[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWoGFKwdX9vPqwr-1bAK1d1Ob1EOu0ubYNOv1RfH4lp0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2852,"Orjakauppias Tamango y.m. novelleja>","Mérimée, Prosper",1803,1870,"2852-merimee-prosper-orjakauppias-tamango-y-m-novelleja","2852__Mérimée_Prosper__Orjakauppias_Tamango_y.m._novelleja",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1833,1912,21506,142668,false,71839,[24,25],"French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Short Stories","\"Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja\" by Prosper Mérimée is a collection of short stories written in the mid-19th century. The title story centers around Captain Ledoux, an experienced sailor involved in the slave trade, and Tamango, a fierce African warrior and slave trader, whose encounters culminate in a dramatic narrative of captivity and resistance. The collection explores themes of colonialism, morality, and the human condition through Mérimée's nuanced storytelling.  At the start of \"Orjakauppias Tamango,\" the reader is introduced to Captain Ledoux, who has risen through the ranks in maritime service, and is now a captain of a slaver ship called \"Toivo\". As he seeks to profit from the slave trade, he makes a deal with Tamango, an influential African trader with a reputation for cunning. Their interaction, marked by a mix of negotiation and underlying tension, sets the stage for the unfolding drama as Tamango is forced into a vulnerable position when Ledoux captures him. The story not only paints a vivid picture of the brutal realities of the slave trade but also delves into the complexities of power and identity amidst the inhumanity of commerce. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Novellikokoelma sisältää Mériméen tunnettuja kertomuksia, kuten orjakauppaa ja kapinaa kuvaavan niminovellin sekä korsikkalaista kunniakäsitystä käsittelevän kertomuksen Mateo Falcone. Tarinoita leimaavat jännite, historialliset aiheet ja ihmisluonnon synkemmät puolet.","Prosper Mériméen 'Orjakauppias Tamango y.m. novelleja' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2852. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. NOVELLEJA\n\nKirj.\n\nProsper Mérimée\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nProsper Mérimée.\nOrjakauppias Tamango.\nMateo Falcone.\nEtuvarustuksen valloitus.\nArpapeli.\nEtruskilainen vaasi.\n\n\n\n\nProsper Mérimée.\n\n\nProsper Mérimée (s. Pariisissa 28/9 1803, k. 23/9 1870) oli sekä\nisän että äidin puolelta lahjakasta taiteilijasukua, joten hänellä\noli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei\nhän kuitenkaan tehnyt nimeänsä tunnetuksi, kuten isänsä, vaikka hän\nsitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella\nkynällään, jonka mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään helminä\nmaailmankirjallisuudessa.\n\nLakitieteelliset opintonsa päätettyään Mérimée työskenteli koko ikänsä\ntoimeliaana ja kelpo virkamiehenä. Varsinainen puoluemies ei hän\nkoskaan ole ollut, ja tämä selittääkin, miten hän vallankumouksien\ny.m. myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Pohjaltaan hän\noli vapaamielinen, mutta tavoiltaan ja taipumuksiltaan kuin vanha\nenglantilainen ylimys. Myöhempinä vuosinaan hän oli melkein\njokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä\nsuorastaan hemmotteli, missä hän sai läheltä tutustua historiallisiin\ntapauksiin ja henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen\nsananvapauden. Hänen kuuluisat „kirjeensä” ja niissä lausutut\narvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä ovatkin senvuoksi\ntärkeitä lisiä Euroopan nykyiseen historiaan. Myöskin varsinaisena\nhistoriallisten tutkimusten kirjoittajana Mérimée kuuluu tiedemiesten\njoukkoon; sitäpaitsi hänen taidehistorialliset teoksensa pysyvät aina\nluotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.\n\nSuurimman ja pysyvimmän maineensa hän kuitenkin saavutti kirjallisella\ntuotannollaan. Hän alkoi kirjailija-uransa julkaisemalla kokoelman\njännittäviä, keskitettyjä ja voimakasta intohimoa kuohuvia\npikkunäytelmiä, joista vanha Goethe lausui, ettei ikinä ollut\nniin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta odottanut. Mériméen\nvarsinainen suuruus on kuitenkin etsittävä novellien ja lyhyehköjen\nromaanien alalta, missä hän on voittamaton mestari. Muuan hänen\nkirjailijaluonteensa huomattavimpia piirteitä on halu pöyristyttää\nlukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja asiallisella kuvaamisella.\n— Hänen kypsyneimmät, taiteellisimmat ja tunnetuimmat romaaninsa\novat espanjalais-aiheinen _Carmen_ ja korsikkalaistarina _Colomba_.\nEdellisestä on, kuten tunnettua, muodostettu komea ooppera, joka\nBizet'n ihanan musiikin siivillä on tullut kuuluisaksi kautta maailman.\n\nTieteellisten ja kaunokirjallisten ansioittensa tähden Mérimée jo v.\n1845 kutsuttiin Ranskan akatemian jäseneksi.\n\n\n\n\nOrjakauppias Tamango.\n\n\nKapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena\nmatruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin\ntappelussa eräs puunpirstale musersi hänen vasemman kätensä, joka\ntäytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla.\nRauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin pian kuin\ntilaisuus merelle-lähtöön tarjoutui, meni hän eräälle kaapparilaivalle\npalvelukseen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa\nrahoilla hän osti kirjoja ja tutki tietopuolisestikin purjehdusoppia,\njonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten hän\nkohosi erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä\nvarustetun kaappariristeilijän kapteeniksi, ja Jerseyn rantapurjehtijat\nmuistelevat vieläkin hänen urotöitään.\n\nRauha häntä huolestutti: sodan aikana hän oli koonnut pienen\nomaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten\nkustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet antautumaan rauhallisiin\ntoimiin, ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai\nhän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja\nkun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten\nvalppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitäpaitsi\n— ja se olikin paljon uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten\nristeilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun\nkuljettajille. [Näin nimittivät orjakauppiaat itseänsä.]\n\nEroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen\ntavallaan ovat kauan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa,\nei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä\nuudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä\nhänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan.\nKapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimäinen suosittamaan\nisännälleen rautaisten vesisäiliöiden käyttämistä. Hänen laivassaan\nolivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastoittain,\nvalmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi\nhuolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen hän voitti\norjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan\norjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan\npituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä\nmustaihoisia. Nimeksi sille pantiin _Toivo_. Kapeat ja limitetyt\nvälisillat hän tahtoi ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi\nväittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti\nistua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?\n\n— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, he saavat seisoa liiaksikin!\n\nNojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen\nyhdensuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että\nheidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa\nneekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin\nvälille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan.\nNäin mahtui hänen laivaansa kymmenkunta neekeriä enemmän kuin muihin,\ntonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen\nvoinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla inhimillisyyttä\nja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä\ntemmellystila tuon yli kuusiviikkoisen purjehdusmatkan ajaksi.\n»Sillä», sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä\ntoimenpidettä, »ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin\nvalkoihoisetkin».\n\n_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset\nihmiset myöhemmin huomauttivat.\n\nTarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksain koko prikin, eivät huomanneet\nkuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.s.\nrautaisia oikeudentankoja, jotka ties mistä lienevätkin nimensä\nsaaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous,\nmillä _Toivo_ oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei\naikonut edemmä kuin Senegaliin vaihtamaan puutavaroilla norsunluuta.\nMatka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata.\nJos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä\njouduttaisiin?\n\n_Toivo_ lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin\nvarustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan\nlujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei\nhänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti\naina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni)\nJoalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät\neivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat\ntulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa\nsoturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren\norjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka\ntuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle,\nniin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.\n\nKapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään\nTamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden\nvaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa.\nTamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa\nvarten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa\nkorpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä\nriippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen\nedessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki\noli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden\nreunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen\nkaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri\nratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä\nkaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa\npiti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin\npariisilainen tai lontoolainen keikari.\n\nKapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin\nkuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva\nkrenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä\nvalkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux\nalaluutnanttiinsa sanoen:\n\n— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos\nsaisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.\n\nIstuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti\ntulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi\nlaivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja\nsaadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin\nnahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli\nasianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos,\nistuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin\ntuoda esille myytävänä olevat orjat.\n\nHe tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja\nahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista\nhankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt.\nMatkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen\nensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan\nhangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys\nseisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän\npään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei\nmatkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan\npituinen, raskas tanko.\n\nJokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen,\nkohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian\nvanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.\n\n— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat\nviisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan\nhyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.\n\nYhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista\nvahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan,\nmutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli\netujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja\norjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka\nsuurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.\n\nNiin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli\nLedoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen\nmuutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen\nkaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango\npidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi\npullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen\nvuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä\nhuudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa;\nmutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin.\nMitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa;\nkuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen\nvaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta\nselvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä\nviinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen\norjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi\nkapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen\njälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas\nehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja\nkäsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen\netevämmyyttä.\n\nNoin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja\nheikkoja naisia. Laiva oli täysi.\n\nTietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä\nkapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva.\nLedoux muisteli, että hän »Sisilian verilöylyä» Nantesissa esitettäessä\noli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo\nvallan täydelle parterrille ja löytävän istumasijoja — ihmisruumiin\njoustavuuskyvyn nojalla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista\nkolmestakymmenestä.\n\nSilloin Tamango pyysi jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn\nviinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse\nmuuta kuin puolen sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme\nlasta, mutta selitti sitten, ettei huoli enää ainoatakaan mustaihoista.\nNähdessään itsellään vielä olevan seitsemän orjaa ristinään tempasi\nTamango pyssynsä ja tähtäsi lähintä naista: se oli noiden kolmen lapsen\näiti.\n\n— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa\ntai laukaisen.\n\n— Ja mitä p—lettä sinä luulet minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.\n\nTamango laukaisi, ja orjatar kaatui kuolleena maahan.\n\n— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan\nmurtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...\n\nToinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula\nlensi ilmaan. Vaimo oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti\nampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen\ntulevan kuningattareksi.\n\nViinan villitsemänä ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään,\nettä hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta hän löi vaimoansa pyssyn\nperällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen.\n\n— Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.\n\nHän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen\nkäteensä ja virkahti:\n\n— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.\n\nTulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen\ntupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten\nhän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne\nhyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta\njoutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman\npäässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.\n\nSillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään\nlastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta\nvitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata\ntakaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle.\nTamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.\n\nHerätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea\nalaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa\nAychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi\nhänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle\nkapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan\nTamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki\nuseita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä\nerään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä\njoen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen\nsillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän\npettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa\nneekerilaivan.\n\nLedoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen\nvaativan takaisin vaimoansa.\n\n— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle\nselkänsä.\n\nMustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa\ntavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain\nnaureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi\npitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja\nkuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta.\nMilloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas\npuski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina\nyhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että\nhänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo\nkultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.\n\nVäittelyn aikana _Toivon_ luutnantti virkkoi kapteenille:\n\n— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on.\nMiksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne\nkolme kuollutta?\n\nLedoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta\nfrangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka\nluultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin\npäästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän\nGuinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat\nsitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen\nvallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet\nriisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan\nkuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen\npyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen.\nHanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti\ntaas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui\naseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti\nhänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe\nsankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta\nasemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia\nvastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin.\nMuutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta\nkuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja\nkuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä\nmiekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri\nsyvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin\nhänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui\nkuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään\nkaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut\njäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä\nelävän.\n\n— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat\nnauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän\nhuomaavat, että kaitselmus on olemassa.\n\nSillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki,\njoka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi\nhäntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen\nsanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi\nliikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin\nkäärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin\nvuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen\navaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset\nvankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän\njoukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä\npelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön\nonnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.\n\nMyötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan\nrannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen\nmietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti\nkuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään\ntarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli\nkuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa\nkärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä,\nettä orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa\nnousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen\nilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan\npelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus\nilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin.\nOmituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän\nsoittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen\nilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat\nsallivat.\n\nLiikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n\nkäytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa,\nniinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.\n\n— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä\näänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.\n\nJa paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.\n\nJonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin\nhänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen\norjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti\näärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi\ntai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä\nrautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen\nperäkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään\nseisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa\nsievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu\ntarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän\nkorkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen\nviittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi\nheidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi\nperäkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää\nhäntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.\n\n— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi\nsäikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan\nmitään Jumbo-Emoa?\n\nMatruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango\nkääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin,\nsillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen\nnoiden salaperäisten sanojen voimasta.\n\nTulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo\nherätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.\n\n— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää\nvaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja\nAfrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin\nJumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset... se on\nniin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun\neräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla kielellään\nsitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa\nsoittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat\npiiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja,\nn.s. _balafoseja_ ja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita.\nKaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella\nitse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat\nhe vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä;\nnaisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä\nhuippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja,\nsilmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä\nniinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen,\nmutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän\nmetsästä lukien. Vaimot huutamaan:\n\n»Voi, Jumbo-Emo tulee!»\n\nJa he kirkuivat kuin osterikauppiaat. Silloin miehet heille:\n\n»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos\nvalehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.»\nMuutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat\naviomiehiltään kelpo selkäsaunan.\n\n— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli? kysyi kapteeni.\n\n— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä,\njolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava\nkynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta\nmustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin\nkaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että\nvaimonikin sitä uskoisi.\n\n— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää\nJumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää\nvarsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen\ntekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei\nolekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan\nhyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla,\nvoitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta\ntässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen\nmusta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.\n\nNäin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja\nkoetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut\nlohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen\nnäet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat\nhänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui\nvahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui\nkomentamaan.\n\nYöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat\nvahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua\nja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen\nkaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut\nsekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki\njälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle\nkasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin\nennenkin.\n\nNiin pian kuin Ayché huomasi hänet, istuessaan peräkannella kapteenin\nvieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen eteensä ja\nsanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:\n\n— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!\n\nTamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli\nkaukana, sanoi:\n\n— Viila!\n\nJa paneutuen pitkälleen etukannelle hän käänsi Aychélle selkänsä.\nKapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa muutaman\nkorvapuustinkin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä\nkanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä hän ei\nensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.\n\nIstuen muiden orjain kanssa vankina Tamango yllytteli näitä\nsillä välin yöt-päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa\ntakaisin-voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta\nja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomuutta;\ntarkemmin selittelemättä hän vakuutti sitten heille voivansa saattaa\nheidät takaisin kotimaahansa, kehui salaperäisiä tietojansa, joita\nmustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen\nkostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessä.\nPuheessaan hän käytti ainoastaan peulein murretta, jota useimmat\norjista osasivat, mutta jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan\nmaine ynnä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja\ntottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheittensa vaikutusta,\nja mustaihoiset kehottivat häntä vain määräämään päivän vapautumista\nvarten jo paljoa ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa\naikeensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä\nollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut\nsitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytellä\nvalmiina seuraamaan ensi merkkiä. Sillä välin ei hän laiminlyönyt\nainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden\nsuhteen. Jättäen pyssynsä laivansyrjää vasten nojalleen huvittelihe\neräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi\nlaivaa; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä,\njoita oli nähnyt matruusien tekevän harjoituksissa. Hetkisen kuluttua\notettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa\nkoskettaa aseita herättämättä epäluuloa; ja kun aika tuli niitä\nkäyttää, niin pitipä sen olla uskalikko mies, joka tahtoi riistää\npyssyn hänen käsistään.\n\nEräänä päivänä Ayché heitti hänelle erään leivoksen tehden samalla\nmerkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila:\ntästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango\nvaroi näyttämästä viilaa kumppaneilleen; mutta kun yö tuli, alkoi hän\nmutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä.\nVähitellen hän kiihtyi niin, että jo huudahtelikin. Kuullessaan hänen\nvaihtelevaa äänenpainoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti\njonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen\nvarmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään.\nTamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.\n\n— Toverit, huudahti hän, Henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton,\nantoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt\nkädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt te ette tarvitse muuta kuin\nhiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.\n\nHän antoi naapurien tunnustella viilaa, ja hänen yksinkertainen\npetoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa\ntäytenä totena.\n\nPitkän odotuksen jälkeen koitti sitten koston ja vapauden päivä.\nJuhlallisen valan sitomat salaliittolaiset olivat tehneet\nsuunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpien piti vuorostaan\nkannelle noustuaan Tamangon johdolla riistää vartijoilta heidän\naseensa; toisten taas tuli kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä\nolevat pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki,\npiti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta\neivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan.\nKolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka\nkantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää oitis vapauttamaan\ntovereitansa.\n\nSinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin\ntavallisuutta hän armahti erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut\nselkäsaunan. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta\nmanööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti\nheille, että Martiniquessa, jonne kohdakkoin saavutaan, joka mies\nsaa lahjapalkkion. Mieluisiin ajatuksiin vaipuneina kaikki matruusit\njo mietiskelivät miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät\nmielessään vain viinaa ja Martiniquen värillisiä naisia, kun Tamango ja\nmuut liittolaiset tuotiin kannelle.\n\nRautansa he olivat viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata\nviallisiksi, mutta että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella\nkatkaista. Sitäpaitsi he osasivat niitä helistellä niin hyvin, että\nsitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset\nraudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa he ottivat kaikki\ntoisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, Tamangon alottaessa\nheimonsa sotalaulun [kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa], jota\nhänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan lähdettäessä. Kun\ntanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin uupuneena\npitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojasi laivan\nkäsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin\nettä kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.\n\nKatkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yhtäkkiä\nvoimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäisee vierellään\nolevan matruusin jaloista pitkälleen ja laskien jalkansa hänen\nvatsalleen riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin.\nSamaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun,\nriistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta\nkaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla on rautojen avaimet,\nkaatuu ensimäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta\nlaivankannen. Ketkä eivät löydä muita aseita, tempaavat käsipuita\ntai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä\nkalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan\nperäkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux\noli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan.\nHuomatessaan, että Tamango oli salaliiton johtaja, hän toivoi\nvoivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi\nhänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan\nkutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla tämä hyökkäsikin\nhäntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta hän käytteli sitä\nkuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla\nkäyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi\nensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi.\nSattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi, ja\niskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän\naseettomaksi, ja pirullinen mielihyvän hymy huulilla Ledoux kohotti\nkätensä lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin\npantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa\nsyliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen\nkoettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä\nraivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta afrikkalainen jää alle.\nMenettämättä rohkeuttaan Tamango likisti vastustajaansa koko voimallaan\nlähemmäksi ja puraisi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti\nkuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin\nhervonneesta kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin karaten\npystyyn hän päästi riemuhuudon lävistäessään useammilla pistoilla jo\npuolikuolleen vihollisensa.\n\nVoitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jäljelle jääneet matruusit\nkoettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta säälittä tapettiin\nkaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa\ntehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäytynyt taammaksi erään\npienen kanuunan luo, jota saattoi käännellä navan ympäri ja joka\nladataan räjähdysaineilla. Vasemmalla kädellään hän ohjasi kanuunaa ja\npuolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauan, että hänen\nympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui\nhän sitten tuohon taajaksi sulloutuneeseen laumaan leveän, kuolleilla\nja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hänet\nhakattiin kappaleiksi.\n\nKun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä\noli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä\nkatsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina\nvieläkin, näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta\nvoitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.\n\n— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina, ja\ntokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin\nkotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?\n\nMuutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla\nhuudettiin Tamangoa esille.\n\nHänpä ei huolinut pitää kiirettä. Vihdoin hänet löydettiin\nperäkajuutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä, toisella\nkädellä nojautuen kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna\nvaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuneena hänen edessään.\nVoitonriemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni\nkoko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi hän oivalsi paremmin\naseman vaikeuden.\n\nKannelle vihdoin ilmaantuessaan hän tekeytyi tyyneksi, vaikkei sitä\nsuinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan\nsuuntaa hän lähestyi verkkaisin askelin ruoria, ikäänkuin olisi\ntahtonut hiukan viivyttää sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille\noli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.\n\nKoko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he\nolivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen\nasetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa\noli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauan aikaa\nkompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi tavaillut niitä\nsanoja, jotka näki siihen piirretyksi; sitten hän nosti kätensä\notsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä\nlaskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja\nsilmät selällään hänen ympärillään ja seurasivat jännittyneinä hänen\npienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella\npäättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin\nvoimakkaan liikkeen ruoripyörällä.\n\nNiinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää\ntakajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä\naallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi\nhukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja\nruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui\nlaiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa\nkaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit\nkellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva\nsentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä\nkerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi\nkaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä\nräiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta\nja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.\n\nSäikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta\nkun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian\ntasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset\nnousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta\nlastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään\nkompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa\nsuojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä\npuhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi\nkuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja\nhaukkumasanojen myrskyksi.\n\n— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän\nkurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä\nkapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit\nviedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt\nolemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten\njumalan.\n\nTamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet\nmustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä,\nviittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi\nja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen\ntyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti\nkeskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut\nuhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista\nmuutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina,\nomiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan\nkompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn\nesineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin,\ntuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina.\nAjatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia\nnaisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja\napua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.\n\nÄkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa\nlöytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa\ntodistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi\nhaihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat\nvarastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen\nnähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman\njuopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät\nheidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö\nkokonaan.\n\nAamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri\njoukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä.\nMeri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka\nosasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet\nhiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin\nuseita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen\nalakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta,\njoka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se\nsittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan\nheidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs\nvanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan\nneuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona\nheidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt\nitselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen\nelää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.\n\nViinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn\nja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään\nunta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja\napinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen\npäivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida,\nitkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän\nelämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät\nmereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.\n\nEräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli\nkatkenneen suurmaston luokse.\n\n— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut\nkeinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän\nkiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne\nalaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä\nannan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.\n\nKaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät\nhänen ympärillensä.\n\n— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden\navulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme\nmukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme\npursia.\n\nHän viittasi sluuppia ja muita prikin veneitä.\n\n— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme\ntuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa\nkotimaatamme kohti.\n\nHäntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty.\nYmmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla\nollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen\nja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin\ntulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset\nasuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut\näitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan\nsluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes\nkahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut\nja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät\nvain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.\n\nMolemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille,\npoistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren\nlainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät.\nKanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin,\njoka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle.\nKuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun\nvoimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä\nkuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän\nonnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti\npeläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia.\nMelkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi\ntakaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché.\nAuringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta\nmiten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä\nkertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri\nheittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla\ntiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin\nkorppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että\nväkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan.\nMuutamien päivien kuluttua ei _Toivo_-prikillä ollut muita hengissä\nkuin Tamango ja Ayché. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli\nniin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi\nvuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa\njuuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.\n\n— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä\nminun tähteni...\n\n— En minä kärsi ensinkään, vastasi Tamango jyrkästi, heittäen vaimonsa\nviereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.\n\n— Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun\nluotansa; ei minun enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkään? Onhan minun\nhetkeni jo tullut!\n\nMitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään\nmastontyngän juurelle. Pää rintaa vasten painuneena hän vihelteli\nsiinä heimonsa sotalaulua. Yhtäkkiä kuului voimakas huuto yli meren\npauhun, ja pimeydestä tuikahti valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja\nja näki suuren mustan laivan nopeasti kiitävän ohitsensa niin läheltä,\nettä raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi\nhenkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran,\nja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi, ja pian se\noli kadonnut pimeyteen. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet\nhaaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa.\nHetkisen kuluttua Tamango näki kanuunantulen leimahtavan ja kuuli\nlaukauksen pamahtavan; sitten hän näki toisen kanuunantulen, mutta ei\nkuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään.\nSeuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta.\nTamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli\nedellisenä yönä kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua englantilainen fregatti _Bellone_\ntapasi erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen.\nSinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerinaisen ja niin\nmuuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän\noli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti\nhänet haltuunsa ja hoiteli häntä, ja kun _Bellone_ saapui Kingstoniin,\noli Tamango vallan terve mies. Sitten kyseltiin hänen elämänvaiheitaan.\nHän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat\nhäntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka\noli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen\ntekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain\nkäyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitäpaitsi olivat hänen tappamansa\nmiehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen suhteensa meneteltiin niinkuin\nmuidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien\nsuhteen menetellään. Hänet laskettiin vapauteen, s.o. hänet pantiin\nkruununtyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä\npäivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:nnen rykmentin eversti\nsattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin lyöjäksi rykmenttinsä\nsoittokuntaan. Siellä hän oppi hiukan englanninkieltä; mutta ei\nhän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan hän joi liiaksikin rommia ja\nsokeroitua palo viinaa.\n\nHän kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen.\n\n\n\n\nMateo Falcone.\n\n\nJos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti\nkeskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja\ntulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus\nkuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle\npalolle. Tämä palo on korsikkalaisten paimenten ja kaikkien\ntuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein,\nettä korsikkalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa\nsytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää\nlaajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma\nhyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden\ntuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu —\nkoska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljon vaivaa, jätetään ne\nnäet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret\nseuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa\nkasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä\npensastoja nimitetään sitten korsikan murteella _maquis_. Siinä kasvaa\nerilaatuisia puita ja pensaita sikin-sokin niinkuin Jumala ne siihen\nkasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien\nsen läpi, ja onpa olemassa niinkin sankasti pensastuneita palomaita,\netteivät villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.\n\nJos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle,\nmissä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä\nturvassa; mutta älä unohda myöskään ruskeata, huppukauluksista viittaa,\njoka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat\nmaitoa, juustoa ja kastanjia, eikä sinun tarvitse vähääkään pelätä\noikeutta tai murhatun omaisia, paitsi ehkä silloin kun sinun täytyy\nlaskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.\n\nMateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin\nKorsikassa, asuntonsa puolen penikulman päässä palolta. Hän oli maan\noloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja\npelkästään karjansa antimista, jota vaeltelevat paimenet kuljettivat\nvuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä\ntapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle\nviidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan\ntanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet,\nsilmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan\nnurjalla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi\nKorsikassakin, missä muuten on hyviä pyssymiehiä niin kosolta. Mateo\nei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla,\nvaan kuulalla hän sen kaatoi sadankahdenkymmenen askeleen päästä,\nsatuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä hän käytteli\nasettaan yhtä helposti kuin päivälläkin, ja minulle kerrottiin hänen\nosaavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta\nsiitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen\npäähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan\npaperipalasen taakse. Hän tähtäsi, kynttilä sammutettiin, ja minuutin\nkuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperipalasen kolme kertaa\nneljästi ampuessaan.\n\nTällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone\nsaavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä\nluotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias\nja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion\npiirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen,\nkerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta,\njota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon\nansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan\njuuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen\nripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo\nnaimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme\ntyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi\nnimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt\nolivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen\nvaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli\nvasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.\n\nEräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle\nkäydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku\nFortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja\nsitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten\npian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.\n\nOli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato\nloikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria\nja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin\npäivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä\nkeskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi\nsinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi\neripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne\nlähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle\nilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä\nryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla\neteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.\n\n[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana,\njonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin\nkäytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa,\nsukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja\njonkinlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ eli maakunnassa.\nKorsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan:\n_aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_, toisille\nherra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset, alhaiso_ ja\n_muukalaiset_.]\n\nTulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia\nkaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten\njääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä\nauttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin\nurhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti\nahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei\nhän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää\npalolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.\n\nHän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:\n\n— Oletko sinä Mateo Falconen poika?\n\n— Olen.\n\n— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli\nruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin,\nsillä edemmäksi en jaksa kävellä.\n\n— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?\n\n— Hän sanoo, että teit oikein.\n\n— Kukatiespä ei sanokaan?\n\n— No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.\n\n— Varrohan kunnes isä on palannut.\n\n— Varroko, sinä kirottu! Viidessä minuutissa he ovat täällä. Kätke\nminut nyt pian, muuten tapan sinut.\n\nFortunato vastasi hänelle vallan kylmäverisesti:\n\n— Pyssysipä on tyhjä, eikä vyössäsi ole enää patruunia.\n\n— Onpa minulla puukkoni.\n\n— Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?\n\nSamassa hän hypähti syrjään, niin ettei ollut tavoitettavissa.\n\n— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut\nvangitaan vallan asuntosi edessä?\n\nTämä näytti poikaan vaikuttavan.\n\n— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi\ntullen.\n\nRosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden\nfrangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten.\nFortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi\nGianettolle:\n\n— Ole huoletta!\n\nSamassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan.\nGianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin\nettä hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut\nepäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle\nmieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.\n\nHän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan\npäälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan.\nHuomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän\npeitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan\nlevollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan,\nkeltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla.\nAjutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat\nkorsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen\nnimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti\npelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.\n\n— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi\ntultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään\nmiehen juuri kulkevan tästä ohi?\n\n— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi\npoika typerän näköisenä.\n\n— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppa, etkö ole nähnyt erään miehen\nmenevän tästä ohi?\n\n— Olenkoko nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?\n\n— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja\npunakeltaisella kirjailtu takki yllä?\n\n— Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punakeltaisella kirjailtu takki?\n\n— Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.\n\n— Aamulla pastori ajoi Pekka-nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan\nkautta. Hän uteli mitenkä isä jaksoi, ja minä sanoin hänelle, että...\n\n— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä\nGianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että\ntätä polkua myöten hän tuli.\n\n— Kuka sen tietää?\n\n— Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.\n\n— Näetkös sinä, kun nukut?\n\n— Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.\n\n— Sinä luulet siis, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni\ntussari pamahtaa paljon kovemmin.\n\n— Vieköön sinut saakeli, senkin kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt\nGianetton, siitä olen varma. Kenties olet hänet kätkenytkin. Hoi,\nkumppalit, käykää tupaan ja katsokaa, eikö junkkarimme ole siellä. Hän\nnilkutti enää vain yhdellä käpälällä, ja se lurjus on liian viisas\nlähteäkseen sillä tavoin palolle asti pyrkimään. Sitäpaitsi loppuvat\nverijäljetkin tähän.\n\n— Vaan mitäs isä sanoo, kysyi Fortunato ilkamoiden, jos saa tietää,\nettä te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?\n\n— Kuules, junkkari, sanoi ajutantti Gamba nipistäen poikaa korvasta,\ntiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä\nveisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä\nlyöntiä sapelin lappeella.\n\nFortunato vain naureskeli pilkallisesti.\n\n— Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.\n\n— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko\nCorteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa\nolkivuoteelle makaamaan, ja mestautan sinut, jos et sano missä Gianetto\nSanpiero piileksii.\n\nPoika remahti suureen nauruun kuullessaan tämän lystikkään uhkauksen.\nHän vain toisti:\n\n— Isäni nimi on Mateo Falcone.\n\n— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, älkäämme riitaantuko\nMateon kanssa.\n\nGamba näytti todellakin joutuneen ymmälle.\n\nHän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet\nkoko talon, toimitus, joka muuten ei kauan kestänytkään, sillä\nkorsikkalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen\ntupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä\ntalouskapineita. Sillä aikaa pikku Fortunato hyväili kissaansa ja\nnäytti ilkamoiden nauttivan jääkärien ja sukulaisensa hämmennystilasta.\n\nEräs sotamiehistä lähestyi heinäsuovaa. Hän huomasi emäkissan ja\nsohaisi pistimellä huolettomasti heinäsuovaan kohauttaen olkapäitään\nmerkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Suovassa ei\nmikään liikahtanut, eivätkä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään\nmielenliikutusta.\n\nAjutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko\ntoimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoen\npalata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö,\nvakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateo\nFalconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen ja koettaa\nhyväilyjen ja lahjojen mahtia.\n\n— Kuules, pikku serkkuni, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu\nviikari ja tulet varmaankin vielä menemään pitkälle. Mutta nyt sinä\nlasket minusta ilkeää leikkiä, ja ellen minä pelkäisi suututtavani\nsukulaistani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut\nmukaani.\n\n— Hui-hai!\n\n— Vaan kun sukulaiseni tulee kotiin, niin kerron koko jutun hänelle, ja\nsilloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.\n\n— Jokohan?\n\n— Saat nähdä... Vaan kuuleppa... ole nyt siivo poika, niin minä annan\nsinulle jotain.\n\n— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä\nviivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla\nuseampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.\n\nAjutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin\nkolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät\nsäteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen\nnenästä sanoen:\n\n— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja\nastuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset\nkyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa\nkelloani».\n\n— Kun tulen isoksi, niin korpraali-enoni kyllä antaa minulle kellon.\n\n— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello... ei sentään niin\nkaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.\n\nPoikanen huokasi.\n\n— No, tahdotkos tämän kellon, pikku serkku?\n\nFortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle\ntarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei\nse uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä\npoispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii\nmyötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän\nleikkinne on liian julmaa!»\n\nAjutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa.\nFortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:\n\n— Mitä te minua suotta pilkkaatte?\n\n— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on\nkellokin sinun.\n\nFortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla\nsilmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran\ntämän sanoihin oli luottamista.\n\n— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle\nkelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä\nsaata lupaustani rikkoa.\n\nTätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein\nkosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi\nsisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen\nvälillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan\ntukehtumaisillaan.\n\nSillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen\nnenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa\nkohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan\nhänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta\npäästä... Numerotaulu oli taivaansininen... kuori vasta kiillotettu...\npäivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli liian suuri.\n\nFortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi\npeukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi\nhänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa\nkellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura\nja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti\nkävivät penkomaan.\n\nPian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään\noleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei\nhän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui\nmaahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen\nkädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.\n\nMaaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto\nkäänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.\n\n— Senkin... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin\nvihaisesti.\n\nPoika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei\nsitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä\nliikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille:\n\n— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa\nminut kaupunkiin.\n\n— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma\nvoittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että\nsinut vihdoinkin sain kiinni, jotta vaikka selässäni kantaisin sinua\npenikulman väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa\nsinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla\non meillä hevosetkin.\n\n— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, jotta\nminun on mukavampi olla.\n\nSillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen\njonkinlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat\nGianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään\npalolle vievän polun käänteestä. Vaimo asteli hyvin kumarassa kantaen\ntavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä kulki\nherrana edellä, ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantohihnassa;\nmiehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.\n\nNähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä\nvangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden\nkanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän\noli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; mutta hän\noli korsikkalainen ja vuoristolainen, eikä Korsikan vuoristolaisten\njoukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi\nmenneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta, sellaista kuin\npyssynlaukausta, tikarinpistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä.\nMateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä\nainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä\nkohti; mutta siitä huolimatta hän oli varovainen ja varustausi ankaraan\nitsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.\n\n— Vaimo, sanoi hän Giuseppalle, heitä maahan säkkisi ja ole varuillasi.\n\nTämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka\noli ollut kantohihnassa ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena.\nSitten hän latasi kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen\ntaloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välitse ja\nollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan\npaksuimman puunrungon taakse, mistä saattoi turvassa ollen itse ampua.\nVaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patruunalaukkua. Hyvän\naviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä\nampuma-aseet.\n\nAjutantille taas tuli aika hätä, kun näki Mateon lähestyvän näin\nverkkaisin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.\n\n— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisi olemaan Gianetton sukulainen\ntai ystävä ja tahtoisi häntä puolustaa, niin tulisivat luodit hänen\nmolemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet\npostissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta...\n\nTällaisessa hämmennystilassa hän teki sangen rohkean päätöksen: hän\nastui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja\nlähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka,\njoka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.\n\n— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — mitäs sinulle kuuluu, hyvä\nystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba serkkuasi?\n\nSanaakaan vastaamatta Mateo pysähtyi, ja sillä aikaa kuin toinen\npuheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta\nkohti ajutantin likelle saapuessa.\n\n— Hyvää päivää, veliseni [_Buon giorno, fratello_, korsikkalaisten\ntavallinen tervehdys], sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa\nsiitä aikoja, kun olen sinua nähnyt.\n\n— Päivää, veli.\n\n— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja serkku Pepalle hyvänpäivän.\nOlemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella\nvaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri\nkiinni Gianetto Sanpieron.\n\n— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla hän varasti meiltä\nlypsyvuohen.\n\nGambaa nämä sanat ilahuttivat.\n\n— Kurja raukka, sanoi Mateo, hän oli nälissään.\n\n— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan\nnolostuneena, — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä\nsiihenkään, vaan katkaisi korpraali Chardonilta käsivarren... no,\nvahinko ei ollut suuri, olihan tämä vain ranskalainen... Sitten hän oli\npiiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman\npikku Fortunatoa en olisi häntä ikinä löytänyt.\n\n— Fortunatoa! huudahti Mateo.\n\n— Fortunatoa? toisti Giuseppa.\n\n— Niin, Gianetto oli kätkeytynyt tuohon heinäsuovaan, mutta pikku\nserkkunipa ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen,\nkorpraalille, että lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi.\nJa hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle\nsyyttäjälle.\n\n— Kirous! mutisi hiljaa Mateo.\n\nHe olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan\nvalmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hän hymyili\nomituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäisi kynnykselle sanoen:\n\n— Kavaltajan asunto!\n\nTäytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan\nnimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei tarvitse uusia, olisi\ntavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan\ntehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.\n\nNähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäytynyt tupaan. Sieltä hän\nennen pitkää palasi tuoden maitotuopin, jonka hän katse maahan luotuna\ntarjosi Gianettolle.\n\n— Pysy loitolla minusta! ärjäisi vangittu jyrkästi.\n\nKääntyen sitten erään jääkärin puoleen hän virkkoi: — Toveri hyvä,\nannas minulle juotavaa!\n\nSotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen, ja rosvo joi sen\nmiehen antamaa vettä, jonka kanssa äsken oli laukauksia vaihtanut.\nSitten hän pyysi, että kätensä, jotka olivat köytetyt selän taakse,\nsidottaisiin ristiin rinnalle.\n\n— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.\n\nPyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui\njäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin\nlähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.\n\nKului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen\nkatseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä\nnojaten tuijotti häneen tuimasti.\n\n— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä,\njoka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.\n\n— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen\nheittäytyä hänen jalkojensa juureen.\n\nMutta Mateo ärjäisi hänelle:\n\n— Pois minusta!\n\nPoika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen\npäässä isästään.\n\nGiuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää\npisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.\n\n— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.\n\n— Serkkuni, ajutantti.\n\nFalcone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla vasten\nkiveä, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.\n\n— Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?\n\nGiuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.\n\n— Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko kenelle puhut!\n\n— No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimäinen kavaltaja.\n\nFortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi, ja Falcone\ntuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin hän löi pyssynsä\nperällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan\npalolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.\n\nGiuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.\n\n— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi\nmustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä mitä hänen mielessään\nliikkui.\n\n— Laske irti minut! vastasi Mateo. Minä olen hänen isänsä.\n\nGiuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä hän heittäysi\npolvilleen pyhän Neitsyen kuvan eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä\nvälin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt\nennen kuin tuli erään laakson luo, jonne laskeusi. Siinä hän tutki\nmaaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon\nkaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseen soveliaalta.\n\n— Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.\n\nPoika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.\n\n— Lue rukouksesi.\n\n— Isä, isä, älkää tappako minua.\n\n— Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.\n\nSupattaen ja nyyhkyttäen poikanen luki Isämeidän ja uskontunnustuksen.\nIsä vastasi kovalla äänellä: Amen! kummankin rukouksen jälkeen.\n\n— Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?\n\n— Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.\n\n— Se on kovin pitkä, mutta menköön.\n\nPoika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.\n\n— Oletko lopettanut?\n\n— Voi, isä hyvä, armahtakaa! Antakaa anteeksi! En minä koskaan enää\nsemmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauan korpraali-enoa, että hän\narmahtaa Gianettoa!\n\nHän puhui vielä, kun Mateo jo oli virittänyt pyssynsä ja painoi perän\nposkelleen lausuen:\n\n— Jumala antakoon sinulle anteeksi!\n\nPoika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen isänsä polvia\nsyleilemään, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukaisi, ja\nFortunato kaatui kuolleena paikalle.\n\nLuomatta silmäystäkään ruumiiseen lähti Mateo talollensa päin hakemaan\nlapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt astua muutamia\naskeleita, kun tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi\nmurhapaikalle.\n\n— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.\n\n— Oikeutta.\n\n— Ja missä hän on?\n\n— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä, ja minä\nluetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiodoro Bianchille, että hän\nmuuttaa meille asumaan.\n\n\n\n\nEtuvarustuksen valloitus.\n\n\nEräs ystäväni, upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli\nkuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimäisestä\nottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti\nminuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen\nmuististani paperille. Tässä se nyt on:\n\nSaavuin rykmenttiin syyskuun 4:nnen päivän iltana. Everstin tapasin\nleirikentällä. Ensin hän otti minut jotenkin tylysti vastaan; mutta\nkenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa hän muutti käytöstänsä\nja lausui muutamia kohteliaita sanoja.\n\nHän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä\npartioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa\ntunteakseni, oli kookas, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja\ntylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä hän oli alkanut uransa ja\nvoittanut sekä olkalippunsa että kunniamerkkinsä taistelutantereella.\nHänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen\nhänen melkein jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon\näänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan\nlävistänyt hänet Jenan tappelussa.\n\nKuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta,\nhän väänsi kasvonsa irvistykseen sanoen:\n\n— Luutnanttini kaatui eilen...\n\nMinä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: »Teidän pitäisi muka täyttää\nhänen sijansa, mutta siihen ette kykene.» Huulillani pyöri jo pisteliäs\nvastaus, mutta minä hillitsin itseni.\n\nKuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden\nkanuunanhan tämän päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se\noli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana se näytti\ntavallistaan suuremmalta. Hetken ajan häämötti koko varustus vallan\nsynkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti purkautumaisillaan\nolevan tulivuoren kartiomaista huippua.\n\nVierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.\n\n— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan\nvarustuksen valloitus käy meille kalliiksi!\n\nMinä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki\ntuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta\nen saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen\ntavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.\n\nKun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen\nveriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini\nsuljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta\nuni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi.\nTuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen\nmiehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin\njoutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua\narmotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista\nleikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti\nminä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi\npanssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta\nsamassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että\nhytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun\nherätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan,\naamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja\nkaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä\naivan levollisesti.\n\nNoin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin\nuudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me\nseurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme\nvenäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen\ntakaisin.\n\nEräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta\nmolemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen\nvihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi\nCheverinon varustus paksuihin savupilviin.\n\nEräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat,\njoita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti\ntykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa\nja pieniä kiviä.\n\nNiin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni\nminuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria\nviiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei\nminua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat\nminun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että\npysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että\ntodellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla.\nTunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka\nhauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n\nsalongissa Provencen-kadun varrella.\n\nEversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te\nsaatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»\n\nMinä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa,\njota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli\nviskannut päälleni.\n\nVenäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he\nrupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät\nmeidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin\npäästäni ja tappoi miehen sivultani.\n\n— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle, juuri kun olin saanut\nlakkini maasta; kas nyt te olette turvattuna täksi päiväksi.\n\nMinä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka\nuskovat, että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin\ntaistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen\npäähäni.\n\n— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin\nvoin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.\n\n— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei\nteille tule tapahtumaan, ja vielä tänä iltana on teillä komppania\nkomennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka\nkerta kun olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut\nkuolettavan luodin ja — lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään —\nheidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.\n\nTekeysin urhoolliseksi, ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani;\nmoneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niinkuin minuunkin.\nEnsikertalaisena minä tunsin, etten voinut uskoa ajatuksiani\nkenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja\nurhoolliselta.\n\nPuolen tunnin kuluttua venäläisten tuli hiljeni tuntuvasti; silloin\nastuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.\n\nRykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai\ntehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta;\nmolemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa\npataljoonassa.\n\nTultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina,\nkohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan\nsuuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua:\nusein käänsin päätäni sinnepäin saaden vain leikkisanoja vastaani tähän\nääneen tottuneemmilta tovereiltani.\n\n— Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.\n\nRientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yhtäkkiä\nvenäläiset kiljaisivat kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten\nvallan hiljaa ja ampumatta.\n\n— En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei ennusta hyvää.\n\nMielestäni meikäläiset melusivat liian kovasti, enkä voinut olla\nsisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen\njuhlalliseen äänettömyyteen.\n\nJouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme\nrikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille\nraunioille huutaen _eläköön keisari_! kovemmin kuin olisi voinut\nodottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljon kirkuneet.\n\nLoin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin\nosa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin telttakatos noin\nkahdenkymmenen jalan korkealla varustuksen yllä. Sinertävän usvan\nläpi näkyivät puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset\nkrenatöörit, jotka seisoivat pyssyt koholla ja liikkumattomina\nkuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen\nsilmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä\nampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä\nkanuunansa vieressä.\n\nMinua värisytti, ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.\n\n— Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteeni. Hyvästi!\n\nNe olivat viimeiset sanat, mitkä kuulin hänen lausuvan.\n\nRummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan.\nUmmistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot\nja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin\nhengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja\nja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs\nkuula murskannut, ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut\nvaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi\nsotamiestä ja minä.\n\nTämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä.\nAsettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimäisenä\nrintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti\nkaikki muut eloon jääneet. En paljon muista mitä sitten seurasi. Me\njouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin\nkäsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan.\nLuulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin\nkuulin huudettavan: »voitto on meidän!» ja savun hälvetessä näin koko\nvarustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat\nolivat vallan haudattuina ruumiskasojen alle. Noin kaksisataa miestä\nranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä,\ntoiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista\nvenäläistä vankia oli heidän keskessään.\n\nEversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan\nportin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään; minäkin\nlähestyin häntä.\n\n— Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.\n\nKersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.\n\n— Entä vanhin luutnantti?\n\n— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä\näänellä.\n\nEversti hymyili happamesti.\n\n— No niin, hyvä herra, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti\nlinnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä\nvoimakas, mutta kenraali C... tulee avuksenne.\n\n— Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?\n\n— Yks'kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!\n\n\n\n\nArpapeli.\n\n\nLiikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli\nkirkas kuin peili, ilma tukahuttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.\n\nMerimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota,\npian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa\nsadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa,\nsen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne\nensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän\naikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee,\nja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän\nmerikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo\ntunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa\näänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä\nkertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut\nheti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa\nolisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten\njutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka\nvei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja\njalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on\nsuuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime\nnumerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa\nhän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän\nnäet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden\nlaaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla oli eräs sangen\nhauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran,\nmiten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä\nkertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt...\n\nEntä vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan\nnousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin\nikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse\nolevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän\nloukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään\njonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa\nkohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata\nhänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.\n\nUpseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä\nparhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan\nkuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin\noli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki\nharvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa,\ntapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka\nminusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä\nainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!...\n\nOlimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme\nolimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin\nmahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin\nyksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko\nlaskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo\nkahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki\nhaukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.\n\nEräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava\ntoimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien\ntavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita\nhullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että\nsaa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin\nesimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia\nlainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä\nsitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään\nsitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet\naikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa\nkaatui...\n\nMinä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä\npettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta.\nYmpärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa\nluutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti\nsyrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:\n\nTutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan\noli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että\nhän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen,\nälykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori\nmies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen,\nominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja\npelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä.\nMutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja\nalituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui.\nIsältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen,\njoka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi\nollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen\nystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui\nnäkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi\nhän heti:\n\n— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät\njuuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset\nja lähde kanssani päivälliselle.\n\nSaapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär\nnimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan\nsotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut\nmikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen,\nihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki\nominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja\nviidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi\nsanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen\nnäyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus\nhän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut\nsanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli\nsamassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi\nkatkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava\njuttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti\nupeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan\nhullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori\npannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei\ntämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi\nnauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen:\n»Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo\nkorvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo\nsanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi\ntietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen\ntehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki\nja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää\nkenestäkään riippumatta.\n\nNähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger,\nettä tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan\nloukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi\nhän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä.\nHän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä\nlöytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella\nnauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta\nnapoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan\nvieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse.\nGabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta\ntavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi\nsaada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan\nkolmisen sanaa.\n\nNiin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden\nnuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä\nsiroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun\nkäteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin\nmeren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet\nnuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen\nettä kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli\nviikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello\nsoi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin\nmännikköön.\n\nSangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten\ntiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman\nrahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa\npois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut;\nja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut\nnäyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen.\nHän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia\nkirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle.\nEnsimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta\nkuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella,\nkunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti\ntavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä\nilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku\nystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän\npuhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle\nsanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa,\nuhkasi hän ampua itsensä.\n\nSillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin\nupseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta\noperettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän\nvastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes\nedelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi.\nTe tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa,\nmissä sotaväkeä majailee.\n\nUpseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon\nniskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä\neivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on\ntehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen\nrikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään\ntuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää\nhäväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin\nseuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä\noli hänellä oma ohjelmansa selvänä.\n\nKun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti\nupseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että\nkorvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan\nlähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin\nkiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin\nkylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti\nsiihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi\nsuostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko\nmeriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut\nenintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.\n\nKoko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me\ntaas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme.\nRoger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä\nkuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes\nnaarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti\npahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle\nrintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan\nteille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi\noikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja\nlinjarykmentti komennettiin Brestistä pois.\n\nVoitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.\nParin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.\n\nSamaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä\nsairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti\nhämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä\nkahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan\ntäydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta\nlasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään\nilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän,\nGabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta\nsuutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.\n\nKolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä\naikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan\nhäntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään\nmitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.\n\nSaapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan\nupseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti\nkaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein\ntietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin\nruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja\nvarsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa\npeliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger,\njoka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen\nisänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen\nluutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi.\nVuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että\nkumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset\nhollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti\nolivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he\nkohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen\nkaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa\nniin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin\npanoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille:\nenemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger\nmenettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta\nfrangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.\n\nVoitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet\nsaman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin\nsiten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren\nrahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa\nenemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa\npääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli\nsäästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli\nhänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen\npelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.\n\nTalouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger\nolevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta\nnapoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja\nantoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut\nkuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja\nnelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli\nkatsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa.\nHollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut\npaljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon\nvallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi\nne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä\nputosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen,\njosta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän\nkatsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana\nkuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli\njatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka\nhän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan\nhävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset,\njopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin\nnäkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot\nolivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään\nneljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta\nvähintäkään mielenliikutusta.\n\n— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä\ntehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.\n\n— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan\npelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle\nepäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan\nteille neljä läpeä. Hyvää yötä!\n\nJa niin he poistuivat.\n\nSeuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta\nepätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä\nennen maljan punssia.\n\nRoger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, ja\nGabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.\n\n— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä\nrikkaudella teemme?\n\nRoger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän\nnäytti käyneen aivan umpimieliseksi.\n\n— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti\nsaatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut\nsatamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja\nkashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän\ntäällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!\n\nHän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä\nkuuntelematta, pää käden varassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä\nsynkimpäin ajatusten vaivaamana.\n\n— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen\nolkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa\nsinulta sanaakaan vastaukseksi.\n\n— Minä olen kovin onneton, sanoi Roger vihdoin tukahtuneesti huoaten.\n\n— Onneton! No herranen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit\ntuon pitkän hollantilaisen?\n\nRoger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.\n\n— Joutavia!... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian\nniin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahasensa! Minä en sääli\npelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä\novat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan\nsen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan\nihanampia.\n\nAllapäin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään Roger asteli\nedestakaisin huoneessaan. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli\nnähdessänne hänet sellaisena.\n\n— Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista\ntunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin.\n\n— Ja entä jos se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen\nhänen eteensä.\n\n— Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärin\npelaajaksi.\n\n— Mutta minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.\n\nGabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta;\nhän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.\n\n— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin\nkuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.\n\nPuolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat\nsamassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi\nsiitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.\n\n— Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.\n\nRoger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä\nsamana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen\nitsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.\n\nSeuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti;\nolisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas\nkävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän\nulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin\nvirkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa\nkunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin\nusein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi\nvallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä\npäivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa\nväittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä.\nSillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen\nluutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle\ntietoja.\n\nKuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi\nGabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän\ntätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti\nhuolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa\nuuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin\nRoger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen\nylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät,\nja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti\nvimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi\nhillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt\nhäneen käsiksi.\n\n— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän.\nSillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos\nhänellä vain olisi millä maksaa.\n\n— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä\nrakastaa matruusiakin rahan edestä... _mutta en minä häneltä sentään\nvarastaisi_.\n\nRoger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa\ntupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki\nvoimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen\njalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.\n\nSamana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja\nnähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään\nkirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä\nensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan.\nIstahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa\npiirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun\nolisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään\nminulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti\nsiinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia\ntoimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta\npeitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä\nGabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta\npäätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.\n\n— Mitä? Sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?\n\n— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään,\nsinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava\nolento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen\nkurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.\n\nSitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä\nte jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi\nkuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin\nhänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni\nhuomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä\ntahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän...\nväärällä pelillä... ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta\nnapoleonia.\n\n— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas\nenkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen\npikku veijari!\n\nJa hän nauroi täyttä kurkkua.\n\nJa minä itkin.\n\nÄkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se\noli Gabrielle.\n\n— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna\nminulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä\nrakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät\nitseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut...\nNiin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon... Voiko pahempaa\ntehdä?\n\nRoger pudisti epäillen päätänsä, mutta hänen otsansa näytti kirkastuvan.\n\n— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän työntäen hellästi Gabriellen\nluotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljon,\nminä en jaksa tätä surua kestää.\n\n— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin minä kuolen kanssasi!\nMitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt\npyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen\nmurhenäytelmissä esiintynyt, on jo tottumustakin sellaiseen.\n\nAlussa oli hänellä kyyneleet silmissä, mutta viimeinen lause sai hänet\nnauramaan, eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.\n\n— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän taputtaen käsiään ja\nsuudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!\n\nJa hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin\nkiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku\nkarkeampi sana pöyristyttää.\n\nSillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.\n\n— Rakas ystäväni Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri,\njotka rakastavat sinua. Usko minua, sinulla voi olla vielä onnea tässä\nmaailmassa, sinullakin.\n\nSyleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen\nkanssa.\n\nLuulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saamaan hänen\npäätöksensä toimeenpanon hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut\nministeriltä käskyä lähteä ensimäisenä luutnanttina eräälle fregatille,\njonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman\nsuulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea..\nKuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten\nkuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä tuottamatta kunniaa ja hyötyä\nisiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä\ntuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai\nmerimiesten leskille ja lapsille. Loput hän antoi Gabriellelle, joka\nensin vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin.\nTyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa, mutta tämä innostus\noli hänessä lyhytikäistä. Sain jälkeenpäin tietää hänen antaneen\nmuutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä hän osti itselleen koristeita.\n\nJouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille,\njonka nimi oli _Galatea_; sotamiehet olivat uljaita, hyvin\nharjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön\nmies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin\nkuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan\ntietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin\ntunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen.\nPääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon\nankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään\nsataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään\nenglantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.\n\nPurjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista\ntuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus\nlisäsi risteilymme vaarallisuutta.\n\nOllen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja\nahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta\nseikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä\nvaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin\nne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti.\nHän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi\nupseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin\npäivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja\ntai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa\nvuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.\n\nNähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä\nsanoneeksi:\n\n— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa\nitsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta\nhollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä.\nKuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit\nN:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo\nviisikolmatta napoleonia.\n\nHän käännähti vuoteellansa mitään vastaamatta.\n\nMinä jatkoin:\n\n— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä\nnyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.\n\nHän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.\n\n— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä\ntullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun\nvuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut\nkurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin.\nOn ihmisiä, jotka tekevät murhia... tai itsemurhia... rakastettunsa\ntähden... Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet\ntarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta... varastaakseen kuin\ntehdäkseen itsemurhan.\n\nEhkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen\nkertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta\nkohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia\nsanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani\ntodellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin,\nminä olin nuori silloin?\n\nRoger ei kotvaan vastannut mitään; sitten hän ojensi minulle kätensä.\n\n— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistellen näyttääkseen maltilliselta,\nsinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna.\nPettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita\nviittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minä _en_ ajatellut\nGabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni... Minä en\narvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!..\nKuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa\nitselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta...»\nMutta ei!... ei!... häntä minä en ajatellut... Minä en rakastanut\nhäntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja... vain varas... Varastin\nrahaa ainoastaan itselleni... ja tämä teko on minut niin murtanut ja\nhäväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta... minä\nelän, vaan en ajattele enää Gabrielleä... minä olen mennyt mies.\n\nHän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta\npistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti\nojentanut.\n\nEräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme\nsuuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa.\nSiinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan\nkolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon,\nmutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki;\nselvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan\notteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat\nyhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle,\notti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.\n\n— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla\nperäkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi\neri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa\nvihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen\nkimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen,\nei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi\nmeidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten\nnäet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää\ntuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan\nantaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri\neikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle\nja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa\nantautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat\nodottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.\n\n— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia\nvaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin\nminä.\n\n— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua\ntaistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä\nonnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan\nsinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen\ntosimerimiehen parhain kuolinvuode.\n\n— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle\nannatkaan!\n\n— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun\ntäytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta\nainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis,\nanna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä\npalvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.\n\nMietittyäni jonkun aikaa minä vastasin hänelle:\n\n— Annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti\nhaavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä\ntapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.\n\n— Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.\n\nHän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen hän\noli tyynempi, ja näkyipä hänen silmissään jonkinlaisen taistelu-ilon\nvälähdyksiäkin.\n\nKello kolmen tienoissa puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen\nkanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin\nosan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme\nlakkaamatta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin\ntunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään\nennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Mutta meillä oli jo kosolta\nkuolleita ja haavoitettuja, ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo\nlaimentunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria\nvaurioita, ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me\nlevitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui\npilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella ryskeellä. Alceste käytti\ntästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui\nlaivamme perä puolelle ja lähetti siitä puolen pistoolinkantaman päästä\ntäyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti-parkamme perästä\nkeulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin\nkaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta,\njoka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät\nkaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti\nkäsivarteeni, käännyn katsomaan ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan\nverissään kannella. Hän oli saanut kartessilaukauksen vatsaansa.\n\nKapteeni juoksi hänen luoksensa:\n\n— Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.\n\n— Pitää naulata lippu tuohon mastontynkään ja upottaa laiva kaikkineen\npäivineen.\n\nKapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.\n\n— No, sanoi Roger minulle, muistappa nyt lupauksesi.\n\n— Ei hätää mitään, kyllä sinä voit tuosta parantua.\n\n— Heitä minut mereen! huusi hän hirmuisesti kiroten ja tarttuen takkini\nliepeeseen. Näethän, etten voi välttää kuolemaa; heitä minut nyt\nmereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.\n\nKaksi matruusia lähestyi häntä aikoen kantaa hänet ruumaan.\n\n— Tykkinne luo, te lurjukset! jyrähytti Roger heille. Ampukaa\nkartesseilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin\nminä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!\n\nHänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä\nkadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.\n\n— Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...\n\n— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten\nluoksemme.\n\n— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja jättäen kertomuksensa\nsikseen. Vene pian vesille!... Ruuhi mereen!... Kaikki veneet vesille!\n— Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.\n\nEnkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.\n\n\n\n\nEtruskilainen vaasi\n\n\nAuguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä\npääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää\nmuita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden\nseuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän\noli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä\niltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti\nneiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi\nSaint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen.\nTätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä,\nsillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa\nmuodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi\nkeskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että\nSaint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.\n\nRouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän\nkeskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä\nlähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa\nnaista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona\nja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair\ntapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva\nB——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo\npäätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti\nmaailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta\nvailla oleva nuori mies.\n\nLuonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta\nsiinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä\nvaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut\nkumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti\nihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä\nmuilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän\nsaavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi.\nHän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa\nliikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa\nvaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana\nja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa\nmielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän\nei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.\n\nTavata oikea ystävä on todellakin vaikeaa!\n\nVaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä,\njoilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei\nsuuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat.\nSeuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena.\nEi hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat\najatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä.\nRanskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair\nusein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti\nnimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme —\nvalittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin\nsellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme\nvuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa\nlavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.\n\n— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi\nkerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä\nvoisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.\n\n— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules\nLambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari\nkertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän\nmiettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen\nseurassaan.\n\nSitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä\nItalian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi\njuttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja\nennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut\nSaint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin\nmustasukkainen ja raaka.\n\nSamana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä\nhuolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään\nerästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta\ntullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja,\nja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä\ntodistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän\non tähän saakka unohtanut maksaa.\n\nSaint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen.\nHänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli\nkohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli\nhän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai\nluvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä\nja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina\nliian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.\n\nUnohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen\nnaisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko\nhän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi\ntuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär\nMatilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken\nluona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat\nsiihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin\nSaint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan\nja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä\nseurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina\nilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen\ntutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja\nkreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta\nheti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja\nkun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair\nhänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.\n\nKertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana\nheinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen\nauringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka\npelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja\nsieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi\nhäntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän\npoistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi,\nsilmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan.\nValoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka\nliikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten\ntakaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi\ntaivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi\nolevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli\nkestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän\ntalonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja\nmuutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.\n\nHän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta\nja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas\nseisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta\njo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä\nhulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan\nhän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut\nkoko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä\nhän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja\nuneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä.\nHänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.\n\n»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen.\n»Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!...\n— Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa\nystävä ja lemmitty... Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!... Ei,\nhän ei ole rakastanut ketään ennen minua...» Ja kun turhamaisuus aina\nsekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin\nihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki\nlemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut\nminut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa.\nTuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään;\n— tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja\nnäyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka\non nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin\nCamille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno\nkäytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa... hän on heidät\nkaikki hyljännyt. Vain minut!...» Ja sitten seurasi taas loppulaulu:\n»Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna\nvoidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe\nsohvallaan.\n\nOnnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin\nrakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa\nnäistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin\ntarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua\nrakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti\nvaihtaa keskustelualuetta.\n\nMutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni,\nsäästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä\nmuuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli\nväsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan\nsuuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin.\nHerätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua\nennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille\nuseiden tuttavien nuorten miesten seuraan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata\nmonesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu\nsiihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy\n— jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat\npelotella huonompipäisiä.\n\n— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt\nohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä\ntäällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on\nesitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää,\nkenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.\n\nPuhuessaan hän täytteli omansa ja naapureittansa lasit.\n\nHieman hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; mutta Jules\nLambert ehti häntä ennen:\n\n— Minä pidän paljon tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani\nsiihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän\nlasiansa kohottaen — paitsi kolmikymmenvuotiaitten, silmäpuolten ja\nontuvaisten y.m.s.\n\n— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.\n\nSaint-Clair nousi seisomaan lasi kädessä.\n\n— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydäminen\nkuin ystävämme Jules, mutta olen sittenkin uskollinen. Ja tämä\nuskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen\nollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma\nsiitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani.\nJudit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla\nEuroopan ensimäistä tragedianäyttelijätärtä!\n\nThémines tahtoi arvostella tätä maljaa, mutta hyvähuudot keskeyttivät\nhänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan\nloppupäiväksi.\n\nKeskustelu kääntyi ensin teattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta\npäästiin sitten siirtymään politiikkaan, lordi Wellingtonista\nenglantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä\nnaisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja\nihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.\n\nJa sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi.\nHevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa, mutta näistä emme\nhuoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä\narkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimäinen ehto naisen\nvalloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi.\nMutta oliko olemassa mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle?\nHän puolestaan ei sitä luullut.\n\n— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvalla\nja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin\nsuoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella!\n\n— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin\nvaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin\nehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen,\nniin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä\nvalloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten\nnaisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten\n— ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista,\n_eccentric_, kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä\nkuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni.\nKoettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin\nheidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin\nkaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni\nheikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät\nhe enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin\ntunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin\ntulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa\nkäy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi\nsäännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat\nheti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.\n\n— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.\n\n— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska\nme, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.\n\n— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector\nRoquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka\npäivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan\nmiehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...\n\n— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi\nThémines mitä luonnollisimmalla tavalla.\n\nKääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta\noli häntä leikattu.\n\n— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä\nuusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän\nloi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas\npukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita\nsydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois\ntakkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.\n\n— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä\npuvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo\ntoisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos\ntahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...\n\n— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te\ntunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen.\nTavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin\naasi... Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin\nBrummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen\ntuntenut.\n\n— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan,\nkun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!\n\n— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään\nyhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?\n\n— Mutta ettekö tiedä, että rosvot murhasivat hänet Fondin luona? kysyi\nJules.\n\n— Oikein; mutta Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten\nheti saatte kuulla. Useita matkustajia, joiden joukossa Thornton, oli\npäättänyt rosvojen vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny\npyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton\nseurasta pois, luullakseni kauhuissaan siitä, että hänen olisi täytynyt\nviettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin\nmatkalle, ja lopun te tunnette.\n\n— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines. Kahdesta kuolemasta hän\nvalitsi helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.\n\n— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny\noli ikävin ihminen maailmassa?\n\n— Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.\n\n— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme\npoikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.\n\n— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos\nkukaan, on älykäs nainen.\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja\nkuvitteli, että kaikki tarkastivat vain häntä.\n\n— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartaen lautasensa yli\nja näennäisesti suurella uteliaisuudella tutkistellen posliinille\nmaalattuja kukkasia.\n\n— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on\nPariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on\nyksi.\n\n— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein\nvaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.\n\n— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut\nkreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen\naikana.\n\n— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin\nPariisiin... Minä... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä\nmaalla.\n\n— Tokko aiotte kuulla minua! huusi Thémines.\n\n— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte\nsilloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla\ntyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli:\nihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen.\nNo, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat\nsuosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin\nmies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun\nkyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua,\nkaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.\n\nSaint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan\nsuorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären\nmaineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin\nhänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut.\nHuulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain\nsyrjäsyytä riidan aiheeksi.\n\n— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy\nantautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman_!\n\n— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair\nkuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan,\nkunhan voi olla hieman sukkela... ja...\n\nPuhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären\nluona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle.\nHän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja\n— mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista\ntuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän\nne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.\n\nSanat kuivivat hänen huulillaan; hän näki enää vain yhden esineen ja\najatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!\n\nKaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä\nsenvertaisen asian vuoksi!\n\nOletteko te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?\n\nThémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä\näänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi\nhuolettoman ja hyväsydämisen näköisenä:\n\n— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa\npidettiin varmana siihen aikaan kuin te olitte Saksassa. Muuten minä\ntunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista\nkuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain\nerehdystä ja Massignyn valeita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos\nmainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa.\nTe tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset...\n\nSamassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.\n\n— Teodor! niin pian takaisin! — Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.\n\n— Toitko muassasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja\narapialaisen hevosen, ja egyptiläisen _groomin_?\n\n— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin hän julistautuu\nitsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin\niskulla?\n\n— Entäpä _almeet_? Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusteli Roquantin.\n\n— Näittekö kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu; Mitenkä hän on\njärjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C——— teille erään\nsapelin minua vasten?\n\n— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas?\nja Ibrahim pasha? y.m.s.\n\nKaikki puhuivat yhtaikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista\nvaasia.\n\nTeodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen\nEgyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä\nRanskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa, ja puhui sitten\nkylliksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, seuraavaan\ntapaan:\n\n— Niin, pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_.\nNe eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strassburgin Münster on\nainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat\nsilmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyfin näky\njo saisi minut pyörryksiin. On niin paljon matkailijoita, joita\nsellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja\nKairon kaduilla tungeskelevan omituisen ihmisjoukon ulkomuotoja ja\ntapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien.\nTein kiireessä muutamia muistiinpanoja maatessani sairaalassa. Mikä\nilkeä laitos tuo heidän sairaalansa! Toivon, ettette usko tautien\ntarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmensadan\nruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte\nkauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille\njoskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_,\njoka on ollut kuuluisan Murad beyn oma. Teille, eversti, on minulla\nmuuan _jutaghan_ ja Augustelle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä\n_metshlani, burnus'_ini ja _haikk'_ini. Ja naisia olisin niinikään\nvoinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä\nniin paljon Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi... Mutta\näitini tähden... Pashan kanssa keskustelin paljon. Se on hiivatin\nälykäs ja ennakkoluuloton mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee\nmeidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme\npienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä\ntärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa huvittaa\nhäntä erityisesti tilastotiede. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja\nvoitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan\nkuin Napoleonista. Voi mikä suuri mies se _Bounabardo_! sanoi hän\nminulle. Bounabardoksi he Bonapartea nimittävät.\n\n— _Giourdina, c'est à dire Jourdain_, mutisi aivan hiljaa Thémines.\n\n— Aluksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun\nsuhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettua, tuiki\nepäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai\njesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Mutta muutamien näkemien\nperästä hän huomasi minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka\nhalusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan.\nSilloin hän astui kuorestaan ja puhui minulle avosydämisesti. Viime\nkerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle\nmyöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: »Minä en ymmärrä, miksei Sinun\nYlhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?» — »Hyvä Jumala,\nsanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, mutta pelkäänpä, etteivät\nvapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata\nminua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi.» Pasha on\npulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle\nmainioita sokerileivoksia; mutta eniten kaikista hänelle antamistani\nlahjoista hän piti Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin\npukukokoelmasta.\n\n— Onkohan pasha romantikko? kysyi Thémines.\n\n— Hän ei paljon välitä kirjallisuudesta; mutta te tiedätte, että\narapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillista. Eräs heidän\nrunoilijoistaan, nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi\näskettäin kokoelman »Mietelmiä», joiden rinnalla Lamartinen mietelmät\ntuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin\narapiankielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka\nen monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni\nprofeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni,\nkuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko\nnähdä arapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana\nmerkitsee _Allah_, s.o. Jumala.\n\nNäin sanoen hän näytti kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti\nesiin lemuavasta silkkikukkarostaan.\n\n— Kuinka kauan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.\n\n— Kuusi viikkoa.\n\nJa matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin\nsaakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan\nja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa\nratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa\nkulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä\nmaailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille\nkuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.\n\nPerille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä\niltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa\nanalyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus,\nettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän\nikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin\nhäntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman\ntodellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään.\nHän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on\nvoinut rakastaa Massignyta!... Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa\nminua... koko sielullaan... niinkuin hän voi rakastaa. Samalla\nlailla kuin Massignytakin!... Hän on suostunut minun hyväilyihini,\noikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän\nmolempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on\nyhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa\nminua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin,\nrakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo\ntoinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin\nsaammehan nähdä mitä sitten teemme.'»\n\nLuulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta,\njoka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle\nhuvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on\npiru heti siinä niitä auki repostelemassa.\n\nSaint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:\n\n    Kunnia mainio olla on\n    toisen jälkeläisenä...\n\nHän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi,\nkuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa!\nEpäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.\n\nKello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos\nhän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle\nMassignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja\nummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän\npysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan,\nkuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!»\nmietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.»\nSydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa\npysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut\nhyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan,\nmutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta\nei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea\nikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan\nkelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia\nkulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta\npurren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen\norjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis,\nkurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi\nkahleet, joita vihaat!»\n\nLakkiinsa tarttuen hän läksi suinpäin ulos.\n\nKun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista\nitserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme\nkukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »mutta _jos_ minä\noikein tahtoisin...!»\n\nVerkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo\nkaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa\nvasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi.\nSaint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei\njaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären\nnäkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.\n\nHän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä\nkun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä\nasuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät\ntahtovan hänen rintansa halkaista.\n\nYksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat\nistuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi\nainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut\nhänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar,\nLeslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa),\neikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua\nmiellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset\nhiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli\nkuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja\nloimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään\nviime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan\npiti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut:\n»Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian\nihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär,\njoka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois\nkaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen\npuvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin\nuseilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut\nvahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä;\nkreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja\nsatiinikengissä... Jos hän vielä sairastuu?\n\n— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.\n\nJa hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa\nhymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä\ntunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla\nnoilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren\narvon.\n\nKreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä\nilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin\neräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen\npienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä\npiilotettuna:\n\n— Toissa iltana minä särin teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.\n\nHän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja\nveitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään\nnauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit\nja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla!\n(Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina\ntyhmän näköinen.)\n\nSaint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen\ntaskuunsa.\n\n— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa,\nonko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette\npolyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.\n\n— Oh, en minä paljoa sellaisista ymmärrä, sanoi Saint-Clair.\n\nHajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen\nhämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli\nmaalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa\nkirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut\nmuuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä\nnainen häntä jumaloi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä, ja pitkät,\nvaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä\ntaivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi\nJulialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien\npitää erota.\n\nSaint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja\ntuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe.\nSielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä\nkohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus,\nettä Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa\nkuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri\nshaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota\nvihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi\nluulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.\n\n— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin\netruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.\n\nJa hän tempasi Augustelta avaimen pois.\n\nSaint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän\nkäänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja\navasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.\n\n— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.\n\n— Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta\npalattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen\nkaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.)\nMielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin\nhiukan kaunisteltu.\n\nSaint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että\nsen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.\n\nHän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan\nsitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi,\nettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja\noli tuokiossa jo nummella yksinään.\n\n— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis\nkierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan\nMassignyta varten!... Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen\nensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella\nkuin minä häntä!... ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut\nhiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!...\nhänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka ei huomannut muuta\nkuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin,\nkyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua\nrakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän\nolisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin\nuskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä\nhänelle mitään maksa.\n\nPian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa.\nMuutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika.\nSaint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa\noli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei... Eihän hän\nollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa,\nja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus.\nEdellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen\nhetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän\nvapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa\nMassignyn lemmityn kanssa.\n\n— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin\ntapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen\nentiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän\nsilloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee\nminun rakastavan häntä niinkuin Massigny.\n\nSitten hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä:\n\n— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies\nmaailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.\n\nHän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä\nVerrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun\nselässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan\nhäntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin\nSaint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in\ntapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi\nkiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että\noli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan\nhuomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean\nhaaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei\ntuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja\nei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti\nsinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja\nvoidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.\n\nSanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua\nkulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka\nolikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla\nratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei\njaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi\nvinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.\n\n— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt\nhevostani?\n\n— Miksikä sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.\n\n— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko kenelle puhut?\n\n— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.\n\n— Saint-Clair!... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaa, ellette\nhuomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili\nhävyttömyydestänne.\n\n— Huomiseen siis, hyvä herra.\n\nThémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi\npian metsikköön.\n\nNyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa\naavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja\nsilloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi\npäivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä\nhäiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä\neversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä\nhyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana\npuiston pikku portin luona. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin\nomituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa\nminua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen!\nTänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.\n\n— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika\nikävystyttävä. Mutta tänään olen ollut ulkoilmassa, olen ollut\nliikkeellä ja voin ihan mainion hyvin.\n\n— Minä taas nousin myöhään, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja\nnäin niin väsyttäviä unia.\n\n— Vai niin, vai unia? Uskotteko te unia?\n\n— Mitä hullutuksia!\n\n— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen\ntapauksen olevan tulossa.\n\n— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen...\nnähneeni Massignyn; huomaatte siis, etteivät ne olleet mitenkään\nhuvittavia.\n\n— Massignyn! Päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan\nnähdä häntä?\n\n— Massigny raukka!\n\n— Massigny raukkako?\n\n— Auguste, sanokaapa mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän\nhymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä, kuin laskisitte\nleikkiä itsestännekin.\n\n— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin\nystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.\n\n— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette\nihmisten kanssa, joista ette pidä.\n\n— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.\n\nHän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he\nkatselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä\nmaahan ja huudahti:\n\n— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi!\nEi saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä\ntai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän\nhyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.\n\nHän otti pöydältä erään paperilipun.\n\n— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa\nsiitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.\n\n— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...\n\n— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka\ntänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen\ntänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on\njärjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen,\njonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut\nkuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina\nmitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja\nkun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista\nlemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin\nmadame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen\nkirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla\nminuun rakastunut.\n\n— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...\n\n— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei\nantanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies,\njolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.\n\n— Ja mihin tuo nainen on joutunut?...\n\n— En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.\n\n— Auguste... jos se olisi totta, niin te ette voisi olla noin huoleton.\n\n— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen\nmiehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle\npienet myötäjäiset.\n\n— Kuinka hyvä te olette!... Mutta miksi tahdotte näyttäytyä häijynä?\n\n— Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä\nenemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin\nrakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta\nnaurettavan muodon alta.\n\n— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut\nmustasukkainen... Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me\nnäemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa\nvai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.\n\n— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja\nyksinkertaisten käsiin!\n\nNäin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään\nsekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan\nhuomannut.\n\n— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te\nkuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona\nJuana, joka on vielä teitäkin ovelampi.\n\n— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte\ntyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän\nystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut\nkoskemattomana ja marttyyrina...\n\n— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä\ntyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta...\nMutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?\n\n— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.\n\n— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet;\nhän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He\nolivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti\nmeillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka\nhän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä\nmaalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä\npäivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi\nminua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi\nrakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme\nmolemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä\niltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille\nerään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia\nminulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua\nnauraessa. Massigny raukka!...\n\nSaint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen\nkreivittären käteen hän kostutti sitä suuteloillaan ja kyynelillään.\nMatilde oli suuresti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin.\nSaint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: »Antakaa minulle anteeksi,\nantakaa minulle anteeksi!» Vihdoin hän nousi seisoalleen. Hän loisti\nilosta. Tällä hetkellä hän oli onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin\nMatilde hänelle ensi kerran kuiskasi: »Minä rakastan teitä.»\n\n— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän:\nkaksi päivää olen sinua epäillyt... enkä ole koettanut saada sinulta\nselitystä...\n\n— Sinä epäilit minua!... Ja mistä!\n\n— Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen\nMassignyta ja...\n\n— Massignyta! — ja kreivitär purskahti nauramaan, mutta kävi pian taas\ntotiseksi. — Auguste, sanoi hän, oletteko todellakin niin hassu, että\nepäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!\n\nJa kyynel kierteli hänen silmissään.\n\n— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.\n\n— Kuinka en antaisi anteeksi, rakas ystäväni...\n\nMutta salli minun ensin vannoa...\n\n— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, älä sano siitä mitään enää...\n\n— Mutta mistä taivaan nimessä sinä olet tullut epäilemään tuollaista\nmahdottomuutta?\n\n— En mistään, en mistään, ainoastaan kirotut aivoni... ja... näetkös\ntuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta...\n\nKreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten hän huudahti\nnauraen:\n\n— Minun etruskilainen vaasini! Tuo etruskilainen vaasini!\n\nSaint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa, ja suuret kyyneleet vierivät\nhänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:\n\n— Minä en hellitä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi minulle.\n\n— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi\nsyleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo\nluulin, ettet sinä osaakaan itkeä.\n\nIrrottautuen sitten Augusten syleilystä hän tarttui etruskilaiseen\nvaasiin ja viskasi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli\nharvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu\nLapithen taistelu Kentauria vastaan.)\n\nSaint-Clair oli muutamia tunteja maailman häpeisin ja onnellisin mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana\ntapasi Tortonin kahvilassa, onko se uutinen todenperäinen?\n\n— Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.\n\n— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.\n\n— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä,\nmutta tahtovansa mieluummin kestää Thémines'in taisteluinnon kuin\npyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen\npäätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvalla, kuka ensiksi\nlaukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'iä ensimäiseksi. Thémines\nlaukaisi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäri ja sitten\nkaatuvan kuolleena maahan. Olen usein huomannut luodin lävistämäin\nsotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää\nkuolemaa.\n\n— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?\n\n— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa\nmaahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että\nhana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli, enkä tiedä tokko\nhän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet\nhän asui maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen\npalvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa\nSaint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä.\nKolmen vuoden kuluttua palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä\nulkomaanmatkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin\nkalpeana ja laihana, että luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta,\njoka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella\nvaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa\nHyères'iin. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli\nsitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten\ntohtori M———, hänen hoitajansa, lausui.\n\n\n\n"]