[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN4VrRFHQj8XgsFDpmEHX12KV9jSZtwp8eCTqysXD5Yo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2848,"Viimeinen matka","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"2848-lehtimaki-konrad-viimeinen-matka","2848__Lehtimäki_Konrad__Viimeinen_matka","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1923,null,23500,143202,false,71809,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Viimeinen matka : Novelleja\" by Konrad Lehtimäki is a collection of short stories written in the early 20th century. The book captures the complexities of human emotions and experiences through various narratives, focusing on themes such as survival, freedom, and the struggles of everyday life. Notably, the stories seem to recount the turbulent times faced by individuals against a backdrop of societal challenges.  The opening of the collection introduces the story \"Karkuri,\" featuring Aarne Aitio, a man on the run who has narrowly escaped the clutches of authorities. As he embarks on a perilous journey for freedom, we witness his anxiety and determination as he boards a ship heading towards hope. The narrative vividly depicts his internal conflict as he grapples with past traumas and the longing for his family while evading capture. Aarne's desperation culminates in a tense chase with soldiers, encapsulating the precariousness of his situation and setting the stage for a gripping exploration of resilience in the face of overwhelming odds. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Seitsemän novellin kokoelma sisältää kertomuksia selviytymisestä ja vapauden kaipuusta. Avaustarinassa seurataan takaa-ajetun miehen jännityksentäyteistä pakomatkaa virkavaltaa pakoillen halki kaupungin ja maaseudun.","Konrad Lehtimäen 'Viimeinen matka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2848. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIIMEINEN MATKA\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKarkuri\nPalkanmaksu\nVaikein hetki\nJouluaatto\nIsä ja poika\nSyntymäpäivä\nViimeinen matka\n\n\n\n\nKARKURI\n\n\nAarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiin\nirroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, mutta\nhänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkin\nepäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hän\nei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetken\nkuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi,\nettei laivassa ollut urkkijoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettu\nhirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavan\nhajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulos\nmetsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavan\nluodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoiden\nkäsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänen\nhuomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.\n\nAarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta.\nHän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmit\naivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt yli\nlankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvana\nkiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viime\nvuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon,\nmuisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajien\nhitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen.\nSitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydä\nhyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatonta\npakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkien\nja passintarkastuspaikkojen sivu.\n\nViime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaan\nuskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivat\nniin epäilevästi.\n\nAarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa,\nja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmät\nsulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaan\ntuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä,\nniinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua.\nJa vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisesti\ntakataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.\n\nMutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivan\njyskytyksen, veden loiskeen, — missä hän on?\n\nAarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsi\nkaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästä\nlaivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, — hän vaikka ui\nyli rajan...\n\nHän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähti\nsyvään, — niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntui\nniin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siis\ntotta, mahdollista!\n\nHän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosi\nsuitsuava savupiippu,— se on siis se! Hänen edessään oli ammottanut\nmustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia,\nkuolema... Ja nyt hän näkee edessään _vapauden, elämän!_\n\nAarne Hengitti ahnaasti raikasta, mereltä tuoksuvaa ilmaa ja tuijotti\nkuin huumaantuneena tuota etäistä saarta, joka näytti vähitellen\nnousevan peilityynenä päilyvän meren syvyydestä, jo näkyi saharakennus,\npunaisia työväen asuntoja ja lautatapuleja.\n\nMutta katsoessaan sattumalta sivulle päin, kohtasi hän hämmästyttävän\nnäyn. Tuon äärettömän ulapan sinertävällä pinnalla välkkyi ja\nkimalteli aivankuin sulana hehkuva kultavirta, joka näytti yhtyvän\ntaivaanrannalta nousevan auringon häikäisevään kirkkauteen. Ja\netelässä näkyi pari lehtimetsän peittämää pikkusaarta, jotka syksy\noli koristanut niin satumaisella väriloistolla, ettei Aarne ollut\nkoskaan sellaista nähnyt. Hän katseli liikutettuna ja onnellisena tuota\nihanaa näkyä unohtaen vaaran ja kärsimykset. Ja kun laiva vihdoin\nlaituria lähetessään hiljensi vauhtiaan, ei hän tuntenut vähääkään\nlevottomuutta. Kyllä hän nyt jo onnistuu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMulta kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa\nkaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan\nkahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli\ntarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti,\nkatsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset\nviiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon\nharjakset.\n\nAarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät\nlukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa\npysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään.\nJospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle...\nKaikki olivat jo poistuneet laivasta, — santarmit vain vartioivat\nlaivaan jääneitä.\n\nSilloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä\nvälähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen\npätevyyttä heti.\n\nHiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti\nkädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin;\nsiten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla\ntakaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman\ntutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut\nkapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää\nkävelyä laiturilla, — ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka\nAarne asteli heidän ohitseenkin, — sillä hän palasi aina takaisin.\n\nAarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että\nyksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin\nennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi\nkaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui\nhiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen\nyhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin\nkatsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi\ntakaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat\nmiltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti\nhousujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, — ja sitten hän\njuoksi.\n\nHän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi\npakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan\nlaiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa\nluokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.\n\nMutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen\nkävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.\n\nEikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona,\nennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista\nsisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.\n\nKatkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa\nsekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt.\n— aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä,\nsulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin\nsiellä tai vietäisiin Siperiaan... Hän ei saisi enää koskaan nähdä\nlapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään... Ei, ei, se on\nmahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin\nonnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi:\n\n— Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa... Niin — en\ntule!\n\nSantarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä\nväkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti\nnähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.\n\nAarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä,\nja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti\nsanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta,\njuoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta\npuutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,— ja sitten hän\njuoksi...\n\nHän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän\nvihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja\ntäynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa\nkuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:\n\n— Stoi! Streljait! Stoil\n\nViimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli\nvanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas\ntukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä,\nkäheä huuto; »ampu — ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä.\nHänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia\nkipinöitä — mutta hän juoksi yhä nopeammin...\n\nKuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja\nniiden joukossa harmaan kiven.\n\nHän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään\nlietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle\nmaaperälle. Vielä muutama askel, — ja hän heittäytyi kiven taakse ja\nsieppasi pistoolin taskustaan.\n\nVasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain\nsotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle\nsaapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin.\nSantarmivääpeli sieppasi vihdoin kiukkuisesti kiväärin eräältä\nsotilaalta ja lähti toisten seuraamana kulkemaan portaita myöten.\n\nAarne antoi heidän tulla rauhassa. Vasta sadan metrin päässä hän\nhuudahti kylmällä, päättäväisellä äänellä:\n\n— Seis! Minä ammun jokaisen lähenevän!\n\nJoukko pysähtyi kuin komentosanasta, ja vääpeli viritti kiväärinsä\nkiukkuisesti kiroten. Mutta kun ei mitään näkynyt, astahti hän\nuudelleen eteenpäin.\n\nNähdessään vihollistensa lähenevän, jotka aikoivat vielä viime hetkellä\ntuhota hänen elämänsä, valtasi Aarnen niin hillitön viha, ettei hän\nkyennyt selvästi ajattelemaan, arvioimaan asemaansa. Hänen nivoissaan\nriehui vain yksi ainoa ajatus: ettei antaudu elävänä, että ampuu\njokaisen — ja lopuksi itsensä. Mutta tähdätessään vääpeliä keskelle\nrintaa huomasi hän tämän peittävän koko jonon: he olivat siis kaikki\nperäkkäin kapealla lankkukäytävällä, josta ei voinut väistyä vähääkään,\n— ja jokainen »Savage»-pistoolin kuula lävistäisi ainakin kaksi...\n\nHänen silmissään leiskahti julma riemu ja kostonhimo. Se syöksähti\nkohisevan kosken lailla hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän\noli ihan näkevinään, miten nuo kaatuvat, putoavat toisensa jälkeen\nalas tukkien sekaan, ja hän tiesi, _tunsi_, ettei voisi tauota: hän\nlaukaisisi nopeasti, kylmäverisesti kaikki yksitoista kuulaa, muuttaisi\nuuden makasiinin ja ampuisi niinkauan kuin yksikin olisi pystyssä...\n\nHän tempasi koneellisesti makasiinin taskustaan, ja sormi kosketti jo\nliipasinta, kun jonkunlainen sisäinen ääni käski hänen ampua ensin\nilmaan: sitten häneltä on oikeus ampua kaikki. Hän ajatteli ampua läpi\nlakin reunan, ja hän tiesi osaavansa varmasti, käsi ei värähtänytkään\nja lisäksi vielä sai nojata kiveen.\n\nMutta hän pelkäsi, että ne siinä tapauksessa kääntyisivät, ja hän\ntoivoi, _tahtoi_, että ne tulisivat. Hän kohotti siis vieläkin vähän ja\nlaukasi.\n\nMutta samalla kuin laukaus pamahti, lyykähti santarmi-vääpeli\nvikkelästi ja tarttui päähänsä, — hän luuli kai tuon vinkuvan kuulan\nsattuneen.\n\nSitten hän huusi jotain, viittasi hätäisesti miehilleen, ja koko joukko\nlähti juoksemaan takaisin.\n\nAarne tuijotti pettyneenä pakenevia, tähdäten santarmin leveään\nselkään: hän puri hammasta, toivoen kiihkeästi, että tämä seisahtuisi,\nkääntyisi, jotta saisi ampua. — Mutta tämä näytti hoputtavan joukkoaan\nyhä nopeampaan juoksuun. Vasta toisella rannalla santarmi hätäisesti\nvilkaisi taakseen ja kyyristyi samalla niin hassunkurisesti, kuin olisi\nodottanut saavansa hartioilleen kirvelevän piiskaniskun.\n\nVasta hetken kuluttua ymmärsi Aarne, että hänen olisi pitänyt iloita,\nkun oli näin helpolla pelastunut uhkaavasta vaarasta. Ja kun joukko\noli kadonnut rakennusten taakse, hiipi hänkin pensaiden suojassa\nmetsän laitaan ja alkoi keventynein mielin odottaa tuttavaansa. Hän\ntunsi olevansa nälkäinen kuin susi, — mutta ehkäpä ne tuovat ruokaakin\ntullessaan! Mutta pääasia on, että pääsee Ruotsin puolelle, — vapauteen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pian hän huomasi olleensa lapsellinen, kun oli luullut santarmien\nluopuvan niin helpolla saaliistaan. Sillä hetken kuluttua lähti\nkymmenmiehinen joukko kahdella veneellä soutamaan saaren toista päätä\nkohden.\n\nEnsin hän hämmästyi, mutta samassa hän huomasi saaren olevan tiheän\nmetsän peittämä, jossa hän oli kuin kotonaan. Mitä ne voisivat vanhalle\npaimenpojalle ja metsästäjälle, joka oli joka syksy hiipinyt hirvien\njälessä! Hänen mieleensä leimahti huvittava suunnitelma, ja hän päätti\nhuolehtia siitä, että ne saavat kerrankin tarpeekseen etsiä.\n\nHän ei koettanut paeta vainoojiaan. Päinvastoin hän juoksi läpi metsän,\nniin että oli jo vastassa odottamassa, kun nämä lähenivät rantaa. Hän\nnäki vain yhden sopivan maallenousupaikan ja piiloutui rannalla olevaan\nleppäpensaaseen. Veneet laskivatkin rantaan aivan Aarnen ajattelemalle\npaikalle, ja kun hän oli vain parinkymmenen metrin päässä siitä, ei\nsantarmien pää hänkään pälkähtänyt etsiä häntä niin läheltä. Hän kuuli\nkuiskaten annetut käskyt, ja kun miehet harvassa ketjussa katosivat\nmetsään, lähti hän hiipimään heidän jälessään.\n\nAarne huomasi ilokseen, ettei heidän verkkonsa ulottunut yli saaren,\nja kun heidän täytyi mennä metsän toista puolta ja palata vastakkaista\nreunan, oli hänen helppo seurata, — eikä pyydystäjillä ollut\naavistustakaan, että otus kulki jälessä.\n\nKun näinä olivat tehneet yhden kierroksen tuloksetta, lähtivät\nhe uudestaan matkaan — ja Aarne uskollisesti jälessä. Hän unohti\nkaikki viime päivien vaarat ja ikävyydet, hän unohti kokonaan, että\nhänen elämänsä oli kysymyksessä; välistä tuntui ikäänkuin hän olisi\nhirvenajossa, hän tunsi taas sitä selittämätöntä jännitystä, joka\ntekee askeleet äänettömiksi, teroittaa aistit ja lihakset äärimmäisen\nherkiksi, — jolloin ne ovat valmiit toimintaan kuin jännitetty jousi.\nJa väliin, kun hän näki santarmin kyyristyneen vartalon aivan edessään,\nnauroi hän niin iloisesti ja sydämellisesti kuin olisi kaikki ollut\nhauskaa, hullunkurista sokkoleikkiä. Vihdoinkin lähtivät takaa-ajajat\nnoloina ja ärtyneinä soutamaan kylää kohden. Mutta ennenkuin he ehtivät\nrantaan, oli Aarne jo saapunut vastakkaiseen metsänreunaan ja asettui\nmakaamaan eräälle kivelle, josta oli vapaa näköala joka suunnalle.\n\nAarne oli ollut koko päivän liikkeellä syömättä muruakaan, nälkä\nkouristi häntä yhä kiukkuisemmin, — multa kukaan ei tullut. Aurinko\npainui yhä alemmaksi ja vihdoin piiloutui punaisen pilviharson suojassa\nmeren helmaan. Eikä vieläkään näkynyt ketään.\n\nHämäryys ja mereltä nouseva sumupilvi peittivät kylän ikäänkuin\nharmaaseen huntuun. Vain sahan savupiipun huippu kohoutui siitä tummana\nja salaperäisenä. Mutta pilvet levittäytyivät vähitellen yli taivaan,\nkoko maailma peittyi mustaan pimeyteen, — ja hän oli yhä yksin.\n\nAarne tunsi kiusallisen epätietoisuuden ja levottomuuden valtaavan\nmielensä, mitä pitemmälle aika kului. Hän luuli tuttavansa lähteneen\nveneellä etsimään häntä saaren toisesta päästä ja ajatteli jo lähteä\nsinne. Mutta samassa hän käsitti miten toivotonta sellainen etsiminen\nolisi ja asettui mahdollisimman lähelle lankkuportailta johtavaa polkua.\n\nVihdoin, kun kello jo läheni kymmentä, kuuli hän epäselvästi hiipiviä,\nvarovaisia askeleita lankkuportailta. Hän kuunteli henkeä pidättäen,\nmutta ne olivat pysähtyneet, ja kun ne taas lähtivät liikkeelle, kuului\nsamassa metsästä tuulen huminaa, — ja hänestä tuntui kuin olisi hän\nkuullut kuisketta, kokonaisen _joukon_ askeleita...\n\nHän tunsi sydämensä kiihkeän sykinnän, ja ennen tuntematon levottomuus\nkouristi hänen rintaansa ja korvissa kohisi yhä enemmän.\n\nAarne puri hammastaan ja häpeä valtasi hänen mielensä. _Pelkäsikö_ hän\ntodella, — ja _mitä_ hän pelkäsi? Mitä vaaraa oli tässä sysipimeässä?\nTulkoon kuka tahansa!\n\nHän rauhoittui todella silmänräpäyksessä. Ja kun nuo askeleet yhä\nlähenivät, odotti hän täysin tyynenä. Ne pysähtyivät vielä pari kertaa,\nmutta vihdoin kuuli hän tulijan kuiskaavan hiljaa nimeänsä. Hän nousi\nheti ja tunsi tämän tuttavakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta nyt hän sai tietää syyn tuttavansa viipymiseen: häntä oli\nvartioitu koko päivä, ja hän sanoi pelkäävänsä, että ne olisivat\nvieläkin häntä seuranneet. Kuitenkin oli hänen onnistunut järjestää\nasia niin, että Ruotsin puolelta saapuu eräs pikkupoika veneellä saaren\nnokkaan heitä noutamaan kello kymmeneltä. Suomen puolella olivat kaikki\nveneet lukitut ja avaimet santarmien taskuissa.\n\nHe lähtivät heti sovittuun paikkaan, jossa poika jo odotti, ja astuivat\nvarovasti veneeseen. Aarne tarttui juuri airoihin, kun pimeydestä\nkuului juoksevien askelten töminää, uhkaavia pysähdyskäskyjä, sitten\nkajahti välähtävä pistoolinlaukaus, toinen, kolmas, neljäs, — ja\netäämpää vielä uusia: kuulat vinkuivat heidän korvissaan...\n\nMutta samalla hetkellä kuin ensimmäinen komentosana kajahti, oli Aarne\nkoneellisesti tempaissut kaikin voimin airoista, niin että kevyt vene\ntuntui aivankuin loikkaavan eteenpäin. Hän veti viisi kuusi kertaa,\nniin että airot notkuivat, ja veneen liukuessa yhä syvemmällä: meren\nsysimustaan, suojaavaan syliin kuuntelivat he äänettöminä rannalta\nkuuluvaa kirousten ja huutojen melua.\n\nAarne vetäisi vieläkin muutamia kertoja, aina silloin kun rannalta\nkuului hälinää. Sitten nosti hän airot veneeseen ja kuunteli taas noita\npimeydestä kuuluvia, hiljeneviä ääniä.\n\nRaskas huokaus kohosi hänen rinnastaan, ja kummallinen, ennen\ntuntematon heikkous ja liikutus valtasi vastustamattomalla voimalla\nhänen mielensä. Hän olisi tahtonut itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja\nhämärästä onnellisuudesta. Yhtäkkiä hän muisti erään hetken kaukaisesta\nlapsuudestaan paimenessa oloajaltaan: hän juoksee huohottaen raivoisan\nsonnin edessä, pääsee puuhun juuri kun hirveä töytäys vavahduttaa\nsitä ja katkenneet oksat haavoittavat hänen säärensä; hän on\nmenehtymäisillään, mutta hän on turvassa; hän kiertää vapisevat kätensä\npuunrungon ympäri, painaa kasvonsa sitä vastaan — ja itkee, itkee...\n\nNiin, — hän oli nytkin pelastunut julman hirviön kynsistä, hirviön,\njoka on surmannut satojatuhansia viattomia, tuhonnut kokonaisia\nkansoja. Tuntui niin kummalliselta, että hän juuri _äsken_ tuolla\npimeällä rannalla oli kohdannut _kuoleman_: Vain pari sekuntia\nmyöhemmin: ne olisivat ehtineet hypätä veneeseen tai ampuneet aivan\nvierestä, ja hän makaisi nyt tuolla vainoojainsa keskellä kylmänä tai\nvetäisi viimeisiä henkäyksiään...\n\nJa nyt hän on _vapaa_, hän saa elää, työskennellä vaimonsa ja lastensa\nhyväksi, — hän saa taas nähdä lapsensa...\n\n— Niin... lapset... mitä?\n\nNuo sanat tunkeutuivat käheänä kuiskeena hänen vapisevilta huuliltaan,\nja hän tarttui rintaansa kuin kuolettavan iskun sattuessa, — sillä\nkylmän puukonterän lailla iskeytyy hänen sydämeensä viimeisen\neronhetken muisto.\n\nHän ei ollut muistanut sitä viime vuorokausien taukoomattomissa\nponnisteluissa ja vaaroissa, mutta nyt, kun jännitys oli lauennut,\nvaltasi se hänet järkyttävällä voimalla. Hän oli taas näkevinään\ntuon rakkaan huoneen pienimpiä yksityisseikkoja myöten samallaisena\nkuin silloinkin, hän oli kuulevinaan nurkkaan kyyristyneen vaimonsa\ntukehtuneen nyyhkytyksen...\n\nEi — ei! Hän ei tahdo ajatella, muistella sitä. Hän peittää kädellään\nsilmänsä, mutta siitä huolimatta on hän taas näkevinään pienet poikansa\npaitasillaan edessään; he koettavat pidättää itkuaan, vanhin puree\nhammastaan, mutta kyyneleet vierivät heidän poskilleen, vapisevat\nhuulet vääristyvät... Hän nostaa heidät syliinsä, painaa huulensa\nheidän hienoille hiuksilleen, — ja taas tuntuu ikäänkuin suuri, jäinen\nkoura puristaisi, tukehuttaisi...\n\nHän huokaa raskaasti, katsahtaa kuin apua etsien ympärilleen, mutta\nkaikkialla on pimeätä. Hänestä tuntuu kuin näkisi hän oman elämänsä,\ntulevaisuutensa; ei valopilkkua, ei toivoa, — vain pimeyttä. Synkät\naavistukset, kuvat ja ajatukset risteilevät hänen aivoissaan:\nhirmuvalta voi jatkua vielä vuosikymmeniä, — eikä hän pääse kotiin.\nHänen sairautensa pahenee, hän kuolee siellä yksin, — ja he jäävät\norvoiksi, joutuvat ehkä mieron tielle. Eikä hän näe heitä koskaan, — ei\nkoskaan...\n\nJa yhtäkkiä hän kumartuu, painaa kasvonsa veneenlaitaa vasten, hänen\nhartiansa hytkähtävät rajusta nyyhkytyksestä, ja hänen kuiskaavassa\näänessään värähtää syvä suru ja hellyys: — Lapseni... pienet...\npoikaseni...\n\n\n\n\nPALKANMAKSU\n\n\nMauri Hautala oli juuri istahtanut kahden toverinsa pöytään, kun hän\nnäki erään tummaverisen miehen tulevan kahvilaan ja arasti vilkuillen\nistahtavan vastapäätä olevaan nurkkapöytään.\n\nMauri tarkasti salaa miestä, ja yhtäkkiä hän muisti, että tämä\noli eilenkin ilmestynyt tänne hänen jälkeensä, ja kun hän huomasi\nmiehen pari kertaa katsovan itseään syrjäsilmin, tunsi hän jotenkin\nsisäisesti vaistoten, että mies oli sama, joka jo useampana iltana oli\nhiiviskellyt hänen asuntonsa läheisyydessä. Hän ei ollut huomaavinaan\nmitään, vaan päätti ottaa selvän asiasta.\n\nJa kun Mauri kahtena iltana kävi mitä erilaisimmissa paikoissa,\nviipyen kerrankin kolmatta tuntia erään toverinsa luona, ja aina\nnäki tuon tumman varjon seuraavan jälessään hiipivin askelin kuin\nsaaliinhimoinen hyena, oli hän varma, että tämä oli erikoisesti häntä\nvahtiva santarmiurkkija. Hän päätti tehdä lopun pelistä ja keksittyään\nhauskan suunnitelman kertoi sen toverilleen, ja tämä suostui ilomielin\nauttamaan Mauria sen toimeenpanossa.\n\nKun Mauri siis seuraavana iltana näki urkkijan piileskelevän asuntonsa\nlähellä olevassa porttikäytävässä ja lähtevän jälessään, lähti hän\ntoverinsa luokse, ja he sopivat yksityiskohtaisesti menettelytavasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden tunnin kuluttua ilmestyivät he taas kadulle ja huomasivat\nilokseen, että mereltä oli noussut paksua sumua muuttaen pimeyden niin\nsakeaksi, että näki vain muutaman metrin eteensä. Ja kun he kuulivat\nurkkijan hiipivät askeleet jälessään, seisahtuivat he seuraavan\nkadunkulman suojaan ja Mauri alkoi puhua kuiskaavalla, salaperäisellä\näänellä:\n\n— Sinä menet siis molempien toverien luokse ja käsket heidän tulla\npuolen tunnin kuluttua kokoukseen: tärkeät asiat vaativat... Ja muista,\nettä sanot heille _itse_ persoonallisesti, jottei kukaan saa tietää.\n\n— Mutta jos he eivät ole kotona...? — huomautti toveri epäröiden.\n\n— Silloin haet heidät vaikka maan alta! — käski Mauri päättävästi. —\nAsia on niin tärkeä, ettei se siedä viivytystä. Huomauta erikoisesti,\nettä he tulevat yksitellen ja samaan paikkaan kuin viime kerralla.\n\n— Mutta eikö se ole liian kaukana? Eikö voitaisi kokoontua minun\nluokseni, kun on näin pimeä iltakin.\n\n— Ei millään ehdolla, — keskeytti Mauri. — Ja kun saat tietää asian\ntärkeyden, niin huomaat, ettei sitä saa pilata varomattomuuden tähden.\n\n— Mutta, tuota...\n\n— Ei mitään muttaa! — ärjäsi Mauri tuimasti. — Päällikkönä minä olen\nvastuussa onnistumisesta, — ja päällikkönä _käsken_, silloin kun tiedän\nsen tarpeelliseksi. Siis kello yhdeksän.\n\n— Enhän minä mitään... kyllähän minä, — myönteli toinen nöyrästi. —\nMutta entä tunnussana? Tarvitaanko tunnussanaa, kun vain pääkomitean\njäsenet tulevat...?\n\n— Jaa se oli hyvä, että huomautit; — vastasi Mauri. — Kun on näin\npimeä, niin on parempi, että jokainen sanoo vain tunnussanan\ntullessaan. Tunnussana on siis: »Tahdon palkkani.»\n\n— »Tahdon palkkani»! — kertasi toveri ja lähti liikkeelle.\n\nPuolen tunnin kuluttua läheni muuan mies erään toisen seurassa Maurin\nsedän torppaa esikaupungin ulkolaidalla. Toinen jäi vähän jälkeen,\nmutta Maurin apulainen tuli suoraan torpan veräjälle, jossa isäntä\nseisoi vahdissa. Tulija pysähtyi ja kysyi kuiskaten:\n\n— Onko päällikkö jo tullut?\n\n— Mikä päällikkö? — ärähti setä kolealla bassoäänellään. — Mikä on\ntunnussana?\n\n— »Tahdon palkkani!» — vastaisi tulija, lisäten ystävällisesti: —\nEttekö enää tunne minua?\n\n— Eihän tässä perhanan pimeässä näe mitään. Ai, tekö se olitte!\n\nTulija katseli ympärilleen ja huomasi erään lähellä olevan pensaan\nyläpuolella häämöttävän leveälierisen hatun ääriviivat. Ja hän kysyi\ntaas salaperäisesti:\n\n— Ovatko kaikki jo saapuneet?\n\n— Te olette kolmas. Kaksi siis puuttuu.\n\n— Ai niin... Minä en tavannut Lemposta kotona, mutta minä sanoin hänen\nvaimolleen, että jos hän saapuisi kotiin ennen yhdeksää, niin on hänen\ntultava ajurilla. Kas, tuossa tulee Rantala...\n\n— Tunnussana! — mörähti taas sedän bassoääni, ja tulija vastasi\nhillitysti:\n\n— »Tahdon palkkani».\n\n— Nyt ei siis enää puutu kuin Lemponen, — huomautti aikaisemmin tullut.\n— Te ette tietysti tunne häntä, kun hän tulee ensi kerran kokoukseen,\nmutta hänellä on pitkä palttoo ja leveälierinen hattu.\n\n— No, en minä ketään päästä ilman tunnussanaa.\n\n— Mutta älkää päästäkö ketään sisään yhdeksän jälkeen —\ntunnussanallakaan. Ne ovat silloin asiaankuulumattomia... Mutta missä\nkokoonnutaan:\n\n— Heinämakasiinissa, — vastasi setä ja lisäsi varoittaen:\n\n— Mutta muistakaa, ettei siellä saa raapaista kertaakaan tulta, — vain\nsillä ehdolla saatte siellä kokoontua. Siinä on niin harvat seivät,\nettä naapurit voisivat nähdä... Ja tuli voisi varista heiniin...\n\n— Mutta emmehän me pimeässä voi kokousta pitää! — huudahti ensintullut\nhämmästyneenä. — Eikö ennemmin tuvassa?\n\n— Ei, — siellä makaa kortteerimies, ja Mauri sanoi asian olevan niin\ntärkeän, että täytyy kokoontua miten tahansa. Makasiini on ainakin\nvarma paikka, kun minä vahdin ulkopuolella.\n\n— No, me menemme sitten. Odottakaa nyt vielä viisi minuuttia.\n\nSalaliittolaiset poistuivat sedän saattamina, ja kun tämä palasi\nveräjälle, oli pää kadonnut pensaan yläpuolelta. Mutta hetken kuluttua\nläheni itse otus pyydystä, ja samoin kuin ennenkin vaati vartija\ntunnussanaa.\n\n— »Tahdon palkkani», — kuiskasi urkkija hiljaa, Ja setä lausui\ntyytyväisesti:\n\n— Jaha, te ehditte kumminkin! Toiset ovatkin jo saapuvilla. Tulkaa vaan\nmukaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMauri ei ollut ihan varma uskaltaisiko urkkija saapua\n»kokoushuoneeseen» asti, ja siltä varalta hän oli juuri odottamassa\nulkopuolella. Mutta kuullessaan sedän tullessaan ankarasti\nhuomauttavan, ettei kertaakaan saa näkyä tulta, ymmärsi hän tuon\nodottamattoman seikan; pimeyden huumanneen urkkijan niinkuin makea\nsyötti saa nälkäisen ketun unohtamaan siinä piilevän vaaran. Hän\npujahti siis edellä makasiiniin, ja kun hänen aivoissaan yhtäkkiä\nvälähti uusi hullunkurinen suunnitelma, päätti hän lisätä siitä\nalkukohtauksen tähän ilveilyyn. Hän kuiskasi siis tovereilleen, että\nnämä olisivat ihan hiljaa, kunnes hän kutsuisi heitä.\n\nKun setä ilmestyi ovelle urkkijan seurassa ja huomasi Maurin, näytti\nhän yhtäkkiä hätkähtävän, kuunteli jännittyneenä ja sitten kuiskasi\npelokkaasti:\n\n— St! Minä olin kuulevinani jotain... Kun ei tuo naapuri vaan olisi\nvahtimassa jossakin, — se on santarmien palveluksessa. Ettekö voisi\nmennä sentään muualle, sillä...\n\n— Älkää nyt setä hermostuko, ehkei se ollutkaan mitään, — rauhoitti\nMauri, — Minä lupaan, ettemme sano yhtään sanaa ääneen, ja kun emme ota\ntulta, niin mitä vaaraa tässä olisi...\n\n— No, tämän kerran saatte. Mutta ei sitten enää... Ne vievät minut\nSiperiaan...\n\n— Emme tule enää, — lohdutti Mauri ja lisäsi kuiskaten:\n\n— Toiset menivät teidän kamariinne lukemaan kirjelmää, joka tänään\nsaapui »Venäjän Maksimalistien Keskuskomitealta», — kun ei täällä saa\nottaa tulta. Käskekää heidän tulla heti luettuaan ja vahtikaa sitten\nulkopuolella. Tulkaa te Lemponen sisään, niin minä selitän teille sillä\naikaa asian suullisesti.\n\nHän tervehti urkkijaa ja tunsi tämän käden vapisevan kuin\nvilutautisella.\n\nHe menivät peremmälle. Mauri kehoitti toista istumaan laatikolle\neteensä ja alkoi heti selittää tärkeällä, kuiskaavalla äänellä:\n\n— Kun Lemponen on uusi jäsen pääkomiteassa, niin ette tietysti tiedä\nsiitä Venäjän terroristien suunnitelmasta, joka meilläkin viime\nkokouksessa hyväksyttiin. Ja sen asian vuoksi teidät juuri valittiin\npääkomiteaan sikäläisen lähetin erikoisesta suosituksesta. Minä pidin\nsen myös välttämättömänä, koska te olette ainoa, joka aktiivisesti\nolette ottanut osaa maksimalistien sankarillisiin pommiattentaatteihin\nPietarissa oleskellessanne. Tehän puhutte tietysti venättä paremmin\nkuin suomea, koska olette Venäjällä syntynyt ja kasvanut?\n\nViimeisen lausui Mauri venäjäksi, ja urkkija vastasi heti samalla\nkielellä helpotuksesta huoahtaen:\n\n— Melkein! Sillä olen unohtanut paljon suomalaisia sanoja.\n\n— No siis asiaan! Teidät on siis valittu, koska teidän kokemuksenne\nja tunnettu pelkäämättömyytenne ovat välttämättömät siinä suuressa\nsuunnitelmassa, joka koko Venäjän valtakunnassa.\n\nSuomessa, Puolassa, kaikkialla toimeenpannaan samana yönä, samalla\nkellonlyönnillä, ja tulee hämmästyttämään koko maailmaa.\n\n— Mikä se on? — kuiskasi urkkija tahtomattaan, ja hänen äänensä vapisi\nkiihkeästä uteliaisuudesta ja jännityksestä.\n\n— Niinkuin toveri Lemponen hyvin tietää, ovat urkkijat, santarmit ja\nprovokaattorit vaarallisimmat vihollisemme. Tehän tiedätte, miten\nparhaatkin suunnitelmat ovat useimmiten särkyneet niiden kavalien\njuonien vuoksi. Sen tähden on päätetty hävittää ne kaikki yhtaikaa\nyhtenä yönä, yhdellä ainoalla jättiläisiskulla, ettei seuraavana aamuna\nlöydetä yhdestäkään edes luunikamaa. Ja se hetki on niin lähellä, ettei\nkukaan aavista.\n\nMauri vaikeni ja kuuli urkkijan hengityksen muuttuneen käheäksi ja\nvapisevaksi: hän rykäsi ja sopersi tukehtuneesti:\n\n— Koska se... tapahtuu?\n\n— Siitä juuri tänään sain tiedon, mutta sitä ei saa sanoa komitean\njäsenillekään ennenkuin kaksi tuntia aikuisemmin. Nyt olisi vain\npäätettävä heidän kuolintavastaan.\n\n— Kuolintavasta..., — ähkäsi urkkija kauhuissaan. Mauri kuuli nurkasta\npidätetyn naurunpurskahduksen ja jatkoi tyynesti:\n\n— Niin, Venäjän komitea on myöntänyt kaksi erilaista menettelytapaa,\njoista voidaan valita se mikä, parhaiten soveltuu paikallisiin oloihin.\nEnsimmäinen on se, että heidät kaikki kootaan johonkin suureen\nheinämakasiiniin tai muuhun tulenarkojen tavarain varastorakennukseen,\nvaletaan perinpohjin bentsiinillä — ja sitten tuleen. Toisen mukaan\nviedään heidät johonkin vanhaan laivaan tai proomuun, jossa on raskas\nkivilasti, suletaan kaikki kannen alle, hinataan merelle, — ja sitten\npohjaluukut auki! Silloin ei noista koirista todella jää kummassakaan\ntapauksessa mitään jälelle.\n\nTaas kuului urkkijan tuskanvoihketta muistuttava huokaus ja Mauri\njatkoi säälimättömänä:\n\n— Kun te ette ollut viime kokouksessa, niin selitän lyhyesti, miten\nkaikki on järjestetty. Ensinnäkin on eräs upporikas venäläinen\npuoluetoveri lahjoittanut koko omaisuutensa, 30 miljoonaa ruplaa,\nsuunnitelman toteuttamiseksi. Mekin saimme 200 000 markkaa, ja siitä\njää ylikin. Siitä meni kyllä santarmipäällikön kirjurin lahjomiseen\nsatatuhatta markkaa, mutta _todellisuudessa_ siitä maksetaan vain\nneljäs osa.\n\n— Neljäs osa..., — toisti urkkija tolkuttomasti. Hän huohotti niin\nraskaasti ja tukehtuneesti kuin olisi armoton koura kiristänyt hänen\nkurkkuaan yhä lujemmin ja lujemmin.\n\n— Niin, hän vaati satatuhatta ennenkuin luovutti meille kaikkien\nSuomessa toimivien santarmien, urkkijoiden ja salaisten apulaisten\nnimet ja osoitteet, mutta hän sai vain 25 tuhatta markkaa; loput\nsijoitettiin pankkiin nostettavaksi erikoisella valtakirjalla 25\ntuhannen markan erissä seuraavien kuukausien viime päivänä. Mutta hän\nei tietysti tule niitä nostamaan, joten me nostamme ne itse takaisin.\n— Sitten on jok'ainoata kiinniotettavaa varten palkattu neljä vahvaa\nja luotettavaa miestä, jotka vangitsevat samalla hetkellä miehensä\nja tuovat hänet äänettömästi sitä varten varatulla autolla tai\numpinaisilla vaunuilla määrättyyn paikkaan, jossa kaikki on valmiina.\nMe olemme hyväksyneet tämän heinämakasiinin, kun se on syrjäisellä\npaikalla ja laiva olisi maksanut ainakin puolta enemmän, Eräs komitean\njäsen kyllä pelkäsi, että jäisi luita jälelle, mutta kun tuolla\nparvella olevat kymmenen tynnyriä lyödään yhtaikaa auki ja bentsiini\nkastelee koko roskan, niin minä en epäile sellaista. Ne ovat tuolla\nvalmiina, ja jokaisen tynnyrin vieressä on jo kirveskin valmiina, — kai\ntunnette bentsiinin hajun?\n\nUrkkija nuuski ilmaa, ja hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen,\nkun hän käheästi änkytti:\n\n— Tunnen...\n\n— Koko suunnitelma on siis yksityiskohtia myöten järjestetty, —\nlisäsi Mauri. — Ja kun ei kukaan avustajista tiedä _mitään muuta kuin\noman tehtävänsä_, ja tapahtumahetken tiedän minä yksin, niin sen\nonnistumista ei voi mikään estää. Yhdessä suhteessa olen vain hieman\nepävarma, ja minä olen puhunut teille juuri sentähden, että luotan\nsiinä teidän apuunne.\n\nKun ei toinen kyennyt vastaamaan, jatkoi Mauri innostuneena:\n\n— Kuten ymmärrätte, on tärkeimmät tehtävät jaettu komitean jäsenille:\neräs laskee ovella vangit, toinen vartioi kuularuiskuilla ja\nkäsikranaateilla varustetun joukon kanssa, ettei poliisivoima\neikä mikään voi häiritä meitä, kolmas sulkee oven ja antaa merkin\nbentsiinitynnyrien särkemisestä j.n.e. Mutta, kuten käsitätte, on\nsytyttäjän toimi kaikkein tärkein, ja kun te olette ainoa, jolla on\ntottumusta ja kykyä siihen, saatte te tämän kunniatoimen. Teidän ei\nsiis tarvitse muuta kuin odottaa, kunnes ovet ovat suljetut, ja sitten\nsytyttää kymmenkertainen sytytyslanka, — ja kymmenen sekuntia myöhemmin\nkoko urkkijalauma luulee olevansa helvetissä! Tietysti otatte sen\nvastaan?\n\nMauri kuuli urkkijan repelevän tukkaansa, ja kun hän uudisti\nkysymyksensä, alkoi toinen tukehtuneesti ähkyen änkyttää:\n\n— Minä... minä en... ymmärtä... Minä en... voi... Minä ei ole...\n\n— Mitä? Mitä tämä merkitsee? — huudahti Mauri hämmästyneenä.\n— Epäröittekö te, jota on pidetty yhtenä Venäjän rohkeimpana\nterroristina! — Hän muutti äänensä koleaksi ja uhkaavaksi: hän osoitti\nmonin esimerkein, että vain provokaattori saattoi peräytyä, silloin kun\ntietää näin tärkeän salaisuuden ja muistutti, ettei sellaista henkilöä\nsääntöjen mukaan saanut missään tapauksessa jättää elämään. Hän jatkoi\nsamaan tapaan, kunnes urkkija kauhusta suunniltaan vannoi tekevänsä\nmitä tahansa, kun vaan saa pitää henkensä.\n\nToiset olivat tukehtumaisillaan nauruun, ja Mauri oli niin innostunut\nosaansa, ettei muistanut mitään muuta.\n\nYhtäkkiä kuuli hän hiljaista kahinaa, samalla kun urkkijan hengitys\nmuuttui vielä lyhyemmäksi ja käheämmäksi. Mauri tunsi jotenkin\nomituisesti vaistoten, että toinen oli päättänyt _toimia_, — että hän\nveti asetta taskustaan.\n\nMutta niinkuin ennenkin vaaran hetkellä, tunsi Mauri koko olemuksensa\njännittyvän, menettelysuunnitelma välähti kuin salamana hänen\naivoissaan; samassa silmänräpäyksessä ojensi hän kätensä ja kuiskasi\nvaroittavasti:\n\n— St! Kuulitteko? Täällä on koira! Kas tuossa!\n\nUrkkija hätkähti, jäi kuin kauhusta jähmettyneenä, henkeä pidättäen\nkuuntelemaan, ja koskettaessaan tämän vapisevaa olkapäätä tiesi Mauri\ntuolla omituisella vaistolla, joka syntyy vain nyrkkeilyharjoitusten\nkautta, millä kohdalla toisen leuka oli, — ja siihen suuntasi hän\n-»suoran oikeankäden iskun» sellaisella voimalla, että pimeä makasiini\nkajahti. Ja samalla hetkellä kuu urkkija lennähti heinille, tarttui\nMauri tämän oikeaan käteen, väänsi siitä revolverin ja tarttui kurkkuun\n— niin nopeasti ja varmasti kuin olisi hän nähnyt. Mutta urkkija ei\nhuutanutkaan, kuten Mauri oli epäillyt, ja kun toiset tulivat esiin ja\nvalaisivat taskulampuillaan, makasi tämä liikkumattomana ja kalpeana\nkuin kuollut. Mauri otti hänen vyöstään pitkän tikarin ja pyysi toisia\nolemaan vielä hetkisen hiljaa.\n\nUrkkija alkoi liikahdella ja valitella, ja kun hän vihdoin virkosi,\nselitteli Mauri hätääntyneenä:\n\n— Voi, antakaa anteeksi, toveri Lemponen! En ymmärrä, miten se kävi\nteihin? Ehkä te siirryitte juuri silloin, sillä minä olin varma, että\nedessäni oli koira, — ja sitä minä koetin lyödä. Nouskaa nyt ylös. —\nkas niin!\n\nHän piteli urkkijaa olkapäästä, ja kun tämä yritti änkyttää jotain,\nkuiskasi hän taas pelokkaasti:\n\n— St! Herra jumala! Se tulee taas... Se on vesikauhuinen... Olkaa\nhiljaa, nyt isken sitä, — nyt en ainakaan erehdy!\n\nTaas sattui urkkijaa sydänalaan, niin että tämä vääntelehti heinillä\nvoimatta hyvään aikaan hengittää. Ja taaskin astui Mauri häntä kohti ja\nänkytti epätoivoisesti:\n\n— Mutta mitä, mitä tämä oikein on, Lemponen? Minä olin niin varma, että\nlöin koiraa... Onko teillä tulta?... Vai ei ole!... Hoi, hyvät toverit,\nniitä on tehtävä? Tulkaa tänne auttamaan minua ja Lemposta. Täällä on\nkoira, emmekä tiedä missä se on...\n\nPimeässä kuului yhtäkkiä tavaton melu: ovi avattiin, toverit\njuoksivat ympäri, puhuen uhkauksia, kaksimielisiä sutkauksia eri\näänillä, niinkuin siellä olisi ollut kokonainen joukko, — ja urkkijan\nkauhistunut mielikuvitus varmaankin lisäsi kaiken moninkertaiseksi.\nHänen hampaansa kalisivat, ja kauhusta suunniltaan alkoi hän uikuttaa\nsurkeasti ja yritti ryömiä ovea kohden. Mutta Mauri tarttui häneen,\nrytyytti ja puristeli perinpohjin ja huudahteli innostuneena:\n\n— Täällä se ulvoo! Nyt sain sen kiinni! Se puree... Tuokaa pian\npuukko... nuora! Se täytyy heti tappaa, hirttää... Tästä saat koira!\nVieläkö puret? Tuokaa puukko!\n\n— Armoa... älkää tappako! — ähkyi urkkija kuin kuoleman hädässä.\n\nKaikki purskahtivat nauruun, ja Mauri huudahti taas hämmästyneenä:\n\n— Oliko se Lemposen ääni? Onko tämä Lemponen vai koira? Tai jos se\nonkin piru, joka uskottelee olevansa koira ja Lemponen...\n\n— Armoa... minä olen... — uikutti urkkija, mutta hänen äänensä tukehtui\ntaas eläimelliseksi voihkeeksi.\n\n— Niin, mikä te olette? — tiukkasi Mauri armottomasti. — Sanokaa nyt\nsuoraan, oletteko Lemponen, koira vai piru! Sillä emmehän voi koiralle\nuskoa toisten koirien paistamista, mutta piru sensijaan olisi siihen\nkoko mestari. Miten me saamme siitä selvän, kun ei ole tulta?\n\n— Tunnussana! — huudahti Maurin toveri. — Tiedättekö tunnussanan?\n\n— Niin, niin! — myöntelivät kaikki. — Sanokaa siis tunnussana.\n\n— »Tahdon palkkani!» — änkytti urkkija tuskin kuuluvalla, vapisevalla\näänellä.\n\n— Mitä te sanoitte! Minä en kuullut mitään! — tiukkasi Mauri ja toiset\nyhtyivät häneen.\n\n— Mine tahdon... palkkani, — voihki urkkija hampaat kalisten, mutta\ntoiset eivät vieläkään tyytyneet. Ja vielä kerran toisti lurjus nuo\nsanat, niin hassunkurisesti ja surkeasti, että kaikki purskahtivat\nnauruun.\n\n— No niin! — alkoi Mauri vakavasti. — Te kuulitte nyt, että hän on\ntullut vaatimaan palkkaansa. Ja kun hän noin hartaasti sitä pyytää,\nniin hän tietysti sen välttämättömästi! tarvitsee.\n\n— Tarvitsee hän palkkansa.\n\n— Ja hän on _ansainnut_ palkkansa paremmin kuin kukaan.\n\n— Sen tähden hän saakin sen kaksinkertaisena.\n\n— Ei — annetaan kymmenkertaisena...\n\n— Ei, maksetaan niin, ettei hän tarvitse enää koskaan mitään...\n\nNuo kaksimieliset, kamalat uhkaukset veivät urkkijan viimeisenkin\ntarmon; hän parahti yhtäkkiä aivankuin teurastettava eläin, mutta kun\nMauri painoi pistoolinsuun hänen otsalleen, vaikeni hän paikalla.\n\nMauri pyysi valoa, ja kun hän sitten näki kuolemankauhun vääristämät\nkasvot tylsine, jähmettyneine katseineen, tunsi hän sääliä. Hänestä\ntuntui, että urkkija oli jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta samassa hän\nmuisti, että hänen täytyi oman ja toveriensa turvallisuuden vuoksi\njatkaa niinkuin he olivat suunnitelleet.\n\nHän käski siis kolkoin äänin jokaisen ryhtyä toimeen. Ja kun toiset\nsitten toivat esiin suuren vitsakimpun, köysikäärön, suuren puukon\nja kirveen, silloin onneton heittäytyi Maurin jalkoihin ja päästi\nniin epätoivoisen rukoustulvan, että Mauri ei tiennyt mitä sanoisi.\nHänellä oli tulinen ja raju luonne, ja raivostuksissaan saattoi hän\ntehdä mitä tahansa, — mutta vain puolustuskykyiselle, ylivoimaiselle\nvastustajalle. Hän ei voinut nähdä avutonta rääkättävän, oli se sitten\neläin tai ihminen. Se vaikutti häneen niin järkyttävästi, ettei\nhän kyennyt hillitsemään itseään. Kerrankin pelastaessaan hevosen\nkolmen markkina-huijarin kynsistä, hyökkäsivät nämä hänen päällensä,\nmutta kun hän oli taitava nyrkkeilijä, antoi hän rääkkääjälle niin\nperinpohjaisen löylyn, että sai itse sakkoa ihmisrääkkäyksestä, —\nsamassa tilaisuudessa kun näitä sakotettiin eläinrääkkäyksestä.\n\nVaikka Mauri nytkin koetti ajatella, että hänen edessään oli Venäjän\nhirmuvallan kätyri, joka ei ansaitsisi sääliä, niin hänestä tuntui vain\nniin ilkeältä, ettei voinut sauna mitään.\n\nToverit vaativat kylmällä, uhkaavalla äänellä ehdotonta kuolemaa, kun\nensin on annettu 100 ruoskaniskua, — ja joka kerta kun pimeästä kuului\nsana _kuolema_, tarrautui urkkija vapisevin käsin Maurin polviin kuin\nhukkuva pelastusrenkaaseen...\n\n— Mutta ettekö te itsekin ymmärrä, että me olisimme hulluja, jos\njättäisimme teidät elämään! — lausui hänen toverinsa päättävästi. —\nHuomenna meidät vangittaisiin ja vietäisiin Siperiaan. Mutta kun me\npaloittelemme teidät ja viemme säkissä mereen, niin ei koira perään\nhauku!\n\nUrkkija kyyristyi ja painoi kasvonsa Maurin jalkoihin voihkien\nniinkuin nuo kamalat sanat olisivat työntyneet terävänä puukkona hänen\nruumiiseensa. Sitten tempasi hän poveltaan pienen ristin ja lupasi\nvannoa, ettei koskaan mainitse sanaakaan heistä, lupasi muuttaa heti\ntakaisin Venäjälle, jos vaan saisi elää. Hän rukoili niin kiihkeästi,\nettä Mauri uskoi hänen pitävän valansa. Ja hän pyysi tovereitaan\najattelemaan, voisiko armo olla vielä mahdollista.\n\nToiset olivat olevinaan ensin vastaan, mutta vähitellen hekin\nheltyivät. Ja niin urkkija lopulta ristiä suudellen vannoi kalliin\nvalan, että vaikenee kaikesta, muuttaa pois paikkakunnalta, — ja että\nhänet saa heti tappaa, jos hän valansa rikkoisi.\n\nKun hän oli hetken vaiennut, astui Mauri hänen eteensä ja lausui hiljaa\nuhkaavasti; — Te olette tuhonnut erään omaiseni elämän ilmiantonne\nkautta, te olette tuhonnut tuhansien onnen ja elämän, ja kun te\naloitte vaania minua, päätin minä lopettaa teidän elämänne. Kun minä\nsittenkin armahdan, niin ymmärrättekö, että teidän _täytyy_ kuolla,\njos nyt pettäisitte. Meillä ei ole mitään järjestöä eikä komiteaa,\nmutta sen minä järjestän vielä tänä yönä, että jos te petätte meidät,\nniin kuolette viimeistään neljäntoista päivän kuluessa, — vaikka\npiiloutuisitte maan alle. Ymmärrättekö sen?\n\n— Ymmärrän...\n\n— Menkää siis, älkääkä unohtako _kuolemaa!_ — lausui Mauri hitaalla,\njuhlallisella äänellä ja viittasi oveen.\n\nUrkkija katsahti typerästi ympärilleen ja huokasi syvään; sitten\ntarttui hän Maurin ojennettuun käteen, painaen siihen vapisevat\nhuulensa, ja purskahti itkuun.\n\nJa kun hän oli poistunut pimeään, ei kukaan nauranut. Mauri ei voinut\nsanoa mitään, hän tunsi hämärästi, ettei tämä ollutkaan ilveilyä, —\nvaan että hän oli nähnyt ennen tuntemattoman loukon ihmiselämässä.\n\nUrkkijasta he eivät senjälkeen kuulleet mitään.\n\n\n\n\nVAIKEIN HETKI\n\n\nKolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei\ntuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana\ntummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut\nnäyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta,\nvalkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä\njokapuolella musta Pohjolan yö.\n\nMiehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä\noli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.\n\nYhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun\nhilpeästi:\n\n— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle\njutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.\n\n— Minunko?\n\n— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon\nseikkailuja.\n\nNuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa\nnäyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa\nomituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:\n\n— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä\nsynkemmiksi.\n\n— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei\nvielä viitsi nukkumaankaan ruveta.\n\nNuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen\nkasvonsa synkkenivät.\n\nEi kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina\noli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti\njossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta\nselkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta\ntuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.\n\nOlin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut\nkeuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita\nomaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin\nmuuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, —\nmeidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui\ntapaus, josta nyt aion kertoa.\n\nOli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me\nolimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme\nsaaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia.\nKaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki\nhousunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain\nkoiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut\nenää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä\nyöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta\nsitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi\nenempää.\n\nOlimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä\nkiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut\nitkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia\nonnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni.\nOlin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä\nhänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.\n\nKuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun\nmieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme\nsuoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin\nKylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea\nvain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!\n\nMutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:\n\n— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin\nmitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.\n\nMinä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin\nhämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole\nkoskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään\nvaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta\nhuomioon.\n\n— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan\nyli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa... Ja etkö näe, että on noussut\n_sumua_.\n\nTämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää\nmuistanutkaan vaaraa.\n\nJalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti\neteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja\najatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon\nlähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.\n\nSiskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa\nvalahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet\nsamanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin.\nTartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei\njäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös,\nvedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja\nharmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain\nloikkauksin.\n\nMe juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja\njuoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti\nja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä\nuseammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä\njalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja\nminussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään\nennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun\ntäytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä\nsakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin\nhämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta\nnousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en\nvoinut...\n\nYhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän\npiiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.\n\nSilloin hän kirkasi, — ja tuossa lyhyessä, tukehtuneessa kirkaisussa\nkuvastui niin sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu, että minä pysähdyin kuin\nnaulittuna.\n\nJuoksin sisareni luokse ja tartuin hänen käteensä, — mutta hän ei\nkyennyt enää liikkumaan: hän lyyhistyi polvilleen ja huohotti raskaasti\nja kuuluvasti. Nähdessäni tuon mustan haamun yhä lähenevän, hellitin\ntaas siskostani, juoksin pienen matkan, mutta palasin uudelleen ja\naloin raahata häntä mukanani.\n\nTe ette voi aavistaa mitä silloin tunsin.\n\nAjatelkaa vain, että minä olin hänen _ainoa_ turvansa maailmassa, — ja\njättäisinkö hänet nyt? Mutta minun herkässä, kauhusta sekaantuneessa\nmielikuvituksessani tuntui tuo takaa-ajaja kammottavalta hirviöltä,\njonka käsiin joutuminen oli kuolemaa kamalampi; hän kykeni herättämään\nkauhun, jollaista ei mikään voi herättää täysikasvuisissa. Niin,\nminä vakuutan, ettei kuolemantuomio nykyään olisi mitään sen hetken\nrinnalla, kun minä vuorotellen hellitin ja tartuin uudestaan siskoni\nkäteen. Mutta kun aivan takanani kuulin viholliseni kähisevän\nhuohotuksen, silloin minä — niin, _silloin minä jätin hänet_...\n\nMinä pysähdyin uudestaan, sillä minä kuulin taas kirkaisun, joka\nmuistutti jäniksen kuolinparkaisua, kun koiraparvi hyökkää sen\nkimppuun. Ja niinkuin painajaisunessa näin, miten tuo suurikokoinen\nmies oli tarttunut sisareni hentoon ranteeseen, lennättäen hänet\nkoholleen, ja _löi häntä paksulla kepillä_... Silloin tunsin sellaista\nhätää, että luulin kuolevani. Muistan vain hämärästi, että heittäydyin\npolvilleni maahan ja huusin, rukoilin:\n\n— Setä kulta, setä kulta! Älkää lyökö, älkää lyökö!\n\nNyt vasta näytti hän huomaavan minut, ja hänen raaka äänensä kajahti\nkuin kiukkuisen somiin mylvähdys:\n\n— Vai te p——n kerjäläiskakarat sotkette minun orasmaani! Odotappas sinä!\n\nJa niinkuin kissa, joka kidutushimoisena päästää välillä kynsistään\nhaavoittuneen hiiren, heitti hän sisareni ranteesta ja läksi pitkin\nloikkauksin jälkeeni.\n\nJuoksin kuin henkeni edestä, ja onneksi oli minulla vielä senverran\nvoimia jälellä, ettei hän saanut minua kiinni.\n\nKun hän sen huomasi, pysähtyi hän ja palasi siskoni luokse, joka aivan\njähmettyneenä oli seisonut paikoillaan, ja alkoi raahata häntä taloa\nkohden.\n\nYhtämittaa rukoillen, itkien ja anteeksi pyytäen lähenin taas\nvähitellen, ja minä muistan vieläkin, miten hänen pienet silmänsä\nsäihkyivät julmuudesta ja raivosta. Niinkuin ei olisi lainkaan kuullut\nrukouksiani karjasi hän raa'asti:\n\n— Tule tänne!\n\n— Setä kulta, antakaa anteeksi tämä kerta! — rukoilin ininä itkien.\n\n— Vai et tottele!\n\nMinä olin mennyt liian lähelle. Sillä äkkiä, ennenkuin ymmärsin\nmistä oli kysymys, syöksyi hän minua kohti kuin raivostunut peto.\nJa varmaankin olisi hän sillä kertaa minut saavuttanut, ellei siinä\nlähellä olisi ollut harva aita, — sen raosta pujahdin toiselle\npuolelle. Hän oli suuri ja kömpelö eikä päässyt ylitse pian, ja minä\nsain etumatkaa niin paljon, että hän katsoi parhaaksi keskeyttää\ntakaa-ajon. Hän heristi uhkaavasti kiroten nyrkkiään ja kääntyi taas\nsiskoni luokse. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja lähti raahaamaan\nhäntä taloansa kohden.\n\nOi, minä näen vieläkin silmissäni tuon hirvittäviin näyn, kun sisko\nepätoivoisesti ponnisteli vastaan pienillä jaloillaan, ja korvissani\nkuulen hänen vihlovan, kauhusta vapisevan huutonsa:\n\n— Antti... auta minua...! Auta minua! Auta, auta...\n\nHeittäydyin maahan painaen kasvoni multaan, tukin korvani, en voinut\nkatsella. Mutta kuullessani hänen hätähuutonsa, hypähdin ylös ja näin\ntaus saman näyn. Taas juoksin lähelle, kiertelin ympärillä itkien\nja rukoillen. Mutta kylmäverisesti käveli mies taakseen katsomatta,\nraahaten vastaan haraavaa pienokaista perässään kuin jotain kuollutta\nesinettä. Ja niinkuin vinkuvat ruoskaniskut sattuivat sydämeeni nuo\nsydäntäsärkevät, tukehtuneet huudot:\n\n— Auta... auta... auta...!\n\nEnkä minä voinut mitään.\n\nHän tahtoi kai käyttää sisartani syöttinä, saadakseen minutkin kiinni,\nkoska hän kerran käänsi päätään ja huusi julmasti ja vahingoniloisesti:\n\n— Kyllä minä vielä sinutkin pehmitän, — usko se!\n\nVasta kun oltiin lähellä taloa, tuli emäntä pihalle ja huusi äkäisesti:\n\n— Mitä niitä kakaroita siellä poruutat?!\n\nSilloin näytti aivankuin mies olisi hävennyt.\n\nHän hellitti siskoni kädestä ja loi vielä silmäyksen minuun aivankuin\narvostellen, kannattaisiko vielä yrittää. Sitten lähti hän hitaasti\nlöntystämään taloansa kohden.\n\nSilloin siskoni huomasi olevansa vapaa ja lähti taapertamaan minua\nkohden. Se ei ollut juoksua eikä kävelyä, ja kerran hän kaatuikin.\nItkien puristin häntä rintaani vastaan niinkuin olisin siten pyytänyt\nanteeksi jotakin kauheata rikosta. Sanaakaan emme kyenneet lausumaan,\nme vain istuimme ja itkimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten me lähdimme taas astelemaan sitä sivukylää kohden. Oli alkanut\nsataa tihuuttaa, meidän askeleemme olivat raskaat, raskaat ja\nlaahustavat, sillä risaisiin kenkiimme oli tarttunut paksulta savea\nja ne painoivat kuin lyijypainot. Ja aina välillä me pysähdyimme ja\nitkimme.\n\nTuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten\nvielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista.\nYmmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — _mutta miksi jätin\nhänet?_ Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan\nkorvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.\n\nItkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes\nymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua\nlohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni,\nahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.\n\nTuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän\nyöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia,\nvapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää\nkuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta\nja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.\n\nSiinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin\npenkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en\nminä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä\nsilloin hän kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä\n_miehen_ on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun\norpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja\nminä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä\nkuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä\nuskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella\npimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat\nvain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa,\nmutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin\nnostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin\nkovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen\nkädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet,\nkuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla\ntuntiessaan vajoavansa aaltoihin.\n\nMutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne\nmuuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni\nrintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys\niskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.\n\nMinä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi\nviatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, —\nlupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain\nei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.\n\nMutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas\ntunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa\nvääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan\nkauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin\ntukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien\nJumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle.\nKahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän\nkumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa...\n\nTaas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta,\ntarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa\nkohtausta.\n\nMinä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin\nkitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä\nheikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan\nvielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman\nlähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja\nlikistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen\nhampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen\nsuustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille\nhuulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti\nrukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja\nkorisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä,\n— vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin\nkauheat, kuolleet silmät.\n\nSitä kesti niin hirveän kauan...\n\nMinä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi\npientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain\nkuunnella, kuunnella...\n\nVihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät\nsormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta\nymmärsin...\n\nItkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun,\n— ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja\nliikkumattomana...\n\nSiinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja\nlaihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine\nsorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi\npaleltuneen linnunpojan varpaat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja\nvapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi\nkasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia\npuupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa,\nhillitysti:\n\n— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se\ntapaus siellä pellolla... Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin\nhetki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja\näänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului\nyön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden\nulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt\nkaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.\n\nVihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:\n\n— Vieläkö se isäntä elää?\n\nÄskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja\nvälinpitämättömästi:\n\n— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta\npelloltaan rinta läpi ammuttuna.\n\nHän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti\nkirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta\nkoitti.\n\nEi kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin\ntutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät,\nniissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa\nvalaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.\n\nYhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen\ntaivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko\ntaivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman\nsuuri, kiukkuansa sähisevä käärme...\n\nKertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:\n\n— Kas, revontulet!\n\n\n\n\nJOULUAATTO\n\n\nPikku Antti makasi kylmässä, autiossa tuvassa ja koetti nukkua. Oli\njo puoliyö, ja joka puolella oli pimeätä kuin haudassa, — tuvan\nsivuikkunat häämöttivät harmaina kuin jättiläissuuret, tuijottavat\nsilmät. Mutta ulkona ulvoi ja kohisi lumimyrsky piesten ja rämisyttäen\nrikkinäisiä ikkunaruutuja, ikäänkuin hätääntynyt sisäänpyrkijä;\nomenapuiden alastomat oksat kuuluivat valittavan ja vaikeroivan sen\nkäsissä niin omituisen haikeasti, että Antti muisti taas äitiparan ja\nsiskojen itkun, silloin kun isä vietiin.\n\nNiin — äiti! Huomenna hän vihdoinkin pääsisi kotiin, näkisi äidin,\nsiskot. — Sillä huomenna on jo _jouluaatto!_\n\nSe johdatti hänen mieleensä muinoiset onnelliset joulumuistot, jolloin\nkaikki oli toisin. Miten iloisia ja onnellisia he olivatkaan saadessaan\njoululahjoja ja veisatessaan kuusen ympärillä isän ja äidin kanssa.\n— Ja sitten aamulla lähdettiin kulkusten kilistessä kirkkoon, ja kun\nRajasuolla ruvettiin ajamaan kilpaa, niin Noppe sivuutti koko pitkän\njonon kuin lentäen...\n\nNiin — niin. Kaikki oli kadonnut ainiaaksi, — onni, tulevaisuuden\ntoiveet, koti... Niinkuin rajumyrsky tuhoaa linnunpesän, paiskaten\nsen märkään maahan, samoin oli heidän kotinsa tuhoutunut, — ja yhtä\nturvattomiksi jäivät he äidin kanssa.\n\nAntti muisti vieläkin sen illan, jolloin heidän onnettomuutensa oli\nalkanut. Isä oli palannut markkinoilta ja oli heti alkanut kävellä\nlevottomana lattialla syömättä ja puhumatta mitään. Äiti oli lähtenyt\nitkien ulos, ja kun Antti löysi hänet pimeästä aitasta, sanoi äiti\naavistamatta, että isä on tapellut, ehkä lyönyt jonkun kuoliaaksi.\nIsä oli kyllä parhaita miehiä, reipas ja iloinen, kaikki hänestä\npitivät, mutta hänellä oli tulinen luonne, joka juovuspäissä saattoi\nmuuttua hillittömän rajuksi, jos hänen kimppuunsa käytiin. Ja kun hän\nlisäksi oli lähipitäjien paras painija, oli hän monta kertaa rusikoinut\nvastustajiaan niin pahoin, että hänelle olisi saattanut tulla siitä\npahoja seurauksia.\n\nHän kärsi siitä itse kovin ja oli päättänyt välttää riitaa, mutta jos\nhäntä solvattiin tai hätyytettiin, ei hän voinutkaan itseään hillitä, —\nhän havahtui vasta kun kaikki oli tapahtunut. Äiti oli aina tuskallisen\nlevottomana odottanut hänen paluutaan, varsinkin markkinamatkoilta,\njolloin oli tavallista enemmän juopuneita liikkeellä.\n\nNyt hän pelkäsi pahinta, Ja vihdoin isä tunnusti, että kotimatkalla\noli kolme juopunutta miestä eräällä metsätaipaleella hyökännyt hänen\nkimppuunsa; yksi oli tarttunut hevosen suupieliin, toinen yrittänyt\nampua häntä revolverilla, ja hän oli raivostunut niin, ettei muistanut\nmitään ennenkuin toisia kaupungista tulijoita saapui paikalle. Kaksi\nhyökkääjää oli jäänyt tiedottomana makaamaan, eikä hän tietänyt, miten\nniille on käynyt, — ja hän pelkäsi, että joku oli tuntenut hänet.\n\nNiin olikin asia. Isä oli vangittu seuraavana päivänä, ja niin oli\nkaikki mennyt perikatoon; hän joutui maksamaan kahdelle eläkkeen,\nja niin meni koti ja omaisuus, — itse joutui hän kahdeksi vuodeksi\nvankeuteen.\n\nNiin olivat Antin kauniit tulevaisuussuunnitelmat särkyneet ainiaaksi,\n— hän oli ensin aikonut kadettikouluun, mutta opettajan ja pastorin\ninnokkaista kehoituksista oli hänet päätetty lähettää piirustuskouluun,\nja nyt hänen täytyi keskeyttää kansakoulukin keväällä ja lähteä\nkahdeksanvuotiaana maailmalle. Ensin hän oli ollut kaksi vuotta\nkarjapoikana ja viime syksynä päässyt ajopojaksi Vahtolan taloon\nkotipitäjässään.\n\nAntti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja\nvakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee\n»rengin» arvonimen.\n\nAhkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän\nsaavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina\noli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin\nhuomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.\n\nMutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella\nyli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä,\nsuorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat\nolleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku\nhevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei\n_itse_ hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä\nvalmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä,\ntunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan,\nettä hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki\nvalui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä\npian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.\n\nMulta vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa\nankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni\najopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut\nluonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt\nitsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt\nkotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena\nkuin kuollut.\n\nAntti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset\njalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka\nhän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka\nhän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä\nkertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes\nsäälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan\nharmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta\npuukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan.\nAntti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän\nsuosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä\ntäyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta,\nkun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se\noli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi\nollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän\nsilmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi\nhän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella\nuhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu\npaikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin\nisäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.\n\nNiin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei\nhän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin\nkotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli\nnääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei\nollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt\nvasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma\non; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi.\nHänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa,\nhellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut\nmuuta kuin kylmyyttä osakseen.\n\nTämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä\npaimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta\ntoiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan\nsaappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin\ntäytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla\npaikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa,\nmutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että\npaljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina;\nkukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse\njo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän\nkoettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi\nniillä huomenna kotiin.\n\nAntti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska\npaiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin\nsisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla\najattelematta noita surullisia asioita.\n\nNyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin\nkotona.\n\nLumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei\nhuomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas\nsaa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä\njoululauluja, puhua isästä, kaikesta...\n\nVihdoin hän nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla herätessään huomasi hän lumimyrskyn riehuvan vähentymättömällä\nvoimalla. Koko avaruus näytti olevan täynnä viukunaa, kohinaa ja\nlentävää lunta. Jokin ilkeä tunne tarttui hänen sydämeensä kuin\njääkylmä käsi, ja hän riensi ikkunan ääreen...\n\nNiin pitkälle kuin lumiryöpyn lävitse näkyi kujaan, oli maantie\npeittynyt paksun kinoksen alle, jonka aaltoilevalla harjalla ryöhäsi ja\nsuitsui kuin kiehuvassa kattilassa. Miten hän näin heikkona jaksaisi\nkotiin, kun tuollainen lumipaljous on tukkinut tiet? Ja jos kengät\nhajoavat vielä kokonaan!\n\nMutta hänen _täytyy_ päästä!\n\nKaikki varoittivat häntä lähtemästä, väittäen, ettei hän jaksaisi\npuolitiehenkään tällaisella kelillä ja vielä niin heikkona.\n\nAntti ei vastannut, hän kuvitteli mielessään, mitä äitiparka\najattelisi, jollei hän tulisi, miten he odottaisivat koko illan. Kun\nhe eivät ole moneen aikaan saaneet mitään tietoa Antista, voisivat he\nluulla hänen sairastuneen vaarallisesti, vaikkapa kuolleen tai jääneen\ntielle... Ja ajatellessaan, että täytyisi jouluillaksi jäädä tänne\npimeään, kylmään tupaan näkemättä heitä, valtasi hänet niin tuskallinen\nikävä ja yksinäisyyden tunne, että hänen täytyisi lähteä, vaikka sitten\nuupuisi matkalle, Kun hän oli selittänyt syynsä, ei kukaan ensin\nsanonut mitään, mutta hetken kuluttua huudahti Hilda säälivällä äänellä:\n\n— Miten sinä poika parka jaksaisit, kun et ole viikkokausiin syönytkään\nkuin jonkun murusen...\n\n— Jos pääsisit puolet matkasta jonkun mukana, niin ehkä lopun\njaksaisit, — lisäsi Juho renki katsahtaen tarkoittavasti isäntään. —\nMutta näin jouluaattona ei kukaan ole ajossakaan, jollei vartavasten\nlähde.\n\nIsäntä näytti huomaavan, että se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja\nAntti tuijotti tuskallisen jännittyneenä hänen nolostuneita kasvojaan.\nMutta isäntä ei ollut ymmärtävillään koko viittausta, vaan lausui\npäättäväisesti:\n\n— Kyllä se on niin, että minä en voi antaa lupaa tuollaiseen\nreisuun. Paras kuu pysyt täällä. Jos menet, niin minä en ole siitä\nvastuunalainen,— minä olen kieltänyt.\n\nJa aivankuin olisi pelännyt kuulevansa jotain, mikä vaikuttaisi hänen\nvastuunalaisuuteensa, nousi hän pöydästä ja lähti kamariin nukkumaan.\n\n— Mutta minun täytyy päästä! — huudahti Antti tuskasta vapisevin äänin\nja ojensi kätensä poistuvaa kohden kuin rukoillen. — Kun äiti odottaa,\neikä saappaita...\n\nHänen äänensä katkesi ikäänkuin tukehtuen, kun hän näki kamarin oven\ntylysti sulkeutuvan. Hänen suupielensä vavahtelivat pidätetystä\nitkusta, mutta katsahdettuaan tuskallisen tutkivasti Jussia ja Hildaa,\nonnistui hänen pidättää se.\n\n— Kyllä minun mielestäni pitäisi panna hevonen eteen ja viedä poika\nvaikkapa Lapinkiukaan niitylle, että hän pääsisi kotiin...\n\n— Ihminen se sitten olisikin... — päätteli Hilda hiljaa katkerasti.\n\nAntti tunsi saavansa vähäsen lohdutusta ja toivoa. Hilda antoi hänelle\nsalaa ison voileivän ja kappaleen savustettua lihaa Ja sitten Antti\nlähti kulkemaan kotia kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo iltapäivä. Pikku Antti laahustaa nääntymyksestä huohottaen\npaksussa lumessa. Hän on vasta puolimatkassa ja hänen askeleensa\nlyhenevät lyhenemistään. Jalat painavat kuin näkymättömissä raudoissa,\n— ja lumimyrsky ulvoi, kohisi ja sähisi kuin voitonriemuissaan uhaten\nhukuttaa, tukehuttaa hänet riehuvaan ryöppyynsä. Se pyöri hänen\nympärillään ikäänkuin suunnaton, valkea verkko. Hänen jalkansa olivat\nkastuneet likomäriksi, niitä paleli ja jäykisti yhä enemmän, mutta hän\npelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos pysähtyisi.\n\nTie kulkee aidan viertä ja miehen korkuinen kinosjono peittää sen.\nKuten ennenkin kääntyy Antti koneellisesti niitylle ja jatkaa kulkuaan\ntuntien tuota jäykkää, epätoivoista uhmaa, joka kiristää hänen\nhampaansa yhteen, pakottaa puutuneet, kirvelevät jäsenet jatkamaan\ntyötään...\n\nMutta niityllä upotti tavallista syvempään, ja hetken kuluttua tunsi\nAntti, ettei jalka noussut paksun hangen pinnalle. Hän ponnisti kaikki\nvoimansa, mutta jalat tuntuivat muuttuvan yhä raskaammiksi, ja outo\njäykkyys ja velttous vatiasi hänet vastustamattomana. Vihdoin hän tunsi\nistahtavansa paikalleen lumeen, ja kuin unessa katsahti hän hitaasti\nympärilleen...\n\nMutta yhtäkkiä hän hätkähti, pyyhkäisi silmiään kuin unesta heräten,\nkatsoi uudestaan, ja jokin kylmä värähytti hänen sydäntään: hän huomasi\nnyt vasta hämärän, — se oli aivankuin lumiryöpyn seassa hiipien\nympäröinyt hänet.\n\nJa hän oli vasta Nummisuolla... Miten hän jaksaisi kotiin, kun lunta\noli polviin joka askeleella ja matkaa monta kilometriä. Nyyhkytys\nkohosi hänen kurkustaan karvaana ja tukehuttavana ja kyyneleet\nsokaisivat hänen silmänsä. Mutta viime hetkellä puri hän hampaansa\nyhteen ja lausui kuin itselleen hiljaa, päättävästi:\n\n— Ei — ei. Minä en jää tänne... Minun täytyy päästä kotiin.\n\nHän kohotti päätään, karisti kurkkuaan poistaakseen sieltä tuon\ntukehuttavan. Sitten otti hän jälelläolevan voileivän ja alkoi syödä\nsitä hangella istuessaan.\n\nMutta märkiä jalkoja alkoi yhä kovennuin paleltaa, ja hän pelästyi\nhuomatessaan saappaansa kärjen taas auenneen ja koko anturan uhkaavan\nirtaantua; vain muutama, hangen kuluttama pikilankatikki vielä\nkiinnitti sen perstaantuneeseen päälliseen. Hän koetteli taskujaan\nlöytääkseen jotain narua, mutta ei löytänyt; vihdoin hän solmi likaisen\nnenäliinansa saappaan ympärille ja lähti uudestaan eteenpäin.\n\nTuuli oli vähän tyyntynyt, mutta lumihiutaleet putoilivat yhä\ntiheämpinä, ja hämäryys sakeni hetki hetkeltä peittäen hänet niinkuin\nsuunnattomaan, harmaaseen harsoon.\n\nAntti koetti kiirehtiä askeleitaan, mutta niityllä, jossa ei ollut\nentistä tienpohjaa, upposi jalka joka askeleella, aivankuin syvään\nviljalaariin, hidastuttaen kulkua ja uuvuttaen yllä enemmän. Hän\nmuisti, että aita erkani tiestä jonkun matkan päässä, joten hän kääntyi\nvasemmalle päästäkseen taas tienpaikalle, jossa oli edes kova pohja\njalkain alla.\n\nAntti käveli hyvän matkaa löytämättä mitään ja luuli lopulta tulleensa\ntienpohjan yli; hän kääntyi hermostuneena vastakkaiseen suuntaan, mutta\nnytkin vajosi hän joka askeleella yläpuolelle polvien. Hiki pursui\nhänen otsattaan, hengitys ahdisti rintaa, ja hän tunsi taas tuon ilkeän\njäykkyyden ja voimattomuuden leviävän lihaksissaan. Hän koetti lisätä\nvauhtiaan, ikäänkuin paetakseen pelottavaa, pimeydessä vaanivaa vaaraa,\njota hän ei uskaltanut ajatellakaan: _eksymistä_. Hän pysähtyi, kääntyi\nhätääntyneenä ja palasi toisaalle, taas takaisin samaan suuntaan, —\nmutta lopulta hänen täytyi pysähtyä, tietämättä missä oli...\n\nHän kuuli sydämensä sykinnän kuin kaukaisen moukarin jyskeen ja koetti\najatella; sitten hän suoristautui vaistomaisesti tuntien, että _täytyy_\nennenkaikkea _tyyntyä_.\n\nYhtäkkiä kuului vasemmalta hillittyä kohinaa, ja käveltyään jonkun\nmatkaa näki hän mustan metsänreunan häämöttävän lumimyrskystä. Silloin\nhän muisti, että tien täytyi olla oikealla, ja tuo varmuus tuntui\nantavan hänelle uutta voimaa; hän lähti taas eteenpäin, kuvitellen\nmiten saa vielä tänä iltana nähdä äidin ja pikkusiskot...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti löysi tien ja käveli taas kauan, kauan, ja aina kun väsymys oli\nvoittamaisillaan, ajatteli hän taas kotiintulohetkeä. Mutta vähitellen\ntuntui sekin menettävän elvyttävän vaikutuksensa. Jonkinlainen tylsä\nvälinpitämättömyys tunkeutui yhä useammin aivoihin ja karkoitti\najatukset; tuntui kuin kaikki olisi samantekevää, kun vain saisi\nlevätä. Mutta hän havahtui ja alkoi hammasta purren toistella\nitsekseen; kotiin, kotiin...\n\nTuo yksi ajatus vain vallitsi hänen aivoissaan, kaikki muu oli\nkummallisen hämärää ja epämääräistä kuin raskaassa unessa. Hän tunsi\njalassaan jotain outoa, kirvelevää kivuntuntoa, ja hän toisteli tuota\nsamaa sanaa ikäänkuin karkoittaakseen uuden kiusaajan. Mutta se yltyi\nyhä, se tuntui tarttuvan jalkaan jääkylmän kouran lailla, ja vihdoin\nhän tunsi kauhistuen lumen tunkeutuvan varpaittensa väliin, — kengän\nkärki oli auttamattomasti auennut.\n\nAntti pysähtyi ja katsahti tylsästi ympärilleen ja tunsi outoa\npelkoa. Metsä oli pimeä kuin hauta: kahden puolen tietä kohoutui\nkorkea kuusikko ja vain yläpuolella häämöitti kapea kaistale harmaata\ntaivasta, ikäänkuin hän olisi ollut syvän haudan pohjassa.\n\nAntti tiesi hautansa olevan täällä, jollei jaksaisi kotiin asti, ja\nlähti taas eteenpäin. Hän oli jo varma jalkansa paleltumisesta, mutta\nei siitäkään hän välittänyt, kun vain jaksaisi kotiin.\n\nSitten seurasi aikoja, jotka tuntuivat Antista loppumattomalta,\ntuskalliselta unelta. Hänen jalkaansa paleli ja kirveli yhä enemmän,\ntoisinaan sitä poltti kuin tulessa ja välillä vihlasi joka askeleella\nniin että maailma musteni silmissä, mutta hän hoki hammasta purren:\nkotiin, eteenpäin...\n\nEräässä vastamäessä hän lysähti polvilleen ja siitä suulleen lumeen\nja hänen silmänsä sulkeutuivat suloisesta levon tunteesta; se tuntui\npainavan hänen värisevää ruumistaan lunta vasten kuin hyväilevä käsi,\nhän ei tuntenut kylmääkään...\n\nAntti kuuli läähättävän hengityksensä tyyntyvän, hän ei ajatellut\nmitään ja outo raukeus levisi yli ruumiin, — hän oli nukkumaisillaan...\n\n— Äiti, äiti!\n\nSe parahti kuin viimeinen hätähuuto, ja hukkuvan epätoivolla hän\nhypähti hangelta. Hän luuli nousevansa seisoalleen, mutta pääsi vain\npolvilleen; selittämätön jäykkyys herpaisi hänen jalkojaan ja käsiään,\nja sydäntä kouristi tuskallinen heikkous ja ajatukset sammuivat ja\nunohtuivat kummallisesti.\n\n— Mitä, mitä tämä oikein on? Onko tämä totta? — kuiskasi Antti\ntuntiessaan tuon kummallisen välinpitämättömyyden valtaavan mielensä.\nJa yhtäkkiä hän _näki_ totuuden koko kauheudessaan; näki äidin ja\nsiskot odottamassa häntä, ja hän on polvillaan lumimyrskyssä — _kuolema\nvierellään._\n\n— Ei, ei, ei! — huudahti hän käheästi, epätoivoisesti ja jännittäen\nkaikki voimansa nousi, kaatui ja nousi uudelleen.\n\nHän seisoi hetken heikkoudesta ja vilusta vavisten peläten kaatuvansa\nensi askeleella. Silloin muisti hän leipäpalan, jonka oli säästänyt\nviime hätään, ja alkoi paikalla syödä sitä, lähtien lyhyin askelin\nuudestaan eteenpäin.\n\nHän tunsi saaneensa vähän voimia, mutta ne haihtuivat pian. Ja sitten\nhän huomasi ihmeekseen, ettei paljasta jalkaa enää kirvellyt niin\ntuskallisesti kuin ennen; outo, kylmä puutumus levisi yhä ylemmäksi,\nnousi nilkkaan, sääreen...\n\nHän tunsi tuon tunnottomuuden ohella jotain muutakin, mutta\nkaikki ajatukset hämmentyivät ja sekaantuivat omituisesti; vasta\nkinospaikoissa hän huomasi, ettei hän enää jaksaisi kohottaa\npaleltunutta jalkaa hangen pinnalle. Hän jännitti koko tarmonsa,\nmutta selittämätön jäykkyys herpasi jalan, hänen täytyi vetää sitä\nkuin kuollutta kappaletta. Hän kulki toisinaan pitkät ajat ikäänkuin\nhorrostilassa, silmät puoliunessa; hän tunsi askeltensa lyhenevän\nlyhenemistään, mutta hän ei pysähtynyt; hän puri hammasta ja hänen\nhämärtyvät aivonsa toistivat taukoamatta tuota ainoata ajatusta:\n_eteenpäin, eteenpäin_, pakoittavat uupuneet lihakset liikkumaan, —\nniinkuin ruoskaniskut pakoiltavat loppuunnääntynyttä hevosta eteenpäin.\n\nMutta yhä vastustamattomampana valtasi tuo herpaiseva jäykkyys ja\nkylmyys hänen koko olemuksensa; hänen vauhtinsa hiljeni ja hän havahtui\nmonta kertaa siihen, ettei _ajatellut, muistanut mitään_. Ja sitten\nhänen jalkansa hervahtivat, — hän kaatui lumeen...\n\nAntti tunsi sydämensä vavahtavan, ja hän syöksähti vaistomaisesti\nseisaalleen, niinkuin kuoleman koura olisi painanut hänet maahan. Hän\nkäsitti, että se oli todella _kuoleman koura_, jonka hyydyttävä kylmyys\njäykisti hänen sielunsa ja ruumiinsa ja uhkasi armotta nujertaa hänet\ntänne. Hän näki taas miten äiti ja siskot odottavat koko yön, itkevät\nepätoivoisesti, — ja hän jää tänne, peittyen vähitellen lumeen. Se oli\nniin kamalaa _heidän_ tähtensä, että se karkoitti hetkeksi uupumuksen.\n\nHän katseli tutkivasti ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että ilma\noli hiukan lämmennyt; mutta kohottaessaan hiestyneitä kasvojaan tunsi\nhän, miten suuret lumihiutaleet laskeutuivat kasvoille yhtenäisenä\npehmeänä verhona, joka täytti ilman ja nimitti pimeyden suorastaan\nläpinäkymättömäksi. Hetken kuluttua ilmestyi hänen eteensä pieni\nniittylato, josta hän huomasi tulleensa hyvän matkan eteenpäin, ja\nsekin antoi taas toivoa ja innostusta.\n\nMutta luo kauhun karkoittama väsymys ja välinpitämättömyys palasivat\nsangen pian, — niinkuin nälkäinen, laukauksen säikyttämä susiparvi\npalaa yksinäisen matkamiehen kimppuun. Ja niinkuin tuollainen\nparvi vähitellen tottuu pelotuksiin, niin tunsi Antti kauhistuen,\nettei mikään kuvittelu kyennyt karkoittamaan tuota salakavalaa,\nherpaisevaa heikkoutta ja jäykkyyttä, joka tarrautui jalkoihin\nniinkuin näkymättömien petojen hampaat. Mutta joka kerta kun hän\ntunsi kaatuvansa, ponnisti hän viimeiset voimansa ja nousi. Ja yhä\nuudestaan hän puri hammastaan, ja hänen hämmentyvät aivonsa toistelivat\nyhtämittaa käskevästi lamaantuneille lihaksille:\n\n— Eteenpäin, eteenpäin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten Antti lopputaipaleen kulki, ei hän muistanut: kaikki oli niin\ntuskallista, sekavaa ja kamalaa kuin painajaisuni. Vielä silloinkin,\nkun hän aukasi valaistun tuvanoven ja kuuli äidin ja siskojen ääniä,\ntuntui kaikki unelta. Tupa pimeni ja alkoi pyöriä ankarasti humisten,\nhän ojensi kätensä tarttuakseen johonkin ja tunsi kaatuvansa...\n\nVasta kun hän tunsi äidin riisuneen hänen risaiset, lumiset saappaansa\nja puristavan kohmettuneita varpaita puhuen jotain hellällä,\nvapisevalla äänellään, silloin hän tiesi varmasti saapuneensa kotiin,\nja hänen silmänsä sulkeutuivat ennen tuntemattomasta rauhan ja onnen\ntunteesta.\n\n— Voi lapsi parka...\n\nÄidin nyyhkyttävä ääni oli kuuluvillaan ikäänkuin jostakin kaukaa.\nHäntä nostettiin, ja hänellä oli hämärä tunne, että varpaita\nhierottiin, mutta sekin oli olevinaan kaukana, jonkun toisen varpaat.\nMutta takkatuli alkoi vaikuttaa; ensin tuntui muutamia vihlaisuja ja\npistoksia, niinkuin varpaita olisi neuloilla pistelty: ne tihenivät\nja levisivät yhä ylemmäksi. Hän voihkisi huomaamattaan tuskasta, hän\nkoetti ajatella onneaan: vihdoin _kotona_, — mutta hän ei voinut\najatella mitään, tuntui kuin tuhannet tuliset neulat olisivat\ntaukoamatta työntyneet läpi varpaiden ja jalkojen. Tuskan hiki pursui\nkoko ruumiista, hän puri hammastaan, voidakseen pidättää valituksen.\nMutta tuo kiduttava pistely levisi ylös nilkkaan, sääreen, koko\nruumiiseen, ja lopulta vihlasi sydämestä niin ankarasti, että tupa\nmuuttui mustaksi ja hänen kurkustaan tunkeutui tuskallinen parahdus,\njoka jatkui vaikeroivana itkuna. Antti kuuli äidin ja siskojen yhtyvän\nitkuun, kaikki hyväilivät ja lohduttivat häntä, mutta hän ei voinut\nhillitä itseään. Tuo tulinen poltto masensi hänen loppuun kiusatun\nolemuksensa kuin kissa haavoittuneen hiirenpoikasen, ja kaikki viime\naikojen julmat kärsimykset ja epätoivo hyrskähtivät hänen sielustaan\nhillittömänä itkuna, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.\n\nMutta hän sai sittenkin itkeä _äidin sylissä_, jota hän oli niin\nhaikeasti kaivannut. Ja kuullessaan hänen äänensä, tuntiessaan hänen\nhellän kätensä kosketuksen, tunsi hän rinnassaan jotain niin suurta ja\nlämmintä, että viime ajan kärsimykset unohtuivat ja poltto jalassakin\nvaimeni kuin jonkin ihmeellisen lääkkeen vaikutuksesta.\n\n— Voi lapsi parkani... Miksi sinun täytyy näin kovin kärsiä...\n\nNuo hellät sanat, heidän säälistä värisevät äänensä ja nyyhkytyksensä\nvaikuttivat häneen ennen tuntemattomalla voimalla.\n\n— Antti parka... älä itke...\n\n— Älä itke, Antti... Saat pullaa... Minä annan... omasta osastani.\n\nHänen sydämeensä tulvahti niin suuri onni ja hellyys, ettei hän\nmuistanut äskeisiä ponnistuksia, ei tuntenut tuskaa, ei väsymystä\neikä nälkää. Ja kun äiti taas silitti hänen punaisia, turvonneita\nvarpaitaan, hyrähti hän uudestaan itkuun; tuo selittämätön sisäinen ilo\ntuntui liian suurelta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta kun\näiti yhä itki, tarttui hän äidin kaulaan ja kuiskasi katkonaisesti,\nhymyillen ja itkien:\n\n— En minä enää... Minun on niin hyvä olla... äiti... Minähän olen\ntäällä... _kotona_...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat syöneet yhdessä illallisen ja istuivat nyt lämmittävän\nhiilloksen ääressä, kertoillen kärsimyksiään. Antti ei hennonut kertoa\nkaikkea, nähdessään miten äiti kärsi kuullessaan Antin sairaudesta ja\nnähdessään miten laiha ja kalpea hän oli.\n\nSillä nyt hän sai tietää, että äitikin oli sairastanut kolmatta\nviikkoa. Vasta jonkun päivän oli hän ollut ylhäällä, mutta kaikki\noli loppunut, eikä hän saanut jouluksikaan mitään. Yksi nisuleipä\noli saatu naapurista, mutta nyt ei ollut muuta kuin perunoita, vähän\nleipää ja pari keittoa livekalaa. Äiti näytti niin masentuneelta,\nikäänkuin ei olisi kertonut kaikkea. Ja kun Antti kysyi sitä, purskahti\näiti katkeraan itkuun. Pikkuveli Väinö seurasi esimerkkiä painaen\npäänsä äidin helmaan. Aino ryki ja nieleskeli jotain tyhjää katsellen\ntuskallisesti poispäin.\n\nAntti tunsi oudon ahdistuksen tarttuvan sydämeensä nähdessään äidin\nepätoivon, ja hän käsitti, että hänen täytyy tukea ja lohduttaa äitiä\nnyt, kun ei ole ketään. Mutta miten? Missä on heillä toivoa?\n\nJumala! välähti Antin mielessä kuin kirkas valo. Hän oli heidän\nonnettomuutensa jälkeen horjunut epäilyn ja luottamuksen välillä,\nkärsinyt paljon, tuntiessaan kauniin lapsuuden uskonsa haihtuvan,\nkatoavan elämän julman todellisuuden valossa. Mutta tuon omituisen\nonnentunteen vallassa ollen tuntuivat tämänpäiväiset kokemukset\nsellaisilta, että kaikki epäilykset haihtuivat. Olisiko hän ilman\nJumalan apua kestänyt sairauden sellaisessa elämässä, ja eiköhän Jumala\näsken pelastanut häntä kuolemasta? Miten hän olisi omin voimin päässyt\nperille? Viimeinenkin epäily, kaikki huoli ja murhe tuntui haihtuvan,\nja niinkuin ennen lapsena luotti hän lujasti siihen, että Jumala johtaa\nja suojelee heitä, niinkuin isä lapsiaan.\n\n— Älkää itkekö, äiti! — alkoi hän sisäisestä innostuksesta loistavin\nkasvoin ja kohotti äidin itkusta hytkivän pään.\n\n— Ei meillä mitään hätää ole! Onhan meillä taivaallinen isä, joka\nvarmasti auttaa, vaikka välillä koettelisikin... Eikö niin äiti?\n\nÄiti kohotti hämmästyen kyyneleisen katseensa, ja Antti jatkoi\npuhettaan tuolla oudolla voimalla ja varmuudella, joka vallitsi hänen\nsielussaan. Hän kertoi useita tapauksia, jolloin Jumala oli heitä\nauttanut, kertoi mitä oli itse kokenut ja lopetti seuraavasti:\n\n— Ettekö näe, että hän on aina auttanut? Eikö nytkin tunnu ikäänkuin\nJumala olisi pelastanut minut teidän turvaksenne? Ehkä Jumala toimitti\nKankareen emännän tuomaan meille nisuleivänkin jouluksi! Siitä saadaan\nvielä huomenaamutta kahvin kanssa ja päivällä saadaan lipeäkaloja!\nMitä me muuta kaipaisimme, kun saamme olla yhdessä! Ja pyhien jälkeen\nsaadaan taas jostain ruokaa, — kyllä Jumala auttaa! Saadaanpas nähdä,\nettä hän toimittaa apua. Älkää enää murehtiko, äiti... Voi, nyt tiedän\nsen niin varmasti!\n\nAntti tarttui äidin päähän, katsoi häntä loistavin silmin ja kuiskasi\nsalaperäisestä liikutuksesta värähtäen:\n\n— Niin äiti... Ja nyt minä tiedän miten te taas tulette iloiseksi!\nMe laulamme taas yhdessä »Jeesuksen kanssa hetki». Se on aina meitä\nlohduttanut!\n\n— Voi lapseni... — nyyhkytti äiti painaen poikansa päätä poveaan\nvasten, ja Aino etsi innostuneena mainitun laulun »Sionin kanteleesta».\nHetken kuluttua kajahti yksinäisessä mökissä turvattoman äidin ja hänen\nlastensa yhteinen laulu liikutuksesta väräjävänä:\n\n    »Jeesuksen kanssa hetki, ah minkä rauhan saan.\n    Kun lemmettömin mielin minua tuomitaan.\n    Kun veljet väärin soimaa, sydämen haavoittaa,\n    Jeesuksen kanssa hetki: hän haavat parantaa.»\n\nAntti ei enää muistellut menneisyyden kärsimyksiään, ei ollut\nhuolissaan nykyisyydestä eikä tulevaisuudesta; hän tunsi vain syvää\nkiitollisuutta siitä, että oli pelastunut kaikista, päässyt kotiin ja\nlisäksi saanut takaisin lapsuutensa elävän uskon. Ja laulaessaan tunsi\nhän selittämätöntä rauhaa, niinkuin todella olisi viettänyt hetken\nVapahtajan seurassa, jossa »maan murheet pienet poistuu», niinkuin\nlaulussa sanotaan. Ja hänen onnensa lisääntyi yhä, kun äiti laulun\nloputtua syleili häntä ja sopersi liikutettuna:\n\n— Sinä... rakas lapsi, osoitit minulle ainoan lohduttajan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä toi Metsälän renkipoika Antin saappaat, mutta toisen\njalan varpaat olivat niin turvonneet ja hellät, ettei niitä saattanut\najatellakaan jalkineissa. Hän oli kuumeessa koko päivän eikä voinut\nsyödä mitään, mutta hänen mielensä oli iloinen ja rauhallinen. Olihan\nhän kotona ja hän oli saanut entisen luottamuksensa Jumalan hyvyyteen.\n\nMutta ensimäisenä arkipäivänä, jolloin äiti kävi kahdessa paikassa\nhakemassa lainaksi jauhoja ja palasi illalla tyhjin toimin, tunsi\nAntti sellaista epävarmuutta ja hätää, ettei hän heti uskaltanut\nkysyä lähemmin. Äidin rikkinäiset kengät olivat jäätyneen lumisohjon\npeitossa, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä; hän lysähti raskaasti\nhengittäen penkille ja tuijotti kalpeana, ikäänkuin epätoivosta\njähmettynein katsein eteensä.\n\nVihdoin hän nääntynein äänin kertoi miten Metsälän emäntä oli alkanut\nhaukkua, ettei hän auta sellaisia, jotka toimittavat itsensä vankilaan.\nToisessa paikassa oli epäilty, ettei hän voi koskaan suorittaa lainaa\ntakaisin, ja kolmannessa sanottiin, ettei ollut jauhoja, vaikka isäntä\noli juuri viime viikolla käynyt myllyllä. Eivät antaneet edes paria\nkiloa...\n\nAntti ei vieläkään itkenyt, mutta tuo mykkä, tylsä toivottomuus tuntui\nkauheammalta kuin vihlovinkaan itku tai valitus.\n\nHän tunsi sellaista selittämätöntä hätää kuin haaksirikkoinen\ntuntiessaan pelastusrenkaan vajoavan altaan; sillä tuo joulu-iltana\nuudestaan löydetty luottamus ja usko Jumalan huolenpitoon alkoi taas\nhorjua. Ja ajatellessaan, että he jäävät tänne yksinäiseen mökkiin\nilman ruokaa, tuntui hänestä mahdottomalta jättää heitä.\n\nMutta toisena päivänä täytyi hänen lähteä, ja kun äiti vakuutti parin\npäivän kuluttua saavansa maksun kehräyksistä, hyvästeli Antti vihdoin\npuolipäivän jälkeen äitiä ja siskoja. Mutta hän ei voinut sanoa\nsanaakaan, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen nousta\nsuksilleen. Sitten hän hammasta purren työntyi läheistä metsikköä\nkohden.\n\nMutta kun hän saapui metsänreunaan ja näki edessään tienaukean, jonka\nlumitaakkojen köyristämät koivunnäreet olivat muodostaneet vaikeaksi,\nhämäräksi holviksi, tuntui hänestä siltä kuin sukset olisivat\ntakertuneet paksuun lumeen ja kipeät jalat jäykistyneet kokonaan. Hän\nkoetti laahustaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen kuin\njähmettyneenä; hänestä tuntui ikäänkuin jokin julma, kauhistuttavan\nsuuri olento odottaisi äänettömänä ja mustana metsän hämäryydessä...\n\nAntti käännähti suksillaan ja näki äidin seisovan harmaana ja\nliikkumattomana mökin ovella; hänestä tuntui ikäänkuin lumiset puut\nolisivat äänettömästi kuiskanneet: jollet palaa, et näe häntä enää\nkoskaan.\n\nAntti käänsi suksensa ja hiihti takaisin kuin takaa ajettuna. Raskaasti\nhuohottaen heittäytyi hän äidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa\nvasten ja parahti tuskallisesti:\n\n— Voi äiti... jos te kuolette!\n\nHän itki kauan, katkerasti, ja kaikki oli niin toivotonta ja\nsurullista. Mutta vähitellen alkoi tuntua hiukan helpommalta, ja\ntuntiessaan miten rajusti äitiparan rinta hytkyi, miten masentava\nepätoivo ja hellyys kuvastui hänen itkussaan ja sanoissaan: »Lapsi\nparka, lapsi parka», laukesi jotain hänen sielussaan: hänelläkin oli\nsentään _äiti_, joka rakasti häntä, nytkin ajatteli vain häntä. Hän\nlakkasi itkemästä ja kuiskasi katkonaisesti lohduttaen:\n\n— Älkää vain minun tähteni itkekö, äiti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Antti hetken kuluttua lähti uudestaan matkaan, tuntui hänestä\naivankuin raskas taakka olisi nostettu hartioilta, niinkuin ahdistava\ntuska ja kauhu olisi jäänyt äidin syliin, hänen hellät sanansa ja\nhyväilynsä antaneet uutta voimaa ja toivoa. Ajatellessaan niitä\norporaukkoja, joilla ei ole mitään lohdutusta eikä tukea maailmassa,\nunohti hän kokonaan oman kohtalonsa.\n\nMutta tie ei parantunut vähääkään, kuten Antti oli toivonut. Sukset\nupposivat syvälle pehmeään lumeen, hänen kipeät jalkansa jäykistyivät\nja lamaantuivat, outo heikkous valtasi ruumiin, hidastuttaen vauhtia,\nvaikka miten olisi ponnistellut. Ja ruumiillisen uupumuksen mukana\ntunsi hän tuon tuskallisen ajatuksen, joka eilisestä asti oli nälkäisen\nsuden lailla hiipinyt hänen ympärillään, ahdistavan yhä hurjemmin; se\nei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi, että lapsuusajan usko, jonka\nhän luuli saaneensa takaisin, oli vain hetkeksi ilmestynyt hänelle,\n— ikäänkuin kaunis kangastus erämaahan eksyneelle vaeltajalle. Ja\nniinkuin kangastus katoaa pilvien saapuessa, samoin oli tämä häipynyt\nelämän myrskypilvien peittoon...\n\nAntti pysähtyi pyyhkiäkseen hikeä ja huomasi olevansa samassa paikassa,\nmissä jouluiltana luuli eksyneensä.\n\nSe lennätti hänen mieleensä tämän surullisen joulun elämykset, ja hänen\nmielensä tuli niin oudon surulliseksi. Ja pimeydestä häämöttävä äänetön\nmetsä näytti niin mustalta ja uhkaavalta kuin hänen oma elämänsä,\ntulevaisuutensa.\n\nMutta olihan se näyttänyt vielä toivottomammalta kolme päivää sitten, —\nja hän oli kuitenkin selviytynyt.\n\nAntti nousi suksilleen ja lähti reippaasti eteenpäin.\n\n\n\n\nISÄ JA POIKA\n\n\n\n1.\n\n\nKello oli vasta kahdeksan, kun hän saapui synnytyslaitoksen pihalle.\nKun hän astui pyörältään, tunsi hän jalkainsa vapisevan, aivankuin\nankaran kilpailun jälkeen, — vaikka oli ajanut aivan hiljaa. Hän koetti\nkatsella ympärilleen rauhoittaakseen ja huomasi, että kastehelmet\nkiilsivät vielä puitten lehdillä, ruoho heloitti vaaleanvihreänä,\n— mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän muisteli vain, miten\nkovassa tuskassa hänen nuori vaimonsa oli ollut illalla tänne\ntultaessa. Koko yönä hän ei ollut silmiänsä ummistanut, hän oli\npelännyt niin kovin, ettei enää näkisi vaimoansa elävänä.\n\nVihdoin hän läheni pääovea, painoi vapisevin sormin yökelloa. Kun\novea ei heti avattu, kasvoi hänen tuskansa kaksinkertaiseksi ja kylmä\nhiki nousi otsalle suurina karpaloina. Ja kun nuori, valkeapukuinen\nhoitajatar vihdoin aukasi, kysyi hän käheällä, vapisevalla äänellä:\n\n— Miten hänen laitansa on? Onko hän...?\n\n— Kenestä te puhutte?\n\n— Tietysti vaimostani, — sopersi hän hämmentyneenä.\n\n— Niin niin, mutta mikä on hänen nimensä? — kysyi taas hoitajatar\nhymyillen.\n\nMiehen valtasi katkeruus, miltei viha. Senkö verran täällä ihmisistä\nvälitetään! Tuokin vain hymyilee, vaikka hänen vaimonsa saattaa olla\nkuolemaisillaan. Tuskallisella kiireellä sopersi hän vaimonsa nimen.\n\n— Jaha... Hän voi oikein hyvin. Ja niin komea poika!\n\n— Poika... poika... — änkytti nuori isä kuin tolkuttomana.\n\n— Niin, — hymyili taas hoitajatar. Eikä tämä enää näyttänyt sellaiselta\njulmurilta kuin äsken. — Te voitte kyllä tulla heti katsomaan, jos\ntahdotte.\n\nKuin unessa asteli hän hoitajattaren jälessä pitkää käytävää myöten.\nSitten tämä aukasi erään oven, hän astui sisään, — ja pienen huoneen\nainoassa vuoteessa lepäsi hänen rakastettunsa hymyilevin kasvoin.\nAstuessaan lähemmäksi näki hän tämän imettävän pientä, pyöreäposkista\npienokaista.\n\n— Katsos nyt... tässä hän on! — sanoi nuori äiti hymyillen, ja hänen\nkatseestaan loisti rakkaus, ilo ja ylpeys. — Eikö hän ole kaunis?\n\nMiehen valtasi niin kummallinen tunne, ettei hän saanut sanaa suustaan.\nKaikki tuntui liian onnelliselta ollakseen totta. Hän luuli, että Aune\nkuolee, — ja nyt hän lepäsi tuossa kauniina, hymyilevänä, vierellään\nheidän poikansa, — hänen oma poikansa. Se oli siis mahdollista! Hän\ntuijotti tuota pientä olentoa, kosketti sormellaan sen poskea, — se\ntuntui hennommalta ja hienommalta kuin mikään, jota hän ennen oli\nkäsillään koskenut. Omituinen, ennen tuntematon hellyys tulvahti hänen\nsydämmeensä lämpimänä aaltona ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n— Älä nyt, älähän, — puheli nuori vaimo hellästi, tarttuen hänen\nkäteensä. — Nythän on kaikki hyvin... Katsopas, miten kaunis hän on...?\nIhan sinun näköisesi...\n\nTämä fraasi on kai sanottu kaikille nuorille isille, mutta hän kuuli\nsen ensikerran ja tunsi kummallista liikutusta. Tosin hän piti\npienokaista paljon kauniimpana itseään, — mutta ehkä sittenkin oli\njotain yhdennäköisyyttä, varsinkin suu...\n\n— Nythän kävi niinkuin toivoitkin! — kuiskasi nuori äiti. — Oletko\niloinen?\n\n— Oi minä olen niin... niin iloinen, etten osaa sitä sanoa, — änkytti\nmies mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kun minä jo luulin,\nettä sinä kuolisit.\n\nNuori äiti tarttui tulisesti miehen käteen ja painoi sen rintaansa\nvastaan. Kuin onnesta huumaantuneena katsoi hän miestä loistavin,\nkyynelisin silmin ja sitten kuiskasi hellästi hymyillen:\n\n— Voi poikaparka, miten tuhma sinä olet. Minähän sanoin sinulle, ettet\nsaa olla rauhaton! Enkä minä niin kipeä ollutkaan sitten enää... Kaikki\nkävi niin pian...\n\nHän punastui viime sanojensa jälkeen, niinkuin olisi luullut sanoneensa\njotain sopimatonta.\n\nMies katseli häntä äänettömänä, saman, selittämättömän tunteen\nvallassa. Vihdoin hän katsahti ympärilleen, kumartui ja suuteli\nhellästi vaimoansa; sitten hän arasti kosketti huulillaan tuota poskea,\njoka oli hienoin maailmassa. Taas hän katseli äänettömänä, — ja hänen\nvoimakkailla kasvoillaan kuvastui vain hellyys ja onni.\n\n\n\nII.\n\n\nSaattaapa sanoa, ettei isä voi hellemmin rakastaa lastaan kuin hän\npoikaansa rakasti, — hän suorastaan jumaloi tätä.\n\nTyöhön lähtiessään hän aina viimeiseksi vilkaisi nukkuvaa pienokaista\nja palatessaan hän ensimmäiseksi kysyi tämän vointia. Ja luonnollisesti\nhän piti lastaan aivan ihmeellisen viisaana ja kehittyneenä. Jo kolmen\nkuukauden vanhana hän opetti sen voimistelemaan; antoi pienokaisen\ntarttua pikkusormiinsa ja kohotti siitä istualleen. Hän seurasi sen\nruumiillista ja henkistä kehitystä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.\nMiten iloinen hän olikaan, kun ensimmäinen pieni, valkea hammas alkoi\nnäkyä. Hänen täytyi kerta toisensa jälkeen koetella sen terävyyttä\nsormellaan. Ja kun niitä ilmestyi useampia, sai pikkuinen mielinmäärin\npureskella isän sormia. Hän pesi kätensä sitä tarkoitusta varten mitä\nhuolellisemmin ja ylpeänä näytteli, miten syvät lovet se oli jaksanut\npurra. Ja mikä riemu syntyikään, kun pikku Matti otti ensimmäiset\nhorjuvat askeleensa. Silloin isän täytyi yhtämittaa opettaa häntä\nkävelemään, vietellä yhä uskalletuimpiin yrityksiin, kuten tuolilta\ntoiselle, ja pian poika pääsikin yli lattian.\n\nKun poikanen sitten alkoi puhua jokeltaa, ei isällä enää vapaina\nhetkinään ollut aikaa muuhun kuin seurusteluun pikku miehen kanssa. Ja\ntästä ahkerasta yhdessäolosta poika kehittyikin ihmeteltävän nopeasti.\nLukemattomat olivat ne kysymykset, joilla hän osasi vaivata isää,\nmutta tämä oli yhtä väsymätön. Kun vähänkin oli aikaa, lähdettiin ulos\nkävelemään, talvisin potkukelkalla ajamaan, mäkeä laskemaan. Toisinaan\nruvettiin lumisotaankin ja rakennettiin yhdessä kokonaiset linnoitukset\nvahvoine pattereineen.\n\nKun Matti tuli kolmivuotiaaksi, laittoi nuori isä jo aikaisin syksyllä\npienet sukset. — Ja kun ensimmäinen suurempi lumi vihdoin satoi, oli\nse isälle ja pojalle aivankuin juhlapäivä. Vaikea oli sanoa kumpi oli\ninnostuneempi ja iloisempi, kun he yhdessä sukset kainalossa menivät\npihalle. Tietysti ei nuoremman hiihto ensin tahtonut onnistua, mutta\nvanhempi oli väsymätön opettamaan ja oppilas innokas pääsemään samalla\ntavalla »kuin isäkin». Ja muutaman päivän kuluttua hän jotenkuten\npääsi eteenpäin, yrittipä jäljitellä »pohjalaistakin». Se tuntui isän\nmielestä niin harvinaiselta, että hän kuvitteli jo pojastaan nousevaa\nsuurhiihtäjää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa suvella!\n\nJokaisena sunnuntaina matkustettiin maalle erään lähijärven rantaan, ja\näiti otti voileipiä ja kahvivehkeet mukaan. Kun nuotio oli sytytetty,\nsilloin riisuutuivat miehet nopeasti, uimahousut päälle, — ja sitten\nyhdessä järveen pulikoimaan! Mutta isän kesäloman aikana vasta\niloa riitti! Silloin muutettiin maalle äidin kotiin ja urheiltiin\nkaiket päivät alastomina ja välillä pistäydyttiin joessa. Lopulta\nei nuori »urheilija» tahtonut nähdäkään muita vaatteita kuin pienet\nuimahousunsa, — ja syyspuolella oli hänen ihonsa yhtä ruskea kuin\nvillimmän intiaanipoikasen nahka. Isä osoitti sitä jokaiselle yhtä\nsuurella ylpeydellä kuin poikakin.\n\nSen raavaita talvena jo hiihdettiin aika kyytiä. Usein mentiin\nläheiseen metsään, — ja sielläkös oli paljon nähtävää! Mistä oli jänis\nloikkinut, mistä kettu sipsutellut, milloin olivat peltokanat käyneet\noraspellolla aterioimassa ja sitten kuoputtaneet lumeen syviä kuoppia,\njoihin oli jätetty korvaus yösijasta. Ja nämä kaikki vaativat pitkiä\nselityksiä vanhemman puolelta. Väliin he innoissaan etääntyivät yhä\nkauemmaksi, kunnes lopulta nälkä muistutti, että pitäisi palata äidin\nluokse. Jos pikkumies paluumatkalla väsyi, silloin isä köytti hänet\nselkäänsä suurella kaulahuivillaan. Ja kun hän sitten uljaasti suksiaan\nheiluttaen ratsasti kotiin isän tasaisesti keinuessa, niin molempien\nsilmät loistivat ilosta.\n\nNiin tuli isästä ja pojasta vähitellen hyvät toverukset. Poika oli niin\nkiintynyt isäänsä, että äiti oli toisinaan aivan mustasukkainen heitä\nkatsellessaan. Isä oli poikaselle miltei rakkaampi kuin äiti.\n\nNiin tuli Matti viiden vuoden vanhaksi.\n\n\n\nIII.\n\n\nSen päivän iltapuolella satoi rankasti, vaikka aamupäivä oli ollut\nhelteinen. Ja kun hän palasi työstä, oli esikaupungin ennen pölyinen\ntie täynnä vesilätäköitä. Keväiset nurmikot loistivat kosteina ja\nheleänvihreinä iltapäiväauringon paisteessa ja puitten lehdillä\nkimaltelivat vesipisarat kuin kirkkaat helmet. Ilma oli niin raikasta\nja sulotuoksuista, ja se vaikutti kuin jokin virkistävä juoma. Hän veti\nsitä täysin henkäyksin keuhkoihinsa ja hänen mielensä oli niin reipas,\nkevyt ja iloinen. Hän päätti kotiinpäästyään lähteä uimaan ja ottaa\nMatin pyörälleen, — saisi hänkin tulla taas pulikoimaan, kun vesi on\nniin lämmintä..\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta saavuttuaan kotiin kohtasi häntä tyrmistyttävä näky. Hänen\nvaimonsa oli polvillaan vuoteen vieressä itkien ja väännellen\nepätoivoisesti käsiään; eräs naapurin vaimo seisoi vierellä\nneuvottomana, — ja vuoteella virui tiedottomana pikku Maiti. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, silmät suletut, ja hiljaa valittaen\naukoili hän suutaan kuin kuivalle heitetty kala.\n\nMies ei voinut sanoa mitään. Ennen tuntematon tuskallinen heikkous\nvaltasi hänen koko olemuksensa kuin väkevä myrkky. Hänen täytyi\nnojautua ovipieleen, jottei kaatuisi, ja hän hengitti niin raskaasti\nkuin näkymätön koura olisi kuristanut hänen kurkkuaan. Vihdoin hän\nkäheästi sopersi:\n\n— Mitä, mitä on...?\n\n— Matti putosi puusta... Hän oli äsken tajuissaan, mutta meni taas\ntiedottomaksi...\n\n— Lääkäri, lääkäri... onko haettu...?\n\n— On. Mari on juuri hakemassa...\n\nÄkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta\nvääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:\n\n— Hän kuolee... hän kuolee... kuolee...\n\nMies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi\nkuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas\npeto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan\nja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.\n\nSitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin,\nsilitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja\nvoimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys...\n\nSe palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi\npäättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. —\nja hänen äänensä karahti oudon terävänä:\n\n— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.\n\n— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan...\n\nSanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa\nvauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu\ntakaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka\nyhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat\nsäännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!\n\nMaantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä,\nmutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei\nvälittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »_Poikani kuolee_» —\nkaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.\n\nKun hän saapui karkeille katukiville, niin hänen pyöränsä aivan\nhyppeli. Eräässä kulmassa seisoi joukko nuoria miehiä, jotka eivät\nnäyttäneet aikovan väistää. Mutta hän ajoi ihan vimmattua vauhtia\nsuoraan joukkoa kohden ja karjasi hurjasti:\n\n— Pois tieltä!\n\nJa nuorukaiset väistyivät miltei pelästyen. Hekin huomasivat, että\ntuossa pitkässä, jäntevässä miehessä, hänen käheässä äänessään oli\njotain kauhistavaa, että häntä on paras välttää. —\n\nKuin myrskytuuli riensi hän lähimmän lääkärin rappusia ylös. Hän\nsoitti kiivaasti, ja kun palvelustyttö tuli avaamaan, huohotti hän\nvaivaloisesti:\n\n— Onko tohtori kotona?\n\n— Ei ole.\n\n— Missä?\n\n— Hän on maalla...\n\nJa niine hyvineen juoksi hän alas.\n\nToinenkaan lääkäri ei ollut kotona, ja tuska, raivo ja epätoivo valtasi\nhänet. Mitä, mitä tämä on? Hän lähti taas ajamaan kaupungin pääkatua\nmyöten erään tunnetun lääkärin asuntoa kohti, mutta huomasi sisarensa\ntulevan ajurilla saman lääkärin kanssa vastaan. Hän käänsi pyöränsä,\najoi vaunujen sivuun ja sopersi hengästyksestä katkonaisella äänellä:\n\n— Hän kuolee... mennään pian...\n\nJa enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia\neteenpäin asuntoansa kohden.\n\nKun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää\nkääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman\nterävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan\nisän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua\netsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti.\nHän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu\nammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain\nnäkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen\nruumiin.\n\nHirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut\nhalkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa\npojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:\n\n— Matti, tunnetko sinä isän...? Isä se on, isä...\n\n— Isä... auta... — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.\n\nTästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli\nlapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei\nmitään!\n\n— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän...\n\nHän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne\ntulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi\nulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.\n\n— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä,\nsiksi aikaa kyökkiin... ihan sinä menehdyt...\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlimalkaisesti silmäten lääkäri jo huomasi, että selkäranka oli\nkatkennut. Hän sanoi sen hiljaa miehelle ja ilmoitti, että sairas olisi\nvietävä sairaalaan.\n\nInnokkailla pyynnöillään sai mies lääkärin suostumaan siihen, että\nsairas saa olla kotona, kun palkataan sairaanhoitajatar käymään tarpeen\nmukaan hänen luonaan.\n\nKun lääkäri aikoi tarkastaa poikaa, huusi tämä niinkuin hänen\njäseniänsä olisi revitty irti. Hänen silmänsä laajenivat tuskasta ja\nkauhusta, hänen kasvoilleen tuli niin hirveä ilme, että mies muuttui\naivan kalpeaksi ja änkytti vapisevalla äänellä:\n\n— Ei, hänelle täytyy antaa jotakin, mikä kuolettaa tuskat Hän ei voi\nkestää sitä...\n\n— Niin, kyllä se taitaa olla parasta, — sanoi lääkäri hiljaa. Ja hän\nruiskutti morfiinia lapsen käsivarteen.\n\nPoikaparan valitus alkoi vähitellen heikentyä ja silmät muuttuivat\nhimmeiksi. Ja vaikka hän nytkin valitti, sai lääkäri kuitenkin\nsuoritetuksi tarkastuksensa loppuun.\n\n— No, miten on laita? Jääkö hän elämään...? — kyseli mies miltei\nhengitystään pidättäen.\n\n— Sitä ei vielä voi varmaan sanoa. Mutta vaikka hän jää elämäänkin,\ntulee hänen koko alaruumiinsa halvatuksi...\n\n— Halvatuksi! — toisti mies oudon käheällä äänellä. — Jalatkin...?\n\n— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään\npahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S.\ntarkastamaan häntä.\n\n— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin\nrukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte... Ei mitään\nkustannuksia säästetä... Minä korvaan kaikki... Kun hän vaan\nparantuisi... vähänkin...\n\n— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi...\n\n— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin...\nÄsken oli niin kamala katsella...\n\n— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon\nruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas\nsilloin katsomaan...\n\nYöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä\näänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon\nkasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin\nankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja\nhellästi:\n\n— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan... Sinä et\nvoi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi...\n\n— Ei, minä en voi mennä! En voi...\n\nMiehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa\nkärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi\nvääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean\nterävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli\ntotta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen\nratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.\n\nJa nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee...\n\nMies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja\nhapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa\nsilmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia\nyksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän\nhuvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa\npienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.\n\nJa nyt hän kuolee...\n\nLapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin\nolisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:\n\n— Tahdotko mitään?\n\n— Jano... — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen\nlyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.\n\nMies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku\nhampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.\n\n— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.\n\nPitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa\nvääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän\nvalitusten lomasta kuiskasi:\n\n— Älä... jätä... Mattia...\n\n— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia...\n\nJa tuosta tuskallisen terävästä katseesta oli hän näkevinään kiitoksen,\nvaikkei poika voinut sitä sanoin sanoa.\n\nHänen vaimonsa oli aivan menehtymäisillään katsellessaan lapsensa\ntuskia. Lempeällä väkivallalla sai mies hänet toiseen huoneeseen.\n\nLapsen valitukset muuttuivat yhä sydäntäsärkevämmiksi, — aivankuin\npieni lintu olisi kuolemaisillaan piipittänyt. Hänen kätensä haparoivat\nkiivaasti, ja tuo kuiva, tuijottava katse harhaili ympäri kuin apua\netsien, ja vihdoin sopersi hän rukoillen:\n\n— Polttaa... polttaa... Auta isä...\n\nSilloin tuntui miehestä, että lian menettää järkensä. Hän hypähti\nylös, ja tukkien korviaan käveli hän muutaman kerran lattian poikki.\nMutta kun ei valitus vaiennut, lyyhistyi hän vuoteen viereen ja painui\nkasvonsa hentoja käsiä vastaan, vaikeroiden:\n\n— Mitä minä teen... mitä, mitä? isä ei voi mitään...\n\nSilloin _se_ ensikerran leimahti hänen mieleensä —\n\n— Niin, hän pääsisi rauhaan, — kuiskasi hän itsekseen. — Mutta ei — ei,\nsitä ei voi tehdä...\n\nJa kuitenkin. Hirmuista on mitään tekemättä katsella noita kärsimyksiä.\nJa kun hän jäisi halvatuksi, jos elämäänkin jäisi...\n\nPeloittava taistelu alkoi riehua isän rinnassa. Vaikka hän olisi\nmihin suuntaan ajatellut, niin kaikkialla oli yhtä mustaa, toivotonta\nja kauheata. Hän ei ollut itkenyt viiteentoista vuoteen, mutta nyt\nhän äkkiä alkoi itkeä — niin rajusti ja sydäntäsärkevästi kuin vaan\nsellaiset itkevät, jotka eivät pitkiin aikoihin ole itkeneet. Koko\nhänen voimakas ruumiinsa hytkyi, ja hänen rintansa nousi ja laski\nniinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan.\n\nMutta ihmeteltävällä ponnistuksella hillitsi lapsi valituksensa ja\ntuskansa ja kuiskasi katkonaisesti:\n\n— Isä, älä itke... Matti paranee sitten... oikein pian...\n\n\n\nIV.\n\n\n— Nyt ei ole siis mitään toivoa enää — kuiskasi mies raskaasti.\n\n— On kyllä sattunut joitakin tapauksia, että tuollaisessakin\ntapauksensa on jäänyt elämään mutta ei siinä paljon toivoa ole, — puhui\nlääkäri matalalla äänellä.\n\n— Kuinka kauan saattaa kestää, ennenkuin kuolee? — kysyi hän taas\nkolealla äänellä.\n\n— Voi siinä mennä pari viikkoakin.\n\n— Onko koskaan tapahtunut, että jalat olisivat tulleet\nliikuntakykyisiksi?\n\n— Ei. Ne jäävät halpaantuneiksi.\n\nKun lääkäri lähti, seurasi mies häntä eteiseen, ja kun he olivat\nkahden, rykäisi hän pari kertaa ja sitten puhui rukoilevalla äänellä:\n\n— Herra tohtori... antakaa hänelle morfiinia niin paljon, että hän\nnukkuu ijäksi, että hän pääsisi rauhaan.\n\n— Ei, minä en voi, — vastasi lääkäri.\n\n— Mutta ajatelkaa, herra tohtori, hän kuolee kuitenkin ja hänen täytyy\nvallan turhaan kärsiä noin kauheita tuskia. — Hänen äänensä muuttui\nyhä tuskallisemmaksi, hän kertoi kaiken mitä oli kärsinyt viime yönä,\npyysi säälin ja oikeuden nimessä että tohtori pelastaisi lapsiraukan\nenemmistä kärsimyksistä!\n\n— Lääkärin velvollisuus on koettaa säilyttää elämää niin kauan kuin\nsuinkin, — vastasi lääkäri jo epävarmasti. — Se sotisi valaani\nvastaan...\n\n— Eivätkö viattoman lapsen tuskat merkitse enemmän kuin jokin\nvanhentunut vala? — kuohahti mies.\n\n— Siitä en aio ruveta väittelemään, — vastasi lääkäri kylmästi ja\nkääntyi ovea kohden. Mies käsitti pilanneensa asiansa ja aikoi pyytää\nanteeksi. Mutta kun lääkäri poistui heti, muuttuivat hänen kasvonsa\nkummallisen koviksi ja päättäviksi. Ja hän sulki oven raskaasti huoaten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltayöstä morfiiniannoksen jälkeen oli pieni sairas taas hetken\nhorroksissa. Tämä oli kolmas yö onnettomuuden jälkeen. Äiti oli\nvihdoinkin vaipunut uneen, — mutta mies valvoi yhä yön hiljaisuudessa.\nSe suuri, kauhea kysymys kalvoi ja raateli hänen sieluaan kuin\nsuunnattoman suuri, nälkäinen rotta; mitä hän tekee, miten selviytyy?\n\nHän vaipui lopulta jonkunlaiseen horrokseen. Hän muisti viime\nsunnuntain. Hän oli veljensä kanssa mitannut sileälle rantahiekalle 50\nmetrin juoksuradan, ja sitten hän Matin kanssa asettui lähtöviivalle.\nHän muisti niin elävästi sen selittämättömän ilon, katsellessaan\npoikansa nuorta, alastonta ruumista, kun tämä jännittyneenä odotti\nsedän antamaa lähtömerkkiä; hän oli kuulevinaan pojan iloisen naurun,\nkun isä sattui kaatumaan ja hän pääsi maaliin ensimmäisenä...\n\nMies havahtui unelmistaan kuullessaan lapsen taas vaikeroivan, ja häntä\npuistatti nähdessään taas yhtäkkiä nuo kasvot. Silmät olivat vajonneet\nsyvälle päähän ja kaula oli niin tavattoman pieni, ja nuo laihat,\nhennot kädet vavahtelivat kuin kuolevan linnun varpaat.\n\n— Oliko mahdollista, että hän eli, juoksi, nauroi — vielä viime\nsunnuntaina? Ja nyt hän kuolee, _kuolee!_ Herra Jumala!\n\nAamupuolella kuuli hän lapsen yhtäkkiä kirkasevan sydäntäsärkevästi, —\nhän oli kai liikahuttanut itseään jotenkin. Ja niinkuin epätoivoinen,\nsanaton rukous parahti hänen sinertäviltä huuliltaan:\n\n— Isä!\n\n— Mitä, lapsi parka?\n\n— Polttaa... niin kovin...\n\nJotain hirmuista oli tuossa sietämättömän terävässä, tuijottavassa\nkatseessa ja kuihtuneissa kasvoissa. Mies ei voinut katsoa häntä, vaan\npainoi kasvonsa lapsen tyynyyn, sopertaen:\n\n— Ei isä voi mitään...\n\n— Jotain lääkettä, lääkettä...\n\nSe oli enemmän kuin hän voi kestää. Kaikki tuntui pyörivän, sekaantuvan\nmiehen aivoissa. Tuo hirveä taistelu, joka kaksi vuorokautta oli\nraivonnut hänen sielussaan, kiihtyi äärimmilleen.\n\nPitääkö Itänen ijankaiken katsella viattoman lapsensa tuskaa? Jos\nhänen koiralleen olisi tapahtunut sellainen onnettomuus, olisi yleinen\nmielipide ja lakikin pakottanut hänet lopettamaan sen kärsimykset, —\nmutta vanhentunut moraali ja laki pakoittaa viattoman lapsen kitumaan\ntällaisessakin tapauksessa viimeiseen hetkeen. Se säälii siis enemmän\neläinten tuskia kuin ihmisen.\n\n— Sinä et voi tehdä sitä! Hän on sinun lapsesi! — huusi joku sisäinen\nääni Mutta toinen ääni huusi vielä kovempaa: Juuri sentähden on minun\nvelvollisuuteni pelastaa hänet noista kauheista tuskista!\n\nSe oli viimeinen taistelu! Hän oli kaksi vuorokautta horjunut,\ntaistellut sitä ajatusta vastaan mutta nyt se muuttui\nperuuttamattomaksi päätökseksi.\n\nHän suuteli hellästi lastaan ja kuiskasi hiljaa, katkonaisesti:\n\n— Tahtoisiko Matti päästä... rauhaan, ettei polttaisi...\n\n— Matti tahtoisi... nukkua...\n\nMies vapisi jännityksestä kuullessaan nuo sanat, jotka tavallaan\nlupasivat sen, jota hän kysyi. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kauhua\najatellessaan päätöstään...\n\nKun sairas hiukan tyyntyi, meni hän kaapilleen, otti esiin suuren\namerikkalaisen revolverinsa, ja hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat,\nkun hän alkoi sitä ladata.\n\nMutta kun hän otti käteensä raskaan patruunan paksuine lyijykuulineen,\nhätkähti hän yhtäkkiä uudesta kauhusta. Metsästäjänä hän tiesi miten\ntuollaiset kuulat repelevät, ja hän oli kerran nähnyt erään miehen,\njoka oli ampunut itsensä juuri samallaisella revolverilla. Hänen pikku\npäänsä menisi miltei murskaksi, hänen aivonsa. Ei, ei, se ei saa\ntapahtua!\n\nHän koetti ajatella, hän ymmärsi, että se on sivuseikka, mutta hän\ntunsi, ettei koskaan voisi sitä tehdä.\n\nMutta vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta ajatuksesta. Hän meni\ntaas lapsensa vuoteen viereen, kuivasi hänen tuskanhikeä helmeilevän\notsansa ja sanoi hellästi lohduttaen:\n\n— Aamulla Matti paranee. Isä tuo lääkettä.\n\n— Isä kiltti... isä...\n\nRakkaus ja kiitollisuus kirkasti silmänräpäykseksi hänen sammuneet\nsilmänsä, se värähti noissa katkonaisissa sanoissa, ja hän puristi taas\nheikoilla, vapisevilla sormillaan isän sormea.\n\nJa miehen päätös muuttui yhä varmemmaksi.\n\n\n\nV.\n\n\nAamulla aikaiseen hän jo pukeutui ja lähti ulos. Ja kun\npanttilainakonttorin ovet avattiin, astui hän ensimmäisenä sisään ja\npanttasi kellonsa ja sormuksensa.\n\nSieltä ajoi hän suoraa päätä asekauppaan ja pyysi nähdä pistooleita.\nHänelle tuotiin useita nähtäväksi, mutta hän valitsi kaikkein pienimmän\nBrovning-pistoolin, jonka kaliiberi oli vain kuusi millimetriä. Hän\nosti myöskin patruunia, ja nuo pienet, sileät nikkelikuulat näyttivät\nniin vaarattomilta, — ne eivät tekisi suurta reikää läpimennessään.\n\nSe tuotti hänelle kummallista lohdutusta. Hän ihmetteli, miten saattoi\nolla niin kylmäverinen.\n\nMutta kun hän ajoi pyörällä asuntoansa kohden, alkoi hänen sydämensä\nsykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi. Hän hiljensi vauhtiaan, mutta\nkun mökki aikoi näkyä, täytyi hänen nousta pyörältä ja seisahtua.\nHänen aivonsakin tuntuivat tylsiltä. Ja kun hän koetti tehdä joitakin\nhuomioita, havaitsi hän kuin unessa, että aamu oli kaunis, aurinko\npaistoi pilvettömältä taivaalta ja suuressa piilipuussa lauloi\nyksinäinen leppäkerttu korutonta lauluaan...\n\nYhtäkkiä hän muisti kuulleensa samallaisen linnunäänen samanlaisena\naamuna, — mutta missä?\n\nVihdoin hän muisti luon aamun, — viisi vuotta sitten. Hän oli\ntaas näkevinhän kastehelmiä välkkyvän ruohokentän, lehmukset ja\nsynnytyslaitoksen suljetun pääoven, kaikki, kaikki. Lukemattomat\nmuistot syöksyivät hänen sieluunsa, hän tunsi hämärästi, että juuri\nnämä kaksi päivää ovat hänen elämänsä tärkeimmät: silloin sai hän\nelämänsä suurimman lahjan, ja nyt, viiden vuoden jälkeen, juuri tänä\naamuna, hän sen menettää. Kesäaamuna hän tuli, kesäaamuna hän poistuu —\nja jättää jälkeensä pimeän syksyn...\n\nJa hän oli toivonut niin paljon.\n\nKun hän tuli eteiseen, kuuli hän taas tuon heikon valituksen. Ja sisään\nastuessaan oli hänen vaimonsa polvillaan vuoteen vieressä ja hänen\nsilmänsä olivat itkusta punaiset.\n\n— Miten kauhean kalpea sinä olet! — huudahti hänen vaimonsa\npelästyneenä. — Mitä... mikä sinun on...?\n\n— Vai niin... onko niin, — puhui mies hämillään. — Se johtuu kai siitä,\netten ole nukkunut.\n\n— Etkö söisi vähän? — pyysi taas vaimo huolestuneena.\n\n— En vielä näin aikaisin syö, — vastasi mies ja hänen äänensä värisi\nomituisesti. — Mutta tiedätkö, kun tuossa maantiellä tuli juuri eräs\ntoveri vastaan ja sanoi, että Valeriana huojentaa kipua tällaisissa\ntapauksissa. Eiköhän sitä pitäisi koettaa? Jos sinä menisit apteekista\nhakemaan, — joudut vähän ulkoilmaankin...\n\n— Niin, kyllä minä menen...\n\nVaimo pukeutui kiireesti, ja kun hän oli valmis, seisoi hän käsi\novenrivassa ja katsoi tuskallisesti epäröiden lapseensa.\n\nAivankuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sanoi mies hitaasti:\n\n— Sano nyt hyvästi Matille ja suutele häntä. Hänen on sitten parempi\nolla... Vaimo ei voinut pidättää kyyneleitä, kun hän polvistuen suuteli\nlastaan.\n\n— Hyvästi nyt, pikku Matti! Äiti tulee heti...\n\nJa sitten kuiskasi hän hiljaa, tuskallisesti miehelleen:\n\n— Voi, jospa hän jo pian pääsisi rauhaan...\n\n— Ehkä hän jo pääseekin, — päätteli mies.\n\nJa vaimo meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas valtasi sama hädän ja tuskan tunne hänet, ja sydämenlyönnit\nkoskivat kuin vasaraniskut. Hän katsahti peiliin ja pelästyi:\nhänen kasvonsa olivat kalpeat kuin palttina, silmät tuijottivat\nloisteettomina syvällä kuopissaan ja ohimoille oli ilmestynyt _harmaita\nhiuksia_.\n\nJa kuoleva lapsi yhä valitti.\n\nKun mies meni vuoteen ääreen, haparoi tuo pieni, kuuma käsi taas hänen\nsormeaan ja heikko ääni kuiskasi tuskin kuuluvasti:\n\n— Polttaa, isä...\n\n— Isä antaa lääkettä...\n\nHän otti veronaalipullon, jota lääkäri oli määrännyt unen saamiseksi,\nkaasi lusikkaan kaksinkertaisen annoksen ja antoi pojalleen.\n\n— Nyt Matti saa nukkua...\n\nValitukset tuntuivat hiukan heikoin miltä, lapsiparka sulki silmänsä.\nJa pieni käsi, joka piteli isän sormea, värähti vain silloin tällöin.\n\nMies katsoi häneen kauan, ja tietämättä niitä puhui kysyi hän hiljaa,\nvärisevällä äänellä:\n\n— Pidätkö sinä äidistä ja isästä...?\n\nPieni käsi puristi taas lujemmin hänen sormeaan, silmät aukenivat\nraskaasti, ja tuossa kärsivässä, syvässä katseessa näkyi vaan\nihmettelyä ja rakkautta.\n\n— Pidän... paljon, — kuiskasi hän vain huulillaan ja ummisti silmänsä.\n\nVarpaillaan hiipi mies toiseen huoneeseen. Ja hänen hengityksensä oli\nmuuttunut kuuluvaksi läähätykseksi, kun hän otti patruunalaatikon ja\nalkoi täyttää makasiinia.\n\nKun hän tuli pojan vuoteen viereen, olivat tämän silmät suletut, eikä\nhän aukaissut niitä, vaikka tunsi isän tarttuvan käteensä. Mutta tuo\ntuskallinen ilme oli nytkin hänen kasvoillaan, hän valitti hiljaa, — ja\nhänen hengityksensä oli muuttunut korisevaksi.\n\nMies tunsi sydämensä jyskivän tuskallisen rajusti, kun hän kumartui\nsuutelemaan noita kuumia, kalpeita huulia, jotka vain heikosti\nvastasivat.\n\nKun Matti ei nytkään avannut silmiänsä, tuli hän pääpuoleen ja asetti\nhiljaa pistoolin suun aivan lähelle hänen rakasta päätänsä, sulki\nsilmänsä ja — painoi liipasinta...\n\nPaukaus tuntui tavattoman kovalta ja räikeältä hiljaisessa huoneessa.\nKuin unessa näki hän, ettei lapsi nytkään aukaissut silmiänsä, — hänen\npieni, laihtunut ruumiinsa vain hiukan värähti ja nyrkkiin puristettu\nkäsi aukeni. Hänen tuskallinen ilmeensä, joka ei onnettomuuden jälkeen\nollut kertaakaan lientynyt, muuttui rauhalliseksi. Näytti aivankuin hän\nolisi hiljaa hymyillyt...\n\nMies ei tietänyt mitään ajan kulusta, — hän tuijotti vain lapsensa\nkalpeita kasvoja. Kummallakin puolen päätä, korvan yläpuolella, oli\npieni, tuskin näkyvä reikä. Niistä oli vuotanut hiukan verta hänen\nkellertäville hiuksilleen ja valkealle tyynynpäälliselle. Mies kasteli\npyyhinliinan märäksi, pyyhki hiukset ja käänsi tyynyn, — ja hänestä\ntuntui niinkuin Matti olisi vain nukkunut...\n\nKummallista! Pienintäkään katumusta ei hän tuntenut. Nythän Matin ei\nenää tarvinnut kärsiä. Eikä hänen tarvinnut raajarikkona elää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kauhean hiljaiseksi oli kaikki muuttunut. Ei kuulunut muuta\nkuin jonkun yksinäisen kärpäsen surina. Mies katsahti ylös ja huomasi\nseinällä vainajan pienen kaaripyssyn. — Niin,— hän ei enää koskaan\nampuisi. Vuoteen alla näkyi pieni sandaali, jossa hänen pieni jalkansa\noli elävänä ja notkeana liikkunut, — ja nyt ei hän koskaan enää liiku.\nHänen heleä naurunsa ei enää koskaan kaiu...\n\nHän tarttui vainajan käteen ja säpsähti. Se oli jo hiukan kylmä ja\nkankea, — se ei enää vastannut hänen puristukseensa. Hän pidätti\nhengitystään ja kuunteli — niinkuin olisi odottanut kuulevansa lyhyen,\nläähättävän hengityksen —\n\n— Kuollut...\n\nMies kuiskasi sen hiljaa. Ja hän tunsi, että suru, julma, hellittämätön\nsuru oli iskenyt häneen terävät kyntensä. Se tuntui jo painavan häntä\nkuin ääretön taakka.\n\nHän lyyhistyi polvilleen vuoteen viereen ja suuteli nyyhkyttäen\npoikansa kalpeita kasvoja, — mutta nekin olivat jo kylmenneet.\n\n\n\n\nSYNTYMÄPÄIVÄ\n\n\nVanhan tornikellon viimeinen juhlallinen lyönti oli juuri kumeana\nkaikuna kiirinyt yli kaupungin, kun riippuvan ratakiskon rämisevä\nsoitto ilmoitti rakennustyöläisille, että työpäivä oli päättynyt. Nämä\njättivät heti työnsä ja alkoivat leveänä, tummana tulvana työntyä ulos\ntiilikasojen reunustamasta portista, — ja kahden samean virran lailla\nlähti tuo likainen, uupunut joukko vyörymään vastakkaisiin suuntiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalvumies Vanhala oli parhaillaan veistämässä ylimmäistä seinähirttä,\nkun soitto alkoi kuulua. Hän löi vielä muutaman lastun, suoristi\nsitten vaivaloisesti selkänsä — niinkuin hänen hartioitaan olisi\npainanut raskas taakka — ja huokasi syvään. Sitten otti hän vanhan\nhattureuhkanan päästään ja pyyhkäsi tomuisella puseronhihallaan\nryppyisiä kasvojaan, joilta vieri suuria hikikarpaloita.\n\nVanhala vilkasi vaistomaisesti ympärilleen varmistuakseen siitä, että\ntyökalut olivat tallessa, ja lähti laskeutumaan telineiltä. Sitten\nasetti hän tuomansa piilukirveen ja »vatupassin» kalulaatikkoon, sulki\nsen ja nostettuaan ennen valitsemansa kuivan hirrenpölkyn olalleen,\notti eväskorin käteensä ja lähti toisten jälkeen.\n\n— Ohhoh, kylläpä oli taas raskas päivä! — huokasi Vanhala itsekseen. Ja\nkun hän saapui portille viimeisenä ja huomasi jonon alkupään jo kaukana\nhäipyvän tomuun jo ihmisvilinään, tunsi hän väsymyksen ja katkeruuden\nsekaisen masennuksen herpaisevan koko olemustaan. Nuo nuoret ovat\njo pian kotona, ja hänen täytyy raahustaa toista tuntia tällaisessa\nkuumuudessa.\n\nIlma oli ollut jo kolmatta viikkoa tavattoman helteinen. Nytkin, vaikka\nkello oli yli kuuden, tuntui pölyinen, auringonpaisteessa värisevä\nilma tukehuttavan kuumalta: katukivet ja kiviseinät tuntuivat aivan\nhehkuvan, ja pehmenneet asfalttikäytävät levittivät pahanhajuista\nkatkua.\n\nTämä kaikki vaikutti Vanhalaan yhä uuvuttavammin. Hänen korvissaan\nalkoi humista, polvet notkahtelivat omituisesti, ja hänen selkänsä oli\naivan märkä hiestä. Pölkky tuntui painavan hänen laihaa olkaansa kuin\nsuuri, teräväsärmäinen kivi, — ja kotiin oli vielä kolme kilometriä.\nHän puri hammastaan ja käveli edelleen, mutta silloin viilsi\nsydänalassa taas tuo outo kivuntunne ja päätä alkoi huimata...\n\nHänen täytyi pysähtyä erääseen porttikäytävään ja istahtaa pölkylleen\nlepäämään. Nojaten seinään hän otti hatun päästään, pyyhkäisi\ntaaksepäin harmahtavan tukkansa ja kuivasi taas puseronhihallaan\nhikistä otsaansa.\n\nMutta samassa ryntäsi pihalta suuri, kiukkuinen koira ja alkoi\nahdistaa häntä raivoisasti haukkuen. Hän koetti torjua sen hyökkäyksiä\neväskorillaan, ottipa jo maasta multakokkareenkin, mutta siitä\nkoiran raivo vain yltyi, — ja lopulta se iski kuin iskikin hänen\nhousunlahkeeseensa, joka ratisten repeytyi. Hän potkasi voimattomasti,\nmutta ei osannut, sitten sieppasi hän korinsa ja pölkkynsä ja peräytyi\nkadulle koiran ahdistamana.\n\nMutta sepä ei hellittänyt vieläkään, ja hänellä oli täysi työ\npuolustautuessaan tuon ympärillä pyörivän pedon hyökkäyksiä vastaan.\nHänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi, samalla\nkun kylmä, voimaton viha ja katkeruus valtasi hänen mielensä. Miksi\npidetään tuollaisia petoja vapaana, niin ettei ihminen saa edes\nrauhassa kulkea? Hänen teki mieli ottaa kivi ja viskata sillä, niin\nettä vaikenisi iäksi, — mutta hiki sokaisi hänen silmänsä ja henkeä\nsalpasi. Hän katui jo sitäkin, että oli ottanut niin suuren pölkyn,\nmutta muisti samassa, ettei kotona ollut yhtään puita.\n\nKoira jätti hänet vihdoin ja hän alkoi vähitellen rauhoittua. Mutta\nväsymys ja masentava voimattomuuden tunne yhä lisääntyivät.\n\nSilloin hän muisti, että hän tänään täyttää viisikymmentä vuotta.\n\nSe saattoi hänen mielensä vielä alakuloisemmaksi. Hän tunsi yhä\nselvemmin työmiehen kauheimman vihollisen — _vanhuuden_ — uhkaavana\nedessään. Se oli vähitellen hiipinyt yhä lähemmäksi, hän tunsi, ettei\nhän enää mitenkään kykenisi suorittamaan samaa työmäärää kuin muutama\nvuosi sitten. Hänen jäsenensä tuntuivat kummallisen hervottomitta ja\nkankeilta, tänäänkin oli hänen täytynyt ponnistaa viimeiset voimansa\npysyäkseen toisten rinnalla. Eikä uskaltanut edes levähtää.\n\nVanhala vavahti, hän tunsi ensikerran, ettei enää kauan jaksaisi.\nSilloin hänet eroitetaan työstä — _iäksi_. Mihin joutuvat silloin\nKallen pienokaiset, mihin joutuu hän itse? — Vaivaistaloon...?\n\nSitä ajatellessa tunsi hän oudon voimattomuuden ja jäykkyyden leviävän\njäseniinsä. Askeleet tuntuivat raskailta kuin olisi kenkiin tarttunut\npaksulti savea, ja hän huohotti kuin vanha, väsynyt hevonen liian\nsuuren kuorman edessä. Ja hänen mielensä oli niin raskas ja toivottoman\nalakuloinen...\n\nSilloin leyhähti hänen sieramiinsa omituinen, kiihoittava tuoksu.\nAa! Anniskelun ikkunat olivat avoinna, ja sieltä se virtasi — tuo\nmiellyttävä oluen, makkaran ja paistetun sipulin tuoksu. Sieltä kuului\nvilkasta, moniäänistä puheensorinaa, lautasien ja lasien kilinää...\n\nVanhalan askeleet muuttuivat omituisen epävarmoiksi astuessaan noiden\navattujen ikkunoiden ohi. Hän seisahtuikin kerran, astui pari askelta\neteenpäin, seisahtuen uudestaan; ja hänen kasvoillaan kuvastui\nneuvottomuus, — niinkuin ihmisen, joka tuntemattomalla seudulla saapuu\ntienhaaraan...\n\n— Menisinköhän juomaan puolikkaan olutta? — tuumiskeli hän itsekseen. —\nSe ei totisesti tekisi pahaa tällaiseen janoon, — ja kun koko päivän on\ntehnyt näin heikkoa...\n\n— Vaikka kyllä ne pennit ruokaankin tarvittaisiin... Ja odottavat ne\nsiellä kotonakin, — kun muutenkin viipyy niin kauan...\n\n— Mutta eihän 25-penninen sentään vie sinne eikä tänne! — päätti\nhän vihdoin. — Eikä sitä puolikasta kauan juo... Ja onhan nyt\nsyntymäpäiväkin!\n\nVanhala laski päättävästi pölkkynsä porttikäytävään ja astui sisään\nanniskeluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlma oli täällä vielä kuumempaa kuin ulkona, ja sakea tupakansavu\nlevisi yli huoneen kuin harmaa sumu. Mutta tästä huolimatta tuntui\nsiltä kuin olisi jotain lohduttavaa virrannut hänen alakuloiseen\nsieluunsa, — niinkuin jokin salaperäinen, ystävällinen käsi olisi\nojentunut häntä vastaan... Hän osti puolikkaan olutta, otti\ntarjoilupöydältä lasin ja katsahti ympärilleen istumapaikkaa etsien.\n\n— Vanhala! Tulkaa tänne! — kuului samassa iloinen, tuttu ääni.\n\nHuutaja oli nuori salvumies, joka istui aivan yksin erään pöydän\nääressä.\n\n— Ja hah... Sinulla on siellä tilaa.\n\n— On, on, — istukaa pois!\n\nVanhala joi ensimmäisen lasin ja istui äänettömänä. Mutta syöntinsä\nlomassa alkoi nuori mies kysellä:\n\n— Missä Vanhala nyt on työssä?\n\n— Tuollahan minä. Kirkkokadulla.\n\n— Minkälaiset palkat siellä on?\n\n— Kolmekymmentäkaksi penniä minä saan tunnilta, vastasi Vanhala ja\nlisäsi hiljaa, katkerasti:\n\n— On siellä parempiakin palkkoja, mutta mitäs mi mistä enää...\n\n— No, ei sillä palkalla paljon herrastella, huomautti toinen hetken\näänettömyyden jälkeen.\n\n— Ei herrastella. Ja kun on niin monta syöjää...\n\nHetkeen ei kuulunut muuta kuin kapakan epämääräinen, sekava sorina ja\nsähköventtiilin vihainen sihinä. Vihdoin sanoi nuori mies hiljaa:\n\nNiin, niin, sellaista se on... Mitenkä se teidän Kalle nyt jaksaa?\n\n— Kai se Kalle-parka siitä jo pian pääsee... On ruvennut yskimään niin\ntavattomasti ja sylkee yhtämittaa verta. Ylhäällä ei enää jaksa yhtään\nolla.\n\nNo, tekös sitten vain hänen perhettään elätätte?\n\n— Kukas heitä sitten elättäisi? — vastasi Vanhala alakuloisesti\nhuoahtaen. — Kai se miniä menee pian samaa tietä, koska yhä vaan\nlaihtuu ja rykii. Ja kun niitä lapsiakin on ehtinyt tulla heille jo\nniin monta...\n\nHän oli ehtinyt juoda loppuun oluensa ja tunsi itsensä paljon\nvirkummaksi ja saaneensa kuin uutta voimaa. Kalvava alakuloisuus ja\nväsymys alkoi vähitellen hälvetä. Kapakan moniääninen sorina tuntui\nkuuluvan aivankuin jostakin kauempaa, — se herpasi ja huumasi kuin\nvanha, lapsuusaikainen laulu. Ja tuo nuori mies häntä vastapäätä, joka\nkuunteli hänen puhettaan tarkkaavaisena, jopa kunnioittaen, näytti\nkerrassaan kunnon mieheltä...\n\n— Jaa, kuulkaas Vanhala! Nyt minä tilaan, ja teidän pitää juoda\nkanssani. Tehän opetitte minut sahaa viilaamaan, — enkä minä ole sitä\nunohtanut.\n\n— En oikein tiedä... Pitäisi kai jo lähteä kotiinkin — änkytti\nVanhala epävarmasti, mutta sisimmässään hän oli iloinen toisen\nhuomaavaisuudesta.\n\n— Joutavia! Onhan vielä aikaa.\n\nJa nuori mies lähti reippaasti tarjoilupöytää kohden.\n\n— Mikä rehti mies! —ihasteli Vanhala mielessään. — Muistella tuollaisin\nvanhoja, pieniä.\n\nSamassa palasi nuori mies mukanaan kaksi pulloa olutta ja sanoi\nleikillisesti:\n\n— Niin, Vanhala. Kotiinsa on moni kuollut, ja sentähden se on hiukan\nvaarallinen paikka! Ja kyllä tekin sinne vielä joudatte! Kippis sen\nasian päälle!\n\nVanhalan täytyi nauraa tuolle reippaudelle ja nuoruudelle, josta hän\nniin paljon piti, — ja jota hän ei enää koskaan saisi tuntea...\n\nKummallista? Mitä useamman lasin he joivat, sitä omituisemmalta alkoi\nVanhalasta tuntua. Hän ei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, ja\nalkoholi imeytyi hänen heikkoon ruumiiseensa kuin vesi sieneen. Tuo\nkurja kapakka tuntui hänestä kokonaan toiselta kuin äsken. Ja tuo nuori\nmies, hän oli ystävä, — enemmän kuin ystävä: hän oli kuin oma poika.\nEhkä hän Vanhalan mielestä tuntui vielä läheisemmältä sentähden, että\nhänen oma, ainoa poikansa pian auttamattomasti kuolisi.\n\nAika kului, mutta yhä hän istui nuorta miestä vastapäätä ja kertoi\nhänelle surullista elämäänsä. Hän tuli liikutetuksi, ja hänen äänensä\nkuulosti käheältä ja tukahutetulta, kun hän taas jatkoi:\n\n— Niin, sellaista on elämäni... Mitä hyötyä tai iloa minulla siitä on\nollut? Poika minulla oli, — ja nyt hän makaa sängyssä heikompana kuin\nminä. Ja minä elätän häntä, hänen vaimoaan ja kolmea pienokaistansa.\nYmmärrätkö sinä, minä, näillä käsilläni, elätän heitä! Katsos näitä...\n\nHän ojensi nuorta miestä kohden känsäiset, vapisevat kätensä. Sormet\nolivat käyristyneet ankarassa työssä, ja jäsenten kohdalta olivat ne\nniin paksut ja muodottomat. Kokonaisen historian, surullisen, kovan\nja armottoman historian saattoi lukea noista vanhoista, ryppyisistä\nkäsistä...\n\n— Älä sinä vaan käsitä minua väärin, — en tarkoita, etten tahtoisi\ntehdä työtä heidän hyväkseen... Ei — minä tekisin paljonkin, mutta...\nmutta kun kaikki on turhaa... Ajattelehan, että hän kuolee... Hänen\näänensä muuttui yhä korkeammaksi ja käheämmäksi, kun hän lisäsi:\n\n— Ja minä olen häntä näillä käsilläni kantanut... Poikani...\n\nViimeinen sana värähti vain hiljaisena, tukehtuneena kuiskauksena.\nMutta siinä kuvastui niin sanomaton toivottomuus ja suru. Hänen\nhartiansa alkoivat vavista ja hänen harmaa päänsä vaipui voimattomasti\nryppyisten käsien varaan.\n\n— Kyllä se on kovaa, mutta ehkä hän vielä paranee, koetti nuori mies\nlohduttaa. Hänenkin silmänsä olivat kosteat ja hän tarttui noihin\nkangistuneisiin käsiin.\n\n— Ei hän enää... Mutta sinä olet oikeassa, — ei se valituksista parane.\n\nJa aivankuin häveten otti hän pöydän alla eväskorinsa ja lisäsi hiljaa:\n\n— Kai tästä on sentään lähdettävä.\n\n— Niinpä minunkin!\n\nHe tulivat yhdessä ulos, nuori mies hyvästeli vakavasti ja\nystävällisesti ja lähti kotiinsa vastakkaiseen suuntaan.\n\nVanhala lähti hiljalleen astelemaan esikaupunkia kohden. Kello oli jo\npuoli yhdeksän, ja ilmakin oli muuttunut viileämmäksi. Hän meni erään\npienen puiston lävitse, jossa ilma oli täynnä moniväristen kukkien\ntuoksun. Siellä istui penkeillä puitten siimeksessä rakastavia pareja\nhiljaa kuiskaillen, ja puiston laidalla näyttivät pika-ajurit torkkuvan\nkuskipenkeillä. Hänen edellään kulki pieni sanomalehtipoika, jonka\nhento ääni oli innokkaasta huutamisesta käheytynyt, — ja jossakin\nkauempana, luultavasti kesäravintolassa, alkoi torvisoittokunta\nsoittaa surumielistä valssia. Vanhalan jalat alkoivat horjahdella, ja\nkun sanomalehtipoika istahti syömään taskusta ottamaansa leipäpalaa,\npysähtyi Vanhalakin ja istahti viereiselle penkille.\n\nEi kuulunut rattaiden jyryä, tuulenhenkäyskään ei liikuttanut tuuheita\nlehmuksia, joiden latvat loistivat kuin kullattuina laskevan auringon\nvalossa. Hänen kuunnellessaan tuota etäistä soittoa tuntui se omituisen\ntutulta, ja kun keskiosa alkoi, tunsi hän sydämensä vavahtavan: hän\noli kuullut tuon valssin kolmekymmentä vuotta sitten, käydessään ensi\nkerran morsiamensa kanssa kaupungissa palokunnanjuhlassa.\n\n— Kolmekymmentä vuotta, — kuiskasi Vanhala itsekseen, ja entisyyden\nmuistot syöksähtivät hänen aivoihinsa huumaten kuin väkevä viini.\nMuistamatta missä oli, kuunteli hän vain tuota surumielistä valssia,\nja hän oli näkevinään taas tyttönsä vierellään valkohihaisessa\nkansallispuvussaan, kauniina, onnea hymyilevänä. He kulkevat ympäri\npuistoa katsellen akrobaatteja, juovat limonaadia, ja heidän\nympärillään vilisee valkomekkoisia, kypäräpäisiä palokuntalaisia,\nhienopukuista herrasväkeä, maalaisia ja kaupunkilaisia — yhtenä\nsorisevana, loppumattomana tungoksena. Mutta hän ei välitä muusta kuin\ntytöstä, he katsovat toisiinsa onnellisina, hän oli vasta tulomatkalla\nilmaissut, että tuvan hirret olivat jo kaadettuina, valmiiksi\nveistettyinä Takasuon reunassa. Ja huomenna hän lähtee kuokkimaan\nheille ruismaata; ja syksyllä, kun se ensikerran viheriöitsee, on\ntupakin jo valmis ja he pääsevät omaan kotiin...\n\nSoitto taukosi ja Vanhala katsahti säpsähtäen ympärilleen. Hän muisti\ntaas kurjan, toivottoman todellisuuden, ja tuo kaukainen muisto tuntui\nkauniilta unelta. — Olisiko mahdollista, että hän olisi ollut noin\nonnellinen, luottanut tulevaisuuteen.\n\nVanhala oli aina koettanut unohtaa menneisyyden, sillä se oli liian\nsurullinen, mutta nyt nuo kaukaiset muistot valtasivat kokonaan\nhänen järkytetyn sielunsa. Hän muisti, miten jokavuotinen halla oli\ntuhonnut heidän toiveensa ja vihdoin karkoittanut heidät kodistaan.\nHän muisti ne monet suuret onnettomuudet, joihin heidän elämänsä ja\nonnensa vihdoin oli särkynyt. Ja ajatellessaan että tuo sama reipas,\nkansallispukuinen tyttö oli toistakymmentä vuotta virunut vuoteessa\navuttomana, ennenkuin kuolema hänet pelasti, että heidän nuorimmat\nlapsensa olivat kuolleet ja viimeinenkin odottaa kuolemaa, valtasi\nhänet niin haikea kaipaus, suru ja sääli, ettei hän ollut koskaan\nsellaista tuntenut, hän tunsi ensikerran, että hänen koko elämänsä\nkärsimykset ja ponnistelut ovat olleet turhia, — että hän on ihan yksin\nmaailmassa. Ja katsellessaan pientä, paljasjalkaista sanomalehtipoikaa,\njolta ei kukaan enää ostanut lehtiä, tuntui hänestä kuin se olisi ollut\nhänen kuolevan poikansa pikku Ville. Hänestä tuntui, että tämäkin\npienokainen kohta tulee orvoksi, — ja hän olisi tahtonut sanoa jotain\nlohduttavaa, puristaa häntä rintaansa vastaan.\n\nHän lähti taas kotia kohden, mutta hänen mielensä muuttui yhä\nsurullisemmaksi huomatessaan, että muutamat vastaantulijat katsoivat\nhäneen kylmästi ja epäilevästi. Kun vaan olisi tullut edes yksi\nihminen, joka olisi häntä ymmärtänyt, joka olisi katsein tai sanoin\nsanonut: »Kas tuossa on vanha työmies, joka on tehnyt paljon työtä».\n— niin olisi hän ollut valmis itkemään ilosta. Mutta ei, päinvastoin\neräs hieno neiti, jota hän ei ehtinyt tarpeeksi kauas väistää, sanoi\ntoverilleen halveksivasti:\n\n— Ush! Tuokin haisi oluelle... Jokin vanha hampuusi tietysti!\n\nNuo sanat sattuivat suoraan hänen sydämeensä kuin kirvelevät\npiiskaniskut. Alakuloinen, surumielinen tunnelma hävisi kuin sumu\nmyrskyssä — antaen sijaa voimakkaalle katkeruudelle. Hänen silmissään\nmiltei musteni, hän seisahtui käytävälle ja tuijotti jäykin katsein\nneitien jälkeen. Mutta nämä eivät edes taakseen katsahtaneet...\n\n— Vai hampuusi! — mutisi Vanhala. — Tietävätköhän tuollaiset\nhienohelmat mitä on työ... Ja mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua\nnoin solvataan...\n\nHän lähti uudelleen astelemaan ja hänen katkeruutensa lisääntyi. Hän\nmuisti kaiken ylenkatseen, kaikki loukkaukset ja ilkeät sanat, jotka\nhän oli saanut syyttömästi niellä. Hän kertasi mielessään sen ankaran\ntyön ja kurjuuden, jota hän oli saanut kokoa. Hänessä alkoi jokin\nkuohua, niinkuin astiassa, johon on kaadettu liian paljon joitakin\nväkeviä aineita. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja hän puristi\nlujemmin korinsa sankaa.\n\nHänen katkeruutensa kiihtyi yhä, kun hän muisti, että puupölkky oli\nunohtunut porttikäytävään, — nyt ei kotona ollut puita ruuanlaittoa\nvarten. Hän huomasi repeytyneen housunlahkeensa, — ja hänen kätensä\npuristuivat nyrkkiin. Hän kiukustui yhä enemmän, hän päätti ottaa\nhuomenna kiven taskuunsa, — ja jos se silloin tulee, niin...\n\nNäitä miettien oli hän vihdoin saapunut esikaupungin pölyiselle\nmaantielle asti. Hän oli niin kiihottunut, ettei huomannut mitään.\nHänen ohitseen ajoi hurjaa vauhtia auto, ja sen nostama pölypilvi\npeitti koko maantien kulkijoilleen näkymättömiin; hän sai kurkkunsa\npölyä täyteen ja alkoi ankarasti yskiä.\n\nSilloin tuli häntä vastaan kaksi hiukan juopunutta hulikaania. Toinen\ntarttui hänen korinsa sankaan ja ärjäsi röyhkeästi:\n\n— Onko sulia tuossa korissa olutta?\n\n— Mitä se sinulle kuuluu? — kysyi Vanhala suuttuneena. — Hellitä\nkoristani!\n\n— Meinaatko sinä, äijä, ruveta ryppyilemään? Tuosta saat!\n\nJa hän iski Vanhalaa korvalle.\n\nVanhalan suuttumus kohosi korkeimmilleen. Hän _koetti_ tavoittaa heitä,\nmutta samassa läheni ihmisiä ja veijarit luikkivat nopeasti tiehensä\nerästä kujaa myöten.\n\n— Oh, te lurjukset! — huusi Vanhala vihan vimmassa.— Mitä tämä oikein\nmerkitsee, kun ei saa rauhassa kulkea! Oo, — kyllä minä teille näytän!\n\nMutta poliisikamari oli aivan lähellä ja sen pihalla istui\npenkillä kolme rotevaa miestä. He olivat koko iltapäivän maanneet\npaitahihasillaan lehmusten suojassa ja kiroilleet kuumuutta. Nyt olivat\nhe jo virkistyneet, — kunhan vaan olisi jotain tehtävää, ettei aika\nolisi niin jumalattoman pitkä!\n\nSillein kuulivat he Vanhalan kiukustuneet huudot...\n\nTäyttä vauhtia saapuivat he paikalle, kun Vanhala parhaillaan\nkovaäänisesti manasi kiusaajiaan ja viittoili vihaisesti sinnepäin,\nmihin ne olivat paenneet. Hän oli niin kiihoittunut, että näytti paljon\npäihtyneemmältä kuin hän todellisuudessa olikaan.\n\nYksi poliiseista tarttui Vanhalaa kauluksesta ja sanoi mahtavasti:\n\n— Jassoo! Vai te täällä rähisette juopuneena yleisellä maantiellä ja\nhäiritsette järjestystä! Mars konttoriin!\n\n— Tuota, tuota noin, — änkytti Vanhala. — Asia on niin, että se rupesi\nrepelemään koriani ja tahtomaan olutta...\n\nMutta poliisi keskeytti hänet kiivaasti:\n\n— Jaa, jaa! Kyllä teidän oluenne ja lörpötyksenne tunnetaan! Mars\nmatkaan vaan! Laine, ota kiinni toiselta puolelta!\n\nJa sen enempää kuuntelematta tarttuivat poliisit innokkaasti\nsaaliiseensa ja alkoivat raahata häntä mukanaan.\n\nMutta Vanhalan ennestäänkin katkera mieli leimahti uudelleen. Hän alkoi\nponnistella vastaan ja huudahti tulistuneena:\n\n— Ettekö kuule, etten minä ole syyllinen? Täällä tietävät... Älä\nlikistä kättäni!\n\nSilloin kuului joukosta muutamia synkkiä ääniä;\n\n— Älkää rääkätkö vanhaa miestä!\n\n— Ei hän mikään rähisijä ole, kyllähän hänet täällä tunnetaan...\n\n— Älkää viekö häntä!\n\nNyt kääntyi kolmas poliisi miesten puoleen ja ärjäsi tuimasti:\n\n— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?\n\nVanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis\nymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi\nvaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva\nkatkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan,\nhuutaen käheästi:\n\n— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En...\n\n— Sinä tulet! — sähähti poliisi.\n\nVanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä\nnytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa\npuolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen\neväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien\ntomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka\nhaikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi\npoliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta\nseurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.\n\nPoliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi\nylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä\nrautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi... Vanha mies\ntuupertui maahan.\n\nHarmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.\n\nVanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet\nkalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko\nhänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä\npolttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse\nkuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi\nhammasta purren:\n\n— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.\n\nJa viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän\npaiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut.\nHän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi\ntolkuttomasti:\n\n— Sieluttomat...\n\nPaksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan\nranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat\nsyvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:\n\n— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!\n\n— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun\nperheeni...? Hellitä... Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset...\n\nViimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen\nparahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet...\n\n— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja\njoukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan\nhellittää vitjoja.\n\nVihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.\n\nYlikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven\njo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin\nvastaan ja huusi hurjasti:\n\n— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos\ntahdotte, mutta putkaan en mene!\n\nMutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon\nyksinkertaisemmin.\n\n— Vai et mene...\n\nPaksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen\niskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle.\nSamassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki\nhänet käsiraudalla seinään kiinni.\n\nVanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän\nvihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:\n\n— Auttakaa... Auttakaa!\n\nToiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin\nkanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä\nkasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni\nja kähisi hiljaa, uhkaavasti:\n\n— Kuka on koira?\n\nVanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana,\navuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten\ntäällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä\nsalaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän\nhuusi vihlovasti:\n\n— Auttakaa, auttakaa!\n\nPoliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi\nraivoisasti:\n\n— Lakkaatko huutamasta?\n\nVanhalan kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hän ojensi vapaana olevan\nkätensä kuin torjuakseen seuraavaa iskua, ähkyen:\n\n— Auttakaa...\n\nPoliisi tarttui Vanhalan harmaaseen tukkaan, tempaisten hänen päänsä\neteenpäin, niin että ollut, suonikas niska paljastui ja sähähti\npetomaisin, riemuitsevin äänin:\n\n— Sinä _olet_ hiljaa!\n\nJa samassa hän iski kaikin voimin tuota laihaa niskaa\nkämmensyrjällään...\n\nVanhala retkahti selälleen, niin että takaraivo kolahti kivilattiaan.\nHänen kauhusta pyöreät silmänsä alkoivat himmetä, hänen jalkansa\nliikahtelivat jonkun kerran hervottomasti, ja sitten hänen leukansa\nvain hiukan värisi...\n\nHänen likainen, kytketty kätensä näytti jääneen rumaan, kieroon\nasentoon, — aivan kuin se olisi kokonaan väännetty sijoiltaan. Mutta\nhän ei näyttänyt enää siitä välittävän.\n\nHän oli aivan rauhallinen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, — sellainen oli hänen syntymäpäivänsä...\n\n\n\n\nVIIMEINEN MATKA\n\n\n »Rakkahin!\n\n Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa sinulle. Nyt on asia niin, että\n olen saanut sedältäni hiukan varoja ja lähden ylihuomenna Etelään.\n Minä tahtoisin nähdä sinut vielä ja minä rukoilen sinua: tule! Kunpa\n ymmärtäisit, Ines, — ja tulisit.. Odotan sinua asemalla huomenillalla\n yhdentoista junalla. Tule!\n\n                                                   _Arvid_.»\n\nNuori tyttö tarttui vapisevin käsin tuolin selkänojaan, sillä huone\ntuntui pyörivän. Nuo kauheat sanat alkoivat hyppiä hänen silmissään\nkuin suuret, nälkäiset hyttyset; ne lisääntyivät ja surisivat, ja\nhänestä tuntui ikäänkuin miljoonat mustat hyttyset olisivat pimittänet\nhuoneen. Hän sulki silmänsä ja lysähti hervottomasti nojatuoliin.\n\nHän ei käsittänyt miten kauan hän siinä istui, — hän ei voinut\nliikuttaa itseään, ei ajatella. Sillä kamala, ahdistava aavistus\noli tarttunut hänen sydämeensä. Se puristi hänen rintaansa niinkuin\nsuunnattoman suuri, jääkylmä koura, — se tuntui tukehuttavan ja\njähmetyttävän hänen toivonsa, elämänsä. Hän kuuli oman tukehtuneen\nvoihkauksensa, kumartui käsiensä varaan ja tunsi otsaltaan valuvan\nkylmiä hikipisaroita, niinkuin olisi istunut avopäin talvisessa\nsateessa.\n\nHän tunsi paperin kahisevan kädessään ja alkoi taas hätäisesti\nlukea noita sanoja. Hän luki ne vielä kerran ja tuijotti taas kuin\ntyrmistyneenä rakastettunsa nimeä. Ja vähitellen tuo äskeinen aavistus\nmuuttui varmuudeksi, — hän vilkasi ympärilleen kuin apua etsien.\n\nSilloin aukeni ovi; ja kun hänen sisarensa astui sisään, juoksi hän\ntämän syliin, purskahtaen katkeraan itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJääkylmä pohjoistuuli kiiti kiukkuisesti kihisten ja ulvahdellen\npääkaupungin avaralle asemalle. Se heilutti vihaisesti kaarilamppuja,\nkiskasi sähkölangoista ja hyökkäsi lumikielekkeiden jälkeen, jotka\nkiitivät asemasolaa myöten kuin koiralaumaa pakenevat otukset. Mutta\ntuuli ajoi ne äärimmäiseen kulmaukseen, survoi alleen ja aivankuin\nraivosta sähisten lennätti ilmaan pyörivänä pilvenä; sitten se syöksyi\nuudestaan sähkölankojen kimppuun, — ja niiden särkynyt särinä siellä\nylhäällä kiihtyi kimeäksi, vihlovaksi valitukseksi.\n\nLevottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka\nnuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina\nkatsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:\n\n— Hän ei tule...\n\nVihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken\nkuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, —\nja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna\nyhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja\nvihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.\n\nNuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä\nkaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.\n\nMustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle.\nKaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa\nsinikalpeilta, elottomitta.\n\nNuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, —\nmutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan\naskeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja\ntuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi,\nja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä\ntuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.\n\nMitä — mitä?\n\nHän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän\nalas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin\nriensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen\nkäsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi...\n\nKun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi\nkuiskaten:\n\n— Minne me menemme?\n\n— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa... Jos sinä vaan\ntulisit.\n\nNuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.\n\n— Niin Arvid... Mennään vaan. Mutta _pääsemmekö me_ sinne? — Hänen\näänensä värähti omituisesti.\n\n— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni,\n— puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön\nkäteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä\ntiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat\njäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois...\n\n— Oi rakas Arvid... Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja\nlapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että... että olen\nsinun vaimosi!\n\nHän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan.\nMutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan\nkäsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään\nteeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta\nepäkodikkaassa hotellihuoneessa.\n\nHe riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.\n\nNyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli\nmuuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa\nmuuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa\nhäntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei\nsaanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.\n\nHetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi\npienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.\n\nIllallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia,\nmutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä\nkatsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat\ntelineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään\npainoikin raskaampi taakka kuin rikos: _kuolema_.\n\nMutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta\npelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi,\nettä todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen\nkohteliaasti:\n\n— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?\n\nAivan odottamatta vastasi tyttö;\n\n— Minä tahdon samppanjaa.\n\n— Samppanjaa...?\n\n— Niin... katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin\nhuvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle... Arvid, sinä et\nsaa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten... Ehkä sinäkin tulisit\niloisemmaksi, kun, kun...\n\nHän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat\nsilmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.\n\n»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», —\najatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo.\nHän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä,\nistuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:\n\n— Mitä sinä puhutkaan, Ines...? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman\niloinen, kun taas näen _sinut_! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä\nsinä tahdot...\n\nEnsimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä\nikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista,\nmutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin\ntuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin\nheidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu\nheihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui\ntietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet\nalkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:\n\n— Milloin sinä matkustat?\n\n— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.\n\n— Ja minne?\n\n— Sveitsiin.\n\nÄänettömyys.\n\n— Ja koska sinä... palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen\ntuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.\n\nNuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi,\nettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin\nnopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän\nmuuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli\nkohonnut hikikarpaloita ja änkytti:\n\n148\n\n— Niin — kai niinä tulen heti jos... heti kun paranen...\n\nMutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain\nruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.\n\nSitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:\n\n— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia...\n\nÄäneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella\nvastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä\nkalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin\nhän kuiskasi tukehtuneesti:\n\n— Sinä et siis tule... koskaan enää...?\n\n— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että\ntyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan,\nettä olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi\nhän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä.\nHän katsoi vain tyttöä.\n\nHuoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta\nkuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin\nsäestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen\nneitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat,\nniinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.\n\n— Se on siis sinun viimeinen matkasi...\n\nTuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei\nnuorukainen voinut vastata.\n\nTyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja\nhänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui\nikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan,\nnäyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä\nuskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli\nhänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi\nkerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän\noli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, —\nja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta\nkuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti\nkaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän\nArvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti\nhänen huuliaan.\n\n— Ines, Ines, mitä sinä teet...? Etkö muista...? — sopersi nuorukainen\nkuin huumaantuneena.\n\n— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua!\nOlla sinun! Minä olen tehnyt väärin!\n\nNiinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon\nleimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään.\n— jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä\nluonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin\nvillin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen\ntunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua,\nettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi,\njoka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut,\nkun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi\nkiihkoisesti:\n\n— Ines... Ines...\n\nTyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta\nja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi\nhänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli\nnuorukaista.\n\nMutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen\nkasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:\n\n— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos... Niin, katsos Ines, minä\najattelen sinun kannaltasi... Sitten se on myöhäistä...\n\n— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon\nolla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?\n\nSanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.\n\nJa sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, —\neivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.\n\n— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin\ntämä on vain kaunista satua...\n\n— Hiljaa! Et _saa_ rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin\nhuumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa\nkatseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin\ntämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran\nolevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen... Ei — ei, en minä sitä\nenää sure, — minä vaan kerron sinulle...! Katsos, sinä et voi aavistaa,\nmiten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten... Niin,\n— minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin\nrauhallinen... Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä\ntiedän nyt... Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä...\nNythän tiedän, että rakastat minua...\n\nNäin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei\nvastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia\nmuistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman\nonnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä\ntuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.\n\nSillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa\nhehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi\nse niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten\nhienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat\nhuulet painautuivat hänen huuliansa vastaan...\n\nHän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, —\nei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi\nhiljaa:\n\n— Rakkauden malja!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sinun ei tarvitse yhtään minua pelätä, Ines... Minä nukun tässä\nvuoteessa ja sinä toisessa... Ja minä olen aivankuin sinä tahdot. Tai\npelkäätkö sinä?\n\n— En, en! — vakuutti tyttö.\n\n— Ja sitten teemme näin: minä olen täällä kirjoituspöydän ääressä sen\najan kun sinä riisuudut, ja sitten vasta tulen minä...\n\n— Niin teemme! — huudahti tyttö innokkaasti. Ja vaikka hän koetti olla\ntyyni, ilmeni kaikesta levottomuus ja jännitys.\n\nNuorukainen istahti kirjoituspöydän ääreen, josta ei näkynyt alkoviin,\nja sanoi:\n\n— Mene siis, minä olen täällä.\n\nHän kuuli kevyet askeleet, sitten avattiin kengät, sitten kuului\nvaatteiden kahinaa ja viimeinen sängyn vieterien narahdus...\n\n— Nyt minä sammutan täältä.\n\nHän riisuutui nopeasti ja kuiskasi sitten hiljaa:\n\n— Nyt pyydän, että sinä katsot seinään päin...\n\nHän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.\n\nAlkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, —\nmuuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti\nhäneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja\nihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä\nkauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:\n\n— Tämä on niin kummallista... aivankuin unta... Aamullahan minä vielä\nolin kotona...\n\nNuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että\nkaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.\n\nJa vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin\nmikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei\nsillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän\nkuin itsekseen:\n\n— Näin olisi suloista kuolla...\n\n— Niin olisi — _sinun kanssasi!_ — kuiskasi tyttö huumaantuneena.\n\nMutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa\noli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä\nodottanut oven takana...\n\nÄkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli\nnyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan,\nvaikeroiden katkonaisesti:\n\n—Sinä kuolet... kuolet... Mihinkä... mihinkä minä menen...?\n\nSäälin ja rakkauden valtaamana syleili hän tyttöä. Hän puhui kauan\nhelliä, lohduttavia sanoja, — ja yhteinen onnettomuuden tunne ja\nrakkaus veti heitä vastustamattomalla voimalla lähemmäksi toisiaan. Ja\nniin he lepäsivät kauan sylitysten kuin kaksi viatonta lasta...\n\nTyttö lakkasi nyyhkyttämästä, ja kun nuorukainen vihdoin näki hänen\nhuuliensa hymyilevän, suuteli hän niitä huumaavan ilon vallassa.\n\nNiin he lähenivät yhä enemmän toisiansa. He unohtivat vähitellen kaiken\nsurun ja ikävyyden — ja suutelivat vain äänettöminä toisiaan. Tyttö oli\nsiirtynyt hiukan syrjemmälle tehdäkseen tilaa ja hänen hieno tukkansa\noli jäänyt nuorukaisen kasvojen alle — huumaten tämän omituisella\ntuoksullaan. Tyttö oli samanlaisen huuman vallassa. Hän kietoi kätensä\nnuorukaisen kaulaan ja kuiskaili kiihkeästi:\n\n— Sinä, sinä...\n\nKuin juopuneena puristi nuorukainen tyttöä rintaansa vastaan. Mutta\nsamassa hänen mieleensä lennähti hirveä, kiduttava ajatus. Hän\nkuvitteli mielessään, että kun hän on kuollut, menee tyttö naimisiin\ntehtailija B:n kanssa, joka nyt jo on häntä kosinut. — Ja tuo, tuo...\nlihamöhkäle puristaa hänen rakastettuaan samoin kuin hän nyt — ja vielä\nenemmänkin... Hänen pohjaltaan kiihkeä ja väkivaltainen luonteensa\nnousi kuin ärsytetty, kidutettu peto. Rakkaus, viha ja mustasukkaisuus\nsyöksähtivät yhtaikaa hänen sieluunsa, — niinkuin suunnattomat\nhyökyaallot, jotka äkkiä murskaavat padon. Hän kauhistui tuntiessaan\nepämääräisen, mielettömän halun puristaa jäntevällä käsivarrellaan,\nkunnes hennot kylkiluut musertuisivat... Hänen hampaansa kirskahtivat\nja ikäänkuin jostakin kaukaa kuuli hän pahaenteisen, kolean äänen:\n\n— Ines... Jos minä tietäisin, että joku toinen syleilee sinua kerran\nnäin, — niin, niin minä tappaisit sinut...\n\nMuiden mielestä olisi hän sillä hetkellä ollut peloittava, mutta tyttö\nnäki siiliä vain uuden todistuksen hänen rakkautensa voimasta; se\ntempasi hänet mukaansa vastustamattomasti kuin pyörremyrsky, — ja hän\nkuiskasi kuin huumaantuneena:\n\n— Tee se, jos tahdot! Minä olen kokonaan sinun...\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Ines... Mitä minä olen tehnyt..? — kuiskasi nuorukainen, ja hänen\näänessään värisi katumus ja epätoivo. Oli jo aamupuoli.\n\n— Kadutko? — kysyi tyttö ihmetellen.\n\n— En minä itseni tähden! — Mutta sinun, sinun... Minä olen tuhonnut\nsinun elämäsi.\n\n— Oi Arvid... älä sano niin. Kaikki on hyvin... Nuorukaisen kasvoissa\nkuvastui haikea tuska ja katumus, kun hän vaikeroiden puhui:\n\n— Voi minua... Nyt olen ehkä tartuttanut sinuun kauhean keuhkotaudin...\nJa entä jos, jos..\n\n— Entä sinä itse? — kysyi tyttö hiljaa.\n\n— Mitä minun on väliä! — huudahti hän miltei kärsimättömästi.\n\nTytön kasvot välähtivät kummallisesti, mutta sitten hän kysyi tyynesti:\n\n— Arvid... Lupaatko minulle yhden asian?\n\n— Lupaan, jos vain voin sen täyttää...\n\n— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on\nvielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!\n\nNuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki,\nettä tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet\niloiseksi. Hiljaa hän sopersi:\n\n— Oi Ines... Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni... ja kaiken\nmitä olen sinua vastaan rikkonut...?\n\nTyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen.\nMutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti\nkuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi\nhänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja\nlausui värähtävällä äänellä:\n\n— Meidän häämaljamme!\n\nKyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen\nja suuteli sitä tulisesti.\n\nVähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti\nsamppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet\nviimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei\ntodellisuutta.\n\nTyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo\nääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania,\nepämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He\nistuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville...\n\n— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.\n\n— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.\n\nSilloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:\n\n— Jospa sinä loukkaat itsesi...\n\n— Oi pieni armaani... Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin\nkevyt... Katsos!\n\nJa hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän\nkumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen\nsuustaan punainen verivirta.\n\n— Jumalani... — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä\nvalkeiksi kuin lakana hänen allaan.\n\n— Taskusta... morfiinia... — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja\nlaskeutui hiljaa vuoteelle.\n\nTyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä\nvapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa\nvettä.\n\nVähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti\nsitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat...\n\n— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli\nyhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja\njoka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »_hän\nkuolee_.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia...\n\n— Arvid... _Arvid!_\n\nSe parahti hänen kurkustaan kuin hukkuvan hätähuuto.\n\nArvi et vastannut, katsoi vain häntä suurentunein, kummallisin\nsilmin, ja tyttö vaikeni aivankuin tyrmistyneenä, seisoi vain käsiään\nväännellen ja katsoi...\n\nHirveä taistelu kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän hetken\nkuluttua nuorukaisen huomaamatta otti pullon ja poistui taas saliin.\nRaskaasti hengittäen seisoi hän keskellä lattiaa, väänteli käsiään ja\nkuiskasi itsekseen äänettömästi:\n\n— Mitä teen?... Elää ilman häntä... Ei... ei... Mitä...?\n\nJuuri silloin kuului ahmalta kadulta kumea jyrinä — aivankuin\nkaukainen, lähenevä ukkonen. Hän kuunteli jännittyneenä ja ymmärsi,\nettä se oli vaunujen jyrinää. Kenties oli se joku kuorma-ajuri, joka\nnäin aikaiseen ajoi raskaaseen työhönsä. Tuo jyrinä palautti aivankuin\nsalaman leimahduksena hänen mieleensä _elämän_, ilottoman, surullisen\nelämän ilman rakastettua. Hän oli aivan näkevinään edessään isänsä\nlihavat, vihaiset kasvot, kun tämä vaati häntä naimisiin tehtailija\nB:n kanssa. Hän näki tämän hymyilevät, aivankuin rasvaiset kasvot.\nTytön kasvot synkistyivät ja muuttuivat hurjan päättäväisiksi. Ja äkkiä\nhän kaasi puolet pullon sisällyksestä samppanjalasiin ja ryyppäsi sen\nyhdellä siemauksella.\n\nSitten tuli hän nuorukaisen vuoteen viereen, laski pullon pienelle\nyöpöydälle ja puhui kiireesti, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat\nkalpenemistaan kalveta:\n\n— Sinä sanoit, että olisi suloista kuolla yhdessä... Sinä olet\noikeassa... Minä otin tuosta puolet... ja nyt saamme kuolla yhdessä,\njos vain sinä tahdot...\n\nNuorukainen käänsi katseensa, ja samassa hän tunsi tuon hennon ruumiin\nkummallisesti nytkähdellen kumartuvan ylitseen ja hänen otsalleen\npainuivat vavahtelevat, omituisen jäykät huulet, niinkuin häntä olisi\nsuudellut kuolema...\n\nSanoin kuvaamattoman hädän vallassa yritti hän nousta vuoteelta, hän\nkäsitti vain sen, että hänen rakastettunsa kuolee ja hänet _täytyy_\npelastaa. Kaikki sekaantui ja pimeni, ja hänestä tuntui ikäänkuin\nInes olisi hukkumaisillaan, — eikä hän voi mitään! Tietämättä mitä\nteki kohotti hän kätensä ja koetti huutaa apua: mutta huuto muuttui\ntukehtuneeksi korahdukseksi ja kuuma verivirta purskahti hänen suustaan.\n\nHän vaipui voimattomana takaisin vuoteelle ja aivoissa pyöri kaikki\nkohisevana sekamelskana. Mutta hän jännitti koko tahdonvoimansa,\nja vihdoin hänelle selveni kaikki; kaikki on hyvin. Miksi hän oli\npelästynyt, onhan Ineksellekin parempi näin, kun hän kerran rakastaa...\nJa yhtäkkiä hän kaasi pullon sisällyksen suuhunsa viimeistä tippaa\nmyöten.\n\nVerenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys\nalkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat,\nselvenivät.\n\nHän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki\nmiten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut,\nverettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon\nrakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen\nkirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee _minun_ tähteni,\nhän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa\njotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen\ntuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö\nvoitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi.\nHän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi\nvaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän...\n\nKaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja\nkuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:\n\n— Rakas... urhea... vaimoni!... Eikö nyt... ole hyvin... onni...\n\nHän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän\ntunsi samoin.\n\nÄärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen\nkäteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti\nkuiskaillen:\n\n— Rakas... sinun kanssasi... viime matkalle...\n\nJa taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja\nvaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan,\nvärähtelivät ne yhä rakkaudesta.\n\nHe lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä\nhämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen\nkuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti\nja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta,\nettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut.\nHän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo\nsalaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin\nsyysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen\nrakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon\nharmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän\nyhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä\nkerran hänet _elävänä_... Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä,\nmutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän\noman soinnuttoman kuiskauksensa:\n\n— Ines...\n\nHän tunsi heikon värähdyksen jäykistyneissä, hennoissa sormissa, ja\njännitettyään koko jälellä olevalla tarmollaan katsettaan näki hän\nomituisen, punertavan hämärän lävitse vielä kerran — viimeisen kerran —\nnuo tummat, suuret silmät. Ja tuosta raukeasta katseesta loisti nytkin\nvain rakkaus ja onni.\n\nHän puristi rakastettunsa kättä, sulki silmänsä ja oli kuiskaavinaan\näänettömästi:\n\n— Nyt lähdemme — viimeiselle matkalle...\n\n\n\n"]