[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy3bu-JiEurveZGg5NecSnqDVLNtUZVv8Ci_9xDNuW_o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2850,"Sunnuntai","Ståhlberg, Ester",1870,1950,"2850-stahlberg-ester-sunnuntai","2850__Ståhlberg_Ester__Sunnuntai","Romaani","romaani",[],[],"fi",1922,null,45061,277921,false,71834,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Sunnuntai: Romaani\" by Ester Ståhlberg is a novel written in the early 20th century. The story appears to explore themes of grief and memory, primarily through the lens of a family dealing with loss. The initial setting introduces a somber atmosphere, dominated by reflections on the past, particularly focusing on the memories of a departed loved one named Yrjö.  The opening of the work establishes a poignant scene where the narrator observes their father sitting in a rocking chair, lost in thought and memory, on a tranquil Sunday evening. It portrays a sense of deep melancholy as they both reminisce about moments spent with the deceased, evoking a heavy atmosphere of nostalgia and an underlying fear that the father may never return to the present. The narrator's desire to reconnect with their father through shared memories underscores the emotional weight of the narrative, suggesting a central theme of the struggle between holding onto the past and moving forward in life. (This is an automatically generated summary.)",[],195,"Romaani käsittelee perheen kokemaa surua ja elämän pysähtymistä lapsen kuoleman jälkeen. Teos kuvaa menetyksen tuomaa hiljaisuutta, vanhempien kaipuuta ja yritystä löytää merkitystä muistoista.","Ester Ståhlbergin 'Sunnuntai' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2850.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUNNUNTAI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEster Ståhlberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\n      _Äidilleni_.\n\n\n\n\n1.\n\n\nIlta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa,\nja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha\nja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin\nnatinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.\n\nSiellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa.\nOn sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita,\nsamaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä\nentisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja\njokainen esine on kertonut sinusta.\n\nOlen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun\nkirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen\nlaihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat\nentistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee.\nJa kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai\nmistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä\nja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä,\nhänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.\n\nNyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin\nhyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan\ntoisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa\nniitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten\nportaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi.\nSilloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden\nympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta\npieni liinatukkainen tyttölapsi.\n\nKaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku\non pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai.\nYhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen\nkuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta\nmaailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin,\njota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule.\nMeille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen\ntakaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja\nvieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku.\nAstumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi\nsiitä ennen mitään aavistaneet.\n\nPelkään pahoin, ettei isän silmä koskaan enää käänny siitä maailmasta\npois edes sen verran, että hän jaksaisi nykypäivän kutsua seurata.\nPelkään, että hän on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei hän\ntule mitään tulevaisuutta enää tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin\nolla sitä uskomatta! — mutta uskon joskus, ettei hänen katseensa enää\nkoskaan palaja siltä veräjältä, jonka taakse sinä hävisit.\n\nMenen hiljaa hänen huoneeseensa. Hän ei nosta päätään. Lasken käteni\nhellävaroin hänen olkapäällensä. Hän ei näy huomaavan tuloani. Otsa\non uurtunut, suupielissä on syvät vaot. Annan katseeni liukua ulos\nikkunasta huurteisten oksien lomitse yli hämärtävien lumikenttien.\nMiten kutsun hänet takaisin elämään?\n\nKaareutuuhan täällä vielä taivas ja paistaahan joskus taas aurinko.\nOnhan tässä vielä koti tallella, on pieni tyttönen vuoteessansa, ovat\ntuossa ruohokentät lumen alla, ja ensi keväänä ne taas viheriöinä\nhelottavat. Olethan täällä sinäkin, Yrjö. Olet — vaikka oletkin poissa,\nolet kuitenkin luonamme pysyväisemmin, muuttumattomammin kuin koskaan\nennen.\n\n— Onhan hän kuitenkin luonamme — sanon ääneen.\n\nValkotukkainen mies katsahtaa minuun ja nyökkää päätään. Sitä katsetta\nen unohda. Siinä ei ollut sillä hetkellä kaipauksen katkeruutta. Siinä\non varmuutta jostakin. Mistä?\n\n— Muistellaan yhdessä! — sanon taasen ääneen. — Kaivataan yhdessä!\nSillä lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu\nelämän voimaksi. Se, mikä meillä on yhteistä, ei ole kenenkään muun\nomaa kuin meidän kahden, ja meillä on suuret aarteet. Yrjö on avannut\nmeille portin omaan elämäämme ja elämään yleensä. Hän tulee itse meitä\nvastaan kaikkialla. Nyt vasta näemme silmillämme, tajuamme toisin kuin\nennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat\nloppumattomat avaruudet.\n\nHän sulkee käteni omaansa ja minä istuudun tuolille hänen viereensä.\n\nTuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin pöytää ja sohva pöydän\ntakana. Yrjö! Niissä istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon isän\ntyhjään nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme keskenämme kuin ennen,\nja antakaamme tuon väsyneen miehen lämmetä ääntemme kuulemisesta.\nSuokaamme hänelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten päivien\nlohdutus. Yrjö, auttakaamme häntä, rohkaiskaamme häntä, niin että\nhän entisyyden muistoista saa voimaa elämään uutta elämää. Aika ei\ntodellisuudessa pysähdy, ihmisen on riennettävä eteenpäin, sillä yksin\nkohtalo asettaa hänelle hänen matkansa päämäärän. Mutta hän jaksaa\nparemmin kestää kovat kaudet, kun hän saa rauhassa muistella ja niistä\nmuisteloistaan koota itsellensä uutta tarmoa. Niinpä tehkäämme hänelle\ntämä ilta leppoisaksi ja rauhan täyttä suloa uhkuvaksi. Kulukoon\nlohdullisesti tämä pyhäinen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti\nvalaistessa hänen kirjoituspöytäänsä ja hämärän kurkistaessa sisään\npunaviiruisten uutimien lomitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerro, poikaseni, tulimmeko sinulle koskaan sanoneeksi, miten paljon me\nsinua rakastimme? Emme suinkaan. Sillä emmehän tulleet vakuuttaneeksi\nsinulle päivänselvää asiaa. Emmekä kiittäneeksi sinua siitä, että olit\nolemassa. Emme siitäkään, että olit meille olemassa, sillä niin oli\nkohtalomme säätänyt.\n\nJospa voisin puhua sinulle sanattomasti! Sanat eivät kuitenkaan ilmaise\nsitä mitä tunnen. Niillä on ahtaat rajansa, mutta en tule ilman niitä\ntoimeen. Kun vaivun sinun kanssasi muistelemaan entistä elämäämme, olen\nriippuvainen rajoista, muodoista ja väreistä Ja kuitenkin on kaiken\ntakana jotakin rannatonta, jotakin sanoin sanomatonta.\n\n\n\n\n2.\n\n\nAjattelen sitä hetkeä, jolloin kohtalomme langat yhtyivät. Et voi sitä\nmuistaa, mutta olen usein kertonut siitä sinulle. Se oli se hetki,\njolloin näimme toisemme ensi kerran. Synnyit silloin toistamiseen,\nsillä synnyit silloin meille.\n\nSiinä huoneessa ei kuulunut kiirehtiviä askelia, ei valituksia, ei\nhuudahduksia. Et tervehtinyt minua kirkunalla enkä minä lähestynyt\nsinua tyydyttääkseni alkuperäisintä vaistoasi. Siinä huoneessa\nvallitsi äänettömyys. Ja me kohtasimme toisemme ainoastaan viipyvässä\nihmettelevässä katseessa, ikäänkuin olisimme jonkin kadonneen jälleen\nnähneet.\n\nEikä ollut silloin muuta olemassa kuin tämä lapsi, joka oli äitinsä\nlöytänyt, ja tämä äiti, joka oli löytänyt lapsensa.\n\nVarmaan sinäkin vaistomaisesti tunsit, että se päivä oli ratkaiseva.\nSillä sinä olit siitä asti toisessa suhteessa minuun kuin olit\nkehenkään muuhun tutussa ympäristössäsi. Enkä koskaan unohda sitä onnen\nhymyä, joka aina levisi kasvoillesi myöhemmin joskus puhuessamme tästä\nyhtymisestämme ja lapsuutesi varhaisimmista muistoista.\n\nSinä päivänä istuit valkoisen jakkarapöydän ääressä, edessäsi kulunut\nkuvakirja. Huoneen muusta sisustuksesta minulla ei ole aavistustakaan.\nSen vain tiedän, että siinä oli pieniä lastenvuoteita ja niissä\nnukkuvia pikkulapsia, ja meidät saattoi sinne laitoksen johtajatar,\ndiakonissanpuku yllään. Hän oli korkeasukuinen nainen, hienopiirteinen\nja komearyhtinen, tottunut käskemään, mutta sinä olit hänen\nsilmäteränsä, ja hän valvoi tarkasti tulevaisuutesi kaikinpuolista\nturvaamista. Meihin hän oli jostakin syystä saanut ehdottoman\nluottamuksen. Ja sen takia hän seisoi syrjässä odottaen kohtalomme\nkehitystä.\n\nIsä jäi äänetönnä sinua katselemaan. Minä lähestyin sinua ja kyykistyin\nviereesi lattialle. Sinä vain suurilla silmilläsi minua katsoit ja\nkatsoit. Sydämeni oli kuin vellova vesi, toivon ja pelon vaiheilla\nläikkyvä. Uskaltaisinko koskettaa noita pehmeitä kämmeniä sinun siitä\nsäikkymättä? Otin kätesi omaani ja sinä annoit sen silmiä räpäyttämättä\ntapahtua. Tunsin silkkisen hipiäsi kosketuksen ja suljin molemmat\nkätesi omiini. Silloin irroitit ne otteestani ja kiersit hennot\nkäsivartesi kaulaani.\n\nSilmistäni valahtivat kyyneleet ja minä nostin sinut käsivarsilleni.\nSuljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.\n\nJa minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello lyönyt, erottaen\najanjakson edellisestä. Se löi sinulle ja minulle. Ja sinä olit\nkuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensimäisiä sanojasi.\n\nMinä nousin ja käännyin isään päin. Näin, että asia hänenkin puoleltaan\noli ratkaistu. Huoneen kynnyksellä seisoi johtajatar-diakonissa, eikä\nhänkään selvityksiä kaivannut. Mitään sanomatta läksimme huoneesta\npois, sillä tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat tässä\ntarpeettomat.\n\nTuosta hetkestä tuli elämämme rajapyykki. Monet muut ovat vähitellen\nhäipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yhtä\nkirkkaana muistojemme kätköistä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nNiin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut\nmukaamme kotiin, sillä olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa.\nOdottaessamme asian laillista järjestelyä meidän oli pakko pysyä\nkärsivällisinä kauankin, ja tämän ajan kestäessä oli aina mahdollista,\nettä jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.\n\nVihdoin isä ei enää voinut aikaansa hukata, hänen täytyi, jos kohta\nvastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Minä jäin. Ja olin valmis\nodottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.\n\nPäivästä päivään elin vain sitä hetkeä varten, jolloin sain sinut\nnähdä. Sinä tähystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan.\nEn tahtonut tavata sinua muitten läsnäollessa, ja siksi vein sinut\naina ulos. Pistin yllesi päällystakkisi, jos oli sateista, muuten\nsait tulla kanssani kävelylle hoitolapuvussasi. Sinä astua tepastelit\nvieressäni paksut villasukat jalassasi kesähelteestä huolimatta ja\npunaruutuinen esiliina peittämässä harmaata mekkoasi. Mutta mitäpä minä\ntamineistasi! Olit silmissäni maailman herttaisin lapsi, ja vieläkin\nolen varmasti vakuutettu, että todella olitkin. Ja sitäpaitsi, kukapa\nsiinä suurkaupungin vilinässä olisi ennättänyt kiinnittää huomiotaan\nnuoreen naiseen, joka talutti pientä palleroistaan!\n\nNe kävelyt olivat minulle elämän puhtainta onnea. Pojan pieni käsi\nomassani tunsin hänen rajattoman luottamuksensa virtaavan lävitseni\nja oman sydämeni sykkivän rakkautta häntä kohtaan. Löytäessäni tyhjän\nistuimen puistossa nostin hänet syliini ja hän nojasi minuun. Hän\nistui siinä kuin varmimmassa turvassaan, hän nukkui siihen kuin\nlintunen pesäänsä. Ja hänen herätessään laulelin hänelle outoja lauluja\nomalla kielelläni, katsoen hänen ihmetteleviin silmiinsä hänen siinä\npolvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun käännettyinä.\n\nSilloin tunsin, ettei mikään mahti voisi erottaa minua sinusta. Että\nkaikki äidinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirtää\nvuoria sinun tähtesi.\n\nJa kuitenkin oli vielä mahdollista, että hän, joka oli sinut niin\nvähäiseksi arvioinut, että miltei synnyinhetkenäsi oli sinut hylännyt,\nvoisi sinut minulta riistää.\n\nMutta en sitä mahdollisuutta muuta kuin ohimennen pelännyt. Sillä en\nvoinut uskoa hänen vaativan sinua takaisin. Hän oli luopunut sinusta\nvapaaehtoisesti, jättäen sinut elämän purteen satunnaisen kohtalon\nvaraan. Olit kyllä ollut hyvissä käsissä tähän asti, mutta tällä\nsuojelijallasi oli lupa siirtää sinut eteenpäin muitten huomaan.\nSynnyttäjäsi oli enää vain nimellisesti äitisi. Sillä elämän laki on\nlahjomaton.\n\nEikä tässä ollut muusta kysymystäkään kuin hänen valkoisen kätensä\nallekirjoituksesta. Uusi sormus välkkyi hänen sormessaan, tiesin\nsen. Se kiiltäisi siinä hänen piirtäessään nimensä paperille, joka\nratkaisisi elämäsi kohtalon.\n\nVapaaksi hän oli tahtonut tulla — siis olkoon hän vapaa ainiaaksi.\nPukekoon hän yllensä nuoruutensa ja kauneutensa hulmuavat vaatteet\nja käyköön elämän karkeloon! Huuhdelkoon kulmiltaan öitten salaiset\nmurheet ja rientäköön onnen tanhuville! Tulkoon maailman loisto ja\nupeus hänen osakseen, jos hän sitä haluaa, mutta älköön hän koskaan\nvaipuko muistelemaan varhaisimman nuoruutensa haaveita! Silloin\nhiipii ehkä hänen sydämeensä avuton autiuden tunne, joka hiljaa hänen\nelinlankaansa jäytää.\n\nNyt hän ei halunnut menneestä ajasta mitään tietää. Hän tahtoi unohtaa\nnuo keväiset yöt, jolloin satakielet lehdoissa lauloivat ja kastehelmet\nruohonkorsissa hohtivat. Hän heitti ne hetket unholan hämärään, sillä\nhän ei voinut sitoa itseään siihen, joka oli vain virvatulen leikkiä.\nEikä siihenkään, joka teki tämän haihtuvan kuplan todelliseksi hänen\nsilmissään. Hän ei ollut niitä, jotka ottavat lapsensa käsivarrelleen\nastuaksensa ulos elämään sen kanssa.\n\nHän siis pakeni, koska hän ei muuta voinut. Hän heitti kaikki luotansa\nja sulki portin takanansa, koska hän ei tahtonut mistään vastata.\nSilloin tulin minä kulkien tietä pitkin ja löysin luomakunnan aarteen\nhylättynä. Jouduttakoon hän askeleitansa, häntä ei enää tarvittu.\nSuljin tämän hyljätyn olennon syliini ja kannoin sen ilosta laulahtaen\noman kotini kynnyksen yli.\n\nNiin. Minä tunsin, että tämän lapsen takia olin valmis tekemään\nmahdottomiakin. Nouskoon vaikka koko maailma sanomaan, ettei hän ole\nomani! Uhmailisin maailmaa vastaten, että se tuomitsi harhaan. Kukaan\nei tule äidiksi synnyttämällä lapsen, jota hän ei ole voinut olla\nsynnyttämättä ja jonka hän sitten hylkää. Mutta äidiksi tulee se, joka\nlasta rakastaen vaalii sitä omana sielunaan, oman elämänsä kukkana.\n\nMutta ainoastaan harvoin ja sivumennen ajattelin niitä, jotka olivat\nantaneet sinulle elämän lahjan. Useimmiten unohdin ne tykkänään,\neivätkä ne koskaan tulleetkaan tajunnassani täysin eläviksi. Olin\nihmeteltävän huoleton. Todella tuntui sieltä, kuin olisit syntynyt sinä\nhetkenä, jolloin sinut ensi kerran näin. He olivat vain kangastuksia,\njotka häipyivät olemattomiin, he olivat vain harhailevaa sumua, joka\nutupilvinä pakenee päivän kehrän ensimmäisiä valoenteitä.\n\nMutta sinä — sinä olit kastehelminen kukkaiskupu, jonka yksin meidän\nsilmämme oli nähnyt. Sinä olit kaukaisessa vuoristossa säteilevä\nhohtokivi, joka meidän yksin oli sallittu löytää. Tai olitko\nlinnunpoikanen, joka oli pudonnut pesästään ja jonka piipitystä me\nyksin kuulimme? Jonka pelastin käteeni hoitaakseni sydänkäpynäni.\nJa elämä sulki meidät sykähtävään helmaansa, ja tuuli riemuitsi ohi\nliitäessään. Sillä itse pyhä kohtalo oli tarttunut käteemme ohjaten\nmeidät sinne, missä sinä varroit. Se oli meidät vihkinyt löytämään\nsinut ja ilolla ja ylpeydellä omistamaan sinut Jumalan ja ihmisten\nedessä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKävelyiltämme palattuamme tuli joskus diakonissa-täti vastaamme\nkäytävässä. Ja jos silloin kysäisin ratkaisun päivää tai hetkeä,\nkohotti hän vain olkapäitään merkiksi siitä, ettei hän mitään tiennyt.\n\n— Ei syytä pelkoon — sanoi hän. — Kukaan ei teiltä lastanne vie.\nOlen kokenut tarpeeksi tietääkseni sen. On vain yhtä ja toista\nhuolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa järjestyksessä.\n\nHän oli oikeassa.\n\nKoitti vihdoin se päivä, jolloin sain noutaa sinut luokseni viedäkseni\nsinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.\n\nNiinpä tulit omaksemme. Ja se päivä on ollut elämämme kohtalokkaimpia.\n\nViimeisen kerran tullessani laitokseen juoksit vastaani ilosta kirkuen\nja polviini kiinni tarrautuen. Nostin sinut korkealle ilmaan, jolloin\nsinulta pääsi helähtävä nauru, ja olkapäilläni kieppuen ja käsiäsi\nhuitoen riensit kanssani käytävää pitkin huoneeseesi. Oivalsit heti,\nettä tänään sinua odotti jokin tavallista hauskempi, ja melkein vapisit\nkuumeisesta malttamattomuudesta. Meillä oli molemmilla tulinen kiire\nsaada päällystakki yllesi ja lakki päähäsi. Ja sitten kiertää laitosta\nsanoaksemme hyvästit kilteille tädeille.\n\nHyvästi ja kiitos kaikesta!\n\nJa sitten seisoimme yhdessä portaitten alla katukäytävällä, sinä ja\nminä! Muistatko sinä sen — sinä ja minä!\n\nEikä meitä enää mikään eroittaisi!\n\nTartuit heti käteeni ja aloit epävakaisilla jaloillasi tarmokkaasti\ntaivaltaa eteenpäin ikäänkuin arvaten, että nyt oli kysymyksessä\npitempiaikainen matka. Sinä pieni veijari olit niin sanomattoman\ntyytyväisen näköinen. Lyhyet jalantypykkäsi ponnistelivat\nurhoollisesti ja syrjäsilmin kurkistit minuun ikäänkuin urkkien, mihin\nmaailmanmatkojen päähän nyt oli tarkoitus vaeltaa. Sinä et rahtuakaan\nepäröinyt, sinä olit varma, että siellä paratiisin ovi meille\navautuisi. Enkä minäkään sitä epäillyt.\n\nAsfaltti huokui lämpöä allamme, ja raitiovaunut kilisivät. Pikkupojat\nnappipelineen unohtivat koko muun olevaisuuden, katukaupustelijat\nhuusivat hajamielisesti sanomalehtiänsä, banaanejansa,\nkengänmustettansa kaupaksi. Avopäälapset tirkistelivät portinpielistä,\nhärnäsivät toisiansa ja tömistivät sitten yhtenä vilinänä pakoon\nrotevaa poikaa, joka silmät vilkkuen ajoi heitä takaa.\n\nMeitä ei mikään liikuttanut emmekä mitään huomanneet. Me kuljimme käsi\nkädessä ja katse katseessa kohti yhteistä tulevaisuuttamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMillaisia päiviä sitten seurasikaan! Jos voisi niin varhaisista\najoista ammentaa esille unholan pimentoon vajonneita kuvia, muistaisit\nsinä kuten minäkin ennen kaikkea sen hämyhohteisen iltapäivän,\njolloin yhdessä liikuskelimme pauhaavan kaupungin keskuksessa. Oli\nainoastaan vuorokausi kulunut siitä, kun ensi kerran omana lapsenani\nolit käsivarrelleni nukkunut. Seuraavana päivänä lähdimme ulos heti\npäivällisen jälkeen, sillä en kärsinyt nähdä sinua hoitolavaatteissasi.\nPois siis kaikki vanha ja kuta pikemmin sitä parempi! Pojallani tuli\nolla omat somat vaatteensa eikä rihmaakaan entisyydestään.\n\nTuo menneisyys oli kuitattu ja ainiaaksi lopussa, ja mikä sitä\nmuistutti, oli karkotettava pois tietoisuudestamme. Tule siis, mennään\nhakemaan pikkumiehelle sellaiset vaatteet, jotka hänen arvolleen\nsopivat!\n\nTuolla jo raitiovaunu tulla hurisi, ja saimme paikan siinä. Matka\nsyrjäkaupungilta keskikaupungille kesti kauan, ja minusta tuntui, että\nnoitten vieraitten vaunussa istujien huomio kiintyi meihin. Enkä sitä\nensinkään ihmetellyt. Sillä kukapa ei olisi sellaista lasta ihaillut\nja hänen äitiään kadehtinut! Tunsin arvoni monin verroin kohonneen.\nOlimme siis nyt niin pitkällä, että istuit polvellani kenen tahansa\nnähden ja olit omanani kaikkien näitten ihmisten edessä. Se oli meille\nsuuri-arvoinen ja merkillinen päivä.\n\nKatsokaa te vain! Kyllä kannattaa!\n\nSinä et hiiskunut halaistua sanaa koko matkalla, mutta silmäsi\nseisoivat tarkkaavaisina päässäsi ja korvasi olivat pystyssä.\nSinä sirkeäsilmäinen matkamies! Mistä minä silloin arvasin, että\nluontaiset harrastuksesi sinä hetkenä saivat ensimmäisen vaistomaisen\nherätteen, että sinussa paloi väkevä intohimo kaikkeen, mikä puhkuen,\nsäikkyen, sihisten tai ulisten liikkui tai pani liikkeelle. Sitten\nsen selvästi huomasin myöhemmin, kun jouduit tavalla tai toisella\ntekemiseen koneellisten ilmiöiden kanssa. Nyt katsoin vain hymyillen\nvaaksanpituiseen mieheen ja hänen tutkivaan ilmeeseensä, jättäen hänet\nomaan rauhaansa maailman ilmiöitä havaitsemaan.\n\nAstuimme alas jonkin lasten vaatetusliikkeen kohdalla, ja aloin\ntarkastaa sen varastoja. Seisoit tuolilla lampun alla hiukan ymmällä\nkaikesta tuosta kääntämisestä ja koettelemisesta, pyörittelemisestä ja\nmittaamisesta, jonka alaiseksi käsittämättömästä syystä olit joutunut.\nMutta koska täällä emme saaneet kaikkia tarpeitamme tyydytetyksi,\njatkoimme retkeämme seuraavaan ja sitä seuraavaan liikkeeseen, ja kun\nnämäkin sijaitsivat keskikaupungilla, kannoin sinut toisesta toiseen\nniiden välisen lyhyen matkan. Ensimmäiset valot sytytettiin katujen\nkulmauksissa, sanomalehtipoikain kiljunta kävi yhä äänekkäämmäksi,\npolkupyöräilijäin tiu'ut helisivät yhä tiheämmin, ja poika painoi yhä\nenemmän käsivarsillani. Hänen päänsä lämmitti kosteana olkapäätäni,\nhänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja syväksi, hänen jäsenensä\nraukenivat rennoiksi. Hän nukkui. Jo olin lysähtää kokoon uupumuksesta,\nennenkuin tapasin auton ja pääsin ystäviemme kotiin, jossa asuimme ja\njossa suurella myötätunnolla seurattiin tarinamme kehitystä.\n\nMutta tämä ensimmäinen uupumukseni sinun tähtesi värisi ruumiissani\nniin suloisena raukeutena, että mieltäni vieläkin huumaa sen muisto.\nTunnen vieläkin pääsi painon rinnoillani ja käsivartesi kiinteän\npuristuksen kaulani ympäri. Suu on puoliraollaan ja valkoisten\nhelmirivien lomitse hivelee poskeani hengityksesi keveä kosketus.\nJa minusta tuntuu kuin kaikella tällä minut olisi kultaisin\nkirjaimin kirjoitettu onnellisten ihmisten kirjaan, ja kuin iloni\nyltäkylläisyydessä tahtoisin jakaa omaa saamaani hyvää koko maailmalle,\nsiunaten kaikkia ja kaikkea.\n\nSiunattu olkoon tämä hämärikkö ahtaitten katujen melussa! Siunattu\nolkoon grammofoonien laulu avatuista kahvila-ikkunoista, rattaiden\nräminä ja kellojen kilinä, raitiovaunujen vauhti ja näyteikkunoitten\nsilmiä hivelevä komeus! Siunattu olkoon tuokin ihmismeri, joka\nhyväntahtoisesti sulki meidät hyrskivään helmaansa, kieltämättä meiltä\nosuuttamme elämän onneen!\n\nSiunattu olkoon tuo rauhaa henkivä päivänlaskun hetki, jolloin\nolin vaipua maahan väsymyksestä sinua hoivatessani! Olisin iloiten\nponnistellut voimiani sinun tähtesi vielä tänäänkin ja joka päivä tämän\npäivän maille mentyä. Ja tiedäthän, mikä onni minulle olisi ollut,\njos olisit pysynyt vanhuuteni huolenpidon esineenä ja päivieni valona\nmyöhäiseen iltaan asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin olimme valmiit matkustamaan kotiin.\n\nTeit sen matkan kerran myöhemmin edestakaisin. Tiedät, minkälainen on\nmeri, kun se kirkkaina elokuun päivinä auringonpaisteessa kimmeltää.\nSilloin se oli kuin peili, ja kalalokit kiersivät laivaamme tehden\npitkiä, loivia kaaria.\n\nSinä peräkannella katselit potkurin kiertämää ryöppyävää vaahtoa tai\npaistattelit päivää polvellani istuen valkoisessa korituolissa naisten\nsalongin ikkunan alla. Se oli toinen esittelysi maailmalle, paljon\ntärkeämpi kuin ensimmäinen. Mutta hauskinta meistä oli piiloutua\nhyttiimme, jossa saimme leikkiä ja jutella mielinmäärin kahden kesken.\nSiellä kenkäsi purjehtivat edestakaisin sohvalla, ja sinä asuit\nmilloin matkalaukussa, milloin sohvatyynyn takana. Ja samallahan sinun\noli opittava ensimmäiset suomalaiset sanasi — minkä niminen oli oma\npaitasi, mitä rannukkaat puolisukkasi ja nuo muutkin tavarat, jotka\nolimme yhdessä ostaneet tuona puolihämyisenä iltapäivänä pauhaavassa\nsuurkaupungissa.\n\nNäihin ensimmäisiin tavaroihin on liittynyt niin paljon muistoja, etten\nkoskaan ole hennonut luopua niistä kaikista. Tiedät, että minulla\non niitä vieläkin joitakuita piironginlaatikossani, ja olet joskus\nnauraen levittänyt ne polvellesi tai vetänyt lastensukat suurille\nkämmenillesi. Lapselliseksi olet minua silloin sanonut ja olkapäitäsi\nkohottaen minulle naurahdellut, mutta uskon sentään, että olet salaa\nsiitä pitänytkin. Aina, kun sattumalta olemme tulleet niitä yhdessä\nkatselleeksi tai edes vilaukseltakaan nähneeksi, on edessämme ollut\nhohtava meren pinta, kone on kumeasti jyskyttänyt lattian alla ja\nolemme häiritsemättä omistaneet toisemme ja aarteemme ihastuttavassa\nkammiossamme.\n\nOli ainoastaan pari tuttavaa laivassa, ja muistan vielä, miten eräänä\npäivänä toinen heistä ihmetellen sanoi minulle:\n\n3°\n\n— Sinähän jumaloit häntä!\n\nTotta hän puhui. Minä jumaloin sinua, Yrjö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kallioinen saaristomme lähestyi, nousimme kannelle. Siellä\nnäkyi — Suomi! Sitä sanaa olimme hartaasti harjoittaneet pitkin\nmatkaa, ja sinä lausuit sen jo miltei suomalaisesti ääntäen. Suomi\noli jotakin suunnattomasti hauskaa. Kaikki oli Suomea. Metsäiset\nsaaret, vaaleaksi maalatut huvilat, veneet laivasiltojen kupeella,\nuivat lapset rannoilla, haukkuvat koirat kallioilla. Jo näkyivät\nViaporin linnoitukset ja vallit, kirkot ja sipulinmuotoiset kupukatot.\nMolemmin puolin kapeata väylää laivat ja moottoriveneet jyskyttivät ja\ntäksyttivät, ja vihdoin sukelsi meren helmasta esille valkoisen hohtava\nkaupunki torneineen ja huippuineen.\n\nNäin tuon venäläisen lipun Viaporin valleilla ikäänkuin olisin nähnyt\nsen ensi kerran. Ja nuo venäläiset sotamiehet, jotka siinä vahtia\npitivät pyssyt olallaan. Selkääni karmi ja melkein häpesin. Sellaisen\norjuutetun kansan jäseneksi hänet tuon! Vapaasta kansasta sorron\nalaisuuteen! Mutta olkoon, se on sittenkin kunniakas maa, tämä maamme.\nEmme ole koskaan sisäisesti taipuneet, ja kai kerran aika koittaa,\njolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se\nonnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle\nkotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.\n\nKaru se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät\nkirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden.\nVaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä\nvarmemmin täällä voimat karaistuvat.\n\nKatso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä,\nmutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin\nkallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina\nnostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin\naavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa,\nlaskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä\nhalki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli\ntukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin\nkesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi\nlaulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi\nkertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat\nvanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu\nsinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan,\njohon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!\n\nTuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut\nliikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota\nmerestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu\nloistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa\non käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille tikapuille, jotta\nparemmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on\npääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!\n\nJa mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.\n\nVauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti\nlaituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan\npäällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet\njo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille\nnenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?\n\n— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!\n\n— Isä! Isä! — huudat heti sellaisella sykkivällä ilolla, että muut\nmatkustajat ympärillämme myötätunnosta hymyilevät.\n\n— Katsos, tuolla! Katsohan tuolla!\n\n— Isä! Isä!\n\nSe kajahtaa vielä riemukkaammin, ja rannalla seisoja koskettaa\nnenäliinallaan silmiään.\n\n— Katsohan tuota, joka heiluttaa meille valkoista hattua!\n\nTunnet hänet todella, innostut sen huomatessasi ja huudat niin että\näänesi kaikuu yli kantajain ja tullitarkastajain vilinän ja kiireen:\n\n— Isä! Isä! Isä!\n\n\n\n\n5.\n\n\nMahtoiko kesä ennen muinoin saapua aikaisemmin kuin nykyään ja loppua\nmyöhemmin? Kaartuiko taivas korkeampana, tuoksuiko heinä hersyvämpänä,\nhohtiko hanki valkoisempana?\n\nAsuimme silloin maalla viljavassa seudussa, jossa oli laajalti\npeltoja ja niittyjä. Keskellä tätä maalaisrauhaa kohosivat valtavat\ntehtaan piiput kohti korkeutta ja niiden ympärille ryhmittyivät\ntehdasalueet rakennuksineen. Paikkakunta oli kaupungin ja maalaiskylän\nvälimuotoa. Siellä risteilivät kadut, pienet talot molemmin puolin\npuutarhoineen, ja keskellä oli tori. Mutta yltympäri lainehtivat\ntasaiset pellot. Ja kadun suoranaisena jatkona oli maantie, joka johti\ntodelliselle maaseudulle, varakkaille talonpoikaistiloille ja näiden\nkarjalaitumille. Asukkaiden vaistot sitoivat heidät vielä vahvasti\nmaahan kiinni, ja maalaisleima oli sentakia vallitsevana yleissävynä.\n\nMuistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi\npuutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa,\nja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan\nsivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.\n\nSinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat\nja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin,\nkutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin\npeipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta.\nKarahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja\naloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt\ntyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi,\njotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus\nja koputus, hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit\njunia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit\nja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään\npulmahtaneella varpusen pojalla.\n\nJa niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein\nvaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja\nnaurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit,\npäästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit\ntelmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä\nhikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes\näiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja\nposket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.\n\n— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?\n\n— Saat, jos Nenne tulee mukaan.\n\nNenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki\nluvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle\nniitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon\njoen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien\nviidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli\nmerkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita\npitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.\n\nTuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen\nja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä\nkatsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen\nkiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan\npumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita käsiänsä pumpulitukkoon,\nkoskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.\n\n— Ota minut mukaan!\n\nJa poika karkasi junaa kohti.\n\nMutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes\nkiskoja myöten junan perässä viilettämään.\n\n— Nenne on tuhma — äiti lupasi!\n\n— Ei luvannut — mennään rantaan!\n\nJa rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja\nja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja\nolivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen\nheittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen\npolkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten\nihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.\n\nNenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna\njo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä\nkauppapuodista.\n\nSe oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta\ntoisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki\nhevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä\nlautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään.\nSuloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut!\nNostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se\nolikin kiltti.\n\nSe olisi voinut purra vahingossa.\n\nMeidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus,\njonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat\nja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään,\ntalosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä\nja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja\nTurkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta,\nlivistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he\npistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä.\nMutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin\ntalonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja\nse kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät\nlovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten\nväliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta\ntalonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti\nkoreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä\nvielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä.\nSilloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia\nloimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän\nkaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.\n\nLauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi\npihalla.\n\nMeillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa\nistuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä\nvein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa\nmaailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori,\njoka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja\nsen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse\nkärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä\nja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa\npuistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä\nruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän\ntasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta\nsuihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli\nraskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi\nleveälehtinen tuuhea kasvi.\n\nPysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan\nmaahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi\nmakuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin\nhalata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen\nliikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.\n\nMuistathan Prinssin, Yrjö?\n\nSisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja\nkustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja\nsitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli\nhyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen\nilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin\nettä hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa.\nSinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta\nympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen\nsylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan\nporsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana\nkumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet\njostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja\nkyyrötit joen puoleisessa ikkunassa, josta näkyi matalavetinen koski\nja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu\npunaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen\nsurina, johon et koskaan väsynyt.\n\nMutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen\nja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän\nnäytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit\nniitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen\njohtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä\nvakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja\nhihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä\nja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.\n\nSe setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin,\njoka kulki tehtaasta tehtaalle.\n\n— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata?\n— kysyi poika.\n\n— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.\n\nMutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit.\nHän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa\ntyömieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia —\nuseampia — muistatko sen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin\npeitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli\nlaajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua.\nMetsä häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi\ntähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä,\nkuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi\nhämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen\najajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai\npohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen\nrakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka\nyksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.\n\nSitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi\ntietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se\noli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne\nkulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies,\nsen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut\nsinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKun kesällä pienet viheriät kärryt tai talvella valkoinen työntöreki\nseisoivat portaitten edessä, oli se merkki siitä, että aioimme lähteä\njonnekin vieraisille. Seurasit meitä tavallisesti minne menimmekään,\nsillä harvoin kyläilimme sellaisissa paikoissa, jonne ei sinua voitu\nottaa mukaan. Olin mielestäni kuin lappalaisvaimo, jonka oli pakko\npistää lapsi selkäpussiin, jos mieli liikkua kotinsa ulkopuolella.\nMutta se ei tuntunut vaivalloiselta. Se oli mieleni mukaista.\n\nSattuihan kuitenkin joskus, että menimme isän kanssa jonnekin kylään\nilman sinua. Silloin jätimme sinut Maijan huostaan, joka sinua jumaloi\nmelkein yhtä paljon kuin me itse.\n\nMaija oli Satakunnan sydämestä tullut, kotikutoinen harmaa villaleninki\nyllä ja kiiltävät lasit korvissaan. Hän oli sitten jäänyt ja\nkotiutunut ja tottunut herrasväen tavoille ja huvitti kaikkia ihmisiä\nsuorasukaisilla ja hyväntahtoisilla kokkapuheillaan. Mutta jos kukaan\nkeittiön oven takana uskalsi sanoa jotakin siitä, ettei muka tuo\noma ollutkaan, vieras lapsi vain, jonka ovat ottopojakseen ottaneet\n— silloin kivahti Maija pystyyn, punastui hiusmartoa myöten ja\ntuulispäänä tuiskahteli:\n\n— Vai ei oma! Pidä nyt kitas, sanon minä! Kenen hän sitten olis? Kenen\nmahtavat omat kakaras olla — oletkos pitänyt lukua — ja oletkos ne itse\nmestaroinut itsellesi oman halusi ja kaavasi mukaan? Niinkuin eivät\nolisi kaikki penikat yhtä paljon Jumalan luomia ja Jumalan lahjoja —\nomat itsellesi könistettäviksi, koska vissiin sen ansaitsevat — ja tämä\nnäille kauniisti kasvatettavaksi, koska on kuin paratiisilintunen tai\nkuin kuninkaan poika — sokeainkin nähdä.\n\n— Älä sinä rähise — toinen ei toistaan parempi!\n\n— Vai ei eroa! Oletko ikinäsi nähnyt puhtaampaa ja jalompaa muotoa —\ntoki vallan toista kuin nuo muut pörröpäiset nallikat, joita nurkissa\nvilisee.\n\n— No pitääkö sitä noin tuhista tuollaisen asian takia?\n\n— Kannattaa se. Sillä ihmisten pitäisi tietämän, mitä he nurkissa\ntirskuvat ja mitä pahaa he sillä aikaan saavat. Ovat aina omastaan\nolevinaan ja valmiit nokka pystyssä eroa tekemään siinä missä ei eroa\nolekaan muuta kuin ihmisten uskossa. — Usko autuaaksi tekee — no niin —\nole niin autuas kuin haluat. Minä annan palttua ihmisten puheille.\n\nJo tuli että ropsahti. Maija käänsi selkänsä ja paiskasi keittiön\noven kiinni. Toinen jäi sitä pykälää harkitsemaan ja sitä muille\nselvittelemään, niin että pian kaikki tiesivät, miltä kannalta asia oli\notettava.\n\nMutta se mikä oli sanottu, oli Maijan mielestä topakasti sanottu. Hän\nmeni sisään, sieppasi pojan polvellensa ja silittäen hänen päätään\nhuvitti häntä herttaisella haasteellaan.\n\nJa poika katsahti häneen raikkaasti nauraen ja käpristyi hänen\nkaulaansa itsetiedottomasti iloiten päiviensä rauhasta ja ystävällisten\nsilmäin paisteisesta lämmöstä.\n\nSiten Maija rakensi muurin pojan ympäri, eikä kukaan uskaltanut sitä\nmurtaa. Hän sai elää lapsuutensa ajan pahaa sanaa miltään taholta\nkuulematta, eikä kukaan eikä mikään häirinnyt hänen uskoaan ihmisten\nhyvään tahtoon.\n\nSenkö takia olit aina niin valoisa mieleltäsi? Kuin kukka aina\naurinkoon päin käännettynä. Vai oliko se sinulle synnynnäistä? Se\nsaattoi johtua niin toisesta kuin toisestakin. Totuit näkemään hyvää,\neikä usko siihen sitten ennättänytkään horjua. Eikä olisi itse asiassa\nhorjunut, vaikka olisi ennättänytkin — sydämesi syvimmässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului vuosi ja toinenkin. Yrjöstä tuli intohimoinen laivojen\nja rautateiden rakentaja, ja ne syntyivät aina sinne, minne äiti\nsattumalta oli istuutunut. Jos hän pitemmän aikaa oli kumartuneena\ntyönsä ääressä tai ompelukoneensa ratasta tasaisesti pyöritteli,\nsilloin oli runsaasti tilaisuutta kaikkien temppujen noudattamiseen\njunien määräaikaista lähtöä tai saapumista varten. Siinä oli signaalin\nanto muistettava valkoisella tai punaisella, vihellys, alkuunpaneva\npuhkuminen, töksähdys, sitten tasaista ja sitten lisääntyvää vauhtia\nilmaiseva puuskutus, joka herkeämättä jatkui ja kiihtyi, niin että\nsylki suusta pärskähteli. Sillä jos tukuttaminen olisi jäänyt kesken,\nolisi myös juna pysähtynyt. Sentakia piti keuhkoissa aina höyryä\nriittää — ja kyllä sitä riittikin.\n\nVälistä sai jakkara olla laivana keskellä pauhaavaa merta. Tämä ulottui\ntuonne kynnykselle asti täältä rannan laiturilta, jona oli äidin\nhameen liepeet. Se kellui vaahtopäisenä, siinä oli saaret ja salmet,\njonne pääsi pakoon pauhaavinta myrskyä, ja satamasta lähtö oli usein\nvaivalloinen ja vaaranalainen. Sitä ennen liputettiin ja toitotettiin,\nja paljon puuhaa oli tavarain lastauksesta.\n\nMutta saattoi tapahtua, että yhtäkkiä laituri lähti kävelemään toiseen\nhuoneeseen ollenkaan ajattelematta sitä tavatonta hämminkiä, joka siitä\nsyntyi, varsinkin jos laiva vielä oli ankkuroituna rannassa ja suurin\nosa lastista sikin sokin laiturilla. Mutta sinä et koskaan hölmistynyt,\nharasit vain esiliinaasi tai koppaasi tavarasi jätteet ja ehätit\njuoksujalkaa tuon uskottoman laiturin jälkeen, menettämättä koskaan\nluottamustasi sen ehdottomaan uskollisuuteen.\n\nOlin tottunut noihin pikaisiin muuttoihin. Kuulin vain pulikoitten\nkolinaa ja askelien rapsahdusta takanani ja hymähdin itsekseni..\n\n\n\n\n7.\n\n\nÄiti otti ranskankielen tunteja ja istui sipisemässä itsekseen\nkäsittämättömiä sanoja.\n\nYrjö katsoi häneen pitkään kulmiensa alta. Hän ei voinut ymmärtää, että\ntarvitsi osata muuta kuin suomea. Tosin isä ja äiti usein keskenään\npuhuivat ruotsia, mutta se kuului heidän omituisuuksiinsa eikä koskenut\nhäntä.\n\nMutta siihen aikaan äiti sai päähänsä, että pojankin olisi opittava\nruotsia. Mitä varten?\n\nSen tähden, että oli olemassa kokonainen maa, jossa puhuttiin\npelkästään ruotsia, ja matkustaisimme joskus sinne. Siellä eivät\nihmiset suomea ymmärtäneetkään. Ja Suomessakin oli paljon ihmisiä,\njotka puhuivat ruotsia. Kun hän tulisi suureksi, saisi hän oppia\nmyöskin ranskaa ja joskus käydä siinä maassa, jossa kaikki ihmiset\npuhuivat ranskaa, lapsetkin.\n\nVai oli niin merkillisiä maita. Maailma tuli yhtäkkiä niin suureksi.\nKolme lajia maita siis oli ja kolme lajia ihmisiä.\n\nTuli ilta, ja äiti toimitti poikansa vuoteeseen. Hän riisui, pesi\nkasvot, kädet ja jalatkin. Poika polskutti vettä lattialle, ripsautti\nkujeillen äitiä silmille ja retkautti itsensä selälleen vuoteeseen\npotkien ja riemusta kirkuen.\n\nMutta äiti pingoitti peitteen kiinni molemmilta vuoteen laidoilta,\nkiersi käsivartensa rauhoittavasti hänen ympärilleen ja odotti\niltarukousta ennen poistumistaan.\n\nPoika tyyntyikin pian, silmät kävivät vakaviksi, ja hän aloitti\njokailtaisen värssynsä:\n\n— Isä hyvä lapsien — — —\n\nSe oli jo luettu, kädet kurottuivat jo äitiä syleilläkseen, mutta\nsitten muistui jokin hänen mieleensä. Hän pani uudelleen kätensä\nristiin jotakin vielä lisätäkseen Jumalalle:\n\n— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ihmisiä Suomessa, Ranskassa ja Venskassa.\n\nSiinä se nyt oli koko maailma! Ja oli tärkeätä, että Jumala muistaisi\nmitä siihen kuului. Olisi hän jo ennemmin huomauttanut, mutta kun ei\nollut edes tiennytkään, että heitä oli niin monta. Nyt oli kaikki\nniinkuin ollakin piti ja sitä myöten hyvässä järjestyksessä.\n\nTyytyväisenä myötävaikutukseensa puristautui hän äidin kaulaan, otti\nvastaan hänen suudelmansa, kellahti seinään päin ja nukkui.\n\nHänellä oli usein jotain kahdenkeskistä Jumalan kanssa. Oli\nniin mukavaa, kun oli sellainen, jolta voi pyytää mitä tahansa,\nsellaistakin, jota ei äiti eikä isäkään voinut antaa.\n\nJa niin hän yhdessä Jumalan kanssa järjesti monet asiat.\n\nAinoastaan silloin tällöin olin puhunut hänelle Jumalasta ja yleensä\nharvoin uskonnollisista asioista. Halusin jättää hänet rauhaan\nenkä tahtonut tyrkyttää hänelle sellaista, josta hän helposti\nsaisi kyllikseen. Kun hän myöhemmin tutustui uskonnon asioihin,\nkirkastuisivat ne hänelle ehkä ilmestyksiksi, joita ei mikään kulunut\nläksy ollut häiritsemässä. Pelkäsin, että kun niitä pienestä pitäen\ntottuu ajattelemattomasti toistamaan, niin kuluu usein vuosia, ellei\nvuosikymmeniä, ennenkuin niiden totuus ja kauneus leimahtaa näkyviin\nkovettuneen sanakuoren alta.\n\nOlemme siitä perästäpäin keskenämme keskustelleet, ja olet myöntänyt\nminun olleen siinä oikeassa.\n\nAnnoin pojalleni hänen ensimmäisinä elinvuosinaan yhden ainoan\nuskonnollisen käsitteen, sen nimittäin, että oli olemassa Jumala, joka\nnäki kaiken ja tiesi kaiken ja oli joka paikassa läsnä, koska hän asui\nihmisten sydämissä ja puissa ja eläimissä, vieläpä mullassakin ja\nauringonpaisteessa. Hän kuuli, puhuipa hänelle milloin tahansa, ja hän\ntahtoi kaikkia auttaa. Tämä oli Yrjöstä selvää ja käsitettävää puhetta\nja hänellä oli rajaton luottamus tätä korkeinta olentoa kohtaan.\n\nHän mietiskeli joskus otsa rypyssä näitä tällaisia asioita.\n\nMuistan erään aamun, jolloin vielä aamutöissäni puuhaten kuljin\ntomuviuhka ja liina kädessäni huoneesta huoneeseen ja poika\nkintereilläni pyöriskeli. Silloin hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua\nsilmiin:\n\n— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?\n\n— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.\n\n— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei\nminua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?\n\n— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.\n\nSiirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.\n\n— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan\nsilloin olisi olemassa.\n\nVai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin\ntaipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli\nvain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti.\nJa totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.\n\nTällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään\nmäärässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi\nhänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.\n\nMutta sattui joskus, että hän hänet unohti.\n\nEräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia\nseinältä päin. Oli pilkko pimeä.\n\n— Onko Yrjö hereillä?\n\nPoika parahti ääneensä itkemään.\n\n— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?\n\n— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut\nsyödä!!\n\nHän parkui ja ulisi kauhusta.\n\nOlin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena\nvuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä\nlakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.\n\n— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää — miksei poju\ntullut heti tänne äidin luo?\n\n— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi\nisän huoneen kynnyksellä!\n\nHän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.\n\n— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein\ntarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista — tuolla\non pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! —\nTuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa\nhiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan\nmitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain\nnähnyt pahaa unta.\n\n— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja\nsen kita ulottui lattiasta kattoon.\n\nHän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.\n\nNyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen,\njossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua\nsen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja\nvielä vaunut päälle päätteeksi.\n\nMutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut\nlähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin\nhänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.\n\nEipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas\nparkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut\nkitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa\nhäntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään,\nei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana,\netteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan\njuosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja\ntäällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.\n\nLamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja\nnukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.\n\nJa pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia\nlapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.\n\nYrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään\njuoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:\n\nArvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?\n\n— No mikä?\n\n— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois\ntuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin\nhyvät korvat.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri\neikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.\n\nSitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska\nhänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.\n\nKotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen,\nja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen — kokonainen\nhuvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan kupeessa oli muhkea\nvanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua.\nSe katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei\nsinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut\noikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei\ntullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään\nuskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.\n\nSe oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen\nYrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi\nlaivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmis-\nja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.\n\nJa kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita\npitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille\nselille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti\nsieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien,\nmuseotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki\nVallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.\n\nSiinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua\npitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista\njäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika\nkarkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla,\njoka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa\nkirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja\nsitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä\nkoivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen\nnykypäivien touhuisaa elämää.\n\nMutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja\njyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa mennä. Ja\ntalvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.\n\nSe oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu\nPyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin\nkaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen\navoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja\nruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja\npalvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.\n\nTalomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka\nystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä\npoika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla,\ntäyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä\ntuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa\npuurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa\nsekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka\nkesti kautta vuosien.\n\nMutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön\nmielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä\nvoinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti\nlattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen\ntähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se\nolisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin\nVäinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen\nposkensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos\npiilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän\nmatkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita\npiilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja\nsieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä\nseinän rakoon.\n\n— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin\nminä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.\n\n— Mutta kuka silloin olisi äitinä?\n\nNiin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.\n\n— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi\nedes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään\ntee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!\n\nSe oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä\npihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet\nne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja\nVenäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli\ntullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin,\nettä Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen\ntullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla\npojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he\njättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti\npaikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.\n\nMutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä\nnäpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen\nlähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.\n\n— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?\n\n— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia\nollakaan.\n\nVäinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä\nkannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain\nvasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua\nparkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet\nsilmänsä auki.\n\nNyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti\nsaisi aikaan.\n\nIllalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:\n\n— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen\nvähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa\nvoi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!\n\n— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen — mutta ei\nsitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.\n\n— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai\nainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.\n\nJaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan\nkimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan.\nMutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten\nerinomaisesti kaikki järjestyisi:\n\n— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen\nMaijakseen!\n\nNiin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän\ntorilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi\ntiellä vastaan tulemaan.\n\nMutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt\nvuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai\nlätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen\nkaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein\nparas. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet Valleille, josta\nnäkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita\nlaivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä,\nvaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että\neikä kukaan muu hänen tuttavistaan.\n\nPoikia oli ja tyttöjä oli — oli somaa, että piti olla molempia lajia.\nHerroja oli ja rouvia oli, mutta Maija ei ollut herra eikä rouva, hän\noli suuri tyttö. Ennen Yrjö oli luullut, ettei herrojen ja rouvien\nvälillä ollut muuta eroa kuin että herroilla oli sekä sääret että\njalat, mutta rouvilla vain jalat. Ei se tainnut niinkään olla. —\nHerroilla oli viikset ja rouvilla ei. — Eroa siinä oli. Mutta ei siitä\noikein viisastunut. Eikä Väinökään siitä sen enempää tiennyt.\n\nYrjö oli kuitenkin huomannut, että tytöt olivat yhtä ja pojat toista.\nEivät he aina tahtoneet leikkiä samoja leikkejäkään. Mikä siinä lie\nollut.\n\n— Onko sinusta hauska olla tyttö? — kysyi hän äidiltä.\n\n— On kyllä — vastasi äiti.\n\n— Mutta minusta on paljon hauskempi olla poika.\n\n— Tietysti — sanoi äiti. — Jokainen on mieluimmin sitä mikä hän on,\nsillä hän sopii siihen parhaiten.\n\n\n\n\n9.\n\n\nJoulut! — Millaiset olivat ennen joulut! Silloin oli joulupukkikin\nvielä elossa ja häneen uskottiin. Eikä ollut rikkiviisaita vanhempia\nsisaruksiakaan, jotka olisivat tätä uskoa häirinneet. Ei. Joulupukki\nsaapui turkiksissa ja poronnahka-saappaissa ja suuri kelkka perässään\nkuten piti. Hänellä oli valkopartaiset, ystävälliset kasvot ja aina\nhän puhui samalla äänellä, joka vähän muistutti Lasse enoa. Yrjö\nseisoi hänen edessään kuin kiinninaulattuna, kuin puusta pudonneena,\nsilmät selällään. Sitten hän näytti ukolle hammasharjaansa, koska tämä\nsitä kysyi. — Oli — oli hän sitä käyttänytkin — ei, ei aivan joka\naamu — ja oli hän pitänyt hyllynsä järjestyksessä, kuten isä vaati.\nJoka ilta hän sitä siivosi. — Hän otti ukkoa kädestä ja vei sen,\njännitetty ilme silmissään, omaan huoneeseensa, jossa hän osoitti sille\nleikkikaluhyllynsä siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hän äidin\nkanssa yhdessä oli tänä aamuna sen järjestänyt. Mutta eihän sitä silti\ntiennyt, hyväksyisikö ukko sen aivan täydelleen. — Kaiken aikaa hän\ntuijotti ukon kasvoihin. Ja jälestäpäin sateli kysymyksiä.\n\n— Äiti, miksi hänen silmänsä olivat niin kummalliset? — Ja isä, miksi\neivät hänen huulensa liikkuneet, kun hän puhui?\n\nNiin, tietysti oli niin — eihän joulu-ukko voinut olla kuin muut\nihmiset. Ei. Ei.\n\nSilloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti,\npiparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli\nvalmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat,\nniin tiesi, että oli riemun päivä.\n\nSellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli\ntullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista.\nJa kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut,\nsillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö\nsamoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin,\njokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä\nselville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.\n\n— Silloin on minullakin satuni, äiti!\n\n— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!\n\nYrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi\nkaulaani:\n\n— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!\n\nSitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:\n\n— No, äiti!\n\nMutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa\nhänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi!\nMinun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle\ntahtoisin kertoa.\n\nMeillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä.\nSe tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme\nsatumaillemme.\n\nJa nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa\nsatuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin\nsilloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin\nhauskaa.\n\nNyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas.\nMiten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän\nsen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen\ntäytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi\npian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan\ntai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan\nsanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä\nhaavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta\neikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa\nsitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.\n\nNäin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.\n\nJa se tuli pian.\n\n— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!\n\nJa hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.\n\nNiinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut.\nIsä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään.\nMutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.\n\n— No, äiti?\n\nIsä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.\n\nSilloin otin pojan käden omaani ja aloin:\n\n— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa\neikä tyttöä.\n\n— Niin te! — sanoi Yrjö.\n\nJa vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti? Se\nkuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään.\nVarpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.\n\nJa taas oli hiljaista.\n\nMutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:\n\n— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas\npois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.\n\nJa he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.\n\nHeidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta —\nkas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne\nlaajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät\nvärikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut\nalas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja\npudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat\nkuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.\n\nSilloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:\n\n— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan\nonnekas retki.\n\nYrjö nyökkäsi päätään.\n\nHeidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo\ntoisensa jälkeen ja mies sanoi:\n\n— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat\nkuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.\n\n— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.\n\nHeidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli\nkuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli\nhyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he\npuhelivat keskenään:\n\n— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?\n\nKoska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he\nkiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.\n\nSilloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret\nlaineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen\naikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa\njuosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas\nnäkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä\noli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren\njätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan.\nSen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö, on ne\nsamat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi,\nvaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.\n\nPoika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä\nolin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan\npelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.\n\n— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka\nulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat\nhitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten\nmaa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää\nviitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään\nmaailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille\nhyvin.\n\n— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.\n\nJa kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat\nyhteen ääneen:\n\n— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!\n\n— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.\n\nJa kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat\nlänsimerelle lähteneet.\n\nSiellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot\nkolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli\nsellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.\n\nSiellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka\noli aivan yksin koko avarassa maailmassa.\n\n— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti?\nIstuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi\npoikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä\nnäkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos\nsiinä tulikin toinen sorsa!\n\n— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen\nhoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä\npyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.\n\n— Niinkuin sinä ja minä!\n\n— Aivan kuin sinä ja minä! Kas kun sinä osaat hyvin arvata!\n\nJa Yrjö nauroi, ja me puristimme nauraen toisiamme kaulasta.\n\nIsä istui siinä tuolissaan ja loisti. Hänkin oli jo kokonaan vapautunut.\n\n— Ja mitenkä sitten kävi, äiti?\n\n— Niin, entä sitten? — Kävi niin, että he pysähtyivät sen valkoisen\ntalon edustalle, jonka ikkunassa he olivat nähneet sen pienen pojan,\nja soittivat porraskäytävän ovikelloa. Eräässä huoneessa he sitten\nlöysivät hänet pöydän ääressä katselemassa kuvakirjaa. Kun hän heidät\nnäki, unohti hän kaiken muun ja he unohtivat myös kaiken muun hänen\ntähtensä. Hän tuli heidän lapsekseen, ja he lähtivät hänen kanssaan\ntoiseen maahan. Ja heidän matkallansa paistoi aurinko heille päivällä\nja tähdet yöllä, ja meren kauniit värikkäät kukkaset avautuivat heille\ntoivottaen heille onnea.\n\nJa kun he sitten saapuivat omaan maahansa, liputtivat kaikki laivat\nsatamassa ja kaikki ihmiset nauroivat. Ja kaikki toivottivat sen pojan\ntervetulleeksi ja he toivoivat, että hän saisi prinsessan ja puolet\nvaltakunnasta, kuten käy saduissa.\n\nSellainen oli sinun satusi, Yrjö — ja se olikin hyvä, eikö ollut?\n\nOli. Yrjö oli täysin tyytyväinen, niin päivänselvä asia, ettei hänen\ntarvinnut sitä ilmaistakaan. Hän luisui alas polveltani ja käyskenteli\ntyytyväisenä ympäri, selkä suorana. Nähtävästi hän oli omissa\nsilmissään arvoltaan noussut. Ei voinutkaan jokainen kehua sellaisia\nmatkoja tehneensä. Eikä ollut jokaiselle niin ihmeellistä tapahtunut.\nHän lähestyi keinutuolia, pani sen kädellään käyntiin tarkkaavasti\nseuraten sen liikuntoa ikäänkuin sitä tutkien, kapusi sitten siihen\nistumaan, katsoi isään ja äitiin suurella, riemukkaalla katseella ja\nsanoi:\n\nNiin, mutta kyllä teillä olisi ikävä ellei minua olisi!\n\n— Niinkö luulet? — huudahti isä vallattomasti! ilakoiden ja nosti pojan\nolkapäilleen. Poika sätki ihastuksesta, ja kiljuen ja huutaen he sitten\njuoksivat huoneitten läpi edestakaisin, kunnes kuulin pojan putoavan\nkuin säkin viereisen huoneen sohvalle. Siinä he vielä jatkoivat\ntelmimistään. Mutta minä kohensin hiiliä takassa ja ajattelin, että\njos kävisi yhtä onnellisesti vastakin, kun tarvitsee niihin asioihin\nkajota, niin ei ollut mitään hätää.\n\nVielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan\nkylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän. Salakareja\ntulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei\nmeidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että\nlapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.\n\nJa miksi ne eivät sellaisina pysyisi?\n\nKun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki\ntarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa\nolleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut\nkuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli\nkuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän\nkiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa.\nSilloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme\nyhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot\nmuut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille,\nminkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän\nsatumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.\n\n— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?\n\nNiin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme. Mutta\nmitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä\ntai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki,\nsilloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.\n\nMutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin\njoskus korvaani:\n\n— Muistatko satuamme, äiti?\n\nVähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta,\nennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.\n\n\n\n\n10.\n\n\nIstuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen\npielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen\nmatolle. Muuten oli huoneessa pimeä.\n\nHän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,\n\n— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan,\näiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!\n\nKavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen\nnoustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen\ntottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.\n\nMutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi.\nHoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.\n\nEn. En. En mistään hinnasta.\n\nNousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei\nsiihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla\nseisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen.\nPuolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.\n\nIstuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni\npielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys\nkävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen\npuolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja\nhereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina\npuolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt\nmuuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo.\nMutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään?\nKestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse\nhalusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan,\njoka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko\nväistyä.\n\nJa hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä\nhän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti! Tunsin\nsamaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä\nsuuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja\ntodellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.\n\nKeittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä\nnäkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu\nnapitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.\n\n— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän\nystävällisesti.\n\n— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä\nmuuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan\nkyllä nukkua.\n\nMutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi\nrouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun.\nTuijotimme molemmat sen liekkiin.\n\nLiisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija\nvihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti\nodottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta puolestaan — kuten\nhänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin\nonnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin,\neikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar,\nsanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija\nnuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli\nnelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut\nsilläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.\n\nMutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui\nhänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen\npöytäkaluston Arabian porsliinia.\n\nSiinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi\nepäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija,\nsillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli\npääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä\ntalossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut\nuusi ystävyys.\n\nHän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut\nhoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:\n\n— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!\n\n— Mistä Liisa sen tietää?\n\n— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen\nrouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten\npanee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni\npäiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.\n\n— Mitä se sitten minusta sanoo?\n\n— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän\ntietää kaikki.\n\n— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.\n\nLiisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta,\nsillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.\n\n— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että\npaljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.\n\nLiisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.\n\n— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen,\nmutta ihastuneena poikani kiitoksista.\n\n— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään —\nei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia\nja silmiä riippumassa.\n\nHän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi\nhoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina\nleyhyvät korvilla.\n\n— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.\n\nEikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.\n\nHän jatkaa:\n\n— Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on\npaidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin\nsokin niinkuin sinulla on, Liisa.\n\nHäntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy\nhäntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:\n\n— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän\nhyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki\nja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!\n\n— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?\n\n— Mitäs minä mitään — nauran vaan!\n\nJa hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi\nääneen.\n\nLiisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua\nhelmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea\nkeksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä\nistuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli\nvedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi — sekä\nsiitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä\nYrjö hänelle uskoi.\n\nMutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry\ntupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä,\nasetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee\nsilmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa\nuudestaan.\n\n— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos\nhaluat.\n\nHän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.\n\nMutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli\npuhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni\noli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä\nse hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.\n\nOlimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri\nlaskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella\nnäkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin\nettä ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi\nväripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos\nja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.\n\n— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?\n\n— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme\nheijastuksen seinällämme.\n\n— Heijast —?\n\n— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan\nainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.\n\n— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein\ntarkkaan, miten se on.\n\n— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja\nsitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei\nsiellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että\nsinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän\nvoi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.\n\nVastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä\nselvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika\nkatsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua\nsilmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä:\n\n— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin\nisä. — Olethan sinä paljon nuorempi.\n\nMinun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin\nollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?\n\nMutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt,\nryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka\noli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia,\njotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei\nolisi rajojakaan.\n\n— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?\n\nEi, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme.\nHeitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni\nkomeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja\nmummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä\nparemmiksi ystäviksi.\n\nMutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.\n\nAinoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä\nja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin\nhautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle\nesittämässä, kun poika minut keskeytti:\n\n— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?\n\n— Enpä tiedä niin tarkalleen.\n\n— Miksi niin sanot, äiti?\n\n— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?\n\n— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä\nollenkaan?\n\nOlin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:\n\n— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?\n\n— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.\n\nOliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista\nhipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon\nvain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän\nminusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta\npuuttuisi, ja se olisi tärkeintä.\n\nMutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun,\nvadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla\nistumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja\nruokahuoneen kello löi kuusi.\n\nSiis oli tämäkin yö kulunut loppuun.\n\nYrjö oikaisihe ikäänkuin olisi ollut heräämäisillään. Laskin käteni\nhänen otsallensa ja tunsin, että se oli viileä. Kumarruin hänen\nylitsensä ja katselin kauan hänen rauhoittuneita piirteitänsä ja\nkuuntelin hänen tasaista hengitystään.\n\n— Onko mahdollista? Joko tauti on ohi? Jättikö se todella pojan?\n\nKiviä ja santaa! Jumalan kiitos — se oli ollut tyhjää kuumehouretta\neikä mikään ennustus. Ah, Jumalan kiitos!\n\nJa suuri, suloinen raukeus valtasi minut. Olin voittanut ja saisin\nlevähtää. Ja poikani saisi elää! Ja tulla terveeksi jälleen!\n\nOlin niin kiitollinen, että vedet kihosivat silmiini.\n\nJa taas tuli mieleeni eräs muisto.\n\nHän oli kerran pannut minut arvaamaan, kuka oli hänen kaikkein paras\nystävänsä. Olin maininnut Erikin, Väinön, Etan —?\n\n— Ei, sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta Jumalasta\npidän vain aivan vähän enemmän, sillä täytyyhän Jumalasta enemmän\npitää, äiti?\n\nMutta nyt vihdoinkin heräsit. Katseesi siirtyi ympäri huonetta kuin\nsiihen pitkän ajan perästä taas perehtyäkseen. Sitten se pysähtyi\nminuun. Käsivartesi nousivat, laihtuneet kasvosi säteilivät, ja\nsellaisessa äkillisessä rakkaudenpuuskassa, joka välistä sai sinut\nvaltoihinsa, tartuit kaulaani, pusersit minut kovasti rintaasi ja\ntunnustit rehellisesti ja rajoituksitta:\n\n— Voi, kuinka sinua rakastan, äiti — enemmän kuin mitään, mitään muuta\nmaailmassa!\n\n\n\n\n11.\n\n\nPian sen jälkeen alkoi ensimmäinen koulusi. Muistat ruokailuhuoneen,\njoka eteläänpäin päättyi puolikaareen kolmine suurine ikkunoineen. Ja\nnäet vielä neliskulmaisen pöydän keskellä lattiaa.\n\nSen pöydän ääressä sait kaiken opin perusteet, sinä ja muutamat\ntoverisi.\n\nEt ottanut ensin uskoaksesi, että äiti osaisi opettaa. Siitä ei tulisi\nmikään oikea koulu. Mutta kun hän kertoi, että hän kerran ennen oli\nopettanut suuriakin poikia ja tyttöjä oikeassa koulussa, vaikenit ja\naivan jäykistyit ihmetyksestä.\n\n— Niinkö?\n\nJa tajunnassasi tapahtui taas tuollainen uudestaan arvioiminen, joka\nmuutti jo vakiintuneen arvon — sillä kertaa edukseni. Sen johdosta\nmyöhemmin tovereillesi kehuskelit, että äiti olikin paras opettaja\nmaailmassa.\n\nMyöhemmin muistelimme joskus yhdessä tätä ensimmäistä kouluasi ja\nkokemuksiasi siellä. Maailma alkoi käydä entistään paljon laajemmaksi.\nEi pääasiallisesti kirjojen ja numeroiden avulla, vaan toverien\nvaikutuksesta. Varsinkin Erik, lääkärin poika, ällistytti Yrjöä uusilla\nharrastuksillaan. Hänellä oli pieniä tölkkejä rivissä hyllyllään, ja\nniissä oli pikkueläviä spriissä. Sitten hän oli isoisältään, joka\noli ollut hyönteis-professori, saanut suuren hyönteiskokoelman, ja\npäät yhdessä he tarkastivat neulan päässä törröttäviä kärpäsiä ja\nperhosia. Isältään hän oli sen lisäksi saanut kasvikokoelman, jossa\noli kasveja Suomen eri seuduilta ja muistakin maista. Ja Erik kertoi\nnäistä kaikista aarteistaan yhtä tottuneesti ja yliolkaisesti kuin muut\nkertoivat tinasotamiehistään tai keilapelistään.\n\nHänen oppineisuutensa teki toveriin vakaavan vaikutuksen. Ja Erik\nhuomasi hänen tietämättömyytensä näillä aloilla.\n\nEräänä päivänä lukea jankkasimme, kuten tavallisesti — tavata jauhoimme\nvuorotellen — mitä lie ollut jostakin talonpoikaistuvasta, jossa oli\ntorakoita uunin takana. Jokainen oli innokas kertomaan, mitä tiesi\nnäistä ihastuttavista elukoista — miten ne pudottautuvat katosta alas\n— miten ne tarttuvat tikkuun — miten ne luikkivat seinän rakoon tai\npärekasan alle piiloon. Ainoastaan Yrjö oli niistä asioista tietämätön.\nHän ei ollut torakoita edes nähnytkään.\n\nVihdoin oli tietovarasto loppunut ja jatkoimme tavailemista. Mutta\nhuomasin, ettei Erik seurannut. Hän oli jostakin levoton. Nähtävästi\nhänellä oli jotakin sydämellään, mutta hän ei tiennyt, miten saisi\nsen sanotuksi. Näin hänen silmistään, ettei sitä sopinut sanoa\nmuitten kuullen — mitä lie ollut salaisuutta. Vihdoin hän nousi, tuli\nluokseni, pani käsivartensa kaulaani, kuten oli tottunut äitinsä kanssa\njutellessa tekemään, ja käsi suun edessä jotteivät muut kuulisi, hän\nkuiskasi:\n\n— Eikö olisi jo aika ruveta opettamaan Yrjölle luonnontiedettä?\n\n— Miksi niin? — kuiskasin vastaukseksi.\n\n— No, kun hän ei tunne torakkaakaan!\n\nNiin, olihan se hämmästyttävää! Todella halveksittavaa ja\npöyristyttävää!\n\nKäden liike oli ylenkatseellinen. Hän oli sitä paitsi huolissaan niin\nsuunnattomasta tietämättömyydestä tieteitten tieteestä.\n\nJa Erik oli oikeassa. Osoitin hänelle katseellani, että hän oli\nehdottomasti oikeassa, ja rauhoitin häntä lupaamalla tehdä parastani.\nHän syventyikin lukukirjaansa tyytyväisenä siihen, että oli\nomantuntonsa ääntä noudattanut ja vetänyt Yrjöä edes kappaleen matkaa\ntietämättömyyden alennuksesta.\n\nMutta miten täytin lupaukseni, sen tiedät hyvin. Isänhän olisi pitänyt\napuun rientää, mutta miten kävi hänen? Niin. Eihän minulla ollut\nsammakoita spriissä eikä neulaperhosia eikä muutakaan ainehistoa.\nMinulla oli juuri sillä alalla se heikko kohtani, jonka hyvin tunsit.\nJa isältä puuttui aikaa.\n\nSentakia jäi kuin jäikin Erik yhä edelleen siksi, joka toverilleen\navasi luonnontieteitten salaisuudet. Ja Yrjö oli hänen kiitollinen\noppilaansa.\n\nKun tuli kevät ja aurinko paahtoi sammaltuneita rantapaasia kaupungin\nulkopuolella, silloin te yhdessä juoksentelitte pitkin kallioita\nmolemmin puolin Havin tietä, harhailitte harventuneessa metsässä, istua\nkyykötitte kevätlampien liepeillä kooten haaveihinne sammakonpoikasia\nja sisiliskoja. Aarteita! Aarteita! Muistatko, miten kostea sammal\ntuoksui! Ja miten vesi lätäköissä lämpimänä huokui! Ja miten lakki\nkuumensi päätä! Havi! Se oli ihmemaa, mistä saattoi löytää mitä\ntahansa. Hiostunein kasvoin ja kiihkein käsin te sitten siellä kotona\nErikin luona täytitte pesuvadit vedellä antaen sammakoiden niissä\nuiskennella ja veditte esille säiliöistänne lehtiä ja korsia ja\nensimmäisiä horroksissa olevia kovakuoriaisia.\n\nKun sitten tulit kotiin, tuoksuit kosteaa multaa, havumetsää ja\nkevättä. Kengistä miltei tippui vettä — ja kaulus! Missä se oli? — No\nniin, se oli kaulusnapin syy. Mutta minkänäköinen oli nenäliina?\n\nNautimme keväästä yhdessä. Nuo illat, nuo läpikuultavat kevätillat,\njolloin vedet siinsivät ikkunoihimme ja aavistimme käen kukuntaa ja\npihkan hajua noitten Saimaan reittien metsiköissä! Muistatko ne?\n\nSellaisena kevätiltana poika sai kerran sattumalta käsiinsä pienen\nrasian, joka pitkät ajat oli ollut unohduksissa hänen hyllyllään ja\njonka hän oli saanut Etalta pikkujouluksi. Siinä oli pienen pieniä\npuisia elukoita, kaikki jokseenkin yhdennäköisiä. Neljä jäykkää jalkaa\nja häntä.\n\nIllat olivat niin valoisat, ettei tarvinnut mennä niin aikaisin\nnukkumaan kuin muuten. Äitikin unohti muistuttaa, ja isä viipyi\nkävelyllä. Ja näin, miten poika ikäänkuin aikansa kuluksi alkoi\nasetella pikkuelukoita riviin, kaksi ja kaksi aina vierekkäin.\n\n— Oli sentään hyvä — sanoi hän äkkiä — että Noak oli.\n\n— Noak! Miten niin? — kysäisin, kummastellen hänen ajatusjuoksuaan.\n\n— Niin, no, muutenhan Jumalalla olisi ollut niin paljon vaivaa — olisi\npitänyt synnyttää ihmisetkin uudestaan ja kaikki eläimet! — Nyt ei\ntarvinnut muuta kuin antoi näiden vain mennä arkkiin — joka lajia aina\nkaksi — kaksi aina joka lajia.\n\n— Niin, jokaisen eläinlajin isä ja äiti.\n\n— Eihän?!\n\nHän katsahti minuun epäröiden ja miettiväisenä:\n\n— Miten niin isä ja äiti?\n\n— Onhan eläimilläkin isänsä ja äitinsä kuten ihmisillä.\n\n— Niin taitaa —.\n\nHän vaikeni taasen ja antoi elukkainsa jatkaa matkaa arkkia kohti.\nMinä ikkunan luona parsin sukkaa käyttäen illan heikkenevää valoa, ja\nmolemmat vaivuimme mietteisiimme.\n\n— Mutta äiti — keskeytti hän hiljaisuuden ja katsoi minuun — on niitä\nmuijia, jotka eivät ollenkaan ole kihloissa, ja sentään he synnyttävät\npoikia tai tyttöjä.\n\n— Vai on! — Se tuli niin odottamatta, että minun oli vaikea pysyä\ntotisena. — Tiedätkö sinä sitten semmoisia?\n\n— En minä tiedä, mutta kyllä niitä on.\n\nTaasen oli hiljaista. Poika oli sovitellut elukat rasiaan ja asettanut\nsen takaisin hyllylle. Mutta hän ei halunnut mennä vielä nukkumaan. Hän\nlojui mieluummin lattialla piirtäen koukerolta paperille.\n\n— Äiti — tuli sieltä taas — aina kun joku saa lapsia, niin hän laskee\nensin mätiä.\n\nKumarruin työni yli ja odotin jatkoa.\n\n— Niin, niin — älä naura — aivan kuin sammakot.\n\n— Mutta eihän ihmiset ole sammakoita.\n\n— Jos kohta — ne tekevät vain samalla lailla.\n\n— Miksi niin luulet?\n\n— Minä luulen vaan — ja tiedätkös äiti, että kun sammakko on laskenut\nmätinsä rannalle, niin sitten tulee isä ja panee semmoista maidon\ntapaista päälle, ja siitä syntyy sitten poikasia. — Minäkin olen\nmädistä syntynyt ja ollut noin rannalla. Jos olisit aikaisemmin\nhakenut, niin olisit voinut löytää minut sieltä — mutta sinäpä et\netsinyt silloin. Etta ja Erikkin ovat syntyneet mädistä — niin minä\nuskon.\n\n— Jaha — ja sen on Erik kertonut?\n\n— Eikä vain Erik, vaan myös hänen isänsä — ja olen minä senkin nähnyt,\nmiten mäti kelluu veden pinnalla ja tarttuu pesuvadin reunoihin. Ja\nsiitä tulee sitten mitä tahansa.\n\nMikä saattoi olla vakuuttavampaa? Newton oli puhunut. Arkimedes oli\npisteensä löytänyt. Pieni mieheni paisui viisautta.\n\nSilti otti äiti hänet polvellensa ja alkoi kertoa hänelle vielä\nmerkillisempiä asioita. Eihän sen aina tarvinnut olla mätiäkään, mutta\njotakin sinne päin se kyllä aina oli. Kukkiin muodostui siemeniä, ja\nmunista tuli linnunpoikasia. Ja oliko poju äskettäin nähnyt Väinön\nDonnaa? Sille tulee pian pentuja. Ihmeellisiä asioita oli muutenkin\nelämässä, mutta nämä ne olivat kaikkein ihmeellisimmät. Ja kaunista\noli paljon, mutta tämä oli kaikkein kauneinta. Sillä siten elämä aina\nuudistui ja loi aina uutta elämää vanhan sijalle.\n\nNiin kai se sitten oli, päättivät pojan suuret silmät. Ja äiti kertoi\nvieläkin enemmän. Niin viisaasti oli Jumala kaikki järjestänyt, että\nvaikka ihmiset vuosisadasta toiseen sitä tutkivat, niin se kävi vain\nyhä ihmeellisemmäksi heidän silmissään. Ja kuta enemmän oppi siitä\ntietämään, sitä enemmän huomattiin siinä olevan sellaista, jota ei\nvielä ymmärretty. Sillä se on kaikki Jumalan suurta satua, jota hän\nei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät vain aina häneen\nkatsoisivat jatkoa odottaen. Jumala näes on suurin kaikista satujen\nkertojista — ja hänkin pitää siitä, että hänellä on jokin kohta\nikäänkuin erikoisena salaisuutena kunkin ihmislapsen kanssa. Pojullekin\nhän tulisi vielä paljon kertomaan — tämä oli vain pikkiriikkinen\nalku, tämä nyt äidiltä kuultu — ja Yrjöllä voi vielä olla merkillisiä\nyhteisiä salaisuuksia sen hyvän ja viisaan Jumalan kanssa.\n\nNojasit minuun ja katsoit totisin silmin ulos ikkunasta punertavaa\niltataivasta.\n\n\n\n\n12.\n\n\nMutta maailma kasvoi Yrjön silmissä ja antoi yhä enemmän tuumimisen\naihetta. Nyt hänestä oli päivänselvä asia, että piti olla sekä poikia\nettä tyttöjä.\n\nIsä tuli eräänä iltana sanomaan hänelle hyvää yötä ja istuutui kuten\nmuulloinkin pojan levolle mentyä hänen vuoteensa laidalle jutellen\nhänen kanssaan niitä näitä.\n\n— Tiedätkös, kenen otan rouvakseni sitten kun tulen suureksi? — kysyi\npoika.\n\n— Mistäpä minä sen tietäisin?\n\n— Otan Ainon.\n\n— Vai Ainon! Mutta ethän sinä voi tietää sitä niin hirveän paljon\naikaisemmin!\n\n— Tiedän minä, kun kerran niin paljon pidän Ainosta.\n\n— Mutta sinähän vasta olet pieni poika ja Aino pieni tyttö, eikä rouvaa\ntarvitse ajatella ennenkuin vasta sitten suurena.\n\n— Jaa, mutta itsehän sanot, ettei saa olla ajattelematon — aina pitää\nkaikkea punnita, ennenkuin mitä tekee.\n\n— Tietenkin — hymyili isä.\n\n— Ja kun oikein kauan tuumii yhtä asiaa, niin siitä tulee sitten hyvä.\n\n— Voi niinkin olla — myönsi isä — mutta tiedätkös, sellaisia asioita\nei voi lainkaan edeltäkäsin tietää. Ne tulla tupsahtavat arvaamatta\neteen, ja paras ystävä on usein sellainen, jota ei ole koskaan ennen\nnähnytkään.\n\nYrjö katsoi pienellä epäluulolla isää. Isä vain ei hänelle Ainoa\nsuonutkaan. Siinä kaikki.\n\n— Jaa. Kyllä minä hänet otan.\n\n— Mutta mitäs, ellei Aino huolisikaan?\n\n— Kyllä hän huolii. Ja voi kuinka hän ihastuisi, jos minä sen hänelle\nsanoisin!\n\n— Älähän toki — isän ääni kävi hyvin vakuuttavaksi — ei sellaista saa\nsanoa ennenkuin sitten, kun on aikamies. Älähän nyt vain virka mitään\n— tottele isää! Eikö niin — ethän? Ajatteles, kun sinun pitää vielä\npaljon oppia ja käydä monet koulut ennenkuin tulet suureksi ja saat\nottaa rouvan itsellesi tai edes sitä ajatellakaan.\n\nNiin tosiaankin — oppia! — Sen hän tässä oli vallan unohtanut.\nYrjön silmät kävivät tummiksi. Hänenhän piti oppia tuntemaan kaikki\nsisiliskot, kovakuoriaiset ja kärpäset ja muut Erikin elukat. — Ja\nennen kaikkea koneet, miltä ne näyttivät sisäpuolelta — ja lokomotiivit\nja laivat. Se oli tärkeintä. Menisi siihen aikaa.\n\n— Menee siihen vuosia — vakuutti isä. — Kas, sellaisissa asioissa\npitää osata odottaa, siksi kunnes se oikea tulee. Opit sitten joskus\ntuntemaan jonkun, josta pidät yhtä paljon kuin nyt äidistä ja joka on\nsinulle kuin sisar ja kuitenkin vielä rakkaampi kuin sisar. Ehkäpä\nhänellä onkin tumma tukka kuin äidillä ja ehkäpä hänen silmänsä\nnauravat. Hän puhuu ehkä pehmeällä äänellä ja katsoo pehmeällä\nkatseella, ja koskettaa pehmeällä kädellä. Sellaisen isä sinulle toivoo\nsitten kun olet aikamies.\n\nPoika katsoi isää tutkivin silmin. Hän puhui kuin olisi hän jotakin\ntietänyt. Kai tiesikin. Piti siis sellaista odottaa.\n\n— Mutta sen minä nyt ainakin sanon hänelle — lopetti hän keskustelun —\nettei heillä aina olisi riisiryynipuuroa päivälliseksi, kun tulen sinne\nvieraisille. En pidä niin suurista ryyneistä.\n\nSiihen asia jäi. Ja hän käytti ensimmäistä tilaisuutta saadakseen\nasiansa toimitetuksi Ainon äidille. Hän sanoi sen hänelle heti jo\neteisessä.\n\n— Teillä ei aina pitäisi olla riisiryynipuuroa kun tulen teille kylään.\n\nJa Ainon äiti oli kumma kyllä ihastuksissaan huomautuksesta.\n\nTulevaisuuden suunnitelmat saivat siis toistaiseksi väistyä\ntuonnemmaksi, mutta ei aivan kokonaan.\n\nEräänä päivänä hain, esille hänen vanhoja, pieniksi käyneitä\nvaatteitaan antaakseni ne pois. Hän seisoi siinä tarkastellen, miten\ntein niistä mytyn ja sidoin nuoran sen ympäri.\n\n— Panisit talteen, niin ne sopisivat sitten lapsilleni.\n\n— Kuinka monta lasta sinulle sitten tulee?\n\n— Neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, niin että ne voivat leikkiä\nkeskenään.\n\n— Jaha — jaa — en tullut sitä ajatelleeksi. Mutta kyllä melkein luulen,\nettä vaatteet kävisivät liian vanhoiksi.\n\n— No niin, anna vain. Täytyyhän minullekin aina vähän väliä ostaa uudet\nkengät ja kalossit, kun se isä ei ole säästänyt minulle yhtään paria\nvanhoistaan.\n\nYrjölle oli säästäväisyyden ihanne selvinnyt erään keskustelun jälkeen\näidin kanssa heidän ja muiden ihmisten varallisuussuhteista. Poika\nnimittäin eräänä päivänä kysyi, olivatko he rikkaita, kun asuivat niin\nsuuressa talossa. Johon äiti antoi hänelle sen hämmästyttävän tiedon,\nettei tämä talo heidän omansa ollutkaan, se oli sen vanhan herran,\njoka oli täyttänyt hiekkalaatikon pihalla ja joka joskus tuli vastaan\nportaissa aina kiirehtien heitä niin kohteliaasti tervehtimään. Hän\noli kohtelias, vaikka oli rikas, ja samalla lailla kohtelias kaikille.\nOttihan hän hatun päästään Yrjöllekin, kun poju seisoa töllisteli\npihalla ja vanha herra kulki ohitse — eikö totta? — Äiti oli nähnyt\nparvekkeelta, kun se vanha herra tälle äidin nassikalle oikein kumarsi.\nNiin. Hän oli hieno herra, ei sentakia että oli rikas, vaan sentakia\nettä oli hieno. Hänellä oli tämä talo ja monta muuta taloa ja metsiä\nja sahoja ja kaivoksia ja saikin olla — hän oli hyvä ihminen — äiti\nhänestä piti. Ja hän antoi meidän asua tässä kodissamme. Meillä oli\nmitä me tarvitsimme, ja meitä sentakia voitiin sanoa toimeentuleviksi,\nmutta ei rikkaiksi. Rikkaus sitä paitsi ei aina ollut onneksi — välistä\noli, mutta toisinaan ei ensinkään — ja usein teki se ihmiset ylpeiksi\nja tuhmiksi.\n\nNiin. Yrjö oli nähnyt muutamia ylpeitä rouvia — ne olivat varmaan\nrikkaita.\n\n— Mahtoivat olla. Mutta kaikki ne, joilla on mitä he tarvitsevat, ne\novat toimeentulevia.\n\n— Onko Väinökin toimeentuleva?\n\n— On Väinökin.\n\n— Minusta olisi hauskempi, jos meilläkin olisi vain kaksi huonetta kuin\nVäinölläkin.\n\n— Miksi niin?\n\n— Silloin sinä lakaisisit ja keittäisit — vaikka minä kyllä Liisasta\npidän — mutta me olisimme aina yhdessä.\n\n— Niin, miksikä ei? Mutta olemmehan nytkin yhdessä, kun melkein aina\nolemme samassa huoneessa. Ja kun se vanha herra nyt on rakentanut\nmeille näin monta huonetta, niin ollaan me nyt täällä tyytyväisiä. — Ja\nkukapa sen tiennee, vaikka meillä joskus toiste olisi kaksi huonetta ja\nVäinöllä ties miten monta.\n\nJaa! — Yrjö paisui jo etukäteen Väinön rikkauksista.\n\nMutta sen keskustelun jälkeen hän ei enää ollut niin varma vanhempiensa\nloppumattomista tulolähteistä. Kun hän eräänä päivänä aukaisi eteisen\noven äidillensä ja huomasi hänellä olevan kädet täynnä paketteja, niin\nettä hän tuskin mahtui ovesta sisään, nosti hän vakavasti sormensa ja\nsanoi varoittavasti:\n\n— Ai, ai, äiti — älä osta vain niin paljon tavaraa, että leipä loppuu!\n\n\n\n\n13.\n\n\nSeuraavana syksynä koulu jatkui Erikin tädin luona, joka asui\nkaupungissa. Hänellä oli se suuri etu minun rinnallani, että hänen\nluokseen piti mennä oikein katua pitkin kuten muihin kouluihin.\nSielläkään ei ollut kuin kuusi oppilasta. Mutta vaikkei heitä ollutkaan\nsen useampia, oli tädillä täysi työ koettaessaan hillitä heidän\npuheluintoansa tunnilla. Sillä he olivat tottuneet heti paikalla\nilmaisemaan kaikki ajatuksensa ja tunteensa, ja luettava kappale tai\nlaskettava esimerkki toi usein niin merkillisen tärkeitä muistoja tai\nmielijohteita kielelle. Täti keksi sentakia sen keinon, että rupesi\nvetämään muistikirjaansa viivan aina kun joku heistä turhanpäiten\njutteli heidän siinä lukiessaan tai laskiessaan.\n\nKysyin jonkun ajan kuluttua pieneltä rupattelijaltani, montako viivaa\nhän oli jo saanut.\n\n— En minä tiedä.\n\n— Kuinka? Etkö ole laskenut?\n\n— Tiedätkö äiti, ne muut ovat niin uteliaita, että ne laskevat viivansa\njoka päivä — minä en huoli.\n\nYmmärsin yskän. Vedin hänet luokseni kuiskaten:\n\n— Sanopas oikein totta — eikö sinulla lie kaikkein eniten viivoja?\n\nO-on! — kuiskasi hän vastaukseksi.\n\nMyöhemmin koetettiin tehostaa huolellisuutta antamalla pieniä\nkotimuistutuksia. Kerran sai Yrjökin sellaisen ja hän toi kotiin pienen\nvihkosen. Näin hänestä selvään, ettei hän oikein tiennyt, oliko se\nsuuri vai mahdollisesti aivan pieni häpeä, mutta kun otin näyttääkseni\nvakavalta, punastui hän ja häpesi — kuten täti oli tarkoittanutkin.\n\nJonkun ajan kuluttua oli Erikin vuoro, ja silloin Yrjö ehdotti, että\nhe menisivät joukolla katsomaan, mitä Erikin äiti sanoo. Erikillä ei\nollut mitään sitä vastaan, ja koko roikka karkasi sisään lääkärin\nruokahuoneeseen, jossa tohtorinna istui ompelunsa äärellä. Siinä he\nsitten äänetönnä seisoa töllistelivät odottaen vihkosen vaikutusta,\nErik ensimmäisenä, tirkistäen syrjästä tovereitaan. Mutta kun Yrjö\npalasi kotiin ja kertoi äidilleen retkeilystään, niin hän ei ollut\nhullua hurskaampi, sillä Erikin äiti ei ollut sanonut mitään. Eikä hän\nliioin ollut miltään näyttänyt.\n\nTässä pienessä koulussa luki Yrjö maantiedettänsä ja\nraamatunhistoriaansa ilman päähänpänttäystä vapaasti ja iloisesti, ja\nkaikki tuli eläväksi. Hänellä oli kaikesta oma käsityksensä ja hän\nlausui sen rohkeasti julki. Kun hän luki syntiinlankeemuksesta, oli\nhän kovin pahoillaan Aatamin ja Eevan tottelemattomuudesta. Mutta hän\narveli samalla, ettei Jumalan olisi pitänyt millään muotoa istuttaa\nparatiisiin sellaista puuta, jossa oli niin makeat kielletyt omenat,\nettei niihin voinut olla vilkaisematta ohitse kulkiessaan. Jumala ei\nkoskaan sanonut. No ota nyt sieltä omena! Ei. Niihin ei saanut koskea.\nOlisi ainakin asettanut sen puun vähän syrjemmälle lähelle aitausta!\nKun sitten kerran nuo ihmisparat olivat syöneet yhden omenan, oli hän\nniin pahoillaan, että ajoi heidät ulos. Kaikki olisi mennyt hyvin,\nellei sitä puuta olisi ollut.\n\nJa kun hän kerran kuuli puhuttavan Jumalan pojasta, löi hän kätensä\nyhteen huudahtaen.\n\n— Ai, onko hänelläkin poika!\n\nEräänä iltana riisuutuessaan mennäkseen levolle kiskoi hän takkinsa\nniin rajusti auki että nappeja lensi irti:\n\n— Näin ne papit tekevät!\n\n— Papit? Milloin olet nähnyt pappien tekevän sillä lailla?\n\n— Näin tekivät papit Jerusalemissa. He repivät vaatteensa eivätkä\nyhtään välittäneet siitä, mitä heidän äitinsä sanoi.\n\nMinulla oli loppumatonta iloa hänen välittömyydestään ja\nvastaanottavaisuudestaan. Ja ajattelin usein, että sellaisena pitäisi\nihmisen säilyä myöhemminkin, kun syvemmät tiedonlähteet hänelle\navautuvat. Miten paljon rikkaampia olisimmekaan, jos kaikki tietomme\ntulisivat eläviksi tajunnassamme!\n\n\n\n\n14.\n\n\nOLI KAUNIS kesäpäivä. Seisoin pienen höyrylaivan kannella keskellä\nvakkoja ja voipyttyjä tähystellen sitä saaristolaituria, jonne minun\noli noustava. Puitten lomitse näkyi kesähuvilamme katto. Poukamassa oli\nkyläläisten verkkoja kuivumassa pitkät rivit, oli nähtävästi ollut hyvä\nkalansaalis-aika. Veneitään olivat vetäneet korkealle hiekkarannalle,\nlieneekö ollut myrsky viime yönä. Siinä olivat joukolla vastassa vanhat\nja nuoret, vilisi valkoisia liinoja ja lippalakkeja laivasillalla. Ja\nilma henki merisammalta, ruskolevää ja hailia, auringon paahdetta ja\napilasta.\n\nJa laituri oli pitkä ja kallistunut.\n\nOlin ollut poissa parin viikon ajan ja odotin näkeväni perheeni\nsillalla. Siellä havaitsinkin ensin isän ja sitten mummon, mutta Yrjöä\nei näkynyt missään. Ja kuitenkin hän oli tavallisesti etumaisena\nhuitomassa lakkiansa tervetuliaisiksi sille, jota odotettiin. Hänen\npiti aina jollakin näkyvällä tavalla purkaa ilonsa.\n\nOlin ihmeissäni. Varjostin silmiäni kädelläni nähdäkseni paremmin.\nVaikka hän olisi seisonutkin toisten takana, olisin sittenkin huomannut\nhänet, sillä hän oli yksitoistavuotiaaksi tavattoman kookas. Ja kotona\nhän oli varmaan. Retkeltään serkkujensa luo Saimaan rannalle hän oli jo\nviikko sitten kotiutunut.\n\nLaiva laski maihin. Isä otti kantamukseni ja aukoi minulle tietä\ntutussa tungoksessa. Pari kertaa piti pysähtyä tervehtimään naapuria.\nSitten noustiin käsikoukussa koivumäkeä huvilallemme.\n\nMiten ihanaa taas olla kotona!\n\n— Mutta missä on Yrjö? — kysäisin samalla.\n\nIsä katsahti hiukan kummissaan ympärilleen. Niin tosiaankin! Äsken hän\noli ollut verannalla ja isä oli luullut hänen juosseen alas rantaan.\nPoika oli ollut tavallista vakavampi viime aikoina, kertoi isä,\neikä Väinönkään tulo ollut saanut muutosta aikaan. Hän oli iltaisin\nsoittanut selloa isän säestyksellä, ja he olivat harjoittaneet uuttakin\näidin tuloa varten. Mutta ei siihenkään saatu oikein vauhtia. Nyt\nisäkin oudoksuen etsi poikaa silmillään. Mutta kylläpä hän löytynee.\n\nJatkoimme matkaamme koivumetsikön halki. Pihalla tuli poika meitä\nvastaan hitaasti astuen.\n\n— Mikä sinun on, Yrjö? — kysyin heti hänet nähtyäni levottomana. —\nOletko sairas?\n\n— En.\n\n— Mikä sinua sitten vaivaa? Oletko jostakin pahoillasi?\n\nHän ei vastannut, tarttui vain käteeni ja veti minut portaita ylös\neteiseen.\n\nNyt oli jotain aivan erikoista tapahtunut. Hädissäni heitin jonnekin\npäällystakkini ja hattuni, laukkuni ja päivänvarjoni. Poika ei ollut\nlainkaan entisellään.\n\n— Tule!\n\nTuokiossa olimme ullakkohuoneessa ja ovi kiinni. Vaisto neuvoi puhumaan\nhänen kanssaan kahden kesken.\n\nHän hyökkäsi heti kaulaani ja itki rajusti.\n\n— Mitä on tapahtunut, Yrjö? Miksi olet noin suruissasi?\n\n— Äiti! — tuli nyyhkytysten kesken hätäisesti ja puoliääneen — onko\ntotta, ettei tämä ole minun oma kotini?\n\n— Oma kotisi! — Miten tulet sellaista ajatelleeksi?\n\n— Sanottiin Toivolassa, ettei ole.\n\n— Kuka sanoi sellaisen valheen?\n\n— Hanna\n\n— Ja kuka Hanna on?\n\n— Heidän palvelijansa.\n\n— Ja kuinka hän sen sinulle sanoi?\n\n— Sitä en tiedä.\n\n— Hänkö se vain niin sinulle sanoi?\n\n— Hän, mutta serkut olivat siinä myöskin eivätkä sanoneet mitään.\n\nVedin pojan viereeni sohvaan ja olin aivan masentunut. — Olipa siis\nsittenkin tullut se, jota olin niin huolellisesti koettanut välttää!\n— Ja hän nosti minuun katseensa ikäänkuin hänen sielunsa autuus olisi\nriippunut siitä, mitä tulisin hänelle sanomaan.\n\nKokosin voimani ja puhuin hitaasti ja vakuuttavasti:\n\n— Se ei ole totta. Ilman vain on Hanna sen keksinyt, koska hän on raaka\nja häijy ihminen. Eikö tämä muka ole sinun kotisi? Onko kummempaa\nkuultu? Kenellä sitten koti on! — Ei, hyvä lapsi, ajattelepa vähän ja\nsano oikein totta! Etkö aina ole ollut täällä kotonasi? — Rakastammeko\nketään tai mitään niinkuin sinua? — Onko olemassa ketään tai mitään,\njosta huolehdimme enemmän kuin sinusta? — Sano, kyllä sinä sen tiedät!\n— Tiedäthän ja uskothan, että joka päivä ja kaikessa ajatellaan sinua?\nOletko koskaan muuta huomannut?\n\nEi. Ei hän ollut muuta huomannut. Hän nojasi minuun, uupuneena\nmielenliikutuksesta hänkin, mutta jo tyynempänä. Ei hän sitä ollut\nuskonut itsekään. Hän oli vain tullut niin surulliseksi ja ajatellut\nettä ehkä sentään. Kun kerran niin voitiin sanoa.\n\n— Niinpä niin — tuo Hanna kai niin ajatteli — mitäpä hän ymmärsi, hän\noli mitä oli. Sanoiko hän ehkä vielä muutakin?\n\n— Hän sanoi vielä, ettei minulla ollut oikeaa isää ja äitiä — että olin\nvain kasvatti — ja ettei minulla siksi ollut oikein omaa kotiakaan.\n\n— Oliko hän jostain syystä suuttunut sinuun?\n\n— Ei ensinkään — muuten vain hän niin puhui.\n\nSisässäni kuohui. Jos tuo ihmishirviö olisi ollut edessäni, olisin\nhalunnut hänet nujertaa ja olisin voinut syytää hänen silmillensä mitä\nvihansanoja tahansa. On niitä ilkiöitä maailmassa, eikä maa kuitenkaan\naukea nielaisemaan heitä.\n\nJa heidän tähtensä piti minun lapseni kärsiä! Minun poikani, joka\nkuitenkin oli sellainen, ettei heidän olisi tullut saada kajota häneen\npikkusormellaankaan, saatikka sitten tällä lailla haavoittaa häntä\nhänen sielunsa syvimpään.\n\nSaisi kosto kohdata sekä häntä että kaikkia hänen laisiansa! Koko tuota\nkylmäkiskoista, pahansuopaa, järkeilevää ihmislajia, jolla voi olla\nsivistynytkin kuori päällä. Kyllä minä ne tiesin!\n\nEn voinut heti vastata. Minun piti ensin rauhoittua. Eikä tässä sitä\npaitsi viha auttanut. En saanut itse myrkyttyä enkä millään ehdolla\nmyrkyttää häntä. Vahinkoa olivat nuo ilkeämieliset sanat saaneet aivan\ntarpeeksi jo aikaan. Karistin siis pois kaikki pahat päältäni ja\njatkoin:\n\n— Katsos Yrjö! — On kummallista, mutta totta, että on ihmisiä, jotka\nnauttivat siitä, että he pahoittavat muitten mieltä. He eivät viihdy,\nelleivät saa lausua pistäviä sanoja — se on heidän virkistyskeinonsa.\nTuo Hanna kuuluu niihin. Mutta ei välitetä hänestä. Et tiedä, miten\nolen hyvilläni yhdestä asiasta!\n\n— Mistä niin?\n\n— Siitä, että kerroin sinulle sen sadun!\n\nPoika hymyili.\n\n— Niin — sanoi hän miettivästi — siitähän tiedän, että minulla pienenä\non ollut toinen isä ja toinen äiti ja että he ovat kuolleet. — Enkä sen\ntakia viitsinyt niin paljon huoliakaan siitä, mitä hän oli jutellut —\nensin — mutta sitten muistin hänen sanoneen, ettei minulla ollut omaa\nkotiakaan sen takia. Äiti, miksi hän niin sanoi?\n\n— Miksi? — Kai hän niin uskoi. Moni muukin luulee, ettei missään\nmuualla voi olla hyvä olla kuin luonnollisten vanhempain luona. Missä\non hyvä, siellä on, ja useimmilla kylläkin on hyvä. Mutta tiedän\nvarmaan, että on paljon lapsia — niitä on enemmän kuin otaksutaankaan\n— joiden olisi parempi olla muualla ja jotka muilta saisivat enemmän\nrakkautta kuin saavat omilta vanhemmiltaan. Ja riippuuhan kaikki\nkuitenkin siitä, kuinka paljon rakkautta saa.\n\nPoika painoi päänsä olkaani vasten.\n\n— Monella on sama käsitys kuin hänellä — jatkoin puhettani — siksi\netteivät ole muuta nähneet tai kokeneet — eivätkä voi muuta kuvitella.\nMutta mitä me muitten uskosta, me, jotka tiedämme! Isä ja sinä\nja minä — me tiedämme enemmän kuin useat muut niistä asioista —\ntiedämme, ettemme koskaan voisi pitää kenestäkään enemmän kuin pidämme\ntoisistamme. Sen takia olemmekin isäsi ja äitisi, ja sinä olet lapsemme\n— eikä muu merkitse mitään. Ja missä isä ja äiti on, siellä on myös\nkoti.\n\nPoika laski kätensä minun käteeni ja katsoi hymyillen eteensä.\n\n— Ja miltä luulet tämän kodin näyttävän ilman sinua? Mahtaisiko\nmeillä olla tätä huvilaakaan, ellei sinua olisi! Ja olisiko meillä\nniin hauskoja suunnitelmia — ja tulevaisuuden tuumia? Emmehän pelkää\nvanhuuttakaan! Ei, kyllä asia on niin, että sinua me ennen kaikkea\najattelemme — ja sinun pitää olla luonamme, kun me kerran tämän\nmaallisen elämän jätämme. — Sinulle jää silloin kaikki — kaikki vanhat\nmuistommekin menneiltä ajoilta — koko kotimme, sinä ainokaisemme!\nSinullako ei kotia olisi!\n\nYrjöltä pääsi syvä vapautuksen huokaus. Hänen surunsa oli jo kokonaan\nhaihtunut. Tartuin molemmin käsin hänen päähänsä, suutelin häntä monta\nkertaa ja katsoin häntä silmiin. Hän vastasi katseeseeni suoralla,\niloisella silmäyksellä.\n\n— Kyllähän minä sen tiesin — sanoi hän — mutta tahdoin kuulla sinun sen\nsanovan.\n\n— Ja olet sentakia odottanut minua?\n\n— Olen vain odottanut ja odottanut. Minulla oli sitten niin ikävä\nToivolassa — halusin vain kotiin — ja sitten en ole muuta tehnyt kuin\nvartonut sinua tulevaksi.\n\nHän kyyneltyi hiukan muistaessaan jälleen tätä pitkää ikäväänsä.\n\n— Mikset kysynyt isältä — tai mummolta — hehän olivat kotona —? Tai\nolisit jutellut edes Väinölle, joka on seuranasi ollut.\n\n— En, en voinut — tahdoin kysyä sitä sinulta. Ja nythän minä sen tiedän\n— tiedän oikein varmaan — enkä ajattele koko asiaa enää.\n\nNiinpä päätimme yhdessä olla välittämättä sydämettömien ihmisten\npuheista — eihän meidän tarvinnut olla heidän kanssaan tekemisissä, me\nkun voimme turvautua hyvien ihmisten seuraan. Ja hyvänsuovat ihmiset\novat kaikki samaa mieltä meidän kanssamme — serkut myöskin, vaikka\nolivat olleet liian pienet mitään virkkaakseen. Vihdoin päätimme mennä\nPellonpään Ierikka-isäntää tapaamaan pyytääksemme häntä lähtemään\npurjehdusmatkalle saaristovenheellään. Väinö otettaisiin mukaan — isä\nhoitaisi kaiketi jalusnuoria — ja Ierikka tietysti tapansa mukaan\nperäsintä.\n\nOli kaunis päivä ja hyvä tuuli, ja lähtisimme vaikka Seiskariin asti,\njosta niin monta kertaa oli ollut kysymys. Mitä sinä, Yrjö, siitä\narvelet?\n\nTietysti! Se oli kädenkäänteessä sovittu. Ja portaat jymisivät hänen\njalkainsa alla hänen juostessansa alas — ja samassa kuului hänen heleä\näänensä verannalta.\n\nMutta sen jälkeen sattui sangen usein, että illoin tartuit käsiini\nkuiskaten:\n\n— Et tiedä miten olenkaan iloinen siitä, että minulla on isä ja äiti ja\noma kotini!\n\n— Entä minä, Yrjö! Tuskin jaksaisin elääkään ilman sinua!\n\n\n\n\n15.\n\n\nSen vannon ja vakuutan, ettei silloin sumu peittänyt maailmaa, kun\nvalmistimme tuota pitkää matkaa.\n\nOlimme pariksi viikoksi asettuneet asumaan pieneen satamakaupunkiin,\njossa oli aallonmurtaja. Se oli ylpeytesi, Yrjö. Sen kylkeen\nankkuroivat Ariadne ja Astræa ja muut Itämeren höyrylaivat, jotka\nkukin vuorostaan mennä porhalsivat muita maita kohti. Siellä olimme\nvuokranneet pienen huvilan meren rannalla vartoaksemme sitä päivää,\njolloin sinä, Yrjö, lähtisit ensimmäiselle ulkomaanmatkallesi.\n\nSehän oli meille kaikille merkkitapaus. Ja sitä odottaessamme päivä\npaistoi täydeltä terältään, ja tuulen henkäys pani vain huviksensa\nveden kalvon väreilemään. Illoin peitti hämärä taivaanrannan, ja\nmajakan valo vilkkui hetkittäin sumussa. Meillä oli huvilamme\nverannalla lamppu, joka valaisi mäntyjen runkoja ja niiden\nlomitse rantahiekkaa. Isä istui illan tullen teelasinsa ääressä\namerikkalaisessa keinutuolissaan, ja sinä, Yrjö, verannan kaiteella\nkatselit merelle päin. Joskus isä umpimähkään kurottautui ottamaan\nkirjan verannan pöydältä ja luki siitä jotakin ääneen, tuokion perästä\nsen taasen unhottaakseen ja tuijottaaksensa vilkuttavaan majakan\nsilmään.\n\nMyöhästyneitä kylpyvieraita harhaili ryhmittäin pitkin rantaa ja hävisi\nhuvila-alueittensa varjoon. Rantaravintolasta kuului jouhiorkesterin\nhillittyä soittoa.\n\n»Kuin joki — kuin vuolas virta on aika» — luki isä — »tuskin on jotakin\nnoussut pinnalle, kun se jälleen huuhtoutuu pois. Ja uutta kumpuaa\nesiin vuorostaan jälleen kadotakseen.»\n\nNiinhän kyllä on, ajattelin itsekseni, mutta älkäämme sitä nyt\nmuistako. Harvoin on näin hyvä olla, uskotelkaamme, että tämä aika\nei lopukaan — ja että jokaisesta tällaisesta hetkestä syntyy uusia\nsamanlaisia.\n\n»Pian kuolet» — jatkoi isä — »etkä kumminkaan ole vilpitön ja\nvapaa intohimoista, vielä uskot ulkonaisten seikkojen voivan sinua\nvahingoittaa, vielä et ole lempeä kaikille, menetellä oikein ei ole\nvielä ainoa halusi.»\n\nSinä käänsit silmäsi isään. Katsoit pitkään hänen valkoista tukkaansa\nja hänen puhdasta profiliansa hänen siinä istuessaan lampun valossa.\n\nMeri lauloi yksitoikkoista lauluaan ja ilma tuoksui suolaista\nkosteutta ja havumetsää. Ilta oli lämmin ja valoisa, ja meri ja taivas\nsulautuivat yhteen.\n\n»Älä elä ikäänkuin sinulla olisi tuhat ikävuotta edessäsi» — kuului\ntaas isän ääni. — »Niin kauan kuin vielä elät, niin kauan kuin vielä\nvoit, ole hyvä!»\n\nHän laski kirjan pöydälle ja nosti polven toisen polven yli.\n\nKeinutuoli narisi heikosti.\n\n— Luit itsestäsi, isä — lausuit vakavasti — olet jo sellainen, vaikka\nsiinä sanot, ettet vielä ole.\n\nIsä katsahti sinuun hieman oudoksuen. Hän oli itse harvasanainen, ja\nsinäkin olit häneen nähden tottunut ehkä pidättyväisemmäksi kuin muuten\nolit, joten tunteenpurkaukset teidän kesken kuuluivat harvinaisuuksiin.\nMutta jos kohta isä vaatimattomuudessaan tuskin uskoi sinun todella\ntarkoittavan mitä sanoit, tuntui äänensävysi hänestä nähtävästi hyvältä.\n\nIstuin siinä äänetönnä tarkastellen teitä molempia. Ja\nkummastelin silloin, kuten niin monesti ennen, teidän keskinäistä\nyhdennäköisyyttänne. Oliko se pelkkä sattuma? Kuta vanhemmaksi sinä,\nYrjö, tulit, sitä selvemmin sinä myös ulkonaisissa piirteissäsi\nmuistutit isää. Eikä se ollut mielikuvitusta, se minun täytyi itselleni\ntunnustaa, ja sen sanoivat muutkin. Muistin niitä tilaisuuksia, jolloin\nolin nähnyt teidät yhdessä jossakin konsertissa istumassa vieretysten,\ntukka ylöspäin kammattuna, samanlainen kaulus kaulassa, musta\nkaulaliina samalla tapaa solmittuna molemmilla, yllä musta verkatakki,\nkasvot molemmilla käännettyinä orkesteria kohti — niin, ei voinut olla\nnaurahtamatta aivan ilmeiselle piirteiden ja ilmeen yhtäläisyydelle.\nSinä, Yrjö, olit ruvennut tervehtimäänkin kuten isä, olit käytökseltäsi\nkäynyt yhä vaatimattomammaksi ja hienotunteisemmaksi ja omaksunut isän\nkoruttoman ja hyväntahtoisen seurustelutavan. Niin, niin. Huomasin\nselvästi tuon sisäisenkin yhtäläisyyden ja aprikoin itsekseni, mikä\nlopulta lieneekään ihmisessä synnynnäistä ja mikä itsetiedottoman\nvaikutuksen aikaansaamaa. Miten voimakkaasti kaikissa tapauksissa\nkasvattajan persoonallisuus vaikuttaa lapsen herkkään sieluun!\n\nOlimme ottaneet matkalaukkuumme muutamia kirjoja kesälukemiseksi,\nja isä oli juuri sattunut lausumaan kappaleen Marcus Aureliuksen\npäiväkirjasta, joka oli ollut esillä pöydällä. Lieneekö hänellä ollut\nkirjanmerkki siinä oman itsensä varalta? Ehkä, ehkei. Hän ei juuri\nkäyttänyt kirjanmerkkiä eikä hän tavallisesti alleviivannut mitään.\nMuistin kirjan esipuheen, johon olin alleviivannut muutamia kohtia,\nkoska minulla on se paha tapa. Siinä oli semmoista, joka erikoisesti\nkiinnitti mieltäni — nimittäin mitä siinä sanotaan kasvatusisän ja\npojan keskinäisestä suhteesta Marcus Aureliuksen oman todistuksen\nikuistamana jo tuhansia vuosia sitten.\n\nTarvitsiko minun mennä niin kauas taaksepäin ajassa, löytääkseni\nvertauskohtia?\n\nEi tarvinnut, mutta tein sen huvin vuoksi. Kun ajattelen, etteivät\nkahteenkymmeneen kolmeen vuoteen isä ja poika olleet erillään\npäivääkään! Että he kaikesta olivat keskenään neuvotelleet! Siinä\nolivat kulkeneet yhdessä pilarikäytäviä pitkin ja loistosaleissa\npehmeillä matoilla orjien palvelemina — nuo sielultaan stoalaiset! —\nEikä cæsarin valta noussut kumpaisellekaan vähääkään päähän, kuten\nnousi Nerolle ja muille. Mitä vielä. Ei se sellaisilla ihmisillä päähän\nnousekaan. Muistin lukeneeni Caesarin makuuhuoneesta, että siinä seisoi\nonnen jumalatar kullasta valettuna. Se kuului sille cæsarille, joka\nparastaikaa hallitsi. Mutta oliko kumpainenkaan kiinnittänyt siihen sen\nenempää huomiota? Kaikissa tapauksissa — Antoninus Pius tuntiessaan,\nettä hänen viimeinen hetkensä lähestyi, kannatti jumalattaren tulevan\ncæsarin makuuhuoneeseen — niin kertoi esipuhe — ja hän puhui hänen\nkanssaan viimeisen kerran, antaen hänelle perinnöksi tunnussanansa\nja elämänviisautensa, joka oli suurempiarvoinen kuin se valta ja\nasema, jonka hän samalla jälkeensä jätti. — Niin, voiko mikään isä\ntehdä enemmän poikansa hyväksi? Voiko hän lahjoittaa hänelle mitään\nkalliimpaa kuin täyden luottamuksensa ja kokemuksensa varaston? —\nMarcus Aureliuksella ei ollutkaan pitkän elämänsä taipaleella mitään\nsen pyhempää kuin hänen isänsä muisto. Isän tunnussana oli hänen\nelämänsä ohjeena. — Ja niin suuressa määrin oli hän kansansa rakastama,\nettä kaikki nimittivät häntä joko »isäkseen» tai »pojakseen» aina\nkunkin ikäasteen mukaan.\n\nEntä jälkimaailma!\n\nNiin, jälkimaailmaa olimme me kolme tällä verannallamme meren rannalla.\nMiltei kaksi tuhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.\n\nSellaista ja vielä paljon muuta tuumin itsekseni lampun palaessa ja\nhämärän peittäessä meren rannan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun aamu valkeni, olivat kaikki syvämietteisyydet häipyneet\nitsestänsä. Kahvi höyrysi verannan pöydällä ja uimahousut riippuivat\nkaiteella. Ja ulapalla lähtivät ensimmäiset aallot liikkeelle\naamutuulen herättäminä Ensimmäiset purjeet välkkyivät auringossa ja\nsiellä täällä joku varhainen liikehtijä meloi kanootissaan rantaa\npitkin.\n\nSilloin juoksit alas portaita lakki niskassa ja uimaliina mytyssä\nkainalossa.\n\nSe oli sellaista aikaa, ettemme tienneet ihanampaa. Me kolme kuin\nkaukaisella merensaarella. Muistatko miten aurinko paahtoi selkäämme ja\nmiten koetin punaisella päivävarjollani suojella päätäni, hatuttomana\nkun enimmäkseen kuljin? Välistä sama varjo siimesti meitä kaikkia\nmeidän rantahiekalla loikoessamme toistemme seurassa.\n\nJa isän silmät räpyttelivät hyväntuulisina panamahatun lierien alta,\nja näin, että aurinko loi pieniä valopilkkuja hänen kasvoihinsa hatun\npunoksien lomitse.\n\nJa sinulla, Yrjö, oli pehmeät ja vielä kehittymättömät piirteet,\nojensit pitkät, laihat sääresi ja valoit hiekkaa niille, kunnes\nainoastaan sandaalien kärjet pistivät esiin kallionkärkinä\nhiekkaharjujen päässä. Sinulla oli täysi miehen mitta, matala ääni,\njota itse mielelläsi kuuntelit, mutta joka hypähti diskanttiin, kun et\nollut vanuillasi. Ja sinulla oli jo pientä haituvaa huulten ympärillä,\nvaikka olit ainoastaan viisitoistavuotias.\n\n— Katsohan, Yrjö — sanoo isä ja osoittaa pään liikkeellä metsän rantaa\n— heillä on siellä tenniskenttä — sinun pitäisi tutustua muihin nuoriin\nja lyödä tennistä heidän kanssaan.\n\n— Juttelen mieluummin täällä teidän kanssanne.\n\n— Meidän seuraahan sinulla on aina — mutta minun käy sinua sääli, kun\nkuljet täällä niin yksin.\n\n— Yksin? — sanot sinä kysyvästi. — Pian eroan teistä. Matkustanhan pian\npois.\n\n— Jos kohta, tulet sitten takaisin ja kaikki on kuin ennenkin, mutta\ntennistä sinulla ei ole syksyllä.\n\nMutta sinua ei haluta. Ajatuksesi askaroivat lakkaamatta siinä, mikä\nsinulla on edessä. Kohottaudut istumaan vetäen sääret allesi ja rupeat\npuhumaan siitä, mikä nykyään alati täyttää mielesi.\n\nMatkasta. Pian nousisit tuollaiseen suureen höyrylaivaan ja\nviilettäisit meren yli vieraaseen maahan, joka ei kuitenkaan ollut\nkokonaan vieras. Saisit liikkua melkein omin neuvoinesi, mutta\nlaivamatkan tekisit yhdessä yhteisen ystävämme kanssa, joka oli sinua\nvanhempi ja meitä nuorempi juuri sen verran, että hän oli molemmille\nasianomaisille yhtä läheinen. Tämän ystävän saapuminen läheni päivä\npäivältä. Ja sinä asuisit samojen omaistemme kodissa, joiden luona me\nkerran suuren kaupungin surinassa olimme toisiamme odotelleet.\n\nTietysti olit siitä kaikesta jännityksessä. Olihan aluksi kyllin\nmerkillistä jo sekin, että sait lähteä ulkomaille näkemään kaikkea\nsitä, mitä siellä olisi nähtävänä. Mutta sen lisäksi oli tuo vieras\nmaa synnyinmaasi. Olihan luonnollista, että se erikoisella tavalla\nhoukutteli puoleensa. Ja siitä riitti puhumista loppumattomiin.\n\nVoisihan nyt ajatella, että meissä vastoin omaa tahtoamme olisi\nherännyt jonkinlainen kateellisuus tai menetyksen pelko. Mutta\nomaksi hämmästykseksemme emme lainkaan tunteneet mitään sellaista.\nMikset saisi rakastaa muitakin meidän rinnallamme — ja mikset muita\nmaita meidän maamme ohella? Toinen ei toistaan estänyt. Ja jos ehkä\nnäyttäisikin siltä, niin se ei olisi pysyväistä. Tuo toinen maa oli\nmeille itsellemme sangen tuttu ja rakas, ja meillä oli se käsitys, että\nkuta laajempi on ihmisen kiintymys, sitä vapaampi ja suurempi on hänen\nkatseensa.\n\nOlihan sinulle verraton onni saada viisitoistavuotiaana tehdä\nensimmäinen ulkomaanmatkasi tutustuaksesi maahan, johon suuresti\nihastuisit ja joka erikoisella tavalla olisi sinua muita maita lähempi.\nSilloin välttäisit kaiketi myöhemmin ahdasmielisyyden etkä koskaan\nsalpautuisi erilleen siitä yhteisestä, joka kuuluu kaikille.\n\nSinä siis valmistauduit matkallesi kirjojen ja karttojen avulla, jotka\nlevitit eteesi hiekalle. Ja kyselit tuhansia seikkoja kotiutuaksesi\nsiellä.\n\nMutta kun iltapäivällä ilma viileni, teimme joskus kahden kesken\npienen kävelyretken rantaa pitkin niemelle asti, jonka kärjessä pieni\nravintola sijaitsee. Muistatko sen pienen suippokattoisen rakennuksen,\njota parvekkeet ympäröivät? Isä väsyi astumaan syvää hiekkaa ja jäi\nmieluummin istumaan korkeaan rantatuoliinsa ja katselemaan merta.\nSellaisina iltahetkinä puhuin sinulle joskus niistä asioista,\njoihin en omasta aloitteestani ollut kajonnut satusohvan ajoilta\nsaakka. Ajattelin, että sinussa voisi herätä uusia tunteita tämän\nulkomaanmatkan varrella, ja koetin evästää sinua kaiken varalta.\nOlit täynnä kiitollisuutta luottamuksestani. Kerroin sinulle paljon\nsukuperästäsi, mutta en sittenkään kaikkea. En hennonut. Etkä sinä\nkysynytkään. Jäit siihen luuloon, etten viimeisiä yksityiskohtia\nmyöten kaikkea tiennytkään. Ne säilytti salaisuutenaan laitoksen\njohtajatar-diakonissa, ja koulun lopetettuasi saisit häneltä kaikki\ntiedustella. Sitten ylioppilaaksi tultuasi. Jos silloin tahtoisit.\n\nKoetin sinua tutkia. Tein kiertäen kaartaen kysymyksiä ja katsoin sinua\nsilmiin. Mutta katseesi oli rauhallinen ja kirkas. Sinua ei mikään\nepämääräisyys näkynyt häiritsevän. Eikä varmaan häirinnytkään.\n\nMutta minun olisi sittenkin pitänyt sanoa sinulle kaikki. Mitään ei\nolisi ollut menetetty, mutta paljon voitettu. Annathan anteeksi,\netten sitä tehnyt? Se olisi estänyt sinua rupeamasta niitä asioita\nmyöhemmin mietiskelemään ja sureksimaan. Niin, niin. Tiedät hyvin, mitä\ntarkoitan. Mutta en sitä silloin ymmärtänyt.\n\nOlimme molemmat silloin huolettomat, seurasimme lokkien kiertoja\nilmassa ja niiden välkettä auringossa ja lasten hippasillajuoksua\nveden rajassa. He räpyttelivät käsiänsä kuin olisivat lokkina kaaressa\nviiltäneet rantaa pitkin. Ja istuessamme jälleen verannallamme isän\nseurassa oli ranta yhä täynnänsä meren vaahtoa ja värikkyyttä,\nrattoisuutta ja iloa.\n\n\n\n\n16.\n\n\nSitä ilon päivää!\n\nKun myöhemmin tahdoit osoittaa jollekulle sitä luottamuksellisuutta,\njonka soit ainoastaan harvoille, kerroit joskus siitä päivästä.\n\nKuitenkaan ei silloin tapahtunut mitään odottamatonta tai\nmerkillisempää. Helle oli painavampi kuin koskaan ja havumetsä lemusi.\nYstävämme Kaima — kuten häntä kutsuimme, koska teillä oli sama nimi\n— oli saapunut junalla. Hänellä oli Tapiola niminen talvihuvila\nkuusimetsässä, mutta tapiolaisuudestaan huolimatta hän ilmestyi\nhienot, ruskeat kengät jalassa ja uusi panamahattu päässä. Hänessä\noli mielestämme jotakin yleismaailmallista, joka meitä viehätti. Eikä\nsitä ollut ainoastaan ulkonaisesti. Hän oli todella monipuolisesti\nsivistynyt mies. Erikoinen ja hieno ilmiö. Hänen kanssaan puhuminen vei\nlaajemmille vesille.\n\nOlimme hankkineet matkaliput ja tarkastuttaneet passit ja vielä oli\njäljellä puolisen tunnin odotus, ennenkuin Arcturus lähteä jyskyttäisi\nlaiturilta. Oli liian kuumaa olla liikkeellä ja matka liian pitkä\ntavallisiin olinpaikkoihimme kylpylän puistoon. Istuuduimme sentakia\neräälle laiturin lautapinolle aikaamme kuluttamaan. Miksi tuo hetki\ntuli meille niin unohtumattomaksi? Kuorimme appelsiineja ja vertasimme\nniitä toisiinsa, kenen oli suurin ja mehevin, olimme kuin lapsia emmekä\npuhuneet mitään maailman tärkeitä asioita. Ja punainen päivänvarjoni\nsuojasi meitä kaikkia auringolta.\n\nAinoastaan sivumennen ennätimme huomata pitkän murheellisen\nsiirtolaisjonon, joka vähitellen sai passinsa tarkastetuksi. Vihdoin\ntuo toimitus loppui ja oli aika nousta laivaan. Olihan sitä olevinaan\njo puoleksi suuressa maailmassa Arcturuksen kannella liikkuessaan,\nkun sai kurkistaa hytteihin ja salonkeihin, nähdä laivan peilit ja\nsamettisohvat ja kuulla monien vieraitten kielten sorinaa. Pian sitä\nmennä viiletettäisiin ulapalle eikä näkyisi maasta siintoakaan.\n\nOlimme jättäneet toisillemme lämpimät hyvästit.\n\nJuoksit nostosiltaa ylös. Laiva hellitti köysiänsä, ja te seisoitte\nvieretysten sen kannella, sinä ja ystävämme, huiskutellen meille\nnenäliinojanne niin kauan kuin meidät erotitte.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä alkoi matkanne meren yli.\n\nNyt perästäpäin tuntuu minusta kummalta ajatella, että sinä sitten\naloit lähestyä sen toisen maan rantaa, sen maan, josta olit meille\ntullut.\n\nNäen mielikuvituksessani, miten seisoit laivankannella ja näit tuon\nuuden maan tasaisena viivana kohoavan merestä. Tulit yhä lähemmäksi,\nmutta se ei siitä paljoakaan muuttunut.\n\nMiten toisenlaisia ääriviivoja olit tottunut kotona näkemään! Nyt\nnousi ainoastaan Marmorikirkon kupu pyöreänä kukkulana esille\ntasaiselta rannalta. Sitten alkoi torni toisensa jälkeen sukeltaa\nesille, lopuksi suurten rakennusten julkisivut. Kuta lähemmäksi\ntulitte, sitä enemmän teitä ympäröi kuhiseva elämä satamassa, laivat\nkaikenkaltaiset, huvipurret ja kalastusveneet, hinaajalaivat ja suuret\nvaltamerentakaiset, jotka kumeasti ulisivat mennessään. Siinä olivat\nsuuret telakat vasarankalskeineen ja paukkeineen, ja laiturilla oli\nkiirettä ja kirjavuutta.\n\nMitä sinä tunsit sitä nähdessäsi?\n\nMatkakumppanisi tarkasti sinua sivulta päin. Et mitään muuta kuin iloa.\nVallatonta iloa.\n\nNäkikö hän oikein, Yrjö? Kyselit, olit ihastuksissasi. Oi, Yrjö, se oli\nihana matka! Ja olitte, ystäväsi ja sinä, kuin kaksi laitumelle irti\nlaskettua varsaa.\n\nEnnenkuin tiesittekään, olitte keskellä tuoksinaa ja katselitte\nympärillenne kihisevässä ihmispaljoudessa.\n\nHyvä Jumala, miten hyvällä tuulella täällä oltiin! Kaikki ihmiset!\nAjuri seisoi vaunujensa ääressä ja nauroi, poika vihelsi operettia,\nodottaja raitiovaunujen risteyspaikassa kuori banaaneja, herra löi\nkupeitaan ja käänsi taskunsa nurin pienen tyttönsä huviksi. Ei\nmurjottamisen varjoakaan missään. Kaikki vain täydessä touhussa, mutta\nmiltei kuin huvikseen. Huoleton mieliala tarttui heti teihinkin.\nTeidänkin piti heti paikalla keksiä jotakin hauskaa. Ja samaa vauhtia\nte hyökkäsitte alas erääseen kellarikerrokseen, joka vanhastaan on\ntunnettu parhaimmista hyötymansikoistaan. Minkä niminen? Aivan niin,\n»Jacobs kælder» se oli, kirjoitit siitä, kuten kaikesta muustakin,\nsitten meille. Teidän eteenne tuodaan vadit kukkuroillaan mansikoita ja\npaksua kermaa päälle. Jordbær med flöde! Ja sokeria lisäksi!\n\nJordbær med flöde!\n\nOsaako mikään tavallinen ihmiskieli ääntää noita sanoja? Kuitenkin\nte niitä harjoittelitte, nauroitte toisillenne ja itsellenne ja\nharjoittelitte uudestaan.\n\nSitten te lähditte tavaroinenne siihen huvilakaupunginosaan, jossa\nystävämme asuivat.\n\nMutta tuskin te olitte ennättäneet lausua terveisenne kotoa ja hiukan\nperehtyä asuntoon, kun sinä, Yrjö, hävisit. Muut kyselivät sinua\ntoisiltaan ja katsoivat ulos ikkunasta. Sinä lähdit yksin ulos,\nläheiseen pyökkimetsään.\n\nMikä sinua sinne veti? Mika kummallinen kaukainen vaisto? Siinä seisoit\nja katsoit ympärillesi.\n\nTällainen on nyt pyökkimetsä, ajattelit itseksesi.\n\nSen varjo oli syvä, sen harmaat rungot mahtavat, valotäpliä siellä\ntäällä, auringon läikät hohtaen läpi lehtiverkon. Ja korkealla\nlatvoissa oli vaalea, mehevä vihreys.\n\nSuurta ja uhkeata ja rehevää. Ja samalla pehmoista ja ystävällistä.\n\nNiin, tämä oli syntymämaasi.\n\nYmmärrän, mitä tunsit, Yrjö. Uuvuttava, onnea uhkuva riemu valtasi\nsinut, mutta et tehnyt siitä itsellesi selvää. Seisoit vain ja hengitit\nja hymyilit itseksesi. Ja olit valmis täysin aistimin vastaanottamaan\nmitä tämä maa sinulle tarjoaisi ja sen itsellesi omistamaan. Tavallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsiksi tutustuit pääkaupunkiin.\n\nHarhailit ympäri polkupyörä toverinasi. Kuta vilkkaampi ihmishyörinä,\nsitä hauskempaa oli sinun huomata, miten keskinäinen hienotunteisuus\nja sopuisuus saivat katuelämän miellyttäväksi. Ainoastaan pieni\nkädenliike, niin väistyivät polkupyöräilijät toistensa tieltä.\nAutomobiilit ajoivat hitaasti, vältellen turhaa häiritsemistä, ja\nraitiovaunut lähtivät odotussilloiltaan soittamatta. Ja aurinko paistoi\nnäitten hyväntahtoisten ihmisten yli, jotka omaksi huvikseen koettivat\ntehdä elämän mieluisaksi ja hauskaksi toinen toiselleen.\n\nSillä välin isä ja äiti istuivat parvekkeellaan sisämaan järven\nrannalla ja katselivat portille päin, tulisiko sieltä ehkä\nkirjeenkantaja. Ja portti narahti tuon tuostakin ja he tunsivat\nkäsialasi kuorella. Kiireisesti se avattiin, ja he lukivat sinun vielä\njonkun verran lapsellisia kirjaimiasi. Rakas isä ja äiti! He saivat\ntietää, että olit kotiutunut »Strögetilla», jossa hieno maailma ennen\npäivällistä kävelee, ja olit astunut kukkastyttöjen ohi Amagertorvilla,\njossa Absalonin kuvapatsas korkeudestansa tähystelee maailman\nturhuutta. Että sieltä olit jatkanut pitkin Östergadea alas Kongens\nNytorville, istuutunut polkupyörällesi ja rientänyt eteenpäin puistoja\nja katuja pitkin.\n\nSamaa tietä olit kiertänyt, kun kerran eräänä iltapäivänä yhdessä\nolimme kulkeneet sanomalehtipoikien kilvan huutaessa, grammofonien\nlaulaessa kahviloissa, ensimmäisten lyhtyjen syttyessä palamaan ja\npojan painuessa yhä väsyneempänä rinnalleni. Ehkäpä kertomukseni muisto\njoskus oli vilahtanut tajuntasi läpi. Mutta sinulla ei ollut aikaa\nmissään kauemmin viivähtää. Elit kokonaan hetken elämää. Ja tultuasi\najostasi sekä kuumaksi että väsyneeksi lepäsit välistä katukulmien\nkäsirattaitten ääressä, syöden omenia, päärynöitä, banaaneja!\n\nEi ollut vielä sota-aika.\n\nTiedän, että tarkastit kaikki nähtävyydet. Taidemuseot, kirkot,\nautomobiiliasemat, rautatiekonepajat ja telakat. Seisoit Finsenin valo\nparannuslaitoksen ulkopuolella ja näit ihmisten, kasvot käärittyinä,\nkulkevan siellä edestakaisin. Muistit silloin kuulleesi, miten tämä\nFinsen jo poikana talonpoikien tavasta käyttää punaisia uutimia\ntarttuvien tautien vastustamiseksi saa ensimmäisen herätteensä\nmyöhempään keksintöönsä. Minkälainen nero hän oli ollut — ja miten hän\nsillä nerollaan oli palvellut muita! Finsen — kas hän se vasta olikin\nollut suurmies! Hänestä kerroit meille vielä perästäpäinkin — muistatko\n— säihkyvin silmin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari kolme vuotta aikaisemmin olin kerran kysynyt sinulta, mitä\nhistoriallisia henkilöitä eniten ihailit. — Ja olit vähääkään\nepäröimättä heti luetellut nimet: Galilei, Newton ja Edison. Ikäänkuin\nmuut heidän rinnallaan eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään.\n\nMutta eräänä iltana sullottiin sinut kymmenien muitten poikain\nkera laivaan, joka vei teidät kohti kesän suurinta tapahtumaa —\npartiopoikien kesäleirille Kalöhön. Sinä yönä saitte puolinukuksissa\nväristä vilusta laivan kannella tai sälylaatikoilla, ainoastaan ohut\nhuopaviltti ympärillänne, tuntien partioelämän kieltäymyksien esimakua.\nMutta aamulla oli edessänne Kalön poukama ja sileä ranta-alue, jonne\njo muutamia telttoja oli pystytetty. Ja aloitte salvaa ja paukutella\ntäysin voimin.\n\nKun kuvittelen sinua seitsemänsadan partiolaisen seurassa!\nEnglantilaisiakin oli saapunut, ja norjalaisia ja kourallinen\nruotsalaisia. Saksalaisia tuskin oli kutsuttukaan, eivät he ainakaan\nolleet mukana.\n\nEntä suomalaiset! Silloin oli vielä se aika, jolloin meidän piti istua\nkotona harmistuneina siitä, ettemme missään saaneet olla näkyvissä.\n\nEikö totta, Yrjö, sitä oli vaikea sulattaa? Se harmi paisutti mieltäsi\nsiinä pystyttäessäsi telttaasi. Jospa edes nuo tanskalaiset pojat\nolisivat ymmärtäneet panna arvoa sille mikä heillä oli, mutta eivät he\nkäsittäneet sitä onneksi eikä miksikään. Pitivät sitä vain itsestään\nselvänä asiana. Sitä oman maasi kohtaloa ajattelit viikon varrella yhä\nenemmän, varsinkin päivän parhaimpana hetkenä, sinä hetkenä, joka sinut\neniten tenhosi.\n\nSe oli heti aamulla. Ensin juoksivat kaikki pojat uimaan, ja siinä oli\npolskuntaa ja huitomista ja huutamista. Mutta hetkeä myöhemmin oli\nsuuri kenttä aivan äänetön. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa\nyhteen ainoaan pisteeseen, lipputankoon kummulla — ja siihen nousi\nhitaasti Tanskan lippu. Kaikki päät paljastuivat ja tangon juurella\nsoitettiin kansallislaulu. Ensin Tanskan, sitten Norjan ja Ruotsin.\nViimein Englannin.\n\nEntä Suomen? Niin. Meidän kansallislauluamme ei saanut missään kuulua.\n\nSeisoit kauemmin kuin muut katselemassa tuota punaista vaatetta\nvalkoisine ristineen ja kerroit kirjeissäsi niistä hetkistä. Mitä\ntunsit, sitä eivät muut aavistaneet. Tuskinpa oikein itsekään selvästi\nsitä tajusit.\n\nSiellä lepatteli sitten »Dannebrogen» koko päivän, hohtaen auringossa,\nkunnes se yhtä juhlallisesti laskettiin alas illalla.\n\nMutta sinä punnitsit mielessäsi, mahtoiko kukaan noista toisista\npojista voida aavistaa, minkälaisissa oloissa kotona Suomessa elettiin.\nMillaiselta oli tuntunut piilottaa partioveitsi kirjoituspöydän\nlaatikkoon ja pusero ullakkokonttoriin, jottei niitä keksittäisi,\njos venäläinen santarmi lähetettäisiin kotitarkastukselle. Sillä\npartioliike oli Suomessa kielletty!\n\nPunastuit suuttumuksesta sitä muistaessasi. Minnekä olitkaan pistänyt\nsuomalaisen partiomerkkisi? Kaikkihan siellä kotimaassa oli kiellettyä\nja parhaimmat ihmiset aina jostakin epäilyksenalaisia. Nytkin niitä oli\nmaanpaossa mikä Venäjällä Siperiassa asti, mikä taas Euroopan maissa.\nOlit ainoa näistä pojista, jonka tarvitsi sellaisia ajatella. Muilla\noli kaikki valmiina.\n\nEtkä sentään olisi tahtonut heidän kanssaan vaihtaa osia. Et. Saavatpa\njoskus nähdä —!\n\nSitten otit osaa maastoleikkeihin ja leirielämään, avustusretkeilyihin\nja kaikenlaisiin harjoituksiin. Teidänhän piti harjoitella monenlaisia\nkansainvälisiä partiotaitoja. Kerran tuli kuningas kuningattarensa\nkanssa tervehtimään poikiaan, jotka olivat mukana leirissä, ja lähetti\nsitten poikajoukolle monet kymmenet kilot mansikoita. Siinä maassa on\nkaikki korutonta ja herttaista. Siis mansikoita niin että sai syödä\naivan vatsansa täydeltä. Eläköön kuningas! Hän johonkin kelpasi. Ja\neläköön kuningatar, Frederikillä ja Knudilla oli suurenmoinen äiti!\n\nJa kun ilta joutui, pidettiin hauskaa suuren nuotion ääressä, ja\nsilloin oli uljain sankari se, joka oli suulain kokkapuheitten keksijä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta partioleirin jälkeen tuli vielä eräs kokemus, ja se oli paras\nkaikista. Se oli pitkä polkupyörämatka omaistemme seurassa läpi koko\nJyllannin pohjoisesta etelään.\n\nJyllanti! Se oli oma maakuntasi. Sieltä olit kotoisin.\n\nNäit hiekkasärkät, Yrjö! Näit meren, kun se hengittää kuin nukkuva ja\nsoudattaa aallon aallon jälkeen rannalle. Silloin katsahdit ympärillesi\nja huomasit, että tuuli ajaa riuttojen hiekkaa yhtä herkästi ja\nvaivattomasti kuin vettä niiden alapuolella. Molemmat aaltoilevat.\nVinha tuuli vinkuu jaloissa, vaikka onkin tyven. Kun se myrskynä ulvoo,\nvyöryvät hiekka-aallot korkeana kuohuna kanervikkokankaalle asti.\n\nAnnoit meren huuhtoa paljaita jalkojasi ja muistit, että olit lapsena\nleikkinyt näkinkengillä, joita oli tältä samalta länsirannalta poimittu.\n\nMuistatko kanervakankaan, Yrjö? Ja metsäistutukset, tämän kansan\nsitkeyden Korkean veisun? Seisoit kukkulalla ja näit viljavan maan.\nTuon suuren herraskartanon, jossa sitten vierailit, sen näin minäkin\nperästäpäin eräänä kesänä ohi kulkiessani. Kaukaa kimalsivat suuret\nikkunat sen linnamaisissa julkisivuissa, ja puistossa ylenivät vanhat\npuut. Ajattelin silloin sinua ja gobeliinipeitteisiä salinseiniä,\njoista olit kertonut, ruokahuoneen vanhoja kirkkomaalauksia\nja puuleikkauksia, mistä lienevät olleet jostakin muinaisesta\nluostarikirkosta, puistojen pronssi- ja marmoripatsaita, ja\npäivällisiä, joihin tullessa kaikkien oli tapana pukeutua vartavasten\npäivällispukuun. Se oli teistä nuorista orjallista. Ajattelin vanhaa\nperiytynyttä hienostumista ja sen merkitystä sivistyselämässä. Mutta\njuuri sieltä kirjoitit kerran kotiin, että välistä ikävöit kesäiltojen\nrauhaa kivisellä rannallamme ja koskematonta metsää, missä kasvaa\nmustikoita miltei portaille asti ja joita poimiessa kuulee kellojen\nkalkatusta lähimmästä viidakosta.\n\nKaikkein mieluimmin näen sinun istuvan Klaus Klausenin portailla.\nSieltä on laaja näköala. Ruis- ja vehnäpeltoja niin kauas kuin silmä\nkantaa. Talonpoikaistaloja, pappiloita ja pikku viljelijäin asuntoja,\nvalkoisia, tilavia ristikkorakennuksia vähäisimmälläkin pieneläjällä,\nmaalaiskirkkoja ja pitkiä rivejä hedelmäpuita teitten varsilla.\nKoko maa puutarhana vainioihin ruudutettuna, ja vainioitten välillä\nkukkais-aidat.\n\nSiinä istuu nyt Klaus Klausen talonväkensä ympäröimänä, selvittelee\nääntään, yskähtää hiukan ja aloittaa sitten jonkin noista vanhoista\ngrundtvigilaisista lauluista, joka kaikuu illan hiljaisuudessa.\n\nSilloin vasta oikein tunnet olevasi Tanskassa. Siinä kuulet maan\nsydämen sykinnän. Aavistat mitkä henkiset voimat ovat luoneet tämän\nulkonaisenkin hyvinvoinnin. Sillä mikään ei synny itsestään. Siellä on\najoissa ymmärretty, että toisen onni on oleva myöskin toisen, ja Tanska\non tullut siksi maaksi, jossa kohtalon arpa on langennut tasaisemmin\nkuin muualla. Yleinen hyvinvointi levitteleikse siunauksena lakeuksien\nyli ja kuvastuu ihmisten keskinäisessä ystävällisyydessä, avarana\nhymynä, joka ulottuu Beltiltä Beltille.\n\nJa ilta-aurinko valaisee Klaus Klausenin portaita, hänen kaljua\npäätään, hänen vaimonsa leveätä selkää, hänen väkensä kovettuneita\nkäsiä ja suomalaisen pojan miettiväisiä kasvoja.\n\nHeillä on kaikki valmiina, ajattelee hän. Niitä laulujakin, joita he\nnyt laulavat, ovat he jo ennen laulaneet.\n\nMutta meillä lauletaan vielä kerran aivan uusia lauluja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingin satamassa seisoivat isä ja äiti sinua odottamassa.\n\nTavarasi sullotaan ajurinrattaille, ja nouset itsekin niihin. Me\nseuraamme toisissa heti kintereillä. Mutta jo Kauppatorilla pyörähdät\nympäri ja istut sitten meihin käännettynä ja jalat riippumassa koko\nmatkan kaupungin halki asemalle, josta jatkamme edelleen uuteen\nkotiimme, omalle konnullemme, Helsingin ulkopuolella. Tämä Koivulamme\noli jo ennättänyt tulla meille muita paikkoja rakkaammaksi, ja olit\njo paluumatkallasi kuvitellut sitä ilon hetkeä, jolloin saisit avata\nveräjän ja nähdä koivut tien varrella, saisit juosta sisään, missä\nkaikki on tuttua.\n\nJa kun ajoit kaupungin läpi, jalat vallattomasti riipuksissa\najoneuvojen matalan selustan yli, oli sinulla sellainen\njälleennäkemisen ilo kasvoissasi, että siitä ilman muuta varmasti\ntiesimme, mitä kaikesta mieluimmin halusimme tietää.\n\nJumala sinua siitä siunatkoon, Yrjö poika!\n\n\n\n\n17.\n\n\nSangen pian kotiintulon jälkeen täyttyi arvaamatta eräs Yrjön\nlapsuudentoivomus. Etsimättä löysi äiti sen pienen sisaren, jota poika\noli odottanut. Hänet lähetettiin heille heidän sukulaistensa toimesta.\n\nÄiti seisoi eräänä päivänä uuden kotinsa ikkunassa avoin kirje\nkädessään — luki sen vielä kerran — yhdellä silmäyksellä — ja katseli\nmoneen kertaan valokuvaa, joka oli seurannut kirjettä. Hän laski\nvalokuvan ikkunalaudalle, mutta otti sen taas käteensä oikein sitä\ntarkastaakseen.\n\nHän aikoi heti mennä tapaamaan isää, mutta jäi kuitenkin seisomaan,\nkatse tuijottaen puutarhan laajaa ruohokenttää. Se alkoi jo kellertää\nsyyssateista.\n\nVielä kerran hän tarttui kuvaan ja syventyi siihen.\n\n— Vai niin? ajatteli hän. Vai niin?\n\nSe oli tullut suurena yllätyksenä, ja nyt hän ei tiennyt, miltä\nkannalta sen ottaisi.\n\nEnsin hän ei tuntenut muuta kuin iloa. Tulihan tässä satu uudestaan\nheidän tiellensä — uusi rikastuttava lisäys kaikkien heidän elämäänsä.\nHän piti kuvaa edessään iloisen uteliaana:\n\n— Todellako! Sinuako siis olen joskus odotellut!\n\nVai onko tämä vain sattuma, joka ei merkitse mitään sen enempää?\n\nIhan piti istahtaa hiukan tuumimaan.\n\nEhkäpä siinä kuitenkin oli jokin järkevä tarkoitus. Miksi muuten\nnäin yhtäkkiä tulisi tuollainen kirje ja tuollainen suora kysymys?\nEi sellaista aivan ilman aikojaan tapahdu eikä sen suhteen noin vain\nkädenkäänteessä suoriudu. Tämä uusi tapahtuma tuli oikealla tavalla\n— hän ei ollut ryntäämällä rynnännyt sitä kohti, se oli siinä kuin\nkypsä hedelmä maassa, se läheni häntä suorakatseisena kohtalon\nlähettinä ja vaati häntä ottamaan varteen sanottavansa. Tänään kolkutan\novellesi — mitä vastaat? — Oi, hänen teki mielensä vastata ilman muuta\nmyönteisesti.\n\nTule vain! Tuokaa pois!\n\nMutta seuraavassa tuokiossa heräsi taas hänen levottomuutensa sen uuden\njohdosta, joka pyrki heidän elämäänsä.\n\nHän nousi portaita toiseen kerrokseen isän huoneeseen, kirje ja kuva\nkädessään.\n\nIsä istui kirjoituspöytänsä ääressä katsahtaen koivujen lomitse\npuutarhaan, missä Yrjö jäntevällä päättäväisyydellä oli alkanut käyttää\nleikkuukonetta rehevällä ruohokentällä. Surina kuului selvästi ylös.\nIsä otti kirjeen, luki sen ja katseli kuvaa, veitikkamainen ilme\nkasvoillaan.\n\n— Pidä hyvänäsi! Mutta syytön olen minä!\n\n— Minä myöskin!\n\n— Aaa — etpä niinkään! Olet sitä toivonut, ja nyt se tulee.\n\nNiinpä kyllä. Olihan hän sitä tuon tuostakin toivonut ja oikeastaan\nkauankin. Mutta ei asia silti ollut niin yksinkertainen.\n\n— Eikö se ole yksinkertainen? — kysyi isä yhä vain leikkiä laskien. —\nEi se niin aivan mutkikaskaan ole. Kirjoita sinä vain, että pakettiin\nja postiin ja »varovasti!» päälle.\n\n— Hm. Se on vakava asia.\n\n— On. On se vakava asia. — Ja hän vajosi mietteisiinsä, lausuen ne\nääneen.\n\nSiitä on ollut niin monta kertaa kysymys, muisteli hän, mutta se on\nilman muuta jäänyt sikseen, kun ei ole tilaisuus itsestään tarjoutunut.\nNyt se oli siinä ja tuli miellyttävässä muodossa. Siihen saattoi\nkätkeytyä jotakin.\n\nÄiti oli ihmeissään siitä, että isä, joka muuten oli niin varovainen\nja harkitseva, nyt otti asian välittömämmin ja huolettomammin kuin hän\nitse.\n\n— Tarkoitatko siis, että —?\n\n— En tarkoita sitä enkä tätä omasta puolestani, mutta jos sinulla tai\nYrjöllä on siitä iloa, niin en tahdo vastaankaan panna.\n\n— Ei se vielä riitä — sanoi äiti miettivästi.\n\n— Eihän ajatus ole minulle enää vieras. Kun lisäksi tyttönen on niin\nkokonaan turvaton ja hänet tällä tavalla meille lähetetään — tuossa on!\nhoida omanasi — niin — en usko, että meissä kummassakaan on kieltäjää.\n\nNiin. Taisipa niin olla, ajatteli äiti itsekseen. Ja täyttäisihän\ntyttö aivan erikoisella tavalla kodin, varsinkin nyt, kun Yrjö alkoi\nkasvaa suureksi ja pian lentäisi ehkä pesästään. Olihan hän sitä paitsi\naina seisonut taustassa — ikään kuin vuoroaan odotellen — ja Yrjö oli\nlapsena alituisesti puhunut hänestä. Poika oli ajoittain polttavasti\nikävöinyt häntä, ja nyt oli ehkä se vanha ikävä tuonut hänet tänne,\nvaikka Yrjö jo aikoja sitten oli lakannut odottamasta, kun mitään\npikkutyttöä ei kuulunut.\n\nJa nyt se seisoi oven ulkopuolella ja pyysi päästä sisään.\n\nIsä istui ja katseli hänen kuvaansa. Hento hän mahtoi olla ja vaalea\n— silmissä hyvä ja ystävällinen ilme. Kuka tiennee, tuumi hän, ehkäpä\nhän oli heille se oikea — ehkä hänen sielunsa sointuisi yhteen heidän\nsielunsa kanssa, ehkä hänen askeleensa sopeutuisi heidän askeltensa\ntahtiin. Ja he kasvaisivat kiinni häneen, kuten olivat kasvaneet kiinni\nYrjöön. Ja hengenheimolaisuus ja aika muovailisivat heistä kaikista\nkokonaisuuden. Näkeehän mieskin ventovieraan naisen ja heidän sielunsa\nleimahtavat ja he ovat siitä pitäen toisilleen lähemmät kuin ovat\nolleet omalle äidilleen. Elämässä on niin paljon salaperäistä, mitä\nemme ymmärrä, ja sielujen keskinäinen kosketus ja se sisäinen silmä,\njoka silloin avautuu toinen toisensa näkemään, on salaperäisintä\nkaikesta. Sen vain tietää, ettei ihminen ole toista nähnytkään,\nennenkuin myötätunto tai rakkaus on avannut silmät havaitsemaan hänet\nsellaisena kuin hän todella on.\n\nEhkäpä kuului tämä pieni lapsi jollakin erikoisella tavalla heille.\nHänellä ei ollut maailmassa ketään, joka häntä kysyi. Mikä oli kerran\nollut, sen oli kuolema vienyt. Hän oli täydelleen yksin — lastu —\ntuulten heiteltävänä. Heillä oikeastaan ei ollut valitsemisen varaa —\nja se oli tällaisissa tapauksissa parasta.\n\nOli miten oli — päätteli isä — järkeilyllä ei tässä minnekään päästä.\nTäytyy antaa tunteen päättää ja siihen luottaa. Usko se tässäkin vuoria\nsiirtää. Ken ei voinut uskoa sellaisen suhteen eheyden mahdollisuuteen,\nhänen ei pitäisi siihen puuttuakaan. Mutta ei päätetä nyt mitään vielä\nlopullisesti — tutkitaan itseämme — mietitään ja puhutaan Yrjönkin\nkanssa.\n\nNiin tietysti. Yrjön mielipide merkitsi tässä kohden yhtä paljon kuin\nheidän omansakin.\n\nJa niin sitä mietittiin.\n\nSeuraavan päivän iltana istuttiin isän huoneessa yhdessä. Pikku\ntytön valokuva oli heidän edessään pöydällä ja äiti katseli\nsitä isän olkapään yli. Hän oli tullut huomanneeksi, että isän\ntähänastiset kokemukset olivat kehittäneet hänessä määräsuuntaisen\nkatsantokannan. Vaara siinä tietysti piilee — oli hän sanonut — ja\nsuuren vastuunalaisuuden se tuo mukanaan. Mutta vaaraa ja vastuuta\non omistakin lapsista. Kukaan ei tiedä, tuoko vastasyntynyt lapsi\nonnea vai onnettomuutta mukanaan, ja kuitenkin sitä odotetaan\nmitä varmimmalla luottamuksella ja vastaanotetaan ilolla. Sehän\nelimellisesti kuuluu siihen piiriin, johon se syntyy, se on samaa lihaa\nja verta kuin se. Ja kukin omaansa luottaa. Mutta miten usein myöhemmin\nkäykään ilmi että perheeseen on sekaantunut jotakin hyvinkin vierasta,\nja että yhteys on säilynyt enimmäkseen molemminpuolisen mukautumisen\navulla. Luonnollisessa perheessä se tapahtuu itsetiedottomasti. Lapsi\nmuodostuu päivä päivältä ja hetki hetkeltä ympäristönsä mukaan, ja\nympäristökin mukautuu lapseen paljon suuremmassa määrässä kuin itse\naavistaakaan. Eikä kukaan ole vielä todennut, missä alkuperäinen\nolennonyhteys on alkanut ja toisten vaikutus on jatkanut siinä iässä,\njossa aines on vahaakin pehmoisempaa.\n\nNyt istui isä tyttölapsen kuva kädessään ja kehitti edelleen\ntämänaamuisia mietteitään.\n\nTaipumusten ja luonteitten samansuuntaisuus — myönsi hän — oli tietysti\ntärkeä asianhaara, joka onnellistutti perhe-elämää. Mutta liian suuri\nyhtäläisyys oli samalla vaara, koska se oli omiansa synnyttämään\nyksipuolisuutta ja itsekylläisyyttä. Kaikissa tapauksissa oli elämän\nsuuren puutarhurin pakko myöskin käyttää oksastusta välikeinonaan\njalostaakseen sukukuntaa ja sen yksilöitä yhä laajenevassa määrässä.\nJa kuten tiedetään, voidaan taitavalla oksastamisella saada ihmeitä\naikaan. Sitä pitäisi ihmiselämässä käyttää paljon enemmän kuin tähän\nasti on ollut tapana. Sillä ihmiskunnalla ei ole apua hyleksivästä\nperhe-eristäytymisestä, joka yliolkaisesti ja armotta jättää suuret\narvot hukkumaan. Ja kävisi varmaan ilmi, ettei ero oman ja vieraan\nvälillä ole niin suuri kuin ollaan taipuvaisia uskomaan.\n\nParas oksastusvaha — lopetti hän — oli ehdoton luottamus. Lapsi oli\noma, kun se kerran oli omaksi otettu. Ja oliko se sentakia huonompi,\nettei se ollut samaa lihaa ja verta? Olihan yhtä mahdollista, että\nse oli parempi. Ja siitä kasvaisi paras esille samassa määrässä kuin\nsiihen luotettiin ja sitä todella rakastettiin.\n\nMikseivät ottaisi pikku Kirstiä vastaan elämän lahjana heille?\n\nÄiti kuuli miltei ihmetellen isän kypsyneitä mietelmiä. Kukaan ei ollut\ntaipuisampi kuin hän niihin uskomaan.\n\n— Mutta mitä sinä, Yrjö, sanot siihen?\n\n— Minä! Miten minulla voisi olla mitään sitä vastaan? Se vain täältä\nonkin puuttunut.\n\nHän naurahti ja jatkoi:\n\n— Mitäs siitä, jos nyt olette kymmenen vuotta vanhemmat kuin silloin,\nkun minä tulin, kyllä te vielä jaksatte lapsia hoitaa. — Äläkä sinä,\näiti, ajattele, että hän saapuu liian myöhään, koskei minulla voi muka\nolla hänestä enää seuraa. On minulla silti — tuollaisesta pienestä\nlapsesta on kenelle tahansa seuraa.\n\n— Mutta muistatko, Yrjö, että nyt omistat kaikki yksin, vaan jos hän\ntulee, saisi hänkin osansa?\n\n— Niin, se ei merkitse yhtään mitään. Ajatelkaa mikä suuri tapahtuma\ntämä sentään on! Heti menisin häntä vastaan.\n\nSillä taholla siis ei kohdattu mitään vaikeuksia. Ja käsi kädessä me\nvahvistimme yhteisen päätöksemme.\n\nParin viikon perästä tuli sitten se pieni tyttö, oman maan lapsi! Ja\nminkälainen hahtuva hän oli! Minkälainen utukarvainen untuva! Hän oli\nmiltei poispuhallettavissa — eikä juuri minkään näköinen. Hiljainen ja\nihmettelevä, arka ja kiitollinen. Hän janosi rakkautta ja suli onnesta,\nkun hän sitä sai, ja oli ensi hetkestä niin herkkä vaikutelmille, että\nhän oli ikäänkuin ympäristönsä hypnotisoima.\n\nYrjön entinen vuode oli tuotu alas vinniltä. Ja nyt lepäilivät\nKirstin valkoiset palmikot samoilla pieluksilla kuin kerran Yrjön\ntasatukkainen pää. Liinakaapista oli otettu esille reikäompeleiset\nlakanat ja tyynynpäälliset, isänäidin ompelemat, joille isä aikoinaan\noli laskettu hänen päivän valon nähtyänsä. Ne oli Yrjön vuoteeseen\nlaskettu ensimmäisen yön tervetuliaisiksi, ja nyt ne ottivat vastaan\npienen tyttölapsen. Iltasuutelon jälkeen hän heti nukkui kuin\nvihdoinkin pesän löydettyään. Ja mummo oli tyttöä sylissään tuuditellut\nja matkan jälkeen viihdytellyt, kunnes se laskettiin omaan pehmoiseen,\nlumivalkoiseen vuoteeseensa.\n\n\n\n\n18.\n\n\nNyt oli Yrjöllä kaipaamansa sisko, mummolla oli pieni seuranpitäjänsä,\nja isällä oli pellavatukkainen tyttönen polvella soudettavanaan, ellei\nhän taluttanut häntä kädestä heidän kukkaslavoja tarkastaessaan.\nTytöllä oli suuret erikois-oikeudet. Milloin tahansa hän sai hävitä\nhernemaahan syömään meheviä sokeriherneitä tai tekemään palkoherneistä\nlaivoja. Hän sai kiskoa porkkanoita suoraan puutarhapenkistä ja olla\nmansikoita maistamassa, kun muut niitä päivälliseksi poimivat. Hän oli\nkaikkialla ja hänen päänsä loisti valopilkkuna milloin metsikössä,\nmilloin ruohikolla, milloin kuistin portailla.\n\nKirsti oli tuonut uutta elämää taloon.\n\nJa kuukaudet alkoivat vieriä. Tyttö saattoi joka aamu isää asemalle\nhänen työhön mennessään, juoksi Yrjöä vastaan hänen koulusta tullessaan\nja auttoi äitiä hänen kukkia kastellessaan ja kaappeja järjestäessään.\nHän syötti koiraa keittiön portailla ja ripotteli siemeniä maahan\npikkulinnuille.\n\nJa hän liittyi päivä päivältä yhä kiinteämmin ympäristöönsä, niin että\nhän pian kuului siihen samalla luonnon ja tinkimättömyyden oikeudella\nkuin Yrjökin. Ja vuosi vuodelta lujittivat siteitä hoito ja huolenpito,\nöitten valvominen, päivien ilo ja murhe ja sairausaikojen pelon tuska.\nMikään lapsi ei tule rakkaaksi ilman vaivannäön siunausta!\n\nYrjö oli hänestä saanut todellisen pienen toverin, joka teki kotielämän\nmonipuolisemmaksi kuin se oli ollut ennen. Häntä huvittivat tytön\nleikit ja hänen pienet tottumuksensa. Kirstiä hän aikaisin ja myöhään\ntiedusteli, missä tämä oli ja mitä hommaili, varsinkin ensi aikoina,\nja kun hän sitten seurasi pienen sisarensa harrastuksia, loistivat\nhänen silmänsä mielihyvästä. Yrjöstä oli kerrassaan mainiota, että\ntyttösellä oli tapana herätä ja nukahtaa tarkalleen auringon mukaan. Ja\nkun hänen pienet tuttavansa tulivat hänen luokseen käymään, oli heillä\nusein asiaa Yrjön huoneeseen, koska tämä niin hauskasti jutteli heidän\nkanssaan ja keksi niin hupaisia ehdotuksia.\n\nHänhän se useimmiten kantoi tyttötypykän yläkerran makuuhuoneeseen,\ntämän vaivuttua unen helmoihin hämärän saapuessa. Talvella hän\nvastustamattomasti heti päivällisen jälkeen nukkui makeimpaan uneensa,\niltaruskon valaistessa tapetin kuvioita. Hän nukahti vaikkapa\nistualtaan ja hänen unensa oli niin syvää, että Yrjö olisi voinut\nmiltei häntä käyttää pallonaan hänen siitä heräämättä. Usein hän\nkepertyi jollekin sohvalle tai isän kirjoituspöydän alle tai minne\ntahansa. Äiti joskus kulki huoneesta huoneeseen, nostaen oviverhoja\ntai siirtäen nojatuoleja nukkuvaa lasta etsiessään. Paras paikka oli\nisän karhuntalja ja vielä parempi äidin syli, kun onni suosi että hän\niltapäiväkahvin jälkeen istui keinumassa, se lämmin liina hartioilla.\nSilloin tyttö piiloutui sen syviin laskoksiin ja vaipui ennen pitkää\nNirvanan tiedottomuuteen. Se oli taivaallinen hetki, ja kun Yrjö\nhäntä varovaisesti herätteli viedäkseen hänet yläkertaan, hymyili hän\nautuaasti kuin olisi kokenut paratiisin ilot.\n\nAamuisin hän taasen niin kesät kuin talvet heräsi auringon noustessa,\nmikä monasti oli äidille hiukan epämukava aika. Eikä hän silloin\nsupatellut hiljaa niinkuin Yrjö oli tehnyt, vaan hän ponnahti\nistualleen, alkoi laulaa ja lauloi koko ohjelmansa läpi kanoista ja\npupuista ja oravista ja\n\n    Uinuos armahin hiljaa,\n    uinuos hiljaa, niin hiljaa!\n\n— Jospa antaisitkin äidin uinua hiukan kauemmin!\n\nLaulu taukosi tuokioksi: aikomus vaieta oli rehellinen. Mutta muisti\noli lyhyt. Sillä hänen täytyi olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen\nkanssa, ja sentakia hän rupatteli, ellei laulanut. Eikä hänen\njuttelunsa ollut tuollaista itsekseen viihtymistä kuin Yrjön oli ollut,\nvaan hän vaati vastauksia ja vastakaikua. Hänen sielunsa halusi aina\nolla viritetty toisen sointuun ja soida itse toiselle. Ellei se soinut,\noli se turta. Sen takia hän ennen pitkää taas lauleli Pikku Lassista\ntai »Luoja, Isä lapsien», eikä äiti hennonut hänen suutaan tukkia. Jos\nYrjö viereisessä huoneessa oli hereillä, sai hänkin kuunnella Kirstin\naamukonserttia.\n\nMutta joskus sattui, että syntyi epäsopu sisarusten kesken.\n\nEräänä päivänä äiti luki Yrjölle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut\nja josta hän tahtoi tietää pojan mielipidettä. Yrjö teki silloin\nhuomautuksen jostakin lausunnasta, jonka hän ehdotti muutettavaksi.\n\nKirsti istui äidin polvella ja pillahti äkkiä mitä rajuimpaan itkuun.\n\n— Kuulehan, varpuseni, mikä sinulle nyt tuli? — Eihän täällä ole mitään\ntapahtunut!\n\nKirsti loi leimuavan suuttumuksen katseen Yrjöön ja huusi nyyhkyttäen:\n\n— Yrjö ei saa sanoa niin — ei saa sanoa niin!\n\n— Mitä Yrjö ei saa sanoa?\n\n— Yrjö on tuhma — äiti ei kirjoita väärin — äiti kirjoittaa hyvin!\n\nMuistatko Yrjö, miten sait häntä tyynnyttää ja vakuuttaa, että äiti\ntietysti oli erehtymätön? Pieni tumppuni! Et ollut vielä nähnyt\nväriläikkiä seinillä ja niistä kysellyt.\n\nYrjölle tuntui tuottavan tyydytystä se, että hänellä nyt oli jokin,\njoka tarvitsi hänen huolenpitoansa ja turvaansa. Ja tytön pienet\nharrastukset ja tuumat rikastuttivat samalla hänenkin elämäänsä, koska\nhänelle niissä lapsuuden valoisa maailma avautui uudelleen.\n\nSiksipä Yrjökin ilostui nähdessään Eijan ilmestyvän kuistille.\nHelmojaan heilutellen tämä miltei joka päivä tuli toimekkaana kysymään,\noliko Kirsti kotona. Hän oli Kuuselasta. Tai Sirkka, jonka silmäripset\nhitaasti nousivat poskelta, kun hän nosti katseensa, niiasi ja ujosti\npunastuen kysyi, saako Kirsti tulla heille. Hän oli aivan lähimmästä\nnaapurista, Tapiolasta. He olivat Kirstin parhaimmat ystävät. Mutta he\nolivat myöskin Yrjön ystäviä, ja siitä he olivat ylpeät.\n\nUsein hän auttoi heitä, kun heidän oli rakennettava talo metsänlaitaan\nja saatava siihen navetat ja laitumet ja lehmät kuusen kävyistä.\nUskomattoman sukkelaan hän vuoli lehmille jalat tikuista ja piti\ntunnollisesti huolta siitä, etteivät ne ontuneet. Ja istuen kirja\nkädessään kuistin portailla seurasi hän salavihkaa tyttöjen\ntaloushuolia heidän sisustaessaan kotiansa tuuhean kuusen juurella.\nHe laahasivat nuket, kalustot ja talouskalut alas yläkerroksesta,\nja pian heillä oli kaksi kolme eri taloutta käymässä lapsineen ja\npalvelijoineen, äkillisine keuhkokuumeineen, lääkärin käynteineen ja\nkylmine kääreineen. Ja kuta enemmän vaivaa he näkivät, sitä hauskempi\noli leikki.\n\nYrjö muisteli entistä aprikoimistaan tyttöjen ja poikien\nerilaisuudesta. Nyt hän saattoi sen ilmeisesti todeta. Ja hän tuli\nnyt ikäänkuin entistä tietoisemmaksi omasta miehekkyydestään, samalla\nkuin mielenkiinto miehuuden vastakohtaan alkoi hänessä sarastaa. Ja se\nrupesi aivan uudella tavalla häntä viehättämään.\n\nMutta kun tytöt väsyivät hommaansa, kantoivat he kapineensa takaisin\nKirstin leikkihuoneeseen ja häipyivät pitkäksi aikaa näkyvistä.\nEpäilemättä he pitivät uutta hauskaa yläkerroksessa.\n\nVasta perästäpäin sai Yrjö tietää, minkä hurmaavan leikin he olivat\nkeksineet. He matkustelivat nimittäin laivalla suuressa, valoisassa\nkylpyhuoneessa, jossa oli kaakeliseinät ja ruudutettu kaakelilattia ja\nparveke. Kun he avasivat parvekkeen oven, virtasi raikas metsäntuoksu\nhuoneeseen ja kuului lintujen sirkutusta. He olivat ottaneet\nsilityslaudan laivaksi ja puulaatikko oli laituri. Äidin vaatekammiosta\nhe olivat löytäneet mainioita matkapukuja, hattuja ja päivän varjoja,\njotka suojelivat heitä etelän polttavalta helteeltä. Ja kun he nousivat\nmaihin palmulehtojen rannalle, riensivät he tietysti heti kylpemään\nvalkoisen hiekkapoukaman vilppaaseen veteen.\n\nHe avasivat ammeen vesihanan, riisuutuivat ihka alastomiksi ja\npulikoivat kirkuen kylmässä vedessä, joka loiskui ja räiskyi lattialle\nja valui pitkin heidän sätkyviä kinttujaan, kunnes he vihdoin hyppien\nja telmien pyrkivät lämpimiksi jälleen.\n\nIsä ja äiti olivat poissa, ja mummo oli pannut ovensa kiinni, eivätkä\nhe uskaltaneet kertoa heille tuosta hurmaavasta Afrikanmatkasta\nennenkuin aikoja myöhemmin. Sillä silloin olisi heidät ehkä paha\nperinyt, ja mitäs jos olisivat sairastuneet, niin olisi sanottu, että\noma syy!\n\nYrjö oli ainoa, joka heti sai siitä tietää. He juoksivat suoraa päätä\nkuvaamaan hänelle seikkailuaan. Eivätkä he välittäneet vähääkään siitä,\nettä hän nosti sormensa ja oli olevinaan suuri. Sillä hän ymmärsi heitä\nkuitenkin mainiosti.\n\nVälistä näki hän ikkunastaan, miten Kirsti, Sirkka ja Eija juosta\nlipittivät tien yli Lehtolaan. Silloin hän hymähti itsekseen, hyvin\ntietäen, että heillä oli jotakin erikoisen hupaista mielessään.\n\nSiellä asui täti kenraalitar, joka oli hauskin täti maailmassa.\n\nAina kun Kirsti tuli sinne tai kohtasi hänet tiellä, pani hän\nliikkeelle parhaimman suomenkielensä ja sanoi aina samalla tavalla:\n\n— Hyve peive, pikku rouva! Mite rouvalle kuulu?\n\nJa tyttö meni mykäksi pelkästä ihastuksesta, sillä oli niin hirveän\nhauskaa, kun se täti aina sanoi rouvaksi.\n\nNyt kiitivät tytöt tien poikki kysymään, olisiko tädillä jotakin\npestävää:\n\n— Tarvitseeko täti pyykkäreitä?\n\n— Totta kai — täällähän on vallan surkea se työntekijäin puute — ei saa\nrahalla eikä millään — hyvä, että tulitte!\n\nJa täti antoi heille muutamia nenäliinoja pestäviksi. Siinä he sitten\nseisoivat verannalla hieroen kukin riepuansa omassa pesuvadissaan\nja juoksivat niin ahkerasti keittiöön muuttamaan vettä, että vanha\nkeittäjä Johanna lopulta siunaili ja päivitteli ja sanoi veden kaivosta\nloppuvan.\n\nSitten pantiin pyykit kuivamaan korituolien selustoille ja palkaksi\nannettiin niin monta suurta sokeripalaa, että ne yksin houkuttelivat\nuuteen pyykinpesuun sopivassa tilaisuudessa. Sellaisia sokeripaloja ei\nsaanutkaan muualla, ne olivat ulkomailta.\n\n\n\n\n19.\n\n\nJoskus kouluaikanaan muisti Yrjö kaipauksella ensimmäistä pikkukouluaan\nja sen vapaata välittömyyttä, joka oli tehnyt kaiken eläväksi.\nVarsinaisessa koulussa luettiin vuosi vuodelta tutkintoa varten. Siellä\nei ollut aikaa kiinnittää huomiota henkilökohtaisiin harrastuksiin ja\ntaipumuksiin. Se oli kaiketi auttamaton asia. Piti valaa kaikki samaan\nmuotoon, luonnon moninaisuudesta huolimatta. Mutta nämä tutkintoluvut\nantoivat vain niukalti ravintoa pojan erikoislahjakkaisuudelle, joka\nlapsesta asti oli selvästi tullut näkyviin, mutta joka ei koulussa\nvoinut päästä oikeuksiinsa. Hän oli luotu elävää elämää varten, ja hän\nikävöi sentakia sitä aikaa, jolloin yksipuolinen tietoperäisyys ei enää\npidättäisi hänen vapaata toimintahaluaan ja jolloin hän koko sielustaan\nsaisi antautua erikoisluvuilleen ja omalle käytännölliselle työlleen.\n\nSiitä huolimatta hän tavallaan piti koulustaan ja varsinkin\ntovereistaan. He saapuivatkin usein hänen luokseen maalle, joko\nyksitellen tai oikein joukolla. Silloin he täyttivät talon iloisilla\näänillään ennenkuin lähtivät retkeilylle jalkaisin tai suksillaan.\nMutta samassa tuokiossa he olivatkin ikäänkuin kouluilman ulkopuolella,\nja kun äiti sitten heidän palattuaan tarjosi höyryävää kahvia\nruokahuoneessa, tuntui heistä kaikista, että he olivat jossain kaukana\npoissa tavallisista oloistaan.\n\nEräs tovereista sanoi kerran äidin kanssa kahden jouduttuaan:\n\n— Minulla ei ole ollut Yrjöstä aavistustakaan, ennenkuin olen nähnyt\nhänet kotona.\n\n— Miten niin?\n\n— Hän on koulussa vakava ja sulkeutunut — melkeinpä hiukan jörö,\nikäänkuin hän ei siellä erikoisesti viihtyisi. Mutta kotona hän aina on\nloistavalla tuulella.\n\nÄiti ei virkkanut mitään. Hän ymmärsi poikaansa.\n\nMutta kuta vähemmän Yrjö tuli iltapäivisin olleeksi kaupungissa\ntoverien parissa, sitä enemmän merkitsi hänelle kodin seurustelupiiri\nmaalla. Heillähän oli suuri määrä naapureita ja tuttavia, ja kun\ntavattiin, pitivät he hauskaa keskenään oikein sydämensä kyllyydestä,\nunohtaen ikärajat ja muutkin eroavaisuudet.\n\nEniten Yrjö seurusteli Tapiolassa, ja siellä varsinkin sen ystävänsä\nkanssa, joka oli saattanut hänet meren yli hänen synnyinmaahansa.\nTapiolassa harrastettiin soitantoa ja siellä luettiin kirjoja. Moniin\nseikkoihin kirjallisuuden ja taiteen alalla hän siellä tutustui.\nMutta sattui myöskin usein että Kaima oikaisi tien poikki Koivulaan.\nSilloin hän joskus soitti tuntikausia niin kauniisti, että Kirsti\nryömi flyygelin alle ja rupesi siellä pitkälleen, kuunnellen selällään\nsoittoa, kunnes hän lopulta nukahti ja sävel-aallot kantoivat hänet\nkauneuden asuntoihin.\n\nMutta Kaima soitti kauan, kauan, ja usein omaa ennen sepittämäänsä\ntai sellaista mikä juuri sillä hetkellä tuli hänen mieleensä. Hän\nnäkyi vallan unohtavan, oliko päivä vai yö, ja isä ja äiti ja Yrjö\neivät koskaan väsyneet kuuntelemaan, vaikka olisivat kuinka myöhään\nvalvoneet. Kirstin mielestä he näyttivät vallan onnellisilta ja olivat\nkuin toisessa maailmassa. Mutta hän ei voinut ymmärtää, miten sitä\nsentään voi niin kauan istua yhdessä paikassa nukahtamatta.\n\nSuoraan tien poikki mentiin Lehtolaan. Siellä elettiin niin muhkeasti,\nettä kenraalisetä kajahutti ilmoille milloin mitäkin omalla\norkesterilla, johon kuului kolmattakymmentä asianharrastajajäsentä.\nSiinä istuivat hänen poikansa viulua vinguttaen ja Yrjö selloa\nsyvä-äänisesti tempaisten ja monet muut, mitkä puhallellen, mitkä\ntoitottaen, mitkä mitäkin jousta tai puhallinta käyttäen. Ja\nKukkaisrinteen täti tai isä säestivät pianolla.\n\nSäännöllisesti kerran viikossa otti Yrjö sellonsa kainaloonsa ja\nmeni Lehtolaan orkesteriharjoitukseen. Hän tunsi silloin syvästi\nedesvastuunsa, koska hän joskus yksin hoiti sello-osaa. Ja pitihän\ntässä tehdä parastaan, sillä tämä orkesteri oli kenraalisedän ylpeys ja\nkoko paikkakunnan silmäterä, ja Yrjölle tuottikin kunniata se, että hän\nsai siihen kuulua.\n\nKun sitten kenraali nosti tahtipuikkonsa, niin sävelet humisivat ja\nsoivat. Väliin viulut aivan hiljaa laulelivat, kunnes taasen kaikki\nsoittimet koskena pauhasivat. Siellä soitettiin vanhaa ja uutta,\nsuomalaista ja vierasta, joskus jotakin Kaimankin säveltämää. Milloin\nisä ei säestänyt, istui hän sohvannurkassaan ja Kirsti painautuneena\ntoiseen. Ja isä sanoi, että se oli hienoa.\n\nVain harvoin oli kenraalilla kullatut olkalappunsa, loistavat napit\nja nauhat housuissaan. Mutta silloin hän olikin niin komea, että jos\nKirsti näki hänen siinä asussa tulevan vastaan tiellä, pistäysi hän\nkotiveräjän sisäpuolelle niiatakseen sieltä kaukaa. Muuten hän astui\nrohkeasti esiin antaen kättä, sillä tavallisissa oloissaan kenraali\noli puettu pumpuliseen puseroon eikä kukaan voinut häntä kenraaliksi\nuskoakaan. Hän kulki ja kuokki siellä täällä puutarhassa tai naputteli\njotakin työpajassaan. Se työpaja oli muuten järjestyksenpidon ihme\nja sen monipuolisuus ihastutti Yrjöä. Siellä oli kaikki hienotaonnan\nvälineet, tämä kun oli kenraalin erikoisala soitannon rinnalla.\nYrjö ymmärsi enemmän kuin useimmat muut paikkakunnalla panna arvoa\nsedän taituruudelle, ja sentakia sukeutui heidän välilleen erikoinen\nystävyys. Kenraalisetä oli muuten yksilöllistä vapauttaan rakastava,\nherkkä ja tunteellinen ihminen, joka halusi antautua omille\nharrastuksillensa ja sillä välin rauhassa nauttia luonnon vaihteluista.\n\nMutta suurin vetovoima Lehtolassa oli sentään täti kenraalitar. Hänen\nluonaan oli Yrjökin usein, kuten kaikki huvilayhteiskunnan nuoret.\nSillä hän keksi heille jos mitä hauskaa. Väliin saivat pienemmät\nkeijukaisina tanssia, moniväriset siivet hartioilla, Kirsti, Eija\nja Sirkka ensimmäisinä. Toisinaan he taasen hyppivät tonttuina\nympäri, puettuina päästä kantapäähän harmaaseen, pieni punainen\ntupsu päälaella. Toisin ajoin oli taasen suurten vuoro. Silloin he\nalkajaisiksi lausuivat Runebergia tai Rydbergiä tai muuta juhlallista.\nMinkä jälkeen seurasi soittonumero. Usein siellä oli jokin oikea\ntaiteilija läsnä, ja se oli tietysti suurenmoista, mutta yhtä hauskaa\noli itse esiintyä taiteilijana. Ja tädillä oli ihmeellinen taito\nhoukutella esiin taiteilija jokikisestä ihmisvesasta.\n\nEniten suosittiin Lehtolassa draamallista taidetta, sillä Thalia oli\nollut ensimmäinen jumalatarten joukossa tädin nuoruudesta asti. Sen\ntakia oli salissa näyttämö, jonka palkeilla Topeliuksen »Sotavanhus»\njutteli tai »Kadonnut kenkä» esitettiin vauhdikkaasti. Tai olivat\nkaikki puetut ateenalaisiksi ja lauloivat »Ateenalaisten laulun»\nalusta loppuun, nuorten sankarien kunniakas kuolema silmiensä edessä\nja kauniitten sanojen ja komean sävelen elähyttäminä. Elleivät olleet\n»Värmlantilaisia» marssien liehuvin lipuin kuorossa helähyttäen:\n\n    Hatten från skallen!\n    Ropen och trallen:\n    Hurra! Hurra!\n\nKoko tädin koti oli välistä yhtenä mylläkkänä, kun oli suuri\nohjelma-ilta ja talo lapsia täynnänsä. He täyttivät yläkerran ja\nalakerran ja juoksivat portaissa ja muuttivat kuumeisella kiireellä\npukuja tädin omassa huoneessa. Ja se oli kaikki niin kauhean\njännittävää, sillä tädin tuttavat tulivat sitä sitten katsomaan.\n\nMutta kun nuoret tanssien lomassa harhailivat puutarhassa ja täti jäi\nisän ja äidin ja Kaiman ja Kukkaisrinteeläisten ja muitten ystäväin\nkanssa teetä juomaan verannalle, otti hän kitaransa seinältä, viritti\nsitä hetkisen ja alkoi itseään säestäen laulaa — heleällä äänellä\nja synnynnäisellä draamallisuudella. Hänellä oli iloisia lauluja\nkymmenittäin muistissaan ja hän esitti toisen toisensa jälkeen.\n\n— Ja tahdotteko nyt kuulla Tapiolan isännälle omistetun laulun?\n\nTietysti tahdottiin.\n\nJa hän nousi seisomaan. Jotkut läsnäolevista olivat sen ennen kuulleet\nja selvittelivät ääntään laulaakseen joukolla kertosäkeet. Se, jolle\nlaulu oli omistettu, odotteli hymyillen, sillä se ei ollut hänellekään\nenää uusi.\n\nJa soinnos kajahteli kitaran kielistä.\n\n    För vännen jag sjunger så vänt ett ord,\n          :,: Skål o' smutt :,:\n    Du är nog den trognaste granne på jord,\n        Rosa Lilja o' grön Persilja\n    o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd.\n\n    O' visan jag sjöng har jag själv satt ihop,\n          :,: Skål o' smutt :,:\n    På den ska du ha dej ett leverop!\n        Rosa Lilja o' grön Persilja\n    o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd!\n\nLaulaessaan hän heitti kauniin harmaatukkaisen päänsä taaksepäin ja\nsilmät säteilivät. Hän oli oikeassa elementissään ja tempasi aina\nkuulijat mukaansa.\n\nJa selvää oli kaikille jotka häntä kuuntelivat, että hän täten\nseuraelämän puitteissa tyydytti synnynnäisiä taiteellisia\ntaipumuksiansa. Hänen kodissaan palvottiin iloisia kaunotaiteita\nvanhanaikaisella hartaudella. Ja se on nykyään harvinaista.\n\nMutta sitten yksin jäätyään katsoi hän joskus eteensä synkin ja\nsurumielisin katsein. Ja tottunut silmä, joka sattui hänet näkemään,\nhuomasi helposti, että kärsimys oli hänelle hyvin läheinen tuttu.\n\nMutta siitä ei nuoriso tiennyt mitään. Heistä täti kenraalitar oli\nmaailman rattoisin ja iloisin täti.\n\nSillä jos hän tiellä keksi Kirstin, loistivat hänen äsken synkät\nkasvonsa veitikkamaista hyväntuulisuutta ja kuului heti:\n\n— Hyve peive, pikku rouva — mite rouvale kuulu?\n\nJa jos Yrjö tuli vastaan alempana kauppapuodin kohdalla, pysähtyi täti\nhänen kanssaan juttelemaan siitä mikä häntä huvitti, ja he sopivat\njostakin hauskasta tilaisuudesta, jonka täti pian panisi toimeen heille\nkaikille.\n\nJa Yrjö tuli kotiin hymy huulillaan ja sai Kirstin jännityksellä\nodottamaan luvattua hetkeä.\n\nSellainen oli Lehtolan täti, Koivulan-lasten hyvä ystävä.\n\n\n\n\n20.\n\n\nKodin piiriin sai Yrjö laskea myöskin mummon.\n\nHän asui yläkerroksen läntisessä huoneessa, joka oli aurinkoisin\nkaikista, koska iltapäiväaurinko on lämpimin. Se paistoi sinne, kunnes\nse vaipui metsän taakse, ja vielä maille mentyänsä se loi punaisen\nhohteen mummon seinälle.\n\nSiellä oli vanhanaikaiset huonekalut mummon lapsuuden kodista ja paljon\nkuvia seinillä, hänen vanhemmistaan nuorimpiin lastenlapsiin asti.\nMummo istui siellä ikkunan ääressä muistojensa keskellä kutoen tai\nommellen ja katsellen vuoroin ulos ja vuoroin sisään.\n\nSieltä hän seurasi maailman menoa vilkkaalla katseellaan. Hän\ntiesi mitä talossa häärättiin ja hoiti kukkia ja liinakaappia. Jos\npuutarhassa kevättyöt olivat kesken, oli hän mukana kylvämässä ja\npolkuja suoraksi astumassa lavojen välissä, tai jos syksyisin satoja\nkorjattiin, ripusti hänkin korin käsivarrelleen ja lähti papumaahan\ntai hernemaahan tähystellen taivaanrantaa, tulisiko sieltä ehkä halla\nyöksi, joka panisi kiirettä. Mummon päivätyö oli milloin mitäkin\nlajia, ja hän lähetti sen ohessa valmistuneita käsitöitään ympäri\nmaata lapsilleen ja lastenlapsilleen itsekunkin syntymäpäiville\ntervetulleeksi lahjaksi.\n\nSuuren suuri kirjeenvaihto oli mummolla myöskin, sillä kaikki\npienet nallikatkin ja hienohelmat hänen suuressa perheessänsä\nolivat mummon kanssa suoranaisessa kirjeenvaihdossa ja heidän\nvariksenjalka-kirjeisiinsä ja ukko-akka piirustuksiinsa piti\ntunnollisesti vastata, puhumattakaan lasten ja muitten omaisten\nkirjeistä.\n\nEntä päivän lehdet! Ne oli tarkkaan luettava, sillä ei saanut tapahtua\nmitään tärkeämpää omassa maassa eikä paljon muissakaan mummon siitä\ntietämättä. Oli hänellä surunsa tai ilonsakin siitä, mitä lehdet\nmilloinkin kertoivat, mielipiteensä hänellä oli siitä myöskin, vaikkei\nhän niitä juuri muille tyrkyttänyt, hän kun enimmäkseen tyytyi\ntoteamaan, miten kukin asia maailmassa kehittyi. Ne eivät hänen\npuolestaan muuta kaivanneet kuin että hän ne tiesi.\n\nSe oli aika mukavaa muille, sillä jos he kiireitten sattuessa\nennättivät vain ohimennen lehtiin vilkaista, niin ei tarvinnut muuta\nkuin pistäytyä ammentamaan mummon tietovarastosta pääpiirteet rientävän\najan tapahtumista. Tutkintojen ja kokeitten aikana Yrjö käytti\nsäännöllisesti tätä tapaa hyväkseen ja sillä välin muutenkin. Mummon\nkautta hän siis tuli perehtyneeksi moniin oman aikansa tapahtumiin.\n\nVarmaan hän sai toisen käsityksen vanhuudesta kuin olisi saanut ilman\ntätä jokapäiväistä seurustelua. Sillä huomasihan hän, että mummo\neli rikasta ja täyteläistä elämää, että hänen luonaan asui maailma\npienoiskoossa rauhaisan ilta-auringon valossa. Mutta eikö lähenevä\nyö luonut varjoaan vanhuksen tielle? — Se ei tuntunut paljoakaan\nmerkitsevän. Mummo näytti olevan huoleton sen suhteen, se näytti olevan\nhänelle sen yön kaltainen, joka illoin nousi metsän takaa peittäen\nseudun vaippaansa. Kaikki yöt olivat Korkeimman kädessä, myöskin\nviimeinen. Siitä ei tarvinnut itse huolehtia. Hänelle kuului ilta, tämä\nhiljainen lauantai-ilta, jolloin viikon työt oli loppuun suoritettu, ja\noli aikaa mietiskellä ja löytää itsensä kaiken kiireen ja askartelun\njälkeen. Ja jolloin oli suloista koota omaiset ympärilleen nauttiakseen\nheidän kanssaan lämmöstä kotilieden ympärillä ja illan leppoisasta\nrauhasta.\n\nNiin eli mummo vanhuuden päiviään eikä voi ajatella parempaa tapaa. Ja\nmoni, joka hänen luonaan kävi, tuli ajatelleeksi, että se koti, jossa\nsellainen vanhuus säteilee iltahohdettaan ympärillensä, on suuren\nrikkauden siunaama.\n\nSe oli hänelle rakas, tuo hänen huoneensa, tuo hänen hiljainen\nsopukkansa, johon hän kuitenkin sai niin paljon mahtumaan\nyksinäisinäkin hetkinä. Koko hänen nykyinen pieni maailmansa koivuineen\nja puutarhoineen, muistoineen ja jokapäiväisine pikku puuhineen.\n\nSinne tuli usein Kirsti aapiskirja kädessään tai lankakerä pyörien\npuikkojen varassa, ja mummon silmien alla pujottautuivat silmukat\ntoisiinsa verkalleen ja kielen suussa kääntyessä. Se oli molemmille\nyhtä paljon kärsivällisyyttä kysyvää, mutta oppia otettiin ja annettiin\nkuten sitä on ammoisista ajoista otettu ja annettu, ja ystävyyttä\nrakennettiin kuten sitä on ennenkin sukupolvien kesken rakennettu.\n\nJa isä naputti joskus ovelle ja kysyi mielistellen:\n\n— Saako tulla, Sofi?\n\nVaikkei mummon nimi ensinkään ollut Sofi — isä oli hänet vain siksi\nristinyt, ja isä ja mummo pitivät mielellään keskenään kaikenlaista\npientä ilvettä.\n\nYrjö oli melkein ottanut tavaksi lukea läksynsä mummon mukavassa\nkeinutuolissa, minne aurinko niin iloisesti paistoi ja mistä näki\nkauemmaksi kuin hänen omasta ikkunastaan. Ja mummo pysyi silloin niin\nääneti, ettei kuulunut muuta kuin hänen puikkojensa keveätä pakinaa.\n\nMummo ja Yrjö ymmärsivät toisiansa mainiosti. He olivat\nhengenheimolaisia tuon aikojen läpi periytyneen sielujen heimouden\ntietä, joka kulkee salattuna ja yhdistää toisiinsa usein ventovieraat,\nvieläpä eri kansojen ja eri aikakausien yksilöt. Mummon ja Yrjön kesken\nvallitsi selvä sukulais-yhteys.\n\n— Mitä nyt ajattelet, mummo? — kysyi Yrjö nähdessään mummon käsien\nvaipuvan helmaan ja hänen katseensa pysähtyvän yhteen pisteeseen.\n\n— Mitä milloinkin — vastasi mummo — kuka niitä ajatuksia voi niin\ntarkoin selvitellä!\n\n— Niin, mutta sano nyt sentään!\n\n— Minä tässä vain ajattelin Koivurinteen väkeä — kuulin heidän äänensä\näsken hallissa.\n\n— Pidätkö heistä mummo?\n\n— Paljon heistä pidän — kukapa ei heistä pitäisi — he ovat hyviä ja\nherttaisia ihmisiä.\n\n— Onko sinusta sitten niin tärkeätä olla hyvä ja herttainen?\n\n— Tietysti. En pane mihinkään ominaisuuteen niin paljon arvoa kuin\nhyvyyteen, oikein tuohon aitoon, välittömään sydämenhyvyyteen. On\nviisauskin suuri lahja, mutta se jättää ihmisen kylmäksi, jos se\nyksin jää vallalle. Hyvyys se on, joka tuo mielenrauhaa ja onnea\nihmisten keskuuteen. Se on sitä paitsi itsessäänkin viisautta, sillä\nhyvä ihminen näkee kaikki oikein päin — hän ymmärtää kaiken oikeammin\nkuin pahansuopa, joka näkee kaikki kierosti, olkoonpa kuinka lahjakas\ntahansa.\n\n— Sitähän sinä aina, mummo, siitä hyvyydestä — — —.\n\n— Niin, katsos, jos hyvyys pääsisi vallalle, niin siinähän samalla\nolisi se Jumalan valtakunta, jota odottelemme. Silloinhan olisimme\nperillä. Ja kun en nyt enää voi mitään muu takaan toimittaa, niin\nistun tässä toivomassa sitä tulevaksi ja rukoilemassa sen puolesta —\nja tiedäthän minun uskovan, että sekin voi auttaa hyvää pääsemään edes\nhiukankin eteen päin maailmassa.\n\nKyllä. Sen Yrjö kyllä tiesi. Harvoin mummo siitä näin mainitsi, mutta\ntiesihän tuon muutenkin. Se tuntui kaiken läpi.\n\nSiinä mummo sitten illan viimeiset hetket itseksensä vietti kirjojen\nkirjan ääressä tai menneitä muistellen. Paljon hänellä olikin\nmuistettavaa, koko pitkä elämän taival. Koko hänen entinen sukunsa\nlepäsi jo nurmen alla, hän oli yksin enää jäljellä lapsuutensa\nperheestä. Mutta he olivat hyvässä tallessa kaikki, ja hän siirtyi\npäivä päivältä heitä lähemmäksi. Olihan heidän seurassaan jo hänen\nlapsiaankin, ja ne ne vasta olivatkin liittäneet hänet läheisesti\ntuohon toiseen maailmaan, joka oli hänelle niin tutunomainen, ettei\ntuntunut olevan kuin askel tästä sinne.\n\nJa aurinko meni mailleen kellertävien peltojen helmaan ja loi punaisen\nhohteensa mummon harmaalle seinälle.\n\n\n\n\n21.\n\n\nMuistatko, Yrjö rippikouluaikaasi? Olit silloin kuudentoista vuoden\nvanha ja pitempi kuin isä. Ja sinulla näkyi selvästi haivenia\nylähuulessa.\n\nSe syksy ei ollutkaan mikään tuollainen toivoton kausi, jolloin sataa\nropisee viikkokausia ja kärryjen pyörät tarttuvat liejuun. Päin vastoin\nkauniista päivistä ei tullut loppuakaan. Koivujen lehvistö hohti kullan\nkeltaisena ikkunaan sinistä taivasta vastaan. Maa tuli routaan jo\nennenkuin lehdet karisivat puista ja lunta satoi jo marraskuussa.\n\nSyystyöt puutarhassamme olivat kesken sinun mennessäsi ensimmäiselle\ntunnillesi, ja kun palasit viimeiseltä, valmistimme jo joulua.\n\nKävit mielelläsi rippikouluasi. Sinulla olikin opettajanasi sellainen\npappi, joka nuoria ymmärsi ja oli aikansa virtauksia seurannut. Hän\noli lämmin ja vapaamielinen eikä vaatinut oppilailtaan sokeata uskoa\nsiihen, minkä suhteen heillä oli epäilyksiä. Oikeastaan hän oli vain\nvanhempi ystävä, joka uskoi nuoremmille mitä hän itse oli etsinyt ja\nlöytänyt.\n\nNäitten tuntien jälkeen astuit kotiin päin valaistuja katuja pitkin.\nKävelit hitaasti kirja kainalossa, ja äsken kuultu sana täytti niin\nkokonaan mielesi, ettet tullut kiinnittäneeksi pienintäkään huomiota\nihmistuoksinaan Ylioppilastalon edustalla. Kirjakauppojen uutuudet\neivät houkutelleet sinua pysähtymään, ja musiikkikauppojen kuvat\nsivuutit niihin katsahtamatta. Kuljit suoraa päätä Rautatientorin\npoikki ja aseman odotussalin läpi vilkaisematta ympärillesi.\n\nJa toistit mielessäsi sen, mitä olitte äsken lukeneet.\n\nSehän oli jo sanottu se merkillinen totuus, joka saattoi maailman\npelastaa. — Miksei sen vaikutusta missään huomattu?\n\nJuna nykäisi jo kulkemaan ja ratavallin lyhdyt alkoivat vilahdella\nvaununikkunoiden ohitse.\n\nKoulussa olitte enimmäkseen saaneet kiviä leivän asemesta, ajattelit\nvielä siellä istuessasi. Miksi ihmisille tyrkytettiin niin paljon\nsellaista, mikä oli pelkkää muotoa?\n\nKoneellisesti astuit pois junasta. Kelloa et huolinut vilkaista, tuskin\ntarkastaa, oliko juna jo kulkenut sillan yli ja oliko asematalo suuri\nja valkoiseksi maalattu vai oliko se pieni ja keltainen. Se pieni oli\nse oikea. Mutta vaisto sanoi milloin sen kohdalla pysähdyttiin.\n\nRatavalli oli kovassa jäässä. Liu'uit siitä alas ja seurasit sitten\nhuvila-alueen lautakäytävää.\n\nNäit kaiken sen, minkä olit viime aikoina kuullut, kuin ilmestyksen\nedessäsi. Kai se oli sitä samaa, jota mummokin oli tarkoittanut, kun\nhän oli puhunut hyvyydestä ja Jumalan valtakunnasta. Niin kai pitäisi\nolla. — Ei kadehtia. Ei etsiä omaansa. Ei katkeroitua. Ei muistella\nkärsimäänsä pahaa. Ei saisi kerskailla eikä pöyhkeillä — vaan pitäisi\nkaikki peittää. _Jos_ voisi olla sellainen — tai edes vähän sinne päin,\nsilloinpa olisi ihmisellä voimaa!\n\nSilloin hän myös voisi ymmärtää kaikki. — Ymmärtää! Siinä se oli:\nymmärtää! Joka ymmärtää, hän ei tuomitse. Joka näkee, hän ei ole\nsuvaitsematon. Nähdä —! Mutta ihmiset eivät näe — he ovat sokeita —\nja raivoavat sokeina toisiansa vastaan. On ollut olemassa yksi, joka\non nähnyt enemmän kuin kaikki muut, ja hänen katseensa mahtoi olla\nihmeellinen. Se näki kaiken läpi. Hän näki Jumalan ja hän näki ihmisen.\nJa siinä oli silta heidän välillään — voimavirta — säde, joka sitoi\ntaivaan ja maan toisiinsa.\n\nSehän oli niin yksinkertaista ja niin vanhaa, mutta se oli kuitenkin\naina uutta. Oli olemassa jotakin, joka voisi maailman vapauttaa ja\nuudistaa, mutta elämä näkyi kulkevan juuri päinvastaista latua. Taikka\nnäyttikö vain siltä? Täytyikö kaiken kehityksen tapahtua taistelun\nkautta? Ja siinä oli ehkä tuon kamppailun alla jokin näkymätön virtaus,\njoka kerran veisi voittoon. Kyllähän sen epämääräisesti tunsikin siellä\nolevaksi — ja joskus se pulpahti esille. Sillä olihan sentään rakkautta\nelämässä.\n\nOli ollut olemassa yksi — eikä enempää tarvittu kuin että oli yksi\nollut. Hänessä oli ollut se voima, johon kaikkien tuli uskoa. Hän tunsi\nitse, että hän oli maailman pelastus.\n\nJa hän oli sitä varmaan. Maailma ei häntä tosin tuntenut, mutta hän oli\nsentään sen pelastus.\n\nMuistatko, Yrjö, miten usein niihin aikoihin puhuimme keskenämme\nnäistä asioista? Kerroit kotiin tultuasi mistä oli ollut kysymys,\nja ihmettelimme yhdessä, ettei sellainen oppi, josta niinkin paljon\nsaarnattiin, kyennyt sen enempää oloja muuttamaan. Sitä oli opetettu\nvuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ja suuri osa ihmiskuntaa\nsitä muka tunnusti, mutta missä oli sen vaikutus? Istuimme pienessä\nhuoneessasi, jonka edustalla kuuset huojuivat, ja juttelimme elämän\nsyvistä salaisuuksista.\n\nMutta _jos_ nyt jokainen koettaisi parastansa omalla tavallansa — jos\njokainen olisi hyväntahtoinen kaikille, soisi muille hyvää, palvelisi\nmuita?\n\nNiin. Silloin se mullistaisi koko nykyisen elämän.\n\nMutta kukaan ei voi vastata siitä, mitä toiset tekevät tai jättävät\ntekemättä; jokainen vastaa vain itsestänsä.\n\nJa muistelimme siinä kirjoituspöytäsi ääressä yhdessä tuota merkillistä\nkohtaa, joka muodoltaan vaihteli sitä lausuessamme:\n\nEllei sinulla ole rakkautta, niin olet kuin kilisevä vaski — niin tyhjä.\n\nJa vaikka olisit kuinka oppinut ja kuinka viisas —ja vaikkapa sinulla\nolisi usko, joka voisi vuoria siirtää — niin ei sekään vielä olisi\nmitään.\n\nJa vaikka antaisit pois kaiken minkä omistat ja tekisit kaikesta\nlahjoituksia ja säätiöitä, niin ettei jäisi mitään itsellesi — ja\nvaikka ponnistaisit viimeisetkin voimasi ja antaisit ruumiisi palaa —\nmutta sinua ei lämmittäisi hyvyyden lämpö, niin tuo muu ei hyödyttäisi\nmitään.\n\nSillä tärkeintä ei ole se, minkä tekee, vaan se, mitä on.\n\nJa meistä tuntui siinä yhdessä tuumiessamme kuin olisi jossain ikkuna\nauennut ja kuin siitä ikkunasta olisimme nähneet elämän aivan uudessa\nvalossa. Siitä näki kauas ja laajalti. Siitä ikkunasta näkisimme yhä\nlaajemmalle ja laajemmalle ajan kuluessa, kuka ties lopulta miten kauas\n—! Kuka ties!\n\n\n\n\n22.\n\n\nTuli sitte juhlapäivä. Sunnuntai.\n\nHanget hohtivat ja huurteet putoilivat puista. Koirat eivät haukkuneet,\nlapset eivät toisiansa huudelleet. Oli aamusta alkaen sunnuntai.\n\nSe oli Yrjön ripillepääsöpäivä. Mutta se oli samalla isän juhlapäivä,\nsillä hän oli sitä odotellut. Hän oli suunnitellut sitä mielessänsä,\naamuhämärissä laatikoita aukoillut ja jotakin niistä etsinyt,\nkirjoittanut jotakin vanhan kirjan sisäkannelle ja asettanut sen\nhuoneensa pöydälle. Ja aamiaisen jälkeen ennen kirkkoon lähtöä kutsui\nhän Yrjön ja äidin ja mummon ja pikku siskon huoneeseensa ja pani\nkätensä vanhan kirjan kannelle.\n\nMutta ennenkuin hän sen enemmän siihen kajosi, otti hän pienen rasian\npöydältä ja sieltä kantasormuksen, jossa kiilsi suuri karneolikivi\nkeskellä.\n\nSen sormuksen, sanoi hän, oli hän saanut äidiltään ripille mennessään.\nMutta koska äiti oli sen hänen sormeensa painanut, niin saisi Yrjön\näiti nyt painaa sen poikansa sormeen.\n\nJa minä painoin sen silloin sinun sormeesi, Yrjö, ja sinä aina sen\njälkeen kannoit sitä.\n\n— Se olkoon merkki meidän välillämme — sanoi isä — että aina kuulumme\nyhteen.\n\nMutta isällä oli vielä jotakin muuta annettavaa. Vanha, kulunut,\nnahkakantinen raamattu. Sen päälle hän laski kätensä ja sanoi vakavasti:\n\n— Tämän sinä saat. Sen haluaisi jokainen omakseen meidän suuressa\nsuvussamme — myöskin toisessa sukuhaarassamme. Sillä se on ainoa\nmuistoesine mikä meillä on jäljellä yhteisestä lähtökohdastamme,\npienestä pappilasta, josta olen sinulle kertonut — ja josta kaikki\npolveudumme. Sain tämän kirjan isältäni lääkäriltä — ja hän oli sen\nsaanut isältään everstiluutnantilta — ja hän papilta — ja nyt sinä saat\nsen lahjana isältäsi, koska kirja nyt on minun ja minä tahdon että\nsinä, ainoana poikanani, sen perit.\n\nKun selailet tämän kirjan lehtiä, niin tiedät, että sitä ovat\nselailleet ennen isämme ja esi-isämme elämänsä erilaisina ajankohtina,\nsellaisina kuin ne jokaiselle eteen tulivat. Se oli papin työpöydällä\nviikot läpeensä, mutta sunnuntaina hän otti sen mukaansa saarnatuoliin.\nVanhempana hän levitti sen eteensä ikkunalaudalle, jotta näkisi\nparemmin, kiinnitti silmälasinsa ja luki sitä pitkät hetket itseksensä.\nSe onkin sangen kulunut. Perästäpäin sitä ovat kuluttaneet muut, hänen\npoikansa koskenperkkausretkiltään palattua ja pojanpoikansa sairaan\nluota kotiin tultua. Jokainen heistä on vuorostaan tarvinnut sitä —\nellei ennemmin niin vanhetessaan. Mutta luulen, että he ovat siitä myös\njotakin löytäneet.\n\nNyt sinä sen saat — pidä se hyvin, ja ole nimellesi kunniaksi!\n\nSe oli isän ensimmäinen ja viimeinen puhe Yrjölle.\n\nMutta Yrjö näytti siltä kuin hän olisi saanut omakseen kalleinta mitä\noli olemassa. Jotakin joka oli arvokkaampaa kuin herraskartano, kuin\nsuvun kantatalo, jossa muistot säilyivät itsestänsä, ja jonka hyllylle\ntämäkin vanha kirja olisi ollut asetettava kaiken perustaksi. Sen\nkirjan lehdillä eli se vanha henki, josta vanhukset olivat voimansa\nsaaneet ja josta nuoret lähtökohtansa löytäisivät pyrkiessään vuoroonsa\njaloon ihmisyyteen.\n\nJa nyt oli isä asettanut Yrjön tuon kaiken perijäksi. Hän oli työntänyt\nponnahduslaudan hänen jalkojensa alle — ja sinä, Yrjö, sinä sen kaiken\nhyvin oivalsit.\n\n\n\n\n23.\n\n\nSaanhan puhua siitä, joka oli elämäsi kevät?\n\nEn kajoa sellaiseen, joka oli yksin sinun ja hänen keskistä ja jota\nette toivoneet muitten tietävän. Sanon vain sen, mitä ette keneltäkään\npeitelleet. Ja kun sitä ajattelen, on kuin näkisin nupulla olevan\noksan, jollaisia kukkivien kirsikkapuitten maassa muutamin pehmein\nsivellinvedoin niin mielellään maalaillaan valkoiselle silkkikankaalle.\n\nJa siinä paljaassa paisuvassa oksassa on koko keväimen voima ja runsaus.\n\nEthän ensinkään salannut, että pidit hänestä enemmän kuin muista ja\nettä hän vastasi tunteeseesi. Sehän oli helppo kenen tahansa huomata.\nKoko koulu sen tiesi, mutta ei kukaan ollut sitä tietävinään. Oli kuin\nitsestään selvä asia, että olitte keskenänne ystäviä.\n\nMarja istui edessäsi koulussa, ja näit hänen valkoisen niskansa puseron\nkauluksen yläpuolella. Hänen tapansa istua oli päiväsi ilmapuntarina.\n— Jos kaikki oli hyvin ja sujui tasaisesti, näytti hän sinulle\nraikkaan profiilinsa ja oli iloinen ja huoleton, mutta jos olit\njostakin pahoillasi tai jos sattui jokin ikävyys tai harmi, silloin\npisti hän heti kätensä sinun käteesi pöydän alla ja kääntyi miltei\nympäri sinuun päin. Eikä hän siitä välittänyt, että sai huomautuksia\ntarkkaamattomuudesta. Hän oli ystäväsi ja tahtoi sen sinulle osoittaa.\n\nVastapalvelukseksi autoit häntä fysiikan ja geometrian ongelmissa ja\nlaadit hänelle valmiiksi pitkät sanaliuskat hänen käännöksensä.\n\nMutta tämä kaikki oli teistä vain itsestään selvää, eikä se mielestänne\noikeastaan mitään ollut. Ja kuitenkin se oli kaikki. Se oli teidän\ntapanne puhua toistenne kanssa siitä, mistä ette koskaan saaneet sanaa\nsanotuksi. Mitä tuskin selvästi ajattelittekaan, mutta minkä tunsitte\nolevan olemassa suurimpana rikkautenanne ja onnenanne.\n\nSuothan mielelläsi, Yrjö, että häntä kiitän hänen ystävyydestään sinua\nkohtaan? Olen jo häntä monta kertaa kiittänyt.\n\nTiesimmehän silloin hyvin kotonasi, että viimeisenä kouluvuotenasi\nmiltei joka päivä saatoit hänet kotiin tai menit häntä vastaan ennen\nkoulutunnin alkamista. Juna-ajatkin olivat niin mainiosti järjestetyt,\nettä tullen mennen jäi juuri sen verran aikaa kuin siihen tarvittiin.\nJa ellei jäänyt, niin myöhästyit junasta. Kuinka monta kertaa\nodotinkaan turhaan ja tiesin syyn.\n\nOlihan se sinusta harmillista, kun huomasit junan juuri porhaltavan\ntiehensä ja siinä olivat edessäsi vain tyhjät kiskot. Mutta sinä\npistit kädet taskuihisi ja palasit odotussaliin, jonne jäit odottamaan\nseuraavan junan lähtöä, suomatta ympäristöllesi silmäystäkään. Olit\nkokonaan itseesi vajonnut. Viimeisten päivien tapahtumat kulkivat\nohitsesi sellaisina hetkinä, kaikki nuo pikkupiirteet, jotka jäivät\nmuistoina mieleesi. Ja varsinkin se viimeinen hetki juuri erotessanne\ntänään. Hän oli puristanut kättäsi niin tukevasti jäähyväisiksi ja\nkatsonut sinua suoraan silmiin niin suurella ja pehmeällä katseella.\nKuinka se oli suloisesti hivellyt! Tunsit sen kiireestä kantapäähän\nasti. Et päässyt sen lumoista, etkä tahtonutkaan päästä, et nyt etkä\nkoskaan.\n\nSamassa juolahti jokin kaukainen muisto mieleesi. Isän sanat aikoja\nsitten eräänä iltana, jolloin hän oli istuutunut vuoteesi laidalle\nhyvää yötä sanoakseen — ja puhunut siitä, että piti odottaa siksi\nkunnes se oikea kerran tulisi hän, jolla oli tumma tukka kuin äidillä —\njolla oli pehmoinen käsi — ja pehmoinen katse. Ah, isä! — Se oikea on\ntullut!\n\nHäntä olit sinä, Yrjö, odotellut, ja nyt istui hän joka päivä edessäsi\nkoulussa.\n\nHänellä oli hiukset solmussa niskassa ja pari pehmeätä suortuvaa\nriippumassa avonaisella kauluksella. Niin lähellä hän istui, että\nmiltei kuulit hänen hengityksensä. Muistit, että olitte ranskan\ntunnilla jotakin kuiskailleet — ja näit vieläkin hänen silmänsä — hänen\nleukansa pyöreyden — hänen valkoiset hampaansa huulten auetessa Kaiken\nelit uudestaan siinä istuessasi ja ihmisten edestakaisin liikkuessa.\n\nVihdoin otit esille muistiinpanokirjasi ja lisäsit siihen tapasi mukaan\nmuutamia sanoja viime päivien merkillisistä kokemuksista:\n\n»Olin eilen heillä. Marjan äiti istui ompelu pöytänsä ääressä ja puhuin\nhänen kanssaan. Silloin tuli Marja ulkoa ja istuutui viereeni. Me\nkatselimme toisiamme koko ajan — uskon varmaan, että hän pitää minusta.\n\n»Hän tuli väliajalla vastaani Martti veljensä kanssa. Martti on aina\nniin ystävällinen minulle — luulen että hän aavistaa jotakin. Marja\nkatsoi taaksensa. Mahtaako hän tietää, kuinka paljon hänestä pidän? Ja\nmahtaako hän pitää yhtä paljon minusta?\n\n»Istuimme tänään käsikädessä maantiedetunnilla. Hän tuli vain viereeni,\nkun Jussi oli poissa, eikä opettaja mitään sanonut. Voi Marja sentään,\nkun olet minulle hyvä ystävä, ja miten aina olemme samaa mieltä\nkaikesta! Olet aivan kuin sisar ja kuitenkin rakkaampi kuin sisar voisi\nolla. Paljon rakkaampi. Kuten isä ennusti.»\n\nSitten paljon myöhemmin löysin tuon pienen mustakantisen muistikirjasi\npöytälaatikostasi ja luin sen läpi. Olithan sen sinne jättänyt —\ntervehdyksesi perästäpäin meille ja Marjalle. Hän sen sitten sai.\nEikä siinä ollut mitään muuta kuin tuon keväisen rakkautenne tarina\npikkupiirteittäin, ei mitään, jota ette voisi näyttää koko maailmalle.\nMutta me emme sitä näytä — se on teidän pyhättönne.\n\nTänään, tässä suuressa sunnuntairauhassa, tulevat muistot mieleeni\nhetkistä, jotka silmäini edessä ennen välkkyivät ja häipyivät pois\nmenneisyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aikainen kevättalvipäivä ja silloinkin sunnuntai.\n\nMuistelmani näkyvät kulkevan sunnuntaista sunnuntaihin. Omaksi\nihmeekseni. Ja kuitenkin se on aivan luonnollista, koska sunnuntait\nmeillä olivat merkkipäiviä jo sen kautta, että silloin isä ja sinä\nolitte kotona koko päivän. Minusta tuntuu todella nyt perästäpäin, kuin\nkaikki tärkeät asiat olisivat tapahtuneet sunnuntaisin ja kuin elämämme\nkokemukset muodostaisivat helminauhan, jonka suurimmat helmet ovat\nsunnuntaita.\n\nMarja oli tullut luoksemme aikaisella aamujunalla, ja te olitte\nolleet hiihtämässä yhdessä. Olin sillaikaa kattanut kahvipöydän\nruokahuoneessa, kääntänyt vaaleanpunaisen pelargonian valoa kohti,\nnostanut uunin laidalta ikkunalle muutamia tulppaaneja ja hyasintteja,\njoiden kukat jo olivat puhjenneet paperitötteröjensä alla, ja katsellut\nauringonpaistetta, joka heijastui ruudullisena suurten huoneitten\nmatolla. Isän askelia kuului toisesta kerroksesta ja Kirsti leikki\npallollaan ylemmässä hallissa. Hän kuului juttelevan isän kanssa.\n\nSilloin te palasitte hiihtoretkeltänne terveyttä ja nuoruutta uhkuen.\nOlitte puhuneet toistenne kanssa jostakin, mitä lie ollut, juuri sisään\nastuessanne, ja jatkoitte siitä vielä eteisessä leikillänne väitellen\nja raikkaasti nauraen tömistäessänne lumen jaloistanne.\n\n— Eipä, kuin Pariisista Lontooseen!\n\n— Älähän, vaan Lontoosta Pariisiin! —\n\n— Niin, kumpikohan matka lienee pitempi?\n\nJa siitä väitellessänne pyrähditte sisään, ja sinä, Yrjö, tahdoit saada\nminutkin vakuutetuksi siitä, mikä suunnaton merkitys lentokoneilla\ntulisi olemaan tulevaisuudessa. Tulisi aika, jolloin halveksien\npuhuttaisiin niistä matosista, jotka tyytyivät ryömimään maassa.\n\n— Minä puolestani ainakin aion oppia lentämään — ja sitten nähdään,\nMarja!\n\nOlit asettunut kädet selän takana nojaamaan kaarevaa uunia vastaan\nväliseinän nurkkauksessa ja huojuit siinä edestakaisin puhuessasi. Minä\nkuuntelin sinua matalalta sohvalta sitä vastapäätä. Silloin tuli Marja,\npisti kätensä kainaloosi ja huojui hänkin edestakaisin, loistaen iloa\nja katsoen sinua silmiin sinun siinä kertoessasi tulevaisuuden ihmeistä.\n\nNäin ettet rävähyttänyt silmiäsi etkä hievahtanut paikaltasi. Teillä\noli molemmilla aivan itsetiedoton ilme kasvoillanne, ikäänkuin tuo\nkosketus olisi ollut luonnollinen ilmaus ystävyydestänne. Sinä jatkoit:\n\n— Me olemme Marjan kanssa päättäneet, että joskus menemme jotakin\nopiskelemaan jonnekin ulkomaille, Berliiniin —?\n\n— Eipäs, vaan Lontooseen!\n\n— Vaikkapa Pariisiin — ja silloin on pääasia, että lennämme —! Eikö\ntotta, Marja — hei! Korkealla pilvien yläpuolella katsomme teitä siellä\nalhaalla ylenkatseellisesti näin —!\n\n— Eipäs, vaan näin —!\n\n— Sinä —! — No niin! — Ja leijailemme ilmassa ja minä hoidan konetta\nja ymmärrän pienimmänkin vivahduksen sen surinassa. Ja aurinko paistaa\navaruudessa —. Se olisi jotain, Marja!\n\n— Olisi se! Jos sinä vain pyydät, niin kyllä minä tulen. Varmasti!\n\nIstuin ja katselin teitä molempia. Saattoiko olla olemassa kahden\nihmislapsen kesken suhde, joka oli noin itsetiedoton, noin raikas ja\nnoin kaunis! Se oli kuin ilmestys jostakin, jota en ollut ennen nähnyt\nja johon tuskin olin uskonut. Sillä ei ollut mitään nimeä eikä se\nmitään tarvinnut. Se oli vain olemassa ja iloitsi olemassaolostaan.\n\nMutta tiedän, että se vähitellen varttui yhä enemmän tietoiseksi ja\nettä se pyöri mielessäsi yhä polttavampana kiintymyksenä, joka ajoi\nsinut Marjan läheisyyteen. Se tuli päiväsi ensimmäiseksi ja viimeiseksi\nkaipaukseksi.\n\nEräänä sunnuntaina viikkoja edellisen jälkeen tulitte meitä vastaan\npalatessamme kotiin asemalta. Se on mielestäni kuin eilen. Oli satanut\npaksulta lunta, tiet olivat aivan tukossa, niin ettette voineet kävellä\ntasaisesti, vaan kuljitte käsi kädessä eteenpäin jäätynyttä harjannetta\npitkin hoiperrellen molemmille puolin. Te nauroitte ja huikkasitte\nja teidän silmissänne oli jokin aivan erikoinen yhteisymmärrys. Oli\nikäänkuin juuri olisitte uskoneet toisillenne salaisuuden ja kuin\njokaisella katseellanne olisitte siitä toisillenne viitanneet. Miksi\nminä sen niin tarkkaan muistan? En sillä kertaa pannut siihen niin\npaljon huomiota. Mutta perästäpäin minulle selvisi, että te sinä\npäivänä todellakin olitte solmineet jonkinlaisen liiton keskenänne.\nJa että suhteenne senjälkeen oli entistään vielä paljon läheisempi ja\nvarmempi.\n\nSe oli onnellisimpia päiviäsi, Yrjö. Marja on siitä perästäpäin minulle\nkertonut.\n\nMutta keväthanget hohtivat auringossa ja lumi suli vähitellen pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää tuon tuiskupäivän jälkeen tulla tömähdit kotiin koulusta\nväliajalla, mitä ei milloinkaan muuten pitkän välimatkan vuoksi\ntapahtunut. Mutta sinä päivänä tulit asemalta, juosta karautit portaita\ntoiseen kerrokseen ja jäit seisomaan huoneesi ovelle. Luulin, että\nolit jotakin unohtanut, jota välttämättömästi tarvitsit. Tarjosin\nsinulle aamiaista ja kahvia — olin miltei säikähtynyt kiireestäsi\n— mutta seisoit vain ovellasi ja palasit sitten juosten takaisin\nrautatieasemalle.\n\nMitä varten olit tullut? Mitä olit oveltasi tarkastanut?\n\nKirjoituspöydälläsi oli pieni punainen tulppaani, jonka Marja\nedellisenä päivänä oli sinulle lähettänyt.\n\nSitäkö olit tullut katsomaan?\n\nSitä, Yrjö! Muistat hyvin sen pienen kukkasen vaatimattomassa\ntuohiruukussaan. En voi enää sellaista yksinäistä pientä viestiä nähdä\nmuistamatta sinua. Ja tiedän nyt, että Marja oli sen sinulle antanut\neilisen liittonne merkiksi. Ette ajatelleetkaan vielä muita merkkejä.\nEi. Tunteenne oli vielä niin herkkää, että sanoihin puhkeaminen olisi\nsitä vain häirinnyt. Sen symbooliksi sopi pieni veripunainen kukkanen.\nJa siitä kukkasesta, siitä Marjan ystävyydenosoituksesta olit niin\nonnellinen, että sinun täytyi käydä tuo pitkä matka edestakaisin vain\nvilahdukselta nähdäksesi sen.\n\nTiedät myös, että se tulppaani jäi seisomaan tuokkoseensa pitkäksi\naikaa sen jälkeen kun se oli kuihtunut. Se seisoi siinä vielä\nkeväälläkin muitten tulppaanien jo puhjettua puutarhassa. Sillä kaikki\naavistivat, ettei se ollut mikään tavallinen tulppaani, eikä kukaan\nhennonut sitä heittää pois. Kirstikin katseli tuota sinertävää ja\nrutistunutta kasvia hienotunteisella arkuudella, sillä hänkin tiesi,\nkuka sen oli lähettänyt, ja että jos siihen kajosi, saattoi se koskea\nkipeästi Yrjöön.\n\n\n\n\n24.\n\n\nKevät tuli aikaisin sinä vuonna. Kottaraiset pesivät jo huhtikuussa.\nPeipposet ja leivosetkin saapuivat samassa ja täyttivät ilman\nliverryksillään. Noilla viljavilla aukeamilla oli kymmeniä ja satoja\nyht'aikaa nousemassa korkeammalle ja korkeammalle kohti loistavaa\ntaivaan kupua ja kiitostaan laulamassa ylitsevuotavin riemusävelin\nsiitä että olivat olemassa. Siitä kiittivät myöskin helein värein\nkrokukset ja skillat puutarhassa ja siitä paisuivat koivujen nuput.\nMutta tuo ihme, joka yhtä vakaavana joka vuosi uudistuu, se tapahtui\nlauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna avatessamme\nikkunat olivat koivut puhjenneet lehtiin ja voimakas tuoksu lemusi\nvastaamme kostean lämpimässä aamutuoreudessa.\n\nViikkoa myöhemmin tulit ylioppilaaksi.\n\nIsä ja minä kävelimme Aleksanterinkatua pitkin jutellen sinusta.\nPuhuimme lapsuudestasi ja siitä pitkästä ulkomaanmatkasta, jolloin\nensi kertaa olimme sinusta erossa ja jolloin meillä lopulta molemmin\npuolin oli niin ikävä, että laskimme päivät ja tunnit kotiin tuloomme.\nMeidän sitten saapuessamme eräänä varhaisena aamuna kotiin, nukkui koko\ntalo, mutta äänemme olivat herättäneet sinut ja juosta lippasit ulos\npaitasillasi portaille asti. Silloin sinä itkit ilosta. Poissaolon\naikana olit kasvanut kovasti ja näytit siinä pitkine paljaine säärinesi\nkuin olisit kävellyt puujaloilla.\n\nMutta vielä enemmän puhuimme siitä onnesta, että sinulla oli sellainen\nystävä kuin Marja. Ja siitä että teidän suhteenne oli saanut säilyä\nniin häiriintymättömänä molempien kodeissa ja niinikään koulussa. Se\noli ollut niin avoin ja raikas, että teidät oli jätetty rauhaan.\n\nSiitä iloitsimme lähestyessämme Senaatintoria. Jäisi ainiaaksi kaunis\nmuisto tästä ajasta teille molemmille, niin sinulle kuin Marjallekin,\nvaikkei siitä kehittyisikään mitään sen enempää. Senpä takia se tyttö\nansaitsisi oikein kauniin ruusukimpun Yrjön vanhemmilta.\n\nJa isä osti kukkia Yrjölle ja vielä muutamille heidän tovereilleen. Ja\nhän antoi minulle toisen puolen heille jaettavaksi.\n\nSenaatintori oli sitten täynnä odottavia, kuten tavallisesti\ntällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli tietysti sukulaisia ja ystäviä —\neikä vähimmin ylioppilaita, jotka pari- kolmevuotisen arvonsa huipulta\ntahtoivat tervehtiä nuoria keltanokkia. Seisottiin ja juteltiin —\nkatsottiin tuon tuostakin Nikolainkirkon tornia ja alettiin ikävystyä.\n\nSilloin kuului huuto. Ja ensimmäinen joukko valkotakkisia juoksi alas\nyliopiston portaita. Mutta sinä et ollut vielä heidän joukossaan.\n\nIhmiset saivat taas yrittää lyhentää odotusaikaansa kertomalla\ntoisilleen mitä tiesivät. Helsinkiläisillä oli kyllä hauskin\nvastaanotto, arveltiin, koska heillä on eniten tuttuja ja he ovat\njoka vuosi ensimmäiset. Nytkin istui jo ylioppilaita Kaivohuoneella\nodottamassa uusia tovereitaan yhteiseen juhlaan.\n\nTaas kuului huuto ja taas tulvi valkotakkisia leveitä portaita\nalas. Pian oli pitkä poikamme raivautunut tungoksen läpi luoksemme\nja tervehti meitä ilosta sädehtien. Olit ehtinyt saada kukkia jo\nmatkaltasi — Henrik enolta — ja Etalta — ja Erikiltä — ja Anna tädiltä\n— ja kaikki olivat tulleet varta vasten sinun takiasi! Ja nyt sinun\npiti pian hankkia karjalaiset värit lakkiisi.\n\nSinä otit lakin päästäsi tarkastaaksesi lyyraa. Se ei ollut pienen\npieni eikä suuren suuri, vaan juuri sitä lajia kuin pitikin.\n\nJa koko elämä oli parhaimmillaan semmoisena kuin se oli juuri nyt.\n\nSitten sinä sait ruususi meiltä ja neilikan mummon ikkunalta ja\nKirstiltä kieloja, joita hän oli löytänyt metsästä. Niin tosiaankin,\nKirsti! Hän oli surumielisenä pistänyt kukkasensa äidin käteen, sillä\neihän hän saanut tulla kaupunkiin niin myöhään valvoakseen. Mutta sinä\nkaipasit pientä liinapäätä sisartasi. Olisipa tuo ollut paras kaikesta,\njos hän olisi ollut mukana!\n\nMutta kun ei Marjaa näkynyt eikä kuulunut, vaikka häntä odottelimme,\nsaivat ympärillä seisovat toverit ensin oman osansa, ja kun odotus\ntuntui olevan aivan tuloksetonta, vähitellen myöskin Marjalle aiotut\nruusut, niin että lopuksi seisoimme siinä tyhjin käsin.\n\nSilloin hän tuli. Ilmestyi nauravana ja välkkyvin silmin ja kiersi\nkäsivartensa takaa päin kaulaani. Ja Marjan isä ojensi sinulle, Yrjö,\nruusun.\n\nSilloin kävin niin murheelliseksi, että jalkani tuntuivat lyijyn\nraskailta, ja ilta tuli harmaaksi ja värittömäksi. Ja pyysin\nsanattomasti teiltä molemmilta anteeksi sitä, että olin ehkä\nnostattanut hattaran teidän pilvettömälle taivaallenne.\n\nKatsoin syrjäsilmällä sinuun ja olinkin huomaavinani pienen pettymyksen\nilmeen.\n\nMutta Marja ei tuntunut mitään odottaneen. Hän oli miltei suunniltaan\nihastuksesta:\n\n— Voi miten äärettömän — käsittämättömän — kauhistuttavan hauskaa!\n\nNiin oli. Tietysti niin oli. Koetin salata pahaa mieltäni, mutta\nsanoin itselleni, että siinä se nyt taas oli, se mitä eniten vihasin\n— tuo elämän taitamattomuus — ah, juuri senlaatuinen paha, joka estää\nhetken tulemasta niin rikkaaksi kuin se muuten voisi olla! — Siinä ne\naina niin äkkiarvaamatta ilmestyivät eteeni, nuo laiminlyöntisynnit\n— pahimmat kaikista — joita pitäisi olla helppo välttää ja joita\nkuitenkin jokaisella on omallatunnollaan hirvittävä liuta.\n\nMutta tehtyä ei voinut tehdä tekemättömäksi.\n\nJa heitin luotani mielenapeuteni. Mutta aavistin, että sinä tuossa\nvieressäni kulkiessasi itseksesi haudoit, miten voisit Marjalle korvata\nne kukkaset, joita hän ei saanut isältä ja äidiltä. Pian kävit taas\ntäysin hilpeäksi ja sait minutkin siirtymään omaan tunnelmaasi.\n\nMarja erosi meistä seuraten isäänsä, mutta tunnin perästä nuorten piti\ntavata toisensa Kaivohuoneella, ja isä ja minä aioimme mennä sinne\nmekin kerran katsomaan nuorten iloa.\n\nSilloin oli tyyni ilta vaikka hiukan kolkko. Mutta eiväthän nuoret\nsiitä välittäneet. Kaivohuoneen salista kuului remuava melu ja\neteisessä juoksi ylioppilaita sisään ja ulos. Löysimme pienen pöydän\nitsellemme ikkunan luona ja näimme sieltä, miten sinä seisoit\nportilla Marjaa odottamassa. Napinlävessä sinulla oli ainoastaan pari\nkolme kukkasta, muut kaikki, koko suuren kimpullisen ruusuja, pidit\nkädessäsi. Toverit kulkivat toinen toisensa jälkeen ohitsesi päätä\nnyökäyttäen, ikäänkuin olisi ollut päivän selvää, että siinä jotakin\nodottelit.\n\nVihdoin Marja tulikin, valkoisiin puettuna, iloisena ja säteilevänä\nja pisti kätensä kainaloosi. Ja sinä, Yrjö — niin, Marja on sen\nminulle perästäpäin kertonut — sinä otit takinkauluksesi alta pienen\norvokkikimpun, ojensit sen Marjalle ja sanoit:\n\n— Tuon lähetti Henrik eno sinulle ja pyysi sanomaan terveiset.\n\n— Hänkin! — Voi kuin tämä päivä on ihastuttava!\n\nMutta et itsekään muistanut, että Henrik eno, antaessaan sinulle\nkukat, hienotunteisesti oli sanonut: Ja anna sitten nämä kukat sille\ntovereistasi, josta eniten pidät. — Niin, sehän oli heti niin selvä\nasia.\n\nJa siinä astuessanne leveätä ja tuuheata lehmuskäytävää, nostit koko\nkukkaisrunsautesi Marjan eteen, ojensit sen hänelle ja sanoit:\n\n— Ja nämä saat sitten minulta!\n\n— Yrjö — ei — miksi annat minulle kaikki kukkasesi?\n\nMarja miltei säikähti.\n\n— Sen takia vain, että annan.\n\n— Miksikä niin — miksi annat kukkasesi pois? — Missä täti? — missä\nsetä? — missä he istuvat? — Tule! Niin paljon en ota sinulta!\n\nTe löysitte meidät nurkastamme.\n\n— Ajatelkaa! — mitä te siihen sanotte? — huudahti Marja. — Yrjö antaa\nminulle kaikki kukkasensa! — Miksi pitää minun tänään saada niin\npaljon? — miksi kaikki ihmiset ovat niin hyviä? — ja — kuinka voin\nottaa nämä vastaan sinulta, Yrjö?\n\n— Ota sinä, minkä saat — sanoi isä vakavasti. — Sellaisia lahjoja ei\nanneta eikä otetakaan kuin kerran elämässä, luulen ma.\n\nSitten katselimme teidän jälkeenne, kun te siinä käsi kädessä kuljitte\nsalin läpi omaa pöytäänne kohti, jossa toverit teitä odottivat. Teihin\nkiinnitti moni muukin katseensa, yksi ja toinen kääntyi tuolillaan\nteitä silmillään seuraamaan. Sillä teistä uhkui kevät ja anteliaan\nluonnon kauneus, ja teitä yhdisti toisiinne se salaperäinen voima, jota\nkaikki ihmiset tieten tai tietämättään eniten ihailevat ja palvovat.\n\n\n\n\n25.\n\n\nKylmä ja sumuinen viima kiersi Kaivopuiston rantoja. Se kiersi\nkatuja ja kulmauksia kuin hyljätty ja petetty; joka tahtoo kostaa\npettäjällensä.\n\nMutta kuka huomaa sellaista sinä päivänä, jolloin on lyyrynsä saanut!\nTällaisena aivan erikoisena, unohtumattomana iltana! Jos meri olisi\nsinisenä siintänyt tai hopeaisena hohtanut Kaivopuiston valleilta ja\nlinnut pitäneet kevätlaulajaisiaan vanhoissa puissa, niin tietysti se\nolisi ollut hurmaavaa ja olisi tullut siitäkin iloinneeksi. Mutta kun\nsen sijaan miltei satoi räntää, ei tullut sitä ajatelleeksikaan, vaan\noli kuin se olisi asiaan kuulunut, ja kaikki oli siitä huolimatta niin\ntäydellistä, ettei mitään parempaa kaivannut.\n\nJa sinä tulit salin halki häntä kädestä pitäen, ja te astuitte hitain\naskelin pöytien lomitse. Mutta toverisi näkivät heti, että kaikki\nkukkasesi olivat tyttösi kädessä ja että hänen ilmeensä oli tullut\nsisäisen hartaaksi ja lempeäksi.\n\nMutta kukaan ei siitä virkkanut mitään.\n\nSinä toit vettä korkeaan maljakkoon ja te istuuduitte muitten seuraan.\n\nMutta vaikka katse oli teitä seurannutkin, vaikka muutkin asiat\ntuokioksi kiinnittivät läsnäolijoitten mielen, missään ei viivytty,\nkaikki yksityisseikat olivat kuin kuplia rientävän virran kalvossa.\nElämän riemu siinä virrassa lainehti. Nuoruuden hurmio siinä vaahtoili.\nJa virran mukana kulkijat näkivät maailman kuin lapsi näkee sen\nunenpöpperöstä herätessään jouluaamuna, kun hän vielä kosteitten\nsilmäripsien lomitse tanssittaa aarrevarastoaan sikin sokin ja ylös\nalaisin silmäinsä edessä.\n\nSiinä tuli ovesta eräs sanomalehden toimittaja — pelätyimpiä ivansa ja\nankaran arvostelunsa vuoksi. Ja miten hän yhtäkkiä näytti iäkkäältä!\nPitkän pöydän päässä istui — sanoisinko — vanha aviopari, tutun\nnäköisiä ihmisiä. En olisi koskaan ennen sanonut heitä iäkkäiksi,\nmutta nyt! Miltä mahdoimmekaan me itse näyttää? Tämä ympäristö oli\nniin verevää nuoruutta täynnänsä, että kaikki vähänkin pitemmälle\nelämän polulla ehtineet heti poikkeuksellisesti pistivät silmään kuin\noksattomat pökkelöt nuoressa viidakossa, totiset ja harmaat.\n\nSanomalehdentoimittaja katsoi ympärilleen paikkaa etsien. Hänestä oli\nkokonaan haihtunut tuo hänelle joskus ominainen yli-ihmisen ilme ja hän\nnäytti miltei vaatimattomalta. Tänä iltana hän antoi vähäpätöisellekin\nanteeksi hänen vähäpätöisyytensä.\n\n— Onko sinullakin jokin onnellinen täällä — kysyi hän ystävällisesti\ntuttavaltaan ohitse kulkiessaan ja hipaistessaan hänen tuolinsa\nselustinta.\n\n— Poika on.\n\n— Minulla on täällä kaksi yhtaikaa.\n\nJa hänen kasvoilleen välähti leveä hymy.\n\nSiinä aaltoili nyt valkolakkisten meri ja pauhasi kuin vallattomat\nhyrskyt kirkkaana kevätpäivänä. Ja pökkelöt salissa katselivat sitä\nvaieten, nykyisyyttään unohtaen, nuoruuttaan muistaen, tapsiinsa\nsulautuen. Mieli pehmeänä ja ehkä hiukan surunvoittoisena.\n\nArvoisa toimittaja löysi yksinäisen paikan toisessa nurkassa.\nKukaan ei häntä huomannut. Ylioppilaat melusivat ja huusivat —\nhe heiluttivat takkejansa ja laulaa jyrisivät. Hän katseli heitä\nikäänkuin he kaikki olisivat olleet hänen poikiansa — tahi ikäänkuin\nhänen omat nuoruudenpäivänsä olisivat nousseet kuolleista. Ja hän\ntyytyi täydelleen olemaan unohdettu ja syrjäytetty. Hänen herkkä ja\nhieno minänsä, joka muuten peittyi kuorensa alle, otti hänet kokonaan\nvaltoihinsa.\n\nMutta äänten melske pauhasi taukoamatta. Mistään muusta ei tiedetty,\nei välitetty, kuin tämän hurmaavan illan taivasta tavoittelevasta\nilosta. Pois tieltä! Eläköön! — Ensi kertaa todella vapaita! — Nyt\nvasta oikein täysi-ikäisiä! — Nimet ylioppilasluettelossa! — Vanhempien\nylioppilaiden juhlimia! — Ylioppilas!— Ja koulu vihdoin jossain\nkaukaisessa menneisyydessä — kirjat suolattuina ja opettajat kuin\nmuseossa! — Nyt ei ollut kellään sanomista, vaikka olikin paperossi\nhampaissa, vaikka olisikin lasia kallistanut! — Sai tehdä niin tai\nnäin, olla maistamatta tai maistaa, niinkuin kukin oli asian mielessään\npäättänyt. — Nyt oltiin ylioppilaita! Ja pois tieltä vaan, tässä tuli\nvapaa mies!\n\nMutta maistoivatpa he tai ei, tarkastelivat he salaa jännittyneellä\nuteliaisuudella niitä vanhempia tovereita, jotka olivat istuneet siellä\ntuntikausia ja saaneet jo liikaa.\n\nJa voi tämän illan ystävyyttä ja veljeyttä! Siellä vaelsi\npoikia käsikkäin tai kaulakkain tai kädet toistensa olkapäillä\n— sama hyväntahtoisuus sulki heidät kaikki helmaansa. Pökkelöt\nkummastelivat itseksensä, mistä mahtoi olla kotoisin tuo myöhempi\nkinastelu ja puoluekiihko, joka aina pyrki kehittymään jokaisessa\nylioppilaspolvessa. Mistä sitten tullee, mutta ei siihen täällä\ntuntunut alkuvihjaustakaan olevan.\n\nSiinä oli pitkä poika, joka näytti tuntevan sellaista autuuden\nylenpalttisuutta, että hänen täytyi hypätä tasajaloin kaikkien\nlähellä olevien pikkupöytien ääressä — hänen täytyi syleillä jokaista\nuutta tuttavaa — hänen täytyi nousta tuolille heiluttamaan kättä\nniille monille, joita hän ei voinut henkilökohtaisesti tavata. Hän\noli istunut siellä aikaisemmista iltapäivätunneista saakka, kuten\nsamaan seurueeseen kuuluva toverinsakin, joka piilotteli aarretta\ntakkinsa alle. Hän painoi sen hellästi povellensa, nosti joskus takin\nreunaa ja tirkisti sen alle. Joillekuille hän sen näyttikin — pyhän\nvaitiolon ehdolla — he räjähtivät nauramaan, löivät häntä olkapäälle\nja pyöräyttivät hänet ympäri. Silloin tällöin tempasi hän sen esille\naiheettomalla avomielisyydellä, pisti sen kainaloonsa, eikä ollut\ntietävinäänkään. Silloin kävi ilmi, että se olikin vain ympyriäinen\ntuolinistuin, jonka hän oli näperrellyt irti jostain tuolista.\n\nHän piti sitä yksityishuvituksenaan, joka sulostutti hänen iltansa.\n\nYrjö ja Marja istuivat kaukana salin toisessa päässä. He pitivät\niloansa ilman punssia ja liköörejä — siis myöskin ilman tuolinistuimia\nja tasajaloin hyppelehtimistä. Mutta heitäkin ja heitäpä varsinkin\nhurmasi tuo yhteinen riemu, joka sulki koko maailman povellensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdimme aikaisin kotiin päin astumaan. Eteisessä tapasimme Ennin,\nYrjön ja Marjan toverin. Hän oli menossa kutsuihin, jotka hänen\nvanhempansa olivat panneet toimeen hänen kunniaksensa.\n\nMeri oli yhtenä ainoana sankkana pimeänä ja lyhtyjen valo oli kelmeän\nkellertävä sumussa. Ei tihuuttanut kosteutta, mutta satoi miltei\nlumiräntää.\n\nEnni ei sitä näkynyt huomaavan.\n\n— Jos ymmärtäisin — tarinoi hän meille herttaisella avomielisyydellään\n— miksi kaikki on niin hauskaa, ei ainoastaan tämä päivä, vaan\nmuutenkin kaikki — mikään ei ole ikävää. Pidän kaikista tovereista\n— tuskin koskaan voin heitä unhottaa — ja kun sain lakin, luulin\nkuolevani ilosta. — Ja nyt saan mennä äidin kanssa huvilallemme\nkylvämään puutarhaamme. Meillä on ikkunallamme tomaatteja, tämän\npituisia. Ja ensi talvena aion itse hoitaa talouttamme — käyn torilla\nkysymässä kalanhintoja — leivon pikkuleipiä ja teen kastikkeita — se\non jännittävää ja hirveän hauskaa! Pidän ihan kaikesta, myös siitä,\nmitä ennen en voinut kärsiä — niinkuin yleisestä historiasta! Voisin\nvaikka hakea lisätietoja kuninkaista ja piispoista, mikä ennen oli\nsietämätöntä. — Mutta toistaiseksi on kaikkein hupaisinta mennä\nhuomenna maalle lavaa kylvämään.\n\nNiinpä niin, Enni! Kaikki on kauhean hauskaa! Ainakin tänä\nihmeellisenä, sanomattoman autuaana toukokuun yönä, jolloin sataa\nräntää ja pohjoinen puhaltaa ja kostea viima jäätää jäsenet lämpimänkin\nvaipan alla.\n\n\n\n\n26.\n\n\nAamulla hohtivat nurmikot valkoisina, ja lumi peitti allensa koivujen\nlehdet. Isä jäi sanatonna seisomaan huoneensa avattuun akkunaan. Lunta\ntoukokuussa! Oliko talvi todellakin katunut aikaista väistymistään,\nvai puhalteliko se kylmää vain pilan päiten? Nyt oli maailma kuin\nloihdittuna tuon pehmeän vaipan alle, ei tiennyt oliko kesä vai talvi,\ntuskin edes oliko päivä vai yö.\n\nMutta isä veti voimakkaasti sieraimiinsa mehevän rehevyyden tuoksua,\njoka täytti kostean ilman.\n\nJa räystäistä valui vettä, oksista tippui raskaita vesikarpaloita\nmaahan. Ja ilma hohti harmahtavan hopeisen pilviverhon alla, jonka\ntakana päivä paistoi kuin himmeän lasin läpi.\n\nIsä otti nahkasalkkunsa ja astui portaita alas eteiseen, veti takkinsa\nylleen, löysi hattunsa ja keppinsä tavallisilta paikoiltaan ja oikaisi\npuutarhan läpi asemalle päin mennäkseen työhönsä kaupunkiin.\n\nMutta korkeitten koivujen alle hän pysähtyi. Missä oli se tavallinen\npiipatus ja vikinä puissa? Kottaraiset pysyivät niin hiljaa pesissään\nkuin olisivat olleet kuolleet. Mutta sydän heillä varmaan tykytti\nrauhattomuudesta ja neuvottomuudesta, siipi värisi ja pyöreät silmät\nkatsahtivat pesän reunan yli raskaitten lumipisaroitten tippuessa.\n\nSinä, Yrjö, olit nukkunut kauan sinä aamuna. Tuntui niin suloiselta\nherätä ja muistaa ettei tarvinnut mihinkään kiirehtiä. Nousit kumminkin\nlopuksi ja pukeuduit hitaasti ja vihellellen kylpyhuoneessa. Käväisit\nsuihkun alla tutisten ja päristen kylmässä räiskeessä, ja puistit\nsitten vaatteesi kappale kappaleelta parvekkeella, avaten oven\nselkoselälleen ja vetäen vaatteet yllesi raikkaassa ulkoilmassa. Ketään\nei näkynyt tiellä, kukaan ei astunut veräjästä sisään. Naapurienkin\npuutarhat olivat tyhjät, eikä hiiskaustakaan kuulunut mistään. Kaukana\nvihelsi juna — tullen — mennen — yhtä kaikki.\n\nVihdoin olit pukeutunut ja sitonut kaulaliinasi. Muutamin harvoin\nharppauksin laskeuduit tapasi mukaan portaita alas alakertaan, samat\nvaaleanharmaat vaatteet ylläsi, kuin edellisenä päivänä ollessasi\nlakkia saamassa.\n\nRuokahuoneessa odotti sinua aamiaispöytä, katettu yksin sinulle.\nPöydällä oli kukkia maljakossa ja toisia taitetun lautasliinan\nkupeessa. Pehmeäksi keitettyjä munia oli kannen alla.\n\nKirsti hypähti jostain esille ja karkasi sinuun kiinni. Hän kiskoi\nsinua kädestä ja istutti sinut kukkia ihailemaan. Ne hän oli näet itse\näsken puutarhasta poiminut, vaikka siinä jalat kastuivatkin. Nyt odotti\nhän kiitosta ja sen hän sai. Sitten istuutui hän veljeään vastapäätä\npitääkseen hänelle seuraa.\n\nTe puhuitte puoliääneen. Ikäänkuin salaliitossa keskenänne. Joskus\nhelähti Kirstin nauru ja hän huudahti jotakin äänekkäästi, ja siitä\nsyntyi väittely ja yhteinen ilon temmellys.\n\n— En mene minnekään, kun saan kerran olla rauhassa kotona — kuului\nvastaukseksi Kirstin kysymykseen.\n\n— En minäkään sitten mene — en Eijan enkä Sirkankaan luo. — Etkö lähde\nkaupunkiinkaan?\n\n— Ai, se on totta, valokuvaajaan pitää mennä.\n\n— Jaa! Katsopas nyt! — Etpä malttanut olla — etpä malttanut olla — —\njaa!\n\n— Kyllä olisin malttanut — —\n\n— Etpä olisi — etpä olisi, kyllä minä sen tiedän — etpä olisi malttanut!\n\n— Mitä sinä muka tiedät?\n\n— En sano. Mutta tiedänpä mitä tiedän. Kaikkea ei sanotakaan — eipä\nniinkään!\n\nSitten te taas vaivuitte hiljaiseen yhteisymmärrykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMummo istui ikkunan ääressä poimuttaen pieluksen päällisten nauhoja,\nennenkuin järjesti puhtaat liinavaatteet kaappiin. Hänen valkoista\npäätään peitti musta pitsimyssy ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät.\nHän katsahti silloin tällöin lapsiin, asetti valmiin päällisen muitten\nvalmiitten päälle ja otti käsiteltäväkseen uuden suoranauhaisen\nviereltään, antaakseen sillekin saman pienen hienostuksen leiman.\nNiitä ei millään muotoa sopinut järjestää paikoilleen ilman näitä\npoimutettuja nauhoja, jotka osoittivat niiden sivistyneisyyttä.\n\nJa mummo katsoi Yrjöön ja Kirstiin ja antoi tapansa mukaan aatoksensa\nmennä omia menojaan.\n\n— Tuossa ne nyt ovat — ajatteli hän — tuossa on Yrjö nyt ylioppilaana\n— ja tuossa on Kirsti joka tuli miltei eilen. — Ja isä on kaupungissa\nja äiti missä lienee puutarhassa — ja he kuuluvat kaikki toisillensa,\nvaikkeivät verisiteet sido heitä yhteen. Ja ehyempi on tämä koti kuin\nmoni muu, jossa on toisin. Ja minä tässä myöskin olen ja askaroitsen ja\nkuulun minäkin tähän kokonaisuuteen, vaikka minulla on monet muutkin\nlapset ja lastenlapset. Mutta kukapa ei tuota Yrjöä rakastaisi omana\nlapsenaan — ja olen jo ennättänyt Kirstinkin itselleni omistaa, niin\nettei ole eroa mielessäni näitten ja muitten lastenlasteni välillä. —\nEnhän aivan samalla lailla elä näissä eteenpäin, kuin heissä. — Mutta\nonhan heihinkin vierasta tullut paljonkin, ovat vain puoleksi tai\nneljänneksittäin omiani, eikä niinkään paljon, jos oikein ajattelee.\nMutta Jumalan kiitos — sitä ei tule tuollaista niin miettineeksi —\ntulee vain heistä pitäneeksi semmoisinaan — eikä tutkistele miksi.\nOnneksi ei olekaan tärkeätä sitä tietää — tavallisesti rakastaa eniten\nsilloin, kun ei mitään kysy. Ja minä pidän heistä kaikista — se on\npääasia.\n\nJa kun tulee vanhemmaksi — tuumi hän vielä lepuuttaen kättään\nhelmassaan — niin käyväthän lapset entistään rakkaammiksi, mutta\nsamalla rakastaa ehkä muitakin enemmän kuin ennen. Sillä siirtyy itse\nikäänkuin kaikesta loitommalle ja huomaa, että yhtähän he ovat kaikki,\nomat ja vieraat — ja tänne ne jäävät kaikki, kun itse lähtee — ja\nniinpä tekee mieli heitä kaikkia siunata mennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä, Yrjö, olit lopettanut ruokailusi ja seurasit silmilläsi mummon\ntyötä. Seisoit siinä ja olit tyytyväisen näköinen. Mummo kysäisi, oliko\nsinulla ollut hauska eilen.\n\nHauskako? Sinä nauroit ja vakuutit, että kyllä olit parastasi\nkoettanut. Ensin Kaivohuoneella. Mutta vasta sieltä lähdettyä olitte\noikein hullutelleet. Olit Jussin kanssa vaeltanut pitkin katuja ja\nnähnyt jos mitä hullunkurista. Puistokadulla Henrik enon talon lähellä\nistua kyykötti kaksi keltanokkaa matalalla puutarhamuurilla erästä\nikkunaa tähystellen. Sen takana tietysti asui jokin ihastus, jota he\ntahtoivat palvoa salaa. Uudin oli alhaalla, mutta uutimen edessä istua\nmökötti lurppakorva Musti, oikea mopsinaama. Tytön koira tietysti.\nToisella pojalla oli kova hattu kainalossa ja hän härnäsi sillä\nkoiraa. Hän vaihtoi ylioppilaslakin hattuun, keikautti sen kallelleen,\noli olevinaan päissään ja hoiperteli pitkin muuria jalat sisäänpäin\nkäännettyinä. Koira julmistui, nousi kahdelle jalalle, pullisti\nsilmänsä ja oli vähällä haukkua. Silloin oli mies muurilla selvä\ntaasen, oikaisi jalkansa, piilotti hatun kainaloon ja sai valkolakin\npäähänsä. Ja koira rauhoittui. Silläpä koiralla oli kauneudenaistia\n— enemmän kuin monella taidearvostelijalla. Mutta kun ei tyttöä\nnäkynyt, eivätkä ylioppilaat viitsineet enää mopsin kanssa ilvehtiä,\nvalmistautuivat he rauhassa nauttimaan olostansa, heittäytyivät\nmuurille pitkälleen, avasivat voileipäkäärönsä — ja olisit nähnyt,\nmummo, miten niissä voileivissä oli kokoa! Ja noin paksulta kinkkua!\nKyllä olivat varustautuneet kauan odottamaan kaunottarensa heräämistä.\nEhkäpä istuvat siellä vieläkin.\n\nSe huvitti sinua vielä perästäpäinkin. Ja kuitenkin sinusta tuntui,\nkuin se kaikki olisi jo ollut jotakin kaukaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuljit huoneitten läpi ja pysähdyit ikkunan eteen. Miten siellä ulkona\nkaikki oli valkoista ja puhdasta! Saviset tietkin ja mustan kiiltävät\npellot. Ja miten kaikki oli hiljaista, kuin olisi luonnossa suuri\nsunnuntairauha. Sinulla oli sunnuntaisi nyt kaikkien noitten vuosien\naherruksen jälkeen. Tuo valkeus ulkona oli kyllä vain hetken harhaa,\nsillä räystäissä helisi sulavan lumen solina, ja puitten oksista satoi.\nPian olisivat nuo vainiot taas paljaat, ojissa lorisisi ruskea vesi,\nja teillä savi kuohuisi kuten keväällä aina. Mutta sekin oli tuttua\nja kotoista ja yhtä rakasta. Sillä siihen kuului leivosen liverrys ja\nkeväthuuhkajan yksitoikkoinen uukahdus valoisina kevätiltoina.\n\nKerrankin sait nauttia tästä kaikesta täysin rinnoin, kenenkään ja\nminkään häiritsemättä. Sait vaipua omiin tunnelmiisi ja hommiisi ja\nvihdoinkin olla rehellisesti oma itsesi omine harrastuksinesi.\n\nAvasit ikkunan äidin huoneessa ja katselit ulos.\n\nKotirauhan ja kotiviihtymyksen tunne lämmitti sinua niin että\nselkäpiitäsi suloisesti värähdytti. Kun oli paikka, josta ei tehnyt\nmieli pois, vaan jonne mieli jäädä! Ja kuitenkin edessä avara maailma,\njoka sekin aikanaan saisi osansa.\n\nTuossa oli kellertävä kotiaitaus ja sen takana pellot ruohoisine\nojineen. Peltojen keskellä oli lehtosaareke, josta puitten lomitse\nkuulsi taittokattoinen herraskartanon pääty. Ja sivuitse siitä\nalempana oli pieni keltainen pysäkkihuone ratavallilla ja sen alla yli\näyräittensä paisuvat tienristeykset. Aina niistä kuitenkin ylitse pääsi.\n\nJa kauempana oli metsäinen taivaanranta, josta paljaana paistoi kivinen\nkukkula, venäläisten sotamiesten metsättömäksi tekemä. Sinne oli\nmonesti noustu katsomaan kaupunkia kaukaa kesäillan valaistuksessa.\n\nJa pitkin teitä oli puhelinlankoja ja humisevia puhelinpylväitä ja\npieniä huviloita puutarhoineen toinen toisensa vieressä asemalle asti.\nSiellä oli lautakäytävällä kiirehtiviä kulkijoita junien lähtöaikoina,\nmutta väliajoin oli maassa rauha, kuten nyt — ja muu maailma kaukana.\n\nTäällä oli ihmisellä koti eikä vain asunto.\n\nSiinä kulki Anna puutarhatietä pitkin kori käsivarrellaan nähtävästi\nkauppapuotiin. Hän oli äsken sulkenut sähköpumpun, jonka ääni kumisi\ntalossa heti kun sähkönappula nostettiin keittiön seinällä. Kuului\nsilloin siltä kuin olisi tavaton ampiainen hyrräten surissut huoneissa\npääsemättä ulos. Aina kuulostelit tuota ääntä päättääksesi, täyttyikö\nvesisäiliö tasaisesti vedellä ja oliko koneisto kunnossa. Jos oli syytä\nepäilykseen, kiiruhdit heti vikaa korjaamaan.\n\nNyt seisoit ja katselit Annaa, joka oli sulkenut portin jälkeensä ja\nloittoni tietä pitkin.\n\nHänkin oli sitä, mikä kuului tänne. Miten kauan hän jo oli täällä\nliikkunut pitämässä huolta kellareista ja keittiöstä ja kaikesta muusta\ntalossa, sitä et muistanutkaan. Ja ennen kuin hän tänne tuli, oli hän\nollut mummon kodissa ja sitä ennen isän vanhempien kodissa, niin että\nmeille hän oli kuulunut nuoruudestaan asti. Hän puhui hiljaisella\näänellä ja hiukan yksitoikkoisesti, mutta eihän hänen elämässään ollut\nniin kovin paljon vaihtelua ollutkaan.\n\nAnna oli aarre, uskollinen ja tunnollinen. Kukaan ei siinä häntä\nvoittanut. Eikä hän vaivojaan säästänyt. Hän oli enemmän ystävä talossa\nkuin perheen palvelija.\n\nMutta Kirsti oli kiertänyt puutarhat ja verannat, alakerrat ja\nyläkerrat ja tuli veljensä luokse »Max und Moritz» kädessään,\nvalkoisiin korukansiin sidottuna ja nimi kannella hienoin mustin\nkirjaimin. Sen olit saanut joskus jonkun ulkomaanmatkan tuomisina.\nKirstin mielestä olit nyt vieläkin joutilaamman näköinen kuin joskus\niltaisin läksyt luettuasi ja kirjoituspöytäsi laatikoista kaivettuasi\nesille Husqvarnan tai muitten tehtaitten valmisteluetteloita, joita\nhuviksesi tutkistelit, tai autojen ja ilmalaivojen kuvasarjoja. Et\nnytkään estellyt, vaan nostit hänet polvillesi ja näytit hänelle aina\nyhtä hauskan »Max und Moritzin».\n\nIstuit äidin keltaiseen nurkkasohvaan, tyttö sylissäsi, ja aloit:\n\n    Als die gute Witwe Bolte\n    sich von ihrem Schmerz erholte — — —\n\nKirsti tuijotti sinua silmiin, mitään ymmärtämättä ja kuitenkin\nnauttien runon poljennasta ja vieraan kielen oudosta soinnusta.\n\nHetkisen perästä juoksi hän taasen tiehensä viedäkseen kirjan takaisin\npaikoillensa.\n\nMutta sinä et voinut mihinkään tarttua. Olihan sitä tartuttukin\ntarpeeksi ja liiaksikin, varsinkin viime aikoina, niin että nyt oli\nhengähtämisen vuoro. Etkä tällä hetkellä toivonut mitään sen lisäksi\nmitä oli. Siellä kaupungissa elämä pauhasi ja paloi, hurisi ja humisi\nmukaansa tempoen tarkoituksettomastikin, usein ilman pontta ja perää.\nSiellä kai toverit nytkin katuja kiertelivät, heillä kun ei ollut kotia\nmaalla.\n\nHeittäydyit taasen sohvan nurkkaan, josta näit sekä salin että\nruokahuoneen ja katselit sieltä lattian kotikutoisia karvamattoja,\nruskean punamustine juovineen, jotka muistit siitä asti kun yleensä\naloit jotakin tajuta. Holmbergin metsämaisema oli myöskin aina\nriippunut sohvaseinällä ja Thorvaldsenin friisi flyygelin yläpuolella.\nTäällä pitäisi kaiken jäädä koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi. Juuri\ntuossa piti olla nuottikaapin, ja ikkunoissa piti aina olla kukkivia\npelargooneja ja nupussa olevia ruusuja.\n\nTänne pitäisi saada tulla vastakin elämän tuoksinasta — ajattelit\nsinä — kaukaakin ja pitkienkin aikojen perästä — ja tavata tämä\nmuuttumattomana ja alati samana.\n\nNousit, suljit ikkunan ja katsoit kelloasi. Voi ihmeitä! — Ihanhan\naika oli lentänyt — sinunhan piti joutua päiväjunalla kaupunkiin,\nennättääksesi sitten isän kanssa takaisin päivällisille.\n\n— Äiti, missä olet? —Tulehan, katsohan — mitkä kukat sopisivat\nnapinläpeen, kun menen valokuvaajalle!\n\nHarppailit ylös huoneeseesi ja osoitit lasia kirjoituspöydälläsi.\nSiinä oli isän antama muutama ruusu ja mummon antama neilikka, Kirstin\nkieloja ja yhtä ja toista sen lisäksi — ei paljon mitään valitsemisen\nvaraa.\n\n— Tämän otan ainakin, sanoit nostaen lasista ruusun, neilikan ja pari\nkieloa. Mutta jos otan tämän vielä, onko silloin liikaa? En voi kärsiä\nliikaa kukittamista kuvissa.\n\nTunsin sen ruusun Marjan eilen antamaksi ja sanoin vain:\n\n— Hyvä on. Juuri niinkuin pitää. Panen ne paperiin. — Kas tässä!\n\nOtit paperitötterön ja juoksit alas portaita:\n\n— Nuppineuloja, äiti!\n\n— Pistin pari paperiin — katsohan tarkemmin!\n\n\n\n\n27.\n\n\nSeuraavana päivänä panit toimeen tanssiaiset tovereillesi.\n\nSilloin tippui vielä vettä räystäistä ja ruohokentät olivat ohuen lumen\npeitossa.\n\nMummo kasteli salissa kukkia ja asetti punaisen kaktuksen niin päin,\nettä sen puhjenneiden kukkien runsaus täytti ikkuna-aukon. Toisessa\nikkunassa rehoittivat ruusut, ja läntisellä seinällä korkealla olevalta\npitkältä ikkunalaudalta riippuivat kukkivat lobeliat.\n\nHän kääntyi Kirstiin, joka iltaa odottaessaan ei näkynyt malttavan\nmihinkään ryhtyä.\n\n— Tänään sinun täytyy auttaa äitiä! Ajattele, kuinka monta voileipää\nhänen täytyy laittaa! Voit latoa ne tarjottimelle sitä myöten kuin ne\nvalmistuvat.\n\nTällainen juuri olikin Kirstin mieleistä. Hän lensi yläkertaan,\nvaihtoi puhtaan esiliinan eteensä ja hävisi keittiön puolelle.\nOlihan hänelläkin näissä tanssiaisissa osansa, sillä tulisihan\nEijakin ja kaikki tyynni Kuuselasta ja kaikki Tapiolasta ja kaikki\nKukkaisrinteeltä ja Lehtolasta ja Henrik eno ja Tea täti ja professorin\nväet ja yleensä kaikki. Ja ne olivat hänenkin tuttaviaan eikä vain\nYrjön.\n\nYrjön toverit oli kutsuttu jo päivällisille.\n\nHe tulivatkin määrätyllä junalla ja tuiskahtivat yhtaikaa sisään,\nkoko parvi valkolakkisia. Henrik eno rouvineen ja professori setä\nkaupungista ja tuttavat huvilayhteiskunnasta saapuivat vähän myöhemmin,\nmutta kaikki hyvissä ajoin ennen tanssiaisten alkamista. Siinä oli\nkaikenikäistä koolla, kuten maalla on tapana.\n\nTytöt juoksivat puutarhakäytäviä pitkin ihastuneina maalla-oloonsa.\nEttekö pelkää kastuvanne? Mutta he nauroivat vain, eivätkä välittäneet\nlumesta tai kosteasta ruohikosta. Valkoiset tanssikengät jaloissa he\nhyppivät taimilavalle katsomaan kurkuntaimia tai nurmikon yli krokuksia\npoimimaan. Lumeen tuli jäljet, mutta he eivät tienneet kastuvansa.\n\nHe olivat solakkavartaloisia ja heleäihoisia, ja heidän paljaat\nkäsivartensa hohtivat läpikuultavien hartialiinojen läpi. Alusta alkaen\noli kevätillan kauneus saanut heidät valtoihinsa.\n\nNyt kelpasi tanssia ikkunat auki ja nuo soikeat koivut tuossa\nkatsomassa, kuulemassa. Ja toukokuun yö kuultaisi vaaleasilmäisenä\nsisään ikkunoista. Silloin puutarha jäisi autioksi ja pisarat\nputoilisivat puista kenenkään niitä huomaamatta.\n\nValkoisena kyyhkysparvena he pyrähtivät portaille täyttäen kuistit.\n\nMutta isä oli istuutunut flyygelin ääreen soittamaan mitä sillä\nhetkellä juolahti hänen mieleensä. Aina olen kadehtinut tuota\nhänen taitoansa, että milloin tahansa saattoi antaa sävelien puhua\npuolestansa ja siten lausua julki sen minkä tunsi. Silloin hän\nantoi sormiensa liukua koskettimien yli leveissä urkujen tapaisissa\nsoinnuissa, jotka olivat hänelle ominaiset. Mutta vähitellen\nsiitä keskittyi sävel, joka ei ollut millekään oratoriolle sukua,\nvaan oli vanha ylioppilaslaulu, jonka hän muisti ensimmäisiltä\nylioppilasvuosiltaan. Se kaikui vihdoin selvänä ja tahdikkaana\nja houkutteli nuoret sisään verannoilta ja ruokahuoneen leveästä\noviaukosta. Mutta he eivät laulua tunteneet. Ainoastaan sinä, Yrjö,\nprofessori setä, Henrik eno ja muutamat muut vanhemmista yhdyitte, ja\nunohdettu laulu tuli uudeksi jälleen:\n\n    Laula sä raittiilla mielellä vaan,\n    riemua nauti sa nuorena viel',\n    uljaana astele ain' elon tiell'\n    vääryyttä vastahan taistelemaan.\n    Tullos veikkonen,\n    liittyös liittohon,\n    työmme, toimemme,\n    ja parhaat voimamme\n    sulle annamme\n    kallihin maa,\n    sulle kallihin syntymämaa.\n               Hurraa!\n\nHenrik eno katsoi nuoriin, katsoi vanhoihin. Hän, perinnäistapojen ja\nperinnäistietojen mies, tahtoi aina huomata yhdyssiteet sukupolvien\nkesken, ja sentakia häntä harmitti, ja hän sanoi hiukan äreästi:\n\n— Sellaisia vanhoja lauluja pitäisi kaikkien osata!\n\nSanoi ja istuutui. Vaikka hyvin tiesi, että se meidän oloissamme on\nmahdotonta. Mehän elämme sellaista huimaavaa vauhtia, että kaikki\non muutamien vuosien kuluessa toiseksi muuttunut. Ja kuitenkin hän\noli oikeassakin. Niin, Henrik eno, meillä pitäisi olla enemmän\nyhteyttä sukupolvien kesken. Ehkäpä sentään onkin, enemmän kuin\nitse tiedämmekään. Löydämme nytkin toisemme jälleen ja tulemme\nvastaisuudessa yhä paremmin löytämään.\n\nEikä Henrik enon pieni huomautus ollutkaan kenenkään tunnelmaa\nhäirinnyt.\n\nMutta isä oli unohtunut flyygelin ääreen, kuten usein sattui. Hän antoi\nsävelen seurata toistaan jälkisoiton tapaisessa muistelmasarjassa,\njoka kertoi muinaisista nuoruudenhetkistä, kauniista kesäilloista\nKaisaniemessä, jolloin hän oli istunut pöydän päässä tahtipuikko\nkädessään ja Töölön lahti oli siintänyt koivujen lomitse. Tai auringon\nlaskuista Saimaan tummilla vesillä, jolloin valkolakkinen seurue laivan\nperältä kajahutti laulun toisensa jälkeen yli päilyvien pintojen, ja\nSaimaan saaret niihin kotoisesti vastailivat. Sinne olivat jääneet\nuinuvien maisemien ainaisiksi aarteiksi.\n\nMutta Yrjön vieraat olivat taasen hajaantuneet huoneisiin ja\nverannoille, ja kaikkialla kuului iloisten äänten humu. Tarjottiin\nvirvokkeita, ja mummo ja Tea täti lähettivät hedelmälautaset kiertämään.\n\nSilloin kajahtivat ensimmäiset valssin sävelet. Pojat kavahtivat\npystyyn ja tytöt suorivat helmojaan. Itse kenraali täydessä\nsotilaspuvussaan istui flyygelin ääressä soittaen tahdikasta,\nhuikaisevaa, mukaansa tempaavaa säveltä, jotakin vierassointuista ja\netelämaalaisen kiihottavaa. Nuoret eivät olleet vielä milloinkaan\ntanssineet sellaisen soiton tahtiin. Vanhat taukosivat juttelemasta,\npojat kohentelivat kravattejaan, vetivät hansikkaat käsiinsä ja\nviipyivät jotakin odotellen.\n\nSilloin sinä, Yrjö, lensit lattian yli ja kumarsit Marjalle. Otteesi\nhänen vyötäisillään oli voimakas ja varma, ikäänkuin ei tässä kukaan\nvoisi riistää sinulta tätä oikeuttasi häneen. Ja Marja nojasi sinuun.\nHitaasti keinuen te liu'uitte pitkin salin valkoista permantoa. Teidän\nvartalonne notkuivat, teidän silmänne hymyilivät. Kaikkien katseet\nkiintyivät teihin, ja myötätunto ympäröi teidät. Näytitte siltä, kuin\nolisitte otaksuneet nyt tällä hetkellä aloittavanne voittokulkunne\nhalki elämän mahdollisuuksien, joita aioitte valloittaa toisen toisensa\njälkeen. Tämä oli nuoruutenne ja ystävyytenne juhla, josta tie aukesi\nonnenne maailmaan. Ja mikäpä sille rajoja rakentaisi?\n\nMarja näytti olevan kanssasi samaa mieltä. Hänen poskensa punottivat ja\nhän oli kaunis valkoisessa puvussansa, sininen reunus helmassa.\n\nMuut unohtivat yhtyä teihin, seuraten teitä silmillään, ikäänkuin olisi\nollut itsestään selvää, että tämä ensimmäinen valssi oli tarkoitettu\nyksin teille. Teille virtasivat sävelet vyöryen läpi talon hiljaiseen\npuutarhaan asti avonaisista ikkunoista, teille hengitti ulkona kevätyö\nlemujaan, ja teidän onnenne tapaista aavistaen yksinäiset vaeltajat\npysähtyivät tien risteykseen soittoa kuuntelemaan ja itsekseen\nhymähtäen.\n\nKun veit Marjan paikoilleen, keskeytti kenraali soittonsa ja aloitti\nuuden valssin. Ja yleinen karkelo alkoi, joka kesti läpi illan. Nuori\nmaisteri vei Marjan tanssiin ja sinä, Yrjö, olit kohtelias kaikille\ntyttötovereillesi.\n\nMutta katsojat olivat nyt kerta kaikkiaan lämmenneet. Heissä\nläikkyi hyvä mieli siitä, että tässä ehkä oli toteutumassa se mikä\nihmiselämässä oli kauneinta, mikä heidän sisimmässään oli pyhintä.\nKukaan ei sitä selvään ajatellut, ja he olisivat luultavasti kieltäneet\ntai pienellä naurahduksella väistäneet, jos kukaan olisi siitä puhunut.\nMutta itsetiedottomasti he iloitsivat siitä, että se taas oli heille\nilmestymässä, tuossa aivan heidän silmäinsä edessä toteutumassa, niin\nettä siihen sai uskoa ja siinä elää, siinä omassakin, joka alkoi hohtaa\nentisellä lämmöllään tänä valoisana keväisenä yönä.\n\nIsä oli herkkämielisenä kokonaan sen lumoissa. Hän seisoi kuistin\novella ja katseli ulos puutarhaan. Ja hän ajatteli sitä kohtalon\nhetkeä, jolloin rakkaus meille ihmisille saapuu, suurena ja vaativana,\nja jolloin suljemme silmämme antaumuksen riemu sielussamme. Jolloin\nmeillä ei enää ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ainoastaan onnea\nuhkuva nykyisyys.\n\nMiten vähäpätöiseksi tuleekaan kaikki muu, kun se hetki saapuu!\n\nSilloin se meitä hallitsee ja me sitä nöyrästi palvelemme, kysymättä\npalkkaa, tietämättä rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai\nalhaisuudesta. Ainoastaan siitä yhdestä, joka on elämän suurin ihme.\n\nEhkä hän kiitti elämää siitä, että se sarasti Yrjönkin tiellä.\nTosin ainoastaan sarasti. Sillä mitä he vielä, niin nuoret ihmiset,\nsaattoivat tietää myöhemmän iän itsetietoisesta, voimakkaasta\nantaumuksesta? Tämä oli vain aavistusta siitä, mutta kuitenkin\naavistusta semmoisesta jota silmä joi, jota kädet epäröivin liikkein\nhaparoivat ja joka pani sielun väräjämään. Joka sai hänet entisensä\nunohtamaan ja kaikkensa antamaan ja avoimin silmin unta näkemään elämän\nsuurimmasta onnesta.\n\nTulisitko vielä tuntemaan rakkauden itsensä, Yrjö? Nyt huumauduit jo\nsen esimausta. Ja aika riensi. Mitä kohti se riensi?\n\nMutta salissa humisivat tanssin sävelet ja karkelo vilkastui\nvilkastumistaan. Tanssit vaihtelivat, sorina huoneissa säesti iloa ja\nKirsti ja muut pikku tytöt hyppelivät yhä rohkeammin suurten parissa.\n\nKoko illan istui kenraali pianon ääressä, katsoen suoraan eteensä\nnuotteja hyljeksien ja kuin jostakin kaukaa mielensä komeroista\nloihtien esiin kumpuavia hyrskypäitä sävelmiä. Siinä oli kuin arojen\nkuumaa kaihoa — kuin kavioitten kopsetta ja kannusten helinää — kuin\nvierasmaalaisten tanssisalien loistoa ja menneen ajan huumaavaa\nkomeutta. Hän oli kuin jossakin poissa — missä lie ollut hänkin\nentisten päiviensä muistoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta, Yrjö, sano minulle tänään, mistä se johtui, että sitten tunnelma\nsalissa vähitellen muuttui? Miksi annoit nuoren maisterin viedä kerta\ntoisensa jälkeen Marjan tanssin pyörteeseen etkä kertaakaan kumartanut\nhänelle enää? He tanssivat yhdessä pitkät ajat ja istuutuivat sitten\ntoistensa kanssa seurustelemaan. Ja salissa tuntui kuin tyhjältä, ja\nvanhempien ihmisten mielen täytti kuin pettymyksen apeus. Ja illan\nkosteus löi uutimet lakoon, niin että sohvan puoleinen ikkuna oli\nsuljettava.\n\nOliko satanut lunta teidän tunteittenne tuskin puhjenneisiin lehtiin?\nVai oliko tämä vain leikkiä ja sokkosilla-oloa? Eihän se perästäpäin\nmitään merkitsekään. Mutta silloin se tummensi kevätillan valoisia\nenteitä.\n\nEhkä oli niin, että lankesi varjo tiellesi, vaikkei kukaan meistä sitä\nhuomannut. En tiedä, näitkö sen itse, mutta oli kuin olisit jotakin\nväistänyt, ja kasvojesi yli kulki surumielisyyden väreily, joka jätti\njälkeensä väsähtäneen ilmeen.\n\nHuomasin kyllä, että seurasit Marjaa silmilläsi. Tiesit aina, kenen\nkanssa hän tanssi ja missä. Mutta annoit asiain mennä menojaan ja\ntyydyit siihen että täytit kohteliaan isännän velvollisuuksia muita\ntyttöjä kohtaan.\n\nHenrik eno ja Kukkaisrinteen isäntä istuivat matalassa sohvassa\npoltellen, jutellen ja tanssia seuraten.\n\n— Senkin takkiainen! — sanoi Henrik eno ääneen ja heitti savurenkaan\nilmaan.\n\nKetä hän oli tarkoittanut?\n\n— Toivotaan, että se korjautuu — sanoi aina toivorikas professori setä.\n\nMutta Kukkaisrinteeläinen nosti lasinsa, kilisti, sytytti sikarinsa\nuudestaan ja he jatkoivat pakinaansa viimeisistä uutisista.\n\nTeekeittiö kannettiin sisään, ja alettiin tarjota teetä. Sinun\ntuodessasi lasisi täytettäväksi kuiskasin sinulle sitä täyttäessäni:\n\n— Mitä varten? — Miksi, Yrjö —?\n\n— Älä siihen kajoa! — sanoit jyrkästi ja hiljaa.\n\nJa soitto jatkui. Yhä kuumemmiksi kävivät tyttöjen posket, yhä\nvilkkaammiksi poikien liikkeet. Tahtia jo poljettiin ja hansikkaat\npistettiin taskuihin.\n\nTea täti, Henrik enon rouva, istui keltaisessa nurkkasohvassa ja\nkatseli tanssivia.\n\n— On sääli Yrjöä — sanoi hän. — Koko tämän illan ilo on mennyt häneltä\nhukkaan.\n\n— Ei tiedä sentään — sanoin jotakin sanoakseni. — Täytyyhän hänen\nsiihenkin tottua.\n\n— Niin, mutta minä luulen, että se on Yrjössä tavallista syvempää. Ja\nsitten juuri tänään!\n\nTietysti. Mutta, se nyt ei ollut autettavissa.\n\n— Älä nyt äiti — Kyllä me asiamme selvitämme. — Niin oli katseesi\nsanonut. Ja selvitittekin.\n\nSitä iltaa tosin en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta kai te sen\nitse tiedätte. Viimeinenkin valssi soitettiin, mutta ette tanssineet\nsitä yhdessä.\n\nMutta tuota päivää ajatellessani on mieleni silti raskas. Silloin\nlaskeutui varjo kohtalosi tielle ja valoisa hetki himmeni. Siinä\noli aavistus kaiken katoavaisuudesta, nuoruuden ja rakkaudenkin\nhaihtumisesta kuplana.\n\nMahtaako kukaan muu enää muistaa, miten valkoisen äänetön se ilta oli?\n\n\n\n\n28.\n\n\nTanssin loputtua vieraiden tungeskellessa eteisessä ennättääkseen\njunalle, sanoit äkkiä:\n\n— Minäkin lähden kaupunkiin.\n\n— Ennätät kai takaisin viimeisellä junalla?\n\n— Ennätän.\n\nJa talo jäi tyhjäksi.\n\nMutta oli paljon järjestettävää, ennenkuin ennätin ajatella unta. Isää\nväsytti, ja hän meni levolle omaan huoneeseensa. Kirsti oli jo aikoja\nsitten nukahtanut jollekin sohvalle. Mummo sanoi hyvää yötä ja vetäytyi\nomalle puolelleen. Mutta minä askartelin vielä kauan järjestämällä\nveitset ja lusikat laatikkoihin ja lasit kaapin hyllylle.\n\nJa ajatukset kulkivat omia teitään.\n\nSaivat vihdoin olla hetkisen kahdenkesken, ajattelin itsekseni. Ehkäpä\nsaattoivat vetäytyä erilleen muista johonkin vaunun tyhjään osastoon.\nJa sitten tietysti kulkevat yhdessä tyhjiä katuja pitkin ja purkavat\nmieltään toisilleen. Hyvästelevät sitten porraskäytävässä ennenkuin\nMarja pistää avaimensa oveen.\n\nHyvä oli niin.\n\nMutta miksi olin niin apea mieleltäni? Ikäänkuin olisi jokin\nsolumaisillaan pois! — No niin, nuoruuden tarinat ovat harvoin\npitkät. — Eikä se sekään mieltäni painanut. Takatalvi ehkä uhkasi\nhävityksineen. Lehtisilmut ehkä paleltuisivat lumipeitteen alla, ja\ntäytyisi nähdä surkastuneita lehtiä puissamme pitkin kesää. — Tai\nvoisiko jotenkuten viihtymys täällä kotona häiriintyä ja astuisiko\ntyhjyys sijalle?\n\nMutta miksi sellaista ajattelin?\n\nLehdethän olivat hyvässä tallessa peitteensä alla, jos aamupuolella\nyötä ehkä tulisi halla hiipien ja yrittäisi iskeä kyntensä niihin. Ja\nmuuten elämässähän kävi ainainen vaihtelu, tuskin oli kesään päästy,\nniin oli taas talvi, ja toiveitten idut saattoivat paleltua kuoliaaksi.\n\nNo niin.\n\nVärisin vilusta. Mutta huoneessani vedin uutimet syrjään ennen\nmaata-panoani ja jätin kattolampun palamaan, jotta Yrjö tullessaan\nnäkisi että vielä valvoin.\n\nOli ruvennut satamaan. Vesipisarat putoilivat ikkunalautaa vastaan,\nhyräillen yksitoikkoista säveltään.\n\nJa siihen nukuin.\n\nHeräsin unestani kun verannan ovi kävi. Kuulin askeleita portailla ja\nsitten naputuksen ovelleni. Sinä, Yrjö, astuit sisään.\n\nVoinko ottaa sitä puheeksi? Koskeeko se sinuun?\n\nMutta eihän enää — se on niin kokonaan takanasi nyt. Ja kuuluuhan se\nkaikki yhteiseen elämäämme.\n\nKesäsateen tuoksu lemusi vaatteistasi.\n\n— Oletko hyvin märkä? — kysyin.\n\n— En ollenkaan — vastasit reippaasti — eikä siellä ollut kylmäkään. He\nkäskivät sanomaan terveisiä — heillä oli äärettömän hauskaa.\n\n— Kenellä esimerkiksi?\n\n— Kaikilla — Olavilla ja Jussilla ja Marjalla — ja he sanoivat, että\nsellaista pitäisi olla useammin, eivätkä he sillä tarkoittaneet yksin\ntanssia, vaan kaikkea muutakin — sitäkin että oltiin täällä maalla — ja\nkotona ja kaikki mukana — ja kaikkea.\n\n— Oliko sinulla itselläsikin hauska?\n\n— Oli minullakin.\n\nViivähdit ja näytit hiukan vaivaantuneelta ja lisäsit miltei kiihkeästi:\n\n— Ja ellei ollut niinkuin olisi voinut, niin ei minua häirinnyt se,\nmitä sinä luulet —.\n\n— Vaan mikä sitten?\n\nVilkaisit minuun ja puna lensi kasvoillesi hiusmartoa myöten. Ja\nikäänkuin heti toteuttaaksesi päätöstä, jonka olit tehnyt yksinäisellä\nkotimatkallasi, syöksähdit puhumaan:\n\n— Tätä iltaahan olen odottanut — et tiedä miten kärsimättömästi —\nviikkoja ja miltei kuukausia —!\n\n— Mitä — mitä varten?\n\nOlin noussut puoleksi istualleni ja tuijotin kasvoihisi. Sinä tuskin\nsaatoit itseäsi hillitä, ja ohimosi paisuen sykkivät. Miksi, Jumalan\nnimessä? Koko ruumiisi pingottui jännityksen tuskasta. Oi Yrjö, et\nsaanut sanaakaan suustasi.\n\nAavistus kuristi kurkkuani. Siinä se nyt oli — siinä oli se, jonka\nolin tahtonut uskoa tässä tapauksessa kuolleeksi, jota olin väistänyt\nja jota olin koettanut lepyttää varokeinoilla ja rakkauden keksimillä\nhyvityksillä. Siinä se nyt oli, veren voimakas ääni! Ja senkö takia\noli iltakin sellainen ollut? Enkä ollut mitään aavistanut! Enkä\nollut puhunut ajoissa, vaan antanut tuskallisten ajatusten kasaantua\nkasaantumistaan, odotuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes mieli oli niin\ntäysi, että se uhkasi tulvia yli äyräittensä.\n\nPitikö siis tämän hetken kerran tulla! Oi, pitihän sen tulla, mutta\nei se olisi tällaisena tullut, jos olisin aikaisemmin puhunut kaikki\nselväksi. Ja ehkä sitä siten olisi voinut väittääkin!\n\nJa sinä, Yrjö, katsoit minuun miltei arasti, puristaen kourasi yhteen\nniin että sormien nivelet kävivät valkeiksi.\n\n— Tahdoin kysyä sinulta jotakin — sait lopulta vaivoin sanotuksi.\n\n— Tiedän, tiedän — huudahdin enempää torjuen. — Mikset ole kysynyt\nennen? Tarkoitan, miksen ole sitä kertonut sinulle jo aikoja sitten?\nTietysti — tietysti saat tietää kaiken minkä minäkin tiedän.\n\nJa hiljaisella, rauhoittavalla äänellä aloin sinulle sitten kertoa\nsyntyperästäsi, mitään muuta ajattelematta kuin sitä, että voisin\ntuottaa sinulle lievennystä, että voisin auttaa sinut tämän\nylivoimaisesti vaikean hetken läpi.\n\nTiedät mitä silloin kerroin — yksinkertaisesti ja suoraan. Niin ja niin\nse oli. Äitisi oli nuori — hyvin nuori — isäsi ei ollut paljoakaan\nvanhempi.\n\n— Se oli heidän nimensä — sellainen oli heidän säätynsä.\n\nOlit luisunut lattialle vuoteeni viereen ja painoit kuuman otsasi\nkäteeni. Otsa oli hiestä kostea ja ohimoitten valtimot tykyttivät\nhurjasti.\n\nOi poikani, minkälaisen hetken me silloin elimme!\n\nKuinka minun oli sinua äärettömästi sääli! Sellainen poika — muita\npaljon hienompi ja jalompi — ja hänen piti näin vavisten alkuperäänsä\ntiedustella! Kapinoin — tuskastuin puolestasi — miksi piti näin olla?\nJa voi niitä, jotka tällaista aiheuttavat, jotka elämän sytyttävät\nsen enempää välittämättä siitä, mitä kärsimyksiä he omille lapsilleen\ntuottavat! Voi niitä ajattelemattomia! Ja voi niitä itsekkäitä!\n\nMutta minä rauhoituin. Minunhan piti sinua tyynnyttää ja auttaa.\n\nJa jatkoin hellävaroen kertomustani.\n\nSiellä ja siellä he asuivat. Äitisi hienosukuinen äiti oli\nsairaalloinen — makasi enimmäkseen sohvallaan voimatta liikkua —\ntytär oli kaunis ja kookas, lahjakasta sukua, maansa parhaimpia.\n— Oli kevät ja lämmin tuoksu täytti ilman. Nuoret kävelivät ja\nratsastelivat yhdessä valkoisia teitä ja tuuheitten pyökkimetsien\nvarjossa. Harmahtavien korkeitten runkojen lomitse, joiden päällä oli\ntiheä lehtikatto ja alhaalla oli auringon läikkiä maassa. Muistat\npyökkimetsän, Yrjö! Kaikki heidän ympärillään kukki, ja he antoivat\nlempensä puhjeta kukkaan, mitään ja ketään kysymättä.\n\nSeuraavana kevättalvena sinä synnyit.\n\nLiikahdit ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi. Minä jatkoin, hiuksiasi\nhiljaa silitellen:\n\n— Sellainen on tarinasi. Mutta muista, Yrjö, älä katkeroidu mieleltäsi.\nHehän olivat niin nuoria, etteivät jaksaneet edesvastuuta punnita.\nJa äidilläsi oli liian vähän tukea kotonaan. Kun sitten synnyit,\nsilloin tunsi jo äitisi surun. Se oli hänet yllättänyt, se oli tuonut\nkauhua mukanansa hänen mieleensä. En tiedä, mikseivät he sitten\nmenneet naimisiin. Kun aika joutui, antautui äitisi tuon hienosukuisen\ndiakonissan huostaan, joka oli suuren laitoksen johtajatar. Hän tunsi\nheidät, hän otti sinut vastaan ja hän sinua rakasti sinun pienenä\nollessasi. Mutta älä sinä, Yrjö, ketään syytä, äläkä syntyperääsi\nsoimaa: olet jalosukuinen ja yhtä puhdasrotuinen kuin parhaimmat\nihmisten lapsista, sillä nuori rakkaus on sinut synnyttänyt, eikä\nkenelläkään voi olla jalompaa sukuperää.\n\nHuoneessa oli hetkisen hiljaista.\n\nSinä otit käteni omiisi ja tunsin että ne olivat viileät. Et vielä\nnostanut päätäsi, mutta huomasin että verisuonet otsallasi vähitellen\nvaalenivat ja suonten tykintä tyyntyi.\n\nMutta oma tuskani ahdisti vielä mieltäni. Missä olivat ajatukseni\nolleet ja missä silmäni? Olin luullut sinun olleen kiinni\ntutkintotyössäsi, ja se olikin ollut syrjä-asia sen ankaran\nelämäntodellisuuden rinnalla, joka sinua askarrutti. Olin ollut\numpisokea enkä ollut aavistanutkaan, mitä välttämättömimmin olisit\ntarvinnut.\n\nJa valppauteni ja hyvä aikomukseni torjua olivat kärsineet surkean\ntappion.\n\nPuhuin sinulle vielä rauhoittavia sanoja, kuten ennen muinoin huvilamme\nullakkokamarissa. Emme välitä siitä mitä ihmiset sanovat, nyt enempää\nkuin ennenkään. Meillä on omat tietomme, joista emme tee heille\nselvää, eikä kannatakaan heille mitään selvitellä. Me tiedämme, että\npolveudut kunniakkaasta suvusta, ja vaikkei niin olisikaan, niin se ei\nsanottavasti paina vaa’assa. Sillä jokaisella on itse asiassa kuitenkin\nainoastaan oma kunniansa.\n\n— Pidä pääsi pystyssä, Yrjö poikani — jatkoin puhettani —ja rakenna\nsydämeesi alttari isällesi ja äidillesi, vaikket heitä tunnekaan.\nKukapa heidän vaikuttimensa voi tutkia ja heistä tuomion langettaa!\nHe tekivät sitten minkä voivat — ja varmaa on, etteivät hekään ole\nkärsimyksittä päässeet. Muuta ei voi ajatellakaan. Heillä on ollut\nhiljaiset hetkensä, heilläkin tuskan hetket — se on varma — ja\nvastatkoot he Kaikkivaltiaan edessä itse teoistaan. — Mutta sinä, Yrjö,\nsinähän et kuitenkaan ole kodittomana kasvanut.\n\nPuristit hiljaa kättäni ja rinnastasi kohosi syvä ja vapauttava huokaus.\n\n— Sinä olet kasvanut täällä uusissa olosuhteissa — juttelin sinulle,\nitsekin keveämmällä mielellä — ja he elävät siellä, jos elävät. Äitisi\non myöhemmin mennyt naimisiin, en tiedä kenen kanssa. Isäsi kohtalosta\nen ole kuullut mitään. Kerran kysyin johtajatar-diakonissalta, meren\ntakana käydessäni, tietäisikö hän heistä mitään. Mutta hän vastasi,\nettei hän tule koskaan antamaan mitään tietoja, ja on väärin sellaisia\nedes pyytääkään. Sillä tuo vanha on haihdutettava pois kaikkien meidän\ntietoisuudestamme. He ovat kuolleet sinulle ja sinä heille. Kun oksa\nistutetaan uuteen maaperään, niin sen on kokonaan juurruttava siellä. —\nTahtoisitko heitä etsiä, Yrjö?\n\n— En usko — vastasit tuskin kuuluvasti.\n\n— Jos tahdot, niin teet sen. Oletko milloinkaan ajatellut, että oma\näiti kuitenkin — tarkoitan: oletko tuntenut, etten ole oma äitisi?\n\n— En koskaan. Minun on ollut vaikeata ymmärtää, ettet ole. Olet\nollut sellainen äiti minulle, etten voi käsittää, miten ihmeellinen\nmahtaisikaan oma äiti voida olla. Mikä siinä lienee erona?\n\n— Kuka tiennee. Siinä on tietysti tosiasian tietoisuus ja siitä johtuva\nturvallisuuden tunne. Siinä voi myöskin olla syvä olennonyhteys,\njoka suhdetta syventää, mutta sitä ei ole hetikään aina. On vaikeata\nvertailla, kun niin harvalla on samalla kertaa kokemusta molemmista. Ja\nvaikka olisikin, niin siinä vaikuttavat niin monet asianhaarat puolella\nja toisella. Oikeastaan uskon että on suurempi ero mielikuvituksessa\nkuin todellisuudessa. Sillä rakkaudessa on monta astetta, ja se riippuu\nmonenmoisista syistä. — Voit kuvitella äidistäsi mitä haluat, tosiasia\non kuitenkin että hän kielsi sinut. Meille sinä olet kaikki kaikessa\n— meistä tuntuisi kuin kiskottaisiin sydän ruumiista, jos me sinut\nkadottaisimme. Mutta jos tahdot äitisi löytää, niin emme kiellä. Me\nrakastamme sinua niin suuresti, ettemme mitään pelkää.\n\nNiin puhuin. Mutta kuinka raskasta ja luonnotonta sentään olisi ollut\nkaikkien näitten vuosien jälkeen, jos olisit tähän ajatukseen tarttunut!\n\nOlit noussut istumaan vuoteeni laidalle ja pidit minua kädestä. Kasvosi\nolivat jo tyyntyneet, jos kohta niissä vielä oli myrskyn jälkiä.\n\n— Suomme sinulle kaiken — jatkoin vielä — mitä onnesi ja rauhasi\nkaipaavat. Mutta täytyyhän sinun ajatella asiaa myöskin heidän\nkannaltaan...\n\n— Niin, niin — mitäpä minulla oikeastaan on heidän kanssaan tekemistä?\n— Sano, äiti — miten se tapahtui, se — että tulin?\n\n— Äitisi kirjoitti kirjeen, jossa hän sinusta luopui. Ja isäsi\nkirjoitti alle.\n\n— Hän luopui minusta? Hän sai kirjoitetuksi, että hän luopui minusta?\n\n— Niin.\n\n— He saivat molemmat kirjoitetuksi, että he luopuivat minusta?\n\n— Niin.\n\nNäyttäisinköhän sinulle tuon paperin — se oli ainoastaan parin askeleen\npäässä tuon laskulevyn takana — tuntisin heti käsialan ja hiukan\nkellertävän kuoren — mutta ei, ei — se olisi liian kouraantuntuvaa —\nJumalan kiitos, ettet itse sitä keksinyt.\n\n— Silloin katkesivat samalla siteet keskenämme — sanoit painokkaasti.\n\nMutta lausuit sen kuin jos olisit tuntenut suurta vapautusta.\n\nJa katsoit minua suoraan silmiin lisätessäsi:\n\n— Ja sitä paperia siunaan nyt, sillä sen kautta minulla on ollut koti.\nKun kerran näin oli, niin he eivät voineet antaa minulle suurempaa\nlahjaa. Siitä heitä kiitän.\n\nOlit vielä kalpea ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi ja käsiäsi.\nMutta ilme kasvoillasi osoitti, että olit päässyt sietämättömästä\npainajaisesta.\n\n— Niin, Yrjö — sanoin keventynein mielin — sen tiedän, että minulle,\nmeille sinä kuulut.\n\n— Sen tunnen minäkin nyt selvemmin kuin koskaan. Ja minulle on\nääretön helpotus, kun nyt tiedän kaikki. Eihän minua ole mikään muu\nvaivannutkaan kuin vain tuo epätietoisuus.\n\nNousit ja kävelit edestakaisin huoneessa. Avasit ikkunan ja istuuduit\nikkunalaudalle.\n\nOli lakannut satamasta ja aamu jo valkeni.\n\n— Mikset ole aikaisemmin kysynyt tuosta kaikesta?\n\n— Sinähän kerran sanoit — silloin ennen ulkomaanmatkaa — että saisin\ntietää lisää täysi-ikäisenä — ylioppilaaksi tultuani, niin sanoit. — En\nole tahtonut ennen kysyä.\n\n— Mutta olisithan toki silti voinut — —\n\n— Kaiketi olen myöskin pelännyt —.\n\n— Mitä?\n\n— Ettei todellisuus vastaisi sitä, mitä olen kuvitellut.\n\n— Ja onko se vastannut?\n\n— Todellisuus on aina parempi — ainakin terveempi — kuin kuvittelu.\nLuulee helposti olevansa jotakin ihmeellistä — ja ellei sitäkään, niin\npelkää saavansa kuulla jotakin häpeällistä tai rumaa syntyperästään.\n\n— Ja olet kärsinyt epävarmuudestasi?\n\n— Paljon olen kärsinyt — viime kuukausina. En ennen. En ole aikaisemmin\ntullut sitä niin tuumineeksi. Mutta sen jälkeen kun tulin ystäväksi\nMarjan kanssa, enkä voinut hänelle edes sanoa kuka olin! — En itsekään\ntiennyt, kuka olin! Se ajatus ajoi vihdoin takaa, niin että siitä tuli\nmiltei päähänpisto.\n\n— Ja olet Marjan kanssa puhunut siitä?\n\n— Monta kertaa. Vähänväliä.\n\n— Etkä minulle?\n\n— En voi sitä itsekään ymmärtää, miksi olen itseäni niin vaivannut.\nLopuksi oudoksuin sitäkin, että minulla yleensä oli sellaista\nkysyttävää, jota ei ollut muilla. Mutta nyt tiedän — ja se tieto\nhelpottaa sanomattomasti.\n\nTulit taasen luokseni ja istuuduit vuoteeni laidalle.\n\n— Sano, Yrjö, miksi juuri tänä iltana kysyit?\n\n— Kaiketi sentakia, että tämä ilta oli ikäänkuin koko tähänastisen\nelämäni päätekohta — tästä päivästä piti alkaa uusi elämä.\n\n— Puhuitko matkalla Marjalle siitä?\n\n— Puhuin. Hänelle olen viime aikoina puhunut kaikki. Ja hän on aina\nkehoittanut minua sinulta kysymään, ja tänä iltanakin hän otti minulta\nsen lupauksen.\n\n— Ja saitte olla kahden?\n\n— Saimme — meidän suhteemme ovat kyllä ennallaan. Etkö ymmärrä, äiti,\nettä itsehän hänestä tänään luovuin — itse toiselle luovutin — siksi\nkunnes tämä selviäisi. Siksi kunnes voisin mennä hänen luokseen\nsanomaan: niin ja niin se on. Nyt hän on minun enemmän kuin koskaan\nennen.\n\nVedin syvän tyydytyksen huokauksen:\n\n— Niinpä on kaikki hyvin. Muistatko, Yrjö, kun ennen lapsuudessasi\npuhuimme keskenämme näistä aroista asioista, niin se yhdisti meitä\nyhä läheisemmin toisiimme. Ja minusta tuntuu kuin olisi nytkin käynyt\nsamoin, vaikka tämä on ollutkin vaikein hetki, mikä meillä koskaan on\nollut.\n\nHymyilit vapaata, valoisaa hymyä ja muistellen sinäkin jotakin entistä\nsanoit painokkaasti:\n\n— Voitkohan arvata, äiti, kuka on kaikkein paras ystäväni?\n\nHeti tulit silmissäni pieneksi pojaksi jälleen, joka herää ehkä\nvaivaavasta unesta hyvään todellisuuteen ja vastasin:\n\n— Kaiketi Erik — tai Väinö — tai Aino — tai —\n\n— Sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta pidän vain hyvin\nvähän enemmän Jumalasta, sillä täytyyhän Jumalasta vähän enemmän — — —\n\nVaikenimme molemmat.\n\nIkkunalaudalle tippui yksitellen vesipisaroita, ja kottaraiset alkoivat\npesissään liikahdella ja siipiään räpyttäen sirittää. Ja vaalenevana\nlepäili ulkona aamuyö.\n\nMe pidimme toisiamme käsistä ja annoimme tämänkin hetken hiljaa painua\nmenneisyyden helmaan. Ja avonaisen ikkunan kautta puhalsi aamutuulahdus\nsisään koivujen tuoksua.\n\nJa se päivä, joka nyt koitti, oli taaskin sunnuntai. Heittäisimme\nviikon vaivat ja tämänkin yön tuskat taaksemme ja pukeutuisimme\nsunnuntaivaatteisiin ja sunnuntaimieleen. Mene, poikaseni, nukkumaan\nja nuku syvää, virkistävää untasi! Kun myöhään aamulla heräät,\novat käytävät haravoidut sunnuntaikuntoonsa, ja koivujen ritvat\nleyhyvät juhlamieltä. Isällä on orvokki napinlävessä ja Kirstillä on\nuudenuutukaiset kengät jalassa. Ja mummo kamarinsa ikkunassa lukee\npäivän evankeliumia.\n\nJa maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.\n\n\n\n\n29.\n\n\nMutta eipä ulkona maailmalla vallinnutkaan rauha eikä ihmisten kesken\nhyvä tahto. Siellä riehui suuri sota. Se oli tärisyttänyt valtakuntien\nperustuksia jo parin vuoden ajan. Suoranaisesti se ei vielä ollut\nkoskettanut Suomea, mutta tietysti sitä täällä seurattiin suurella\njännityksellä. Siitä puhuttiin Koivulassa joka päivä sanomalehtien\nsaapuessa, ja hartaasti toivottiin sen pian loppuvan.\n\nMutta se vaan yltyi. Se heitti hyrskynsä yhä uhkaavammin Suomenkin\nrannoille.\n\nJo aikoja sitten oli meidänkin paikkakunnallemme ilmestynyt\nvenäläistä sotaväkeä, joka alkoi metsää kaataa, sotateitä rakentaa\npitkin aukeamia, vallihautoja kaivaa ja piikkilanka-aitoja vetää\nrauhallisten ihmisten alueille. Kauhulla me näimme heidän tuhotöitään\nja kuulimme hävitettyjen kotien valituksia. Ei enää tehnyt mieli\nmetsissä kuljeskella, sillä villiintyneitä miehiä vetelehti kaikkialla.\nEikä voinut edes ihmisiä vapaasti puhutella, kuten ennen, sillä\nvieraat kylvivät myrkkyä tietämättömien ihmisten mieliin, ja nämä\nkatkeroituivat ja rupesivat hautomaan mielettömiä kumoushoureita.\nOli tuskallista nähdä vierasrotuisia sotureita herroina maassamme\nja omat miehemme aseettomina. Kuohutti mieltä ajatellessa, että he\nesteettä saivat vehkeillä kansalaistemme keskuudessa, sairaalloisilla\nhaaveillansa vieden heidät surkeasti harhaan. Mielet sen kautta\npimenivät. Kun kuusien juuret alkoivat kuivua viheliäisten, tiheänä\nverkkona yli viljelysmaiden risteilevien vallihautojen reunamilla,\nniin samalla alkoi läpi aikojen periytyneiden, kunnioitettujen\nkatsantokantojen pyhyys horjua laajoissa kansankerroksissa.\n\nYleinen levottomuus ja uhkaavan maailmanonnettomuuden pelko täytti yhä\nenemmän mielet.\n\nSinä kesänä, jolloin sinä, Yrjö, tulit ylioppilaaksi, painui tuo\nvieras leima yli koko paikkakuntamme ja teki sen vielä entistään\nrauhattomammaksi. Aukeamalle aseman toiselle puolelle pystytettiin\nnimittäin suuri venäläinen majoitusleiri, jonka upseerit kulkivat\nympäri paikkakuntaa hakien sekä itselleen että kanslioilleen huoneistoa\nasukkaiden huviloista. Silloin vilisi valkotakkisia ja pitkäsaappaisia\nkaikilla teillä ja kuului vieraan kielen sorinaa. Illoin kaikui\nleirillä hanurin ääni. Muistatko, Yrjö, haikeamielisiä tanssisävelmiä\nja alakuloisia venäläisiä kansanlauluja, jotka selvästi soivat\nhuvilallemme asti?\n\nJa sitten eräänä päivänä — —\n\nIsä oli lähtenyt aamujunalla kaupunkiin. Äiti oli juuri pitänyt\nsuursiivousta, pesettänyt salin maalaamattoman lattian ja pingoittanut\nsen yli viheriäkuvioiset liinamatot. Ovet olivat auki toisesta\nverannasta toiselle puutarhaan, ja kesäinen tuulenhenki leyhytteli\nikkunoitten uutimia. Oli valoisaa, avaraa ja kotoista.\n\nÄiti oli juuri ollut salin ikkunaa sulkemassa, kun verannalta\nilmestyi eteiseen neljä — viisi — seitsemän miestä — venäläisiin\nupseerinpukuihin puettuna. He astuivat suoraa päätä saliin,\nkursailematta tallaten saappaillaan hänen puhdasta lattiaansa\nja vaaleita mattojansa. He katselivat ilman muuta ympärillensä,\nkurkistelivat keltaiseen nurkkakammioon, astuivat häikäilemättä\nruokahuoneeseen, kuin olisivat olleet kotonaan, loivat silmäyksen\ntarjoiluhuoneeseen ja portaille, jotka sieltä veivät yläkertaan — ja\narvelivat, että tämä talo sopisi erinomaisesti heille. He tarvitsivat\nkansliaa — ja koska eivät olleet löytäneet mitään muuta sopivaa, niin —!\n\nMeidänkö kotimme venäläisten kansliaksi!\n\nTosin kuultiin sellaisesta ympäri maan. He ottivat kartanoita, taloja,\nhuviloita haltuunsa, antaen niiden omistajien harhailla muitten\nnurkissa. Ja minkälaisessa kunnossa ne sitten saatiin joskus takaisin!\nHyvä, jos seinähirret, lattiapalkit ja katto enää olivat ennallaan.\nKaikki oli korjattava, puhdistettava, sisustettava uudestaan. Puut ja\npensaatkin talon ympärillä raiskattiin ja koko paikka hävitettiin.\n\nOlit kuullut siitä puhuttavan, että paikkakunnalla majailevan\nsotilasosaston upseerit hakivat itsellensä ja joukollensa\nvirkahuoneistoa, ja kun yläkertaan kuulit vieraita miesääniä alhaalta,\niski sinuun aavistus ja hyökkäsit portaita alas. Ilmestyit salin ovelle\njuuri äidin astuessa ikkunansyvennyksestä esille, hiukan punoittavana\ntosin, mutta kylmänä muuten kuin jääpala:\n\n— Tahdon huomauttaa herroille, että tämä on kotimme, eikä se ole\nsaatavissa mistään hinnasta.\n\nHerrat upseerit katsoivat häneen yli olkansa ja arvelivat, että heillä\nkyllä olisi keinonsa.\n\nMutta äiti vakuutti heille, että myöskin meillä oli keinomme estää,\nja ne keinot tepsisivät. Herrojen oli siis turha meidän kotiamme\ntarkastaa, me emme sitä luovuttaisi, eikä heillä ollut oikeutta ottaa\nsitä väkisin.\n\nSinä riensit äidin avuksi, pannen koko koulussa saamasi\nvenäjänkielentaidon liikkeelle saadaksesi sinäkin heidät vakuutetuiksi\ntoiveittensa turhuudesta. Mutta he vain murisivat jotakin toisillensa,\nuhkasivat tuoda asiapaperinsa seuraavana päivänä ja ottavansa talomme\nkäytettäväkseen jonkun viikon perästä. Itse saisimme asua parissa\nkolmessa huoneessa yläkerroksessa.\n\nMutta äiti katsahti salavihkaa heidän jalkojensa jälkiä puhtailla\nmatoillansa ja toisti:\n\n— Me emme päästä vieraita asustamaan näihin huoneisiimme! Vakuutan\nteille, älkää vaivatko itseänne turhaan. Kotiamme ette saa.\n\nHerrat vetäytyivät korskeina pois, luvaten vielä kerran palata, mutta\nheidän varmuutensa oli horjunut. Ja vaikka äiti vielä miltei vapisi\nmielenliikutuksesta, oli hän tullut siihen käsitykseen, että vaara\ntällä kertaa oli torjuttu.\n\nKun isä palasi päiväjunalla, suuttui hän silmittömästi ja ryhtyi\nvarokeinoihin sen varalta, että he koettaisivat toteuttaa uhkauksensa.\nKetään ei kuitenkaan sitten kuulunut. Mutta seurauksena oli, ettemme\nuskaltaneet matkustaa kotoa pois, sillä jos talo olisi jäänyt tyhjäksi,\nolisivat venäläiset voineet tulla ottamaan sen haltuunsa.\n\nOnnettomat sodan uhrit, niin upseerit kuin sotamiehet, joita oli\nlähetetty tänne kaukaa Venäjän jokilaaksoista tai Donin aroilta,\nkuljetettiin, pari kolme viikkoa leirissä levähdettyään, eteenpäin\nmeren poikki suoraan sodan jalkoihin. Sotamiehet saivat siitä tietää\nainoastaan päivää ennen kuin se tapahtui, ja silloin koko leiri joutui\nsurun ja epätoivon valtaan. Itkien ja rukouksia lukien he lähettivät\nviimeiset kirjeensä kotiseuduilleen, sen jälkeen ei tiennyt milloin\nniitä sai lähettää, tahi saiko koskaan.\n\nSilloin he myös ottivat ainoan jäljelle jääneen omaisuutensa, itse\ntekemänsä rasian, pienen maalatun kirstunsa, vaimonsa antaman\nkirjaillun liinan tai vaivalla säästetyn sokerikilon, ja kulkivat\nhuvilalta toiselle tuota tavaraansa kauppaamassa. — Muistatko tuon\npienen ruskean kirstun, jonka kannelle oli maalattu kukkia ja jonka\nsait minut ostamaan tuolta nuorelta Kasanista kotoisin olevalta\nmieheltä? — Huomenna oli mentävä, eikä saanut ottaa mitään mukaansa.\nJa mitäpä kannattikaan sinne ottaa surman suuhun? Ainoa lohdutus oli\njokunen rahapenni, jolla sitten myöhemmin saattoi ostaa itsellensä edes\nvähän tupakkaa ampumahaudoissa kuolemaa odotellessa.\n\nHe vetistelivät ja pyyhkivät silmiään ja kertoivat vieraalla kielellään\nkäsittämättömiä asioita. Silloin kävi kaikkien sääli heitä, onnettoman\nmaan onnettomia poikia.\n\nMutta vaikka ihmisyyden kannalta heitä surkuttelimme, katselimme koko\ntätä maamme vierasta sotilasvaltaa ehdottomasti vihollismielisenä\njoukkueena. Toivoimme siitä vapautusta ja tunsimme velvollisuudeksemme,\noikean hetken tullen, nousta sitä ja koko vanhaa sortoa vastaan. Ei\nvaan vielä tiedetty milloin ja miten se tulisi mahdolliseksi. Pääasia\nvain oli, että Suomi tulisi vapaaksi.\n\nOli julkinen salaisuus, että pojillemme Saksassa opetettiin sotataitoa\nja että sinne sukelsi nuori mies toisensa jälkeen, antautuen jos\nminkälaisiin seikkailuihin päästäkseen rajan yli. Sieltä käsin\nvalmistettiin maamme nousua sortovaltaa vastaan. Ja useimmissa nuorissa\npaloi into kuin tuli ja leimaus. Toiset hautoivat muita suunnitelmia,\njoista keskusteltiin hartaasti suljetuissa piireissä.\n\nPaljon näistä meilläkin puhuttiin, ja sukulaisia oli niiden joukossa,\njotka olivat lähteneet rajan yli. Ja Suomen vapauteen uskottiin, jos\nkohta mahdollisuutena, jonka pikaista toteutumista ei uskallettu\ntoivoakaan. Mutta se oli sittenkin ainaisena keskustelun aineena, jos\nvieraita saapui, ja kun poikatoverisi tulivat sinua, Yrjö, tapaamaan,\nette paljon muusta puhuneetkaan enää viime aikoina.\n\nSilloin ei vielä kukaan aavistanut, että meidän piti vieläkin\nhäpeällisemmän alennustilan ahdistuksesta ja vielä huutavamman hädän\nkidasta ponnahtaa omin voimin ja palavin innostuksin kuin ihmeen avulla\nisänmaamme haaveiltua vapautta valloittamaan.\n\n\n\n\n30.\n\n\nOlit polkupyörämatkalla.\n\nNyt ylioppilaaksi tultuasi olit halunnut nähdä uudestaan ne seudut,\njotka olivat sinulle lapsuudesta tutut, mutta joita olit ainoastaan\nlapsen silmillä katsellut. Tietoisesti tahdoit niiden olemukseen\nupottautua, päästäksesi selville siitä, mitä kotimaasi sinulle\noikeastaan merkitsi.\n\nVarsinkin viime keskustelusi jälkeen äitisi kanssa olit ollut utelias\nsaamaan selville minkälainen sinun oma suhteesi kotimaahasi todella oli.\n\nOlit nyt tehnyt pitkän kiertomatkan, käynyt sukulaistaloissa ja\ntuttavissa sekä Savossa että Karjalassa ja olit nähnyt kaikki\nItä-Suomen huomattavat nähtävyydet. Et ollut pitänyt kiirettä, vaan\nantanut matkan sujua omia menojaan. Olit ajaa viilettänyt tuntikausia\nasumattomia seutuja, seurannut polkua lehdon reunassa, painautunut\ntaas alemmille maille, kunnes olit puskenut mäkeä ylös kanervaiseen\nhongikkoon. Ja missä illan tullen oli sattunut soma talo vastaan ja\nlehmisavu noussut aidannurkkauksesta, sinne olit jäänyt yöksi, aitan\nolkivuoteille nukahtaen tai ladon lemuavilla heinillä hitaasti silmäsi\nummistaen. Olit nauttinut tuoksusta, yön viileydestä ja jäsentesi\nsuloisesta raukeudesta.\n\nTämä oli kotimaasi. Kaikki oli sinulle täällä tuttua. Näköalat\nharjanteilla ja purojen liritys maantien varrella levätessäsi.\nPikkukaupungitkin katuineen ja talonpoikaistalot kaivonvintteineen.\nMikään ei sinua hämmästyttänyt — eihän kotona mikään hämmästytä — mutta\ntunsit ettet koskaan tätä maata vaihtaisi mihinkään muuhun.\n\nSe oli komea maa. Se oli ainutlaatuinen maa, jolla oli suuret\nmahdollisuutensa ja suuri arvonsa. Ja siitä tulisi vielä parempi,\nkunhan tässä ennätettäisiin askaroida hiukan enemmän ja kunhan joskus\nsaataisiin asiat niin pitkälle, että itse isännöitäisiin omassa\ntalossamme.\n\nAjattelit tuota nykyistä nöyryytyksen aikaamme ajaessasi hitaasti\neteenpäin. Katselit vainioita ympärilläsi ja niittyjä kapean\njärvijuovan toisella puolella. Täällä ei ollut merkkiäkään\nampumahaudoista. Maa oli siinä suhteessa aivan koskematonta. Täällä\nsaattoi unohtaa alennustilansakin, ja mitäpä hyödytti tällaisena\npäivänä sitä muistaakaan? Et ollut ajatellut näillä retkilläsi sitä —\nmuuten miten nyt lie juolahtanut mieleen. Mutta et siinä viivähtänyt.\nSe oli kuin repaleinen puku, joka kerran heitettäisiin menemään — se\noli kuorta, jonka alla sydän oli säilynyt terveenä ja voimakkaana. Ja\ntämä terve sydän tulisi kerran vielä täysiin oikeuksiinsa.\n\nMutta ei tarvinnut sitäkään nyt muistaa. Sai antaa silmänsä\nhuolettomasti iloita näistä puhtaista maisemista ja ruumiinsa solu\nsolulta uudistua näillä sälöisillä taipaleilla.\n\nTällä hetkellä sinua kuitenkin hiukan harmitti, että tuo vieras\nsotilasmajoitus oli estänyt isää ja äitiä saapumasta vanhaan kartanoon,\njonne olit matkalla. Oli jo kauan niin suunniteltu, että he olisivat\nsiellä sinua vastaanottamassa, ja olisi ollut hauska saada siihen\ntutustua heidän opastamanaan, he kun tunsivat siellä jokaisen kannon.\n\nMutta ei kannattanut sitä nyt ajatella. Olit vasta iltapäivällä\nirtautunut viimeisestä majapaikastasi, tohtorisedän perintötalosta\npikkukaupungin puistonnurkkauksessa. Nyt oli jo aurinko alenemassa. Maa\ntuoksui ja taivaanrannalla purjehtivat suuret pilvet.\n\nYpö yksin olit matkaillut näitä pitkiä taipaleita ketään kaipaamatta.\n\nOlit jo sivuuttanut tiilikirkon ja painauduit viidakon halki tuollaisen\nsurkastuneen metsäntapaisen läpi, josta suuremmat puut on kaadettu ja\nloput jätetty omaan oloonsa.\n\nTuskin kosketit polkimia — annoit vain pyörän huristaa itsestänsä.\n\nViidakko harveni, tie leveni ja edessäsi oli laajat pellot. Ne\npaistoivat keltaisina ja tähkäpäät hohtivat ilta-auringossa. Järvi oli\ntältä kohdalta sangen leveä eikä se mikään sisämaanlampi ollutkaan,\nvaan osa laajaa vesistöä, jota myöten laivat kulkivat sekä pohjoiseen\nettä etelään, välittäen liikettä Saimaan vesistöjen pikkukaupunkien\nvälillä. Kauas pujottautuivat sen lahdelmat siintävien etäisyyksien\ntummuuteen.\n\nJa suoraan silmiesi edessä oli se vanha kartano puittensa suojassa.\n\nSen takana siinsivät toiset vedet, jotka hopea nauhana ulottuivat\ntaivaanrannalle asti. Ja metsäisessä taustassa nousivat vaarat\ntoistensa vieressä aaltoilevana utuviivana. Korkeimmalla mäellä paistoi\nkylä, noita salomaan vankkoja taloja, jotka olivat muun maailman\nkanssa yhteydessä vain vesiteitse, ja jonne kirkonkylästä oli päivän\nsoutumatka.\n\nSieltä oli ollut kotoisin se nuori talonpoikaistyttö, joka oli mennyt\nnaimisiin rovastin kanssa. Olit kuullut sukulaisten siitä puhuvan.\nJa tuolla oli heidän entinen pappilansa aivan järven rannalla. Se\noli harmaaksi maalattu, moni-ikkunainen talo, jonka puutarha ulottui\nvedenrajaan asti ja jonka säleaita kallistui hiukan veteen. Se näytti\nvieläkin hoitamattomalta ja ilottomalta, niinkuin ihmiset kertoivat sen\nnäyttäneen nuoren rouvan aikana. Hän kaihosi varmaan takaisin tuohon\ntaloon, joka punaisena hohti tuolla mäellä.\n\nYhä lähempänä näkyi matkasi määrä, suvun kotikartano, joka oli vienyt\nsinut näin kauas kohti Karjalan pohjoisia vaaroja. Se pilkisti nyt\nselvästi esille lehtipuittensa takaa ja sitä piiritti sen laajat\nviljavainiot, osaksi jo kuhilaalla. Korkea koivukuja halkaisi pellot,\nvieden metsän reunalta taloon.\n\nMaantie aleni siltaa kohti, joka vei salmen yli. Salmi leveni\ntuonnempana suvannoksi, jonka rannalla oli paja. Miten tuo silta ja\ntuo paja olivat sinulle tutut! Sillan kaiteessa olivat penkit, nuorten\niltahaaveilua varten. Sen alta tuli esille vene, jota tyttö souti,\nnähtävästi iltalypsyltä saapuen, koska oli maitoastioita veneessä.\nVeden pinta välkkyi tyynenä ja tummana korkeitten leppien varjossa, ja\njoku lintunen piipotti läheisessä puussa iltaviserrystään.\n\nSillä kohdalla hyppäsit pyörältäsi, etenit sitten taluttaen sitä pitkin\ntietä, joka kulki metsän reunaa.\n\nOn sentään hauska, että on tuollainen vanha kotikartano, jonne voi\ntulla, ajattelit ja lämpenit.\n\nTässä sillan kohdallahan suuret matkavaunut pysähtyivät ennen muinoin\nkahdesti tai kolmesti vuodessa, kun vanha herra tuli Helsingistä\nloma-aikaansa maalla viettämään. Talo oli hänen, vaikkei hän\nhallituksen jäsenenä voinut siellä muulloin asua. Mutta se oli\nperheen varsinainen koti, ja noista talon ikkunoista hänen lapsensa\nja lastenlapsensa tiesivät määräpäivänä odottaa hänen tuloansa. Ja\nkun vaunut ilmestyivät viidakosta peltojen aukeamalle, silloin he\nhyökkäsivät häntä vastaanottamaan, joutuakseen häntä tervehtimään\nsillan korvassa. Valkohapsinen isoisä astui alas ja antoi lastenlasten\ntäyttää matka vaunujen joka sopukan. Siinä oli iloa ja kirkunaa. Kuski\nläimäytti väsyneitä parihevosia selkään ja vei lapsukaisjoukon taloon.\nMutta täysi-ikäiset saivat jo tiellä kuulla ensimmäiset terveiset\nhelsinkiläisiltä sukulaisilta ja tärkeimmät päivän uutiset. Tätä\nkunnioitetun perheen pään tulopäivää vietettiin koko talossa vuoden\nsuurimpana merkkitapauksena.\n\nSiitä ajasta oli nyt jo sata vuotta kulunut.\n\nSitten oli tullut tavaksi sillan kohdalta lähestyä taloa kävellen,\njos tuli matkustavaisena pitemmän matkan päästä ja kuului perheeseen.\nMonessa sukupolvessa olivat talon ylioppilaat tulleet ajaa karauttaen\nkyytikärryissä tietä pitkin ja mäen törmällä hypänneet alas kärryistään\nja heiluttaneet lakkiaan tervehdykseksi. Kaikki olivat lämmenneet\nnähdessään vanhan kartanon katonharjojen paistavan esille puitten\nlomitse.\n\nSiinä oli jotakin erikoista, arvelit sinä, Yrjö. Tuo taitekatto tuossa\nja päätyjen ullakkokamari-ikkunat — ja kaikki ne tarinat, joita vanha\nisoäiti oli tiennyt kertoa noitten kamarien muistoista. Niissä oli\nmahtanut tapahtua enemmän kuin muualla koko talossa. Nyt loisti aurinko\nikkunoihin, niin että ne punoittaen hohtivat. Eikös siinä seisonut\njokin navettakaivon luona nostamassa vettä? Ja tallirenki tuli tallista\ntaluttaen hevosta ja alkoi valjastaa sitä kärryjen eteen.\n\nAjattelit ensimmäistä käyntiäsi tässä talossa. Oikeastaan et siitä\nmitään muistanut, sillä olit ollut silloin ainoastaan neljän vuoden\nvanha. Mutta isä ja äiti olivat kertomuksillaan muistiasi verestäneet.\n\nSilloin oli ollut paljon sukulaisia koolla. Oli luonnollista, että\ntässä suvussa vallitsi yhteistunto. Kaikilla vanhoilla oli niin paljon\nyhteisiä muistoja, jotka liittyivät taloon. Siellä he olivat nuorina\nrakastuneet ja menneet kihloihin, ja kuinka monet häät siellä olikaan\nvietetty! Sitten he olivat tulleet käymään lapsineen, ja näiden\nhauskimmat lapsuuden muistot liittyivät vuorostaan vanhaan kartanoon.\nNyt tulivat jo lastenlapset ja yhä pysyi yhteenkuuluvaisuudentunne\nkiinteänä. Vanhat olivat jo kuolleet aikoja sitten, mutta nuoremmissa\npolvissa oli uskollisuus ja kodikas viihtyminen toistensa seurassa\nsäilynyt muuttumattomana.\n\nSilloin olit sinäkin juurtunut tähän yhteiseen maaperään, ja siitä\nasti olit tuntenut siihen kuuluvasi. Olit suuren suvun jäsen. Kaikki\nnuo valkotukkaiset suvun vanhukset olivat ottaneet sinut vastaan oman\npuunsa vesana, olivat laskeneet kätensä päälaellesi kulkiessasi heidän\nohitseen ja kiikuttaneet sinua polvellansa. Tädit olivat avanneet\nsinulle kirjaillut käsilaukkunsa, ja serkut olivat nostaneet sinut\nolkapäillensä ja hevosina hirnuneet sinulle laukaten ylös ja alas\nrantatietä, joka vei saunaan ja uimahuoneelle.\n\nPaljon et niistä päivistä muistanut, mutta ne olivat valopilkkuina\njääneet jonnekin tajuntasi komeroihin.\n\nJo kääntyi tie metsän reunalta koivukujannetta pitkin suoraan peltojen\npoikki taloon.\n\nMielestäsi oli aivan itsestään selvää, että saavuit sukukartanoon nyt\nylioppilaaksi tultuasi. Niin tekivät kaikki muutkin. Kaikki lähtivät\nsiellä käymään heti kun jotakin merkillisempää oli heille tapahtunut.\nHakivatko he sieltä entisten polvien sanatonta siunausta? Kuka tiennee\nmitä kukin haki. Kaikissa tapauksissa se oli tullut suvussa tavaksi.\n\nEi liikkunut ketään pihamaalla, kukaan ei tullut portaille vastaan.\nSinä tulit täysin odottamatta. Vai kurkistiko joku serkuista ikkunasta?\nSinä nostit polkupyöräsi kuistin seinää vasten, tartuit hiljaa oven\nripaan ja riensit sisään.\n\n\n\n\n31.\n\n\nAamulla olit tarkastanut puutarhan kukkamaita. Varmaan ne olivat\nisoäidin äidin aikuisia. Siellä oli sydämenmuotoinen kukkamaa, joka\nkasvoi pelkkiä lemmikkejä, puolikuunmuotoinen, jonka keskus oli\nkaunokkeja ja laidoissa kasvoi nemophilaa. Kaikki kukkapenkereet olivat\nnäkinkenkien reunustamia, ja ne järjestettiin vuosittain samalla\ntavalla.\n\nVedit sieraimiisi ruohon ja juurien väkevää tuoksua ja aamun kosteaa\nlämpöä. Katselit kelluvia veneitä laiturin kyljessä ja kuulostelit\nkotipääskysten viserrystä niiden lentäessä korkeita kaaria tehden ja\nkaunista ilmaa ennustaen.\n\nJa tunsit olevasi kotonasi ja voivasi täysin määrin nauttia\nolemassaolostasi tässä hyvässä sukulaistalossa.\n\nEräänä iltapäivänä te yhdessä Aarnen kanssa istuitte ruohopenkillä\nrantakäytävän syreenimajassa vilkkaasti jutellen. Aarne oli paria\nvuotta sinua nuorempi ja vielä koulussa. Mutta te olitte yhtä kookkaat\nvarreltanne ja muistutitte käytöstapannekin puolesta jonkin verran\ntoisianne.\n\nTuli sitten hetken hiljaisuus. Piirsitte kumpainenkin kuivuneella oksan\ntyngällä kuvioita hiekkaan. Järvi oli tyyni ja laiturilla seisoi rengin\npoika ahvenia onkimassa.\n\nAarne nosti päätään ja hänen katseensa kiintyi puutarhan puihin, jotka\nsiinä rehevinä korkeutta tapailivat.\n\n— Tuon suurimman saksankuusen on Heikku setä lapsena istuttanut, sanoi\nhän. Ukko tuli usein ajaen kaupungista tänne — lauantaisaunaan tai\nmuuten — ja silloin piti kaiken olla niinkuin hänen nuoruudessaan,\ntuoreet vastat saunassa, piiraat illalliseksi ja pieni tuutinki\nperästäpäin verannalla nautinnon huipuksi. Ei ollut maailmassa mitään\nsen parempaa, kuin saada tulla tänne ja antaa hoidella itseään,\nniinkuin talon monet tädit ja tyttäret ennen olivat hoitaneet — tai\nedes vähän sinnepäin. Nykyään saa vähempään tyytyä. Ja silloin hän oli\naivan kuin liitteistään päässyt, tuo muuten hiljainen mies, pakinoi ja\nhyräili ja kertoi entisistä ajoista.\n\n— Mitä sinä Herbed sedästä pidit? — kysyit silloin sinä, Yrjö.\n\n— Kävihän hänkin täällä sangen usein — vastasi Aarne. — Vanha tätihän\noli täältä syntyisin, eikä matkan pituus näkynyt heitä peloittavan, ja\ntulihan heistä väkisinkin pitäneeksi, mikäs siinä. Mutta kultahäittensä\njälkeen he eivät enää käyneet.\n\n— Olin hänen hautajaisissaan — sanoit sinä. Ja muistelit, miten sinä\nolit ollut niissä läsnä ainoana suuren poikaparven edustajana ja\nmiten tuo edustaminen oli arvoasi omissa silmissäsi kohottanut. Olit\nkulkenut lähinnä arkkua, kantaen pientä sammalristiä, joka oli pantava\nkukitetulle hautakummulle. Ja vasta sitten tuli vanha täti tyttärineen\nja sitten miltei koko kaupunki. Sillä kaikki olivat kiitollisuuden\nvelassa vanhalle lääkärille ja kaupungin isälle. Sinä olit silloin\nollut kahdentoista vuoden vanha, mutta sen päivän tulisit ikäsi\nmuistamaan.\n\nHerbed setä oli ollut eräs niistä valkotukkaisista, jotka lempeästi\nolivat hivelleet päätäsi. Niitä oli ollut monta, mutta he olivat kaikki\nnyt kuolleet.\n\nTeille tuli mieleen vielä muita muistoja, sedistä ja tädeistä, jotka\nolivat jo manalle menneet, mutta jotka olivat jättäneet elämänsä\nkokemukset perinnöksi laajan suvun nuorelle polvelle. Heidän\nsukurakkautensa ja sukuyhteytensä olikin käynyt miltei sananparreksi.\nTuo piiri oli sinutkin niin kokonaan omistanut, että aina olit tuntenut\ntäyttä yhteenkuuluvaisuutta sen kanssa.\n\n— Mahtaa olla hauska olla tämän talon poika ja perijä — sanoit sinä\nAarnelle.\n\n— Onhan tuo — arveli toinen. — Minusta tuntuu etten oikein elä muualla\nkuin täällä. Talvella koulukaupungissa on paljonkin toimittavinaan,\nmutta aina on ikävä tänne, ja vasta täällä on oma itsensä jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului pari kolme päivää, ja olit jo täydelleen perehtynyt sekä\ntalon muistoihin että sen jokapäiväiseen vaatimattomaan elämään.\nPaljon oli siellä jo saavutettu, mutta parannuksia suunniteltiin\nmonella alalla. Tapasi mukaan olit ollut tarkastamassa vesijohtoja\nja puimakonetta, olit tutkinut separaattorin työkelpoisuutta ja\nlähimmän voimakeskustan koneistoa. Mutta ennen kaikkea olit uhrannut\naikaasi talon moottoriveneen kuntoonsaamiseen, ja kun se lopettaen\npitkä-aikaisen liikkumattomuutensa lähteä tyksytti rannasta, tunsit\noikeutettua tyydytystä. Niin hyvin olit viihtynyt, että muistit\npienellä kaipauksella vapaa-aikasi lähenevää loppua.\n\nVielä oli iltapäivä jäljellä, jonka vietit Aarnen kanssa kahden.\nHeittäysitte rannan ruohikolle, katsellen suoraan puitten oksia ja\noksien lomitse vaaleaa taivaan kupua. Ja ajattelit täällä-oloasi ja\ntätä taloa ja muita taloja ja kaikkia niitä laajoja maakuntia, joiden\nhalki olit matkaillut.\n\nTämä talo oli vanha. Mutta yleensä oli hyvin vähän vanhaa ja valmista\ntässä maassa. Kymmenpenikulmittain oli se vielä vartomassa niitä, jotka\nsiitä kerran tekisivät sen uljaan asuinsijan tälle kansalle, joksi se\nvoisi kehittyä.\n\nOdottivathan pellot vielä hedelmöittäjäänsä ja metsät säästäjäänsä\nja hoitajaansa. Entä kosket! — Sinä tulit miltei hehkuvaksi niitä\nmahdollisuuksia ajatellessasi Saisipa olla rakentamassa ja pyöriä\nvääntämässä! Ja kuulemassa niiden surinaa, tietäen että siitä tulee\njotakin suurta! Saisipa olla uusia rautateitä rakentamassa ja uusia\nkulkuväyliä aukomassa ja näkemässä miten niiden varsille nousee uusia\ntaloja ja väkirikkaita kyliä.\n\nKyllä tämä oli maa, joka vie muista maista voiton, ajattelit itseksesi.\nJospa vain saisi olla mukana viemässä sitä eteenpäin!\n\nTäällä oli tehtäviä. Mutta suurin kaikista tehtävistä oli vaikein.\nKukaan ei vielä arvannut, miten siitä selviydyttäisiin. Mutta ei\nhätäpäivää! Selvitä täytyy!\n\nJa sinä aloit Aarnelle kertoa siitä, mistä oli ollut puhe\nylioppilasosakunnan kesäkokouksessa ja josta muutenkin olitte jo monta\nkertaa puhuneet. Kokouksessa oli siihen vihjattu noin vain miehestä\nmieheen, salaa, ohjelman ja tanssin lomassa. Jokikisen illan olitte\ntanssineet jotenkin myöhään, ja olitte sitten saattaneet tytöt kotiin.\nSinun oli usein ollut niin kuuma, että paluumatkalla olit paljastanut\nrintasi ja viillytellyt itseäsi kosteassa yöilmassa. Mutta sitten\nolitte istuneet yhdessä aamupuoleen yötä yhteisen asuntonne portailla,\njoukko ylioppilaita kuraattorinsa kera. Olitte tarinoineet niistä,\njotka olivat salaa matkustaneet etelään päin sitä tietä pelastaakseen\nisänmaansa. Olitte kertoneet heistä hehkuvin poskin. Jotkut teistä\nolivat epäröineet, pitäen kiinni vanhasta ohjelmastamme ja tahtoen\nodottaa otollista hetkeä. Mutta useimmat heittivät kaikki arvelut\nsikseen tuon yhden ja ainoan päämäärän vuoksi. Esitettiin huimaavia\ntulevaisuuden suunnitelmia. Innostuttiin — kiihdyttiin. Nuori joukko\nihaili lähteneitä tovereitaan, ja moni toivoi sydämessään pääsevänsä\nmukaan.\n\nAarne nosti äkkiä päätään ja viittasi taloon päin⁻\n\n— Elleivät olisi olleet niin vastassa nuo, niin sinne olisin mennyt\nminäkin!\n\n— Olisit ollut liian nuori.\n\n— Mikä nuori! — On sinne mennyt nuoria muitakin — ja ajatteles, kun\nsaisi olla mukana antamassa ryssille selkään kaikesta siitä, minkä ne\novat meille aikojen kuluessa tehneet!\n\nSinä, Yrjö, et omasta puolestasi mitään sanonut, lähtisitkö vai et.\nMutta sinulla oli pidättäjäsi, joka tällä hetkellä teki sellaiset\nsuunnitelmat mahdottomiksi. Työsi se oli, jumaloimasi työ, jota\nolit ikävöinyt läpi koko kouluajan ja johon sinulla oli niin selvät\ntaipumukset. Eikä se ollut mielikuvitusta, se oli sinussa synnynnäistä,\ntiedän sen. Sinusta tuntui kuin olisit ollut itsellesi ja maallesi\nuskoton, ellet olisi tällä hetkellä sen kutsua kuullut. Olkoon muilla\nomat tehtävänsä — sinulla oli omasi. Ne vaativat kuin pakkovoimalla.\nKosket pauhasivat kuohuen: opi meitä käyttämään! Etäisyydet humisivat\ntoisilleen: missä on yhdistäjämme? Maat ja metsät huokailivat: palvele\nmeitä, niin että voimme sinua palkita!\n\nIloitsit siitä, että maa tarvitsi sinua, niinkuin se tarvitsi kaikkia\npoikiansa. Mutta kun se suuri kohtalon hetki kerran tulisi, jolloin\nmaa oli vapautettava, silloin saisi kaikki muu väistyä — kaikki muut\ntehtävät aikaansa odottaa — sillä silloin olisi vain yksi tarpeellinen.\n\nKun vain ajatteli sellaista mahdollisuuttakaan! Sellaista onnea, että\nSuomesta tulisi vapaa maa!\n\nJa kaukainen muisto nousi tajuntaasi. Oli aamuhetki; oli uitu meressä,\nja suurella kentällä oli hiljaista. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti\nkatseensa kummulle, jossa Tanskan lippu hitaasti nousi ilmaan. Silloin\npaljastuivat kaikkien päät ja kaikkien mielet olivat hartautta\ntäynnänsä.\n\nMiten olitkaan kadehtinut noita muita poikia siitä, että heillä oli\nitsenäinen isänmaa!\n\nJa nyt!\n\nSaisitko todellakin kokea sen, mitä aina olit toivonut? Sellaisen\najan tuloa, jolloin ei kukaan enää voisi pakottaa suomalaista poikaa\npiilottamaan partiomerkkinsä kirjoituspöytälaatikkoonsa? Jolloin\nei kukaan enää lähettäisi suomalaisia miehiä maanpakoon ja polkisi\nsuomalaisen lain jalkojensa alle? Jolloin emme enää huokailisi vieraan\nsorron alla? Vaan meillä olisi rauhoitetut kodit ja omat lakimme ja oma\nvalta omassa talossamme.\n\nJa Suomen oma lippu nostettaisiin kohti taivasta ja seitsemänsataa\nkertaa seitsemänsataa suomalaista poikaa paljastaisi sille päänsä!\n\nOlit kuin poistunut kauas ajatuksissasi.\n\nMutta Aarne heittäysi kyljelleen ja vihelsi jotakin, joka sai huomiosi\nkiintymään illan viileään rauhaan.\n\nSiellä metsä tummeni tummenemistaan lahden toisella puolen ja heitti\nmustan varjon veteen. Kuului airojen loisketta jostakin, ja vene tuli\nesille salmen suusta. Talon nuorin poika heitti riippakiven vanhalle\nahvenpaikalleen. Pellon takana ynisivät lehmät. Tyttö askaroitsi\nlehmisavussa punaruutuinen huivi päässään, ja toinen liinatukkainen\ntytönressukka huiski koivunvitsalla kärpäsiä loitommalle.\n\nSilloin tällöin kuului ääniä metsästä päin tai laulua sillan kohdalta.\n\nKotimaa! Isänmaa! — kaikui sielussasi.\n\nKotoinen tunnelma kiersi nuorten miesten suonissa ja näkyi kietovan\npehmoiseen viihtymisen hymyyn vanhan kartanon niityt ja pellot, rannat\nja näköalat, laiturit ja venevalkamat.\n\n\n\n\n32.\n\n\nKun sitten saavuit kotiin pyöräilymatkaltasi, oli ruohokenttämme\nvalkoisena kukkivaa apilasta. Ja se oli sinusta kaunista.\n\n— Täällähän on rehevää — sanoit sinä. — Luulin että täälläpäin\nnäyttäisi köyhältä kaiken sen rinnalla, mitä olen nähnyt.\n\nMatkavaikutelmat täyttivät kokonaan mielesi. Olit käynyt Imatrat\nja Punkaharjut ja risteillyt Laatokalla moottoriveneellä. Kolilla\nolit nähnyt auringon sekä nousevan että taasen laskevan. Nyt tiesit\nmielestäsi paremmin kuin ennen, mitä Suomi oli. Ja kun janoissasi\nolit pistäytynyt mökkipahaseen ja emännän kädestä saanut piimätuopin,\nolit ajatellut, että ihmiset olivat kuin maa, hyvää lajia, jolla on\nkehittymisen mahdollisuudet. Kaikki oli vanhan ja uuden välillä. Se oli\nsuuriarvoista sille, jolla oli tulevaisuus edessään. Ja vähällä tultiin\ntoimeen. Ei ollut torpissa sanottavasti kalustoa eikä lapsiressuilla\nmontakaan vaatekappaletta yllään. Mutta ikkunasta siinsi lahti ja\nrannalla lämmitettiin sauna. Ja vuosittain laajeni uutispelto metsän\nlaidassa.\n\nJa kaikki maaseudun ihmiset olivat mielestäsi kadehdittavia olentoja.\n\nMutta nyt sinua väsytti. Sinua väsytti niin että jalat olivat\nlyijyn raskaat. Mielelläsi olisit hiukan lepäillyt, mutta päivä oli\nmäärätty, jolloin sinun piti ruveta harjoittelijaksi tehtaaseen, eikä\ntäsmälleen saapumista nyt saanut mikään estää. Olihan sinulla muutamien\nvuorokausien huoahdus välillä, ja se sai riittää, sillä ethän sinä\nomasta mielestäsi ollut lainkaan rasittunut. Väsymyksesi ei merkinnyt\nmitään ja minäkin luulin sen olevan vain ohimenevää raukeutta pitkän\npyöräilymatkan jälkeen.\n\nSiihen aikaan oli paljon työtä mansikkamaassa, joka oli suuri ja täynnä\nmeheviä marjoja. Kyykötin siellä päivät umpeen marjan poiminnassa, ja\nkuitenkin siellä aina oli kypsiä jäljellä. Levitin puuvillaa terttujen\nalle, jotteivät vajoaisi maahan ja tulisi mukaisiksi.\n\nSe nyt on joka tapauksessa tehtävä, ajattelin itsekin uuvuksissani.\n\nMutta eräänä aamupäivänä me sitten lähdimme yhdessä kaupunkiin ostamaan\ntyöpukua harjoittelijalle. Löysimmekin ruskeavärisen pumpulipuvun,\nsellaisen »overallin», jota työmiehet käyttävät tavallisia vaatteitaan\nsuojaamassa työpajoissa, ja toimme sen kotiin.\n\nSeuraavana aamuna aloitit harjoittelutyösi rautatien konepajassa.\n\nEnsimmäisen päivän iltana kotiin tullessasi arvelit, ettet ollut nähnyt\nmitään varsinaista uutta. Tosin olit ryöminyt veturin sisään ja huh! —\nkuinka siellä oli ollut kylmä! Mutta tiesit jo entuudestaan kirjoista\nmiltä siellä näytti.\n\nOli ollut kuuma päivä, ja aivan hikisenä olit joutunut veturiin. Siellä\noli värisyttänyt ja miltei paleltanut. Ja minkä näköiseksi olit tullut\n— öljyiseksi ja nokiseksi käsistäsi ja vaatteistasi; oikeastaan teki\nmielesi mennä suoraa päätä kylpemään. Mutta et sitäkään jaksanut.\n\nNyt sait tuntea työmiehen uupumista, arvelit hymähtäen. Ja sait\nkokemusta työmiehen elämästä. Siihen olit tyytyväinen.\n\nSinä iltana läksit pian levolle, sillä sinun piti nousta varhain\nseuraavana aamuna.\n\n— Enköhän soittaisi insinöörille, että tarvitsisit vielä viikon levon\npyöräilymatkasi jälkeen?\n\n— Ei millään ehdolla, äiti, ei tämä väsymys mitään merkitse.\n\nKolmantena päivänä tulit kotiin tavalliseen aikaan. Istuin\npuutarhassa käsitöilleni. Kirsti oli Eijan luona leikkimässä ja\nisä oli vielä kaupungissa. Askeleesi olivat raskaat. Heittäydyit\nviereeni ruohokentälle mitään sen enempää puhumatta ja nukahdit heti.\nMansikkalautanen jäi koskemattomana puutarhapöydälle.\n\nKatsahdin sinuun korituolistani ja tulin levottomaksi. Makasit siinä\nsuorana selälläsi jalat ojona. Ja nukuit syvää unta.\n\nKylläpä poikaa väsytti. Nyt hän ei ollut terve.\n\n— Tule, Yrjö, nouse ja lähde levolle omaan vuoteeseesi, niin voit\nlevähtää perusteellisemmin. Miten sinua noin tavattomasti nukuttaa?\n\n— En tiedä, olen vain väsynyt työpäivän jälkeen. Mutta se on parasta\ntyötä maailmassa.\n\nJa sisään mennessäsi puhuit kuin itseksesi:\n\n— Ensin työpajoissa ja tehtaissa, sitten teknilliseen korkeakouluun. —\nSitten Saksaan — sitten Amerikkaan — sitten — niin, äiti, olen uraani\ntyytyväinen. Sillä alalla saa jotakin aikaan, ja se vie mihin maahan\ntahansa — ja kaikkialla voi olla kuin kotonaan.\n\n— Niin, niin — sanoin huolissani — mutta nyt täytyy sinun nukkua tuo\nväsymyksesi pois, etkä saa lähteä huomenna minnekään.\n\nSeuraavana aamuna et enää mennytkään työpajaasi. Sinulla oli huimaavan\nkorkea kuume.\n\n\n\n\n33.\n\n\nMiten hiljaista on ympärilläni! Niin hiljaista, etten kuule muuta kuin\nkaukaisia askeleita käytävän matolla tai jonkun lukon napsauksen. Äkkiä\nolen siirtynyt pois tavallisesta elämästäni ja yhteydestä muun maailman\nkanssa, ja samassa olen miltei unohtanut, että muuta onkaan olemassa\nkuin tämän valoisan huoneen syvä rauha.\n\nJa kuitenkin on maailma täynnänsä sotapauhua. Tanteret jyrisevät\ntykkien jymyä ja raskaitten rattaitten rytinää. Granaatit räjähtävät\nja silpovat kaiken kappaleiksi, tiet tärisevät hevosten kavioitten\nkopsetta, ja palavat kylät peittävät seudut savupilvien harmauteen.\nTaivaaseen asti nousee uhkausten, kirousten, hätähuutojen ja vihlovien\nvalitusten sekasortoinen kuoro.\n\nOlenhan ennenkin ollut loitolla tuosta kaikesta, mutta olen kuitenkin\nollut siitä tietoinen. Se on säestänyt jokapäiväisen elämämme juoksua,\nkiireitämme, aikeitamme, jos kohta se ei vielä ole suoranaisesti\nvaikuttanut henkilökohtaisiin oloihimme.\n\nNyt on tämä kaikki minulle olematonta. Sitä eivät todellisuudessa\nhipaise etäisimmät ajatuksenikaan. Se ei merkitse minulle mitään.\nTäällä istun neljän sinertävän seinän sisäpuolella, kuunnellen poikani\nhengitystä. Eikä ole minulle tällä hetkellä muuta olemassa kuin tämä\nnuorukainen tässä, hänen kalpeat kasvonsa, hänen hikihelmien peittämä\nkaareva otsansa ja hänen puoleksi suljetut silmänsä, joiden luomien\nalla silmäterät hitaasti liikkuvat hänen torkkuessaan kuumeherkkää,\nkeveätä untaan.\n\nHänen uinahtaessaan lueskelen äänettömyyden salaisuuksista. Avaan\nkirjan umpimähkään, sillä se on minulle entisestään tuttu ja minulle on\nyhdentekevää mistä kohdasta alan. Siinä puhutaan kuitenkin kauttaaltaan\nhiljaisuudesta ja miltei yhtä paljon rakkaudesta, sillä ne kuuluvat\nyhteen.\n\nRakkauden valtakunta — luen siinä — on ennenkaikkea suuri varmuuksien\nvaltakunta, koska siellä on sieluilla eniten aikaa. Heillä totisesti\nei ole siellä muuta tekemistä kuin tuntea toisensa jälleen, syvästi\nihailla toisiansa ja kyynelsilmin tehdä toisilleen kysymyksiä, kuin\nnuoret siskot tavatessaan, käsivarret toistensa vyötäisillä.\n\nPoikani sairastumisesta saakka on minusta tuntunut siltä kuin en\nolisi tavannut häntä pitkiin aikoihin. Nyt istuessani hänen vuoteensa\nääressä ja silloin tällöin lausuessani sanan juomasta, jonka hänelle\nojennan, tai ilmasta, jonka henkäys tunkeutuu sisään avonaisesta\nikkunasta, kohtaavat sielumme toisensa herkemmin kuin viikkoihin tai\nkuukausiin. Emme ennättäneet kuulla toistemme sisäistä ääntä elämän\nmennessä tavallista menoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta\nnyt jouduttuamme kaiken ulkopuolelle suuren äänettömyyden valtakuntaan\nja kuunnellessamme elämän salaisuuksien kaukaista aallonloisketta\nrannoillamme, katsomme toisiamme pitkään, kuin olisimme tehneet matkan\nvieraihin maihin, ja vihdoin eri haaroilta kotiutuneet. Ja kuin vasta\nnyt näkisimme toisemme oikeassa ympäristössämme ja vallan toisella\ntavalla kuin ennen.\n\nMissä siis oltiin viikko sitten? En tiedä, mutta arvattavasti niin\nsanotussa työn ja toimen maailmassa. Miten kaukaiseksi se onkaan\nsiirtynyt! Kuulin äsken, että vieraita sotalaivoja on Ahvenanmaan\nvesillä ja että pommeja on heitetty jossakin saaristossa. Miten\non mahdollista että kaikki ulkonaiset seikat kädenkäänteessä ovat\ntulleet niin kaukaisiksi, kuin jos ne tapahtuisivat toisella\ntaivaankappaleella? Vaikka pommit räjähtäisivät sen talon ympärillä,\njossa istun, huomaisin sen ainoastaan Yrjön tähden. Jos kuulisin\ntalomme palavan kaikkine irtaimistoineen, peltojamme tallattavan ja\nmetsäämme raiskattavan, voisin sitä tuskin käsittää, ja sisäisimmän\nminäni se jättäisi koskemattomaksi. Sillä huomioni on jännittyneesti\nja yksinomaan kiintynyt siihen, onko se sielu, joka kuvastuu poikani\nsilmissä tai hänen epätasaisessa hengityksessään, pakenemaisillaan\nluotamme vai onko sillä ainoastaan sellainen lepohetki taipaleella,\njolloin ihminen sisäisesti kasvaa?\n\nMitä me isät ja äidit oikeastaan tiedämme lastemme sielunelämästä\nsiinä touhujen pyörteessä, jota sanomme jokapäiväiseksi elämäksi?\nEmme ole tottuneet havaitsemaan sitä mikä on ilmiöitten takana.\nSentakia emme huomaa mitään heidän katseestaan, kun he työnsä lomasta\nnostavat silmänsä meihin. Emme päätä mitään heidän liikkeistään, kun\nhe vilahtavat ohitsemme huoneissa. Emme hae heitä itseään heidän\nsanainsa takaa emmekä etsi niitä hiljaisia hetkiä, jolloin sielumme\nvoisivat toisensa kohdata. Ainaisissa puuhissamme hipaisemme ainoastaan\npinnallisimpia ilmiöitä ja heittäydymme aina uudelleen kiihkeän\ntoiminnan ja haihtuvien vaikutelmien hyörinään, joka peittää sisäisen\nelämän.\n\nHuomaamme suurimman laiminlyöntimme vasta sinä päivänä, jolloin kohtalo\nlyö kovasti ovellemme. Silloin heräämme kauhuissamme käsittämään, että\nse, mikä on täyttänyt päivämme kuumeisella kiireellä, käden käänteessä\non menettänyt entisen arvonsa silmissämme. Hukkaan on mennyt moni\nturha touhu, eikä siitä ole jälkeäkään jäänyt, ja arvokaskin työmme on\nsiirtynyt kauas tietoisuudestamme. Ja jäljellä on ainoastaan tämä lapsi\ntässä ja meidän samassa tuokiossa tietoinen rakkautemme, joka kaikki\nymmärtää.\n\nOn olemassa vanha lause, jonka ennen muinoin työnsin luotani pitäen\nsitä kohtuuttomana ja sietämättömän ankarana. Nyt se juolahtaa mieleeni\nja näen sen aivan uudessa valossa. »Joka tahtoo elämänsä säilyttää,\nhän sen menettää; mutta kuka elämänsä menettää minun tähteni, hän\nsaa sen pitää.» Miksi olen sitä hyljeksinyt? Tässä lauseessa kaiketi\npiilee korkeimman rakkauden mysteerio. Hän, joka sen ensin lausui,\ntunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täynnänsä maailmoitten voimaa\nja taivaan valtakunnan viisautta ja autuutta. Hän ei enää ollut oma\nitsensä, vaan hän oli antautumuksellaan yhtynyt Jumalaan, ja hänen\nainoa onnensa oli täyttää hänen tahtonsa. Ystävilleen vakuuttaessaan,\netteivät he mitään kadottaisi lakkaamalla itseänsä tavoittelemasta\nja niin häneen yhtymällä, että hänen tähtensä menettäisivät entisen\nitsekkään minänsä, hän tiesi kyllä, että he juuri siten herättäisivät\neloon ikuisimman ja olennaisimman minänsä.\n\nTässä istun poikaani katsellen ja miettien sitä, että ihmisen\nkokemusten rajallisuus riippuu hänen henkisistä mahdollisuuksistaan.\nTotta tosiaan, se joka voisi vapautua äärellisyyden rajoituksista ja\nyhtyä Jumalaan, hän olisi kokenut suurinta mitä ihminen voi kokea.\nMutta tunnen että minun mahdollisuuteni eivät ulotu niin pitkälle.\nMinulla on yllin kyllin siinä että koetan kantaa tätä lasta näitten\nvaarojen läpi takaisin elämään. Jo sen kautta olen taivaan valtakunnan\nesikartanoissa ja tyydyn kaikesta sydämestäni esikartanoihin. Sielläkin\naavistan Jumalan, kohdatessani poikani katseen ja tuntiessani sydämeni\nlämpöä sykkivän. Emmehän voi tietää Jumalasta muuta kuin mitä oma\nkokemuksemme kulloinkin hänestä opettaa, sillä mitä muut hänestä\nsanovat jää kuolleeksi kirjaimeksi siksi kunnes löydämme hänet omassa\nitsessämme ja omassa elämässämme.\n\nMinne siis jää tuo itsensä tehostaminen, joka on tullut niin\ntavalliseksi kielenkäytössä, tuo tietoisuus, joka pyytää tyydykettä\nomahyväisyytensä halulle? Ken todella rakastaa, hän ei enää pyydä\nmitään itsellensä, vaan on täynnänsä palveluksen iloa. Eiköhän meillä\nliene elämämme onnellisimmat hetket silloin kun huomaamme olevamme\npelkkää rakkautta ja pelkkää toisen tarpeitten ymmärtämystä? Sellaisina\naikoina tunnemme varmaan elävämme paljon täyteläisemmin kuin muulloin,\njolloin harrastuksemme on kääntyneenä oman itsemme palvomiseen.\n\nTämän salaisuuden voi ainoastaan se ymmärtää, joka on sen kokenut.\nMutta jokainen meistä on sitä jossakin muodossa kokenut joskus — olemme\nvain hyvin taipuvaisia heti unohtamaan.\n\n\n\n\n34.\n\n\nOli sateinen päivä — tervetullut kaikille sairaalassa oleville, koska\nsade toi raikkautta kesähelteeseen ja puhdisti ilman tomusta. Istuin\nkuten tavallisesti korituolissani ommellen. Sinä, Yrjö, olit valveilla\nja katsoit minua ja työtäni. Silmissäsi oli tuo sinulle ominainen rauha\nja säteilevä loisto, jota olin niissä ihaillut lapsuudestasi asti.\n\nKorkean kuumeen vuoksi en uskaltanut kuin nimeksi puhua kanssasi.\nAinoastaan silloin tällöin sanan:\n\n— Eikö ole suloista olla näin kahden — ja tietää, että maailma on\npitkän matkan päässä?\n\nVastasit ainoastaan hymyn väreellä.\n\n— Huomenna on isäkin täällä luonasi koko päivän.\n\nNyökäytit päätäsi. Mutta muistit sitten:\n\n— Ehkei hänellä ole aikaa?\n\n— Meillä on molemmilla aikaa panna sinuun miten paljon tahansa. Nyt ei\nmeillä olekaan mitään muuta.\n\nNyökkäsit taas päätäsi kuin itsestään selvälle asialle.\n\nAuto ajoi ohitse, mutta et näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotasi.\nSuljit silmäsi, mutta avasit ne jälleen ja seurasit neulani liikettä\nommellessani.\n\n— Pidätkö ompelemisesta? kysyit sitten.\n\n— Pidän — varsinkin kun tiedän että tästä tulee sinulle mieluinen\nkapine uuteen huoneeseesi. Ja sen ohessa ajatukseni lepäävät\nommellessani.\n\n— Kaikkien pitäisi oppia tekemään jotakin käsityötä — sanoit yhä\nkatsoen sormieni askartelua.\n\n— Minäpä tiedän, mitä sinä voisit oppia sitten kun tulet terveeksi.\nOppisit kutomaan verkkoja. Se tulisi olemaan sinulle sopivaa työtä ensi\nsyksynä.\n\n— Ensi syksynä? Minulleko sopivaa? Miten minulla voisi olla aikaa\nsellaiseen ensi syksynä? Minunhan pitää mennä tehtaaseen!\n\nIhmeellistä, ettet aavistanut miten vakava sairautesi oli ja että\nkestäisi kauan, ennenkuin kykenisit työhön. Kuvittelit, että\ntervehtyisit parin kolmen viikon perästä, ja tietysti sinun piti\nsaada olla siinä uskossasi. Vakuutin sentakia, että ainoastaan\nlauantai-iltoina ottaisit esille tuon turhanpäiväisen näpertelyn,\nkun olit kotona etkä tahtonut muutakaan tehdä. Ja siitä olisi sitten\nhyötyäkin, kun vähitellen saisit valmista seuraa van kesän kalaretkien\nvälineeksi.\n\nSelitys kävi täydestä. Ja vaikenit katsellen ulos ikkunasta, josta\nnäkyi kiiltävä meren ulappa. Molemmat ajattelimme omia ajatuksiamme.\n\n— Oletko ostanut minulle sen kellonpitimen? — kysyit taas hetkisen\nkuluttua.\n\nOlin tietysti ostanut sen ja otin sen esille käärepaperista iloissani\nsiitä että olin muistanut sen sinulle toimittaa. Noin. Nyt oli sinun\nmukavampi seurata ajan kulkua. Se olikin siistin näköinen ja saavutti\ntäyden hyväksymisesi. Jalka oli lasista ja yläpuoli hopeoitu.\n\n— Hyvä on — sanoit vain ja kiitit.\n\nJa pitkään aikaan et kääntänyt katsettasi kellosta.\n\nSilloin ymmärsin, ettet ainoastaan kellon tähden ollut toivonut\npidintä, voidaksesi sen aina nähdä. Sinulla oli jotakin kellon kannen\nsisäpuolella. Muistin Kirstin kerran kertoneen minulle, että olit\nnostanut hänet polvellesi, avannut kellosi ja näyttänyt hänelle\npienoiskuvan Marjasta. Sitten olit painanut ulkokuoren taas kiinni ja\nse oli napsahtanut somasti. Nyt katsoit siis Marjaa kellon kuoren läpi.\n\nSitten sulkeutuivat taas suuret silmäsi ja sinä nukahdit. Nukuit tuota\nlevotonta kuumeunta, jonka kestäessä silmämunat vaelsivat luomien\nalla hitaasti edestakaisin ja hetkittäin näkyivät kauankin valkoisina\nsilmäripsien väliltä. Silloin kävivät kasvot äärettömän riutuneen ja\nelottoman näköisiksi, ikäänkuin olisit jo haihtumaisillasi pois meidän\nluotamme tuntemattomiin etäisyyksiin.\n\nSilloin kouristi sydäntäni taas ahdistus ja rupesin huutamaan apua\nsieluni tuskassa. Anoin armoa elämän ja luonnon haltijoilta, kaikilta\nsalatuilta terveydenvoimilta, kaikilta taivaan ja maan mahtajilta,\njoita koetin rukouksen voimalla puoleeni taivuttaa. Huusin avukseni\nJumalaa Kaikkivaltiasta, pyysin häneltä armahdusta tämän ainoan kerran\n— armoa ja apua epätoivoisessa hädässäni.\n\nEn tahtonut pojastani luopua — en voinut hänestä luopua, en mistään\nhinnasta. — Kiviä ja santaa! — olit kuumehoureissa huutanut lapsena —\nennustellen? — Ei, ei! Kamppailisin sinusta nyt niinkuin silloinkin —\nja sillä kertaa olin voittanut.\n\nYötä päivää olin puolestasi rukoillut siitä hetkestä asti, jona sinut\nvietiin kotoa. Viltteihin peitettynä oli sinut paareilla kannettu\npuutarhan läpi ja sitten tietä pitkin pysäkille. Lehtolan asukkaat\nolivat osaaottaen ikkunoistaan katselleet synkkää saattoa, ja Tapiolan\nisäntä oli metsäpirtistään rientänyt sairasta saattamaan. Itse olit\nollut tyyni. Olin pannut sinisen harsoni kasvojesi yli, ettei tulisi\ntomua sieramiisi, ja sinä olit harson alta seurannut molemmin puolin\ntietä näkyviä peltojen lyhteitä.\n\nJunan sitten kiitäessä eteenpäin ja sinun maatessasi paareillasi silmät\ntuijottaen epämääräiseen kaukaisuuteen, olin istunut siinä sinun\nvieressäsi kädet puristettuina yhteen, ja mieleni oli ollut kuin yhtenä\nainoana avun parahduksena. Suuri Jumala! Avun täytyi tulla, muu ei\nollut mahdollista! — Suuri Jumala!\n\nSiitä asti oli jatkunut yhtämittaista kamppailua yötä päivää kestävänä\nhiljaisena huutona ja varsinkin silloin kun näin sinussa tuon kärsivän\nilmeen nukkuessasi.\n\nMutta herättyäsi kasvoihisi tuli eloa ja katseesi oli taasen valoisa\nja onnellinen. Silloin aina tyynnyin ja antauduin uudestaan toivoni\nvaltaan, koettaen juuri toivoni voimalla parantumistasi kannustaa.\n\nJa oli kuin olisit tahtonut minua siinä auttaa ja kuin olisin kuullut\niloisen äänesi lapsuutesi ajoilta, kun keinutuolissa istuen huudahdit:\nNiin mutta kyllä teillä olisi ikävä, ellei minua olisi!\n\nEikö niin, Yrjö, sehän olisi vallan mahdotonta. Sellaista ei voine\nkoskaan tapahtua.\n\nJa sinä katsoit taasen eteesi hymyillen kuin olisit muistanut jotakin\niloista, ja kasvosi loistivat.\n\n— Mitä ajattelet, Yrjö? — kysyin varovasti.\n\n— Matkaani.\n\nOlisin mielelläni tahtonut tietää lähemmin mitä muistelit, mutta en\nuskaltanut väsyttää sinua kysymyksilläni. Ajattelitko auringonnousua\nKolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin\nhupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi — ilmestyit äkkiä vieraan\npikkukaupungin kaduille — tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien\nkesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli koko pitkä\nkuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla. Lepäilit\nniissä kuin olisit herttaisena kesäpäivänä heittäytynyt pitkällesi\nveneen pohjalle, antaen tuulen sitä kuljetella, ja katsellut taivaan\nsinertävää lakea ja vedenpinnan välkettä puoleksi ummistuneitten\nsilmäluomien alta. Ja kuin olisit tuntenut kasvoillasi lämpimän\ntuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua.\n\nMutta olit kuitenkin hyvin kaukana elämästä.\n\nLaskin käteni vuoteellesi ja aloin houkutella sinua takaisin\nepämääräisestä kaukaisuudestasi lupailemalla sinulle kaikenlaista, jota\nehkä haluaisit.\n\n— Ensi kesänä meillä pitää olla kalastajamaja meren rannalla ja siinä\nkuisti länteen päin. Ja sen saat ihan omaksesi.\n\nEt vastannut mitään.\n\n— Ja ellet ensi vuosina saa ajaa pyörällä, niin saat moottoripyörän\nsijaan. Täytyy sinun voida liikkua minne haluat. Ja purjeveneen saat,\njos tahdot. Kai pitäisit siitä?\n\n— Ehkäpä — mutta en jaksa sitä nyt ajatella.\n\nEi. Et ollut houkuteltavissa. Et ehkä millään enää. Koko sairautesi\naikana olit ollut kuin jossakin poissa. Laihduit laihtumistasi, kädet\nkävivät valkoisen läpikuultaviksi, haivenet leuan alla kasvoivat,\nmutta et mitään huomannut. Mistään huolehtimatta, mitään toivomatta\nnäytit ainoastaan jotakin odottelevan. Mutta itse tuskin tiesit mitä\nodotit. Kaiketi luulit edottavasi terveyttä, mutta itse asiassa olivat\najatuksesi jossain tavallisen tajuntapiirisi ulkopuolella. Otit vastaan\nmitä sait, ja kiitit kaikesta, mutta et mitään pyytänyt, et mitään\nhalunnut. Ja kuitenkin elit omituisessa onnen tilassa, joka sai kasvosi\nsalaperäisesti sädehtimään.\n\nMutta kun isä tuli sinua katsomaan tuoden sinulle kukkia puutarhastamme\nja kun hän sitten jäi vuoteesi viereen istumaan ensin tunniksi,\nsitten päiväksi ja vihdoin istui siinä yötä päivää, silloin iloitsit\nkukkien väriloisteesta ja halusit ne asetettaviksi niin että näit ne\nhyvin ja että valo somasti taittui niihin ja niiden takana olevaan\nsiniharmaaseen seinään. Taikka kun isä kauan hyväili tukkaasi, suljit\nmielihyvästä silmäsi. Isä otti silloin usein peililaatikosta esille\nkampasi ja antoi sen kevyesti solua läpi hiuksiesi. Se tyynnytti ja\nvilvoitti kuumeista päätä; avasit puoleksi silmäsi ja sanoit hymyillen:\n\n— Isä kampaa kevyemmin kuin äiti. — Anna anteeksi äiti!\n\nNukahdit taas. Ja nuo ihanat kasvot kävivät entistään kalpeammiksi\nja riutuneemmiksi, silmät vaelsivat taas luomiensa alla, ja näytti\ntaaskin siltä kuin tuo nuori elämä olisi ollut sammumaisillaan ja henki\nrientämäisillään muille maille, joihin ei jälkiä mene ja joista ei\nviesti saavu.\n\nOi Yrjö! Kuinka voin sinulle enää pitemmälle kertoa? Siitä kaikesta\ntuskin itse tiedät — tai tiedät ehkä paljon enemmän kuin minä. Tiedätkö\nsenkin, mitä vanhempasi tähän aikaan kokivat? Tiedätpä tai et, niin se\noli suurta ja ihmeellistä aikaa. Siitä pitäen ei kuolema ole meille\nollut enää mitä se ennen oli.\n\n\n\n\n35.\n\n\nSiinä istuimme sinun luonasi päivästä päivään ja valvoimme vuorotellen\nöisin. Ainoa ihminen jonka tapasimme, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria\nlukuunottamatta, oli eräs tuttava, joka kesähelteestä huolimatta\noleskeli kaupungissa ja joka silloin tällöin pistäysi meitä katsomassa.\n\nHän oli omaperäinen ja välitön ihminen, eteläisemmän auringon\nkasvattama. Meille hän tuotti lohdutusta tänä raskaana aikana. Ja hän\nsanoi meille:\n\n— Antakaa valonne loistaa ihmisille! — Antakaa sen loistaa Yrjölle!\n\n— Valomme! Ei meissä ole valoa.\n\n— On sitä, mutta näen kyllä, että nyt olette surun ja pelon pimittämät.\nEi saa olla. Pitää olla rohkea ja toivorikas, sillä siitä saa Yrjö\nvoimaa. Pitää antaa valon loistaa hänen ylitsensä.\n\n— Pitäisi kaiketi antaa, jos vain voisi sen jostakin ottaa.\n\n— Se on teissä, olen sen ennen nähnyt. Se on kaikissa, kun vain ihmiset\nantaisivat sen näkyä, kunhan vain asettaisivat sen kynttiläjalkaan\neivätkä sitä piilottaisi sielunsa perimmäiseen nurkkaan. Ja nyt Yrjö\ntarvitsee sitä enemmän kuin koskaan ennen, ja teidän täytyy antaa se\nhänelle.\n\n— Jospa vain jaksaisimme!\n\nMutta neuvojamme sanoi että meidän täytyi jaksaa. Tuossa oven takana\noli poikamme, ja hänellä oli matka edessään, kohti elämää vai kuolemaa,\nsitä emme tienneet. Mutta ei se ollutkaan tässä pääasia. Pääasia oli\nettä hän rohkeasti astui astuttavansa. Meidän tuli luottaa Jumalaan ja\nhänen pyhään tahtoonsa. Siten voimamme meihin palajaisi ja virtaisi\nsiunauksena meistä poikaamme.\n\nHän lähti ja me katsoimme toisiimme. — Antakaa valonne loistaa\nihmisille! — kumma kehoitus! — Älkää asettako sitä vakan alle, vaan\nkynttiläjalkaan, niin että sen kaikki näkevät! — neuvo vanha ja sentään\nouto!\n\nKai hän oli oikeassa. Ja kaiketi olikin niin, että ihmisten sieluissa\ntuikki valo ja että heistä itsestään riippui, pääsikö se valaisemaan\nheidän silmäinsä ikkunoista elämän hämärään. Useimmat tuskin ovat\nmistään niin varuillaan kuin siitä, ettei heidän sisäinen minänsä\nmillään tavoin pääse itseään ilmaisemaan. Luukut kiinni ja ovet\nsalpaan! Ja niinpä jääkin elämä monelle erämaaksi, jossa jokainen astuu\npolkuansa muista paljoa tietämättä.\n\nOikein kai hän oli sen vanhan kehoituksen ymmärtänyt. Piti asettua\nyhteyteen elämänsä lähteen kanssa ja siten tulla kuin kanavaksi, jonka\nkautta elävöittävä voima pääsee virtaamaan ihmiselämään. Olihan se\nvanha totuus, jota vain olisi koetettava toteuttaa.\n\nMe puolestamme tietysti koettaisimme poikaamme palvella kaikella sillä,\nmikä oli meissä parasta. Etsisimme itsestämme viimeisen kipinänkin ja\nkurottaisimme taivaasta valoa lisää, ja koettaisimme antaa hänelle\nvoimaa niin paljon kuin vain meiltä liikenisi ja itse voisimme\nkorkeuksilta saada.\n\nMutta sinä, Yrjö, lepäsit kuten ennen vuoteessasi, tuskattomana ja\nkirkkain katsein eteesi katsoen. Hyvin vähän puhuimme keskenämme.\nMeni päiviä ettemme vaihtaneet kuin muutamia sanoja. Mutta oloomme\nja suhteeseemme oli tullut jotakin uutta lisää. Olimme ainaisessa\nsanattomassa ajatuksenvaihdossa asioista, jotka eivät kuuluneet tähän\nmaailmaan.\n\nKuuntelitko ehkä sitä ihmeellistä satua, jota Jumala ei koskaan\nkerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät aina vain häneen odottaen\nkatsoisivat? Oli ehkä nyt kysymys siitä erikoisesta satusalaisuudesta,\njoka oli hänen ja itse kunkin ihmislapsen yhteisomaisuutta. Ehkäpä jo\naavistit oman salaisuutesi ja puhuit sanatta siitä.\n\nSinä et ajatellut etkä odottanut kuolemaa — sinä odotit elämää — ja\nmeistä rupesi tuntumaan kuin mekin sinun kanssasi kulkisimme elämää\nkohti. Elämääkö? Siinä ei ollut mitään selvästi tai tietoisesti\najateltua, päinvastoin se oli jotakin itseltämmekin verhottua. Mutta\nemme olleet koskaan olleet toisiamme ja sinua niin lähellä, ja vaikka\nmeissä oli jäljellä sinun kadottamisesi pelko ja ainainen tuska siitä,\nolimme tyyntyneet ja voimistuneet ja koetimme sinua voimallamme tukea.\nJa elimme yhdessä kuin kaukana tavallisesta minästämme ja kuin olisimme\nnähneet unta itsestämme ja toisistamme.\n\nHuoneemme seinät olivat avartuneet. Taivaan laki tähtineen oli meillä\nkattona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskus kysyit kuin ohimennen, oliko Marjalle kirjoitettu, ja kun sait\nmyöntävän vastauksen, olit tyytyväisen näköinen. Näytit kirjettä\nodottavan. Mutta et mitenkään kärsimättömästi, sillä tiesithän, että\npostinkulku ulkomaille oli sodan takia sattuman varassa. Marja oli\nhyvässä tallessa omaistensa luona siellä meren toisella puolella,\nja hän muisti kyllä sinua, vaikka kirje viipyi. Vielä se tulisi. Ja\nsyksyllä hän palaisi — ja sinä tehtaasta vapaana ollessasi menisit\nhäntä tervehtimään. — Kaikki oli nytkin hyvin. Tämäkin tauti oli lepoa\nvain — tosin hiukan liian pitkää. Mutta vielä sekin loppuisi ja elämä\nalkaisi.\n\nSiihen suuntaan näkyivät ajatuksesi joskus kulkevan, ja silloin\nkatselit pitempään kelloasi. Sitten kääntyivät silmäsi ikkunaa kohti\nja kävivät päivä päivältä loistavammiksi. Seurasit yhä useammin\nisää tai minua katseellasi, kuin olisit nähnyt meissä jotakin aivan\nerikoista tai kuin olisit katsonut lävitsemme. Minusta tuntui kuin\nemme voisi siltä katseelta mitään salata, se näki mitä oikeastaan\nsisimmässä itsessämme olimme, ja mielelläsi saitkin nähdä ajatustemme\nja tunteittemme pohjaan asti. Olisin antanut kaikkeni saadakseni\nhuuliltasi kuulla, mitä meissä näit ja minkä kuvan meistä mukanasi\nveisit, jos tulisi eron hetki. Mutta minua esti hienotunteisuus ja\nvarovaisuus. Silmissäsi paloi niin outo kirkkaus, etten voinut häiritä\nrauhaasi ja sielusi sisäisiä näkemyksiä.\n\nNiin kului päiviä ja öitä.\n\nLääkärit tulivat ja menivät ja olivat tervehtymisen toiveessa. Mutta\nhiljainen huone kävi yhä hiljaisemmaksi, ja sairaan silmäluomet\nsulkeutuivat yhä pitempiaikaisempaan horrostilaan.\n\n\n\n\n36.\n\n\nEräänä iltana kävelin edestakaisin talomme edustalla sen saman\ntuttavamme seurassa, joka meitä joskus kävi tervehtimässä. Oli lämmin\nja tumma elokuun ilta ja meri välkkyi himmeästi äsken sytytettyjen\nlyhtyjen valossa. Aallot liplattivat hiljaa rantalaiturin tasaista\nkivireunaa vastaan.\n\nHän puhui minulle siitä, että kuolema on elämän palvelija. Ei tarvinnut\nepäillä kuoleman jälkeistä elämää, hän uskoi siihen varmemmin kuin hän\nuskoi silmäinsä todistusta siitä minkä näki. Monta kertaa ollessaan\nankarasti sairaana oli hän tuntenut loittonevansa jonnekin kauas pois\n— ja aina palatessaan tästä välitilastaan oli hän ollut toinen kuin\nennen. Sen oli saanut aikaan kokemus, johon hän oli taudissaan tullut.\n\nMutta kun ihminen kuolee, on hän nimeltään kutsuttu. Eikä häntä silloin\nmikään pidätä. Hän on tietämättään luonut katseensa verhon toiselle\npuolelle, ja hänet valtaa sellainen itsetiedoton ikävä, että hän\nrientämällä rientää pois. Silloin ei mikään hoito auta, ja me teemme\nrikoksen, jos koetamme häntä estää.\n\nVoimme joskus tahtomme voimalla — jatkoi hän taas — viivyttää ehkäpä\nvuosiakin jonkun meille rakkaan ihmisen kuolemaa. Mutta jos olemme\npakottaneet palaamaan takaisin jonkun jo lähdössä olevan, niin olemme\nsillä asettuneet Jumalan tahtoa vastustamaan ja kasanneet onnettomuutta\nsen tielle, jota tahdoimme auttaa. Hän luuli itse kaksi kertaa\nkäyttäneensä voimaansa väärin toisen ihmisen kohtaloon vaikuttaessaan.\nHänen aikaisempina nuoruusvuosinaan sairasti hänen isänsä kerran niin\nankarasti, että lääkärit jo olivat hänet hylänneet. Mutta tytär jumaloi\nisäänsä. Hän manasi häntä palavin rukouksin takaisin elämään, hän\nmakasi polvillaan hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, kunnes hänet\nmiltei tajutonna kannettiin pois. Ja hän sai isänsä jälleen, mutta\nei koskaan enää tuntenut häntä samaksi. Hän oli kokonaan muuttunut.\nVoimakkaasta, älykkäästä, hyväntahtoisesta miehestä oli tullut ärtyisä,\nvallanhimoinen, sielunsa ja ruumiinsa puolesta vaivaantunut sairas\nolento. Hän oli elänyt yli aikansa.\n\nMyöhemmin, aivan äskettäin, hän oli taistellut tyttärensä elämästä.\nHän oli luvannut mitä tahansa saadakseen hänet pitää. Tytär itse saisi\ntuottaa hänelle tuskaa ja vaikeuksia, se ei mitään merkitsisi, kunhan\nvain jäisi elämään. Omasta puolestaan oli tytär jo vapautunut — oli\nvalmis lähtemään. Mutta kuume aleni ja hän parani. Vuotta myöhemmin\nteki hän äitinsä ja itsensä niin onnettomaksi, ettei mikään voinut\nhänen aikaansaamaansa haavaa parantaa. Heidän välilleen oli syntynyt\nniin ammottava juopa, että kuoleman tuottama ero ei olisi ollut mitään\nsen rinnalla. Äiti oli hänet tuhansin verroin katkerammin menettänyt,\nsillä kuolema olisi sittenkin yhdistänyt, tämä taas todella erotti.\n\nKuolema on oikeastaan lempeä — sanoi vieras hiljaa koettaen saada minut\nsiitä vakuutetuksi — ja se antaa aikaa myöten uudessa muodossa takaisin\nminkä on ottanut. Harvat tuntevat sen todellisen olemuksen. Kuoleman\ntuottamassa surussa on elämän itu sille, joka ei itse pane elämälle\nesteitä. Mutta moni muu suru on kuin se sadun myrkky, joka tippui\nvuoren onkaloon kahlehditun Loken päälaelle.\n\nLokella oli sentään vaimo, joka kokosi myrkyn maljaansa, mutta\nharvoin niin onnellisesti käy. Moni menehtyy pieniinkin suruihin\nja pettymyksiin. Totta kyllä on, ettei mikään kärsimys voi meitä\nvahingoittaa, jos meillä vain on voimaa kaikesta kasvaa ja kirkastua.\nSilloin kasvamme eniten juuri kärsimyksestämme. Kaikkein vähimmin meitä\nsaisi heikontaa se, mikä tulee Jumalan viestinä tuntemattoman, iäisen\nmaailman sanansaattajana. Sen edessä meidän on nöyrästi taipuminen,\nsille antaminen mitä se vaatii ja siltä ottaminen mitä se antaa. Jos\nsen teemme, saamme voimaa kestämään kaikki minkä elämä ja minkä kuolema\ntuo, ja tunnustamaan molempien käsittämättömän suuruuden.\n\nKaiketi se oli totta. Mutta voi, kuinka raskasta opittavaa se sentään\noli!\n\nYrjön uutimien lomitse lankesi valoviiru pienen puistikon\nruohokentälle. Katseemme kulki valoa pitkin ikkunalle. Siellä\nsisällä istui yöhoitajatar kirjansa ääressä, ja isä lepäili jalat\nojona lepotuolissaan. Oli hänen vuoronsa valvoa sairaan luona yö.\nMutta tuttavani sanoi hyvästit ja minä jatkoin kävelyäni sähkölampun\nhimmeässä valossa, kuunnellen aaltojen yksitoikkoista loisketta rantaa\nvastaan.\n\nEn enää tiennyt mitään ajasta enkä paikasta, ainoastaan suuresta\näänettömyydestä, joka kaiken synnyttää ja joka siunaten ottaa kaikki\njälleen vastaan tummaan helmaansa. Kuolemaa ei ole — ainoastaan\nmuuttumista. Ja muutoksesta kehittyy uutta elämää iankaikkisuuksien\niankaikkisuuksissa.\n\nJumalasta Jumalaan kulkee kaikki loppumattomassa kiertokulussa. Jumala\nsingahuttaa ajatuksensa maailmaansa, mutta hänen aatoksensa harhailevat\nrauhattomina ympäri, kunnes löytävät tiensä alkuperäänsä takaisin.\n\nSilloinhan täytyy minunkin voida sanoa: tapahtukoon Sinun tahtosi!\nSinun tähtesi, Yrjö, täytyi minun voida niin sanoa, sillä en saanut\najatella itseäni.\n\nMinusta oli kuin olisin kulkenut elämän virran rantaa ja kuunnellut\npuitten huminaa toiselta puolen. Se oli samaa maailmaa, se ja\ntämänpuoleinen, saman taivaan alla. Toisen näemme, toista emme,\nlieneekö ollut kaukainen vai muuten peitossa. Ja niin syvyyksien kuin\nkorkeuksienkin yli liitelee Jumalan henki vielä tänään, kuten luomisen\nensimmäisenä päivänä.\n\n\n\n\n37.\n\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai.\n\nAamu oli häikäisevän kaunis. Meri oli kuin peili ja kalalokit kiersivät\nilmassa tehden pitkiä, loivia kaaria. Oli kuin ennen muinoin kerran —\neräällä matkalla.\n\nOli sellainen sunnuntaipäivä, jolloin luulisi kirkonkellojen soivan\naamusta iltaan pelkkää kauneuden hartautta ja kesäisen luonnon juhlaa.\n\nIsä tuli vastaani loistavin kasvoin käytävässä Yrjön huoneen edustalla.\nTänä aamuna oli tullut käänne parempaan! Ei kuumetta enää! Se oli\nkuin ihme — eilen vielä korkea kuume kuten muuten koko ajan — ja nyt\nyhtäkkiä ei ensinkään!\n\nHän oli niin onnellinen, että hänen äänensä värisi.\n\nAukaisin oven sairaan huoneeseen, ja vuoteesta hymyilivät vastaani\nläpikuultavat, mutta iloiset kasvot. Ne todensivat äskeisen ilosanoman.\nJa Yrjö kertoi, miten syvästi hän oli nukkunut, ja miten virkistävää\noli herätä ilman kuumetta.\n\n— Katsos nyt äiti! Nyt tulee terveys itsestään. Niin, niin! — Saisit\nlähettää sanan Kaimalle — en ole ennen jaksanut ketään tavata — mutta\nnyt tahtoisin hänet nähdä.\n\nSeurasin yöhoitajatarta käytävää pitkin saadakseni kuulla tarkemmin.\nHän kertoi nuoren herran heränneen aikaisin ja heti näyttäneen\ntavallista virkeämmältä. Kun isä aamulla oli nukahtanut lepotuoliinsa,\nniin poika ei ollut tahtonut puhua edes kuiskaamalla, vaan oli käsin\nviittaamalla lausunut toivomuksensa aamuhoidosta, jonka suhteen hän\ntähän saakka oli ollut täysin välinpitämätön. Ankarasti hän oli\nvalvonut, ettei isän unta saanut mitenkään häiritä. Sitten valmiiksi\ntultuaan ja levätessään puhtaalla tyynyllään, oli hän kuiskaten\nkertonut hoitajattarelle lähimmistä aikeistaan. Hän oli katsellut\nkäsiään ja naurahtanut niiden kalpeudelle. Miten ne olivatkaan käyneet\nlaihoiksi ja ohuiksi ja vallan verettömiksi! Ainoastaan kolme päivää\noli hän työskennellyt työpajassa — se ei vielä voinut niissä näkyä.\nMutta terveeksi tultuaan hän harjoittelisi konepajoissa vaikkapa\nkokonaisen vuoden. Sittenpähän kädetkin muuttuisivat karkeammiksi!\nJa insinöörikoulun jälkeen tulisivat toiset koulut — ja sen jälkeen\nalkaisi hauska aika.\n\nOliko hän todellakin puhunut niin paljon hänen kanssaan?\n\nOli hän puhunut. Se oli terveyden merkki.\n\nHoitajatar oli ylpeä hänen luottamuksestaan ja siitä, että\ntervehtyminen oli alkanut hänen valvomisvuorollaan. Hän pani sen\njotenkin omalle tililleen.\n\nTämähän oli vallan ihmeellinen päivä. Nyt piti Yrjön saada levähtää\noikein rauhassa, nukkua niin paljon kuin suinkin, niin että hän\nsaisi voimia päästäkseen todella parantumisen alkuun. Me päätimme\noleskella parvekkeen muotoisessa ikkunansyvennyksessä juuri Yrjön oven\nulkopuolella, josta kuulimme jokaisen äänen sairashuoneesta häntä\nläsnäolollamme häiritsemättä. Ja katselimme sieltä välkkyvää meren\nulappaa.\n\nKaupungissa astuivat ihmiset kirkkoon ja urut soivat. Yli koko maan\nne soivat tänä kirkkaana sunnuntaipäivänä, ja virrenveisuu nousi\nkuorona kirkot täyttäen ja levisi pitkin siintäviä selkiä ja metsäisiä\nrinteitä kauas syrjäisille poluille. Ja kaikissa kirkoissa puhuttiin\ntänään Kristuksen kirkastuksesta, miten hän yhtäkkiä nousi ystäviensä\nnäkyvistä ja katosi auringonpaisteeseen. Se sana kertoi vapautuksesta\nja onnesta, kaikkien toiveitten toteutumisesta. Oli mahtanut silloinkin\nolla sellainen sabatinpäivä, jolloin öljyvuoret tuoksuivat ja laaksot\nhuokuivat lämpöä ja hedelmällisyyttä ja päivä paistoi täydeltä terältä.\nSellainen sabatti, jolloin voi ihmeitä tapahtua sen takia että päivä\nitse oli päivien ihme.\n\nPalasin hetkisen jälkeen Yrjön luo. Hän nukkui vielä. Aurinko paistoi\nvinosti sisään ja valaisi hänen vuodettaan. Tuokion perästä hän heräsi\nja näytti jotakin ajattelevan.\n\n— Äiti — sanoi hän äkkiä — anna minulle vaatteeni kaapista!\n\n— Ethän aikone nousta?\n\n— En, mutta minun pitää etsiä pientä kuulaa, jonka olen kadottanut.\n\nKatsoin häneen hämmästyneenä. — Äkillinen ahdistus kouristi sydäntäni\n— mitä tämä merkitsi? Hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, mutta hyvin\npingoittunut, hänen kätensä harhailivat levottomasti peitteellä, kuin\nhän olisi kiireesti tahtonut löytää kuulan. Kuumehouretta se ei ollut —\nmitä saattoi se merkitä?\n\nTein hänelle mieliksi ja otin esille kaapista hänen vaalean\nkesäpukunsa, joka hänellä oli ollut yllään hänen saadessaan\nylioppilaslakkinsa ja viimeksi matkalla kotoa. Ja hän alkoi hapuilla\ntaskuja, sitten takin ja housujen alaskäännettyjä ompeleita. Sitä\ntehdessään hän katsoi suoraan eteensä johonkin kaukaiseen etäisyyteen.\nMutta hänen laihat sormensa etsivät ja etsivät, kopeloivat ja\nkopeloivat ompeleittenkin alta.\n\nTulin aivan kuumaksi tuskasta. Jospa lääkäri pian saapuisi!\n\nSilloin astui isä sisään.\n\n— Isä — sanoi Yrjö vakavasti — minun täytyy nyt olla kahden äidin\nkanssa. Anteeksi, mutta hän auttaa minua juuri löytämään mitä etsin.\n\n— Ja mitä sinä etsit?\n\n— Tiedäthän — tuollaista kuulaa — olen käyttänyt sellaisia\nvalokuvatessani.\n\n— Mutta nythän sinä et sitä tarvitse.\n\n— Tarvitsen minä — ne valaisevat äkkiä — niitä voi milloin tahansa\nkäyttää.\n\nIsä kalpeni ja katseli poikaa silmänräpäyksen neuvotonna, nyökkäsi\nhänelle lempeästi päätään ja lähti huoneesta telefonoimaan lääkärille.\n\nJäimme Yrjön kanssa kahden.\n\n— Äiti — sanoi hän taas miltei käskevällä äänellä — anna minulle kaikki\nmitä minulla oli päälläni tänne tullessani!\n\nAnnoin hänelle lakin, harson, sukat — kaikki — ja hän tapaili taas\nreunoja ja ompeleita, silmissä tähystävä, kuulostava ilme.\n\n— Sano, poikani, mitä sinä oikeastaan etsit?\n\n— Sellaista, jota tarvitaan matkoilla.\n\n— Mutta ethän sinä nyt tule matkustamaan.\n\n— En tiedä — katsohan äiti, nouse tuolille ja katso, onko se vasemmalla\nhyllyllä — tuon kaapin — tuon — minä tarvitsen sitä välttämättä.\n\nTein mitä hän pyysi.\n\n— Ei, Yrjö, täällä ei ole mitään.\n\nAstuin alas tuoliltani ja näytin hänelle tyhjät käteni.\n\nSilloin hän huokasi syvään ja lakkasi etsimästä.\n\nSydämeni oli kuin kivi rinnassani, kun käänsin hitaasti kokoon kaikki\nnuo hänen matkatamineensa ja asetin ne takaisin kaappiin.\n\nHyvä Jumala — oliko hänellä sittenkin matka edessään!\n\nHän oli kääntynyt ikkunaa kohti ja piti kätensä hiljaa peitteellä.\nNäytti siltä kuin hän olisi unohtanut sen, mikä äsken oli häntä\naskaroittanut. Annoin hänelle siemauksen viiniä, järjestin tyynyt hänen\npäänsä alla ja näin että hän nukahti.\n\nKäytävässä puhelimme hiljaa keskenämme. Emme voineet tätä selittää.\nLääkäri oli saaristossa huvilallaan ja oli luvannut tulla tunnin\nkuluttua. Emme saaneet muitakaan käsiimme, sillä olihan sunnuntai ja\nkesän helteisin aika, jolloin lääkärit nauttivat vapauttaan, ja ne\nharvat jotka olivat kaupungissa, olivat tällä tuokiolla työssä muualla.\nMeidän täytyi odottaa. Istuuduimme taas nojatuoleihin käytävän ikkunan\nääreen ja koetimme toivoa parasta. Ehkäpä tämä olikin käänne, jota aina\nodotettiin tällaisessa tapauksessa — olihan kuume laskeutunut, ja tästä\npäivästä alkaen ehkä saisimme seurata hänen varmaa paranemistaan.\n\nSilloin kuulin äkkiä huudahduksen. Hypähdin pystyyn — katsahdin\nympärilleni — se tuli kuin hyvin kaukaa:\n\n— Äiti!\n\nÄäni oli voimakas kuin olisi se voinut tunkeutua sairashuoneen\nkiviseinien läpi.\n\nKiiruhdin sisään.\n\nYrjö oli noussut kyynärpäilleen vuoteessaan ja katsoi minuun,\nselittämätön ilme silmissään. Hänen kasvonsa loistivat ja hänen\nsilmänsä säteilivät jännitettyä odotusta.\n\n— Äiti, kuka sieltä tulee?\n\n— Kuuletko jonkun tulevan? — ehkäpä tohtori? — ehkäpä Kaima —!\n\n— Oletko sanonut hänelle — olen odottanut — en ole ennen pyytänyt —\nmutta nyt —\n\n— Olen Yrjö — jo lähetettiin sana.\n\nHän vaipui tyynylle ja varjo kulki hänen kasvojensa yli —.\n\n— Äiti, minä en voi hengittää — —\n\nSamalla silmät sulkeutuivat puoleksi — ja harmaa kalpeus levisi yli\notsan — suun —\n\nHeitin oven auki ja isä juoksi sisään. Hän näki silmänräpäyksessä\nkaiken, kiersi käsivartensa poikansa ympärille ja nosti hänet istualle\nrintaansa vasten.\n\nMutta yhä syvempi varjo peitti hänen kasvonsa.\n\n— Yrjö! Yrjö!\n\nYrjö ei enää kuullut meitä.\n\nHänen päänsä lepäsi raskaana isän rinnalla ja hänen silmänsä olivat\nmurtuneet.\n\n\n\n\n38.\n\n\nSiinä me ihmislapset olimme maahan lyötyinä — masentuneina —\nmenehtymäisillämme.\n\nSiinä olimme avuttomina vihlovan tuskan vallassa — tietämätöntä\ntietämättä — uskomatonta uskomatta — käsittämätöntä käsittämättä.\n\nKatsoimme poikamme kalvenneita kasvoja — ja valoviirua, jonka hän oli\njälkeensä jättänyt kadotessaan näkyvistämme.\n\nOi kaikkien kysymysten kysymystä!\n\nJa kaikkien arvoitusten arvoitusta!\n\nSinä olevaisuuden avain, jolla Jumala sulkee ja taasen avaa —!\n\nOlimme siinä poikamme vuoteen ääressä — kuoleman voiman iskeminä —\nJumalan sormen koskettamina.\n\n\n\n\n39.\n\n\nJa mummo tuli kotoa kukkia tuoden.\n\nHän lyyhistyi tuolille peittäen vanhat kasvonsa käsiinsä ja hiljaa\nvalittaen.\n\nHiljaa ja tuskissaan valittaen — kuin jos olisi hänen sydämensä\nlävistetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sinä Yrjö, minne olit hävinnyt? Mikä käsittämätön arvoitus!\n\nSiinä olit sinä, mutta et sittenkään enää ollut.\n\nÄsken puhuit — äsken katsoit sinä — minne pakenit?\n\nItse — itse — minne katosit sinä?\n\nYhtäkkiä ainiaaksi poissa!\n\nMutta voima ei kuole.\n\nIhmishenki ei sammu.\n\nOlit lähtenyt luotamme, emmekä saaneet sinua häiritä kaipauksellamme ja\nkysymyksillämme.\n\nAinoastaan sydämemme pohjasta kiittäen sinua siunata.\n\n\n\n\n40.\n\n\nMuukalainen, joka oli käynyt meitä tervehtimässä, oli aamupäivällä\nollut sairaalassa kysymässä Yrjön tilaa ja saanut kuulla hänen olevan\nparempana. Päivä oli tukahduttavan kuuma ja autiot kadut painostavan\nhelteiset. Matka oli ollut pitkä, ja asuntoonsa palattuaan hän paneutui\nlevolle.\n\nHän nukahti.\n\nJonkun tunnin kuluttua hän heräsi jälleen, nousi istualleen\nvuoteessansa, katsoi kysyvänä vanhaa, hienopiirteistä miestä, joka\nistui nojatuolissa hänen vieressään, ja sanoi:\n\n— Mitenkä mahtaa olla Yrjön laita? Näin hänestä niin ihanaa unta.\n\nMies laski kirjansa pöydälle, nojasi tuolin selustimeen ja odotti. Ja\nnainen kertoi:\n\n— Olin seisovinani sairaalan edustalla. Eilen illalla kävelimme\nsiellä yhdessä, Yrjön äiti ja minä — mutta nyt oli aamu. Katselin\nmerta, mutta kun käännyin mennäkseni sisään, tuli Yrjö astuen alas\nsairaalan portaita. Hän oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuunsa,\nkuten viimein hänet nähdessäni, ja käsissään hänellä oli suuri määrä\nkukkia, värikkäitä ja minulle outoja, mutta ikäänkuin juuri puutarhasta\npoimittuja. Hän tuli kiirehtien siivekkäin askelin, ja hänen kasvonsa\nloistivat ilosta.\n\n— Mitenkä? — kysyin hämmästyneenä. — Minne olette menossa?\n\n— Menen matkalle — vastasi hän reippaasti.\n\n— Te matkalle? — Ja tietävätkö ne tuolla sisällä teidän aikeistanne?\n\n— En ennättänyt heiltä kysyä.\n\n— Ettekö te ajattele heidän kauhuansa, kun huomaavat teidän lähteneen?\n\n— Kauhuako? — Enhän minä kauas matkusta ja pääsen milloin tahansa\ntakaisin.\n\n— Niinkö? — Mistä teillä sitten on nuo kauniit kukkaset käsissänne?\n\n— Ne sain heiltä — ne ovat heidän rakkautensa minuun!\n\n— Ja kuitenkin te riennätte heidän luotaan pois?\n\n— Ah, ei se mitään merkitse. — Sanokaa te heille, että kaikki minkä\novat minulle antaneet, sen lähetän heille takaisin — moninkertaisesti.\nSanokaa heille, että tulen takaisin monin tavoin — tuhansin muodoin! —\n\nJa näin että kellertävä valo ympäröi häntä. Se oli kuin auringonnousun\nenne — se kasvoi — se punertui — se hehkui kullankarvaisena. Muistin\nnähneeni sentapaista joskus ennenkin — jonkun maalarin mielikuvituksen\nja pensselin tuotteena —? Missä — Roomassa? — Guido Renin aamuruskon\ntaivaana Auroran takana. Tiedäthän!\n\nVanha mies nyökkäsi päätään.\n\n— Ja Yrjö seisoi keskellä aamuruskoa ja kiirehti pois. Mutta aurinko\nkultasi kiviportaat, veistokset, seinät, puut ja puistot. Se heitti\nheijastuksensa yli kiiltävän ulapan, se sulki maat ja taivaat\nhohteeseensa. Ja nuori mies oli hohteeseen hävinnyt.\n\n\n\n\n41.\n\n\nSitten sytytimme ne kahdeksantoista kynttilää, jotka olivat hänen\nelämänsä kahdeksantoista vuotta. Liekkukoot ne hautakappelin hämärässä\nja sammukoot yksitellen, kuten hänen vuotensakin olivat sammuneet.\n\nNoudimme kotoa sen korkean kellokukan, joka täydessä kukassa ollen\noli kuin valtava vahakynttilä, ja asetimme sen hänen leposijansa\npääpuoleen. Taittukoon ikkunasta tuleva valovirta sen lumivalkoiseen\nkruunuun.\n\nHymiskööt sitten urut hänen lapsuutensa laulua säestäen. Se oli häntä\nvarten säestetty ja vuosittain jouluna laulettu hänen kodissaan.\n\nHänelle oli hänen isänsä tehnyt virren ja Kaima aamuhymnin, ja vanha\nperheenystävä professori kauniin muistorunon. Ei tarvinnut hänen\nhahmonsa lähteä laulutta, runotta eikä kukatta maan poven lepoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiviä ja santaa!\n\nJa kuitenkin tahdoimme viettää hänen muistojuhlaansa eikä hänen\nhautajaisiaan.\n\n\n\n\n42.\n\n\nSyksy oli saapunut. Silloin palasi matkaltansa hän, jota Yrjö ei\nkoskaan väsynyt saattamaan ja taasen kohtaamaan ja jota mekin olimme\nmalttamattomasti odottaneet, saadaksemme puhua hänen kanssaan\npojastamme.\n\nHän tuli rata vallin portaita alas. Katsomatta ympärilleen hän astui\nsuoraa päätä liejuisen maantien yli odottavaa kohti.\n\nJa hän sulki odottajan syliinsä ja painoi poskensa poskelleni.\nMinkälainen kevät ja kesä hänestä uhkui! Kyyneleet valuivat hänen\nsilmistänsä ja kostuttivat hänen kasvojansa, mutta hän katsoi vain\nkosteitten silmäripsien lomitse eteensä kotiamme, joka siinä näkyi\nkoivujen takaa.\n\n— Miksi? — Miksi piti sen tapahtua?\n\nKuljimme vaieten käsikädessä syksyisen pilvitaivaan alla lautakäytävää\npitkin. Molemmin puolin kiilsivät mustat peltomaat ja maantienkuopat\nolivat vettä täynnänsä. Ne peitti ohut jääkuori, joka särkyi\npienestäkin kosketuksesta. Harmaata ja liikkumatonta oli kaikki.\nSurullista oli kaikki. Lakastunutta oli kaikki.\n\nSiinä oli veräjä. Niin monta kertaa iloisesti auki temmattu. Hakanen\nnousi ja portti sulkeutui itsestään. Siinä oli tuttu tie, ruusupensaat\nmolemmin puolin. Kun ne juhannuksena kukkivat, oli käytävä valkoisten\nruusulehtien vallassa. Sivuutimme hitaasti korkeat koivut.\n\nTien käänteessä verannan ovella seisoi isä meitä vastassa.\n\nHän oli iloisen näköinen, sillä olihan nyt Marja luonamme. Hän, joka\ntiesi pojastamme enemmän kuin kukaan muu ja joka ei väsyisi hänestä\nkertomasta.\n\nMarja riippui isän kaulassa ja Kirsti odotti vain vuoroansa lentääkseen\nhänen syliinsä. Palvelijatkin kiersivät keittiön portaita häntä\ntervehtimään.\n\nMutta hän, joka ennen vallatonna oli rynnännyt sisään ja sitten\nvihurina huoneitten läpi ja portaita ylös yläkertaan, astui nyt\nvitkalleen miltei seiniin painautuen. Äänetönnä hän lähenteli sinun\nhuoneesi ovea, Yrjö, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti rajusti. Ovi\noli raollaan, kuin olisit juuri lähtenyt huoneestasi ulos.\n\nJa Marja hoiperteli sisään.\n\nVoi sen pienen huoneen muistoja! Jokainen esine oli hänelle\ntuttu. Kirjojesi rivit hyllylläsi, monet kerrat yhdessä katsotut.\nKirjoituspöytäsi laatikot, yhdessä pengotut. Pikku tavarat pöydälläsi —\nkynätelineesi, suurennuslasisi — kaikki entisellään. Tuossa oli lamppu,\njolla olit näyttänyt hänelle tietä rappusissa. Tuossa avainkimppusi —\ntuossa nuo pikkuesineet, joita olit kantanut taskuissasi. Sinulla oli\ntuskin mitään, jota et ollut hänelle joskus näyttänyt.\n\nSiellä oli myöskin kehityspuitteet ja siinä kuva, jonka olit\nauringonpaisteessa kehittänyt istuessamme mäellä viimeisenä päivänä\nennenkuin menit konepajaan. Marja otti sen käteensä ja katseli sitä.\nHän näki siinä sinut ja itsensä Kaivopuiston juhlan jälkeisenä päivänä,\njolloin Martti veli oli valokuvannut teidät yhteisine kukkinenne Marjan\nkodissa.\n\nMiten arvoituksellinen oli elämä! Mikä tarkoitus mahtoi siinäkin olla,\nettä Marjan piti seistä tuossa itkemässä? Miksi piti isän menehtyä\nkaipaukseensa ja suruunsa — miksi piti kotimme jäädä autioksi kuin\nhävitystään odottaen?\n\nMutta turhaa on kysyä. Tule, Marja, tule isän huoneeseen ja anna\nhänelle nuoruutesi lohdutusta. Sinulla on tulevaisuutesi, kaikesta\nhuolimatta. Itse et siitä nyt tiedä, mutta tuolla tienkäänteessä se\nsinua odottaa. Silti tämä nuoruutesi tarina ei menetä pyhyyttään\nelämässäsi, ja se tulee sitä aina tuhannesti rikastuttamaan. Tule, anna\nisän se aavistaa, anna hänen katsoa elämään nuorilla silmilläsi. Ja\npuhu hänelle siitä jota hän aina ikävöi, puhu meille molemmille Yrjöstä!\n\nSilloin Marja puhui sinusta, Yrjö. Kuinkahan kauan me siinä muistojamme\ntäydensimme, sitä en aavista. Kysyimme häneltä tiettyäkin, vain\nhoukutellaksemme häntä kertomaan lisää. Ja kaikkien kysymystemme\nalla piili arkana se yksi ja tärkein, jota emme voineet keneltäkään\nsuoraan tiedustella. Mutta Marja aavisti sen sanojemme alta. Ja kun hän\nvakuutti, että sinä olit kodissasi onnellinen ja että teillä molemmilla\noli tapana kilvan kehua kotejanne, niin se oli kuin juomaa erämaan\njanoavalle vaeltajalle.\n\n— Sanoiko Yrjö sen milloinkaan suoraan?\n\n— Sanoi toki monta kertaa. Silloinkin kun tapasimme viimeisen kerran\nennen matkaani ja hän kertoi minulle siitä yöllisestä keskustelusta.\n\n— Miten hän silloin sanoi?\n\n— Että hän oli sen yön jälkeen kokonaan vapautunut ja että hän nyt\nvasta oikein tiesi, miten paljon hän teistä piti.\n\nEmme kysyneet enempää — eikä meidän tarvinnut enää kaipauksella\nikävöidä Yrjön omaa suoraa vastausta.\n\n\n\n\n43.\n\n\nSen jälkeen kun sinä, Yrjö, lähdit, ei meillä ole arkea ollutkaan. Sinä\nolet kokonaan täyttänyt jokaisen sunnuntain kuten tänään, ja se sama\nsunnuntaitunnelma on seurannut meitä läpi viikon, kunnes on koittanut\nuusi sunnuntai, joka on vaeltanut päivää kohti ja laskeutunut iltaan,\nkuten tämäkin päivä, jolloin olemme yhdessä entisiä muistelleet.\n\nSentakia meistä nyt perästäpäin tuntuu siltä kuin olisi elämäsi ollut\nyhtämittainen, päivänpaisteinen pyhäpäivä. Oli sunnuntai, kun maailmaan\nsaavuit, ja sunnuntai, kun lähdit. Ja sunnuntain olet jättänyt jälkeesi\nkodillesi.\n\nSe onkin meille tarpeen. Sillä emme ole jaksaneet vielä arkitouhuihin\nantautua.\n\nKatso isää tässä, Yrjö! Milloin luulet sinä hänen voivan elämää\najatella? Kasvot ovat kalvenneet, katse sisäänpäin kääntynyt. Maailma\non niin kaukana, ettei mikään ääni sieltä saavuta häntä. Vaikka\nhän kuulee ääntemme sorinan, niin luulee hän ehkä sittenkin vain\nkuuntelevansa omien ajatustensa kulkua. Jospa hän jaksaisi luottaa\nsiihen, että niin rikkaana lähdit, että sentakia taaksesi katsot ja\nviivähdät meillä! Mutta kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Hän kysyy\nkysymistään saamatta mistään vastausta — — kysyy tuota kysymysten\nkysymystä, johon elämä ja iäisyys eivät vastaa — tuota tuskallista\n_miksi_ ja _mitä varten?_\n\nMutta mehän emme tiedä miksi ja mitä varten, emmekä saa tietää. Lähdit\npois ja tulit takaisin ja muistat sinäkin menneisyyttämme ja menet\nedelleen ja tottelet Korkeimman tahtoa. Luulen, että olit jo opittavasi\noppinut, olit jo ennen jossain koulusi käynyt ja olit jo tullessasi\nmiltei valmis. Mutta kai sinulla oli muutamia jumalallisia sanoja\nvielä tajuntaasi painettavina, ja kun olit ne oivaltanut, sait kutsun\npois. Hyvä olisi meistä ollut, jos olisit jäänyt tänne meidän muiden\ntähtemme, sillä me kaipaamme kipeästi sinunlaisiasi ristiriitaiseen\nmaailmaamme. Mutta kai tehtäväsi oli suoritettu ja sinulla oli\ntärkeämpää tehtävää muualla. En tiedä.\n\nEmmehän varmuudella tiedä mitään kaikkein syvimmistä asioista. Niiden\nsuhteen voimme ainoastaan aavistaa. Olen sentakia lakannut kysymästä,\nkun en sittenkään saa mihinkään vastausta, ja sen sijaan uskon. Uskon\nlujasti siihen, että vaikka lähditkin, olet kuitenkin luonamme uudella\ntavalla ja täytät elämämme uudella voimalla, josta meillä ei ole ennen\nollut aavistustakaan. Eikä minun tarvitse edes uskooni turvautua, sillä\ntunnen sen, huomaan sen kaikesta.\n\nKoettakaamme saada isäkin huomaamaan se. Hän on tähän asti katsonut\nvain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen\nvalosäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi\nnähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan\nikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko\nhänkin valmis?\n\nEn tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kanssamme\nmuistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkutuolinsa jalas\non pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä\nilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana\nsunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään\nja hymyilee meille.\n\nJa talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun\nvalossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti huojuvan\nikkunaimme edessä.\n\n\n\n"]