[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7pmIxHKRgTKoMWwMLGcj46vQdNmLkceN8FHcufHYOPM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2851,"Kuinka Kettuniemellä kirkkoherra valittiin","Leino, Paul Ferdinand",1854,1929,"2851-leino-paul-ferdinand-kuinka-kettuniemella-kirkkoherra-valittiin","2851__Leino_Paul_Ferdinand__Kuinka_Kettuniemellä_kirkkoherra_valittiin",null,"romaani",[],[],"fi",1900,11241,76153,false,71826,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin\" by Paul Ferdinand Leino is a fictional narrative written in the early 20th century. The story is set in Kettuniemi, where the community is grappling with the recent death of their beloved pastor, prompting discussions about who should succeed him. The plot unfolds around the various candidates for the role and the gossip and deliberations among the townsfolk, highlighting the dynamics of local politics and the importance of the church in their lives.  At the start of the narrative, we are introduced to the Myllymäen matami, a well-known informant in her community, who is appraising the competing candidates for the pastoral position following the previous pastor’s death. As villagers gather in her home, discussions reveal their hopes and concerns about the newcomers, with particular emphasis on the qualifications and backgrounds of the candidates. The opening portion sets a lively scene where rumors and preferences circulate, establishing the social fabric and community values as they prepare for the upcoming election. The matami, with her keen ability to gather and share information, plays a crucial role in shaping public opinion on the candidates vying for the important clerical position. (This is an automatically generated summary.)",[],222,"Seurakunnan vanha kirkkoherra on kuollut, ja Kettuniemellä valmistaudutaan uuden esipaimenen valintaan. Kyläläiset kokoontuvat uutisia levittävän matamin tuvan kahvipöydän ääreen pohtimaan ehdokkaita. Kertomus kuvaa pienen paikkakunnan sosiaalisia suhteita ja kirkollista elämää.","Paul Ferdinand Leinon 'Kuinka Kettuniemen kirkkoherra valittiin' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2851. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KUINKA KETTUNIEMELLÄ KIRKKOHERRAA VALITTIIN\n\nKirj.\n\nKustaanpoika [Paul Ferdinand Leino]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1900.\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä sunnuntai-aamuna syyspuoleen vuotta oli tavallista enemmän\nkirkkolaisia kokoontunut Myllymäen matamin tupaan, joka vähän matkaa\nkirkosta oli mäen rinteellä. Matamin kahvipannu kiehua porisi liedellä,\nvalmistaen mieluista juomaa saapuneille vieraille, joista toiset\nistuivat, mutta jokunen vielä seisoi. Oikeastaan oli matamilla kaksi\npannua, toinen suurempi, josta kaadettiin tavallisille vieraille, ja\noli useimmiten heti valmiina ja toinen pienempi, jonka herkusta vaan\nparemmat pääsivät osallisiksi. Nyt oli se pienempi pannu joka oli\ntulella, josta voi päättää, että vieraat kuuluivat parempaan luokkaan\nmatamin kirjoissa.\n\nMatamilla itsellä, joka oli vanhanpuoleinen ihminen, oli täysi työ\nkorjata emäntäin tuomisia talteensa. Tässä mieluisassa toimessa oli\nhänen kielensä ahkerassa liikkeessä ei yksin kiittämään ja siunaamaan\nhyviä emäntiä heidän tuomisistaan, vaan myös kertomaan heille kylän\ntuoreimpia uutisia.\n\nMatami oli, näet, paikkakunnan tunnetuin puhetorvi, jolta ei\npienemmätkään asiat seurakunnassa saaneet jäädä salaan. Ollen\nluonnostaan vähän utelias eli oikeimmin tiedon haluinen, oli hänen\nhelppo seurustelemalla erilaisten henkilöin kanssa saada asioista\ntietoa niin etäältä kuin läheltä. Hänen hyvä sydämensä vaati jälleen\nhäntä joko kuiskaamaan tietojaan ystäväinsä korvaan tai muuten ajan\nratoksi niistä puhumaan tuttavilleen, joita hänellä oli ympäri\nseurakuntaa. Kun hän myös kokemuksesta tiesi, kuinka helposti\npuhuttu asia, monen suun kautta kulkeissa, voi kadottaa jotain\nalkuperäisyydestään, oli hänen tapanansa lisäävillä selityksillä\nturvata kertomaansa.\n\nSanotun takia oli matami sekä suosittu että pelätty, erittäin\njärvikylissä, joista oli totuttu käymään kirkkokortteeria hänen luonaan\nja sentähden ymmärrettiin panna arvoa matamin kahveelle ja uutisille.\n\nNyt oli, niinkuin jo sanottiin, tavallista enemmän kirkkolaisia\nkerääntynyt matamin tupaan. Oli asioita, joista haluttiin tietoja.\n\nSeurakunnan vanha, rakastettu kirkkoherra oli kesällä lyhemmän taudin\njälkeen ummistanut väsyneet silmänsä kuolon uneen. Hänen paikkansa oli\nvielä täyttämättä. Oli siis tärkeä kysymys, kuka oli hänen jälkeensä\nseurakunnan esipaimeneksi saatava.\n\nSanomalehdissä oli nähty, että pyrkijöitä siihen oli moniaita: oli\nkirkkoherroja ja oli kappalaisia. Kuinkas olisikaan voinut toisin\nkäydä! Olihan Kettuniemi tunnettu suureksi ja varakkaaksi pitäjäksi,\njoka kyllä miehensä elätti. Kannatti siis monen hengen miehen hakea\nsinne toivossa, että ehkä pääsisi vaihettamaan pienen kyrsänsä\nsuurempaan leipään. Sillä kuuluihan hyvä kirkkoherran paikka myös\njokapäiväiseen leipään, jota sanan jälkeen sai rukoilla ja tässä ajassa\netsiä.\n\nMutta valitettavasti oli ne, jotka olivat hakeneet Kettuniemelle,\nsiellä tuntemattomia pappismiehiä. Täytyi sentähden mennä niistä\nutelemaan Myllymäen matamilta; sillä jos joku, niin ainakin hän, tiesi\nottaa asioista selvää eikä pannut kynttiläänsä vakan alle.\n\nMatami, joka oli tullut emäntäin runsaista tuomisista hyvälle\nmielelle, oli kiitollisuuden osoitteeksi alkanut enempi kuiskaamalla\nkuin ääneensä emännille kertoa mitä Hietamäessä oli tapahtunut ja\npaljon hänellä olikin siitä kerrottavaa. Täytyipä hänen kesken\nkertomistaan huokatakin, niin Jumala paratkoon, osoittaen sillä\nhurskasta mielenlaatuaan, sillä matami kuului rukoilevaisiin. Viimein\nlopetettuaan kääntyi hän toiseen puhe-aineesen ja kysyä tokasi ääneensä:\n\nEtte suinkaan hyvät ystävät vielä ole kuulleet, että meille\nkirkkoherraksi hakeneet ovat huonoja pappeja?\n\nMitä te, matami kulta, nyt puhutte? vastasi siihen Laurin emäntä,\nlyöden ihmetyksestä käsiänsä yhteen. Sillä sellainen uutinen oli\nhänestä samoin kuin toisista kuulijoista yhtä odottamatonta kuin\nhämmästyttävää.\n\nNiin, niin, kyllä se on totta. Sen on minulle sanonut maisteri\nKrypqvist, joka on sen kuullut — ja matami kuiskaa sen emännille.\n\nMutta sehän on synti ja häpeä, että huonoja, kun on näin suuri ja\nhyvätuloinen seurakunta, muistutti Järvenpään emäntä, tuntien siitä\noikeutettua harmia, ettei hengen miehet ymmärtäneet paremmin arvostella\nKettuniemen suuria tuloja.\n\nSanokaas muuta, hyvä emäntä, mutta kai siinä on Herralla hänen\nerityinen tarkoituksensa seurakuntamme hyväksi, huokasi matami.\n\nNiin oikein, matami, mitäs meidän tarvitsee mennä ojan ylitse\nvettä hakemaan, kun meillä itsellä on valmis kirkkoherra maisteri\nKrypqvistissä, joka on oman seurakunnan kasvannaisia, huomautti\nJärvenpään isäntä.\n\nNiinkö se isäntä sen asian tuumii, vaikka kyllä minä olen kuullut,\nettä moni muu on samoin tuuminut. Ja kun se siksi tulee, niin pian se\nmaisteri on sen kirkkoherran tutkinnon lukenut, selitti matami, joka\nhyvin tunsi maisterin suuren kyvyn.\n\nTätä vastaan ei toisilla ollut mitään muistuttamista, sillä olihan\nmatami suoraan puhunut heidänkin ajatuksensa. Mitä enemmän sitte\nasiasta keskusteltiin, sitä selvemmäksi kävi matamille ja toisille,\nettä maisteri oli parhaiten sopiva Kettuniemen paimen sauvaa kantamaan\nja häntä sentähden pyydettävä neljänneksi.\n\nTyytyväisenä keskusteluun ja saatuihin tietoihin rupesi Järvenpään väki\nkiirehtimään kirkkoon. He olivat tänään aikoneet ripille ja täytyi\nsentähden rientää rippisaarnaan. Toisilla kirkkolaisilla ei ollut\nsellaista kiirettä. He jäivät matamin kanssa puhelemaan siksi kuin\nsoitettiin yhteen. Sillä olihan niin hauskaa istua hänen tuvassaan ja\nkuunnella, mitä uutta matami vielä tiesi kertoa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJoku aika edellämainitusta keskustelusta Myllymäen matamin tuvassa,\noli sanomalehdissä luettavana vaaliehdoitus Kettuniemen kirkkoherran\nvirkaan. Korkea-arvoinen Tuomiokapituli oli ensimmäiselle vaalisijalle\nasettanut Pohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen, toiselle Polvijärven\npastorin K. Forssin ja kolmannelle Lammen kirkkoherran A. Alanderin.\nHerätti jotain huomiota että Alander, vaikka oli paljoa nuorempi pappi\nkuin pari muuta hänen hakukumppaniaan, kuitenkin pääsi heidän edelleen\nkolmannelle vaalisijalle. Mutta selitettiin, että sen teki hänen\nkorkeimmat arvolauseensa, jotka hän oli suorittamissa tutkinnoissa\nsaanut.\n\nVaaliehdoitus antoi, niinkuin helposti voi ymmärtää paljon puheen\nainetta. Erittäin pohdittiin sitä ahkeraan ja monipuolisesti Myllymäen\nmatamin ystäväin kesken. Ei siinä piirissä oltu lainkaan hyvillään\nsiitä, että kirkkoherra Alander pääsi vaaliehdolle. Tosin ei häntä\nenempää kuin toisia vaalipappeja lähemmin tunnettu, että olivat\nenempi kaukaa ja siihen asti nimeltäänkin olleet outoja. Mutta tuo\nAlanderin koroitus toisten edelle, ei se ennustanut hyvää. Jos sen\noli vaikuttanut hänen suurempi oppinsa ja taitonsa, niin kuka takasi,\nmitä hän olikaan miehiään! Hänestä saattoi vielä tulla vastusta sille\ntuumalle, että maisteri Krypqvist saataisiin neljänneksi. Asia oli\nsiis arveluttavaa laatua, joka pani miettimään niiden, jotka neljättä\najattelivat.\n\nPian alkoi sitten ikäänkuin ihmeen kautta Kettuniemellä levitä\nmonenlaisia huhuja vaalipapeista. Mistä ne saivat alkunsa? Mitenkä\nennen tuntemattomista miehistä ruvettiin tietämään yhtä ja toista? Ja\nkuinka juuri sellaista, jota ei voinut katsoa miksikään suositukseksi\nasianomaisille? Sitä kyseltiin ja tiedusteltiin. Ja vastauksia saatiin\nmonenlaisia.\n\nMikä kertoi jonkun Lammen ukon ajelleen nahkain ostossa Kettuniemellä\nja että hän olisi puhunut Alanderista. Mikä jälleen tiesi erään\nnaapuriseurakuntalaisen vuosi takaperin matkustelleen sukuloimassa\nPolvijärvellä ja siellä oppineen tuntemaan Forssin. Tältä\nnaapuriseurakuntalaiselta oli sitten tieto Forssista levinnyt\nKettuniemelle. Mikä kertoi jotain muuta yhtä todenmukaista. Lopulta\nruvettiin arvelemaan, ehkä huhujen alkulähde olikin jossain kirkon\nläheisyydessä, josta ne paikkakunnalla hyvin kehittyneen juorupostin\nkautta levisivät ympäri seurakuntaa.\n\nEnsimmäisestä eli Pitkäsestä tiesi huhupuheet kertoa, että hän oli,\njollei juuri rampa, niin siksi sairaalloinen, ettei hän nykyisessäkään\npienessä paikassaan kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan täytyi pitää\napulaista. Kun hänellä vielä kuului olevan suuri ja köyhä perhe,\nniin oli selvää, ettei Pitkäsestä voinut olla Kettuniemen suuren ja\nhyvätuloisen pitäjän paimeneksi.\n\nForssista jälleen tiesi huhu kertoa, että hän oli kiivasluonteinen\nja kova järjestyksen mies, jonka kanssa ei ollut hauskaa joutua\ntekemiseen. Vielä tiedettiin, että hän nykyisessä paikassaan oli\npakottanut seurakuntaa tarpeettomasti muuttamaan toiseen paikkaan\nja uudesta rakentamaan hyvässä kunnossa olleen virkatalon. Ettei\nKettuniemellä oltu mihinkään kovaan järjestykseen totuttu, niin ei\naiottu vastaisuudessakaan sellaiseen taipua. Kun lisäksi oli juuri\nkysymyksessä vanhan rappiolle joutuneen variksenpesän siaan rakentaa\nuusi kirkkoherran talo, niin oli luonnollista, että kaiken mokomin\ntahdottiin välttää kiivasta kirkkoherraa.\n\nKolmannesta eli Alanderista huhuttiin, että hän oli vapaakirkollinen,\nlöyhäuskoinen, hihhuli ja tiesi mitä kaikkea hän oli. Oli ihan selvää,\nettä niin vaarallinen mies oli kaikkein vähemmän sopiva kirkkoherraksi\nKettuniemelle, jossa oli opittu arvossa pitämään vanhaa jumalisuutta ja\n— polvirukousta.\n\nNäytti siis siltä, kuin ei yhdelläkään vaalipapeista olisi ollut\nsuuria toiveita tulla kysymykseen arvoisain Kettuniemeläisten\nkeskuudessa. Sillä valita tieten jotakuta sanotuista papeista, eihän\nsitä voinut keltään vaatia. Täytyipä vähän ihmetellä, että juuri he\nolivat sattuneet hakemaan Kettuniemelle ja pääsivät vaaliehdolle.\nMutta arvatenkin oli se tapahtunut Herran erityisestä tarkoituksesta,\nniinkuin siitä hurskaasti oli selitetty ja parasta oli siis mukaantua\nsiihen.\n\nTosin löytyi niitä, jotka eivät tahtoneet oikein uskoa edellä\nkerrotuita huhuja, vaan vielä väittivät niitä keksityiksi ja vääriksi.\nMutta tällaiset epäilijät olivat pieni joukko verrattuna niihin, joita\nsaattoi mielensä mukaan nenästä vetää, joten heidän väitteensä jäivät\nheikoksi huudoksi Kettuniemen korvessa.\n\nErityisen hedelmällistä maata löysivät juorupuheet järvikylissä, joiden\nasukkaat olivat enemmän vanhoilla-olijoita ja sentähden omatakeiseen\nasiain tutkimiseen vähemmän kehittyneitä. Ei siellä ryhdytty huhuja\ntarkemmin pohtimaan, vaan otettiin niitä vastaan, jollei kaikkia\ntäytenä kultana niin uskomista ansaitsevina. Sellaiset jälleen\nherättivät heissä, jotka entisestään pelkäsivät kaikkea uudelta\nvivahtavaa niinkuin syntiä, pelkoa ja vastenmielisyyttä erittäin tuota\nhuhun leimaamaa löyhäuskon hihhulipappia vastaan. Ei sellaisesta\nollut heidän opettajakseen, jotka ahkeroivat vakavaa jumalisuutta ja\ntahtoivat elää ja kuolla »vanhan virsikirjan uskossa».\n\nNäin vakuutti paitsi muita Kuivaniemen vaari, jonka sanalla oli suuri\nmerkitys järvikylissä. Sillä tiedettiinhän yleensä, että hän oli\nvuosikymmeniä harrastanut polvirukousta ja parannusta ja ahkeraan\nkirjan lehtiä käännellyt. Kyllä hän tiesi autuuden asiat paremmin, kuin\nmoni liperi-kauluksellinen pappi, ja voi sentähden varoittaa, että\npoikkeaminen nöyrältä rukouksen tieltä helposti löydetylle uskon tielle\nvei harhaan ja onnettomuuteen.\n\nMitä jälleen hihhuli, jota myös Alanderista huhuttiin, tarkoitti, siitä\nei yleensä Kettuniemellä oltu oikein selvillä. Sellaisia ei, nimittäin,\nollut vielä sinne ilmaantunut, eikä tiedetty lähipitäjissäkään niitä\nlöytyvän. Mutta että hihhuli tarkoitti jotain pahaa, joko uskon\nluopiota tai muuta senkaltaista, sitä ei moni epäillyt. Rannan Kyöri,\njoka oli matkustellut työnansiolla monessa seurakunnassa ja siten\nnähnyt ja kuullut enemmän kuin muut, oli kyllä valmis, niinkuin\nsellaisten tapa usein on, selittämään minkä asian hyvänsä selväksi.\nMutta hänen selityksensä, että hihhuli oli uskonnollinen hyppijä, joka\nhyppiessään löi käsiänsä yhteen ja lauloi hih, huh, ei tainnut kaikkia\ntyydyttää. Sillä mies oli tunnettu puheissaan vähemmän luotettavaksi ja\nettä hän oli suuri pilantekijä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJos Kettuniemellä levisi alentavia huhuja vaalipapeista, niin\nkyllä sen siaan tiedettiin hyvää maisteri Krypqvististä ja hänen\nmainettaan toitotettiin. Hän oli kerrassaan herttainen mies, jossa\nei löytynyt moitteen syytä, vaikka suurennuslasilla olisi etsinyt.\nKuinka ystävällinen hän oli puhutella ja niin nöyrä ja alhainen!\nMillä ahkeruudella hän selitteli sanaa kyläkunnissa ja kävi pitäjän\nmatkoja virkaveljensäkin puolesta! Kuinka harras ja sanarikas hän\noli polvirukouksissaan! Ja kuinka kauniisti hän saarnasi, höystäen\npuhettaan tuon tuostakin vaikuttavilla sanoilla: »kalliit ystävät»\nja »rakkaat ystävät», milloin monikossa, milloin yksikössä! Aina kun\nminä kuulen niitä sanoja — ja kyllähän niitä maisterin suusta sai\nusein kuulla —, tuntuu niin hyvältä ja lämpöiseltä tässä rinnan alla,\nvakuutti Mielevän emäntä, käsi sydämellä. Samaa tunsi ja vakuutti moni\nmuu, kun he kiittäissään maisterin kaunista saarnaa, useimmiten eivät\nmuistaneet siitä muuta, kuin nuo sydäntä lämmittävät sanat.\n\nHyvin vaikuttavaa oli sekin, kun maisteri nuoruudestaan huolimatta\nusein tapasi saarna-puheissaan käyttää lauseparsia: »_minä_ olen\nhuomannut — —», »_minä_ olen ilolla nähnyt» — — »se on _minulle_\ntuottanut» — —, ja muita saman tapaisia. Sellainen osoitti, että\nhänellä oli avoin silmä näkemään seurakunnan oloja ja että hän antoi\nvalkeutensa valistaa ihmisten edessä.\n\nValitettavasti löytyi Kettuniemellä sellaisia, jotka kyllä\nsäännöllisesti kerta viikossa kävivät Herran huoneessa, mutta, yhtä\nsäännöllisesti kallistivat päänsä kirjalautaa vasten ja nukkuivat\nsaarnan ajan penkeissään. Kuitenkin sai heiltä kuulla, kuinka hauskaa\noli silloin käydä kirkossa, kun maisteri saarnasi ja kuinka he siitä\ntulivat rakennetuiksi. Kuinka tämä tapahtui, sitä luonnollisesti ei käy\nlähemmin selittäminen, sillä se on sielutieteellinen salaisuus. Mutta\narvatenkin ruumiin, sanan vaikutuksesta, nukkuessa, sielu valvoi ja\nnautti ruumiinkin osalta sanasta. Kun jälleen sellaiset voivat puhua\nsaarnan vaikutuksesta heihin, mitä sitten ne sanoivat, jotka avoimilla\nsilmillä ja korvilla olivat Jumalanpalveluksessa läsnä maisterin\nsaarnatessa tai muualla kuulivat hänen sanaa puhuvan!\n\nMyös hautauspuheita oli maisterilla kyky pitää niin liikuttavia. Tosin\nei hänellä usein ollut tilaisuutta sellaiseen, sillä Kettuniemellä oli\ntullut tavaksi, että ruumiit useimmiten haudattiin hiljaisuudessa,\nse on, kelloitta, veisutta ja monasti ilman saattoväkeäkin. Viikon\nkuluessa vietiin ruumiit, ulkonaisia menoja ja tapoja karttaen,\nväliin kymmenenkin samaan hautaan. Hautausmaa oli, näet, seurakunnan\nsuhteen pieni, sentähden täytyi säästää maata ja käyttää hautaustapaa,\njoka vähän muistutti silakkain latomista nelikkoon. Tästä kai oli\nnaapuriseurakunnissa syntynyt pilajuttu, että Kettuniemellä oli vaan\nyksi arkku, jolla kaikki kuolleet, suuret ja pienet vietiin hautaan.\nKun ruumiit oli saatu kiireesti kuoleman jälkeen — ei sentään ketään\njuuri samana päivänä, kun hän oli kuollut — hautaan, niin ajateltiin,\ntottahan pappi ne sunnuntaina löytää sieltä, kun hauta jätetään\npeittämättä ja siunaa löytämänsä. Ja niin jäi monasti saattoväki\nlähimmäisistä omaisista asti pois ja pappi suntion kanssa sai kahden\ntoimittaa koko hautausmenon, joka asian pakosta supistui lyhempään\nmuotoon, mutta ei silti suntiossa ja hänen lapiossaan herättänyt pahaa\nmieltä.\n\nEttei siis maisterilla usein ollut tilaisuutta hautauspuheiden\npitämiseen, voi sanotusta ymmärtää. Mutta sitä liikuttavammin hän\nsitten puhuikin, kun siihen tilaisuuden sai. Seuraten tunnettua\nkultaista sääntöä: »ei kuolleista muuta kuin hyvää», voi hän toisinaan\nkuvaillessaan poistuneen vainajan autuaallista loppua ja tulevaista\nonnea saada kyyneleet kuulijainsa silmiin.\n\nEipä ihme, jos Juorulan vanha piika oli valmis kenelle hyvänsä\nvakuuttamaan, »ettei sellaista pappia, kuin maisteri oli, ollut koko\nSuomenmaassa». Ulkomaiden oloja ei hän vielä lähemmin tuntenut, sillä\nhän ollut matkustanut juuri ulkopuolella lavean Kettuniemen rajoja.\nMuuten olisi hänen vertausalansa tullut ehkä hieman laveammaksi.\n\nOlisi luullut, että maisterin kaltainen mies, jonka kiitosta niin\nsuuresti ylistettiin, olisi saavuttanut seurakunnan yksimielisen\nsuosion. Mutta niin se tässä matoisessa maassa käy, ettei niin hyvää,\nettä kaikille kelpaisi, yhtä vähän kuin on niin huonoa, että kaikki\nlaittaisi.\n\nMaisterin lahjoista, ahkeruudesta ja avuista huolimatta, oli\nKettuniemellä niitä, jotka eivät olleet häneen suostuneet, vaan\nnäyttivät ikäänkuin kaihtivan häntä. Tämä nyt kuuluu vähän oudolta.\nSentähden olikin sellaisen nurjamielisyyden johdosta paikkakunnan\nsanomalehteen kerran syvämietteisesti kirjoitettu: »Tekisi mieli\nkysyä teiltä: että mitä syytä te voitte tuoda sitä miestä vastaan».\nSen kirjoittajaksi, joka lähimmäistensä typeryyttä säälien ei halunsa\nmukaan kysellyt, arveltiin erästä nousevaa tähteä paikkakunnan\nnaiskynäilijäin joukossa.\n\nMaisteriin tyytymättömät valittivat, että hän saarnasi liian paljo\nitseänsä, eikä käytöksessään aina ollut suora. Vielä tahtoivat he\nväittää, että hän mielisteli rukoilevaisia ja enemmän kuin kohtuudella\nolisi ollut sopivaa, etsei ihmisten suosiota.\n\nEttei tällaista puhetta järvikylissä, erittäin sen takaisissa uskottu,\nvaan selitettiin sitä panettelemiseksi, oli sanomattakin selvää.\nSillä kävihän maisteri siellä täydellisyyden esikuvasta, jota miltei\nepäjumalisuuteen vivahtavalla kunnioituksella katseltiin. Nähdä\nsellaisessa jotain heikkoa puolta tai kuulla siitä edes puhuttavan,\nolisi tietysti ollut sopimatonta, jopa luettu synniksi.\n\nVaroa sai sitäkin, ettei sellaista ruvennut Myllymäen matamin kuullen\npuhumaan, sillä kyllä puhuja silloin tiesi kuumaan saunaan joutuneensa,\njosta ei ollut aivan helppo selvitä. Maisteri oli matamin erityisessä\nsuosiossa ja hänen pelätyn kielensä suojassa, jolla matami hallitsi\nsuurinta osaa seurakuntaa.\n\nMutta erimielipidettä oli nyt maisterista Kettuniemellä olemassa. Sitä\nei voinut kieltää, jollei näkevänä tahtonut silmiänsä ummistaa. Kun\ntoiset maisterissa näkivät jotain enemmän kuin tavallisen ihmisen, ehkä\nenkelin, niin toiset jälleen huomasivat että enkelillä oli syntisen\nihmisen heikkouksia ja vielä sellaisia, joita hyvällä tahdolla olisi\nvoinut välttää.\n\nSiitä huolimatta oli maisteria pyydettävä neljänneksi. Se oli\nvähitellen tullut jonkunlaiseksi uskonkappaleeksi, jota ahkeraan\njulistettiin kyläkunnissa samalla kuin kärsimättömästi kyseltiin,\nmilloin vaali oli oleva, jolloin toivo saataisiin toteentumaan. Pian\nsaatiinkin tietää, että vaalisaarnat Kettuniemen kirkkoherran virkaan\noli määrätty pidettäväksi kevättalvella.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHalulla ja uteliaisuudella odotettiin sitten, koska vaalipapit\nsaapuisivat Kettuniemelle osoittamaan kuntoaan ja — näyttämään\nitseänsä. Huhujen kautta oli kyllä saatu heistä kuulla ja tietää\nenemmänkin, kuin oikein suotavata olisi ollut. Mutta huhujen uutuus\nrupesi vähitellen kadottamaan viehättäväisyyttään, samoinkuin kesällä\nhelle ensin miellyttäen käy ajan pitkään rasittavaksi. Vasten tahtoa\nalkoi syntyä epäilystä, jos kaikki juorut olivat tosia tai ainoastaan\nkeksityltä, niinkuin enempi ajattelevaiset tahtoivat väittää. Haluttiin\nsentähden omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla, millaisia miehiä ne\noikeastaan olivat, jotka olivat hakeneet seurakuntaan kirkkoherraksi.\n\nViimein vaikeni se sunnuntai, jolloin kappalaisen Pitkäsen tuli\nsaarnata arvoisain Kettuniemeläisten rakennukseksi. Päivä oli\npuoli-pilvinen, sää leutoa ja keli, jollei juuri hyvä, niin mukiin\nmenevä. Väkeä oli sentähden saapunut seurakunnan vanhaan, kunnioitusta\nherättävään kivikirkkoon runsaasti.\n\nKappalainen Pitkänen oli nimensä mukaan pitkä mies, mutta hyvin laiha.\nMyös näytti hän sairaalloiselta ja väsyneeltä, joka vaikutti, että\nhäntä luuli vanhemmaksi, kuin hän oikeastaan oli. Hänen esiintymisensä\noli maltillista, nöyrää ja vaatimatonta. Tämä vaikutti kuulijoihin,\nsillä Kettuniemellä oli totuttu panemaan suuri arvo ulkonaiselle\nnöyryydelle. Erittäin nöyrä polvien notkistaminen rukoilemisessa oli\nmonen silmissä ei ainoastaan pettämätön kristillisyyden todistus vaan\nmyös sen korkein huippu, jota hurskasmieliset mielellään kirkossa\nja seuroissa suruttomain ihmeeksi osoittivat. — Messupappi oli\nPitkänen myös, mutta hänen ääntänsä moitittiin matalaksi ja hänen\npuhettansa vähän pitkäveteiseksi. Ei myös hänen saarnansa tyydyttänyt\nevankeelisia, jota vastaan rukoilevaiset hyvillä mielin luulivat siinä\nhuomaavansa samaa vanhaa jumalisuutta, jota hekin harrastivat.\n\nNiinkuin luonnollista oli, antoi Pitkäsen saarna ja muu esiintyminen\nkielille työtä siksi viikoksi. Ahkeraan niistä asioista keskusteltiin\nkyläkunnissa ja myötä- ja vastaan väiteltiin.\n\nVaalipapeilla on todella suuri etu siinä kohdassa, ettei heidän\ntarvitse jäädä kuulemaan, mitenkä heitä työnsä jälkeen ensi-ajalla\narvostellaan eli niinkuin myllyssä jauhetaan. Sillä ei sellainen\nkuuleminen, siitä saa olla varma, useinkaan olisi asianomaisille\nhauskaa. Erittäin jos on mieliä edeltäpäin, niinkuin oli tapahtunut\nKettuniemellä, johdettu vaalipapeille epäsuosiolliseen suuntaan.\n\nToisella vaalipapilla, pastori Forssilla oli, kiero onni. Edellisenä\nlauvantaina oli pyryttänyt taivaan täydeltä. Lumi oli tukkinut tiet ja\ntanhuat umpeen, joten keli oli mitä huonoin. Tästä syystä oli kirkkoon\nvoinut saapua vähemmäksi sanankuulijoita.\n\nPastori Fors oli keski-ikäinen ja vilkasliikkeinen mies, jonka puhe oli\nomituisen terävää. Hänen saarnansa oli tunteellista, mutta ettei hän\nmessunut, niin ei saarna herättänyt erityisempää huomiota. Kun lisäksi\nForssista oli edeltäpäin levitetty niin pelottavia huhuja, niin sai hän\npian jäädä kieliltä rauhaan.\n\nSitä suuremmalla kiihkolla ruvettiin sen siaan odottamaan viimeistä\nvaalipappia eli Alanderia, toiset sen tehden toivolla toiset salaisella\npelvolla. Evankeeliset odottivat hänessä heidän mieleistään opettajaa\nja rukoilevaiset jälleen pelkäsivät hänessä sellaista, ja molempain\nvälillä horjuivat värittömät eli ne, joilla uskon asioissa ei ollut\nkummankaan mielipidettä.\n\nSunnuntaina, jolloin Alanderin tuli Kettuniemellä saarnata oli\nkaunis ja suopea ilma, jollainen talven loppupuolella tekee mielen\nniin virkeäksi samalla kun se pehmittää kelin ja ennustaa sen\njoutuvaa loppua. Väkeä olikin saapunut Alanderia kuulemaan ei yksin\nKettuniemeltä vaan vielä naapuriseurakunnista, niin että kirkko oli\nviimeiseen sopukkaansa täynnä, kuin hyvin ahdettu elo-riihi.\n\nKirkkoherra Alander oli mies parhaissa voimissaan, joten hän kyllä\nnäytti kykeneväksi suurenki seurakunnan paimen-sauvaa kantamaan.\nMessuääni oli hänellä oivallinen, niin että sitä mielihyvällä\nkuunneltiin. Saarnapöntössä oli hän kuin kotonaan, jolta puhe ei\npuuttunut ja raamattua hän lasketteli kuin takin hiasta, niin että se\nherätti niidenkin huomiota, joita oli johdettu häntä pelkäämään. Hänen\nsaarnansa ei kuitenkaan miellyttänyt rukoilevaisia, jotka olivat siinä\nhuomaavanaan heidän pelkäämäänsä löyhää evankeliumia. Evankeeliset\njälleen olivat ihan innoissaan eivätkä voineet kyllin kiittää hänen\nsaarnaansa. Vielä loukkasi edellisiä sekin, että Alander jätti\nsaarnassaan erään rukouksen lukematta kaksi kertaa, niinkuin isiltä\nperitty tapa olisi vaatinut ja siihen oli totuttu.\n\nMitä useimmin samaa rukousta kerrotaan, sitä suuremmaksi ansioksi\nkuuluu sellainen tulevan Paavilaisille. Hän ei ymmärtänyt siis\nsellaista rukousansiota itselleen ansaita, vaikka siihen oli niin hyvä\ntilaisuus tarjona. Todellakin valitettava kohta, josta olisi tarvinnut\nAlanderille huomauttaa samoin kuin joku aika sitä ennen oli samasta\nlaiminlyömisestä eräälle toiselle papille rukoilevaisten puolelta\nhuomautettu.\n\nOli sanomattakin selvää, että Alanderin esiintymisestä saatiin\nkielille työtä ehkä enemmän kuin kahden edellisen yhteensä. Häntä sekä\nkiitettiin että vielä enemmän moitittiin. Mutta yksin moittijoista\noli hän siksi lahjakas, että hän näytti kuin näyttikin vaaralliselta\nkilpailijalta maisterille.\n\nSeurakunnan tunnettu naiskynäilijä Hanhinen, »jolla oli ajatuskyky\nnormaali» ja sen osoitukseksi oli kirjoitellut pieniä, vähän\nepäselviä uutisia paikkakunnan sanomalehteen, sai viittauksen\nryhtyä toimeen. Jonkun päivän perästä saatiin sanotussa lehdessä\nlihavilla kirjaimilla painettuna lukea kehoitus Kettuniemeläisille,\nkysymyspäivänä yksimielisesti pyytämään maisteri Krypqvistiä\nneljänneksi vaalisaarnaajaksi. »Yksimielisyydellä oli heidän voittonsa\nvarma», teroitti normaalijärkinen kynäilijä, »vaan erimielisyydestä oli\nseurauksena riitoja ja ikävyyksiä». Vielä tehokkaammaksi vaikutukseksi\noli kehotuksessa huomautettu »että se oli seurakunnan enemmistön»,\nja — mikä oli painavasta arvosta — »kirjoittajan mieli.» Kehoituksen\nkirjoittaja, joka omaan huomattavaan persoonaansa nähden, ei ollut\näänivaltainen, oli tietysti juosta livaissut ympäri pitäjää, kumminkin\najatuksissaan, että hän siten voi tietää, mikä oli enemmistön, mikä\nvähemmistön »normaali» mielipide.\n\nKun jälleen Hanhinen oli ottanut neljännen pyyntö-asian siipeinsä\nsuojaan, niin oli se kieltämättä joutunut hyvälle kannalle. Ei\ntarvinnut muuta, kuin seurata hänen nokkansa viittaamaa uraa, niin voi\nedeltäpäin tietää, että seurakunnan enemmistö oli samalla puolella\nja maisteri tulla tipahti kirkkoherraksi kuin itsestään. Sellainen\nsai tietysti monen hyvälle mielelle, teki monen toivossaan entistä\nvarmemmaksi ja rohkaisi epäileviä ottamaan ratkaisevan askeleen. Mikä\nsuuri hyöty on seurakunnilla normaali ajatuskykyisistä kynäilijöistä!\n\n\n\n\nV.\n\n\nKysymyspäivänä saarnasi maisteri sillä liikuttavalla tavalla, joka sai\nkäden sydämelle ja kyyneleitä silmiin. Siinä näki jo moni kuulijoista\nhengessään ikäänkuin uuden kirkkoherran pitävän tulosaarnansa. Sillä\nmitä sydän halusta toivoo, se voi sielun silmälle esiintyä toisinaan\nhyvinkin lähellä, kun se vielä kaukaa epävarmasti häämöittää. Yleensä\nmiellytti saarna, josta ei »kalliita ja rakkaita ystäviä» puuttunut,\nläsnäolevia sanankuulijoita ja varmensi sitä »normaali» mieltä, että\nmaisteria oli nyt pyydettävä neljänneksi.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä alkoi vaalitoimitus, jonka pitäjäksi\nkorkea-arvoinen Tuomiokapituli oli määrännyt lähi-kaupungin provastin V.\nTarkkasen. Huhu tiesi kertoa, että Tuomiokapituli oli ensin aikonut\nmäärätä jonkun toisen vaalinpitäjäksi, mutta maisterin esityksestä\nsiitä luopunut. Maisteri oli, nimittäin, siihen aikaan ollut tutkintoa\nsuorittamassa, ollakseen valmis hänelle aiottua kirkkoherran virkaa\nvastaan ottamaan.\n\nVaalitoimituksessa oli väkeä läsnä kirkon täydeltä, mutta siinä\npaljon, joilla ei ollut äänivaltaa. Olipa vaalitoimitukseen saapunut\nsellaisiakin, joilla muuten ei ollut tapana kirkon ovia avata, ettei he\nrakastaneet suuria seuroja.\n\nNiin ihmeellinen vetovoima on papinvaalilla ihmisiin! Se on ikäänkuin\nmereen heitetty verkko, joka vedettynä kaikenlaisia kokoo. Se saa\nkylmemmätkin ja penseimmätkin sanankuulijat liikkeelle, asiaan\ninnostuneiksi, hyvin pappismielisiksi ja usein tekee sellaisista\nvielä toisten johtajia. Tämä on yleensä kokemuksen vahvistama ilmiö,\njonka perussyytä on toisinaan vaikea lähemmin selittää. Näyttäisi\nkuin vaali-ilmalla, jos niin käy sanominen, olisi joku erityisempi,\nvielä selittämätön vaikutus ihmisluontoon, herättäen sitä intoon,\npontevuuteen ja toimintaan. Tätä vaali-ilman erityisempää vaikutusta\nsaatiin Kettuniemellä tuntuvasti huomata.\n\nKun vaalintoimittaja, provasti Tarkkanen, oli ryhtynyt asianmukaisesti\nvaalitoimeen, oli Järvelän herra, jonka pappismielisyys tavallisissa\noloissa oli tunnettu alhaiseksi, ensimmäinen, joka nöyrimmästi pyysi\nneljänneksi vaalisaarnaajaksi maisteri Krypqvistiä. Hänen pyyntöönsä\nyhtyi heikosta kirkon rakkaudesta huomattu Kataviston valttari, ja\nheidän esimerkkiänsä seuraten toisia, niin että näytti, kuin olisi\nse ollut läsnäolevaisten yksimielinen halu. Mutta sitten astui\ntalollinen V. Wuorela esiin ja ilmoitti varmalla äänellä, että hän\noli vaalipappeihin tyytyväinen. Häntä seurasi muita. Tämä herätti\nliikettä, salaista mielipahaa ja nurinaa, ettei kaikki voineet yhtyä\nyksimielisesti pyytämään maisteria neljänneksi, vaikka siihen oli\nsanomalehdessä erityisesti kehoitettu.\n\nVaalintoimittaja jälleen ilmoitti, koska erimielisyyttä on ilmaantunut,\nniin täytyy hänen kirkkolain jälkeen ryhtyä äänestyksellä ratkaisemaan\nasiata. Sillä aikaa, kun tätä suoritettiin kuorissa, sai kirkon\novipuolessa kuulla monenlaista keskustelua, joka siihen nähden, että\nkirkko oli väkeä täynnä, huomiota herättämättä kävi siellä laatuun.\n\nMikko Wähäpään mielestä oli tuo äänestyshomma turhanpäiväistä ajan\nkulua. Sillä näkihän sen muutenkin, sanoi hän puoliääneen ja osittain\nivalla, osittain säälin hymyllä ystävälleen Niemen Matille, että meidän\npuolella voitto on.\n\nNiin oikein, vastasi samoin matalalla äänellä Niemen Matti, toisella\npuolella on tuskin päälle kymmenen, ja meidän puolella on kaikki muut.\nJollemme me nyt voittaisi, niin ei sitte kukaan!\n\nEi kuntakokouksessakaan ryhdytä äänestykseen ja muihin metkuihin,\nkun muuten selvään nähdään, millä puolella voitto on, liitti siihen\ntalollinen Wastamaa, jolla oli kokemusta sanotuista kokouksista ja\ntullut niissä tunnetuksi vastaan sanojaksi.\n\nMitä me täällä turhanpäin seisomme ja odotamme äänestysvuoroa, kuiskasi\nsiinä lähellä miehelleen Wähälän emäntä, joka oli mielihyvällä\nkuunnellut miesten asiallista keskustelua. Mennään pois, kyllä täällä\nniitä on, jotka voitosta pitävät huolta meidänki puolesta!\n\nTaitaapa niin paras ollakin, sillä kyllä sitä jo on saanut tupakitta\ntäällä seisoa eikä ruokakaan pahalta maistuisi, murahti vastaukseksi\nvähän nyrpeänä isäntä, joka oli kova tupakkamies ja aamulla\nkirkkokiireessä ei ollut ennättänyt suuruspalaa haukkaamaan.\n\nSitä voiton varmuutta, jota noissa matala-äänisissä keskusteluissa\nsai kuulla, lisäsi äänestys. Sillä yhä uudestaan saatiin siinä kuulla\nmaisterin tuttu nimi, joko kovempaa tai hiljaisempaan lausuttuna.\nTosin ei kirkossa läsnäolevista äänivaltaisista kaikki ottaneet osaa\näänestykseen ja poissa oli myöskin paljon. Mutta kun Samu Rajala\nsiitä hiljaa huomautti, niin selitti Wastamaa, ettei sellainen mitään\nmerkinnyt, sillä joka ei tahtonut äänestää, kun siihen tilaisuutta oli,\nsai olla ilman. Ja siihen lisäsi Niemen Matti, että poissa-olevaiset\nsaavat tyytyä läsnä-olevaisten päätökseen. Sellaisiin viisaisiin\nselityksiin ei tietysti Rajalalla ollut mitään sanottavaa.\n\nÄänestys kesti hyväsen aikaa, sillä ääniluettelo sisälsi toistakymmentä\narkkia, täyteensä kirjoitettu nimiä, jotka kaikki täytyi järjestänsä\nmainita ja saadut vastaukset luetteloon merkitä. Kun myös äänestykseen\notti osaa henkilöitä valtakirjoilla, jotka täytyi tutkia, jos ne\nolivat laillisia, viivytti sekin toimituksen menoa. Viimein pääsi\nvaalintoimittaja loppuun. Ja kun äänten yhteenlaskeminen oli vielä\nottanut aikansa, ilmoitti hän kuuluvasti, että maisteri Krypqvist oli\nsaanut 2,000 markan äänet, mutta kun koko seurakunnan ääniinkö on yli\n10,000 markan, niin ei maisteri voi tulla kysymykseen neljänneksi\nvaalipapiksi. Tähän päätökseen tyytymätön saa valittaa j.n.e. tunnetun\nkaavan mukaan.\n\nTämä oli odottamaton isku niille, jotka olivat neljättä pyytäneet ja\nmielessään olleet jotenkin varmat hänen saamisestaan. Monet eivät\ntahtoneet heti käsittää, mitä olivat kuulleet, vaan olivat ällistyneitä\nniinkuin puulla päähän lyötyjä. Kun lopulta asia selveni heille,\ntunsivat he sisällistä tyytymättömyyttä, harmia ja pettynyttä toivoa.\n\nMikko Vähäpää ja hänen ystävänsä näkivät julistetussa päätöksessä\nsuoraan houkuttelemista maisteria vastaan. Sillä pitihän seurakunnan\nsaada sen papikseen, jota se niin suurella äänimäärällä oli pyytänyt.\nAinoastaan muutamia harvoja oli ilmoittanut olevansa vaalipappeihin\ntyytyväisiä ja monta ei ollut puhunut mitään. Mutta vielä sitä\ntoistakin julistetaan, kuiskasi harmissaan toisille Mikko. Meidän\npuolella on kartanoiden herrat ja ne tuskin jättävät asiata niin\nhuonosti päättymään. Se oli toistenkin mieli, että kyllä sitä vielä\nvalitetaan ja riidellään siksi kuin maisteri saadaan. Tiesipä Niemen\nMatti kertoakin, että sillä tavalla oli joku vuosi sitte erääseen\nsuureen pitäjään, jonka nimeä ei hän pahaksi onneksi muistanut, saatu\nkirkkoherra.\n\nVaalipappeihin tyytyväiset olivat jälleen äänestyksen ratkaisusta\nhyvillään, keskenään tuumien, kävi niinkuin sen käydäkin piti. Heistä\noli maisteri liian nuori ja elämän koulua vähän kokenut, voidakseen\nolla sopiva suuren pitäjän esipaimeneksi. Siitä syystä paitsi muuta ei\nhe olleet voineet yhtyä häntä pyytävään suureen joukkoon, josta moni\nomaa arvostelukykyä puuttuen seurasi vaan muiden talutusnuorassa.\n\nKiihkeällä mielellä ja toivossaan pettyneenä rupesi väkeä poistumaan\nkirkosta, sen ulkopuolella purkaukseen harminsa ilmi sanoissa,\nhuudahduksissa ja keskinäisessä väittelemisessä. Joku pienempi joukko\njäi jälelle katselemaan kysymyspäivän toimituksen pitkitystä, jota\nprovasti Tarkkanen, päästyään tuosta häntä ehkä vähän harmittavasta\nlisätyöstä, levollisesti jatkoi loppuun.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKysymyspäivän jälkeen oli samalla viikolla eräänä iltana Kitulan\nkauppiaan luona tärkeä kokous. Muutamia pitäjän pomoja oli kokoontunut\ntänne kauppiaan luo neuvottelemaan, mihin toimiin nyt oli ryhdyttävä,\nkun kysymyspäivän hyvä hanke meni mäkeen kuin Möttösen viina\npitkin Kiusalan kujaa. Kauppias, aina kohtelias mies, oli kutsunut\ntoti-vehkeet pöytään ja kehoitti herroja ja isäntiä olemaan hyviä\nja tekemään lasin. Kun kehoitusta oli noudatettu ja sääntöin mukaan\nsaatu totilasit tehdyiksi ja kukin omastaan kauppiaan terveydeksi\nvähän maistanut — Heinäsuon isäntä kuitenkin tyhjentäen puoli lasia\nkerrassaan, sillä hän oli perso väkeville, — otti Kataviston valttari\npuheeksi.\n\nSe oli sentään merkillistä, ettei maisteri saanut enemmän ääniä, vaikka\nJärvelän herra ja minä olimme päättäneet, että hän otetaan neljänneksi\nvaalipapiksi.\n\nTjah, ei Kettuniemen seurakunta ymmärrä hyväns ja otta pappi, kun se\ntarjotan, vastasi Järvelän herra, murtaen ruotsi voittoisia suomea.\n\nIhmettelen minäkin, ettei maisteri saanut suurempaa äänimäärää, yhtyi\npuheesen kauppias; sillä kun asiasta oli puhetta ukkoin kanssa, jotka\nkävivät täällä kauppaa tekemässä, niin useimpain mielessä oli Krypqvist\nja toisia, joita huomasin olevan epäilevällä kannalla, minä noin\nsivulta vähän nyhjäsin asian hyväksi.\n\nNiin minäkin, sanoi Heinäsuo, joka ei myös tahtonut jättää näin\narvoisassa ja tuttavallisessa seurassa ansiotansa salaan, kuljin\nIsonkylän ja naapurikylän asiata kypsyttämässä. Eikä, sen uskallan\nvakuuttaa, sieltä montaa kirkossa ollutkaan, jotka eivät olisi\näänestäneet yhteisen asian hyväksi.\n\nSe asia ei ollut sentän tarpeks ulosfunderatt’, kun se kävi tappioks,\ntuumasi Järvelän herra, sytyttäen samalla paperossin savuamaan.\n\nSe on totta, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo, joka\ntavallisesti ei voinut muuta ajatella kuin edellinen, yhtä vähän kuin\nhän voi mitään yleisissä asioissa päättää, ennen kuin hän oli juossut\nJärvelän herralta neuvoa kysymässä.\n\nJos minäkin saan jotain sanoa, lausui nyt Ryppylän isäntä, joka tähän\nsaakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua, niin minä pelkään,\nettä Hietamäen haltia on ollut vääränä hirtenä ja pahentanut meidän\nasiamme.\n\nEn minä semmoista juttua usko, vastasi siihen Kataviston valttari,\nvirittäen sikariansa, joka oli päässyt sammumaan. Mitä syytä hänellä\nolisi ollut vastustaa yhteistä hyvää? Ei semmoinen ole muuta kuin\nämmäin juorua, jos Ryppylä on jotain kuullut.\n\nMutta minä väitän, vastusti Ryppylä, joka oli tunnettu vähän typerästä\nyksipäisyydestään, että Hietamäen isäntä — — —.\n\nHyvät herrat ja isännät, muistakaat lasianne, keskeytti siinä\nsovittavaisesti kauppias, kun hän huomasi, että juttu alkoi kääntyä\nkeskinäiseksi sanailemiseksi, joka olisi voinut vahingoittaa\nkeskusteltavata asiata.\n\nKun kehoitusta noudattaen kukin oli maistanut lasistaan — Heinäsuo\ntyhjentämällä sen pohjaan, — alkoi Kataviston valttari jälleen:\n\nSitä ei voi kieltää, vaikka meillä oli hyvät kortit, olemme pelin\nmenettäneet. Ja sentähden on meillä tässä tuumimista, jos tappiotamme\nvielä voidaan auttaa.\n\nMitähän tuumimist’ täss’ on, ärähti siihen vähän äkäisesti Järvelän\nherra, höystäen puhettaan tunnetulla voimasanalla, jommoisia hänellä\nkiivastuessaan oli hyvä varasto käytettävänä. Me pannemm’ toimen,\nkuin ennen puhe on, yks nimien ja buumerkin kokkous ja teemme valitus\nkysymyspäivän yli Konsistorin tykö.\n\nSe on oikein, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo. Juuri sillä\ntavalla meidän täytyy tehdä ja kyllä minä kokoon Isostakylästä ja\nPeräkylästä.\n\nSopii kyllä meidän koettaa sitä keinoa, josta Järvelän herra mainitsi,\nenkä minäkään ole muuta tarkoittanut, sillä kokenut kaikki tietää,\nsanoi äskeisen puheensa puolustukseksi Kataviston valttari.\n\nNo, se taitaa olla kaikkein yhteinen mieli, että ruvetaan nimiä ja\npuumerkkiä kokoomaan ja valitetaan asiassa Tuomiokapituliin, selitti\nkauppias. Mutta valitukseen menee rahaa, kukas menot suorittaa? kysyi\nhän varovaisesti selityksensä lisäksi.\n\nSe tietysti maksaa, joka valittaa, sehän on vanha sääntö, oli\nKataviston valttarin lyhyt vastaus.\n\nJuur nin, me ottamm’ yks pien’ maksu iskultakin, kun nimens tai\nbuumerkin kirjoitta, selitti lähemmin Järvelän herra.\n\nKuinka paljon sitte otetaan? Onko viisikymmentä penniä sopiva raha?\nuteli Ryppylä, joka hyvin ymmärtäen valituksen tarpeellisuuden, tahtoi\nkuitenkin edeltäpäin saada varmuutta siihen, ettei hänen kukkaroansa\nkovin puserrettaisi. Sillä hän oli tarkka raha-asioissa.\n\nViisikymmentä penniä on minun mielestäni paljon, jos valitukseen\nosaaottavia saadaan runsaasti, niinkuin minä luulen, kun kokoojiksi\nvalitaan semmoisia kelpo poikia, kuin esimerkiksi tuo Ville Päivänen,\njoka ei vähästä hätkähdä ja osaa suutansa soittaa tarpeen mukaan ja\nvähän kaupan päällekin, sanoi kauppias. Minä ehdoitan suutarin markkaa,\nse on pienin hopia raha. Ja sen kyllä voi jokainen maksaa.\n\nTämä ehdoitus saavutti toisten yksimielisen suostumuksen. Kun asiasta\nvielä lähemmin keskusteltiin ja sen yksityiskohtia pohdittiin,\nsovittiin yhteisesti, että luotettavia henkilöitä oli lähetettävä\njoka kylään erityisillä listoilla keräämään nimiä ja puumerkkiä niin\npaljon, kuin he tavalla tai toisella voivat kerätyiksi saada. Sitten\noli kaikkein niiden nimessä heti valitettava Tuomiokapituliin, että\nsaataisiin vaali estetyksi ja uusi kysymyspäivä määrätyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kun näin keskusteltiin ja päätettiin kauppiaan huoneessa,\noli Myllymäen matami ollut kauppiaan rouvan kanssa vilkkaassa puhelussa\nviereisessä huoneessa. Väli-ovi oli noin sattumalta jäänyt vähän\nraolleen, joten arvoisat naiset joutuivat vasten tahtoaan kuulevina\nmyös osaa ottamaan edellisten keskusteluun.\n\nMatami oli juurta jaksain koettanut rouvalle selittää, kuinka\nLujalan suku oli pääsyynä, minkä tähden ei Kettuniemeläiset olleet\nkysymyspäivänä yksimielisesti pyytäneet maisteria neljänneksi.\n\nKyllä mar se niin onkin, kuin matami sanoo, tuumasi siihen rouva.\nMutta eikös tuolla Hietamäen isännällä sitten ole mitään syytä siihen,\nniinkuin valttari kuului sanovan?\n\nSanokoon vaan valttari sellaista puhetta ämmäin juoruksi, mutta kyllä\nminä tiedän, että yhtä köyttä on Hietamäki Lujalan suvun kanssa\nvetänyt, sanoi vähän harmissaan matami.\n\nNiin minäkin sen uskon, myönsi rouva. Nuo miehet luulevat kaikki asiat\ntietävänsä, mutta meidän huomaavaisuuttamme he sentään saavat kiittää,\nettä asiat tulevat selville.\n\nSanokaas muuta hyvä rouva! Paljon tekin olette vaivaa nähnyt maisterin\nhyväksi. Kyllä Herra sen vielä teille palkitsee!\n\nMitä minun vaivoistani, vaikka kyllä minä olisin kernaasti suonut, että\nmaisteri olisi päässyt kirkkoherraksi, kun hän on oman pitäjäläinen ja\nhänestä niin pidetään. Mutta eiköhän vielä pääsekin, kun häntä pitäjän\nparhaat koettaa?\n\nNiin minäkin uskon, että Herra valituksen kautta siihen johdattaa, kun\nvaan saataisiin valitukseen paljon osaa-ottajia. Mutta en minä äsken\nkuullut, kuka lupasi listat hankkia. Kuuliko rouva?\n\nEi siitä vielä ollut mitään puhetta, kosk’en minäkään siitä kuullut,\nvaikka tarkasti koetin koko ajan seurata keskustelua. Mutta kyllä\nmeidän kautta parhaiten listain jakaminen tapahtuu. Sillä aina\nsivukylistäkin täällä kuljetaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSunnuntaina jälkeen pomojen edelläkerrotun kokouksen saatiin\nKettuniemellä nähdä henkilöitä kulkevan kaksitellen yhdessä seurassa\nniinkuin muinen opetuslapset heidän ensimmäisellä lähetysmatkallaan.\nVarustettuina erityisillä listoilla, kulkivat ne talosta taloon,\ntorpasta torppaan, halveksimatta siinä sivussa matalaakaan majaa tai\nviheliäistä mökkirähjää.\n\nMikä heidän toimensa oli, sen sai kuulla eräältä sellaiselta\nkulkija-ritarilta, hänen lauluissaan: »Minä olen huutavan ääni\nkorvessa, joka valmistan herralleni tietä, kokoon nimiä ja puumerkkiä».\n\nOliko hänellä, niinkuin on tapa sanoa, ohran jyvä poikittain silmässä\nvai mikä sen vaikutti, että hän erehtyen luuli kulkevansa korvessa eli\nyksinäisessä metsäkylässä, vaikka tallusteli kirkonkylän raittia? Muuta\nyhtäläisyyttä sen miehen kanssa, jonka sanoja hän omalla tavallaan\nkäytti, ei myös hänessä voinut huomata, kuin puheen ja esiintymisen\nrohkeuden, joka tässä »huutavan äänessä» oli todella silmään pistävä.\n\nNimien ja puumerkkien kerääminen oli siis noiden vaeltavain\nlistamiesten erityinen ja kiireellinen toimi, »jota suuri tarve ja\nkristillinen rakkaus vaati» heidän sunnuntaina toimittamaan. Tässä\ntärkeässä ja sivullisesta nähden vähemmän luvallisessa sunnuntai työssä\nparemmin menestyäkseen oli muutamat heistä voidelleet tunnetulla\nliemellä suutansa siinä määrässä, että sen muussakin ruumiissa,\nerittäin jaloissa huomasi.\n\nSellaisia voitelija-miehiä tuli eräässä kylässä kirkkoväkeä vastaan.\nKirkkoväen kysymykseen, mihin miehet paperit kädessä kulkivat? vastasi\ntoinen, jonka käynti oli jotenkin horjuvaa: me kokoomme puu—puu\nmerk—kiä, samalla kaatua keikahtaen pää edellä maantien ojaan. Siellä\nniitä on enemmänkin, kuin jaksat kantaa, oli erään kirkkolaisen\npilkallinen huuto, kun he naurain poistuivat näkemästä innokkaan\nkokoojan konttaamista ojassa, joka oli niljakas lumisohjosta.\n\nNimien kerääjinä sai yleensä nähdä nuorempaan ikään kuuluvia\nhenkilöitä, niinkuin renkiä ja poikamiehiä. Sillä sellaisilla voi\notaksua olevan notkeimmat käyntineuvot, jotka hyvän suun ohessa\ntässä erittäin tulivat kysymykseen. Mutta oli heidän joukkoonsa joku\nvanhempikin eksynyt. Tämä teki keräämisasian vähän arvokkaammaksi ja\nosoitti, että harrastus siihen oli yleisempää laatua.\n\nKuitenkin katseltiin vähän ihmetellen, että vakava koulumestari Koipela\noli myös antautunut nimien keräämispuuhaan ja siinä toimessa kakkulat\nnenällä ja suorana kuin humalasalko pitkillä askeleilla mittaili\nmaantietä ja kujia. Mutta sitä ihmeteltäessä ei otettu huomioon, että\nkirkkoherralla on muutamain seurakunnan opettajain yli suuri valta.\nSitä jälleen ajatteli Koipela ja sentähden tahtoi hän sydämessään\nnöyränä vaikka ulkonaisessa olennossaan jäykkänä toimia niin, että\nvastaisella kirkkoherralla olisi syytä palkiten muistaa hänen\nuhraavaista työtään yhteiseksi hyväksi.\n\nEhkä sama toivo vastaisesta palkinnosta jo tässä ajassa kehoitti myös\nKoipelan virkaveljeä Kuivalaa vielä suuremmalla ahkeruudella ja innolla\netäisemmässä sivukylässä työskentelemään maisterin hyväksi.\n\nKun noita listamiehiä, edellä mainituita virkaveljiä pois lukematta,\ntuli taloon tai torppaan, niin monessa paikassa olisi mieluimmin ehkä\nmustalaisia otettu vastaan, kuin heitä. Sillä edellisistä kyläisessä\npaikassa saattoi päästä vähän kovemmalla sanalla erilleen, mutta niin\nhelpolla ei selvitty jokapaikassa jälkimmäisistä, jollei tahtonut\nnimeänsä tai puumerkkiänsä kerääjäin listoihin piirtää. Kyllä siinä sai\nkuulla pyyntöä, selitystä ja vaatimusta, joka vei voiton mustalaisen\ntunnetulta mankumiselta. Jos isäntä ei sattunut olemaan kotosalla,\nniin sai emäntä kirjoittaa nimen hänen puolestaan tai kirjoitustaitoa\npuuttuen piirtää jonkunlaisen puumerkin. Nimien kerääjät eivät,\nnimittäin, olleet mitään muodonkatsojia, kun vaan nimen tai puumerkin\nlistoihinsa saivat. Menipä eräässä sivukylässä muutamain kerääjäin\nkohteliaisuus niinkin pitkälle, että he kaikessa ystävyydessä noin\npuoli väkisin auttoivat vastahakoista emäntää nimeänsä listaan\npiirtämään.\n\nMäärättyä suutarin markkaa ei myöskään listamiehet unohtaneet nimen\nmukana vaatia, josko he, arvatenkin saamansa erityisen ohjeen mukaan,\nvoivat päästää köyhempiä vähemmällä varoituksella, ettei kenenkään nimi\nmakson takia jäisi pois.\n\nOli ymmärrettävää, että tuollainen innolla ja otaksuttavasti\nlähettäjäin suuremmaksi mielihyväksi toimitettu nimien ja rahain\nkerääminen tuotti runsaan hedelmän, josta sopi toimeenpanijain\nsydämestään iloita ja keskinäisessä seurassaan kiitollisella mielellä\nhaastella.\n\nTosin olivat kerääjät lammasten joukossa myös tavanneet vuohia, jotka\neivät ottaneet ymmärtääkseen, että he toimivat seurakunnan yhteiseksi\nhyväksi, niinkuin siitä kynäilijä Hanhinen sanomalehdessä asiallisesti\nselitti, vaan lyhytnäköisyydessään muitta mutkitta osoittivat, mistä\nviisi hirttä oli poikki ja käskivät listamiesten mennä häveliäisyyttä\noppimaan Huutijärvelle. Mutta niinhän se on ollut maailman sivu, että\nsekalainen on seurakunta ja tulee sellainen olemaan edeskinpäin. Kaikki\neivät voi yhtä hyvin eli yhteen laihin ymmärtää asiata, joka kulloinkin\non kysymyksessä.\n\nToisille oli keräysasia selvä ja hyödyllinen toimi, johon he mielellään\nsuostuivat, toiset jälleen kirjoittivat nimensä tai piirsivät\npuumerkkinsä joko kehoituksesta tai siten vähemmällä päästäkseen\nkutsumattomilta vierailta rauhaan, samoin kuin on monen tapa antaa\njotain almua pyytävälle kerjäläiselle, hänestä sillä päästäkseen.\n\nArvatenkaan ei listamiehet käyneet maisterin luona, hänen nimeänsä\npyytämässä, mutta kun ei siitä varmaan tiedetty, niin sitä kyseltiin\nja siitä väiteltiin. Toisten mielestä ei listamiehet olleet sitä\ntehneet eikä, selitti Niemelän vaari, se olisi tainnut asialle juuri\nhyödyksikään olla, että maisterin nimi olisi tullut toisten mukaan.\n\nVai ei hyödyksikään! nauroi Rannan Kyöri. Mutta tahtoipa\nNummisuutarin Esko, lisäsi sitten hän, joka oli hiljan lukenut Kiven\n»Nummisuutareita», asian suuremmaksi varmuudeksi myös piirtää nimensä\nisän antamaan naimalupaan.\n\nMene sinä Nummisuutarin Eskoinesi, sillä eihän tässä ole kysymys\nnaimisesta, vaan kuinka maisteri saataisiin neljänneksi. Voit myös\nuskoa, ettei maisteri itse sellaista tahdo, vaan seurakuntalaiset.\nMahtaneeko hän tietääkään koko nimien keräämisestä, jonka vähän\nparemmat miehet kuin sinun kaltaisesi ovat toimeen panneet? selitti\näkäisesti Kivelän isäntä.\n\nTottapa hän sen tietää, minkä seurakuntakin, tuumaili Kyöri. Mutta\njollei, niin lukekoon sanomalehdestä, jossa se on jo präntätty ja\nvielä siinä selitetty, että maisterille olisi parempi ennen julkisesti\nilmoittaa luopuvansa hänelle sillä tavalla aiotusta neljännen\nvaalisiasta, kuin vaikenemisella tukea alettua vaalirettelöä.\n\nMitä hänen tarvitsee sellaisesta lorukirjoituksesta välittää, ärjäsi\nsiihen Niemelä. Tai mitä hän siihen voi tehdä, jos Kettuniemeläiset\ntahtovat hänen tähtensä riidellä taikka ei? Se on seurakuntalaisten\nasia eikä hänen, ymmärrätkös suoraa puhetta?\n\nOn se niinkin, jollei se ole toisin, ivaili Kyöri, jolta ei koskaan\nvastausta puuttunut. Mutta täytyyhän se sentään maisterista, joka on\nrauhan mies ja tahtoo elää ystävyydessä kaikkein kanssa, tuntua vähän\nikävältä asua riitelevässä seurakunnassa ja nähdä ja kuulla noita\nvalituspuuhia hänen tähtensä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNimien ja rahain keräämisellä, joka niin odottamattoman hyvin oli\nonnistunut, oli aiottu valitusasia saatu suotuisaan alkuun. Tarvittiin\nvaan lisäksi itse valituskirja, että se saataisiin toivottuun\npäätökseen. Tavallisen valituskirjan kirjoittaminen ei nyt olisi ollut\nmikään asia Järvelän herralle tai Kataviston valttarille. Sellaisia he\nolisivat piirtää pyyhkäisseet vaikka puolen tusinaa yhtenä iltapuolena.\nSillä olihan kumpikin tunnettu lakimieheksi, kumminkin omaksi\ntarpeekseen.\n\nMutta tässä tarvittiin valituskirjaa, joka kerrassaan panisi\nkorkea-arvoiset isät Tuomiokapitulissa hämmästymään ja taivuttaisi\nheidät muitta mutkitta määräämään uusi kysymyspäivä, että Kettuniemellä\nsaataisiin uudestaan ja paremmalla onnella kuin ensi kerralla koettaa\nmaisteria saada neljänneksi vaalipapiksi.\n\nTämä jälleen, niinkuin helposti voi käsittää, ei ollut mikään leikin\nasia, erittäin kuin syistä, joihin valitus oli perustettava, ei\ntahtonut hakemallakaan olla tietoa. Vaalintoimittaja oli valitusta\npuuhaavain onnettomuudeksi seurannut kysymyspäivänä liian tarkasti\nkirkkolakia, että hänen toimessaan olisi löytänyt jotain heikkoa kohtaa.\n\nMutta kun hätä on suuri, on usein apukin lähellä. Näin kävi tässäkin. —\nKettuniemellä sattui kevätkäräjät alkamaan tähän aikaan. Käräjillä oli\ntavallisuuden mukaan lakimiehiä moniaita, joihin voi kääntyä ja joilta\nsaattoi saada apua vaikeimmissakin asioissa. Ei siis muuta kuin että\njohtajamiehet kääntyivät pyytämään jotakuta heistä kirjoittamaan tuo\ntarvittava valituskirja.\n\nMutta niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, ei näyttänyt kellään\nlainoppineista olevan halua sellaiseen. Pelkäsivätkö hekin, joille\nvalitus- ja riitakirjain laatiminen oli, niin sanoen, jokapäiväistä\nleipää, asian vaikeutta vai syiden heikkoutta vai mitä? Viimein taipui\neräs lainoppinut suuresta maksusta kyhäämään sanarikkaan, mutta,\nniinkuin hän itse siitä jälestäpäin tapasi kertoa, köyhäsisältöisen\nvalituskirjan. Siinä hän muiden vähempiarvoisten syiden ohessa selvään\nosoitti, jos kysymyspäivänä kaikki läsnä-olevaiset olisivat anoneet\nmaisteria, niin olisi hän saanut neljännelle riittävän äänimäärän.\n\nTässä oli nyt mitä tarvittiin; oli asiakirja, jonka piti tepsimän,\nkun sitä painolastina seurasi muutama tuhat nimeä ja puumerkkiä muka\ntodistuksena valittajain suuresta lukumäärästä. Valituskirja oli vaan\npainolastineen kiireimmiten toimitettava Tuomiokapituliin. Tämä tärkeä\ntoimi uskottiin Ryppylän isännälle, joka oman vakuutuksensa mukaan oli\nmonasti kirjoittanut Kupernyöriin ja siis kokemuksesta kyllä tiesi,\nmiten asioita korkeimmissa oikeuksissa ajetaan.\n\nTyytyväisenä ja, sen arvaa, vähän ylpeänäkin suuresta tehtävästään\nlähti Ryppylä matkaan valituskirjoineen ja sitä seuraavine nimineen ja\npuumerkkineen, jotka sivumennen mainiten täyttivät hyvän pinkan paperia.\n\nVielä lisäksi oli hänen emäntänsä pistänyt muutaman pytyn voita\nmukaan, ei kuitenkaan Tuomiokapituliin vietäväksi, vaan kauppatorilla\nmyytäväksi. Sillä voi kuului Turussa olevan hyvässä hinnassa ja emäntä\ntarvitsi kahverahaa ja muihin pieniin tarpeisiin.\n\nPahaksi onneksi täytyi Ryppylän ottaa huonomman hevosensa,\nvanhanpuoleisen kevättyneen valakan, kun toisilla sattui olemaan yskän\ntapaista päätautia. Mutta hän luotti siihen, ettei hänen kuormansa,\nniin kallisarvoista kuin se sisälliseen laatuunsa nähden olikin, ollut\npainoltaan raskasta, vaikka siihen luki oman kuivan persoonansakin.\n\nMatkalla tuli hänen mieleensä monenlaisia asioita, niinkuin ainakin\najattelevalle henkilölle, sen joutuessa yksin matkaamaan pidempää\ntaipaletta. Ensin ajatteli hän yöllä näkemäänsä merkillistä unta,\nkuinka hän oli uneksinut olevansa jossain vaarassa, ja siinä\nkadottamaisillaan kalliit valituspaperinsa. Kun hän siitä hätääntyneenä\noli ruvennut apua huutamaan, oli samalla seinäkello lyönyt ja hän\nheräsi siihen. Ei se ollut mikään hyvää ennustava uni, tuumasi hän\nsen johdosta itsekseen, samalla tunnustellen olivatko paperit vielä\nhänen mukanaan. Mutta lisäsi hän hetken tuumittuaan, kun lähemmin\ntuota untani ajattelen, niin minä luulen, että se sittekin viittaa\nhyvään loppuun. Etten minä kadottanut papereitani, vaikka sellainen\nvaara minua uhkasi, niin eihän se voi muuta tietää, kuin että me\nvalitustiellä voitamme! Tuo päätelmä tuli hänelle yhä selvemmäksi,\nmitä enemmän hän untansa ajatteli, niin että hän lopulta rupesi\nihmettelemään itseään, ettei hän sitä heti ymmärtänyt.\n\nSitten kääntyi hänen ajatuksensa vanhaan kirkkoherraan, joka niin\nmonta vuotta oli Kettuniemen paimenena ollut. Ensin oli hän anottu\nkappalaiseksi ja siinä saavuttanut niin suurta suosiota, että tuli\nsitten valituksi kirkkoherraksi. Niin, huokasi hän itsekseen,\nmuistellen ukkoa, kyllähän vainaja oli hyvä mies, jota kaipauksella\nmuistelee. Hyvin tunsi hän seurakuntansa jäsenet, niin vanhat kuin\nnuoret ja vielä — hevosetkin. Ei myös hän missään seurakuntaa\nvastustanut, ja paljon oli minulla sanottavaa hänen aikanansa.\n\nViimein rupesi hän ajattelemaan, kuinka sopiva maisteri oli astumaan\nhänen siaansa esipaimeneksi.\n\nHänellä oli kirkkoherra-vainajan luonto ja oli perehtynyt Kettuniemen\noloihin. Vielä oli hän muutaman vuoden jo toiminut pappinakin\nseurakunnassa. Hänen täytyy päästä kirkkoherraksi ja mikäs on päästä,\nkun tämmöiset paperit viedään Tuomiokapituliin.\n\nJa sitte minä — — samalla kompastui ja kaatui hevoskoni Pahankorven\nmäen alle, niin että Ryppylä kalliine kuormineen oli vähällä lentää\nmaantien ojaan. Saksan rukki, mitä teki, puhisi hän harmistuneena,\nkömpiessään ylös auttamaan hevosta, jolla itsellä ei näyttänyt olevan\nmitään halua nousta väsyneille jaloilleen.\n\nSen auttaminen ei ollutkaan niin helppo tehtävä kun hän ensin oli\nluullut. Hän sai nostaa ja sai hikoilla, sillä konilla oli suuret luut,\nvaikka liha olikin uskollisessa palveluksessa vähään hivunnut. Viimein\nmonta kertaa turhaan koetettuaan hän sai hevoisen jaloilleen ja pääsi\nvaivalla lähimmäiseen kylään. Sieltä sai hän lainata paremman hevoisen,\njättäen omansa siksi aikaa sinne lihoomaan ja voimistumaan.\n\nIlman muuta seikkailua saapui Ryppyjä lopuksi Turkuun, jossa hän pääsi\nyömajaan erään tuttavansa luo. Tämä, joka oli puhelias mies, rupesi\nheti tiedustelemaan Kettuniemen kuulumisia ja muun ohessa kyseli, joko\nsiellä oli kirkko suljettu, niinkuin hän oli kuullut kerrottavan.\n\nEi meidän kirkkoa sentään niin suljeta, kuin luullaan, vaikka kyllä\npari isäntää oli semmoisessa puuhassa, vastasi Ryppylä.\n\nNo, minkätähden he semmoista puuhasivat, siitä en minä ole lähemmin\nkuullut? uteli toinen suu naurussa.\n\nNiin, kun tuo uusi virsikirja otettiin meillä käytettäväksi, ei se\nollut kaikkein mieleen. Ja meidän kesken puhuen, en minäkään siitä\noikein pidä, sillä kyllä vanhassa on oppi selvempää ja täydenpää.\nSentähden päätti pari rohkeaa isäntää, Typermäki ja Wähäniemi,\nettei siitä uudesta veisata Kettuniemen kirkossa, vaan se lukitaan\nsiksi, kun jälleen käännytään vanhaan kirjaan. Siinä tarkoituksessa\nkävivät he lautakunnan esimiehen luo pyytämään, että hän kuuluttaisi\nkuntakokouksen kokoon, jotta siinä saataisiin sanottu tärkeä asia\npäättää. Oikeastaan oli heidän aikomisensa kuntakokouksen esimiehen\npakinoille, mutta eihän sitä voi kaikki järkimiehet eroittaa, kumpi\nkumpikin esimies on. Lautakunnan esimies ei tietysti voinut heidän\ntuumaansa suostua, vaan selitti lyhyeen, ettei hänellä ollut valtaa\nsellaiseen. Ja niin jäi isäntäin viisas tuuma kypsymään toiseen aikaan.\n\nHah, haa, mikä suuri vahinko, nauroi toinen sydämen halusta. Mutta\nsitten saavatkin Kettuniemeläiset kiittää isäntäin, Typermäen ja\nWähäniemen erehdystä, ettei heidän kirkkonsa tullut suljetuksi.\n\nSitten toisena päivänä kohta aamulla toimitti Ryppylä voinsa kaupaksi\nja sen jälkeen kalliin paperipinkkansa Tuomiokapituliin. Mielellään\nolisi hän samana päivänä ottanut päätöksenkin asiassa, että olisi\nsen saanut kuumalta viedä Kettuniemelle. Mutta kun hän siitä puhui\nsihteerille, niin selitti tämä, että kirkkolain jälkeen otetaan\nsellaiset valitusasiat Tuomiokapitulissa käsiteltäviksi vasta\nvaalitoimen päätyttyä Kettuniemellä. Saman oli hän jo ennen saanut\nkuulla vahtimestarilta, vaikkei hän ollut sitä uskonut, kun se oli\nhänen omaa ajatustaan vastaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Ryppylä oli saapunut takaisin Kettuniemelle sillä tiedolla, ettei\nvalitusta oteta Tuomiokapitulissa esille ennenkuin vaalitoimituksen\njälkeen, niin herätti se asiata harrastavissa hapanta mieltä ja\nhämmästystä. Ei sellaista asian käännettä oltu edeltäpäin ajateltu eli\nvoitu edes otaksua. Sillä pitihän valituskirjan, jota seurasi monen\ntuhannen nimen ja puumerkin lisä-paino oikeuden vaa’assa painaman\njotain enemmän kuin tavallinen valituskirja ja sentähden vaikuttaman,\nmitä jälkimäiseltä ei saanut odottaa.\n\nMutta niin ei ollutkaan käynyt, vaan arvoisa Tuomiokapituli tahtoi\nasiassa menetellä kirkkolain kuivan puustavin jälkeen, ottamatta siinä\nvähääkään lukuun, jos se oli valittajille mieleen taikka ei. Tämä\noli harmittavaa ja epäilemättä tuntui se kiihkeimmistä valittajista\nyhtä happamalta, kuin sadussa mainitaan ketulle olleen pihlajamarjat,\njoihin hän on päässyt käsiksi. Mutta asiata ei voinut auttaa, sillä\nTuomiokapitulilla oli valta ja oikeus puolellaan.\n\nUusi kysymyspäivä, joka näytti niin helposti olevan saatavissa,\nistuikin lujemmassa, kuin piki juuri valmistuneessa suutarin langassa.\n— Oli työtä ja vaivaa nähty ja sen piti jäämän hyödyttömäksi kuin\nkivistöön kylvetyn siemenen. Kyllä tästä voi osaksi huomata, kuinka\ntosi sananparsi on: »Kun on papin vaali kysymyksessä, niin on paha\nmerrassa».\n\nAsian odottamattoman käänteen johdosta täytyi valittajapomoin ryhtyä\nuusiin toimiin. Sillä jättää asia sen takia, ettei se kohta käynyt\nmielen mukaan, olisi osoittanut heikkoa luontoa ja halveksittavaa\npuolinaisuutta. Sellaista ei pitänyt saada pitäjän mahtimiehissä nähdä.\nHe tahtoivat ajaa asiansa vastoinkäymisistä huolimatta voitolliseen\nloppuun. Kiireesti kokoontui sentähden vaikutusvoimaisemmat heistä\nKitulan kauppiaan luo salaiseen neuvotteluun. Mitä täällä kauppiaan\npuotikamarissa keskusteltiin ja päätettiin, se on jäänyt maailmalle\nsalaisuudeksi.\n\nMutta sitten »kävi käsky ulos», ettei ensi sunnuntaina tapahtuvassa\nkirkkoherran vaalissa mahtaisi kukaan anoa pastori Forssia tai\nkirkkoherra Alanderia, sillä molemmat olivat sopimattomia, jälkimäinen\nerittäin. Kappalaista Pitkästä sitä vastaan sopi ja tuli jokaisen anoa,\nsillä sairaalloinen ja vanha kun hän oli, ennustettiin muutamalta\ntaholta, ettei hän eläisi kuin vuoden eli korkeintaan kaksi. Täksikin\nvähäksi ajaksi voi häntä, »heikkoluontoista miestä», pakoittaa ottamaan\napulaisekseen maisteri Krypqvistin, jotta tämä olisi kohta saapuvilla\nastumaan tuon ennustetun kuoleman jälkeen Pitkäsen siaan Kettuniemen\nkirkkoherraksi.\n\nAsiata selvittämässä ja puoluetta Pitkäselle keräämässä kulki taasen\nlähettiläitä kyläkunnissa ympäri pitäjää. Listoja ei heillä sentään\nollut, niinkuin niillä oli, jotka keräsivät nimiä ja puumerkkiä\nmaisterin hyväksi. Ei myös he liikkuneet yhtä julkisesti ja samalla\nrohkeudella, kuin edelliset. Sillä siinä määrässä oikeutettua\npaheksumista oli edellisten julkea esiintyminen herättänyt, että\njälkimäisten oli pakko liikkua vähän enemmän ketun kengissä.\n\nTuon käskyn johdosta, joka »kävi ulos», sai räätäli Hurskala myös\nerityisen innon osaltaan vaikuttamaan seurakunnan yhteiseksi hyväksi.\nSillä hän ymmärsi hyvin, että sellaisen miehen, kuin hänen, joka\nahkeroitsi jumalisuutta, tuli myös huolehtia, että seurakunta sai\noikean opettajan. Sentähden hän sitä miettien heitti kesken kiireintä\ntyötään neuloksensa pöydälle, huokasi ja sitten huusi vaimolleen, joka\nviereisessä huoneessa silitti liinavaatteita:\n\nMuija, tuoppas tänne minun pyhävaatteeni. Minun täytyy tästä lähteä\nulos.\n\nMitä hyvänen aika sinä nyt pyhä vaatteilla teet? Meillähän on vasta\nlauvantai. Vai olisiko tänään joku erityinen Jumalanpalvelus kirkossa,\njosta et sinä ole minulle mitään puhunut? oli vaimon kummastusta puhuva\nvastaus, hänen astuessaan avoimesta ovesta tupaan.\n\nEi muijaseni! tässä vaan on tärkeä asia kysymyksessä, josta tulee\nriippumaan monen sielun autuus ja seurakunnan menestys, puhui räätäli\njuhlallisesti, nousten seisomaan.\n\nMutta hyvä ukko, mitä sinä puhut? En minä siitä ymmärrä maan halaistua\nsanaa, jollet sinä selvemmin ilmoita tarkoitustasi, sanoi vaimo silmät\nsuurena katsellen miestään, josta hän tiesi, ettei sillä ollut juuri\ntapana hänelle turhia jaaritella.\n\nNiin muija, sinä tiedät, että minä olen tämän viikon ahkeraan\nrukoillut. Ja olen rukoillut en sillä tavalla, kuin nuo\nlöyhäuskolaiset, joille rukouksen voima ja arvo on seitsemällä\nsinetillä lukittu salaisuus, vaan vanhain hurskasten tapaan polvillani\nja toisinaan maassa suullani maaten; sillä eihän sitä tämmöinen\nsyntisparka ja maan viheliäinen mato voi itseänsä tarpeeksi syvälle\nnöyryyttää. Minä olen rukoillut, huokaillut ja pyytänyt, että Herra\narmossaan estäisi, ettei tuo löyhäuskon saarnaaja ja parannuksen\nhalveksija Alander pääsisi tänne Herran viinamäkeä raiskaamaan, vanhaa\njumalisuutta sortamaan ja rukouksen leimuvaa liekkiä sammuttamaan.\nMinä olen rukoillut Herran apua ja johdatusta kirkkoherran vaalihin ja\nminä toivon, että hän suuressa laupeudessaan on kuullut minun heikon,\nkelvottoman ja syntisen huokaukseni!\n\nMutta nyt tunnen minä hengessäni, että minun täytyy työssäkin\nkoettaa edistää hänen asiatansa. Minä olen sentähden päättänyt käydä\nnoihin naapurikyliin puhumaan tuosta Alanderista, kuinka vaarallinen\nhän on meidän seurakunnalle ja sen vanhalle jumalisuudelle, niin\nettä sellaiset, jotka eivät muuten sitä vaaraa ymmärrä, tulisivat\nvaroitetuiksi ja estettäisiin häntä anomasta. Herra varoittaa itse\nsanassa kavahtamaan vääriä profeetoita. Tässä seuraan minä hänen\nvaroitustaan ja heikoilla ja puuttuvilla voimillani autan muitakin\nsamoin seuraamaan.\n\nNiin oikein. Kyllä sinä sen asian ymmärrät ja voit seurata henkesi\nvaatimusta, sanoi vaimo, joka ihmetellen oli kuunnellut miehensä\nhurskautta uhkuvaa puhetta. Samalla kiirehti hän tuomaan toisesta\nhuoneesta miehensä pyhävaatteet.\n\nNiihin puettuaan itsensä lähti räätäli Hurskala naapurikyliin\nvaroittamaan siellä Alanderista ja keräämään puoluetta Pitkäselle,\njoka hänen mielestään oli siinä tapauksessa, ettei maisteria saataisi,\ntoistaiseksi sopiva Kettuniemen kirkkoherraksi. Asia vaati häntä sitä\nkiireimmin toimimaan, kun huomenna jo oli ratkaiseva vaalipäivä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSunnuntaina, jolloin kirkkoherran vaali oli Kettuniemellä toimitettava,\noli väkeä kokoontunut kirkkoon ahdinkoon asti. Jälleen sai nähdä\nniidenkin saapuvan, jotka muuten kirkosta ja siellä käymisestä eivät\nvälittäneet. Tosin tulivat he vasta Jumalan palveluksen päätyttyä,\nettei heidän tarvinnut heille vastenmielistä kirkon ilmaa tarpeettoman\nkauvan hengitellä.\n\nIhmisluonto on, näet, aina taipuisa välttämään sellaista, mikä ei sitä\nmiellytä tai on ristiriidassa sen pyrintöjen kanssa. Kun sentähden\nkirkossa saa kuulla yksin puhuttavan ja laulettavan näkymättömästä\nhyvästä, tulee sellainen ikäväksi niille, jotka ajattelevat ja\nmyötäänsä etsivät jotain silmin nähtävää tai kouraan tuntuvaa hyvää.\nTästä syystä oli Kettuniemelläkin sellaisia, joiden halu kirkossa\nkäymiseen oli alentunut jäätymä pisteesen, — mutta nyt vaalin ajalla\noli tässä heidän alentuneessa halussaan tapahtunut huomattava muutos.\nMikä suuri hyvä ja siunaava vaikutus on vaaliajasta seurakunnalle!\n\nLainmukaisesti alkoi provasti Tarkkanen vaalitoimen lyhyellä puheella,\njota, vaikka hän puhuikin matalalla äänellä, tarkkuudella kuunneltiin.\nPuheessa teroitettua kehoitusta, vaalissa noudattamaan omaatuntoaan,\ntahtoi tietysti jokainen noudattaa, niinkuin tavallista on tällaisissa\ntilaisuuksissa. Olihan siihen myös erityisten lähettiläin kautta\nedellisellä viikolla koetettu omiatuntoja valmistaa.\n\nPuheensa jälkeen ilmoitti vaalintoimittaja, että kysymyspäivänä oli\nerehdyksestä seurakunnan ääniluku laskettu liian korkeaksi, jonka\nerehdyksen hän nyt tahtoi korjata. Erehdys, selitti hän, ei ollut\nhänen syynsä, vaan oli syntynyt siitä, ettei se, jolle asia kuului,\nollut edeltäpäin pitänyt ääntölistasta tarpeellista huolta. Ettei\nkuitenkaan sanotun erehdyksen korjaamalla tapahtunut mitään muutosta\nitse kysymyspäivän toimituksessa, niin tuli se jäämään seisovaksi.\n\nJärvelän herra, joka muutamain toisten pomoin kanssa oli asettunut\nensimmäiseen penkkiin, nousi sitten ylös ja pyysi pöytäkirjaan\nmerkittäväksi: »Vaikka hän ja toiset valittajat tahtoivat tässä\ntilaisuudessa käyttää ääntövaltaansa, niin ei he sillä luopuneet\nvalituksestaan, jonka he maisteri Krypqvistin hyväksi olivat alkaneet».\nHe tahtoivat siten olla mukana kirkkoherran valitsemisessa, jos kävi\nniin taikka näin.\n\nKetä toisilla valittajilla tarkoitettiin jäi vähän epäselväksi.\nJärvelän herran mielestä tarkoitti toiset valittajat kaikkia,\njotka olivat nimensä tai puumerkkinsä ennen mainittuihin listoihin\npiirtäneet. Mutta siitä mielipiteestä täytyi hänen osaksi luopua.\nSillä ääniä kuului, jotka ilmoittivat, että monta on luopunut kaikesta\nvalittamisesta ja tahtoi äänestää ilman ehtoja. Saatiinpa vielä kuulla\nsitäkin, ettei kaikki olleet ymmärtäneet, mihin tarkoitukseen heidän\nnimiänsä oli kerätty, vaikka he syistä, joista jo on selitetty, olivat\ntoisten mukana nimensä antaneet.\n\nKun tästä välinäytöksestä oli päästy, alkoi äänestäminen vaalilistan\nmukaan, jota uteliaisuudella ja jännityksellä kumminkin ensi alussa\nseurattiin. Pitkäsen nimi siinä useimmin saatiin kuulla, lausuttuna\nväliin kovemmalla väliin heikommalla äänellä, äänestävän henkilön\nmukaan. Erittäin järvikylistä näytti Pitkänen saavan ääniä runsaasti\nosaksensa. Järjestyksessä seurasi Alanderin nimi, jonka äänestyksessä\nsai kuulla. Muutamissa kylissä näytti silläkin olevan erityinen suosio.\nJota vastaan Forssin nimi oli perin unohtua toisten joukosta pois.\nAinoastaan kaksi tahi kolme kertaa kuuli sitä koko ajalla mainittavan.\n\nÄänestämisen ajalla oli puhelu-haluisilla, jotka seisoivat taampana\nhyvä tilaisuus hiljaisesti haastella keskenään ja tehdä päätelmiään. Ei\nmyös he sellaista tilaisuutta jättäneet käyttämättä.\n\nSukkelapäinen Aronen kuiskasi puoliääneen vakavalle vieruskumppanilleen\nJyrrin Paavolle:\n\nKieltämättä oli tuo Järvelän ukon esitys, jonka hän tahtoi pöytäkirjaan\nmerkittäväksi, kekseliäs temppu ja hänen pitkän elämänsä kokemuksen\narvoinen.\n\nMitäs sillä tarkoitat? oli toisen yksinkertainen vastaus siihen.\n\nNiin, näetkös? sanoi Aronen, kun heittää verkkonsa kahtaalle päin, niin\njollei kalasta toiselta puolelta, niin totta kalastaa toiselta.\n\nAhaa, kyllä ymmärrän mistä tuuli puhaltaa, vastasi Jyrri. Tarkoitat,\njollei Järvelän ukko saa Krypqvistiä, niin voi hän saada Pitkäsen tai\npäinvastoin asianhaarain mukaan. Mutta tuohan on vähän niinkuin kahden\näänestämistä. Onkohan se oikein luvallista?\n\nLuvallista? Kuka sen meikäläisistä voi selittää? Sillä sehän on\nuusimpia keksintöjä, jonka hyvyyttä nyt koetellaan, oli Arosen vastaus.\n\nOn vähän ihmeellistä, puheli siinä lähellä hiljaa Tuulensuun Matti\nWähälän emännälle, että tuo Järvelän herra vielä tahtoo riidellä\nmaisterin tähden, kun kerran kysymyspäivänä ei häntä saatu neljänneksi.\nEihän se herra ole edes kertaakaan kuullut maisterin saarnaavan.\n\nMitä ihmeellistä siinä on? vastasi Wähälän emäntä takaisin. »Kyllä\npappia muuhunkin tarvitaan ei ainoastaan kirkon toimiin». Ettekö ole\nkuulleet, että maisterista toivotaan Järvelään vävyä, niin totta\nsilloin kannattaa vähän vaivaakin hänen tähtensä nähdä?\n\nVai siitä se suuri pappismielisyys on. Järvelään syntynyt, jota viime\najoilla on niin huomattavasti ollut nähtävänä! tuumaili Tuulensuu.\n\nKuulkaas emäntä! uteli sitten Kivelän isäntä, joka myös oli seurannut\nkeskustelua. Oletteko te kuulleet tuosta merkillisestä lapsen\nkastamisesta, joka kerrotaan tapahtuneen Jokikylässä?\n\nOlen oikein: sillä tässä entis-viikolla kävin minä Myllymäessä, ja sain\nmatamilta sen kuulla juurta jaksain.\n\nNo, sepä hyvä! Kotona puhui minulle siitä muija, muttei hän voinut sitä\nlähemmin selittää, kun oli itsekin vaan ohimennen saanut kuulla. Mutta\nkertokaapas te, kuinka se tapahtui, jos se on tosi asia, niinkuin sitä\nhollataan, pyysi Kivelän isäntä.\n\nKyllä minä kerron ja tosi asia se on, vastasi mielihyvällä emäntä.\nKatsokaas! pappi oli virkatoimissa viety Jokikylän Yrjälään, jossa\nvietettiin tyttären häitä. Hän tuli naimisiin, niinkuin tiedätte,\nPenttilän pojan kanssa naapuriseurakunnasta. Häätaloon tuotiin lapsi\npapin kastettavaksi. Kummit, jotka kuuluivat tuohon hyppyseuraan,\ntahtoivat, että hän olisi kastanut vanhan kirjan jälkeen. Kun pappi\nkieltäysi sitä tekemästä, selittäen, että se soti lakia vastaan,\nsieppasi muudan kummeista vanhan virsikirjan kainalostaan ja rupesi\nlukea lopettamaan kasterukouksia sitä kyytiä, ettei papille muu\nneuvoksi, kuin lähteä ulos huoneesta. Ja siunaamassa ajassa oli koko\nkastetoimi suoritettu, niin että sen suorittaja, eräs akka, pois\nmennessään vaan ovessa yrähti: »se on nyt reilassa».\n\nMutta siinä oli akkaa, joka vei voiton papistakin! myhähti sen johdosta\nivaten Kivelän isäntä, jota emännän kertomus oli suuresti huvittanut.\nMitäs luulette nyt sellaisesta seuraavan?\n\nSilloin loppui äänestäminen, jota oli kestänyt monta tuntia. Kun\nvaalintoimittaja oli ennättänyt yhteenlaskea kunkin vaalipapin osaksi\ntulleet äänet, joka ei myöskään ollut pian tehty, ilmoitti hän\nkuuluvasti, että kappalainen Pitkänen oli saanut 2,500 markan äänet,\nkirkkoherra Alander vähän yli 300 markan edestä ja pastori Fors 26\nmarkan äänet. Vaaliin tyytymättömällä on tilaisuus valittaa j.n.e.\n\nVaalin päätöstä kuunneltiin sekavilla tunteilla. Evankeeliset näkivät\nsiinä toivonsa turhaan rauenneeksi; rukoilevaiset jälleen, että heidän\nrukouksensa oli tullut kuulluksi ja puolueettomat ihmettelivät, että\nPitkänen niin suurella äänimäärällä voitti hakukumppaninsa.\n\nMutta yhtä vähän kuin evankeeliset ei rukoilevaisetkaan olleet\nsydämessään vaalin päätökseen tyytyväiset. Pitkästä anomalla olivat\nhe tahtoneet estää heille vastenmielisen Alanderin pääsöä, mutta\nKrypqvistiä he oikeastaan halusivat. Ja häntä tahtoivat he Järvelän\nherran ynnä muiden pomojen kanssa alkamalla valituksellaan saada,\nvaikka sitten täytyisikin siinä asiassa mennä »armoistuimeen» saakka.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nValituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän\ntoimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta\nseurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut\nmuuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi\nvaalipapiksi.\n\nEttei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää,\nei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että\nkirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja\nvalittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään,\nettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän\ntoimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan,\noli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului\nsuuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja\nvielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.\n\nTuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin\njälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää,\nettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun\nkynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin\nsellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä\najatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää\nsepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä\nheidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.\n\nPian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa\nasiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä\nkirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota\nmaisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä\ntulevan naurettavaa palttua.\n\nTämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai\nmielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä\nsaada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.\n\nKuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa\n»siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi\nhankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta,\nvaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun\nyksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se\nollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä\nkirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen?\n— Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki\ntavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä\nmainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut\nsuorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa\nrahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty\nnimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli\nhuomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?\n\nOli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille\nvaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä\nhänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa\nasioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.\n\nNäin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä,\njossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin\nluonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen.\nSillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin\nmuodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain\nymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä\npaperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta,\nettä ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa\nsiihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin\npuolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa\naiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin\nyhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.\n\nHyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen\nkerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun\ntuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä.\nRohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä\nsanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran\nkynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut\nKettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin\nmuilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka\nKettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli\nhän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun,\npolvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden\nomituisuuksia!\n\nEttei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata.\nKun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti,\nniin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka\nhän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa\nolla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän\nkehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa\npaperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja\nmietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän\nymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus,\njos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa\nsiihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran\nvaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli\nhänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän\nkyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen\npuhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti\nsanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.\n\nTätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin\nsuorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat\npaperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.\n\nMutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne\npaperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt,\nhikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin\niloinnutkin.\n\nNyt olivat ne palaneet poroksi.\n\nIkäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin\nerään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan\nyrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää.\nTämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön\nrohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan,\njonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä\nolisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa,\ntapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli\nei anna saalistansa takaisin.\n\nNyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan\nkirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä\nloppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita,\nsana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa\noli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt\nkunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.\n\nSeurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä\nkyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä\nvertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja\nlopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.\n\nEttei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin\nvastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin,\nettä sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön\nköyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan\nitselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa\nkirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nViimein saatiin Tuomiokapituliin tehdystä valituksesta päätös.\nMutta suuri oli sen johdosta valittajain pettymys Kettuniemellä. He\nodottivat, että Tuomiokapituli katsoen valittajain suureen lukumäärään\nolisi määrännyt uuden kysymyspäivän tai vielä suoremmin maisteri\nKrypqvistin heti neljänneksi vaalipapiksi. Mutta sen siaan oli sen\npäätöksessä lyhyeen: »Kosk’ei valittajat ole voineet valituksensa\ntueksi esittää mitään asiallista syytä, niin ei heidän valituksensa\nanna Tuomiokapitulille aihetta mihinkään toimenpiteesen. Tähän\npäätökseen tyytymättömillä on tilaisuus alammaisilla valituksilla\nj.n.e.»\n\nTämä oli todella toista, kuin mitä oli toivottu ja hartaasti odotettu.\nNäytti kuin koko maailma olisi yhtynyt vastustamaan »sitä hanketta,\njota valittajat olivat Kettuniemen hyväksi hankkineet», ja jonka tähden\nniin paljon vaivaa ja puuhaa nähneet. Tämä oli sitä masentavampaa,\nkun valittajain joukossa oli pitäjäin parhaita ja valituskirjan oli\nkyhännyt oikein lainoppinut. Ja ei sittekään ollut menestystä!\n\nTosin oli heillä vielä tilaisuus Tuomiokapitulin päätöksestä valittaa\nK. Senaattiin, johonka vaaliasia muutenkin tuli menemään, että\nKettuniemi oli Keisarillinen pitäjä. Mutta sillä toivon varmuudella,\njolla he olivat kääntyneet edelliseen ei he voineet enään kääntyä\njälkimäiseen. Siksi oli heidän toivonsa saanut pahan kolauksen, että\nse teki mielet hyvän määrän tasaisemmiksi. Vastaisuus, joka siihen\nasti oli näyttänyt lupaavan valoisalta kumminkin niiden mielestä,\njotka luottivat valittajain suureen lukuun ja mahtimiehiin, oli nyt\nvetääntynyt pilviin ja niin vastenmielistä, kuin sellainen olikin\najatella, näytti se ennustavan sadetta.\n\nMitä ennen vaali- ja valitusinnon touhussa ei myös useimmat olleet\nymmärtäneet tai tahtoneet ottaa huomioon, rupesi vähän selvenemään\nheillekin ja tuotti lisää huolta. Ruvettiin salaisesti pelkäämään\nsitä, että niin ansiokas kuin maisteri oli Kettuniemellä, niin saattoi\nhän yläilmoissa käydä vaan tavallisesta apulaispapista, jonka ansiot,\nmuutama virkavuosi ehkä punnituksessa huomattaisiin kovin keveöiksi.\n\nTämä oli ikävä kohta, jota ei parhaimmallakaan tahdolla voinut\nauttaa. Sillä tuskin saattoi odottaa, vaikka olikin »koko seurakunnan\nhyvä» kysymyksessä, ettei maisterin pienet ansiot ja se ettei\nhän ollut edes vaalissa, saattaisi häntä heikkoon valoon, jollei\nvallan näkymättömäksi, kun häntä puolueitten yläpuolella verrattiin\nvaalipappeihin, joista vanhemmalla oli lähemmäksi yhtä monta\nvirkavuotta kuin maisterilla oli ikävuotta ja nuorempi ehkä jo silloin\noli korkeimmalla arvolauseella suorittanut papintutkintonsa, kuin\nmaisteri alkoi koulunkäyntinsä.\n\nMutta yhteistä hyvää katsoen valittaa sitä sentään täytyi vaikka\nheikommallakin toiveella sen menestymiseksi. Sillä löytyihän\nsellaiseen hyvään tarkoitukseen rahaa käytettäväksi. Järvenpään\nisäntä oli luvannut sentähden uhrata 1,000 markkaa, Heinäsuon isäntä\npuolet siitä ja toiset pienempiä summia. Osoituksena heidän suuresta\nuhraavaisuudestaan oli jo tuo suutarin markka, jonka he toimitetussa\nkeräyksessä olivat toisten mukaan kukkarostaan kirvoittaneet.\n\nEttei siis rahaa puuttunut, niin valitusta jatkettiin K. Senaattiin.\n\nMutta asian paremmaksi menestymiseksi lähti isäntämiehet Heinäsuo,\nJärvenpää ja Seppälä kumarrusmatkalle Helsinkiin. Sillä olihan\nKettuniemellä sellaiseen totuttu.\n\nEi nimittäin ollut mitään harvinaista pistäytyä sieltä väliin toisesta\nväliin toisesta syystä salavihkaa käymään Tuomiokapitulissa tai\nmuualla asianhaarain mukaan. — Valitusasiassa oli jo sitä keinoa\nkaikissa alemmissa asteissa koetettu. Kivimäen vanhat piiat, muita\nmainitsematta, olivat sen tähden ajaneet vaalintoimittajan ja läänin\nrovastin luona sekä vielä uskollisen palveliansa persoonassa käyneet\nTuomiokapitulissa. Ei siis oltu työtä ja vaivaa säästetty, ei mitään\ntunnettua keinoa jätetty käyttämättä, vaikka siihen asti oli kaikki\nollut turhaa.\n\nHelsinki oli ainoa paikka, joka oli vielä käymättä ja sinne oltiin nyt\nmatkassa sekä valitus- että kumarrustietä koettaen.\n\nIsäntämiesten Heinäsuon ja hänen kumppaninsa saapuessa Helsinkiin, oli\njo myöhäinen ilta. Ensimmäisenä huolena oli heillä sentähden etsiä\nitselleen sopiva yömaja, joka jonkun vastuksen perästä heille onnistui.\nMutta aamulla vasta huolet alkoi ja niitä kesti kaiken päivää. Olipa\nisäntäin päät vähällä mennä pyörälle, heidän keskenään tuumiessaan,\nmiten he asiansa parhaiten toimittaisivat. Sillä ei siinä kyllin,\nettä kuljettava kylä oli peloittavan suuri, vaan myös käytävät paikat\nolivat heille outoja. Sentähden luki Seppälä mielensä rohkaisemiseksi\ntavalliset aamurukouksensa kahteen kertaan. Heinäsuo, joka oli enemmän\nmaailmallismielinen, kävi tillikkamyymälässä hakemassa sydämen\nvahvistusta ja Järvenpää osti hattumaakarilta uuden silkkivuorisen\nhatun.\n\nNäin hengellisesti ja maallisesti valmistettuaan päättivät he asiasta\nkeskenään tuumittuaan käydä senaattoreja tapaamassa heidän kotonaan.\nTähän neuvoi Seppälä, joka rakasti kahdenkeskisiä keskusteluja, että\nniissä sai niin vapaasti puhua kaikesta, mitä sattui kulloinkin\nsydämellä lepäämään. Tosin tuotti sellainen käyminen heille enemmän\nvaivaa, kävelemistä ja kyselemistä, kun noita korkeita herroja, joiden\nkaikkein luona heidän piti käydä kumartamassa, oli niin monta. Mutta\nmitä ei sitä tehnyt ja vaivannut itseänsä yhteisen hyvän tähden?\nErittäin kun isännät olivat tunnetut sellaisesta uhraavaisuudestaan\nyleisten asiain edistämiseksi!\n\nMutta kun onni tulee kieroksi, niin se tuleekin. Tämän saivat\nisännätkin surukseen havaita. Missä ei ollut heidän etsimänsä\nsenaattori kotona, missä ei ollut senaattorilla aikaa heidän\nvastaanottamiseensa; missä oli senaattorilla jotain muuta estettä.\nTurhaan kävivät he, väliin juoksujalassa, keväisen päivän hiki\ntukassa Helsingin pitkiä katuja, mielessään ehkä miettien: vaikea on\nsentään opin tie. Ainoastaan viimeisessä heidän käymässä paikassa\nsaivat he asiastaan vähän aikaa puhella erään palvelian kanssa, joka\nvähän kaksimielisesti siitä tuumasi, että se voi menestyä ja jäädä\nmenestymättä, riippuen siitä, kuinka se Senaatissa tutkitaan ja\npäätetään.\n\nSellaisesta puheesta ei ollut suurta lohdutusta, ärähti, heidän pois\nkäydessään, toisille vähän happaman näköisenä Heinäsuo. Ja kävellä on\nsaanut itsensä väsyksiin kuin maksun edestä.\n\nEi ollut, se on totta, myönsi Seppälä, väsyneesti katsellen sopivaa\nistuinpaikkaa itselleen. Ja niin monessa paikassa kuin me olemme\nkäyneet!\n\nNiin, ei ollut, yhtyi siihen myös Järvenpää, kaivaen taskustaan\npaperossin esiin, jota hän rupesi masentuneen mielensä rohkaisemiseksi\nsytyttämään. Meidän vaivamme on tänään ollut ihan turhaa.\n\nToisena päivänä päättivät he, välttääkseen enempää joutumasta eiliseen\nopin kouluun, josta he mielestään olivat jo saaneet tarpeekseen,\nJärvenpään neuvosta käydä suorastaan Senaatissa. Täällä kohta eteisessä\notti heidät vastaan kiiltonappinen ja kauniin rihmanen herra, jopa\nalentui kohteliaasti kysymään heidän nimiänsä ja asiaansa.\n\nHeinäsuo, jolla oli toisia rohkeampi luonto ja notkeempi kieli,\nrupesi kohta laveasti selittämään: he olivat isäntämiehiä kuuluisalta\nKettuniemeltä, jotka olivat tulleet alamaisimmasti pyytämään, että he\nsaisivat maisteri Krypqvistin, joka jo muutaman vuoden oli ollut heillä\npappina, kirkkoherrakseen, sillä se oli heidän seurakuntansa yhteinen\nmieli.\n\nVähän hymyillen vastasi kiiltonappinen herra, että kaikki asiat, jossa\nkäännytään Senaattiin, ovat aina esitettävät kirjallisesti.\n\nNiin oikein, armollinen herra, sanoi siihen nöyrästi kumartaen Seppälä.\nKettuniemeltä on kyllä kirjallisesti asiassa valitettu Senaattiin,\nmutta me isäntämiehet olemme tulleet, että niinkuin — — —.\n\nHyvä hyvä, keskeytti siinä kiiltonappinen herra, jonka mielestä\nisäntäin suuri puheliaisuus alkoi käydä rasittavaksi, voitte siis\ntoivoa siksi, kuin päätös teidän valittamassa, asiassa annetaan\nSenaatista.\n\nKiittäen nöyrimmästi saadusta lohdullisesta tiedosta, poistuivat\nisännät hyvillä mielin isosta talosta, käydäkseen vielä eräässä\nhuomattavassa paikassa asiatansa ajamassa ja sitten lähteäkseen\ntietoineen paluumatkalle.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHyviä tietoja oli isännät Heinäsuo ja hänen kumppaninsa Helsingistä\ntuoneet Kettuniemelle. Tämä herätti toisissa valittajissa uutta\ntoivoa ja elähytti heidän sattuneesta vastoinkäymisestä lamaantunutta\nmieltään. Erittäin oli se rohkaisevaa ja ikäänkuin parantavaa palssamia\nhaavoitetulle sydämelle, mitä Heinäsuo tiesi kertoa. Sillä vastakohtana\ntoisille, jotka olivat enemmän vakavia ja hidaspuheisia, oli Heinäsuo\nvilkasluontoinen ja puhelias, ja ymmärsi sen lisäksi koskea juuri\nsellaisia asioita, jotka hän tiesi kuulijoitaan miellyttävän.\n\nNiinpä hän esimerkiksi heidän matkaltaan junalla muisti yhtä ja toista\nhuvittavaa, joka sai kuulijat hyvälle tuulelle. Kulku oli ollut halpaa\nja nopeaa. Tuskin kerkesi junaan päästyään siunaamaan itseään, kun\nmennä huristettiin sitä kyytiä, että oikein sydäntä kouristi. Se oli\ntoista, kuin ajaa hölkytellä hevosella puolenpäivää naapurikaupungin\nväliä ja tuntea siitä vielä toisena päivänä väsymystä. — Kun he tulivat\nHelsinkiin, selitti hän, ei heidän tarvinnut muuta kuin sanoa, että\nolivat isäntämiehiä Kettuniemeltä, kyllä otettiin vastaan kuin herroja\nja hyvät yömajat varattiin. Sillä heidän seurakunta onkin hyvässä\nmaineessa joka paikassa, ja tunnettu ympäri Suomea. — Ja millainen\nsuuri ja komea kaupunki Helsinki oli, siitä voi hän puhella vaikka\npäivän umpeensa halullisille kuulijoille, joita ei häneltä koskaan\npuuttunut, hänen kumarrusmatkastansa kertoessaan.\n\nSen siaan meni hän aina siitä kertoessaan sievästi ohitse, mitä he\nolivat saaneet turhaan juosta, hikoilla ja vaivaa nähdä Helsingissä,\nheidän etseissään senaattoreja heidän kotoaan. Mitäpä sellaisesta\nolisikaan ollut muille huviksi puhuttavaa, joka omaa mieltäkin tahtoi\nvähän karmia, kun sitä muisteli!\n\nMutta kertoa heidän käynnistään Senaatissa, jossa kiiltonappinen herra\noli heidät niin kohteliaasti vastaan ottanut ja heidän asiastaan\nkeskustellut, se oli Heinäsuon mieliaine, johon ei hän koskaan väsynyt.\n— Hän ei voinut kyllin kiittää pääsenaattoria, jonka kanssa, vakuutti\nhän, he olivat saaneet puhella vaali-asioista lähes tunnin aikaa. Kovin\nhyvä oli hän ollut puhutella ja oikein kättä heille paiskannut, kun\nhän keskustelun lopuksi kehoitti heitä olemaan hyvässä toivossa, sillä\nheidän asiansa tulee päättymään seurakunnan hyväksi.\n\nIkäänkuin vähän salaisesti tiesi Heinäsuo myös kertoa heidän\nkäynnistään eräässä toisessakin paikassa, josta, vaikka kieli oli\nsiellä tahtonut tehdä heille haittaa, he olivat asiaansa nähden saaneet\nhyviä lupauksia. Ja aina kertomuksensa lopuksi lisäsi hän: »nyt minä\ntiedän, kuinka sitä on tehtävä, jos niin sattuisi, että tästä vielä\njouduttaisiin semmoisissa asioissa Helsinkiin matkustamaan».\n\nValitusasia oli siis saatu hyvälle kannalle. Toivo lopullisesta\nvoitosta näytti varmalta ja yhtä lepäävältä, kuin hyvin orastunut\ntoukopelto. Ja siitä tuli tietysti enin kiittää isäntämiehiä Heinäsuota\nja hänen matka-tovereitaan eli oikeimmin heidän Helsinkiin tekemää\nkumarrusmatkaansa. Sillä sen johdosta vasta asiat olivat kääntyneet\noikealle uralle.\n\nEi ollut ihme sentähden, jos suurin osa arvostelu-kykyä puuttuvista\nvalittajista oli hyvillä mielin ja odotti toivolla ratkaisevaa\npäätöstä, kuin pimeässä vaeltaja kuun nousua.\n\nSitä suuremman hämmästyksen herätti sitten, kun ihan odottamatta\nsaatiin sanomalehdistä lukea, että K. Senaatti oli nimittänyt\nPohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen Kettuniemen kirkkoherraksi. Tuskin\nsalama kirkkaalta päivältä olisi enemmän järkähyttävästi vaikuttanut\nmieliin, kuin tämä uutinen. Sillä pitihän sen olla maisteri Krypqvist\neikä hän, jota nimitettäväksi odotettiin.\n\nTosin oli Pitkänen vaalissa saanut enimmät äänet, jotta häntä siihen\nnähden saattoi toivoa kirkkoherraksi. Mutta maisterin puolella oli\npaitsi valittajain suurta joukkoa Helsinkiin tehty kumarrusmatka, jonka\npiti kaikki hyväksi saattaman. Ja kuitenkin oli asiat menneet toisin.\n— Muuten arveltiin järkevämpäinkin keskuudessa yleensä, että Pitkäsen\nnimitys tulisi viipymään vähintäin syksynpuoleen. Mutta nyt olikin se\ntapahtunut niin pikaisesti, että hän saattoi tavalliseen muuttoaikaan\nastua uuteen virkaansa.\n\nEikä siinä kyllin. Sanottua tietoa seurasi toinen yhtä odottamaton.\nIlmoitettiin nimittäin, että Tuomiokapituli oli määrännyt maisteri\nKrypqvistin Pohjakylän v.t. kappalaiseksi ja että hänen oli kohta\nsiihen toimeen ryhtyminen. Ei maisteri ennättänyt edes lähtösaarnaansa\npitämään, kun niin odottamatta ja pikaisesti hänen täytyi matkustaa\nuuteen virkapaikkaansa.\n\n    Näin päättyi Kettuniemen vaali.\n    Tuo juonistansa kuulu juttu,\n    Jok’ intomiehet yhteen haali,\n    Kuin eellisestä ompi tuttu.\n\n    Turhaksi kävi työ ja vaiva,\n    Pomojen viisaus myös suuri;\n    Se monen sydäntä nyt kaivaa.\n    Kuin moisesta on tapa juuri.\n\n    Mutt’ opiksi voi olla vasta,\n    Kun tulee vaaliaika toinen,\n    Ett’ työtä seuraa juonikasta\n    Lopuksi heelmä karvaalloinen.\n\n\n\n"]