matalia espanjalaistyylisiä asuinrakennuksia kukkaterassien ja köynnöskasvien peitos, häikäisevän kirkkahan auringon alla, taustana taivaanrannalla lumihuippuusia vuoristoja. Ei pilvenlonkaakaan näkyny taivahalla. Asemilla maleksi joutilaita neekereitä ja mustia kakaroota juoksenteli rauska paitaklittu päällä. Ilma leyhyy kesän lämmintä, naisill' on heliänkirkkaita färiä yllään, leveitä kukkakoristeisia hattuja pääs ja tietysti kovasti punaaseksi tuhritut truutut.
Päivä kallistuu jo iltahan, kun lähestytään »Lossia». Kaupunkimaista asutusta on molemmin puolin, mutta aina vain mennähän: Burbank, Glendale ym. on suuria asemia ja eri kaupunkeja — mutt' on nyt jo sitä Los Angelesia, jok' on yhtä kaupunkirykelmää, kiinni toisisnansa. Los Angeleksen muorostaa, muistaakseni, lähes 30 eri kaupunkia 30—40 mailin alueella. Kaiken keskuksena varsinaane Los Angeleksen kaupunki. Sen ympärillä oli kaikki katolisen piplianhistorian pyhimykset elikkä niiren kaupungit Santta Monica, Barbara, Paula, Anna ym. Los Angeleksen suunnattoman suuren kylpyrannan nimi on Long Beach ja varsinaasen sataman nimenä Pyhä Pietari (San Pedro). Niin laajaa ja hajanaista kaupunkia kuin Los Angeles en tierä toista. Se on melkeinpä kuin Vaasan ja Seinäjoen välimaat, Jurvaa ja Vöörin Anttuspakkaa myöre, Santa Monicasta Pomonaan — mutta toisen näkööstä: vihreitä kukkuloota, ihania laaksoja, huvila-asutusta, appelsiini-, sitruuna- ym. mettiä. Rikkaitten paratiisia, loistolinnoja, kukkaistarhoja ja puistoja on Pasadenan kaupunki täynnä.
Pari tuntia kesti ajaa vielä, ennenkun tultihin perille Los Angeleksen pääasemalle. Klo 7 aikaan oli jo pimiää, niin että kaupungin valot paloi ja sateenkaaren reklaamitulet kirjavina loisti. Valtava ja upia oli asemarakennus, jonka tunnelista selvittyä asema-aukialle tunsi tulleensa torella etelän maille, palmupuiren ja eksoottisen kukkaloiston keskelle. Siin' oli mahtava puisto ja vastapäätä loistohotelli »Ambassadör» rahamiesten asua.
Oli sellaane kuhina, ihmisten ja täksiautojen vilske, että niistin lujaa noukkaani, jotta mihkäs mä tästä pussiineni nyt oikee lähren, kun en ollu kenenkään kans tulostani sopinu enkä ilmoottanu.
Otin lopuksi taksiauton ja sanoon jotta: aja pliis, keskikaupungille pikkuusehen mutta siistihin hotellihin.
No ei se ny mikiä häävi ollu, mutta mukhinmenevä. Sitte lährin kattelemahan kaupunkia iltavilinäs ja syömähän.
Lossis on monia erikoislaatuusia kaffiloota ja ruokapaikkoja, joilla koitethan vetää syöpälääsiä ja turisteja. Mäkin löyrin sellaasen, joka oli tehty satuluolaksi ikäänkuin kallio-onkaloota, vuorenkylkiä, ja terassia paksujen kaarnapäällisten tukkipuiren välis. Hämärä valaistus, hiljaanen musiikki, avotakkoja, jois paloi halkoja muka, vaikka sähkövalo ja tuuletin pani punaiset paperitulenlieskat lepattamahan. — Hyvä ruoka ja kaffi sielä oli, »self-sörvis» (ittepalvelu) että itte sai kukin tiskiltä valita ja hakia, kassaneiti sitte tiskin pääs vai kattoo prikalle ja räknäs mitä maksaa. Ei juomarahoja.
Amerikkalaanen kahvi- ja jäätelöbaari on suurkaupungin vilinäs ja kiirehes erinomaane puoli. Se on vain pieni, noin 10:lle hengelle tiskin ääres korkiat istumapukit. Valkoosta marmoria seinät, kiiltävän puhrasta, ja tiskin takana nätti flikka. Saa aina heti minkälaasta kaffia, suklaata, maitua tai mehua haluaa. Ja samoon erilaista jäätelöä suuren kupin, ja siihen mitä marjahillua tai »kräämiä» kukin puakotteloo. Ja kaffin kans lämpökaapista senseittemän sorttisia omena-, sitruuna-, rusinakeksiä, »kukeksia» (pikkuleipää) ja »leivonnaasia» (sitä sanaa ei taas Amerikan suomalaaset ymmärrä). — Ja erilaisia voileipiä jos huvittaa. Lisäksi iloista juttua ja suloisia silmäyksiä, että tulla vastakin. Se kuuluu ammattiin, sielä on kaikki tarjoilijaneitoset aina iloosia, nopeita ja ystävällisiä: pisnes pisnes, elikkä vek.
Los Angeles ei oo suinkaan vain huvittelukaupunki, vaikka siitä puolesta suurta melua piretähänkin. Se on etelä-Kalifomian suurin kauppa- ja teollisuuskaupunki. Lisäksi se on Amerikan Tyynenmerensotalaivaston suuri tukikohta. Ja kuten sanottu, sinne Höllywoodiin on keskittyny Amerikan ja koko maailman suurin elokuvateollisuus, jolla Amerikka imöö rahaa kautta koko maapallon kun pesusieni. Se on suurta hommaa! Mitä meiltäkin mahtaa mennä?
Oli sovittu, että kun tuun, ottaasin yhteyren Los Angeleksen ev.luth. seurakunnan pastori Joensuun kans, jok' on arvoltansa majuri. Hän on maas syntyny ja näiren sotien aikana palvellu US:n armeijas sotapappina. — Aamulla sitte, lauantaina 10.4.48 tartuun telefoonikin, jaa. Ne on Amerikas Aatamin aikuusia ja hassuja, niin erinomaanen maa kun se Amerikka muutoon onki. Sopii joskus perätä amerikkalaasis elokuvis minkälaasia mööpeleitä ne on. Ne seisoo joko pöyrällä tai on kaappi seinäs kiinni ja siitä törröttää tratti, johka puhutahan. Kuulotorvi on nuoras ja pannahan sitte eriksensä korvahan. Mutta siihen trattihin pitää puhua! Mua aina nauratti, kun soitin niiren hassulla väkkärällä. Meillähän Suomeskin on paljo paremmat vehkehet.
No, mä soitin sitte sinne Joensuun pappilahan eclessi-äänellä jotta
— Onko se ny sielä?
Niin sieltä vastas iloone naisen ääni jotta:
— Joo...
Sanoon jotta
Tämä on ny se Suomesta tullu Jaakkoo, saisko herra pastoria puhutella?
Niin sieltä sanottihin jotta:
— Ei! — Hyvää päivää vain, Jaakkoo-maisteri, ja tervetulua tänne meirän enkelien kaupunkihin.
— Anteeksi, mä koitin sanua. — Onko se ehkä itte missis pastuuska?
— Ei, minä täälä vai. Mihnä sä Jaakkoo täälä nyt oot, mä tuun hakhon meille...
Mun meni silmät ristihin, mutta sanoon kumminkin jotta
— Mä asun täälä hotellis, mutta kukas sä oikee oot, kun en mä tuu sun päälles...
Se nauraa pryyskytti vain ja huuti jotta
— Oo ny sielä vai, kylläs näjet kun mä tuun.
Siinä mä seisoon ja jäin imehtelemhän suu auki kun Aapiskirjan kukkoo jotta: kuka jee sieltä nyt mahtaa tulla.
Pian knoputettihinkin ovhen, sisälle astuu pulska pariskunta ja missis kysyy silmät loistaan jotta:
— Tunnekko Jaakkoo?
Mä kattoon ja hiaroon silmiäni jotta
— En.
No sitä mä ajattelinkin, se sanoo ja veti käsilaukustansa suuren valokuvan jotta:
— Katto tuota! Otin sen joukkohoni juuri sitä varte.
Kattoon ja tunnin sitte heti, jotta se oli Kristiinankaupungin yhtees koulun viirennen luokan kuva, johna mulla — herra koulumaisterilla — oli pienet sievät viikset. En muistanu ennen nähnehenikää sitä kuvaa, kun nyt vasta täälä Tyynenmeren rannalla. Mä kattelin:
— Syreenin Otto, Thyra, Koskela, Lempi — soon kuollu, Rantalan Iivari...
— Mihnäs m'oon siinä? se kysyy.
— En mä muista enää...
— No m'oon tuos! — Saimi!
— Tuo pikkuunen kräveli! Nyt mä muistan, s'oon Kuuselan Saimi. No, jopa s'oot kasvanu ja pullistunu! S'olit pikkuunen, laiha, takkuunen flikka ja nyt tuollaanen mamma tullu, ja höyhenet pääs, imehtelin mä.
— Täs on Väinö, mun mieheni, mister Jaakkola. — Ja nyt lährethän meille! Ota Väinö kapsäkit!
Mä koitin panna vastahan, jotta m'oon maksanu jo etukäthen kahren päivän hyyryn, muttei se auttanu. Väinön kaara orotti ulkona ja niin mua viethin.
Ajettihin pitkät matkat jonnekin toiselle puolelle kaupunkia. Lossis ei jalkamies pärjää ollenkaa, siel' on niin pitkät matkat. Junia ja katuvaunuja on, mutta niitä kulkoo nii vähä ja harvoon niin ku junia Vaasasta Seinäjoelle ja pussia Jurvahan, n'ottei oo aikaa orottaa. Sitä varte onkin melkee jokaasella oma auto, toisilla huushollis kakskin kaaraa.
— Jaa, mutta poikethan täs välillä pastori Halmeen luona, se on innokas Suomen-mies ja se sanoo, jotta pitää tulla heille kans käymähän.
Ajettihin levjää autotietä puiston laitaa, korkeeta palmuja molemmin puolin ja pysähryttihin suuren komjan huvilarakennuksen eteen, jonne johti mahtavat kiviportahat.
— Mikäs Kroisus täs asuu? mä kysyyn.
— Täm on erään köyhtyneen venälääsen suuriruhtinaan rakennuttama palatsi, pastori Halme osti sen. Sill' on vai pikkuunen seurakunta ja huono palkka, mutta pastori Halme on tarmokas liikemies. Teki hyvän kaupan. Täs on paljo huonehia, joita se vuokraa.
Isäntäväki tuli avosylin portahilla vastaan ja iloosella karjalaasemännällä oli kärenkääntees kaunis kaffipöytä valmiina. — Suomen asioota kovin kyseltiin ja varsinkin Viipurista, sillä pastori Halme on viipurilaisia ja ollu vapaussoras kenraali Sihvon lähettipoikana. Isänmaan kohtaloita on hän huolellisesti aina seurannu ja luottaa siihen, että uusi aamu vielä kerran koittaa. Suomen avustusta on Los Angeleksestakin pantu paljo tulemaan. Sitä on molemmat suomalaaset seurakunnat pappiensa johrolla yhteestoimin johtaneet.
Touhukas Saimi meni telefooniin ja mä kuulin, kun se soitti jollekkin ystävällensä jotta:
— Onko se Hessa? — Kuule, nyt se Jaakkoo on tullu! Me oomma täälä Halmeella, mutta lähremmä kohta kotia. Tuu joutua meille! — Voit jäärä yöksi, kyllä Väinö tua huomenna takaasi.
Selvis sitte sekin, että Saimi oli sattunu käymähän pastori Joensuulla juuri silloon, kun mä satuun soittamhan sinne, ja se oli heti järjestäny asiat niin, jotta mun puhetilaasuuttani lykättihin viikolla. Ja että hän ottaa mun hoitohonsa ja sillä hyvä.
Ja niin jatkettihin matkaa heille. — Niill' olikin uusi neljän huoneen ja keittiön sievä oma haussi ja kaunis puutarha, johna kasvoo monellaasia herelmäpuita ja koristekasvia. Puutarhanhoito kun on niin isännän kuin emännän hobby eli mieliharrastus.
— Täälä on sulle Jaakkoo oma huonehes, viisas Saimi.— Saat olla kun kotonas. Ota ny esti kylpy ja mee sitte vähä huilaamahan sillä aikaa kun mä laitan päivällisen. — Mistä juomasta sä tykkäät? Me oomma Väinön kans aivan raittihia, mutta kyllä mä hajen, jos tahrot jotakin, touhus Saimi.
— Jos on sitä greipfruut-juuista, niin siitä mä tykkään, se on poikaa...
Jaakkolat on lapsettomia, misteri hyvinpalkattu metalliteknikko, n'otta Saimi on kotona vain, passaa rakasta Väinöänsä ja pitää kotinsa nättinä kun nukkekaappi. Kun molemmat vielä on kukkahulluja ja vapaa-aikansa viettävät puutarhas, niin kelpas mun sielä istua heirän kukkakorinsa keskellä. Eikä Saimi tienny mitä herkkuja ja ihanuuksia hän olis entiselle opettajallensa syöttäny. Saimi on isänkorista periny uskonnollisen pohjan, mutt' on iloinen ja puhelias ku sirkku, jotta Väinö sanookin, että Saimaa pitää pitää käsistä kiinni, muutoon hän ei saa suunvoorua ollenkaan.
Sitte tulikin missis, joll' oli minkkiä kaulas, vaikk' oli kyllä lämmintä. Löi kättä oikee olaan takaa niin kun pikkuflikat pruukaa, kun ne oikee taitaa, niijas ja sanoo jotta:
— Päivää! ja tervyysiä Vaasasta, Ylistarosta, Arvolta ja äireeltä Tamperehelta! Mä kerkesin Suomesta takaasi vähä ennen ku sä tänne.
Niin, se olikin Penttilän Hellä! — Ajomiehenkarulta Vaasasta ja Ylistaron kirkonsillan pakarista! Järvisen Jalmarin leski. — Jalmarihan oli masöörinkurssin käyny Suomes, muutti sitte Amerikkahan ja piti monta vuotta hieromalaitosta esti New Yorkis, sitte Los Angelekses. Siinä ohella kehittyi Hellästäki naismasööri, joka nyt toimii elokuvatähtien kauneussalongis niiren pullien pyörittäjänä, että ne pysyys kaunihina eikä lihoosi.
Siitä sitä sitte juttua piisas puolehen yöhön. Ne tähtiraukat on aina näliis, herelmiä ja mitä vähä jotakin linnunsiemeniä syövät. Riitelöövät ja ovat kathellisia toisillensa. — Jalmari on kuollu näiren sotien aikana. Häneltä jäi yks poika, Jussi, ylioppilas, joka opiskeloo San Fransiscon yliopistossa. Se oli sotien aikana US:n armeijas Etelä-Saksas.
Mrs Helen Jarvis (se Hessa) asuu toisella puolella kaupunkia, lähempänä Hollywoodia mister Hooverin taloos. Mr Hoover on taas oikiastansa Huovari Vähänkyröön Perkiönkylästä. Sill' on nätti taloo, se »ränttää ruumia», pitää saunalaitosta ja voi hyvin kun toiset hikuaa.
Mrs Palmer, hieno varakas suomalaanen rouva, joll' on kaunis taiteellinen koti on vaatinu meitä ehrottomasti jonakin iltana hänen luokseen päivällisille, ilmootti Hessa, — mutta esti meille!
On ihana herätä kauniina aurinkoosena sunnuntai-aamuna kukkien tuoksuun avoimen ikkunan takaa, tuntia suloosta kaffinhajua ruokasalista, haukotella, kismitellä sainehesti ja kuulla suomeksi jotta: kaffi on valmista» — n'ottei hetkehen aikahan hoksaakkaa että mähän oon nyt Kalifornias! — On se toista herätä hotellihuonehes vierahalla maalla, painaa knappia ja kattua konkkanokka-waiteria, palvelijaa, joka kumartaen kysyy jotta: pliis mister?
Mun pitis tavata joitakin amerikkalaastunehia sukulaasia toisella puolella kaupunkia, Glendales ja Hollywoodis. Väinö lähti ajamahan ja samalla näyttämhän kaupunkia. Kaupunkia on, niinkun sanottu, kymmeniä mailia meni mihkä meni. Vain itte keskikaupunki sielä Lossis on korkiaa »pilvenpiirtäjää», sanomma me suomalaaset, mutta amerikkalaaset sanoo (skyscraper-skaiskreiperi) pilven-kraapija-rakennuksia. Muuten on se avaraa huvilakaupunkia palmuesplanaatien ja puistojen keskellä. Vain jokin korkiampi rakennus sielä täälä, tavallisesti jokin elokuvateatteri.
Ajettihin sinne Hollywoodiin kaupunkiin eikä se ollu itte kaupunki paljo sen kummempi kun ne muukkaa. Se vai, että sen lairalla on korkeitten hyvin hoirettujen metsäisten kumpujen keskellä laaksos niin kun paran pohjalla kai maailman suurin ulkoilmanäyttämö, jonka puoliympyrään rakennettuun katsomoon mahtuu ehkä satatuhatta ihmistä. Sitä käytetään näytelmiin ja suuriin soittojuhliin. Toisella mäenrinteellä näytetään vuosittaan saksalaisen Oberammergaun-mallinen Kristuksen kärsimysnäytelmä. Likellä siinä on jonkin amerikkalaasen runnaama suuri kiinalaisteatteri. Ajotiet ja istutukset on Hollywoodis kerrassa suuremmoiset. Itte Hollywoodin varsinaases kaupungis on useita eri filmikomppaniaan suuria ja hienon-hienoja, oikee »eksklusiiviä» elokuva- eli »muuvi»-teatteria, jois mahrollisimman suurella reklaamilla, ilotulituksilla ja samppanjalla aina jonkin uuren filmin »ensi-iltaa» juhlitaan, kirjootethan, kehutaan ja mainostethan suurella melulla mailmalle lähetettäväksi. Sitte on tietysti Höllywoodis joitakin myös mailman hienoimpia taiteilijaravintoloota, jois »tähret» käy istumas ja näyttelemäs ittiänsä — pisnes ja mainosta sekin, kuuluu kai kontrahtiin — että turistit ja muut hupsut saa käyrä niitä kattomas ja ihaalemas.
Hollywood on siis vain teatterikaupunki, kuvat tehrään »plänteis» (tehtahis eli studiois) muualla siinä lähiympäristös. — Jaa, sielä Amerikois on myös »auto-elokuvateattereitakin» ulkona paljahan taivallan alla. Kun sielä illat on pimiät, niin jonnekkin ulkopuolella kaupungin kauniiseen paikkaan on rakennettu lauroosta leviä ja korkia valkoone seinä taustanäyttämöksi pimiää taivasta vasten. Sinne ajaa ihmiset iltasin kaaroilla kattomaan, istuen vain autoissansa. Vahtimestarit kulkoo nyppimäs tikettimaksun.
Mennähän sitte huomenna kattomhan Amerikan suurinta filmitehrasta.
Sattui niin hyvin, että sen frouvan serkku, jonka luona ma asun arkkitehti John Beckman, maas syntyny, on Amerikan suurimman filmikomppanian Warner Brossin palvelukses ollu jo vuosia työskennellen sen taiteellisen suunnitteluosaston yhtenä arkkitehtinä, joita on toistakymmentä. — En muista, kuinka monen kymmenen hehtaarin suuruunen sen tehtaan alue on, mutta n. 100 m:n pituusia, parinkymmenen korkuisia ja leveitä studio- elikkä proosallisesti sanojen tehrashallia sielä on 25 kpl, lisäksi hallintorakennuksia, varastomakasiinia ja laaja kulissikaupunginosa, niin suuren suljetun aitauksen ympäröimänä, että näytöshalleis ajoovat aputyölääset polkupyörillä ja rakennusten välis herrat autoolla. Sisäänpääsy filmitehtaasehen on sivullisilta kiven takana. Poliiseja vartioi ulkona ja portilla on omille työlääsillekki tarkka kontrolli, ettei pääse kilpaalevien yhtiöören urkkijat näkemään mitää eikä niiren niksiä varastamaan.
Itte filmaus on niin »pyhä», tarkka ja salaanen toimitus, että sinne ei päästetä syrjästä silmää ollenkaan hengittelemään. Mutta »mister Joni» oli hankkinu itte päätirehtööriltä mulle erityysen passin ja luvan, jotta pääsin kaikkia kattelemaan. — Oon ennen kattellu Saksas Ufa-yhtiön hommat, mutta kyllä nämä Amerikan laitokset, kamppeet ja vehkeet on paljo suuremmat, suunnittelut, työtavat ja valokuvaus vieläki tutkitumpaa ja perusteellista. Taiteellisen suunnittelun puolella on satapäinen ammattimiesten kaarti ja niillä on käytettävis esim, sellaanen maailman tairekirjallisuuren ja historiakin-kirjasto, että se vie oman rakennuksen johtajineen ja apulaasineen. Parikymmentä dekoraativiarkitehtia tutkii, suunnitteloo ja rakentaa pienoismallit näyttämökulisseiksi. Kuvanveistäjät ja tairemaalarit tekevät ja jäljentävät mitä vain tarvitaan. Suunnattoman suuris makasiiniis on mitä tavaraa ja tyyliä tahansa eri maista ja aikakausilta. Huonekaluvarastos oli pöytää, sänkyä, tuolia ja kaappia niin monellaasta tyyliä ja venkkuraa Tibetistä, Ekyptistä, Roomasta, Franskan Lutviikien ajalta ym. aina Suomen Aaltohon asti, jotten luule enää kenenkää nikkarismiehen pystyvän erimoosta kränkkyä ulosfunteeraamahan. Sielä oli tieteellisesti perehtyneitten ammattimiesten hoiros eri varastorakennuksis kaikkien kansojen ja aikojen vaatetus, ase-, lamppu-, astia-, matto-, pelivärkki-, ajokalu- ym. tavara. — Ja, jot' ei ollu, se laitettihin paikalla. Niytösautojaki oli yhtiöllä 200! Ja kaikenmallisia lentokoneita. Nikkarit sahas ja naulas, metallimiehet takoi ja väänteli rautoja, maalarit maalas ja ruiskuulla pruuttasivat, kipsi- ja sementtimiehet fläiskivät kauhalla rapaa — fervet opus, sanottihin Latinan kirjas.
Ulkosalla oli laaja kulissikaupunki. Oli suurkaupungin monenkerroksista tiiliseinää, alakerras maitopuoria, croseri-parturi ja drugstooria, lääkärin nimikilpi toisehen kerroksehen ja jokin klasinpoka auki, josta karteeki roikkuu. On kulissipuiren keskellä vanhan herraskartanon julkisivu. Oli satamalaituri, sen ääres osa valtamerilaivan keskilaitaa ja laskuportaat — kaikki lauroosta, paffista ja säkkikankaasta! Ja oli sielä valtamerikin: suuri vesiallas ja sielä seilas suuri sotalaiva täyres tykistös — toista metriä pitkä peltistä hyvin tehty ja maalattu »sotalaiva». Myrsky »merellä» saarahan käyntihin, kun aitahan kourupeltistä pohjaa sähköllä täristethän. Kameelia ja elefanttia saa elääntarhasta hyyrätä. — Fuskua kaikki niin kun täs mailmas ihmisekki.
Warner Brossin valmistamos työskenteli kolme eri filmauskomppaniaa, taiteellisina ohjaajina jotkin kuuluusuuret, Curtis, Sherman ja mithän olivat, joilla oli juuri menos kullakin oma filminsä. Ne työskentelöö yhtiös, ohjaaja, »tähret» ja apulaaset urakka-, prosentti- ja tiima kaupalla.
Mä kattelin suuren historiallisen näytelmän Don Juanin filmausta. Kai se tuloo vuoren päästä Suomehenki. Keskiaikaasia espanjalaasia komeeta ja ylpeetä aatelismiehiä pitseineen ja pitkine miekkooneen sielä saapasteli kulissien välis, korjas kittinenäänsä, joi pullosta coco-colaa ja hikos. Jokin komeetta eli oikee pyrstötähti, Viveka Lindforssi, juosta plusuutti pönkkähamehet korkialla huilaamahan pukukoppihinsa.
Kun filmi tehrähän, niin siin' on esti toiset näyttelijät eli koekaniinit, joilla tutkitahan asennot, liikkehet, ilmehet ja valosuhtehet. Se on niin tarkkaa hommaa, että mittanauhalla sentillensä määrätähän vartalon, käsien, jalkaan ja pään asento. Valomittarilla arvostellahan vaatteitten ja naaman, yksinpä nenän varjonkin voimakkuus.
Kattelin kauan kans »tähreksi» joskus haaveilevaa flikkaparkaa, jolla valmistettihin jotakin pientä kohtausta Vivekalle. Sitä tällättihin, jenkattihin, päätä nenästä sortteeraamalla sen seittemähän laihin, ja taas kamera fyrräs. Ei tullu hyvä. Otettihin toisehen laihin. Tuntikaupalla piti sen flikkaparaan siinä suloosesti hymyyllä monien valonheittäjään silmiä särkeväs kirkkaures ja kuumuures. Viimmee sai ohjaaja sitte haluamansa asennon ja nenävinkkelin, kärenliikkeet ja hymyn. Sen pitis esti hymyyllä, kun »sankari», jokin Errol Flynn tuloo, sitte ottaa kaulasta ja tipahuttaa kyynelehet.
Siin' on parikolmekymmentä konemiestä, kameraa ja valoja hoitamas, firinä ja sihinä, merkinanto, hautausmaan hiljaasuus — paussi, jolla aikaa yks mies juoksoo pienen sormipruutan kans sen flikan tyä, suihkauttaa sitruunavettä sen silmihin, — ja sitte taas kamera käy. — Ne kyynelehet kattokaas, piti saara tulemahan.
Niistä koekaniinista esti otetut parhaat filmit vierähän sitten »tährille» tutkittaviksi, opetethan ja neuvothan kun kissinpoikaa, kuinka niiren pitää näytellä, olla ja tehrä mallin mukahan. Niin että ohjaaja se on, joka elokuvan teköö eikä näyttelijä.
Kun puolen päivää sielä kierteli ja kätteli, niin vattakin jo naukaasi, että eikhän lähretä?
Suku oli järjestäny illaksi joukkosyönnin fiinihin elokuvamailman »Tick-Tack» (kello)-ravintolahan, johk' oli sellainen trafiikki, jottei tilatun pöyränkään väki tahtonu sisälle mahtua.
Seuraavana päivänä lähti toinen serkku, insnööri mr Walter Berry (Pernu), (»sheet metal»-) levyteospajan omistaja näyttämhän mulle appelsiinimettiä ja komeita autotietä. Syötihin esti »auto-ravintolas». Se on sellanen Amerikan laitos, että ajetaan vain suuren pyöriän ravintolan äärehen, töryytethän torvia, niin tarjoolijat juoksoo häntä oikoosna kysymähän, mitä sais luvan olla, ja tuota pikaa tuora hyppööttää prikalla piffit ja vellit nenän ethen autohon. Tarjottimis on jalaat ja koukut, jotta ne sopii pistää pikkupöytinä vaikka ovehen kiinni. Se on sitä horioppia se! Ei muuta kun heittää lantit prikalle, pyyhkäästä ja painaa kaasua.
Siitä m'oon mr Berrylle elämäni kiitollinen, että se vei mun Huntington puistoon ja museoon. Se on vuoren rinteellä sanotun miljunäärivainajan mahtava herraskartano, taulu- ja kirjakokoelma, jonka se on lahjoottanu kansalle museona säilytettäväksi. Puisto jo sinään on harvinaisine puineen ja kukkaistutuksineen nähtävyys, samoon suuri englantilais-amerikkalaane taulukokoelma, mutta mulle oli kirjasto niin makiaa mannaa, että seuralaaseni jo pahasti kyllästyi, kun olin yhä nenä kiinni sen kirjaharvinaisuuksis eikä poislähröstä tahtonu tulla mitään.
Sielä on kauniita pergamentteja jo ennen 1000-lukua, Gutenbergin ensimmäänen Raamattu, tuuman kokoisia, mailman pienimpiä taiteellisiin nahkakansiin sirottuja kirjoja, 1500-luvun kirjapainotairon näytteitä. — Ja niistä sai ostaa muistoksi hyviä valokuvajäljennöksiä.
Ajettihin sitte vielä kymmeniä mailia oranssi-, lentoni-, piitshis-, herelmäpuuviljelyksiä kattelemas, mäkiä, kauniita huvilakaupunkeja — ja aurinko paistoo ja paahti jo niin Suomen miestä, että rupesin olohon aiva liekona.
— Eik' oo ihnaa? kysyy mr Walter.
— Min' oon niin jo Kalifornian kukkia, herelmiä, ihanuuksia ja päivänpaistetta kurkkua myöri täynnä, että muistuu mielehen suolaanen silakka ja rukhinen leipä, sanoon mä.
— Etkö halua jäärä tänne? Hulluhan sä oot, kun oot nyt kerran päässy sieltä puutteesta ja vaaravyöhykkeeltä.
— E-hei! Mä lähren Suomehen takaasi, sielä m'oon kotona. Sielä ei vielä jumalankiitos miesten tarvitte nousta aamulla akalle kaffia keittämhän ja — ja astioota tiskata...
Los Angelekses asuu paljo suomalaasia, ehkä viitisentuhatta. Viikon aikana jouruun heitä paljo tapaamaan. Amerikan suomalaisseutuja kiertää Suomen elokuvia näyttelemäs hra Ramo, Suomesta joku vuosi sitten siirtyny, Vaasaskin vaikuttanu reipas mies, joka Lossis näytteli tanskalaasella haalilla »Suomen suurkisoja» salin täyteiselle kiitolliselle yleisölle keräten samalla sievoisen kolehrin Amerikan suomalaasten olympiakeräyksehen Suomelle. Kotimaasta käyy lähettinä syksyllä sitä asiaa järjestämäs hra Palasmaa. Siinä tilaisuures tapasin mm. stipendiaatteina opiskelemaan tulleet Klaus ja Paul Snellmanit ja neiti Ritva Ristolaisen Helsingistä. He olivat esiintyneet sielä eri kansallisuuksien propakantafilmis. Lossis työskentelöö suomalaasia huomattaviskin asemis, kuten lääkäreinä, insinööreinä, hammaslääkäreinä ja kaupallisella alalla. Tapasin sielä ins. Taen ja vanhan tuttavani ins. Haarlan Vaasan Puuvillasta. Ja erään suomalaisen missiksen, joka työskentelöö Los Angeleksen suurimman päivälehren »Times'in» konttoris.
Hän tarjoutui järjestämään mulle tilaisuuren kattella tuan suurlehren toimitusta ja kirjapainohommaa, jota sitte kattelinkin kellarista kattoon asti. Erikoista oli painon puolella se, jotta rotaatiokonees ei tarvinnu pysäyttää konesta, kun paperirullaa vaihrettihin: uusi rulla näppärällä laitteella liimautui käynnis kiinni. Paperivarastos kehui faktori Suomen lehtirullia erityisesti siitä paremmiksi kun Ruottin, että meirän paperi on lujemmas päällykses, niin ettei paljoakaan rullan alusta mee hukkaan. Lehti ilmestyy neljänä painoksena päiväs; ensimmäinen painos jo erellisen päivän iltalehtenä! Sitä sitte karsitahan ja lisätähän kolmasti päiväs, niin että joka painokset yhteensä 410 000 kpl. voorokaures ja myirähän irtonumeroona melkeen kaikki. — Jouruun etusivun haastatteluksikin kuvan kans: aika protoiskan kirjoottivakki niin kun kymmenkunnas muuskin suures toiskielises lehres matkan varrella. Lehret oli kautta linjan hyvin ymmärtävääsiä ja myötämielisiä Suomia kohtaan.
— Joo, sopii kyllä, sanoon virkaveljille aina, kun ne pyyti lehtehen haastattelua. — Jos ette lisää mitää omasta päästä ja jos lupaatta, että kirjootatte nätisti Suomen puolesta. — Sen ne pitikin.
Erääs lehres reportteri, kettu silmäkulmas, pyyti suoraa vastausta kysymykseen: rakastaako ja luottaako Suomen kansa Neuvostoliittohon?
— Joo, täyrellisesti — niinkun te amerikkalaasekki! vastasin mä. — Ja se kirjootti niin.
Sanomalehristä puheen ollen: irtonumeroota myirähän sielä lehtikioskiista ja miehet karunkulmis, mutta mones paikas seisoo vain jonkin päivälehren teline karulla, siinä lehtiä ja alla peltitölkki, johka saa heittää lanttinsa. Jokkin juipit vaihtaavat välistä siinä senttinsä viirenkertaaseksi, mutta se ei merkitte mitään, pääasia on lehren levikki. Ilmootushinnat on Amerikas hyvin korkiat verrattuna Suomen oloohin. Ja ilmoottaminen on Amerikas kaiken pisneksen A ja O.
Mua kuttuttihin sielä synoodankirkon huhti- ja toukokuus syntyneitten naisten kahviaisiin, joita pannaan toimehen seurakunnan hyväksi. Ne on hyvin suosittuja suomalaasten yhteesiä kokoontumistilaasuuksia sielä israelin lasten korpivaellukses! Juorahan kaffia, syörähän akkaan lahjaksi tuomia keekiä ja seurustellahan, kun viikkojen ja kuukausien perästä taas nährähän toisensa, rookatahan ja saa puhua suamia oikiaan ihmisten kans. Kiitokseksi kestityksestä pistethän jonkillaane raha kirkon hyväksi omantunnonkuppihin. — Niis tapaa paljo väkiä. Mäkin tutustutin oululaasehen pappa-Kandeliinihin, joka vanhuuren päiviänsä viettää Kalifornian lämpymis. Hänellä on kolme poikaa, lääkäri, insinööri ja yks poijista runnaa suurta maito- ja poppiliikettä Ispemingis, Misikaanis. Hauska tuttavuus oli Rauman Jaakkoo Nivalasta, vanha mies ja eläkkeellä, joka sanoo, jotta hän ei elääsi enää päivääkään, jos ei sill' olisi Will Roggersin ja »sun juttukirjojas». Se olis tahtonu esittää sielä sen »Kun paapalta meni parta», mutta mä suhritin ja sanoon jottei täälä kirkos passaa. Se oli niin innostuksis ja puhuu, jotta mä en saanu juaruksi kaffia ollenkaan. Sairaanhoitajatar miss Rönkä koitti auttaa mua ja tukkia keekiä sen suuhun, mutta se puhuu vai. Mutta sitte tapahtui salaperäistä: tuli nuori reipas mies vanhan äitinsä kans tervehtimään mua. Nimiänsä eivät suostuneet sanomaan, muuta kun että he ovat vuosi sitten monien seikkailujen jälkeen päässeet pakenemaan Suomesta. Ja siitä ilosta se nuori mies tahtoi lahjoittaa mulle talismanin, pienen hopiaasen kaffilusikan, johna on kaiverrettuna latinalaanen sana »Felix».
Pastori Halmeen päivällisillä tutustutin mm. lääkäri Runoon, joka nauttii eläkettä Amerikan armeijasta. Hän on syntyny Norjan Hammerfestis, josta 2 vuoren ikääsenä isänsä kans, isä Ruonavaara, lähtöösin Suomen Kemistä, muutti Amerikkahan. Hän on sielä käyny koulunsa lääkäriksi, mutta puhuu purkista suomia ja on kova suomalaanen. — Hän kertoi, että hänen poikasna ollen, tuli Suomesta karkootettuna lääkäri Hagelstam asumaan suomalaasehen perheeseen, heirän naapuriksi, oppi sielä hyvin suomea puhumaan ja oli heirän perhetuttavansa. Se palas sitte takaasi Suomeen. Kun tri Runo sitten kans jo lääkärinä käyy isänsä kotipaikkoja ja sukulaasia kattomas Suomes, ja Helsingiskin, niin pistäytyi hän kolleegana vanhaa perhetuttavaa tervehtimäs ja puhuu suomia, kun hän ei ruottia osaakkaan. Niin tri Hagelstam ei ollu enää ymmärtävinänsä.
— Mutta silloon mä tulin ymmärtämähän Suomen ruottalaaset yli-ihmiset! — Amerikkahan säkin tulit suomalaasista elämähän, opettelit niiren kielen, mutta kun mä nyt tulin Suomes käymähän, niin sä puhut vain ruottia täälä, jota mä en ymmärrä. — Haukuun sen enkliskaksi silmät täythen — mahtaakohan sitäkään ymmärtää? — ja paiskasin oven kiinni — kertoi tri Runo.
Tohtori Runo on naimisis Amerikas kuuluusan ja Suomenkin musiikkimailmas hyvin tunnetun boheemitaiteilija »viulu-Paanasen» eronneen missiksen kans, välitön taiteilijaluonne hänkin, etevä pianisti, jok'on antanu Suomeskin konsertteja ja säestäny Amerikan kiertueilla meirän kuulusimpia laulajattaria niin kun Maikki Järnefeltiä ym. Monta hauskaa juttua siinä sai kuulla. — Hänen tyttärensä Tuulikki Paananen, joka kävi Suomeski ennen talvisotaa, toimii jossakin konttoris ja oli juuri menny naimisiin Turusta tullehen stipendiaatti Miettisen kans, joka opiskeloo Los Angeleksen yliopistos.
Suomen kunniakonsulina toimii sielä ja asuu Pasadenas valtioneuvos K.A. Paloheimo-vainajan, agronomipoika, jok'on tullu tänne jo 1922. Hän on naimisis toiskielisen missiksen kans ja on tehny laajoja puhujamatkoja ympäri Amerikkaa Suomen avun hyväksi. Suomes käyressään sotien jälkeen hän lahjootti maatilansa lähellä Helsinkiä Amerikan suomalaasten korkiakoululaasten, jokka haluaa tulla Suomeen opiskelemaan, asuntotaloksi. Varakas ja toimelias agronomi Paloheimo erustaa hyvin Suomia Kalifornias. — Tuli hänen kans puheeksi, että Suomesta käsin pitääs valtion avustuksella toimittaa eres kerran vuores amerikkalaismallinen loisto-magasinejulkaasu englannin kielellä esittelemään sanoin ja kuvin Suomea, tarkootuksella herättää mielenkiintoa ja harrastusta nopiasti amerikkalaistuvis ensipolven suamalaasis. Ja muutenkin jatkuvasti Suomen mainostuksena toiskielisille ja matkailupropagandana.
Amerikan suomalaaset ovat aivan hämmästyttävän suures määräs kouluttaneet lapsiansa, niin että niitä rupiaa olemahan jo varsin paljo huomattavis ja vaikutusvaltaasiskin asemis. Jos ja kun niis säilyis tieto ja rakkaus esi-isiensä kansallisuuteen ja maahan, niin ne voisivat, vaikkeivät enää suomen kieltä taitaisikaan, hyvinkin paljon vaikuttaa ja hyvää tehrä pienen Suomen puolesta.
Tuntui hyvältä, kun viimmeesen puhetilaasuuteni olin pitäny Los Angeleksen synoodan kirkos ja kun sai viimmeenkin lyörä suupellinsä kiinni. Kahreksan kuukautta olin yhteen painoon matkustanu, puhunu ja tavannu kymmeniätuhansia suomalaasia. Olin »kiertäny Kaliforniankin» niin kun lähtiessäni tulin seränpojille luvanneheksi ja helpootuksesta huokaasin.
Sai kääntää kokkansa takaasin itään päin, Chicagon kautta New Yorkiin, yli 3 000 mailia eli 5 000 kilometriä. — Mutta valittin eteläisen tien Salt Lake Cityn. (Sait Leik Sitin) sen mormoonien uskonlahkon ja kuulun suuren Suolajärven kautta läpi Nebraskan, Arizonan, Yutahin (Iutah) ja Wyomingin (Vaijoming) valtiooren.
Lähtiääsiksi aamulla 16.4.48 Saimi laittoo mulle hyvät mutta haikiat kaffit ja uskoo pari salaasuutta, jokka oli sen syrämmellä. Että hän on niin kovasti peljänny, ettei vai sattuusi mitään maanjäristyksiä sillä aikaa, kun m'oon heillä Los Angelekses, kun sielä pakkaa useen olemaan sellaasia pieniä maantäristyksiä, että taulut seiniltä tipahtaa. Ja että hän on vahrannu tarkasti, ettei vai mitään myrkyllisiä kurkoosia tuu huonehishi mua pistämhän. Ja että Järvisen Hessa oli yllyttäny häntä yöllä salaa varastamhan mun housuni ja prässäämähän ne, mutta ettei hän sittekkää ollu uskaltanu entisen opettajansa housuja varaastaa.
SALT LAKE CITY
Konsuli Paloheimo tuli sitte aamulla hakemaha mua komjalla kaarallansa asemalle, kantaa roikotti vielä mun kapsäkkiäni erellä, jottei mun tarvinnu muuta kun juasta puhkua peräs ongen vapa käres, sillä kiirusta piti, kun juna, uljas »Santa Fe», lähti klo 12, jok' oli tunnin erellä Kalifornian »Daylightista», kesäajasta eli Pacific-ajasta, joka se on 4 tuntia New Yorkin ajasta taas jäliis. N'otta mun kelloni oli aivan hullu.
Matka Lossista Jutahin Suolajärven kaupunkihin käy taas korkiaan vuoristojen yli ja läpi, suurten hiekka-erämaitten poikki, johna kasvaa niitä suuria, telefooni tolppaan korkuusia ja mataliakin, karvakengän mallisia piikkikaktuksia. Ne on torella kummallisen näköösiä pitkiä ja hoikkia, paksuja ja leveetä piikkisä puukäkkyröötä, mutta suuria ja kauniita erifärisiä kukkia ne kantaa. Ne on niitä aavojen hiekka-aavikkoerämaitten kasvikunnan kameelia, jokka kestää kuivuutta kuukausia, mutta ryyppäävät sitte, kun joskus saavat ja sataa, kerrakseen että piisaa. — Mullakin oli kerran kotona sellaanen kyynärän korkuunen piikkinen vanhapoikakaktus, kun Suomes purkis pruukatahan. Sekää ei tarvinnu muuta kun mitä vähä paperossin tumppia ja kaffinporoja joskus juurelle nakkasin. — Ja korjasti sekin vai joka vuosi kukkii ja suuren kukan lykkäski ku kissinhännän.
Mulla oli paljo junan klasista kattomista luonnonmuorostuksis Jutahin tulles, vaikka se väli niin vuorista ja hiekka-autiomaata yleensä onkin. Sielä näköö pitkin matkaa aivan ihmeellisiä rapakivimuorostumia. Juna ajaa syvis laaksois, useen kuivuneitten jokiuomien laitoja. Näköö sare-aijan tulvavesien kallion kupeisiin vuosituhansien aikoona uurtamia syviä uomia kuivillaan ja voi hyvin kuvitella, millä voimalla sareaikoona niitä myöten kohisoo kosket laaksonpohjajokeen. Tuulen piiskaama lentohiekka ja vesisatehet ovat aikojen kulues uurtanehet ja sorvannehet vuoriperän rapakallioohin aivan ihmeellisiä korkeita pyöreitä törmiä, pilareita, onkaloota, patoja ja syvennyksiä. Luonnontutkijoolle on tämä Amerikka ihmeellisyyksien maa.
Ajoon siinä Wyomingin valtios suomalaasille surullisen kuuluusan Hannah-kaivoksen ohi, jonka räjährykses nelisenkymmentä vuotta sitten surmansa sai satoja suomalaasiakin mainareita. Kyll' oli kolkko ja ikävän näköönen paikkakunta: paljasta kalliomaastua vain, jokin puskakräkkä kallion kolos.
Sielä Hannan kaivoksella on tapahtunu se mustan Isoontaloon Antin juttu, jota Amerikas kerrothan vieläki. Suomalaasten mainarien joukkohon oli niin suostunu ja mieltyny yks isoo friski neekeri, että se oli aina niiren joukos, asuukin samas suomalaases »poortitaloos», työskenteli härmälääsen työkaverina samas mainis, oli oppinu vuosien aikana niin täyrellisesti härmänkielen ja mielen, ettei toisista härmälääsistä eroottanu muuta kun naamasta ja färistä, muttei siitäkään mainis kun olivat yhtä mustia. Kun se oli yhtä hyvä juomahan ja tappelemahan, ja saluunas (kapakas) aina niiren kans jylläs, niin ne antoovat sille nimeksi Isoontaloon Antti, josta se kovasti tykkäs ja rupes ittekki sitä käyttämähän. — Yks Härmän Kustaa oli ruvennu sitte hommaamahan akkaansa sinne, kirjoottanu ja pannu tikettirahat, n'otta se olikin sitte tulos sinne. Sen pitis tulla sitte yhrellä junalla ja Kustaan mennä sitä asemalle vastahan, mutta kun sillä sattuu olemahan justhin työvooro, niin se pyyti sitä mustaa kaveriansa, Isoontaloon Anttia jotta:
— Mee sä, kun en mä ny pääse. Kyllähän sä sen näjet ja erootat. — Se on se Maija sellaane puolikuntaanen laihankälppä suomalaane akka, hilkku pääs ja juurikoppa käres...
No neekeri meni, juna tuli ja se Maija siinä. — Ja seisoo siinä asemalla kun taivahasta puronnu ja volkisteli ympärillensä sitä Kuustaata.
Neekeri arvas jotta tua se nyt on sen Kuustaan Maija, meni tykö ja sanoo jotta:
— No päivää nyt sitte Maija, no, sä tulit nyt ja osajit tänne perille asti... Annas ku mä otan tuon sun koppas, niin lährethän...
Maija kattoo ja kauhistuu, oli plyssähtää istuhallensa eikä saanu sanaa suusta.
— No eksä mua ny enää tunne, Kuustaata Filippulasta...
— Hertinjee! pillahti Maija itkuhun. — Ook'sä tullu nuan mustaksi täälä, etten mä enää tunnekkaa?
— No elä ny itkemhän siinä rupia, — mustaksihan täälä mainis tuloo, kun ei aina kerkiä silmiäkää pestä. Taitaa se vähä valjeta, kun kotia päästähän.
Ja niin Maija lähti syrän kurkus sen peräs kävelemhän. Oikee syräntä vihlaasi, kun se neekeri aina välihin kattua mulkaasi suloosesti sen Maijan päälle.
Kortteeripaikashan se sitte selvis, kun Kuustaakin pääsi työstä ja pesi silmänsä. — Siinä Hannan kaivosonnettomuures kerrothan sen neekeri Isoo-Antinkin saanehen surmansa.
Aamulla tultihin Salt Lake Citiin, sinne mormonien valtakunnan, Utahin valtion, pääkaupunkihin, john'on parisataa tuhatta asukasta, paljo muitakin kun »Viimmeisten päivien pyhiä» (Latter-day Saints) niin kun mormonit uskontoansa virallisesti nimittävät. Niitä on kakskolmasosaa valtion asukkaista, yhteensä Amerikas n. 1 miljoona. Vuonna 1947 viettivät mormonit tännetulonsa 100-vuotisjuhlaa. Mormonithan on kristittyjä, mutta niiren uskonlahkon perustaja Josef Smith ilmootti löytänehensä pyhän kirjan ilmoituksineen, jota ne seuraavat. Tämä uskovaasten joukko joutui synnyinsijoillaan jo aseellisihin tappeluihinkin, Vainojen alaasiksi toisten taholta, niin että ne päättivät vetäytyä pois pahasta maailmasta ja mennä kauas erämaahan asumahan. Ja niin lähtivätkin oikee aseellisena joukkona neliipyörääsis vankkureis ja pyssymiehet ratsuin. Heirän ensimmäänen komppaniansa, johna oli 143 miestä, 3 naista ja 2 lasta tuli kärkijoukkona taivallettuaan yli 1,000 mailia tietöntä erämaata tänne 4 500 jalkaa korkialle ylätasangolle, vuoristojen ympäröimään Suuren Suolajärven laaksoon, jonne asuttuivat asumaan. Maa oli autio ja tyhjä, saa sanoa, mitä vähä »punanahkoja» asusteli sielä. Mutta hyvän ja rikkahan maan ne löytivätki. Nyt se on yks Amerikan tuottoisimmista valtioosta. Siel' on suuri ja Amerikan ainoa »avo-pitti» kuparikaivos. Jutah tuottaa eniten hopiaa, kolmanneksi lyijyä, neljänneksi sinkkiä kaikista Amerikan valtioosta. Se on Amerikan mineraalirikkainta seutua, kokonaista 210 erilaasta mineraalia sieltä saarahan. Ja maanviljelys on yhtä tuottoosaa: viljaa, lihaa, villaa, sokeria, hunajaa se vuotaa.
Mormonit on ahkeraa ja kunniootettavaa väkiä. Niiren kaupunki, Salt Lake City (Suolajärven kaupunki) on kaunis ja kuuluusa puhtaurestansa. Suomalaasiakin sielä asuu ja kuuluu mormonikirkkoon. — On meillä Suomeskin, Pietarsaaren ympäristöllä ollu jo toistakymmentä vuotta pieni ruottalaanen mormoniseurakunta, ja viime vuonnahan perustettiin Suomeen laillistettu mormonikirkkokuntakin pääpaikkana Helsinki.
Amerikas on moniavioosuus lailla kielletty niin kun Suomeskin, niin että juttu mormonien moniavioisuuresta ei pirä paikkaansa paremmin kun muirenkaan kristittyjen.
Mormonien kaupunki on kuuluusa niiren kahresta ainutlaatuusesta puukirkosta: suuresta molemmis päis kolmitornisesta goottilaasmallisesta »Temppelistä» ja matalasta soikian muotoosesta »Tabernaakkelista», johka mahtuu 12 000 henkiä. Joka päivä klo 12 toimeenpannahan Tabernaakkelis suuri taiteellinen kirkkokonsertti. Sekakuorohon kuuluu n. 150 miestä ja naista, jotka kiiruhtavat työstään sinne ja vaihtavat kuoropuvut yllensä, miehet mustiin, naiset valkoisiin. Tabernaakkelin peräseinä on portaittain nouseva mahtava urkulehteri. Uruis istuu aina maailman kuuluusia urkutaiteilijoita. — Mahtoivat olla ne urut vähintään mailman moninkertaasimmat ja suurimmat, ainakin niistä lähti niin valtavat ja monivivahteeset äänet, etten sellaasta pelivärkkiä ja urkusinfoniiaa oo ennen kuullu. Samoon kuoron hengelliset laulut kaikuuvat mahtavina tuos valtavas salis. Nuo päivittääset juhlakonsertit on ilmaasia yleesölle, jota sielä käykin joka päivä sankasti. Konsertti kestää puolen tuntia ja ovet suljetaan siksi aikaa.
Kirkot ympäristöineen käsittää kokonaisen kaupungin korttelin, ja muorostaa kauniin puiston kukkaistutuksineen, suihkulähteineen ja muistopatsaineen. Siihen kuuluu myös mielenkiintoinen museo mormonikansan isien vaelluksesta, alkuperääsistä työkaluista, asunto-oloista, vaatetuksesta ym. ja painetut kirjanäytteet eri kielillä heirän uskostansa ovat nähtävinä.
Ajoon sitte n. 20 mailia kaupungista uloos kattomahan sitä Suurta Suolajärviä. Se on 2 300 neliömailia laaja, matalaa eikä sillä oo juoksua mihkää. Vesi on 20 % suolaasta, niin että se melkeen kannattaa ihmistä. Uimakausi ei ollu vielä alkanu, vaikka sielä jo nuoria miehiä ja naisia kelluskeliki. Enkä mä viittiny ittiäni vielä suolata. Järven rannat on aivan tasaasta maata, n'otta ojia myöten voiraan järvestä vettä juoksuttaa laajoohin hiekka-altaisiin. Aurinko haihruttaa veden ja pellolle jää lapiopisto valkoosta krouvia suolaa. N'otta sit'onkin sielä suuria valkoosia suolavuoria.
Kun sen Suuren Suolajärven poikki, kymmeniä mailia, sitte vielä tulla tryykööttää kauhiammoonen pasiseerijuna, niin oli siinäkin näkemistä.
Sitte taas aamulla varahin junahan ja Chicagoa kohti. Voorokausi siinäkin meni. Etelän juna oli myöhäs —saat'ei ne pitkänmatkan junat Amerikaskaa niin minuutillensa kulje — nott'oli tuhannemmoonen hoppu keriitä mailin päähän toiselle, New York Centralin asemalle päästäksensä suoraa jatkamahan matkaa. Jos on junatiketti ostettu suoraa Chicagon lävitte, niin on eri rautatiekomppaniat niin keskenänsä yhteestyös, että ne kuljettaavat ilmaaseksi Parmele-nimisillä autoolla matkustajat toistensa lähtöasemille, mutta jos ei läpikulkutikettiä oo, niin saat pärjätä omin nokkis. Mäkin jäin seisomhan siihen aseman erustalle yhren Suomen ruottalaasen vanhan mummun kans — s'oli Kokkoolan maaseurakunnasta ja menos tyttärensä työ New Yorkiin kestihin — suu auki kun toiset lähti. Mummu hätääntyy jotta:
— Härrejissus vart ska ja nu ta väijin? —
N'ottei siinä auttanu muu kun huisuuttaa täksiautua, paiskata kapsäkit ja mummu pussiineen kaarahan ja sanua jotta:
— Aja tuhannenpeekaa nuoren perähän New Yorkin Terminaalihin!
Ja kun sinne päästihin, niin pilettiä ostamahan joltakin luukulta toisesta päästä rakennusta. Mä jätin kapsäkkini, ongen ja mummun siihen, jotta se kattoo mun kamppehieni perähän sill' aikaa kun mä juoksen pilettiä hakhon, kiirus oli ja juna pian lähti. Toisiakin siin' oli ostamas ja hätäälemäs, niin eikös se mummakin tullu siihen juosta plusuuttaan henki kurkus jotta: mullekki tiketti!
Notta siinä vasta napaloominen ja ettiminen tulikin rahaa sen mumman sekaasesta käsilaukusta. Mutta kerkesimmä me justhin parahiksi, kun punapäinen neekeripoika hyppöötti erellä kapsäkkiä ja mä tulla paasootin mumma toises ja onki toises käres.
Ja sitte se juna taas lähti. — Voorokausi siinä menöö Chikaakosta New Yorkkihin. — Ja 26 1/2 taalaa se maksaa.
TAKAISIN NEW YORKIIN
Kahreksan kuukautta kahlattuani Kanaatan ja Yhrysvaltaan kutakuinkin kaikki suomalaasten suurimmat asuinpaikat palasin takaasin junalla Tyynenmeren rannalta New Yorkiin huhtikuun lopulla 1948, jolloon sielä taas oli jo kaunis kevät.
Chicagon — New Yorkin pikajuna viillettää, kun New Yorkin puoleen tullaan, pitkät matkat Hudson-joen kaunista laaksoa. Se on leveä, mahtava joki, jonka näkymät muistuttavat Reinin rantoja Saksas, sillä toisin paikoin kohoaa sen rannoilla korkeita kallioita ja metsäisiä vuoristoja levitäkseen taas kauniiksi vihreiksi viljelyslakeuksiksi ja rikkaitten loistohuvila-alueiksi. Jota lähemmäs New Yorkia tullaan, alkaa ilmestyä suurkaupungin hökkeliasutusta, parakkia, rojua ja takapihoja. Pari tuntia juna mennä jyristää vielä jo kaupungin sisällä, milloon ilmas, yli rakennusten kattojen, milloon sukeltaen maanalaisiin tunneleihin. Vihroon se pirättyy lopullisesti; konehtööri karjuu jotain Söntral Steishiä ja ollaan keskellä New Yorkia, kolme kerrosta maan alla.
Tuntui vähä niinkun olis kotia tullu, kun aina oli pääs ajatus, että nyt ollahan taas Atlantin rannalla, josta Suomehen lährethän. — Piti kumminkin istua esti aseman kaffilahan ja tutkia New Yorkin karttaa, jotta mitäs teitä ja maanalaasia linjoja sinne Iisakin ja Hiltan työ Brooklynin puolelle mentihinkään?
Kuttuun neekeripojan kantamhan kapsäkkiä oikiahan junahan ja marssiin itte se ongen vapa kainalos peräs. Tiiman mennä jyristin vielä maan alla, niin jo vain oikeen tulinkin yhreksännelle äävenylle Brooklynis ja siit'oli vain pari kulmaa Iisakin »piltinkihin».
Soitin ovikellua, Hilta tuli avaamahan ja haikaasi käret levjällä jotta:
— Oo mai — nykkö te tuutta!
Pian oli kaffit, keekit ja »oranssijuusit» pöyräs. — Ja »paati» ja pairanvaihto.
Tuntui hyvältä tulla tuttuhun lähtöpaikkahansa iloosten, ystävällisten ihmisten joukkohon, johna mulla oli oma hauska huones ja »pääkorteeri» ollu koko Amerikan-matkan ajan. Postia, kirjeitä, lehtiä oli tullu kauhia kasa. Ja matkan varrelta lähettämiäni monia vaate- ja kirjallisuuspaketteja orottamaan Suomeen lähtöäni.
Kun »Vaasa»-lehren puolesta tälle pitkälle Amerikan-matkalle lährin, ei Suomen pankki myöntäny mulle taalaakaan matkarahaa. Ne lähretti ja lainas yhtiöllemme pankkiiri Havela Duluthista, että perille eres pääsen. Arvelutti mua vähän lähtiä, sillä mitenkä sielä pärjäisin, siitä ei ollu mulla harmainta aavistusta. Kaiken varalta otin WSOY:stä joukkooni aika kasan Jaakoon juttukirjoja, että jos ehkä jourun viisukauppiaana myymähän niitä New Yorkin karulla.
Ne kirjat olikin hyvät olemas sillä puhetilaasuuksissani pirin niitä kaupan ja sainkin niistä kolehtikuppien lisäksi, niin että hyvin pääsin kulkemaan, maksamaan matkani, hotelliasunnot, pikkumenot ja voin vielä ostaa vaatettakin matkan varrella, sillä pesettää ei ollut aikaa. Käytetyt vaatteet lähretin paketteina Hiltalle Brooklyniin ja se pesetti ne kiinalaases pesulas. Siten ei mull'ollu mitään vaikeuksia tullis tuora ne käytettynä Suomeen.
Tuo yhtämittaanen kahreksan kuukauren matkustaminen ja rehaaminen, puhuminen, tuhansien ihmisten puhuttelu ja sen ohella muistiinpanojen ja matkakirjeitten kirjoittaminen öisin ei suinkaan ollu mikään huvimatka, vaan täyttä työtä.
Olin väsyny, mutta tyytyväänen siitä, että olin ottamani hevoosenurakan loppuun suorittanu ja täyttäny sen, mitä lehtimiehenä olin lehrelleni luvannu.
Siksi nyt kiertomatkan tehtyäni raukaasi sainehesti, lepäilin ja haukottelin pari päivää Hiltan hyväs hoiros. Istuskelin korkian Sunsetpuiston penkeillä, kattelin New Yorkin pilvenpiirtäjiä, Vapaurenpatsasta, Euroopasta New Yorkiin saapuvia isoja matkustajahöyrylaivoja ja pääni yli jyristäviä Atlantin lentokoneita.
Sitte piti jo ruveta valmistelemaan ja tuumailemaan taas Suomehen lähtyä. Ja siinä on Amerikaskin yhtä monta mutkaa ja matkaa kuin Suomesta sinne pääsys. Keväällä oli jo kaikki laivapaikat Suomeen myyty loppuhun lähes jouluhun asti. Siinäkin oli suurkaupungis ajamista ja juoksemista pariksi päivää saaraksensa selville sen asian, että — laivatikettiä ei saa. Johnakin rahtilaivas ehkä vois saara paikan, mutta sillä kestääs pari kuukautta. Lentolinja on kallis ja nekin oli jo varattu. — Jos joku peruuttaa lippunsa, niin silloin voi paikka aueta teille, sanottihin. — Käykää huomenna kysymäs tai soittakaa.
Ei oo helppua New Yorkis osata »foonatakaan» (soittaa), sillä telefooniluettelot on paksuja, raskaita ja rasvaasia kuin siankinkut, ja samaa nimiä, Smittiä ja Brownia, saa plarata satasivua kerrallaan. Suurkaupunki on jaettu moneksi kymmeneksi alueeksi, joilla on esti oma huutonimensä sentraaliin, esim: Hyasintti. Sentraaliflikka ei muukalaasen huutamaa nimiä tahro ymmärtääkkää, mutta kun eräskin huuti kerran jotta: Haissi — niin jo pääsi sattumalta oikiaan alueeseen. Ja sitte saa ruveta pyörittämään 7—8-numeroosta numerolaattaa.
Kun Amerikkaan lährin, niin päätin että laivalla mä matkustan voirakseni lukijoille kertua kuinka »vanhalla» lailla Amerikkahan ajetahan, mutta että jos suinkin on mahrollista, niin »uurella lailla», lentokoneella, tuun takaasin, jutellakseni seränpojille sitte kuinka ja miltä se lentäminen tuntuu rapakon yli, sillä oon vissi, että ennen pitkää lentoliike niin yleistyy ja haipuu, että aniharva enää viittii laivalla sitä väliä hinkata.
Ja niinpä rupesinkin sitte lentopaikkaa vonkaamaan Ruotsin—Amerikan linjalle, niin että viimmeen tuli rako ja varma lupaus lähtöpäivästä.
Piti hommata Ruottin lähetystöstäki taas monen valokuvan kans viisumi eli lupa lentää sen ylitte. Mutta kiusallisin paikka poislährös Amerikasta on se, että pitää saara veroviranomaasilta toristus, vaikk'on ulkomaalaanenki, että jos on ollu joitakin tuloja sielä, niin on siitä myös vero maksettava. Tai saatava köyhän passi maasta, ettei tuloja oo ollu. Niinpä mäkin jouruun nokitusten istumaan tunnin verran New Yorkin verokonttoris yhren veroherran kans, jotta mikä kala mä oikee oon, kun on kuuren kuukauren oleskelulupa maas vain, on oleskelin yli, reissannu paljo ja on nuan syönehen näköönen — eikä oo ollut tuloja? se tiukkas.
Minä seliitin mikä misteri m'oon, lehtimies, jonka finnit on kutsunehet vierahaksensa maahan pitämähän luentoja Suomesta. Ne on mua kovasti syöttänehet ja kuskannehet ympärinsä. Näytin sille tukun leikkeleitä enklantilaisista lehristä, mihnä m'oon ollu ja mitä hommannu.
— Otitteko pääsymaksua puhetilaisuuksistanne? se kysyy.
— Ei mitään, sanoon niin kuin asia olikin. — Sillä jos konserttia antaa ja pääsymaksua ottaa, niin pitää siitä maksaa verua, kun ei oo »työlupaa» myönnetty maahan tulles.
Lopuksi meistä tuli sen verofiskaalin kans niin hyviä ystäviä, että se toivotti mulle hyvää matkaa ja tukkii vielä sikaarin suuhuni.
Keväällä oli Suomen pääkonsulikin New Yorkis vaihtunu, vanha Niskanen oli siirretty Bulgariaan — hyvä olikin, sanoo New Yorkin suomalaaset — ja sijaan nimitetty ulkoministeriöstämme hyvä tuttavani Raf. Seppälä. Hän tiesi, että Kuvalehren Ilmari Turja ja Otavan Jorma Reenpää ovat tullehet kans kaupunkihin, jättänhet osoottehensa ja tykkääsivät tavata. Ja Amerikan Vapun päiväkin siinä tuli, n'otta menoja oli kovasti, kun New Yorkin iloosen Kansallisseuran päämies Matti Punkari vielä sähkötti langat punaasena, jotta meirän kolmen Suomi-vierahan pitää tulla heirän kahren nuorenparinsa juhlahan: kun jääkärimajuri Oskari Penttilä on menny toisen kerran naimisiin ja heirän juristinsa, se suomia puhuva juutalainen loijari Rosenthal on menhellä viikolla hakenu lentokoneella Suomesta hämälääsen pellavatukkaasen ylioppilasfröökynän missiksensä.
Arvaa sen että mennä piti ja lystiä sielä pirettihin taas suurella joukolla. Onnia toivotettihin, puheeta pirettihin, soitettihin ja laulettiin. Onni Laihanen veteli kaikista klaffiista oikee konserttimusiikkia ja kertoo, jotta parhaan palkan hän soitostansa on saanu, kun silloon soran nälkävuosina Suomes hänet tilattihin Jalasjärvelle häihin soittamhan. Sai kolme kilua voita, viis limppua, 1,000 markkaa rahaa ja kaks pottua pontikkaa. — Onni Laihanen on muuten reiru, sivistyny poika, Sipelius-akatemian käyny, toiminu Suomen Joutsenella kapellimestarina, veli kaatui talvisoras, isä menehtyi soran vaivoihin, vanha äiti elää, josta Onni pitää hyvää huolta Amerikasta käsin, samoin perheestään Suomes.
New Yorkis on nyt meillä Suomen vientiyhristyksen toimesta kaupallinen erustustaloo ja erustavalla paikallakin nimeltä »Finland-House»: 39. E—50 st. Madison Ave N.Y. Se avattiin keväällä 1948 ja on oikein suomalaisittain erustava. Siinä on loimukoivuvanerista taiteellisesti kaikin puolin hieno suomalainen ruokala-ravintola, Suomesta tuotettu keittiömestari ja suomalainen, myös enkliskaa puhuva tarjoilukunta. Karun puolella on suomalaistaiteen salonki ja myymälä, tairelasia, keramiikkaa, veistoksia, kudonnaisia ja Kalevala-koruja. Toises kerrokses on kaupallinen erustus, se koittaa hankkia markkinoita Suomen viennille Amerikkaan, antaa tietoja ja toimittaa tavarahankintoja sieltä Suomeen. Finland House ja sen hieno ravintola on suomalaisten kohtaamispaikka New Yorkis. Tapasin sielä mm. kuvanveistäjä Tauno Tynystäkin pari kertaa. Hän veistelee puusta madonnankuvia, työlupaa kun ei oo, on vain opintoreisulla frouvansa kans.
Toinen sellaanen suomalaasten käynti- ja asiomispaikka on Selma Leemanin kirjakauppa ja matkatoimisto suomalaisten kuululla 125. karulla. Se on suurin ja monipuolinen suomalaanen kirjakauppa koko Amerikan mantereella.
Kun kortilla kiitin tohtori Sippolaa Detroitiin vielä kaikesta ja ilmootin, koska lähren lentämään, yllätti hän mun kesken kaiken kaupunkisähkeellä että: olemme täälä Pemsylvania Hotellis, tule heti tapaamaan. — Menin sinne ja ihmettelin, jotta kuinka te täälä nyt ootta, niin yhdestä suusta vakuuttivat missis ja Helen-tytär jotta: löimmä ovet kiinni ja tulimma sua saattamaan! 400 mailia ajoomma, puolitoista vuorokautta.
Kun sitten otin Yrjö-tohtorin lujille jotta ethän sä ny mun takia potilaitas jätä ja näin pitkälle raisulle lähre, niin se lopuksi tunnusti hiljaa, jotta missis ja Helenkin tarvittevat vähä uusia pukuja.
— No sitte mä ymmärrän, — sanoon yhtä hiljaa.
Elettihin sitte herroiksi lähtijääsjuhlia. Mäkin otin huonehen ja jäin yöksi tuohon suurehen hotellihin, john' oli parikymmentä kerrosta ja lähes 3 000 matkustajahuonesta, monta ruokasalia, baaria, tanssisalia, orkesteria ja vaikka mitä. Ateriat söimmä hienosti loistotupletis, pöytäkalusto ja lämminruoka tuothin kumipyöräkärryillä huoneeseen, viinipullot oli päältä homehes, että n'oli vanhoja ja kraariklasilla prisiis oikias lämpöasteis kaks häntätakkimiestä serveeras ja valot sammutettihin, jäätelöfati valeltihin konjakilla, tuikattihin tikulla palamahan, hyvältä maistuu ja hienua oli. Sampankaljaa päälle oikee kurkeloosten klasiista n'otta piti nousta oikee ylhä, kyykkyä ja sitte kilistää.
Mutta sitä me ei käsittäny mitä ne muut herrat sielä toisis huonehis, käytävillä ja tanssisalis oli niin hyvällä tuulella ja pitivät niin kovaa elämää. — Kun mä siinä puolen yön aijoos lährin omahan ruumahani nukkumahan, niin se pitkä konki oli aivan täynnä fiiniä häntätakkiherroja, paljaskaulaasia lihavia ja laihoja frouvia, helmet ja priljantit kaulas, kaikki kähäräpäisiä 6-merkin nenämallin juutalaisia, jokka hurras ja huutivat oikohonsa, klappasivat toisiansa ja hyppiivät ilosta. Muakin ne pyöritteli ja tuppasi halaamahan.
Pääsin kumminkin huoneheseni, mutta huonosti nukuun, niin kovaa elämää ne piti kaiken yötä. Kun sitte aamulla aukaasin kuurentoista kerroksen ikkunani ja kattoon alha karulle, niin katu oli mustana väkiä, sielä huurettihin, tanssittiin, hurrattihin ja heilutettihin valkoosella pohjalla siniviivaista lippua, johna oli juutalaasten kuusnurkkaane tähti keskellä.
Ovesta pistetystä aamun lehrestä sitte lujin, jotta kello 12 yöllä 16. päivää vastaan toukokuus 1948 oli julistettu Israelin uusi ittenäänen valtakunta, ja sen oli Amerikka minuttia jälkeenpäin heti hyväksyny »de facto» eli tapahtuneena tosiasiana.
Kesken lähtövalmistuksia mua rupes kiusaamaan ajatus, että karun jos en käy nyt kattomas samalla Amerikan Yhrysvaltaan hallituskaupunkia Washington D.C:tä, jok'on 4 tunnin pikajunan matkan pääs etelään New Yorkista. Niin jätin kaikki, painuun lauantaipäivänä sinne ohi Filadelfian, USA:n vanhan ensimmäisen pääkaupungin, johna puolue- ja prisidentin vaalin vaalinäytelmät suoritetaan, ohi Wilmingtonin ja Delawaren, jonne Ruottista karkootetut mettäsuomalaaset yli 300 vuotta sitten tuotiin ja johna suuret suomalaastenkin Delawarejuhlat vietettiin — Ruottin ryppyilemisestä huolimatta — Amerikan kutsusta, kesällä 1938.
Siitä asiasta ja niistä juonista kertoi mulle vanha lakimies Johan Saari New Yorkis. Hänen hallus on Delawaren suomalaisjuhlien koko arkisto. Istuin hänen luonaan pitkän päivän, kuuntelin hänen selostustaan muutamien eturivin Amerikan suomalaasten ponnistuksista saarakseen Suomen osuuren esille Delaware-siirtokunnan asias, jonka Ruotti yritti anastaa kokonaan ittelleen, kun mettäsuamalaasten karkootus Ruottista Amerikkaan tapahtui Ruottin viranomaasten toimesta ja nimis.
Suomen konsuli, historiantutkija Akseli Rauanheimo kirjoittaa siitä asiasta teoksessaan »Uuteen maailmaan»:
»Kun Kustaa Vaasan poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin ja halusi sen asuttaa, piti hän parhaana houkutella suomalaisia muuttamaan sinne — mettäisille takamaille, jossa liikkui vielä vain karhut, hirvet ja muut metsän elävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle kirjelmän, jossa hän lupasi: 7 verovapaata vuotta niille, jotka rupeaisivat uudisasukkaiksi asumattomille aloille Vermlannin metsiin. Suomessa oli katovuosia, sota oli hävittänyt maata, verot rasitti kansaa. Sen vuoksi suomalaiset, varsinkin liikkumaan herkemmät savolaiset noudattivat herttuan kehoitusta ja muuttivat suurin joukoin Pohjanlahden toiselle puolen Keski-Ruotsin metsiin. Ne elivät siellä hiljakseen metsästäen ja kaskea kaataen ja tulivat näkyville vain markkinoille ja veronmaksuun, kadotakseen takaisin metsiinsä. Ajanoloon viljeltyjen jokivarsien ruotsalaiset viljelijät kävivät suomalaisille vihamielisiksi. He katsoivat myöskin takamaillensa metsäalueet kuuluvan heille, eivätkä voineet sietää, että suomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistaa ja kaskeamalla kasvattivat viljaa. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen kiista ja viha yltyi, sattui verisiä tappeluita ja murhia. Suomalaisten alueilta löydettiin sitten rautaa ja kuparia, syntyi kaivoksia. Kaivosten omistajain ja suomalaisten kaskenpolttajain kesken syntyi riitaa. Ruotsalaiset kaivosten omistajat ja talonpojat tekivät valituksia hallitukselle suomalaisia kohtaan ja saivat hallituksen puolelleen. Niin alkoi v. 1636 Ruotsin metsäsuomalaisten vainojen aika. Suomalaisia vangittiin ja pantiin pakkotöihin. V. 1640 hallitus käski polttaa suomalaisten riihet ja ottaa pois heidän viljansa. »Jotta he elintarvikkeitten puutteen takia lähtisivät metsistänsä.» — Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun Ruotsin hallitus kokosi siirtolaisia »Uuden Ruotsin» siirtokuntaan, Amerikkaan. Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut taipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi hallitus käänsi huomionsa suomalaisiin, lähetti heitä Amerikkaan ja samalla pääsi vapaaksi epämiellyttävistä metsäsuomalaisista. Hallituksen mies kierteli metsäsuomalaisten keskuudessa kehoittaen heitä lähtemään, mutta vain harvat suostuivat lähtemään epäillen, että heitä petetään, niin kuin oli tapahtunut Ruotsiin tullessa. Silloin Ruotsin hallitus vangitutti heitä ja kuljetti kahleissa laivoihin. Ensimmäinen pakkolähetys tapahtui 1640. Siinä niin kuin useimmissa seuraa vissa lähetyksissä oli suurimmaksi osaksi suomalaisia. Nämä asuttivat laajimman osan »Uuden Ruotsin» siirtokuntaa, vain vähän asettui ruotsalaisten linnoitukseen. Enimmät painuivat ylämaihin Delawaren jokivartta ylöspäin. Ensimmäinen siirtola, jonka ne perustivat, sai nimekseen Finland, ja sen taakse syntyi Ylämaan siirtola. Sinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset, Pietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen ja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kantaisiksi. Amerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18. jenkki polveutuu Delawaren siirtokunnasta. — Amerikan Delawaren suomalaiset nimet ovat muuttuneet. Marttisista on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisista Cock tai Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorsson tai Tussey, Väinämöisestä Vannemann jne. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan historiassa saavuttaneet huomattavan aseman, niin kuin John Morton, Amerikan itsenäisyysjulistuksen maineikas ratkaiseva allekirjoittaja oli Martti Marttisen jälkeläisiä... Kaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on nykyisen Philadelfian miljoonakaupungin kohdalla — vain yksi suomalainen sana: »Sauna».
Näin kertoo Amerikan vanhat historiatiedot Delawaresta. — Monen mutkan jälkeen saatiin Amerikan alahuonees jo valmista lakiehrotusta muuttaen kutsu myös Suomelle saapua Delawarejuhlille, muuttamalla erustajahuoneen kutsua Ruotsille, lisäämällä siihen sanat: »and Finland» (ja Suomi). Jonka jälkeen Suomen eruskunta lähetti Delawarejuhlille erustusjoukon ja pystytettiin sinne Wäinö Aaltosen veistämä suomalaasten muistokivi.
Delawarejuhliin osallistui tuhatlukuisena Amerikan suomalaisväki ympäri maata, mutta koko taakan joutui kantamaan lopuksi vain viis miestä: lakimies O. Larsson puheenjohtajana, Amerikan professorit Olli ja Vuorinen, rahastonhoitaja John Saari (joka kuoli alkuvuoresta 1949) ja Eemeli Hurja.
Lakimies John Saari oli synt. 24.2.1877 Nurmoos ja tullu vanhempiensa kans 1883 Amerikkaan, hoiti nuorena omaa kauppaa Minnesotan Spartas ja luki samanaikaasesti lakia, valmistuen 1918 lakimieheksi. Hän on ensimmäänen suomalaanen, joka Amerikas on valittu »lainlaatijakuntaan», se tarkoittaa jonkin valtion eruskuntaan, nim. Minnesotas 1904, jossa oli 2 vaalikertaa. V. 1925 hän asettui New Yorkiin vapaaksi asianajajaksi ja on ensimmäänen, joka Jacob Julinin toimeksiannosta alkoi ja rupes yrittämään järjestää suomalaasen puutavaran tuontia Amerikkaan. Se kohtas kuitenkin suuria vaikeuksia höyläämättömänä ja epäpuhtaan sahauksen takia. Hän on myös ensimmäänen Amerikan suomalaanen, jonka nimi pankkivirkaalijana on painettu dollarin seteliin, nim. First National Bank of Gilbert (1902— 08). Hän on jo Bobrikoffin aikoina kirjoittanu Suomen puolesta artikkeleitä Amerikan johtaviin lehtiin ja julkaissu monta lentokirjasta samasta asiasta englannin kielellä. Hän oli suomalaisten Delawarejuhlien alkuunpanija, Suomen ensimmäinen konsuli Portlandis, on saanu itsenäiseltä Suomelta ansioistaan kaksi kunniamerkkiä. Hän oli kyvykäs ja ittenäinen Suomen puolesta taistelija Amerikas, kiitoksen ja jälkipolven muiston ansainnu mies.
Muistelin tätä harmaahapsista, ulkonaisesti täyreksi jenkiksi hienostunutta pätevää ja toimekasta Suomen miestä, joka oli kai ensimmäisiä huomattavaan asemaan kohonneita suomalaisia sielä, lueskellessani hänen julkaisemiaan palavia artikkeleita Suomen puolesta — pikajunas matkallani Washingtoniin. Samalla katselin ja ihailin itärannikon kauniita lehtomaisemia. Ohi vilahti Baltimoren suuri satamakin, josta suomalaaset merimiehet useen puhuvat.
Olin New Yorkin pääkonsulaatin kautta sähköttäny tulostani Suomen lähetystöön ministeri Jutilalle, että varattaas huone mulle jossakin hotellis, mutta kun sitte ajoon lähetystötaloomme, se olikin tyhjä ja sähkösanomani kiikkui ovenkrivas, sillä ministeri ja virkailijat olivat kaikki lähteneet jonnekin viikonlopulle. Olishan mun pitäny se tietääkin, mutten tullu ajatelleeksi, ettei lauantaina virastot oo auki eikä ketää tapaa. Totesin vain, että hienos huvilakaupungisosas on Suomella lähetystö ja ministerinasunto. Komja mänty kiviportaitten vieres. Olin antanu taxiautoni mennä, istutin portahille ja hikosin. Oli pitkä matka takaasi keskikaupungille ja vaikia saara asuntoa, sillä Washington on aina täynnä turisteja.
Kävelin siis ja ajelinkin jo lopuksi uimapukuisen ystävällisen missin kaaralla asuntoa hotelleista ettien, kunnes viimmein onnistuin sen saamaankin keskikaupungilta suuresta »Roger Smithin» hotellista.
Kylvin hiet pois ja rupesin plaraamaha telefooniluetteloa, sillä mulla pitis olla sielä Alahärmän Kotoluhrasta lapsuuren tuttava, saman kotipihan kakara, Heiskan Lissu, jok'on ylihärmälääsen kellosepän M.O. Kankaan kans naimisis. — Illalla sitte soitin niille Arlingtoniin, jok'on Washingtonin esikaupunki, jotta:
— Haloo, onko se Heiskan Lissu? Kun äänen kuulin ja tunnin: — Täm'on Esa-poliisin poika Kotoluhrasta.
Sielä toises pääs meni saunat ja maltaat sekaasinsa jotta: mitääh?
— Kuuluuko? huurin taas. — Täm'on Kotoluhrasta, toiskasta, Alahärmästä, ekkö sä Lissu kuule?
— Mitääh, mistä — voi jutinan tähre, mistä se on?
— Kotoluhrasta. Välitaloosta Oskari jotta kuinka te voitta? huurin mä. Fanni ja Meimi lährettää tervyysiä — lehmät tuothin justhin kotia Perkiöstä, n'oon lypsyllä nyt...
Ei kuulunu pitkähän aikhan mitään. Taisi Lissu plyssähtää istuallensa.
— Tuu ny sä Matti kuulemhan, kuulin Lissun lopuksi sanovan.
Kun Matti sitte tuli, niin seliitin sille, jottei tämä ny aivan Härmästä eikä Suomesta oo. Ja että mä oon nyt tullu kattelemhan Amerikkaa ja oon oikiastansa täällä Washingtonis ja asun Roger Smithin Hotellis. Niin että se asia klaaraantuu ja sovittihin sitte, että ne tuloo mua aamulla hakemhan ja ajaavat sitte kaupunkia näyttämäs.
Niin kuin sitte tulivakki Matti, Liisa ja Jussi-poika, joka sattui olemahan kotona. — Matti Kangas lähti Ylihärmästä enoni Oskari Olinin kans, joka kans oli kelloseppä ja fiulunsoittaja, yhtaikaa Amerikkahan lähes 50 v. sitte. Matti harjoottaa kellosepän liikettä vieläkin sielä ja on niitä vanhan nuorisoseuraliikkeen aatteellisia miehiä, jokka harrastaavat suomalaisuutta, ei polta tupakkaa ja on ollu elämänsä raitis. Washingtonis on 300—400 suomalaasta perhettä, joille Kangas on vuosikymmeniä pitäny pyhäkoulua, ettei suomalaasten lapset unohtaasi aivan suomen kieltä. Kaikki kolme lastansa se on kouluttanu.
Koko sunnuntaipäivän me sitte ajoomme kattellen kaupungin nähtävyyksiä.
Amerikan Yhrysvaltaan pääkaupunki eli Kapitooli niin kun sielä sanotaan on Washington Dii Sii, johna presidentti Truman asuu ns. Valkoises talos ja johna 48:sta liittovaltiosta valitut 435 kansanerustajaa sekä 2 senaattoria joka valtiosta, siis 96, muorostaavat kakskamarisen parlamentin. Kun Amerikka soran kautta v. 1776 julisti ittensä ittenääseksi ja riippumattomaksi Englannista, pirettihin ensimmääsenä pääkaupunkina Philadelfiaa, mutta kun joka valtio olis tahtonu kunnian saara yhteisen hallituspääkaupungin ittellensä, niin Atlantin rannalla olevasta pienestä Marylannin valtiosta lohkaastiin tuo D. C. (Disdrict of Columbia) erilliseksi hallintoalueeksi ja annettiin sille ensimmääsen presidentin George Washingtonin nimi. Washington DC:n alue esikaupunkeineen käsittää n. 16 000 neliökilometriä ja sielä asustaa yli 600 000 ihmistä, pääasias vain valtiokoneiston virkamiehiä ja henkilökuntaa. Neekereitäkin aika paljo palvelijoina. Sielä ei oo mitään amerikkalaasia pilvenpiirtäjärakennuksia eikä tehtaita. Se on erittäin kauniilla paikalla Atlantista pistävän Potamack-joen varrella, tasaista lehtipuumaastoa. Amerikan suuret ja pienet kaupungit ovat suomalaasittaan nähtynä aika likaasia, sotkuusia ja sekavia. Washington Dii Sii on niiren loistovastakohta: selväpiirteinen, puhras, tilava, puistojen vehreyteen peittyvä kaupunki. Sielä ei oo sellaasta meluavaa horioppia kuin muualla Amerikas. Tuntui kuin sen asukkaatkin elivät ja käyttäytyivät eurooppalaasittain, olivat korrektisti pukeutuneita, huomaavaisia ja hiljaisia käytöksessään. Herrasväkiä kun ovat, eik'oo — äänioikeutta. Valtion virkailijoilla ei Amerikas oo äänioikeutta!!
On selvää, että suuren, nuoren ja rikkaan maan pääkaupungis näkyy sen mahtavuus ja voima, tiede, taide ja historia. Se on itsenäisen Amerikan historiaa ja »maailman suurimpia» kansallisia muistomerkkejä täynnä. Siellä on kansakunnan tieteen, taiteen, kirjallisuuren arkistot ja museot arvonsa mukaisis suurensuuris juhlallisis rakennuskolossiis. — Mahtavan Amerikan hallintokoneisto on tietenkin valtava ja monisäikeinen vaatien yhteen paikkaan keskitettynä lukemattoman määrän isoja virastotaloja ja sen mukaan myös henkilökuntaa. En rupia niitä lähemmin selostamaan, mainitten vain Washingtonin suurimmat nähtävyyret. Parlamenttitalo on noin 230 m pitkä, keskellä korkia kupolirakennelma, jonka tornin huippuna kohoaa n. 30 m korkia pronssinen Vapauren jumalattaren patsas, pää 100 metrin korkeures. Kupolirakennuksen kummaskin sivurakennukses on toises pääs eruskunnan, toises pääs senaattorien istuntosali ym. huoneita. Kupoliosan yleinen sisäänkäynti vie mahtavaan eteisaulaan ja tilaviin porraskäytäviin, joiren seinät on täynnä suuria maalauksia Amerikan vapaussorasta, perustuslain allekirjoittamisesta, Washingtonin ja Lincolnin, jotka ovat Amerikan suurmiehiä, valtioteoista. Sielä on myös suuri veistokuvakokoelma Amerikan maineikkaimmista miehistä ja naisista, useimmat luonnollista kokoa.
Jäin kattelemaan niistä yhtä »jätkämiestä», että mikäs tuo on? — Sill'ol housut krutus, pairankaulus auki, krusetti päin pyttyä, pikkutakki yllä, lätkämösä pääs, piippunysä suus ja kattua toljotti toinen käsi housunplakkaris, hienoonen hymy suupieles niitä toisia kuvapattahia, sotaherroja ja valtiomiehiä.
— Kuka tuo on? imehtelin.
— Oo, sehän on kaikkien ihaalema Will Rogers, sanomalehtimies Kaliforniasta, sanottiin. — Se kuoli ny sotien lopulla.
Olin matkalla kuulin hänestä paljonkin puhuttavan ja Los Angelesis nähny hänen asuintalonsakin. Hän oli vapaa sanomalehtimies, ns. columnisti, eli »senttaattori», joka kirjoitteli suorasukaisia, rohkeita ja hauskoja päivänpakinoita lehtiin, joita luki koko Amerikka. Hän oli suuri Suomen ystävä, joka talvisoran aikana kirjoitti monia kymmeniä räiskyviä kirjoituksia Suomen puolesta nostattaen kadunmiehenkin »gudvillin», hyväntahdon eli suosion puolellemme.
Ne pitäis kerätä ja suomeksikin julkaista, tämän Amerikan suurimman pakinamestarin Suomi-jutut.
Sitä ihmettelin, että Amerikka ja sen hallitus laskoo suurmiestensä joukkoon yksityysen ulkopuolisen sanomalehtipakinoitsijankin, laittaa sille muistopattaan ja sijoittaa sen oikee eduskuntataloon.
Washingtonin kaupungin keskustan muodostaa 2 km pitkä mahtava puistokatu. Pensylvania Avenue, jonka länsipääs on parlamenttirakennus, sen keskellä ensimmääsen presidentin, Washingtonin muistoksi pystytetty, maailman korkein muistomerkki, 170 m, nelikulmainen obeliski eli piikki. Sinne noustaan hissillä, ja ylhäällä on ikkunakerros, josta saa kattella koko kaupunkia ja laajalta ympäristöä.
Puiston itäpääs on presidentti Lincolnin muistomerkki ja hänen tuolilla istuva jättiläiskuvansa marmorista. Kun seisoo Lincoln-monumentin korkeilla valkoisilla marmoriportailla ja kattoo pohjooseen Arlingtoniin vievälle memorial-Bridgelle, sillalle, on sille välille kaivettu pitkä leveä »peilikanava» kukkasistutusten ja vihreäin nurmikenttäin keskelle. Sen veden kalvos heijastuu peilikuvana taivaan korkeus ja sini, kulkevat pilvet, puistojen puut ja rakennukset. Tuon mahtavan bulevardin ja sillan pääs kohoaa sitten Arlingtonin puolella pyöreä amfiteatterin muotoinen USA:n isänmaan sotilassankarien muistomerkki valkoisesta marmorista. Se on mahtava kreikkalaismallinen pilareilla seisova ja sen eres korkealla porraskorokkeella seisoo juhlallinen isänmaan alttari, tuntemattoman sotilaan hauta, jonka kylkeen on hakattu sanat: tässä lepää USA:n sotilas, jonka tuntee vain Jumala.
Amerikan presidentin asuinrakennus sen sijaan, se »Valkoinentalo», josta lehdiskin usein puhutaan, on vanha historiallinen kaksikerroksinen verrattain yksinkertainen valkoinen puutalo, menneen vuosisaran herraskartanotyyliä.
Mutta uusi ja aito amerikkalaanen on viime sotien aikana rakennettu mahrottoman suuri, Pentagon eli Viisikulma-rakennusrykelmä, sotaministerin asianhoitoa varten. Se on kans tietenkin maailman suurin virastotalo. Sen pinta-ala peittää 34 eekkeriä eli tynnörinalaa. Ja siinä työskenteli 32 000 virkailijaa, suurin osa tietysti konekirjoitusflikkoja, joilla oli ulkopuolelle rakennettu silmänkantamaton rivi kolmikerroksisia asuinkasarmeja. Pentagon on 5-kerroksista kivimuuria. Sen rakenti 15 000 miestä yötä päivää n. 15 kuukaures. Käytäviä siinä on 17 mailia. Ei sieltä outo osaa omin nokin poiskaan.
Riittää siellä Washingtonis kattomista, vaikka vuoreksi töllistelemistä. Washington on amerikkalaasten ylpeys ja pyhiinvaelluspaikka. Komja ja suuri se onkin ja siisti ja kaunis, sen tunnustuksen antaa vieraskin kävijä.
Mutta paljo pareet ja komjeet on meillä kuitenkin eduskunnan istuntosali kun niillä!
Mulle oli kertyny matkan varrella kaikenlaista kotia vietävää »päämajaani» Hiltan kamariin Brooklynis. Siin' oli varsinkin kirjallisuutta, Amerikas ja Kanaatan puolella painettuja suomalaasia seurakuntien ja raittiusseurojen historiikkia ja juhlajulkaisuja, suomalaasia kalentereita, Venäjällä, Itä-Karjalas ja Amerikois seikkailleitten suomalaisten kommunistien julkaisemia muistelmia, runoja ja romaaneja, joita ajattelin saara muistoksi kotimaankin kirjastoihin. Esim. Kanaatas on suomalainen työväjen järjestö julkaissu toistatuhatta kuvaa sisältävän albumin suomalaasista ja kaatuneista, ympäri mailman, Kanatan armeijan sotilaista ja »lotista». 5—6 kilon klimppi on tuokin ostamani »The New Century Dictionary», kaksiosaanen, yhtä suuri ja perusteellinen englannin kielen selitys-sanakirja kuin suurin »Webster», jota plaratahan rautaasen jalkatelineen nojas. Asiantuntijat väittivät tuota hankkimaani sanakirjaa vielä paremmaksi. Kamalan suuri ja hankala kotia vietäväksi on tuo lahjaksi saamani, suuren väritehtaan vuosittaan painattama, typograafisesti loistoteos, amerikkalaisista kotien sisustusarkkitehtuurista ja kalustosta, huoneista, huviloista sisältä ja ulkoa. Suuris maalausliikkeis ja maalikaupois makaa tuo malli- ja värityskirja tiskillä. Siitä asiakkaat saavat opastusta ja valita kotiinsa yhteen sopeutuvat tapettien, seinien, verhojen ja huonekalujen värit ja ostaa liikkeestä sitte tarkoin numeroirut valmiit maalipurkit.
Mun piti kiikuttaa sekin kotia Suomeen, ettei tarvitte sitte sitä asiaa seliittää, näyttää vai jotta tuos on.
Erinomaane pikkumööpeli on tuokin »View-Master» (vjuu-maastä), jonka tapasin Lännellä eikä maksanu ku pari taalaa. Se on jotakin pakeliittia, kakssilmääne tähystyskapine kuin kiikari, jonka sisälle pistetään pyöriä kartonkilevy, joss' on 7 erinomaasen terävää positiivista näköalafilmi-kaksoiskuvaa niin että katsoja näköö »kolme ulottuvaisuutta» niin kuin luonnos omilla silmilläänkin »vähä puun taaksekin». Tämä pikku ja halpa kapine oli uutta silloon Amerikaskin. Tällä vehkeellä ja näköalakuvilla on sellaanen menekki, ettei niitä tahtonu saarakkaa. Nyt on ilmestyny jo erinomaasen hyvät ja kauniit värivalokuvat, saa sanua, kaikista Amerikan kuuluista näköalapaikoista, kaikesta mitä vain kattomista ja ihmettelemistä sielä on. Liike laajenee yhä: sai kuvia jo Hawaijilta, Mexikosta, Etelä-Amerikasta ja Englanninkin nähtävyyksistä. Kuvat on halpoja, niin hyviä ja luonnonvärisiä, ettei kannata enää itte huonoja kuvia nähtävyyksistä ottaakkaa. — On mahrootonta toiselle seliittää suupuhein, käsinkään viittomalla Jeloustonin puistoa tai kalliovuorten näkymiä, mutta kun lykkää tuon pikku kapineen käteen ja paksun tukun maisemafilmiä, niin saa istua itte rauhas ihan puhumattomana ja kuunnella vain kattelijan oi- ja voi-ihmettelyn ihastusta.
Istun kamarissani kaiken kaman keskellä kolme suurta kapsäkkiä auki, johka koitin sulloa tuomisiani, saara ne mahtumahan, ja hikosin. Piti vielä hankkia jotakin tulijaasiakin ja juosta niiren peräs kaupungilla. Iisakki oli uskollisena apumiehenä.
Kesken lähtötouhujen tuli New Yorkin Kansallisseuran presidentiltä eli esimieheltä Punkarilta vielä sana, että ne järjestää mulle lähtijääsjuhlat. Panin vastaan ja pyyrin, että älkää ny enää viittikö, muttei siinä mikään auttanu, mennä piti. Sielä oli taas väkiä paljo. Punkarin »Muru», Klapurin Anja ja muut missikset olivat pannehet pöyrän korjaksi ja trahteerin kattoon. Soitettihin ja joukolla laulettihin pohjalaasia ja isänmaallisia lauluja. Perttilän Jussi piti lennokkaan lähtiääspuheen, »Pikku-Pori» (mr Wilkman), joll' on ehrotoon nuottikorva ja on eri veikiä heppu, esitti taitoaan soittaen lopuksi kaffilusikalla. Ja isoo raskaan sarjan ammattipainija Leppänen, jonka korvat oli kukkakaalina, kertoi mukavia juttuja. Hauska ilta vierähti yli puolen yön, niin että mr Basil R. McAllister tahtoi välttämätä lähtiä mua saattamhan läpi huonomaisen Harlemin kaupunginosan maanalaiselle asemalle.
Merkillinen mies tuo täysjenkki, pankkivirkaalija ja vanhapoika mister Mäk-Allister, joka kesällä 1948 kävi tervehtimäs monia köyhiä lapsirikkaita perheitä, joille hän on lähettäny paljo vaatteita, kenkiä ja pakettia. Hän sanoi, että hänellä on Suomes monta kymmentä lasta. Hänellä oli niiren lasten valokuvat ja kirje-kraapustelut liimattuna kauniis albumis. Hän ei oo suinkaan mikään rikas mies, mutta kaikki liikenevät varansa, tuhansia taaloja, on hän sotien jälkeen »lapsilleen» Suomes uhrannu.
Mä vähä juoruan: suomalaanen tyttö on hyljänny hänen rakkautensa.
Viimmeesen sunnuntain olin varannu tavatakseni Vaasasta kotipihani lapsuuren leikkitoverit, »ookari» Gustaf Sundellin kakarat Fransin, Miian, Edvinin ja Esterin, jokka asuvat eri puolilla New Yorkia. Olimma kirjeellä sopineet, että tavataan Franssin luona, joka asui jossakin helkutin Hobokenis New Jerseyn puolella. Franssin, joka silloon kerran laittoo ittellensä salaa tallinvintillä polkupyörän äiteensä kahresta rukin »hiulusta», tälläs paksua köyttä »kummuksi» pyörien ympärille, mutta sitte ku lähti ajamahan ja me toiset kersat kattoomma päältä, niin koko rustinki hajos, Franssi sai puolia takapuolellensa ja selkähän äireeltänsä. — Miia muisteli kun hän kerran sai uuret fiinit kengät, ja olis tahtonu pitää niitä joka päivä ja näytellä niitä meille, niin sen äitee otti ne pois ja piilootti, ettei niitä saa pitää kun pyhänä. Miia oli ettiny niitä joka paikasta, muttei löynny. Yhtenä päivänä tuli sitte pappa-Gustaf pienes fyllys kotia ja mamma ajoo sen kamarihin maata. Ukko tykkäs, syksy kun oli, jotta huonehes on vähä kylmä, kattoo kakluunin pesähän ja kun sielä oli valmiiksi puita, niin pisti valkian palamahan ja pani nukkumhan. — Äitee oli lymmyyttäny Miian uuret kengät sinne kakluunin pesähän puiren taa ja sielä ne paloovat. Eikä Miia saanu uusia kenkiä pitkähän aikahan. Edvin puhui suomia vieläkin, Miia ja Esteri muistivat jonkun sanan, mutta Franssi ei älynny sanaakaan eikä tahtonu pärjätä enää ruottiksikaan. Ne on täysin eläytyneet uuteen isänmaahansa.
Kun lentokoneella lährin, oli aika homma saara raskas pakaasi lähtemhän rahtilaivalla Suomeen. Tarvittihin siihenkin toristukset ja lisenssit, että ne pääsi lähtemhän erikseen. Vielä yöllä ennen lähtöaamua haki tuomari Hirsimäki Sjöblomit ja mun lähtökaronkkaan kauniiseen kotiinsa Long Islandis.
Ja lopuksikin sitte pomppasin New Yorkin La Gardian kentältä lentoon yli Atlantin — Suomehen päin.
Oli eri reisu, kun mäkin tulin lentämällä yli Atlannin kun pyssystä vain! Ja justhin oikiahan paikkahan kössährin alha Helsingin lentokentälle prisiis kello 9 torstai-iltana niin kun New Yorkis luvattihin keskiviikkoaamuna kello 10, kun lährettihin. — Ni'että nyt sekin imes on nähty ja koettu eikä tuloreisu kestäny ku vähä yli vuorokauren.
Euroopan ja Amerikan väliä lentää monia kymmeniä lentoyhtiöötä päivittäin, erestakaasin. Kai jo joka maalla Euroopas — paitti Suomella — on Atlantin-lentokoneensa ja yhtiönsä. Ruotti, Tanska ja Norja ovat täs kilpajuoksua ollehet kovasti ja viisahasti asialla. Ne muorostivat kesällä 1946 yhteesen puulaakin nimellä Scandinavian Airlines Systemin, lyhennettynä SAS Amerikan ja kansainvälisten lentoreittien liikennöimiseksi, johna Ruottilla on 3, Tanskalla 2 ja Norjalla 2 sormia pelis. Kotimaiset lentolinjansa hoitavat kukin erikseen, kansainväliset lennot yhteisesti. Siten kolme pientä maata ovat yhres väkeviä — muita kilpaalijoota vastaha. SAS lähti heti rohkiasti ja menestyksellisesti matkaan. Puolestoista vuores se on jo kasvanu niin suureksi ja vakiinnuttanu asemansa, että sillä oli jokapäiväiset molemminpuoliset lennot New Yorkiin ja kolme kertaa viikos Etelä-Amerikkaan (13 000 km), Rio Janeiroon, Montevideoon ja Buenos Airesiin. Nyt SAS ajoi 4-moottorisilla Douglas-koneilla, mutta se sanoi saavansa jo kesällä 1948 vielä nopeampia ja suurempia 6-moottorisia koneita. Ja ensi vuoren alusta pitis tulla kaikkein suurimpia mitä on tehty: Boengin kuulun tehtaan stratocruisereita eli yläilmojen risteilijöitä, jokka pääsöö 500 mailinkin nopeuteen. — Nämä 4-moottoriset ajoi tasaasta 300 kilometrin vauhtia. Se on 5 km minuutis. Vuonna 1947 teki SAS 610 New Yorkin-lentoa ja 97 Etelä-Amerikkaan. Matkustajia on SAS kuljettanu jo kymmeniä tuhansia yli Atlantin. Se kuljettaa myös ilmapostin meiltä ja Skandinaviasta, sekä huomattavasti rahtitavaraa. Pian tuloo myös erityyset tavaran rahtikuljetuslentolaivat liikenteeseen. Kehitys ilmaliikentees tapahtuu nyt huimaavaa vauhtia. SAS:n tarkootus on ottaa haltuunsa myös Pohjoismainen lentoliike Aasiaan ja Afrikkaan ja siinä ohes havertaa jos suinkin hyvällä palvelulla, nopeilla, varmoilla ja säännöllisillä lentoreiteillään matkustajia Euroopan muilta kilpailevilta mailta.
Ja mielellään tunnustaakin, että palvelu ja huolenpito matkustajista on aivan erikoisen miellyttävää, ystävällistä ja huomaavaista. SAS:n palveluksessa oli silloon yli 1,000 tehtäviinsä koulutettua henkilöä linjan konttoreissa ja välilaskuasemilla. SAS:n Amerikan-pääkonttori sijaitsee New Yorkis. Sielä on kaikki pohjoismaiset kielet erustettuna niin että suomalaanenki voi toimittaa asiansa omalla kielellään kuin kotonaan.
»Miss Tolonen» oli kerrassa iloonen, avulias ja sievä frouva. Siinä oli monet mutkat ja muistamiset, tarvithin melkee yhtä paljo juoksuja, papereita ja lupia ennen kun nyt Amerikoista pääsöö pois lähtemhän — kun Suomestakin. Mutta kyllä se miss Toloone livertää ja hyppööttää, että kaikki tuloo kuntohon. Niinpä se miss Toloone järjesti, että aukes paikka toukok. 19. päivän lentoon peräpenkillä.
— Mutta jos kovasti keikottaa, kun m'oon tällääne raskas tyvipala sielä peräpenkillä? kysyyn varovaisuuren vuoksi.
— Ei tee mitään! nauroo se miss Toloone. — Siin' on kymmeniätuhansia hevosvoimia vetämäs.
— Kun moottori vetää suoraa ethenpäin ja keikottaa, niin me ajamma pian kuuhun. Mitäs sitte sanoositta?
— Siin' on tyyri! nauroo se flikka. — Siivis ja takana.
Kun lentokoneehin sai ottaa vain 30 kilua ja luulin että 90 paunaa, niinku joku sano, niin siinä oli tuhannenmoinen homma. Eikä tuo mun San Fransiscosta ostamani ongenvapa mahtunu mihkää!
Lähtöpäivän aamuna piti olla keskikaupungilla SAS:n bussi-asemalla, johna tarkastethin passit ja kaikki paperit. Ja punnithin käsipakaassit, ettei oo ylipainoa. Mun kapsäkkini oli kun makkara eikä m’olsi saanu sitä kiinnikkää, jos en olsi ottanu kalansyöttipurkkia plakkarihin ja itte istunu kapsäkin päälle, kun Iisakki kiskoo remmistä.
Autopussilla ajettihin sitten New Yorkin suurelle lentokentälle. Sieltä lähti ja sinne tuli satoja suuria pitkänmatkan lentokoneeta yötä päivää. Tierustelin eräältä kentän upseerilta, kuinka vilkasta lento on Eurooppaan. Se sanoi, että Euroopan koneita tuloo ja menöö vuorokaures 500—600!
Kello 10 aikaan ajoi SAS:n isoo konet esiin. Sen »lastiruuman» ethen eli vattan vierehen verettihin korkia porrasteline n'ottei muuta kun kaahia sisälle. Ja meitä rupes lappamahan sisälle, miestä, naista ja lapsia. 40 istumapaikkaa oli ja viiskuus laivamiestä. Sekä »lentoemäntä» hauskas uniformus, samoon kun miehistö sinisis upseerinpuvuis.
Kaks oli matkas sellaasta paakalesta, joista komppania pyyti ottaa valokuvan muistoksi ittellensä: Ruattin kuuluusa laulaja Jussi Björling, jok' oli ollut konserttimatkalla Ameriikas, ja mä, joka vain olin soitellu huuliharppua. Ne lähretti mulleki tuan kuvan. Vähä hashunnäköönen mä oon, mutta onki on hyvä.
Iisakki, joka oli mua vastas, huiskutti kättä lähtijääsiksikin. Potkurit rupes fyrräämähän, kerran nykääsi ja hui — niin oltihin jo korkialla taivahalla, New Yorki makas alla piikkiinensa ku kruusattu keeki. Sinne jäi käsi pystys se Amerikan Vapaudenpatas, taloot ja suuret laivat sielä alhaalla oli kun rusakoota, ja maaseurun viljelyspalstat kun tilkkutäkki.
Sielä lentolaivas sai tupakoorakki, heti kun ylhäälle oli päästy. Mutta ei maas eikä silloo kun ilmahan noustahan. Salongin eli vaunun seinäs paloi punaaset kirjaamet jotta: No smoking = Ei saa tupakoira. Mutta kun ilmahan päästähän, niin se kieltotaulu sammuu ja sitte saa höyryttää niin paljo ku huvittaa. Jokaasella matkustajalla on mukava topattu tuoli, jonka karmi nappulasta kääntyy sellaasehen kenahan kuin haluaa. Melkee vaakasuorahan jos nukuttaa. Lentoemäntä kyselöö jokaaselta, että mitä sais luvan olla, kaffia, teetä, kaakaota, herelmiä, suklaata, savukkeita, olutta, viskiä, konjakkia, lukemista, — mitä vain! Eikä se maksa mitää! Kaikki on ilmaista. Eikä eres juomarahaa oteta vastaan. — Eikä se kestitys tapahru heittelemällä, vaan niin iloosesti ja ystävällisesti, että enempää ei mahru. Ateriat tarjotaan kullekin sitä varte tehryillä hauskoilla tarjottimilla, jonka kukin saa polviensa päälle. Siinä on hyvä ja maukas pieni »voileipäpöytä» kullekin. On siinä mukava istua ja kattella ikkunasta auringon paisteista valkoista pumpulikenttää alapuolella. Ne on pilviä, joiren yläpuolella lennetään. Yhtämittainen ykstoikkoinen moottorien surina rupiaa pian nukuttamhan. Siel' on lämmintä, vatta täynnä kaikkia hyvää, niin että pian yks ja toinen nukahtaa. Vauhti on niin tasaasta, ettei sitä tunnekaan, ei mitään kuoppia eikä kallisteluja, on kuin ajais isoos autos eli onnipussis. Ja kun alha ikkunasta kattoo, niin näyttää ettei mihkää mennekkää, seisothan vain samas paikas.
Yhres paikas huomasin Atlantilla suuren Amerikan-laivan menos New Yorkihin. Se oli ku tulitikkulaatikko ja näytti seisovan paikoillaan. Muistelin, että 10 voorokautta tuo yrittää puuskuttaa Atlantin ylitte — ja lentokoneella se käy 10 tunnis! On siinä erua. Joka vai saa lantit kokohon, ei se enää laivalla lähre, sanoo jokaanen jok' on kerran lentäny.
Sanonkin jotta on aivan varmaa, että muutaman vuoren päästä yleensä vain lentämällä kuljethan ilmas. Lento on jo niin turvallista, nopiaa ja varmaa. Koneet tuloo yhä suuremmiksi, nopeammiksi ja — kilpailu alentaa hintoja.
SAS:n lentotie on New York—Newfoundland—Skottland, Kööpenhamina—Tukholma. Lentoaika 24 tuntia. Amerikasta tuloo kone joka toinen päivä Kööpenhaminaan tai Osloon, josta toinen kone vie Osloon tai Kööpenhaminaan. Ja Suomen Aeron kone hakoo Suomen tulijat Tukholmasta.
Hauska ja nopea matka! Ja junassa sitte Vaasahan.