[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcg86u4d6AEmZdRb5eLBbMKteDTyfP2mQSiyyH83nnmI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2847,"Aseet pois!","Suttner, Bertha von",1843,1914,"2847-suttner-bertha-von-aseet-pois","2847__Suttner_Bertha_von__Aseet_pois!",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1912,51502,323443,false,17846,[23,24],"Peace","War",[26],"Novels","\"Aseet pois!\" by Bertha von Suttner is a novel published in 1889. Through the eyes of Austrian countess Martha Althaus, the story follows four devastating wars that claim her loved ones. After losing her first husband in battle, Martha becomes a passionate advocate for peace, even as her second husband serves as an army officer. The novel examines the human cost of war and became one of the most influential anti-war works in German literature before World War I. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Nissinen, Alli",323,"Sodanvastainen klassikkoromaani seuraa Martha Althausin elämää ja hänen kasvamistaan intohimoiseksi rauhan puolustajaksi. Teos kuvaa sotaa ja sen aiheuttamia inhimillisiä kärsimyksiä yksilön ja perheen näkökulmasta 1800-luvun loppupuolen Euroopassa.","Bertha von Suttnerin 'Aseet pois!' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2847. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","ASEET POIS!\n\nKirj.\n\nBertha von Suttner\n\n\nTekijän luvalla mukaellusta painoksesta suomentanut\n\nAlli Nissinen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSeitsentoista vuotiaana olin sangen haaveileva tyttö. Tämän olisin\njo varmaankin unhottanut, jollei minulla olisi tallella sen aikaisia\npäiväkirja-muistoonpanojani. Mutta näissä muistoonpanoissa ovat\nentiset haaveiluni, korkealle tähtäävät ajatukseni ja ylenpalttiset\ntunteeni tulleet ikuistetuiksi, ja siten voin minä nyt lähemmin\ntarkastella sitä kirjavaa ajatusten tulvaa, joka liikkui siinä\ntyhmässä, kauniissa tytönpäässä. Tämän pään kauneuden kertovat minulle\nvanhat valokuvat, vaikka kuvastimeni ei enää siitä mitään tiedä. Voin\nkäsittää millainen kadehdittava olento tuo nuori, ylistetty, kaiken\nkomeuden ja loiston pyörteessä elävä Martha Althaus lienee ollut.\nPunaiset muistoonpanovihkoset kertovat kumminkin paljon runsaammin\nalakuloisia, kuin rajatonta nuoruuden riemua ilmaisevia tunteita. Ja\nminä kysyn itseltäni: olinko todellakin niin kiittämätön, että en\nhuomannut onneani ja mukavuuttani, joka oli osakseni tullut, tahi\nolinko niin typerä, että luulin ainoastaan synkän alakuloisuuden olevan\nkyllin arvokasta runollisin sanoin ilmaistavaksi ja ikuistutettavaksi\nvaikeneville päiväkirjan lehdille.\n\nKohtaloni ei tyydyttänyt minua, sillä vihkoon olin kirjoittanut:\n\n»Oi, Jeanne d'Arc, sinä taivaan suosima sankarinainen, jos minä\nolisin sinun sijassasi! Saada heiluttaa valtioviiriä, saada kruunata\nkuninkaani ja sitte — kuolla — kalliin isänmaan edestä! —»\n\nTilaisuutta näiden kainojen toiveiden täyttämiseen ei kuitenkaan,\nvalitettavasti kyllä, tarjoutunut. Ei minun myöskään sallittu\nkristittynä marttyyrina tulla villien petojen raadeltavaksi ja siten\nkuolla, toivomus, joka muistiin panojeni mukaan vuotena 1853 oli\npalavan intoni korkeimpana päämääränä. Minun täytyi yhä edelleenkin\nhuo'ata tietäen, että ne työt, joita sieluni halasi, jäisivät\ntekemättä, ja että elämäni pääpiirteissään olisi turhaan kulunut.\nOi, miksi ei minusta ollut tullut poika, silloin olisin voinut saada\ntoimeen jotain suurta ja ihanaa! Historia näyttää meille hyvin harvoja\nesimerkkejä naisten urostöistä. Miten harvoin onkaan meillä Gracchoja\npoikina, miten harvoin saammekaan kantaa miehiämme Weinsbergerporttien\nläpi, ja miten harvoin huutavatkaan miekkoja-heiluttavat unkarilaiset\nmeille: »Eläköön Maria Teresia, meidän kuningattaremme!» Mutta kun\non mies, niin ei tarvitse muuta kuin tarttua miekkaansa ja rynnätä\nmaailmaan saamaan kunniaa ja laakereita, voittamaan maailmanvaltoja,\nniinkuin Bonaparte, tahi valtaistuimia, niinkuin Cromvell. Muistan,\nettä korkein ajatus, mikä minulla oli inhimillisestä suuruudesta, oli\nsotaisa urhoollisuus. Oppineita, runoilijoita ja muita suuria miehiä\nkohtaan oli minulla tosin jonkun verran kunnioituksentunnetta, mutta\nvarsinaista _ihailua_ herättivät minussa ainoastaan taistelukentän\nvoittoisat sankarit. Ne olivat historian etevimmät kannattajat, ne\nohjasivat kansojen ja maiden kohtalot, ne olivat merkityksen ja\nsuuruuden puolesta yhtä korkealla muiden ihmisten yli, kuin Alppien ja\nHimalajan huiput ovat yli laakson ruohojen ja kukkaisten.\n\nTästä kaikesta en kuitenkaan tarvitse tehdä sitä johtopäätöstä, että\nminulla olisi ollut erityinen sankariluonne. Asia oli yksinkertaisesti\nsellainen, että minä olin haaveileva ja tulin hyvin helposti\nhurmaantuneeksi, ja olihan silloin aivan luonnollista, että etupäässä\ninnostuin siitä, jota enimmän ylistettiin sekä oppikirjoissani että\nympäristössäni.\n\nIsäni oli kenraali itävaltalaisessa armeijassa, ja hän oli ottanut osaa\ntaisteluun Custozzan luona »isä» Radetskyn johdolla, jota hän melkein\nepäjumaloitsi. Millaisen joukon kertoelmia sotaretkestä sainkaan\nkuulla! Minun rakas isäni oli niin ylväs sotaisista muisteloistaan ja\npuhui sellaisella ihastuksella niistä sotaretkistä, joihin hän oli\nottanut osaa, että ehdottomasti tunsin sääliä niitä miehiä kohtaan,\njoilla ei sellaisia muistelmia ollut. Ja miten alentavaa olikaan\nmielestäni naissukupuolelle, ettei se saanut tuolla ylevimmällä tavalla\ntuoda ilmoille isänmaanrakkauttaan ja kunniantunnettaan. Jos joskus\nkuulin puhuttavan naisten pyrinnöistä päästä yhdenarvoisiksi miesten\nkanssa, niin käsitin vapaudenaatteen vaan siten, että se tarkoitti\nnaistenkin pääsemistä aseilla varustettuna sotatantereelle. Miten\nkauniisti kerrotaankaan historiassa Semiramiksesta tahi Katarina II:sta:\n\n»Hän kävi sotaa sen ja sen naapurivallan kanssa — — — hän voitti sen\ntahi sen maan» —.\n\nYlipäänsä on historia, sellaisena kuin se nuorille esitetään, paras\nsyy siihen, että nuoriso ihailee sotaa. Historiallisissa oppikirjoissa\npainetaan lasten mieleen, että sotajoukkojen päällikkö panee yhä\ntoimeen teurastuksia, että teurastukset niin sanoakseni ovat se\nvaikutin, jonka nojalla kansojen historia vierii edelleen läpi aikojen;\nne ovat järkähtämättömän luonnonlain seurauksia ja niiden tulee aina\nuudistua niinkuin myrskyjen ja maanjäristysten: niihin tosin yhtyy\npaljon kauhua ja hirmua, mutta tämä tulee täydellisesti palkituksi\nyleisesti tärkeiden seurausten ja sen kunnian ja kuuluisuuden kautta,\njonka yksityiset sillä tavoin voivat saavuttaa, ja vihdoin sen\ntietoisuuden kautta, että on suuremmoisimmalla tavalla täyttänyt\nvelvollisuutensa. Onko olemassa mitään ihanampaa kuolemaa, kuin kuolo\nsotatantereella? Onko olemassa kadehdittavampaa kuolemattomuutta, kuin\nse mikä tulee kaatuneen sankarin osaksi? Tämä kaikki opetetaan selvästi\nja varmasti kaikissa luku- ja oppikirjoissa, jotka ovat kirjoitetut\n»koulua varten», ja joissa varsinaisen historian rinnalla, joka\nainoastaan kuvataan pitkänä sotatapausten lankana, kerrotaan yksinomaan\nurhokkaista asetoimista. Tämä kuuluu isänmaalliseen kasvatustapaan.\nKoska jokaisesta pojasta aikaa myöten täytyy tulla isänmaan puolustaja,\ntulee lapsen ihastusta tähän parhaimpaan kansallisvelvollisuuteen\nherättää ja muodostaa. Ja voidaksensa karaista hänen aistiansa sitä\nluontaista inhoa vastaan, jota sodan kauhut ehdottomasti herättävät,\npuhutaan niin huolettomasti kuin mahdollista mitä hirveimmistä\nveritöistä, niinkuin jostain välttämättömän tarpeellisesta, jostain\naivan tavallisesta ja koetetaan niin paljo kuin mahdollista tuoda esiin\nsodan ihanteellista puolta — jos edes sellaisesta voipi puhua. Tällä\ntavoin onnistutaan kasvattamaan taistelunhaluinen ja sotaisa suku.\n\nTytöt, joiden ei tarvitse »sotaan lähteä», saavat historialliset\ntietonsa aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten\nmuodostuu naispuolisessa nuorisossa aivan sama käsitys, joka\nilmenee sotilassäädyn ihailuna ja kateellisena tunteena siitä,\nettei voi taisteluihin osaa ottaa. Mitä hirmuisia kuvauksia\nkaikenlaisista tappeluista, punilaisista ja makedonialaisista,\naina kolmekymmenvuotisiin ja napoleonilaisiin sotiin asti meille\nkerrottiinkaan, meille pienille, helläsydämisille ja hennoille\nneitosille, joita kaikessa muussa kehoitettiin hiljaisuuteen ja\nlempeyteen. Kuinka saimmekaan nähdä kaupunkien palavan, asukkaiden\njoutuvan hirmuisen murhan ja silpomisen uhriksi ja kuinka saimmekaan\ntietää vankien julmasta rääkkäyksestä! Kun näin näkee julmuutta\njulmuuden päälle, tylsistyy luonnollisesti tunne huomaamaan sitä\njulmuudeksi. Kaikkea, mikä koskee sotaa, ei katsellakaan enää\ninhimilliseltä näkökannalta, ja saapi se sen vuoksi jonkinlaisen\nerikoisen salaperäis-historiallis-valtiollisen merkityksen. Sota\ntäytyy olla olemassa! Se on korkeimpien arvonimien ja korkeimman\nkunniansaannin lähde. Sen käsittävät tytöt mainion hyvin, ja niin\nperustuu aikaisin se käsitys, joka muinoin loi spartalaiset äidit ja\nmeidän aikoinamme luo mitä lapsellisimman miekkaa kantavien urhojen\nihailun ja erikoislemmen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinua ei ole, niinkuin monia minun säätyyni kuuluvia naisia kasvatettu\nluostarissa, vaan olen tullut kasvatetuksi lapsuuteni kodissa, jossa\nsitä varten pidettiin opettajattaria ja opettajia. Jo aikaisin jäin\näidittömäksi. Äidin sijassa oli minulla ja kolmella nuoremmalla\nsisarellani eräs täti, muuan vanha aatelisneiti. Talvikuukaudet asuimme\nWienissä, mutta kesällä olimme sukukartanossamme Ala-Itävallassa.\n\nMuistan tuottaneeni opettajilleni paljo iloa, sillä minulla oli hyvä\nmuisti ja minä olin ahkera sekä varsinkin kunnianhimoinen oppilas. Kun\nminä en voinut tyydyttää kunnian himoani rientämällä Valkyrian tavoin\nsotatantereelle, niin sain tyytyä siihen, että hankin itselleni hyviä\narvosanoja opinnoissani ja ahkeruudellani voitin ympäristöni ihailun.\nRanskan ja englannin kielen opin melkein täydellisesti; maantieteessä\nja tähtitieteessä omistin sellaiset tiedot, kuin ohjelman mukaan naisen\nkasvatukselle oli tarpeellista, mutta historiassa opin paljo enempi\nkuin minulta vaadittiin. Minä otin esille paksuja historiallisia\nteoksia isäni kirjastosta ja luin niitä vapaahetkinä. Ja joka kerta\nkun painoin mieleeni jonkun vuosiluvun tahi tapauksen, pidin itseäni\nkappaleen viisaampana entistään.\n\nKasvatusaineisiini kuului myöskin pianonsoitto, mutta sitä vastustin\nankarasti. Minulla ei ollut taipumusta eikä halua soitantoon ja\nsitäpaitsi tunsin, että en sillä alalla voisi voittaa laakereita.\nMinä rukoilin ja pyysin niin kauvan, että saisin jättää joutavan\nkilkuttamisen ja käyttää aikani muihin opinnoihin, että hyvä isäni\nvihdoin vapautti minut soitannollisesta pakkotyöstä. Tämä oli kuitenkin\nsuureksi suruksi tädilleni, jonka mielestä nuorta tyttöä, joka ei\nosannut soittaa pianoa, ei voinut pitää »sivistyneenä».\n\nMaaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo\nseitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä\nkirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma. Siihen\nei tosin liity mitään selityksiä, mutta selvää on, että sillä tahdoin\nsanoa: »Ja vielä ei ole mitään tehty kuolemattomuuttani varten.»\nNuo pienet punaiset vihkoset ovat minulle nyt, kun aijon kirjoittaa\nmuistojani, sanomattomasta arvosta. Niistä olen tilaisuudessa saamaan\ntietoja entisistä tapahtumista pienimpiin yksityisseikkoihin asti\nja kertomaan kokonaisuudessaan kauan sitte unohdettuja ajatuksia ja\nkeskusteluja.\n\nSeuraavana karnevaaliaikana tuli minun astua seuraelämään. Tämä ajatus\nei tarjonnut minulle, niinkuin nuorille tytöille tavallisesti, mitään\nerityistä iloa. Henkeni pyrki johonkin parempaan kuin tanssisalin\nvoittoihin, mutta _mihin_, sitä en voinut sanoa.\n\nTänä kesänä määräsi lääkäri tätini Mariebadiin kylpemään, ja tätini\nnäki hyväksi ottaa minut mukaansa. Vaikka pääsemiseni suureen maailmaan\npitikin tapahtua vasta seuraavana talvena, sain kuitenkin luvan ottaa\nosaa muutamiin pieniin iltamiin kylpylaitoksessa voidakseni edeltäpäin\ntottua tanssiin ja keskusteluun, että en esiintyisi vallan ujona ja\nkömpelönä ensimäisenä karnevaalikautena.\n\nMutta mitä tapahtuikaan ensimäisessä iltamassa, jossa olin. Niin, ei\nmitään sen vähempää, kuin että rakastuin silmittömästi. Tietysti oli\nrakkauteni esine eräs husaariluutnantti! Läsnäolevat siviiliherrat\nnäyttivät sotilasten rinnalla samanlaisilta kuin luusiivet perhosien\nrinnalla. Sotilaspukuihin puettujen seassa olivat husaarit komeimpia\nja husaarien seassa oli kreivi Arno Dotsky kaikista komein. Yli\nkuusi jalkaa pitkä, musta kihara tukka, ylöspäin taivutetut viikset,\nvalkoiset hampaat ja tummat silmät — no siis, hänen kysyessään: »Onko\nteillä kotiljonki vapaana, kreivitär?» tunsin, että on olemassa\nmuitakin yhtä yleviä voittoriemuja, kuin Orleansin Neitsyen miekan tai\nKatariina II:sen valtikan pitely.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdeksäntenätoista syntymäpäivänäni olivat hääni kreivi Arno Dotskyn\nkanssa. Sitä ennen olin jo astunut suureen maailmaan ja tullut\nkeisarinnalle esitellyksi kreivi Dotskyn morsiamena. Häittemme jälkeen\nteimme matkan Italiaan, jota tarkoitusta varten Arno oli ottanut\npitemmän aikaa virkalomaa. Sotapalveluksesta eroamisesta ei ollut\nkoskaan ollut kysymystä. Olin ylpeä kauniista husaariupseeristani ja\ntoivoin ilolla sitä aikaa jolloin hän korkenisi ratsumestariksi —\neverstiksi — ja vihdoin kenraaliksi. Kukapa tiesi — kenties oli hän\nmäärätty joksikin vielä korkeammaksi, kenties tulisi hänen nimensä\nkerran loistamaan muiden suurien sotapäällikköjen nimien seassa\nisänmaan historiassa. — —\n\nSe oli onnellinen aika, sillä me rakastimme toisiamme sanomattomasti.\nKuitenkaan ei minun punainen kirjani siitä mitään kerro. Suruilleni\nen löytänyt kylliksi sanoja ja valitusvirsiä, ne täytyi säilyttää\njälkimaailmalle. Mutta minun uhkuvan nuoruuteni raitis onni ei saanut\nsijaa päiväkirjani punaisien kansien sisällä. Se paikka jäi pitkäksi\naikaa unohduksiin.\n\nMutta odotas: täällähän löydän kuitenkin iloisen muistoonpanon.\nTammikuun 1 päivänä 1859 (sepä oli uudenvuoden lahja, joka kelpaa!)\nsyntyi ensimäinen poikamme. Tämä tapaus herätti meissä ylpeyttä ja\nhämmästystä aivan kuin olisimme me olleet ensimäiset, joille jotain\nsellaista tapahtui.\n\nSiitä mahtoi olla seurauksena sekin, että minä taas rupesin muistamaan\npäiväkirjaani. Tämä merkillinen tapaushan piti kaikella muotoa saada\njälkimaailman tiettäväksi. Meidän rakas, pieni Rurumme oli meidän\nsilmissämme merkillisin kaikista maailman ihmeistä. Me ajattelimme\nja toivoimme hänelle mitä suuremmoisinta tulevaisuutta. Mikä hänestä\ntulisi? Tämä kysymys, joka tosin ei vielä tarvinnut olla hyvin\nkiireellinen, lausuttiin kuitenkin usein Rurun kätkyen ääressä, ja\nvastaus oli aina sama: sotilas. Joskus rohkeni hänen äitinsä panna\nheikon vastalauseen: mutta ajatteles, jos hän kaatuisi sodassa! Tälle\narvelulle ei tietysti kukaan korvaansa kallistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun ensimäisenä päivänä, siis kolme kuukautta täytettyään, yleni\nRuru korpraaliksi. Mutta samana päivänä tapahtui jotain ikävätä,\njotain, joka teki sydämeni raskaaksi ja joka kehoitti minua uskomaan\nsynkät ajatukseni punaisten vihkojen huostaan.\n\nJo kauvan aikaa oli valtiollisella taivaalla näkynyt musta pilkku,\njonka johdosta keskusteltiin mitä vilkkaimmin sanomalehdissä ja\nseuroissa. Tähän asti en ollut siihen paljo huomiotani kääntänyt; —\nvaikkakin mieheni tahi isäni usein olivat minun kuulleni sanoneet:\n»pian tulee Italia näkemään toista», niin en kuitenkaan ollut sitä\ntullut erityisesti huomanneeksi. Ja olisko minulla ollut aikaa\nvaltiollisia asioita ajattelemaan? Miten innokkaasti ympärilläni\nkeskusteltiinkin Sardinian asemasta Itävaltaan eli Napoleon III:een,\njonka avun Cavour oli hankkinut itselleen, ottamalla osaa Krimin\nsotaan, miten paljo puhuttiinkin siitä jännityksestä, joka täten\noli syntynyt meidän ja italialaisten naapuriemme välille, — en minä\nkuitenkaan ollut pannut näihin keskusteluihin suurempaa arvoa. Mutta\nyllämainittuna huhtikuun 1 päivänä sanoi mieheni täydellä todella\nminulle:\n\n— Tiedätkös, aarteeni, pian se syttyy.\n\n— Mikä se on, joka syttyy? — kysyin minä.\n\n— Sota Sardinian kanssa.\n\nMinä säikähdin. — Jumalan tähden — sehän olisi hirmuista! Ja täytyykö\nsinunkin mukaan?\n\n— Sitä varmasti toivon.\n\n— Kuinka voit sellaista sanoa? — _Toivot_, että sinut otettaisiin\nvaimoltasi ja lapseltasi?\n\n— Kun velvollisuus kutsuu — —\n\n— Silloin voit sanoa, että sinun täytyy seurata velvollisuuden käskyä.\nMutta _toivoa_ — sehän on sama kuin haluta, että niin kova onni\nkohtaisi sinua.\n\n— Kova onni? Sellainen raitis, iloinen sota täytyy olla jotain ihanaa!\nÄlä unohda, Martha, että olet sotilaan vaimo.\n\nVaivuin hänen kaulaansa.\n\n— Ole rauhallinen, Arno, minäkin voin olla urhokas. Kuinka usein\nolenkaan kadehtinut historian sankareja ja sankarittaria, ja miten\nihanaa mahtaneekaan olla rientää taisteluun. Jos vaan saisin sinua\nseurata ja voittaa tai kaatua sinun rinnallasi.\n\n— Hyvin puhuttu, rakkahani, mutta lapsellisesti! Sinun paikkasi on\npoikamme luona, josta myös täytyy kasvaa isänmaan puolustaja. Sinun\npaikkasi on kotilietemme luona. Suojellaksemme tätä kotiliettä\nvihollisten hyökkäyksiltä, suojellaksemme kotejamme ja naisiamme, — sen\nvuoksi täytyy meidän miesten mennä sotimaan.\n\nEn tiedä, miksi nämät sanat, joita niin usein ennen olin kuullut ja\nlukenut, tällä kertaa kuuluivat turhilta korulauseilta. Eihän ollut\nmitään vaaran uhkaamaa liettä puolustettavana, eihän porttiemme\nulkopuolella seisonut mitään barbari-joukkioita. Tässä oli vaan\nvaltiollinen jännitys kahden hallituksen välillä. — — Jos siis mieheni\nsellaisella innolla halusi sotaan, niin ei se ollut etupäässä sen\nvuoksi, että hän tahtoi suojella vaimoaan, lapsiaan ja isänmaatansa,\nvaan mieluummin sen vuoksi, että hän rakasti sotilaselämää, joka on\nniin vaihteluista ja seikkailuista rikas, — että hän toivoi mainetta,\nhalusi ylennystä. No niin, _kunnianhimoa_ se on — lopetin ajatukseni —\njaloa ja oikeutettua kunnianhimoa ja halua näyttää urhoollisuuttansa ja\ntäyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan.\n\nSe oli hänelle kunniaksi, että hän voi olla iloinen, koska hänen nyt\nkerran täytyi lähteä sotaan, mutta vielä ei ollutkaan mitään varmasti\npäätetty. Kenties ei sota lainkaan syttyisi, ja jos niinkin kävisi,\nmiksi juuri Arno tulisi sinne komennetuksi. Ei, tämä niin kokonainen\nja täydellinen onni, jonka kohtalo oli minulle suonut, ei varmaankaan\nvoinut niin täydellisesti murtua. — —\n\nNäitä ja samankaltaisia ajatuksia sisältää päiväkirjani näiltä päiviltä.\n\nMutta siitä lähtien muutamia aikoja eteenpäin sisälsivät punaiset\nvihkoset joukon valtioviisastelua: Ludvig Napoleon on juonittelija\n— — Itävalta ei voi enää tyytyä päältä katsomaan — — sota tulee\nsyttymään — — Sardinian täytyy masentua ylivoiman alle — — rauha\npysytetään — —. Vaikka ihailinkin menneiden aikojen taisteluja, oli\nkuitenkin nyt hartain toivomukseni, että rauha pysytettäisiin, mutta\nmieheni toivomukset olivat selvästi päinvastaiset. Hän ei tosin sitä\nsuoraan sanonut, mutta kaikki tiedot, joita hän sai tuon mustan pilkun\nkasvamisesta, kertoi hän minulle loistavin silmin, jota vastoin hän\naina jonkinlaisella tyytymättömyydellä huomasi silloin ja tällöin\nesiintyvät rauhansanomat.\n\nIsänikin oli tulisesti ihastuksissaan sodan syttymisestä.\nPiemontilaisten voittaminenhan olisi vaan lastenleikkiä, ja tätä\ntodistaakseen antoi hän taas tulvailla Radetsky-historioita. Kuulin\nuhkaavasta sotaretkestä puhuttavan vaan sodan johdannolliselta eli\nstrateegiselta kannalta, nimittäin miltä näkökannalta voitto oli\nmahdollinen, missä ja miten vihollinen tulisi voitetuksi, ja ja mitä\netuja tämä sota meille tuottaisi. Mutta inhimilliseltä kannalta, siltä,\nettä jokainen taistelu, jos siinä saadaan voitto tai tappio, tuottaa\npaljon veren ja kyynelten vuodatusta, ei asiaa koskaan katseltu.\nNämä kysymyksessä olevat harrastukset pantiin niin paljo ylemmäksi\nyksityisiä harrastuksia, että oikein häpesin ahdasmielisyyttäni,\nkun mieleeni tulivat tällaiset ajatukset: »voi, mitä hyödyttääkään\nvoitto kuollut-raukkoja, leskiä ja haavoittuneita, jotka kenties koko\nelämäkseen jäävät vaivaisiksi». — Vastaukseksi näille arkaileville\nkysymyksille juolahti mieleeni sellaiset vanhat koulukirja-dityrambit\nkuin »kunnia palkitsee kaikki». — »Mutta kuinka silloin käy, jos\nvihollinen saapi voiton?» — kysyin kerran ääneen upseerituttavieni\nseurassa. — »Shh!» Minua kehotettiin kiihkeästi vaikenemaan. Jo\nvähinkin epäilys meidän aseittemme voimattomuudesta pidettiin arkuutena\nja epäisänmaallisuutena. Sotamiehen velvollisuuksiin kuuluu, että\ntäytyy aina olla vakuutettu armeijansa voitosta. Kenties se kuuluu\nmyöskin lainkuuliaisen luutnantin rouvan velvollisuuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieheni rykmentin olopaikka oli Wienissä. Näköala kodistamme oli\nPraternille [Wienin komein puisto] päin, ja kun astuin avonaisen\nakkunan luo, hyväili poskiani lempeä, lupauksista rikas kesäinen tuuli.\nKevät oli ihmeellisen ihana. Ilma oli leuto ja täynnä kukkien tuoksua,\nja puut olivat tavallista aikaisemmin pukeutuneet vaaleanviheriään\nverhoonsa. Iloitsin sydämessäni ajatellessani kohta alkavia ajeluretkiä\nPraternilla. Sitä tarkoitusta varten olimme hankkineet pienet, somat\najopelit, joihin kuului sievät vaunut ja tulinen, unkarilainen\nnelivaljakko. Jo nytkin huhtikuulla ajelimme joskus Praternin\npuistossa, mutta se oli vaan esimakua niistä suurista nautinnoista,\njoita toukokuulla saisimme kokea. Oi, jollei vaan sota jo silloin\nsyttyisi! — —\n\n— No, Jumalan kiitos, nyt vihdoinkin tulee loppu tästä ikävästä\nepätiedosta, huudahti mieheni tultuaan kotia sotaharjoituksista\naamusella 19 päivä huhtikuuta. — Loppuehdotus on annettu. —\n\n— Minä säikähdin. — Mitä sinä tarkoitat — loppuehdotus?\n\n— Niin, toisin sanoen, meidän valtiomiehemme ovat nyt vihdoinkin\nsanoneet viimeisen sanan niissä keskusteluissa, jotka sodan julistuksen\nedellä ovat tarpeelliset. Meidän loppuehdotuksessamme vaadimme,\nettä Sardinia riisuu aseet, jota se luonnollisesti ei tee, ja sitte\nmarssimme rajan yli.\n\n— Suuri Jumala, mutta kenties ne sentään riisuvat.\n\n— No, silloin peruutetaan sota, ja rauha tulee julistetuksi.\n\nMinä lankesin polvilleni — muuta en voinut.\n\nSanatonna ja kuitenkin huudon kaltaisena kiiti rukoukseni: rauha!\nrauha! sydämestäni taivasta kohti.\n\nArno nosti minut ylös.\n\n— Mitäs teet, mieletön lapsi?\n\nKiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin itkeä. Se ei ollut surun itkua,\nsillä eihän asia vielä ollut ratkaistu, mutta hermoni olivat kauhean\nuutisen vuoksi niin kiihoittuneet, että niiden täytyi saada tyyntyä\nkyynelvirran avulla.\n\n— Martha, Martha, sinä saatat minut suuttumaan — sanoi Arno nuhdellen.\n— Oletkos sinä sotilaan uljas vaimo? Unohdatko, että olet kenraalin\ntytär, luutnantin vaimo ja — lisäsi hän hymyillen — korpraalin äiti?\n\n— En, Arno, en — mutta minä en käsitä itseäni — tulin vaan niin\nliikutetuksi, mutta se on jo ohitse. Ihailen itse niin suuresti\nsotilaskunniaa — mutta en tiedä, miten se tuntui niin kummalliselta\n— kun sinä äsken sanoit, että kaikki riippuu yhdestä sanasta,\njoka nyt pian lausutaan — myönnytys tahi kielto tuohon niin\nsanottuun loppuehdotukseen tulee ratkaisemaan tuhansien kuoleman ja\nverenvuodatukset, — niin tuntui minusta kuin rauhansana _täytyisi_\ntulla lausutuksi, ja minä en voinut muuta tehdä kuin langeta polvilleni\nja rukoilla — —\n\n— Ilmoittaaksesi hyvälle Jumalalle asioiden tilasta, sinä pieni hupakko.\n\nPorstuvan kelloa soitettiin. Minä kuivasin nopeasti kyyneleeni. Kukahan\nnäin aikaisin mahtoikaan tulla? Se oli isäni.\n\n— No, lapseni — huudahti hän hengästyneenä, heittäytyen nojatuoliin. —\nOletteko jo kuulleet suuren uutisen — loppuehdotus?\n\n— Kyllä, olen juuri kertonut kaikesta Marthalle.\n\n— Sano, isä, luuletko sodan siten tulevan ehkäistyksi? — kysyin minä\nvavisten.\n\n— En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdotuksen\nkautta ehkäistyksi — sanoi isäni tyynnyttäen. — Vaikka kyllähän\nkirottujen italialaisten heittiöiden puolelta olisi viisainta myöntyä,\neikä antautua uudelleen Novaran — — — Voi, kunhan ei isä Radetsky\nolisi kuollut viime vuonna! Olen varma siitä, että hän, huolimatta\nyhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan, vielä olisi asettunut armeijansa\netunenään, ja totisesti olisin minäkin lähtenyt mukaan! Mehän olemme\nmolemmat jo kerran ennen näyttäneet miten italialaista roistoväkeä\nkohdellaan, mutta ne eivät näy vielä saaneen kylliksi. Kernaasti\nminun puolestani. Meidän lombardilais-venetialainen kuningaskuntamme\ntulee saamaan sangen kauniin lisän piemontilaisesta alueesta. Jo näen\najatuksissani, miten sotajoukkomme marssivat Turiniin.\n\n— Mutta, isä, sinä puhut aivan kuin sota olisi jo päätetty ja aivan\nkuin iloitsisit siitä? Mutta ajattelepas jos Arnonkin täytyy lähteä\nsotaan. — Ja silmäni täyttyivät kyyneleillä.\n\n— Tietysti hänen täytyy, kadehdittavan miekkosen.\n\n— Mutta minun tuskani — vaara —?\n\n— Loruja, vaara! Sodastakin tullaan takaisin, siitä olen minä\ntodistuksena. Minä olen ottanut osaa useampaan kuin yhteen taisteluun\nja tullut, Jumalan kiitos, haavoitetuksikin joskus, mutta tässä olen\nkuitenkin hengissä, koska kerran oli määrätty, että saisin elää.\n\n— Mutta ajatteles, jos ei minun rykmenttiäni komennettaisikaan sotaan —\nsanoi Arno.\n\n— Oi, todellakin — keskeytin häntä iloisesti — siinähän on vielä toivoa\njälellä!\n\n— Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.\n\n— Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.\n\nSydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta\nnoita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta\nsotaretkestä, — aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen\nArnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä\nsotaan vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän\naivan luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt\nnäyttäytyä rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on\nsankari.\n\nNousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:\n\n— Arno, olen ylpeä sinusta!\n\nHän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti\nilosilmin:\n\n— Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26\npäivänä. Arpa oli siis heitetty — sota julistettu.\n\nJo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut,\nmutta kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti\nsen minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.\n\nHän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti\nsanoilla: — Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas\ntähti kauluksessa — ja kenties risti rinnassani.\n\nMutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta\nsekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä,\njotka peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä,\nettä kuula mahdollisesti sen lävistäisi!\n\nArno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.\n\n— Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni,\nniin olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni\nvaimoni nyt, kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois\nkaikkea rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! — Ja hän meni.\n\nKoetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä,\nniin hyvin kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset,\nvoimme osoittaa isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme\ntulla osallisiksi siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat\ntaistelutantereella — eli oikeammin »tappotantereella». Sillä\ntapettuina jäävät tantereelle sotaan pakotetut ihmisraukat —\navonaisine, verisine haavoineen — — — ja niiden sekaan ehkä — — —\nääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni loppuun.\n\nKamarineitsyeni, Betty, riensi sisälle säikähtyneenä. Hän oli kuullut\nminun huudahtavan.\n\n— Jumalan tähden, rouva kreivitär, mitä on tapahtunut?\n\nKatsoin tyttöön. Hänenkin silmänsä olivat itkusta punaiset, ja minä\nymmärsin syyn. Hänkin oli kuullut kauhean uutisen ja hänen sulhasensa\noli sotilas. Tunsin hartaan halun painaa kovan kohtalon alaista\nsisartani sydäntäni vastaan.\n\n— Ei se ole niin vaarallista, lapseni, — sanoin lohduttaen. — He\nmenevät taisteluun, mutta he tulevat jälleen takaisin.\n\n— Eivät kaikki, kreivitär, — huudahti hän nyyhkyttäen.\n\nNyt saapui huoneeseen tätini ja Betty poistui.\n\n— Tulin sinua lohduttamaan, Martha, — sanoi hän syleillen minua, — ja\npyytämään sinua, että kantaisit koettelemuksesi nöyryydellä.\n\n— Sinä tiedät siis kaikki — —\n\n— Koko kaupunki sen tietää ja kaikkialla on suuri ilo. Tämä sota on\nhyvin yleisesti tunnettu.\n\n— Ilo, täti Maria?\n\n— Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa.\nMutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee\nsinun isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen\nmielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja\nonhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota.\nSinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on\ntäytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua — —\n\n— Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on\nvälttämätöntä — —\n\n— Jonka Jumala tahtoo, — oikaisi täti.\n\n— Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.\n\n— Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt.\nMutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme\npuolesta.\n\nNiin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin\nminä hartaasti rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois\nrakastetustani. — — Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. _Kehen\nne sensijaan sattuisivat?_ Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen\npuolesta yhtä hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin\nfysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä säännöistä?\n\n— Niin, täti, — sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset\nlausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, — niin, rukoilkaamme\nahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava\nvahingoittumatta.\n\n— Niin, lapseni, — jatkoi täti Maria, — onnen ja myötäkäymisen päivinä\nunohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja kuolema\nuhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja surullisia\n— — —\n\n— Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:\n\n— He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin\npaljo kuin sietävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt seurasi myrskyinen aika. Sota »on syttynyt». Unohdetaan, että\nkaksi ihmisjoukkiota rientää toisiansa vastaan tappaaksensa toisensa,\nja käsitetään asia aivan kuin joku korkeampi voima pakoittaisi\nmolempia joukkoja taisteluun. Edesvastaus jää kokonaan tuon korkeamman\nvoiman osalle, joka jälleen puolestansa antaa ainoastaan kansoille\nmäärätyn kohtalon tapahtua. Tällainen epäselvä, kunnioittava käsitys\non useammilla sodasta, ja tällainen oli minullakin. Minulla ei ollut\nmitään erityistä inhon tunnetta itse _sotaa_ vastaan, kärsimykseni\noli vaan seurauksena siitä, että rakkaan puolisoni täytyi antautua\nvaaralle alttiiksi ja minun jäädä kotia epätietoon ja pelkäämään.\nKoetin lohduttaa itseäni ajatellen, että Arnon tuli mennä täyttämään\nihmisen korkeinta ja ylevintä velvollisuutta, ja että hän siten vaan\nsaavuttaisi kunniaa ja mainetta. — Siinä ajatuksessa, että nyt elin\njonkun erinomaisemman historiallisen tapauksen aikana, oli jotain\nomituisen ylentävää, ja minä kuvittelin mielessäni, että tästä\npiti seuraaman jokin yleismaailmallinen tapaus, jota tulevaiset\nhistorian kirjoittajat käyttäisivät jonkun historiallisen kertomuksen\nnimikirjoituksena.\n\nTämä intoileva mielentila olikin tähän aikaan hyvin yleinen. Muusta\nei puhuttu huoneissa eikä kaduilla, muusta ei puhuttu sanomalehdissä,\nmuusta ei rukoiltu kirkoissa. Minne ikinä tulikin, näki aina\nsamallaiset liikutetut kasvonilmeet, ja kuuli samat vilkkaat\nkeskustelut sotatoiveista. Kaikki, mikä muutoin vetää ihmisten huomiota\npuoleensa: teatteri, asioimiset, taide — oli nyt vaan sivuasioita.\nTuntui siltä kuin ei olisi ollut oikeutta ajatella mitään muuta\nnyt, kun sellainen suuri maailmanhistoriallinen asia tapahtui.\nVoitoistansa varmat armeijan päälliköt, helkkyvän soiton mukaan\npois marssivat sotajoukot, isänmaallista innostusta uhkuvat puheet,\nalituiset vetoamiset hyveeseen, kunniaan, velvollisuuteen, uljuuteen\nja alttiuteen, molemminpuoliset vakuutukset siitä, että kuuluttiin\nurhokkaimpaan, voittamattomimpaan kansaan maailmassa, tämä kaikki\nlevitti sotaan lähdön yli omituisen sankarillisen tunnelman, joka\nkohotti koko kansan ylpeyttä ja herätti jokaisessa yksityisessä sen\ntunteen, että hän oli suuri kansalainen suuressa ajassa.\n\nSellaiset rumat ominaisuudet kuin saaliinhimo, viha, julmuus ja\npetos pidettiin kyllä myöskin sodan ominaisuutena, mutta aina\nainoastaan vihollisen puolella, jonka kehnous oli päivän selvä. Jos\njättää huomioonottamatta sen, että taistelu, jonka nyt piti alkaa,\nvaltiolliselta kannalta olikin aivan välttämätön, niin oli vastustajan\nvoittaminen siveellinen velvollisuus, kuritus, joka sivistyneiden tuli\nantaa noille italialaisille, noille kevytmielisille, petollisille,\nirstaille roistoille! — — — Ja tuo Ludvig Napoleon — mikä kamalan\nkunnianhimoinen ja juonitteleva olento! Kun hänen huhtikuun 29\npäivänä antama julistuskirjansa julkaistiin sanoilla: _Adrian\nmereen asti vapaa Italia_», herätti se oikean suuttumuksen myrskyn.\nUskalsin tuoda esiin sen vaatimattoman muistutuksen, että tuohan oli\njalomielinen ajatus, jonka täytyy Italian isänmaanystävissä herättää\nihastusta, mutta ankaruudella käskettiin minun olla vaiti. Sitä\nuskonkappaletta, että Ludvig Napoleon oli aika »konna», ei saanut,\nniin kauvan kun hän oli meidän vihollisemme, millään tavalla moittia,\nsillä kaikki mitä hän teki, oli jo edeltäpäin kirottua. Taas heräsi\nminussa hiljainen epäilys. Kaikissa historiallisissa kertomuksissa,\njoita olin lukenut, olin aina huomannut, että kertojan ihailu ja\nmyötätunto oli aina sen puolueen puolella, joka oli tahtonut taistella\nvapautensa edestä ja poistaa yltänsä vieraan ikeen. En tosin voinut\nitselleni oikein selvittää, mitä tarkoitettiin käsitteellä »ies» ja\nmitä runoilijan aina ylistämällä sanalla »vapaus», mutta sen verran\ntoki käsitin, että vapauteen pyrkimys ja ikeen poistaminen tällä\nkertaa ei ollut itävaltalaisten puolella, vaan italialaisten. Mutta\nnäittenkin arasti lausuttujen epäilysteni vuoksi tulin minä tykkänään\nmaahan masennetuksi. Olin onnettomuudekseni taaskin koskettanut yhtä\nuskonsääntöä, nimittäin sitä, että meidän hallituksemme, s. t. s. se\nhallitus, jonka alueella on sattunut syntymään, ei koskaan voisi tehdä\nmitään, joka on väärin, vaan ainoastaan levittää siunausta; että ne,\njotka tahtoivat erota »meistä», eivät ole vapauden sankareita, vaan\nkapinoitsijoita, ja että »me» kaikissa tapauksissa olemme oikeassa.\n\nToukokuun ensimmäisinä päivinä läksi se rykmentti liikkeelle, johon\nArno oli siirtynyt. Kello kuusi aamusilla kolkutettiin meidän\novellemme, ja minä hypähdin ylös lyhyestä, levottomasta unesta, johon\nolin vihdoinkin valvotun yön jälkeen vaipunut.\n\n— Kello on kuusi, herra luutnantti, — ilmoitti palvelija, jonka oli\nkäsketty ajoissa herättää.\n\nArno nousi ylös. Nyt oli siis eronhetki tullut.\n\n— Ole nyt uljas, Martha, — sanoi hän rohkaisten, — tämä matka kestää\nkorkeintaan kaksi kuukautta, ja sitten olen jälleen luonasi. Mitä\nhittoa, tuhannesta kuulasta sattuu vaan yksi, eikä suinkaan sen\ntarvitse juuri minua kohdata. Ovathan muutkin palanneet sodasta,\nkatsopas esimerkiksi isääsi! Ja kerranhan sen kuitenkin täytyy\ntapahtua! Et suinkaan ole mennyt naimisiin husaariupseerin kanssa\nsiinä luulossa, että hänellä olisi vaan toimena kaduilla marssiminen\nja komealta näyttäminen. Kirjoitan usein sinulle ja kerron, miten\nraikasta ja iloista sotaelämä on. Jos jotain surullista olisi tulossa,\nei varmaankaan mieleni tuntuisi niin iloiselta kuin nyt, — menen vaan\nhankkimaan itselleni kunniamerkin, näetkös. Hoida nyt vaan itseäsi\nja Ruruamme, — — jos minä saan ylennystä, saapi hänkin pienen arvon\nkoroituksen. Sano terveisiä pojalle minulta, en halua enää uudistaa\neilistä hyvästijättöä. Ajatteles, kuinka hauskaa, kun hänen isänsä\nsitte saa kertoa hänelle suurista voitoista Italian sodassa vuonna 59 —\n— —.\n\nKuuntelin hartaasti hänen puhettansa. Nuo lohduttavat lauseet tekivät\nminulle niin hyvää. Menihän hän niin mielellään ja niin iloisena\ntaisteluun, — eikös siis tuskani ollut itsekäs ja oikeudeton?\n\nTaaskin kolkutettiin ovelle.\n\n— Aika kiirehtii, herra luutnantti.\n\n— Olen heti valmis. — Hän avasi sylinsä: — Nyt, Martha, lemmittyni,\nvaimoni, jää hyvästi!\n\nEn voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli.\nTunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä\nen tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä.\nTahdoin antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.\n\n— Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!\n\nNäin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin kovan\ntuskan käsissä, — ja painaen molemmat kätensä kasvojansa vastaan,\nnyyhkytti hän ääneen.\n\nTämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen\nkäteni hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:\n\n— Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! — Tiesin pyytäväni mahdottomia ja\nkuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!\n\n— Herra luutnantti, — kuului ääni etuhuoneesta, — pelkään, että\nmyöhästytte!\n\nVielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten tarkastaminen\nkartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen sakkilaudalla,\nesimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi neljännellä\nliikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen rakastettujen\nja isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta tulevista\ntiedoista, — tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän näihin\naikoihin. Kaikki muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki\nkysymykset paitsi: kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan\nmerkityksettä ja arvotta. Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin\naskareita, mutta huolimatta niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa,\nolivat Italiasta tulevat sähkösanomat.\n\nParhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain\nArnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; — kirjeiden\nkirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, — mutta ne\ntäyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä\noli hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet\nja tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot\nkeskeytetyt, tahi — kun sattui taistelu — sotaposti estetty.\n\n— Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin\npäiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan\nkaatuneitten nimet! — — Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan\ntarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa\ntarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, — on kiitollinen Jumalalle,\njos ei sitä löydä.\n\nKun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään\ntietoja neljääntoista päivään — ja kun huomasin, ettei nimi »Arno\nDotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen:\n»Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut,\nennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin\nlistan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis\nsenvuoksi, että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, — mutta\n_ei_ Arno Dotsky, — oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt\nJumalaa. Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden\nniiden sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin\ntähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky.\nJa miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin\nheidän? Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi\nminun tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että\nen _minä_, vaan Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita\nkyyneliä lukiessaan tätä listaa, — niin, juuri tuo oli se epäsointu,\njonka tunsin vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.\n\nSamana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.\n\n»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme\ntappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä\nvoitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä\nseisoin keskellä tiheää kuulasadetta — — omituinen tunne — — kyllä se\nkuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä,\nja joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan\nja voivotuksistaan — — _c'est la guerre!_ [tämä on sota! Suomentaja]\nMutta, voi hyvin niin kauvan, lemmittyni! Kun me kerran Turinissa\nteemme rauhanehtoja, silloin tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti\nMaria on varmaankin niin hyvä ja hoitaa sillä aikaa meidän pientä\nkorpraaliamme.»\n\nJos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat\nyöt elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista\nunelmista, jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin\nkauhean todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin\nhirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En\nvoinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä\nhetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten\npisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että\nkoetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin\nvihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin,\nkuin että hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin\nyksityiskohtiin asti jälleennäkemisen onnen.\n\nIsäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen.\nEnsin Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko\nWien oli alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin\nainoastaan voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia\nlippujen liehunnalla, ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia [kiitos-\nja ylistysvirsiä. Suomentaja]. Ja sen sijaan olikin Turin se paikka,\njossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra Jumala, ylistämme sinua\nsiitä, että olet auttanut meitä voittamaan ilkeitä _Tedeschiä_.\n\n— Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat\ntappiolle? — kysyin minä. — Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin\nettä — —\n\n— Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen, niin,\nkolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme ja saamme\nmäärätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan mentävän, jos niin\npian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata? Silloinhan voisi yhtä\nhyvin olla sotaan lähtemättä.\n\n— Se olisikin paras, — sanoin minä huoaten.\n\n— Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin,\njoka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset\nisänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin\nja asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja\nmenestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä, mutta\nsen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.\n\n— Täytyykö sen!?\n\nKaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni\nupseerien nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen\npoika — ainoa poika.\n\nEräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se\ntuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan\nvoinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus — ja minä menin.\n\nKun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin soitin\novikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet, hauskat\ntanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan\nkuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme koko\nWienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein mies, ja minulla\non ihanaisin poika!» Ja nyt? Olihan minulla tosin vielä mies — —\nkuka tiesi sitäpaitsi? Lenteleehän siellä alituisesti tulipommeja\nja kranaatteja, olenhan voinut juuri nyt tällä viime hetkellä jäädä\nleskeksi. — — Rupesin katkerasti itkemään vanhan rouvan oven takana — —\nnyt olin juuri oikeassa mielentilassa sinne mennäkseni. Soitin, kukaan\nei avannut. Soitin uudelleen. Ei vieläkään.\n\nSilloin pisti eräs nainen päänsä toisesta ovesta samassa porstuassa:\n\n— Soitatte turhaan, neiti, asunto on tyhjä.\n\n— Mitä? Onko rouva von Ullsmann matkustanut pois?\n\n— Hänet vietiin hulluinhuoneeseen kolme päivää takaperin. — Ja samassa\npaukahti ovi kiinni.\n\nPari minuuttia seisoin siinä kuin kivettyneenä. Sisällisen silmäni\nedessä näin ne kohtaukset, joita täällä oli taisteltu. Kuinka\näärettömästi vanhusparka on saanut kärsiä, ennenkuin hänen tuskansa\nmuuttui hulluudeksi.\n\nJa isäni tahtoi, että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta — maan\nhyväksi! Kuinka monta sellaista epätoivoista äitiä silloin olisikaan\nItävallassa?\n\nKovin liikutettuna laskeusin portaita alas. Päätin samalla kertaa käydä\ntervehtimässä erästä ystävätärtäni, jonka mies samoin kuin minunkin oli\nsodassa.\n\nMatkallani kuljin sen rakennuksen ohitse »Herrengassenilla», jossa\n»isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen» huoneusto oli. Siihen\naikaan ei ollut vielä olemassa »Genèver-liittoa» eikä »Punaista\nristiä», mutta näiden ihmisystävällisten yhdistysten edeltäjäksi\noli perustettu tämä yhdistys, jonka tehtävänä oli vastaanottaa ja\nsotatanterelle toimittaa kaikki ne raha-, liinavaate-, liinannukka-, ja\nside-lahjat, jotka haavoitetuille annettiin. Kaikilta haaroilta tulvasi\nsellaisia lahjoja, joita varten suuria makasiineja täytyi vuokrata. Ja\ntuskin olivat vanhat tavarat tulleet lähetetyiksi, ennenkuin uusia heti\nkokoontui makasiineihin.\n\nAstuin sisään. Tahdoin jättää toimikunnalle sen rahasumman, joka oli\nkukkarossani. Kenties voisi se tuottaa jollekin sotamies-raukalle\nhuojennusta ja apua, ja varjella hänen äitiänsä tulemasta hulluksi.\n\nTunsin johtajan persoonallisesti. — Onko ruhtinas C. täällä? — kysyin\nportinvartijalta. — Ei tällä hetkellä, mutta varapuheenjohtaja,\nparooni S. on tuolla ylhäällä. — Hän näytti minulle tien siihen\nhuoneeseen, jossa rahalahjoja otettiin vastaan. Kuljin monen salin\nlävitse, jossa pitkät pöydät olivat tavarain peitossa; siinä oli\nkokoja liinavaatteita, sikaareja, tupakkaa, ja varsinkin suuria vuoria\nliinannukkaa. Minua värisytti. Miten paljo verta täytyikään vuotaa\ntaistelutanterella, että kaikki tuo liinannukka tulisi käytetyksi! Ja\nminun isäni tahtoisi — ajattelin minä jälleen — että sota kestäisi\nkolmekymmentä vuotta. Maan hyväksi? Kuinka monen, maan parhaan pojan,\nonkaan silloin täytynyt kuolla haavoihinsa?\n\nParooni S. otti kiitollisuudella vastaan lahjani ja vastasi\nkysymyksiini yhdistyksen vaikutuksesta. Juuri meidän keskustellessamme\ntuli eräs mies sisään ilmoittaen, että maaseudulta oli juuri tulossa\nkaksi kuormaa lähetyksiä. Istahdin odottamaan näiden tuloa.\n\nSamassa astui huoneeseen eräs hyvin vanha herra ja pani pöydälle sadan\nguldenin setelin. — Sallikaa minunkin antaa vähäinen korteni jaloon\ntoimeenne, herra parooni. Olen itse vanha sotilas ja tiedän sen vuoksi\nkuinka siunausta tuottava teidän apunne on noille mies-paroille. Otin\nosaa sotaretkiin vuosina 9 ja 13; silloin ei ollut vielä olemassa\nmitään isänmaallista hyväntekeväisyysyhdistystä, silloin ei lähetetty\ntäysiä kirstuja sidevaatetta ja liinannukkaa haavotetuille. Kuinka\nmonen täytyikään silloin, sittekuin välskärien varastot loppuivat,\nverenvuodosta kuolla! Te ette itse tiedä, miten paljo hyvää teette. —\nJa kaksi suurta kyyneltä vierähti vanhuksen valkoiselle parralle.\n\nÄäniä ja astuntaa kuului toisesta huoneesta, ovet avattiin, ja eräs\nkaartilainen ilmoitti: hänen majesteettinsa keisarinna.\n\nVarapresidentti riensi ulos, tavallisten juhlamenojen mukaan\nvastaan ottamaan korkeata vierasta portaiden edessä. Syrjäisestä\npaikastani voin nähdä tuon nuorekkaan vartalon, joka yksinkertaisessa\nkävelypuvussaan näytti vieläkin suloisemmalta kuin loistavissa\nhovijuhlien puvuissa.\n\n— Olen tullut tänne, — sanoi hän kääntyen parooni S:n päin, — koska\nkeisari on minulle kertonut kuinka hyödyllisiä ja tervetulleita\nteidän yhdistyksenne lahjat ovat olleet. Tahdoin itse saada tietoja\nyhdistyksen toiminnasta sekä sitäpaitsi tuoda sille ilmi keisarin\nkiitollisuuden.\n\nSen jälkeen antoi hän presidentin selittää itselleen tarkoin\nyhdistyksen toiminta-tavan, ja katseli sitte tavaraläjiä.\n\n— Katsokaapas vaan, kreivitär, — sanoi hän ylihovimestarinnalle, joka\nhäntä seurasi, — miten kunnollinen ja hyvin ommeltu tämä paita on.\n— Hän puheli tyytyväisesti kaikesta, ja pois mennessä kuulin hänen\nsanovan: Se on kaunis, isänmaallinen yritys, joka sotamiespoloisille —\n— —\n\nLoppua en voinut kuulla. »Sotamies-poloisille», ne sanat kaikuivat\nkauan korvissani, hän oli lausunut ne niin lämpöisellä osanotolla.\nNiin, todellakin _poloiset_! Ja kuta enempi heidän kohtaloansa\nkoeteltiin huojentaa, sitä parempi. Mutta — välähti päähäni ajatus —\njollei noita teurastusuhri-poloisia ollenkaan lähetettäisi taisteluun,\neikö _se_ olisi vielä parempi?\n\nKarkoitin tämän ajatuksen mielestäni — — senhän täytyy niin olla. Eihän\nole olemassa mitään muuta puolustusta sodan kauhuja vastaan kuin tuo\npieni sana »täytyy».\n\nSanoin jäähyväiset ja menin. Sivumennen pistäysin yhteen kirja- ja\ntaidekauppaan ostaakseni itselleni uuden Pohjois-Italian kartan. Paitsi\nminua oli puodissa paljo muita ostajia, jotka kaikki halusivat karttoja\nja kuvia sotakentältä ja muuta sellaista. Nyt tuli minun vuoroni.\n\n— Kenties tekin haluatte sota-alueen karttaa?\n\n— Olette arvannut oikein.\n\n— Eipä se olekaan vaikeata. Ihmiset eivät osta nykyään juuri mitään\nmuuta. — Ja kääntyen erääseen herraan päin, joka seisoi minun\nvieressäni, sanoi hän: — Nyt on huonot ajat kaikilla kustantajilla ja\nkaunokirjailijoilla, ei kukaan huoli tiedollisista toiminnoista. Nyt on\nhuonot ajat kirjailijoilla ja kirjakauppiailla.\n\n— Ja kansalla myös, — lisäsi puhuteltu, — jolle tuollainen\nvälinpitämättömyys tuottaa henkisen rappiotilan — — —\n\nJa minun isäni tahtoisi, — ajattelin kolmannen kerran, että sota\nkestäisi kolmekymmentä vuotta maan hyväksi!\n\n— Siis käypi liikkeenne huonosti? — kysyin minä ääneen.\n\n— Oo, ei ainoastaan minun vaan kaikkien, melkein kaikkien, — vastasi\nkirjakauppias. — Poikkeuksena ovat ne kauppiaat, jotka toimittavat\narmeijalle tarpeelliset varat, mutta kaikille muille tuottaa sota\nsanomattoman vahingon. Kaikki pysähtyy: työ tehtaissa, työ vainioilla,\nlukematon joukko ihmisiä jää työttömäksi. Arvopaperit kadottavat\narvonsa, korko kasvaa, kaikki työnhalu veltostuu, lukuisat liikemiehet\ntekevät vararikon — — lyhyesti, kaikkialla on kauhea kurjuus.\n\nJa minun isäni tahtoisi — — uudistin itsekseni jättäessäni kirjakaupan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapasin ystävättäreni kotona. Kreivitär Lori Griesbach oli enempi\nkuin yhdessä asiassa toverini onnettomuudessa. Kenraalin tytär,\nniinkuin minäkin, upseerin vaimo, niinkuin minäkin, ja nyt »elävän\nmiehen leski», niinkuin minäkin. Yhdessä suhteessa voitti Lori minut,\nhänellä ei ollut sodassa ainoastaan miehensä, vaan myöskin kaksi\nveljeänsä. Mutta hän ei ollut niin hätäinen luonteeltaan. Hän oli\ntäydellisesti vakuutettu, että hänen rakkaansa olivat erään, hänen\nhyvin kunnioittamansa pyhimyksen suojeluksen alla, ja toivoi heitä siis\nvarmasti takaisin.\n\nHän otti minun vastaan avoimin sylin.\n\n— No, Jumala siunatkoon sinua, Martha, olipa se kiltisti, että tulit\nminua tervehtimään! Mutta sinä näytät niin kalpealta ja riutuneelta, et\nsuinkaan liene saanut ikäviä tietoja sodasta?\n\n— En, Jumalan kiitos, mutta onhan kaikki niin surullista.\n\n— Niin, minä ymmärrän, sinä tarkoitat tappioita. Mutta ei ole syytä\nsurra sitä aivan paljo, ensi sanoma voipi tuoda tiedon voitosta.\n\n— Voitto taikka tappio, — onhan sota itsestänsä jo niin hirvittävä.\nEikös olisi parempi, jos ei sotia olisi lainkaan?\n\n— Mitävarten olisi sitte sotilaita?\n\nMietin hetkisen. — Niin, silloin ei niitä varmaan olisikaan.\n\n— Miten lapsellisesti sinä puhut? Sepäs olisi suloista elämää. Vaan\nsiviiliä, hui, minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta se on\nonneksi mahdotonta!\n\n— Mahdotonta? Niin, sinä olet varmaankin oikeassa, _tahdon_ sen uskoa.\nMuutoin en voisi käsittää, miksi se ei olisi tapahtunut jo kauan\ntakaperin.\n\n— Mikä olisi tapahtunut?\n\n— Sodan poistaminen. Mutta — — yhtä hyvin voisin puhua maanjäristyksien\npoistamisesta.\n\n— En ymmärrä sinua. Mutta itse puolestani olen iloinen tämän sodan\nsyttymisestä, koska toivon Ludvigin saavan siellä tilaisuutta kunnostaa\nitseänsä. Ja veljillenikin on se hyvä asia. Olen aivan tyyni heidän\npuolestaan; heillä on kaikilla kolmella siunattu lumouskalu — — äiti on\nitse ripustanut ne heidän kaulaansa.\n\n— Millaiseksi sinä sitte ajattelet tuollaista sotaa, Lori? Uskotko,\nettä, jos jokaisella miehellä on lumouskalu, kuulat, jotka molemmilta\npuolin ammutaan, katoavat pilviin, tekemättä mitään vahinkoa?\n\n— En ymmärrä sinua. Sinä olet niin laimea uskossasi, sitäpä täti\nMariakin valittaa — —\n\n— Miksi et vastaa kysymykseeni?\n\n— Siksi, että se sisältää ivaa sellaisista asioista, jotka ovat minulle\npyhiä.\n\n— Ivaa? Kaukana siitä. Tahdon vaan, että ottaisimme asian mietittäväksi\njärkevästi.\n\n— Mutta sinä tiedät kyllä, että on synti antaa järjen tuomita\nsellaisissa asioissa, jotka ovat niin paljoa ylempänä meitä.\n\n— Sinä voit olla oikeassa, Lori, ja minä vaikenen. Mitä auttaakaan\ntuumaileminen ja miettiminen. Joku aika sitte on epäilyksiä entisten\nvakaumusteni oikeudesta ruvennut tulemaan mieleeni ja ne ovat\ntuottaneet minulle kärsimyksiä. Jos en enää voisi uskoa sitä, että\ntämän sodan aloittaminen oli välttämättömän tarpeellista ja edullista,\nniin en voisi koskaan antaa anteeksi niille, jotka — — —\n\n— Sinä tarkoitat Ludvig Napoleonia — niin, hän on tosiaankin aika\nvehkeilijä!\n\n— Hän, taikka joku muu, sehän on aivan yhden tekevä. Mutta minä\ntahtoisin olla varmasti vakuutettu siitä, etteivät ylipäänsä ihmiset\nole alkaneet tätä sotaa, vaan että se on puhjennut itsestään — —\nniinkuin lavantauti tahi tulirokko — —\n\n— Kuinka kiihoittunut sinä olet, ystäväni. Puhelkaamme järkevästi, ja\nkuuntele sinä nyt tyynesti minua. Sota on pian lopussa, ja silloin\ntulevat meidän miehemme takaisin ratsumestareina. Ja minä aijon\nhoukutella Ludvigin tulemaan minun kanssani johonkin kylpylaitokseen,\nse tekee hänelle hyvää kestettyjen vaivojen perästä ja minulle myös\npitkän ikävän ja epätoivon jälkeen. Sillä älä luulekaan, etten minä\nolisi levoton ja epätoivossa. Voisihan Jumala tahtoa, että joku\nrakkaistani kaatuisi, — ja jos se onkin ihana ja kadehdittava kuolema —\nkunnian tanterella — keisarin ja isänmaan edestä — —\n\n— Sinähän puhut niinkuin paras armeijakäsky.\n\n— Niin olisi se kuitenkin hirmuista. Ajatteleppas vähän äiti-raukkaa,\njos Kustaalle tai Kaarlelle jotain tapahtuisi — — mutta älkäämme puhuko\nenää siitä. Siis virkistyäksemme kaikista rasituksista, koetan saada\ntoimeen hauskan kylpyretken johonkin — mieluimmin Karlsbadiin — —\n\nTässä tulimme keskeytetyksi. Palvelija tuli sisään tuoden kirjeen.\n\n— Kustaalta! — huudahti Lori iloisena, rikkoen sinetin.\n\nLuettuaan muutaman rivin huudahti hän tuskan murtamana, kirje putosi\nhänen kädestään, ja hän heittäysi itkien kaulaani.\n\n— Lori, ystäväni, mitä on tapahtunut? — kysyin liikutettuna. —\nMiehesi? —\n\n— Oi Jumalani, Oi Jumalani! — valitti hän. — Lue itse!\n\nOtin ylös kirjeen ja aloin lukea. Voin aivan tarkalleen kertoa sen\nsisällön, sillä joku aika myöhemmin pyysin Lorilta kirjeen lainaksi\nsaadakseni mukailla sen päiväkirjaani.\n\n— Lue ääneen — pyysi Lori — minä en ole vielä lukenut loppuun.\n\nTein niinkuin hän käski.\n\nKirje kuului:\n\n»Rakas sisar! Eilen oli tulinen ottelu, siitä tulee pitkä tappiolista.\nMutta että äiti ja sinä ette vasta siitä saisi tietää, mikä vahinko\nmeitä on kohdannut, ja että sinä vähitellen voisit valmistaa äitiä\nvastaan ottamaan sanomaa, tahdon heti sinulle ilmoittaa, että niiden\njoukossa, jotka ovat kaatuneet isänmaan puolesta, on myöskin meidän\nuljas veljemme Kaarle.» — Keskeytin tässä syleilläkseni Lori-parkaa.\n\n— Siihen asti olin ehtinyt — sanoi hän hiljaa.\n\nMinä luin eteenpäin: »Miehesi on vahingoittumatta ja minä myöskin;\nkadehdin Kaarlen sankarikuolemaa! Hän kaatui taistelun alussa ja ei\nsiis onneksi saanut tietoa siitä surullisesta asiasta, että olemme\njälleen joutuneet tappiolle. On se sangen katkeraa. Näin hänen\nkaatuvan, sillä ratsastimme vieretyksin. Laskeusin heti alas hevosen\nseljästä auttaakseni häntä. Yksi ainoa katse — ja hän oli kuollut.\nKuula oli luultavasti lävistänyt sydämen tahi keuhkon — hän kuoli\näkkiä, ilman tuskia. Kuinka monen täytyykään maata tuntikausia\ntuskissansa kauheassa sotamelussa, ennenkuin kuolema heidät vapauttaa!\nSe oli kauhea päivä; ystäviä ja vihollisia, enempi kuin tuhat ruumista\nlepäsi sotatanterella. Kuolleitten seassa löysin monta tuttavaani,\nmyöskin — (tässä minun piti kääntää lehteä) — Arno Dotzkyn — —»\ntainnuksissa vaivuin lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Nyt on kaikki ohitse, Martha. Solferino on ratkaissut kohtalomme, me\nolemme voitetut!\n\nNäin sanoen riensi isäni eräänä aamuna siihen paikkaan puutarhassa,\njossa istuin työskennellen varjoisten lehmusten alla.\n\nOlin palannut pikku Ruruni kanssa nuoruuteni kotiin, ja kahdeksan\npäivän kuluttua siitä tapauksesta, joka oli kohdannut minua, muutti\nperheeni Grunitziin, Ala-Itävallassa olevalle maatilallemme, ja minä\nseurasin mukana. Yksinäisyydessä olisin vaipunut hirveään epätoivoon,\nmutta nyt olivat he kaikki ympärilläni, samalla tavoin kuin ennen\nnaimisiin menoani, isä, täti Maria, pieni veljeni ja kaksi melkein\ntäysikasvuista sisartani. Kaikki koettivat he tehdä mitä voivat\nhuojentaakseen suruani, ja kaikki kohtelivat he minua jonkinlaisella\nkunnioituksella, joka teki minulle hyvää.\n\nLähempiä tietoja Arnon kuolemasta ei minulla silloin ollut. Hänet oli\nlöydetty kuolleena, hänet oli tunnettu ja haudattu — siinä oli kaikki,\nmitä olin saanut tietää. Hänen viimeinen ajatuksensa lensi kyllä minun\nja hänen pienen poikansa luo, ja hänen lohdutuksensa viimeisellä\nhetkellä oli varmaankin: olen tehnyt velvollisuuteni — _enempi_ kuin\nvelvollisuuteni.\n\n— Me olemme voitetut — uudisti isäni synkästi, istuutuen vierelleni.\n\n— Siis ovat ihmiset uhratut turhaan — keskeytin minä huoaten.\n\n— Kaatuneet ovat onnellisia, koska ne eivät tiedä siitä häpeästä, joka\nmeitä on kohdannut. Mutta me tulemme kyllä kostamaan, vaikka nyt onkin\ntilapäisesti tehty rauha.\n\n— Oi, Jumalalle olkoon kiitos, — huudahdin minä. — Minulle se on liian\nmyöhään — mutta tuleehan tuhat muuta säästetyksi.\n\n— Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi ja yksityisiä henkilöitä. Mutta\ntämä asia koskee Itävaltaa.\n\n— Ja eikös Itävalta ole muodostunut vaan yksityisistä?\n\n— Lapseni, katsos, valtakunnan, valtion elämä on pitempi ja\nmerkillisempi kuin yksilön. Nämä katoavat, polvi polvelta, mutta\nvaltakunta elää edelleen ja kehittyy, kasvaa voimassa ja arvossa,\ntahi kutistuu ja menee takaperin, jos toiset valtakunnat saavat\nsiitä voiton. Siksi on valtakunnan menestys ja voima suurin ja pyhin\ntarkoitusperä, mihin isänmaan ystävän tulee pyrkiä ja jonka edestä\nhänen milloin hyvänsä tulee olla valmis uhraamaan henkensä.\n\nMinä teroitin nämät sanat muistooni voidakseni myöhemmin kirjoittaa ne\npäiväkirjaani. Sillä niissä tuli mielestäni niin voimakkaasti esiin\njuuri ne aatteet, joita oppiajallani olin historian oppikirjoista\nsaanut, ja jotka nyt pitkällä tuskan ja surun ajalla olivat mielestäni\nunohtuneet. Mutta nyt tahdoin uudelleen tarttua niihin kiinni\nsaadakseni lohdutusta siitä ajatuksesta, että puolisoni oli kaatunut\ntaistelussa hyvän asian puolesta, ja että oma onnettomuuteni oli osa\nsamasta suuresta asiasta.\n\nKuinka mieltä ylentävästi, joskin tuskallisesti, oli minuun vaikuttanut\nse suuremmoinen surujuhla, joka päivää ennen pois matkustamistamme\nvietettiin Stephanin tuomiokirkossa! Se oli sielumessu kaatuneille.\nKeskellä kirkkoa oli korkea katafalkki, joka oli kaunistettu sodan\ntunnusmerkeillä: lipuilla ja sota-aseilla. Urkulehteriltä tulvailivat\nihanan »reqviemin» sävelet, jota siellä laulettiin, ja melkein kaikki\nläsnäolevat, suurimmaksi osaksi mustiinpuettuja naisia, itkivät ääneen.\nJa jokainen niistä ei itkenyt ainoastaan sitä ainoaa, jonka oli\nkadottanut, vaan kaikkia muitakin, jotka olivat saaneet saman kuoleman.\nNehän olivat kaikki, nuo nuoret ihmisraukat, uhranneet henkensä meidän\nedestämme, se tahtoo sanoa, isänmaan kunnian ja menestyksen edestä.\nEloon jääneet sotilaat, kaikki Wienissä olevat kenraalit ja upseerit,\nolivat läsnä ja täyttivät koko kirkon peräalan, ja kaikki olivat he\nvalmiit seuraamaan kaatuneita tovereitansa epäilemättä, pelkäämättä.\nPyhänsavunhöyryjen, pauhaavien urun sävelten, yhteisen tuskan\ntuottamien kyynelten mukana kohosi varmaankin mieluisa uhri taivaaseen,\nja sotajoukkojen herra oli varmaankin antava siunauksensa jokaiselle\nniistä, joiden edestä tämä surujuhla vietettiin.\n\nNiin ajattelin silloin, ainakin olen näillä sanoilla juhlallisuuden\npäiväkirjaani kirjoittanut.\n\nNoin pari viikkoa Solferinon tappion jälkeen tuli tieto siitä, että\nrauhansopimus oli allekirjoitettu Villafrankassa. Isäni koetti kaikilla\ntavoin selittää minulle, että tämä rauhanteko oli valtiollisessa\nsuhteessa aivan välttämätön, jonka jälkeen minä vakuutin, että minä\nkaikissa tapauksissa olin iloinen, että taistelu ja murhaaminen nyt\noli loppunut. Mutta hyvä isäni ei tästä hämmästynyt, vaan jatkoi\npuolustelevia selityksiään.\n\n— Älä luule, että me pelkäämme! — Vaikka näyttääkin nyt siltä kuin\nmyöntyisimme, niin emme kuitenkaan unohda, mitä arvomme vaatii. Me\nluovumme nyt tilapäisesti Lombardiasta, mutta pidämme Venedigin ja\nvarjelemme siten etelä-italialaiset valtiot ja pyhän istuimen. Aivan\nvaltiollisista syistä ja eurooppalaisen tasapainon vuoksi olemme me — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta on kulunut. Molempien nuorten sisarteni — seitsenmäntoista\nja kahdeksantoista vuoden vanhojen — oli vuoro tulla esitellyksi\nhovissa, ja sen johdosta päätin minä jälleen näyttäytyä seuraelämässä.\n\nSuuri lääkäri, aika, oli tehnyt tehtävänsä ja vähitellen huojentanut\ntuskani ja kaipaukseni.\n\nEpätoivo muuttui suruksi, suru vienontui, vieno suru muuttui\nkärsivällisyydeksi ja tämä vaihtui jälleen uudistuvaan elämänhaluun.\nEräänä aamuna huomasin, että olinkin ylipäänsä hyvin kadehdittavassa\nasemassa: kahdenkymmenkolmen vuoden vanha, kaunis, rikas, ylhäinen,\npienen soman pojan äiti, lemmekkään perheen jäsen — eikös siinä\nkaikessa vielä ollut syytä iloitsemaan elämässä.\n\nLyhyt avioelämäni oli takanani menneisyydessä niinkuin unelma. Olin\nollut hyvin onnellinen, puolisostani eroaminen oli tuottanut minulle\nkatkeraa surua, hänen kuolemansa raivoisaa tuskaa — mutta tämä kaikki\noli nyt ohitse. Rakkauteni ei ollut niin kovin kiinni kasvanut\nsisällisen ihmiseni kanssa, etten olisi voinut kestää vahinkoa, joka\nminua oli kohdannut, sillä yhteiselämämme aika oli ollut niin lyhyt.\nEnkä minä myöskään ollut hänelle ollut _kaikki_, sillä jos olisin sitä\nollut, ei hän olisi niin iloisella mielellä minua jättänyt ilman mitään\npakkoa — hänen komppaniansa ei tullut lainkaan sotaan komennetuksi.\nSitä paitsi olin minä niiden neljän vuoden kuluessa paljo muuttunut,\nhenkinen näköpiiri oli laajentunut, olin saanut toisia mielipiteitä\nja hankkinut uusia tietoja. Ja siten olisi hän — jos hän olisi voinut\njälleen eloon herätä — monessa suhteessa ollut nykyiselle elämälleni\nvieras.\n\n— Miten oli tämä muutos minussa tapahtunut? Niin, seuraavalla tavalla.\n\nVuosi oli kulunut Arnon kuolemasta. Epätoivo — ensimäinen aste — oli\nmuuttunut suruksi, syväksi sydäntä polttavaksi suruksi. En tahtonut\nkuulla puhuttavankaan siitä, että haihduttaisin suruani seuraelämässä.\nAinoa, minkä tähden tahdoin elää, oli pieni poikani. Voidakseni kerran\nolla hänelle hyvänä opettajana tahi ainakin seurata hänen opintojansa,\ntahdoin hankkia itselleni tietoja niin paljo kuin mahdollista ja\nsenvuoksi antausin taas tarkastamaan niitä aarteita, joita löytyi\nlinnan kirjastossa. Varsinkin ikävöin saada jälleen alkaa vanhoja,\nrakkaita historian-opintojani. Viime aikoina, jolloin sota oli vaatinut\nminulta ja ystäviltäni niin suuria uhreja, oli entinen innostukseni\nsangen suuressa määrässä laimentunut, ja nyt toivoin saavani sitä\njälleen virkistää sopivan kirjallisuuden avulla. Ja todellakin:\nkun olin lukenut muutamia sivuja voittorikkaista taisteluista,\nurhollisuudesta ja sankarikuolemasta ja muusta sellaisesta, oli\nminusta monta kertaa oikein lohdullista ajatella, että Arnon kuolema\nja minun oma suruni olivat osa sellaisen suuren historiallisen\ntapauksen sisällöstä. Sanoin »monta kertaa» — ei aina. Sillä en voinut\nenää koskaan kokonaan antautua sellaiseen tunnelmaan, jossa muinoin\ntoivoin voivani olla Orleansin neitsyen asemassa. Niissä kiihkeissä,\nkehuvissa kirjoituksissa sodan urhotöistä oli minusta nyt paljo, paljo\npetollisuutta ja tyhjyyttä, varsinkin kun samalla kertaa mieleeni\nmuistuivat kaikki ne onnettomuudet ja kauhut, jotka sotaa seurasivat.\n\nPian olin lukenut kaikki kirjastossamme löytyvät historialliset\nteokset. Pyysin sen vuoksi kirjakauppiastamme lähettämään jotain uutta\nhistoriallista teosta katsottavaksi. Hän lähetti minulle silloin\n»History of Civilization in England» [Englannin sivistyshistoria.\nSuomentaja]. »Teos ei ole täydellisesti valmis», kirjoitti\nkirjakauppias, »mutta tähän liitetyt kaksi nidosta, jotka ovat sille\njohdantona, ovat itsessänsä kokonaisuus ja ovat koko sivistyneessä\nmaailmassa herättäneet suurta huomiota. Sanotaan, että kirjoittaja on\ntässä laskenut peruskiven aivan uuteen historian ymmärtämiseen.»\n\nNiin, todellakin, kokonaan uuteen. Kun olin lukenut ja uudestaan\nlukenut nämä kaksi nidosta, tuntui minusta kuin olisin ollut henkilö,\njoka on elänyt koko elämänsä ahtaassa laaksossa ja tulee ensi kerran\nviedyksi korkealle vuoren kukkulalle, josta hän voi vapaasti nähdä\nlaajalle maiden ja merien yli. En tahdo sanoa että minä, kolmenkolmatta\nvuotias, joka olin ainoastaan saanut tavallisen, pintapuolisen\ntyttö-kasvatuksen, ymmärsin kirjan kaikessa laajuudessaan, mutta\nsen viehätys valtasi minut. Huomasin, että minun ahtaan laaksoni\nulkopuolella oli suuri, suuri maailma, josta en tähän asti ollut\nmitään aavistanut. Vasta sitte kun viidentoista, kahdenkymmenen\nvuoden kuluttua jälleen luin tämän kirjan, ja sitte kun olin tutkinut\nmuutamia muita samassa hengessä kirjoitettuja teoksia, voin ehken\nrohjeta sanoa, että olin sen ymmärtänyt. Mutta _yksi_ asia selveni\nminulle jo silloin: ihmiskunnan historiaa eivät määrää, niinkuin\nennen ajateltiin, kuninkaat ja valtiomiehet, sodat ja valtioliitot,\nvaan ihmisälyn vähitellen tapahtuva kehitys. Polvesta polveen kulkeva\n_ihailu_, jolla muut historian kirjoittajat olivat tavallisesti\nkuvanneet mahtavien valloittajien ja maanhävittäjien elämänvaiheita,\npuuttui kokonaan Bucklen historiasta, päin vastoin näyttää hän toteen,\nettä sotilassäädyn arvo on päinvastaisessa asemassa jonkun kansan\nsivistyskantaan: kuta lähempänä barbari- eli raakalaistilaa ollaan,\nsitä useammin tavataan molemminpuolista taistelua, sitä ahtaammat\novat rauhan rajat: maakunta maakuntaa, kaupunki kaupunkia, perhe\nperhettä vastaan. Hän panee erityisesti painoa siihen, että ihmiskunnan\nedistyessä on _rakkaus_ sotaan enempi, kuin itse sota, vähentymässä.\nOlinhan minäkin lyhyellä kehitysajallani ehtinyt huomata, miten tuo\nrakkaus ja ihailu yhä enempi oli alkanut muuttua vastenmielisyydeksi.\nJa jos olinkin usein koettanut ehkäistä tätä vastenmielisyyttä,\najatellen että se on arkamaista ja oikeudetonta, niin huomasin nyt,\nettä se oli vaan kaiku ajan hengestä, sekä että monella oppineella ja\najattelevalla oli sama käsitys kuin minullakin.\n\nSiis olin minä Bucklen _History of Civilization'issa_ löytänyt juuri\npäinvastaisia ajatuksia kuin mitä olin etsinyt, ja kuitenkin pidin tätä\nlöytöäni voittona. Tunsin että tämä minua jalostutti ja tyynnytti.\nKerran koetin isäni kanssa puhua tästä asiasta, mutta hän ei minua\nlainkaan ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tulla kanssani vuorelle — se\ntahtoo sanoa, hän ei tahtonut lukea kirjaa, ja olihan silloin turha\nkeskustella niistä mielipiteistä, joita siinä esille tuotiin.\n\nNyt seurasi toinen aste mielentilassani, jolloin suru alkoi muuttua\nalakuloisuudeksi. Silloin luin ja tutkin vielä hartaammin. Bucklen\nteoksesta olin saanut halua miettimiseen ja sitä lukiessani olin\nsaanut oppia tuntemaan ylevämpiä ajatuksia maailmasta ja siinä\nolevista esineistä. Tahdoin yhäkin vielä tällaista nautintoa ja sen\nvuoksi annoin monen samallaista henkeä sisältävän kirjan seurata tätä\nensimäistä. Hartaus, jolla antausin lukemiseeni, ja hupi, jonka se\nminulle tuotti, vaikutti suuresti siihen, että alakuloisuus katosi ja\nneljäs aste valloitti mielentilani. Mutta samalla kuin aloin jälleen\nsaada takaisin entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua\nenää täysin tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta\nelämästä etsiä ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada\nvapaampi ala edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni\nja suku-asemaani ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin —\nseuraelämä.\n\nSiis talvella 1863 päätin minä jälleen ottaa siihen osaa ja samalla\nsaattaa sinne molemmat nuoret sisareni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisareni ja minä huvittelimme oikein sydämen pohjasta, minä en suinkaan\nvähemmin kuin he. Olihan erinomainen nautinto että, sitte kun oli\nviettänyt neljä vuotta mitä yksitoikkoisinta maailmasta eroitettua\nelämää, yhtäkkiä tulla iloisten juhlien pyörteen keskukseen, saada\npuhella etevien henkilöiden kanssa sekä saada vastaanottaa paljo — niin\nmiksi en sanoisi sitä — ihailua ja hellyyttä. Minun ympäristössäni\noli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan,\nettä minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa\nherroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään,\njoka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että\nniiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni\nniinä neljänä yksinäisenä vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla\nloistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu,\npeli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä\nniistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista\nminun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos\nsydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen\ntäydellisesti vastata minun vaatimuksiani.\n\nMutta minä työskentelin paljo pikku Rudolfini ja omien opintojeni\nkanssa. Mihinkään erityisen laajoihin erikoistutkimuksiin en ryhtynyt,\nmutta koetin aina pitää kehitystäni ajan henkisten virtausten tasalla.\nHankin itselleni etevimmät maailmankirjallisuuden tuotteet, ja luin\nkaikki tieteellisetkin kirjoitukset »Revue des deux mondes»issa ja\nmuissa samanlaisissa aikakauskirjoissa. Näistä opinnoista oli tosin\nseurauksena, että juopa samanikäisteni ja minun välilläni yhä kasvoi\nja suureni, mutta sitä ei voinut auttaa. Olisin mielelläni avannut\noveni muutamille kirjallisuuden ja tieteen etevimmille edustajoille,\nmutta se ei voinut käydä päinsä; »porvarillisia» aineksia ei otettu\nvastaan Itävallan hienoimmassa niin sanotussa »seuraelämässä».\nTämä tapa on sittemmin muuttunut, mutta siihen aikaan, josta minä\nnyt puhun, oltiin vielä hyvin tarkkoja tässä suhteessa; se joka ei\nollut tullut esitellyksi hovissa tahi voinut esiintuoda vähintään\nkuuttatoista sukupolvea, suljettiin ilman enempää pois seuraelämästä.\nJa toiselta puolen en tahtonutkaan tuoda älyn ja tiedon miehiä näiden\nkreivittärien, kenraalien ja vanhojen aatelisneitien sekaan, jotka\neivät puhuneet muusta, kuin siitä missä eilen tanssittiin ja missä\nhuomenna tultaisiin tanssimaan, kuinka monta maatilaa ruhtinas Croy\nomistaa, josko rouva X:n äiti on syntyjään Wenkheim tahi Khevenhüller\nja niin edespäin. Myöskin ajattelevat, tietorikkaat ja älykkäät miehet,\njoita oli sangen monta meidän piirissämme, pitivät velvollisuutenansa\npuhella samallaisia sisällyksettömiä ja mitättömiä puheita meidän,\ntanssivan nuorison kanssa. Kuinka mielelläni olisinkaan päivällisen\njälestä vetäytynyt johonkin huoneen nurkkaan, jossa muutamat paljo\nmatkustaneet tahi muuten oppineet ja etevät miehet keskustelivat\nvakavia kysymyksiä, mutta tämä olisi ollut rikos vallitsevaa tapaa\nvastaan, joka rautakourallansa piteli meitä nuoria erillään kaikesta\nitsenäisyydestä, ja varoitti meitä ettemme vapautuisi ennakkoluuloista.\nJa jos olisinkin lähestynyt noita herroja, olisi tuo mieltäkiinnittävä\nkeskustelu Byron'ista, Strauss'ista ja Renan'ista heti loppunut ja\nsen sijaan olisin heti kuullut: »Oi kreivitär, kuinka ihana te olitte\neilen», tahi »te tulette kai Venäjän ministerin iltamaan?»\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sallitko, Martha — sanoi serkkuni, Konrad Althaus, tanssiaisissa\nkreivitär L:n luona — että esittelen sinulle everstiluutnantti, parooni\nTillingin.\n\nMinä kumarsin. Serkkuni poistui, ja luullen että esitelty tahtoi\ntanssia kanssani, nousin tuoliltani ja laskin käteni hänen\nkäsivarrelleen.\n\n— Suokaa anteeksi, rouva kreivitär — sanoi parooni hiukan hymyillen —\nminä en osaa tanssia.\n\n— Ahaa, sitä parempi — sanoin minä ja istahdin jälleen. — Vetäysin\njuuri tänne syrjään saadakseni levätä hiukkasen.\n\n— Ja minä pyysin saada tulla esitetyksi voidakseni ilmoittaa teille\ntärkeän asian.\n\nKatsoin ylös hämmästyneenä. Parooni näytti hyvin vakavalta. Hän\nei ollut enää nuori, noin nelikymmenvuotias; hänellä oli muutamia\nhopeahivuksia ohimoilla, mutta ylipäänsä näytti hän sangen\nmiellyttävältä.\n\nEverstiluutnantti von Tilling ei istunut vierelleni, vaikka häntä\nsiihen kehoitin.\n\n— En tahdo vaivata teitä kauemmin, kreivitär. Asia, joka minulla on\nteille ilmoitettava, ei sovellu puheaineeksi tanssiaisissa. Pyytäisin\nvaan luvan tulla käymään luonanne; tahtoisitteko olla hyvä ja määrätä\npäivän ja hetken, milloin saisin puhua kanssanne.\n\n— Otan vastaan joka lauantai kahden ja neljän välillä.\n\n— Silloin on luonanne luultavasti suuri joukko vieraita. Minun täytyy\nsaada puhua teidän kanssanne kahden kesken.\n\n— Te kiihoitatte uteliaisuuttani. Määrätkäämme huomenna, tiistaina,\nsamaan aikaan. Olen kotona teitä enkä ketään muita varten.\n\nHän kiitti kumartaen ja poistui.\n\nSeuraavana päivänä annoin käskyn, että ei ketään muuta otettaisi\nvastaan kuin parooni Tilling. Sisareni eivät olleet kotona, ja täti\nMaria, heidän väsymätön _garde dame'nsa_ [vanhempi seuralaisnainen.\nSuomentaja], oli seurannut heitä luistinradalle.\n\nKun määrähetki lähestyi, otin erään kirjan ja istuin odottamaan pieneen\nsalonkiini. En tarvinnut odottaa kauvan. Kello kymmenen minuuttia yli\nkaksi saapui parooni Tilling.\n\n— Kuten näette, kreivitär, olen minä täsmällinen — sanoi hän tervehtien\nkunnioittavasti.\n\n— Onneksi — sanoin minä hymyillen — sillä muutoin olisin menehtynyt\nuteliaisuudesta.\n\n— Siis sanon teille heti ilman pitkiä esipuheita sanottavani. Eilen en\nsitä tehnyt, syystä, että en tahtonut synkentää iloista mielialaanne.\n\n— Te peljästytätte minua.\n\n— No niin: minä otin osaa Magentan taisteluun.\n\n— Ja te näitte Arnon kuolevan! — huudahdin minä kiivaasti.\n\n— Se on totta. Voin kertoa teille hänen elämänsä viimeisistä\nsilmänräpäyksistä.\n\n— Puhukaa! — sanoin minä vavisten.\n\n— Älkää peljätkö, kreivitär. Jos teidän puolisonne viimeiset\nsilmänräpäykset olisivat olleet niin hirmuiset, kuin monen muun\ntoverini, en olisi niistä koskaan teille kertonut; ei ole mitään\nkatkerampaa, kuin tietää jonkun meille rakkaan kuolleen tuskaisen\nkuoleman.\n\n— Nostatte kiven sydämeltäni. Kertokaa.\n\n— En tahdo uudistaa tuota sisällyksetöntä lausetta, jolla koetetaan\nlohduttaa niitä, jotka ovat taistelussa kadottaneet jonkun rakkaan\nsukulaisen: »hän kuoli kuin sankari», sillä minä en oikein käsitä mitä\nsillä tarkoitetaan — mutta todellisen lohdutuksen voin teille tarjota:\nhän kuoli, ajattelematta kuolemaa. Hän oli alusta pitäen vakuutettu\nsiitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi. Me olimme paljo yhdessä,\nja hän puhui usein minulle kodistansa ja rakkaistansa, näytti minulle\nnuoren, kauniin vaimonsa ja lapsensa valokuvat, sekä pyysi minua\nsodan loputtua käymään hänen kodissaan. Magentan taistelussa satuin\nsattumalta olemaan hänen vierellään. Jätän kertomatta, mitä sitä ennen\ntapahtui — sitä on mahdoton kertoa. Miehet, jotka jo luonteeltaan ovat\nsotaisia, tulevat taistelun pauhinassa ja kuulasateessa sellaiseen\nkiihkoon, etteivät he oikein tiedä mitä heidän ympärillänsä tapahtuu.\nSellainen mies oli Dotzky. Hänen silmänsä leimusivat, hän tähtäsi\nvarmasti, hän oli aivan kun juopunut sotainnosta, sen voin minä, joka\nolin selvä, nähdä. Silloin tuli pommi suhisten ja putosi maahan vähän\nmatkan päähän meistä. Kun kummitus räjähti kaatui kymmenen miestä\nmaahan, niiden joukossa myöskin Dotzky. Kauhea epätoivon huuto kuului\nhaavoitettujen suusta, mutta Dotzky ei huutanut: hän oli kuollut. Minä\nja pari toveria koetimme auttaa haavoitettuja, mutta se oli mahdotonta,\nne taistelivat kaikki kuoleman kanssa, olivat hirveimmällä tavalla\nhaavoittuneet ja kärsivät kauheita tuskia — — —. Ainoastaan Dotzky,\njonka vierelle laskeusin polvilleni, oli jo herennyt hengittämästä;\nhänen sydämensä ei sykkinyt ja hänen rikkiammutusta kyljestänsä\npulppusi veri esiin sellaisella voimalla, että jos hän olisikin ollut\nvaan tunnotonna ja ei kuolleena, ei olisi tarvinnut peljätä, että hän\nvirkoaisi —\n\n— Peljätä? — keskeytin minä häntä itkien.\n\n— Niin, sillä meidän täytyi antaa heidän levätä siinä auttamatta:\nedessämme kaikui taas murhaan käskevät »hurraa»-huudot ja meidän\ntakanamme riensi ratsuväki, joka armahtamatta kulkisi noitten kuolevien\nylitse — onnellinen se joka jo oli kuollut! Hänen kasvoillansa lepäsi\ntyyni, levollinen ilme, ja kun me taistelun jälkeen etsimme meidän\nkuolleitamme ja haavoitettujamme, löysin minä hänen samasta paikasta\nsama rauhallinen ilme kasvoillaan. Tämän asian olen tahtonut teille\nilmoittaa, kreivitär. Tosin olisin voinut tehdä sen jo monta vuotta\nsitte — ainakin kirjeellisesti — mutta tulin ajatelleeksi sitä vasta\neilen, kun serkkuni sanoi, että hän muiden muassa odotti vieraakseen\nArno Dotzkyn leskeä. Suokaa anteeksi, jos olen mieleenne tuonut\nsurullisia muistoja, luulen kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni,\nkoska olen vapauttanut teidät kiusallisesta epätiedosta.\n\nHän nousi ja minä ojensin hänelle käteni.\n\n— Kiitän teitä, parooni Tilling — sanoin minä vapisevin, huulin —\nte olette todellakin antanut minulle arvokkaan lahjan: tiedon, että\nmieheni kuolema oli tuskaton ja kivuton. Mutta jääkää vielä hetkeksi —\ntahtoisin kuulla teidän puhuvan enempi — puhuessanne äsken lausuitte\nsanasen, joka sai tunteen sielussani värisemään. Sanokaa minulle\nkiertelemättä: inhoatteko sotaa?\n\nTillingin kasvot muuttuivat synkiksi.\n\n— Suokaa minulle anteeksi, rouva kreivitär, jos en voi lausua\nmielipidettäni tässä asiassa. Sitäpaitsi en voi pysähtyä kauvemmin,\nminua odotetaan toisaalla.\n\n— Silloin en tahdo pidättää teitä, parooni Tilling — vastasin minä,\njonka jälkeen hän, pyytämättä saada uudistaa käyntiänsä, kumarsi ja\npoistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarnevaali oli ohitse. Molemmilla nuorilla sisarillani oli ollut\ntavattoman hauskaa, ja he olivatkin rientäneet huvista huviin nuoruuden\nväsymättömällä huvitteluhalulla. Mitä minuun tulee, olin tehnyt\npäiväkirjaani seuraavan muistoonpanon:\n\n»Olen iloinen, että ikuinen tanssiminen on ohitse. Se alkoikin jo tulla\nkovin sisällyksettömäksi. Ei yhtä ainoata hauskaa ihmistä koko tuossa\njoukkiossa, aina samat kasvot, samat keskusteluaineet, samat imartelut\nja joutavat »kurtiisit». Ainoa, joka olisi voinut tehdä nämä seurat\nvähän hauskemmiksi — no niin, hänestä emme huoli puhua, hän ei tule\nkenties koskaan enää tielleni —»\n\nLaskiaisen aikaan pysyin poissa melkein kaikista iltamista ja\nseurusteluista, sillä olin aivan äkkiä kadottanut halun niihin.\nMieluummin jäin montakin kertaa kotia Rudolfin kanssa, ja kun hän oli\npannut maata, otin minä jonkun kirjan ja rupesin lukemaan. Joskus tuli\nisäni luokseni vieraaksi ja me puhelimme jonkun tunnin. Luonnollisesti\noli puheaineenamme parhaastaan sotaiset muistot. Olin kertonut hänelle\nTillingin kertomuksen Arnon kuolemasta, mutta se ei näyttänyt tekevän\nhäneen mitään vaikutusta. Jos joku oli kuollut tuskallisesti tai ilman\ntuskia, oli hänelle aivan yhdentekevä. Hänen mielipiteensä mukaan oli\nkuolema sotatantereella niin suuri kunnia, ettei siihen kuuluvia tuskia\nsaanut ollenkaan ottaa lukuun.\n\nSe tapa, millä hän puhui ylpeydellä itsestään ja kunnioituksella\nmuista, jotka olivat siinä tahi siinä taistelussa haavoittuneet,\nsaattoi kuuntelijan unhoittamaan, että tuollainen kuolema ja sattumus\nsaattaisikaan tuottaa tuskaa. Kuinka toisenlaisen vaikutuksen\nTillingin kertomus oli tehnyt; kuinka syvää osanottoa osottikaan hänen\nkertomuksensa niistä kymmenestä onnettomasta, jotka räjähtäneen pommin\nruntelemina päästivät sydäntäsärkeviä valitushuutoja. En kertonut\nTillingin sanoja isälleni, sillä tunsin vaistomaisesti, että ne\nolisivat hänen mielestään olleet sotilaalle sopimattomia ja vähentäneet\nhänen kunnioitustansa niiden lausujaa kohtaan, ja se olisi minusta\nollut ikävätä. Sillä juuri se vastenmielisyys, jolla Tilling oli nähnyt\nja kertonut sotatoveriensa kuoleman ja joka kenties ei juuri sotilaalle\nsoveltunut, mutta aivan varmaan oli todistus siitä, että kertojalla\noli jalo ja ihmisrakas luonne — juuri se oli tunkenut sydämeeni ja\nherättänyt minussa mieltymystä häneen.\n\nKuinka mielelläni olisinkaan tahtonut puhua Tillingin kanssa enempi\ntästä asiasta, mutta hän ei näkynyt olevan halukas tuttavuutemme\njatkamiseen. Hänen viimeisestä käynnistään oli kulunut neljätoista\npäivää, jolla ajalla olin ainoastaan nähnyt häntä pari kertaa, etäällä\nteaatterissa ja kadulla. Miksi oli sydämeni sykkinyt niin kiivaasti\nsilloin, miksi oli minun sitte niin vaikea saada ajatukseni hänestä\nerilleen?\n\nEräänä päivänä tuli isäni luokseni.\n\n— Rakas lapsi, minulla on sinulle yksi pyyntö. — Hän piti kädessään\nerästä kääröä.\n\n— Tässä on minulla sinulle jotain, — sanoi hän laskien käärön pöydälle.\n\n— Pyyntö ja lahja! Sitähän voi sanoa lahjomiskoetukseksi! — sanoin minä\nnauraen.\n\n— Kuule nyt pyyntöni, ennenkuin avaat käärön, ja lahjan komeus sinut\nhäikäisee. Minulla on tänään hyvin ikävät päivälliset — — —\n\n— Tiedän, kolme vanhaa kenraalia rouvineen.\n\n— Ja kaksi ministeriä rouvineen, lyhyesti, juhlallinen, jäykkä,\nunta-antava tilaisuus.\n\n— Sinä et suinkaan halunne, että — — —\n\n— Niin, sitä minä juuri haluan. Sillä koska naiset vielä kunnioittavat\nminua käynnillään, täytyy minulla olla myös joku nainen, joka pitää\nemännän virkaa.\n\n— Mutta täti Mariahan on luvannut tehdä sen.\n\n— Hänellä on tänään tavallinen, kova päänsärkynsä; minulla ei ole siis\nmuuta neuvoa — — —\n\n— Kuin uhrata tyttäresi, niinkuin monet muut isät muinais-aikaan\ntekivät — — — esimerkiksi Agamemnon Iphigenian. Olkoon menneeksi, minä\nsuostun kohtalooni.\n\n— Sitä paitsi on vierasten joukossa pari nuorempaakin: tohtori Bresser,\njoka viimeisen sairauteni aikana hoiti minua niin mainiosti ja jolle\ntahtoisin mielelläni olla vähän kohtelias. Vielä on everstiluutnantti\nTilling — — — mutta sinähän tulet aivan punaiseksi, mikä sinua vaivaa?\n\n— Minua? Oi, varmaankin vaan uteliaisuus, sillä nyt en voi enää\npidättää itseäni, nyt minun täytyy katsoa mitä olet tuonut minulle. —\nJa minä aloin avata kääröä.\n\n— Ei se ole sinulle — — — älä odotakaan mitään helmikoristetta — — — se\non Rudille.\n\n— Vai niin, kyllä näen, leikkikaluja. Tinasotamiehiä! Mutta, isä, ei\nsuinkaan nelivuotias lapsi — — —\n\n— Minä aloin jo kolmivuotisena leikkiä sotamiehenä. Sitä ei voi kyllin\naikaisin alottaa. Ensimäiset havaintoni olivat rumpuja, sapeleja,\näkseeraus- ja komentosanoja. Sillä tavoin herää rakkaus sotilastoimeen\n— — —\n\n— Minun Rudolfistani ei tulekaan sotilasta — keskeytin minä häntä\nkiivaasti.\n\n— Martha! Minä tiedän, että hänen isänsä toivoi — — —\n\n— Hänellä ei ole enää isää. Rudolf on yksin minun omani, ja minä en\ntahdo — — —\n\n— Että hän antautuu ihanimpaan ja kunniakkaimpaan kaikista toimista?\n\n— Ainoan lapseni henkeä en pane sodalle alttiiksi, — sanoin minä\npäättäväisesti.\n\n— Minäkin olin vanhempieni ainoa lapsi, ja minusta on sentään tullut\nsotilas. Arnolla ei ollut, ainakaan minun tietääkseni, sisaruksia, ja\nveljesi Otto on samoin minun ainoa poikani. Ja siitä huolimatta olen\nhänen pannut sotakouluun. Meidän sukujemme perintötapa vaatii, että\nDotzkyn ja Althausin perilliset antautuvat isänmaan palvelukseen.\n\n— Isänmaa tarvitsee häntä vähempi kuin minä.\n\n— Jos kaikki äidit ajattelisivat niin!\n\n— Silloinpa ei olisi mitään paraadeja ja sotakatselmuksia, eikä mitään\nalas ammuttavia ihmismuureja. Ei mitään »kanuunanruokaa», niinkuin\nsattuvasti sanotaan. Eikä se olisikaan mikään onnettomuus.\n\nIsäni kasvot saivat hyvin tyytymättömän leiman.\n\n— Voi, teitä naisia! — sanoi hän halveksien. — Kaikeksi onneksi\nei pojan tarvitse pyytää sinulta lupaa saada tulla sotilaaksi,\nsillä sotilaan verta virtailee hänen suonissaan. Ja sitäpaitsi ei\nhän varmaankaan tule olemaan ainoa poikasi. Sinä menet kai uusiin\nnaimisiin, Martha?\n\n— Mihin aikaan ovat päivälliset, milloin pitää minun tulla? — kysyin\nminä vaihtaakseni keskusteluainetta.\n\n— Kello viisi. Mutta tule puoli tuntia aikaisemmin. Nyt minun täytyy\nmennä, tervetultua jälestä. Ja tervehdi Rurua, Itävallan armeijan\ntulevaa päällikköä!\n\nJuhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus, — niin oli isäni nimittänyt\ntulevaa päivällistään. Ja sellainen olisi se varmaankin ollut minunkin\nmielestäni, jollei vierasten joukossa olisi ollut eräs henkilö, joka\nsuuressa määrässä herätti mielenkiintoani.\n\nParooni Tilling tuli juuri ennen päivällisen alkua, ja minä olin\nsiis ollut tilaisuudessa vaihtamaan hänen kanssaan vaan pari\nvälinpitämätöntä sanaa, silloin kun hän tervehti minua. Ja pöydässä,\njossa minut oli asetettu kahden vanhan, harmaapäisen kenraalin väliin,\nistui Tilling niin kaukana minusta, että minun oli mahdoton saada\nhänet ottamaan osaa siihen keskusteluun, jota meidän pöydän päässämme\npidettiin. Lohdutin itseäni, ajatellen sitä hetkeä, jolloin jälleen\npalaisimme salonkiin. Siellä pyytäisin Tillingin viereeni istumaan ja\nkoettaisin saada hänet vielä tarkemmin kertomaan tuosta tapauksesta\ntaistelutanterella. Halusin jälleen kuulla sitä äänenvärettä, joka ensi\nkerran oli minua niin myötätuntoisesti liikuttanut.\n\nMutta, alussa en ollut lainkaan tilaisuudessa panna toimeen aikeitani.\nMolemmat harmaapäät olivat ympärilläni, vielä päivällisenkin jälkeen,\nja asettuivat vierelleni istumaan, kun rupesin kahvia (»café noir»)\ntarjoamaan. Seurueesemme yhtyi pian isäni, ministeri X., tohtori\nBresser — ja myöskin Tilling, mutta keskustelu, joka nyt syntyi,\noli yleinen. Muut vieraat, muun muassa kaikki naiset, istuivat\nhuoneen toiseen nurkkaan, jossa ei poltettu, kuin sitävastoin meidän\nnurkassamme polttaminen oli sallittu.\n\n— Saas nähdä, eiköpäs taaskin pian syttyne sota, sanoi eräs\nkenraaleista.\n\n— Hm, — arveli toinen, — tuleva sota tulee olemaan Venäjää vastaan,\nluullakseni.\n\n— Täytyykö sitte aina olla »tuleva sota?» — keskeytin minä, mutta\nkukaan ei sitä huomannut.\n\n— Mieluummin Italiata vastaan, — arveli isäni. — Meidän täytyy kai\nsaada Lombardia takaisin — — — Sellaisen tulon Milanoon kuin oli vuonna\n49, vanha Radetzky etunenässä, — sellaisen tahtoisin vielä elämässäni\nnähdä. Oli kirkas aamupäivä — — —\n\n— Oi, kertomuksen Milanoon tulosta tunnemme kaikki, — keskeytin minä\nhäntä.\n\n— Myöskin kertomuksen uljaasta Hupfaufista?\n\n— Tietysti, ja se on minun mielestäni hyvin inhoittava.\n\n— Mitä sinä siitä ymmärrät?\n\n— Kerro, Althaus, sitä historiaa emme ole kuulleet, — kehoittivat\nmolemmat harmaapäiset.\n\nIsäni ei antanut pyytää itseänsä kahdesti.\n\n— No niin, Hupfauf oli tyrorilainen ja mainio pyssymies. Jokaisessa\nmaaliin-ammunnassa satutti hän pilkkuun joka ainoa kerta. Mitä teki\nmies nyt, kun milanolaiset nostivat kapinan. Niin, hän pyysi luvan\nsaada mennä neljän toverin kanssa tuomiokirkon katolle ja sieltä ampua\nkapinoitsijoita. Hän sai luvan. Ne neljä toveria, joilla kullakin\noli pyssy muassaan, saivat koko ajan ladata kiväärejänsä ja ojentaa\nne Hupfaufille, ettei häneltä menisi yhtään aikaa hukkaan. Ja tällä\ntavalla ampui hän yhdeksänkymmentä italialaista, toisen toisensa\njälkeen.\n\n— Inhoittavaa! — huudahdin minä. — Jokaisella noilla\nitalialais-raukoilla oli kotona äiti tahi joku muu, jota hän rakasti ja\njoka nyt kenties oli kadottanut ainoan tukensa.\n\n— Jokainen heistä oli vihollinen, lapseni, ja se muuttaa koko asian.\n\n— Aivan oikein, — sanoi tohtori Bresser, — niinkauvan kuin käsite\nvihollinen hyväksytään ihmisten kesken, eivät ihmisrakkauden käskyt voi\nsaada suurempaa valtaa.\n\n— Mitä te sanotte, parooni Tilling? — kysyin minä.\n\n— Olisin tahtonut antaa miehelle kunnian merkin, jolla hän olisi\nsaanut koristaa urhoollista rintaansa, mutta samalla olisin tahtonut\nampua kuulan hänen kovan sydämensä läpi. Molemmat oli hän yhtä hyvin\nansainnut.\n\nMinä loin kiitollisen katseen puhujaan, mutta toiset, lukuun ottamatta\ntohtoria, näyttivät tulevan lausutuista sanoista vastenmielisesti\nliikutetuiksi. Siitä seurasi pieni, kylmä äänettömyys, jonka jälkeen\nkeskustelu siirtyi kirjallisille ja tieteellisille aloille.\n\nNoin kello kahdeksan läksivät kaikki vieraat pois. Isäni ei tahtonut\nheitä vielä päästää, ja minäkin mutisin pari vieraanvaraista lausetta,\nettä »eikö vielä joku kuppi teetä», mutta turhaan. Jokaisella oli\njotain syytä poistua.\n\nTilling ja tohtori Bresser, jotka olivat nousseet samalla kuin\ntoisetkin, jättivät viimeiseksi hyvästi.\n\n— Ja mitä tärkeää tehtävätä teillä molemmilla on? — kysyi isäni.\n\n— Minulla ei suinkaan ole juuri mitään, — vastasi Tilling hymyillen, —\nmutta kun kaikki muutkin lähtevät, niin olisi ehkä vähemmin sopivaa\n— — —\n\n— Samaa minäkin tahdoin sanoa, — keskeytti tohtori.\n\n— No, silloin en päästä teitä kumpaakaan.\n\nVähän ajan kuluttua oli isäni ja tohtori asettuneet peli-pöydän\nääreen ja antautuivat siinä pelaamaan, mutta parooni Tilling istui\nminun vierelleni kamiinin kupeelle. »Juhlallinen, jäykkä, unta-antava\ntilaisuus?» Ei, miellyttävämpää ja hauskempaa iltaa olin tuskin voinut\nmielessäni kuvitella, tuli äkkiä mieleeni. Ääneen sanoin:\n\n— Oikeastaan pitäisi minun torua teitä, parooni Tilling, että olette\nensimäisen käyntinne jälkeen unohtanut tien minun luokseni.\n\n— Te ette kehoittanut minua tulemaan jälleen.\n\n— Kyllä varmaan, sanoinhan, että lauvantaisin —\n\n— Kahden ja neljän välillä! _Sitä_ ei teidän pidä vaatia minulta,\nkreivitär. En tiedä mitään ikävämpää kuin nuo yleiset vastaanotot.\nTulla huoneeseen, joka on täynnä aivan tuntemattomia henkilöitä,\nkumartaa emännälle, istahtaa viideksi minuutiksi, kuulla syvämietteisiä\nlausuntoja ilmasta ja, jos sattumalta sattuu istumaan jonkun tuttavan\nvieressä, saada itsekin sanoa sanan tai pari tästä huvittavasta\nasiasta; — olla vihdoinkin niin onnellinen, että saada yksi kysymys\nemännältä, jota vastaamaan heti rientää toivossa, että vihdoinkin saapi\nkeskustelun alkuun sen kanssa, jonka luokse on oikeastaan tullut, —\nturhaan, — juuri samassa silmänräpäyksessä astuu sisälle uusi vieras,\njota tervehditään ja joka istuu alas seuraavalle tyhjälle paikalle\npuoliympyrässä, tehden jälleen uuden huomautuksen ilmanlaadusta.\nJa niin yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, rouva kreivitär, tämä käy\nkokonansa muutoinkin ei liian loistavien seurustelulahjojeni ylitse.\n\n— Te ette näy olevan huvitettu seuraelämästä, — hymyilin minä. —\nTeitähän ei näe juuri koskaan. Oletteko kenties ihmisvihaaja? Mutta ei,\nsen kysymyksen otan takaisin. Kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut\nteistä, luulen huomaavani, että rakastatte kaikkia ihmisiä.\n\n— Rakastan _ihmiskuntaa_ — mutta kaikkia ihmisiä? En. Löytyy niin\nmonta mitätöntä, itsekästä, sydämetöntä, julmaa ihmistä — niitä en\nvoi rakastaa, mutta minusta on valitettavaa, että huono kasvatus ja\nepäsuotuisat olot ovat tehneet heidät sellaisiksi, ja ettei heistä ole\ntullut hyviä ja rakastettavia ihmisiä.\n\nVähäisen äänettömyyden jälkeen sanoin minä:\n\n— Olen kiitollinen siitä, mitä äsken sanoitte Hupfaufista.\n\n— Oletteko? Te olette siis ainoa, joka mielipiteeni hyväksytte.\nHeidän ylhäisyyksiänsä, herroja, tietysti sitävastoin loukkasin\nkeisarilliselle everstiluutnantille sopimattomalla puhetavallani. Sanoa\nsillä olevan kovan sydämen, joka kylmäverisesti ampuu vihollisia —\nmikä herjaus! Kuta sydämettömämpi sotilas on, sitä »hyväntahtoisempana\nveitikkana» häntä pidetään. Ei löydy mitään kummallisempaa olentoa\nsotanäyttämöllä, kuin taisteluissa harmaantunut, helläsydäminen\nsotilas, jolla ei ole rohkeutta loukata kärpäistäkään.\n\n— Miksi on teistä tullut sotilas?\n\n— Tämä kysymys osoittaa, että olette katsonut sydämeeni. En minä,\nei tämä kolmikymmenvuotias Fredrik Tilling, joka on ottanut osaa\nkolmeen sotaretkeen, ole valinnut tätä tointa, vaan yhdeksän — tai\nkahdentoistavuotias pieni Fritz, joka oli kasvatettu tinasotilasten,\nrumpujen, pajunettien ja muiden sotaisten lelujen seassa. Kun hänen\nisänsä, tähdillä koristettu kenraali, ja hänen setänsä, uljas\nluutnantti, häneltä kehoittavasti kysyivät: No, pikkuinen, miksikä\n_sinä_ aijot? vastasi hän tietysti yllytetyllä itseluottamuksella:\nOikeaksi sotilaaksi, jolla on oikea sapeli ja elävä hevonen.\n\n— Tänään sain minäkin laatikollisen tinasotamiehiä pientä poikaani\nvarten, mutta minä en aijo antaa niitä hänelle. Mutta — minä kysyn\nvieläkin — kun pojasta oli tullut mies, miksi ette jättänyt tointa,\njoka oli teille inhoittava?\n\n— Inhoittava on liiaksi sanottu. Minä inhoon olojen laatua, joka\ntuottaa meille ihmisille niin julman velvollisuuden, kuin sodan käynti\non. Mutta kun nyt kerran olot ovat sellaiset, en voi vihata niitä,\njotka ottavat tehtäväkseen nämä olojen tuottamat velvollisuudet ja\nkoettavat niin tunnollisesti kuin mahdollista on ja parhaimpien\nvoimiensa mukaan niitä täyttää. Ja luuletteko, että sodat vähenisivät\nsenvuoksi, että minä jättäisin sotapalveluksen? Valitettavasti eivät.\nMutta kenties voin tällä paikalla vaikuttaa hiukan siihen suuntaan,\nettä sydämettömän päällikkökunnan julmuudet vähän lieventyvät.\n\n— Ettekö voisi enempi hyödyttää kanssaihmisiänne, jos kuuluisitte\njohonkin muuhun säätyyn?\n\n— En tiedä. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, joka tarkoittaa\nyksinomaan sotapalvelusta, enkä ole oppinut mitään muuta perin pohjin.\nMutta mitä ikinä ihminen onkin, voipi hän aina tehdä jotain hyvää,\nja minä koetan keventää niiden taakkaa, joiden päällikkö olen. Mitä\nminuun itseeni tulee, niin saan sen arvonannon, jonka asemani sotilaana\nminulle tuottaa, olen sangen nopeasti ylentynyt virkaurallani, toverini\npitävät minusta, — ja minulla ei sitäpaitsi ole yksityisomaisuutta,\njolla voisin kanssaihmisiäni hyödyttää. Miksi siis vaihtaisin\nelämäntoimintani?\n\n— Siksi, että teistä on vastenmielistä ampua ja lyödä kuoliaaksi\nihmisiä.\n\n— Kun minun täytyy puolustaa henkeäni toista vastaan, joka ampuu\nja lyö kuoliaaksi, katoaa persoonallisen vastuunalaisuuden tunne.\nSotaa on usein sattuvasti sanottu joukkomurhaksi, mutta yksityinen\nei pidä senvuoksi itseään murhaajana. Että sota kumminkin on minulle\nvastenmielinen, että taistelutantereen kauheat näytelmät tuottavat\nminulle tuskaa ja vaikuttavat minussa inhoa, on kyllä totta. Minä\nkärsin siitä, kärsin syvästi. Mutta samalla tavoin voipi myöskin\nmerimies kärsiä meritaudista; kuitenkin täytyy hänen, jos hän on\njotakuinkin rohkea mies, uskaltaa olla kannella ja vielä, jos niin\ntäytyy, uudelleen lähteä merelle.\n\n— Niin, jos niin täytyy! Mutta _täytyykö_ sitte olla sotia?\n\n— Se on toinen kysymys. Mutta sotaan _täytyy_ yksityisen mennä, jollei\nhän pane omaa persoonaansa isänmaan edelle.\n\nTällä tavoin keskustelimme hyvän aikaa hiljaisella äänellä, etteivät\npelaajat keskusteluamme kuulisi. Tilling kertoi vielä muutamia\ntapauksia sotatantereelta ja kuvasi inhoa, jota hän oli niitä\nnähdessään tuntenut. Ja minä kerroin hänelle Bucklen opista; tämä\nei sopinut sotaisten kenraalien kuultavaksi. Ymmärsin, että Tilling\nosoitti suurta luottamusta minulle, kun hän näin avonaisesti minulle\nkertoi mielipiteistään, — se oli myötätuntoisuuksien virta, joka kävi\nsielusta toiseen.\n\n— Teidän keskustelunnepa näyttää vilkkaalta, — huusi isä kerran meille.\n— Mitä vehkeitä teillä oikeastaan on?\n\n— Minä kerron kreivittärelle juttuja sotaretkiltä.\n\n— Vai niin. Niihin hän on lapsuudesta asti tottunut. Joskus kerron\nminäkin niitä — — —\n\nIsäni ja tohtori lopettivat pelinsä, ja me sanoimme kaikki\nhyvästi. Tilling seurasi minua vaunuuni. Hän oli käärinyt takin\nhuolellisesti ympärilleni ja puristi kättäni hyvästiksi erityisellä\nsydämellisyydellä, joka kohotti veren poskilleni. Koska saan tulla\nluoksenne? — kysyi hän.\n\n— Olen kotona joka lauvantai —\n\n— Kotona? Ymmärrän, te ette siis lainkaan tahdo ottaa vastaan minua.\n\nHän kumarsi ja meni.\n\nOlisin tahtonut huutaa hänelle vielä jonkun sanan, mutta palvelija\npaiskasi samassa vaunun oven kiinni, ja me ajoimme pois.\n\nNojasin vaunun nurkkaan ja olisin mieluimmin tahtonut itkeä. Kuinka\nolin voinut olla niin tyly ja ajattelematon sellaista ihmistä kohtaan,\njoka herätti minussa niin suurta myötätuntoisuutta? Olikohan se vaan\nmyötätuntoisuutta? Eiköhän joku lämpimämpi tunne vetänyt minua tuon\nmiehen luo, joka oli niin jalo, niin ylevä, niin erilainen kuin\n_kaikki_, joita tähän asti olin tavannut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kirjoitin nämä sanat punaisiin vihkoihini:\n\n»Se, mitä vaununpyörät ja kaasulyhdyt eilen illalla minulle sanoivat,\nei ole totta, tahi ainakin on se hyvin liioiteltua. Myötätuntoisuutta\njaloa ja etevää henkilöä kohtaan — kyllä! Mutta rakkautta? ei! Hänkin\ntuntee myötätuntoisuutta, me ymmärrämme toisiamme monessa asiassa.\nKenties olen minä ainoa, jolle hän on ilmaissut mielipiteensä sodasta,\nmutta siitä ei suinkaan tarvitse olla seurauksena, että hän minua\nrakastaisi. Olin varmaankin hänen mielestään hyvin ynseä, kun en\nkutsunut häntä luokseni jonakin muuna päivänä kuin yleisinä lauvantaina\n— mutta ehkenpä oli parasta, että kävi kuten kävi. Kun muutamia\nviikkoja on kulunut, kohtaamme kenties taas toisemme ja minä saan\njälleen nautinnon keskustella hänen kanssaan. Sillä onhan tosiaankin\nhyvin hauska olla hänen seurassaan, hän on niin toisenlainen kuin\nkaikki muut. Olen todellakin oikein iloinen, että tänä päivänä niin\ntyynesti ja kiihkotta voin kaiken tämän tunnustaa; — eilen pelkäsin\nmelkein, että rauhani olisi mennyt.»\n\nUseita päiviä kului enkä Tillingiä kohdannut. Joka päivä menin ulos\ntavatakseni häntä, kävin teaatterissa ja tanssiaisissa, mutta turhaan.\nLuonnollisesti ei hän myöskään tullut vastaanottopäivinä luokseni;\neihän olisi ollut hänen kaltaistaan, että varmasti sanottuaan:\n_sitä_ ei teidän pidä odottaa minulta, kreivitär, — kuitenkin tulla\nluokseni sellaisena päivänä. Olin loukannut häntä, se oli varma, ja\nhän vältti tavata minua. Mutta mitä minä sille voin? Minua kalvasi\npolttava kaipaus saada häntä jälleen nähdä, saada palkita tylyyteni\nhäntä kohtaan ja saada taaskin viettää niin viehättävä hetki hänen\nseurassaan, kuin äskettäin isäni luona.\n\nEräänä lauvantaina tapasin hänen serkkunsa, saman naisen, jonka luona\nolin tullut tutuksi Tillingin kanssa. Kun hän astui huoneeseeni, rupesi\nsydämeni kiivaasti sykkimään. Nyt voin ainakin saada kuulla jotain\nsiitä, joka niin yhä oli ajatuksissani. En voinut kuitenkaan suoralla\nkysymyksellä johtaa puhetta häneen, sillä tunsin, että en voisi lausua\nhänen nimeänsä punastumatta, ja senvuoksi puhuin sadasta eri asiasta,\ntoivossa, että ystävättäreni mahdollisesti itsestään antaisi minulle\ntietoja serkustansa.\n\nTämä tapahtuikin. Kerran keskustelun pysähtyessä sanoi hän vilkkaasti:\n— Se on totta, Martha, minulla on asiaa sinulle, tervehdys serkultani\nFredrikiltä. Hän matkusti toispäivänä.\n\nTunsin kuinka veri poistui poskiltani.\n\n— Matkusti? Minne sitte? Onko hänen rykmenttinsä muutettu täältä?\n\n— Ei, hän on vaan pyytänyt lyhyen virkavapauden matkustaakseen\nBerliniin, jossa hänen äitinsä lepää kuolinvuoteellaan. Fredrik-parka,\nminulla on sääli häntä, sillä tiedän kuinka hän jumaloipi äitiänsä.\n\nKaksi päivää myöhemmin sain kirjeen, jonka kuorella oli tuntematonta\nkäsialaa ja Berlinin postileima. Jo ennen avaamistani tiesin, että\nkirje oli Tillingiltä. Sen sisältö oli seuraava:\n\nBerlinissä 30 p. Maaliskuuta 1863. Kello 1 yöllä.\n\nKallis kreivitär!\n\nMinun täytyy avata sydämeni jollekin. — Miksi juuri teille? Onko\nminulla mitään oikeutta siihen? Ei — mutta tunnen vastustamattoman\ntarpeen puhua teidän kanssanne. Te olette ymmärtävä minua, sen tiedän.\n\nJos olisitte tuntenut kuolevan, niin olisitte rakastanut häntä. Tuo\nhellä sydän, tuo selvä äly, tuo tyyni, iloinen luonto, tuo jalo\nja hieno mielenlaatu. Ja kaiken tuon täytyy nyt hautaan — mitään\npelastusta ei löydy.\n\nOlen viettänyt koko päivän hänen sänkynsä vieressä ja jään tänne\nyöksikin — hänen viimeiseksi yökseen.\n\nHän on kärsinyt uskomattomasti, äiti raukkani, nyt on hän sangen tyyni\n— — — voimat loppuvat, suoni on melkein herennyt sykkimästä. — — —\nPaitsi minua, valvoo hänen sisarensa ja yksi lääkäri sairashuoneessa!\n\nVoi, tuota kauheata eroa, kuolemaa! Tiedämmehän, että se odottaa\nkaikkia, ja kumminkaan emme koskaan voi oikein käsittää, että se\nirroittaa meistä nekin, jotka ovat meille rakkaat. Mitä äitini on\nminulle ollut, sitä en koskaan voi sanoin ilmoittaa.\n\nHän tietää, että kuolema on lähellä. Kun tulin tänä aamuna, otti hän\nminut vastaan ilohuudolla:\n\n— Siis saan nähdä sinua vielä kerran, Fredrikini, rakas poikani!\nPelkäsin, että tulisit liian myöhään.\n\n— Tulethan jälleen terveeksi, äiti! — huudahdin minä liikutettuna.\n\n— Ei, ei, älä puhu enää siitä, rakas poikani. Älä riistä tältä\nviimeiseltä yhdessä-olon hetkeltä sen pyhyyttä puhumalla tavallisia\nsairas vuoteen ääressä käytettyjä lohdutussanoja. Sanokaamme\njäähyväiset toisillemme.\n\nLankesin itkien polvilleni vuoteen viereen.\n\n— Itketkö, Fredrik? Niin, minäkään en tahdo sanoa sinulle tavallista:\nälä itke. Se on minulle rakasta, että ero parhaasta vanhasta\nystävästäsi surettaa sinua. Tiedän, että olen kauan pysyvä muistossasi\n— —\n\n— Niin kauan kuin elän, äiti!\n\n— Muista myös silloin, että minulla on ollut paljo iloa sinusta. Lukuun\nottamatta sitä levottomuutta, jota lapsuutesi aikaiset sairaudet\nminulle tuottivat ja sitä epätoivoa, jossa olin, kun olit sodassa,\nolet sinä tuottanut minulle ainoastaan iloa ja auttanut minua niitä\nkoettelemuksia kantamaan, joita kohtalo on pannut hartioilleni. Minä\nsiunaan sinua siitä, rakas lapseni!\n\nNyt sai hän taas yhden vaikeista kohtauksistaan. Oli sydäntäsärkevää\nnähdä hänen kärsivän niin. Niin, kuolema on hirmuinen vihollinen,\nja kuolintaistelu muistutti mieleeni kaikki, mitä sellaista olin\ntaistelutantereella ja sairashuoneissa nähnyt. — — Kun ajattelen, että\nme ihmiset joskus itsekkäästi ja kevytmielisesti kiihoitamme toisiamme\nkuolemaan, että me kehoitamme elinvoimaista nuorisoa antautumaan\nvapaasti surman suuhun, tuon vihollisen, jota vastaan heikoin ja\nväsynein vanhuskin vielä epätoivoisesti taistelee — niin — niin se on —\nkurjaa!\n\n— Tämä yö on kauhean pitkä! Jos vaan rakastettu sairas saisi nukkua,\nmutta hän makaa tuossa avoimin silmin. Puoli tuntia kerrallaan\nistun hänen sänkynsä vieressä, sitte hiivin kirjoituspöydän luo\nkirjoittaakseni muutamia rivejä tähän kirjeeseen — ja sitte taas\njälleen hänen luokseen takaisin. Näin on kello vihdoinkin joutunut\nneljään. Olen juuri kuullut nuo neljä kellonlyöntiä läheisistä\nkirkoista.\n\nTuntuu niin kylmältä ja tunteettomalta, kuin ajattelee, miten\nväsähtymättä aika rientää ijankaikkisesti edelleen, juuri samalla\nkuin jonkun rakastetun olennon aika on pysähtymäisillään. Mutta kuta\nkylmemmältä ja tunteettomammalta kaikki tuntuu tuskassamme, sitä\nhartaammin pakenemme jonkun toisen ihmissydämen luo, jonka uskomme\nsykkivän meille osanottavasti. Sen vuoksi olenkin käyttänyt sen\npaperiarkin, jonka tohtori on unohtanut pöydälle ja lähetän teille nämä\nrivit —\n\nKello on seitsemän. Se on ohitse.\n\n»Voi hyvin, rakas poikani!» Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitte\nsulki hän silmänsä ja nukkui. Nuku suloisesti, rakas vanha äitini!\n\nItkien suutelen teidän käsiänne. Teidän syvästi surullinen\n\nFredrik Tilling.\n\nTämä kirje on minulla vielä tallella. Miten rutistunut ja muuttunut se\nnyt onkaan! Tätä eivät ole ainoastaan 25 vuotta tehneet, vaan myöskin\nne kyyneleet ja suudelmat, joilla silloin tämän rakkaan käsialan\npeitin. »Syvästi surullinen» — niin, mutta äärettömän onnelliseksi\ntunsin minä itseni, kun olin kirjeen lukenut, vaikka siinä ei ollut\nsanaakaan rakkaudesta, en voinut kuitenkaan ajatella mitään parempaa\ntodistusta siitä, että hän rakasti minua eikä ketään muuta. Että hän\ntuollaisena hetkenä, äitinsä kuolinvuoteen vieressä, tahtoi itkeä\ntuskansa minulle, siitä sain varman ja suloisen tiedon, että minä olin\nhänelle enempi kuin kaikki muut.\n\nLähetin samana päivänä seppeleen, joka oli sidottu sadasta suuresta\nvalkoisesta kameeliasta ja niiden seassa oli yksi puoleksi puhjennut\npunainen ruusu. Käsittäisikö hän, että valkoiset, tuoksuttomat kukkaset\nolivat poismenneelle surun vertauskuvana, mutta että punainen ruusu oli\nhäntä varten? —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme viikkoa oli kulunut.\n\nKonrad Althaus oli kosinut sisartani Lilliä, mutta oli saanut rukkaset.\nHän ei kuitenkaan ottanut asiaa raskaammin, vaan kävi yhäkin meillä\nsamoin kuin ennen.\n\nLausuin kerran hänelle ihmettelyni hänen horjumattomasta\nvasalli-uskollisuudestaan.\n\n— Minusta on hyvin hauska, — sanoin minä, — ettet tunne itseäsi\nloukatuksi, mutta samalla osoittaa se, että tunteesi Lilliä kohtaan ei\nole ollut niin syvä, kuin olet vakuuttanut, sillä hyljätty rakkaus on\ntavallisesti vihaava ja kostonhaluinen.\n\n— Sinä erehdyt, rouva serkku, minä pidän äärettömästi Lillistä. Ensin\nluulin pitäväni sinusta, sitte haaveksin jonkun aikaa Rosasta, mutta\nsitte huomasin lopuksi, että Lilli se olikin, jolle olin antanut\nsydämeni. Ja hänelle olen oleva uskollinen kuolemaan asti.\n\n— Mutta kun hän nyt ei huoli sinusta, Konrad-parka?\n\n— Luuletko kenties, että minä olen ensimäinen, joka on kosinut\nkolme kertaa samaa tyttöä ja saanut neljännellä kerralla myöntävän\nvastauksen; — jollei muun tähden, niin sen, että tunkeilevaisuus\nloppuisi? Lilli ei tosin rakasta minua, — ja se on minusta aivan\nselittämätöntä, mutta vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja\nherättää hänessä vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun\nkälyni, suloinen Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani?\n\n— Minäkö? En, ole rauhallinen. Panen päinvastoin suurta arvoa\nkärsivällisyydellesi ja toivon sinulle kaikkea menestystä, sinä\nrehellinen veijari!\n\nOlin kuullut kerrottavan, että Tilling oli palannut Wieniin jo\nneljätoista päivää sitte, mutta minun luonani hän ei ollut vielä\nkäynyt. Seuraelämässä en häntä tietysti voinut tavata, mutta olin\ntoivonut, että hän tulisi käymään minun kodissani tahi ainakin\nkirjoittaisi minulle.\n\n— Oletko saanut pääsylippuja jalkojenpesemisjuhlaan? — kysyi täti Maria\nminulta eräänä päivänä.\n\n— Kyllä, isä hankki minulle muutamia, mutta en minä todellakaan tiedä,\njos menen.\n\n— Voi, kyllä sinun täytyy välttämättömästi mennä! Ei ole mitään\nihanampaa ja mieltä ylentävämpää kuin tämä seremoniia [mene, tapa].\nNähdä keisarin ja keisarinnan lattialla ryömien pesevän köyhäinkodin\nukkojen ja akkojen jalkoja, — eikös se ole kaunis vertauskuva maallisen\nmajesteetin pienuudesta ja vähäpätöisyydestä jumalallisen edessä.\n\n— Voidakseen ihmisten eteen polvistumalla tahtoa näyttää nöyryyttä,\ntäytyy tuntea itsensä jokseenkin ylennetyksi. Minun mielestäni ei\najatus tässä juhlamenossa ole erittäin nöyrä.\n\n— Sinulla on kummallisia mielipiteitä, Martha. Niinä kolmena vuotena,\njotka olet viettänyt yksinäisyydessä kirjojesi seassa, olet saanut\njoukon ikäviä aatteita.\n\n— Niinkö? — hymyilin minä. — Mutta mitä me niistä asioista puhumme,\nrakas pieni täti, salli minun mieluummin kertoa mitä pikku Rudolf teki\neilen. — —\n\nJa siten olin johtanut puhelun onnellisesti kiitollisempaan\nkeskusteluaineeseen, jossa ei meillä ollut eroavia mielipiteitä. Sillä\nettä pikku Rudolf oli somin, omituisin ja ikäisekseen kehittynein lapsi\nmaailmassa — siitä olimme molemmat yhtä mieltä.\n\nPäätin kuitenkin seuraavana päivänä mennä jalkojenpesemis-juhlaan.\nHeti kello kymmenen jälkeen menimme me, sisareni Rosa ja minä, mustiin\npuettuina, linnan suureen juhlasaliin.\n\nYhdellä juhlalavalla oli paikkoja ylimyksille ja lähettiläskunnalle.\nMyöskin gallerialla [yläparveke] oli paljo väkeä, mutta yleisö oli\nsiellä »sekavampaa», ei kuulunut aivan hienoimpaan »kermaan», niinkuin\nme alhaalla estraadillamme. Tässä nöyryyden juhlassa oli säätyeroitus\nja sukuedut yhtä tarkasti huomioonotetut kuin muutoinkin.\n\nEn tiedä, josko muut olivat uskonnollisessa mielentilassa, mutta minä\nainakin odotin mitä tuleman piti, yhtä uteliaasti, kuin teaatterissa\nodotetaan esiripun alhaalla ollessa. Katsoin yhä sinne päin, mistä\nesiintyvien henkilöiden piti tulla; kaikki teaatteri-koristukset olivat\njo kunnossa, s. t. s. se pitkä pöytä, jonka ääressä niiden kahdentoista\nukon ja akan tuli istua.\n\nOlin melkein iloinen, että olin tullut tänne, sillä tämän\nnäytöksen odottaminen käänsi ajatukseni tavallisesta surullisesta\nkiertokulustaan, ja minä istuin nyt ja odotin suurella jännityksellä\nkeisariparin ja köyhäin tuloa. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin en\nyhtään ajatellut Tillingiä, huomasin hänet äkkiä. Hän oli juuri tullut\nsisään hovinvirkamiesten ja kenraalikunnan mukana — annoin katseeni\nkulkea välinpitämättömästi noiden loistaviin pukuihin puettujen\nvartalojen yli — eihän näiden pitänyt näytellä pääosia, vaan olla\nainoastaan äänetönnä jäsenenä eli statistina, — kun yhtäkkiä huomasin\nTillingin, joka oli asettunut vastapäätä meidän parveamme. Tunsin\nomituisen piston, aivan kuin sähkötäräyksen. Hän ei katsonut sinne\npäin, missä me olimme. Hänen kasvoissaan näkyi jälkiä siitä murheesta,\njoka häntä oli kohdannut; hänen kauniilla otsallaan oli syvän surun\nleima. Kuinka mielelläni olisinkaan äänettömästi, hellästi puristanut\nhänen kättään osoittaakseni hänelle osanottoani!\n\n— Ne tulevat, ne tulevat! — huudahti Rosa nykäisten minua. — Ei, katsos\nmiten kauniita — aivan kuin joku taulu!\n\nUkot ja akat, puettuina muinais-saksalaisiin pukuihin, tuotiin nyt\nsisälle. Sanottiin, että nuorin noista naisista oli kahdeksankymmentä\nkahdeksan vuotta, ja nuorin miehistä kahdeksankymmentä viisi.\nRyppyisiä, hampaattomia, kumaroita, — en tosiaankaan voinut pitää\nRosan huudahdusta: miten kaunista! oikeutettuna. Mutta hänestä olivat\nvarmaankin näyttäneet kauniilta puvut, jotka täydellisesti sopivat\nkoko tämän keskiajan-hengen mukaisen juhlallisen menon kanssa yhteen.\nAnakronismia eli vääräaikaista olimme täällä vaan me muodikkaine\npukuinemme ja käsityksinemme, — me emme soveltuneet tähän kuvaan.\n\nSitte kun nuo kaksikymmentäneljä vanhusta olivat istuneet paikoilleen\npöydän ääreen, astui saliin joukko kullalla ja kunniamerkeillä\nkoristettuja vanhoja herroja. Ne olivat salaneuvokset ja kamariherrat;\nniiden seassa näin monet tutut kasvot. Viimeiseksi tulivat hengellisen\nsäädyn jäsenet, joiden piti tehdä virantoimitusta juhlatilaisuudessa.\nNyt olivat siis statistit tulleet kaikki sisään, ja yleisön odotus oli\nhyvin kiihkeä.\n\nKatseeni irtausivat sentään alituisesti tästä näytelmästä hiipiäksensä\nTillingin luo. Nyt oli hänkin huomannut minut ja tervehti.\n\nRosa pani jälleen kätensä käsivarrelleni.\n\n— Martha, voitko pahoin, koska olet niin kalpea? Katsos nyt, katsos. —\n\nJa todellakin. Ylimäinen juhlamenojen-ohjaaja antoi merkin, että\nkeisarilliset lähestyivät. Tästä näytti tulevan jotakin oikein\nkaunista, sillä sekä keisari että keisarinna olivat kauniimpia ihmisiä,\nmitä nähdä voi. Samalla astui myöskin sisään muutamia arkkiherttuoita\nja herttuattaria, ja nyt voi juhla alkaa. Juomanlaskijat ja\nhovipassarit kantoivat esiin täysinäisiä lautasia, jotka keisaripari\nasetti vanhuksien eteen. Mutta tuskin oli tämä tehty, ennenkuin\npöytä jälleen tyhjennettiin, jonka työn — myöskin nöyryyden\nosoitukseksi — tekivät arkkiherttuat. Sitte kannettiin pöytä ulos, ja\nvarsinainen jalkojenpesemis-juhlallisuus alkoi. Tämä oli, samoin kuin\nruoka-ateriakin ainoastaan ilveilyä. Polvistuen lattialle kosketti\nkeisari yhdellä pyyhinliinalla aivan kevyesti ukkojen jalkoja, sitte\nkun apuna oleva pappi oli ollut ensin kaatavinaan vettä niiden päälle.\nJa tällä tavalla teki hän kaikille kahdelletoista ukolle samalla kuin\nkeisarinna samanlaisessa nöyrässä asennossa, mutta jättämättä hituakaan\narvostansa, teki samat temput kahdelletoista muorille. Säestyksenä\nkaikelle tälle oli päivän evankeliumi, jonka hovisaarnaaja luki\njuhlamenojen aikana.\n\nOlisin mielelläni tahtonut olla muutamia silmänräpäyksiä noiden\nvanhojen sijassa, saadakseni tietää, mitä he ajattelivat istuessaan\nharvinaisissa puvuissansa, majesteettien palvelemina ja loistavan\nseurueen katselemina. Varmaankin tuntui se heistä ihmeelliseltä unelta,\nsamalla kuin se teki heihin kiusallisen ujouden vaikutuksen ja vaikutti\ntäydellisen seisauksen heidän muutoinkin jäykässä ja vanhuudenheikossa\najatuskoneistossaan. Ainoa, minkä he selvästi käsittivät oli varmaankin\nse pieni kolmekymmentä hopearahaa sisältävä silkkikukkaro, jonka\njokainen heistä sai heidän armollisten majesteettiensä kädestä\nvastaanottaa, sekä se ruokatavaroilla täytetty kori, jonka he saivat\nottaa mukaansa kotia.\n\nKoko juhlallisuus oli pian ohitse, ja heti sen jälkeen tyhjeni sali.\nEnsin läksi sieltä hovi, sitte poistuivat muut osanottajat ja vihdoin\nyleisö lavoilta ja parvekkeilta.\n\n— Kaunista se oli! — kuiskasi Rosa ihastuneena.\n\nMinä en vastannut mitään. Ajatukseni olivat jo kaukana poissa\njuhlallisuudesta ja miettivät yksinomaan kysymystä: odottaakohan hän\nminua ovella?\n\nMutta me emme ehtineet ovelle niin nopeasti kuin olisin toivonut.\nJoukko tuttavia tunki luoksemme tervehtimään, ja kysymyksiä ja\nkohteliaisuuksia sateli ympärillämme. Ei kukaan olisi voinut luulla,\nettä me palasimme uskonnollisesta juhlasta.\n\nVihdoin tulimme kuitenkin portille, jossa meidän vaunumme odottivat.\nPaikan ympärillä seisoi joukko ihmisiä, jotka muun puutteessa tahtoivat\nainakin nähdä muutamia niistä onnellisista, jotka olivat saaneet olla\nläsnä itse juhlallisuudessa.\n\nTuskin olimme ehtineet portista ulos, ennenkuin Tilling lähestyi meitä.\nHän kumarsi.\n\n— Pyydän saada kiittää teitä, kreivitär, siitä kauniista seppeleestä.\n\nOjensin hänelle käteni, mutta en saanut sanaakaan lausutuksi.\n\nVaunumme odottivat jo meitä, ja Rosa kiirehti minua, että joutuisimme\nlähtemään.\n\nTilling nosti kätensä lakkiin ja aikoi poistua. Suurella ponnistuksella\nsain lausutuksi äänellä, joka itsestänikin tuntui oudolle:\n\n— Olen kotona kahden ja kolmen välillä sunnuntaina.\n\nHän kumarsi ääneti ja me nousimme vaunuun.\n\n— Ethän vaan ole vilustanut itseäsi, Martha, — arveli Rosa kotiin\najaessamme; — äänesi kuuluu niin omituisen käheältä. Ja miksi et\nesitellyt minua tuolle surumieliselle upseerille? Olen harvoin nähnyt\njäykempiä kasvoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäärätyllä ajalla ilmoittautui Tilling luonani.\n\nKodissani, jossa hän viipyi noin puoli tuntia, oli hän koko ajan kylmä\nja vierastava. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli kirjoittanut\nminulle. Minun pitäisi lukea tuo tapaus niihin ajattelemattomuuksiin,\njoita sellainen henkilö voi tehdä, joka juuri on kadottanut yhden\nrakkaimmistaan. Sitte kertoi hän minulle yhtä ja toista äidistänsä ja\nhänen viimeisistä hetkistään, mutta siitä, jota olin odottanut, ei\nhän maininnut sanaakaan. Ja niin tulin minäkin kylmäksi ja jäykäksi.\nKun hän nousi pois lähteäkseen, en koettanutkaan häntä pidättää enkä\npyytänyt häntä tulemaan takaisin.\n\nJa kun hän oli mennyt, pakenin taas punaisten vihkojeni luo, jotka\nolivat auki pöydällä, ja kirjoitin seuraavaa:\n\n»Tunnen, että kaikki nyt on lopussa, että olen katkerasti pettynyt,\nettä hän ei rakasta minua ja luulee nyt vuorostaan, että minä en\nhänestä välitä. Olen ollut melkein kylmäkiskoinen. Tunnen, ettei hän\nkoskaan enää palaja. Eikä kuitenkaan löydy koko maailmassa yhtään\nihmistä, joka on minulle niin kallis kuin hän. Eikä ketään niin hyvää,\nniin jaloa, niin lempeätä kuin hän.\n\nTämän jälkeen en tahdo enää rakastaa yhtään miestä, ainoastaan\näidinrakkaus täyttäköön sydämeni. Rudolfini on oleva ainoa lohdutukseni\nja iloni. Jos minun onnistuu kerran kasvattaa hänestä niin jalo mies,\nkuin Fredrik Tilling — silloin olen saavuttanut elämäni päämäärän.»\n\nOikeastaan on hyvin hullua pitää päiväkirjaa. Tahtoa ikuistuttaa noita\nvaihtelevia vaikutuksia, mielialoja, toivomuksia, jotka sieluelämässä\nliikkuvat, on väärästä päästä alkamista, ja sellaisten muistiinpanojen\njohdosta saapi myöhemmällä iällään hävetä omaa epävakaisuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui Tilling luokseni puolenpäivän aikana.\nHän ei tavannut minua kuitenkaan yksin kotona. Isäni ja täti Maria\nolivat tulleet luokseni vieraaksi, samoin Rosa ja Lilli, Konrad-serkku\nja yksi isän vanhoista ystävistä, ministeri »Totisesti», joksi häntä\nnimitimme sen vuoksi, että hän aina käytti tuota sanaa.\n\nSain ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni iloista huudahdusta, hän\ntuli niin odottamatta ja se seikka herätti minussa raivoisan riemun.\nMutta iloni katosi pian, kun Tilling tervehdittyään läsnäolevia ja\nistuttuaan, sanoi:\n\n— Olen tullut luoksenne hyvästijätölle, rouva kreivitär. — Jätän Wienin\nmuutamien päivien kuluttua.\n\n— Kuinka kauaksi? — Minne matkustatte? — Ja miksi? — kysyivät kaikki\nvilkkaasti ja yhtä aikaa, mutta minä olin vaiti.\n\n— Kenties ainiaaksi. Unkariin. Tullakseni siirretyksi toiseen\nrykmenttiin. Siksi, että minulla on erityinen rakkaus unkarilaisia\nkohtaan — vastaili Tilling eri kysymyksiin.\n\nSillä välin olin minä ehtinyt tointua.\n\n— Sepä oli nopea päätös, — sanoin minä niin tyynesti kuin\nmahdollisesta. — Mitä on pääkaupunki teitä vastaan rikkonut, koska niin\näkkiä aijotte sen jättää?\n\n— Täällä on aivan liian iloista ja eloisaa minulle, ja minä olen\nsellaisessa mielentilassa, että haluan tulla yksinäisille Unkarin\naroille.\n\n— Mitä joutavia! — sanoi Konrad. — Kuta synkemmäksi tuntee\nmielensä, sitä enempi täytyy koettaa huvitella. Yksi ainoa ilta\nCasinoteaatterissa on virkistävämpi kuin koko viikon mietiskelevä\nyksinäisyys.\n\n— Parhain keino alakuloisuuttanne poistamaan, paras Tillingini, — sanoi\nisäni — olisi varmaankin raikas ja iloinen sota. Mutta valitettavasti\nei nykyään ole sellaista toivottavissa. Rauha uhkaa vielä kestää kauan.\n\n— Sellaisia omituisia ristiriitaisuuksia! — täytyi minun muistuttaa:\nsota ja »iloinen», rauha ja »uhkaa».\n\n— Totisesti — vakuutti ministeri — valtiollisella taivaalla ei näy\nnykyään yhtään mustaa pilkkua. Mutta myrsky voipi siitä huolimatta\näkkiä nousta raivoamaan, ja ainahan voi löytyä mahdollisuuksia sodan\nsyttymiseen. Sen sanon lohduttaakseni teitä, everstiluutnantti.\n\n— Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, — keskeytti Tilling häntä,\npuolestani panna vastalause sitä käsitystä vastaan, että toivoisin\nsotaa. Me, sotilaat, olemme olemassa puolustaaksemme isänmaata, kun\nvihollinen sitä uhkaa, samoin kuin palokunta on tulipalon sammuttamista\nvarten. Molemmat tapaukset ovat onnettomuuksia, suuria onnettomuuksia,\neikä kukaan ihminen saa iloita lähimmäisensä onnettomuudesta.\n\n— Sinä ylevä mies! — ajattelin minä itsekseni. Tilling jatkoi:\n\n— Tosin tiedän, että tilaisuutta persoonallisen maineen saavuttamiseen\nharvoin muuten tarjoutuu kuin sodissa ja tulipaloissa. Mutta miten\nitsekäs ja ahdasmielinen sellaisen ihmisen täytyy olla, joka toivoo\npersoonallista kunniaa tuhansien ihmisten surun ja kurjuuden\nkustannuksella! Rauha on suurin onni, mitä maa voi toivoa, tahi,\nniinkuin äsken sanoitte, ainoa tila, jolloin asukasten hyötyä\nkatsotaan, ja kuitenkin tahdotte antaa vähäiselle osalle näitä\nasukkaita, armeijalle, oikeuden toivoa, että tämä onnellinen tila pian\nloppuisi, ja kaikki sodan onnettomuudet tulisivat sijaan. Saada toimeen\nsota sitä varten, että armeija saisi työtä ja tulisi tyydytetyksi,\nolisi mielestäni aivan sama kuin sytyttää tuleen joku talo, että\npalokunta saisi työtä.\n\n— Teidän vertauksenne ontuu, paras everstiluutnanttini — keskeytti\nisäni, käyttäen vastoin tavallista tapaansa Tillingin arvonimitystä,\nkenties siten huomauttaaksensa, etteivät hänen mielipiteensä\nsoveltuneet hänen asemansa kanssa yhteen. — Tulipalot tuottavat\nainoastansa onnettomuutta, kuin sitä vastoin sota voipi tuottaa maalle\nsuurta voimaa ja suuria etuja. Miten ovat valtakunnat muodostuneet\nja kasvaneet, jolleivät voittorikkaitten taistelujen kautta?\nPersoonallinen kunnianhimo ei suinkaan ole ainoa, joka herättää\nsotilaan halua sotaan; se on ennen kaikkea isänmaallinen ylpeys eli\ntoisilla sanoilla patriotismi.\n\n— Se tahtoo sanoa: kodin rakkaus, — keskeytti Tilling. — En ymmärrä,\nmiksi me sotilaat alituisesti tuomme esiin, että meissä, ennen muita,\non vallalla tuo tunne, joka kuitenkin on hyvin luonnollinen useimmille\nihmisille. Jokainen rakastaa sitä turvetta, jossa on kasvanut, jokainen\ntoivoo maallensa edistystä ja onnea, mutta sen voi saavuttaa aivan\ntoisella tavalla kuin sodan kautta. Muistakin asioista voi ylpeillä,\nei ainoastaan aseteoista. Minä esimerkiksi tunnen itseni paljoa\nylpeämmäksi Anastasius Grünin, kuin yhdenkään kenraalin tähden.\n\n— Kuinka voipi runoilijaa ja sotapäällikköä verrata toisiinsa? —\nhuudahti isäni harmistuneena.\n\n— Saman kysymyksen tahtoisin minäkin tehdä — vastasi auttamaton\nTilling. — Onhan veretön laakeri kaikista ihanin.\n\n— Mutta, paras parooni, — keskeytti nyt täti Maria — en ole koskaan\nkuullut kenenkään sotilaan puhuvan teidän tavallanne, jos kaikki\najattelisivat niinkuin te, kuinka sotilasinnon ja urhoollisuuden\nsilloin kävisi?\n\n— Ne eivät ole minulle outoja tunteita, teidän armonne. Niiden\nhurmaamana riensin yhdeksäntoista vuotiaana nuorukaisena ensi kerran\ntaisteluun. Mutta kun omin silmin sain katsella verikylvyn kaikkia\nkauhuja, kun sain nähdä siellä vapaasti raivoavan eläimellisen\nraakuuden, silloin intoni loppui, ja seuraaviin taisteluihin en enää\nmennyt halulla vaan alamaisuudella.\n\n— Kuulkaapas, Tilling, minä olen ottanut osaa useampaan taisteluun kuin\nte ja myöskin nähnyt tarpeeksi monta hirmutapausta, mutta intoni ei ole\nkuitenkaan laimennut. Kun minä vuonna 49 jo vanhempana miesnä marssin\nRadetzkyn kanssa, tunsin samaa iloa kuin ensi kerrallakin.\n\n— Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta te kuulutte\nvanhempaan sukupolveen, sukupolveen, jossa sotaisa henki oli\nvoimakkaampi ja enemmin kehittynyt kuin meissä, ja jolle yleinen\nihmisyydentunne, joka vaatii kaiken muinaisen julmuuden, kaiken\nkurjuuden poistamista, ja joka nyt yhä enempi saavuttaa alaa, on\nmelkein vieras.\n\n— Mitä varten sellaista vaaditaan? Kurjuutta tulee kaikkina aikoina\nlöytymään, sitä ei voi poistaa, enempi kuin sotaakaan.\n\n— Katsokaa, kreivi Althaus, noilla sanoilla tuotte te ilmi entisen,\nnykyään paljo muuttuneen katsantotavan, jota aina ennen maailmassa\nkäytettiin kaikkia sosiaalisia epäkohtia vastaan, nimittäin\naltistumisen katsantotavan, jonka kannalta tuota välttämätöntä,\npakollista katsellaan. Mutta jos jotain ääretöntä kurjuutta katsellessa\ntunkee mieleen tuo epäilevä kysymys: täytyykö se niin olla? — silloin\nei voi jäädä välinpitämättömäksi, vaan tuntee kummallista vaikutusta,\njota tahtoisin nimittää ajan omantunnon ääneksi.\n\n— Tuo on liian korkeaoppista minulle — sanoi isäni ja nosti\nolkapäitään. — Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat\najattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa\nottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos\nheiltä kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä\nmielellämme, mielellämme!\n\n— Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin\nistutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi\narkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme»\nole niin todenperäisesti tarkoitettu.\n\n— Huu, — sanoi Lilli vähän vavahtaen — minuakin pelottaisi. — Kyllä\nmahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos\non seuraavalla hetkellä enää hengissä.\n\n— Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling —\nmutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, — sotamies\nei saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle\nkurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea,\nsillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan,\nkuin juuri tunteellisuutta.\n\n— Sodassa, rakas Tilling, sodassa — sanoi isäni. — Rauhan aikana voimme\nmekin olla helläsydämisiä.\n\n— Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta\njulmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin\nole murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja.\nMutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus\nkatoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset\ntäydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi\nkeino, jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä\nkalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino\non — kuolema.\n\n— Se on totta — sanoi täti Maria miettien, — sellaiset käskyt kuin: ei\nsinun pidä tappaman — ei sinun pidä varastaman — sinun pitää rakastaman\nlähimmäistäsi, — kaikilla näillä käskyillä —\n\n— Ei ole mitään merkitystä sodassa — keskeytti häntä Tilling. — Ja ne,\njoiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen, että\nniiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän aseitamme\nja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.\n\n— Ja siinä tekevät he oikein — sanoi isäni. — Jo raamatun Jumala oli\nsodan Jumala, sotajoukkojen herra. — Se on hän, joka käskee meidät\ntaisteluun, se on hän —\n\n— Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa\nmukaan, — keskeytti Tilling. — Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen\nja lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on\nasianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, — sanoi\nhän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän\nmiellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.\n\nSisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli\nsanonut, oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. — Ja nyt piti\nminun erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi\nhänen jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se\nei saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.\n\n— Vielä hetkinen, parooni Tilling — sanoin minä niin tyynesti kuin\nmahdollista. — Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous»\n[meidän kesken. Suom.]. Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.\n\nHän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin\ntoiseen nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.\n\n— Parooni Tilling — sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin — tällä\ntavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä puhua\nteidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni — huomenna tähän\naikaan.\n\nHän näytti epäilevän.\n\n— Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen\nteidän kanssanne itkenyt.\n\n— Oi, Martha!\n\nKuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa\nvälistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni.\nMutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: — siis\nhuomenna.\n\n— Tähän aikaan, niin.\n\nOlimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.\n\n— Kummallinen ihminen — sanoi isäni, puistaen päätään. — Mitä hän\ntäällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin\nedelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään\nkuin Tilling.\n\nMitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten\nolisi voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä\nsydämellistä sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme\njäähyväiset. Kun vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni\nkyynelillä.\n\nJuuri silloin astui odotettu sisään.\n\n— Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja — mutta mikä\nteidän on — keskeytti hän puheensa. — Te olette itkenyt? Te itkette\nvieläkin?\n\n— Minäkö? Oi en — sanoin hämilläni. — Mutta olkaa hyvä ja istukaa,\nparooni; olen iloinen, että tulitte.\n\n— Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla,\nmuistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella\nolen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on\nsydämelläni.\n\n— No, miksi ette jatka?\n\n— Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.\n\n— Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan — tuona\nepätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi\nolette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?\n\n— Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut\nkaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden\ntilaani. Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja\nvoidakseni karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä\nvälttänyt —\n\n— Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.\n\n— Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että — minä rakastan\nteitä.\n\nEn vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni.\nMyöskin Tilling oli ääneti.\n\nVihdoinkin toinnuin ja sanoin:\n\n— Ja miksi tahdotte jättää Wienin?\n\n— Samasta syystä.\n\n— Ja päätöksenne on peräytymätön?\n\n— Ei, siirtoni ei ole vielä ratkaistu.\n\n— Silloin jäätte.\n\nHän tarttui käteeni. — Martha! Toisen kerran lausui hän nyt nimeni, ja\nse äänen väre, jolla hän tuon ainoan sanan sanoi, hyväili korvaani ja\nsydäntäni ihanammin kuin mikään, mitä ennen olin kuullut. Ilman että\najattelinkaan, tuli hänen nimensä huulilleni värähtäen ja hellästi.\n\nSamassa aukeni ovi ja isäni astui sisään.\n\n— Kas, täällähän sinä olet: palvelija vastasi juuri, ettet sinä ole\nkotona, mutta minä sanoin, että odottaisin sinua. Hyvää päivää,\nTilling. Eilisen hyvästijättönne jälkeen hämmästyn nähdessäni teidät\ntäällä.\n\n— Matkani on peruutettu ja siksi —\n\n— Tahdoitte ilmoittaa tyttärelleni tuon ilosanoman. Hyvä. Ja nyt\nsaat sinä, Martha, tietää miksi minä olen tullut. Käyntini koskee\nperheasioita.\n\n— Silloin ehkä minä häiritsen — sanoi Tilling ja nousi.\n\n— Oi, minun uutisellani ei ole niin kiirettä.\n\nToivoin, että isä olisi ollut perheasioineen toisella puolen\nmaanpalloa, sillä sopimattomampaan aikaan hän ei olisi voinut tulla.\nTillingillä ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta sen jälkeen,\nmitä äsken oli meidän välillämme sanottu, ei hänen lähtönsä merkinnyt\neroamista. Ajatuksemme, sydämemme olivat toistemme luona.\n\n— Koska saan nähdä teitä jälleen? — kysyi hän hiljaa, kun hän puristi\nkättäni hyvästiksi.\n\n— Praternilla huomisaamuna kello yhdeksän, — vastasin minä yhtä\nnopeasti.\n\nIsäni sanoi sangen kylmäkiskoisesti jäähyväiset Tillingille.\n\nKun ovi oli suljettu hänen mentyään, kysyi hän ankaralla äänellä: —\nMitä tämä merkitsee, Martha? Sinä annat ilmoittaa, ettet ole kotona, ja\nsitte löydän sinut kahden kesken tuon miehen kanssa.\n\nPunastuin sekä harmista että ujoudesta.\n\n— Mikä perheasia se on, jota sinä...\n\n— Se on juuri tämä. Tahdoin vaan karkoittaa ihailijasi voidakseni sanoa\nsinulle ajatukseni. Minun mielestäni on se hyvin tärkeä asia meidän\nperheellemme, että sinä, kreivitär Dotzky, syntyisin Althaus, et pane\nmainettasi alttiiksi.\n\n— Rakas isä, parhaimman kunniani ja maineeni vartijan olen saanut\npienessä Rudolf Dotzkyssä, ja mitä kreivi Althausin isälliseen valtaan\ntulee, niin rohkenen kaikella kunnioituksella huomauttaa sinulle,\nettä olen jo kauan sitte siitä asemasta vapautunut. Tarkoitukseni ei\nole ollenkaan panna mainettani alttiiksi, mutta jos päättäisin mennä\nnaimisiin, niin tahdon vapaasti seurata sydämeni valintaa.\n\n— Mennä naimisiin Tillingin kanssa! Mitä ajattelet? Sehän olisi oikea\nperheonnettomuus. Silloin tahtoisin melkein mieluimmin — mutta,\ntotisesti puhuen, ei suinkaan sinulla ole sellaisia aikeita?\n\n— Mitä sinulla olisi sitä vastaan? Sinähän olet juuri ehdotellut\nminulle yhtä luutnanttia, yhtä kapteenia ja yhtä majuria, Tilling on\neverstiluutnantti.\n\n— Niin, sepä juuri pahin. Jos hän olisi muu virkamies, niin voisi\nhänelle kenties antaa anteeksi sellaiset mielipiteet, joita hän eilen\ntäällä esille toi, ja jotka sotilaan suussa ovat melkein kuin petos.\nHän ottaisi kyllä kernaasti eron virastaan päästäkseen sotaretken\nvaaroista, jonka rasituksia ja vastahakoisuuksia hän nähtävästi pelkää.\nJa kun hänellä ei ole mitään omaisuutta, niin onhan sangen viisaasti\nhänen puoleltaan tehdä rikas naimiskauppa. Mutta minä toivon Jumalaan,\nettei vanhan sotamiehen tytär, sotamiehen, joka on taistellut neljässä\nsodassa, ja joka vielä tänäänkin olisi valmis ilolla antamaan henkensä\nisänmaansa puolesta, ja uljaan nuoren upseerin leski, upseerin, joka\nsotatanterella on saanut kunnialla kuolla, ettei hän, sanon minä,\nantaudu tuollaisiin kurjiin vehkeisiin.\n\nIsäni oli tulipunainen mielenliikutuksesta, kävellessään suurin askelin\nedes ja takaisin huoneessa. Minäkin olin hyvin kiihoittunut. Nuo\nontot sanat, nuo tyhjät lauseet olivat minulle vastenmielisiä, mutta\nen voinut niihin vastata; tunsin, ettei minun puolustukseni millään\ntavoin voisi puhdistaa Tillingiä tästä väärästä ja halventavasta\nsyytöksestä, joka juuri oli häntä vastaan lausuttu. Mutta seisoessani\ntuossa niin äänetönnä, että isäni varmaan luuli saaneensa minut\nkatumaan aikomuksiani, tunsin vielä varmemmasti rakastavani tuota\nväärintunnettua miestä ja lujemmaksi kehityin päätöksessäni tulla hänen\nomakseen. Olinhan onneksi vapaa ja itsenäinen. Isäni tyytymättömyys\nvoi tosin osaksi surettaa minua, mutta se ei voisi koskaan estää\nminua noudattamasta sydämeni kehoitusta. Enkä ollutkaan juuri\ntodellisesti surullinen: tuo onnen voimakas virta, joka oli vallannut\nsydämeni, oli liian vuolas salliakseen vierellään sijaa vähäisellekään\nsurumielisyydelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna yhdyimme Tilling ja minä ratsastaen ihanassa\nPratern-puistossa. Oli tyyni, vieno pilvinen kevätaamu; ilma oli\nraitis ja tuoksuva niinkuin tunteet ja toiveet, jotka nyt elpyivät\nonnellisissa sydämissämme. Puisto oli täynnä ratsastavia ja käveleviä,\nniin ettei meillä ollut tilaisuutta puheluun. Mutta ne harvat sanat,\njoita vaihdoimme, ja katseittemme äänetön puhelu, oli kyllin luotettava\nosoite siitä, että nyt olimme toistemme omat.\n\n— Mutta miksi rakastat minua oikeastaan? — kysyi Fredrik leikillisesti\n— sinähän tunnet minut vasta niin pintapuolisesti.\n\n— Niin, miksi? Siksi, ettet sinä rakasta sotaa, ja siksi, että sinä\nrohkenet sen vapaasti tunnustaa, ja siksi, että sinulla on niin ylevä\nsydän ja että olet niin paljon jalompi kuin muut sinun säädyssäsi.\nJa siksi, että sinulla on niin rehelliset silmät ja niin miellyttävä\nulkomuoto, niin tuntehikas ja miehekäs ääni ja niin — mutta, miksi sinä\nsitte rakastat minua? — keskeytin itseäni.\n\n— Tuhansista syistä.\n\n— No, kerropas.\n\n— Sinun jalo sydämesi — ihanat silmäsi — lahjakas henkesi — suloinen\nhymysi — selvä ymmärryksesi — vastenmielisyytesi sotaan — ylevä,\narvokas käytöksesi —\n\n— Ei, pysähdy jo! Pian voit saada tuhannen täyteen. Sano minulle\nmieluummin paras, todellinen syy.\n\n— Se on hyvin yksinkertainen, sillä se sisältää kaikki toiset. Rakastan\nsinua, Martha, siksi että ... rakastan sinua — niin, juuri sen vuoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Praternilta menin suoraan isäni luo. Se uutinen, jonka hänelle\ntoisin, antaisi luonnollisesti aihetta ikävään keskusteluun, sen tiesin\nkyllä. Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän\nohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä\njuuri voitetun onneni hurmauksessa.\n\nIsäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin\nsisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään.\n\n— Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?\n\n— Tulen Praternilta, jossa on tapahtunut jotakin, jonka tahdoin heti\nteille ilmoittaa, ja sen vuoksi en malttanut mennä kotia pukeutumaan.\n\n— Soo, — onko se niin tärkeätä? — kysyi isäni sytyttäen sikaarin. —\nKerro kaikella mokomin, me kuulemme hartaasti.\n\nEn huolinut käydä kiertoteitä, vaan heittäysin suoraapäätä asiaan,\nniinkuin ponnahduslaudalta hypätään veteen.\n\n— Olen kihlautunut.\n\nTäti Maria löi kätensä yhteen hämmästyksestä, ja isäni rypisti otsaansa.\n\n— Tahdon kuitenkin toivoa, alkoi hän.\n\nMutta minä en antanut hänen puhua loppuun. — Olen mennyt kihloihin\nsellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja ihailen koko sydämestäni ja\njonka tiedän tekevän minut täysin onnelliseksi — olen mennyt kihloihin\nparooni Fredrik von Tillingin kanssa.\n\nIsäni hyppäsi ylös tuoliltaan.\n\n— Enkös sitä luullutkin! Ja senkin jälkeen, mitä minä sinulle eilen\nsanoin —\n\nTäti Maria puisti päätänsä.\n\n— Olisin mieluummin tahtonut kuulla jonkun toisen nimen, Martha.\nEnsiksi ei Tilling ole sinulle sovelias; hänellähän ei ole niin mitään,\nja toiseksi ovat minusta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä —\n\n— Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni\nkanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin\nmennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä\nonnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! — Rakas, hyvä, vanha isäni! —\n\n— Mutta, lapsi — sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys\ntyynnytti hänet heti — sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en\nvoisi tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä\nruumiiltaan että sielultaan _ole_ sotamies.\n\n— Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, —\nmuistutti täti Maria sattuvasti. — Jos hän on sotilas tahi ei, on\nvähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen\nmiehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla\ntavalla, kuin hän tuonnoin — —\n\n— Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse\nmennä naimisiin Tillingin kanssa.\n\nIsäni huokasi istuen jälleen alas. — Luonnollisesti tulee Tilling\nottamaan virkaeron, — sanoi hän.\n\n— Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä\nenemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.\n\n— Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! —\n— huokasi täti Maria. — Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit\nylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. —\n\n— Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te\npitävänne minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä\nnyt luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta\nonnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea\nkaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. — Ja millaisia syitä?\nHalpoja, pintapuolisia.\n\nNoin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut\nsaamaan nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin\ntodellakin luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan\nkiivaampi kuin se olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi\nmitään auttanut, koska asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla\nminun loistavien silmieni ja minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin\nhänen tyytymättömyytensä hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni.\nKuinka lienee ollutkaan, mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän\nminua sydämellisesti otsalle ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni\ntervehtiäkseen siellä tulevaa vävyänsä.\n\nMiten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului — vahinko,\netteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat\npitkän ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne\nolivat suloisia hetkiä.\n\nTeenjuonnin aikaan olin koonnut ympärilleni koko perhepiirin ja\nesittelin omaisilleni Fredrik von Tillingin sulhasenani.\n\nRosa ja Lilli olivat ihastuksissaan. Konrad Althaus huudahti: »Hyvä,\nMartha! — ja sinä Lilli, ota tästä hyvä esimerkki!» Isäni oli voittanut\nvastenmielisyytensä, tahi onnistui hänen peittää se, ettei loukkaisi\nminua. Täti Maria oli hellä ja hiukan liikutettu. Rudolfkin esiteltiin\ntulevalle uudelle isälleen, ja minut valtasi omituinen, juhlallinen\nilon tunne, kun rakastettu mies otti poikani syliinsä ja sanoi:\n»Sinusta, pienokainen, kasvatamme me molemmat kunnon miehen!»\n\nIllan kuluessa sanoi isäni: — Nyt kai jätätte virkanne, Tilling? Tehän\nette ole mikään sodan ystävä.\n\nFredrik katsahti äkkiä ylös hämmästyneen näköisenä.\n\n— Jätänkö virkani? Eihän minulla ole mitään muuta. Ja eihän tarvitse\nolla sodan ystävä tehdäkseen sotapalvelusta, yhtä vähän kuin — —\n\n— Niin, niin — keskeytti isäni häntä, — senhän sanoitte jo, yhtä vähän\nkuin tarvitsee rakastaa tulipaloja tullakseen palosotilaaksi.\n\n— Mutta minun mielestäni voisitte säästää vaimonne kasarmielämän\nikävyydestä — ja tuskasta, jonka uuden sodan syttyminen tuottaisi.\n\n— Esitetyt syyt ovat tosin hyvin painavia, ja tahtoisin mielelläni\npitää rakkaan vaimoni niin etäällä kuin mahdollista kaikista elämän\nikävyyksistä, mutta hänelle itselleen olisi vielä ikävämpi, jos hänellä\nolisi viraton, toimeton mies, kuin että hän elää kasarmielämää.\nJa paljoa vaikeampi kuin sotaretki, olisi epäilys, että olisin\nraukkamaisuudesta tahi mukavuuden vuoksi ottanut eron virastani.\nSellaista en tosiaankaan ole koskaan ajatellut. Ja toivon ettette\ntekään, Martha.\n\n— Mutta jos asettaisin sen ehdon?\n\n— Älkää sitä tehkö. Siinä tapauksessa täytyisi minun luopua\nkorkeimmasta onnestani. Te olette rikas — minulla ei ole mitään muuta\nkuin sotilas-toimeni ja toivo ylentyä, ja tätä omaisuutta en tahdo\njättää. Se sotisi kunnian ja velvollisuuden käsitteitäni vastaan.\n\n— Hyvin puhuttu, poikani! — huudahti isä ihastuneena. — Nyt olen\nsovitettu. Olisi suuri vahinko, jos jättäisitte uranne, koska teillä ei\nole enää pitkältä everstin arvoon päästäksenne ja varmaankin tulette\nylennetyksi kenraaliksi. Lopuksi voi teistä tulla kuvernööri tahi\nsotaministeri, ja silloin tulee vaimollenne sangen miellyttävä asema.\n\nMinä pysyin vaiti. Kuvernöörin vaimoksi pääseminen ei minua yhtään\nmiellyttänyt. Mieluimmin olisin tahtonut elää Fredrikin kanssa\nyksinäisyydessä maalla, ja kuitenkin olin iloinen hänen päätöksestään.\nSillä tämä poistaisi ainakin epäilykset, joita isälläni ja monella\nmuulla oli häneen nähden.\n\n— Niin, — jatkoi isäni, — olen todellakin iloinen päätöksestänne, sillä\nminä luulin totta puhuen, että tahdoitte erota virastanne vaan sen —\n— että — — että — — no niin, ei teidän tarvitse sentään näyttää niin\nvihaiselta — tarkoitan vaan, että aijoitte tehdä sen vetäytyäksenne\ntakaisin yksityiselämään, mutta siinä olisitte tehnyt väärin. Väärin\nMarthaakin kohtaan, joka nyt kerran on sotilaan lapsi, sotilaan leski.\nLuulenpa tuskin, ettei hän voisi rakastaakaan edelleen siviili-pukuista\nmiestä.\n\nNyt täytyi Tillingin nauraa. Hän loi minuun katseen, joka selvästi\nsanoi: tunnen sinut paremmin, ja vastasi ääneen:\n\n— Sen uskon minäkin; hän on varmaankin rakastunut ainoastaan minun\nsotilaspukuuni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana vuonna syyskuussa vietettiin meidän häämme.\n\nFredrik oli ottanut kahden kuukauden virkavapauden hääretkeämme varten.\nEnsin kävi tiemme Berliniin, jossa tahdoin laskea seppeleen Fredrikin\näidin haudalle. Ja sitte oli meillä siellä kuolleen sisar, Kornelia von\nTessow, lahjakas ja rakastettava nainen, jonka suosion olin onnellinen\nsaavuttamaan heti ensi tuttavuutemme ajalla. Hänen ja hänen nuoren,\nyhdenkolmatta vuotisen, kauniin poikansa välillä, oli mitä parhain\nmyötätuntoisuus, jonka voi verrata ainoastaan siihen suhteeseen, mikä\noli ollut olemassa Fredrikin ja hänen äitinsä välillä. Minä en vaan\nvoinut ymmärtää, kuinka äiti, jolla oli vaan yksi ainoa, jumaloitu\npoika, koskaan voi antaa hänen valita niin vaarallisen toimen kuin\nsotilaan.\n\nBerlinistä matkustimme saksalaisiin kylpylaitoksiin. Minä, joka en\njuuri koskaan ollut ollut poissa kotoa, nautin äärettömästi kaikesta\nuudesta mitä näin ja sain kokea, kaikki uudet tuttavat olivat minusta\nmiellyttäviä ja hauskoja, kaikki luonnon- ja taiteen kauneudet olivat\nminusta kaksinkerroin kauniita, kuin sain nauttia niistä Fredrikin\nseurassa, joka erittäin valppaalla kauneudenaistillaan oli kaikesta\ntuollaisesta suuresti huvitettu.\n\nNuo kaksi kuukautta kuluivat siis aivan liian nopeasti. Fredrik anoi\npidennettyä virkavapautta, mutta ei saanut. Kun tuo ikävä, virallinen\nkirje tuli ja määräsi meidät kääntymään takaisin, tunsin itseni ensi\nkerran vähän tyytymättömäksi.\n\n— Tuota sanovat ihmiset _vapaudeksi_! — huudahdin minä harmistuneena,\nheittäen tuon katalan paperin pöydälle.\n\nKotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen\nkaupunkiin — Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli\nsijoitettu. Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään\ntässä pesässä, ja siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme\nkahden kesken. Rykmentin upseerien rouvien luona kävin kuitenkin\ntavallisilla velvollisuuden kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen\nen heidän kanssansa tullut. Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta\nheidän kahvikekkereissään kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin\njuoruilemista, ja Fredrik pysyi yhtä etäällä upseerien peli- ja\njuomaseuroista. Se maailma, jossa me elimme, kun iltaisin istuimme\nkiehuvan teekeittiön ääressä, oli äärettömän kaukana Olmützin asukasten\nmaailmasta, todellakin, niin »äärettömän kaukana», sillä me luimme\njoukon tieteellisiä teoksia, kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan\nhalki, tutkimme avaruuden ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin\nsalaisuuksiin ja opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka\nluonnon kulkua ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni\nihastuneitten silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä\nvähäisen linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät\nainoastaan koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja\ntutkimuksen haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni\nkanssa, jota hän sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi\nluimme muidenkin kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten\nmuuttuivat yksinäiset iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.\n\nFredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat\nystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties\nlapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin\nleikkeihinsä. Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut\nerityisesti lapsirakas, mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan\nMarthansa poika, ja toiseksi oli poika itse niin soma ja kiltti, ja\npiti äärettömästi isintimästään.\n\nPuhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän\nei kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale\nsotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta\nluultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä,\njotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin\nkuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi\ntehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän\nomakseen pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.\n\nJoulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni\nluona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän\nhuomasi, että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä\nhänen että täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa»\nnaimisissa. Kuitenkin huomasivat he, että mieheni teki minut\ntäydellisesti onnelliseksi, ja eivät siis voineet olla lukematta sitä\nhänen hyväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat\nvieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti»\nja tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa\ntutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin\nme molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta\nrakkaudestamme. Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.\n\n— Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne\nkanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? —\nkysyi hän minulta. — Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä\nolisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä\nja kuulin äänenne soinnun — sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin\nsain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen\nteidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo\nmolemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.\n\n— Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me _olemme_\nonnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu\nmeistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona,\nja kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.\n\n— Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?\n\n— Kuolemaa.\n\n— Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin\nsangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme\nkanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin\nkaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.\n\n— Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?\n\n— Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne,\nparoonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän\nylhäisyytenne, — kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella\ntaivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.\n\n— Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. — Siellä on suuri, musta\npilvi!\n\nMinä säpsähdin. — Mitä tarkoitatte? — kysyin pelolla.\n\n— Tanska alkaa mennä liian pitkälle —\n\n— Vai niin, Tanska! — huudahdin minä, mieli keventyneenä. — Pilvi ei\nsiis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun\njossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset\neivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei\npelkoa.\n\n— Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen\nsotaan — sanoi isäni vilkkaasti. — Jos puolustamme Schlesvig-Holsteinin\noikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän pane mitään vaaralle\nalttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan aluetta, jonka\nkadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken — —\n\n— Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä\ntaisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan\nalueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä\najattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän\nrakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä\ntahi siitä syystä.\n\n— Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys\nmaailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa\nkysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi:\nvoittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin,\njos joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota\nmitään, mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme\nsaksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran\nsaisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu\nheille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva\ntilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän\nasemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa\nkorvausta Lombardian menettämisestä — ja — kuka tietää, antaa meille\nsellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo\nalusmaa. —\n\nFredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli\niloisesti Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi\nsydäntäni. Sota! — Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös\nmennä mukaan. Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna — ja\nmeidän lyhyen onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa.\n— Pieni lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, — syntyisikö se\nisätönnä? — Ja kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa\nsaksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja\nsaada »tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen».\nAsia joka ei ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin\njoutua tappiolle kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo\nisänmaan luuloiteltu kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet\nja jälleen tuhannet niin hyvin meidän omassa, kuin vihollisenkin\nmaassa saisivat kärsiä samaa tuskaa mikä nyt vapisutti minua. Eikö\nolisi sitte mahdollista estää tahi poistaa tätä sotaa? Jos kaikki\nyhtyisivät, kaikki hyvät, oikein ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset —\nja koettaisivat estää tuota uhkaavaa onnettomuutta —\n\n— Sanokaa minulle — lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen,\n— ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää?\nOletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet\nestääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?\n\n— Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten\nrauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta\naivan mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja\nhallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen,\njokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa —\n\n— Lyhyesti — keskeytin minä häntä, — niiden sotaisten periaatteitten\ntoteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa\nvihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka\nhuomaisikin olevansa väärässä?\n\n— Totisesti. —\n\n— Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan?\nSe on inhoittavaa.\n\n— Se on kuitenkin ainoa keino.\n\n— No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen\nriidat?\n\n— Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot\nalistu.\n\n— Enempi kuin raakalaisetkaan, — keskeytti tohtori Bresser. — Kestää\nvarmaankin vielä kauan, ennenkuin kansat tulevat niin sivistyneiksi,\nettä muodostavat kansainvälisen sovinto-oikeuden.\n\n— Se ei tule koskaan tapahtumaani — huudahti isäni. — On olemassa\neräänlaisia riitoja, jotka täytyy miekoin ratkaista. Jos\ntahdottaisiinkin saada toimeen tuollainen tuomioistuin, eivät\nvoimakkaammat valtiot alistuisi sen alle, enempi kuin kaksi\naatelismiestäkään antaisi välillään tapahtunutta kunnianloukkausta\nminkään tuomioistuimen ratkaistavaksi. He valitsevat aivan\nyksinkertaisesti varamiehet ja taistelevat sitte urhokkaasti.\n\n— Mutta kaksintaistelukin on raaka, sivistymätön tapa.\n\n— Niin, vaan te ette voi muuttaa sitä, tohtori.\n\n— Minä en ainakaan koskaan sitä _hyväksy_, teidän ylhäisyytenne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäimme vielä Wieniin neljäksitoista päiväksi, mutta se ei ollut minulle\nhauska aika. Uhkaavat sotahuhut, jotka täyttivät kaikki sanomalehdet\nja olivat kaikkialla keskustelun aineena, poistivat minulta melkein\nkaiken elämän ilon. Joka kerta kun tulin ajatelleeksi, miten onnellinen\nolin, oli minun myöskin pakko muistaa, kuinka hauras tämä onni oli.\nMitä liikutti meitä Schlesvig-Holstein ja tanskalaiset asetukset?\nMitä se koski meitä, jos »protokolla-prinssi» peräytti tahi vahvisti\nvuoden 1863 perustuslain? Ainoa, mikä minusta oli järjellistä koko\ntässä syiden ja todisteitten sekasorrossa oli, että meidän tuli\ntaistella ahdistettujen saksalaisten »veljiemme» oikeuksien puolesta.\nJos olisin voinut aavistaa miten tuo »veljellisyys» kaksi vuotta\nmyöhemmin muuttuisi katkerimmaksi vihollisuudeksi, miten viha Preussiä\nvastaan silloin olisi vielä kiivaampi kuin nyt Tanskaa vastaan, silloin\nolisin huomannut, että kaikki syyt, joilla sodan syttymistä koetettiin\nselittää oikeutetuiksi, eivät olleet muuta kuin turhia juttuja,\nverukkeita ja juttuja.\n\nUudenvuoden iltana olimme taas isäni luona. Kun illallista syödessä\nkello löi kaksitoista, kohotti isä lasinsa aseittemme kunniakkaalle\nmenestykselle. Laskin lasini pöydälle koskematta.\n\n— Ja säilyköön rakkaittemme henki! — lopetti hän.\n\nNyt vasta kilistin lasiani.\n\n— Miksi et kilistänyt lasiasi puheeni ensi puoliskolle, Martha? — kysyi\nhän.\n\n— Siksi, ettei minulla ole muuta toivomusta sotaretken suhteen, kuin\nettei siitä mitään tulisi.\n\nKun olimme myöhemmin kahden kesken hotellissa, kiedoin käteni Fredrikin\nkaulaan ja puhkesin itkuun.\n\n— Mitä nyt, Martha, miksi itket? Älä aloita uutta vuotta 1864\nkyyneleillä, armaani! Etkö ole onnellinen? Olenko jollain tavoin\npahoittanut mielesi?\n\n— Sinäkö? Oi, ei, ei! Sinä teet minut vaan liian onnelliseksi, liian\nonnelliseksi — ja juuri siksi olenkin niin levoton.\n\n— Oletko taikauskoinen, Martha? Kuvitteletko mielessäsi, että on\nolemassa kadehtivia jumalia, jotka haluavat hävittää kovin suuren\nihmisonnen?\n\n— Ei, jumalat eivät sitä tee, vaan ajattelemattomat ihmiset tuottavat\nitse onnettomuutensa.\n\n— Sinä ajattelet uhkaavaa sotaa. Eihän ole vielä mitään päätetty,\nja onhan turha liian aikaisin huolehtia. Kuka tietää, tuleeko sotaa\nollenkaan, ja tarvitseeko minun lainkaan mennä mukaan. Tule tänne,\nystäväni, istukaamme tähän, — hän veti minut viereensä sohvalle, — älä\ntuhlaa kyyneleitäsi ainoastaan mahdollisuuden vuoksi.\n\n— Jo mahdollisuus minua peloittaa, Fredrik. Jos se olisikin varmaa, en\nitkisi näin tyynesti ja hiljaa vaan huutaisin epätoivosta. Mutta jo tuo\nmahdollisuus, että sinut tulevana vuonna riistetään minun sylistäni ja\nviedään mitä suurimpiin vaaroihin, herättää minussa surua ja epätoivoa.\n\n— Mutta ajatteles, Martha, sinähän käyt itsekin vaaraa kohden, emmekä\nkumminkaan ajattele sitä hirveätä »mahdollisuutta», joka siten meitä\nuhkaa. Iloitkaamme elämästä, ja älkäämme ajatelko kaikkien päiden yli\nväijyvää kuolemaa.\n\n— Sinähän puhut kuin täti Maria — hymyilin minä läpi kyynelten.\n— Aivan kuin ei kohtalomme riippuisi omasta tyhmyydestämme,\nlyhytnäköisyydestämme, varomattomuudestamme ja julmuudestamme. Miksi on\nnyt tämä sota Tanskan kanssa niin välttämättömän tärkeä?\n\n— Sehän ei ole vielä päätetty, vielähän...\n\n— Niin, minä tiedän, — vielähän voi joku sattumus estää onnettomuuden.\nTuollaisessa kauheassa kysymyksessä ei minun mielestäni pitäisi\nsattuman saada ratkaista, vaan ihmisten lujan, todellisen _tahdon_.\nMutta mitä auttaa puhua »pitämisestä» ja »ei pitämisestä» — minähän en\nkuitenkaan voi mitään muuttaa, ainoastaan surra olojen järjestystä.\nAuta minua siinä, Fredrik! Älä koetakaan lohduttaa minua noilla\ntavallisilla turhilla lauseilla! Sinä et itsekään niitä usko — sinä\nitsekin vapiset jalosta harmista. Ainoa lohdutukseni on, että sinäkin\nkanssani tuomitset tuon pahan, joka on tekevä minut ja tuhannet muut\nniin sanomattoman onnettomiksi.\n\n— Niin, ystäväni, jos tuo onnettomuus todellakin tapahtuu, en ole\nsalaava sitä inhoa ja vastenmielisyyttä, jonka tunnen tuollaista\njoukkomurhaa vastaan. Mutta siihen asti iloitkaamme elämästä, onhan\nmeillä toisemme — mikään ei meitä eroita, ei ole pienintäkään juopaa\nsielujemme välillä. Nauttikaamme onneamme, niin kauan kuin voimme,\nälkäämme ajatelko niitä mahdollisuuksia, jotka voivat sen turmella.\nVielä ei voi ikuinen rauha maailmassa olla vallalla. Sadan vuoden\nkuluttua on aivan sama, olemmeko eläneet kauan tahi emme. Älkäämme\npanko niin suurta arvoa onnellisten päivien lukuun, kuin niiden\nsulouden äärettömyyteen. Kätkeköön tulevaisuus helmassaan mitä hyvänsä,\nrakas vaimoni, — nykyisyys on niin ihana ja onnellinen, etten voi\ntuntea muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta.\n\nPuhuessaan veti hän minut hellästi luoksensa ja suuteli päätäni,\njoka lepäsi hänen rintaansa vasten. Ja hetkeksi katosivat mielestäni\ntulevaisuuden ajatukset, ja minä antausin kokonaan kestävän hetken\nsuureen ja syvään onnellisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen ajan kuluessa, joka nyt seurasi, elin alituisessa epätoivossa.\nTammikuun 16 päivänä asettivat liittovallat sen vaatimuksen, että\nTanskan tuli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa poistaa eräs\nasetus, jota vastaan Holsteinin säätykokous ja ritaristo pyysi\nsaksalais-liitolta suojelusta. Tanska kieltäysi. Ja kuka antaisikaan\n_käskeä_ itseään sellaiseen? Tämä kielto oli tietysti edeltäpäin\naavistettu, sillä preussiläisiä ja itävaltalaisia sotajoukkoja oli\nedeltäpäin asetettu rajan luo, ja Helmikuun 1 päivänä menivät ne\nEiderin ylitse.\n\nVerinen arpa oli siis heitetty ja sota alkanut. Tämän johdosta sai\nisämme syytä lähettää meille onnittelukirjeen. Mutta hänen ja koko\nupseerikunnan suureksi pettymykseksi ei sitä rykmenttiä, johon Fredrik\nkuului, vielä komennettu taisteluun. Tämä taaskin tuotti kohta sen\njälkeen valittavan kirjeen isältäni.\n\n— Onko sinusta, Fredrik, niin kovaa jäädä tänne kotia minun luokseni? —\nkysyin, luettuamme kirjeen. Hän painoi minut sydäntään vastaan, ja tuo\näänetön vastaus oli kylliksi.\n\nMutta rauhani oli kuitenkin lopussa. Tehdäkseni jotakin, rupesin\ntutkimaan Holsteinin historiaa, voidakseni mahdollisesti muodostaa\nitselleni mielipiteen siitä »historiallisesta oikeudesta», jonka\nhyödyksi nykyinen sota oli julistettu.\n\nHuomasin silloin, että kysymyksessä oleva maa-alue jo vuonna 1027\nluovutettiin Tanskalle. Siis on oikeus tanskalaisten puolella, he ovat\nmaan laillisia herroja.\n\nMutta kaksisataa vuotta myöhemmin jätetään maa eräälle kuningassuvun\nnuoremmalle haaralle ja sitä pidetään silloin Tanskan vasallivaltana.\nVuonna 1326 luovutetaan Schlesvig kreivi Gerhard af Holsteinille ja\njuhlallinen asiakirja vahvistaa »ettei sitä koskaan enää sillä tavoin\nyhdistetä Tanskaan, että sama mies hallitsee molempia valtioita». Vai\nniin, silloinhan on oikeus saksalaisten liittovaltioitten puolella!\n\nVuonna 1448 vahvistaa luovuttamisen vielä kerran kuningas Kristian I.\n\nKaksitoista vuotta myöhemmin kuolee Schlesvigin hallitsija lapsetonna,\nja maansäädyt julistavat Tanskan kuninkaan Schlesvigin herttuaksi,\nja hän lupaa heille, että molemmat maat tulevat olemaan ikuisesti\nyhdistetyt ja jakamattomat. Tästä tulen minä jälleen pyörälle. Ainoa,\njosta nyt voin kiinni pitää on, että »ne tulevat olemaan ikuisesti\nyhdistetyt».\n\nMutta kuta pitemmälle luen, sitä sekavammaksi muuttuu tietoni\nnäistä historiallisista asioista. Sillä vaikka oli sanottu\n»ikuisesti yhdistetyt», alkaa nyt maan ikuinen hajoitus ja jakaminen\nkuninkaan poikien välillä. Seuraava kuningas yhdistää jälleen\neroitetut osat, ja lopuksi tulee uusia haaroja: Holstein—Gottorp ja\nSchlesvig—Sonderburg, jotka uusien lahjoitusten ja luovutusten kautta\njälleen jakautuvat haaroihin: Sonderburg—Augustenburg, Beck—Glücksburg,\nSonderburg—Glücksburg, Holstein—Glückstadt. Se siinä vaan on, etten voi\ntulla selville kaikista noista »burgeista».\n\nMutta minä jatkan. Kenties löydän tuonnempana sen »historiallisen\noikeuden», jonka tähden meidän maamme poikien nyt täytyy verensä\nvuodattaa.\n\nTanskan kuningas Kristian IV:s sekoitettiin kolmekymmenvuotiseen\nsotaan, jonka jälkeen ruotsalaiset ja keisarilliset syöksevät\nherttuakuntiin. Nyt tehdään jälleen liitto Köpenhaminassa 1658, jonka\nmukaan Schlesvigin herruus annetaan Holstein—Gottorpin suvulle, ja nyt\non vihdoinkin Tanskalaisten herruus, Jumalan kiitos, loppunut.\n\nMutta mitä tapahtuu jälleen elokuun 22 päivänä 1721? Niin,\ngottorpilainen Schlesvigin osa yhdistetään jälleen Tanskan\nkuningaskuntaan. Ja kesäkuun 1 päivänä 1773 jätetään myöskin Holstein\nTanskan kuninkaan hallittavaksi — kokonaisuudessaan pidetään nyt maita\nTanskan maakuntina.\n\nTämä muuttaa asian. Nyt näen, että tanskalaiset ovat oikeassa.\n\nMutta eivät täydellisesti. Sillä Wienin kongressissa vuonna 1815\njulistetaan Holstein yhdeksi saksalais-liiton osaksi. Tämä suututtaa\ntanskalaisia. He keksivät lauseen: »Tanska Eideriin asti» ja koettavat\nsaada Schlesvigin omakseen, jota he nimittävät »Söndergyllanniksi».\nKaksi vuotta myöhemmin julistaa Tanska, että tämä yhdistys on saatu\ntoimeen, ja nyt on saksalaisten vuoro vihastua. Nyt alkaa taistelu\ntodellisesti; joskus voittavat tanskalaiset, joskus saksalaiset.\nPreussiläiset voittavat Dybbölin kukkulat, mutta sota ei tästä lopu.\nPreussi ja Tanska tekevät rauhan; Schlesvig-Holsteinin täytyy nyt yksin\ntaistella Tanskaa vastaan ja tulee voitetuksi Istedissä.\n\nSaksalais-liitto vaatii nyt kapinallisia sotaa lopettamaan, jonka he\ntekevätkin. Itävallan sotajoukot miehittävät Holsteinin, ja molemmat\nherttuakunnat eroitetaan. Kuinka on nyt käynyt tuon »ikuista yhteyttä»\nlupaavan kirjallisen vakuutuksen?\n\nMutta vieläkään ei asia ole ratkaistu. Eräässä Lontoolaisessa\ntoukokuun 8 päivänä 1852 tehdyssä pöytäkirjassa määrätään Schlesvig\nperinnölliseksi ruhtinas Kristianille Glücksburgista. Nyt tiedän\nmyöskin, mistä nimitys »protokollaprinssi» tulee.\n\nVuonna 1854 saavat molemmat herttuakunnat omat asetuksensa ja tulevat\n»tanskalaistutetuiksi». Mutta jo vuonna 1858 täytyy Holsteinin\ntanskalaistuttaminen lopettaa.\n\nNyt olen tullut sangen lähelle nykyistä aikaa, mutta vieläkään en ole\nsaanut selville kumpaiselleko nuo molemmat maat oikeastaan kuuluvat, ja\nmistä parhaallaan kestävä sota oikeastaan on seurauksena.\n\n1863 hyväksyy valtioneuvosto kuuluisan »perustuslain Tanskan ja\nSchlesvigin yhteisiä asioita varten». Kaksi päivää myöhemmin\nkuolee kuningas. Hänen kanssansa loppuu jälleen yksi suku,\nHolstein-Glückstadtilainen, jonka jälkeen Fredrik Augustenburgilainen\nesiintyy valtioistuimen tavoittelijana ja pyytää saksalaisliitolta apua.\n\nTämä antaa heti miehittää Holsteinin saksalaisilla ja hannoverilaisilla\nja julistaa augustenburgilaisen herttuaksi. Miksi?\n\nMutta Preussi ja Itävalta eivät siihen suostu. Miksi? Sitä en vielä\ntänäänkään käsitä.\n\nSanotaan, että Lontoolaista pöytäkirjaa tulee pitää arvossa. Miksikä\nniin? Ovatko sellaisia asioita koskevat pöytäkirjat, jotka eivät\nollenkaan liikuta meitä, niin pyhiä, että niitä täytyy puolustaa\nomien poikiemme verellä? — Uskonsääntönä täytyy pitää että: mitä\nherrat viheriän diplomaattipöydän ääressä päättävät, on korkeinta\nviisautta, ja että sen päämääränä on vaan isänmaan kunnia ja menestys.\nLontoolainen pöytäkirja täytyy pitää voimassa, mutta tanskalainen\nperustuslaki vuodelta 1863 täytyy lakkauttaa, ja sen tulee tapahtua\nkahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Siitä riippui Itävallan menestys\nja kunnia! Ja kun miekka kerran on paljastettu, ei ole muuta tehtävää\nkuin pyytää Jumalan siunausta taistelulle. Sillä täytyyhän sen\nepäilemättä olla hyvälle Jumalalle hyvin tärkeää, että toukokuun 8:n\npäivän pöytäkirja pidetään voimassa ja marraskuun 18:n päivän laki\nlakkautetaan. Hänen tulee pitää huolta siitä, että juuri niin ja niin\nmoni henkilö vuodattaa verensä, ja niin ja niin moni kylä poltetaan, —\njoka tarvitaan siihen, että Glückstadtin suku tahi Augustenburgin suku\nsaa hallita jotain määrättyä maapalukkaa.\n\n— Oi, sinä mieletön, nuorasta talutettava, ajattelematon maailma! —\n_Se_ oli historiallisten tutkimusteni tulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran\nperästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää\nkoko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina\nLimvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja\nAlsin kukkuloiden ympäristöllä.\n\nTästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut\nitselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen\nliikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.\n\nKorkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista\nryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin\nFredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.\n\nOi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani\nkuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen\nvalmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.\n\n— Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, — sanoi hän, — eihän\nvastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl\nvalloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen\npakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään\nsinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa\nsäästetä.\n\nSotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta.\nVihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.\n\nTämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse\nparatiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla:\n»Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin\nharrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja.\nEnempi kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän\naikaa sen jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä\nhengitin, kuinka vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin\nkirjoittaessani punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta\nmyöhemmin olen siihen vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut:\n»Tuulentupia!»\n\nEn epäillyt hetkeäkään, ettei Lontoon rauhankongressi tekisi loppua\nsodasta. Sitä kauheampi oli pettymykseni, kun kahden kuukauden\nkeskustelujen jälkeen tuli se tieto, ettei kongressi ole saanut mitään\ntoimeen, vaan on jälleen hajonnut.\n\nJa kaksi päivää myöhemmin sai Fredrik käskyn lähteä sotaan!\n\nHän sai kaksikymmentäneljä tuntia valmistuakseen ja jättääkseen\njäähyväisiä.\n\nSyvin sydämen suru täytti nämä kaksikymmentäneljä tuntia. En tiedä,\nkumpiko meistä molemmista enempi kärsi, mutta molemmat ansaitsimme yhtä\nsuurta sääliä. Tiesin, että puolisoni meni veriseen työhönsä inholla,\nja että mahdollinen arvonkorotus oli hänelle hyvin vähäpätöinen\npalkinto siitä tuskasta, että hänen _nyt_ täytyi minut jättää. Ja hän\ntiesi että olisin antanut vuosia elämästäni voidakseni saada onnen\npitää hänet luonani sinä vaikeana aikana, joka nyt oli minulle tulossa\n— ja hän ei voinut jäädä. Oi, miksi, miksi pakoitetaan sotamiestä,\npaitsi oman maan puolustukseen, — sillä sehän olisi vielä oikeutettua\nja luonnollista, — vielä hyökkäämään toiseen maahan ja panemaan\n_kaikki_ alttiiksi, elämän, terveyden, kodin, vaimon ja lapset vaan\nmuutamien ulkovaltojen välillä olevien riitojen tähden? Miksi täytyi\nnyt esimerkiksi Itävallan sotajoukon mennä otteluun asettaakseen\naugustenburgilaisen vieraalle hallitusistuimelle? Niin, miksi,\nmiksi — siinäpä kysymys, jota yhdeltä puolelta pidetään synnyinmaan\nkavalluksena ja toiselta puolelta Jumalan pilkkaamisena, ja johon ei\nsenvuoksi koskaan tarvitse vastata...\n\nKello kymmenen aamulla piti rykmentin lähteä. Me olimme valvoneet\nkoko yön. Emme olleet tahtoneet kadottaa minuuttiakaan siitä lyhyestä\najasta, joka meillä oli jälellä. Meillä oli niin paljo toisillemme\nsanottavaa, ja kuitenkin puhuimme tuskin ollenkaan. Oli niinkuin varma\naavistus siitä, ettemme koskaan tulisi enää näkemään toisiamme, olisi\nvastustamattomasti hiipinyt meidän mieliimme ja estänyt meitä puhumasta\nsanaakaan uudelleen näkemisestä. Useimmin puhui Fredrik siitä, mitä\nsilloin pitäisi tehdä, jos ei hän tulisi takaisin.\n\n— Pieni lapseni, jota en kenties koskaan saa sydäntäni vasten painaa,\nminkä nimen se on saava?\n\n— Fredrik tahi Fredrika. —\n\n— Ei, Martha on kauniimpi. Jos se on tyttö, niin anna hänelle se nimi,\njoka oli hänen kuolevan isänsä huulilla viimeisellä — —\n\n— Fredrik, miksi puhut aina kuolemastasi? Kun tulet takaisin —\n\n— Niin, _kun_ — kertoi hän hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta viikkoa sairastin elämän ja kuoleman vaiheella. Lapseni oli\nkuollut heti synnyttyään. Tuska, jonka ero rakkaasta puolisostani\ntuotti minulle juuri siihen aikaan, kun olisin tarvinnut kaiken voimani\nkestääkseni taistelussa ruumiillista kipua vastaan, oli tykkänään\nheikontanut minut ja melkein ottanut hengen minulta. Lääkärin oli\ntäytynyt luvata miehelleni antaa hänelle tietoja tapauksesta, ja hänen\ntäytyi nyt lähettää tuo ikävä sähkösanoma, että lapsi oli kuollut heti\nsynnyttyään ja että äiti oli hengenvaarassa.\n\nMinä sitävastoin en saanut pitkään aikaan mitään tietää Fredrikistä.\nEn tuntenut ketään ja hourailin yöt ja päivät. Olin keskellä tulisinta\ntaistelua, näin luotien lennon ja tunsin pajunetin pistot rinnassani.\nNäin sotamiesten kaatuvan ympärilläni, näin heidän ruumiinsa tulevan\nsilvotuksi ja kuulin heidän kauheat valitushuutonsa. Heidän kohtalonsa\nsäälitti minua sanomattomasti, ja niidenkin kohtalo, joiden täytyi\nheidän tähtensä kärsiä ja surra. — Varmaankin löytynee joku, joka\nvoisi auttaa ja tehdä lopun tästä kaikesta, joku, joka voimallisella\nsanallaan voisi vierittää tuon painon minun ja koko ihmiskunnan\nsydämeltä, ja minä halasin hartaasti heittäytyä tuon tuntemattoman\njalkoihin ja rukoilla: Auta tästä kurjuudesta — armollinen, vanhurskas,\nauta! Aseet pois, — aseet pois!\n\nTuo huuto huulillani heräsin eräänä päivänä tiedottomuudesta. Isäni\nja täti Maria seisoivat sänkyni vieressä, ja edellinen sanoi minulle\ntyynnyttäen:\n\n— Niin, lapseni, ole rauhallinen, pian pannaan kaikki aseet pois.\n\nTunsin kummallisen tunteen herätessäni tuosta kauan aikaa kestäneestä\ntiedottomuudesta. Ensin tuo iloinen, omituinen havainto, että on vielä\nelossa, ja sitte tuo jännittävä kysymys: kuka minä sitte oikeastaan\nolen?\n\nVastaus tähän kysymykseen, joka äkkiä selvästi tuli mieleeni, muutti\ntuon juuri heränneen elämän ilon katkerimmaksi tuskaksi. Oi, minähän\nolin sairas Martha Tilling, jonka pieni lapsi oli äsken kuollut, ja\njonka mies oli sodassa. — Kuinka kauan oli hän ollut poissa? Sitä en\ntiennyt.\n\n— Elääkö hän? Onko häneltä tullut kirjeitä ja sähkösanomia? — olivat\nensimäiset kysymykseni.\n\nKyllä. Kirjoituspöydälläni oli kokonainen pieni kasa molempia, jotka\nolivat tulleet sairauteni aikana. Suurimmaksi osaksi vaan kysymyksiä\n_minun_ voinnistani, pyyntöjä, että joka päivä, ja jos mahdollista joka\ntunti saada tietoja terveyteni tilasta. Tätä luonnollisesti ainoastaan\nniin kauan kuin Fredrik oli sellaisissa paikoin, jossa hän voi saada\nsähkösanomat.\n\nEn saanut heti lukea Fredrikin kirjeitä, koska ne olisivat voineet\nliiaksi liikuttaa mieltäni. Mutta niin paljo sain tietää, että hän\nvielä oli vahingoittumatta ja oli ottanut osaa useihin onnellisiin\ntaisteluihin. Sota loppuisi varmaankin pian. Vihollinen pysytteli\nAls'in ympäristöllä, ja jos se vaan voitaisiin valloittaa, niin\npalajaisivat sotajoukkomme voittoisina.\n\nNämät tyynnyttävät tiedot sain isältäni, ja täti Maria kertoi minulle\nsairaudestani. Hän oli nyt ollut luonani useita viikkoja, aina siitä\npäivästä, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Tämän voin vielä muistaa,\nmutta mitä sitte seurasi, isäni tulo, tiedot Fredrikiltä, sairauteni\neri tilat, — kaikesta tuosta en mitään tiennyt. Nyt vasta sain tietää,\nettä tilani oli ollut niin arveluttava, että lääkäri oli jo jättänyt\nkaiken toivon ja isäni oli kutsuttu »näkemään minua viimeisen kerran».\nFredrikille oli tarkasti lähetetty kaikki nuo surulliset tiedot, mutta\nmyöskin hyvät. Muutamia päiviä takaperin oli lääkäri jälleen ruvennut\ntoivomaan, ja otaksuttiin Fredrikin jo saaneen tuon iloisen uutisen.\n\n— Lieneeköhän hän itse vielä elossa — sanoin minä huoaten.\n\n— Älä epäile, Martha, kehoitti täti Maria. — Hyvä Jumala ja hänen\npyhänsä eivät olisi säästäneet häntä tähän asti meidän esirukoustemme\nvuoksi, sitte heti koetellaksensa sinua niin ankarasti. Miehesi\npelastuu kyllä sinulle, sillä minä olen rukoillut yhtä lämpimästi hänen\nkuin sinunkin puolestasi — olenpa vielä lähettänyt hänelle siunatun\nlumouskalun. — Niin, niin, puista sinä vaan päätäsi, — sinä et yhtään\nluota tuollaisiin, mutta ne nyt eivät ainakaan vahingoita. Ja kuinka\nusein on nähtykään, että ne todellakin ovat auttaneet. Sinä itsekin\nolet todisteena siitä, mitä pyhien esirukoukset vaikuttavat, sillä sinä\nolit jo kuolemaisillasi, kun minä käännyin sinun suojelijasi, pyhän\nMarthan puoleen...\n\n— Ja minä — keskeytti häntä isäni, joka ei juuri ollut yhtä mieltä\nsisarensa kanssa, minä annoin kutsua tänne tohtori Braunin Wienistä ja\nhän pelasti sinut.\n\nSeuraavana päivänä sain hartaasta pyynnöstäni lukea Fredrikin kirjeet,\njotka suurimmaksi osaksi olivat ainoastaan lyhyitä kysymyksiä tahi\nlakoonisia tietoja, niinkuin: »Eilen taistelu, vahingoittumatta». —\n»Marssimme tänään eteenpäin. Lähettäkää sähkösanomat ———n.» Yhdellä\nkirjekuorella, joka sisälsi pitemmän kirjeen, seisoi: »Ei saa antaa,\nennenkuin kaikki vaara on ohitse.» Tämän kirjeen luin ensiksi.\n\n»Marthani. Saanetko koskaan lukea näitä rivejä? Viimeinen tieto, jonka\nsinusta sain, kuului: »Sairaalla kova kuume, tila arveluttava.» _Jos_\ntämä kirje tulee käsiisi, niin tiedät tosin, että olen pelastunut\nvaarasta, mutta tiedä myös minun tilani, kun minä — taistelun\nedellisenä iltana — kuvittelin mielessäni, että rakastettu vaimoni\nlepäsi kuolemaisillaan. Että hän huusi minua, ojensi käsivartensa\nkaivaten puoleeni! — Emmehän olleet edes oikein saaneet sanoa hyvästiä\ntoisillemme. Ja lapsemme kuollut, ja minä itse kenties kuollut huomenna\n— jos joku luoti minuun sattuu. Jos tietäisin edeltäpäin, ettei sinua\nenää ole, olisi kuolettava luoti minulle onnellisin sattuma. Mutta jos\nsinä olet pelastunut — ei, silloin en vielä tahdo ajatella kuolemaa.\n\n»Tänään on meillä ensimmäinen taistelu. Tähän asti oli tiemme kulkenut\nvoitettujen alueitten läpi, joista tanskalaiset olivat vetäytyneet\npois. Palavia kyliä, tallattuja vainioita, ympäri heiteltyjä aseita\nja päähineitä, kranaatinpalaisten repimiä maakokoja, verilätäköitä,\nkuolleita hevosia, joukkohautoja; sellaisilta näyttivät ne maisemat,\njoiden läpi riensimme voittajien jäljessä, saavuttamaan, jos\nmahdollista, yhä uusia voittoja, se tahtoo sanoa, sytyttämään uusia\nkyliä ja niin edelleen. Niin olemme tehneet tänäänkin. Asema on\nmeidän. Takanamme seisoo yksi kylä tulessa, mutta kaikeksi onneksi\nolivat asukkaat siitä paenneet. Erääseen talliin oli kuitenkin\nunohdettu yksi hevonen. Kuulin miten hevosraukka hyppi ja hirnui.\nTiedätkö, mitä minä tein — siitä en varmaankaan saisi kunniamerkkiä,\njos se tulisi asianomaisten korviin — niin, sen sijaan, että olisin\ntappanut pari tanskalaista, tunkeusin talliin päästääkseni hevosraukan\nirti. Mahdotonta! Tuli oli tarttunut jo seimeen, kavioiden alla\noleviin olkiin, hevosen harjaan. — Silloin ammuin kaksi revolverin\nlaukausta sen päähän; se kaatui heti ja pelastui siten tuskallisesta\nkuolemasta liekkeihin. Sen jälkeen takaisin taisteluun, ruudin ja veren\nmurhanhajuun, räiskyvien kanuunain hirveään meteliin, kaatuneihin\nhirsikasoihin, raivokkaisiin sotahuutoihin. Useimmat minun ympärilläni,\nsekä ystävät että viholliset, näyttivät olevan raivoisassa sotainnossa,\nminä yksin olin tavattoman tyyni. Minä en voinut kiihoittaa itseäni\nminkäänlaiseen tanskalaisvihaan — mitä ihmettä tekivätkään urhokkaat\ntanskalaiset, kun he taistelivat meitä vastaan? Ei mitään muuta kuin\nvelvollisuutensa. Ajatukseni olivat sinun luonasi, Martha. — Näin sinut\nkuolinvuoteellasi, ja ainoa toivoni oli, että luoti minua kohtaisi.\nMutta näitten synkkien ajatusten väliltä pilkoitti kuitenkin joskus\nesiin toivon ja kaipauksen säde: Ajatteles, jos hän elää! Ajatteles,\njos minä tulisin takaisin!\n\n»Ottelu kesti kaksi tuntia, ja me tulimme voittajiksi. Vihollinen\npakeni ja me emme häntä seuranneet, meillä oli kylliksi työtä\ntaistelutanterella. — Muutamia satoja askeleita kylästä ja tulipalon\nsäästämänä on eräs suuri talonpoikaistalo, jossa on suuri joukko\ntyhjiä asuinhuoneita ja talleja. Täällä tulemme viettämään yömme\nja tänne olemme tuoneet haavoitettumme. Huomisaamuna hautaamme\nkuolleet. Varmaankin silloin tavallisuuden mukaan pannaan hautaan\nuseita eläviäkin, sillä harvinaista ei suinkaan ole, että\nhaavakuume muuttuu jäykistäväksi suonenvedoksi. Monet, jotka ovat\nunohtuneet taistelutanterelle, kuolleina, haavoitettuina, jopa\nhaavoittumattominakin, täytyi meidän jättää oman onnensa nojaan,\nnimittäin sellaiset, jotka ovat tulleet haudatuiksi kaatuneitten\nhuoneiden raunioihin. Siellä voivat ne, jotka ovat kuolleet,\nhitaasti maatua; haavoitetut voivat vähitellen vuotaa kuiviin ja\nhaavoittumattomat hitaasti kuolla nälkään. Ja me voimme — hurrata! —\nrientää eteenpäin »raittiissa, iloisessa sodassa».\n\n»Kun ensi kerran vihollisten kanssa yhdytään, syntyy varmaankin oikea\ntaistelu. Kaikesta päättäen tulee silloin kaksi suurta armeijaa\nseisomaan toisiansa vastaan, ja kuolleitten ja haavoitettujen\nluku saattaa kohota kymmeneentuhanteen ja enempäänkin. Sillä kun\nkanuunat alkavat hävittävän työnsä, silloin katoavat ensimäiset rivit\nmolemmilta puolin niinkuin akanat. Eikö se ole suurenmoinen keksintö!\nMutta vielä paremmin tulee käymään, kun on tultu niin pitkälle\nampumatekniikissä, että kumpaisenkin armeijan tarvitsee ampua vaan\nyksi laukaus, joka heti kukistaa koko vihollisen armeijan. Kenties\nsilloin kokonaan heretään sodan käynnistä, kun ei sodan voitto enää\nriipu ylivallasta, vaan edut ovat taistelevien välillä tasan jaetut.\nMiksi kirjoitan kaiken tämän sinulle? Miksi en, niinkuin sotilaan\ntulee, puhkea ylistysvirsiin verisen toimeni ihanuudesta? Siksi,\nettä janoan totuutta, että peittelemättä haluan lausua minkä pidän\ntotena. Siksi, että aina olen vihannut valheellisia korupuheita, ja\nvarsinkin nyt, kun seison kasvot kasvoja vastaan kuoleman kanssa. Ja\nkun puhun sinulle, joka kenties myöskin olet kuolemaisillasi, tunnen\nvielä syvempää tarvetta puhua avonaisesti kaikki, joka on sydämelläni.\nMuut ajatelkoot toisella tavalla ja puhukoot toisella tavalla kuin\najattelevat, mutta minun täytyy, minä _tahdon_ sanoa vielä kerran,\nennenkuin joudun sodan uhriksi: _minä vihaan sotaa!_ Jos jokainen, joka\ntuntee samoin kuin minä, uskaltaisi lausua sen ääneen — mikä kauhea\nvastalause kaikuisikaan taivasta kohden! Kaikki ne hurraahuudot, jotka\nnyt kaikuvat taistelutanterilla, ja kaikki se kanuunanjyrinä, joka\nsäestää noita huutoja, tulisi voitetuksi, kun armoa janoava ihmiskunta\nhuutaisi: »_Aseet pois_!»\n\n»Kello puoli neljä aamulla.»\n\n»Yllä olevan kirjoitin viime yönä ja sitte heittäysin heinäsäkille ja\nnukuin pari tuntia. Puolen tunnin perästä lähdemme jälleen liikkeelle,\nja tämä kirje täytyy minun sitä ennen jättää sotapostiin. Kaikki ovat\njo valveilla ja varustautuvat lähtemään. Mies raukat! Hyvin vähä ovat\nhe saaneet levätä eilisen kovan työn jälkeen. Kuinka he voinevat jaksaa\ntänään.»\n\n»Äsken kävin katselemassa tilapäistä sairaalaamme, jonka jätämme\ntänne jälkeemme. Haavoitettujen ja kuolevien joukossa näin pari,\njoille olisin tahtonut tehdä saman ystävyydentyön, kuin olin tehnyt\nhevosraukalle: antaa heille kumpaisellekin vapauttavan luodin. Siellä\nlepää yksi, jonka koko alaleuka on pois ammuttu, ja toinen, joka —\nmutta kylliksi jo... Minä en voi heitä auttaa, kukaan muu kuin kuolema\nei voi heitä auttaa. Mutta kuolema tulee valitettavasti usein niin\nhitaasti. Kun joku epätoivossa huutaa häntä, on hän tavallisesti kuuro.\nHänellä on niin paljo työtä toisaalla. Hän poimii pois niitä, jotka\nniin hartaasti haluaisivat parantua, jotka rukoillen häneltä anovat:\n»Oi, säästä minua, säästä minua!»\n\n»Hevoseni on satuloitu, minun täytyy lopettaa nämä rivit. Elä terveenä,\nMartha! — _Jos_ vielä elät.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjeiden seassa löytyi myöhäisempiäkin kuin tämä edellinen. Tuon\nsuuren taistelun jälkeen, johon Fredrik edellisessä kirjeessään\nviittasi, kirjoitti hän seuraavaa:\n\n»Päivä on meidän. Olen vahingoittumatta. Siinä kaksi hyvää uutista,\nensimäinen isällesi, toinen sinulle. Että sama päivä on tuottanut\ntuhannelle muulle sanomatonta surua ja tuskaa, sitä en _minä_ voi olla\najattelematta.»\n\nEräässä toisessa kirjeessä kertoi Fredrik, että hän oli kohdannut\nserkkunsa Gottfriedin.\n\n»Kuvittelepas, millainen hämmästys! Kenen näen ratsastavan ohitseni\nyhden osaston etunenässä? Täti Cornelian ainoan pojan. Ajatteles, missä\nepätoivossa hänen äitiraukkansa lienee. Reipas poika itse oli sangen\niloinen ja ihastunut saadessaan olla mukana. Hän sanoi minulle: Kuinka\nsuloista on taistella saman asian puolesta, serkku, ja rinnatuksin.\nEikö sitä voi kutsua onneksi, että sattuu olemaan sota samana vuonna,\nkuin minä saan luutnantti-valtakirjani? Olen nyt tilaisuudessa\nhankkimaan itselleni kunniamerkin urhoollisuudesta. — Ja äitisi, —\nkysyin minä, — miltä hänestä tuntui sotaan lähtösi? — Samalta kuin\nkaikista muistakin äideistä; hänkin vuodatti katkeria kyyneleitä, joita\nhän kuitenkin koetti peittää, ettei häiritsisi minun iloani. — Ja\nmiltä sinusta itsestäsi tuntui, kun ensi kerran otit osaa tappeluun?\n— Oi ihanalta, minä olin aivan hurmautunut! — Sinun ei tarvitse\nsanoa muuta kuin mitä ajattelet, poikani, — sanoin minä, — kysymystä\nei nyt tee sinulle päällikkösi, vaan ihminen ja ystäväsi. — En voi\nsanoa muuta, kuin että olin ihastunut ja hurmautunut. Olihan se tosin\nhirmuista joskus, mutta samalla suurenmoista. Tieto siitä, että täytän\nihmisen parhainta velvollisuutta: taistelen kuninkaan ja synnyinmaan\npuolesta, ja sitte se että kuolema, jota niin paljo peljätään, täällä\non niin lähellä minua ja mitä tuhansia ympärilläni — niin, heiluttaa\nviikatettaan minunkin pääni ylitse — kaikki tuo panee minut niin\nomituisen ylevään ja eepilliseen mielialaan. — Tunnen, kuinka historian\nhengetär liikkuu ylitsemme ja antaa miekoillemme voittoihin voimaa.\nSydämeni täyttää jalo vihastus noita hävyttömiä vihollisia kohtaan,\njotka tahtovat jalkojensa alle tallata Saksan kansan oikeuksia, ja minä\ntyydytän kostonhimoani melkein juhlallisella tunteella.» —\n\n»Näin puhui nuorukainen ja minä annoin hänen puhua. Olinhan minäkin\njotain senkaltaista tuntenut, kun sodan pauhu ensi kerran jyrisi\nympärilläni. »Eepillinen» oli juuri oikea sana, sillä koulussahan\nmeidät kasvatetaan sotilaiksi sen hengen avulla, jonka imemme\nhistoriallisista oppikirjoista. Mutta minä opin jo kyllin aikaisin\nhuomaamaan, ettei sodanhalu ole mitään kaunista ja jaloa, vaan\non ihmisen arvoa alentavaa, muinaisen eläimellisyyden uudelleen\nheräämistä. Ainoastaan se, joka voipi tulla raivoisan murhanhalun\nhurmaukseen, ainoastaan se, joka — niinkuin olen nähnyt monen tekevän —\nvoimakkaalla lyönnillä halkaisee aseettoman vihollisen pään, ainoastaan\nse, joka on alentunut verenhimoisen tiikerin asemaan, ainoastaan se\nvoipi nauttia »sodan hurmauksesta». Mutta minä en koskaan. — Marthani,\nusko minua, — minä en koskaan.»\n\n»Gottfried on ihastuksissaan siitä, että me itävaltalaiset taistelemme\nsaman oikean asian puolesta kuin preussiläisetkin. (Aivan kuin ei\n_jokaista_ asiaa armeijakäskyissä esitettäisi oikeaksi!) — Niin,\nme saksalaiset olemme kaikki yksimielistä veljeskansaa, — huudahti\nhän. Kyllä, kyllä, se näkyi kolmekymmenvuotisessa sodassa ja myöskin\nseitsenvuotisessa, — sanoin minä puoliääneen. Mutta Gottfried ei\nkuunnellut minua, vaan jatkoi: — Toistemme tähden ja toistemme kanssa\nvoitamme jokaisen vihollisen. — Mutta ajatteles, poikaseni, jos\npreussiläiset ja itävaltalaiset joutuisivat riitaan keskenänsä ja\nseisoisivat vihollisina toisiansa vastaan. — Sitä ei voi ajatella. Nyt,\nkun veremme on vuotanut saman asian tähden, ei mitään sellaista voi\nenää koskaan tapahtua. — Varoitan sinua käyttämästä sanoja »ei koskaan»\nja »ikuisesti» sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat valtiollisia\nasioita. Samanlainen kuin päivänkorento on elävien olentojen\nmaailmassa, on myös ystävyys tahi vihollisuus kahden kansan välillä.»\n\n»Minä en kirjoita tätä, Martha, senvuoksi että luulen sen huvittavan\nsinua sairaana ollessasi, mutta minua aavistuttaa, että tulen kaatumaan\nja silloin en tahdo, että ajatukseni menevät kanssani hautaan\nlausumatta. Kirjeenihän voipi löytyä, ja sen voi lukea joku muukin\npaitsi sinä. Ja mikä liikkuu ilman ennakkoluuloja ajattelevain ja\ninhimillisesti tuntevain sotilasten sydämen syvyydessä, sitä ei saa\nikuisesti kätkeä ja vaitioloon peittää.»\n\nViimeinen saapuneista kirjeistä oli lähetetty viisi päivää takaperin.\nMitä kaikkea oli voinutkaan tapahtua näinä viitenä päivänä, — viitenä\npäivänä sodassa! Minut valtasi kauhea epätoivo. Miksi en ollut\neilen enkä tänäänkään saanut mitään tietoja. En luule kuumesairaan\nkiihkeämmin haluavan vettä, kuin minä halusin kirjettä tahi\nsähkösanomaa.\n\nIsäni täytyi matkustaa Grumitziin ja hän voikin jo nyt jättää minut,\nsillä kaikki vaara oli ohitse. Niin pian kuin olin koonnut vähä voimia,\nmatkustaisin minäkin sinne pikku Rudolfin kanssa. Raittiissa maaseudun\nilmassa oleminen virkistäisi minut vasta perinpohjin, ja olisi hyvä\npojallekin. Täti Maria jäi vielä luokseni ja hänen piti seurata minua\nGrumitziin, jonne myös Rosa ja Lilli olivat edeltäpäin menneet. Minä\nannoin heidän määräillä miten tahtoivat, mutta kaikessa hiljaisuudessa\npäätin itsekseni, että niin pian kuin suinkin voin, matkustan\nSchleswig-Holsteiniin.\n\nMissä Fredrikin rykmentti nykyään oli, emme tienneet! Se oli minulle\nkova koetus, sillä minä olisin mielelläni tahtonut joka tunti lähettää\nsähkösanoman kysymyksellä: Elätkö vielä?\n\n— Koeta vähä hillitä levottomuuttasi — sanoi isäni eräänä päivänä,\n— muutoin voit helposti uudelleen sairastua. Mitä merkitseekään\nkaksi päivää ilman tietoja — turhia! Sodassa ei kaikkialla löydä\nkirjelaatikoita ja sähkösanomatoimistoja. Sotaposti ei kulje\nsäännöllisesti ja helposti voipi tapahtua, ettei saa neljääntoista\npäivään mitään tietoja, eikä se kuitenkaan tarvitse merkitä mitään\nikävää. Minun aikanani oli kirjeiden kulku joskus hitaampaakin, eikä\nminun tähteni sentään oltu levottomia.\n\n— Kuinka sinä sen tiedät, isä? Olen varma siitä, että sinun omasi\npelkäsivät yhtä paljo sinun henkesi tähden, kuin minä nyt mieheni. Tahi\nkuinka, täti Maria!\n\n— Me luotimme enempi Jumalaan, kuin sinä, — vastasi täti. — Me\ntiesimme, että jos Luoja oli niin määrännyt, tulisi isäsi kyllä\ntakaisin, saimmepa tietoja tahi emme.\n\n— Ja jos en olisi tullutkaan takaisin, niin olisitte te kyllä\nrakastaneet tarpeeksi isänmaatanne havaitaksenne, ettei yksityisen\nhenkilön elämä merkitse mitään verrattuna siihen suureen asiaan, jonka\nedestä hän on henkensä uhrannut. Sinä, Martha, et ole oikea isänmaan\nystävä. Mutta en tahdo nyt riidellä sinulle. Pääasia on, että jälleen\nparanet ja säästyt pojallesi, että voit kasvattaa hänestä kunnon miehen\nja innokkaan isänmaan puolustajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn parantunut niin nopeasti kuin ensin oli toivottu. Kun ei tietoja\nvieläkään kuulunut, tulin niin kiihkeään mielentilaan, etten päässyt\nvapautumaan kuumeesta, joka minua ahdisteli. Yöllä näin kauheita unia\nja päivällä vaivasi minua levoton kaipaus ja synkät mietelmät. Asiain\nnäin ollen, ei ollut ihmeellistä, jos eivät voimat palanneet.\n\nKerran, yhden yön jälkeen, jolloin hirveät näyt enemmän kuin tavallista\nminua vaivasivat — näin Fredrikin elävältä haudattuna suuren ihmis-\nja hevosjoukon alle — tulin todellakin uudelleen sairaaksi ja aivan\nhengenvaarallisesti. Täti Maria-raukalla ei ollut helppo tehtävä. Hän\npiti velvollisuutenaan alituisesti lohduttaa minua ja kehoittaa minua\nnöyryyteen, mutta hänen lohdutuksensa, varsinkin hänen vakuutuksensa,\nettä se ja se oli ennalta »määrätty», herätti minussa vaan suurta\nharmia. Ja sen sijaan, että olisin antanut hänen tyynesti saarnata,\nkiihoituin häntä vastustamaan, vakuuttaen, että hänen puheensa oli vaan\ntuhmuuksia! Kaikki tämä luonnollisesti loukkasi hyvää täti Mariaa,\njota vielä huolestutti kapinoitseva sieluntilani ja tämän kiihoituksen\ntuottamat huonot seuraukset.\n\nOli ainoastaan yksi keino, jolla vähän tyynnyin: kun pikku Rudolf\nsai tulla luokseni. Mutta hän ei viihtynyt hyvin synkässä, pimeässä\nsairashuoneessa, ja hänestä oli varmaankin surullista nähdä muutoin\nniin iloinen äitinsä alituisesti vuoteen omana, itkenein silmin ja\nkalpeana. Hän tuli itsekin alakuloiseksi, ja senvuoksi en koskaan\nhennonut pitää häntä kauan luonani.\n\nIsäni lähetti usein kirjeitä ja kyselyjä. Hän oli kirjoittanut sekä\nFredrikin everstille että muutamille upseereille, mutta ei ollut saanut\nvielä vastausta. Kun luettelo kaatuneista julaistiin, lähetti hän aina\nminulle sähkösanoman: »Fredrik ei ole kaatuneitten joukossa.»\n\n— Mutta jos te petätte minua, — sanoin eräänä päivänä täti Marialle:\n— Jos hän on jo kauan ollut kuollut, ja te vaan koetatte sitä minulta\nsalata.\n\n— Minä vannon sinulle. —\n\n— Uskosi, — sielusi autuuden kautta?\n\n— Sieluni autuuden kautta.\n\nSellainen vakuutus teki minulle sanomattoman hyvää, ja nyt toivoin\njälleen hartaasti. Joka tunti, joka minuutti odotin sähkösanoman tuloa.\nJokaista liikettä huoneessa luulin kirjeenkantajan tai sähkösanoman\ntuojan askeleiksi. Oi, kun luon katsahdukseni niihin päiviin, ovat ne\nminusta kuin pitkiä, tuskallisia vuosia.\n\nSeuraava valonsäde surullisessa tilassani oli tieto, että jälleen oli\nsaatu toimeen aselepo — tällä kertaa se kaiketi oli rauha. Kun tämä\niloinen uutinen oli saapunut, sain heti toisena päivänä olla ensi\nkerran vähän aikaa jalkeilla. Rauha! Mikä suloinen, tyyneyttä tuova\najatus! Kenties liian myöhäiseen minulle — mutta sama se, tunsin\nnyt ensi kerran pitkään aikaan itseni jälleen tyynemmäksi. Ainakaan\nen tarvinnut enää joka hetki ajatella sitä kauheata taistelua, joka\nkenties juuri parhaallaan Fredrikin ympärillä raivosi.\n\n— Jumalalle olkoon kiitos, nyt sinä alat jo parantua, — sanoi täti\nMaria eräänä päivänä autettuaan minua ikkunan vieressä olevaan\nnojatuoliin istumaan. — Ja sitte me matkustamme Grumitziin.\n\n— Niin pian kuin olen saanut vähä enempi voimia, matkustan minä —\nAlsiin.\n\n— Alsiin! Mutta, lapseni, mitä sinä ajattelet?\n\n— Tahdon siellä hakea sen paikan, jossa Fredrik on tullut haavoitetuksi\ntahi — — minä en voinut lopettaa lausetta.\n\n— Tuonko pikku Rudolfin tänne? — kysyi täti Maria hetken kuluttua.\nHän tiesi tämän keinon parhaaksi poistaakseen minulta hetkeksi synkät\najatukseni.\n\n— Ei, ei nyt, tarvitsen levätä ja olla yksin. Teet minulle hyvän\ntyön, täti, jos menet vähäksi aikaa sivuhuoneeseen — koetan nukahtaa\nhiukkasen — olen niin väsynyt.\n\n— Hyvä ystäväni, jätän sinut rauhaan. Tässä pöydällä vieressäsi on\nsoittokello, jos minua tarvitaan.\n\n— Joko kirjeenkantaja on käynyt täällä?\n\n— Ei. Ei ole vielä postin aika.\n\n— Kun hän tulee, niin herätä minut.\n\nNojausin tuolin selkää vastaan ja suljin silmäni. Täti läksi hiljaa\nhuoneesta. Kaikki liikkuivat ympärilläni varpaillaan, etteivät minua\nhäiritsisi.\n\nEn tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa\nhuoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik\ntuli ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin\nsilloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät\nvoimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä,\njoka kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti\nmielessäni sen mielentilan, jossa silloin olin — uneksin, että ovi\naukeni ja Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä.\nVähitellen tunsin kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin\nvaan tuota tuskallista eronhetkeä: — Kaikki, mitä sen jälkeen oli\ntapahtunut unohtui ja tuo päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli\nyhä voimakkaammaksi. Odotin vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni\nastuisi sisälle. Mutta voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia,\nettä pidin silmäni auki. Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui\nkuitenkin — avasin hiuskarvan verran silmänluomiani, ja... Ja tuossa\noli suloinen näköhairahdukseni, kaivattuni. Ääneen nyyhkyttäen peitin\nkasvoni käsilläni.\n\n— Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! — nyyhkytin minä, voimatta hillitä\nepätoivoista itkuani.\n\n— Martha, vaimoni!\n\nMitä se oli? Todellinen ääni — hänen — ja todelliset käsivarret, jotka\nsyleilivät minua myrskyisesti. —\n\nUnelma se ei ollut, lepäsin puolisoni sylissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin kuin viimeisen eromme hetkellä tuskamme ilmeni vaiti-olona\nja kyyneleinä, enempi kuin sanoina, samoin nytkin ilmeni ilomme tänä\njälleennäkemisen hetkenä. Tunsin selvästi, että voisin tulla hulluksi\nilosta, kun jälleen suljin syliini tuon niin kauan kaivatun, kuolleeksi\nluullun.\n\nKuultuaan ensimäisen riemuhuutoni riensi täti Maria huoneeseen.\nHänelläkään ei ollut vähintäkään aavistusta Fredrikin takaisin tulosta,\nja kun hän sai nähdä hänet heittäysi hän tuolille huutaen: — Jesus,\nMaria ja Josef!\n\nKauan kesti ennenkuin ensimäinen ilon-huumaus oli senverran asettunut,\nettä molemminpuoliset kysymykset, ilmoitukset ja kertomukset voivat\nalkaa. Silloin saimme tietää, että Fredrik oli haavoitettuna jäänyt\nmakaamaan yhteen talonpoikaistupaan, mutta hänen rykmenttinsä oli\nrientänyt eteenpäin. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta\nkuitenkin oli hän saanut useita päiviä maata tunnotonna kuumeessa.\nKirjeitä ei hän ollut saanut pitkään aikaan, eikä hän ollut myöskään\nvoinut sellaisia lähettää. Hänen parannuttuaan oli jo aselepo tehty,\nja sota oli melkein lopetettu! Mikään ei pidättänyt häntä rientämästä\nkotiin, ja hän matkusti yöt ja päivät joutuakseen perille niin pian\nkuin mahdollista. Jos minä olin hengissä, jos minä olin pelastettu,\nsitä ei hän tiennyt. Hän ei edes koettanutkaan saada sitä tietää, hän\ntahtoi vaan rientää kaivattua päämäärää kohti.\n\nPian matkustimme kaikki isäni maatilalle. Fredrik oli pyytänyt ja\nsaanut pitemmän aikaa virkavapautta hoitaakseen terveyttänsä. Ja missä\nvoisi hän tehdä sen paremmin kuin raittiissa, puhtaassa maan-ilmassa\nGrumitzissa.\n\nSe oli onnellinen jälkikesä, en muista yhtään aikaa elämässäni, joka\nolisi ollut ihanampi. Me olimme kaikki Grumitzissa, viisitoista vuotias\nveljeni Ottokin vietti lupa-aikansa siellä. Hän oli iloinen ja eloisa,\nsamoin kuin Rosa ja Lillikin. Nuo kolme täyttivät koko talon nuoruuden\nilolla. Konrad serkku, jonka rykmentti oli sijoitettu Grumitzin\nlähellä olevaan linnoitukseen, tuli usein luoksemme ja otti kaikin\nvoimin osaa vallattomain nuorten ilveilyihin ja leikkeihin. Vanhoilla,\njoihin kuului isä, täti Maria ja muutamia isäni vanhoja ystäviä, oli\npeliseuransa ja valtiolliset keskustelunsa. Fredrik ja minä elimme\ntämän ajan parhaastansa kahden kesken, me luimme, kävelimme, puhelimme\nkaikesta, mitä olimme kokeneet. Ja Fredrik kertoi usein, äänessä inhon\nja tuskan väritys, niistä sotatapauksista, joita hän oli nähnyt, kertoi\nniin elävästi, että minun kauhulla täytyi pyytää häntä lopettamaan.\n\nOlin vihdoinkin onnistunut taivuttaa Fredrikin ottamaan eron\nsotapalveluksesta. Se seikka, että hän vielä naimisiin menonsa jälkeen\noli ollut sotapalveluksessa yhden vuoden ja kunnialla ottanut osaa\nyhteen sotaretkeen, suojeli häntä nyt niistä epäilyksistä, että\nhän olisi mennyt naimisiin minun kanssani ainoastaan päästäkseen\nirti sotapalveluksesta. Tosin tuntui Fredrikistä johonkin määrin\nvastenmieliseltä erota sotapalveluksestaan ja tuloistaan sellaista\ntarkoitusta varten, »ettei mitään tehdä, eikä mitään omistaa» niin kuin\nhän sanoi, mutta hänen rakkautensa minuun oli kuitenkin voimakkaampi\nkuin hänen ylpeytensä, eikä hän tahtonut vielä kerta saattaa meitä\nmolempia sellaiseen tuskaan, jota vasta olimme kärsineet. Niinpä hän\nsiis lupasi minulle ensi syksynä — siksi pitäisi rauhankeskustelujen\nainakin olla lopussa — anoa eroa virastaan.\n\nMe aijoimme ostaa maatilan, jonka hoitamisessa Fredrikillä olisi työtä.\nToistaiseksi emme näistä aikeistamme puhuneet kenellekään, pidimme sen\nvaan omana rakkaana salaisuutenamme. Ja tulevaisuus, joka meille oli\näsken näyttänyt niin uhkaavalta, loisti nyt kuin rusoisin päivä. Niin,\nuudistan sen vielä: se oli herttainen aika!\n\nMeidän pieni Rudolfimme oli nyt seitsenvuotias nuorukainen ja hänen\ntuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Hänen opettajansa olin minä.\nEn olisi hennonut antaa minkään kotiopettajattaren nähdä tuon\npienen sielun alkavaa kehitystä ja neuvoa sille tiedon ensimäisiä\nsalaisuuksia. Meillä oli poika usein mukanamme kävelyretkillä ja emme\nväsyneet kykymme mukaan vastaamasta kaikkiin niihin kysymyksiin, joita\nhänen heräävä tiedonhalunsa eteemme asetti. Emme koskaan antaneet\nhänelle muita kuin tosi vastauksia, emmekä epäilleet suoraan vastata\n»en tiedä», sellaisiin kysymyksiin, joihin ylipäänsä ei kukaan ihminen\nvoinut vastata. Silloin tapahtui usein, ettei Rudolf siihen tyytynyt,\nvaan kysyi äidinisältään, täti Marialta, tahi hoitajaltaan, ja silloin\nsai hän tietysti erinomaisen valaisevia selityksiä. Sitte tuli hän\nloistavana luoksemme: — Te ette tiedä kuinka vanha kuu on, mutta minäpä\ntiedän: kuusi tuhatta vuotta. — Fredrik ja minä vaihdoimme katseen,\njoka enempi kuin sanat lausui kaikki ne kasvatusopilliset huolet, joita\nmeille jo alkoi tulla.\n\nVarsinkin oli minusta ikävätä, kun isäni ja veljeni aina pojan kanssa\nleikkiessään yksinomaan leikkivät sotilasta. Käsitteet »vihollinen» ja\n»sota» istutettiin jo aikaisin häneen, en käsitä miten. Eräänä päivänä\nnäimme Fredrik ja minä miten Rudolf ratsastuspiiskalla armahtamatta löi\nkahta ulvovaa koiranpenikkaa.\n\n— Tuo on kavala italialainen, — sanoi hän, lyöden yhtä eläinraukkaa\naika tavalla, — ja tuo — uusi lyönti — on ilkeä tanskalainen.\n\nFredrik kiskaisi ruoskan poikasen kädestä:\n\n— Ja tämä on sydämetön itävaltalainen — sanoi hän, lyöden pari kertaa\naika lailla Rudolfia selkään. Italialainen ja tanskalainen juoksivat\ntyytyväisinä tiehensä ja jättivät urhollisen kansalaisemme jatkamaan\nulvomista.\n\n— Oletko suuttunut minulle, Martha, että löin poikaasi? En ole muutoin\nselkäsaunan ystävä, mutta julmuutta eläimiä vastaan en voi kärsiä.\n\n— Sinä teit oikein, — sanoin minä.\n\n— Saapiko olla julma vaan ihmisiä vastaan? — kysyi poikanen itkien.\n\n— Ei suinkaan, ei saa olla julma mitään elävää olentoa vastaan.\n\n— Sinähän olet itse lyönyt italialaisia ja tanskalaisia?\n\n— Ne olivat maani vihollisia.\n\n— Niitä saa siis vihata?\n\n— Ja tänään taikka huomenna, — sanoi Fredrik minulle puoliääneen, tulee\npappi opettamaan hänelle, että meidän pitää rakastaman vihollisiamme.\nOi, sitä logiikkaa! Sitä johdonmukaisuutta! — Sitte sanoi hän\nRudolfille: — Me emme saa lyödä vihollisiamme sen vuoksi, että ne\nvihaavat meitä, vaan senvuoksi, että ne tahtovat meitä lyödä.\n\n— Ja miksi ne tahtovat lyödä meitä?\n\n— Siksi, että me — ei, ei, — keskeytti hän puhettaan, — tästä\nkehäkulusta en koskaan pääse irti. Mene leikkimään, Rudi, me annamme\nsinulle anteeksi, mutta älä tee toiste niin.\n\nAterioidessa puhuttiin parhaastaan valtiollisista asioista. Häilyvät\nrauhan keskustelut tarjosivat aina siihen runsaasti ainetta. Joskus\nsanoi joku vanhoista kenraaleista kohteliaisuudesta minulle: nämä\nasiat eivät varmaankaan huvita meidän nuorta paroonitartamme, — mutta\nminä pyysin aina hartaasti, että keskustelua jatkettaisiin. Minä olin\ntodellakin huvitettu, enemmän kuin naiset tavallisesti, valtiollisen\nmaailman tapauksista. Olin päättänyt seurata tanskalaista kysymystä\nsen loppuun asti, nähdäkseni, mitä noilla molemmilla herttuakunnilla\nlopuksi tehtäisiin. Olikohan nyt tuo kuuluisa Augustenburgilainen,\njonka tähden olimme tarttuneet aseisiin, saanut oikeudellisen asemansa?\nKaukana siitä. Paitsi kaikkia noita vanhoja ehdokkaita esiintyi\nnyt vielä yksi, Oldenburgilainen, jota Venäjä suositteli, tehden\nvaatimuksiaan. Mutta sodan seurauksena oli tähän asti ollut se, ettei\nSchlesvig-Holstein tulisi kuulumaan Glücks- — tahi Augusten- — tahi\nOlden- — tahi jollekin muulle »burgilaiselle», vaan liittoutuneet\nsaksalaiset pitäisivät sen hyvänään.\n\n— Mitä uutta teillä on tänään kerrottavana Schlesvig-Holsteinista? —\nkysyin minä eräänä päivänä pöytänaapureiltani.\n\n— Tuorein uutinen on, — vastasi isäni, että herra von Beust on\nasettanut liittovaltiopäiville kysymyksen, millä oikeudella\nliittoutuneet ovat _pakottaneet_ kuninkaan, jota yhdistys ei\nole hyväksynyt oikeutetuksi hallitsijaksi, heille luovuttamaan\nherttuakunnat.\n\n— Sehän oli älykäs väite, — huomautin minä, — koska ei\n»protokollaprinssi» taida olla saksalaisten maakuntien laillinen\nhaltija, ja te annatte Kristian IX:n —\n\n— Tuota sinä et ymmärrä, lapseni, — keskeytti minua isäni. — Se on\nrohkeutta, verratonta hävyttömyyttä tuon herra von Beustin puolelta.\nHerttuakunnat kuuluvat luonnollisesti meille jo siitäkin syystä, että\nolemme ne voittaneet.\n\n— Mutta tehän ette valloittaneet niitä itseänne vaan\nAugustenburgilaista varten?\n\n— Sitä sinä et myöskään ymmärrä. Ne syyt, joiden nojalla hallitus näkee\nparhaaksi alkaa sodan, kadottavat merkityksensä niin pian kuin sota\nkerran on loppunut.\n\n— Silloin tulee voitoista ja tappioista aivan toiset seuraukset\nkuin ennen on ajateltu. Silloin tulee uusia valtakuntia, muutamat\npienenevät, muutamat suurenevat, niin on valtioseikkojen kulku.\n\n— Siis oli syynä viimeisen sodan alkuun vaan tekosyy, — huudahdin minä\nharmistuneena.\n\nIsäni ei vastannut minulle, vaan jatkoi:\n\n— Jos minulla olisi jotain sanottavaa, niin en olisi Dybbölin ja Alsin\nvoittojen jälkeen antautunut mihinkään rauhankeskusteluihin, vaan\nottanut samalla koko Tanskan.\n\n— Ja mitä sinä sillä olisit tehnyt?\n\n— Yhdistänyt sen saksalais-liittoon.\n\n— Sinä, joka muutoin olet niin vasituinen itävaltalainen\nisänmaanystävä, isä, mitä huvia sinulla on Saksan suurentamisesta?\n\n— Oletko unohtanut, että Habsburgilaiset olivat saksalaisia keisareja,\nja ne voivat jälleen siksi tulla?\n\n— Olisiko se sinusta niin hauskaa?\n\n— Kenen itävaltalaisen sydäntä ei tämä täyttäisi ylpeydellä ja ilolla.\n\n— Mutta ajatteles, — keskeytti Fredrik — jos toisella saksalaisella\nsuurivallalla olisi samallaiset unelmat?\n\nIsäni nauroi ääneen.\n\n— Pyhän roomalais-saksalaisen valtakunnan kruunu protestanttisen\npikkukuninkaan päässä? Oletko aivan mieletön?\n\nTohtori Bresser yhtyi nyt myöskin keskusteluun.\n\n— Kunhan ei nyt vaan nuo molemmat valtakunnat joutuisi sotaan toisiansa\nvastaan juuri samasta asiasta, jonka puolesta ovat yhdessä taistelleet!\nHelppo asia oli _valloittaa_ Elbemaakunnat, mutta vaikeampi asia on\n_pitää_ ne. Sota antaa aina aihetta toiseen sotaan, ja se on aivan\nluonnollista, koska sota aina sortaa jonkun oikeuksia. —\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saimme taas tietää yhden uutisen.\nPreussin kuningas Wilhelm kävi vierailemassa meidän keisarimme\nluona Schönbrunnissa. Hyvin sydämellinen vastaanotto, syleilyjä y.\nm. Preussin kotka liehui kaikkein rakennusten katolla, Preussin\nkansallislaulua soittivat kaikki sotilassoittokunnat. Hurraahuutoja ja\nriemua.\n\nNämät tiedot ilahduttivat minua, sillä eivät suinkaan nuo valtakunnat\nnäin sydämellisen mielialan vallitessa, voineet ajatella sotaa\nvälillänsä.\n\nIsänikin oli iloinen Schönbrunnin ystävyydestä, mutta ei rauhan\nvaan sodan kannalta. — Olen iloinen, että Itävalta nyt on saanut\nliittolaisen. Preussin kanssa yhdessä voimme kyllä valloittaa takaisin\nLombardian.\n\n— Siihen ei Napoleon III:s suostu, ja hänen kanssaan ei Preussi tahdo\ntulla vihollisen kannalle — sanoi joku kenraaleista. — Ja sitä paitsi\non se hyvin huono merkki, että Itävallan ankarin vihollinen Benedetti\non lähettiläänä Berliinissä.\n\n— Mutta — huudahdin minä pannen käteni ristiin, — minkätähden, Herran\nnimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa?\nSehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! —\n\nHerrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä\nvastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni\nsyylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita »naiset» tavallisesti\nlausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän\nsuvulleen luoksepääsemättömälle alalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli tullut. Lokakuun 30 päivänä allekirjoitettiin rauha Wienissä,\nja nyt oli siis se aika käsissä, jolloin lempiunelmani, Fredrikin\neroaminen sotapalveluksesta, piti täyttymän.\n\nMutta — ihminen päättää, Jumala säätää. Sattui tapaus, joka kerralla\nteki tyhjäksi meidän ilolla valmistellut aikeemme. Tapaus oli seuraava.\nSe pankki, jossa koko yksityinen omaisuuteni oli tallennettu, teki\nsodan tähden konkurssin. Pommien ja kartessien tieltä kauppahuoneet,\npankit, krediitti-yhtiöt, — kaikki häviävät sodan hirmumyrskyn tieltä.\n\nTosin en minä, niinkuin moni muu, joutunut keppikerjäläiseksi,\nsillä isäni ei antaisi minulta mitään puuttua. Mutta Fredrikin\neronpyyntiaikeista ei nyt mitään tullut. Emme olleet enää varakkaita;\nFredrikin palkka oli meidän ainoa itsenäinen avunlähteemme. Nyt en\nvoinut kehoittaa häntä ottamaan eroa, sillä millaiseksi hänen asemansa\nisääni kohtaan silloin olisi tullut?\n\nMeidän täytyi tyytyä kohtaloomme. Yksi asia lohdutti minua: ei ollut\nolemassa pienintäkään mahdollisuutta sodan syttymiseksi. Nyt voi\nkaikella varmuudella toivoa kymmenen tahi kahdenkymmenen vuotista\nrauhaa, sitte kun Schlesvig-Holstein ja Lauenburg lokakuun 30 p:nä\ntehdyn sopimuksen kautta lopullisesti oli tullut Preussin ja Itävallan\nkäsiin. Siis sen seikan suhteen voi ainakin olla tyyni.\n\nAsetuimme talveksi Wieniin ja vuokrasimme itsellemme pienen huoneuston\nFrans-Josefinsatamassa. Mieheni sisääntulot sekä se kuukausiraha, jonka\nsain isältäni, riittivät hyvin yksinkertaisessa elämässämme. Tosin\ntäytyi meidän luopua tilatuista operalooseista, hovitanssiaisista,\nylenkomeista puvuista ja osanotosta seuraelämän huveihin. Mutta\nmiten helposti kannoimmekaan nuo kieltäymykset. Vieläpä tuntui\nmiellyttävältäkin olla tällä tavoin pakoitettu elämään muista\neroitettuna. Mutta kumminkin olivat ovemme yhäkin auki vähäisemmälle\nystäväpiirille.\n\nOnnettomuus tulee harvoin yksinänsä, ja minä olen merkinnyt punaisiin\nvihkoihini, että minä tämän aineellisen onnettomuuden tapauksen jälkeen\ntulin jälleen vuoteenomaksi kuusiviikkoa kestävään lavantautiin, jolla\najalla henkeni väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Mutta kuinka rikas\nonnellisista muistoista olikaan tuo aika, ja kuinka lujasti mieheni ja\nminä kiinnyimmekään toisiimme, peljätessämme kadottavamme toisemme.\n\nKun vaara oli ohitse, mikä ilojuhla meillä oli molemmilla! Se muistutti\nvähän sitä onnea, jota olimme tunteneet yhdyttyämme Tanskan sodan\njälkeen, mutta oli kuitenkin toisenlaista. Silloin tuli ilo yht'äkkiä;\nnyt se tuli vähitellen — ja sitä paitsi olimme siitä ajasta tulleet\npaljoa lähemmäksi toisiamme.\n\nIsäni oli sairauteni aikana käynyt luonani joka päivä ja ollut hyvin\nlevoton. Kuitenkin tiesin, ettei kuolemani olisi häneen kovinkaan\nkoskenut. Molemmat nuoremmat sisareni olivat hänelle rakkaammat kuin\nminä, ja rakkain meistä kaikista oli hänelle veli Otto. Molempien\nnaimisteni ja varsinkin viimeisen, ja kenties myöskin hänen\nmielipiteistään eroavien mielipiteitteni ja ajatustapojeni tähden\nolin tullut hänelle vähän vieraaksi. Kun olin parantunut, muutti hän\nGrumitziin ja kehoitti minuakin tulemaan sinne pikku Rudolfin kanssa.\nMutta kun Fredrik ei virkansa vuoksi voinut kaupunkia jättää, jäin\nmieluummin kesän ajaksi asumaan Wienin läheisyyteen, että mieheni voisi\njoka päivä käydä luonani, ja niin vuokrasimme itsellemme maapaikan\nHietzingin läheisyydessä.\n\nSisareni matkustivat Marienbadiin täti Marian kanssa. Täti kirjoitti\nsiitä seuraavaa:\n\n»Rakas lapseni! Tämä talvi on ollut väsyttävä. Iloni ei ole vähäinen,\nkunhan Rosa ja Lilli kerran päättävät mennä naimisiin, sillä silloin\npääsen edesvastauksesta. Nyt alkavat vaivat taaskin Marienbadissa!\nOlisin mielelläni tahtonut matkustaa Grumitziin tahi sinun luoksesi,\nmutta sen sijaan täytyy minun yhä edelleen näytellä »esiliinan»\nvaivaloista osaa noiden huvinhaluisten tyttöjen mukana.\n\nIloitsen suuresti siitä, että olet jälleen terve! Ei ollut, Jumalan\nkiitos, määrätty, että sinun piti kuoleman, vaikka olimmekin hyvin\nlevottomia sinun tähtesi. Hyvä Jumala on säästänyt sinut pikku\nRudolfille. Sano pienokaiselle minulta sydämellisiä terveisiä ja käske\nhänen edistyä aika tavalla. Lähetän tässä hänelle kaksi kirjaa: »Hyvä\nlapsi ja hänen suojelusenkelinsä» — eräs ihmeellisen kaunis kertomus\n— sekä »Isänmaan urhoja», kokoelma sotakuvia lapsille. Ei voi koskaan\ntarpeeksi aikaisin herättää pienten poikien taipumusta sellaiseen.\n\nOlen kuullut, että aiot kesäksi jäädä Wienin läheisyyteen. Mutta\nsiinä teet hyvin väärin. Grumitzin raikas ilma tekisi sinulle paljo\nparempaa kuin tomuinen Hietzing. Ja isäraukalle tulee kovin ikävä\nitsekseen. Minun mielestäni ei sinun pitäisi aivan laiminlyödä tyttären\nvelvollisuuksia.\n\nMiehelläsihän on sukulaisia Preussissä. Pyydä häntä kysymään, mitä\nsiellä ylipäänsä ajatellaan valtiollisesta asemasta. Sehän kuuluu\nolevan hyvin arveluttava. Sinun tätisi\n\n                                                    0_Maria_.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin kauan unohtanut, että valtiollista asemaa oli olemassakaan, kunnes\ntätini kirje muistutti minua siitä. Nyt päätin jälleen ottaa selkoa\nasioista, jota en ollut pitkällisen sairauteni aikana jaksanut tehdä.\n\n— Mitähän täti Maria tarkoittaa sanalla »arveluttava»? — kysyin minä\nmieheltäni, ojentaen hänelle kirjeen. — Onko nyt ylipäänsä olemassa\nmitään »valtiollista asemaa?»\n\n— Valitettavasti on sellainen aina, samoin kuin aina on ilmakin. Ja\nvaltiollinen asema on sen lisäksi yhtä oikullinen ja muuttelevainen\nkuin huhtikuun ilmakin.\n\n— Mutta sano minulle — puhutaanko vieläkin noista siunatuista\nherttuakunnista! Eikö sitä asiaa ole vieläkään saatu ratkaistuksi?\n\n— Niistä puhutaan nykyään enempi kuin koskaan ennen, eikä vähintäkään\nole vielä saatu päätetyksi. Schlesvig-Holsteinilaisilla on suuri halu\npäästä jälleen vapaaksi noista »röyhkeistä preussiläisistä», joiksi\nhe meitä nyt nimittävät. »Mieluummin Tanska kuin Preussi» on nykyään\nheidän tunnussanansa.\n\n— Ja kuinka on Augustenburgilaisen laita — hänethän heillä on? Oi, älä\nsano Fredrik, _ettei_ heillä häntä ole. Sillä juuri hänen tähtensähän\ntuo onneton sota alkoi, jossa olin vähällä sinut menettää.\n\n— Siitä huolimatta, Martha parka, ei ole nyt enää vähintäkään puhetta\nAugustenburgilaisesta ja hänen vaatimuksistaan, muuta kuin hänen omalta\npuoleltaan. Onpa menty niinkin pitkälle, että kun ruhtinas kerran\nkävi herttuakunnissa, ja hänen puoluelaisensa kunnioittivat häntä,\nsaattoi hallitus hänen tietoonsa, että jos hän vielä kerran luvatta\nnäyttäytyisi maan rajojen sisäpuolella, täytyisi hänet vangita. —\nPreussin ja Itävallan väli on nykyään hyvin jännittävä; toinen epäilee\ntoistansa väärien etujen anastamisesta. »Itävalta koettaa valloittaa\njälleen Schlesiata», — »Preussi koettaa miellyttää Ranskaa», —\nsellaisilla syytöksillä kiihoitetaan mielet, ja tällaista juoruamista\nei innokkaammin harrasteta pienten kaupunkien kahvikekkereissä, kuin\nsuurivaltojen virkahuoneissa.\n\nTalven alussa palasi koko perheemme Wieniin. Rosalla ja Lillillä oli\nollut hyvin hauska böhmiläisessä kylpylaitoksessa. Konradin osakkeet\nolivat hyvässä arvossa. Vaikkei vielä mitään ratkaisevaa sanaa ollut\nLillin ja hänen välillään lausuttu, olivat molemmat nuoret kumminkin\nsisällisesti vakuutetut siitä, että heistä olisi tuleva pari.\n\nHuolimatta isäni hartaista kehoituksista, en ollut tullut Grumitziin\nsyys-metsästyksienkään ajaksi. Fredrik ei ollut saanut virkavapautta,\nja hänestä eroaminen oli minulle kärsimys, johon en ilman pakkoa\nantautunut. Toinen syy, jonka vuoksi vältin pitemmäksi aikaa jäädä\nGrumitziin oli, että vastenmielisesti jätin pikku Rudolfini isäni\nvaikutuksen alaiseksi, sillä pelkäsin, että isä herättäisi liiaksi\npojan intoa sotilastoimeen, jota en aikonut hänen antaa valita. Tätä\ntaipumusta olin jo hänessä huomannut, luultavasti se oli jo veressä.\nMonien sotaisten esi-isäin perillinen oli luonnollisesti saanut\nsotaiset taipumukset.\n\nRudolfin syntymäpäivänä antoi isäni hänelle sapelin.\n\n— Sinähän tiedät, isä, — sanoin minä, — ettei pojastani koskaan tule\nsotilasta. Pyydän sinua vakavasti...\n\n— Siis aijot tehdä hänestä »äidin pojan». Toivon, ettei se sinulle\nonnistu, sillä hyvä sotilas-veri ei hukkaan mene. Kun poika on kasvanut\nsuureksi, saa hän itse valita itselleen tien — ja onko olemassa mitään\nihanampaa, kuin se — jonka sinä tahdot häneltä kieltää?\n\n— Martha pelkää panna ainoata poikaansa sodan vaaroille alttiiksi,\nmuistutti täti Maria, joka oli kuullut keskustelumme. — Mutta hän\nunohtaa, että jos kerran on määrätty, että jonkun tulee kuolla, niin\nvoipi se tapahtua hänelle yhtä hyvin omassa sängyssänsä kuin sodassa.\n\n— Jos siis satatuhatta ihmistä tapetaan sodassa, niin arvelet sinä,\nettä heille rauhan aikana olisi käynyt samoin?\n\nTäti Marialla oli vastaus valmiina:\n\n— Oli juuri määrätty, että niiden sadantuhannen ihmisen tulisi kuolla\n_sodassa_.\n\n— Mutta jos ihmiset olisivat niin viisaita, etteivät ne enää alkaisi\nsotaa? — jatkoin minä itsepäisesti.\n\n— Se on mahdotonta — sanoi isäni, ja siten oli keskustelu jälleen\ntullut vanhoille poluilleen, jotka aina antoivat aihetta sanan vaihtoon\nhänen ja minun välillä. Isälläni oli muutamia lempitodisteita sodan\nhyväksi, joita oli aivan mahdoton kumota:\n\n1. Sodat ovat itse Jumalan, sotajoukkojen herran määräämät — katso\npyhästä raamatusta.\n\n2. Sotia on _aina_ ollut olemassa, ergo, siis tulee sotia _aina_\nolemaan.\n\n3. Kansanluku lisääntyisi liiaksi ilman semmoista tarpeellista\nvähennystä.\n\n4. Pitkällinen rauha veltostuttaa ja hennontaa kansoja ja sen\nseurauksena on tapainturmelus.\n\n5. Sota tarjoaa parhaan tilaisuuden itsensä uhraavaisuuden ja\nurhollisuuden osoittamiseen — lyhyesti, on parhain keino luonteen\nlujentamiseen.\n\n6. Ihmiset tulevat aina taistelemaan; täydellinen yksimielisyys on\nkäsittämätön. Erilaisten harrastusten täytyy aina tulla ristiriitaan\ntoistensa kanssa. Siis on ikuinen rauha aivan mahdoton.\n\nEi yksikään näistä mielipiteistä pidä paikkaansa, jos tarkastaa sitä\nlähemmin, mutta jokainen niistä kelpaa tueksi puolustajalle, kun hänen\ntäytyy antaa toisten tulla kumotuksi. Kun hänet esimerkiksi pakoitetaan\nmyöntämään, että rauha on enemmän onnea tuova, enemmän sivistystä\nedistävä ja enemmän ihmisarvolle sopiva kuin sota, niin sanoo hän:\nno niin, sota on tosin onnettomuus, mutta välttämätön onnettomuus,\nsillä n:o 1 ja n:o 2 —. Jos hänelle nyt osottaa, millä tavoin sotia\n_voi_ välttää, esimerkiksi siten, että kaikki valtiot yhtyisivät\nliittoon toistensa kanssa, tahi panisivat toimeen kansainvälisiä\ntuomioistuimia y.m., niin sanoo hän: no niin, mahdollisesti _voipi_\nniitä välttää, mutta sitä ei pidä tehdä, sillä: n:o 4 ja n:o 5. — Nyt\nkumoaa rauhanystävä nämä väitteet ja todistaa, että ihmiset sodassa\ntulevat raaoiksi ja julmiksi: no niin, hyvin mahdollista, mutta n:o\n3. Myöskin tämä väite kumotaan, sillä luonto pitää kyllä itse huolta\nsiitä »etteivät puut saa kasvaa taivaaseen asti», eivätkä suinkaan\nhallitsijat pidä tätä silmämääränään, kun aloittavat sotaa. Myönnetään:\nmutta n:o 1. — Ja näin ei riita koskaan lopu. Sodanystävä on aina\noikeassa, hänen keskustelunsa liikkuu kehässä, jossa tosin voipi juosta\nhänen jälestään, mutta ei voi koskaan saada häntä kiinni. Sota on\nhirveä onnettomuus — mutta sen täytyy olla olemassa. Sen ei tosin täydy\nolla olemassa, mutta se on suuri hyvätyö.\n\nTällaisia loogillisia virheitä tekevät kaikki ne, jotka aivan syyttä\ntahi vaistomaisesti puolustavat jotain asiaa ja tähän tarkoitukseen\nkäyttävät kaikkia niitä korulauseita ja yleisiä puheenparsia, joita\novat sattuneet kuulemaan. Jos nuo todisteet kumoavatkin toisensa, on se\ntuollaisista ihmisistä aivan samantekevä.\n\nLuonnollisesti ei tämä vielä ollut minulle selvillä silloin, kun\nkeskustelin isäni kanssa sodasta ja rauhasta. Muistan vaan, että\nolin aina väsynyt ja uupunut näiden keskustelujen jälkeen, jotka\ntavallisesti loppuivat siihen, että isäni sääliväisesti olkapäitään\nkohottaen sanoi: »Tuota sinä et ymmärrä.» Lause, joka tuntui hyvin\noikeutetulta tällaisessa asiassa, varsinkin kun sen lausui vanha\nkenraali nuorelle rouvalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi vuosi 1866. Istuimme kaikki jälleen isäni pöydän ympärillä, joimme\nviiniä ja söimme torttuja, kun tämän onnettoman vuoden ensimmäinen\ntunti löi. Se oli iloinen juhla, sillä paitsi uudenvuoden juhlaa\nvietimme myöskin Konradin ja Lillin kihlajaisia.\n\nKun viisari näytti kahtatoista ja kadulla ammuttiin muutamia\nilolaukauksia, syleili iloinen serkkuni nuorta morsiantaan, pyörähti\nympäri hänen kanssaan ja kysyi häneltä kaikkien ihmeeksi:\n\n— Tahdotko tulla vaimokseni nyt alkavan vuoden kuluessa?\n\n— Kyllä, tietysti sen tahdon, — nauroi Lilli, ja sitte alkoi\nloppumatoin onnittelu. Kaikki olimme liikutettuja ja iloisia.\n\nIsäni teki lopun onnittelumellakasta naputtamalla pöytään\nnimisormuksellaan, siten pyytäen sananvuoroa.\n\n— Rakkaat lapseni — sanoi hän — vuosi kuusikymmentä kuusi alkaa\nonnellisesti. Jo heti sen ensi hetkellä on yksi rakkaimmista\ntoivomuksistani toteutunut. Toivokaamme nyt myöskin, että meidän\nRosamme tämän uuden vuoden ajalla saisi elämän toverin ja te Fredrik\nja Martha, saisitte onnenne vielä täydennetyksi. Suokoon uusi vuosi\nteille tohtori Bresser, paljo sairaita, ja sinulle, Maria, korkeimman\nvoiton arpajaisissa, tahi mitä muuta nyt mieluimmin toivot. Ja Otto,\nsinulle toivon, että saisit parhaat todistukset tutkinnossasi ja\nsaavuttaisit kaikki parhaimmat sotilaalliset tiedot ja hyveet, että\nsinusta kerran tulisi isäsi ylpeys ja armeijamme kaunistus. — Ja koska\ntahdon toivoa itsellenikin jotain, mutta en halua mitään hartaammin,\nkuin Itävallan menestystä ja kunniaa, niin toivon, että tuleva vuosi\ntuottaisi maallemme suuren voiton — Lombardian, tahi — kukapa tietää\nSchlesian maakunnan. Eihän kaikkea voi tietää, mitä tulee tapahtumaan!\nJa mahdotointa ei ole, että otamme takaisin julkeilta preussiläisiltä\nsen maan, joka on meidän suurelta Maria Theresialtamme varastettu.\n\nLoppupuoli isäni puheesta tuotti ikävän mielialan. Meidän seassamme\nei varmaankaan ollut yhtään ainoata, joka ajatteli Lombardiaa tahi\nSchlesiata. Ja tuo otaksuminen, joka tähän Itävallan onnentoivotukseen\noli kätketty, nimittäin: sota! — se on, uusi epätoivo, uusi kurjuus, —\nei soveltunut ollenkaan yhteen niiden rauhan ja ilon tunteiden kanssa,\njotka nyt vallitsivat mielissämme. Lausuin senvuoksi vähän vastaan:\n\n— Ei, rakas isäni, myöskin italialaisilla ja preussiläisillä on\nuusi vuosi tänään, ja silloin emme suinkaan toivota heille mitään\npahaa. Vaan tulkoot ihmiset paljo viisaammiksi, rauhallisemmiksi ja\nonnellisemmiksi vuotena kuusikymmentäkuusi ja kaikkina sitä seuraavina\nvuosina!\n\nIsäni kohotti olkapäitään: — Oi sinä haaveilija! — sanoi hän säälien.\n\n— Fredrik tuli avukseni. — Ei suinkaan, — sanoi hän — Marthan\nlausuma toivomus ei suinkaan ole haaveilua, sillä sen täyttämisen\ntodellisuudesta on meillä tieteellisiä todisteita. Viisaammaksi,\nrauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi on ihmissukukunta alituisesti\nmuuttunut, mutta se käy niin hitaasti, ettei niin lyhyt ajanjakso, kuin\nyksi vuosi, voi osoittaa mitään edistystä.\n\n— Jos niin varmasti uskotte alituiseen edistykseen, miksi siis yhä\nvalitatte taantumista ja raakuuteen palajamista?\n\n— Siksi — sanoi Fredrik — että sota aina peräyttää sivistyksen\nkappaleen taaksepäin sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa.\n\n— Sinä et puhu niinkuin sotilaan tulee, paras Tilling.\n\n— Puhun yleisestä asiasta, paras appeni. Mielipiteeni siitä voi olla\noikea tahi väärä; jos se sopii sotilaalle, on toinen kysymys. Totuus\non kuitenkin aina _yksi_. Jos jokin on väriltään punainen, tuleeko\nsitä silloin kutsua siniseksi, jos on puettu siniseen univormuun, tahi\nmustaksi, jos on puettu mustaan kaapuun?\n\n— Mitä ihmettä, jos —? — Isäni oli aina vähäkuuloinen, kun keskustelu\ntuli hänelle vastenmieliseksi. Mutta Fredrik ei huolinut uudistaa, mitä\noli sanonut, vaan jätti mieluummin keskustelun siksensä.\n\nKun me iltasilla tulimme kotiin, otin mieheni kuulusteltavaksi.\n\n— Mitä sinä sanoit isälle? Että näyttää siltä kuin tänä vuonna alkaisi\nuusi sota? Minä en tahdo enää päästää sinua sotaan, minä en _tahdo_.\n\n— Mitä auttaa vastustuksesi, ystäväni? Sinä olisit varmaankin\nensimäinen ottamaan sanasi takaisin, jos sota syttyisi. Kuta lähempänä\nsellainen mahdollisuus on, sitä mahdottomampaa on minun pyytää eroa\nvirastani. Heti Schlesvig-Holsteinin sodan jälkeen olisin sen voinut\ntehdä. —\n\n— Voi, sitä kurjaa pankki-iskua!\n\n— Mutta nyt kun uusia pilviä kokoontuu...\n\n— Luuletko todellakin, että —?\n\n— Toivoin pilvien jälleen haihtuvan. Kyllä kai suurvallat sentään\nmiettivät, ennenkuin ryhtyvät toistensa kanssa taisteluun vähäpätöisten\nmaakuntien vuoksi. Mutta kun asema nyt todellakin näyttää uhkaavalta,\nnäyttäisi hyvin pelkurimaiselta, jos nyt eroaisin palveluksesta. Sen\nsinäkin kyllä huomaat?\n\nMinun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa. Mutta minä riipuin vielä\nkiinni noissa: toivon pilvien jälleen haihtuvan.\n\nJännityksellä seurasin tästälähtien valtiollisten tapausten kulkua\nja niitä koskevia lausuntoja, joita kuulin ympärilläni. »Varustaa»,\n»varustaa» oli nyt kaikkien tunnussana. Preussi varustautuu\nhiljaisuudessa. Itävalta varustautuu hiljaisuudessa. Preussiläiset\nsanovat, että _me_ varustaudumme, mutta se ei ole totta, _nehän_\nvarustautuvat. Ne valhettelevat — ei, se ei ole totta, että me\nvarustaudumme. — Jos he varustautuvat, täytyy meidänkin varustautua.\n— Jos me riisumme aseet, kuka tietää, tekevätkö ne sitä sentään. —\nTällaista melua kuulin ympärilläni, minne ikinä tulin. — Mutta mitä\nvarten tehdään kaikkia noita valmistuksia, jollei aijoittaisi tehdä\npäällekarkausta? — kysyin minä kerran, johon isäni vastasi sanoen\nvanhan sananlaskun: _si vis pasem, para bellum_: mehän varustaudumme\nvaan varovaisuuden vuoksi. Ja toiset? — Hyökätäkseen meidän\nkimppuumme. — Mutta nehän sanovat myöskin, että he vaan varustautuvat\npuolustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan? — Se on vaan petosta.\n— Ja ne sanovat, että me olemme petollisia. — Sen he sanovat vaan\ntekosyynä voidaksensa paremmin varustautua.\n\nMolemmin puolinen varustautuminen kesti lakkaamatta uuden vuoden\nensimäisinä kuukausina. Maaliskuun kahdentenatoista päivänä tuli isäni\nilosta loistaen huoneeseeni: — Hurraa! Hyviä uutisia!\n\n— Aseitten riisuminen? — kysyin minä iloisesti.\n\n— Vielä vain! Päin vastoin. Eilen oli suuri sotaneuvottelu — meillä\non todellakin loistava sotavoima, sitä vastaan ei röyhkeä Preussi\nvoi kestää. Me olemme valmiit milloin tahansa lähettämään taisteluun\nkahdeksansataa tuhatta miestä. Ja meidän etevin strateekimme Benedek\ntulee sodanylipäälliköksi, jolla on rajaton valta. — Näin meidän kesken\npuhuen lapseni, Schlesia on meidän, jos vaan tahdomme.\n\n— Jumalani, Jumalani, huokasin minä, — tuleeko tuo vitsaus jälleen\nylitsemme? Kuka on siis niin tunnoton, että kunnianhimosta, maan\nvoittamisen halusta...\n\n— Rauhoitu! _Me_ emme ole niin kunnianhimoisia, eikä meillä ole\nmyöskään maan voittamisen halua, me tahdomme — se tahtoo sanoa,\nhallitus tahtoo säilyttää rauhan. Itse puolestani ei minulla olisi\nmitään Schlesian takaisinvalloittamista vastaan. Armeijamme ääretön\nsuuruus on herättävä muissa valtakunnissa tarpeellista kunnioitusta ja\npelkoa. Jos Preussi yhä edelleenkin käyttäytyy hävyttömästi ja tekee\nsiten sodan välttämättömäksi, niin, niin silloin on voitto meidän ja\nsen kanssa saamme arvaamattomia etuja. Toivoisin melkein, että sota\nsyttyisi.\n\n— Niin, sitä sinä varmaan toivotkin, isä, ja se on varmaan\nhallitsevienkin toivo. Silloin olisi minun mielestäni paljoa parempi\nsanoa asia suoraan, eikä koettaa uskotella kansalle, että varustuksia\ntehdään vaan rauhan säilyttämiseksi. Jos te näytätte hampaita ja\npuristatte nyrkkiä, niin älkää ainakaan kuiskutelko petollisia rauhan\nsanoja, — jos te todellakin haluatte vetää miekan tupesta, niin älkää\nolko pitävinänne vaan varovaisuudesta kättänne miekan kahvassa.\n\nPuhuin näin värisevällä äänellä ja enenevällä lämmöllä ja puhkesin\nlopuksi itkuun. Hämmästynyt isäni ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt seurasi aika, jolloin pelko ja toivo vaihtelivat. Yhtenä päivänä\nsanottiin: »rauha on jokseenkin varma», toisena päivänä: »sota on\nvälttämätön». Useimmat olivat jälkimäistä mielipidettä.\n\nTein joka päivä muistiinpanoja punaisiin vihkoihini, häilyvän\nkysymyksen kaikista vaihteluista ja sain siten selville, miten tuo\nonneton sota valmistettiin ja lopullisesti puhkesi ilmi.\n\nMaaliskuun 24 p. lähettää Preussi kiertokirjeen, jossa se valittaa\nItävallan uhkaavia varustuksia. — Miksi emme siis riisu aseita,\njollemme aijo hyökätä?\n\nMaaliskuun 31 päivänä. Jumalalle olkoon kiitos! Itävalta selittää,\nettä huhut salaisista varustuksista ovat kokonaan tuulesta temmattuja.\nItävallan päähän ei voisi pälkähtää käydä Preussin kimppuun. Se asettaa\nsen vuoksi vaatimuksen, että Preussi lopettaisi varustautumisensa\nmahdollista sotaa varten.\n\nPreussi vastaa: sillä ei ole vähintäkään aikomusta hyökätä Itävallan\nkimppuun, mutta mainitun valtakunnan varustuksien tähden on se\npakoitettu varustautumaan voidakseen puolustaa itseään.\n\nTällä tavoin laulavat molemmat valtakunnat loppumatonta vuorolaulua:\n\n— — — Mä varustaun kun sinäkin, Sun tähtes teen sen minäkin; Näin\nvarustaen molemmat, Olemme rauhan vartiat.\n\nVihdoinkin huhtikuun 25 päivänä selittää Itävalta olevansa taipuvainen\nriisumaan aseet, jos Preussi tekee samoin.\n\nPreussi suostuu siihen.\n\nKuinka vapaasti hengitinkään! Siis saamme kuitenkin rauhan, huolimatta\nuhkaavista huhuista.\n\nMutta iloni oli liian aikainen. Uusia selkkauksia syntyy. Itävalta\nselittää, että he voivat riisua aseet ainoastaan pohjoisessa, mutta ei\netelässä, sillä siellä uhkaa jälleen Italia.\n\nTähän vastaa Preussi: jollei Itävalta riisu aseitansa, niin täytyy\nmeidänkin olla varustettuna.\n\nNyt kohottaa Italiakin äänensä. Luonnollisesti ei tämä maa aio rynnätä\nItävaltaa vastaan, mutta Itävallan viimeisen selityksen johdosta näkee\nse olevansa pakotettu myöskin varustautumaan.\n\nJa niin alkaa kaunis riita valtojen välillä. Annan jälleen tuon\nsuloisen soiton vaivuttaa itseni lepoon. Mutta äkkiä ilmestyy uusia\nmyrskypilviä, ja valtiolliset tapaukset vaihtelevat nopeasti. Yleinen\nmieliala on hyvin kiihoittunut, ja kaikki sanomalehdet julistavat:\n_sota tulossa_. Minusta tuntuu kuin olisin merellä, ja myrsky tulossa.\n\nKesäkuun 11 päivänä tekee Itävalta ehdotuksen, että liiton pitäisi\nkäydä vastustamaan Preussin itsevaltaista menettelyä Holsteinissa, ja\nettä koko liittoutuneitten armeija pitäisi käskeä aseisiin. Tästä tulee\näänestys ja ehdotus hyväksytään yhdeksällä äänellä kuutta vastaan. Oi,\nnoita kolmea, ratkaisevaa ääntä, minkä tuskan huudon ne tuottavatkaan!\n\nAsia on päätetty. Lähettiläät saavat passinsa. Kesäkuun 16 päivänä\nkehoittaa liitto Itävaltaa ja Bayeria auttamaan hannoverilaisia ja\nsaksilaisia, joita vastaan preussiläiset jo ovat hyökänneet.\n\nKesäkuun 18 päivänä julkaistiin preussiläinen sotajulistus. Kuningas\nWilhelm sanoo siinä:\n\n»Itävalta ei tahdo unhottaa, että sen ruhtinaat ovat ennen hallinneet\nSaksanmaata ja ei tahdo pitää nuorta Preussiä ystävänään vaan\nvihollisenaan. Se tahtoo estää Preussiä kaikissa toimissa, sillä se\nmikä Preussiä hyödyttää, se vahingoittaa Itävaltaa. Tuo vanha, onneton\nkateellisuus on jälleen leimahtanut ilmi. Minne ikinä katsommekin\nSaksanmaalla, on ympärillämme vihollisia, joiden sotahuuto on: Preussin\nhalventaminen. Aina viimeiseen hetkeen asti olen kaikella tavoin\nkoettanut hyvällä tasoittaa riitaisuudet, mutta — Itävalta ei ole sitä\ntahtonut.»\n\nItävallan keisari, Frans Josef, sanoo:\n\n»Viimeiset tapaukset ovat nyt selvästi osoittaneet, että Preussi\nasettaa väkivallan oikeuden edelle. Siten on onnettomin kaikista\nsodista — saksalaisten sota saksalaisia vastaan — tullut\nvälttämättömäksi. Kutsun ne, jotka ovat tämän sodan aikaan saaneet,\nhistorian tuomioistuimen ja ijankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan\nedessä vastaamaan kaikista niistä onnettomuuksista, joita sota tulee\ntuottamaan yksityisille, perheille, maille ja kansoille.»\n\nAina on se vaan »toinen» joka toivoo sotaa, »toinen», joka tuottaa\nkaikki onnettomuudet. Onnettomin kaikista sodista, »saksalaisten\nsota saksalaisia vastaan». Aivan totta: onhan se jo korkeampi\nkatsantokanta, että käsite Saksa pannaan Preussin ja Itävallan edelle.\nVielä askel eteenpäin, ja silloin tultaisiin siihen, että pidettäisiin\nkaikkia sotia ihmisten sotina ihmisiä vastaan, niinkuin onnetonta\nveljessotaa. Mutta mitä hyödyttää se, että kutsutaan ne, jotka ovat\nsodan aikaansaaneet, vastaamaan siitä historian tuomioistuimen eteen?\nEi ole vielä langetettu yhtään historiallista tuomiota, joka ei olisi\nollut voittajan eduksi. Ja eikös samaa Jumalaa aseteta taistelujen\nohjaajaksi ja puolueiden tuomariksi? Oi, vastaväite vastaväitettä\nkohtaan? Mutta aina on vastaväite seurauksena, kun koettaa peittää\ntotuuden ulkokultaisuudella, kun tahtoo pitää kaksi toisiansa kumoavaa\nperiaatetta: sota ja ihmisoikeus, rakkauden ja taistelun Jumala, yhtä\npyhänä.\n\nSuurin kaikista onnettomuuksista oli tullut, ja kansa tervehti sitä\ntavallisella riemulla. Eri rykmentit marssivat pois, — tulisivatkohan\nne takaisin? — Onnentoivotukset, siunaukset ja hurraata huutavat\nkatupojat seurasivat heitä tiellä.\n\nFredrik oli jo ennemmin tullut sijoitetuksi Böhmiin, joten tällä\nkerralla pelastuin sydäntä-särkevistä jäähyväisistä. Kun isäni iloiten\nilmoitti minulle tuon surullisen uutisen: nyt tulee sota, olin ollut\nyksin jo neljätoista päivää. Niinkuin pahantekijä, joka on kuullut\nkuolemantuomionsa julkiluettavan, kumarsin päätäni, mutta en vastannut\nmitään.\n\n— Ole levollinen lapseni, tällä kertaa ei sota tule kauan kestämään,\nsillä lähimpinä päivinä marssivat meikäläiset Berliniin. Ja samoinkuin\nFredrik palasi Schlesvig-Holsteinilaisesta sodasta, palajaa hän\ntäältäkin, mutta paljo tuoreemmilla laakereilla seppelöitynä. Tosin\nvoipi hänestä olla vastenmielistä taistella preussiläisiä vastaan,\nkoska hän itse on preussiläistä perijuurta, mutta hän ei varmaankaan\nvoi muuta kuin vihata noita kirottuja preussiläisiä, jotka tahtovat\nkarkoittaa meidät pois saksalaisliitosta. Sitä he saavat totisesti\nvielä katua, kun Schlesia jälleen on meidän ja habsburgilaiset...\n\n— Isä, sananen: jätä minut yksin! — Hän luuli varmaankin, että\ntarvitsin itkeä, ja koska hän inhosi kaikkia liikuttavia kohtauksia,\nmeni hän mielellään tiehensä.\n\nMutta minä en itkenyt. Minusta tuntui kuin musertava isku olisi\nminua kohdannut. Istuin pitkän aikaa aivan liikkumatonna ja tuijotin\ntoivottomasti eteeni. Sitte menin kirjoituspöytäni luo ja kirjoitin\npunaisiin vihkoihini seuraavaa:\n\n»Kuolemantuomio on julistettu, nyt jälleen otetaan satatuhatta ihmistä\nhengiltä. Tuleekohan Fredrik olemaan niiden joukossa? Siinä tapauksessa\nminäkin! Miksi en minäkin saisi samaa kohtaloa, kuin nuo satatuhatta?\nOi, toivoisin jo olevani kuollut.»\n\nSamana päivänä sain Fredrikiltä muutamia kiireessä kirjoitettuja riviä:\n\n»Rakas vaimoni! Ole rohkea! _Me olemme olleet_ onnellisia, sitä ei\nkukaan voi meiltä riistää, jos kaikki nyt olisikin ohitse. Tänään\nmarssimme »vihollista» vastaan. Kenties tulen preussiläisissä riveissä\nkohtaamaan yhden tai toisen sotatoverin Dybbölin ja Alsin ajoilta,\nkenties serkku Gottfriedin! Täst'edes ei minulla ole aikaa kirjoittaa,\nälä siis odota kirjettä; korkeintaan lähetän joskus jonkun rivin\nilmoittaakseni, että elän. Tahtoisin löytää yhden ainoan sanan, joka\nsisältäisi kaiken rakkauteni sinuun, voidakseni, jos se olisi viimeinen\nkerta, tähän sen kirjoittaa. Mutta en löydä muuta kuin tämän: _Martha!_\nSinä tiedät, mitä tämä sana minulle sisältää.»\n\nMyöskin Konrad Althausin piti nyt lähteä. Hän oli tulisesti ihastunut\nsotaan, mutta kuitenkin tuntui hyvästijättö hänestä raskaalta. —\nOi, Lilli, Lilli, sanoi hän surullisesti, jättäessään morsiamelleen\njäähyväisiä, — miksi annoit ajan kulua niin kauan, ennenkuin minut\notit? Kukapa nyt tietää, jos koskaan palajan?\n\nLilli-parka oli itse vaipunut katkerimpaan katumukseen. Vasta nyt tunsi\nhän, kuinka sydämellisesti hän rakasti tuota, jota hän oli niin kauan\nylenkatsonut.\n\nOmaiseni muuttivat nyt Grumitziin, ja minä suostuin tulemaan sinne\nperästäpäin pikku Rudin kanssa. Kun Fredrik oli poissa, tuntui kotini\nminusta niin sietämättömän yksinäiseltä. Tuntui aivan siltä kuin olisin\njättänyt elämälle hyvästit, kun tieto sodan syttymisestä olisi tuonut\nmyöskin tiedon Fredrikin kuolemasta. Joskus keveni synkkä mielentilani\nkuin ajattelin: mutta _voihan_ hän tulla takaisin. Mutta heti sen\njälkeen palasi tuo kauhea ajatus, että hän kenties nyt parhaallaan\nlepää kauheimmissa tuskissa — että hän nääntyy haudassa — että raskaat\nvaunut vierivät hänen haavoitetun ruumiinsa ylitse ja kärpäset\nkaivavat hänen avonaisissa haavoissansa — että kuolleita keräävät\nmiehet luulevat häntä kuolleeksi, kun hän lepää jäykistyttävässä\nsuonenvedossa, ja panevat hänet kuolleiden mukana veriseen hautaan —\nsiellä tulee hän tuntoihinsa ja — — —\n\nKovasti parkaisten heräsin kauheista unelmistani.\n\n— Kuinka sinun laitasi nyt jälleen on, Martha? — kysyi isäni nuhdellen.\n— Jos noin antaudut sureksimiseen, voipi se lopuksi olla järjellesi\nvahingollista. Se on synti ja sitäpaitsi on se sopimatonta. Se on\nsodan häväisemistä, kun ei katsele sitä suurelta kannalta, vaan huomaa\nyksityisseikkoja. Ja niitä ei ylipäänsä pidä ajatella.\n\nEi, ei, niitä ei saa ajatella, se on kaikkina aikoina ollut ihmisten\ntapa kaikkea inhimillistä kurjuutta vastaan.\n\nKotilääkärimme, tohtori Bresser, oli yhtynyt terveyshoitokuntaan ja oli\nnyt matkalla sotapaikalle. Minussa oli syntynyt ajatus: eikö minunkin\npitäisi lähteä sinne sairaanhoitajaksi? Niin, jos olisin voinut olla\nvarma siitä, että olisin saanut olla Fredrikin läheisyydessä, saanut\nauttaa häntä, jos hän olisi tullut haavoitetuksi, en olisi hetkeäkään\nepäillyt. Mutta muiden tähden? Ei, siihen puuttui minulta rohkeutta.\nNähdä haavoitettujen kuolintaistelua, kuulla niiden viimeisiä\nhengenvetoja voimatta sillä hyödyttää Fredrikiä — ei, niin ihmisrakas\nen valitettavasti ollut ja etupäässä en niin voimakas.\n\nSisareni ja minä nyhdimme liinannukkaa ja järjestimme sideliinoja\nniin paljo kuin ehdimme. Kun hienot rihmat kokoontuivat pehmeiksi\nnukka-joukkioiksi, tahi kun me huolellisesti käärimme kokoon pitkiä,\nkauniita liinahihnoja, niin tuntui se nuorista tytöistä kuin olisivat\nhe ottaneet osaa sairashoitoon, huojentaneet tuskia ja estäneet\nverenvuotoa. Heille muodostui siten vähitellen melkein miellyttävä\najatus siitä, miltä tuntui olla haavoitettu. He olivat näkevinään\nmiten haavoitetut, hyvin sidottuina, lepäsivät puhtaissa, pehmeissä\nvuoteissaan ja kuinka heitä kaikilla tavoin huolehdittiin ja\nhoidettiin, kunnes tulivat aivan terveiksi ja voivat palata koteihinsa\nmukanansa se iloinen tieto, että he X:n taistelussa olivat saaneet\nkunniakkaan haavan.\n\nIsäni vahvisti usein tätä heidän lapsellista käsitystänsä. — Hyvä,\nhyvä, tytöt, — sanoi hän, — ajatelkaapas kuinka tarpeen tämä on\nuljaille puolustajoillemme. Ette voi uskoa, kuinka suloiselta tuntuu\nsaada panna tuollainen tukku liinannukkaa vuotavan haavan päälle.\nMutta minä tiedän sen. Silloin, kun Palestrassa tulin haavoitetuksi\nsääreeni... ja niin edespäin.\n\nMinä en sanonut mitään. Minä olin kuullut toisenlaisia kertomuksia\nhaavoitetuista, kuin ne, mitä isäni kertoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäinen taistelu meidän joukkojemme ja vihollisen välillä oli\nLiebenaussa kesäkuun 25 päivänä. Vanhaan riemulliseen tapaansa ilmoitti\nisämme meille tämän uutisen:\n\n— Sitä voi sanoa komeaksi aluksi, — sanoi hän, selvästi näkyy, että\ntaivas on kanssamme. Mutta vielä upeammaksi kuin pohjoisessa, näyttää\nsota etelässä käyvän. Custozzan luona ovat meikäläiset saaneet\nerityisen loistavan voiton. Niin, seikka on niinkuin olen sen monesti\nsanonut: meidän _täytyy_ saada Lombardia omaksemme. — Ettekö ole\niloisia, lapset? Pidän nyt sodan melkein loppuneena. Ja tässä saatte\nkuulla, mitä eräs kirjeenvaihtaja sanoo muutamassa Wienin lehdessä\ntämän kuun 24 päivänä. Kas, niitä vasta sopii sanoa hyviksi uutisiksi:\n\n»Preussiläisessä Schlesiassa on ruvennut raivoamaan eläinrutto hyvin\nuhkaavassa määrässä...»\n\n— Eläinrutto — uhkaavassa määrässä — hyviä uutisia? keskeytin minä\npudistaen päätäni. — Todellakin jotain, josta voi sota-aikana iloita.\n\nMutta isäni ei kuunnellut minua, vaan luki edelleen:\n\n»Niiden preussiläisten sotajoukkojen kesken, jotka ovat Neissestä,\nraivoaa ankaria kuumetauteja. Epäterveellinen suoseutu ja huono ruoka\ntuottaa sellaista...»\n\n— Sanomalehdet ovat aivan täynnä hyviä uutisia, — jatkoi isäni. — Sinun\npitäisi tallentaa nämä sanomalehdet, Martha.\n\nJa minä olen ne tallentanut. Kun uusi riita kansojen välillä alkaa,\nniin ei lueta uusia sanomalehtiä, vaan niitä, joita on säilytetty\nedellisen sodan ajalta, ja silloin saadaan nähdä kuinka paljo arvoa\ntulee panna niihin kehuviin tietoihin, ennustuksiin ja uutisiin. _Se_\non opettavaista!\n\nEtelä-armeijan voiton johdosta Custozzan luona lähetti\npohjois-armeijan ylipäällikkö voiton saaneelle armeijalle seuraavan\nonnittelu-sähkösanoman:\n\n»Tykistöpäällikkö ja koko pohjois-armeija lähettää täten\nvoittorikkaalle etelä-armeijan päällikölle sydämellisimmän\nonnentoivotuksen Custozzan kunniakkaan päivän johdosta! Uudella\nkauniilla voitolla ovat meikäläiset aloittaneet sotaretken etelässä.\nVoittorikas Custozzan taistelu loistaa keisarillisen sotajoukon\nvaakunakilvessä. Eläköön keisari!\n\n_Benedek_.»\n\nVeronasta tuli seuraava vastaus:\n\n»Etelä-armeijan ja sen päällikön sydämellinen kiitos entiselle\nrakastetulle sotapäällikölle ja hänen uljaalle armeijallensa. Olemme\nvakuutetut siitä, että mekin pian saamme onnitella teitä samanlaisen\nvoiton johdosta.»\n\nVakuutetut!\n\nIsäni oli aivan ihastuksissaan.\n\n— Kun saa lukea tuollaista, tekee se hyvää sieluun asti. Ettekö nyt\nvoi millään tavoin kohota suurempaan isänmaalliseen innostukseen,\nte Martha ja Lilli, ja unohtaa, että rakkaanne ovat vähäpätöisille\nvaaroille alttiina, joista he kyllä pääsevät ehyvin nahkoin? Ja jos\nhe kaatuisivatkin taistelossa, olisi se vaan heille kiitokseksi ja\nkunniaksi. Ei löydy yhtään sotilasta, joka ei mielellään tahtoisi\nkuolla, huutaen: isänmaan edestä!\n\n— Mutta se sotilas, joka kadotetun taistelun jälkeen jää makaamaan\nveriinsä rikkiammutuin jäsenin ja saapi maata siinä neljä tahi viisi\npäivää kauheimmissa tuskissa, kylmään ja janoon nääntyen, kunnes hän\nlopullisesti mätänee ja kuolee — tietäen, ettei hänen kuolemansa\nvähintäkään hyödytä isänmaata, mutta saattaa hänen rakkaansa hätään ja\nkurjuuteen — en luule, että hän »mielellään kuolee» sellainen huuto\nhuulillansa.\n\n— Sinä puhut syntisiä sanoja, jotka ovat kerrassaan sopimattomia\nnaisellekin.\n\n— Luonnollisesti! Peittämätön totuus on aina »sopimaton» ja ilkeä\nkuulla. Ainoastaan vanhat, polvesta polveen kulkevat valheet, joita on\nvuosisata toisensa jälkeen uudistettu, ovat sopivia lausua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTappio toisensa perästä — se on suunnatonta! Ensin rynnätään Padolin\nkylään, jossa Clam-Gallas on pysytellyt, ja valloitetaan se yöllä kuun-\nja tulenvalolla. Sitte voitetaan Gitschim. Kirottu sytyteneulakivääri\nkaataa meikäläisiä rivittäin. Molemmat viholliset armeijakunnat, joita\nperintöruhtinas ja ruhtinas Fredrik Karl johtavat, ovat yhdistyneet ja\nmarssivat nyt Münchengrätziä kohti. —\n\nNämä masentavat tiedot antoi meille isämme yhtä suurella surulla, kuin\nhän joku aika takaperin oli suurella ilolla ilmoittanut Custozzan\nvoitosta. Mutta vieläkään hän ei ollut kadottanut toivoa.\n\n— Antaa niiden vaan tulla Böhmiin. Siellä he tulevat viimeiseen mieheen\nasti kaadetuiksi! Kiukustunut maalaiskansa pehmittää ne kyllä. — Ei\nole edullista toimia vihollisen maassa, sillä siellä on, paitsi itse\narmeijaa, koko maalaiskansa vastustamassa. — Huoneista Trautenaussa\nkaatoivat asukkaat kiehuvaa vettä ja öljyä preussiläisten päälle. —\n\nMinä huudahdin inhosta.\n\n— Niin, mitä sinusta sitte olisi tehtävä? Se on tosin julmaa, mutta —\nsellaista on sota.\n\n— Mutta älä sitte koskaan sano, että sota jalostuttaa ihmiset, myönnä,\nettä se tekee ne villipedoiksi, paholaisiksi. — Kiehuvaa öljyä — oi\nsehän on kauheata.\n\n— Rakas Martha, itsepuolustus ja oikeutettu kosto on sallittu. Luuletko\nkenties, että heidän sytyteneulakiväärinsä ovat tehneet meidän\nsotilaillemme hyvää? — Niinkuin turvattomien tappoeläinten täytyy\nmeidän urhollisten sotilastemme kaatua tuon murhaavan aseen edessä.\nMutta meitä on kaikissa tapauksissa niin paljo, ja me olemme niin\nhyvästi opetetut, että kyllä lopuksi tulemme noiden »räätälinkisällien»\nherroiksi.\n\nTähän astihan vaan on ollut muutamia valmistavia otteluja, mutta nyt\nkokoomme me voimamme Königgrätzissä ja odotamme siellä sadantuhannen\nmiehen kanssa vihollista. Siellä tulee pohjoinen Custozzamme olemaan.\n\nSiellä piti myöskin Fredrikin ottaa osaa taisteluun. Hänen viimeinen\nkirjeensä, jonka sain samana päivänä kuin tuo taistelu oli, sisälsi\ntiedon:\n\n»Marssimme Königgrätziin.»\n\nOlen säilyttänyt muutamia niistä pienistä kirjelapuista, joita Fredrik\nkirjoitti minulle suurimmassa kiireessä, joskus levätessään teltissään,\njoskus hevosen selässä lyijykynällä. Useat sai hän heti lähetetyiksi,\ntoiset jälleen tulivat käsiini vasta sotaretken loputtua. Kas, tässä\nmuutamia niistä:\n\n»Bivuakissa. Ilman telttiä. On lempeä, suloinen kesäyö ... taivas, tuo\nsuuri, välinpitämätön taivas, on miljooneja tähtiä täynnä... Väsyneinä\nrasittavista marsseista makaavat sotamiehet siellä ja täällä kentällä.\nAinoastaan päällys-upseereille on pystytetty muutamia telttoja. Minun\nteltassani on kolme telttasänkyä. Molemmat toverini nukkuvat. Oman\nsänkyni päälle olen pannut pikku Puxlin ... voi kuinka väsynyt se\nkoiraparka oli. Kadun, että otin hänet mukaani. Nyt hän nukkuu tyynesti\nja hyvin ... luulen että hän uneksii ystävästään ja suojelijastaan,\nsetä Rudolf Dotzkystä. Ja minä uneksin sinusta, Martha.\n\nMeillä on ollut kauhean kuuma marssiessamme tänään. Aurinko poltti,\naivan kuin olisi tahtonut saada aivomme kiehumaan ... ja kantaa\nsellaisessa kuumuudessa raskasta pääkoppaa ja raskasta kivääriä olalla!\nKuitenkaan ei ole yksikään valittanut. Mutta pari kaatui matkalla,\neivätkä nousseet enää... Muutamat saivat auringonpiston ja kuolivat\nheti. Heidän ruumiinsa pantiin kulkulasaretti-vaunuun.\n\nTähtienloistosta, kuunvalosta ja lempeistä tuulista huolimatta\npuuttuu kuitenkin tältä kesäkuun yöltä kaikki runollisuus. Ei mitään\nsatakieliä, ei mitään siriseviä heinäsirkkoja, ainoastaan levottomien\nhevosten kavioiden töminää ja hirnumista, keskustelevien sotilasten\nääniä ja yövahtien astuntaa. Ruusujen ja jasminien tuoksun sijaan on\ntäällä nahkan ja hihnojen haju. Mutta eihän tämäkään ole vielä mitään\nruudin, veren ja mätänevien ruumisten hajua vastaan... Ihmeellistä,\nmiten sokeita ihmiset ovat! Kun he lukevat tahi kuulevat puhuttavan\nniistä rovioista, joita ennenaikaan poltettiin »Jumalan kunniaksi»,\ntuomitsevat he niin julmaa ja mieletöntä menettelyä, mutta meidän\naikamme ruumiilla-täytettyjä taistelutantereita ihailevat he\nsuuresti... Kynttilä on palanut loppuun ... minä paneudun hetkeksi\nlevolle pienen Puxlin viereen.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Kylä on meidän ... ei, se on vihollisen ... ja jälleen meidän ... ja\njälleen vihollisen ... mutta kylä se ei enää olekaan, on vaan kasa\nsavuavia raunioita.\n\nAsukkaat olivat jo joku aika ennemmin muuttaneet tiehensä. Se oli\nhyvä, sillä sota asutussa seudussa on jotain kauheata. Silloin\nlentävät kuulat sekä ystävien että vihollisten puolelta asutuihin\ntupiin ja tappavat vaimot ja lapset. Yksi perhe oli kuitenkin jäänyt\njälelle tuohon kylään, jonka eilen voitimme ja jälleen menetimme, se\noli vanha pariskunta ja heidän tyttärensä, jonka mies palveli meidän\nrykmentissämme. Kun lähestyimme kylää, sanoi hän minulle: »Tuolla\npunakattoisessa huoneessa asuu vaimoni ja hänen iäkkäät vanhempansa.\nHe eivät ole voineet paeta, molemmat vanhukset ovat melkein rampoja,\nja vaimoni ei tahtonut heitä jättää... Jumalan tähden, herra\neverstiluutnantti, komentakaa minut sinne!»... Mies parka! Hän joutui\njuuri parahiksi näkemään vaimonsa kuolevan. Pommi oli pudonnut hänen\nvierelleen. Miten vanhuksien oli käynyt, en tiedä. Luultavasti ovat\nhe hautautuneet raunioihin: heidän huoneensa oli ensimäisiä, joita\nsytytettiin. Taistelu aukealla tanterella on jo kylliksi hirvittävää,\nmutta taistelu ihmisasumusten keskellä on paljo hirmuisempaa. Kaatuvia\nhirsiä ... leimuavia liekkiä ... tukehduttavaa savua ... tuskasta\nraivostuneita eläimiä ... jokainen muuri varustus, jokainen ikkuna\nampuma-aukko... Olen nähnyt rintavarustuksen, joka oli tehty\nruumiista ... tuota näköä en koskaan unhoita. Yksi tuon muurin\n»tiilikivistä» eli vielä ja liikutti käsivarsiansa...\n\nEli vielä ... se on tila, jota sodassa näkee tuhannessa eri muodossa\nja joka sulkee itseensä hirmuisimmat kärsimykset. Jos olisi olemassa\nyksi laupeuden enkeli, joka liikkuisi taistelutantereitten yli, olisi\nhänellä kylliksi tehtävää antaessaan armonpistoja noille onnettomille\nolennoille ... ihmisille ja eläimille ... jotka »vielä elävät».\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Tänään on meillä ollut pieni ratsuväki-miekkailu. Yksi preussiläinen\nrakuunarykmentti tuli laukaten vastaamme. Me emme odottaneet\nhyökkäystä, vaan riensimme vihollista vastaan. Emme ampuneet\nlaukaustakaan. Muutamien askelten päässä toisistaan kajahuttivat\nmolemmat armeijat kaikuvan hurraahuudon ... sotahuuto voipi\ninnostuttaa, sen tietävät intiaanit ja Zulu-kafferit vielä paremmin\nkuin me ... hyökkäsivät sitte toisiansa vastaan, hevonen hevosta\nja polvi polvea vastaan. Sapelit välkkyivät ilmassa ja iskeytyivät\nvastustajain päihin. Pian olimme niin lähellä toisiamme, ettemme enää\nvoineet käyttää aseitamme, vaan taistelimme rinta rintaa vastaan.\nSäikähtyneet hevoset nousivat pystyyn ja peräytyivät nopeasti. Minä\nputosin kerran maahan ja näin raivokkaasti potkivia hevosen kavioita\naivan lähellä päätäni.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Taaskin on päivä kulunut; olemme marssineet ja onpa meillä ollut pari\notteluakin. Minua on kohdannut suuri suru, joka tuottaa minulle tuskaa,\nvaikka minun pitäisikin olla tottunut tämänkaltaisiin tapauksiin.\nMutta minä en voi sille mitään, että onnettomuus on niin syvästi\nkoskenut mieleeni, etten voi olla sitä ajattelematta... Puxl, meidän\npieni iloinen Puxl ... voi, jos olisin antanut hänen jäädä pikku\nRudolfin luo!... Puxl juoksi tapansa mukaan jälessämme. Äkkiä kuulen\nsen ulvahtavan tuskasta ... yksi kranaatin-siru oli läpäissyt siltä\noikean jalan... Se ei voi juosta enää ... yksin ja hyljättynä jää se\njälkeen ja »elää vielä». Kaksikymmentäneljä, neljäkymmentäkahdeksan\ntuntia kuluu ja yhä vieläkin se elää. Se huutaa valittaen jälkeeni:\n»Oi, isäntäni, hyvä isäntäni, älä jätä pikku Puxl raukkaa jälkeesi!»\nJa sen pieni sydän halkeaa surusta... Se ajatus katkeroittaa minua\nenimmin, että kuoleva, uskollinen olento tuomitsee minua väärin. Se\nnäki minun katsovan jälkeeni, kuulevan valituksensa ja kuitenkin\nsydämettömästi sen jättävän. Tuo pieni eläinraukka ei ymmärrä, että\neteenpäin ryntäävä rykmentti, jonka rivistä taistelutoverit kaatuvat ja\njäävät tielle, ei voi pysähtyä pienen haavoitetun koiran vuoksi. Sen\nkorkeamman velvollisuuden täyttämisestä, jota minä noudatin, ei sillä\nluonnollisesti ollut aavistustakaan, siksi syytti tuo rakas, uskollinen\nkoiransydän nyt minua armottomuudesta...\n\nVoida tuollaisten suurten tapausten keskellä surra pientä koiraa!...\nniin huudahtaisi moni, mutta et sinä, Martha. Tiedän, että sinunkin\nsilmääsi samentaa kyynel ajatellessasi meidän rakkaan Puxlimme\nsurullista kohtaloa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mitä tuolla tehdään? Ulosottokomppania asettuu puoliympyrään. Onko\nsaatu kiinni joku vakooja?... Ei _yksi_, vaan _seitsemäntoista_...\nTuolla ne tulevat, neljään riviin järjestettyinä ja päät alaspäin.\nNiiden jälestä tulee vaunu, jossa makaa ruumis, ja sen viereen\nsidottuna istuu kaksitoistavuotias poika, kuolleen poika...\n\nEn voi katsoa heidän kuolemaansa ja poistun sen vuoksi. Mutta\nlaukaukset kuulen ... kahdeksantoista kappaletta... Muurin takaa kohoaa\nsavupilvi ... kaikki ovat kuolleet ... poikakin...»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Vihdoinkin mukava yöpaikka eräässä pienessä kaupungissa, hyvä yösija\nja hyvä illallinen. Ja kuule vielä:\n\nOlin juuri paneutumaisillani sänkyyn, kun käskyläiseni ilmoitti, että\nyksi mies meidän rykmentistämme pyysi hartaasti päästä puheilleni,\nkoska hänellä oli jotain mukanansa, jonka hän välttämättömästi itse\ntahtoi minulle jättää. Annoin hänen tulla sisään.\n\nJa kun hän jälleen meni takaisin olin hänet runsaasti palkinnut,\nluvannut pitää huolta hänen vaimostaan ja lapsistansa, jos hänelle\njotain tapahtuisi.\n\nSillä se, mitä tuo kunnon mies minulle antoi, päästi minut suuresta\ntuskasta, joka oli vaivannut minua kolmekymmentäkuusi tuntia. Se oli\nminun Puxlini. Tosin haavoitettuna ... kunniakkaasti haavoitettuna,\nniinkuin sanotaan ... mutta vielä hengissä ja rajattoman iloisena\nsiitä, että jälleen oli isäntänsä luona. Hän huomasi varmaankin nyt,\nettä hän oli väärin tuominnut minua kovuudesta... Niin, kohdatessamme\ntoisemme valtasi meidät molemmat suuri riemu. Annoin hänelle heti\nkulauksen vettä ... oi, kuinka se mahtoi maistaa, sillä varmaankin\nkymmenen kertaa keskeytti hän ahnaan latkimisensa ilmoittaakseen\niloisella haukunnalla tyytyväisyytensä. Sitte sidoin hänen\njalantynkänsä, annoin hänelle hyvän illallisen ja panin hänet maata\nsänkyyni. Nukuimme molemmat hyvin. Kun aamusilla heräsin, nuolasi hän\nvielä kerran kiitollisena kättäni, ojensi jalkansa, hengitti syvään ja\n— oli mennyt suloisiin rauhanmajoihin. Pikku Puxl, se oli onnellisinta\nsinulle!»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mitä kaikkea olenkaan tänään nähnyt! Kun suljen silmäni, astuvat\nnäkemäni tapaukset kauhean selvinä sisällisten silmieni eteen. Kuinka\non mahdollista, että muut saavat niin »raikkaita, iloisia muistoja»\nsodasta? Niin, he eivät puhu mitään niistä hirmutapauksista ja siitä\nkurjuudesta, jota ovat nähneet, he pitävät kaiken sellaisen omana\nsalaisuutenaan.\n\nKerron sinulle nyt kaksi tapausta, jotka ovat syvästi painuneet\nmuistooni.\n\nJyrkkiä, kallioisia vuoria ja sotamiehiä, jotka notkeina kuin kissat\nkiipeävät niitä ylös. Kallioiden huipuilta ampuu vihollinen hyökkääjiä.\nNäen, miten kuulat niihin sattuvat, miten he äkkiä ojentavat molemmat\nkätensä, pudottavat kiväärin ja putoavat korkeudesta alas — porras\nportaalta, kunnes aivan musertuvat.\n\nVähän matkan päässä luotani näen yhden ratsastajan, jonka vierellä yksi\nkranaati lentää pirstoiksi. Hänen hevosensa hyppää sivulle ja hyökkää\nohitseni. Mies istuu vielä satulassa, mutta kranaatin-siru on repäissyt\nauki hänen vatsansa ja sisälmykset ovat kiskoutuneet pois. Hänen\nruumiinsa yläosaa pitelee kiinni alaosassa ainoastaan selkäranka, koko\netupuoli on suuri, verinen aukko. Vielä muutamia hetkiä ja hän putoaa\nsatulasta, mutta jääpi riippumaan jalustimeen ja peljästynyt hevonen\nvetää häntä pitkin kivistä maata.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Jyrkkää ja sateen-liuottamaa tietä pitkin tulee tykistöväestön\nosasto. Kanuunavaunut ovat uponneet syvään liejuiseen maahan, ja\nmärät hevois-raukat saadaan vaan pieksämisen ja lyönnin kautta\neteenpäin kulkemaan. Yksi, joka on jo kuolemaisillaan väsymyksestä,\nei voi enää kulkea eteenpäin; ei auta, jos häntä lyödään, hän\ntahtoisi mennä eteenpäin niin mielellään, mutta hän ei jaksa. Eikö\ntuo mies, joka lakkaamatta lyöpi eläinraukkaa päähän, sitä huomaa?\nJos tuo raaka heittiö olisi ollut tavallinen ajuri, joka noin olisi\nrääkännyt hevostansa, olisi poliisi hänet heti ottanut kiinni.\nMutta tuo kanuunankuljettaja, joka on saanut käskyn kuljettaa tuota\nmurhaavaa kapinetta eteenpäin, täyttäähän hän vaan velvollisuutensa.\nSitä ei rääkätty hevosraukka voinut tietää, hänen täytyi ihmetellä\ntuollaista kovuutta ja armottomuutta. Ihmetellä! — Niin, sillätavoin\nkuin eläimet ihmettelevät, ei sanoilla ja käsitteillä, vaan\ntunteilla, jotka ovat sitä syvemmät, koska ei niitä voida ilmaista.\nAinoastaan yksi ilmaisukeino on heillä tuollaista kärsiessä, tuskan\nhuuto. Ja hevosraukka huusi myöskin kaatuessaan vihdoin, huusi niin\nsydäntävihlovasti ja valittavasti, että se vielä nytkin kaikuu\nkorvissani, ja koko seuraavan yön vaivasi minua unissani. Kauhea\nuni sitäpaitsi! Mielestäni olin, en yhden, vaan satojen tuhansien\nsellaisten tykistö-hevosten surutunto, — sillä uneksiessani olin\nnopeasti laskenut niiden hevosten luvun, jotka sodassa nääntyvät...\nIhmiset _tietävät_ ainakin, miksi heidän henkensä pannaan vaaralle\nalttiiksi, he ymmärtävät ainakin syyn ja tarkoituksen. Mutta me,\nhevois-raukat, emme tiedä mitään, kaikki ympärillämme on vaan pimeyttä\nja kauhua. Ihmiset menevät ilolla vihollista vastaan, mutta meidän\nympärillämme on joka puolella vihollisia — omat isäntämme, joita\nniin uskollisesti rakastamme, ja joiden palveluksessa ponnistamme\nviimeisetkin voimamme, ne lyövät ja rääkkäävät meitä ... ja jättävät\nmeidät auttamattomina makaamaan sinne, jonne kaadumme. Ja kuinka\npaljo saammekaan kärsiä: pelkoa, niin että tuskan hiki vuotaa virtana\nkoko ruumiistamme ... janoa, sillä meillä on alituinen kuume!... Oi,\nkuinka tuo jano kiduttaa meitä, vertavuotavia, kurjia hevosia, meitä\nsataatuhatta!... Tässä heräsin ja tartuin kiihkeästi vesipulloon —\nminulla itselläni oli polttava kuume.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Eräältä korkealta kukkulalta voivat upseerit nähdä vaihtelevia\ntapauksia. Niinpä näki sieltä, miten eräs silta rysähti rikki juuri\nkuin pitkä rivi vaunuja ajoi sen ylitse. Oliko noissa vaunuissa\nhaavoitettuja? En tiedä, näin vaan, miten kaikki, vaunut, hevoset,\nihmiset syöksyivät syvään, valtavaan koskeen ja katosivat sinne.\nOnhan tuo onnellinen tapaus, koska vaunut olivat »mustien» omat. Minä\nkuvittelen nimittäin mielessäni, että taistelu tapahtuu sakkilaudalla,\njossa me olemme valkoiset nopat ja viholliset mustat. Silta ei sortunut\nsattumuksesta; valkoiset olivat sahanneet sillan nojapuut poikki, koska\nhe tiesivät, että mustien piti kulkea siitä ylitse; — kaunis ajatus\nsiis!\n\nToinen tapaus, jonka myös voi nähdä kukkulalta oli eräs, jossa\nvalkoiset olivat suuresti erehtyneet pelissä. Yksi meidän\nrykmenteistämme komennetaan erehdyksessä suoraan yhteen lammikkoon,\njosta se ei voi enää palata, vaan tulee melkein miespuuttoon\nammutuksi. Ne, joita vihollisen luoti kohtaa, kaatuvat liejuun ...\nvaipuvat syvempään ja syvempään ... tukehtuvat likaan, joka tunkeutuu\nnenään ja suuhun, eivätkä voi edes huutaakaan. No niin, se oli sen\nerehdys, joka komensi ne sinne, mutta vahinkohan ei ole niin suuri,\nvastaa suunnilleen kaatunutta talonpoikaa. Seuraava taidokas peli\ntornilla tahi ruhtinattarella, ja kaikki on jälleen palkittu. Lieju\non tosin vielä jälellä kaatuneiden silmissä ja suissa, mutta sehän on\nsivuseikka. Päävirhe on — tehty asetelmallinen erehdys.\n\nJoku aika sitte tapahtui jotain samankaltaista. Meidän\njääkäripataljoonamme ampui yön pimeydessä useita tuntia lakkaamatta\nyhtä meidän omaa rykmenttiämme kohti, kunnes päivän vaietessa\nhuomasivat erehdyksen; ja erään toisen kerran jälleen komennettiin\ntoinen joukko-osasto yhteen lammikkoon, jonne moni hukkui. Mutta\nsellaisia vähäisiä erehdyksiä voipi tapahtua parhaimmallekin\npelaajalle.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Horjumaton päätökseni on, että jos palajan tältä sotaretkeltä, otan\neroni sotilasammatista. Kun kerran on saanut sellaisen inhon sotaa\nkohtaan, kuin minä, niin olisi tuon asian palveleminen loppumaton\nvalhe. Kuten tiedät, on minulla aina ollut vastenmielisyys sotaan menoa\nvastaan, mutta nyt on se niin suurentunut, että kaikki ne syyt, jotka\nennen saattoivat minut jäämään virkaani, nyt eivät enää minua sinne\nsido.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKöniggrätzin taistelu oli ollut. Taaskin tappio, ja tällä kertaa\nratkaiseva, siltä ainakin näytti. Isäni ilmoitti meille tämän tiedon\nsellaisella tavalla, kuin olisi ilmoittanut meille maailman lopusta.\n\nEikä mitään kirjettä eikä mitään sähkösanomaa Fredrikiltä! Konrad\nilmoitti morsiamelleen olevansa vahingoittumatta, — mutta Fredrik,\noliko hän haavoitettu tahi kuollut? Tappioluettelot eivät olleet vielä\nsaapuneet, mutta kerrottiin, että mieshukka oli Königgrätzissä ollut\ntavattoman iso: neljäkymmentätuhatta kuollutta ja haavoitettua.\n\nKolmantena päivänäkään ei vielä mitään tietoa. Minä itken ja itken koko\npäivän. Juuri siksi, etten ole vielä kadottanut _kaikkea_ toivoa, voin\nvielä itkeä. Isänikin on hyvin alkuloinen, mutta Otto on kiihkoissaan\nkostonhimosta. Kerrotaan, että Wienissä pannaan toimeen vapaaehtoinen\njoukko, ja siihen aikoo hänkin yhtyä.\n\nMuutamien päivien perästä tuli kirje tohtori Bresseriltä, joka\noli taistelutantereen läheisyydessä. Hätä oli ääretön ja aivan\nmahdoton kertoa. Hän oli liittynyt erääseen tohtori Braueriin,\njoka oli lähetetty ottamaan oloista selkoa ja lähettämään tietoja.\nMyöskin odotettiin sinne erästä saksilaista naista — rouva Simonia,\nuutta Nightingalea, joka oli sodan alusta asti toiminut Dresdenin\nhospitalissa ja nyt tarjoutunut matkustamaan böhmiläisille\ntaistelutantereille auttaakseen haavoitettuja ympärillä olevissa\nsairaaloissa. Tohtorit Bruauer ja Bresser aikoivat mennä tuota uljasta\nnaista vastaan Königinhofiin, viimeiselle asemalle, joka vielä oli\nrautatie-yhteydessä Wienin kanssa. Bresser pyysi meitä, jos mahdollista\nlähettämään sidetavaroita ynnä muuta sellaista mainitulle asemalle,\njossa hän itse olisi niitä vastassa.\n\nTuskin olin lukenut tämän kirjeen, ennenkuin päätökseni oli tehty.\nMinä veisin itse sidetavara-kirstun Königgrätziin. Voisihan olla\nmahdollista, että Fredrik makaisi juuri jossain niistä sairashuoneista,\njoissa rouva Simon aikoi käydä... Minä yhtyisin häneen, ja löytäisin ja\npelastaisin Fredrikin, maksoi mitä maksoi.\n\nIlmoittamatta aikomustani kellenkään omistani, joilla olisi ollut\ntuhatkin muistutusta sitä vastaan, lähdin matkalle pari tuntia tohtori\nBresserin kirjeen tulon jälkeen. Päästäkseni helposti Grumitzista\nsanoin, että tahdoin itse Wienissä hankkia ja lähettää ne tavarat,\njoita tohtori toivoi. Wienistä aijoin vasta ilmoittaa isälleni, että\nolin matkustanut sotatanterelle. Tosin tuli mieleeni epäilyksiä siitä\nsopisinko tuollaiseen toimeen: taitamattomuuteni ja kokemattomuuteni,\ninhoni haavoja, verta ja kuolemaa kohtaan — mutta minä karkoitin nuo\nepäilykset, minunhan täytyi tehdä mitä tein. Olin näkevinäni mieheni\nrukoilevan ja kehoittavan katseen; hän ojensi käsivartensa minua kohti\nsairasvuoteeltaan, ja ainoa mitä voin ajatella oli: minä tulen, minä\ntulen!\n\nWienissä vallitsi ääretön hämmästys ja suru. Vaununi ohitse ajoi useita\nvaunuja, jotka olivat haavoitettuja täynnä — koetin katsoa noihin\nvaunuihin, olisiko Fredrik haavoitettujen joukossa, mutta en voinut.\nJos hän sitäpaitsi olisi tuotu Wieniin, olisimme kyllä saaneet siitä\ntiedon.\n\nMenin erääseen hotelliin, järjestin ja panin kokoon ostamani\ntavarat, kirjoitin kirjeen isälleni, puin itseni yksinkertaiseen ja\nkäytännölliseen matkapukuun ja läksin pohjoiselle asemalle. Aivan kuin\njostain päähän pistosta toimitin kaikki tehtäväni.\n\nAsemalla oli suuri liike. Kaikki odotussalit, porraskäytävät,\nasemasillat olivat haavoitettuja täynnä. Muutamat niistä olivat\njuuri kuolemaisillaan. Kaikkialla vilisi ihmisiä, sairaanhoitajia,\nterveys-sotamiehiä, laupeudensisaria ja lääkäreitä. Miehiä ja naisia\nvirtaili salin läpi, etsien haavoitettujen seasta sukulaisiaan,\ntahi jakaen viiniä, sikaareja ynnä muuta haavoitetuille.\nRautatien-henkilökunta koetti estää liiallista tungosta; minuakaan ei\ntahdottu päästää eteenpäin.\n\n— Mitä te tahdotte? On kielletty antamasta sairaille ruoka- ja\njuomatavaroita. Kääntykää komitean puoleen, siellä otetaan kaikki\nlahjat vastaan.\n\n— Ei, ei, — sanoin minä, — minä matkustan täältä. Milloin menee\nseuraava juna?\n\nPitkän odotuksen perästä sain tietää, että useimpain junien kulku oli\nlakkautettu, koska rata piti pitää vapaana haavoitettujen kuljettamista\nvarten. Tänään ei mennyt mitään matkustajajunaa. Ainoastaan kaksi junaa\nmenisi Königgrätzin läheistöön, yksi reserviväen kanssa ja toinen\nvieden lääkärejä, sairaanhoitajia ja sidetavaroita.\n\n— Enkö minä saisi seurata jotakuta niistä?\n\n— Se on mahdotonta! — Olin epätoivossa. Silloin näin äkkiä parooni S:n,\nisänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajan, saman, jonka\ntunsin jo vuoden 1859 sodan ajoilta. Riensin hänen luoksensa.\n\n— Parooni S., auttakaa minua Jumalan tähden! Te tunnette varmaankin\nminut?\n\n— Minulla on kunnia. Paroonitar Tilling ... kuinka voin teitä palvella?\n\n— Te lähetätte yhden junan Böhmiin — sallikaa minun seurata mukana.\nKuoleva puolisoni kaipaa minua. — Jos teillä on sydäntä, niin älkää\nhyljätkö rukoustani!\n\nMonien epäilysten jälkeen myöntyi hän lopullisesti pyyntööni. Hän\nkutsui yhden niistä lääkäreistä, joiden piti seurata junaa, ja jätti\nminut hänen suojeluksensa alaiseksi.\n\nOli vielä kokonainen tunti ennenkuin junan piti lähteä, ja minä hain\npaikkaa istuakseni. Jok'ainoa nurkka oli täynnä haavoitettuja, ja\nminä pelkäsin, että niiden näkeminen vaikuttaisi pahoin hermoihini ja\nriistäisi minulta osan sitä voimaa, jota niin hyvin matkaani varten\ntarvitsin. Mutta ei löytynyt yhtään ainoata nurkkaa, jossa ei olisi\nollut surkeutta nähtävänä! Menin junasillalle, mutta siellä sain nähdä\nvielä pahempaa. Yksi juna oli juuri saapunut haavoitettuja täynnä.\nVähemmin haavoittuneet kömpivät itse eteenpäin, mutta useimpia piti\nauttaa ja kantaa. Kaikki paarit olivat täynnä, ja kurjimmat niistä\nhaavoitetuista, joita ei heti voitu pois kuljettaa, täytyi panna\njunasillalle odottamaan, kunnes ne voitiin kantaa pois. Olin juuri\nistuutunut yhdelle kirstulle, kun jalkojeni juureen laskettiin eräs\nhaavoitettu raukka, jonka kurkussa alituisesti kurisi ja korisi.\nKumarruin alas lausuakseni jonkun osaa ottavan sanan hänelle, mutta\nperäysin säikähtyneenä takaisin ja kätkin kasvoni käsiini; — näkö,\njonka olin nähnyt, oli kovin kauhistava. Ne eivät olleet enää mitkään\ninhimilliset kasvot — alaleuka oli pois ammuttu ja toinen silmä pois\nrevitty; — sitä paitsi kohtasi veren ja lian tukehduttava haju. Olisin\ntahtonut nousta heti ylös ja paeta tästä kauheasta paikasta, mutta\ntunsin itseni kuolemansairaaksi, ja pääni retkahti taaksepäin seinää\nvastaan. — Voi minua arkaa, heikkoa olentoa! — sanoin itsekseni —\nmitä mitä teen tässä kurjuudessa, kun en voi kuitenkaan mitenkään\nauttaa — ja koska jo tunnen sellaista inhoa kaikkea tätä nähdessäni? —\nAinoastaan Fredrikiä ajatellessani sain vähä rohkeutta. Hänen tähtensä\nvoisin kestää kaikki, vaikka olisikin hän sellaisessa tilassa kuin tuo\nonneton jalkojeni juurella.\n\nKauhistuttava ajatus välähti aivoihini: mitä jos tuo olisi Fredrik?\nKokosin kaiken rohkeuteni ja tarkastin vielä kerran tuota hirveästi\nhaavoitettua: Ei, se ei ollut hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkä tunti loppui vihdoinkin. Haavoitettu raukka oli viety pois:\n»Pankaa hänet tuonne etäämmä penkille», kuulin lääkärin sanovan, »häntä\nei tarvitse viedä sairaalaan, hän on jo melkein kuollut». Sotamiesparka\nkuuli varmaankin nuo sanat, sillä epätoivoisesti ojensi hän molemmat\nkätensä taivasta kohti.\n\nNyt istuin junassa kahden lääkärin ja neljän laupeuden-sisaren kanssa.\nSiellä oli tukehduttavan kuuma, ja ilma karboolilla ja savustuksilla\ntäytetty. Tunsin itseni hyvin pahoinvoivaksi, nojausin nurkkaani ja\nsuljin silmäni.\n\nJuna läksi liikkeelle. Yksi lääkäreistä kääntyi ystävällisesti\npuoleeni: — Luulen, että olette itse sairas, tehän näytätte niin\nkalpealta ja voimattomalta.\n\nKatsoin ylös. Puhuja oli viehättävä-kasvuinen nuori mies.\n\n— Ei, — vastasin minä, — en minä ole kipeä, ainoastaan hiukan väsynyt.\n\n— Parooni S. sanoi minulle, että matkustatte miehenne luo, joka on\ntullut haavoitetuksi Königgrätzissä. Tiedättekö, missä ympärillä\nolevista kylistä häntä hoidetaan?\n\n— Ei, sitä en tiedä. Mutta Königgrätzissä odottaa minua ystäväni ja\nkotilääkärini, tohtori Bresser.\n\n— Vai niin, hänet kyllä tunnen. Hän oli niinkuin minäkin kolme päivää\nsitte apulaisena taistelutantereelta etsittäessä.\n\n— Taistelutantereelta etsittäessä, — kerroin minä säikähtyen, —\nkertokaa...\n\n— Niin, herra tohtori, kertokaa, — pyysi yksi laupeudensisarista. —\nMehän voimme toimessamme tulla tilaisuuteen saada auttaa sellaisessa\netsimisessä.\n\nJa nuori lääkäri kertoi. Minä kirjoitin sitte hänen sanansa, jotka\npainuivat syvälle mieleeni, punaisiin vihkoihini.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kulkulasaretti on asetettu suojelevien mäkien taakse. Toisella puolen\nraivoaa sota. Maa vapisee ja hehkuva ilma vapisee — suuria savupilviä\nkohoaa, laukaukset paukkuvat. — Nyt täytyy lähettää kulkuvahtia\netsimään haavoitettuja ja viemään niitä suojapaikkaan. Löytyykö mitään\nvaikeampaa tehtävää kuin murhaavan luotisateen keskellä, alttiina\nsodan kaikille vaaroille, kerätä haavoitettuja ja viedä ne turvaan? Ja\nkumminkin luetaan tämä toimi sota-aikana vähäpätöisimpien joukkoon.\n\nTerveyskorpraali komentaa pienen laumansa vesiperäiselle maalle,\njonne päin vihollinen juuri ampuu luotejansa. Siellä löytävät he heti\nmuutamia helpommin haavoitettuja, jotka omin voiminsa voivat kömpiä\nkulkulasarettiin, ja jatkavat siis matkaansa eteenpäin.\n\nErään mäen rinteellä on verinen läjä. Siinä on tusina sotamiehiä.\nTerveysupseeri pysähtyy ja sitoo muutamia.\n\nMutta eteenpäin menee kulkuvahti, yhä lähemmä taistelupaikkaa. Yhä\nsuurempia joukkoja haavoitettuja kohdataan; ne koettavat pyrkiä itse\neteenpäin tahi auttaa toisia. Ne ovat sellaisia, jotka vielä voivat\nkäydä. Jaetaan heille vähä raitista vettä, vähä siteitä, ja mennään\neteenpäin, ruumiskasojen ohitse, joissa monen kasvojen ilme osoittaa\nkauheinta kuoleman tuskaa.\n\nTulemme sotatielle. Täällä lepää rivittäin kuolleita ja haavoitettuja.\nViimemainitut tervehtivät pelastavaa kulkuvahtia ilonhuudoilla ja\nkerjäävät apua. Edes pisara vettä! Oi, mikä työ harvalukuiselle\nterveysjoukolle! Jokaisella pitäisi olla sata kättä voidaksensa auttaa\nkaikkia niitä, jotka epätoivoisina odottavat vuoroansa. Silloin kaikuu\nterveyshoitokunnan pitkä merkkisoitto, ja miehet keskeyttävät työnsä.\n\n— Älkää jättäkö meitä! Älkää jättäkö meitä! — huutavat onnettomat,\nmutta merkkisoitto kajahtaa uudelleen. Eräs ajutantti tulee kiitäen: —\nNopeasti, seuratkaa minua!\n\nLuultavasti joku haavoitettu kenraali. Silloin täytyy totella ja jättää\nkaikki muut. — Rohkeutta, toverit, me tulemme jälleen! — Ne, jotka\nsanovat tämän, ja ne, jotka sen kuulevat, tietävät, ettei se ole totta.\n\nJa jälleen riennetään eteenpäin nopeassa marssissa ajutantin jäljestä,\njoka ratsastaa edellä osoittaen tietä. Valituksia ja avunhuutoja\nkaikuu oikealla ja vasemmalla, mutta joukko ei saa seisahtua, ei edes\nsilloinkaan, jos joku terveyshoitokunnan miehistöstä tulee ammutuksi ja\nkaatuu maahan; yhä vaan eteenpäin. Kauheimmissa tuskissa vääntelevien\nohitse, ohi sellaisten onnettomien, jotka jäävät eteenpäin rientävien\nhevosten kavioiden runneltaviksi tahi musertuvat kanuunavaunujen\npyörien alle, ja jotka, nähdessään pelastuskunnan, koettavat vielä\nkerran nousta ylös, vaikkakin ovat rikkirunneltuja, mutta ohitse,\nohitse!\n\n— Te voitte pahoin, rouvaseni, — keskeytti kertoja puhettaan. — Panen\nkenties hermonne liian kovaan koetukseen.\n\nMutta minä vakuutin, että tilapäinen heikkouteni oli ainoastaan\nseuraus kuumuudesta ja onnettomasta yöstä ja pyysin tohtorin jatkamaan\nkertomustansa. Kun jano hirmuisuuksien kuulemiseen kerran on herännyt,\nei voi saada mitään rauhaa, ennenkuin se on tullut sammutetuksi\nkauheimmalla mitä kuulla voi. Ja todellakin on olemassa jotain vielä\nhirmuisempaa kuin taistelutantere sodan aikana, ja se on taistelutanner\nsodan _jälkeen_.\n\nEi mitään kanuunan jyrinää, ei mitään räikyviä toitotuksia, ei mitään\nrummunpärinää enää, — ainoa mitä voi kuulla, on haavoitettujen\nvoihkamista ja kuolinkorahduksia. Siellä ja täällä maassa näkyy\npunertavia lätäköitä, verilätäköitä. Kaikki viljat ovat tallatut ja\nhävitetyt, ainoastaan siellä ja täällä näkyy vähäinen turmeltumaton\nmaapalukka. Varakkaat kylät ovat muuttuneet raunioiksi, metsän puut\npoltetut ja taitellut, kaikkialla vallitsee sekasorto ja hävitys.\n\n— Ja tanterella lepää tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja — ja —\nkuolevia, miekkojen, pääkoppien, painettien, kaatuneiden vaunujen,\nruutikärryjen, kanuunien ja taittuneitten kanuunatelojen keskellä.\n\n— Kanuunain lähinen maa on veren vallassa. Siellä lepäävät useimmat\nja kauheimmalla tavalla silvotut kuolleet ja puolikuolleet, sanalla\nsanoen aivan palasiksi revittyinä. — Täällä on myöskin kuolleita\ntahi puolikuolleita hevosia, sellaisia, jotka vielä koettavat nousta\nniille jaloille, jotka heillä on jäljellä, kaatuakseen taas uudelleen\nmaahan sydäntä särkevästi valittaen. — Yksi tie on aivan täynnä\nlikaan tallattuja ruumiita. — Nuo raukat olivat varmaankin paenneet\ntänne ollaksensa paremmassa turvassa, mutta yksi kanuunavaunu on\najanut heidän ylitsensä, hevosenkaviot ja kärryn pyörät ovat heidät\nrusentaneet. Moni heistä elää vielä — inhoittava, verinen läjä, — mutta\n»elää vielä».\n\n— Ja kuitenkin on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin tämä kaikki: ne\novat taistelutanteren hyenat, nuo ihmiskunnan hylkiöt: ruumiinrosvot.\nNe hiipivät ympäri siellä missä luulevat ruumiita löytyvän, kumartuvat\nkuolleiden ja vielä elävien ylitse ja ryöstävät heiltä säälimättä\nvaatteet. Saappaat kiskaistaan vertavuotavista jaloista, sormukset\nhaavoitetusta kädestä — ja, missä ei tämä voi kyllin nopeasti tapahtua,\nleikkaa ilkiö ilman muita mutkia koko sormen poikki. Ja jos uhri tahtoo\npuolustaa itseänsä, ottaa hyena siltä hengen tahi pistää hirviö, —\nestääkseen uhria häntä tuntemasta, — silmät puhki haavoitetulta.\n\nMinä huudahdin kauhistuksesta. Kertomusta kuullessani näin nuo kauheat\nkuvat elävinä edessäni, ja silmät, nuo puhkaistut silmät oli Fredrikini\nsiniset, lempeät, rakastetut silmät...\n\n— Suokaa anteeksi, rouvaseni, mutta tehän itse tahdoitte, että\njatkaisin kertomustani.\n\n— Niin, niin — tahdon kuulla kaikki. Nyt te olette kertonut yön ajan,\nmutta miltä näyttää taistelutanner seuraavana aamuna?\n\n— Vieläkin kauheammalta. Lempeän päivänvalon ja kauhean ihmistyön\nvälillä oleva vastakohta vaikuttaa valoisena aikana kaksinkerroin\ntuskastuttavasti. Yön aikana näytti kaikki tulisoihtujen valossa\naavemaiselta, haaveelliselta, — päivällä näyttää kaikki aivan\nlohduttomalta, auttamattomalta. Vasta nyt voipi saada oikean käsityksen\nkuolleiden mahdottomasta paljoudesta. Teillä, ojissa, kentillä,\nkaatuneiden muurien takana — kaikkialla, kaikkialla kuolleita.\nRyöstettyjä, usein aivan alastomia. Samoin haavoitetutkin. Nämä,\njotka terveyshoitokunnan väsymättömästä työstä huolimatta lepäävät\nsuurissa joukoissa ympäri kenttää, näyttävät väsyneiltä ja kurjilta ja\nkatselevat ympärilleen veltoilla, kelmeästi kiiluvilla silmillään. Tahi\nvääntelevät he äärettömissä tuskissa ja rukoilevat jokaista, joka tulee\nheidän läheisyyteensä, antamaan heille kuoliniskun. Joukko raatolintuja\noleksii ympärillä kasvavissa puissa ilmoittaen kovalla kirkumisella\niloansa tulevaisen juhla-aterian suhteen. Nälkäisiä koiria tulee\nautioista kylistä nuolemaan verisiä haavoja. Vieläkin on liikkeellä\nmuutama hyena, joka hätiköiden jatkaa hävytöntä työtänsä. Ja nyt tulee\nsuuret hautajaiset — —\n\n— Kuka ne panee toimeen? Terveyshoitokuntako?\n\n— Oi ei, se ei ehtisi sellaista jättiläistyötä toimittaa. Sillä on\nkylliksi tehtävää haavoitetuissa. Ei, joukko joutilaita, joita on\nerityisesti sitä varten hankittu tahi jotka vapaaehtoisesti ovat\ntulleet auttamaan: maankulkijoita ja muuta irtonaista väkeä, joka\ntavallisesti oleksii sotaravintolan ja tavaravaunujen luona. Nämä\nsaavat nyt kaivaa haudat, hyvin suuret haudat, — s. t. s. leveät, sillä\nsyviksi niitä ei kaiveta. Siihen ei ole aikaa. Ja noihin hautoihin\nheitetään sitte kuolleet ruumiit sikin sokin, aivan niinkuin sattuu.\nTehdäänpä niinkin, että ruumisläjän päälle heitetään multaa noin kahden\njalan paksuudelta. Parin päivän kuluttua tulee sade, joka juoksettaa\nmullan pois mädänneiden ruumiiden päältä — mutta mitä se tekee?\nReippaat ja iloiset haudankaivajat eivät sitä ajattele. He tekevät\ntyönsä nopeasti ja laulavat työtä tehdessään kaikenlaisia iloisia ja\nepäiltäviä lauluja, ja joskus tanssivat he piirissä haudan ympäri. Jos\njossakin noista monista ruumiista sattuisi vielä olemaan elonkipinä\njälellä, siitä he eivät välitä. Ja sellainen on mahdollista, sillä\nhaavoitetut saavat useinkin jäykistyttävän suonenvedon ja näyttävät\nsilloin kuolleilta. Monet, jotka jonkin sattumuksen avulla ovat\npelastuneet, kertovat tuosta vaarasta, miten ihminen voi helposti tulla\nelävältä haudatuksi. Mutta ne, joiden päälle jo pari jalkaa multaa on\nheitetty, — ne saavat kyllä luvan vaijeta.\n\nSellaiselta näyttää siis taistelutanner seuraavana aamuna, — lopetti\ntohtori kertomuksensa. — Kerronko vielä mitä seuraavana iltana tapahtuu?\n\n— Sen sanon minä teille, — keskeytin häntä. — Voittajien pääkaupunkiin\nsaapuu sähkösanoma kunniakkaasta voitosta. Edellä puolen päivän\nlauletaan Tedeumia kaikissa kirkoissa, kenties juuri samalla hetkellä\nkun haudankaivajat taistelutantereella tanssivat haudan ympärillä;\nja iltasilla asettaa jonkun elävänä haudatun äiti tahi vaimo palavan\nkynttilän ikkunaansa, sillä kaupunki on kokonaan valaistu.\n\n— Niin, rouvaseni, sellainen ilveily tapahtuu tavallisesti kotona.\nMutta taistelutantereella ei murhenäytelmä ole vielä loppunut. Paitsi\nniitä, jotka ovat viedyt sairaaloihin ja heitetyt hautoihin, on\nvielä _sellaisiakin, joita ei vielä ole löydetty_. Pensaiden taakse,\nkorkeisiin ruispeltoihin tahi kaatuneiden puiden alle piiloutuneet,\njoita eivät terveyshoitokuntalaiset eivätkä haudankaivajat ole\nlöytäneet, niille alkaa nyt kauhein kuolintaistelu, mikä useinkin\nkestää monia vuorokausia. Siellä saavat he levätä polttavan kuumassa\npuolipäivän paisteessa ja jääkylmässä yö-ilmassa ohdakkeisella\nja kivisellä vuoteella, saavat hengittää ympärillään mätänevien\nruumiiden ja omien haavojensa ilettävää hajua ja saavat nähdä, miten\nahnaat korpit sammuttavat nälkäänsä raatelemalla vielä väriseviä\nihmisruumiin-osia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori oli lopettanut kamalan kertomuksensa, mutta sisällisten\nsilmieni edessä näin vielä kauan hänen kertomuksensa tuottamat\nkuvat. Se oli kauhea matka! Saadakseni vähän lohdutusta katsoin\nvaunun ikkunasta maisemaa, jonka läpi kiidimme. Mutta sielläkin näin\nkuvia sodan surkeudesta. Tosin ei täällä näkynyt vielä vihollisen\nhävityksen jälkiä, mutta tiet olivat täynnä pakenevia, jotka kaikkine\nomaisuuksineen jättivät kotinsa vihollista peljäten. Talouskaluilla,\nsänkyvaatteilla ja ruokavaroilla täytettyjä vaunuja, joihin tavarat oli\nnähtävästi suurella kiireellä koottu, ajoi sisämaahan päin. Kokonaiset\nperheet pienine lapsineen riensivät eteenpäin kauhu kasvoillansa.\nMinne nuo ihmisraukat joutuisivat? Sitä he tuskin itsekään tiesivät,\nainoastaan pois, pois, »preussiläisiä» pakoon.\n\nTällä tavoin paetaan raivoavaa tulta tahi paisuvaa jokea.\n\nUsein kiiti juna ohitsemme — haavoitettuja, vaan haavoitettuja.\nTuhkanharmaita kasvoja, sidotuita päitä ja käsivarsia. Pysäkeillä oli\nhyvä tilaisuus nähdä kaikkea tuota kurjuutta monissa eri muodoissa.\nAsemasillat olivat täynnä maassa makaavia tahi kokoonkyyristyneitä\nolentoja. Ne olivat haavoitettuja sotilaita, jotka odottivat\ntullaksensa viedyksi sairashuoneeseen. Tällä tavoin saavat he maata\nuseita tunteja, ja kuka tietää, kuinka monta kertaa heitä on jo\nkuljeteltu. Tunsin syvää sääliä noita ihmisraukkoja kohtaan! Olisin\ntahtonut laskeutua polvilleni jok'ainoan viereen ja kuiskata heille\nlohdutuksen sanoja. Mutta tohtori ei sallinut minun sitä tehdä.\nNiin pian kuin saavuimme asemalle, saattoi hän minut asemapäällikön\nvirkahuoneeseen sekä toi minulle viiniä ja muita virvoituksia. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla saavuin Königinhofiin; matkatoverini olivat lähteneet\njunasta jo edellisellä asemalla. Olin yksin pelkoineni, epätoivoineni.\nMihin joutuisinkaan, jos tohtori Bresser ei olisi voinut saapua? — Juna\npysähtyi. Vavisten nousin jaloilleni vaunussa ja otin alas tavarani.\nMinulla oli vaan mukanani matkalaukkuni ja vähäinen säiliö, jossa\nminulla oli muutamia sadan-guldenin seteliä.\n\nVaikka olikin myöhäinen, vallitsi täällä sama sekasorto kuin muillakin\nasemilla, ja yhä vaan sama nähtävä: haavoitettuja, haavoitettuja. Ei,\nei aivan sama näky: Königinhof oli aivan _täynnä_ noita onnettomia.\nKoko läheisyydessä ei ollut yhtään ainoata sopivaa huonetta ja\nsenvuoksi oli haavoitettuja tuotu suurissa joukoin asemalle, jossa ne,\nhuonosti sidottuina, makasivat hajallaan kaikkialla, maassa ja kivien\npäällä.\n\nOli pimeä ja kauhea yö. Paikkaa valaisivat vaan muutamat lyhdyt,\njoita oli siellä ja täällä pylväiden päässä. Väsyneenä ja levon\ntarpeessa vaivuin alas penkille ja laskin tavarani eteeni lattialle.\nYritykseni näytti minusta nyt yhä hullummalta. Kukaties oli Fredrik\nnyt kotimatkalla, tahi oli hän kuollut. Toinen ääni rupesi nyt\nyhä voimakkaammin kuulumaan: äidinrakkauden. Miksi olin jättänyt\npienen poikani? Kuinka hän mahtoikaan itkeä kuullessaan, että olin\nmatkustanut, ja miten vaikea hänen olikaan nukkua ilman äitinsä\nhyvänyönsuudelmaa. — Minne joutuisinkaan täällä, jollei tohtori Bresser\ntulisi — ja toivoni hänen tulonsa suhteen oli nyt supistunut hyvin\nvähiin. Onneksi oli minulla rahalaukkuni: _seteleillä_ pääsee kyllä\neteenpäin maailmassa. Tunnustelin sitä paikkaa, jossa laukun piti\nriippua — suuri Jumala, hihna oli katkaistu, laukku poissa — kadotettu!\nMikä onnettomuus? Ja kumminkaan en kovin tämän tähden huolehtinut. Mitä\nmerkitsikään rahojen kadottaminen tällaisina henkilöiden kadottamisen\naikana.\n\nTarkastin kaikkia ohi kulkevia. Tohtori Bresseriä ei näkynyt. Mitä\npitäisi minun tehdä? Kenen puoleen pitäisi minun kääntyä? Kysyin\neräältä ohikulkevalta:\n\n— Missä saan tavata asemapäällikköä?\n\n— Tuolla hän seisoo.\n\nAijoin juuri mennä häntä puhuttelemaan, kun eräs herra riensi hänen\nluoksensa. Tuo herra oli tohtori Bresser. Ihastuksissani vaivuin tuon\nvanhan ystävän kaulaan.\n\n— Te täällä? Paroonitar Tilling? Mitä ihmettä te täällä teette?\n\n— Olen tullut etsimään — hoitamaan... Onko Fredrik jossain\nsairashuoneessa täällä?\n\n— Minä en ole nähnyt häntä.\n\nMitä vaikutti tuo vastaus minuun? Olinko iloinen vai pettynyt?\nEn tiedä. Hän ei ollut täällä, oli siis joko kuollut tahi\nvahingoittumaton, — mutta eihän tohtori Bresser ole mitenkään voinut\nnähdä kaikkia haavoitettuja tällä seudulla. Minun täytyy itseni etsiä\nkaikista sairashuoneista.\n\n— Ja rouva Simon? — kysyin minä vielä.\n\n— Hän tuli jo monta tuntia sitte. Kunnon nainen! Päättäväinen ja\nkuitenkin varovainen. Nyt hän parhaallaan antaa muuttaa täällä olevia\nhaavoitettuja tyhjiin rautatievaunuihin. Hän on kuullut, että hätä on\nsuurin Horonevosissa, vähän matkan päässä täältä. Hän aikoo mennä sinne\nja minä olen päättänyt seurata häntä.\n\n— Minä myöskin, tohtori Bresser! Antakaa minun tulla mukaan!\n\n— Mitä te ajattelette, paroonitar? Te, joka olette niin arka ja\ntottumaton niin rasittavaan, niin kovin rasittavaan työhön?\n\n— Mitä minä sitte täällä teen? Jos olette ystäväni, niin auttakaa\nminua aikomuksessani. Tahdon olla avuksenne kaikessa, tahdon tehdä\nkaikenlaista työtä. — Esitelkää minut rouva Simonille vapaaehtoisena\nsairaanhoitajana ja — ottakaa minut mukaan! Armahtakaa minua, ottakaa\nminut mukaan!\n\n— Olkoon menneeksi; teen niinkuin tahdotte. Tuolla on urhokas rouva!\nSeuratkaa minua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tohtori Bresser vei minut rouva Simonin luo ja esitteli minut\nhänelle vapaaehtoisena sairaanhoitajana, nyökäytti hän vaan päätänsä ja\nkääntyi jälleen antamaan käskyjänsä. Hämärässä en voinut eroittaa hänen\nkasvonpiirteitään.\n\nViisi minuuttia myöhemmin olimme me matkalla Horonevosiin. Me ajoimme\nhäkkivaunuissa, joilla oli juuri kuljetettu haavoitettuja. Sotilas,\njoka istui ajajan vieressä, piti kädessään lyhtyä, josta leveni tielle\nhimmeä, väikkyvä valo. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt jotain pahaa\nunta, ja ainoa, joka minua vähä tyynnytti, oli tohtori Bresserin\nläsnäolo. Olin pannut käteni hänen käteensä, toisella kädellään tuki\nhän minua.\n\n— Nojatkaa minuun, lapsi raukka, — sanoi hän lempeästi.\n\nMitä sainkaan kärsiä tällä matkalla! Kun on koko elämänsä ajan tottunut\nlepäämään pehmeillä, peräänantavilla alustoilla, — kuinka vaikealta\ntuntuukaan silloin väsyttävän rautatiematkan jälkeen istua tärisevissä\nkärryissä, joissa ei ole mitään linjaaleja ja joiden puinen pohja\non vaan peitetty vähillä, verin kostutetuilla oljilla! Enkä minä\nkuitenkaan ollut haavoitettu. Mutta kuinka kauhealta mahtaakaan tuntua\nsellaisista, joiden täytyy rikkirunneltuine jäsenineen matkustaa tällä\ntavoin kivien ja kantojen yli.\n\nRasittava uneliaisuus rupesi vaivaamaan minua, ja silmäluomeni olivat\nlyijynraskaat. Mutta kuinka olisin voinut nukkua niin epämukavassa\nasennossa ja niin hermostuneessa tilassa. Kauheat kuvat, joista juuri\nolin kuullut kerrottavan, lensivät päässäni kuin kuumeiset unelmat,\nmutta en voinut kuitenkaan olla kuuntelematta matkatoverieni puhelua.\n\n— Kurjuus Horonevosissa kuuluu olevan kauhistuttava, — kuulin rouva\nSimonin sanovan. — Asukkaat, sekä rikkaat että köyhät, ovat jättäneet\nkaikki! Useimmat talot ovat haavoitettuja täynnä. Kuinka tervetullut\ntuleekaan meidän apumme olemaan, — mutta voi, se on aivan riittämätön!\n\n— Niin, — vastasi tohtori Bresser, — meitä pitäisi olla ainakin sata\nvoidaksemme auttaa jossain määrin. Sekä koneita että kääretavaroita\npuuttuu, — mutta jos meillä olisi niitäkin, niin on koko tienoo niin\ntäynnä haavoitettuja, että joku vaarallinen kulkutauti voipi helposti\nniiden seassa puhjeta raivoamaan. Ne pitäisi saada sieltä pois niin\npian kuin mahdollista, mutta useimmat niistä ovat niin heikkoja, ettei\nkukaan uskalla lähteä niitä pois kuljettamaan. Ja jos ne jätetään\nsinne, niin saavat ne tavallisesti haavakuumeen. Mitä näinä päivinä\nolen Königgrätzin taistelun jälkeen nähnyt, sitä on mahdoton kertoa.\nTeidän täytyy olla valmis näkemään pahinta, rouva Simon.\n\nKoetin nousta ylös saadakseni mukavamman asennon. Tuo puolinainen\nhorrostila, jonka ajalla ajatukset epäselvinä kiitivät aivoissani, oli\nkovin vastenmielinen. Mieluummin tahdoin koettaa ottaa osaa toisten\nkeskusteluihin ja siten päästä omista mielikuvituksistani.\n\nMutta tohtori ja rouva Simon olivat vaijenneet. He katselivat molemmat\nsinne päin, mistä täysi kuu juuri nousi, ja vähän ajan kuluttua\npainuivat silmäni taaskin kiinni. Tällä kertaa oli todellinen uni minut\nvallannut. Samassa silmänräpäyksessä, kun tunsin nukkuvani ja kun\nlevottomat ajatukset herkesivät minua vaivaamasta, tunsin sellaisen\nsulouden tunteen, että kuolemakin olisi ollut tervetullut.\n\nEn tiedä miten kauan olin tuossa mieluisassa tilassa, mutta äkkiä\nhyppäsin kiivaasti ylös. Minua ei herättänyt mikään jyrinä eikä kärryn\ntärähtäminen, ei, minut herätti inhoittava, myrkytetty ilma.\n\n— Mitä tämä on?\n\nMatkatoverini tekivät samalla aikaa saman kysymyksen. Vaunu kääntyi\neräässä kulmassa, ja tien vierestä löysimme vastauksen.\n\nKuu valaisi siellä valkoisen kirkkotarhan aidan, jota oli varmaankin\npidetty etuvarustuksena, ja tämän vierellä oli joukko toistensa päälle\nladottuja ruumiita. Noiden mätänevien ruumiiden haju oli herättänyt\nminut unestani. Kun ajoimme muurin ohitse, lensi suuri joukko rääkyviä\nkorppia ja variksia ruumiskasalta, lenteli hetken ilmassa ja laskeusi\njälleen alas jatkaakseen keskeytettyä juhla-ateriaansa.\n\n— Fredrik, voi, Fredrik! — huudahdin minä ehdottomasti.\n\n— Tyyntykää, paroonitar, miehenne ei voi mitenkään olla näiden\njoukossa, — lohdutti tohtori minua.\n\nSotamies, joka ajoi, kiiruhti hevosia nopeaan juoksemaan, että\nvoitaisiin, niin pian kuin mahdollista, päästä noiden myrkyllisten\nkaasujen ohitse. Vaunu ratisi ja horjui aivan kuin olisimme paenneet\nhurjaa vauhtia. Minä pitelin kovasti kiinni tohtorin käsivarresta,\nja kauhea epätoivo valtasi minut. Sisällinen voima pakoitti minut\nalituisesti katsomaan tuonne kammoittavaan muuriin päin, ja — liekö se\nollut kuun petollinen valaistus tahi petolintujen liikkeet, — mutta\nminusta näytti kuin kaikki nuo kuolleet olisivat nousseet ja ojentaneet\nkäsiänsä meitä kohti... Tahdoin huutaa, mutta tuska ahdisti kurkussani\näänen kuulumattomiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaaskin kääntyivät vaunut eräässä kulmassa.\n\n— Nyt olemme perillä, tämä on Horonevos, — kuulin tohtorin sanovan,\njonka jälkeen hän käski ajajan pysähdyttää.\n\n— Minne me joudumme tämän nuoren rouvan kanssa — sanoi rouva Simon. —\nHän tulee olemaan meille enempi vastukseksi kuin avuksi.\n\nKokosin kaikki voimani.\n\n— Ei, ei, — sanoin minä. — Minä voin nyt paremmin. Tahdon auttaa teitä\nniin hyvin kuin voin.\n\nOlimme nyt erään autioksi jätetyn linnan portin edustalla.\n\n— Katsokaamme ensin, mitä täällä voimme tehdä, — sanoi tohtori, — linna\nkuuluu olevan kellarista kattoon asti haavoitettuja täynnä.\n\nMe nousimme kärryistä. Tuskin pysyin jaloillani, mutta ponnistin kaikki\nvoimani, ettei kukaan sitä huomaisi.\n\n— Ja nyt eteenpäin! — komensi rouva Simon. — — Onko meillä kaikki\ntavaramme? Tuomiseni tulevat virkistämään noita ihmisraukkoja.\n\n— Minunkin matkakirstussani on lääkkeitä ja sidetavaroita, — sanoin\nminä.\n\nTohtori antoi meitä seuranneille sotilaille käskyjänsä. Kahden heistä\npiti jäädä hevosten luo, toisten piti seurata meitä.\n\nAstuimme linnan portista sisään. Puoleksi tukehtuneita valitushuutoja\nkuului joka haaralta. — Kaikkialla pimeää. —\n\n— Valoa! Sytyttäkää nopeasti kynttilä! — sanoi rouva Simon.\n\nOi, voi, kaikkea muuta oli meillä mukanamme, mutta ei kynttilöitä.\nOli siis mahdotonta saada valoa tuohon pimeyteen, joka ympäröi sekä\nmeitä että noita onnettomia. Tulitikkulaatikko, joka tohtorilla oli\ntaskussansa, oli ainoa keino, jonka avulla saimme vähän silmätä noita\nkauhistuttavia kuvia, joita tässä kurjuuden ja surkeuden paikassa oli.\nJalka luisti verin tahratulla lattialla. Mitä olisi tehtävä? Näiden\nsatojen onnettomien luo tulimme me, itsekin neuvotoinna ja valittaen:\nmitä olisi tehtävä?\n\nRouva Simon suoriutui ensimmäisenä pulasta. — Minä menen etsimään\npappilaa tahi hankin apua jostain muualta, — sanoi hän. — Tulkaa,\ntohtori, ja näyttäkää minulle tulitikulla tietä portille. Te, Martha\nrouva, voitte sen aikaa odottaa täällä.\n\nTäällä, — yksin pimeässä, näiden valittavien ja voihkavien ihmisten\nkeskellä? Tässä tukehduttavassa ilmassa. Väristys kävi läpi olentoni,\nmutta minä en pannut vastaan.\n\n— Ei, — sanoi tohtori Bresser ja laski minun käsivarteni omaansa, —\ntulkaa mukaan, te ette saa jäädä yksin tänne, tähän helvettiin, näiden\nkenties jo kuumeessa riehuvien ihmisten pariin.\n\nOlin syvästi kiitollinen tuolle uskolliselle ystävälle ja pidin kiinni\nhänen käsivarrestaan. Pelkään, että olisin tullut hulluksi tuskasta,\njos minun olisi ollut pakko jäädä näihin huoneisiin. Oi, mikä arka,\navuton raukka olinkaan! En ollut ollenkaan sovelias siihen toimeen,\njonka olin ottanut täyttääkseni.\n\nMe menimme ulos. Vaunut seisoivat vielä siinä, johon olimme ne\njättäneet, ja tohtori pyysi minua nousemaan niihin ja odottamaan\nsiellä, kunnes rouva Simon ja hän tulisivat tuoden apua.\n\nTaivuin mielelläni hänen tahtoonsa, sillä jalkani eivät tahtoneet\nvoida minua kantaa. Tohtori koetti saada minulle niin mukavaa kuin\nmahdollista oli, sekä jätti kaksi sotilasta suojakseni, ja sitte he\nmenivät.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua tulivat he takaisin — tyhjin käsin.\nKoko pappila oli hävitetty, niinkuin kaikki muutkin paikat, ja\nkaikki asukkaat olivat paenneet. Useimmat talot olivat raunioina,\nmistään ei voinut saada kynttilänpalaista. Meillä ei ollut siis\nmitään muuta keinoa kuin odottaa päivän valkenemista. Kuinka moni\nnoista onnettomista, joissa tulomme oli herättänyt toivoa ja uutta\nkärsivällisyyttä, kuolisikaan yön aikana?\n\nKuinka äärettömän pitkä yö! Nuo muutamat tunnit, jotka olivat jälellä\nauringon nousuun, olivat mielestämme loppumattomat, sillä niiden\nkulumista muistuttivat kärsivien valitushuudot kellon lyönnin asemasta.\n\nVihdoinkin koitti aamu ja työ voitiin alkaa. Rouva Simon ja tohtori\nBresser menivät vielä kerran etsimään, jos voisivat saada käsiinsä\npaenneita kylän asukkaita, ja se onnistui heille. Raunioista tuli\nsiellä ja täällä joku talonpoika ryömien esiin, epäilevän näköisenä.\nMutta kun tohtori puhutteli heitä heidän äidinkielellään ja rouva Simon\nsanoi heille muutamia ystävällisiä sanoja, taipuivat he vihdoin meitä\nauttamaan. Ensiksi täytyi heidän etsiä toisetkin piiloutuneet, että\nnekin voisivat työssä auttaa.\n\nJa tehtävä työ ei ollutkaan vähäinen. Täytyi haudata hajallaan makaavat\nruumiit, saada kaivot kuntoon, että saataisiin vettä elossa oleville,\netsiä teiltä sinne hukatut kenttäkattilat taloudenkapineiksi ja lopuksi\nkerätä kaikki liinavaatteet, jotka löytyivät kaatuneitten pääkopsissa,\nsiteiksi haavoitetuille. Samassa saapui myös eräs preussiläinen\nesikuntalääkäri miehistön ja apuvarojen kanssa, ja nyt voi siis\nvarsinainen pelastustyö alkaa.\n\nRouva Simon ja preussiläinen lääkäri menivät linnaan, jossa useimmat\nhaavoitetut lepäsivät. Tohtori Bresser aikoi tutkia kylän muut talot,\nja minä liityin häneen. Ettei Fredrik ollut linnassa, sen oli tohtori\njo ehtinyt saada selville.\n\nEmme olleet kulkeneet montakaan askelta, kun kuulimme kovia\nvalitushuutoja. Ne tulivat pienen kyläkirkon avonaisesta ovesta.\nAstuimme sisälle. Enempi kuin sata ihmistä makasi siellä kovalla\nkivilattialla, silvottuina ja pahoin haavoitettuina. Kuumeesta hehkuvin\nposkin valittivat he, pyydellen edes vähän vettä. Olin vähällä\nkaatua maahan jo kynnyksellä, mutta rohkaisin itseäni. Etsinhän minä\nFredrikiä. — Mutta häntä en täältä löytänyt.\n\nBresser ja hänen väkensä laittautuivat kuntoon auttaakseen noita\nonnettomia. Nojauduin erästä pylvästä vastaan ja katselin tuskan\nvaltaamana kauheata kurjuutta, mikä oli ympärilläni.\n\nJa tämä oli ikuisen rakkauden Jumalalle rakennettu huone! Nuo olivat\nkuuluisat ihmeitä tekevät pyhimykset, jotka siellä ja täällä seinämillä\nlempeinä ja autuaina panivat kätensä ristiin ja kohottivat päätänsä\nkullalle hohtavan kunniakehän alla!?\n\n— Oi, Jumalan äiti, pyhä Jumalan äiti, pisara vettä! — kuulin erään\nhaavoitetun rukoilevan. Näin oli hän kenties jo useita päiviä rukoillut\ntuota kuuroa kuvaa. — Oi, teitä onnettomia ihmisiä. Niin kauan kuin\nolette tottelemattomat sille rakkauden käskylle, jonka Jumala on\npainanut sydämiimme, niin kauan kuin olette julmat toisianne kohtaan,\nniin kauan ei teillä ole mitään taivaalliselta armahtavaisuudelta\nodotettavissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä kaikkea sainkaan nähdä ja kokea tuona samana päivänä! Jättää\ntuollaiset kertomatta, olisi tietysti parasta, sulkea silmänsä ja\nkääntää pois päänsä, kun sellaista näkee. Mutta minusta tuntuu kuin\nolisi velvollisuuteni kertoa kaikki, mitä noina kauheina päivinä sain\nkokea. Enkä kerro ainoastaan sitä, mitä _minä_ sain kokea, vaan myöskin\ntohtori Bresserin, rouva Simonin ja tohtori Naundorffin kertomuksille\nannan tässä sijaa.\n\nSamoin kuin Horonevosissa, oli helvetillä haaraosastoja useissa\nmuissakin ympärillä olevissa kylissä, Svetissä, Hradeckissa, Problussa.\nVieläpä Pardubitzissakin, jossa silloin, kun ensimmäiset preussiläiset\njoukot sen valloittivat »enempi kuin tuhat pahoin haavoitettua,\nruhjottua ja repeytynyttä sotilasta lepäsi kentällä osaksi kuolevina,\nosaksi jo kuolleina. Monella niistä ei ollut päällänsä muuta kuin\nverinen paita, niin ettei edes voinut tietää mitä kansallisuutta he\nolivat. Kaikki, joissa vielä oli kipinäkään henkeä jälellä, huusivat\nvettä ja leipää, vääntelivät itseään kauheissa tuskissa ja rukoilivat\nkuolemaa hyväntekijänään.»\n\n»Rossnitzissa», niin kirjoittaa tohtori Bresser, »vallitsi\nkauhistuttavin kurjuus, mitä inhimillinen kuvitusvoima voipi ajatella.\nLöysin siellä kuusisataa viisikymmentä haavoitettua, sullottuina\nkurjiin latoihin ja talleihin, joissa olivat maanneet useita päiviä\nruuatta ja juomatta ilkeän likaisina, ja kuolleiden ja puolikuolleiden\nseassa. Täällä jouduin sellaisen tuskan valtaan, että kokonaisen tunnin\najan vuodatin katkeria kyyneleitä, ja ponnistuksistani huolimatta\ntuskin voin tyyntyä. Vaikka olinkin lääkärinä tottunut näkemään\ninhimillisen kurjuuden kaikissa muodoissansa ja kuulemaan kärsivän\nihmisluonnon huokauksia ja tuskanhuutoja, täyttyivät silmäni kuitenkin\nyhäti kyyneleillä. Täällä Rossnitzissa se oli, jossa huomasin, että\nmeillä oli liian vähä voimia tätä kurjuutta auttamaan, täällä kadotin\nkokonaan rohkeuteni ja herkesin enää sitomasta...»\n\n»...Maslovedissa — kertoi rouva Simon, — lepäsi kahdeksan päivää\ntaistelun jälkeen seitsemän sataa haavoitettua. Enempi kuin heidän\nvalitushuutonsa, musersi sieluani heidän lohduton tilansa. Yhdessä\nainoassa ladossa oli kuusikymmentä onnetonta, jotka hoidon puutteessa\nnyt olivat melkein toivottomassa tilassa. Useimpain haavat olivat\npalohaavojen kaltaisia, heidän rikkiammutut jäsenensä olivat vaan\nverisiä lihamöhkäleitä, ja heidän kasvonsa olivat kuin hyytynyt\nverijoukkio, jossa musta aukko osotti suunpaikkaa. Mätänemisen kautta\nerkani näistä kurjista ruumiista kokonaisia kuihtuvia osia. Elävät\nmakasivat kuolleiden vieressä, joiden ruumiit jo alkoivat täydelleen\nmädäntyä...\n\nNuo kuusikymmentä ihmistä olivat kokonaisen viikon ajan maanneet\nsamassa paikassa. Heidän haavojansa ei oltu ollenkaan, tahi aivan\nväliaikaisesti sidottu. Siitä päivästä, jolloin taistelu oli, olivat he\nmaanneet täällä, liikkumaan kykenemättä, lian ja veren vallassa. Eläviä\nruumiita, joiden suonissa myrkytetty verivirta hitaammin ja hitaammin\nlopetti kiertokulkuaan. He eivät olleet vielä voineet kuolla, ja\nkumminkin ... kuinka he rohkenivat toivoa jälleen tulevansa eläviksi?\nMikä on enempi ihmeteltävää — lopetti rouva Simon kertomuksensa, —\nihmisluonnon ääretön elinvoima, joka kestää kaiken tämän ja kuitenkin\nvoipi hengittää, tahi riittävän avun puute?»\n\nIhmeteltävimmältä minusta näyttää se, että ihmiset saattavat toisensa\nsellaiseen tilaan ... etteivät ne, jotka ovat nähneet tuollaista\nkurjuutta, lankea polvilleen ja vanno pyhää valaa, että tästä lähtien\nkäyvät sotaa ainoastaan sotaa vastaan, etteivät ne heitä miekkaa\nluotansa kauas ja sen sijaan antaudu koko toiminnallaan sanoissa ja\nkirjoituksissa, ajatuksissa ja opissa, työssä ja toimessa palvelemaan\ntuota suurta päämäärää: _Aseet pois!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Simon — häntä kutsuttiin »sairaalan äidiksi» — oli todellinen\nsankarinainen. Pitkän aikaa oli hän näillä tienoilla, kestäen\nkaikenlaisia kärsimyksiä. Sadoittain ihmishenkiä on hänen kauttaan\npelastunut. Hän teki työtä, järjesti ja ohjasi yöt ja päivät. Milloin\nteki hän alhaisimpia askareita sairasvuoteiden äärellä, milloin\noli jonkin kuljetusjoukon päällikkönä, milloin matkusteli ympäri\nhankkimassa elintarpeita. Hän oli toinen Florence Nightingale, yhtä\ntoimelias, yhtä uhraavainen ja yhtä jumaloitu kuin hänkin.\n\nJa minä sitte? Ruumiin ja sielun puolesta murtuneena, tuskan ja inhon\nvallassa, en ollut kyennyt vähintäkään auttamaan. Kirkossa — jonne\nensin pysähdyimme — vaivuin voimatonna erään Marian alttarin juurelle,\nja tohtori Bresserillä oli aika suuri vaiva saada minut sieltä pois\nviedyksi. Minä kuljin hänen käsivarteensa nojaten vähän matkaa\neteenpäin ja me tulimme erääseen latoon, joka oli aivan samankaltainen\nkuin se, josta rouva Simon oli kertonut. Kirkossa oli ainakin hyvä\ntila, ja sairaat voivat levätä toisensa vieressä, mutta täällä\nlepäsivät ne toistensa päällä, aivan kuin jättiläis-suuret, punaiset\nkerät. Kirkossa oli niillä edes jommoinenkin, joskin vaillinainen\nhoito, mutta täällä olevat olivat kokonaan jääneet unohduksiin,\nne olivat vaan kiemurteleva, hiljaa valittava, puoleksi mädännyt\nihmisjäännös... Tukehduttava inhon tunne kuristi kurkkuani, ja katkerin\ntuska täytti sieluni. Tuntui kuin sydämeni olisi tahtonut pakahtua, ja\nminä kirkaisin ääneen. Tämä huutoni on viimeinen mitä muistan tästä\nkauheasta paikasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun jälleen toinnuin, huomasin olevani rautatienvaunussa. Vastapäätä\nminua istui tohtori Bresser, joka, nähtyään että avasin silmäni ja\nhämmästyneenä katselin ympärilleni, tarttui käteeni ja sanoi:\n\n— Niin, te ette uneksi, paroonitar, tämä on toisen luokan\nmatkustajavaunu, ja me olemme matkalla Wieniin.\n\nNiin olikin asian laita. Tohtori oli saanut tehtäväkseen seurata\nsairasten vientiä Wieniin, ja hän oli ottanut minut, poloisen, mukaansa\nviedäkseen minut kotiini. Minä olin ollut aivan kykenemätön, ja olin\nainoastaan ollut tiellä ja vaivaksi, että rouva Simon oli ollut hyvin\niloinen, kun Bresser oli lähtenyt viemään minua pois. Ja minun täytyi\nmyöntää, että se olikin paras.\n\nMutta Fredrik — minä en ollut löytänyt häntä, Jumalan kiitos, siis\nei kaikki toivoni ollut vielä loppunut. Jos joku noista kurjista,\nsilvotuista olennoista olisi ollut Fredrikini, olisin varmaankin tullut\nmielipuoleksi. Kenties oli kotona minua odottamassa joku kirje. Tämä\ntoivo, tämä _mahdollisuus_ vuodatti palsamia haavoitettuun sieluuni.\n\nNukuin melkein lakkaamatta koko matkan. Kun saavuimme Wieniin, seisoi\nisäni junasillalla minua vastaanottamassa. Tohtori Bresser, joka\najatteli kaikkea, oli sähköittänyt Grumitziin. Hänen itsensä täytyi\nheti jälleen palata takaisin Böhmiin.\n\nIsäni syleili minua ääneti, enkä minäkään saanut sanaakaan suustani.\nSitte kääntyi hän Bresseriin päin ja sanoi: — Kuinka voin teitä\nkyllin kiittää siitä, että olette pitänyt huolta tästä pienestä\nseikkailijasta? —\n\nMutta tohtori puristi vaan kiireessä käsiämme. — Minun täytyy lähteä,\n— sanoi hän, — minulla on paljo tehtävää, — onnellista matkaa! Nuori\nrouva tarvitsee sääliväisyyttä ja lepoa, teidän ylhäisyytenne, ja —\nlepoa, — hän on kärsinyt paljo. Ei torumisia, ei kysymyksiä — nopeasti\nsänkyyn, — oranssinkukkaisvettä ja — lepoa. Hyvästi! — ja hän oli\npoissa.\n\nKun ajoimme vaunuissa kotia kohti, en jaksanut kestää hiljaisuutta,\nvaan rohkenin kysyä, oliko jotain tietoa saapunut Fredrikistä.\n\n— Eilisiltana emme vielä olleet mitään kuulleet, ja tänä aamuna\nmatkustin heti kun olin sähkösanoman saanut. Oi millaiseen epätoivoon\nolet meidät saattanut, ajattelematon lapsi! — Mutta tohtorihan kielsi\nminua sinua torumasta.\n\n— Kuinka pikku Rudolf voipi? —\n\n— Se herra huutaa ja ulvoo päivät päästään, etsii sinua joka paikasta,\neikä ota uskoakseen, että sinä olet matkustanut pois antamatta hänelle\nerosuukkoista. —\n\n— Kuinka toiset voivat? Onko Konrad kirjoittanut?\n\n— Kaikki ovat terveenä, ja Konradkin on vahingoittumatta. Lilli on\nseitsemännessä taivaassa ihastuksesta. Saatpas nähdä, että saamme\nFredrikiltäkin hyviä tietoja. Mutta valitettavasti ei meillä ole mitään\nhyvää odotettavana valtiollisesti. Olet kai kuullut siitä suuresta\nonnettomuudesta?\n\n— Mistä? — En ole pitkiin aikoihin kuullut muusta puhuttavankaan kuin\nsuurista onnettomuuksista.\n\n— Tarkoitan Venedigiä — meidän kaunista Venedigiämme, joka on myyty\npolkuhinnasta tuolle Louis Napoleon vehkeilijälle! Ja sellaista on\nvoinut tapahtua sellaisen kuin Custozzan taistelun jälkeen! — Sinä et\nvastaa? No, minä jätän kai sinut rauhaan, kuten Bresser sanoi.\n\nKun ajoimme Grumitzin pihaan, juoksivat molemmat sisareni riemuiten\nminua vastaan.\n\n— Martha, Martha, — huusivat he jo etäältä, — hän on täällä!\n\nJa vielä kerran vaununovella: — Hän on täällä. Martha!\n\n— Kuka?\n\n— Fredrik, miehesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli todellakin totta. Edellisenä iltana oli Fredrik tuotu\nhaavoitettujen mukana Wieniin ja sieltä tänne. Hän oli saanut luodin\nsääreensä, ei voinut vielä käydä, mutta voi toivoa pian olevansa terve.\n\nIlo oli liian vaikea kantaa. Se vaikutti minuun samalla tavoin kuin\nviimeisten päivien hirmukuvatkin, se teki minut tiedottomaksi.\n\nMinut täytyi kantaa pois vaunuista ja laskea sänkyyn, missä lepäsin\nuseita tunteja tajutonna. Kun jälleen heräsin, luulin että kaikki oli\nollut unta ja etten lainkaan ollut käynyt poissa Grumitzista. Katsoin\nylös. Vuoteeni vieressä seisoi kamarineiti Netti.\n\n— Onko kylpyni kunnossa? — kysyin minä.\n\n— Tahdon nousta.\n\nTäti Maria tuli nopeasti eräästä huoneennurkasta luokseni.\n\n— Martha, rakas lapseni, Jumalalle olkoon kiitos, että olet jälleen\ntunnoissasi! Niin, nouse nyt vaan kylpemään, se tekee sinulle hyvää.\nKun on niin rautatien tomun peitossa, kuin sinä...\n\n— Mitä sinä tarkoitat? Rautatien tomun —?\n\n— Niin, niin, joudu nyt vaan. Netti järjestää kaikki. Fredrik palaa\nkaipauksesta saada sinua nähdä.\n\nFredrik, minun Fredrikini!\n\nMiten usein olinkaan näinä viime päivinä tuskalla huutanut tuota nimeä,\nmutta nyt oli se riemun huuto — nyt olin käsittänyt kaikki: se ei ollut\nmikään unelma, olin ollut poissa ja tullut kotia ja saan nyt jälleen\nnähdä rakkaan puolisoni!\n\nNeljännestunnin kuluttua riensin hänen luoksensa, — yksin — sillä tätä\nyhtymistämme ei minusta kukaan saanut olla näkemässä.\n\n— Fredrik! Martha! — Kiiruhdin vuoteelle, jossa hän lepäsi ja nyyhkytin\nnyt hänen rinnoillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Oi, Fredrik, olenko saanut sinut vihdoinkin takaisin?\n\n— Ja sinä tahdoit etsiä ja hoitaa minua! Niin urhokasta ja niin\najattelematonta, Martha!\n\n— Niin, käsitän, että se oli ajattelematonta, mutta urhokasta? Ei! Jos\ntietäisit, miten raukkamainen olin nähdessäni tuota kauheata kurjuutta.\nOlen nähnyt kauheita asioita, Fredrik, asioita, joita en koskaan\nvoi unhoittaa. Kuinka voidaan sillä tavoin turmella meidän ihanata\nmaailmaamme?\n\n— Minäkin olen nähnyt jotain kauhistuttavaa Martha, jotain, jota en voi\nkoskaan unhoittaa. Ajatteleppas, eräässä ratsuväen taistelussa Sadovan\nluona tulee eräs nuori mies hyökäten luokseni kohotettu miekka kädessä.\nVoitko arvata kuka se oli? Gottfried von Tessow!\n\n— Täti Cornelian poika?\n\n— Niin. Mutta hän tunsi minut viime hetkessä ja laski alas miekan,\njonka hän jo oli kohottanut minua surmatakseen. —\n\n— Silloin hän oikeastaan menetteli vastoin velvollisuuttaan, vai miten?\n\n— Poika raukka! Tuskin oli hänen kätensä ehtinyt vaipua alas, ennenkuin\nmiekka suhisi ilmassa hänen päänsä päällä. — Se oli sivusmieheni, eräs\nnuori upseeri, joka tahtoi varjella everstiluutnanttiaan ja...\n\nFredrik peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n— Surmasiko hän Gottfriedin? — kysyin minä vavisten.\n\nFredrik nyökäytti päätään.\n\n— Äiti, äiti! — kuului viereisestä huoneesta, ja samassa lennähti ovi\nauki. Lilli tuli sisälle taluttaen pikku Rudolfia kädestä.\n\n— Suokaa anteeksi, että tulen teitä häiritsemään, mutta tämä nuori mies\nei voinut millään tavoin tyyntyä.\n\nPainoin poikani kiihkeästi rintaani vastaan. —\n\nVoi onnetonta täti Cornelia raukkaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Yhä enemmän näyttää lähestyvän se vaara, että rauha solmitaan, —\nvalitti veli Otto eräänä päivänä.\n\nIstuimme jälleen pöydän ympärillä salissa, Fredrik lepäsi\nlepotuolissaan, ja joku oli juuri lukenut sanomalehdestä uutisen siitä,\nettä Benedetti oli saapunut Böhmiin rauhanehdoista sopimaan.\n\nOtto ei nykyään peljännyt mitään niin paljo kuin sitä, että\nsota loppuisi, ennenkuin hän olisi ehtinyt ottaa siihen osaa.\nWiener-Neustadtin sota-akatemiasta oli saapunut se tieto, että jos\ntaistelu uudelleen alkaisi, kahden korkeimman luokan oppilaat heti\nsaisivat astua vakinaiseen sotapalvelukseen, ja tämäpä saattoi\nnuoren urhon aivan ihastuksiinsa. Ajatelkaapas, akatemiasta suoraan\ntaisteluun, mikä ilo!\n\nIsäni oli luonnollisesti kovin ihastuksissaan rakkaan poikansa\nsotaisesta innostuksesta.\n\n— Ole rauhallinen, rakas poikani, — sanoi hän, — sinulla on pitkä elämä\nedessäsi. Jos sota nyt loppuisikin, niin kyllä me pian aloitamme sen\njälleen.\n\nMinä jatkoin hiljaa lukuani, koska olin tottunut siihen, että\ntuollaisiin asioihin sekautumiseni oli aivan turhaa. Luin taaskin\ntapani mukaan sanomalehteä, joka oli täytetty sotatantereen\ntapahtumilla.\n\n— Täällä on sisältörikas kertomus, jonka on kirjoittanut eräs lääkäri,\njoka on seurannut sotajoukkojamme heidän palausmatkallaan. Luenko sen\nääneen? — kysyin minä.\n\n— En tahtoisi kuulla mitään paluumatkasta, — keskeytti Otto.\n\n— Järjestetty palausmatka ei ole vielä mikään pako, — huomautti isäni.\n— Muistan, miten me kerran vuonna neljäkymmentä yhdeksän — Radetzkyn\naikaan...\n\nEstääkseni tuon hyvin tunnetun kertoelman uudelleen esittämistä, aloin\nminä myöntymystä odottamatta lukea seuraavaa:\n\n»... Kello neljä alkoivat joukkomme peräytyä. Meillä lääkäreillä\noli yhäkin täysi työ haavoitettujen sitomisessa, sillä niitä oli\nnoin sadan paikoille, jotka olivat kauan odottaneet vuoroansa.\nÄkkiä hyökkäsi muuan ratsurykmentti suoraan meitä vastaan ja riensi\nkumpujen ja kenttien yli Königgrätziä kohti. Monet ratsuväen sotilaat\nkaatuivat satulasta ja tulivat kuoliaiksi poljetuiksi ja sullotuiksi\neteenpäin rientävien hevosten jalkoihin. Meille huudettiin: Pelastakaa\nitsenne! Ja noiden huutojen seasta kuulimme vielä kanuunanjyrinää,\nja kranaatisirpaleita lenteli ympärillämme. Joukot kiiruhtivat meitä\neteenpäin, ilman että tiesimme minne menimme. Olin suorittanut laskuni\ntälle maailmalle... Äkkiä näimme vettä edessämme; oikealla oli\nrautatien sulku, vasemmalla solatie, joka oli aivan täynnä vaunuja,\njoissa oli tavaroita ja haavoitettuja, ja takanamme oli ääretön joukko\nratsumiehiä. Meidän täytyi mennä veteen. Nyt annettiin käsky, että\nhevoset piti pelastaa, päästää irti valjaista, ja jättää vaunut siihen.\nNekin vaunut, joissa oli haavoitettuja? Niin — nekin. Me jalkamiehet\nolimme aivan epätoivossa. Me kahlasimme polven yläpuolelle ulottuvassa\nvedessä ja pelkäsimme joka hetki, että uppoaisimme syvyyteen. Vihdoin\nsaavuimme eräälle rautatieasemalle, joka oli aivan rovituksilla\nsuljettu. Moni tunkeutui rovituksien läpi, toiset juoksivat ohitse —\nminä juoksin yhä eteenpäin ja takanani oli tuhat jalkaväen soturia.\nNyt tulimme eräälle joelle, jonka ylitse meidän täytyi kahlata, sitte\nkiipesimme paalutuksien yli, kahlasimme jälleen erään joen yli,\nkapusimme ylös korkeita rinteitä, kompastuimme kaatuneihin puihin ja\ntulimme vihdoin kello yksi yöllä pieneen metsään, jonne vaivuimme\nlevähtämään väsymyksestä ja polttavasta kuumeesta nääntyneinä. Kello\nkolme marssi osa meistä eteenpäin; — toiset eivät kyenneet liikkumaan.\nNe, jotka läksivät liikkeelle, olivat läpimärissä vaatteissa ja\nvärisivät sen vuoksi vilusta. Kaikki kylät olivat autioina, — ei\nihmisiä, ei elintarpeita, ei edes juomavettäkään, — ilmakin oli\nsaastutettu. Tallatut viljavainiot olivat täynnä kuolleita, mustuneita\nruumiita, joiden silmät olivat valuneet pois silmäkuopista...\n\n— Riittää, riittää! — huusivat tytöt.\n\n— Sensuurin ei pitäisi päästää tuollaisia kertomuksia julkisuuteen, —\nmuistutti isäni. — Tuollaiset jutut voisivat ehkäistä monenkin halun\nruveta sotamieheksi.\n\n— Ja varsinkin halun sodankäyntiin, ja se olisi todellakin vahinko, —\nsanoin minä pisteliäästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulevaisuutemme suhteen olimme Fredrik ja minä päättäneet seuraavalla\ntavalla:\n\nSodan loputtua ottaisi Fredrik eron virastaan, jonka jälkeen me\nasettuisimme johonkin pieneen halpaan seutuun, jossa Fredrikin\neverstin-eläke ja se summa, jonka minä isältäni vuotuisesti sain,\nriittäisivät toimeentullaksemme. Me iloitsimme ajatellessamme tuota\nyksinäistä, vapaata elämää, jonka päätehtävänä oli pikku Rudolfin\nkasvattaminen kunnon mieheksi. Fredrik aikoi sitäpaitsi opiskella,\nja varsinkin aikoi hän antautua kansaoikeusopin tutkimiseen. Bucklen\nja muiden tutkijoiden teoksia lukiessaan oli hän tullut siihen\nvakuutukseen, että maailma astuu uutta käsitystapaa kohti, ja\ntuohon käsitystapaan kiintyminen näytti hänestä tarjoavan kylliksi\nelämäntehtävää...\n\nIsäni, jolle emme vielä olleet kertoneet mitään aikeistamme, oli\najatellut tulevaisuudestamme toisin.\n\n— Sinä olet sangen nuori eversti, Tilling, ja kymmenen vuoden perästä\nolet varmaankin kenraali. Ennen sitä syttyy varmaankin uusi sota, ja\nsinä voit päästä kokonaisen armeijakunnan päälliköksi, kukapa tietää\n— ehkä sotamarsalkaksikin. Kunhan kerran olemme saaneet uudenaikaiset\nkiväärit, annamme preussiläis-herroille aika lailla selkään.\n\n— Kukapa tietää, — keskeytin minä, — kenties vihollisuus meidän ja\nheidän välillään ennen sitä lakkaa, ja me teemme jälleen liiton\nPreussin kanssa.\n\nIsäni kohautti olkapäitään.\n\n— Jos te naiset pysyisitte valtioasioista erillänne — sanoi hän\nhalveksivasti. — Etkö käsitä, että meidän _täytyy_ kurittaa niitä\nylpeitä roikaleita ja auttaa valloitettuja — sanon, _ryöstettyjä_\nalueita syvästi loukattujen oikeuksiensa saavuttamiseen? Ystävyys, —\nliitto noiden konnien kanssa? Ei koskaan. Jolleivät tule nelinkontin\nryömien sitä pyytämään.\n\n— Jos he sen tekisivät, pantaisiin varmaan heti jalka heidän niskaansa,\n— sanoi Fredrik. — Liitto tehdään vaan sellaisten kanssa, jotka\nvaikuttavat kunnioitusta mieliin, tahi jotka voivat auttaa yhteistä\nvihollista vastaan taistellessa. Valtiotaidossa on itsekkäisyys etevin\nperusjohde.\n\n— No niin, — sanoi isäni, — kun isänmaan etu on kysymyksessä, on\nsellainen itsekkäisyys oikeutettu ja sallittua on kaikki, joka isänmaan\nparasta tarkoittaa.\n\n— Se olisi onnellista, — muistutti Fredrik, — jos sama jalo ajatustapa,\njoka yksityisten seurusteluista on poistanut muinaisen, raa'an\nitsekkäisyyden, pääsisi vallalle myöskin valtioiden yhteiselämässä.\nJos tultaisiin huomaamaan se seikka, että omia etuja paljo enempi\nedistetään siten, että yhdistetään ne toisten etuihin, kuin että ne\nniistä eroitetaan.\n\n— Mitä sinä sanoit? — sanoi isäni ja pani kätensä korvan taa.\n\nFredrik ei huolinut uudistaa pitkää lausettansa, ja niin loppui\nkeskustelu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Tulen huomenna kello yksi Grumitziin. Konrad.»\n\nSelvää on, minkä ilon tämä sähkösanoma tuotti Lillille. Sellaisella\nriemulla otetaan varmaankin vastaan ainoastaan se, joka palajaa sodasta.\n\nKaikkialla ympäristössä asui preussiläisiä, ja nyt oli tullut\nGrumitzin vuoro. Vaikka aselepo oli jo vahvistettu ja rauha melkein\ntehty, pelkäsivät ja epäilivät asukkaat kuitenkin suuresti tätä\nmajoitusta. Talonpoikien päästä ei mitenkään voinut saada pois sitä\najatusta, että nuo huippulakkiset tiikerit repisivät kyllä heidät\npalasiksi, kun vaan saisivat käsiinsä. Ja oli useita, jotka eivät\nainoastaan peljänneet vaan vihasivatkin heitä, ja luulivat tekevänsä\nisänmaallensa palveluksen, jos yhdellä tahi toisella tavoin voisivat\njotain preussiläistä vahingoittaa. Ja sattuipa usein, että he jostain\npiilopaikasta ampuivat luodin noiden vihattujen preussiläisten\nsekaan, ja kun syyllinen sitte saatiin kiinni, tuli hän ilman armoa\nammutuksi. Näistä esimerkeistä oli kuitenkin se seurauksena, että\ntalonpojat koettivat salata vihaansa ja julkisesti nurisematta ottivat\nmajoitusväen luoksensa. Ja kohta he huomasivat ihmeeksensä, että\n»viholliset» olivat aivan hyvänsuopia, ystävällisiä ihmisiä, jotka\nmaksoivat kunnollisesti kaikki mitä saivat.\n\nIstuin eräänä aamuna — elokuun alkupäivinä — ja katselin ulos kirjaston\navonaisesta akkunasta, josta oli laaja ja komea näköala. Minusta\nnäytti, kuin olisi etäältä haamoittanut joukko ratsastajia, joka\nliikkui linnaa kohden.\n\n— Preussiläinen majoitusväestö, — ajattelin minä ja menin hakemaan\nkiikaria. Oikein. Noin kymmenen ratsastajaa huojuvat mustanvalkeat\nviirikkeet keihäiden kärjissä. Ratsastajien joukossa näin yhden\nmetsästyspuvussa olevan jalkamiehen. Miksi kulki hän noin hevosten\nvälissä? Olikohan hän kenties joku vanki? — Kiikari ei ollut kyllin\nvoimakas, en voinut oikein selvästi eroittaa, eikö luultu vanki ollut\njoku meidän metsänvartijoistamme.\n\nRiensin ilmoittamaan isälle ja täti Marialle vieraitten tuloa.\n\n— Preussiläiset tulevat, preussiläiset tulevat! — huusin minä\nhengästyneenä. Onhan ihminen tavallisesti aina iloinen, kun voi\nensimäisenä kertoa tärkeän uutisen.\n\n— Vieköön heidät paholainen! — kuului isäni sangen vähän vierasvarainen\nääni.\n\n— Annan heti rouva Walterille käskyn heidän vastaanotostaan, — sanoi\ntäti Maria.\n\n— Missä Otto on? — kysyin minä. — Häntä täytyy varoittaa, ettei hän\nanna preussiläis-vihansa hyvin paljo näkyviin tulla.\n\n— Otto ei ole kotona. Hän meni tänä aamuna ulos ampumaan peltopyitä.\n\nTalossa syntyi nyt kuitenkin puuhaa. Kuului nopeita askelia ja\nlevottomia ääniä.\n\n— Ne tulevat jo, sen vintiöt, — sanoi isäni huoaten. Ovi lensi auki, ja\nFrans, palvelija, riensi sisälle.\n\n— Preussiläiset, preussiläiset! huusi hän niin hätäisellä äänellä kuin\nolisi tuli ollut irti.\n\n— Eivät suinkaan ne meitä syö, — sanoi isäni kärtyisesti.\n\n— Mutta heillä on mukanansa yksi — jatkoi palvelija vapisevalla äänellä\n— yksi Grumitzista, en tiedä kuka, joka on ampunut heitä, ja kukapa ei\nmielellään ampuisi noita lurjuksia? — mutta hän on hukassa. —\n\nNyt kuului hevosten kavioiden kopinaa ja vilkkaita ääniä. Me menimme\nporstuaan ja katselimme pihaan päin olevasta ikkunasta. Ulaanit\nratsastivat juuri pihaan ja heidän keskellään näin minä Oton — kalpeana\nja uhkamielisenä.\n\nIsäni huudahti kiihkeästi ja riensi pihalle. Tämähän oli kauheata. Jos\nOtto todellakin oli ampunut preussiläisiä — ja se olisi ollut hyvin\nhänen kaltaistaan, — niin — niin, minä en uskaltanut ajatellakaan\nseurauksia.\n\nMinulla ei ollut rohkeutta seurata isää, vaan riensin Fredrikin luo.\nMutta ennenkuin olin sinne ehtinyt, näin isäni palaavan Oton kanssa, ja\nhuomasin heidän kasvojensa ilmeestä, että vaara oli ohitse.\n\nKuulustelussa oli tullut ilmi seuraavaa: Pyssy oli lauennut\nsattumuksesta. Kun ulaanit lähestyivät, tahtoi Otto nähdä ne lähempää;\nhän juoksi kentän yli, mutta kompastui ja putosi ojaan, jolloin pyssy\nlaukesi. Alussa eivät preussiläiset olleet tahtoneet luottaa nuoren\nmetsästäjän selitykseen, vaan ottivat hänet vankina mukaansa linnaan.\nMutta kun he huomasivat, että nuori mies oli kenraali Althausin poika\nja itsekin sotaopistolainen, hyväksyivät he hänen anteeksi pyyntönsä.\nIsäni lausuttua: — Sotilaan poika ja itse tuleva sotilas voipi tosin\nrehellisessä taistelussa ampua vastustajansa, mutta ei aselevon aikana\neikä salaisesti, — oli preussiläinen aliupseeri päästänyt Oton.\n\n— Oletko sinä todellakin viaton? — kysyin minä häneltä. — Sinä, joka\nniin vihaat preussiläisiä, et hämmästyttäisi minua...\n\nHän pudisti päätään.\n\n— Toivon vielä eläessäni tulevani tilaisuuteen saada ampua muutamia\nheistä, mutta ei salaisesti, ei muulla tavoin kuin siten, että oma\nrintani on heidän kuulilleen altis.\n\n— Hyvin puhuttu, poikani, — huudahti isäni ihastuneena.\n\nMinuun vaikutti lausunto ikävästi. Kuulla tuollaisen nuoren\nhenkilön käyttävän noita vanhoja lauseparsia ja puhuvan siitä,\nmiten hän halveksii itsensä ja muiden henkeä, on aina ollut minusta\nvastenmielistä. Mutta olin sydämestäni iloinen siitä, että asia oli\nnäin hyvin päättynyt.\n\nYllä mainittu preussiläinen ratsujoukon osasto oli tullut edeltäpäin\nhankkimaan asuntoa kahdelle everstille ja kuudelle muulle upseerille\nPreussin sotajoukosta. Miehistön tuli majoittua kylään.\n\nPari tuntia sen jälkeen kuin ilmoitus oli tullut, saapuivat nuo\nvastentahtoiset ja kutsumattomat vieraat luoksemme. Rouva Walter\nja kokki olivat pitäneet huolta siitä että huoneita ja ruokaa oli\nkylliksi. Preussiläiset vieraamme eivät ainakaan tulisi kärsimään\npuutetta siinä suhteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoistava oli seura, joka päivälliskellon soidessa kokoontui\nGrumitzin saliin. Kaikki herrat, paitsi ministeri »Totisesti», joka\nsattui olemaan vieraanamme, olivat virkapuvussa ja naiset myöskin\njuhlapuvussa. Ensi kerran pitkään aikaan olimme mekin somistaneet\nhiukan itseämme, varsinkin Lori, koreileva Lori, joka oli juuri samana\npäivänä saapunut Wienistä useita komeita pukuja mukanaan. Lillillä oli\nvaaleansininen puku, Rosalla vaaleanpunainen, ainoastaan minä, jonka\nmielestä sota-aika oli surun-aika, olin mustaan puettu.\n\nMinun sisälle astumiseni keskeytti hetkiseksi sen vilkkaan hälinän,\njoka salissa oli, sillä preussiläisten vieraittemme tuli nyt tehdä\ntuttavuutta minun kanssani. Siinä oli joukko hienolta kajahtavia\nnimiä, jotka päättyivät »ow» ja »wits», monta joilla oli »von»\nmukanaan, vieläpä oli siellä prinssi — Henrik — en muista kuinka mones,\nReussiläinen.\n\nNämä olivat siis vihollisiamme! Täydellisiä gentlemanneja, tavoiltaan\ntottuneita ja hienokäytöksisiä. Mieliala pöydässä oli hyvin iloinen;\npreussiläiset olivat nähtävästi hyvin ihastuneita, kun saivat\nkestettyjen rasitusten jälkeen istua jälleen mukavasti hyvillä ruuilla\ntäytetyn pöydän ääressä. Ja tieto siitä, että he olivat sodassa\nvoittaneet, kohotti varmaankin vielä heidän iloista mielialaansa.\n\nMekin, voitetut, koetimme niin paljo kuin voimme, osoittaa\nkohteliaisuutta ja peittää kaikki nöyryytyksen ja mielipahan tunteet.\nIsälleni oli tämä suuri rasitus ja Otto kärsi nähtävästi tästä\npakollisesta kohteliaisuuden osottamisesta. Huolellisesti vältettiin,\nettei puhe joutuisi sota-asioihin, me kohtelimme vieraita aivan kuin\nolisivat he olleet matkailijoita, jotka sattumuksesta saapuivat\ntienoillemme, ja itse he välttivät huolellisesti kaikkea, mikä olisi\nvoinut muistuttaa meille, että he olivat täällä voittajinamme.\n\nPäivällisen jälkeen menimme jälleen saliin, missä sytytetyt kruunut\nlevittivät loistavan valomeren. Ovet seisoivat auki verannalle, ja\nulkona kuvastui kuutamo laajoihin puiston lammikoihin. Oliko se\ntosiaankin sama kuu, joka vähän aikaa takaperin oli näyttänyt minulle\nnuo kirkkotarhan aitaa vasten ladotut, petolintujen ympäröimät\nruumisläjät?\n\nHetken kuluttua tulivat prinssi Henrik ja Rosa verannalle. He eivät\nhuomanneet minua pimeässä verannan kulmassa. He näyttivät iloisilta\nja onnellisilta ja nuori prinssi piti sisareni kättä kädessään. He\npuhuivat kuiskaten, ja minä kuulin joskus muutaman sanan, joka ilmaisi,\nettä heidän välillään oli lämpimämpiä tunteita. Minusta oli vaikea näin\ntahtomattani syrjästä kuulla heidän keskusteluaan, ja minä tein sen\nvuoksi liikkeen huomauttaakseni heitä läsnäolostani.\n\n— Oi, oletko sinä täällä, Martha?\n\nRosa oli huomannut minut; — ensin hän hyvin peljästyi, kun hän näki,\nettä joku oli heidät huomannut, mutta tyyntyi, kun huomasi, että se\nvaan olin minä.\n\nPrinssi Henrik oli hyvin hämillään ja hämmästyneenä. Hän lähestyi minua\nsanoen:\n\n— Olen juuri tarjonnut käteni sisarellenne, rouva paroonitar. Puhukaa\nhyvä sana minun puolestani. Menettelyni näyttää teistä varmaankin\nhyvin äkkipikaiselta ja kiirehdityltä, mutta minä olen tottunut aina\nkulkemaan eteenpäin nopeasti ja rohkeasti — hidastelu ja epäily eivät\nole sallittuja minun toimessani — ja, samoin kuin olen menetellyt\nsodassa, olen myöskin tässä menetellyt sisartanne kohtaan. — Antakaa se\nminulle anteeksi ja älkää suuttuko minuun. — Te vaikenette, kreivitär,\n— sanoi hän, kääntyen Rosan puoleen, — te ette siis tahdo lahjoittaa\nkättänne minulle?\n\nRiensin Rosan avuksi.\n\n— Sisareni ei luonnollisesti voi noin nopeasti kohtaloansa ratkaista.\nJa kuka voi tietää, jos isämme myöntyy siihen, että hän menee naimisiin\n»vihollisen» kanssa — tahi kenties ei Rosa voikaan vastata noin\näkkipikaiseen ihastukseen.\n\nRosa oli seisonut silmät maahan luotuina ja posket punasina, mutta nyt\nhän katsahti äkkiä ylös:\n\n— Minä voin sen tehdä, — sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä prinssi\nHenrikille, joka raivoisan onnellisena sulki hänet syliinsä.\n\n— Voi, teitä, mielettömät lapset! — sanoin minä ja asetuin salin ovelle\nestääkseni ainakin tällä hetkellä kenenkään menemästä verannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä julaistiin kihlaus. Ihmeellistä oli, ettei isäni\nollut asiaa vastaan. Mahtoiko se nyt olla sen vuoksi, että isäni osasi\neroittaa henkilön ja asian, tahi että liitto Reussin suvun kanssa\nhyväili hänen itserakkauttaan, tahi että hän oli liikutettu nuorten\nrakkaudesta, joka oli syttynyt näin romantisissa oloissa. Pääasia oli,\nettä hän taipui sangen mielellään antamaan heille siunauksensa.\n\nTäti Maria ei ollut niin helppo taivuttaa. Hän sanoi.\n\n— Mahdotonta, prinssihän on lutherin uskolainen.\n\nMutta hänkin tyyntyi siinä toivossa, että Rosa kyllä voi puolisonsa\nkäännyttää.\n\nOtto pani enimmän vastaan ja sanoi lopuksi:\n\n— Jos sota preussiläisten kanssa jälleen alkaa, kuinka minä silloin\nvoin ajaa lankoni pois maasta? — Mutta hänelle selitettiin tuo\nihmeellinen oppi kansasta ja yksilöstä, ja hän käsitti sen suureksi\nhämmästyksekseni — sillä _minä_ en ole sitä koskaan käsittänyt.\n\nKuinka helposti unohtuukaan ohi mennyt suru ilon päivinä. Kaksi\njoukossamme olevaa vasta kihlattua paria teki mielialan siellä\nmiellyttäväksi ja iloiseksi. Vähitellen tunsin minäkin, että kuluneiden\nviikkojen hirmuiset muistot alkoivat hälvetä ja huomasin kalvaavalla\nomallatunnolla, että säälin tunteeni alkoivat laimeta.\n\nUlkomaailmasta tunkeusi kyllä aika ajoin surullisia kuulumisia\nkorviimme. Sanottiin, että kolera oli ruvennut raivoamaan\npreussiläisten sotilasten keskuudessa, kerrottiin, että meidänkin\nkylässämme oli ollut yksi kohtaus. Mutta me emme ottaneet sitä\nkorviimme. Se on vaan punatautia, lohdutimme me itseämme, sehän liikkuu\njoka kesä. Ja itsekkäällä välinpitämättömyydellä pudistimme luotamme\nvastenmieliset kertomukset.\n\nGrumitzissa oli jälleen hiljaista. Vieraittemme täytyi lähteä pois ja\nKonradkin sai käskyn palata rykmenttiinsä. Molempien sisarteni häät\nmäärättiin pidettäväksi lokakuussa, heidät piti vihittämän samana\npäivänä Grumitzissa. Prinssi Henrik aikoi ottaa eron sotapalveluksesta,\nvoidakseen sitte levätä laakereillaan. Viimeisen kunniarikkaan\nsotaretken jälkeen hän kyllä helposti voisi sen tehdä.\n\nRakastavien ero toisistaan oli samassa surullista ja iloista. He\nlupasivat joka päivä kirjoittaa toisilleen, ja tulevan onnen varmuus\npoisti eron katkeruuden.\n\nMutta oikeastaan ei tuleva onni ole koskaan varma — ja kaikista\nvähimmin on se sota-aikana. Silloin liikkuvat onnettomuudet ilmassa\nkuin heinäsirkkaparvet, ja toivo oman pienen piirin säästymisestä on\nsangen vähäinen.\n\nSota oli tosin ohitse ja rauha oli tehty. Mutta siemenet, joita\nedellinen oli mukanansa tuonut, rupesivat nyt itämään ja nousemaan, ja\nniiden nimet olivat: kurjuus, raakuus, kulkutaudit. Ei auttanut enää\nkorvien sulkeminen ja asian tyhjäksi tekeminen: kolera raivosi maassa.\n\nOli elokuun 8 päivän aamu. Me istuimme kaikki verannalla aamiaispöydän\nympärillä ja luimme juuri tullutta postia. Molemmat morsiamet rupesivat\nriemulla lukemaan kirjeitänsä ja minä katselin sanomalehtiä. Yhdessä\nnäistä luin:\n\n»Koleraan kuolleiden luku lisääntyy huolestuttavasti sekä sotilas-\nettä siviilisairashuoneissa. Tauti on huomattu oikeaksi _cholera\nasiaticaksi_. Lujiin toimenpiteisiin on ryhdytty taudin levenemisen\nestämiseksi.»\n\nAijoin juuri lukea ääneen tämän uutisen, kun täti Maria, joka oli\nsaanut kirjeen eräältä ystävättäreltään muutamasta naapurilinnasta,\nkauhistuneena huudahti:\n\n— Tämä on kauheata! Betti kirjoittaa, että kaksi henkeä heidän\ntalossaan on kuollut koleraan ja että hänen miehensäkin on nyt\nsairastunut.\n\nSamassa ilmoitti sisälle astunut palvelija, että koulunopettaja halusi\nsaada puhua kenraalin kanssa. Hänen jälestään astui sisälle ilmoitettu,\njoka näytti kalpealta ja väsyneeltä.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, pyydän saada ilmoittaa teille, että minun\ntäytyy sulkea koulu. Eilen sairastui kaksi lasta, ja tänään — ovat ne\nkuolleet.\n\n— Kolera! — huusimme me.\n\n— Pelkään, että meidän todellakin täytyy käyttää sitä nimeä. Tuo\nniin sanottu punatauti, joka rupesi raivoamaan täällä majailevien\npreussiläisten sotilasten seassa, ja johon on jo kymmenen miestä\nkuollut, oli koleraa. Kylässä vallitsee suuri pelko, sillä tohtori\nluulee, että tuo kauhea tauti on alkanut raivota talonpoikiemmekin\nseassa.\n\nMinusta tuntui kuin olisin kuullut jotain ääniä ja kuulostin tarkemmin.\n\n— Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, — sanoi koulunopettaja kun\nnäki kysyvän katseeni. — Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori\nkertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. —\n\nMe katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen\ntäällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa\nviikatetta päittemme yli.\n\n— Paetkaamme niin pian kuin mahdollista, — ehdoitti täti Maria.\n\n— Paetkaamme, minne? — sanoi opettaja, onhan tauti jo levinnyt\nkaikkialla tässä tienoossa.\n\n— Tarkoitan, kauas pois, maan rajojen ulkopuolelle.\n\n— Sinne on jo pantu sulkuja, jonka ylitse ei kukaan pääse.\n\n— Sehän on kelvotonta! Ei suinkaan ihmisiä voida estää jättämästä\nmaata, jossa kolera raivoaa?\n\n— Kyllä voidaan. Sellaisesta maasta ei päästetä ketään maahan, jossa ei\nkoleraa vielä ole.\n\n— Mitä meidän sitte tulee tehdä? — huudahti täti Maria ja väänteli\nkäsiään epätoivosta.\n\n— Taipua Jumalan tahdon alle, — sanoi isäni syvään huoaten. — Luotathan\nsinä Maria tavallisesti niin lujasti Luojan suojelukseen, miksi tahdot\nnyt paeta? Ihminen ei voi koskaan kohtaloansa välttää, missä ikinä hän\nlieneekin. — Mutta minä tahtoisin, että te matkustaisitte, lapset. Ja\nsinä, Otto, älä vaan maista mitään hedelmiä.\n\n— Minä sähköitän heti Bresserille, että hän lähettää meille\ndesinfektsioni-aineita, sanoi Fredrik.\n\nMitä sitte tapahtui, sitä en voi tarkasti kertoa, sillä tämän aamun\ntapaukset olivat viimeiset, jotka kirjoitin punaisiin vihkoihini. Pelko\nja epätoivo täytti rintamme. Ja kenpä ei tuntisi pelkoa nähdessään\nitsensä tahi jonkun rakkaistansa joutuvan noin kauhean ja hyödyttömän\nkuoleman uhriksi? Henkilön rohkeus ilmenee vaan siinä, että voi olla\nvaaraa _ajattelematta_.\n\n— Paeta? — Niin minäkin olin tullut ajatelleeksi, pääasiallisesti sen\nvuoksi, että saisin pikku Rudolfin suojelluksi.\n\nIsäni vaati, että toisten piti matkustaa. Seuraavana päivänä pitäisi\nkoko perheen olla poissa. Itse tahtoi hän jäädä tänne, sillä hän ei\ntahtonut hädän hetkenä jättää alamaisiaan. Fredrik sanoi myöskin\ntahtovansa jäädä tänne, ja silloin oli minunkin päätökseni tehty:\npuolisoni luota en enää vapaatahtoisesti poistuisi.\n\nSiis päätettiin, että täti Maria, molemmat tytöt, Otto ja pikku Rudolf\nmatkustaisivat pois niin pian kuin mahdollista. Minne? Toistaiseksi\nUnkariin, niin kauas kuin mahdollista. Kumpikaan morsiamista ei\nvastustanut tätä päätöstä, vaan auttoivat hartaasti lähdön puuhissa.\nKuolla — silloin kuin rakkahimmat toivomukset pian toteutuisivat,\nsilloin kun koko elämä näytti niin rikkaalta ja ihanalta — sehän olisi\nkuolla kymmenkertaisesti.\n\nEttä tavarat saataisiin nopeammin kokoon, kannettiin matkakirstut\nruokasaliin, ja kaikki olivat auttamassa. Minä tulin juuri alas, joukko\nRudolfin vaatteita käsivarrellani.\n\n— Miksi et anna kamarineitisi auttaa itseäsi? — kysyi isäni.\n\n— Netin, niin, en tiedä missä hän oikeastaan lienee. Olen soittanut\nmonta kertaa, mutta häntä ei näy, eikä minulla ole aikaa etsiä häntä.\n\nIsäni käski erään palvelijoista Nettiä etsimään ja heti tuomaan tänne.\n\nHetken kuluttua palasi palvelija takaisin kauhistuneen näköisenä.\n\n— Netti makaa huoneessaan, hän on ... hänellä on ... hän on —\n\n— Etkö voi sanoa suoraan? — ärjäsi isäni. — Mikä hänen on?\n\n— Hän on jo — aivan musta.\n\nMe huudahdimme kaikki kauhistuksesta. Siis oli tuo kauhea vieras jo\nsaapunut meillekin.\n\nMitä nyt piti tehdä? Voiko tyttö-raukan antaa kuolla ilman että\nkoettaakaan häntä auttaa? Mutta se, joka lähestyisi häntä, saisi\ntarttuman, eikä ainoastaan se, vaan kaikki muutkin.\n\n— Tuokaa heti lääkäri, — käski isäni. — Ja te, lapset, joutukaa\nmatkalle niin pian kuin mahdollista.\n\n— Tohtori matkusti tunti sitte takaisin kaupunkiin, — sanoi palvelija\nisälleni.\n\n— Minusta tuntuu ... niin kummalliselta, — sanoi Lilli äkkiä ja nojausi\nkauhean kalpeana tuolin selkänojaa vastaan.\n\nRiensimme hänen luoksensa.\n\n— Kuinka sinä voit? — Älä ole lapsellinen, — se on vaan pelkoa...\n\nMutta se ei ollut »vaan pelkoa», ei ollut epäilystäkään siitä, mitä se\noli. Veimme onnettoman hänen omaan huoneeseensa, jossa hän heti rupesi\nkiivaasti oksentamaan ja osotti tavallisia kolera-vaivoja. Se oli\ntoinen kolerakohtaus kodissamme sinä päivänä.\n\nOli kauheata nähdä miten Lilli raukka kärsi. Eikä ollut lääkäriä\nsaatavissa! Fredrik oli ainoa, joka osotti jonkinmoista taitavuutta\nja koetti olla lääkärin sijassa. Hän määräsi lämpimiä hauteita,\nsinappitaikinaa vatsan ja jalkojen päälle, — jäätä ja samppanjaa\nsisällisesti, — mutta ei mikään auttanut. Nämä keinot, jotka helpoissa\nkolerakohtauksissa auttavat, eivät tässä mitään vaikuttaneet. Mutta\nne lohduttivat ainakin sairasta ja hänen ympärillänsä olevia sillä\ntiedolla, että jotain tehtiin sairaan hyväksi. Kun kohtaukset\nlakkasivat, alkoi suonenveto; sairaan ruumis riuhtoi ja heitteli, niin\nettä jäsenet nauskoivat. Hän tahtoi valittaa, mutta ei saanut ääneen. —\nIho muuttui siniseksi ja kylmäksi, — hengitys heikkoni.\n\nIsäni juoksi edes ja takaisin, väännellen käsiään epätoivosta. Kerran\nasetuin hänen eteensä.\n\n— Isä, _se on sota_ — sanoin minä. — Sano, etkö sitä nyt kiroa?\n\nHän työnsi minut syrjään eikä vastannut.\n\nKymmenen tunnin kuluttua oli Lilli kuollut. Netti oli kuollut ennemmin\nyksin huoneessaan. Me olimme kaikki olleet Lillin ympärillä, eikä\nkukaan palvelijoista ollut uskaltanut lähestyä häntä, joka jo oli\n»aivan musta».\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli tohtori Bresser saapunut, tuoden tarvittavia lääkkeitä.\nOlisin tahtonut suudella tuon uskollisen ystävän kättä, kun hän aivan\nodottamatta saapui meitä auttamaan. Hän otti heti asiat talossa\njohtaakseen. Molemmat ruumiit antoi hän viedä yhteen etäällä olevaan\nhuoneeseen, eroitti huoneet, joissa sairaat olivat kuolleet, ja antoi\nmeidät kaikki mitä huolellisimmin puhdistaa. Voimakas karboolinhaju\ntäytti kaikki huoneet, ja vielä nytkin juohtuvat mieleeni koleran\nkauheat ajat, kun tunnen karboolin hajua huoneissa.\n\nAijottu pakomatkamme täytyi vielä kerran peruuttaa. Lillin kuoleman\njälkeisenä päivänä seisoivat jo vaunut portaiden edessä, kun kuskin,\nnäkymättömän hirmun valtaamana, täytyi laskeutua alas ajajan istuimelta.\n\n— Mutta minä tulen itse ohjaamaan, — sanoi isäni päättäväisesti. — Onko\nkaikki kunnossa?\n\nSilloin astui Rosa hänen luoksensa:\n\n— Matkustakaa te, — sanoi hän, — minun täytyy jäädä, minä — seuraan\nLilliä.\n\nJa hän puhui totta. Aamun koittaessa vietiin tämäkin nuori morsian —\nruumishuoneeseen.\n\nMatkamme tuli luonnollisesti jälleen siirretyksi. Suuressa surussani\nvaltasi minut jälleen katkeruus tuota jättiläishulluutta kohtaan, jonka\nseurauksena kaikki tämä kurjuus oli.\n\nKun Rosan ruumis vietiin pois, lankesi isäni polvilleen ja painoi\npäänsä seinää vastaan.\n\nAstuin hänen luoksensa ja panin käteni hänen käsivarrelleen.\n\n— Isä, _se on sota_.\n\nHän ei vastannut.\n\n— Kuuletko, mitä minä sanon, isä? Nyt tahi ei koskaan: _tahdotko_\nkirota sodan?\n\nHän nousi ja vastasi:\n\n— Tämä onnettomuus täytyy kantaa sotilaan miehuudella, lapseni. En minä\nyksin — vaan koko isänmaa on saanut uhrata verta ja kyyneleitä — —\n\n— Minkä vuoksi? — keskeytin minä. — Mitä hyötyä on isänmaalla ollut\nkärsityistä tappioista, surman saaneista sotureista. Oi, isä, kiroa\nsota — minun tähteni! Katso, — jatkoin minä, vetäen hänet ikkunaan;\npihalla tuli eräs mies vetäen kärryissä mustaa ruumiskirstua; — katso\ntuo on meidän Lillillemme — huomenna tuodaan samanlainen Rosalle — ja\nylihuomenna kenties kolmas — ja miksi — miksi?\n\n— Koska se on Jumalan tahto, lapseni.\n\n— Ei, tuhat kertaa ei! Ihmeellistä on, että ihmisten kaikki\nhullutukset, kaikki raakuuden työt, kaikki väkivaltainen menettely\nja kaikki erehdykset aina peitetään tuon kilven taakse, joka kuuluu:\n»Jumalan tahto.»\n\n— Älä herjaa, Martha, tällä hetkellä, jolloin Jumalan rankaiseva käsi\non ojennettu ylitsemme.\n\nSamassa hetkessä astui eräs palvelijoista sisälle.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, puuseppä ei tahdo kantaa kirstua siihen\nhuoneeseen, missä neidit lepäävät.\n\n— Etkö sinäkään, pelkuri raukka.\n\n— En voi yksin.\n\n— Silloin autan minä sinua — minä itse.\n\nHän meni oveen päin.\n\n— Mene takaisin! — huusi hän minulle, kun minä tahdoin seurata häntä.\n— Sinä et saa heitä seurata — sinä et saa kuolla pois luotani, et — ja\nsinun tulee ajatella lastasi!\n\nMitä minun tuli tehdä. Kaikista kiusallisinta on sellaisella hetkellä\nse, että ei näe edessään velvollisuuden tietä selvänä. Jos osoittaa\nsairaille ja kuoleville rakkauttansa, niin kuljettaa taudin siemenen\nheidän luotansa terveiden sekaan. Kyllä mieluisasti _uhraisi\nitsensä_, mutta samassa tietää uhraavansa toisetkin. Yksi ainoa keino\nlöytyy. Täytyy panna alttiiksi itsensä ja kaikki muutkin ja pysyä\nyhdessä, oikein yhdessä tuossa vajoavassa laivassa aivan viimeiseen\nsilmänräpäykseen asti. Ja sitte — ihana maailma, jää hyvästi!\n\nSellainen alttiuden tunne oli vallannut meidät kaikki ja pakenemisen\naikeet olivat jo aikoja sitte jätetyt. Me kuljimme vaan kuolinvuoteelta\nkuolinvuoteelle, eikä tohtori Bresserkään enää meitä tästä estänyt.\nHänen läsnäolonsa, hänen väsymätön, luja toimintansa vaikutti meissäkin\nturvallisuuden tunteen: uppoavassa laivassamme oli ainakin kapteeni.\n\nOi tätä koleraviikkoa Grumitzissa! — Siitä on jo kulunut enempi kuin\nkaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin käyvät kylmät väreet läpi luun\nja ytimen, kun ajattelen sitä aikaa. Kyyneleitä, valitushuutoja,\nsydäntäsärkeviä kuolemankamppauksia, karboolinhajua, kuolevien kauheita\nsuonenvetokohtauksia, kuolinkellojen alituista soittoa, hautajaisia —\nei, multaan pistämisiä, sillä tällaisessa tapauksissa ei pidetä mitään\nhautajaismenoja. Koko elinjärjestyksemme oli ylös alaisin käännetty.\nMitään kunnollisia aterioita ei ollut — keittäjä oli kuollut, — yöllä\nei tullut nukutuksi, — söi palan silloin kuin sattui ja nukahti\nhetkisen aamupuolella.\n\nJa tämän kauhean ajan kuluessa oli ulkona mitä ihanin kesä-ilma.\nRastaat lauloivat puistossa, kukkaispenkit loistivat selittämättömän\nkomeina. Tämä oli kuin välinpitämättömän luonnon ivaa.\n\nKylässä sattui yhä uusia kuolemantapauksia. Kaikki tänne jääneet\npreussiläiset olivat kuolleet. Yksi palvelijoista kertoi: — Kohtasin\ntänään haudankaivajan, joka palasi hautausmaalta tyhjine vaunuineen.\nOletteko taas pistänyt multaan muutamia? — kysyin minä häneltä. — Olen,\nkuusi tahi seitsemän kappaletta taas, — joka päivä on niitä ainakin\npuoli tusinaa, usein enempikin. Kyllähän joku joskus liikkuu vielä\nvaunussa — mutta ei se mitään tee. Pian multaan preussiläiset!\n\nSeuraavana päivänä kuoli tuo ihmispeto, ja toisen piti astua hänen\nsijaansa, joka olikin vaivaloisimpia toimia tähän aikaan. Posti toi\nainoastaan surullisia tietoja koleran levenemisestä muualla, ja\nrakkaudenkirjeitä, — joihin ei koskaan tulisi vastausta, — mitään\npahaa aavistamattomalta prinssi Henrikiltä. Konradin olin valmistanut\nsurusanomaa vastaanottamaan siten, että olin ilmoittanut hänelle Lillin\nolevan hyvin sairaana, mutta hän ei voinut viraltansa päästä heti\ntulemaan. Vasta neljäntenä päivänä Lillin kuoleman jälkeen tuli hän\nrientäen huoneeseen, jossa istuimme.\n\n— Onko totta että Lilli? — huusi hän.\n\nVastasimme hänen kysymykseensä myöntävästi.\n\nHän vastaan otti sanoman kauhealla levollisuudella ja ulkonaisesti\nsurua osottamatta.\n\n— Olen rakastanut häntä niin monta vuotta, — supisi hän itsekseen ja\nsanoi sitte ääneen:\n\n— Missä hän lepää? — Tahdon käydä hänen luonansa. — Voikaa hyvin, — hän\nodottaa minua.\n\nTulenko kanssasi? — ehdotti joku.\n\n— Ei, menen mieluimmin yksin.\n\nHän meni — ja me emme nähneet häntä koskaan enää. Lemmittynsä haudalla\nampui hän kuulan otsaansa.\n\nJolloinkin muulloin olisi tämä surullinen tapaus herättänyt suurta\nhuomiota, mutta nyt oli niin moni nuori upseeri välittömästi\njoutunut kuoleman omaksi sodassa — ainoa erotus oli, että Konrad\nvälillisesti joutui saman kohtalon alaiseksi. Ja kun me saimme tiedon\ntästä surullisesta tapauksesta, oli kotiamme juuri kohdannut uusi\nperheonnettomuus, joka tuotti meille kaikille suurinta tuskaa. Otto,\nisän ainoa, jumaloitu poika, oli myöskin joutunut kauhean murhanenkelin\nkäsiin.\n\nKoko yön ja seuraavan päivän elimme me toivon ja levottomuuden\nvaiheella. Kello seitsemän illalla hän vaipui kuolemaan.\n\nIsäni heittäytyi kuolleen yli huutaen sydäntä vihlaisevasti; huuto\nkajahti läpi koko talon. Suurella vaivalla saimme me hänet pois\npoikansa luota. Mitä epätoivoisen surun purkauksia nyt seurasikaan!\nVanhus vääntelihe aivan kuin ruumiillisten tuskien käsissä ja\nvaikeroitsi kuin lapsi. Hänen Ottonsa, hänen rakkaansa, hänen\nkaikkensa...\n\nJäykkä ja äänetön tylsätuntoisuus seurasi näitä surunpurkauksia. Hän\nei jaksanut olla läsnä poikansa hautajaisissa, hän lepäsi sohvallansa\nliikkumatta ja nähtävästi tiedotonna. Tohtori käski meidän toimittaa\nhänet levolle.\n\nHetken kuluttua näytti hän jälleen heräävän. Fredrik, täti Maria ja\nminä olimme hänen luonansa. Hän katseli ympärilleen kysyvästi, nousi\nsitte istumaan ja koetti puhua. Mutta hän ei voinut saada sanaakaan\nsuustansa, hengitti vaan raskaasti. Äkkiä rupesi hän tutisemaan ja\nvapisemaan aivan kuin suonenvedosta, ja minä ymmärsin hänen huuliensa\nepäselvästi lausuvan: Martha!\n\nLaskeusin polvilleni hänen vuoteensa viereen.\n\n— Isä, rakas, oma vanha isäni!\n\nHän kohotti ylös toisen kätensä ja pani sen pääni päälle. —\nToivomuksesi — sanoi hän vaivaloisesti — olkoon — täytetty — minä —\nkiroan —\n\nHän ei saanut lausetta lopetetuksi, hänen päänsä vaipui raskaasti\ntakaisin tyynylle. Tohtori Bresser, joka oli sillä välin tullut\nsisään, todisti, että henki oli eronnut, että isäni oli kuollut\nsydämenkouristukseen.\n\nKun palasimme hautajaisista, nyyhkytti täti Maria liikutettuna: —\nKauheinta kaikista on, että hän kuoli kirous huulillaan.\n\n— Älä ole levotoin siitä, täti, — sanoin minä. — Jos sellainen kirous\ntulisi jokaisen suusta, niin olisi se ihmiskunnalle suurimmaksi\nsiunaukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli\nkokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan\nmajoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä,\nkuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli\nkahdeksankymmentä henkeä.\n\nKun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä\nlaskulta. Kun se on romaanissa luettavana, pitää sen liioitellun\nmielikuvituksen tuotteena. Mutta se ei ole niin kuivaa kuin\nensinmainittu eikä niin liioitellun romantillista kuin viimemainittu —\nse on yksinkertaisesti vaan kylmä, paljas, surullinen todellisuus.\n\nGrumitz ei ollut ainoa paikka tässä seudussa, joka joutui näin kovan\nkohtalon alaiseksi. Stockernin linnassa, pienen Horn kaupungin\nlähellä, kuoli yhdessä perheessä viiden päivän kuluessa neljä henkeä:\nkaksikymmenvuotias Rudolf, hänen sisarensa Emilia ja Bertha ja heidän\nsetänsä sekä sitäpaitsi viisi palvelijaa. Nuorin tytär, Paulina von\nEngelshofen säästyi kuolemalta ja tuli sittemmin naimisiin erään\nparooni Suttnerin kanssa. Hänkin kertoo vielä nytkin vavistuksella\nkoleraviikosta Stockernissa.\n\nMinut oli vallannut sellainen kuolemanvelttous että joka hetki odotin\nkuolemaa, jonka piti tulla ottamaan pois minut ja rakkaimpani. Itkin\nheidän kuolemaansa jo edeltäpäin. Mutta he säästyivät ja suuressa\nsurussani oli minulla onnellisiakin hetkiä, jolloin sain nojata päätäni\nuskollisen puolisoni rintaa vastaan ja siinä surra surujani ja itkeä\nkiitollisuuttani. Miten hellästi ja lempeästi hän minua puhuttelikaan\nja miten nämät sanat lämmittivät ja keventivät sydäntäni. — Ei, maailma\nei ole niin huono, täytyi minun ajatella, maailmassa ei ole yksinomaan\nkurjuutta ja valitusta, siellä on myöskin myötätuntoisuutta ja\nrakkautta. Ja yksilöiden tunteet ovat tulevaisuudessa koko yhteiskunnan\nja ne tulevat olemaan ojennusnuorana ihmisten välillä olevissa\nasioissa. Hyvyys on oleva tulevaisuuden tunnussana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe vietimme lopun kesästä Genèven lähistössä. Fredrik tahtoi oppia\ntuntemaan ne miehet, jotka olivat panneet toimeen »punaisen ristin»\nja ottaa heiltä selkoa seuran tarkoituksesta ja toiminnasta. Hän oli\npyytänyt eroa sotilas-virasta ja saanut lomaa siksi, kunnes hänen\neronhakemukseensa oli ehditty suostua.\n\n— Minusta oli nyt tullut rikas, hyvin rikas. Isäni, veljeni ja sisareni\nkuoleman kautta olin perinnyt Grumitzin ja koko sukuomaisuuden.\n\nKun näytin Fredrikille paperit, jotka asian vahvistivat, ja jotka\nnotaarioni oli antanut minulle, sanoin surumielisesti leikkiä laskien:\n\n— Mitä sanoisit nyt, jos ylistäisin sotaa, jonka kautta kaikki tämä on\ntullut osakseni?\n\n— Silloin et olisi minun Marthani, — vastasi hän hellästi.\n\nMe asuimme pienessä huvilassa Genèvejärven rannalla ja elimme hiljaa\nja yksinäisyydessä. Mieleni oli niin kiihoittunut kaikesta, mitä äsken\nolin kokenut, että en tahtonut nähdä ketään vieraita ihmisiä. Tarvitsin\nlepoa ja tyyntä, yksitoikkoista elämää, saadakseni hermoni vähitellen\nlevollisiksi.\n\nFredrik meni usein kaupunkiin saadakseen tarkkoja tietoja\nkaikesta, mikä koski »punaista ristiä». En muista selvästi, mikä\noli tuloksena näistä tutkimuksista. Siihen aikaan en tehnyt\npäiväkirja-muistoonpanoja, ja siksi olen unohtanut suurimman osan\nsiitä, mitä Fredrik minulle kokeistansa kertoi. Yksi ainoa asia on\nkumminkin selvästi painunut muistooni tältä ajalta: se tyyneys, se\nennakkoluulottomuus, se iloinen toiminta, joka vallitsi niiden ihmisten\nkesken, joiden yhteyteen sattumalta jouduin. Tuntui kuin olisimme\neläneet onnellisimmassa, rauhallisimmassa aikakaudessa. Ei missään\nkuulunut ohimenneen sodan kaikua, jollei joskus leikkipuheissa. Koko\nsotaa pidettiin vaan mieltä kiinnittävänä tapauksena ja sopivana\npuheaineena muun valtiollisen lorupuheen seassa. Aivan kuin ei\nkauhistuttava kanuunanjyrinä böhmiläisillä taistelutantereilla\nolisikaan sisältänyt mitään surullisempaa kuin joku uusi Wagnerin\nooppera!\n\nLokakuun keskipaikoilla palasimme Wieniin, jossa minun täytyi olla\nläsnä perintöasioiden selvittelyä varten. Kun ne olivat selvillä,\npäätimme asettua Parisiin pitemmäksi ajaksi. Fredrik tahtoi kaikin\nvoimin työskennellä rauhanaatteen eteen ja uskoi että lähestyvä\nmaailmannäyttely olisi sopiva tilaisuus rauhanystävien kongressin\nkokoonkutsumiselle. Sitäpaitsi oli Parisi hänen mielestään juuri\nse paikka, missä hän parhaiten voisi työskennellä tämän suuren\nkansainvälisen kysymyksen hyväksi.\n\n— Oi, — huokasin minä, — mitä voit sinä yksin vaikuttaa tuohon\nmahtavaan, tuhatvuotiseen, miljoonien ihmisten puolustamaan\nvarustukseen?\n\n— Vaikuttaa? Minä? Ei, niin ajattelematon en toki ole, että toivoisin\nitse persoonallisesti voivani saada toimeen muutosta asioiden suhteen.\nTahdon vaan asettua rauhan armeijan _riviin_. Olenko koskaan sotilaana\nollessani luullut yksin voivani pelastaa isänmaan, tahi voittaa\njonkun provinsin? Ei, yksityinen voi ainoastaan palvella, ja jos niin\nvaaditaan, uhrata henkensä sen asian hyväksi, jota hän tahtoo edistää.\n\nWienistä tein pyhiinvaelluksen Grumitziin, jonka hallitsijaksi nyt olin\ntullut. Mutta minulla ei ollut voimaa mennä linnaan; laskin vaan neljä\nseppelettä rakkaitteni hautakummuille ja matkustin jälleen takaisin.\n\nSitte kun tärkeimmät asiani olivat järjestetyt, ehdoitti Fredrik, että\nmatkustaisimme Berliniin tervehtimään täti Cornelia raukkaa. Rudin\njättäisimme siksi aikaa täti Marian hoidettavaksi. Grumitzin kauheat\npäivät olivat vaikuttaneet häneen siten, että hän oli tullut kovin\nalakuloiseksi, ja koko hänen rakkautensa, koko hänen huolenpitonsa\nkohdistui nyt minun pikku Rudolfiini. Toivoin senvuoksi, että se\nvaikuttaisi häneen virkistävästi ja rohkaisevasti, jos poika olisi\njonkun ajan hänen luonaan.\n\nMutta tuskin olimme ehtineet olla muutaman päivän Berliinissä ja\nkäydä surullisella vierailullamme rouva von Tessovin, Gottfriedin\näidin luona, ennenkuin äkillisesti saimme kutsumuksen palata takaisin\nWieniin. Minä sain nimittäin sähkösanoman, että täti Maria oli äkkiä\nsairastunut ja toivoi saada meitä tavata. Lääkärit olivat jo jättäneet\nkaiken toivon sairaan paranemisesta.\n\n— Nyt on tullut minun vuoroni, — sanoi hän, kun istahdin hänen\nvuoteensa viereen, — ja minä jätän sangen mielelläni tämän elämän. Sen\njälkeen kun veli raukkani ja sinun sisaresi niin äkillisesti kutsuttiin\nmanalan majoihin, ei minulla ole ollut mitään oikeata iloa — en ole\nkoskaan voinut saada surulleni lohdutusta. — Tuolla ylhäällä saan\nheidät kaikki nähdä. — Konrad ja Lilli ovat siellä yhdistettyinä, — he\neivät saaneet yhdistyä täällä alhaalla, niin oli määrätty. —\n\n— Se on minulle suuri lohdutus, että sinä olet onnellinen, rakas\nMartha, — jatkoi täti Maria. — Miehesi on palannut kahdelta\nsotaretkeltä, kolera on teidät säästänyt, kaikesta huomaa, että Luojan\ntarkoitus on antaa teidän vanhentua toistenne rinnalla. Koettakaa nyt\nvaan kasvattaa pikku Rudolfista hyvä kristitty ja kelpo sotilas, että\nhänen isoisänsä tuolla ylhäällä saa iloita hänestä. —\n\nLuonnollisesti en maininnut mitään siitä, että olin päättänyt, ettei\npojastani koskaan tulisi sotilasta.\n\n— Alituisesti olen rukoileva teidän puolestanne ... että saisitte elää\nkauan ja onnellisina.\n\nPyysin, ettei tätini rasittaisi itseänsä liiallisella puhelemisella.\nHuvittaakseni häntä kerroin hänelle, mitä olimme nähneet Schweitzissä\nja Berlinissä. Kerroin muun muassa, että olimme tavanneet prinssi\nHenrikin, ja että hän oli antanut linnansa puistoon pystyttää\nmarmoripatsaan nopeasti voitetun ja nopeasti kadotetun morsiamensa\nmuistoksi.\n\nKolmen päivän kuluttua vaipui tätini rauhallisesti kuolemaan,\nnautittuansa kuolinsakramentin. Ja nyt olivat kaikki omaiseni, kaikki\nne, joiden seassa olin kasvanut, maailmasta pois lakaistut.\n\nTäti Maria oli testamentissaan määrännyt Rudolfin koko pienen\nomaisuutensa perilliseksi, ja omaisuutta hoitamaan oli hän määrännyt\nministerin »Totisesti».\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuussa matkustimme Parisin näyttelyyn. Minä en ollut vielä nähnyt\nSeinen rannoilla olevaa maailmankaupunkia ja silmiäni häikäisi se\nelämä ja loisto, jota siellä näin. Parisi ei varmaankaan koskaan ole\nnäyttäytynyt niin edullisessa valossa kuin nyt, keisarikunnan ollessa\nsuurimmassa loistossansa ja Euroopan kaikkien itsevaltiasten täällä\nkokoontuessa. Kaikki Euroopan kansat olivat tulleet rauhalliseen\nkilpataisteluun Marskentän suuressa palatsissa. Rikkauksia,\ntaideteoksia, teollisuudentuotteita oli tänne koottu semmoisia\njoukkoja, että katselijan täytyi hämmästyä. Tyyneys ja iloisuus valtasi\nmieleni, sillä kaikessa tässä näyttäytyi minusta rauhan vertauskuva,\nrauhallisen edistyksen ihanimmat hedelmät. Koko tämä loistava,\nhäikäisevä näyttely oli mielestäni takeena siitä, että sovinnollisuuden\nja yhteistyön uusi aika oli alkava maailmalle.\n\nAsuimme Grand Hotellissa Capusinikadun varrella. Tässä hotellissa kävi\nparhaastaan englantilaisia ja amerikalaisia. Me kohtasimme aniharvoja\nomia maanmiehiämme, sillä itävaltalaiset eivät rakasta matkustusta.\nVierailuilla emme käyneet missään, minä käytin vielä surupukua, ja me\nemme lainkaan kaivanneet mitään seuraa.\n\nRudolf oli nyt kahdeksan vuoden vanha ja tavattoman viisas poika.\nOlimme ottaneet hänelle opettajaksi erään nuoren englantilaisen, joka\noli seurana pojallemme silloin kuin emme voineet ottaa häntä mukaamme\nmatkoillemme.\n\nMaailma, joka täällä avautui silmieni eteen, oli minulle aivan\nuusi. Nämä maailman kaikilta haaroilta kokoontuneet ihmiset, tämä\njuhlallisuus, tämä loisto, tämä vilinä — olin melkein tukahtua\nkaikesta mitä näin ja kuulin. Ja kuitenkin pysyimme loitolla\nvarsinaisesta suuresta maailmasta, olimme olleet ainoastaan parilla\nvierailulla, esim. kerran meidän lähettiläämme, ruhtinas Metternichin\nluona. Mutta sitävastoin tutustuimme useihin kirjallisesti ja\nvaltiollisesti merkillisiin henkilöihin ja sen teimme etupäässä\nFredrikin »tehtävän» vuoksi. Sillä vaikka hänellä olikin vaan hyvin\nvähäinen toivo pyrkimystensä onnistumisesta, emme kuitenkaan asiaa\nkoskaan syrjään jättäneet. Meillä oli erityinen kirja, jonka nimitimme\n»rauhanpöytäkirjaksi», ja johon me jäljensimme kaikki kirjoitukset,\ntodistuskappaleet ja uutiset, jotka jollain tavalla koskivat rauhaa.\nSinne kirjoitimme myöskin »rauhanaatteen historian», niin lavealta\nkuin onnistuimme saamaan tietoa siitä, ja lisäksi filosoofien,\nrunoilijoiden, lainoppineiden, ja valtiomiesten lausuntoja asiasta.\nTäten kasvoi näistä muistiinpanoista pian paksu nidos, — minä jatkan\nniitä vielä nytkin, — johon kuuluu useita pienempiä siteitä.\n\nKuinka vähäistä on kuitenkin se, mitä kirjoitetaan sotaa _vastaan_,\nverrattuna niihin tuhansiin niteisiin, joita on kirjoitettu sen\n_puolesta_. Mutta jos ajattelee, että pienestä siemenestä voi kasvaa\nsuuri metsä, niin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, ettei\ntällainen jalo aate edistyisi maailmassa, vaikka se alkaisi miten\nvaatimattomasti tahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun 2 p:nä 1867 syntyi ensimmäinen pieni tyttäremme, joka\nkasteessa sai nimen Sylvia. Tämä oli meille suuri ilo, ja suurempi oli\nonnemme vielä sen vuoksi, että saimme sen yhdessä vastaanottaa.\n\nMiten lapsellisia me vanhat ihmiset olimmekaan tämän pienen lapsen\nkehdon vierellä, miten paljo me leikimme ja puhelimmekaan, sitä ei\nvoi sanoin selittää! Sitä ei voi käsittää kukaan muu kuin onnelliset\nvanhemmat, ja kaikki ne ovat varmaankin olleet yhtä lapsellisia ja\nhulluja kuin mekin.\n\nMiten onni tekee ihmisen itsekkääksi! Tähän aikaan unohdimme me\ntodellakin kaikki, joka ei kuulunut omaan pieneen onnelliseen\npiiriimme. — Koleran kauhistavien päivien muisto haihtui haihtumistaan\nniinkuin ilkeä unelma, ja Fredrikinkin into rauhanasian ajamisessa\nlaimeni hiukan. Se ei ollutkaan mitään innostuttavaa työtä. Kaikkialla\nvastaanotettiin hänen ehdotuksensa ja viittauksensa hymyilyllä,\nolannostoilla, niin, joskus moitteellakin. Maailma näkyy haluavan\ntulla, ei ainoastaan onnettomaksi, vaan petetyksikin. Jos ehdoitetaan\nkeinoja kurjuuden ja onnettomuuden poistamiseksi, vastataan siihen:\nilmalinnoja, lapsellisuuksia j. n. e. eikä tahdota mitään kuulla.\n\nMutta Fredrik ei kuitenkaan koskaan unohtanut tarkoitusperää, johon\nhän tahtoi pyrkiä. Hän syventyi yhä enempi ja enempi kansaoikeuden\ntutkimiseen ja muihin opiskeluihin, ja minä otin mielelläni osaa hänen\nluonnontieteellisiin tutkimuksiinsa. Hän aikoi kirjoittaa isomman\nteoksen »Sota ja rauha», ja sitä varten hän nyt luki niin paljo.\n\nTalven Sylvian syntymisen jälkeen vietimme kaikessa hiljaisuudessa\nWienissä ja matkustimme seuraavana keväänä Italiaan. Olimmehan vapaita\nja kyllin varakkaita voidaksemme tyydyttää toivomuksemme saada nähdä\neri maita ja kansoja. Tosin ei matkustaminen pienten lasten kanssa ole\nmukavaa, mutta kun voipi pitää tarpeellisen määrän palvelijoita, niin\nkäypi se kuitenkin päinsä. Olin ottanut palvelukseeni erään vanhan\npalvelijan, joka oli hoitanut minua ja sisartani meidän ollessamme\npieninä, mennyt sitte naimisiin erään meidän alustalaisemme kanssa,\nmutta oli nyt jo leski. Luotin täydellisesti tähän »Anna rouvaan», ja\nvoin tyynesti jättää Sylvian hänen huostaansa silloin, kun Fredrik ja\nminä, pääasuinpaikastamme käsin, teimme pitempiä matkoja ympäristöön.\nRudolf oli yhtä varmasti tallessa englantilaisen opettajansa luona,\nmutta usein otimme hänet mukaammekin matkoillemme.\n\nMikä ihana, suloinen aika! Vahinko vaan, että silloin laiminlöin\npunaisiin vihkoihin kirjoittamisen, sillä juuri nyt olisin voinut\nkirjoittaa muistiin niin paljo ihanaa, mieltäkiinnittävää ja\nhyödyllistä!\n\nTalvella 1868 palasimme Pariisiin, ja tällä kerralla heittäysimme\nhuvitusten pyörteeseen, sillä halusimme tuntea elämää siltäkin puolelta.\n\nTämä aika oli hyvin väsyttävä, mutta olihan se hetkiseksi sekä\nviehättävää että hupaista. Olimme vuokranneet hotellin Champs\nElyséen luona, jossa me puolestamme olimme tilaisuudessa osoittamaan\nvieraanvaraisuuttamme ystäviämme kohtaan, jotka melkein joka päivä\npyysivät meitä johonkin juhlatilaisuuteen. — Meidän lähettiläämme\nesitti meidät hovissa, ja sitte tulimme pyydetyiksi keisarinna Eugenien\nmaanantai-vastaanottoihin. Sitä paitsi olivat kaikkien vieraitten\nlähettiläitten salit meille avoinna, ja mieluisia vieraita olimme\nmyöskin prinsessa Mathildan, herttuatar Mouchyn, ruhtinatar Isabellan\ny. m. sellaisten luona. Samoin tutustuimme moneen kirjallisuudessa\nkuuluisaan henkilöön, joista mainitsen esim. Renan, Dumas vanhempi ja\nnuorempi, Octave Feuillet, George Sand, Arséne Houssage y. m.\n\nSamoin olimme ahkeroita teatterissa kävijöitä: vähintäänkin kolme\nkertaa viikossa kävimme oopperassa tahi teatterissa.\n\nOn ihmeellistä, miten tärkeänä pitää tuota pientä »suurta maailmaa»,\neläessään huvien ja juhlien pyörteisessä virrassa. Mitenkään ei olisi\nvoinut käydä päinsä istua jollain muulla paikalla oopperassa kuin ensi\nrivillä, tahi ajaa Boulognen metsään kaksivaljakolla, joka ei olisi\nollut puhdasrotuinen, tahi mennä joihinkin hovitanssijaisiin ilman\nkahdentuhannen francin maksavaa pukua, tahi istuutua pöytään kotona\nilman tavallista lakeija- ja palvelijajoukkoa, joka tarjoili parhaimpia\nherkkuja ja hienoimpia viinejä. Ei, se olisi ollut suuri rikos\netikettiä vastaan.\n\nHelposti tapahtuu silloin, kun joutuu tällaiseen huvien pyörteeseen,\nettä unohtaa aivan seurata niitä asioita, joita _todellisessa_\n»suuressa maailmassa» tapahtuu. Siten olisi ehkä käynyt minullekin,\njollei Fredrik olisi ollut vierelläni. Hän ei antanut tämän\nsisällöttömän elämän häiritä itseänsä, hän ei unohtanut lukujaan\nenempi kuin kotiaankaan sen maailman vuoksi, jossa me elimme. Samoin\nkuin ennenkin opiskelimme ja olimme me lastemme kanssa muutamia\ntuntia päivässä, ja emme siis täten laiminlyöneet kotiamme emmekä\nhuvituksiammekaan.\n\nMeille itävaltalaisille osotettiin suurta ystävyyttä ja meitä\ntahdottiin miellyttää sillä, että yhä moitittiin Preussiä ja\nkehotettiin meitä kostosotaan. Tuollaisia lohdutuksia kuullessamme\nvakuutimme lujasti, että emme mitään hartaammin toivoneet, kuin rauhan\nsäilyttämistä.\n\nTämä oli myöskin oikeastaan keisari Napoleonin hartain toivomus,\nniin kuulimme henkilöiltä, jotka olivat hyvin lähellä keisaria. Hän\nei ainoastansa toivonut tilapäistä rauhaa, vaan hänellä oli vielä\npäälle päätteeksi mielessä tuuma _ehdoittaa valloille yleistä aseitten\nriisumista_. Tämä herätti kansassa suurta tyytymättömyyttä, ja\nvaltaistuimen läheisimmässä lähistössä oli voimakas puolue, joka teki\nkaikki todistaakseen, että ainoastaan onnellinen ulkonainen sota voisi\ntyynnyttää kansaa ja lujentaa keisarin voimaa.\n\n— — — Aavistuksia? Niitä ei ole olemassa. Sillä muutoin ei olisi Parisi\nvoinut tehdä niin hymyilevää ja iloista vaikutusta minuun, kun me,\nvietettyämme yhden kesän Schweitsissä, palasimme sinne maaliskuussa\n1870. Nyt tiedetään, mitkä kauheat onnettomuudet tätä kaupunkia\nuhkasivat, mutta minä en voinut mitään sellaista aavistaakaan.\n\nOlimme jo eteltäpäin vuokranneet saman pienen hotellin, jossa olimme\nedellisenä vuonna asuneet, ja minä tunsin melkein lapsellista iloa\nasettuessani jälleen tänne asumaan. Tällä kerralla vetäysimme niin\npaljo kuin mahdollista seuraelämän meluavista huvituksista ja vietimme\nenimmittäin aikamme keskenämme tahi lähimpien ystävien pienessä\npiirissä.\n\nMitä meidän aikomuksiimme keisari Napoleonin aseitten-riisumis-aatteen\njohdosta tulee, eivät ne nyt näyttäneet lainkaan voivan onnistua.\nSanottiin, ettei aika ollut sovelias tämän aatteen toteuttamiselle,\nja valtaistuimen lähistössä tiedettiin, ettei itse valtaistuinkaan\nseisonut varmoilla jaloilla. Kansan seassa vallitsi suuri\ntyytymättömyys, ja että saataisiin se estetyksi ilmi puhkeamasta,\nlaadittiin yhä ankarampia poliisi- ja sensuuriohjeita, eikä tämä\nmenettely suinkaan ollut omiansa mieliä tyynnyttämään.\n\nHuhuja siitä, että ulkonainen sota lujentaisi valtaistuimen arvoa,\nkuului tuon tuostakin. Mutta valtiollisella taivaalla ei näkynyt mitään\nsopivaa syytä sodan alkamiseen. Yleinen aseiden riisuminen olisi\nkuitenkin nyt ollut hyvin ajattelematonta. Preussissä ja Itävallassa\nvahvistettiin kaikin voimin maavartioväkeä, ja silloin voipi käsittää,\nettä puhe aseiden riisumisesta kajahtaisi niinkuin kauhea epäsointu.\n\n— Aika ei ole vielä kypsynyt, — sanoi Fredrik, — sen osottaa parhaiten\nse seikka, että voimme saada sellaisia tietoja. Ja luultavasti täytyy\nminun jättää kaikki toivo voida itse persoonallisesti olla mukana\naatteitteni toteuttamisessa. Onhan se niin kovin vähä, mitä minä\nvoin tehdä. Mutta siitä hetkestä kuin rupesin tuota vähää pitämään\nvelvollisuutenani, on se tullut minulle suuremmaksi — ja siksi aijon\nollakin kestäväinen.\n\nMutta vaikka aseitten-riisumis-aate nyt olikin mahdoton toteuttaa,\noli meillä kuitenkin jälellä se lohdutus, ettei sotaa ollut\nkuuluvissa. Sotapuolueen, joka toivoi »onnellista ulkonaista sotaa»,\nja piti tärkeänä, että ranskalaisten tulisi niittää uusia sotaisia\nlaakereja, sen täytyi nyt jättää hyökkäystuumansa ja »viekoitteleva\npieni sotaretkensä Reinille». Ranskalla ei nimittäin ollut mitään\nliittolaisia; maassa vallitsi suuri kuivuus ja eläimenruuan puute.\nRykmentin hevoset piti myydä ja vähentää rekryyttien lukua.\nPäiväjärjestyksessä ei ollut mitään »epävarmaa kysymystä» — lyhyesti,\nEuroopan rauha oli turvattu, niin selitti ainakin Ollivier puhuja\nlavalta.\n\n_Turvattu_. Kuinka iloitsinkaan tuosta sanasta. Se kerrottiin kaikissa\nsanomalehdissä, ja tuhannet iloitsivat kanssani. Mutta mistä arvosta\noli tämä turvallisuus, jonka ranskalainen valtiomies vakuutti kesäk. 30\np:nä 1870, sen tiedämme nyt kaikki. Ja meidän olisi jo silloin pitänyt\ntietää, ett'eivät sellaisten valtiomiesten vakuutukset, joita yleisö\naina kuuntelee samalla lapsellisella luottamuksella, ole vähäisenäkään\ntakeena rauhan pysymisestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen hajosivat pariisilaiset pois kaupungista kesäksi, mutta me\njäimme sinne asioiden vuoksi. Me olimme nimittäin ostaneet yhden\npienen puolivalmiin hotellin Avenue de l'Imperatrisen varrella, ja\ntahdoimme nyt itse valvoa sen kuntoonpanemista. Oman kodin somistaminen\non sitäpaitsi niin rakas työ, että senvuoksi mielellämme pysähdyimme\nkesäksi kaupunkiin.\n\nSitä paitsi emme suinkaan olleet huvituksien ja huviretkien puutteessa.\nUseiden tuttaviemme kesäasunnot olivat lähellä Pariisia, ja pari kertaa\nviikossa matkustimme aina jonkun luokse.\n\nMuistelen, että se oli prinsessa Mathildan linnassa, S:t Gratien'essa,\njossa ensi kerran kuulin puhuttavan siitä »kysymyksestä», joka\nlähimmässä tulevaisuudessa luettaisiin »epävarmoihin» kysymyksiin.\n\nSeurue istui aamiaisen jälkeen terassilla, josta oli laaja näköala\npuistoon päin. Ketä meitä oli, sitä en enää muista, muistan vaan että\nTaine ja Renan olivat läsnä. S:t Gratien'en linnan hienosti sivistynyt\nhallitsijatar halusi mielellään nähdä ympärillään kirjallisuuden ja\ntieteen suuria henkilöitä.\n\nKeskustelu oli hyvin vilkasta, ja minä muistan, että nerokas ja sukkela\nRenan puhui parhaastansa koko ajan. Renan oli erinomainen esimerkki\nsiitä, miten joku henkilö voipi samalla kertaa olla arvaamattoman ruma\nja samalla erinomaisen viehättävä.\n\nPuhuttiin valtiollisia asioita ja arveltiin, kuka mahtoikaan tulla\nEspanjan hallitsija-ehdokkaaksi.\n\n— Eräs prinssi Hohenzollerin suvusta saapi varmaankin kruunun, — sanoi\njoku.\n\nKuuntelin tuskin mitä sanottiin, sillä mikään ei minua vähempi\nliikuttanut kuin se, kuka Espanjan hallitusistuimen saisi.\n\nMutta silloin sanoi joku:\n\n— Hohenzollerilainenko? Sitä ei Ranska tule koskaan sallimaan.\n\nNämä sanat saivat minun säpsähtämään, sillä tiesin mitä ne merkitsivät,\nja näin aatoksin Ranskan uhkaavin otsin laskevan kätensä miekan\nkahvaan. Vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin tämä puheenaine oli\nvaihdettu toiseen, kaikuivat soraääninä korvissani sanat: Sitä ei\nRanska tule sallimaan!\n\nTästä lähtien tuli kysymys espanjalaisen kruunun perimisestä yhä enempi\nesiin. Sanomalehdissä oli palstanpituisia lausuntoja asiasta, ja\nseurapiireissä puhuttiin tästä kysymyksestä sellaisella suuttumuksella,\nkuin olisi se ollut suuri häväistys Ranskalle. Moni piti sitä\npeiteltynä sotajulistuksena Preussin puolelta. Mutta Berlinistä saimme\ntyynnyttäviä kirjeitä, joissa kerrottiin, ettei siellä korkeimmissa\npiireissä lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, kuka espanjalaisella\nvaltaistuimella istuu.\n\nMutta tähän aikaan rupesimme huomaamaan muutamia omituisia merkkejä,\njotka ennustivat sotaa. »_Nous aurons la guerre_» [Tulee sota. Suom.]\n— nämä sanat tuntuivat kaikuvan Pariisin ilmassa, ja minut valtasi\nkauhea epätoivo. Ei omieni vuoksi, sillä olimmehan me itävaltalaiset\ntoistaiseksi leikin ulkopuolella. Mutta me olimme oppineet katselemaan\nsotaa yleisinhimilliseltä katsantokannalta — ja tiedämmehän kuinka\npaljo inhimillistä sodassa on.\n\nKun tuli tieto siitä, että kenraali Prim oli tarjonnut prinssi\nLeopoldille kruunun, piti herttua de Grammont parlamentissa suurella\nmieltymyksellä vastaanotetun puheen, joka kuului melkein näin:\n\n»Me emme tahdo sekaantua vieraan valtion asioihin, mutta me emme usko,\nettä kunnioitus naapurivaltion oikeuksia kohtaan pakoittaa meitä\nsallimaan, että vieras valtio asettaa yhden prinsseistänsä Kaarle V:n\nistuimelle ja siten häiritsee Euroopassa vallitsevan tasapainon sekä\nsaattaa Ranskan edut ja kunnian vaaran alaiseksi.»\n\nOlen lukenut erään kertomuksen nimeltä Gribouille, jonka on\nkirjoittanut George Sand. Tällä Gribouillellä on se ominaisuus,\nettä kun hän huomaa sateen olevan tulossa, hyppää hän jokeen, ettei\nkastuisi. Kun kuulen aloitettavan sotaa vaarojen estämiseksi, ajattelen\naina Gribouillea. Koko Hohenzollerin suku olisi voinut asettua Kaarle\nV:n ja useille muille valtaistuimille, eikä Ranska sittekään olisi\nkärsinyt tuhannesosaa siitä tappiosta, jonka sota sille tuotti.\n\n»Olemme lujasti vakuutetut», — jatkoi puhuja, — »ettei tämä tule\ntapahtumaan. Mutta — jos se vastoin luuloamme tulisi tapahtumaan\n— _silloin_, herrani, tulee meidän ilman epäilyä täyttää\nvelvollisuutemme, tietäen teidän ja koko kansan olevan puolellamme.»\n(Voimakkaita hyvä-huutoja.)\n\nTästä hetkestä alkaa sanomalehdistössä täydellinen kiihotuskilpailu.\nVarsinkaan ei Emile de Girardin voi kyllin kehoittaa maanmiehiään\nkurittamaan sellaista rohkeutta, joka tahtoo asettaa hohenzollerilaisen\nEspanjan hallitusistuimelle. Ranskan kansan kunnia olisi ikuisesti\ntahrattu, jollei se tätä estäisi. J. n. e. J. n. e.\n\nSamaan tapaan jatketaan yhä.\n\nSillä välin lähetetään Benedetti Preussin kuninkaan luo kehoittamaan\nhäntä kieltämään prinssi Leopoldin vastaanottamasta espanjalaista\nkruunua. Odotan vavistuksella mikä tästä on seurauksena.\n\nKuninkaan vastaus on yksinkertaisesti se, ettei hänellä ole oikeutta\nkieltää lailliseen ikään tulleelta prinssiltä mitään.\n\nSotapuolue riemuitsee. Asiaa tahdotaan kiihoittaa kireimmilleen. No\nniin, mekin tiedämme, mitä kunnia ja isänmaan rakkaus meiltä vaatii.\n\nYhä kovemmilta ja hirmuisemmilta alkavat myrskyn enteet kuulua. Silloin\ntulee heinäkuun 12 p:nä tieto, joka täyttää mieleni sanomattomalla\nilolla. Don Salusto Olozaga ilmoittaa virallisesti Ranskan\nhallitukselle, että prinssi Leopold Hohenzollerilainen luopuu hänelle\ntarjotusta kruunusta senvuoksi, ettei hän tahdo antaa aihetta sodan\nsyttymiseen.\n\n— No, Jumalan kiitos, nyt on se riita ratkaistu — ajattelin minä.\n\nMutta samana päivänä kun prinssi Leopoldin kruunusta luopuminen\nluettiin ranskalaisessa kamarissa, esiintuo Clement Duvernois seuraavan\nmietinnön:\n\n»Mikä takaa meille sen, ettei Preussi jolloinkin toiste tule esiin\nsamankaltaisilla tyhmyyksillä kuin Espanjan kruununperimys-ehdokkaan\nasettaminen oli? Tämä täytyy meidän estää.»\n\nMinä ajattelin jälleen Gribouillea. Kenties voisi — mahdollisesti —\njolloinkin — sataa riputella niin, että hiukkasen kastuisimme, siis:\nnopeasti joen aaltoihin!\n\nHeinäkuun 15 p:nä pyytää Ollivier valtiovaroista viisi sataa miljoonaa\nsotavarustuksia varten. _Thiers äänestää vastaan_, mutta Ollivier\nvastaa, että hän lupaa ottaa itselleen kaiken edesvastuun jälkimaailman\nedessä. Enemmistö myöntää summan, ja tuollainen isänmaallinen\nuhraavaisuus, joka arvelematta myöntyy turmion tuottamiseen, herättää\nluonnollisesti ääretöntä ihailua, ja sitä ylistetään pilviin asti.\n\n16 p. heinäkuuta. Englanti koettaa estää sodan syttymistä. Mahdotonta.\nAjatelkaas, jos olisi ollut olemassa kansainvälisiä tuomioistuimia,\nmiten helposti olisi tuollainen vähäpätöinen riita ratkaistu!\n\n19 p. heinäkuuta. Berliinissä oleva Ranskan lähettiläs jättää\nsotajulistuksen Preussin hallitukselle. Siis alkoi myrsky tällä\nkerralla valtioistuimen perimiskysymyksen ja kahden hallitsijan välillä\nolleiden neuvottelujen johdosta. Mahtoikohan Kant olla oikeassa, kun\nhän ikuisesta rauhasta puhuessaan sanoo: »Jokaisella valtiolla pitäisi\nolla tasavaltalainen hallitusmuoto?»\n\nTosin tämä poistaisi monta sodansyytä — mutta — tasavallat ovat myöskin\nsotaisia. Vanha, raaka henki kansoissa haluaa sotaa ja verenvuodatusta,\nolkoonpa sitte hallitusmuoto mikä tahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sota syttyy, jakaantuvat kaikki, jotka kuuluvat neutraalistin\nkansoihin, kahteen puolueeseen: puolustajiin ja vastustajiin.\n\nKumpaiselleko puolelle me menisimme, kumpaiselleko me, Fredrik, ja\nminä, toivoisimme voittoa? Itävaltalaisina olisi meidän tehnyt mieli\ntoivomaan, että voittajamme joutuisivat tappiolle. Mutta Fredrik\noli preussiläistä sukuperää, ja minäkin pidin itseäni tavallaan\npreussiläisten sukulaisena, joiden äidinkieli oli minunkin äidinkieleni.\n\nSitäpaitsi olivat ranskalaiset julistaneet sodan — ja sen he olivat\ntehneet vähimmin sanoen mitättömästä syystä — ei, _verukkeita_. Eikö\nmeidän tullut ajatella, että preussiläiset olivat oikeassa, ja että ne\nmenivät sotaan pakosta ja puolustaakseen itseään? Minne päin kallistui\nsiis myötätuntoisuutemme? Jos on meidän tavoin oppinut inhoamaan\njo itse sotaa, niin ei voi tuntea mitään erityistä persoonallista\nharrastusta sodan yhtäänne tai toisaanne päin päättymisestä. Ainoa\ntoivomus on, ettei sota olisi koskaan alkanut, ja että se pian loppuisi.\n\nOlisimme mielellämme jättäneet Pariisin, sillä asukasten innostus\nvaikutti meihin kiusallisesti. Mutta itäänpäin vievä tie oli suljettu,\nja rakennuspuuhammekin estivät meitä pois lähtemästä. Mitään\nseurapiiriä ei meillä enää ollut. Kaikki, jotka olivat voineet, olivat\npaenneet Pariisista, eikä niillä, jotka olivat jälellä, ollut halua\nseurustelemiseen. Ainoat, joita joskus tapasimme, olivat muutamat\nkirjailija-tuttavamme, ja Fredrikille olikin juuri nyt tärkeätä\noppia tuntemaan etevien miesten mielipiteitä alkavasta sodasta. Eräs\nnuori kirjailija, Guy de Maupassant, joka sittemmin on tullut niin\nkuuluisaksi, lausui yhtä ja toista, joka täydellisesti sopi yhteen\nminun omien mielipiteitteni kanssa, ja jonka sen vuoksi kirjoitin\nmuistoon punaisiin vihkoihini:\n\n»Sota — kun vaan ajattelen sitä sanaa, valtaa minut kauhu, aivan\nkuin kuulisin puhuttavan noidista, kidutuksesta tahi jostain muusta\nkauan sitte poistetusta inhoittavasta raakuudesta. Sotia: — surmata,\nkuristaa ja hakata palasiksi toinen toisiaan. — Ja meillä on vielä\nkorkeine sivistyksinemme ja valistuksinemme oppilaitoksia, joissa meitä\nopetetaan tappamaan etäältä, tappamaan suurin joukoin ihmisiä yhdellä\nkertaa. Ihmeellisintä on, etteivät kansat nouse sitä vastustamaan,\nettei koko yhteiskunta vavahda kuullessaan jo sanan sota.\n\nJokainen hallitsija on yhtä hyvin velvollinen välttämään sotaa, kuin\njokainen kapteeni laivallaan on velvollinen välttämään haaksirikkoa.\nJos kapteeni on antanut laivansa joutua haaksirikkoon, täytyy hänen\ntulla asiasta vastaamaan oikeuden eteen ja saapi tuomionsa, jos on\nhuolimattomuudesta ollut syypää onnettomuuteen. Miksi ei sellaista\nhallitusta tuomita, joka on alkanut sodan? Jos kansa vaan oppisi\nhavaitsemaan, mitä etua sellaisesta menettelystä olisi, jos se\nkieltäytyisi menemästä ammuttavaksi ilman syytä — silloin olisi sota\nlopussa.»\n\nOlin myöskin tilaisuudessa lukemaan erään kirjeen, jonka Gustave\nFlaubert oli kirjoittanut George Sandille heinäkuun alkupäivinä,\njolloin sota oli juuri alkanut. Kirje kuului:\n\n»Olen epätoivossa maanmiesteni tyhmyyden tähden. Ihmiskunnan\nparantumaton raakuus täyttää mieleni syvällä surulla. Tämä innostus,\njota ei elähdytä mikään aate, saattaa minut niin masennetuksi,\nettä toivoisin kuolemaa, päästäkseni pois sitä näkemästä. Hyvät\nranskalaiset tahtovat taistella: 1) koska he luulevat, että Preussi\non heitä taisteluun vaatinut; 2) koska ihmisten luonnollinen tila\non raakuus; 3) koska sota on jotain mystillisen salaperäistä, joka\nhurmaa ihmisten mielet. Pelkään, että pian tulee jälleen alkamaan\nsota eri kansanrotujen välillä, sillä näille kauheille valmistuksille\nei ole mitään selittävää syytä. Taistellaan taistelun vuoksi. Mutta\najattelepas miten paljo työtä, miten monia siltoja, tunneleja ja teitä\ntäten turmellaan. Oletko nähnyt, että yksi edusmies on ehdottanut, että\nmentäisiin ryöstämään Bayeria?! Oi, että ei saa elää beduinien seassa!»\n\n— Oi, — huudahdin minä luettuani tämän kirjeen, — ettemme ole syntyneet\nviisisataa vuotta myöhemmin, se olisi vielä parempi, kuin beduinien\nseassa eläminen.\n\n— Niin pitkää aikaa eivät ihmiset tarvitse ymmärtäviksi tullakseen, —\nsanoi Fredrik vakuutuksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— _O, monsieur et madame_ [Oi, herra ja rouva. Suom.], mikä onni, mikä\niloinen uutinen! — Näin huutaen tulivat kokki ja kamaripalvelija eräänä\npäivänä huoneeseemme. Se oli päivää ennen Wörthin taistelua.\n\n— Mitä nyt?\n\n— On tullut sähkösanoma, että me olemme voittaneet. Preussin kuninkaan\narmeija on miltei masennettu. Kaupunkia koristetaan kolmivärisillä\nlipuilla, — illalla on ilotulitus.\n\nPäivän kuluen saatiin kuitenkin tietää, että tämä sanoma oli väärä, —\nse oli vaan pörssikeinottelua.\n\nNo niin, sitä parempi, silloinhan ei tarvinnut panna toimeen\nilotulitusta.\n\nElokuun 7 p:nä saapui surusanoma. Vihollinen oli tunkeutunut maahan.\nSanomalehdet olivat täynnä suuttumusta tuollaisen maahanhyökkäämisen\nvuoksi. Ei kukaan ajatellut, että Ranska oli aikonut samaa Preussin\nsuhteen.\n\nSotaministeri lähettää julistuksen, että kaikkien sotaankelpaavien\nkansalaisten, jotka ovat ijältään kolmen- ja neljänkymmenen vuoden\nvälillä, on kokoonnuttava lippujen alle. Sotaa varten luvattu\nvaltioapu koroitetaan viidestä sadasta tuhanteen miljoonaan. On oikein\nvirkistävää nähdä millä varmuudella ihmiset määräävät toisten hengestä\nja rahoista!\n\nNyt saavat saksalaiset voiton toisensa jälkeen.\n\nPariisi ja sen asukkaat muuttavat kokonaan muotoa. Hämmästys ja katkera\nmieli tulee nyt alussa olleen vaativan ja taistelunhaluisen mielialan\nsijaan. Onhan tuo jotain ennen kuulumatonta, että tämä vandaalijoukkio\non uskaltanut pakkautua ihanaan Ranskaan. Että Ranska itse juuri pani\nsodan alkuun, sen ovat kaikki unohtaneet.\n\nMetz menetetty! — Tämä tieto kajahtaa kaupungissa kuin tuskan huuto.\n\nMinulle on aina tieto jonkin linnoituksen antaumisesta ilon sanoma,\nsillä minä toivon aina, että tämä kenties ratkaisee asian, ja verinen\nleikki on lopussa. Mutta ei, vielä ei ole asia ratkaistu, onhan\nolemassa useampia linnoituksia. Tappion perästä jännitetään voimia\nvielä enempi, ja — onni voipi vaihdella.\n\nNyt on kysymys koko Pariisin linnoittamisesta. En voinut käsittää\ntätä ajatusta. Pariisi — kaiken sivistyksen ja tieteen aarteiden\nkokouspaikka, — huvien, loiston, nautinnon Pariisi — linnoitukseksi!\nKuumeentapaisella kiihkolla ryhdytään työhön. Valleja luodaan ja\nampumaluukkuja muurataan, hautoja kaivetaan kaupungin porttien\nulkopuolelle, nostosiltoja rakennetaan, varusteita kokoonpannaan,\nrintavarustuksia ja ruutimakasiineja valmistetaan. Mikä kiire, mikä\nvilkkaus, mitkä äärettömät kustannukset! Miten hyödyllistä ja siunausta\ntuottavaa olisikaan tämä toiminta ollut, jos se olisi tapahtunut\nrauhallista edistystä varten!\n\nKaupunki hankkii ruokavaroja voidakseen kestää piiritystä, joka\nvarmaankin tulee olemaan pitkällinen. Myllyjä rakennetaan ja\nkarjatarhoja perustetaan, mutta vihdoin täytyy kuitenkin sen hetken\ntulla, jolloin vilja loppuu ja liha on syöty. Mutta niin pitkälle\nei ajatella. Kaikki, jotka osaavat kivääriä käyttää, rupeavat\nsotilaiksi, palosotamiehet, merimiehet, työmiehet, ja uusia uusinimisiä\nsotajoukkoja muodostuu joka päivä....\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä päivästä lähtien seuraavat tapaukset toisiansa yhä nopeammin.\nKauheimman vihan myrsky kiihtyy kovimmilleen; se ei ole vielä puhjennut\nilmoille, mutta voipi jo kuulla sen kiihtyvän kohinan. _Kuolema\npreussiläisille!_ on päivän tunnussana. Mekin jouduimme tapausten\npyörteeseen, me emme voineet ajatella ollenkaan omaa onneamme, rakasta\nkotiamme, lapsiamme ja lämpöistä keskinäistä lempeämme. Me emme\nuskaltaneet nauttia tästä nyt, kun kaikki ympärillämme kärsi ja vapisi,\nhuusi ja raivosi. Se olisi ollut aivan kuin koettaa hukkuvan laivan\nkannella valmistaa itselleen iloisen ja mukavan olinpaikan.\n\nElokuun 28 p:nä tuli tieto, että kaikkien _saksalaisten_ piti jättää\nPariisi kolmen päivän kuluttua.\n\nNiillä, jotka tämän käskyn olivat kirjoittaneet, ei varmaankaan\nollut mitään aavistusta siitä, mikä viha, mikä kalmainen viha täten\nkylvettiin kahden kansan, ranskalaisten ja saksalaisten välille. Miten\nkauan sodan jälkeen tämän vihan surulliset hedelmät tulivat näkyviin,\nsen tiedän nyt. Tästä hetkestä lähtien eivät nuo kaksi suurta, ihanata,\nkukoistavaa maata, Ranska ja Saksa, olleet enää kaksi kansaa, jotka\nritarillisella tavalla taistelivat toisiansa vastaan, vaan koko kansa\noli vihan vimmassa koko vihollisen puoleista kansaa vastaan.\n\nOlin tilaisuudessa näkemään, miten ankarasti tämä pois-käsky-määräys\nkohtasi monta kunniallista, rehellistä ja ahkeraa perhettä. Niiden\ntyömiesten joukossa, jotka laittoivat kotiamme kuntoon, oli monta\nsaksalaista, verhoilija, taideveistäjä, vaunumestari ynnä muita. Nämä\nolivat asuneet Pariisissa kaksikymmentä vuotta, tehneet naimisliittoja\nranskalaisten perheiden jäsenien kanssa, saaneet oman kodin ja\nomat asioimis-sitoumukset. Ja nyt täytyi heidän poistua — kolmen\npäivän kuluessa jättää kotinsa ja kaiken sen, mikä oli heille tullut\nrakkaaksi, menettää omaisuutensa ja kauppatuttavansa. Nämä ihmisraukat\ntulivat luoksemme surun murtamina ja kertoivat mikä onnettomuus heitä\noli kohdannut. Työt, joita olimme heiltä tilanneet, ja jotka nyt\nolivat juuri valmistumaisillaan, täytyi jättää kesken, sillä heidän\ntyöhuoneensa piti suljettaman. Kyynelsilmin valittivat he hätäänsä\nmeille, ja me lohdutimme ja autoimme heitä niin hyvin kuin voimme.\n\nJa _miksi_ oli tällainen kova kohtalo tullut näiden ihmisraukkojen\nosaksi? Siksi, että he sattuivat kuulumaan kansaan, jonka\narmeija oli menestyksellä täyttänyt velvollisuutensa — tahi —\ntarkemmin selitettynä, siksi että _voisi_ ehkä tapahtua, että joku\nhohenzollerilainen kukaties tulevaisuudessa voisi vastaanottaa hänelle\ntarjotun espanjalaisen hallitsija-ehdokkuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Sédan!_ Keisari Napoleon on jättänyt miekkansa!\n\nTämä tieto valtasi meidät. Nyt seisoimme todellakin suuren,\nhistoriallisen tapauksen ääressä. Ranskan armeija lyöty, kuningas\nvankina, täydellinen tappio. Saksa oli saanut loistavan voiton.\n\n— Loppunut, loppunut! — iloitsin minä, — nyt voivat ihmiset kernaasti\npanna toimeen ilotulituksia, sillä nyt tulee surmaamisesta loppu.\n\n— Älä riemuitse liian varhain, — sanoi Fredrik. Yhden voitetun armeijan\nsijaan kohoaa maasta kymmenen uutta.\n\nSyyskuun 4 p:nä. Jälleen väkivaltainen teko, keisari pannaan pois\nviralta. Ranska julistetaan tasavallaksi. Kaikki mitä Napoleon III\non tehnyt, julistetaan kelvottomaksi ja tuomitaan. Nyt tahtoo _maa_\nitse käydä sotaa, jos Saksa vielä rohkenee jatkaa halpamielistä\nmaahanryntäämistään.\n\nMinun täytyi pian jättää rauhantoiveeni. Kaikki näytti sotaisemmalta\nkuin koskaan ennen. Ilma oli täynnä raivoa ja kostonhalua, sekä\nvihollista että eroitettua keisaria kohtaan. Oli inhoittavaa kuulla\nsitä pilkkaa ja niitä häväistyksiä, joita sekä puheissa että\nkirjoituksissa sateli keisarillisen huoneen ja onnettomien kenraalien\nyli.\n\nLinnoitustöitä jatketaan suurella kiireellä. Kaupungin ympäristöt\nmuutetaan erämaiksi, ja ihmiset muuttavat sieltä kaupunkiin. Mitä\nsurkeita jonoja vaunuja ja muuttokuormia, mitä joukkoja raskaita\ntaakkoja kantavia ihmisiä, jotka kuljettavat muassaan kotiensa\nviimeiset pirstaleet! Olin nähnyt saman näytelmän kerran ennen,\nBöhmissä, kun maalaisväestö pakeni voittavaa vihollista, mutta täällä\niloisessa, loistavassa maailmankaupungissa teki se vielä surullisemman\nvaikutuksen.\n\nVihdoinkin iloinen uutinen! Englanti koettaa olla välittäjänä ja saada\ntoimeen yhtymystä Jules Favren ja Bismarckin välillä. Kenties siitä nyt\ntulee loppu.\n\nPäin vastoin. Nyt vasta voipi nähdä miten kuilu levenee. Saksalaiset\nsanomalehdet ovat joku aika takaperin ehdoittaneet Elsass-Lothringin\ntakaisin ottamista, joka kerran on ollut saksalainen, ja pian seisovat\nsaksalaiset Pariisin porttien ulkopuolella, vaatien julkisesti\nElsass-Lothringin luovuttamista.\n\nRanska vastaa uhalla: _pas un pouce — pas une pierre!_ (Ei tuuman\nleveyttä maata, ei kiveäkään.)\n\nNiin, niin, mieluisasti tuhansien ihmisten henki, mutta ei tuumaakaan\nmaata. Tämä on isänmaallisuuden perusajatus. Meitä tahdotaan\nnöyrryyttää, huutavat Ranskan isänmaanystävät, mutta mieluummin\nhautautuu katkeroittunut Pariisi omiin raunioihinsa!\n\nNyt vihdoinkin päätimme jättää Pariisin. Miksi jäisimmekään saarrettuun\nkaupunkiin, koska emme olleet pakoitetut siihen. Miksi kauemmin\npysähtyisimme ihmisten seassa, jotka katselivat meitä vihaisin\nsilmäyksin ja puristivat meille nyrkkiänsä, kun kuulivat meidän\npuhuvan saksan kieltä? Olihan tosin monessa suhteessa vaikeata nyt\npäästä pois Pariisista ja Ranskasta, eikä ollut hauska jättää rakasta,\npuoleksi valmista kotiammekaan, mutta kaikkien esteiden täytyi poistua,\nme emme voineet enää ajatellakaan, että jäisimme tänne. Olimme jo\nviipyneet täällä liian kauan. Ne mielenliikutukset, joita olin saanut\nkokea, olivat niin tärisyttäneet hermojani, että usein sain vaikeita\nhermovavistuksia ja pari kertaa itkutaudinkin.\n\nOlimme jo järjestäneet tavaramme matkakuntoon, ja kaikki oli valmiina\nmatkalle lähtöä varten, kun minä jälleen sairastuin, ja niin kovasti,\nettä minun täytyi antautua vuoteen omaksi. Lääkäri selitti, että\nhermokuume oli tulossa, ja ettei minua mitenkään saanut panna matkan\nvaivoille alttiiksi.\n\nMonta pitkää viikkoa lepäsin vuoteessani. Muistan vaan himmeästi\ntätä aikaa, mutta suloisena muistuu mieleeni se hellä hoito, jota\nsain nauttia. Rakas Fredrikini istui vierelläni öin ja päivin. Usein\ntoi hän lapsetkin luokseni. Heidän lorunsa ja juttelunsa kaikui\nkorvissani kuin kaunis soitto. Ja me, Fredrikin kanssa, laskimme\nleikkiä kuin huolettomat lapset, ajattelematta niitä surullisia\nasioita, joita ympärillämme tapahtui. Millä ihastuksella nautinkaan\nniitä virvoitusjuomia, joita hän minulle ojensi, ja millä suloudella\nlaskinkaan joka ilta pääni tyynylle, varmana siitä, että Fredrik istui\npäänaluiseni vierellä, ja että minä tulisin nukahtamaan lapsellisen\nhyvin. Tunsinhan nyt, että minä vähitellen saisin palata takaisin\nelämään ja — onneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnneen? Ei. Sillä tervehtymisen mukana palasi jälleen tajuntaani tieto\nkaikesta kauheasta, mikä meitä ympäröi. Olimmehan nälkää-näkevässä,\npalelevassa, valittavassa kaupungissa, ja sota jatkui yhtä kiihkeällä\nraivolla kuin ennenkin.\n\nTalvi oli tullut ja sen mukana kova kylmyys. Nyt vasta sain tietää\nkaikki, mitä pitkällisen sairauteni aikana oli tapahtunut.\n\nStrassburg on pommitettu, sen kirjasto on hävitetty.\n\nStrassburg valloitettu! Maa joutuu rajattomaan epätoivoon ja raivoaa\nkuin mieletön.\n\n— Oi, jospa saisin palata unelmien maahan, valitan minä. — Nyt olin\nterve, ja minun täytyi seurata asiain juoksua.\n\nJoulukuun 1 p:nä. Trochu linnoittaa Champignyn kukkulat.\n\nJoulukuun 2 p:nä. Kovapintainen tappelu Brien ja Champignyn luona.\n\nJoulukuun 5 p:nä. Pakkanen kovenee. Oi, niitä vertavuotavia, vapisevia\nihmisraukkoja, joiden täytyy kuolla tuolla ulkopuolella lumeen ja\nkylmyyteen! Kaupungissakin tuottaa pakkanen kauheita kärsimyksiä.\nPolttopuita ei ole lainkaan saatavissa. Mitä antaisikaan, jos voisi\nsaada pari laudanpalaista lämmittääkseen huonettaan.\n\nJoulukuun 21 p:nä. Ulosryntäys Pariisista.\n\nJoulukuun 25 p:nä. Erästä pientä preussiläisen ratsuväestön osastoa\ntervehditään kylien Troo ja Sougè taloista pyssynlaukauksilla. Kenraali\nKraatz käskee sytyttää kylät tuleen. Liekit kohoavat kohti korkeutta,\nja köyhät majat rysähtävät kokoon miesten, vaimojen ja lasten yli,\npakenevien, itkevien, valittavien ja palavien ihmisten ja eläinten\nyli. —\n\n»Oi, sä riemuisa, oi, sä autuisa, armon tarjoova joulujuhla! — —»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyydytäänkö Pariisin nälkään näännyttämiseen, tahi pommitetaanko\nkaupunki myöskin?\n\nSe ei voinut olla mahdollista; koko puolueeton sanomalehdistö nousee\ntätä otaksumista vastaan. Mutta sotapuolueen sanomalehdet Berliinissä\nkehoittavat tätä tekemään. Se olisi ainoa keino, miten sota saataisiin\nloppumaan. Ja mikä riemuisa voitto olisikaan — voittaa Seinen kaupunki!\n\nJoulukuun 28 p:nä kirjoitin:\n\n»Se on täällä... Taaskin jymeä laukaus ... hiljaisuus, ja jälleen\nyksi...\n\nIstuimme aamiaispöydässä, se tahtoo sanoa, söimme leipää ja juustoa.\nRuokatarpeista oli jo puute. Silloin jymisi ensimäinen laukaus. Me\nkatselimme toisiamme kauhistunein, kysyvin katsein. Olisiko se ehkä?...\n\nEi, se oli varmaankin joku portti, joka paukahti kiinni, tahi jokin\nmuu sellainen kolahdus. Kaikki oli jälleen hiljaista, ja me jatkoimme\nkeskeytettyä puhettamme. Mutta parin minuutin kuluttua kuului jälleen\nsama jymeä ääni. Fredrik riensi ikkunaan.\n\n— »Pommitus» se on, — sanoi hän.\n\nKadulta kuului hälinää. Joukko ihmisiä oli kokoontunut sinne ja\nhe seisoivat parvittain ja kuuntelivat jyrinää tarkkaavasti ja\nlevottomuudella.\n\nNyt riensi palvelijamme joutuisasti sisälle ... ja samassa paukahti\nuusi laukaus.\n\n— _Oh, monsieur et madame, c'est le bombardement!_ [Oi, rouva ja herra,\nse on pommitus! Suom.]\n\nAvonaisesta ovesta tulivat kaikki palvelijamme sisälle, yksin\nkokkipoikakin. Tällaisina hetkinä ... sodassa, tulipalossa tahi\ntulvassa... katoaa kaikki säätyeroitus, ja jokainen hakee turvaa\nyhtymällä toisiinsa.\n\n— _C'est le bombardement! C'est le bombardement!_ huusi jokainen\nsisääntulija vuorostaan.\n\nSe oli kauheata. Ja kuitenkin muistan, että samalla tunsin kauhun\nsekaista ihastusta, tyytyväisyyttä siitä, että sain olla mukana näin\nsuuressa ja monivaiheisessa tapauksessa, »pommituksessa», — enkä\nkuitenkaan tarvinnut peljätä hengen vaaraan joutumista. Tunsin jotain,\njolle tahtoisin antaa nimen ... »miehuuden ylpeys».\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiiritys ei kuitenkaan itse asiassa ollut niin kauhea, kuin voisi\nluulla. Ei näkynyt palavia taloja, ei epätoivosta valittavia ihmisiä,\nei läpi ilman kiitäviä kartesseja, kuului ainoastaan tuo kaukainen,\nyksitoikkoinen, pitkien väliaikojen perästä kumiseva jyleä jyminä.\nVähitellen alkoi siihen tottua, ja ne paikat, missä kanuunain jyrinän\nparhaiten kuuli, olivat suosituimpia kävelypaikkoja. Siellä ja täällä\nputosi joku pommi kadulle ja räjähti, mutta tavattoman harvoin\ntapahtui, että ihmisiä olisi sattunut olemaan lähellä. Itse pommitus\nei tuottanut pariisilaisille niin kovin paljo huolta ja kauhua, mutta\nnälkä, kylmyys ja työnpuute tuottivat suurimmat kärsimykset. — Syvästi\nliikutti minua kuitenkin eräs sanoma, joka kertoi muutamasta tuhoa\ntuottaneesta laukauksesta.\n\nSain nimittäin eräänä päivänä mustareunaisen kirjeen eräältä tuttavalta\nperheeltä:\n\n»Herra ja rouva N. ilmoittavat täten surulla, että heidän molemmat\nlapsensa, Francois (kahdeksan vuotta) ja Amelie (neljä vuotta) ovat\nsaaneet surmansa pommista, joka on ammuttu sisään ikkunasta.»\n\nLuin tiedonannon kauhulla ja hämmästyksellä. Salaman tapainen ajatus\nosotti minulle niiden vanhempien surun laajuuden, jotka sen näillä\nyksinkertaisilla riveillä ilmoittivat. Näin _meidän_ molemmat lapsemme,\nRudolfin ja Sylvian — ei, minä en voinut ajatella ajatustani loppuun.\n\nTiedot, joita voi saada, olivat luonnollisesti harvinaisia ja\nniukkoja. Kaikki postiliike oli keskeytetty, ja muun maailman kanssa\noltiin yhteydessä ainoastaan kirjekyyhkyisten ja ilmapallojen avulla.\nMitä vastakkaisimpia huhuja liikkui alituisesti. Joskus puhuttiin\nvoittorikkaista uloshyökkäyksistä, joskus siitä, että vihollinen\naikoo jo kaupunkiin hyökätä ja sytyttää sen tuleen. Toiste jälleen\nvakuutettiin, että ennenkuin sallittaisiin ainoankaan saksalaisen tulla\nmuurien sisäpuolelle, räjähdyttäisivät linnastonpäälliköt itsensä ja\nkoko Pariisin ilmaan. Vielä kerrottiin, että maalaisväestö hyökkäisi\npiirittäjien niskaan, katkaisisi heidän paluumatkansa ja hävittäisi\nheidät viimeiseen mieheen.\n\nPäivä päivältä kävi elintarpeiden saaminen yhä vaikeammaksi.\nLihavarastot olivat tyhjennetyt, jo kauvan sitte olivat raavaseläimet\nja lampaat loppuneet karjametsiköistä. Pian olivat hevosetkin syödyt\nja nyt tuli koirien, kissojen, rottien ja hiirien vuoro. Vihdoin\nviimeinkin täytyi ottaa eläimet »_Jardin des plantes_» puistosta;\nnäiden seassa oli tuo kaikkien ihmettelemä elefantti-raukkakin,\njoka nyt myös täytyi ottaa ihmisille ruoaksi. Leipää oli melkein\nmahdotonta saada. Väki sai seisoa tuntikausia rivissä leipurin puodin\nedustalla, ja useimmat saivat kuitenkin palata tyhjin käsin. Taudit\nniittivät runsaita uhreja. Kun Pariisissa tavallisissa oloissa\nkuoli 1,100 ihmistä viikossa, kuoli nyt 4 à 5,000. Siis joka päivä\nnoin 400 luonnotonta kuolemantapausta, — tai oikeammin sanottuna:\n_murhaa_. Sillä vaikkei murhaaja ollutkaan mikään yksityinen henkilö,\nvaan tuo persoonaton sota, niin oli murha kuitenkin murha. Ja kelle\ntuli edesvastaus? Kenties niille valtiollisille suurisuille, jotka\nkiihoittavissa puheissaan selittivät, että he »vastaisivat sodan\nsyttymisestä historian edessä»? Ovatko yhden ihmisen hartiat kyllin\nvoimakkaat tällaista edesvastausta kantamaan? Varmaankaan eivät. Eikä\nkenenkään mieleen juolahdakaan pitää tuollaisten suurisuiden sanoista\nkiinni.\n\nEräänä päivänä tammikuun keskipaikoilla tuli Fredrik liikutettuna\nhuoneeseeni.\n\n— Ota esille muistoonpanokirjasi, sinä pieni, harras\nhistoriankirjoittaja. Tänään saat kirjoittaa muistoon jotain hyvin\ntärkeätä.\n\n— Mitä merkillistä nyt on tapahtunut?\n\n— Kuule! Preussin kuningas Wilhelm on Versaillessa huudettu Saksan\nkeisariksi. Nyt on olemassa _yksi_ Saksa — yksi _yksimielinen_ Saksa.\nTämä muodostaa uuden jakson niin kutsutussa maailmanhistoriassa.\nJa voithan ajatella, miten suuressa arvossa sotaa tullaan\npitämään valtakunnassa, joka saa kiittää sotaa synnystänsä. Kätke\nrauhan-pöytäkirjasi, Martha, me tulemme nyt pitkän aikaa eteenpäin\nolemaan Marssin verisen, raudankovan merkin alaiset.\n\n— Olen melkein iloissani tästä, Fredrik, — sanoin minä. — Tämä\nsurmaaminen ei siis ole mennyt aivan hukkaan, kuin sen seurauksena on\nollut uuden, suuren valtakunnan perustaminen.\n\n— Ranskalaisille on tappio täten kaksinkertainen, ja saksalaisviha\ntulee tästedes kukoistamaan yhä paremmin.\n\nMinua värisytti.\n\n— Jo yksin sana »viha» täyttää mieleni kauhistuksella.\n\n— Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin tämä sana pysyy ihmisten\noikeuskäsitteessä, niin kauan ei ole olemassa mitään inhimillistä\nihmisyyttä. Täällä maan päällä on vaan olemassa yksi ainoa jalostuttava\nja onnelliseksi tekevä tunne, ja se on rakkaus. Tästä voimme me kaksi\nkertoa yhtä ja toista, Martha.\n\nMinä nojasin päätäni hänen rintaansa vasten, ja hän siirsi kädellään\nhellästi hiukset pois otsaltani.\n\n— Me tiedämme, miten iloista on, kun sydämissämme asuu lämpöä ja\nhellyyttä rakkaitamme kohtaan, veljiämme ja sisariamme kohtaan suuressa\nihmiskuntaperheessä...\n\n— Ei, Fredrik, _niin_ laaja ei minun rakkauteni ole. En voi rakastaa\nkaikkia noita ihmisiä, joiden sydämen täyttää viha ja verenhimo.\n\n— Mutta sääliä heitä varmaankin voit?\n\nMuistan niin hyvin tämän keskustelumme, sillä paitsi sotaisia seikkoja,\nkirjoitin päiväkirjaani myöskin keskusteluja näistä asioista. —\nSinä päivänä puhuimme myöskin tulevaisuudesta. Pian täytyy Pariisin\nantautua, sodan täytyy loppua, ja sitte voimme jälleen hyvällä\nomallatunnolla nauttia onnestamme.\n\nKävimme läpi sen ajan muistojen, jonka olimme yhdessä eläneet. Näiden\nkahdeksan vuoden kuluessa emme olleet vaihtaneet epäystävällistä\nsanaa, me olimme kärsineet ja nauttineet niin paljo yhdessä, ja meidän\nrakkautemme ja välillämme oleva myötätuntoisuus oli sillä ajalla\nlujentunut niin lujaksi, ettei sen heikontumista voinut ajatellakaan.\nPäinvastoin kiinnyimme yhä hellemmin toisiimme. Jokainen uusi tapaus,\njonka yhdessä saimme kokea, solmisi uuden yhdyssiteen välillemme. —\nKun olimme tulleet vanhoiksi ja valkopäisiksi, millä ilolla silloin\nkatselisimmekaan takaisin menneitä vuosia, ja mikä tyyni ja onnellinen\nelämän ilta meitä odottaisikaan. Sen onnellisen, vanhan parin kuvan,\njoksi me kerran tulisimme, olin niin usein ja elävästi mielessäni\nkuvitellut, että se joskus näyttäytyi minulle unessakin, kuin jokin\ntodella eletty aika. Muutamat erityiskohdat ovat varsinkin jääneet\nmuistooni. Näin Fredrikin samettikalotti päässä ja puutarhasaksit\nkädessä — miksi, sitä en tiedä, sillä hän ei ollut koskaan osottanut\nmitään halua puutarhan hoitoon, ja kalotista ei ollut koskaan ollut\nmitään puhetta — ja itseni musta pitsimyssy päässä, hopeanhohtavien\nhiusteni peittona. Me istuimme laskeutuvan auringon viimeisten säteiden\nvalaisemassa puistossa ja puhelimme menneistä ajoista. »Muistatko sinä\nsilloin, kun...?»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen edellä olevan sivun kirjoittaminen on vaatinut minulta suurta\nitseni voittamista. En voinut vavistuksetta kertoa niistä tapauksista,\njoita sain kokea matkallani Böhmiin ja koleraviikolla Grumitzissa,\nmutta tein sen täyttääkseni velvollisuuteni. Rakastettu puoliso on\nantanut minulle tehtävän: jos kuolen ennen sinua, täytyy sinun ottaa\nminun tehtäväni, toimia rauhan aatteen hyväksi. Jollei minulla olisi\nollut tämän toivomuksen täyttäminen, niin ei mikään maailmassa olisi\nvoinut saada minua armahtamatta auki repimään tuskallisten muistojeni\nhaavoja.\n\nMutta nyt olen tullut tapaukseen, jonka tosin tulen kertomaan, mutta\njota en voi enkä tahdokaan tarkemmin kuvailla.\n\nEi, minä en voi, en voi!\n\nOlen koettanut sitä tehdä kerta toisensa jälkeen. Kymmenen\npuoleksi kirjoitettua, rikki revittyä paperiarkkia makaa lattialla\nkirjoituspöytäni vierellä — sydäntäni kouristi, ajatukseni sekaantuivat\n— minun täytyi heittää kynä pois ja itkeä, itkeä kiivaasti ja\nkatkerasti kuin lapsi.\n\nMuutamien tuntien kuluttua koetan jälleen. Mutta minun täytyy jättää\nkaikki erityiskohdat, — tapahtuman sanominen on kylläksi.\n\nFredrik — lemmittyni — tuli, erään hänen luonansa löydetyn, Berliinistä\ntulleen kirjeen johdosta, syytetyksi vakoilemisesta; — hurjistunut\nroskaväen joukko ympäröi hänet: _à mort, à mort, le prussien!_\n[Kuolema, kuolema preussiläiselle! Suom.] Hänet kuljetettiin erään\nisänmaallisen tuomioistuimen eteen — ja helmikuun 1 p:nä 1871 —\nsotalakien mukaan ammuttiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tulin jälleen tuntoihini, oli rauha tehty ja kommunin päivät\nohitse. Monta kuukautta olin maannut sairaana, ja minua oli hellästi ja\nhuolellisesti hoitanut uskollinen Anna-rouva. Mitä tautia oikeastaan\nsairastin, sitä en vielä tänäänkään oikein tiedä. Ympärilläni olevat\nolivat kyllin hienotunteiset nimittäessään sitä lavantaudiksi, mutta\nminä luulen yksinkertaisesti, että se oli mielipuolisuutta.\n\nSiitä, että en tuntoon tultuani ja tapahtumat muistettuani ottanut\nitseäni hengiltä, tahi ettei suru minua surmannut, on minun kiittäminen\nlapsiani. _Ne_ tekivät elämiseni mahdolliseksi.\n\nJo samana päivänä kun tuo kauhea tapahtui, ja ennenkuin sairastuin,\npiti Rudolf minua hengissä. Olin vaipunut maahan polvilleni ja huusin\nraivoisasti: kuolla, kuolla! Minun _täytyi_ kuolla! Silloin tunsin\nkaksi käsivartta kaulani ympärillä, ja rukoilevat, tuskallisesti\nvakavat, ihmeellisen suloiset pojan kasvot katselivat minuun.\n\n— Äiti!\n\nTähän asti oli poikani aina nimittänyt minua mammaksi. Että hän\nnyt tässä tuskan hetkessä lausui sanan »äiti», se ilmoitti minulle\nselvästi: sinä et ole yksin, sinulla on poika, joka rakastaa ja\nkunnioittaa sinua, joka jakaa tuskasi, jolla ei ole maailmassa ketään\nmuuta kuin sinä. Älä hylkää lastasi, äiti!\n\nPainoin armaani sydämelleni ja näyttääkseni, että ymmärsin häntä,\nkuiskasin minä: poikani, poikani!\n\nSamalla muistin pienen tyttöseni — _hänen_ tyttösensä — ja päätökseni\njäädä elämään oli tehty.\n\nMutta tuska oli sietämätön ja ymmärrykseni himmeni, ei yhden kerran,\nei, monta kertaa tulevien vuosien kuluessa. Nyt olen ollut jo monta\nvuotta terveenä. Kahdeksantoista vuotta on kulunut helmikuun 1 p:stä\n1871. Mutta sitä pohjatonta surua, jonka sen päivän tapaukset painoivat\nsieluuni, sitä ei voi aika hälventää, vaikka eläisinkin sata vuotta.\nJos vähitellen voisinkin työntää tuskalliset muistot syrjään, niin että\nvoisin iloita lasteni kanssa ja joskus tuntea jotain uuden elämänhalun\ntapaista, niin ei kuitenkaan kulu yhtään ainoata yötä, jolloin en\ntuntisi surun kauheata taakkaa. Se on kuin sielun kaksoiselämää. Joka\nyö samaan aikaan herään sanomattoman surun tunteella. Sydän kutistuu\nkokoon, ja minusta tuntuu kuin täytyisi minun puhjeta katkeraan,\nvalittavaan itkuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtaa minut hellä\nmyötätuntoisuuden tunne koko kärsivää, onnetonta ihmiskuntaa kohtaan.\nOi, te poloiset ihmisraukat! Nyt näen, miten he kaatuvat surmaa\ntuottavien kuulien silpomina, kuulen hirmustuttavia huutoja — ja\nmuistan, että _minunkin_ rakkaimpani kuoli samoin...\n\nMutta ihmeellistä on: unessa en koskaan tiedä mitä olen menettänyt.\nUsein tapahtuu, että unessa puhelen Fredrikin kanssa, aivan kuin hän\nvielä kävisi vierelläni. Tapauksia menneisyydestä, mutta ei koskaan\nsurullisia, näen silloin: yhtymisemme Schlesvig-Holsteinilaisen sodan\njälkeen, loruamisemme Sylvian kätkyen luona, tyynet opiskelu-hetkemme,\nkävelyretkemme Schweitsissä ja tuon tuostakin jo edellä mainitsemani\nkuvan iltavalaistuksessa, kun valkotukkainen rakastettu puolisoni\nleikkaa ruusupensaita puutarhasaksillansa. — — — »Eikö totta?» sanoo\nhän minulle hellästi hymyillen, »me olemme onnellinen vanha pari?»\n\nVoi minua!\n\n\n\n"]