[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRwKwfxSyb_S6C6L1kOJaWpyAtMJ5I0i9JPq0jlRdAos":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},285,"Elsa","Pakkala, Teuvo",1862,1925,"285-pakkala-teuvo-elsa","285__Pakkala_Teuvo__Elsa",null,"romaani",[],[],"fi",1894,51535,308381,false,13733,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Elsa\" by Teuvo Pakkala is a novel written in the late 19th century that revolves around the struggles and aspirations of a poor Finnish family. The story follows the lives of Viion leski (Viion's widow) and her daughter Elsa, highlighting themes of faith, poverty, and the societal pressures of their time. As they grapple with hardship and seek hope, the book delves into the complexity of human emotions and relationships.  The opening of the novel sets a somber tone, describing a harsh winter and the dire conditions in which the characters live. Viion leski is depicted as anxious about the future of her daughter Elsa amid rising societal troubles and her own doubts about faith. The dialogue reveals conversations with other characters about coping with illness, hunger, and the seeking of divine intervention in their lives. Through these interactions, Pakkala presents a vivid portrayal of the characters' struggles, their shared sense of community, and the heavy burdens of their existence. As the story unfolds, it foreshadows the challenges Elsa will face as she navigates her path in a world filled with both hope and despair. (This is an automatically generated summary.)",[],355,"Realistinen romaani kuvaa oululaisen työläiskaupunginosan elämää ja nuoren naisen kohtaloa. Teos tarkastelee köyhyyttä, yhteiskunnallisia odotuksia ja yksilön selviytymistä, kun nimihenkilö Elsa kohtaa aikuisuuden kynnyksellä niin rakkauden kuin sen tuomat raskaat seuraukset.","Teuvo Pakkalan 'Elsa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 285. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin\nDP oikolukijat.","ELSA\n\nKirj.\n\nTeuvo Pakkala\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1894.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nTämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin\ntyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta\nsiinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.\n\nNikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli\nvähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.\nNytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä\nnäki.\n\nNikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä\nemäntänsä peitteli.\n\n\"Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä\nkeinoja\", puheli emäntä. -- \"Vimpari kertoi minulle aamulla soman\ntapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin\nruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli\ntullut upporikas mies.\"\n\nTyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,\njota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli\nmonenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun\npalanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän\nkatseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen\nniitten elämän aikaa.\n\n\"Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?\" näytti hän viirivarren tynkää\nja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- \"Janne oli silloin pieni,\nvyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua\nvastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin\nvaroinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti...\nSittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä\nsanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä\nmuistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:\n'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli\nse semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.\"\n\nElämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli\nNikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi\nkuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.\nJa sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän\nhuonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa\nvastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään\nhyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi\nJumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,\nvähinosaiselle lähimmäiselle...\n\nKosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät\nsuitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.\nEi vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut\niloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli\nhiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.\n\nEmäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja\nvähä väliä hymyili iloisena.\n\n\"Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut\nheillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua\ntahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja\nsitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut\njotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli\nhopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin\nohjattu.\"\n\nÄiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.\nVaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista\nmonetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään\nmäärässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota\nikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.\nLyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on\nosattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä\npilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.\n\nUskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin\nonnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon.\nSellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...\n\nIltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden \"vähän lämmintä leipää\".\nItkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui\nViion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.\n\n\"Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja\nnälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin\nneuvoa keksitä.\"\n\n\"Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?\" arveli Viion leski.\n\n\"Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä\nlienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen\nnähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka\napua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä\nkuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu\nhän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa\njotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin\ntäyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.\"\n\n\"Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.\"\n\n\"Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,\nminkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus\nniin kovaa.\"\n\n\"He ovat sen kurituksen ansainneet.\"\n\n\"Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä\npyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä\nen osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton\nhökäle.\"\n\nLatun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion\nleski lupasi kernaasti menevänsä.\n\nAralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa,\nsillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä\nvastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi\nvarmuutta.\n\nTämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion\nleski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut\nhänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt\nnotkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa\nlapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.\n\nKuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän\ntupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä\ntuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.\nHuone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi\nniin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada\nsuustansa.\n\n\"Kuinka täällä jaksetaan?\" kysäsi hän sitten.\n\n\"Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en\nminä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt\", tuumi Nikkilä\nhilpeästi.\n\n\"Mitä se isä sanoo?\" emäntä kysäsi.\n\n\"Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.\"\n\n\"Mamma!\" nauroi emäntä. \"Jo se on tuo isävaari lystikäs\", nauroi hän\ntuolia etsiessään.\n\nViion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei\nkerrassaan mitään sanoikseen.\n\n\"Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?\" kysyi Nikkilä.\n\n\"Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä\nhuolen pitää.\"\n\n\"Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:\nsortuneita tyttäriämme.\"\n\n\"Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.\"\n\nViion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä\nNikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi\npotkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa\nalkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan,\njolle hän oli uppiniskainen.\n\n\"Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,\njonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?\" sanoi Nikkilä.\n\n\"Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja\nmielestään.\"\n\n\"Niinkuin te?\"\n\nTuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän\nepäilyksien väliin.\n\nEi hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein\nvoittanut, selitti hän, vaan vakuutti:\n\n\"Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia\nosoittanut.\"\n\n\"Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.\"\n\nViion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se\nkuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi.\nHän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma\nkäytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka\ntuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.\n\nTänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää\nhäneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,\npirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi\nlähteäkseen.\n\n\"Se on lystikäs tuo meidän isä\", sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken\nnauravan.\n\n\"Mitä sinä taas kujeilet?\" meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.\n\n\"Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,\ntuntuu vilustavan.\" Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion\nleskelle:\n\n\"Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.\"\n\nViion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän\noli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua\nsiihen.\n\n\"Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,\njoka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli\nmuuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen\näiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se\noli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti\ntekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen\ntietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän\nyhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.\"\n\n\"Mutta eihän Jumala voi olla armoton!\" huudahti Viion leski tuskissaan\nkäsiään väännellen.\n\n\"Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä\nkäskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin\nsurmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen.\nSurmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä\nhenki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon\nviskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on\nniin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet\nkiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä\nei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.\"\n\n\"Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä\", ehätti Viion leski\nvakuuttamaan.\n\n\"Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia\njos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme\nsortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala\nvarjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine,\npuhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö\nheissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia\nyhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee\njuuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?\"\n\n\"Se, että minä uskon?\"\n\n\"Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän\nrukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on\nuskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se\nJumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?\"\n\nNikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä,\nettä Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa.\nMutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän\noikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin\njotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?\n\n\"Millainen _teidän_ uskonne on?\" kysyi Viion leski kylmästi.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys.\n\n\"Minä en puhunut\", sanoi sitten Nikkilä, \"tässä mitään sen vuoksi, että\ntahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla\non uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.\"\n\nRuoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja\nnyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä\nepäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen\nmielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä\njotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.\n\nOli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja\njotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä\nnyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja\nkerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle,\nettä selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.\n\nKuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän\nilman muuta nousi ja sanoi:\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nPeloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.\n\n\"Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...\"\n\nOmalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja\noli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle\nja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut\nkohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.\n\nHän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään\njokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia,\nlumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se\nollut jotakin hyvinkin outoa.\n\nElsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa\nuusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja\npahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan\nkaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean\nkäheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta\npakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.\n\nJa niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui\nsekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui\nalle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.\n\nHän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään.\nMutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus\nNikkilän sisaresta.\n\nSydäntä kouristi.\n\nVoisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan,\nuskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se\non mahdotonta!\n\nMutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen,\najatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.\n\nAamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta.\nMiten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli\nniin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa.\nHetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta\ntuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi\nvoinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan\nkiivastelevia järjen viisasteluja.\n\nKun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa\nja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä\nyleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.\n\nOvea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei\nollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa\nkamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut\nillalla. Hän nyt naurahti:\n\nSellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.\n\n\"Emäntäkö se on?\"\n\n\"Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari,\nkopeloidessani avainta\", tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.\n\n\"Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten\nlienen ollut niin pyörällä.\"\n\n\"Käykää istumaan, emäntä\", toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi\nkysyi: \"Mitäs kuuluu?\"\n\n\"Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.\"\n\n\"Nikkilä kuollut?\" kysyi Viion leski.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Nikkilä kuollut?\"\n\n\"Kuollut se nyt on.\"\n\nViion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan\nkiinnitettynä.\n\n\"Mihin aikaan hän kuoli?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana.\nAamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan,\nniinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla\nmieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen\nhommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo\nkylmä.\"\n\nViion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin\nvaras. Herra Jumala!\n\nHänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli\ntehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut\naikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä\nhetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja\nkaikki muu sanomatta.\n\nNikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän\noli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.\n\nSitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä\nhänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli\ntoisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema\nväikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa.\nJumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän\nvaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa\nvastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.\n\nViion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei\nmilloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä\njärkähtämättä siinä kiinni.\n\nPäivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä,\nistuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä\nnostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle.\nSilmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt\nsitä.\n\n\"Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin\", sanoi\nLatun emäntä.\n\n\"Onnen osa se oli Nikkilälle\", sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä\nmuodolla.\n\n\"Onnen osa kerrassaan\", vakuutti Latun emäntä.\n\n\"Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön\", lausui Viion\nleski huoaten. \"Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...\"\n\n\"Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä\", huomautti Latun emäntä\nterävästi.\n\nTuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä\nKorhosen.\n\n\"Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella\",\ntuumi säälien Vimpari.\n\n\"No siitä ei vahinkoa\", sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon\netevimpiä. \"Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa.\nEi sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.\"\n\n\"Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta\", selitti Vimpari, \"vaan pitää\nolla usko\".\n\n\"Sitä puuttui Nikkilältä.\"\n\n\"Mistä sen Korhonen tietää?\" kysyi Latun emäntä.\n\n\"Minä sen tiedän Jumalan sanasta.\"\n\n\"Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle\nvallan\", vakuutti Vimpari.\n\n\"Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on\nNikkilänkin vienyt.\"\n\n\"Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku\nläheisenne, jos se olisi oma poikanne\", huomautti Latun emäntä.\n\n\"Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole\narmon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.\"\n\n\"Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla\ntaivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman\npoikanne.\"\n\nVimpari nauraa höräytti ja sanoi:\n\n\"No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa\ntaivaaseen toimittaisi.\"\n\n\"Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo\nedeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi\", lausui Korhonen\nkiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: \"Sinulle tämä on\nvaroitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä\nhyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin\nkuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.\"\n\n\"Mihin ei Nikkilä pääse?\" kysyi emäntä.\n\n\"Taivaaseen\", huusi Korhonen.\n\nEmäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan\nnorosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat.\nVihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:\n\n\"Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä\nolet.\"\n\nLatun emäntä purskahti itkemään:\n\n\"Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten\nkoettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me\nodotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan\nmeillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen\nrakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen\nkuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa\narmolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme\ntuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.\"\n\nKun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella,\nmuisti hän vainajan sanat:\n\n\"Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.\"\n\nSanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan\ntoimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin\npysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.\n\n\nTalvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten\nharjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt\nasujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja\nVimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta\nodotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää\nköyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty\ntulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen\ntaloon emäntä oli huudettu.\n\nTerveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen\nja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu\nsen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun\nLatun emäntä oli sitä pyydellyt.\n\n\"Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu\", sanoi Latun\nemäntä. \"Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina\nhoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin\nkuin elukkaa.\"\n\n\"Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä\", huokasi\nVimparin vaimo. \"Kurjuudesta kurjuuteen.\"\n\nÄänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.\n\n\"Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan\",\nlausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden\nvahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin\najatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.\n\nTuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden\nkestäessä.\n\nHän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo\noli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois,\nkun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli\nsittenkin vielä tietymättömissä.\n\n\"Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!\" päivitteli\nVimparin vaimo.\n\n\"Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä\nihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on?\nOnhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten\nei ole hätää\", vakuutteli Vimpari.\n\n\"Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa\", arveli vaimonsa.\n\n\"Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka\nlinnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin,\nViioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla\nelämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme\nnyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!\"\n\n\"Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu\", sanoi\nvaimo.\n\n\"Eikä kaadu sittenkään\", vakuutti Vimpari, \"vaan voi nousta hyvinkin\npystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen,\nettä meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan\nomakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi\npapiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä\nuskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi\nsyliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun\nkerran uskoo.\"\n\n\"Mies parka\", ajatteli Latun emäntä. \"Hänkin vetää elämäänsä kuin\nraskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää\nylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako\nsitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo\nitsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että\nvieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat\nsamanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan\ntahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka\nsynkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.\"\n\n\"Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on\nmeille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole\ntodellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän\nAappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?\"\n\n\"Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa\", sanoi\nvaimonsa.\n\nVimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos\nei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää\nvanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.\n\nAlemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei\nolisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan\nollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.\n\n\"Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä\nluulette, Viioska?\"\n\n\"Tuskinpa on\", myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.\n\n\"Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa\nuskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on\nsilmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt\nuskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.\"\n\nLatun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti\najatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne\netupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat\nitsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit\nlähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan\npuhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin\nkovaosaisista.\n\nLatun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli\ntupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.\n\nElsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon,\nkun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli\npahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa\nmuuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan\ntiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta\nmuuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.\n\nElsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon\ntavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.\n\n\"Onko emäntäkin kuollut?\" kysyi hän terävästi.\n\n\"Ei, lapseni\", vastasi Latun emäntä.\n\n\"Missä sitten?\"\n\nJokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä\nkatsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.\n\n\"Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!\" sanoi hän\nja rupesi itkemään.\n\nHäntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha\nolla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli\nilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet,\nettä lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja\nmuutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista\nElsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto,\nettä kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää.\nVaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten\nkohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin\nhyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja\nkeventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili\nElsaa:\n\n\"Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!\"\n\nIllalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen\nsaanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien\nmyöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän\nasti oli hartaimmin rukoillut.\n\nSiitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa\nkeskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa\nVimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut\npääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli\nodottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa,\nolivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla\noikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus\nkeskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi,\nluullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän\nalkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa\nlopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.\n\nHän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat,\nsievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla\npäälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät,\nhänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla\ntuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.\n\nVaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää.\nEi ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon\nvanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi\nniille kerjäämässä varkain äidiltään.\n\nTurhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää,\njoita hän ei saanut auttaa.\n\n\"Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...\"\n\n\n\n\n2\n\n\nSyksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.\n\nViion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt\ntoimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti\neikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi\ntoimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken\npahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi\nhän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki\nElsan mentyä ensi päivänä.\n\nPelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan\ntulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla\nJumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään\nkuin koskaan ennen.\n\nElsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän\njoutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa\njoukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen\ntulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen\nlapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä\nlumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.\n\nTuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan\nja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi\npelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena,\navomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään\nmuuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei\nmitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa\naivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja\nrauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi\nlevoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa\ntyöpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen\nNikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut\neteen maalattu.\n\nNiin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi\ntavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan,\nettä siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan\nviipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut\nmuuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko\nkaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja\nsiitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän\npitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara,\nuhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on\nkohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas\nsynkistyi, ja se lopuksi voitti.\n\nElsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet\nsinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin\nihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.\n\nKuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan\nsamalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä\noli täysi työ pidättäessään itkua.\n\nAivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin\naikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi\noli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille\noli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin\nolevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista\nvaikuttavan.\n\nElsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei\nmillään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän\nhuomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan\noppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan\nrukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän\nhuomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten,\njoita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään\nkohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista\nhellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet\nkerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen,\nettä Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli\nmuuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri\neikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava\nja arvokas.\n\nAina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla\nohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat\nvanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli\nkuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään,\nmistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt\nasetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille.\nKaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä\nihmelapsena.\n\n\"Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen\nJumalan armon osoitus\", vakuutettiin Viion leskelle.\n\nSiksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä\nnöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän\naina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys\nkasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.\n\n\"Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...\"\n\nNäin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran\nkotia seuroista.\n\nÄiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä,\nniin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan,\nei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä\nomituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä\nhyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut.\nMutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen\nponnistus väheni hiljalleen.\n\nSeuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta\nkotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen,\njoka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja\npitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin\nJeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.\n\n\"Etkö haluaisi lukea minulle siitä?\" kysyi äiti pyydellen.\n\n\"Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?\"\n\nViion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:\n\n\"Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin\nuseammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät,\netten laseitta näe.\"\n\nElsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:\n\n\"Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin\nopetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.\n\nMutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat\nlasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten\non Jumalan valtakunta.\n\nTotisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota\nvastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.\n\nJa hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi\nheitä.\"\n\nTässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää.\nHelppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja\nriemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti\nhänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun,\nheidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi,\npani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan\nsyrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä\ntekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää\nsydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi\nitsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti\nrupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä\nkiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella\nheikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja\najatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja\nisälliseen rakkauteen.\n\nElsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut\niloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan\nennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen\npitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli\nkuohuksissa riemusta.\n\nJa hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän\nkuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin\nyksityiskohtiin.\n\nNiin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin\npaljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia.\nRouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt\ntoisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät\naina, vaan nyt tänä iltana vasta...\n\nElsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä\nhän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei\nmikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli\nkaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.\n\nMontinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja\nautuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo\ntyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään\nja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva\ntaputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos\nsai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen\nkatsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: \"Hyvää iltaa, hyvä,\nkaunis lapseni!\"\n\nKukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin\nHulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan\nlapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa\ntaivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki\nhyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen\nmuita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat,\neikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan\nystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten\ntoisten koko suosion tulva yhteensä.\n\nKoko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan\narmauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten\ntasalle.\n\nHän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle\nlemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän,\nystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi,\njoutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä.\nSe oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan\ntoimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin\nkatsoi häntä silmiin.\n\nVoi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen\nposkensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa\noli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin\nvielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin\nrouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten,\nposkitusten.\n\nMiten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi\nodottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi\nviehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne\nsiirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan\nkanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien,\nläpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia\nihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä\nriensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään\nkirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon\nkaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus\nsyliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...\n\nMutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.\n\nÄiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi\nhän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin\nettä kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu\nmonenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha,\nkädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.\n\nElsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena\nhänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka\nkävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena\npysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata.\nElsaa oikein kauhistutti.\n\nJos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä\nse ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei\nvoinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä\nElsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei\nhuomannut.\n\nMutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä\npienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...\n\n\"Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!\" sanoi Elsa yht'äkkiä.\n\n\"Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla\", vastasi äiti heti\naivan kuin sitä olisi miettinytkin.\n\nElsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva\nääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos\nolisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.\n\nElsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei\nsaanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat\nkaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.\n\nAivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen\nilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi\nmukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi\nsiitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin\nkiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...\n\nÄidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli,\nettä Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä\nrouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...\n\nJa Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli\nsairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.\n\nHän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista\nkaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.\n\nMutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt\nsiihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit\nkuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut\njouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä,\ntulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen\nläheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.\n\nVaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka\nolihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään\nniin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin\nhäntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja\nmuutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla.\nElsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana\nsiellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran\nkerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että\nei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana.\nLiisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari\noli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.\n\n\"Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut,\njotta pääset papin rouvaksi\", oli Vimpari sanonut.\n\nElsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut\nvälittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi\nkertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska\nAapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä.\nVaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.\n\nAapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi,\nhän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka\nvieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.\n\nElsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista\nja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset\nvaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...\n\nIkävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla\ntuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa.\nMutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut\nmielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe\nlevottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja\nummisti silmänsä.\n\nAappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja\nVimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti\nolla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta\naina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli\nputoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi\nVimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi\nrauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja\nHerransiunauksen.\n\nTäyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä\npainoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi\nsulkea silmänsä kuolemaankin.\n\n\n\n\n3\n\n\nSeuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin,\nkyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin\nmieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa\noli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei\nkesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi\nvähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut\nsittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti\nolivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan\nei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan\nsinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona\nraitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa\npysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille\noikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat\nnaurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan\nvakaviksi.\n\nTalven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen\nkeksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen\nmakasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen,\npyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin\noutoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla\nmissä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi\nretkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut\ntuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he\nkelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei\nkoskaan tiennyt sokko missä oli.\n\n\"Emme viitsi lähteäkään seuroihin\", sanoi toinen, ja se oli toisenkin\najatus ollut.\n\nSen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut\nhuvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko\nsiellä ketään.\n\nKevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä\nlaskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli\ntoisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan\nvielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat\nsinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien\nhenkien liikkumista maan päällä.\n\nMutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen\nmaalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli\nlukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat\nsiksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret\ntytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin\nolivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja\nkeskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti\nolevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.\n\nNiillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä,\nettä isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän\noli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että\nheidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat\nihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli\njotakin salaperäistä.\n\nOnnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi\ntytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja\nsen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja\nriemuisaksi.\n\nRippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui\nnuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona\nvallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta\nhuomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa\nnuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli\nuusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea\nkäytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä\nhäntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.\n\nJos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi\ntaivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!\n\nSyksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä\npäätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua\nvarten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin\nhauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!\n\nTuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä\nmihin ryhtyä.\n\nMutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi\nrippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän\nmyönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin,\nmutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.\n\n\"Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja\nvakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä\", sanoi äiti\nniin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä\nvastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään\nvastenmielisyyttä, vaan masentuneena.\n\nHän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi\nkiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui\nrasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa.\nPäivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa\nmyötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja\njoutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti\najatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja\npainostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa\nkuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se\ntaas heti.\n\nTyöpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat\ntoisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän\nei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui\nhänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa.\n\n\"Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat\nsaksensa, ettei aina olisi muitten varassa\", sanoi kerrankin muuan\ntoiselle, joka siihen vastasi:\n\n\"Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen?\nLuuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!\"\n\n\"Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja\", vastasi\ntaas toinen ja nauroi muille silmää iskien.\n\n\"Kun ei ole mistä antaa!\"\n\nTällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja\nhänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa\nsoutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi.\n\nKun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi\nuskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa\nvapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai\npiili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin.\n\nMutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat\nkuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä.\n\nUsein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle,\njoko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä\ntympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään,\nvaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin\nkuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään,\nvarsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei\nvielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina\nsanottiinkin:\n\n\"Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.\"\n\nRippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli\nsanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa,\neikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä\nkun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin\nkäy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän,\nettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja\nVimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle\nsanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti\nMaria.\n\nHe olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa\nUnkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin\nkaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori\nheidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan.\n\nElsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli\nkotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan.\nHameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin\nlyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet.\n\nHyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko\nhe jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä\nkuin viime viikolla.\n\nElsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän\non. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään\nikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni\nportille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä.\n\nMari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset\ntytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos\novatkin yhdessä...\n\nTykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä\nMarin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan\nkeskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa\nkatseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja\nitkumielin meni hän sisään.\n\nMitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi\nniitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan\nennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin\npeloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt\nsittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin,\nyhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin.\n\nUhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka\nmikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin\nniinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin.\n\nMutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään\nja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän\nolevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään.\n\nElämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei\nollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä\nmikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili.\n\nTalvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti\nhauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä,\nkaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan\naikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut\nlaskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain\nja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri\nmuita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin.\nAappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään\nkilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan\nottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle.\n\nRisto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi\nElsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että...\n\n\"Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan\nmatkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?\"\n\nPuoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita\nriemastunut Elsa teki.\n\nSiitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja\njoku kysyi:\n\n\"Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?\"\n\nElsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti,\nkuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan\nkiireesti.\n\nMitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin...\nKivi-Risto?...\n\nElsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja\nmitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut\nkoulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki\nja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman\nalta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen,\npaljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.\n\nRisto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei\nollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.\n\nElsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle,\nkun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja\nkadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.\n\nTämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle\nkadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää\nkertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!\n\nKotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti\nkotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja\netsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi\nlukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui\nhänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi\nasiaksi.\n\nMutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista\nviehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti\nkiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut\nlähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia\ntullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.\n\nKotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei\ntarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut\nmilloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen\nopastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin\ntyöhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä\nosannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota,\nniin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa.\nÄitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla,\nuusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina\njotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten\nsiihen, kun hän menee rippikouluun.\n\nSunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä\nmietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena\ntyttönä, miten puettu ja miten toimii.\n\nOstavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi.\n\nKeväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä\nhän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt\nuutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut\nkuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on\nhän aivan aikuinen.\n\nMutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille,\nettä hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään\nilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.\n\nViion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan\nElsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni\non tapahtunut.\n\n\"Eikö ole hauska!\"\n\nSe ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä\nitsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä.\n\nVaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina,\njolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät\nherranehtoolliselle laskettiin.\n\nSe oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden\nomia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he\nalttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella,\npuhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä\nuskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja\nrovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä\njuhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista\nikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat\nkauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan\nseisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät\nalttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan\nsininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä\nsinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä\nolisi tapahtumassa.\n\nNäytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi\nnoita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään\nojentaisi.\n\nTässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei\nmielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta\nja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen\ntuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin\ntyölästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti.\nHänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.\n\nMiten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän\nkaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden\ntestamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli\nnyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi\nolisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain\nkiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä\nonnea, jossa Mari oli.\n\nHän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki\nja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä,\nmitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas,\narvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat\nkelvollisia.\n\nKouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi\njotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä\npäivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli.\nVaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän\nkaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin\nkerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi\nviikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi\nolisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko\nhäpeä, jos olisi saanut nuhteet.\n\nKun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä\njoutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja\npilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja\nkiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan\narkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi\npettyneensä.\n\nLauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat\nhyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään\nkannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään\nmyötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti\nhillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois\nja juhlapuoli käännetty näkyviin.\n\nKristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava\nkristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti\njuhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.\n\nElsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän\nvälinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin\nerinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt\nodotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.\n\nToimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut\nsitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun\nhuomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt.\nVierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja\nsilloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän\njoutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei\nhän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille,\njota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti\nojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi\ntältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään,\nesimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa\nautuudeksi.\n\n\"Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!\"\n\nKun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen\nmenemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa\nihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen\nselkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan\nkiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja\niloissaan.\n\nKoko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin\nvastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet\nitkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja\nkun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen\nsilmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt.\nMutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät\npeitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin\npuserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se\nsyöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä\nuskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan\nkuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti,\nvaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella\njotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä\non vielä kotia.\n\nPortille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi\nsängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.\n\nHän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt\nesiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi\nitkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä\nasioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä\nhuokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti\nvähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.\n\nAamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi\njostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja\naivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän\nsittenkin levotonna.\n\nOli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja\nahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis\nkuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello\nväärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.\n\nKun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille.\nOli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen\npelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.\n\nMiten monella tavalla kirkon kellot soivat!\n\nKun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan\ntuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava\nääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin\nhiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus...\nMutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni!\nPium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat\nalas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna\nsoivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi\ntalvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista,\nkirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet\ntähdet tuikkivat kuin kilvassa.\n\nJa nyt?\n\nSe ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli,\nvaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...\n\nMitä oli? Ja mitä oli tuleva?\n\nOli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten\ntakana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...\n\nHän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa.\nHän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen\nahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei\ntiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän\nhuomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten\njotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo\nkäynyt alttarin ääressä.\n\nTuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei\nollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän\nkumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja\nseurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin\nkehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän\ntapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin,\njoka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä,\nkuulla, tuntea.\n\n\n\n\n4\n\n\nTuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin\nruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein\nsäpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen.\n\nVieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella\nkourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen.\n\n\"No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä\nlieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut\", alkoi\nvieras heti puhella. \"Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin\nsanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä\nluulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä,\nmutta eläpäs: on entistä pystympi.\"\n\nViion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla\näänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä\ntavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on.\n\nViion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin\ntuttavaksi.\n\n\"Istukaa\", sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.\n\nToinen purskahti nauramaan. \"Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin\nolisi se vielä komeampaa ollut.\"\n\nMikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.\n\n\"Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä\nnaimaonnea\", sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää\nkallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion\nleski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen\nnäköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.\n\n\"Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan\", sanoi\nvieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään\nkaikenlaatuista.\n\nJoitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi,\nettä Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.\n\nHän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei\nollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä.\nSilmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi\nvoinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani\narastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin\näänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin\nvärinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella\npaljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli,\nettä hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta\ntoiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon\nvähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein\npuolesta sanasta.\n\nOikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.\n\n\"What a fine girl!\" sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella\npäin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi:\n\n\"Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...\" ja hän sieppasi\nElsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri.\n\n\"Kevyt kuin lehti!\"\n\nViion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti:\n\n\"Latun Liisa!\"\n\n\"Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko\nteittelittekin!\"\n\n\"En minä sinua tuntenut, koko otusta!\"\n\n\"No kätellään sitten uudestaan!\" ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja\npudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti.\n\n\"Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua\npitkiin aikoihin.\"\n\n\"Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja\nristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä\nkaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut\nestettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari\nmerimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja\nniin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin\non sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin\nteidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua\nnähnyt.\"\n\n\"Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!\"\n\n\"Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne\", sanoi\nLiisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi\nniin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein\ntotta kysyneen:\n\n\"Enkö ole kaunistunut?\"\n\n\"Lienet kaunistunutkin\", naurahti Viion leski.\n\n\"Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet\nminusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin\nsyksyisin ja talvisin -- pimeällä.\"\n\n\"Sinä herrain kanssa ollut?\" kysyi Viion leski hämmästyneenä.\n\n\"Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme,\nettä herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina\nole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin\npoltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan\nmukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn\nkohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja\npanin toisen silmäni näin ja suuni näin.\"\n\nViion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa\npurskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli\ntoinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja\nsuu kauhean rumasti väärässä.\n\n\"Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'\"\n\n\"Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?\" päivitteli Elsa.\n\n\"Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi\nsilmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään\nkaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan\nkumminkin vähän luojan luoman näköinen.\"\n\n\"Mutta eikö sinua peloittanut se herra?\"\n\n\"Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että\nehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa\nmutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen\njäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.\"\n\n\"Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!\" sanoi Viion leski\nmoittivasti.\n\n\"Sanokaatte!\" vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... \"Olen minä itsekin\nihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa\najatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo\nnaimisiin!\"\n\nLiisa purskahti itkemään.\n\nViion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa\nvyöliinaansa vetisteli.\n\n\"Naimisiinko?\" kysyi Viion leski.\n\n\"Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi\nkerta.\"\n\n\"No mitä sinä oikeastaan itket sitten?\"\n\n\"Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja\nviisastunenko milloinkaan!\"\n\nLiisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin\nettä Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän\nolisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt\nmiten lohduttaa.\n\n\"Eihän se itkien paremmaksi tule\", sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä,\n\"mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla\nviitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.\"\n\n\"En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä\", sanoi Viion leski,\nkun Liisa oli päässyt taas entiselleen.\n\n\"Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta.\nKiitoksia paljon!\" puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa\nsanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa\nehti mitään lausua, sanoi:\n\n\"Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet\nnaimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo\nminä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa,\neläköön, eläköön!\" huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.\n\n\"Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt\", sanoi hän\npäätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. \"Ja sinusta pitävät\nkaikki.\"\n\nÄkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä\nasiaa:\n\n\"Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se\nminulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle\npahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.\"\n\nAivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin\nistumaan hänen viereensä.\n\n\"Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut,\neikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin\", tuumi Viion\nleski.\n\n\"Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan\non mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä\nvanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena:\nsellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole\nerinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä,\nja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan\ntuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti\nettä hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän\nniinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja\nniin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka\non kantensa valinnut?\"\n\nElsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä\nhän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen.\nJa Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun\nyht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan\ntykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.\n\nLiisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.\n\n\"Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä\nrakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin\nettä jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista\nmiestä olisi saanut\", nauroi Liisa. \"Mutta voi minua! tässä minä istun\nkuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu\nsuustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta\nvähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta\npahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on\nvähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että\nkuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin\näiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri\nkorvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin\nolikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä\noli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin\nkaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin\nNahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin\nneuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin\npurjetta aikonut enkä paitaa.\"\n\nKun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin\nkiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin\n\"kutsua jo valmiiksi\" heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän\nei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen\nhyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.\n\n\"Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan\nViioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa,\nettä Viioskan haen. Mutta totta puhuen\" -- ja Liisa palasi takaisin\novelta sanomaan -- \"minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi\nhäissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te\nolette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.\"\n\nSen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän\nsellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen\naskeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen\nnäköiseksi.\n\n\"Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt\", arveli Viion leski\nitsekseen.\n\nLiisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää\nkuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan\nväkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin\npakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.\n\nVaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi\nhäntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt,\nsanoi Elsalle:\n\n\"Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö\nliene tyhjää hölöttänyt.\"\n\nElsa vakuutti, että totta se oli.\n\n\"Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät\nhäihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että\ntänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei\nheidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.\"\n\nJa nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti,\nkun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin\nheille.\n\n\"Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli\nsiitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.\"\n\nKutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin\nselityksineen.\n\n\"Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin\nsukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat,\nettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla\nhäissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä\nhiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan\ntuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän\nhäihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät.\nVoi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee.\nOsaathan sinä tanssia? Tietysti!\"\n\n\"En.\"\n\n\"Et tanssia osaa!\" huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. \"No ei sillä\nväliä, se käy itsestään, näin vain!\" Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia\nkertoja, rallattaen tahtia. \"Minä otan sen huolekseni, että sinä\ntanssimaan opit\", sanoi hän sitten.\n\nMutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut\nvielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja\ntuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei\najatellakaan hirvinnyt!\n\n\"Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...\",\nkoetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun\nhuomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa.\n\n\"Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?\"\n\n\"Niin minä olen...\"\n\n\"Elsa!\" ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten:\n\n\"Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!\"\n\nViion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa.\nMutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle\näystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä\nhänellä on täällä komentamista!\n\n\"No entä te?\" kysyi Liisa Viion leskeltä.\n\n\"En minä tule\", sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei\nElsankaan ole pakko mennä.\n\n\"Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan\nrippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?\"\n\n\"Omani se oli.\"\n\n\"No rakas Viioska\", alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun\nLiisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun\nkomeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon\npuhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että\nmieltä liikutti.\n\n\"Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?\"\n\n\"Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista\npitävät nuoret huolen.\"\n\n\"Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.\"\n\n\"Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut\npoissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin\nmiltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne\npahoittanut?\"\n\nViion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä,\nvaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli\nnöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua,\niski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli\nenimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.\n\nElsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli\nmorsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa\nhakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli\nhyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli\nkyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja\nhuokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli\nkyllissään hänelle, mutta itselleenkin.\n\nMitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi\nrukoillut.\n\n\"Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä\nhyvä!\" sanoi hän tytöille.\n\n\"Tuossa hän tuli\", sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.\n\n\"Häistä ei ole varmaan tullut mitään?\" arveli Elsa.\n\n\"No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu\npuuhannutkaan kuin Liisa?\" tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi\ntotta.\n\n\"Voi kun te olette sieviä!\" sanoi Liisa tytöille. \"Herrajesta! Minua\nhaluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan.\nJa Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan\nteitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!\"\n\n\"Elä hyvä lapsi kurista minua\", pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili\nhäntä. \"Täälläkin on hääväki valmisna\", sanoi hän irti päästyään, \"ja\nmorsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä\naivan kuin ei niinä miehinäänkään.\"\n\n\"Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan\ntyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä\notan sanasta vaarin enkä hätäile.\"\n\n\"Hohoi\", huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että\nhän jättyy häistä.\n\nLiisa istahti viereen ja huokasi hänkin.\n\n\"Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan.\nRuvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!\"\n\nTytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa\nenää Liisalla leikin tekoon.\n\n\"Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä\nvartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.\"\n\nLiisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen\nja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti\nhän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:\n\n\"Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon\nihmistä?\"\n\nViion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa\nlähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.\n\n\"Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?\"\n\n\"Enhän voi sitä tietää.\"\n\n\"Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?\"\n\n\"Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.\"\n\n\"Mennähän sitä pitäisi\", sanoi Liisa nousten ylös. \"Vaan voi, voi\ntyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se\nole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä\nolisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin\npuoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä\nJumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?\"\n\n\"Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit\", pyyteli Viion leski.\n\n\"Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin\npiiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se\nei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota\nhurtti humööri ja repäsevä meininki.\"\n\n\"Mene niinkuin olisit jo siellä!\" toimitti Viion leski.\n\n\"Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi\nedes puoli sanaa.\"\n\n\"Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.\"\n\n\"No niin, tuumitaan sitten!\" sanoi Liisa.\n\n\"Niinpä mene nyt\", toimittivat tytötkin.\n\nLiisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi:\n\n\"Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!\"\n\nSyrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten\nkallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi:\n\n\"Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja\nmolemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei\ntytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja\nengelskaksi laulavat:\n\n     Tiimai, tiimai sellai tui\n     Komtit pitikit kom tits nuu\n     Somlai kaffe somlai tee\n     Somlai redigati rasnavee.\"\n\nViion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti\nikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.\n\nNuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään\narastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui\nhän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle\nsiellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja\nhän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin\nkuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä\nmieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta\nsellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen\ntyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.\n\nElsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan\npelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat\nluonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on\nvain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä\nkiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.\n\nViion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden\npastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui\nheti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta.\nVanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen\nnuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina\nsamanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti\nheistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen\naikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen\nkatseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa\nainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.\n\nVäliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että\nmelkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen\nkokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma,\nepäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli\nmukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa,\njosta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi\nentisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne\nsiirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun\npappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.\n\nMorsiusparia odotettiin.\n\nViion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan\nkuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin\nnaurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä.\nJotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo\novesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän\nsitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo\naivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.\n\nHän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu\ntallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: \"jo se on tuo\nLiisa!\" Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa\nitseään vakavaksi.\n\nMorsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.\n\nTuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei\nollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta\nmerimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän\njoukkonsa valiolta.\n\nJa Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan\nkumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti\nvielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo\nhymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.\n\nEi olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut\nLiisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä\nnytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä\npaki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä\ntunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein\nvastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui\nylimielisyyteen.\n\nHartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli\nheidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon\nsyvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan\nitsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on\nollenkaan sujuakseen.\n\nKun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle\ntoivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä\nsydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni\nsamaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa\nhymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi\nymmärtänyt hänen ajatuksensa.\n\nMolemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi\nhänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan\nonnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi\nheti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän\nemännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin\nmyyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.\n\n\"Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti\nhyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli\nhyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä\nnähdä kerran!\"\n\nSydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän\nemännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta\nnikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä\nkatkeruudeksi.\n\n\"Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen\", kuiskasi hän itsekseen\nhuoaten.\n\n\"Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?\" tuli keskeyttämään\nLapin emäntä. \"Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta\nverosensa mieskin sai.\"\n\n\"Liian uusia kiittää\", sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta\nmuuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:\n\n\"Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että\nsaattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen\nsanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime\naikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä\npivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.\"\n\nNäin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat\nonnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui\nesiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski\nheidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut\nlausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa,\njoille hän ei ollut sanoja tavannut.\n\nLatun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli\nollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli\nenemmän surullinen kuin iloinen.\n\nViion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella\nvastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt\njotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli\ntullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi\nhänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:\n\n\"Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en\nolisi saanut käväistä teillä itkemässä.\"\n\nJa sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja\nlempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin,\nkirkas säde.\n\nLiisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan\nkietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella\nsuunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:\n\n\"Äiti rukka!\"\n\nViion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi\nkyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi,\nmiellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.\n\n\"Olisin minä sinut pojalleni suonut\", sanoi Lapin emäntä avomielisesti\nLiisalle. \"Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun\ntuollainen tyttö olisi sukuun saatu.\"\n\nLiisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat\nsen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli\nkumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli\nhassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän\nmieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä\nseurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.\n\nLiisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.\n\n\"Mitä naurat?\" sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.\n\n\"Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!\" sanoi\nLiisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.\n\nSoitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.\n\n\"Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!\" sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka\nsynnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.\n\nMieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa\nkäytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison\nhuvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.\n\nMikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt\nnuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin\nnuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa\nkoppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat\nkuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.\n\n\"Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta\nennen, silloin kun me oltiin nuoria\", sanoi muuan vanhanpuoleinen mies\nistahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken\nlapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut\ntanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.\n\n\"Sinun häissä sitä tanssittiin\", sanoi hän Viion leskelle ja alkoi\nkehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin\nnykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan.\nViio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.\n\n\"Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies,\nsorja kuin koivu!\"\n\nJa Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten\npuhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli\nmuistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin\nkaunista satua.\n\n\"Jopa joo, niin se on\", sanoi lopuksi vanha merimies. \"Nuoruus iloineen\non meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse\nvanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat\nvanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he,\nniinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan.\nKatsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi\nnuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä\nja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.\"\n\nTanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille,\njoka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion\nlesken ja Elsan vähin.\n\n\"Te ette varmaankaan minua tunne?\" sanoi merimies arastelevalla äänellä\nViion leskelle.\n\nViion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet\nhuomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin\nkuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka\nolisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen\nkysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän\nmuistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.\n\n\"Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi\nmuistaa ollenkaan.\"\n\n\"Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin\nhuomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä\nolen Tuira.\"\n\n\"Erkki Tuira!\" lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia\nvieressään pyytäen siihen istumaan.\n\nTässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon\nmuistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä\npitkään silmästä silmään.\n\nTuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla\nViio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion\nleskelle.\n\n\"Tämä tapaus on katkera teille\", oli Tuira kirjoittanut, \"mutta\nvoinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta\nmeni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan\non ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä,\nkohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt\ntyötäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita\nhänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle,\nei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.\"\n\nViion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen\näidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä\nretkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut,\nniinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli\njäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän\nluullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä\ntuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.\n\n\"Minä olen luullut teitä kuolleeksi!\"\n\n\"Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta\nkulunut\", sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli\nviipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan\nhalutti lähteä käymään kotimaassa.\n\n\"Te olette vasta tullut?\"\n\n\"Juuri näihin häihin\", sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän\nollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä\nolosijojaan.\n\n\"Mille näytti ja tuntui?\"\n\n\"Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi\nvanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on\ntuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua.\nSuuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut\nvieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa,\njoka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni\nennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja\nsen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan\ntuttava ollut.\"\n\n\"Nuoret tutustuvat pian\", sanoi Viion leski. \"Pian sitä perehtyy\nentisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän\ntarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja\nseikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät\nteidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.\"\n\nHeidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä\ntuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki\nesiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että\nTuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan\ntavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin\nhalusi joskus päästä.\n\nHänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien\naikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän\nkiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu.\nJotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että\nolisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä\nmuoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät,\nhienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.\n\nKun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan\nTuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen\nläheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.\n\nTiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin\nhänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle\nlähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia,\näitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.\n\n\"Ja sellainen mies on sitten tullut.\"\n\n\"Merellä niistä miehiä tulee!\"\n\nTästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi\ntulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin\nmielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä\nmaalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen\nhuomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies\ntulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta\nja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.\n\nSe hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion\nleski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon\nhuomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: \"eikö niin?\"\n\nIllan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa,\nsanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia\npitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran\nlähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin\nmieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli\nsen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten\nhuvitteluista salissa.\n\nVasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia,\njoka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista\ntanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan\nharvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he\nolivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi\nmennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat\nmuistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin\nolisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.\n\nNuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista\nkulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät\nseuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä\nvaroa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna\nja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa,\ntarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli\nkuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria,\npientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset\nkasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa,\nvaan samalla ujoa ja hiljaista.\n\nMutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan\nkuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat\nistumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän\npuhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli\nvain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut.\nMuutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin\nyhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä,\njolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti\nhän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen\nhäiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän\nmyöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti\nsoveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja\nhän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa\nsointua.\n\n\"Do you like girls!\" sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli\nmiehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.\n\nMuutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa\nhohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.\n\nLiisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja\nElsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä\npuhetta ollut.\n\n\"Girl like a rose!\" sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan\nElsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.\n\n\"Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide\", sanoi Liisa Viion leskelle,\ntarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. \"Niinkuin kuulette, osaan\nminä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata\nsanaa.\"\n\nViion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä\nkynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon\nhumalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä\nkainalossa.\n\n\"Minun on niin hauska olla että!\" alkoi Liisa. \"Kyllä minussa on\nvakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en\nsitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat\nkaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se\nminua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka!\nReuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein\nitketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä\nsentäänkin minusta ihminen tulee.\"\n\n\"Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?\"\n\n\"En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea\nilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...\"\n\nLiisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:\n\n\"Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se\npeloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on\npahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.\"\n\n\"Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen\ntulee.\"\n\n\"Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan\nsanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin\nolisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat\nsanoneet eikä muuta.\"\n\nHetken mietittyään kysäsi Liisa:\n\n\"Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?\"\n\nViion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui\näänettömyytensä hänestä itsestään.\n\n\"En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä\nmerimiehen akka!\"\n\nViion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.\n\nKyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.\n\nPahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen\nalkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle,\njoka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei\nollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut\nonnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut\najatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia\nhuolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta\nmieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla\nluuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa\ntaistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että\nniin kävi kuin oli ennustanutkin!...\n\nKun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua,\nnähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat\npiirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja\nympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin\nkiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin\nLiisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet\näkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.\n\nIhastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka\navonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi\ntakaisin raikahtelevana kaikuna.\n\n\"Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!\" sanoivat naisetkin\nmielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.\n\n\n\n\n5\n\n\nTupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen\nkoneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui\nmatalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita\npuolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä\nsilmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi\nulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit\nkaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan.\nEtenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa\nväikkyväksi haamuksi.\n\nMiehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät\nvarjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.\n\nTorkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja\nikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan\nastunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen\nkulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa\nlyömään.\n\nOli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni\nvastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja\npalasi niistä raikahtelevana kaikuna.\n\nHän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua\nvasten nojaten.\n\nSe oli Tuira.\n\nTässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän\nmuisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne\nnähnyt joka päivä.\n\nJokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat,\nedessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain\nmastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän\nsaarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine\nsaarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi\nkaikki ja joitten seurasta iloitsi.\n\nHän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet\nja vieraantuneet hänestä.\n\nSilloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten\nkupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten\nrynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan\nkuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta\nja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja\nhän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein\npurjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava\nvyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille,\nkulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä\nei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana\nmerimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja\nnämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.\n\nNyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä\niloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa\nhiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja\nrantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat\nsaaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan,\nmissä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...\n\nTämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet\nhiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät\ntänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti\nosattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...\n\nSelännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin\njokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset\nsiivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan\nkalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan\nhankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan\nperästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke.\nVarpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat\näänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella\nistumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat\nsinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli\nilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien\nhäntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella,\njoka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa\npaistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä\nkirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella\naallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.\n\nTornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion\nhilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva\npuksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on\nse vanha \"Kaima\", hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: \"koko\nkesän, koko kesän, koko kesän\".\n\nKaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan\npyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku\nhevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset.\nKäsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat\nkäyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.\n\nIloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen\ntoimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti\nvenevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä\nylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki\nvakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin\nnorahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään\nulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi\ntavataankokaan enää kuuna kulloinkana.\n\nEläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen\nmiehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia\nulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten\näänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla\nolijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...\n\nVastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja\nmuutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen\nmerimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.\n\nHöyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit\nkumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään\nja loiskimaan rannoilla.\n\nTuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli\ntyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja\nhengen, jäi kuin onnen helmoihin.\n\nHän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne\nsaakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon\nsuloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.\n\nHän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan,\njosta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.\n\nJos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi\nsaanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:\n\n\"Elsa...\"\n\n\"Koko kesän, koko kesän, koko kesän\", puksutti \"Kaima\" yhä\nsuuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet\njäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan\naluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana\njälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja\nmantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat\ntoisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten\nläheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu\ntuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.\n\nMieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja,\nkulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina.\nJa tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja\nnyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo\nsiirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.\n\nSe oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki\nseutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut\ntoisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi\nsieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari.\nSe oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon\njuurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän\nolisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli\nrohkeus puuttunut.\n\nRohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon\nhän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea\nsyliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet,\nsanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä\nsilmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin\navomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...\n\nIllan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan\nauringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta\nmailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät\nlähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi\nsiellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä\njälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä\nmajasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.\n\nOnnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...\n\nViriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia,\nilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan\nperäsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin\nlentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.\n\nHän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään\nkotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu\nruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he\nkaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat\nhäneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan\nolennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.\n\n\"Vieläkö 'Usko' näkyy?\" kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan\nvielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.\n\n\"Ei näy enää.\"\n\n\"Näkyy vielä! Vielä minä näen\", kehui joku poika, joka oli kiivennyt\npiipun nokkaan seisomaan. \"Minä näen aivan selvään!\"\n\nHänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina\nkuunneltiin hänen selityksiään.\n\n\"Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on\nkuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana.\nPikkuisen pilkoittaa enää.\"\n\nMutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus\nlöysi sen helposti ja varmasti.\n\n\"Nyt ei näy enää!\"\n\nJa silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä\nvierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä\nhiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä\nmielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan\nkehittelemään.\n\nViion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää\nlaivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän\nkauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan\nhäneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne,\nleyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili\nmielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.\n\nVanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti\nkulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus\nolivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin\näärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät\nkangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja\nkiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat\ntummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin,\nvirittänyt hänen muistonsa.\n\nJa tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi\nmuoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne.\nHän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut\nsen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla.\nUseasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli\nmieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua\nheille: olkaa onnelliset!\n\nKun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään\najatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista,\nsydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.\n\nHän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan\nonnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle\nhänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran\npoissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa\niloisempikin kuin tavallisesti!\n\nTuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole\nvielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?\n\nViion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi\njotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt\ntuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta\nei olisi tahtonut niistä luopua.\n\nElsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin\nolisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti\ntulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa\nsanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä\nhakemaan vähän kävelylle.\n\n\"Marilla on vain vähän asiaa\", selitti Elsa.\n\nHe kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle\nmetsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.\n\nMari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli\nmielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta\nerikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta\nja Tuirasta tulee kaunis pari.\n\n\"Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?\"\n\nMari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan\nvuoksi.\n\nEntistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien\njotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata\npantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa,\nmillainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.\n\nPitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää.\nHänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui\najatella, kun Tuira taas tulee.\n\nKun tulisi pian!\n\n\n\n\n6\n\n\nElsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä \"Paulille\nja Virginialle\", iloinneet \"Ylhäisiä ja Alhaisia\", sitten syksyn pimeät\nja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden\npaahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.\n\nMuilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä\nkukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.\n\nMari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki\nhän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle\nlähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja\nsen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin\nvarmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:\n\n\"Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!\"\n\nJa hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.\n\n     \"Mari!\n\nMinä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka\nkun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun\npalaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...!\n\n     Risto Kivinen.\"\n\nRakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista\nkuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin\nluettuaan yhdessä kirjeen.\n\nMari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän\nkoetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen,\nettä Tuira on mielistynyt Elsaan.\n\nMielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen\nMarin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat\nonnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.\n\nMari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä\nkukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.\n\n\"Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!\" varoittivat he toisilleen\nuseinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan\nhuomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko\nmaailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä\nheillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten\nseuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa\netsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin \"muuan asia\" ja\npienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.\n\nMariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli \"kaunis tyttö\nRuusulaaksossa\", kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota\nomakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa\ntapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili.\nHän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän\nistuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka\nrakastuisi häneen...\n\n\"Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?\" kysyi Mari, kun Elsa kertoi\nkerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena\nkuutamoiltana.\n\nElsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:\n\n\"Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin\nTuiraa, joka sinua rakastaa!\"\n\n\"Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.\"\n\n\"Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä\nrakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän\noli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.\"\n\nElsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että\nTuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari\noli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu!\n\nHe olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä\nääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa\nolivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä\nlaskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten\noli vähän laskijoita.\n\nKun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo\nja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt\nnaurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.\n\nToista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja\nhirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo\nkoetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei\nolisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo\nyhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari\nlaittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin\nhameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat\nkiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.\n\n\"Et usko, kuinka on hauska\", sanoi Mari, kun he palatessaan menivät\nElsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.\n\nMarilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää\nja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja\nMontinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa\nlaskemaan.\n\n\"Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran\nlaskette.\"\n\nElsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.\n\n\"Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä\", uudisti Jori.\n\n\"En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!\" sanoi Mari.\n\n\"Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä\",\nvakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.\n\n\"Ette suinkaan, neiti, enää pelkää\", sanoi Jori, kun he nousivat\nkelkasta radan päässä.\n\n\"En\", sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.\n\nOli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti.\nHänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa\nodottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja\nhävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen.\nVaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja\nmuulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.\n\nSeuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa\nitseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti\nMontinin Jori.\n\nAivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas!\nHän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän\nlie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?\n\nUtelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi,\nyritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti\nsanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei\ntullut.\n\n\"Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään.\nMiksi et tullut!\" sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.\n\n\"Menetkö sinä sitten taas?\" kysyi uteliaana Elsa.\n\n\"Menenpä tietystikin!\"\n\nElsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin\npeloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä\nsyrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli\nMari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja\nhätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.\n\n\"Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!\"\n\nPortilla oli Vimparin Aappo.\n\n\"Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?\" kysyi Aappo.\n\n\"Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!\" kehoitteli kiihkeänä Mari.\n\nElsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.\n\n\"Mutta hauskaahan se on\", sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän\ntarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. \"Ajamme pari kolme\nvirstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin\", selitti yhä Aappo,\nkun he lähtivät kävelemään. \"Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.\"\n\nMari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.\n\nKun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli\nissikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän\nlähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän\najan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi\nruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten\nnousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin\nhiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen\nhelinä.\n\nElsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan\nsiihen.\n\nMinkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä\najelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän\nei välitä!\n\nUhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.\n\nEihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä\nsitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin,\njotka laskettavat.\n\nMutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori\nole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.\n\nVastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se\noli Jori.\n\n\"Tuletteko mäestä, neiti?\" kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.\n\n\"En.\"\n\n\"Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?\"\n\n\"Mistä niin päätätte?\"\n\n\"Kun ette tullutkaan enää.\"\n\n\"Minulla ei ollut aikaa.\"\n\n\"Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.\"\n\nElsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori\nsai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen\nsenkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi\nitkenyt!\n\n\"Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?\" kysyi Jori.\n\n\"Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.\"\n\n\"Suvaitsetteko minua seuraksenne?\"\n\nElsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja\ntuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.\n\n\"Jos haluatte\", sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli,\nettä Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten\nhän viitsisi istua Jorin viereen...\n\nKun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he\nlähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin,\njonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.\n\nMutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi\nja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli\nniin hiljainen ja vakava luonteeltaan.\n\n\"Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta.\nKuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta\", sanoi hän ja rupesi\npuhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä\npohjoisessa.\n\nHe kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko\najan ja joskus kysäsi Elsalta:\n\n\"Onko teistä, neiti, niin?\"\n\nNiin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut,\nmutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa\nkauniimpaa ja selvempää.\n\nRevontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että\nlähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee\nesteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita,\narveli Jori.\n\nEikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät\nolleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain\nmellakkaa mäessä.\n\n\"Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun\nmäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää\njuuri mikään innokas mäenlaskija\", sanoi Jori.\n\nVaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:\n\n\"En minä ole sanonut, että olen haluton!\"\n\nJori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono,\npieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta\nElsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.\n\nHe laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli\npolvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin\ntullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.\n\nJori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea\nkätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.\n\nJonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:\n\n\"Vieläkö lasketaan?\"\n\nHe purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja\nElsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti\nsanomaan:\n\n\"Päästään samoihin häihin!\"\n\nHe eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he\nlähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma.\nSitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan,\nniinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.\n\nSeuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko\nhän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän\nniitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen\noli mennyt tietämättä ohitse.\n\nHän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä\nyksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen\nJorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti\ntavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria\nujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut\noikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis.\nSilmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.\n\nKun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä\nkävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli\nAapon kanssa ollut.\n\n\"Voi, voi Elsa, kun et tullut!\"\n\nHe olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari,\nedemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat\nhuvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin\nsunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin\nsyöntiin.\n\nKääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka,\nnäkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin\nkaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja\nElsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle\npuolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle,\nHän kuuli Marin sanovan:\n\n\"Sinä olet, Elsa, hupsu!\"\n\nElsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka\nvuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin\nei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän\nhengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta\nkadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta\naskeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan\nnäkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua\ntassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.\n\nMitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko\nillan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan\npäivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä\nkohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei\nkäynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan\noli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään,\npäätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja\npäätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen\nvihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa\nJorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa,\nkuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli\nJorin kanssa!\n\nElsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä\nkenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja\nlainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun\nluuli Marin jo käyneen siellä.\n\nKului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset\nolivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti\nja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät\nkaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän\noli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän\nselvempi, se oli kuin Tuira...\n\nEräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän\noli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään\nheti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa\nkäsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:\n\n\"Aappo rakastaa minua!\"\n\n\"Onko hänkin kirjoittanut?\"\n\n\"Eei, hän on sen itse sanonut.\"\n\n\"Itse sanonut?\"\n\n\"Niin, ja hän suuteli minua.\"\n\nKun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan\ntodeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.\n\nElsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän\nkoskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin\nsellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia\nihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.\n\n\"Ja suuteli?\" ihmetteli Elsa.\n\n\"Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja\nniin sanoi Aappokin\", selitti Mari.\n\n\"Sinä olet morsian?\"\n\n\"Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä\ntiedä.\"\n\n\"Mutta, entäs Risto?\"\n\n\"Enhän minä rakasta Ristoa.\"\n\n\"Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?\"\n\n\"En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä\nolen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja\nerittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!\"\n\nElsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin\nihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja\nvaatteittensakin poimuista.\n\nJos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi\noikein rakastaa!...\n\nElsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat \"sinuiksi\".\nJori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja\nElsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket,\nettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän\njätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.\n\nHän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään\nsilloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja\nsanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.\n\nSilloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja\nraittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan\nnäköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.\n\nMuutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja\nmuutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He\ntulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut\nkatsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan\nheitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään,\nettä puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että\npiti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja\nkatsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana\nkarehti.\n\nHän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa\ntarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.\n\nOli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä\nliikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei\nhänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja.\nKotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa\nmaantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat\ntoisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi\nkateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.\n\nHän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä\nJori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla\nmaalta!\n\nVaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan\njo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli\nsitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin\nHulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat\nihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana\nkävelemään silloille.\n\nKosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä\nryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa\nkahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen\nalitse.\n\nJoria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.\n\nVarmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi\non hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän\nei ehkä tiennyt...\n\nElsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan\nkostuivat ne uudelleen.\n\nHän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että\nei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että\nJori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun\nhän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin\nkoira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan\nElsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa\nahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan\ntaakseen ja sieltä Jori tulikin.\n\n\"Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...\"\n\n\"Te?\" keskeytti Jori Elsan puheen.\n\n\"Sinä\", sanoi Elsa ja punastui.\n\n\"No mitä sinä minusta luulit?\"\n\nElsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja\nsanoi:\n\n\"Minä luulin vain sinua teiksi.\"\n\nPuhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä\noikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa\nkangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä\nkankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan\nkun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että\nlähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien\nvieressä.\n\n\"Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista\", selitti Elsa.\n\nJoria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.\n\n\"Oletko sinä sairas?\" kysyi Elsa säikähtäen.\n\n\"Een\", vastasi Jori nauraen. \"Mutta mennään ennemmin maantielle\nkävelemään.\"\n\n\"Kuule! Mennään Karjansiltaan!\"\n\nSinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän\nnäytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän \"lapsellisuuksiaan\".\n\n\"Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!\"\n\n\"En minä muista.\"\n\n\"Joo, ja me pelkäsimme sinua.\"\n\n\"Etkö sinä enää pelkää?\"\n\n\"En. Mitä minä nyt pelkäisin?\"\n\nSitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta.\nOjanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja\nJori ja paljon muita.\n\nJori ei muistanut.\n\n\"Vähän sinä muistat!\" ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa\nJori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät\nkadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi\nkertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja\nMari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.\n\n\"Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa\", virkkoi Jori.\n\n\"Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit\nmeille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.\"\n\n\"Vai piditte minusta!\"\n\n\"Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!\" ehätti Elsa kertomaan. \"Kun niin\ntoimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä\", ja hän nauroi\nsitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei\nymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.\n\n\"Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli\nse aikaa se piennä olo!\"\n\n\"En minä muista sinua niin pienenä\", sanoi Jori. \"Ensi kerran muistan\nnähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin\nmustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle\nnimenne.\"\n\nElsa katsoi utelevasti Joria silmiin.\n\n\"Muistatkos sinä sitä?\" kysyi Jori.\n\n\"Muistan, veikkonen!\" ja Elsa purskahti nauramaan.\n\n\"Mitä sinä naurat?\" kysyi Jori ja punastui.\n\n\"Ilman aikojaan.\"\n\nJori tuli uteliaaksi.\n\n\"Olinko minä jollain tavoin tyhmä?\"\n\n\"Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!\" selitti Elsa ja\nrupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he\nlähtivät kävelemään takaisin.\n\nJori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan\nsanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.\n\nElsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä\noli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet,\njotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.\n\nJorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa\nja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.\n\n\"Mitä se oli, Elsa?\"\n\n\"Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista,\nettä minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?\" sanoi Elsa hyvin\npyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli\nmuutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän\nkartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.\n\n\"Uskon minä, uskon!\" sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat\ntoisensa ja molemmat punastuivat...\n\nSatumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin\nvaloisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt\noikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.\n\nPukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän\nmietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja\npunastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta\nkädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:\n\n\"Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!\"\n\nHeillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki\nmeni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän\njumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.\n\nKun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin\nkirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa,\nvaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.\n\nTämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä\ntullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman\nilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut\najatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime\nsyksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei\nosannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.\n\nViion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:\n\n\"Merimiehen leski Elsa Viio.\"\n\nItse kirje oli:\n\n     \"Arvoisat tuttavat.\n\nIkävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille,\ntutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän\nkirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen\nkotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen\npitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen\ntyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani\ntaas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä\nmaailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin.\nTyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää\nminua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan.\nMinä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen,\nkuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo.\nMinä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla\nja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!\n\nKaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä\nminulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen,\njota nyt kaipaan.\n\nElkää pahastuko.\n\nToivotan hyvää terveyttä!\n\n     Tuttavanne\n     Erkki Tuira.\n\nOlen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen\nveroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi\ntämäkään.\"\n\nElsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.\n\nKadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa.\nHän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi\nnauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui\neikä enää liikkunut.\n\nHän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi\nkirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei\nhän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.\n\nHän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia\npoltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen\nvuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.\n\nTäällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni\nmieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät\nkaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten\nkaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.\n\nJori otti kädestä kiinni... \"Elsa! Minä rakastan sinua!\"... Jori suuteli\nja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten...\n\nTuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti\ntaas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.\n\nKäveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli\nkirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen\nhohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti\nnyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen\nonnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja\nskailettikello naksutti riemuisasti.\n\nJos äitikin tietäisi!\n\nVaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan\nhäntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui\nmukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja\nniinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!\n\n\n\n\n7\n\n\n     Ei unta, ei päivän töitä,\n     Ei päiviä, ei öitä,\n     Ei mulla muutakaan:\n     Kun poissa on armas kulta,\n     Niin poissa on kaikki multa\n     Ja tyhjää...\n\nElsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa.\nKöyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava\ntuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli,\nettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi\nja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa\nkuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että\nJori tulisi pikemmin takaisin.\n\nTämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä\narkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä\ntehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko\naamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet\npurjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka\nJori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei\nollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle,\nkauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin\nsuurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa\nmetsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia\nmetsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.\n\nMitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta\näidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota\nkuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut\nnyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä\nvarten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän\npäänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.\n\nHän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin\nkiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se\noli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui\npahalle ja tuskalliselle.\n\nVoi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta \"käytännölliselle\nalalle\". Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi\nei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!...\n\nHän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai\ntuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa\nja muisti hänet selvemmin.\n\nTuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän\nnimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä\nJorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja\näänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa.\nAinoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta.\nMarjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa,\ntuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia\nyksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan...\n\nMutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen\nsitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat,\nkoivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana\nauerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat\nonnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja\nsulki hänet syliinsä...\n\nKotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät.\nKirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla\nJori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa\npiirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi\nparemmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja\nelähytti sitten kirkkaalla toivolla.\n\nOli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään\nkaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi\nymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli\nsuloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.\n\nNyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä,\njossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla\ntunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset,\nrakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin\nlampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle\ntahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia\nhaki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät\npäästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä:\nkun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko\nkultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana\nja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja\nkaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He\neivät kaivanneet silloin mitään...\n\nTuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus.\nSe oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi\npunertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.\n\nMutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin\nsai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti\nhänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle,\njota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.\n\nHän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta\nPikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja\npoimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle\nmetsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti\nmaantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli\nrauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin\nMontinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi\nhevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen\noli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa\nilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli\nmennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä\nluokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor\npysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi\nnäkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi.\nHän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan\nvähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui\nja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään\nkyyristyksissään maassa.\n\nVasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla\nmielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin\njuosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet\nkumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla\nmuistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne\nei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä\naineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa\ntunnetta odotellessaan Joria.\n\nOnnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun\nsyysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja\nillat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui\nolevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä\nJorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan\nsittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä\nniin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien\njälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien\npimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei\nhän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.\n\nVoi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi\nja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli\nilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja\npimitti toivon.\n\nHän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella,\njolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!\n\nMelkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt\nsitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä\nsen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän\ntoisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan\nkummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli\naivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.\n\nElsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän\nmuuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman\ntäyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin\ntaas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä\nkähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli\nvastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja\njoskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän\nhuolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja\nkaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa\nniitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa.\nHänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli\nosakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan\nylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän\nvalokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi,\nmikä oli \"hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa\", mikä\nrikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä\nmukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.\n\n\"Sitä en näytä.\"\n\nElsa luuli, että se oli Aapon kuva.\n\n\"No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.\"\n\nElsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja\nlopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle.\n\nAapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan\nentisistä asioista.\n\nElsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki\nnuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on\nhylännyt Aapon.\n\nMinkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään.\nMiksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät\nAappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin\nkauniisti saarnannut.\n\nElsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei\nvaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori\nolisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi,\nrakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei\nkukaan koko maailmassa.\n\nNyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän\nrakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei\nvoisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa\ntätä rakkauttaan.\n\nHän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin\nsairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja\nvalvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui\nkaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä\nalttiiksi.\n\nElsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen\ntoisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan\nrakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.\n\nJori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa.\nKukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen\nilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori\nsiellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut\nhänet suojata... syleillä... suudella...\n\nEi kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä\nJori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.\n\nHellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko\nlämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.\n\nAappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!\n\nKai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi\nhänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa.\nEhkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan\nja rakastaa vielä Aappoa.\n\nElsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat\nväärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan\nkuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.\n\nMuutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa\nkävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin\ntalviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä\ntuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja\nkuu paistoi täysinäisenä.\n\nAappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka\nmaantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut\ntapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että\nkysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin\nodottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä\nkävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.\n\nAappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa,\nlaski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään.\nSuru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän\niloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin\nElsa oli luullut.\n\nHänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut\nmieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä\nehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea\nturhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei\nviitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta\ntulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian\nAappoon.\n\n\"En minä viitsi enää edemmäksi lähteä\", sanoi hän viimein.\n\n\"No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma\", ja Aappo rupesi puhelemaan\nkuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.\n\nElsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon.\nAappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti,\nmikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.\n\nPuhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun\nElsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan\ntekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.\n\n\"Ei kiitoksia.\"\n\n\"No miksi ei?\"\n\n\"Ei passaa!\"\n\n\"Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!\" sanoi Aappo, otti Elsan käden,\nveti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.\n\n\"Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!\" sanoi Aappo ja otti\nElsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti\nja juoksussa pakoon.\n\n\"Sinäpä joutava olet!\" sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan.\n\nElsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi:\n\n\"Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu\nkaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia\nteille!\"\n\n\"Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!\" koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää\nsamalle puolen tietä kuin Elsa. \"Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se\nolisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin.\nEihän se mitään pahaa ole...\"\n\nElsa ei puhunut mitään.\n\n\"Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna\nsuudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?\"\n\nEi sanaakaan toiselta puolen.\n\n\"Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä\nsinusta.\"\n\nElsa astui kiivaammin.\n\n\"Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja\njättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin\nyhtä hyviä kuin hän!\"\n\nJälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti\nturvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi\nohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi\ntaakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli\nvarmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos\novat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen\nvastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki\nihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan,\nmissä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä\nkernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:\n\n\"Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!\"\n\nKun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan\nväkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan\näidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus\nsyöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan\nvastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.\n\nJos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut\nitkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että\nhän olisi itkenyt itsensä vesiksi.\n\nMaata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen\nhuomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin\nsiinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä\ntunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa.\nPäätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.\n\nYöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja\nkylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui\naivan tapahtuneena tapauksena.\n\nSe oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi\nkoleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon\nkehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat\nlähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan\nvärittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka\nnauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen\nkaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa\napuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut\nlopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä\nkiveä uhaten pudottaa sen.\n\n\"Näitkö sinä unta, Elsa?\"\n\n\"Näin pahaa unta.\"\n\n\"Ethän sinä vain ole sairas?\"\n\n\"En.\"\n\nTuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.\n\nHän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni\noli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta\nkuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä\npeloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin\nleikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle\nerotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt\nkehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.\n\nMutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki\nkiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän\njuoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin\npäästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi\nturvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!\n\nHän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan\nkävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli\nhuomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta\npitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti\nlaskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:\n\n\"Ei tarvitse Liinan lähteä!\"\n\nElsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi\nmahtaillen:\n\n\"Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne\nkirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!\"\n\nElsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään,\nei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä\nMarin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.\n\n\"Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu\ntoki, pieni sirkkuni!\" koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään\nitsekin.\n\nMari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään\nElsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin\nlohdutukseksi.\n\n\"Sinä olet sairas\", sanoi äiti Elsalle huolestuneena.\n\n\"En ole.\"\n\n\"Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.\"\n\n\"En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.\"\n\n\"Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin\nvähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina\nkävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.\"\n\nKävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä\nminusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et\ntiedä!\n\nVaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa.\nVoi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen.\nVaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi\nvoinut kertoa, ei ketään...\n\nAjatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen.\nLuulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille,\nkuinka ilkeitä ihmiset ovat!\n\nMe rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin\nvalehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa!\n\nSe oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti\nitselleen myötään.\n\nRakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän\nliikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun\npäivänä ja sai kirjelipun.\n\nSe oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään,\nvaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi\nkirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut.\nNiinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen\nnäköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi\npyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen\nsaamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä\nhänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa\noltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä\nollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut\nhyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai\nolla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt\nlukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.\n\nHän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän\nsielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.\n\nTänä iltana siis tavataan!\n\nHän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi\ntapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se\nollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton,\nrauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää\nloppuun elää.\n\nOli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja\najoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti\nvalkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva\nvastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.\n\nElsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan\njuoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja\npolvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä,\njota Jori puristi lujasti,\n\nSanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan\ntuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin\nkainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.\n\n\"Onko sinulla ollut ikävä?\" kysyi Jori.\n\n\"On vähän!...\"\n\nSiihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin.\nHänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle.\n\n\"No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?\" kysyi Jori, kun he kääntyivät\ntoiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle.\n\n\"Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi\nkamaria.\"\n\n\"Miksi kaksi?\"\n\n\"Sinulle ja minulle.\"\n\n\"Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme\najelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?\"\n\n\"Ei tietystikään.\"\n\n\"No niin no?\"\n\n\"No mitäs kun reki!\"\n\n\"No minkä vuoksi kahta kamariakaan?\"\n\n\"Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin\najattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.\"\n\n\"No olkoon sitten!\" myönsi Jori nauraen.\n\n\"Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat\npuut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi\nja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja,\noravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä\nkoivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme\nlammelle soutelemaan.\"\n\n\"Mitä työtä me tekisimme?\"\n\n\"Sinä hakkaisit kiveä...\"\n\n\"Minä olisin siis kiviporari, niinkö?\" kysyi Jori nauraen.\n\n\"Niin -- sinä naurat!\"\n\n\"No niin. Entäs sitten?\"\n\n\"En minä viitsi, kun sinä naurat!\"\n\n\"En minä enää naura. Kerro vain!\"\n\n\"Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin,\nJori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä\noikein. Minä en pelkää nyt mitään!\"\n\nElsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen\nkatsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:\n\n\"Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?\"\n\n\n\n\n8\n\n\nElsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut\nhuolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut\nolevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli\näiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen\nhaaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa\nmieltynyt Tuiraan.\n\nTuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän\nhuomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan\nsekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus.\nHilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti\nsitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun\ntuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa\nmatkaltaan.\n\nViion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa\nitseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne\nrohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se\nonnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa\ntakaa, ja jota alussa oli epäillyt.\n\nKiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa\nalakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta\nElsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei\nmitään varmaa tiennyt.\n\nVaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun\npäivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä,\niloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ\nsujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi\nenemmän kuin ennen.\n\nSiunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt\nolisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta.\nHän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua\nkankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin\nkolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen\nvaraan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran\npienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut,\ntuskin mahdollistakaan.\n\nHeidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan\nminkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi\nehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä,\njoita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten,\nniin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa.\n\nOli uusia tuoleja, uusi pöytä koruompeleisella liinalla, kukkaisastioita\nja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut,\nosaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta\nsomistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt\nkauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki\nkatettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli\nmuutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä\nesineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti\nitselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja\njoka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi\nei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma.\n\n\"Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla\", sanoi Liisa,\nTepon nuori emäntä, käydessään. \"Ja niin keväisen kirkasta.\"\n\nNiin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon\nsäteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen\nja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja\nhän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili\njo Elsan silmissä.\n\nMutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja\nlämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja\nlehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin,\nistui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen,\nkuihtuneena ja riutuneena.\n\nTerve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella\najatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin\ntällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin\nsydäntä särkevän surullinen.\n\nViion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli\npiminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta\noli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka\noli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella\nsynkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä\nmusertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset\ntoiveet.\n\nKuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän\nsuloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman\nkolkostuttamiseksi.\n\nMitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa.\nMeren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä\npaistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa\nkaikki oli elotonta, harmajaa.\n\nÄänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin\nhautajaispäiviä.\n\nViion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti\nhuononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan\nhautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa.\nElämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi\nkidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei\nmitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.\n\nKun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään\nilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut\ntietää, että \"Usko\", jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän\nhämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän\nei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten\nse jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi\nhalunnut nyt puhella \"Uskosta\", jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin\npäivän nousua.\n\nHän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut\n\"vispilän kauppaa\", sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt\nusein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat\nolivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä\nheillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa\neivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat\npitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin\nhuolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan\nkuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion\nlesken kanssa siitä \"Uskosta\", josta oli ennenkin joskus maininnut.\n\nNäpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt\nkelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.\n\nSe ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa.\nAntaapas saada sitten suuret silmät!\n\nLiisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion\nleskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo\npurkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:\n\n\"Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?\"\n\n\"Miten ja milloin?\"\n\n\"Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...\" ja sen\nsanottuaan Liisa meni.\n\nViion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän\nviittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä,\nettä Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan\nvoinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen\nmahdollisuutta.\n\nHän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen\nhaudalleen, ehkä heidän molempain haudalle...\n\nMutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä\ntäytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde\nmielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja\npäättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa\ntunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen\npelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin\nkiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut,\nikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin\nTuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta\noli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.\n\nNäin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.\n\n\"No onko sinulla nyt hyviä uutisia?\" kysyi Viion leski.\n\nLiisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.\n\n\"Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä\non sinua kohdannut, onneton?\"\n\nViion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut\nvastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja\njäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.\n\n\"Ihmiset ovat niin ilkeitä!\"\n\nViion leskestä tuntui keveälle.\n\n\"Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on\nvain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!\"\n\nLiisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.\n\n\"Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.\"\n\n\"Oi, en voi, en, en!\"\n\n\"Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat\nsanoa?\"\n\nLiisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa\nedestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo\nliikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin\nkahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän\njuoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä\noli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa\nhaukuttavan jos kuin pahasti.\n\nElsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka\noudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei\nhuomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa\nsilmiin.\n\nLiisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui\nvähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:\n\n\"Mitä katsot!...\"\n\n\"Kuule, onko?...\" yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän\nnäköiseksi.\n\n\"Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!\" tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä\nselin Liisaan.\n\nLiisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen\nnyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa.\n\n\"Sinä olet haltioissasi!\" sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti.\n\n\"Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!\" Liisan ääni jyrisi.\n\n\"Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?\"\n\n\"Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en\nhuoli vaikka henki menisi!\" karjui Liisa.\n\nPunat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti\nLiisaan.\n\n\"Sinä itse olet katala!\" ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita\ntämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. \"Mokoma ruikuttaja!\" nimitti Elsa\nLiisaa, kun tämä rupesi itkemään. \"Itke omia itkujasi, jos itket!\" ja\nhän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti\nhurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan\nsuuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi\nkaupungille päin.\n\nViion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla\nkatseella tuijottivat lattiaan.\n\n\"Jumala! Jumala!\" huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä\nvasten kasvoilleen.\n\nElsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä,\nminkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin\nmeni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana\nympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt.\nHän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta\nvasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia\naskeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli.\n\nSiitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa\nkatseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle\nja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen.\n\nOli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan\nnyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota\noutoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä\naalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua,\nkiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta,\nkaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi\njoku musta, jääkylmä...\n\nElsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan\nvielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli\naskeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän\njonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku\nnainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi.\n\nAina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän\ntäällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä.\n\nElsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari\nseisahtui hänen viereensä.\n\n\"Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet\nnäköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?\"\n\n\"Olen!\"\n\nMari katseli häntä päästä jalkoihin.\n\n\"Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.\"\n\nHeidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan\nohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:\n\n\"Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!\" ja hän teki\nherralle poiskäskevän liikkeen.\n\n\"Oliko tuo sinun tuttujasi?\" kysyi Elsa.\n\n\"Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?\" sanoi Mari ja etsi Elsan\nkatsetta.\n\nPikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.\n\n\"Sinun asiasi eivät ole oikein?\" sanoi Mari.\n\n\"Ei\", vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.\n\nMari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin\nrinnoille.\n\nPitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari\nodotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka\nolivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on\najatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää\nsääliä itseään ja Elsaa kohtaan.\n\n\"Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?\"\n\n\"Ukurin Annaa.\"\n\n\"Voi Elsa raukka!\"\n\n\"Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä\njossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas\non näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin\nmustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä\nhenki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina\nputoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta,\ntuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla,\nvedessä olisi helpompi...\"\n\nSyntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään\nkysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille\nomituisessa muodossa:\n\n\"Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?\"\n\n\"Kenestä minä olisin muusta pitänyt?\" kysyi Elsa kummastuneena ja\ntietämättä mitä Mari tarkoitti.\n\n\"Missä Jori on?\" kysyi Mari.\n\n\"Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten\nkevään.\"\n\n\"Tietääkö Jori?\"\n\n\"Tietää.\"\n\n\"Entäs äitisi?\"\n\n\"Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.\"\n\n\"Sinun pitää sanoa äidillesi.\"\n\n\"En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!\"\n\n\"Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.\"\n\n\"Voi kauhistus!\" Elsa väänteli käsiään tuskissaan.\n\n\"Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et\nsaa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään\näidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun\nhukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi.\nMolemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja\njärkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!\"\n\nElsa oli ääneti.\n\n\"Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa\nsoveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.\"\n\nElsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä.\n\n\"Sinä lähdet nyt kotiasi...\"\n\n\"Tule sinä minun kanssani\", keskeytti Elsa pyytäen.\n\n\"Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei\nole hyvä\", sanoi Mari ja rupesi itkemään.\n\nElsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa\nkeskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin\nsillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa\nkatsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle:\n\n\"Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin\nihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun\nolosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin!\nMinä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä,\nminä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä\nolen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua\nhoukutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?\"\n\n\"Et!\" vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat\ntaas niin kauniit.\n\n\"Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka\nmenivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän\nluo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle,\nTepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin\ntulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa\nhän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi!\nEihän?\"\n\nElsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut\nheillä ja hän oli torannut Liisalle.\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja\nmuuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä\nlienen nimitellyt jos joksikin.\"\n\nHerrat kääntyivät jo takaisin.\n\n\"Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän\nsinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä\nparemmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy\nkärsiä!\"\n\nMari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun\nElsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä.\n\nKoti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen\nistuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen\nhuomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti\njäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän\nsiitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja\npyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti\nlähtemään, rupesi kaikki pyörimään.\n\nLatun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat\ntoimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla\nkeinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä\nrauhallisesti ja tyynesti.\n\n\"Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja\nennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole\nepäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää\nole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on\nollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja\nkuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan\naavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.\" Ja\nhän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt\nosoittivat asian oikean tilan.\n\nLatun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana\nedestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää\nmieltään.\n\n\"Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä\nhyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten\nnäin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi\", käski Latun\nemäntä Liisaa.\n\n\"Täällähän sinä olet!\" sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja\nkoetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan\nseisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi\nhaudasta noussut.\n\nElsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli\novesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja\nomituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä.\n\nÄiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja\nvaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki\nElsan horjuvan.\n\n\n\n\n9\n\n\nOli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat\nkaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin\netelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat\nuuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa,\njoku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset\nsuurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa...\n\nVaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan,\nkokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän\nansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin\nmilloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa\njoukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta,\nvarsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät\nlapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä\nmitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan\nlapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui\npuhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä\nja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi\npuu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään.\n\nViion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka\nmolemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään\ntuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen.\n\nTänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja\npikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä\nlapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa\nkertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja\nhiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti\nkertomuksilleen.\n\nVaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi\naivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti\nlevottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan\nkuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä\nymmärtänyt eikä ajatellutkaan.\n\nSyntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin\nsanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä\nnäkyi ja oli hauskan näköistä.\n\nViion leski sai korvaansa ulkoa jotain \"Usko\"-laivasta, jonka nimeä\nkuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti\nhän, että se on tullut.\n\nTuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira\nole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä\nkyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää.\n\n\"Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?\" kuului ääni\nkadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus:\n\"On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!\" -- \"Sellainenpa se olikin\nfröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.\" -- \"Niin, sano\nsinä!\" -- \"Oikea pyhä neitsyt.\" -- \"Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!\"\n\nToisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion\nleski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien.\n\nPari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä\noli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat\nrippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut.\n\n\"Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!\" -- \"Kantänkka jos\nkuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.\" Ja vielä\nkovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken\nkuuluviin: \"Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä\nolla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On\nse nyt sen saanut!...\" Kuului suuriäänistä ivallista naurua.\n\nElsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen\naivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään.\n\n\"Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi\nkuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!\"\n\n\"Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun\ntähteni soimaavat!\"\n\nViion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta\nhäntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan\ntuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin\najatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja\nsyitä toisissa.\n\nAnsaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja.\nJa se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa\njotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut.\n\n\"Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään\nvointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen\", puheli Liisa Viion\nleskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. \"Vaan tällä on yhä\nkosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta\nmieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!\"\n\n\"Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme\nnauraneetkin ja pitäneet hauskaa\", sanoi Viion leski.\n\n\"No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa!\non niitä sinullakin vielä ilon päiviä.\" Liisa rupesi sitten laskemaan\nleikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat\nväliin vesissä silmin.\n\n\"Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä\", sanoi Viion leski.\n\n\"No kerkiäähän sitä akoittua vielä!\"\n\n\"Kuule -- asiasta toiseen -- 'Uskohan' on tullut?\" kysyi Viion leski.\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Minä olin kuulevinani.\"\n\n\"On. On se tullut\", sanoi Liisa ja katsoi mitä se kumpaankin vaikutti,\nvaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut\nhäneen vähintäkään.\n\n\"Se on Tuirakin siis maissa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ei suinkaan hän täällä tulle käymään\", sanoi Viion leski ja katsoi\nsyrjäsilmällä Elsaa.\n\n\"Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa,\nettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa,\nvastenmielistä, jos tulisi?\"\n\n\"Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä\nvastaan!\"\n\n\"Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?\"\nlohdutteli Liisa.\n\n\"Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?\" kysyi Elsa terävästi.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oletko puhunut minusta?\"\n\nHetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi.\n\n\"Ei tule, Liisa, siitä mitään!\" sanoi Elsa päättävästi. \"Luuletko sinä,\nettä minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen,\nettä minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä\nmolempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa\nkohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!\"\n\nLiisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin.\n\nTuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan\npunaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun\nTuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti.\nElsa meni ikkunaan ja huusi:\n\n\"Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.\"\n\nSulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti\nkuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä.\n\nKun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin\nrauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin\ntuttavallisesti.\n\n\"Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään\nmeillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan\nkäymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte\nyhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.\"\n\nTuira ei osannut sanoa sanaakaan.\n\n\"Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette\npannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. -- Milloin te\nolette tulleet?\"\n\n\"Perjantaina.\"\n\n\"Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?\"\n\nElsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa\nlausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin\nviserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista.\n\nElsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata\nkieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet\npitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin\nsekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat\nkaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei\nolisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta,\naina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi\nkeskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien.\n\n\"Käykää nyt täällä vastakin\", sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti\nlähtöä ajatella. \"Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin\nvalitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa\nkaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät\nmeriretkenne!\" sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti.\n\nElsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän\nihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt\nsitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka.\n\n\"Olisin minä voinut häneen rakastua _silloin!_\" sanoi Elsa vaipuessaan\nistumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen,\nrauenneen näköiseksi.\n\n\"Pane maata, sinä näytät väsyneeltä\", sanoi äiti.\n\n\"Väsynyt minä olen!\" sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan\nperästä nukahti.\n\nLiisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään.\n\nTuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui\nhöyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli\nseisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä,\nvaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden\nväristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi\npoissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi\nhuomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli\nja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit\nsalmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin\nkäsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos\nenkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän\npäätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut.\n\nHän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä\nitsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui\nillalla merimiesten kapakassa: \"Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla\nja huomenna ilman.\"\n\nHän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta.\nSalista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä,\nreippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla\nnenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä\nkehahdellen kukin \"minun tyttöä\", jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas\ntanssiin.\n\n\"Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?\" kysyi\nmuuan.\n\n\"Ei se uskalla lähteä\", sanoi toinen Tuiralle, \"pelkää joutuvansa\nhaaveriin!\"\n\n\"Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!\" nauroi\nkolmas.\n\n\"Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä\nsaisi!\"\n\n\"Vaan sitä se pelkää.\"\n\nNauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin,\nkun soitto alkoi kuulua.\n\nTuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt\ntanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden\nyhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja\npuhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt\nistuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä\ntiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat\nlasin.\n\n\"Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!\" sanoi muuan, joka tuli tanssista\nviillyttelemään itseään.\n\n\"Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!\"\n\nKivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja\ntuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät\nsaliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin.\nKova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran\ntulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa.\n\n\"Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!\" käski Tuira ja meni paikalleen\npöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. \"Nyt sitä Kivinen juodaan,\nsillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään\nlystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!\" huusi Tuira\nkääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat\nlaseihinsa huutaen:\n\n\"Eläköön Tuira! Eläköön!\"\n\nLasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen\nsäkeen.\n\n\"Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku\nlaulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo\nkuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin\naalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon\npieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen\nmyrsky. Laula!\"\n\n\"En minä osaa sellaista laulua\", sanoi Kivinen.\n\n\"No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!\"\n\n\"Ei sitä ole sellaista laulua!\" sanoivat kaikki.\n\n\"On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!\"\n\n\"Oletko sinä kuullut?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No niin.\"\n\n\"Ryypätään sitten olutta -- ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta!\nTänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan\nja juodaanko huomennakin? -- Ei, huomenna, pojat, ei juoda!\"\n\n\"Juodaan vain huomennakin!\" sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan\npuhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin.\n\nTuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He\njoivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen\näänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili\nitsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa\nkohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi\njotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli\nkoko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi.\n\nSalista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja\naivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia.\n\n\"Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!\" sanoi Tuira kohottaen päätään ja\nkatsoen Kiviseen.\n\n\"Herroja!\" kuului huoneessa kiihkeä ääni.\n\nTuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään,\njosta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen\nikkunan yhdellä iskulla pirstonut.\n\n\"Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!\"\n\n\"Niin on minullakin!...\"\n\n\"No lähdettiin!...\"\n\nHe syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä\njoukossa huiskien ja huutaen.\n\n\"Missä ovat herrat?\" huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja\nvimmautuivat otteluun.\n\n\"Puhtaaksi sali!\" kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat\ntoimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat,\njoka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus.\n\nPihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan.\n\n\"Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä\", sanoi\nTuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle.\n\n\"Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain\nvuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!\" puheli Tuira naisille,\njotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset\nkahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen,\nvei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia.\n\n\"Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!\"\n\nSoittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle,\njoka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti:\n\n\"Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.\"\n\nKäskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle\ntunnussanan: \"I am sailor\" -- minä olen meripoika -- ja kulkivat marssin\nraikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän.\n\nSalissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja\nihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat\nkoko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran\nhuviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään.\n\nSeuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen\netsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat.\nMissä ihmeessä hän oli?\n\nSitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa.\n\n\"Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa\", kertoi Liisa\nViion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään.\n\nHän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi.\n\nTuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää\nrakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt\ntanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli\nsen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään.\nVähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli\nollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä,\npyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä\nlentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän\npyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan,\nniin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat\nluulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet\nkäsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman\nmerimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin\nettä salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain\ntanssinut eikä muuta.\n\n\"Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa\nkaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!\"\n\n\"No missä hän sitten on?\" kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun.\n\n\"Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita\nruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.\"\n\n\n\n\n10\n\n\nElatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä\nElsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin\nkangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti\nvarhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian\nalkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen\nraskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn\nkerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin\nlyhyen ajan yhtämittaa.\n\nSilloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet\nolivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla\noli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen?\n\nTällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut.\nSe oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta,\naamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen,\nlevottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä\njoka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti\nmieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin\npani sekaisin kaikki.\n\nAinoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan,\nkun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin\npiintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski\nvarmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän.\n\nVaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä\nauttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat!\nHän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän\nvuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut\nystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut,\njoita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä\nauttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten\nkun Elsa on palautunut.\n\n\"Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja\ntositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat\nkunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka\njuoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua\nkummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne.\nJos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin\najanut!\" oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion\nlesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. \"Sillä tavoin niitä\nhuonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan.\nKärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!\"\n\n\"Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen\nhenki.\"\n\n\"Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!\"\n\nViion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan\npyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä\noli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet,\nvanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet\nkallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja\nsumman, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi\nsyyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta\npyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät\nosaavan sanoakin.\n\nMutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät\noikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja.\n\n\"Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi,\neikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että\nylpeys käy lankeemuksen edellä\" -- tähän suuntaan kuuli hän puheita ja\nlisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia\nymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että\neivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua.\n\nKatkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut\nmyydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään.\n\nMistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita\nhe tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta\nniihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli\nollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja\nraskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se\nvihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin,\njotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki\nolivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin\nolisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän.\n\nKovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi,\nettä lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta,\najatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti\nhänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin,\npaikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin\nankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän\näideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla\noli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä\nkokenut tahi avoin silmin nähnyt.\n\nNyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen\nkeskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli\nrakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! \"Isä\nmeidän, anna minulle.\" Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa\noli ollut.\n\nNöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi\ntoivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä\nolisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin.\n\nKaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus.\nOli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää\nja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin\noikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt\nviimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut\nodottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei\nollut.\n\nVaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa\nvoittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän\npääsee rahan hankintaan.\n\n\"Elsa nukkuu\", kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen\nsisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin\nkatsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan.\n\n\"Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.\"\n\n\"Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko\npitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne\nElsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani\nkaupungilla.\"\n\n\"Miten Elsa jaksaa?\"\n\n\"Hyvin.\"\n\n\"Entä lapsi?\"\n\n\"Oikein hyvin lapsikin.\"\n\nSamassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä.\n\n\"Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. --\nSiellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu\nkäsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.\"\n\nViion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla,\njos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan\non hyvillään Marin käynnistä.\n\n\"Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan\", sanoi Mari Liisalle Viion\nlesken mentyä.\n\n\"Et sinä sillä kuitenkaan parane\", vastasi Liisa vetäen Maria istumaan\nsyrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. \"Mutta synti ja\nhäpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät\n-- puhumatta nyt muusta -- kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen\nja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla\nsuureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja\najattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin.\nViioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei\nenää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin\nkoetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on\nsaanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!\"\n\n\"Kyllä minä aavistan.\"\n\n\"Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa,\novat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat\naavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion\nleski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä\nsanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat\npitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan\navuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt\nmyydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa,\nainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt\novat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi\nolla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa.\n\n\"Voi, minä haluaisin auttaa\", sanoi Mari, \"oikein sydämestäni sen\ntekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...\"\n\n\"Vaan mitä?\"\n\nMari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi.\n\n\"Mitä sinä yritit sanomaan?\" tinkasi Liisa.\n\n\"Niin, että en minä _näitä_ rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!\" sanoi\nMari äreästi.\n\n\"Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun\non asiaan ryhtyä.\"\n\n\"Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun\nasunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä\ntulisi oikeaa?\"\n\n\"Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?\"\n\n\"Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt\ntarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa\nkävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...\" Mari mietti hetkisen ja\njatkoi sitten: \"Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella\nminua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!\"\n\n\"Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...\"\n\n\"Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen\nollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla\npysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla\non monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä\nolen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni.\nMinä en luota itseeni.\"\n\n\"Muuta sitten meille.\"\n\n\"No se on eri asia.\"\n\n\"Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!\"\n\n\"Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.\"\n\n\"Lupaa samalla iäksesi.\"\n\n\"Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä\nolen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut\nkirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...\"\n\n\"Kuka? Mariko se on?\" kysyi Elsa. \"Olipa hauska, että tulit käymään.\nMinä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on\nkaunis!\"\n\n\"Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä\nnukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!\" ihaili Mari aivan\nihmeissään.\n\nElsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa\nja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä\nnäe!\n\n\"Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?\" kysyi\nElsa.\n\n\"Voi Elsa!\" ihmetteli Mari lasta katsoessaan. \"Aivan kuin...\" ja lopun\nselitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle.\n\nElsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi.\n\n\"Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!\"\n\n\"Missä äiti?\"\n\n\"Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin\", vastasi Liisa ja alkoi\nselittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten\nkeskustelivat kaikki hyväksi mielekseen.\n\nIloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia.\nJa niin hän itsekin oli.\n\n\"Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja\non pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin\nminä olen kahlonut joka rapakon\", kertoi hän nauraen.\n\n\"Äiti rukka\", säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan\nnäytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun\nastuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on\ntavallista iloisempi.\n\nEnsi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia\ntahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut\npanttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut\npantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa\nmyydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei\nniin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli\najatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin\nJäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja\nmuut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet\nystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille\nystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille\nosoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa\ntunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän\nolisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt\ntekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi.\n\nTeidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että\nminkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin\njoksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos\nsittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon\nvieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä\nlääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen.\n\nTänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja\naamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti\nkaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän\najatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana\npäivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli\nentistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt.\n\nKun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä\nonnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka\nmenettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa\noli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan,\ntoiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella.\n\nTuollainen pieni turvaton olento!\n\nSe tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset,\nsuloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut\nViion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli\ntietämättä pohjastanut myöhemminkin.\n\nKun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde\nolisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt.\nHuolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi,\nkatosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä.\n\n\n\n\n11\n\n\nElsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen.\nVähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä.\nOnnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin\nleivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen.\n\nHe alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa\nmenneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen,\njoka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei\nkiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne.\n\nVaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin\nympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä.\n\nElsa oli kirkoteltava.\n\nSe oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle\nilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan\nsitten se muistui mieleen yht'äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli\nhän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se\nkauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla\njumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla\npolvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin\nOjanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta\nviitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa\nLiisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen\npuheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin\ntehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä.\n\nElsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä.\n\nMitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli\nrippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti\nkehoittaen elämään oikein!\n\n\"Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...\"\n\nHän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta\nunenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi\näidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja\ntuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan.\n\n\"Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi.\nMinä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin\najaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki\njälessä. Eikö niin?\"\n\n\"Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?\" sanoi äiti nöyrästi ja itkua\nteetellen. \"Minkätähden sinä noin riehut?\"\n\n\"No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin\nlipeviksi!\"\n\nPaiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta\ntavatakseen hänet.\n\n\"Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti!\nTässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi\nkuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin\npuheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!\"\n\nLiisaa nauratti ja itketti.\n\nMuuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin.\n\n\"Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja\nylenkatseellisesti naura!\"\n\n\"Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja\nystävälliseksi.\"\n\n\"Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän\nyläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu\non irvillään ja pirullinen hymy huulilla.\"\n\n\"Sinullahan on myrkkyhammas suussa\", sanoi Liisa, kun Elsa samassa\nrupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin.\n\n\"Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan\nsäälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.\"\n\nKun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla\nollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä.\n\n\"Kenenkäs lapsia sinä olet?\" kysyi lempeä-ääninen rovasti.\n\n\"Viion. Elsa Viio minä olen.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen.\n\nElsa nauroi Liisaan kääntyen:\n\n\"Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.\"\n\nLiisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa.\n\n\"Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa\nminun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...\"\n\nRovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea\nkäskettyään Elsan polvilleen laskeutua.\n\nElsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen\nja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon\npäätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen\nyllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä\nja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on\npahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut\nperkeleen valtaan...\n\nElsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun\nhän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli\nollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä\ntavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne\nmuutkin ihmiset olivat...\n\nViion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin\nkokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut,\nmuuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän\nnoin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei\nsitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin...\nHeidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi\nkaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi\nkootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut\neroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin\nolivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt\nniinkuin hän oli toivonut.\n\nElävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan.\nHerttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo\npöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar!\n\nHän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin.\n\nElsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti,\nhillitsemättä.\n\n\"Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki\nkylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki\nynseys rakkaudeksi...\"\n\n\n\n\n12\n\n\nMari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän\nvälinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan\nusein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo.\nMuisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja\nsuruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria\nkohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin\nkaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi,\nmutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina.\n\nMari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei\nhäntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli\nkuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten\njaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes\nvilahdukseltakaan.\n\n\"Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa\nja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä\nja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja,\nraukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.\"\n\n\"Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.\"\n\n\"En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut\nmennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä\nolen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka\nminä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja\nauttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.\"\n\n\"Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja\nikävöinyt sinua.\"\n\n\"Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin\nvanha resuinen akka...\"\n\n\"Minkä vuoksi vanha akka!\"\n\n\"No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei\ntuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä\nympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea\nhyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan\nparantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen\nsana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen,\nsanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut,\nsovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan -- olen Ojanniemen\nMari.\"\n\n\"Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin\nsurullinen elämä ja elämän loppu!\"\n\n\"Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni\npäättyisi.\n\nEi Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja\nsäälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo\nrakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen\ntapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin\nMari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi\nhän sen uudelleen ja entistä ehompana.\n\nVaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen\nikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken\nja Liisan.\n\nMari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän\nasioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten\nhänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä\nhakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona\nmuutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen\nmuuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan\nei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan\ntietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään,\nvaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin\njoiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän\nihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että\nMari oli mennyt maalle.\n\nTuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi\ntoivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria\nmenneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että\nei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus\npelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin.\nMuutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui\nLiisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän\ntakertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen.\n\n\"Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä\",\nsanoi Liisa.\n\nJa sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle\njotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän\ntahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle\nastuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen\nkauhistava ajatus.\n\nPuolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta\nhuoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli\netäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas.\nVäliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului\nsuuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa,\n\nViion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen:\n\n\"Kylläpä se nyt huutaa!\"\n\nTuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän\nnousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin,\nniin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen.\n\nElsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi\nmielessä.\n\nHän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin\nkohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas,\nuppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle...\n\nKauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä.\n\nMustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla\nja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen\nhenkien veisuuta...\n\nKun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa,\nniin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin\nhuoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän\navasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla.\nLapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja\nhuomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai\nselvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa,\nmuodostivat ne uusia kummituksia.\n\nHän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti\naamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton\nkuin lankavyyhti.\n\nPäivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty\nnaisen ruumis, vaan ei tietty nimeä.\n\nKaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen\ntoistensa katseista:\n\nMari!\n\n\"Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?\" kysyi Viion leski aralla\nja säälin äänellä.\n\n\"Mari raukka!\" huokasi Liisa. \"Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin\noli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö.\nNiin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen.\nTuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä\nvoi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella.\nMinä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä\nhänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.\"\n\nHetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi\nLiisa:\n\n\"Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän\nkun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski\njuttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi\nheidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi\nhän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä\nkelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä\nja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja\ntuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi\nolla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä\naina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi\nhernettä!'\"\n\nJonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa:\n\n\"Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle\ntuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli,\nylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta\nkertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta\nkuninkaanpojan morsiamesta -- muistathan, Elsa! -- on tullut tuollainen\nseikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen\nkoulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.\"\n\n\"Mari raukka!\" säälitteli Viion leski. \"Jokohan hän nyt on päivänsä\npäättänyt?\"\n\n\"Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein\npeloitti.\"\n\nElsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten\nhyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä\noli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka\nalussa oli niin ollut ruusupukuinen...\n\nToimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin\ntapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä\nystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä,\nuhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen\nvaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua\nsekään.\n\nHe istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi:\n\n\"Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?\"\n\nElsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari\noli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että\nhän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras.\n\n\"Minä lähden käymään siellä.\"\n\nMaantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka\ntakana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli\nElsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi\nhän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli\naivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi\nmaalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. \"Kaikki rosga\nja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle\", oli\ntaulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten\nluo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä\nVimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä\naskeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi\nottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden\nhangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan.\n\nVimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen\nVilleä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään\nhuomatessaan odottamattoman tulijan.\n\nKuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli\nlihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi\nhattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla\njoku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa\ntapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä.\n\nIhmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja\neläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja\nkäynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan.\nAivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu.\nLapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut\nkäymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin\nriittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään\nnälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas\ntoimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin\npärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet\ntoimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat\nhommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta\nse nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni.\n\nAnnappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään\nmuistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä\noli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli\nMarin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun\nKristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta\ntoisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin.\n\n\"Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne\", sanoi Vimpari iloissaan.\n\n\"Fröökynäkö?\"\n\n\"Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.\"\n\nVimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe\nsuoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi\nkieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan\nsiitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan\nTeutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui\nväliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua\nTeutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton.\n\n\"Viion Elsahan se onkin!\" sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään.\n\n\"Elsako!\" hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun\nnaapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän\nasunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut\nvirkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja\ntoivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät\nvuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt.\n\n\"Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin\nkaunis olette\", puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja\nkatsellen Elsaa silmiin ihastuneena. \"Käykää johonkin istumaan, vaikka\neihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.\"\n\nOmituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen\nviimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut.\nSamat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat\nkasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa\nheidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja\nennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui.\nVimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä\nja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi\ntuta heti pahoinvointia.\n\n\"Onko se vai eikö Elsa naimisissa?\" kysyi Vimparin vaimo.\n\n\"En minä ole.\"\n\n\"No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan\nkaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?\"\n\n\"Mitä sinä tinkaat toisen asioita!\" murahti Vimpari. \"Samahan se sinulle\non naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.\"\n\n\"Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan\", sanoi vaimo ja\nrupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja\ntuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa,\nselittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään.\n\n\"Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja\", sanoi Vimpari.\n\"Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.\"\n\n\"Oliko Elsa kuuntelemassa\", kysyi Vimparin vaimo, \"kun Aappo saarnasi,\nmilloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?\"\n\n\"Toissa kesänä\", ärjäsi Vimpari. \"Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä\nse täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa.\nEikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se\nsaarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen\nsydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi\npuhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma,\npuoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli\nettä Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun\njo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä\nolen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla,\nniin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.\"\n\n\"Sinä lopikoit taas, isä rukka.\"\n\n\"Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?\"\n\n\"Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan\neikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.\"\n\nVimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa.\n\nElsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien\npaleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse\nhankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät\näidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti\npuolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista\npienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että\nVimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran\nsilmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa.\n\nViion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään.\n\n\"Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun\neläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta\nnälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt\nsiellä enää pitkiin aikoihin.\"\n\n\"No minne se Mari on joutunut?\"\n\n\"Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni.\nVaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.\"\n\n\"Mitä hän maalle olisi mennyt?\"\n\n\"Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.\"\n\nSiihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli\nja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli\nperätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole\npontta ei perää.\n\n\"Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi\nkoskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se\nolisi mennyt ja painunut jään alle.\"\n\n\"Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu\", sanoi Viion leski\nilahtuneena.\n\n\"Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä\nkelloja\", nauroi Liisa.\n\nSiitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli.\nMutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä\nelämä.\n\n\"Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?\" sanoi Liisa\nkuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään.\n\n\"Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua\", kertoi Elsa ja\nsanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan\neihän hänellä itsellään ole millä auttaa.\n\n\"Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo\nhankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän\non tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä\", selitti yhä Liisa.\n\n\"Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi,\nmuuten kuolevat siihen kynsilleen\", sanoi Elsa. \"Sinä olet sellainen\nhomman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle\nmeidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.\"\n\n\"Mitä Vimpari tuumi?\" kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan\npuheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään.\n\n\"Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja\naikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää\nhuolta.\"\n\n\"Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!\" sanoi Liisa.\n\n\"Miksikäs ei paranisi?\" kysyi Viion leski. \"Tottapa Aappo sitten elättää\nvanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.\"\n\n\"Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin\npapiksikaan tultuaan.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun\non hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. -- Kuule, Elsa!\nHuomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.\"\n\n\"Minäkinkö?\"\n\n\"Niin tietysti!\"\n\n\"Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!\"\n\n\"Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä\nselkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä\nsitten sanon loppusanat.\"\n\nElsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli\nkerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä\nTuomaan tuluksetkaan.\n\nJa se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti\nElsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos\nhyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen\nvahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka\nMari oli häntä auttanut.\n\n\"Vimparille näytetään taas ihmeitä!\" sanoi Liisa hyvillään Viion\nleskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. \"Elsan puhe kävi\nniin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa,\nElsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin\nja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. -- Mutta\npuhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun\nsaan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita.\nMinusta on nyt niin hauska!\"\n\nIllalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään\nkirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei\nmitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja\npäällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin\nlapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti\novesta sisään tultuaan.\n\nElsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin\nerinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski\nistumaan se esimies!\n\n\"Vai niin\", ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa\nkuullut.\n\n\"Joo!\" alkoi Liisa ilvehtiä. \"Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että\n'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi:\n'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee\nsuspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.\"\n\nJa sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja\nElsa nauroivat minkä jaksoivat. \"Sitten kun me lähdimme, niin sanoi\nesimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja\nesimies niiasi ja pokkasi.\"\n\nKun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia\njuttuja toinen toistaan hullumpia.\n\n\"Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte\",\ntuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli\nsydänalaansa vesien tippuessa silmistä. \"Se Mari kun jutun kertoi, niin\nsitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.\"\n\n\"Hyvä tuota olet sinäkin!\" oihki Viion leski.\n\n\"Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat\nlähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä\nkertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään\nsittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!\" sanoi Liisa ja alkoi kertoa\nmuutamin paikoin Marin juttua.\n\n\"Ei tämä ole hyvän edellä\", sanoi Viion leski selvittyään vähän\nnaurusta.\n\n\"Eipä taida ollakaan\", myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui\nja rupesi puhelemaan oikeista asioista.\n\nKaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli\nkuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat\nmakailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia.\n\nViion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä,\njossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa\nlaitellessaan sitä uuteen pukineeseen.\n\n\"Oletteko nähneet mussaketta?\" sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön\npöydän luo toisten nähtäväksi.\n\n\"Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!\" sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin\nja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili\nkatseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili\nsylissä.\n\n\"Mummon kultakipene!\"\n\n\"Kummin ressukka!\"\n\nHe kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä\nsitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat\nVimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan\nsydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi\nrinnassa.\n\n\"Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin\", sanoi Viion leski ja lisäsi:\n\"meillä kun ei käy miehiä\".\n\n\"Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt\", sanoi\nVimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja\nkatseli itselleen istuinta. \"Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin\nsen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan\nnyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei\ntosi hätää tule. Kuulkaahan...\" Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion\nleskeä.\n\n\"Tehän olette humalassa, Vimpari!\" sanoi Liisa äkäisesti.\n\n\"No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen\nvaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?\" viittasi Vimpari\nElsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään.\n\n\"Omani on!\" sanoi Liisa.\n\n\"Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa\nkysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Liisa.\n\n\"Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan\", vällötti Vimpari\ntosissaan.\n\n\"Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?\"\n\n\"Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette\ntiedä, miten vaikea on joskus uskoa!\"\n\n\"Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.\"\n\n\"Tässä tilassa... On helppo uskoa...\"\n\n\"Onko Aappo kihloissa?\" kysäsi Elsa.\n\n\"On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt,\nvaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.\"\n\n\"Kuka se on sitten?\"\n\n\"Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta\nolla, vaan h:n päältä se oli.\"\n\n\"Kenen tyttäriä?\"\n\n\"No Montinin...\"\n\n\"Montinin Hulda!\" sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin\nmuille.\n\n\"Lieneekö tuo totta\", sanoi Liisa Elsalle.\n\n\"Totta!\" tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. \"Se on totta. Aappo sen\nitse sanoi. Ja katsokaa!\" Vimpari näytti viisimarkkasta. \"Tuon tuippasi\nminulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta...\nNiillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa\nse on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi\ntiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori\nnyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän\nrahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä\nsanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut,\nmutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että\nherskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä\nnyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha\ntulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui\npois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja\nsanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut\nkiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo\nollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin\nkerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...\"\n\n\"Missä Mari on?\" kysyi Elsa.\n\n\"Joo... Mari on vähän reisaamassa\", sanoi Vimpari nauraen ja koettaen\nvilkuttaa silmää.\n\n\"Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?\" sanoi Viion leski toivoen\npääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi.\n\n\"Joo... minä lähden!\" vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa,\njosta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti\ntarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut\nMarin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja\noikea ihminen.\n\n\"Elkää jättäkö leipiänne\", muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa.\n\n\"Minä otan palatessa.\"\n\n\"Ettekö mene kotia suoraan?\"\n\n\"Joo... minä menen...\" ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden\nporstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun.\n\n\"Se oli lystin loppu!\" sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä\nvuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä.\n\nKukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja\nalakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se\npiti palaessaan, kuului ainoana äänenä.\n\nKotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi\nvarjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta\nhän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen.\nLiisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin.\n\nMaantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää\nsiemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että\näiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia.\n\n\"Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...\"\n\nPantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen\njotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan\nolalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi\nja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja.\nVähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä\nhänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle.\nAapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi,\nniin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti.\nHän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin\nettä kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi\nryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti\njuoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi\ntienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan.\nLakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa\nleipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta\nkaatui hän kylelleen tiepuoleen.\n\n\"Issikka!\" ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni.\n\nHevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös\ntarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta\nei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä\nkumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta,\n\n\"Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?\"\n\n\"Oletko sinä Hulda pelkuri?\" naurahti Abe. \"Lieneekö tuolla ollut\nmitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin\naavemaiselle\", selitti nuori sulhanen.\n\nKuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat\nkiihkeämmin.\n\nVimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä\npystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon\npilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa.\nVimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle,\nvaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun\naikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään,\nkunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi\ntien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti\nsilmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa...\n\n\"Taas viinan uhri\", alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota\nluettiin Viiolla kolmikannassa. \"Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo\nVimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien\nvarressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun\nkankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi\nnautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta\nkontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli\nvarustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle,\njoka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää\nja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka\npoika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri\nperhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.\"\n\nElsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat.\nKun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja\nvakuuttavasti:\n\n\"Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei\nAaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.\"\n\nViion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui\nkasvoilla.\n\n\n\n\n13\n\n\nPäivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven\nlumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut\nkuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli\nrakastettu.\n\nPoikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa,\nylpeytensä, henkensä, elämänsä.\n\nSe oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin\npäivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka\nsekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi\ntoivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi\nriemuhuudon hänen rinnastaan.\n\n\"Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!\"\n\nTuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä\nsuurempi.\n\nNuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin\nhäneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin\nkuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin\nhellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä\nluottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle\nmuulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella\nratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut\nniin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni!\n\nJos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen\nonnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus\ntuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut\nmitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut\nmenneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen\nonnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka\nkylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään.\n\nHän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä\npahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi\nihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin\nkuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä\nkarhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä\nivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa\nvaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä\nansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen\nmielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin,\nmikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten\nivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä\narkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle\nlapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin\nhellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä\nkaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä.\nVaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli:\n\nEi ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos\nkunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee,\nsillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on\ntyttären käsi herrain taskussa.\n\nNäin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten\nkatseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla!\nKauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma\nsyynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole\nystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut\nkäytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta.\nYstävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi\nkuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta.\n\n\"Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi,\nettä oikein säälittää\", sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan\nkierrellen kaarrellen. \"Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa\nminua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin\nluuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan\nkiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en\nystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla,\nettä eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan\nniin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä\npaiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa\nkiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen\", ja\nElsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi:\n\n\"Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin\npuetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin\nheidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä,\npieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että\nminusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta\nlasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes\nlakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton\nlapsi, vaan 'huoripenikka'!...\"\n\nElsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun\nheittäysi äänettömäksi itkien katkerasti.\n\nHän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten\nivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä\nniitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa\nsitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän\najatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa,\nniin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli\ntoivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet\nomiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he\nkuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen\nhellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka\nymmärsi hänen tilaansa.\n\nKun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena\najatuksena:\n\nJos Jori tietäisi!\n\nJa sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko\nmaailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja\nhän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen.\n\nJa tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi,\nvarmuus siitä, antoi taas voimaa.\n\nHän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään\nainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi\nolla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä\nvastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi.\n\nElsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut\nystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin\nkaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut\nniistä tietävinäänkään.\n\n\"Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!\"\nsanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään.\n\n\"Eikö se sitten saisi olla!\" sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi.\n\n\"Elsa kultani\", sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi\nhyväillen kuin pientä lasta. \"Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä\nsanoin.\"\n\nElsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun\nemännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle,\nsäälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin!\nHänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa\noikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa.\n\n\"Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä\nkestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana\nkesänä kotia\", toimitti Latun emäntä asiaansa.\n\n\"Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun\ntaivaassa!\" puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia\nolisi häntä koskenut.\n\n\"Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!\" sanoi Elsa kuin voiton riemulla.\n\nLatulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä\npoikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän\noli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään\noli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa,\nettä heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin\nIikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin\nkäänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen.\n\n\"Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen\ntoimeentulla ilman miestä ja herraa\", sanoi Elsa nauraen.\n\nHuolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin\nkohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten\nleikkiä.\n\nLapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa\npäässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka,\nistui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä\näännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran\nkun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat:\n\"Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.\"\n\nAikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa\nlapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas\npuhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen\nsyntynyt.\n\n\"Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?\" kysyi\nLiisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen\nhänkin äidiltään puolustusta saamaan.\n\nKaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun\nemäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja\nsanoi:\n\n\"Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!\"\n\nHilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. \"Tässä on Yrjö sinun isäsi\",\nsanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään,\njoka oli muka laiva. \"Tässä purjehtii laiva\", selitti hän kuletellen\nkenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja\nmutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen\nmerimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: \"Nyt on laiva\nLeverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se\nKartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee\nSuomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä\nYrjön tykö!\"\n\nVaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa,\njoka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään\nhyväiltyään sitä kaikin tavoin.\n\nElsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma\nlapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä.\n\nRauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut\numpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana.\nHän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa\nomakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia,\njosta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut\nmuuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut!\n\nElsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla.\n\nLaupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni!\nTule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita\nsinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa!\n\nTuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan\nsamassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja\npiinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä\npäästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta\nenää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta,\nniin tahtoi hän taas kumota sen.\n\nKun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan\ntulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo\nkuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo\nvaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka\nkaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja\nkuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla\nrakastamatta heitä!\n\nMuutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen\nkanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli\nhänellä äännähdys:\n\n\"Jori!\"\n\nKaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui\nElsaa kainaloon lausuen iloisesti:\n\n\"Elsa!\"\n\n\"Mari!\"\n\nHerrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti\nvetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta\nnauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet\npuhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen\nherroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen\nkanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi\ntaluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt\nsitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui.\nVasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi\nhyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja\ntahtoi häntä pidättää.\n\n\"Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!\"\n\nElsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä.\n\n\"No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te\npuhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella\",\nsanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään.\n\n\"En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.\"\n\n\"No kävelemme muualla\", sanoi herra hyvin myöntyvästi ja\ntuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan\nruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta,\naivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei\nole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan\nkysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös\ntoista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin\nkotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin\nja innostuksella.\n\n\"Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia.\nTäällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.\"\n\nKun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen\nsaattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin,\nkatseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään.\n\nEi ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä\nniin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot\nolivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit\nsilmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin\nvilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti.\n\nKun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia,\nElsalle kohteliaalla kumarruksella:\n\n\"Saanko luvan tarjota?\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nKätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui\ntoivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen\nseuraansa.\n\n\"Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin\nhauskaa.\"\n\nTuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona\nmuisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa?\nJa paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran\npuheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut\nkiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä\nja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra.\n\nVaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra,\nkun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli\nollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt\nsanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi\npainaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin\ntarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut\nyht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain\nkanssa!\n\nJos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet\nsaanut? Ostanut!\n\nVaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän\nolisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran\nkanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva\ntilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia\nmuistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna\nomenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai\nmytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta\nse vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut\njotakin varastettua takanaan.\n\nTapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se\ntuntui, kuta enemmän sitä ajatteli.\n\nKun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden!\n\nOlisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin\nvaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin\najatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi\nsanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa.\nVaan hän olikin ollut piloillaan.\n\nMutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että\nvoi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa,\nja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja\nhän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä\ntahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut\nsanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli\nusein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää\nsilmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen:\n\n\"Lapsen tehnyt ihminen!\"\n\nSehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän\nyksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka\nhetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja\noli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota\nvastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella\neikä toivoa Jorin rakkautta.\n\nKaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella,\narkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa.\nSuurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon\nhääiltana.\n\n\"Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme\nkaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.\"\n\nKun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota\nsäikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli\nMari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan\nsiitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa\nkaikki tietää.\n\n\"Morjens, Liisa!\" sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä\nkohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. \"Terveisiä\nHelsingistä ja Pietarista!\" sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa,\njoka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään.\n\nElsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä\nsiitä herrasta.\n\n\"Mooorsianta!\" huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko\nyhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin\nikkunaan näkyviin. \"Ylkämiestä!\" huusi Mari ja taas väkijoukko mukana,\nkunnes sulhanenkin saatiin näkyviin.\n\n\"Eläköön!\" alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta\nsitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä\ntavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin\nihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä,\nvaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi\nHuldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen\nkoko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta\npuhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui\nHuldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa.\n\n\"No, Jorikinhan se on kihloissa!\" sanoi Mari yht'äkkiä.\n\n\"Onko?\" kysäsi Elsa kiihkeästi.\n\n\"Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut\nelämän ikänsä!\" nauroi Mari. \"Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se\nJori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen\nkatalan kuin tuo Aappo raukkakin!\"\n\nMarin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä\npitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.\n\nSanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja\n\"morsianta!\" ja sitten \"eläköön!\". Selvään erottivat he Marin äänen aina\nalussa ja lopussa.\n\nLiisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla\npuhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun\nkuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän\npahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti,\nvaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten,\nkun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin.\nSe oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen,\njotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli\nsen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen,\nettä Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut.\nLiisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.\n\nElsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet\nitkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin\nilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään,\nettä hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian\nmille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja\nViion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut \"isä\nrukan siihen syömään ja odottamaan äitiä\". Sille Elsa purskahti\nnauramaan ja nauroi halustaan.\n\nTuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden.\nMutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos\ntahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli\npakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku\ntoinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa\nvoimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi.\nToimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä\nliikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli\nomituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään.\nTuntui helpommalle hetkisen perästä.\n\nItse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka\nolivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.\n\nHän nukahti sitten itkuunsa.\n\n\n\n\n14\n\n\nElsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut\nenää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää\nkesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa\nkumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen\ntoivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa,\nhymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka\nitsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta\njaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi\nViion leski tyynesti:\n\n\"Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että\noksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat\njo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.\"\n\n\"Elkää olko niin toivoton!\" sanoi Liisa. \"Kuulkaahan mitä minä olen\najatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy\nhäneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta.\nTuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on\ntavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö\nusko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus\nole!\"\n\n\"Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään\ntoivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä\njään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan\nminä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on\nturtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin\npakahduttaa, niin minusta tuntuu.\"\n\n\"Tekin olette sairas ja ihmekös se!\" sanoi Liisa säälien. \"Mutta kyllä\nvielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.\"\n\nMuutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen,\njoka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja\nsamaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä\nmielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan\nitki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli\nsitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.\n\n\"Puhukaa tekin, äiti, Elsalle\", sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja\nalkoi kertoa asian alkusiaan myöten. \"Teihin hän luottaa ja ottaa\nneuvostanne vaarin\", sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää\nTuiran.\n\n\"Oliko se Tuiralta se kirje?\"\n\n\"Keneltä se sitten olisi!\"\n\n\"Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?\"\n\nIikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!\n\n\"On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!\" nauroi äiti, kun Liisa\nluki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden\nperästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen\nkirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee.\nLiisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.\n\nElsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan\ntullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja\nluettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja\nkatsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä\nkeskitaivaalla.\n\nKukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa\nkirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.\n\nMielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta,\njoka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella,\nselvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa.\nKeventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista\naietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun\ntoiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran\nhuomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä\nkesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen\nnäköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten\nlehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta\nkevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle.\nLeppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen,\nkuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas\nvästäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle,\nsiitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla\nlennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti\nkeikutellen purstoaan.\n\nElsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta.\nVaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän\nistahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja\nkatselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli\nkauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän\nhiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista,\nAaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja\nitsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä,\nLiisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat\nponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin\ntoistensa ympärillä.\n\nHän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja\nyritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira\nsattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.\n\nPieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen.\nVeneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja\nseisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.\n\nHän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun\nhän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli\nkaunein.\n\nHän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston\nkirjeestä: \"Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla\nme nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen\nnuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä\nsydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...\"\n\nMinkälainen oli Tuiran mieliala?...\n\nKaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä\nnäkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli,\nettä se on tuleva ja että siinä on Tuira...\n\nHäntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin\nkauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan.\nMutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista\nlevottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se\nlähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu,\nja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän\ntoivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän\npois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä\nhän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja\nrauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan\nmenisi.\n\nKaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa\nvastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon\npäin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä\nvaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka\nsunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt\nsinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan\nja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei\nuskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy\nväkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse\ntiennytkään.\n\nKaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei\nmuistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni\nkerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla\npäiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa\nkesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja\ntalvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui\ntuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä\noli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet\nkaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi...\nenkeliksi...\n\nSiellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään\nympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui\nkerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena,\npienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän\nrakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä...\n\nHän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa.\nSeurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän\nurkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni,\ntunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta,\nei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä\nhän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta\nminnekään, ajattelematta mitään...\n\nKotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen\nsydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille.\nJa kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan:\n\n\"Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme,\najattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.\"\n\nElsa sanoi vain:\n\n\"Antakaa, äiti, anteeksi.\"\n\nÄiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä,\njääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön\nkoskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan\nmieliksi: ottaa Tuiran.\n\nViion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään\najattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan,\njoka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli\nhänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn\nrakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja\noli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä\nTuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme,\njos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira\nsattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti\nhäntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei\nollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän\nkummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli\nkirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama\nkituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja\nitselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi\nTuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta\nElsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä\nnousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi\nsanoiksi:\n\n\"Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona\npäivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla\non siihen syytä!\"\n\nHän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin,\nmietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin\näidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä,\njoka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa.\n\n\"Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä\", sanoi Elsa ja heittäysi maata\nväsyneenä.\n\nVaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet\nhänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut\nnytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken\nmaattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja\nkiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea\nistui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä.\n\n\"Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa,\nvaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä,\nlevottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa\nodotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.\"\n\nElsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten\njälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla\nreuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi\nlehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista.\n\nHän luki taas Riston kirjeestä: \"Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on\nkiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat\npunoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.\"\n\nSeurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut\nMariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin\nkeskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen\nkatuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston\ntunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi,\nihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli\nja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi.\n\nRiston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei\ntiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän\nolisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran\nsyliin...\n\nElsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että\noli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen.\nPahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon\npainostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä\njohtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran\nsylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja\nkatsoi surullisesti häneen.\n\nSe oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin\ntosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen\nalakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen,\nettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt,\nvaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston\nkirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään\nsitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin\nluulla aivan kuin säälien Joria.\n\nTätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston\nkirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui\nvain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli\nJoria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa\nkymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina\nitsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa\nhuoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että \"Patria\"\noli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä\n\"Patriassa\" tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona\nolevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui\nkiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle\nvievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja\nkatsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi.\nHän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki\nsitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata\nja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo,\nvaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä.\n\nJa kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot,\nniiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet\nonnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli\nnäitäkin.\n\nHän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut.\n\nHitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan\nvastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: \"Sinä,\nElsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.\"\nMitä hän sanoisi Jorille? -- Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse\nonnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei\nhäntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia.\n\nTätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja\nkuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä.\n\n\"Eikö Tuira ole tullutkaan?\"\n\n\"Ei ole vielä näkynyt\", vastasi äiti.\n\nAivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään\nhuoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian\ninnostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa\nluulossa huolehti hän omaakin somuuttaan.\n\nLiisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut \"Patriassa\" tullut, oli kuullut\nmuutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi\nkatselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli\nmolemmilla vastauksena.\n\nHän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan.\n\nElsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä,\njota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana\nmitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä\nmilloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut\nkeveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui\nuhkamielisiä ajatuksia.\n\nTuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään,\neikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle\nrakkauttaan.\n\nHän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut\nvälittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka\noli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja\nselitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin\nTuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä\npäässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan.\nLiisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin\ntarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle:\n\n\"Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!\"\n\nLiisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi.\n\n\"Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.\"\n\n\"Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten\", sanoi Elsa.\n\n\"Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä\njuoksen jalat olalla vaikka päivät päästään\", sanoi Liisa.\n\nSiihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt\nmuutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan\nkadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet\nnuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti\nniin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut\nitsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen\nnäköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo\nhymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin\nelähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen\nTuiran viipymistä.\n\nMiehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt\nhäntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä\nsopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia\ntietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli\nkertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän\npuhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä\nkäymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen\nkanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee\nkäymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut.\n\nElsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei\nmitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän\npäätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä\nenemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla\npois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne\nmenivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras\nniinkuin ennenkin.\n\nMutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi\nrakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas\ntuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita\naikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän\nikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat,\nne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä.\n\nMuutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun\nmaantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä\nrupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän\nkaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin\ntietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti\npäästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon\nosoitustaulun, \"rosgan ja saasdan\" merkin. Näitä hän viime kerralla ei\nollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan.\n\nTähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!...\n\nElsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset\npysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti\nkiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa\nvastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä\nparemmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa\nkarttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu.\n\nNaisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi.\n\n\"Oliko se Kristiina?\" kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen:\n\"Kristiina se oli.\"\n\nElsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti\nKristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan\nhassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra?\n\nHän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin\npuolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi\nsattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia\naivan kuin takaa ajettuna.\n\nTäällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven\naukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin,\njosta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen\nenempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on\nkäynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka\nnäyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata,\npaljastui niin arvaamatta.\n\n\"Ketä täällä on käynyt?\"\n\n\"Montinin Jori herra\", vastasi äiti jonkun hetken mietittyään.\n\nElsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi\nsilmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui\nsamassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus.\n\n\"Mitä hän täällä kävi?\" kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti.\n\n\"Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa\npyytämään\", selitti Liisa.\n\n\"Oliko täällä juomaa?\" tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä.\n\n\"Olihan sitä vettä.\"\n\n\"Oliko se edes raitista?\" huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten:\n\"Sanoiko Jori mitään?\"\n\n\"Ei sanonut\", vastasi Liisa. \"Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä\najattelin sanoa...\"\n\nElsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan\nojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta\nnoudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos.\n\nKaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut\nelämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin\njäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa,\njotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa.\n\nElsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan\nhäntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti\nkysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan\nYrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta\nja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut\nposkelle, vaan kumpi se oli?\n\nJos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon\naihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä,\nnyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli\nvarma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä,\nviikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle.\n\nÄiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona\nlueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää\nsilmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä\novelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä.\nPäätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori\non tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut.\n\n\"Luulit kai paremmaksikin!\" sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli\nhämillään. \"Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors,\nsiltä joka peräpenkillä istuu\", ilvehti Mari koettaakseen peittää sen\nalle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa\ntapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään\nja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena:\n\n\"Aiotko sinä kuolla!\"\n\n\"Eei\", vastasi Elsa naurahtaen.\n\n\"No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään\", sanoi hän\ntaas koettaen palautua keveämmälle jälelle. \"Kuule, Elsa, onko minulle\ntäällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.\"\n\nElsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei\nheti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä\nvälinpitämätön.\n\n\"Sinullehan tämä on\", sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua.\n\n\"Sinulle se oikeastaan on\", vastasi Elsa.\n\n\"Sepä somaa\", naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. \"Risto! Ja\nvirstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle\ntaipaleelle lähtiessä\", sanoi Mari. \"Onko tämä hyvin surullista?\" kysyi\nhän vielä, ennenkuin alkoi lukea.\n\n\"Ei se surullista ole.\"\n\nMari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen\npani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi.\n\n\"En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka\nerehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka\njotakin!\"\n\n\"Etkö aio vastata sitten?\"\n\n\"Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas,\ntule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä\nvertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan\ntullessa vastaan sattuu! Eei -- Risto on liian hyvä mies. -- Mutta\nkuule! Missä Tuira?\"\n\n\"En tiedä suuntiakaan.\"\n\n\"Milloin hän kävi täällä?\"\n\n\"Ei hän ole käynyt.\"\n\n\"On hukkunut varmaankin!\"\n\n\"Ei ainakaan, jollei viime päivinä.\"\n\n\"No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?\"\n\n\"Tosiaankin!\"\n\n\"Eei. -- Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.\"\n\n\"Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on\", sanoi Elsa\nvälinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: \"Jori on käynyt täällä.\"\n\n\"Häihinsä kutsumassa?\" kysyä tokasi Mari heti.\n\n\"Ei...\"\n\n\"Minä luulin\", sanoi Mari, \"että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo\nminulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse\nkutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!\"\n\nKun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä:\n\n\"Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria\nensi kerta.\"\n\nElsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan.\n\n\"Etkö sinä sitä usko\", sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen\nlaskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan.\n\nElsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista.\n\nHänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi\nkuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe.\nEipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari\nsilloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti!\n\nHän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria\nkuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet.\nHänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku\nerehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka\nhetki.\n\nSunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui\ntunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea\naikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun\nmuutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun\nveisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi\nvärssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan\nihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen\nMaria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän\nitsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin\nkoskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä.\nElsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle\npaikalle mennä!\n\nVaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin\nsanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee\nistumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän\najatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi\nkatsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo!\n\nElsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina\nkuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki\nhän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli\npappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana\nhuutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan\nhurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä\nherran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa\nedesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja\nviimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se\nsitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: \"rakkaat\nsanankuulijani!\"\n\nVälinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan\nmitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää\nääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman\nasiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan.\n\n\"Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta\nkristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu\npäättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija\nGeorg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne\nHimmelros.\"\n\nElsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja\nkeventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei\nole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa.\nRakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi\nsamalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella.\n\nTulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään\nja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa.\n\nTyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää.\nVäliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi\nkuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa\nitselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä\nsilloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin\ntapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä\nkunnioitti häntä kuin sankaritarta.\n\nMutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki\nkauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta\njäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään\ntulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen\npuristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja\npusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui\ntahtomattaan, tietämättään.\n\nMorsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se\nkuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui\njuoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että\nsuurin ponnistuksin sai askeleen.\n\nNyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa\nseisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen\nonnellisena.\n\nEläköön! huusi suuri väkijoukko.\n\nKun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien\nMaria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun\nmorsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan\nJorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on\nilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta\nulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän\nnauroi itsekseen.\n\nKunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei\nole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön\nvahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa.\n\nJoka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi.\nVaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle\nsanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon\neläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa,\nmuuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää\nkohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää\nvasten.\n\nSiinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen\najamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen\npieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas\nhäätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä\nolemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka\nhekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen\nkeijukaiset.\n\nHän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen\nnimeään.\n\n\"Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...\"\n\n\"Olisihan ollut aika jo tullakin.\"\n\nLatun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään,\nMari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan\nnojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä\nja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen\nvierähtävän kyyneleen.\n\nElsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon,\njoka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle.\n\n\"Missä Yrjö?\"\n\nViion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen\npäänsä ojennetulle käsivarrelle.\n\n\"Nouse, äiti kulta!\"\n\n\"Äiti kultasi on pian multa...\" Hän katsoi poikaansa hymyilevällä\nkatseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi\nhän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa\nYrjön pois.\n\n\"Missä Mari?\"\n\nMari nousi näkyviin.\n\n\"Liisa?\"\n\n\"Meni hakemaan pappia.\"\n\n\"Rovastia?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ei tarvitsekaan...\" Hän nukahti taas siihen.\n\n\"Joko Elsa on kuollut?\" kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja\nkatsottuaan Elsaa, joka nukkui.\n\n\"Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole\", vastasi Latun emäntä.\n\n\"Ajatelkaa mikä harmi!\" sanoi Liisa. \"Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut\nhänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä\nolisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.\"\n\nHe huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi\nkiireimmän kautta ulos.\n\nElsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä\npuhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen\nnuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja\narmoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla\nvalmis.\n\nHän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi\nkaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja\nääneen kysyen:\n\n\"Mikä tuo on?\"\n\nPastori naurahti.\n\n\"Yrjö raukka!\" sanoi Liisa. \"Poika raukka jää aivan orvoksi,\näidittömäksikin.\"\n\n\"Kyllä Jumala hänestä huolen pitää\", ehätti pastori sanomaan, kaivaen\ntaskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi\navatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. \"Jumala on lasten\nniinkuin kaikkein meidän turvamme\", vakuutti vielä pastori saatuaan\npaperossinsa palamaan.\n\n\"Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut\", sanoi\nLiisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan.\n\n\"Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...\"\n\nElsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen.\n\n\"Menkää pois!\"\n\n\"Se on pastori\", sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi\nkiivas viha.\n\n\"Viettelijä!\"\n\nElsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut\nkuulleet kuin Latun emäntä.\n\n\"Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut\nmenemme pois, että saatte tehdä sovinnon\", sanoi Latun emäntä.\n\n\"Ei meillä ole eikä ole ollutkaan\", ehätti pastori sanomaan.\n\n\"Elkää menkö!\" karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen\nkatse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa:\n\n\"Hän suutelee minua, auttakaa!\"\n\n\"Houraa\", naurahti pastori.\n\n\"Liisa!\" kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. \"Ota kiinni\nVimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se\npudottaa suuren kiven minun päälleni.\"\n\n\"Houraa\", sanoi taas pastori yksitoikkoisesti.\n\n\"Houriossa on raukkani taas\", sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän\nhuomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain\nhäiritsevän sairaan rauhaa.\n\n\"Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta\njos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa\nminua käskemään\", ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä\nviimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille:\n\n\"Jääkää Herran armoon ja turviin.\"\n\nLepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai\nkuollutko oli.\n\nHerättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui\nkaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken\nsylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin\nvuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä\nhenkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja\nhän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin.\n\n\"Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...\"\n\nEnnenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän\nsilmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten\nalas ja henki pusertautui pois korinalla.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus,\nlausui Latun emäntä hiljaisella äänellä:\n\n\"Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me\nkaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään\nhäiritse...\"\n\nTuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa,\nmikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi\nliikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi\nseisonut!\n\n\"Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!\" sanoi Liisa\nhänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua\nTuiran tuijottaminen. \"Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei\nmuuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien\nonni tänäkin päivänä.\"\n\nTuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin\npeitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei\nkuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon\npuutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo\npitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä\nei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että\nei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen\nvaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet\nTuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei\nsaanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta\nolosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui\npahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä.\n\nOvi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka\nhänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle\njysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on\njoutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn.\n\n\"Tännekö jäitte asumaankin?\" sanoi Latun emäntä.\n\nTuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken\naikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan.\n\n\"Tuira!\" lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä\nTuiraa.\n\nHäntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta\nympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun\nemännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin.\n\nMuuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella\nlynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut\nirtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken\ntuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi\nkatsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili\nkatseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja\nkatseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi\nvähitellen selville.\n\nLaiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta.\nJälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä\nvalosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja\nhiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta.\n\nHän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä,\nkun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata\nvalonsädettä näkynyt.\n\n\n\n\n15\n\n\nViion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen\nkanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa\noli nyt kutakuinkin turvattu.\n\nMutta Yrjö raukka?\n\nPitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin\ntuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa.\nMahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat\nlapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä,\nJannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa.\nMiehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että\nomakin toimeentulo oli laihaa.\n\nLiisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän\nlapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei\nraukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin.\n\nMitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu\nottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun\noikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei\nollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille.\n\n\"Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen\nMari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään\nkelpasi sitten vieläkin herrain seura.\"\n\n\"On köyhäin huutokaupassa ottajia!\" neuvottiin lopuksi.\n\n\"Vaan sääli olisi sinne panna.\"\n\n\"Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä.\nSillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi\nsääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!\"\n\nSellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa\njäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan.\n\n\"Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se\non se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!\" itki Liisa hommautuessaan\nYrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin\nkansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä.\n\nLapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että\nmennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei\nvastannut hänen kysymyksiinsä.\n\nKansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä\nuusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän\nvaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia.\n\n\"Missä hinnassa tuntuvat olevan?\" -- \"Kohtuhinnoissa.\" -- \"Ei lähde\nisoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona\naikana.\" -- \"Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.\" -- \"No kun\nei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää\nkirkonviinarahoiksikaan.\" Tällaista keskustelua kuului kartanolla.\n\n\"Joko muori on myyty?\" kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä\ntalutteli rekeensä.\n\n\"Myyty on\", vastasi isäntä.\n\n\"Paljonko tuommoinen maksaa?\"\n\n\"Ei kuin sata.\"\n\n\"Onko se sokea?\"\n\n\"Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa\nvähän kuumottaa.\"\n\n\"Ei tuo kovin vanhalta näytä.\"\n\n\"Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.\"\n\n\"Nikkilän emäntähän se on?\" sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen\nmuoria.\n\n\"Nikkilöitähän se on muori sukujaan\", vastasi isäntä ja alkoi laitella\nrekeään.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei\nnäyttänyt olevan tietävinäänkään.\n\n\"Se on vähäkuuloinen\", selitteli isäntä ja huusi holhotilleen.\n\n\"Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.\"\n\n\"Hyvää päivää!\" huusi Liisa.\n\n\"Päivää, päivää! Kuka se on?\"\n\n\"Ettekö tunne?\"\n\n\"En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö\", selitti muori naurusuin,\nääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. \"Kuka se on?\" kysyi hän\nuteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä\ntavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn.\n\n\"No istukaapa muori rekeen!\" toimitti isäntä.\n\nMuori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun\npääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli.\n\n\"Latun Liisa.\"\n\n\"Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät\nsisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?\"\n\nMuori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat\nkiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa.\n\n\"No lähdemme ajamaan\", sanoi isäntä.\n\n\"Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän\nkahden vanhan tavata toisianne.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi\", ehätti isäntä sanomaan, niin\nettei muori kuullut. \"Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua\nkotia.\"\n\n\"Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on\nnuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?\"\n\n\"Elää.\"\n\n\"No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?\"\n\n\"Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?\"\n\nHevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti.\n\nKun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen\nsuoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen.\n\n\"Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?\" ärjäsi\nmies ja katseli ympärilleen.\n\n\"Vieläpäs Jaakkokin elää\", sanoi joku lähellä olija ja tervehti: \"Hyvää\npäivää!\"\n\n\"En ole vielä sitä nähnyt\", vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi\nkäydä kolkkasemaan rappusia ylös.\n\nSuurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies,\npöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä.\nYmpärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat\npenkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja\npaljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja\nsiellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin\nhuutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille.\nJa siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi\nseisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin\nviedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia\nhuutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset\nodotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä\nainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat\nvaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin\nmuistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita --\nolihan sitä heilläkin yhtä ja toista.\n\n\"Paljoko maksetaan sinusta?\"\n\n\"Ei kuin viisikymmentä.\"\n\n\"Pitääkö työtä tehdä?\"\n\n\"Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin\nhalustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu\ntyötönnä.\"\n\n\"Eihän se oikein kulu.\"\n\n\"Onko muita siinä talossa?\"\n\n\"On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.\"\n\n\"Onko pahastikin hullu?\"\n\n\"Aikatavasta höpsii runsaastikin.\"\n\n\"Ei ole raivo?\"\n\n\"Ei ole vielä ollut.\"\n\n\"Miehenpuoliko se on?\"\n\n\"Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.\"\n\n\"Senkö kommersrootin?\"\n\n\"Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.\"\n\n\"Pävää, pävää!\" toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan\noli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan.\n\nMiehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen.\n\n\"Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?\"\n\nAatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään\nverottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten\nkaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa.\n\n\"Vua tu Vill se elää 'u herla!\" tolitti Aatami nauraen makeasti\nkatsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli\ntullut ja tervehtinyt tuttaviaan.\n\n\"Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?\"\n\nAatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli.\n\n\"Sinä karkasit?\" muisteli joku.\n\n\"En minä karannut, lähdin vain muuten pois\", selitti Ville ja iskien\nsilmää lisäsi: \"Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.\"\n\n\"Niinpä vainkin\", vakuuttivat miehet.\n\n\"Se on herrassukua tämä Ville\", selitti Änkkä-Aatami.\n\n\"Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin\npitää osata vähän pelata\", arveli Ville ja iski silmää.\n\n\"Paljonko tämmöisestä tarjotaan?\" kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven\nauki ja astua kolutti perälle. \"Pois edestä ja tie auki armopöydän\neteen.\"\n\nKoko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota\nJaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen.\n\n\"Hyvää päivää, Jaakko!\" lausui esimies.\n\n\"Pidä, kun olet saanut!\" vastasi Jaakko kolealla äänellään. \"Pitääkö\nnousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?\"\n\n\"Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?\" kysyi esimies.\n\n\"Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko\ntahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat\", myrisi Jaakko. \"Se tulisi\nhuokeammaksi elättäjälle ja elätille.\"\n\n\"Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen\", sanoi\nJaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset\nkiittivät, kun pääsivät.\n\nJaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään.\n\nHiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti\njälkeensä \"armon temppelin\" oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt\nemäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat\ntaas liikkua.\n\nTytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä.\nKatselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja,\nettä kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea\nkaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään.\nJolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada\nsilmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan\nkoko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin\nvaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan\nkatseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi\nleikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla\nkapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein\nhelakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin.\n\nEmännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan.\n\n\"Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää\ntulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.\"\n\n\"Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen\nmarkan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin\nseitsemät kerrat, niin eläjä tuli.\"\n\n\"Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.\"\n\n\"Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja\npitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät\nvoisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.\"\n\n\"Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.\"\n\n\"Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen!\nHyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään\npäiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!\"\n\n\"Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne\nottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään\ntaivaankäpyä suuhun panna.\"\n\nLiisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö\nsyliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi\nhetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen.\nSydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli\nmonta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö\nhuomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon\ntuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan.\n\nYrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle,\nmissä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa\npäästä esiin pikemmin.\n\nSiellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi\nVimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa.\n\nVille oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla\npalveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana.\nVaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt\ntavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin\npysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan.\n\nVille selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja\npyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla\nkaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan\npirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto,\nmissä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään.\nAssarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei\nkumpainenkaan tiennyt, missä he ovat.\n\n\"Minkälainen olo sinulla on?\" kysyi Liisa Teutorilta.\n\n\"Meneehän tuo, kun ei ajattele\", vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan\ntavalla.\n\n\"Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?\"\n\n\"Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.\"\n\nLiisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän\ntyöntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku\nhoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen\nhoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen\nvuoteelle kaikinpuolin.\n\n\"En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa.\nMielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.\"\n\n\"Ette pidä puhtaana\", sanoi esimies.\n\n\"Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo\nonneton lie.\"\n\nJohtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä,\nmerkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän\nluona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin\nuutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan\nettä oikein.\n\nSihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen:\n\n\"Fröken Lundgrén.\"\n\nMuutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi:\n\n\"Isänsä näköinen!\"\n\n\"Otatteko vielä samasta?\" kysyi esimies.\n\n\"No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi\ntulla tytöllekin!\"\n\nSiitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli\njotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi\nkorkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on\npappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään.\n\n\"Jaa, jaa\", sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. \"Onko\nMaria Vimpari täällä?\" kysyi esimies holhojalta.\n\n\"Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä\najattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään\", sanoi mies.\n\nJohtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu,\nminkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia\nilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa.\n\nLiisa sai nyt Yrjön tuolille.\n\n\"Jassoo!\" sanoi esimies. \"Kenen se olikaan tämä poika?\"\n\n\"Elsa Viion.\"\n\nMontin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti\nistualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää\njollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä.\n\n\"Siinäpä on kaunis poika!\" arveli joku väkijoukosta.\n\n\"Taitaa olla herrasrotua\", arveli toinen.\n\n\"Oikein kauniissa puvussakin!\"\n\n\"Paljollako otetaan tämä poika?\" kysyi esimies.\n\n\"Seitsemänkymmentä viisi markkaa\", huudettiin.\n\n\"Seitsemänkymmentä.\"\n\n\"Kuusikymmentä yhdeksän.\"\n\n\"Viisikymmentä.\"\n\nEi kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.\n\nVapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa,\njolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt\nhameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja\nkädet ojeissa.\n\n\"Tule tyliin, tule tyliin...\" Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan.\nHän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan,\njoka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi.\n\n\"Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!\" huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa\nkuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän.\n\n\"Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia\", valitteli Liisa itkien ja\npuristi poikaa rintoihinsa.\n\nVäki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset\nlapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi.\n\n\"Viekää ulos se lapsi!\" toimitti esimies.\n\n\"Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani\", lohdutteli Liisa, vaan hän\nitki itsekin.\n\n\"Kotiin, kotiin, kotiin...\"\n\nUlos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen\nmiehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa\nolkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta.\n\n\"Onko teillä hevosta?\" kysyi Liisa mieheltä.\n\n\"On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin\npistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.\"\n\nMies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla\nsilmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi\nmustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä\npitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa,\npeitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen.\nVäkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan\nloimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani\nvielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan\nvielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.\n\nKuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:\n\n\"Äiti, äiti, äiti...\"\n\nSisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että\nsihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja\npiirimiehet hypähtivät istuallaan.\n\n\"Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!\" kuului voimakas\nääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren\nnaisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.\n\nLiisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona\nitkemässä lapset sylissään.\n\n\n\n\n16\n\n\nEnsimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä.\nToimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin\nkädessä.\n\nPoutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan\nsininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus.\nVäkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului\netäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi\nkuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin\nskailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja\nyörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä.\n\nVikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja\nsilmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien\ntoteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi\nhän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja\nvarmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön.\nHän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja\nkatsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa\nhevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä.\n\nSiinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta\nherraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa\ntunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja\nkysäsi varmuudeksi.\n\n\"Missä äitisi on?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä\nköyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja\nesimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään\nsitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut\", selitti poika itkien. Vaan\njatkoi sitten: \"Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena\nhuutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän\nhuutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.\"\n\n\"Missä veljesi ja sisaresi ovat?\"\n\n\"En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois\nauksuunista.\"\n\n\"Aappo, pastori, hänhän on täällä?\"\n\n\"On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin\nsijalle johonkin.\"\n\n\"Entä Kristiina?\"\n\n\"Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle\naikaa.\"\n\nSurulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon\nkynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin\narmoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei\ntoinen toisestaan tiennyt.\n\nKatseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva\nVimparin kuolemasta.\n\nUskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä\nSinulle kelpaa?\n\nPitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja\nlevoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi\nvuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan.\n\nKello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan\nkuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni\nvaltasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi\nse puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli\npienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä.\nAlusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista,\njoita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut\nkuin ihana satu.\n\nMitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja\nsirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa\nkaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen\ntakanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö\noli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla\nrannalla.\n\n\"Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni\nkaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...\"\n\nHän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan,\njoutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan\nAnnan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja\nNikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt\nvarmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että\ntarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla\nkohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan\nmuutkaan selville siitä päässeet?\n\n\"Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät\nymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna\nheille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme\nmuuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka\nhongankeloksi muuttuu...\"\n\nHän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin\njotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen\nhätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä\neineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli\nollut \"muuan asia\", josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän\nriemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia.\n\n\"Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää\nkuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!\"\n\n\"No minkä vuoksi?\"\n\n\"Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.\"\n\n\"Sano se sitten.\"\n\n\"Saatanhan minä sen sanoa\", lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja\noli tosissaan. \"Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta\npäällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te\nsaisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian\nnuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis\ntekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi -- rakastaa! -- Vaan\nmenkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.\"\n\nLiisa työnsi hänet menemään nauraen.\n\nViion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja\nhommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: --\nsaattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun\nkoettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä\nesille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän\nnaurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan\npuuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman\nLiisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi.\nOmituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat\nvastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä.\nNyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa.\n\nOlisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi\nkäynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän\nkylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja\nkaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä\nrukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen\ntulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti.\n\nHänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies\njonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa\ntietämättään kuiskasi hän:\n\n\"Voi armollinen Jumala!\"\n\nNainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi\nViion leskelle.\n\n\"Mari!\" huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi:\n\n\"Minne sinä lapseni nyt?\"\n\nMari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi.\n\n\"Mari rakas...\" muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään\nviilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle.\nItkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana\nkatsellessa heitä.\n\n\"Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni\", sanoi Viion leski\nnyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja\nlähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä.\n\nMari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka\noli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla.\n\nNäin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä.\nParempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli\nystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala.\nVoisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari\nmurhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä\nlähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään,\nitsellään mitään vaatimuksia...\n\nHän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna\nristiin.\n\nVahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos.\nHänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin\nsydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli\nettä paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien\ntultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on\ntullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä\ntäällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen,\nvaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma.\n\nMari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki\nhuonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja\nherttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin\npaistoi kirkkaammin.\n\nHän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli\npuhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja\nröykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot\ntuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan\nkauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine\nleikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen --\nhautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut...\n\nVahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli\ntavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa.\nRouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan,\nliikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä\nhänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui.\n\nHän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja\nhäntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden\nkatseella.\n\nHe asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti\nköörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli\njäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat\npastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin,\njoista ilmaan lemahti hyvä tuoksu.\n\nAutettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan\nhuutaen:\n\n\"Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!\"\n\nNenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi\nvalkoisiin. Kööri aloitti virren:\n\n\"Sun haltuus, rakas isäni\"...\n\nAseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin\nvihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja\nnenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen\nliikkeelle...\n\n\"Hyvä pappi se olikin\", sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen\nsitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin.\nJuna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla\nkujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä.\nMuutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi\npieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin\nrunsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian -- ehkä kuninkaanpojan morsian!\n\nMari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille\nhervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla:\n\n\"Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...\"\n\nVeturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän\npalasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun\nemännälle.\n\n\"Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta\",\nsanoi Liisa Viion lesken tullessa.\n\n\"Meni siellä Marikin\", lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan\nkysellessä kertoi kohtauksestaan.\n\n\"No sattuukin ne asiat vastakkain\", sanoi Liisa.\n\n\"Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla\nevästettynä matkustavat samassa junassa -- eri teitä! On se tämä\nmaailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä\nmaailmaa katselee\", sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti\nkiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita.\n\nViion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen\najatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä\nja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä.\n\n\"Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta\nmaailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi\nsurkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken\ntodellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi,\nettä Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken\non yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat,\ntahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä\nMaria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta,\njoka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo\nsyntyessä otsassaan.\"\n\nKaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa.\nTuntui katkeralle ja toivottomalle.\n\n\"Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän\nihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...\"\n\nSynkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle.\nTuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu\nmahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli\nmenona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön\nniinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä.\n\nHänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat\nhyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan\nsitten rupesi itkemään.\n\n\"Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni\", sanoi\nViion leski. \"Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja\ntoivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on\ntällaista.\"\n\n\"Niin, Viioska rakas\", sanoi Latun emäntä, \"niin se on meidän elämämme.\nEi tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.\"\n\nKuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista\npäin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen\nkävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä\njälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan\ntalonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja\nsilmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten\nLiisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista.\n\nLiisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja\nnoita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan:\n\n\"Vimparin Kristiina!\"\n\nToiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa\npurskahti nauramaan.\n\n\"Ja sinä naurat?\" sanoi äitinsä.\n\n\"No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!\" sanoi Liisa.\n\"Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!\"\n\n\"Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?\" sanoi Viion leski.\n\n\"Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan\nrangaistus Aapolle.\"\n\n\"Anna sinä olla Aapon alallansa!\" sanoi Viion leski. \"Hän vastatkoon\nJumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä\nkärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi\non ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista\nsaa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän\nraskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut,\nettä sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten\nkylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut\nlangenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.\"\n\n\"No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina\nraukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä\", sanoi Liisa. \"Mutta\nsanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa,\njoka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan.\nSen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan\njonkun kolauksen.\"\n\n\"Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset\nrukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka\npahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme\", sanoi\nViion leski.\n\nLiisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat\nvetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen\nyht'äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö.\n\nHerra Jumala! Jos hänenkin tyttönsä kulkisi vielä noin kuin Kristiina ja\nsitten vielä joku nauraisi niinkuin hänkin nauroi!\n\n\"Niin, rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät\", lausui\nLatun emäntä. \"Niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen\nlähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme\nsitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?\"\n\nHe istuivat sitten kopperossa äänettöminä kukin mietteissään, josta\nLiisa ja Latun emäntäkin havahtui kuin unesta, vasta kun Liisan tyttö ja\nYrjö seisahtuivat kopperon ovelle käsikädessä.\n\n\"Tässä se on se nuori mies!\" sanoi Liisa jotakin puhuakseen, kun näki\nViion lesken vaalenevan hämmästyksissään.\n\n\"Yrjö!\" lausui Viion leski pitkän ajan kuluttua ja rupesi itkemään.\n\n\n\n"]