[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSZHweg75blMMlX6UzuVTVEM1z1JUR_32KMsyswAkyWg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2853,"Pieniä kertomuksia","Tuomi, Otto (oik. Häggblom, Otto)",1869,1930,"2853-tuomi-otto-pienia-kertomuksia","2853__Tuomi_Otto__Pieniä_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1893,28423,172376,false,71852,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Pieniä kertomuksia\" by Otto Tuomi is a collection of short stories written in the late 19th century. This anthology presents a variety of narratives that delve into different aspects of life, often reflecting both the joys and struggles of its characters. The opening of the collection introduces characters like Miisu, a mother cat, who engages in playful interactions with her kittens, capturing moments of tenderness and the harsh realities of survival.  The beginning of the book sets a warm, poignant tone, showcasing Miisu's life and her efforts to care for her young amidst the challenges they face. While playing in the yard on a hot day, she seeks to entertain her kittens, but the scene also reveals the difficulties of nurturing them when food is scarce. As Miisu wrestles with her instincts to hunt and protect, the narrative contrasts the comforts of home with the relentless demands of nature. This introductory segment paints a vivid picture of maternal instincts intertwined with the struggle for existence, inviting readers to reflect on the themes of love, survival, and the innocence of youth that permeate the stories to follow. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Kokoelma sisältää realistisia novelleja, jotka kuvaavat 1800-luvun lopun elämää, ihmiskohtaloita ja arkea. Kertomuksissa liikutaan niin maaseudun pihapiireissä kuin rautateillä ja merelläkin, käsitellen usein inhimillistä hätää ja arkisia havaintoja.","Otto Tuomen 'Pieniä kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2853.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PIENIÄ KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nOtto Tuomi\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Miisu.\n Kuin kihloissa.\n \"Kullervon\" ero.\n Raukka.\n Pikku Aaro.\n Muukalaista verta.\n He olivat lapsia.\n Junankulettaja.\n Seitsemän kirjettä.\n Elna.\n Kylmä yö.\n Rouvan paketti.\n Kevätpäivä Penttisen talossa.\n Eerikki.\n Junnu Juntunen.\n Maksettu asia.\n\n\n\n\nMiisu.\n\n\nMiisu leikitteli kahden poikansa kanssa pihamaalla. Kuusi poikasta oli\nalkujaan ollut, vaan neljä oli surmattu, ennen kuin olivat ehtineet\nomin silminsä nähdä päivän valoakaan.\n\nKuumasti paistoi päivä ja herttaisen lämmin oli ilma. Niin oli\nMiisullakin väri, että suu auki täytyi tuhuttaa, vaikka oli valinnut\ntiheän pensaikon juuren olinpaikakseen.\n\nPihasalla ei ollut kotona muita kuin puolisokea ruotuvaivainen,\nvanha mummo, jota vilutauti vaivasi. Hän oli sen tähden valinnut\nlämpimimmän paikan ollakseen. Tuvan perässä puolipäivän puolella oli\nvanha höyläpenkki, ja sen päälle oli hän vetäytynyt kyttyrään maata\nkyhnöttämään, sarkatakkiin kääriyneenä. Siihen päivä paistoi täydeltä\nterältään tuvan seinää vasten ja oli synnyttänyt tukehduttavan\nlämpövirran, joka seinän sivua väreili ylös. Kärpäsiä, suuria ja mustan\nkiiltäviä, siinä lenteli ja surisi. Ne lentelivät mummonkin ympärillä\nja purivat hänen sarkanutun alta esiin pistävää laihaa kättään.\n\nTavan takaa kävi Miisu huoneissa etsimässä ihmisiä. Pojat seurasivat\nkintereillä ja naukuivat ja vikisivät. Vaan ei näkynyt huoneissa\nketään. Kaikki olivat niityllä, sillä nyt oli mainio luokopäivä.\n\nKeksipä Miisu vanhan ruotilaisen höyläpenkillä. Siinä se yhtenä käärynä\nkuin viluinen koiran penikka yhä makasi, tietämättä mitään tästä\nmaailmasta. Ei edes liikahtanut, kun Miisu hyppäsi päälle, naukui,\nkehräsi ja puski päällään. Ja pienet pojat maassa naukuivat mukana ja\nkurkottelivat itseään. Miisu puski ja ystävällisesti hieroi päällään\nmummon kovaan käteen ja oikoi kynsiään, vaan mummo ei hievahtanutkaan.\nEi auttanut mikään. Mummo makasi liikkumatonna ja tunteetonna kuin\nkuollut.\n\nMiisu hyppäsi alas ja meni poikineen pensaikon juurelle takaisin.\n\nSiellä hän taas leikki pienoistensa kanssa, antoi niiden itseään\nrepiä, miten vaan tahtoivat, ja laski kuperkeikkaa. Pikku kissat\nolivatkin hyvin leikinhaluisia ja repivät emäänsä milloin hännästä,\nmilloin taas korvista vetivät ja kemusivat päällä.\n\nVaan tuon tuostakin kesken leikin lyönnin pennut vikisivät ja\ntokelsivat emänsä mahan alustaa. Emäkin naukahti surullisesti ja\nnuoleksi pentujaan. Vaan eivät pennut sieltä mitään hyötyneet, vaikka\nnenät sihisten vetivät.\n\nKova kuumuus rasitti Miisua, niin että hänellä oli paha elämä. Ei sen\ntähden voinut syödäkään, ja imu ei riittänyt nälkäisille pennuille.\nEivätkä pennut itse osanneet vielä mitään hankkia. Söivät, kun\nsyötettiin, ja joivat, kun juotettiin. Sen olivat oppineet, että\nruoka-astialleen osasivat mennä. Vaan useasti siinä ei ollut mitään,\nja turhaan he sitä nuoleksivat. Niin kuin nytkin. Ja silloin he emoaan\nahdistamaan.\n\nKauvan turhaa työtä tehtyään herkesivät pennut imemästä ja yhä\nnälkäisinä ukisivat ja nahusivat ympärillä.\n\nSe koski Miisun hellään sydämeen. Hän koetti taas muuttaa kaikki\nleikiksi, heittäysi selälleen ja koppoi pentunsa käpäliinsä. Pienet\nvarriaiset heti unhottivatkin hetkeksi nälkänsä ja niin laskivat emänsä\nkanssa kuperkeikkaa, että muksahtivat maahan.\n\nVaan ei silläkään pitkälle päästy. Yhtäkkiä herkesivät pennut\nleikkimästä ja totisina katselivat emäänsä, kuin olisivat huomanneet\nkujeen. Ja sitte he alkoivat taas ukista entistä enemmän.\n\nMiisu ei enää kärsinyt sitä. Piti tavalla tai toisella saada\nvaikenemaan nuo pikkuiset suut.\n\nKyllä oli väsyttävän kuumakin, ettei olisi huolinut tehdä mitään.\nMiisun mielestä olisi tämmöisenä aikana pitänyt saada olla aivan\nrauhassa ja huoletonna, välittämättä mistään mitään. Venyä\nsiimespaikassa pitkin pituuttaan, sorkat suorana. Eikä olisi viitsinyt\npäätäänkään kääntää, vaikka hiiri olisi nenää nykäisten juossut ohitse.\nOlisi vaan antanut maailman mennä menoaan...\n\nVaan tuossa ne nyt nuo pikku sikjot naukuivat ja mankuivat nälissään.\nOlivathan ne niin sieviä ja somannäköisiä pienine käpälineen ja suurine\nsilmineen. Nurkumielisinä ne katsoa tiirottivat emoa silmiin ja niin\nnaukuivat hartaasti, että nyökki pikku ruumis ja vatsaa veteli edes\ntakaisin.\n\nMiisu läksi kävelemään metsään päin. Vaan kun pikku sikjot juosta\ntepersivät jälessä, otti Miisu kiivaita hyppyjä, ja niin sai pennut\nitsestään haihdutetuiksi.\n\nMetsään päästyään ja ensimäisen linnun nähtyään heti kohosi Miisun\nluonto. Velttous katosi ja oli kuin uusia voimia olisi saanut.\nRäkättirastas räksätti ja liekasteli aivan lähellä, kujeillen Miisulle.\nMiisu kulki huolettoman näköisenä, kuin ei huomaisikaan koko otusta.\nVaan kun lintu aivan päällitse lensi ja kiihkeästi räksätti, kohosi\ntahtomattaankin Miisun pää ja luonto yötteli hyppäykseen.\n\nSiellä oli metsässä lintuja paljokin. Koko metsä oli lintujen laulua ja\nviserrystä täynnä. Miisu ei siitä mitään välittänyt, jos ne ylhäällä\npuissa visertivät, vaan kun kuului jostakin aivan läheltä puun oksalta\nsirkutusta, silloin hän tarkisti huomiotaan, seisahtui ja katseli,\noliko sirkuttaja saavutettavissa.\n\nYhtä semmoista rupesi Miisu jo vaanimaan, vaan lintu heti huomasi ja\nlensi, minne lie lentänytkään.\n\nSamassa ilmaantui toinen lintu, joka liekasteli samalla tavalla kuin\nräkättirastas. Edellä se lenteli ja näytti tekevän ivaa.\n\nMiisu ei ensin ollut tietonaankaan. Vaan kun lintu rupesi kovin\nlähentelemään, suuttui hän ja tavotteli sitä.\n\nJonkun aikaa vehkeiltyään katosi lintu. Miisu hairasteli, että minne\nse joutui. Sitte hän huomasi, että linnulla oli pojat ja että se oli\nnarrannut hänet pois poikiensa läheisyydestä. Vaan nyt hän näki, että\njonkun matkan päässä lintu hyppeli poikineen.\n\nMiisun mielessä heräsi heti kavala ajatus salaa kiertää poikueen\nluo. Hän lähti hyvin varovasti hiipimään. Puiden suojassa hän hiipi,\nmättäiden taitse pujottelihe, notkeana ja matalana maata myöten kuin\nsisilisko. Ja kun onnellisesti pääsi lähempien mättäiden suojaan,\nhyvillään jo hyristeli itseään ja lierautti kirjavata häntäänsä.\n\nKun oli päässyt jotenkin lähelle, noin parin kolmen sylen päähän\nlinnusta, silloin vasta oikein alkoi tuo kissalle omituinen, kavalan\ntaidokas väijyminen. Ei niin matalaa mätästä, jonka taakse ei olisi\nvoinut lymytä. Niin lyyhistyneenä maata vasten hiihatti hän itseään\neteen päin kuin jalaton olisi ollut. Tarpeen mukaan sujuttausi hän\nmilloin hyvin hienoksi, pitkäksi loikareeksi mättäiden lomiin, milloin\ntaas vetäytyi kokoon pieneen sykkyrään. Ja silmät paloivat lakkaamatta\nlintuun päin. Kun lintu oli päin, silloin hän kärsivällisesti oli\nmahallaan aivan liikkumatonna eikä näyttänyt hengittävänkään. Antoi\nkärpäsenkin aivan rauhassa purra korvansa sisustaa, luimistihan vaan\nvähäsen kärsivätä ruumiin osaansa. Vaan kun linnun silmä vähänkin\nvältti, teki hän taidokasta lähestymistään.\n\nLintu ei kuolemakseen huomannut Miisua. Se puuhaili poikiensa\nkanssa, hankki niille perhosia ja matoja ja opetti syömään. Kovin ne\nvielä olivatkin äkkinäisiä ja heikkoja. Parhaiksi jaksoivat pajukon\noksilla pysytelläitä ja heikoimmat useasti tuiskahtivat nurin niskoin\nheinikkoon. Silloin hyppäsi aina emo ja auttoi pienokaisen oksalle.\nSaamattomina ja kykenemättöminä ne sirkuttivat oksilla ja kilpa aina\noli, kuka sai emon tuoman perhon tai madon. Emon lentäessä heitä kohti\navautui jokainen suu, ja sirkutus kävi kiihkeimmilleen, kun näkivät\nemon tuovan nokassaan jotakin.\n\nMiisu hiipi yhä lähemmäksi. Hänelläkin oli vikisevät, saamattomat\npienet pojat, joille piti saada syötävää. Jo pääsi hän pajukon viereen,\npienen pensaan suojaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin vartosi sopivaa\ntilaisuutta iskeä kiinni.\n\nLintu juuri lensi läheiselle oksalle. Sillä oli nokassaan suuri\nperhonen, jota kurkottausi antamaan eräälle pojalleen...\n\nSilloin Miisu laukasi. Kopsaus vaan, ja lintu oli oksalta lipaistu. Se\nrimpuili Miisun hampaissa, räpytti siipiään ja sirkutti. Pää pystyssä\nläksi Miisu lintu hampaissa kävelemään pihaan.\n\nMatkalla Miisu oikein säikähti, kun yhtäkkiä eräs lintu lentää tuikasi\nesiin ja oli aivan kiinni tarttua Miisuun. Se oli Miisun hampaissa\nolevan linnun puoliso. Se oli nähnyt rakkaansa turmion, ja hätäpäissään nyt\nhyppeli Miisun edessä. Se oli niin pelkäämätön, että aivan Miisun\njalkoihin heittäysi kuin rukoillakseen armoa. Miisun piti oikein\nkiertää tuota hätääntynyttä raukkaa. Vaan kun lintu kävi liijan\nrohkeaksi ja oli aivan suusta tulla repimään Miisun saalista, heräsi\nMiisun villi himo ja hän aivan huokeasti koppasi linnun käpäliinsä.\n\nNyt oli Miisulla kaksi lintua, kaksi paistia kahdelle pojalle, yksi\nkummallekin. Ensi saamansa oli hän jo hampaillaan rutaissut kuoliaaksi,\nja nyt toinen hampaissa potki ja sirkutti ja räpytti siipiään niin\nrajusti, että oli siinä hallitsemista. Vaan Miisu nurisi ja terävillä\nhampaillaan ruhjoi senkin hengettömäksi.\n\nSitte Miisu mielissään oikein juoksujalassa jouduttausi pihaan ja heti\nsuoraan meni pensaikon juurelle. Vaan siellä ei ollut poikia. Missä\nlienevät olleet. Miisu juoksenteli kaikki paikat pihassa ja naukui niin\nkovasti kuin taisi suussaan olevilta kahdelta linnulta. Hän ihmetteli,\nminne ne olivat joutuneet, kun ei näkynyt missään. Haeskeli huoneiden\nalukset, ullakot, uunien päällykset ja kaikki, ja alinomaa naukui\nkutsuvasti. Olisi nyt ollut niin hauskaa antaa noille pienoisille\nlintupaisti kummallekin.\n\nUskollisesti etsi Miisu poikiaan niin kauvan, kunnes löysi ne.\nNe olivatkin hyvin kummallisessa paikassa. Elättimummon jalasta\noli pudonnut paksusta sarasta tehty töppönen, ja siihen olivat he\nruvenneet makaamaan. Kun Miisu sattui etsintömatkallaan kulkemaan\nmummon päällitse, huomasi hän poikansa. Hyppäsi niiden luo ja pani\nhyvillään rakkaan emon \"kurnaun\". Heti heräsivät pojat ja kurahtivat\nvastaukseksi. Vainu kävi niiden pieniin, tihkeröisiin neniin ja he\nalkoivat hamuta ympärillensä.\n\nSilloin laski Miisu suustaan kaksi kuollutta lintua niiden eteen.\n\nHuomaamattomuudessa ja suuressa kiireessä jaavistausivat pennut ensin\nkumpikin kiinni yhteen lintuun. Ja oli jo tulla riita jaosta. Vaan\nMiisu tuli väliin ja osotti toisellekin samanlaisen syötävän. Kun\nkerran sitte saivat saaliit käpäliinsä, niin olivat niin haltioissaan,\nettä pelottavasti muristen niskakarvat pystyssä purivat ja söivät.\n\nRaukean näköisenä, vaan mielissään Miisu siinä ääressä istui ja katseli.\n\nHeikot olivat vielä hampaat musertamaan lintujen paksuimpia luita. Joku\nosa selkäruotoa ja siipien tyvet jäi tähteeksi.\n\nNähtyään pentujensa tulleen ravituiksi, söi Miisu tähteeksi jääneet\npalat, yksin höyhenetkin natusteli suuhunsa, ja nuoli tarkkaan\nveripisarat, jotka olivat linnuista vuotaneet pihamaalle.\n\nSitte he siinä yhdessä kohti kolmikannassa istuivat, lipoen kieliään ja\nraukeasti eteensä katsoen — aivan niin kuin herrasväen herkkupöydässä\nsyötyä istutaan ja nautitaan siitä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden\ntunteesta, mikä seuraa hyviä ja voimakkaita ruokia syötyä. Heillä kun\nei ollut suun pyyhintä, viuhotti sekä Miisun että pentujen suupielissä\nniihin tarttuneita höyheniä.\n\nKohta kapristausivat pennut emänsä jalkoihin ja alkoivat leikkiä.\nNyt oli se niistäkin hupaista. Nuo suuret silmät säteilivät\ntyytyväisyydestä ja iloinen veitikkamaisuus oli koko olennossa.\nMiisun piti heittäytyä pitkälleen ja antaa huimapäisten kupelehtaa\nympärillänsä.\n\nMutta Miisu halusi lepoa ja alkoi nuolla pentujansa. Ne eivät\nolisi sitä tahtoneet, tinkivät vastaan panemaan. Vaan Miisu teki\npuoliväkisenkin puhdasta ja käpäliensä välissä nuoli kummankin\nhuolellisesti niin puhtaaksi kuin osasi, vaikka pennut vähän\nvikisivätkin käsissä.\n\nSitte rupesi pentujakin raukaisemaan. He menivät mummon töppösen luo\nja aikoivat ruveta siihen makaamaan. Vaan tuo suuri villatöppönen\noli heistä niin hullunkurisen näköinen, etteivät malttaneet olla\nkujeilematta sille vähäisen. Olivat piilosilla sen ympärillä, löivät\npainia sen kanssa, murisivat sille, repivät ja pyörittelivät.\n\nMiisu teki lopun siitä vallattomuudesta. Meni töppösen sisään makaamaan\nja pani hellän emon \"kurnauta\" pojilleen. Kun eivät vallattomat olleet\nsiitä milläänkään, pyörähti Miisu töppösessä selälleen ja leikkisästi\nkiemurteli ja viskoi itseään. Silloin riensivät pennut töppöseen. Miisu\nasetti ne mukavasti sivulleen ja nuoleksi vielä niitä vähäisen. Ikään\nkuin \"hyvän yön\" toivotukseksi sitte kurahti pojilleen pari kertaa — ja\nkohta painuivat kaikkien silmät makeaan uneen.\n\n... Mutta samalla aikaa metsässä pajukon oksilla hyppeli viisi\nturvatonta linnun poikasta. Avutonna ne siellä sirkuttivat ja turhaan\nodottivat hellää emoa tuomaan suuhun perhosta tai matoa...\n\n\n\n\nKuin kihloissa.\n\n\nHe näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo\nmonta vuotta.\n\nMiehen tulin tuntemaan eräissä kemuissa, jotka pidettiin ravintolassa\neräälle paikkakunnalta poislähtevälle hyvälle ystävälle. Siellä herätti\nhän heti huomiotani. Hän istui pöydän päässä toisten seurassa, poltteli\nhienoa paperossia, noin vaan poltellakseen, ja aina vähän päästä\nsormillaan vetäsi viiksiään tai suippoa leukapartaansa. Hän puhalteli\nsavua ylös ilmaan ja jäi useasti katselemaan sen somia rengasmaisia\nmuodostuksia. Hän kyllä vilkkaasti puheli, vaan selvästi näki, ettei\nhän siltä kokonaan antautunut asiaan. Joka hetki näytti, kuin hänen\nmielessään olisi maannut joku muu asia, suurempi ja tähdellisempi, joka\nvaltasi hänen mielensä kokonaan, vaikkei hän siitä kellekään puhunut.\n\nMinusta ensin melkein näytti kuin hän olisi uskonnollinen, sillä koko\nhänen olennostaan, erittäinkin avonaisista kasvoistaan, selkeästä\notsastaan ja lempeistä silmistään loisti omituinen, hiljainen rauha,\nkirkkaus, pyhyys tai jotakin semmoista.\n\nHän ei juonut niin kuin juodakseen, vaan siististi maistoi viiniä\nlasistaan, nähtävällä varovaisuudella ja maltilla, tai kuin hän ei\nolisi siitä ollenkaan välittänyt, vaan ainoastaan seuran vuoksi kohotti\nlasinsa silloin kuin muutkin.\n\nEnsimäisten lasien aikana keskusteltiin yleisistä päivän kysymyksistä.\nHän ei niin innokkaasti ottanut osaa keskusteluun kuin muut, vaan\nlausui hänkin mielipiteensä, joka aina oli puoleksi väliäpitämätön\nja tavallisesti tämmöinen: \"Minä nyt en ole tarkemmin seurannut sitä\nasiaa, vaan minusta tuntuu, että...\"\n\nNuo kaikki pikku seikat — sekin, että hän oli istuutunut juuri pöydän\npäähän kuin vaistomaisella tarkoituksella olla vähän erillään muista\n— loihtivat hänet minulle, joka olin koko huomiollani kiintynyt häntä\ntarkastamaan, erääksi erikoiseksi ihmiseksi, jonka koko olentoa ja\nläheistä ympäristöä vallitsee jokin salainen, minulle vielä tuntematon\nvoima tai henki tai miksi sitä nimittäisin.\n\nPuhe vilkastui, seura tuli iloisemmaksi, yleiset kysymykset jätettiin\nsyrjään, joko valmiiksi pohdittuina tai alustavasti keskusteltuina,\nja ruvettiin kertomaan kaskuja kouluajoilta ja tunnetuista suurista\nmiehistä.\n\nHän katsoi nyt kelloaan ja näytti varustauvan lähtemään. Hän viittasi\nillan sankarin luokseen, meni hänen kanssaan toiseen huoneeseen,\njonne ovi oli auki, ja näytti pyytävän päästäkseen lähtemään seuraa\nhäiritsemättä — kuin vakava, hyvänsuopainen pappi, joka tahtoo pidoista\npoistua, — vaan kuitenkin sallii toisten jäädä myöhempään. Mutta\nkunniavieras tarttui häneen, näytti tekevän kaikki tyhjäksi, työnsi\nhänet saliin takaisin ja sanoi:\n\n— Mihinkä sinulla on semmoinen kiire, kello on vasta 10.\n\n— Eipäs, kello on kohtsillään 11: ajattelin 11 joutua kotiin.\n\n— Kuka sen on määrännyt, että sinun pitää juuri 11 tulla kotiisi,\neukkosiko?\n\n— Ei sitä ole kukaan määrännyt, vaan minä sanoin vaimolleni 11 aikaan\ntulevani kotiin.\n\n— Niin, arvasinhan sen! Se on sittekin eukkosi, jonka tähden sinä nyt\n\"ajattelit\" lähteä — oikeastaan olisit _pakoitettu_ lähtemään. Mutta\nme nyt pakoitamme sinut kauniisti jäämään. Kuinka se nyt sopisi, että\nsinä lähtisit miesten seurasta näin aikaiseen sen vuoksi vaan, ettei\nrakas vaimosi pääse nukkumaan, jos et sinä ole hänen silmiään kiinni\npainamassa. Ole nyt kerrankin miehekäs ja istu miesten seurassa!\n\nTämmöisellä puheella tavallisesti saadaan uskollisinkin aviomies\nkääntymään ja ottamaan \"hänelle miehenä kuuluva vapaus\", huolimatta\nlupauksistaan vaimolleen ja ettei tuo rakas vaimo todellakaan voi\nnukkua ennen kuin miehensä tulee kotiin.\n\nMutta häneen näkyi tämä puhe tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin\nmaailmanmiehen ivaileva puhe hiljaiseen uskonnolliseen ihmiseen, jolla\non syvät, koetellut vakaumukset. Hän kuunteli hymyillen ja tyyneenä ja\nsanoi:\n\n— Minun pitää kuitenkin nyt lähteä. Minulla ei ole tapana olla myöhään.\nPäästä siis hyvä veli minut menemään.\n\nKasvinkumppali ja koulutoveri pani liikkeelle koko etevän puhetaitonsa\nja häntä tuli vielä auttamaan puolikymmentä muuta teräväkielistä\nmiestä. Mutta hän pysyi yhtä levollisena, hymyili yhtä tyynesti. Kun\nkaikki nämä vanhat toverit ja ystävät olivat kaiken puhetaitonsa\nkäyttäneet, kaikki hienot ja epähienot pistoksensa antaneet, oli hän\nyhtä järkähtämätön kuin alussa. Hän kertoi tyynesti entiset sanansa:\n\n— Kyllä minun täytyy nyt lähteä, elkää pahastuko.\n\nHänen täytyi antaa mennä. Toivottaen toisille \"iloista jatkoa\" hän meni.\n\nHän on pankin virkamies, ja tapaan häntä usein pankissa. Tuo sama\nomituinen, salaperäinen, kätketty voima, henki, tai miksi sitä\nsanoisin, on sielläkin hänessä ja hänen ympärillään vallitsemassa,\nhänen istuessaan suorana pulpettinsa ääressä tai liikkuessaan vekseli\ntai muu paperi kädessään. Kun hän tulee oikein lähelle ja, miellyttävä\nhymyily kasvoillaan, puhelee — vekseleistä, kurssin muutoksista\ny.m.s. — on kuin olisi vastakkain tuon syvämielisen, hiljaisen ja\nvaatimattoman pastorin kanssa, jolla on selkeä otsa, kirkas, lempeä\nkatse ja olennossaan ja ympärillään jotakin pyhää, pyhitettyä.\nTuo hellyys ja pehmeys hänen olennossaan, tuo lempeä katse, nuo\navomieliset kasvot ja tuo hieno käsi, jossa hän pitelee vekselipaperia,\nne saattavat minut aina aavistamaan, joka kerta kun joudun hänen\nlähelleen, vielä vienompaa hellyyttä ja pehmeyttä, katseen lempeyttä,\nkasvojen avomielisyyttä ja käden hienoutta, jotka häntä kotonaan\nympäröivät — tuota olentoa, jonka hän omistaa, jossa hän puoleksi elää\nja joka hänessä alati vallitsee.\n\nVirkahuoneensa pöydällä edessään on hänellä hänen kuvansa kalliissa\nkehyksissä.\n\nKello 3 kun pankki suletaan, ilmestyy pankin edustalle puistoon\npienenpuoleinen, nuori, kaunis, maukkaasti puettu nainen, työntäen\nlapsen vaunuja, joissa makaa nuorin lapsi, ja sivullaan seuraa pieni,\nkolmen vuoden vanha poika.\n\nSilloin juuri on mies asettunut pankin akkunaan, hymyilee ja nyökäyttää\npäätään.\n\nVaimo vastaa samalla tavalla.\n\n— Kohtapa isä tulee, kohtapa isä tulee, — hyräilee hän lapsilleen\nkävellessään ja työntäessään vaunuja puiston käytävillä.\n\nIsä tuleekin kohta. Kadulle tultuaan hän jotakin huudahtaa, ja kohta\nhän on vaimonsa rinnalla ja ottaa pojan syliinsä. He käyvät jossakin\npuiston kolkassa istumassa, loruillen lastensa kanssa.\n\nNoin he ovat melkein aina yhdessä. Miestä ei tapaa yksinään juuri\nmuualla kuin virkatoimessaan pankissa. Yhdessä he ajelevat ulos\nkaupungista vaunuissaan, joiden pyörät välähtelevät auringon\npaisteessa, milloin mies, milloin vaimo ollen ohjaksissa; yhdessä he\nkäyvät teaatterissa ja konsertissa, milloin niissä käyvät, sillä he\nkäyvät semmoisissa harvoin. Miltei mieluimmin käyvät he kirkossa, jossa\nheitä näyttää enin miellyttävän urkujen juhlallinen ja kaunis soitto.\nKesällä he ovat useampana iltana vesillä, tuolla lahdelmissa ja saarien\nlomissa soudellen, pikku poikansa mukanaan. He soutavat vuorotellen ja\nvuoroon ohjaavat maalilaitaista venettä, seisottelevat aina väliin,\novat äänettöminä ja nauttivat kauniista luonnosta.\n\nVieraisilla he käyvät aniharvoin. He ovatkin muualta tulleet tälle\npaikkakunnalle, vaan eivät näy tahtovankaan hankkia itselleen tuttavia.\nHe elävät niin kodikasta elämää, elävät niin toisilleen, että se\nnäkyy heistä, olivatpa he missä tahansa; he ovat aina niin toisiinsa\nturvauneina.\n\nHe näyttävät elävän vaan kahden, toisiaan ja lapsiaan varten; he ovat\naina kiintyneinä toisiinsa, alati huolehtivat ja palvelevat toisiaan.\nKun heitä näen, juohtuvat aina mieleeni nuo uskolliset parittain\nelävät linnut, jotka ovat ikään kuin näkymättömällä langalla toisiinsa\nsidotut, jotka aina seuraavat toisiaan, pitkillä muuttomatkoilla\npohjoisesta etelään ja päin vastoin, ja jotka seuraavat toisiaan\nkuolemaankin.\n\nHe asuvat kaupungin laidassa rauhallisessa paikassa. Sen melkein\narvasin ennen kuin tiesinkään. Siellä he elävät kuin linnut pesässään,\novat onnellisimmat saadessaan olla vaan kahden pienten lastensa kanssa.\n\nKun tulen kotiini yöllä tai iltasella myöhään, näen aina himmeän\npunertavan valon heidän makuuhuoneensa ikkunasta. Se on yölampun\nvalo. Jään aina siihen katsomaan. Ajattelen, mikä onni tuolla asuu ja\nvallitsee, ja minusta tuntuu kuin hyvät hengettäret olisivat siellä\nvalvomassa ja vartioimassa heidän vuoteillaan. Ja minulle itselleni\ntulee aina syvä kaiho ja kaipaus...\n\nMikä onni elämässä!\n\nKuinka he ovat sattuneet sopivat toisilleen, he ovat kuin luodut\ntoisilleen! Tuo nuori, kaunis vaimo, jonka ihanuus aina herättää\nhuomiota, missä hän liikkuu miehensä kanssa, onko hän liittyessään\nmieheensä ollut niin kodikkaaksi kasvatettu, joka kehittyi ja varttui\nkotonaan, kodin päiväpaisteessa ja jonka ensimäinen unelma oli\ntuo mies, joka oli kuin hänelle luotu? Vai oliko hän ennen ollut\nmaailman vietävä perhonen, jota liehakoitiin ja joka tahtoi loistaa\nkaunottarena, niin kaunis kuin hän oli — ja syvä rakkaus tuohon\nmieheen, jonka suurin ominaisuus oli antautuminen koko sielustaan\nrakkaudelleen, syvä, kaikki valtaava vastarakkaus häneen teki hänessä\nniin sanoakseni kääntymyksen ja erotti hauet liehakoivasta maailmasta,\nantautuakseen kokonaan rakkaudelleen, tuolle syvälle, hiljaiselle\nrakkaudelle, joka tuli heille molemmille kuin uskonnoksi?\n\nOlipa kummin tahansa — ihailen ja kadehdin heitä sydämestäni.\n\nHe näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo\nmonta vuotta.\n\n\n\n\n\"Kullervon\" ero.\n\n\nKapteeni Malm oli hyvän matkaa toista kymmentä kesää johtanut\n\"Kullervo\" laivaa, mutta nyt hänen täytyi laivasta erota, sillä huonon\nliikkeen tähden oli yhtiö pakoitettu myymään sen.\n\nRaskasta oli vanhan kapteenin jättää laivansa, vaikka hänellä kyllä\noli tiedossa toinen paikka. Tuo laiva oli hänelle tullut niin tutuksi,\nniin rakkaaksi, aivan kuin vanhaksi toveriksi. Kun yhtiö perustettiin,\nkutsuttiin hänet kokeneena merimiehenä antamaan neuvojaan, ja hänen\njohdollaan sitte laiva tehtiinkin ja hänen esittämänsä oli laivan\nnimikin.\n\nKun laiva valmistui ja teki näyteliikkeitä kaupungin edustalla,\nmuassaan puoli kaupunkia ihmisiä, oli Malm onnellisin merimies\nmaailmassa. Olihan \"Kullervo\" aivan kuin hänen oma laivansa, kuin\noma siittämä lapsensa, sillä melkein mieleisensä hän oli sen saanut\nrakennuttaa. Purjehdittiin täydellä höyryllä ja täysillä purjeilla.\n\"Kullervo\" oli päivän sankari, vierellänsä kapteeni Malm ansiokkaana\naseveikkona. Komea oli laiva luonnostaankin, vaan vielä komeampi se oli\nnyt juhlapuvussaan, hulmuavine lippuineen. Maljat juotiin laivalle ja\nmalja tyhjennettiin kapteenillekin. Uutta laivaa tervehdittiin sampona,\njoka olisi yhtiölleen ja paikkakunnalle kultaa jauhava.\n\n\"Kullervo\" oli tämän paikkakunnan ensimäinen laiva, joka purjehti\nLyypekissä asti. Ensi vuosina onnistuikin kaikki hyvin, rahtia oli yli\njäämäänkin ja hyvät oli tulot. Yhtiön vuosikokouksissa jaettiin runsaat\nvoitot, kapteenille annettiin kiitoslause, ja suurella mielihyvällä\nosakkaat kuittasivat voitto-osuutensa. Voittorahoista käytettiin\nosa suuriin kemuihin, jotka pidettiin vuosikokouksen virallisten\ntoimitusten jälkeen.\n\nNäinä aikoina sai \"Kullervo\" tehdä palveluksen, jota kapteeni Malm aina\nylpeydellä muisteli. Yhtiön pääisännän tyttären häät vietettiin eräänä\nkesänä. Kapteeni Malm kiirehti ulkomaamatkaltaan ja joutuikin parhaiksi\nhäihin. Hän tarjosi laivansa hääjoukon käytettäväksi. Tarjous otettiin\nriemulla vastaan, ja päivä oli \"Kullervon\" ja sen päällikön kunniapäivä.\n\nMutta ajat muuttuivat. Laivayhtiöitä sikisi kuin sieniä sateen jälkeen\nsekä koti- että ulkomaalla, niin että alkoi olla liikoja laivoja\njoka väylällä, jonka tähden syntyi kilpailu ja taistelu elämästä ja\nkuolemasta. Toinen toimitti tehtäviä toistaan huokeammalla. Yhtiöiden\nkesken koetettiin saada toimeen sopimus yhteisistä maksuista, vaan\nsiitä ei tullut mitään, toinen sieppasi palan toisensa suusta.\n\"Kullervo\" purjehti vajailla lasteilla, ja rahtimaksuja täytyi yhä\nalentaa, jos mieli vähänkään ansiota saada.\n\nLaivan pääisäntä, joka ensi vuosina, noina levinä aikoina, aina oli\nsitä vastaan ottamassa ja piti pienet kemut jokaisen ulkomaamatkan\njälkeen, tuli tylyksi laivaa kohtaan ja ani harvoin kävi sitä\nkatsomassa. Ja yhtiökokouksissa osakkaat murisivat, joku kiroilikin\nlaivaa, kun se niin vähän tuotti. Kapteeniin se koski kipeästi. Hän oli\nalati tehtävänsä tunnollisesti täyttänyt, vaan kiitoslauseita ei nyt\nmuistanut kukaan. Nuo osakkaat ne eivät pitäneet mistään muusta kuin\nvoitosta, jako-osuuksista.\n\nKapteeni Malm kyllä koetti liehua, tinki ja teki sopimuksia, kävi\njokaisen luona keltä suinkin luuli lastia saavansa, lupasi alennusta\nja pikaista toimitusta. Häpeä olisi kaupungin ensimäisen suuren laivan\nkuolla kannatuksen puutteeseen. Vaan liikemiehet olivat jäykkiä ja\nkylmiä, välinpitämättöminä kuuntelivat kapteenin tarjouksia, sillä he\ntiesivät, että hänen jälestään tulee toinen ja kolmas kapteeni, jotka\njokainen ottavat toistaan helpommalla.\n\nYhtiökokoukset tulivat yhä ikävämmiksi. Entiset suuret, hauskat kemut\nvuosikokouksen jälkeen muuttuivat pieniksi Havannan sikareiksi ja\npariksi kupiksi kahvia, joita liikkeenjohtaja hyväntahtoisuudessaan\ntarjosi kokouksen jäsenille. Osakkaat kynsivät päätään, noituivat ja\nmelkein tarkoituksella sanoivat Malmille:\n\n— Mitenkä sinun laivasi on taas niin huonosti seilannut? Sinä saatat\nhäviöön koko yhtiön!\n\nKapteeni Malm tuskin uskalsi tuoda esiin ehdotustaan laivan\nkorjauksista, jotka olisi talven aikana ensi kesän liikettä varten\ntehtävä. Osakkaat kauhistuivat vähäisempiäkin ehdotuksen numeroita ja\ntuskin kärsivät kuulla kaikkea.\n\n— Mene hiiteen sinun ainaisten korjaustesi kanssa! huusi patruuni\nGrönlund, joka oli kokoukseen saapunut \"pienessä sievässä\", niin\nkuin hän sanoi, sen tähden, että levollisemmin voisi kuulla\nkertomuksen laivan liikkeestä viime kesänä sekä selvityksen voitto-\nja tappiotilistä ja kapteenin korjausehdotukset. — Kuulepas, sinä\nMalm! sinä myynäät ja laittelet sitä laivaasi kuin mitäkin morsianta,\nheh, heh! Eiköhän se kelpaisi sinun yksityiseen palvelukseesi vähän\nhuonompanakin, sillä et sinä, Jumal' avita, keltään lastia saa! Sinä\nvaan tahtoisit sitä enemmän kustannuksia, kuta vanhemmaksi se tulee.\n\n— Mutta eikös setä Grönlund ole huomannut itsestään, että kuta\nvanhemmaksi ihminenkin tulee, sitä enemmän hän tarvitsee korjausta ja\nkustannuksia. Viimein ei hänestä tule kalua suurillakaan kustannuksilla.\n\n— No, no, veli Malm, asetuhan toki! Kyllähän minäkin sen filosofian\ntiedän, vaikka sinua tässä vähän hätyyttelin. Vaan kunniamerkin\nhankkisin sinulle, jos saisit laivasi Vellamolle kaupatuksi: yhtiön\nkunnia toki siten vielä säilyisi, ja onhan laiva vakuutettu täydestä\narvosta. Eikös se olisi helkkarin viisas temppu, häh, häh!\n\n— Ja se olisikin hyvin helppo tehdä, sanoi kapteeni. Olisittepa olleet\nkatsomassa, kun syksyllä laivaa tarkastettiin tokassa, niin sen pohja\noli täynnä reikiä kuin vasu. Naulat putoilivat sormella työntämällä.\nTästä näette, miten olen kustannuksia säästänyt. Vaan nyt en uskalla\ntietteni lähteä laivaa hukuttamaan.\n\nKun kapteenin kertomus laivan tilasta oli luettu, loppui osakkaitten\nmaltti. Pohja oli korjattava, uusi höyrypannu laitettava ynnä paljon\nmuita kalliita kustannuksia.\n\n— Myydään koko ruuhi! esitti hra Grönlund. Kapteenin sen sopisi\nparhaiten ostaa, kun noin hyvin tuntee laivan viat. Paljoko tarjoat —\nensimäinen, toinen — —\n\nKoko kokous oli sitä mieltä, että laivasta on päästävä erilleen tavalla\ntai toisella. Päätettiin myydä se vapaaehtoisella huutokaupalla.\n\nKapteeni Malm ajatteli laivan ostoa. Jos vaan hän olisi varakkaampi,\nolisi liikeneviä rahoja, kyllä hän koettaisi. Ehkä onnistuisi\nyksityinen paremmin kuin monipäinen yhtiö. Laivan omistajana hän\nei olisi sidottu mihinkään taksoihin, voisi vapaammin kilpailla ja\nmenetellä oman mielensä mukaan.\n\nVaan sepä se oli, kun ei ollut rahoja. Hänelläkin tosin oli pääomaa,\nvaan se ei ollut pankeissa eikä obligatsiooneissa, se oli pienten\nkasvavien kapteenin alkujen muodossa. Se kyllä oli \"liikkuvaa\" pääomaa,\nvaan sangen hankala sitä olisi ollut käyttää liikkeessä. Eivät ainakaan\nlaivayhtiöt semmoiselle suurta arvoa antaneet.\n\nSen tähden täytyi hänen jättää ostotuumat mielestään ja katsoa päältä,\nkun kaikki rahamiehet tekivät laskuja laivan tuottavaisuudesta, jos sen\nkannattaisi ostaa. Laivaa käytiin katsomassa ja tutkimassa ja tehtiin\njos jonkin laisia suunnitelmia.\n\nHuutokauppapäivänä oli kapteeni virkansa puolesta kutsuttu\npuolueettomana henkilönä antamaan tietoja laivasta, esittämään sen edut\nja hyvät ominaisuudet ja paljastamaan sen heikot puolet.\n\nLukuisa joukko ostajia oli saapunut laivaa huutamaan. Syksyinen jää\noli jo siksi kovaa, että kesti varoen mennä laivalle, jonka ympärille\noli pelosta asetettu lautoja, joilla ostajat seisoivat. Vaan eräs\nVaasan herra, tavattoman lihava ja punakkakasvoinen ukko, ei uskaltanut\ntulla jäälle. Hän köllistelihe rannalla, kiikaroiden laivaa, ja hänen\ntoverinsa, nähtävästi oma poikansa, meni laivaa tarkastamaan.\n\nPaikkakunnan liikemiehet, joille laiva oli vanha tuttu, kepillään\nkoputtelivat laivan kupeita, vaan vieraat ostajat tekivät tarkkaa\ntutkimusta. He kiipesivät laivaan, veitsellä vuolten tunnustelivat\nkantta onko se lahoinen, kävivät konehuoneessa moukaroimassa\nhöyrypannua, tarkastivat ruomat ja syynäsivät salongit. Pufetissa\noli hyllyt raastettu paljaiksi, pöydällä pari särkynyttä pulloa, ja\npufettineidin salongissa oli vuode remallaan auki, peili rikottuna\nja huonekalut epäjärjestyksessä, aivan kuin sen haltijatar olisi\ntullut mielettömäksi, hosunut ja kaatanut kaikki nurin narin ja sitte\njuossut johonkin loukkoon kaulastaan nuoraan riippumaan. Tuuli oli\nikkunan saumasta pyryyttänyt hiukan lunta avonaiselle vuoteelle.\nKauppaneuvoksen prokuristi, jonka hauskimpia hetkiä oli ollut kesällä\nyön hämärässä juoda likööriä laivassa ja valvottaa pufettineitiä,\npisti uteliaasti päätään salonkiin ja ahnain silmin katseli sitä. Vaan\nyrmeästi hartioitaan puistaen hän kääntyi pois.\n\nSiinä seisoi ennen niin uhkea laiva niin alakuloisen ja alastoman\nnäköisenä, että kapteeni Malmin kävi kovasti sääliksi sitä. Jos\nmitenkään hän voisi, niin hän huutaisi sen. Mielessään kulki pitkä\nhistoria laivan syntymästä saakka, minkä ajan hän oli laivalla\npurjehtinut ja siitä elatuksensa saanut. Se täytyi nyt jättää toisille,\nja se tuntui raskaalta.\n\nToimitusmiehen verkalleen ja virallisesti lukiessa tarjousten määrää\nja lukua, seisoi kapteeni nojaten oikeaa jalkaansa vasten, veteli\nsyviä ja pitkiä henkäyksiä ja tuijotti edessään olevaan laivaan, joka\njokaisen korkeamman huudon jälkeen näytti pakenevan kauvemmaksi hänen\nluotaan. Häntä sitä paitse hävetti ne tarjoukset, joita laivasta\ntehtiin. Kauppaneuvoksen prokuristi lähti huutamaan viidestä tuhannesta\nmarkasta laivaa, joka alkujaan oli maksanut 150 tuhatta ja oli vielä\nkelpo alus. Huuliaan purren ja kehenkään katsomatta hän heti tarjosi 15\ntuhatta. Siitä ottivat sitte toisetkin kiinni ja 25 tuhanteen huusivat\naika vilkkaasti. Vaan sitte taas laimeni ostohalu, ja jokainen mainitsi\ntuota uudesta laitettavaa höyrypannua.\n\n— Mutta Herran nimessä, maksaahan tuommoisessa suuressa merilaivassa\npaljas runkokin enemmän kuin 25 tuhatta, huudahti kapteeni Malm\nkärsimättömänä. Ja hän luetteli paikkakunnan vesiä kulkevia laivoja,\npaljoko mikin oli tullut maksamaan, niin että tähän kaikkeen nähden\ntämä ei ollut kuin pilkkahinta uljaalle merilaivalle.\n\nHuutajat vähän hymyilivät kapteenin innostukselle, vaan suuremmissa\nsummissa alettiin huutaa, ja saivat kuin saivatkin hinnan nostaa\nnuivatuksi 35 tuhanteen markkaan.\n\nLaiva joutui eräälle meren rantalaiselle yhtiölle, kokonaan toisiin\nseutuihin. Yhtiön asiamies oli jo edeltä päin paikkakunnan konepajalta\ntiedustanut, mitä se ottaisi laivan korjauksesta, ja koska sikäläiset\nkonepajat hänen mielestään tekivät helpommalla, oli laiva keväällä heti\njäiden lähdettyä kuletettava sinne.\n\nKevät tuli ja aikainen tulikin. Kapteeni Malmi varusti erään toisen\nyhtiön laivaa, jota hän oli nyt tuleva johdattamaan. \"Kullervolle\" tuli\nkulettajat, jotka laittoivat sitä reilaan sen verran, että saivat sen\nviedyksi uuteen kotiinsa, jossa talven aikana tehty uusi höyrypannu\noli sitä odottamassa. He ajoivat laivan satamaan, siitä lähteäkseen\nmatkalleen.\n\nMutta nyt ei ollut lähtö kenestäkään entisenlainen. Kaihon, oikeinpa\nsurun tunne valtasi saattoväen, jota oli saapunut rannalle melkoinen\njoukko. Puolentoista kymmentä vuotta paikkakuntaa palvellut laiva oli\nnyt tuossa vierasten omana. \"Kullervo\" oli nyt sitäkin säälittävämpi,\nkun ympärillä kaikilla puolin oli vasta maalattuja, uudestaan\nnuortuneita laivoja, joiden rinnalla \"Kullervo\" viime kesäisessä\nvanhassa asussaan näytti hirveän vanhalta, kun jo oli ijällinen\nilmankin.\n\nKapteeni Malm oli koko perheensä kanssa saattamassa \"Kullervoa\". Hänen\nrouvansa oli hyvin surkumielisen näköinen ja pienet kapteenin alut\nvähäpuheisina katselivat laivaa, josta heillä oli monet valokuvat ja\nsitäkin lukuisammat muodostukset puusta ja kaarnasta. Kaikkien heidän\nsuurempien ja pienempien laivojensa nimenä oli \"Kullervo\" ja sen\nmalliin ne olivat tehdyt. Kuten oikeilla merimiesluonteilla, oli heillä\nisän kuljettama laiva esikuvana kaikkeen. Kun he koulusta kilpaa kotiin\njuostessaan sivuuttivat toiset, huusivat he: \"Näin se Kullervo ajaa\nedelle muista!\" Kun he katukahakassa hyökkäsivät ainaisten koululaisten\nvihollisten katupoikain kimppuun ja pehmittivät heitä aikalailla, oli\nsotahuutona: \"Kullervo laskee läpi venäläisen laivan!\" \"Kullervo\" oli\nkerran Itämerellä ajanut vastakkain erään venäläisen laivan kanssa,\nniin että venäläinen vähän vahingoittui. Vanhin pojista, — kapteeni\nMalmilla oli kolme poikaa, — tahtoi aina pitää \"Kullervon\" kapteenin\nviran, keskimäinen ajomiehen ja nuorin koneenkäyttäjän. Vanhin\npysyi aina kapteeni Malmina, vaan toisten nimet muuttuivat milloin\nHeikkisiksi, milloin Rissasiksi ja milloin miksikin, aina sitä mukaa,\nminkä nimellisiä miehiä milloinkin oli laivassa. He näet nimittivät\nitseään laivamiesten nimillä.\n\nNäihin nuoriin urheihin merimiehiin teki \"Kullervon\" tila alakuloisen\nvaikutuksen. Paitse vanhaa pukua, oli laivalla nyt komentajina ja\nkulettajina miehiä, jotka heidän mielestään olivat kaikkia muita\nvaan ei merimiehiä. Ryhdikkään kapteeni Malmin sijasta laahusteli\nkomentosillalla muuan vääräsääri, joka alati piti käsiään housun\ntaskuissa. Kymmentä vertaa uljaampia olivat myös viime kesäinen\najomies ja koneenkäyttäjä kuin nyt nuo, jotka piipun nysä hampaissa\nlaivan kaidetta vasten haukottelivat ja katselivat joukkoa. Aivan\noli nyt \"Kullervo\" joutunut kelvottomiin käsiin. Pienet merimiehet\neivät puhuneet toisilleen mitään, vaan ihan samallaisen vaikutuksen\n\"Kullervon\" kohtalo nyt teki heidän merimiesluonteihinsa ja yhdellä\ntavalla he jokainen ajattelivat \"Kullervon\" miehistä.\n\nKapteeni Malm itse koetti näyttää vilkkaammalta, meni laivaan, katseli\nentisiä tuttuja paikkoja ja puheli laivamiesten kanssa. Uudelle\nkapteenille hän vielä sittekin kuvaili laivan hyviä puolia.\n\nKapteenin rouva tahtoi vielä nähdä kapteenin hytin, jossa miehensä oli\n15 kesää viettänyt ja jossa hänkin parhaasta päästä oli asustanut,\nsilloin kun kerran kävi Lyypekissä.\n\nKello kalahti, lähtöhetki oli tullut. Soitto ruosteisen kellon laitaan\nkuului niin soinnuttomalta, kolealta, aivan kuin laiva olisi kadottanut\nkaiken elämän halunsa. Kulkemaan sen kuitenkin täytyi lähteä. Vaan\njäykkää oli kulku alussa ja käänteet kömpelöt, sillä laivamiehille\nolivat ahtaat kulkuväylät vieraita. Näytti kuin laiva olisi outoja\nkulettajiaan vierastanut, niin kuin uutta ajajaansa vanha uskollinen\ntalon ruuna, joka arvelun perästä jälelleen pälyen lähtee verkalleen\ntekemään taivalta.\n\nKapteeni Malm, hänen rouvansa, lapsensa ja koko saattojoukko huiskutti\nnenäliinoja — ei kenellekään matkustajalle tai laivamiehelle, vaan\nlaivalle itselleen. Se oli ollut yhteiskunnan jäsen sekin, tehnyt\nihmisille palvelusta, ansainnut liikkeellä ja maksanut verot. Sen\ntähden tuntui nyt siltä kuin yksi osa yhteiskunnasta, yksi sen jäsen\nolisi mennyt, otettu pois vieraisiin oloihin. Ja sillä oli ystävänsä ja\nvihamiehensä silläkin. Ystävät tunsivat sitä kohtaan myötätuntoisuutta,\nolivat tulleet sitä saattamaan ja nyt innokkaasti huiskuttivat\nliinojaan. Vihamiehiä olivat toiset laivayhtiöt, jotka nyt ilkkuivat\nsydämessään, kun oli saatu yksi kilpailija pois.\n\nHiljaa kulkiessaan näytti \"Kullervo\" tunteelliselta olennolta, joka\nlämpöisellä sydämellä otti vastaan, myötätuntoisuuden osoitukset. Se\noli liikutuksissaan niin kauvan, kun oli noiden ystäviensä näkyvissä.\nVaan kun se oli ehtinyt saaren taakse, osotti kiihkolla tupruava\nsavupatsas, että \"Kullervo\" oli kuivannut silmänsä, ottanut jälleen\npäälleen raittiin merimiehen luonteen ja pää pystyssä teki kulkuaan\nniin kuin aina ennenkin.\n\nKapteeni Malm huiskutti liinaansa niin kauvan, että kätensä hervahtui.\nHerettyään huiskuttamasta, tunsi hän silmänsä kosteiksi, niin että\nniitä piti kuivata.\n\nKotiin mentyä pyysi hän rouvansa laittamaan teetä, ja ehkäpä hän\nitse siinä sivussa tekee totilasinkin. Vietetään iltaa \"Kullervon\"\nviimeiseksi kunniaksi ja muistoksi.\n\nIlta kului kertoessa \"Kullervon\" merimatkoista, vaaroista ja\nvastoinkäymisistä, onnellisista pelastumisista ja loistavista retkistä.\nPienten merimiesten mieliin oli pysyvimmin tarttunut se yhteen törmäys\nvenäläisen laivan kanssa, jossa he kuvittelivat \"Kullervon\" ajaneen\nvenäläisen poikki, lävitse kerrassaan.\n\nSeurassa ei ollut muita kuin kapteenin oma joukko. Vaan heihin\n\"Kullervon\" kohtalo enimmän koskikin, sillä he olivat olleet sen\nlikeisimpiä.\n\n\n\n\nRaukka.\n\n\nTulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon sadetta\npitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien pilvien\nhämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se oli\nmahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen nähnyt.\nKuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän mykevä kansi.\n\nRuumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä\nsydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia\npaholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan hengen\nja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi edessäni\nollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä kasvanut ihminen.\nRohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin lähemmä tarkastamaan\ntuota peräpenkillä pöydän takana olijata.\n\nTuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen ruumis,\nonnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri pahka;\nkädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat sisään\npäin tuskallisesti kääntyneet; vasen jalkaterä oli ulospäin melkein\ntaakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset, vaan ne oli\nvenyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää, jonka tähden ne\nolivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät mulkoilivat minua\nkohden.\n\nSellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt paita\npäällään.\n\nMinun tuli hyvin tuskalliseksi oloni, kun vielä olimme kahden kesken.\n\n— Onko se vieras? kysyi hän vihdoin, yhä mulkoillen silmiään.\n\nMinua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen pehmeä\nlapsen äänensä rauhoitti.\n\n— Vieras olen, vastasin.\n\n— Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa? kysyi\nhän taas.\n\n— Jopa se vähän kasteli. — Oletko sinä talon poika?\n\n— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä on\nyhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — kuka se\nolikaan sitte? Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä,\nniin kysytään siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään\nenemmän kuin muista, isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän.\nMinä saan maata äitin ja isän kanssa porstuanpohjakammarissa, vaan\ntoiset eivät saa. Ja minua käytti isä markkinoillakin ja siellä minä\nsain syödä paljo renikoita ja orehkia.\n\n— Onkos isä käyttänyt sinua tohtorissa?\n\n— Sillä markkinatiellähän se käytti tohtorissakin.\n\n— Mitäs tohtori sanoi?\n\n— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä kalua\ntule.\n\nEn tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan, luullen\nsaattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta itsestään\nkertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin kasvoin ja\nniin kuin asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.\n\n— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen. Se\non niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun päähäni,\nniin eikö se ole kova!\n\n— Kyllä minä uskon.\n\n— Minä lyön tähän seinään, niin kuulette, kuinka se on kova.\n\nJa hän koputti päätään seinään, että kolahteli.\n\nMinä kielsin hänet siitä ja katselin häntä suurella säälillä.\n\nHän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte hän\ntaas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:\n\n— Ja minä olen myös sokea: en näe teitäkään yhtään. Ennen minä näin,\nvaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin somaa, kun ei näe\nmitään!\n\nHän nauroi lapsen tavalla, illistellen silmillään minuun päin.\n\n— Eikös silloin ollut lysti, kun sinä näit? kysyin.\n\n— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän\norivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja hyvä\njuoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se vasta on\nmenijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on ja se panee\nkilikili. Eikös se soi somasti?\n\n— Soipihan se.\n\nJoku tuli ovesta tupaan. Poika kuunteli astuntaa ja kysyi:\n\n— Onko se Tiina?\n\n— On.\n\n— Meillepä tuli vieras, ja se istuu minun lähellä penkillä. Minä\nsoittelen vieraalle tiukua... kilikili... kilikili... On minulla ollut\nkulkunenkin. Sanokaapas, vieras, minkä tähden kulkunen niin somasti\nkulajaa?\n\nMinä selitin.\n\n— Kuules, Tiina, kulkusen sisässä on pieni kuula, ja sen tähden se niin\nsomasti kulajaa. Se kulkunen nyt on oriin niskassa...\n\nHän soitteli tiukuaan, illisteli ja kasvot käyden nauruun sanoi:\n\n— Meidän mustalla ruunallapa on häntä! Kun sitä kärpänen puree,\nhuiskauttaa se sillä hännällä!\n\n— Vai niin!\n\nHän istui sitte ääneti, kasvonsa osoittaen erilaisia ilmeitä. Kysyin\nhäneltä ikää.\n\n— Kolmannella kymmenellä.\n\n— Ei se ole kuin kolmannellatoista, oikasi talon tytär.\n\n— Minäpä olin yhdeksännellä, kun minulta näkö katosi, selitti poika\nvilkkaasti. Minä lähden nyt hakemaan kammarista toisen tiuvun, että\nnäytän sitä vieraalle.\n\nHän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin\nlaihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut\nkävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.\n\nMutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen; kätensä\nkoukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja pahkaselkää\nkolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja hän äänteli\neläimen tavalla.\n\nTalon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon vaivoissa\nkiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.\n\n— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi, sanoi talon\ntytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.\n\nPoika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta kamppauksesta\nlepäsi hän selällään hetken.\n\n— Nostapas Tiina minut penkille istumaan, pyysi hän sitte heikosti.\n\n— Minä nostan lapsen.\n\nPenkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän\nkokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.\n\n— Vieläkö se vieras on täällä? kysyi hän.\n\n— Vielä minä olen.\n\n— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata\nvasten.\n\n— Eikö se koske?\n\n— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta tulee\naina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista mitään.\nSe on niin somaa, kun ei muista mitään!\n\nHänen kasvonsa nauroivat lapsellisesti.\n\nEn voinut muuta kuin mykkänä surkutella häntä.\n\nSade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin\nalkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti\nja puheli:\n\n— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet\nkastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä se\nJumala siltä on: sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella\ntuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen, kun\nkun minä kuolen.\n\n— Kuolisitko sinä mielelläsi?\n\n— Kuolisin toki! Minä pääsisin taivaaseen! Jumala antaisi minulle uuden\npienen pään, uuden ruumiin ja terveet jalat, eikä enää paha pieksäisi.\nMinulla on kassassa rahaa kaksi penniä, ja ne minä sitte annan\nJumalalle.\n\nTuosta raukasta oli raha kallein lahja, minkä voi Jumalallekin antaa.\n\nPois lähtiessäni annoin hänelle rahan käteen. Hänen kätensä ja\nruumiinsa vapisi, tuntiessaan tuon kalliin kappaleen. Hän puristi sen\npitkillä laihoilla sormillaan kovasti kouraansa ja kasvoissaan väreili\nsuurin lapsellinen hyvämieli, joka valtasi hänet niin, ettei osannut\npuhuakaan. Hyvästiksi kättä antaessaan muutti hän vavisten rahan\noikeasta kädestä vasempaan.\n\nMenin ulos. Vaan kohta palasin vielä tupaan takaisin unhottunutta\nkeppiäni ottamaan.\n\nPoika hypisteli rahaa kädessään, koetti ojentaa vaivaista kättään ja\nriemulla kertoi, luulleen minua talon mieheksi:\n\n— Heikki, Heikki! Minullapa on rahaa! Vieras antoi minulle rahan! Tätä\nminä en anna muille kuin Jumalalle, sitte kun minä kuolen ja pääsen\ntaivaaseen ja minä saan uuden ruumiin ja osaan kävellä eikä enää paha\npieksä...\n\nSyvästi liikutettuna läksin talosta, toivoen että tuo raukka pian\npääsisi taivaaseensa, saisi uuden pienen pään ja uuden ruumiin ja\nosaisi kävellä eikä enää häntä \"paha pieksäisi\".\n\n\n\n\nPikku Aaro.\n\n\nPikku Aaro löysi metsässä muurahaispesän, johon hän kepakolla vetäsi\nsyvän haavan. Siihenkös keräytyi paljo muurahaisia, ja ne olivat\nkuin tulessa. Hän kumartui oikein lähelle katsomaan ja kuuli pientä\nkihinätä. Ne näyttivät niin vihaisilta, juoksivat, pysähtyivät ja\nkipristelivät itseään ja olisivat varmaan hypänneet hänen silmilleen,\njos vaan olisivat voineet. Hyvin hienoja vesisuihkuja hän sai\nkasvoilleen. Koivusta, mikä oli aivan pesän vieressä, pudottausi hänen\npäälleen muurahaisia, jotka kohta polttivat niskassa ja kaulassa, ja\njaloista niitä nousi polviin, joissa ne avonaisista lahkeista pääsivät\nihoa puremaan. Häneltä pääsi pieni huuto, kun hän väännellen itseään\nravisteli niitä pois.\n\nTästä sai hän uutta intoa ja yllykettä. Ensimäisen kosketuksen\nkepakolla oli hän tehnyt ihan leikillään, vaan nyt syttyi hänessä\noikea vihollisuus noita polttavia pieniä eläviä vastaan. Hän otti\nsuuremman puun ja hajotteli sillä pesää, suureksi riemukseen katsellen\nmuurahaisten raivoa ja ponnistuksia vihollista vastaan. Puunsa oli\npian täynnä noita tulessa liikkuvia eläviä, vaan hän viskasi sen pois\nja otti toisen, jolla kahta kauheammin hajotti pesää. Ähäh, eivätpä ne\ntaitaneet hänelle mitään! Saavat sitä puuta purra, ei siihen koske!\n\nViimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja.\nHän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo\npieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat? Hän\nkumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan pieniä munan\nmuotoisia kappaleita: Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja jäi uteliaana\nkatsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.\n\nMuurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne eivät enää\nolleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät munako'olle ja\nalkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi seuraamaan, mihin ne\nveivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie toiselle pesälle, ja sitä\nne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen huomannut. Suurella hopulla\nkiidättivät muurahaiset muniaan toiselle pesälle, menivät käytävistä\nsisään ja jättivät sinne tavaransa, koskapa jokainen tuli tyhjänä\ntakaisin. Kun hän kääntyi uudestaan tielle, näki hän sen olevan aivan\ntäynnä noita pieniä rahtimiehiä.\n\nHän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden\nmuonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että\ntässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka, kun\nnaapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille,\nsylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat\nehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti vielä\nsen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä nyt tuntua\nsamanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo pienet raukat!\nKuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin, ei hän toki\nolisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan yhdessä\npesässä entisten asukasten kanssa?\n\nAhah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon, peitteli\nmunia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee parannetuksi ja\nentiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui katsomaan, mihin toimiin\nmuurahaiset nyt ryhtyvät.\n\nNe kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos ja\nentisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne\nsiis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan\nkatseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli\nyhä naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset.\nAjattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo\nja pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli\nniin hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran\nhän oli ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä\nkotiin. Sydämestään säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten\nlakkaamatonta kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan.\nHänellä oli niin kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.\n\nHän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli,\nmitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen\nauringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut,\nmuurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään.\nNe olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin\nPilkka, joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa\nisälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.\n\nSiinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs vikkelä\nmuurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää kaikkia\nneuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä ylemmäksi\nja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety peittämään.\nSiinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.\n\nAaro säpsähtää, pyyhkäsee kädellään, ja muurahainen lentää veteen.\n\n— Oi, sinnekö sinä menit!\n\nHän otti sen kädellään kivelle.\n\nMuurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa, seisahtuu\nja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä moneen kertaan\nja hyvin rauhallisesti.\n\nAaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa\nsen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni\navutonna, pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki karahkan,\njolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan oksaan.\nAaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että tuon\noksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven hän laski\nkivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja kädet\nrinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut suinkaan\nsitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.\n\nSe kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa kohosi\nlaine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi ylös ja\nlaskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä. Nousi jälleen\noksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin tähystellen, ja\nsiinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita tuntosarviaan.\n\nMonta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti.\nViimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka\nlaineet sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se\nveden alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se\nsen tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte\nomakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.\n\nMuurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä. Kun\nkorkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se itsensä\nsitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin kokonaan veden\nsisään.\n\n— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti keppiä\nmyöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti kuivalle.\n\nAaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi kiertää;\nAaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja rupesi taas\netujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat vedessä menneet\nkaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.\n\nMutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi viedä\nsitä nopeasti ulapalle.\n\n— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä\nkarahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas\nselälle avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen\npäin ja oli jo sen tavottamaisillaan, kun jalkansa luiskahtivat, musta\nliukas lima kalliossa veden rajassa livetti, hän keikahti takaperin ja\nsuilahti jyrkkää kallion kuvetta myöten syvyyteen.\n\n— Nyt se jäi...! ehti hän vaan huudahtaa.\n\nMutta hänen karahkansa, joka hänen mukanaan meni veteen, pelasti\nmuurahaisen. Muurahainen kapristausi siihen kiini ja oli turvassa,\nvaikka ei se siinä kuivaa löytänyt. Vaan laineet toivat vähitellen\nkarahkan rantaan kalliota vasten ja muurahainen nousi maihin.\nTunnettuaan olevansa oikealla kiinteällä, kuivalla kalliolla, johon\nvielä paistoi lämmin päivä, pysähtyi se Aaron olkihatun luona,\nselvitteli ja kuivasi tuntosarviaan, veteli ja suki niitä etujaloillaan\nniin kuin suitaan pitkiä kastuneita viiksiä. Nyt se teki tämän\ntoimituksen rauhallisemmin kuin koskaan ennen ja läksi sitte juosta\nvikeltämään metsään.\n\nMutta siellä se tapasi pesänsä kauheasti hävitettynä ja toverinsa\nsurullisessa majan muutossa.\n\n\n\n\nMuukalaista verta.\n\n\nKorventauksen kylän mustat pystykorvaiset koirat katselivat eperöivin\nsilmin suurta väen liikettä heidän ennen niin hiljaisessa ja\nrauhallisessa kylässään. Outoja, muukalaisia ihmisiä tuli joka taloon.\nNe eivät olleet saman näköisiä eivätkä muutenkaan saman laisia kuin\noman kylän asukkaat. Niissä oli aivan vierasta hajua. Miehillä ei ollut\ntutun hajuisia lammasnahkaturkkia ja sarkatakkia; pikkuisissa, ahtaissa\nja tiukkakutoisissa vaatteissa ne olivat, ja sekä miesten että naisten\nkengissä ei ollut entistä niin tuttua pieksukengän tervan hajua.\n\nEnsin he luulivat heitä suureksi mustalaismatkueeksi ja haukkuivat\nheitä kuten mustalaisia. Vaan ne eivät olleet mustatukkaisia eivätkä\npitäneet niin suurta ääntä kuin mustalaiset, eikä niillä muutenkaan\nnäyttänyt olevan mustalaisten tapoja. Ja vaikkei niillä ollut noita\nrakashajuisia lammasnahkaturkkia eikä tervapieksuja, niin olipa sen\nsijaan hyvät ruuat ja lie olleet hyvät juomatkin. Lihaa ne söivät\nvahvasti, sillä hyviä luita ilmaantui kosolta tallin taakse, jossa\npiskit kävivät niitä tappelun väellä jakamassa. Etenkin tämän\nviimemainitun seikan tähden Korventauksen koirat tavastuivat noihin\nvieraihin ihmisiin jotenkin pian.\n\nNuo ihmiset ryhtyivät kummalliseen toimeen. He menivät synkimpään\nkorpeen, hakkasivat suuret, uhkeat petäjät ja kuuset maahan, ja\nvuoresta särkivät kallioita lohkareiksi, joita vedättivät sinne\nkorpeen. Korpeen syntyi vähitellen pitkän pitkä, kahden puolen\nkaukaisuuteen hienoksi viivaksi katoava tie. Se varmaan ei ollut\nmaantie, sillä sitä myöten ei ajettu kirkkoon eikä vedetty kylän\nlumirekeä.\n\nNämä näkemät, niin outoja kuin olivatkin, eivät Korventauksen\nkoirissa kuitenkaan herättäneet semmoista ihmetystä kuin näkemys,\njonka Alatalon Sapakki näki eräänä kipakkana pakkaspäivänä tullessaan\nmetsästä oravia puista haukkumasta. Sapakki oli innokas oravakoira ja\nkävi huvikseen haukkumassa niitä yksinäänkin. Juostessaan kauppiaan\nkartanon ohi poikkesi hän pikimältään pihaan, haisteli portin pielet\nja nuuski nurkkajuuret hyvin epäluuloisesti. Silloin tunsi hän äkkiä\njonkun nuuskivan häntä itseään. Sapakki kääntyi päin — ja oli lentää\ntakaperin. Edessä seisoi outo elävä kuin kummitus. Se oli suuri eläin,\nvähän vasikan näköön, samalla tavalla valkeakarvainen, ruumis miltei\nläpikuultava, onnettoman laiha, hoikkamahainen ja hontelojäseninen.\nSe värisi koko ruumiissaan. Vaan sillä oli niin kuin koiran pää,\nsamanlaiset vilkkuvat silmät, koiran asento, ja sen häntä liehui\nystävällisesti.\n\nPienenläntä Sapakki oli niin tyrmistynyt ja hetken ajan, ikään kuin\ntainnuksissa, ettei voinut paikaltaan liikahtaa, takaperin kaatumassa\nvaan kivotti tuon suuren eläimen edessä. Vaan kun Sapakki ehti saada\ntahtonsa takaisin, lähti hän juosta pinkasemaan minkä töppösistä\nlähti ja vähän matkan päässä päästi surkean hätähuudon kuin hengiltä\notettava. Yhtä laukkaa kiiti hän kotiinsa. Oven edessä hän hätäisesti\nulvahteli, pyrkien sisään. Sisään päästyään työntäytyi hän penkin alle\nnurkkaan, josta pelokkaasti kilmuili.\n\nIhmiset ihmettelivät, mikä Sapakki raiskaa oli kohdannut, oliko\ntapellut ja saanut selkäänsä.\n\nSamanlainen pelästys tapahtui Ylätalon Pilkalle.\n\nMutta muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen tulivat melkein kaikki\nkylän urhoolliset koirat kauppiaan kartanon edustalle ja varovaisesti\nkiertäen ja kaartaen kuin piirittävä sotajoukko lähestyivät pihaa.\n\nPihaan tultuaan tuli eräästä lautakommakosta, jonka moista\nKorventauksen koirat eivät olleet ennen nähneet, esille se suuri valkea\nvasikka ja sen jälestä vielä suurempi pikimusta rutale, niin kuin\nkarhun pentu, joita kylän koirat olivat nähneet.\n\nKylän pystykorvat vavahtivat joka jäsenessään. Eivät olleet moisia\nelukoita ikipäivinään nähneet. Kumpaisellakin oli suuret lerppakorvat\nja molemmat olivat niin hentojäseniset, että hoippuen liikkuivat.\n\nNuo oudot eläimetkin seisahtuivat, ja oltiin nyt rintamassa\nvastatusten. Kylän koirat murisivat oudostuksissaan, vaan ne kaksi\nvierasta rupesivat rauhallisesti istumaan, kun heidän oli vaikea\nkannattaa itseään seisallaan. He värisivät vilusta.\n\nMuukalaisten levollisuus rauhoitti kylän koiria ja antoi rohkeutta.\nPenttilän Nuoli, teräväkuonoinen, vanhin ja rohkein kylän koirista,\njolta karhun sanottiin hännän puraisseen ja jolla oli arvettuneita\nhaavoja muistoina karhu- ja susijahdeilta, lähestyi muukalaisia\nverkalleen, kuono maassa juurottaen, veti vainua ja murisi vihaisesti.\nHänelle antoi vielä vihaisemman muodon tuo töpöhäntä, sen tähden ettei\nhänellä ollut tätä hänen suvulleen niin tärkeätä välikappaletta,\njolla ystävyyttä osoittaa, silloin kun sitä joskus sattui olemaan.\nLähestyessään pitivät toverit takanaan vihaista, rohkaisevaa murinaa.\n\nMuukalaiset ottivat hupaisesti vastaan tämän kummallisen tervehdyksen.\nHe rupesivat lyyhälleen maahan, taputtivat etukäpälillään maata\nja haukahtelivat, leikkisästi päätään viskoen, niin että suuret\nlerppakorvat heiluivat.\n\nTämmöinen käytöstapa oudostutti Nuolta. Hän seisahtui ja arveli, yhä\nkuono maassa juurottaen. Tekivätkö ne nuo pilkkaa heistä? Sitte hän\nnäytti päättävän ja lähestyi varmasti.\n\nMuukalaiset nousivat ja hyppien keikkuen tulivat Nuolen luo. He olivat\nerinomaisen ystävällisiä ja heti panivat suuret käpälänsä Nuolen päälle.\n\nMutta Nuoli näytti heille terävät, kirkkaan valkoiset hampaansa\nsuipussa suussaan, kuononsa kipristyi ja hän veti ilmaa että korisi\nvanhassa rinnassaan. Hän ei ollut suvainnut leikkiä pitkiin aikoihin,\nsaatikka tämmöisessä tilaisuudessa, kun hän oli niin totisella asialla.\n\nMuukalaiset hämmästyneinä vetäytyivät vähän takaisin, vaan sitte\naikoivat nuuskia Nuolta, tunnustellakseen, mitä lajia koiria Nuoli\noikeastaan oli. Vaan kun he yht'aikaa lähestyivät, näytti Nuoli taas\nhampaansa.\n\nMuukalaiset yhä enemmän hämmästyneinä peräytyivät vähän matkaa takaisin.\n\nSitte meni Nuoli nuuskimaan heitä, hyvin varovasti ja varmasti. Ensin\nhän lähestyi mustaa karhunpojan näköistä. Se antautui kernaasti\ntunnusteltavaksi, katsellen hyväntahtoisella hymyllä kolmatta vertaa\npienempäänsä Nuolta.\n\nSamalla aikaa lähestyi vasikan näköinen Nuolta ja alkoi haistella.\nVaan Nuoli karkoitti hänet äkäisellä murahduksella, samalla näyttäen\nveripunaisia ikeniään.\n\nTarkasteltuaan karhunpentua ja huomattuaan sen sukuunsa kuuluvaksi,\nantoi Nuoli rehellisesti itsensä sen haisteltavaksi.\n\nTuttavuuden tehtyä karhunpennun kanssa, lähestyi Nuoli valkeata\nvasikkaa. Vasikka innostuneena lierutti häntäänsä tuon totisen tuikean\nNuolen häntä kaikilta puolin nuuskiessa.\n\nVasikalle oli Nuoli kylmempi, huolimatta sen kiihkeästä ystävyydestä.\nVastatervehdykseksi Nuoli ei antanutkaan sen haistella itseään, vaikka\nvasikka olisi niin suurella halulla tahtonut: mutta Nuolella oli\ninhonsa hänelläkin.\n\nKenties oli Nuoli vähän kohteliaampi karhunpennulle sen tähden, kun\nse oli \"heikompaa sukupuolta\". Vasikka taas oli tuota \"vahvempaa\nsukupuolta\", samaa mitä Nuolikin.\n\nVirallisen tervehdyksen kylän vanhimpana tehtyään, kääntyi Nuoli\ntakaisin koirajoukkoon, joka haukuskellen oli seurannut tervehdystä ja\nvähitellen lähestynyt muukalaisia.\n\nNyt seurasikin heidän vuoronsa. He jokainen tekivät tuttavuuden, arasti\nja arvellen, vaan suurella uteliaisuudella. Vanhemmat tekivät samalla\narvokkaalla tavalla kuin heidän päämiehensä, nuoremmat vähän vapaammin.\n\nPenttilän Nuoli istui etempänä, katselija odotteli. Kylän koirat\nlähtivät sitte yhdessä joukossa pois, haukkuen ja muristen, ikään kuin\nneuvotellen näiden uusien, outojen ilmiöiden johdosta.\n\nNe kaksi muukalaista jäivät portille katsomaan koiralauman jälkeen ja\nvaihtoivat keskenään silmäyksen, jossa oli kummastelua, hymyä ja pään\npudistusta.\n\nRautatieinsinööri tuli työmaalta päivälliselle asuntoonsa kauppiaan\ntaloon ja keskeytti koirainsa mietteet. Hän käski ne kommakkoonsa\npakkasesta värisemästä.\n\nNe olivat vielä pentukoiria, suurikasvuisia, honteloita ja\nraukeajäsenisiä. Mustan nimi oli \"Rabbe\", valkean \"Caro\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorventauksen koirat näyttivät tehneen yksituumaisen päätöksen asettua\nviholliselle kannalle kahta kylään ilmestynyttä muukalaista vastaan.\nMilloin muukalaiset tulivat heidän seuraansa, antoivat he niille\nsäälimättömästi selkään. Etenkin kahden naapuritalon koirat hammastivat\nyhtenään näitä pentukoiria, jotka suuruudestaan huolimatta olivat vielä\nhentoja ja heikkoja. Penttilän vanha vihainen Nuoli kerran puri Caroa\nniin pahasti, että rautatieinsinööri uhkasi ampua Nuolen.\n\nMutta ikä antoi muukalaisillekin voimia ja karskiutta luontoon, ja\nennen pitkää olivat he valtiaita kylässä. Noita kahta naapurinsa\nkoiraa pitivät he nyt vuorostaan kovassa kurissa. Milloin ne sattuivat\nvarsinkin Caron maille, täytyi niiden jo Caron etäältä lähestyessä\nheittäytyä selälleen ja olla nöyrästi altisna jaloin tallattavaksi.\n\nNyt saivat kylän koirat tuntea vieraan, muukalaisen valtikan valtaa.\n\nYksi ainoa oli, joka ei masentunut. Penttilän Nuoli, töpöhäntineen ja\nsuurine arpineen oli kukistumaton. Selkäänsä hänkin tosin sai noilta\nvierailta, mutta luontonsa ei lannistunut.\n\nNuo muukalaiset hallitsivat raa'alla itsevallalla. He tekivät\nrauhattomuuksia, söivät ihmisten lampaita ja pienempiä kylän koiria\npurivat vaivaisiksi. Nekin näyttivät päättäneen olla leppymättömiä.\n\nMutta luonnossa on suhteita, jotka tekevät tyhjiksi itsekkäät\npäätökset ja saattavat unhottamaan muukalaisen rodun ja vieraan veren,\nkansallisuuden, lait ja uskonnon.\n\nYhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua\nnimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi\nSiljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät\nCaroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan.\nVaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät\nolevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti\nmustasukkaisuudesta.\n\nMutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan\nyhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron\nluo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun\nsiellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.\n\nKuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli\npystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron\nseurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle\nseikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi\nmielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi\nSiljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään\npureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti\nsuureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä\nhellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.\n\nMutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä\nsuurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.\n\nCaro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä\nRabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon\nPilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo\nkovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään\nhänen ystävyydestään.\n\nMolemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi\nuljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja\nuudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi\nsydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena\nkuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono\nse aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa\nrodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.\n\nPenttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen.\nHän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia\nsaanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä\nja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan\nryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen\nja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan\nkivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja\nja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.\n\nViime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti\nvarsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.\n\nKun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta\naavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä\nkerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei\nhän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna\nkeskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat\nruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia,\nruttoa ja kalliita aikoja.\n\nKerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli\nulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen\nkauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni\npihalle asettamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli\njuoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.\n\nAamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella\nkuolleena makaamassa.\n\n\n\n\nHe olivat lapsia.\n\n\nMerimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan.\nPoika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut\npaljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet\nuunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.\n\nTalossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö\nmeni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja\nhyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli\nsuurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä\nsinervän punaiset, kalvoset vilusta mustat, jolla oli suuri, väljä ja\nrepaleinen nuttu, jonka ruumis värisi, ja veripunainen varvas näkyi\nkengästä.\n\nHilma keksi jotakin ja juoksi äitinsä luo toiseen huoneeseen.\n\n— Äiti!\n\n— No mitä?\n\nHilma otti äitiään kädestä ja sanoi:\n\n— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään,\nvaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte\nminulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?\n\nHilma katsoi hyvin rukoilevasti äitiinsä.\n\n— Saapihan se pikku poika olla meillä vähän aikaa, vaan ei sitä voida\nijäksi ottaa, selitti äiti.\n\nHilma juoksi pojan luo etuhuoneeseen ja sanoi:\n\n— Sinä saat olla meillä etkä tarvitsekaan mennä enää kylmään, vaan me\nrupeamme leikkimään! Mitä leikkiä sinä osaat?\n\nPikku poika ei sanonut osaavansa mitään leikkiä.\n\n—- No, minä opetan!\n\nJa Hilma alkoi innolla opettaa leikkejään pojalle. Poika oli ensin\nhyvin kömpelö kaikkeen leikkiin, vaan tottui vähitellen. Hänkin\nviehättyi viimein leikkiin ja unhotti kulkevansa mieron tiellä.\n\nHyvän aikaa leikittyä, kun emäntä kankaansa äärestä pistäysi\netuhuoneessa, havahti poika ikään kuin unesta, keskeytti leikin, sitoi\nväljää nuttuaan tiukemmalle ruumiinsa ympäri ja sanoi Hilmalle:\n\n— Minä olen jo niin kauvan ollut teillä, minun pitää nyt mennä toiseen\ntaloon.\n\n— Vaan äiti lupasi, että saat olla meillä. Jää vaan vielä meille!\nhoukutteli Hilma.\n\n— Ole nyt meillä yötä, pikku poika, sanoi emäntäkin.\n\nPoika jäi ja taas ujosti yhtyi Hilman leikkiin.\n\nHilma nukkui aikaiseen iltasella omaan sievään pehmeään vuoteeseensa,\nniin kuin varoissa olevan merimiehen ainoa lapsi ainakin, vaan pikku\npoika kallistui etuhuoneessa uunin vierustalle lattialle vaatteissaan\nnukkumaan.\n\nVaikka pikku poika makasi lattialla, nukkui hän hyvin makeasti ja näki\nkauniita unia. Hän oli yhä leikkivänään Hilman kanssa: se oli niin\nhupaista. Kylläpä oli sukkela tyttö tuo Hilma, kun osasi niin paljo\nleikkejä. Hän oli päässyt niin ihmeen hyvään taloon, armelias emäntä\nja sen pikku tyttö olivat ottaneet hänet ikipäiviksi omaksi lapsekseen\neikä hänellä enää tästä lähtien ole vilu eikä nälkä ja hän saa uudet\nehyet vaatteet ja saa aina leikkiä Hilman kanssa.\n\nNäin uneksi pikku poika ja nukkui makeasti etuhuoneen lattialla\nlämpimän uunin vierustalla.\n\nEmäntä katsoi häntä tulella ja näki rauhalliset pienet kasvot, joissa\noli terve, kova liha. Kirjavana liikkui russakoita pojan vaatteiden\npoimuissa, joista ne kosteutta imivät. Emäntä riisui pojalta vaatteita\nvähemmäksi ja teki penkille vuoteen, johon tuon sikeästi nukkuvan pojan\nkantoi.\n\nAamulla teki poika taas lähtöä, vaan Hilma ja emäntä pyysivät häntä\nvielä jäämään. Emäntä antoi hänelle parempia vaatteita, ja Hilma tahtoi\nsyödä yhdessä pojan kanssa.\n\nKun Hilma, ainoa lapsi, niin paljon pojasta piti ja omasta säälistään\nantoi emäntä pojan jäädä yhä edelleen taloon. Hän opetti hänet käämiä\ntekemään ja käytti häntä pienillä asioilla. Kun Hilma yhä vakuutti\npojalle, että hän saa olla aina heillä, tavastui poika vähitellen\ntaloon eikä muistanut enää yrittääkään pois, vaan oli kuin kotonaan.\n\nKun isä kävi kotona, puhui emäntä hänelle pojasta, ja Hilman vuoksi\npäätettiin, että olkoon vaan poika heillä ja opetetaan hänet tekemään\ntyötä ruokansa edestä. Eipähän tuommoinen pikku poika paljo hävitä.\n\nEmäntä kutoi kankaita, ja poika teki käämiä ja juoksi pienillä\nasioilla: sen ohessa oli hän Hilman leikkitoverina.\n\nPoika — jonka nimi oli Kaarle — kasvoi ja varttui, ja muutaman vuoden\nperästä emäntä toimitti hänet kirjapainoon asiapojaksi ja oppilaaksi.\n\nKaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen\nemäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.\n\nKirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin\napua hoidokseen.\n\nMerimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja\nKaarlen kanssa.\n\nNyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään\nhuokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin\nsuinkin.\n\nKaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän\njo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän\nsuosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän\ntarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja\nheikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.\n\nHilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti\nheille sen muistoksi yhden laiset muistosormukset.\n\nKun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista,\nolivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet\ntuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä\njatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät\nhe vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka\näitinsä aina sanoi, että \"iso tyttö, vielä viitsii vauvoja pitää\".\n\nÄiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille,\nvaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän\nkäsikauloin istuvan ja pelaavan \"tammia\".\n\nAika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan\nKaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut\nammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi\nkasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma\nkävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.\n\nKerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan\nrappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät\nujoina hänelle ja olivat kuin lapset.\n\nÄiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin,\nkun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen\nelinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat\nhäntä.\n\nÄiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen\nkahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:\n\n— Jo sinun, Kaarle, olisi aika ottaa vaimo.\n\nKaarle punastui, ja yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He\ntulivat molemmat aivan neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän\navuttomuuttaan ja lisäsi:\n\n— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte\nmennä yhteen.\n\nNuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat\nsilmänsä alas.\n\n— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin.\nOnko se teidän tahtonne?\n\n— On, äänsivät nuoret.\n\nÄiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle\nsydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä\nhänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei\nollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman,\nsillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä\nniin ujostutti.\n\nAsia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut\npaljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan\nja äidin nähden olivat ujoja.\n\nÄiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä\npäivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta\nvihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää,\nvaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.\n\nNuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja\nvihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta\niloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.\n\nOli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni\nnuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.\n\nÄiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän\nitsekseen sanoi:\n\n— On se nyt yhtä kaunis kuin minullakin oli Tuomas-vainaan kanssa.\n\nHän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan —\nmuistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän\ntaisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.\n\nHän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina\nlepäämään onnellisina.\n\nNuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He\nkatsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi\nkuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.\n\nHeidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla\nlautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet\nmennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he\nnäkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin\npuhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle\noli maannut etuhuoneessa.\n\nÄiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille\nvalmistettuun paikkaan.\n\nVaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin\nodottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin\ntoisilleen ja sitte äidille.\n\nVihdoin äiti meni tuohon toiseen huoneeseen ja sanoi:\n\n— Hilma!\n\n— Mitä, äiti?\n\n— Tulepas tänne!\n\nKaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan\nvarmasti, kuin selittäen ja neuvoen.\n\n— Sanokaa te Kaarlelle kanssa, tuntui Hilma pyytävän.\n\n— Kaarle! kutsui äiti.\n\nKaarle meni toiseen huoneeseen. — — Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi\näiti, meni pois ja painoi oven kiinni.\n\nSinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina, tuo puhtoinen valkea vuode\noli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin\nkuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa...\n\nÄiti näki aamulla kaksi vuodetta huoneessa, toisen lattialla.\n\n— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan\nkyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.\n\nTuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli\nsittekin omat epäilyksensä lastensa yhdyselämästä. Hänellä oli vanha\ntarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.\n\nViiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan\neräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa\nkanssa.\n\nMutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset\nniin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita\nselvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä. Lapset\nmenivät edeltä.\n\nÄiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat\nsijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu\näidille.\n\nÄiti teki nyt lapsistaan tyydyttävät havainnot ja hymyili sydämessään.\n\n\n\n\nJunankulettaja.\n\n\nJunankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli,\nettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin\noli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli\nkummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan\najoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän\nhuomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies\notusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon\nvimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta,\njota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi\nhurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen\nhirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena\nkuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa,\npaetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen\nkäsissään. \"Et sinä kauvan kestä\", sanoi hän tavallisesti. Kun juna\noli jo aivan kintereillä, sanoi hän: \"Mene pois radalta! — pöllö ei\nsen vertaa ymmärrä!\" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi\nja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili\njunankulettaja ilkeästi ja sanoi: \"Turha vaiva on lähteä meidän\nkanssamme kilpasille.\" Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei\nolisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että\non varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.\n\nLehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan\nvarrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen\ntapanaan sanoa: \"Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne\nlaskisi.\" Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta\naidan toisella puolen, sanoi hän: \"Ne varmaan tulisivat radalle junan\neteen, jos pääsisivät.\" Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi\njuosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin\nrumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita\nkilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin\nmieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan\nlaitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan,\nennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina\nkertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin ja mitenkä hän ajaessaan\nhevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä vetelä eläin\non kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut märehtimään.\nTavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta, vaan vetäytyy\nsyrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on kärrinpyörä\nraapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.\n\nHeittäytyä junan alle saadakseen siten surmansa, sitä vastaan hänellä\nei ollut mitään, se oli varma että surmansa siinä sai, ja saihan\nihminen valita parhaimman keinon kuolemataankin varten. Jotka taas\nmuka vahingossa jäivät junan alle, heitä hän ei säälinyt ollenkaan,\nsillä hänen mielestään oli joka tapauksessa kunkin oma syynsä, jos jäi\njunan alle, kun kerran rautatieliikkeessä on niin selvät säännöt ja\njärjestykset, että kaikkein yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi osata\nniitä noudattaa. Eläimet eivät tosin tietäneet ohjesäännöistä, mutta\nniiden omistajain piti tietää eikä päästää elukoitaan radalle; siitä ei\nollut mitään edesvastausta, jos ajoi radalle tulleen elukan päälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJunankulettaja Kallio sai kesällä virkalomaa käydäkseen hautaamassa\näitinsä, ja sai kyytimiehekseen erään torpanmiehen. Kohta\nalkutaipaleella oli karja makaamassa maantiellä.\n\n— Lyö hevosta ja aja päälle! kehoitti Kallio.\n\n— Ei toki ajeta päälle, sanoi mies ja antoi lehmäin nousta ylös ja\nväistyä syrjään.\n\n— Ei siitä ole mitään edesvastausta, jos ajaa lehmän päälle, kun se ei\nmene edestä pois, sanoi Kallio.\n\n— Jospa ei oliskaan, vaan onhan se väärin sillä tavalla vahingoittaa\nluontokappaletta.\n\n— Mutta kun lehmä on niin laiska, ettei mene edestä pois, märehtii vaan!\n\n— Kyllä se menee, kun se ennättää: ymmärtäähän se toki vaarapaikan\nsekin.\n\n— Sekö ymmärtää! Lehmä on kauhean tuhma eläin!\n\n— Saattaa olla, vaan henkihän se on lehmässäkin.\n\n— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio\nhalveksivasti ja ajatteli, että ukko oli saman lainen lehmä.\n\nOli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja\nkeskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko\njohtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli\nrautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän\nmuisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi\nsiitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti\nkoskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.\n\n— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle\nhiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista\nja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi\nkarkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä\nmyöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan\nalle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin,\nvaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä\nsotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen\nhäntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin\npahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt\nääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään\nheinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.\n\nJunankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi,\nantoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen\npäälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei\nhäntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui\nhäneen eräs kohta, nimittäin tämä: \"Hevonen ei ennättänyt ääntä\npäästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää\nniityllä.\" Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi\nsitä pitkään ajattelemaan eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili,\nkuinka hyvä hevonen se oli ollut.\n\n\"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä.\" Kuinka\nihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se\ntuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta\njäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä\nikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki\nkirkkaaksi ja selväksi.\n\nSe oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila\nhirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se\nheti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan\nnäkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon\nonnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että\nniillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.\n\nHän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin\nvähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan,\nhänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä\nkuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä\nheinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä,\njonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole\nkukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta\njoka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka\ntuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja\nkerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon\nvaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen\nkuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa.\nVaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi\nväsyneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja\nKallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli\nnyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja\nhellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan\nnasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa\ntasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen\nmahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen\nhevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja\nkuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt,\nettä nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja\ntunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan\ntietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja\njoka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juohtui ympärillä\nolevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo \"Koivun valitus\", jota\noli lapsena koulussa luettu; siinähän kerrottiin koivun itkeneen\nVäinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin mahalaa ja kiskottiin\ntuohta.\n\nHän ei enää kehoittanut kyytimiestään ajamaan lehmäin päälle,\neikä olisi sitä itsekään tehnyt. Sillä hän nyt ymmärsi, että\nlehmäkin kärsii, kun sitä raadellaan, ja hän ajatteli nyt niin kuin\nkyytimiesukkonsa, että henkihän se on lehmässäkin.\n\n\n\n\nSeitsemän kirjettä.\n\n\n(_Henkilöt_: Aukusti Aaltonen, kansakoulunopettaja; Alma Saario,\nruununvoudin tytär, hänen morsiamensa; Hanna, Aaltosen sisar.)\n\nI.\n\n                                                      Lokak. 10 p.\n\n _Rakas, kaivattu Aukustini!_\n\n Tuhannet tuliset kiitokset kirjeestäsi, jonka tänään sain!\n\n Niin, mutta kuules, paitse Sinun lahjaasi sain syntymäpäiväkseni\n kauniin albumin — arvaas keltä? Vahinko vaan, että albumi on liijan\n pieni, kaikki kuvani eivät mahdu siihen. Vaan luultavasti saan pian\n toisen eräältä toiselta ihailijaltani.\n\n Mitä sanot siihen, kun mulla on muitakin kosijoita? Hän on kaupungissa\n postivirkamiehenä, hyvin kaunis mies, musta, kihara tukka, ruskeat\n silmät ja mustat viikset. Mene kaupungin postikonttoriin, niin saat\n nähdä hänet siellä.\n\n Kirjoitit kerran, että tyttöjen on vaikea saada miestä, kun he tulevat\n 25-vuotisiksi, mutta minun laitani ei näytä olevan niin.\n\n Mitä sanoisit, jos Sulle antaisin rukkaset ja menisin sille\n maisterille, josta Sulle puhuin viime kerran tavatessamme kaupungissa?\n Tiedätkös, minä pidän maisterista vielä enemmän kuin herrasta\n kaupungin postissa.\n\n Kuule, rakkaani, mitä teit Sinä Helsingissä? Kirjoita, rakas Aukusti,\n kaikesta, mitä matkallasi tapahtui ja mikä huvittaa minua.\n\n Opettaja Neulanen, joka jälkeesi tuli tänne kansakoululle, joutui\n heti epäsopuun opettajattaren kanssa. Hänellä on suuri halu kannella\n opettajattaresta koulun esimiehelle rovastille ja tarkastajalle. Hän\n on viekas kuin kettu, ja sen tähden en ollenkaan pidä hänestä. Ei hän\n ole todellisesti sivistynyt.\n\n Hän panettelee täällä Sinuakin, sanoo Sinua huonoksi opettajaksi ja\n kaikkea muuta solvaavaa. Yleensä väittää hän, että ne, jotka tulevat\n Kymölän seminaarista, ovat tyhmempiä ja vähemmän tietäviä kuin\n Jyväskylän seminaarista tulleet. Minä puolestani luulen päinvastoin.\n Kaikki ne, jotka tulevat Jyväskylästä, ovat niin itserakkaita,\n etteivät edes tunne omaa nenäänsä ja niin ylpeitä kuin hyvinkin suuria\n herroja olisivat.\n\n Mutta kuules, minä muistutan Sulle entistä esitystäni. Kun Sinä\n muutenkin luet niin ahkerasti, voisit Sinä yhdellä tiellä lukea\n _ylioppilaaksi_. Se olisi hauskaa! Rakas Aukusti, voitko lukea\n ylioppilaaksi? Minä luulen aivan varmasti, että Sinä helposti voit\n lukea, sillä Sulla on hyvä pää, hyvä ymmärrys ja käsitys. Olisin\n niin ylpeä pojastani, jos hän tulisi tänne kotiin tyttönsä luo\n _valko_-lakki päässään! Ihmiset täällä, varsinkin opettaja Neulanen\n ja rovasti, saisivat suuret silmät — ja sekös minua ilahuttaisi.\n Rakas Aukusti, et Sinä tarvitseisi lukea juuri laudaturia, — vaikkei\n sekään olisi pois tieltä, — kunhan vaan tulisit ylioppilaaksi. Kallis\n Aukustini, sitte vasta kun Sinä luet ylioppilaaksi, menemme me\n naimisiin. Sitte minä hoitaisin Sinua ja Sinä lukisit maisteriksi. Oma\n rakkaani, ajattele todella tätä asiaa! Mamma ja Pappa tulisivat hyvin\n noloiksi, kun he yhtenä kauniina päivänä lukisivat lehdistä, että\n ylioppilastutkinnon on suorittanut herra _Aukusti Aaltonen_. Sitte\n he varmaan olisivat oikein suosiollisia sinulle. Oma kulti, kirjoita\n kohta, aivan kohta, mitä ajattelet tuumastani. Minusta on aate hyvä.\n\n Lue ahkerasti, poikani, ja sinä saat valkolakin ja — — Alman.\n\n Olen ollut terve ja iloinen. Samaa toivotan Sulle. Taivahan Herra Sua\n suojelkoon!\n\n                                            Oma _Almasi_.\n\nII.\n\n                                                    #Lokak. 17 p.\n\n_Kulti omani!_\n\nMiljoonia suudelmia lähetän viime kirjeestäsi. Tiedätkös, oma kultini,\nettä sanomattomasti kaipasin kirjettäsi.\n\nVai niin, että sinä hirveästi hakkailit pääkaupungin tyttöjä. Minusta\non oikein hauskaa, että naiset niin ihastuvat Sinuun, olen siitä oikein\nylpeä. Muut tytöt minun sijassani olisivat mustasukkaisia, mutta\nminä en ole sen luonteinen, että kiusaisin itseäni mustasukkaisuuden\ntuskilla.\n\nJa sekö, joka enin ihastui ja josta Sinäkin enin pidit, on Nanna\nVahlberg? Nanna parka, et mahtanut tietää, että Aukustin sydämen oli jo\nvarastanut Alma.\n\nKuules, oma poikani, otatitko valokuvia Helsingissä? Olit tuhma, jos\net otattanut. Kulti kallis, jos et Helsingissä otattanut, niin _pitää_\nSinun heti mennä kaupunkiin otattamaan. Muista se! Sinun Almasi on\nsaanut palavan halun nähdä omaa poikaansa, sen tähden lähetä, rakas\nAukusti, valokuvasi niin pian kuin mahdollista — muuten _kuolen_ minä\nikävästä, ja ethän sitä tahtone, toivon minä!\n\nMinä ymmärrän kaikki, mitä vaikeuksia selität olevan ylioppilaaksi\nlukemisessa. Oma armaani, ethän suutu, että tein Sulle niin tyhmän\nesityksen, annathan, annathan sen anteeksi? Nyt minä ymmärrän, että\nvoithan Sinä olla oppinut mies ilman tutkintojakin. Anna hupsulle pikku\nAlmallesi anteeksi hänen lapselliset haaveilunsa.\n\nRakas Aukusti, kirjoita pitkä, pitkä kirje — ensi lauvantaina odotan\nsitä. Rakas ystävä, monta, monta tulista suukkosta suljen tähän\nkirjeeseen!\n\nElä unhoita Sun omaa, omaa, omaa\n\n                                              _Almaasi_.\n\n\nIII.\n\n                                                     Lokak. 31 p.\n\n _Kallihin, ijäti rakastettuni!_\n\n Tänään sain ilon vastaan ottaa Sinulta kirjeen. Tuhannet kiitokset ja\n suukkoset siitä!\n\n Sinun oma tyttösi on ollut sairaana. Sairauteni riippuu varmaankin\n ilmoista; kun ilma on kaunis, olen terveempi, vaan pahoilla säillä\n olen väsynyt ja heikko, etten tahdo jaksaa olla yläällä. Voi, rakas\n Aukusti, kun on ikävätä sairastaa, silloin tuntuu elämä kahta vertaa\n katkerammalta.\n\n Kulti oma, lähetä hauskoja kirjoja lukeakseni. Mutta arvostele ensin\n kirjat, etteivät ne ole omalle tytöllesi vaarallisia.\n\n Vai voit Sinä olla niin ilkeä ja antaa Nanna Vahlbergin Helsingissä\n odottaa turhaan kirjettä. Sinä kyllä voit kirjoittaa hänelle ja\n lohduttaa häntä parhaalla tavalla. Sinä kirjoitit, että Sinun on\n sääli Nannaa, kun hän on niin _kaunis_ ja niin _nuori_. Minä luulen\n vähän, että Sinä pidät hänestä, vaan kun olet sidottu minuun, estää\n se Sinua kihlautumasta hänen kanssaan. Mutta rakas Aukusti, jos Sinä\n _rakastat_ häntä, niin ei Sinun tarvitse huolia sitä, että teet\n väärin minua kohtaan rikkoessasi siteen meidän välillämme. Ei, rakas\n ystävä, Sinä olet _vapaa_ minusta niin pian kuin tunnet, että se side,\n joka meitä liittää, painaa Sinua. Ehkäpä hän onkin Sinulle sopivampi\n vaimoksi, kun hän on hyväsydäminen, nuori ja kaunis, ja tätä kaikkea\n en minä ole. Päin vastoin olen minä häijy ja vanha — 23 vuotta — ja\n ruma tyttö, niin että Sinä vaihdossa voittaisit melkoisesti. Kaupan\n päälliseksi hän on musikaalinen, johon minä en omaa vähintäkään\n taipumusta. Rakas Aukusti, minä sanon Sulle vielä kerran: Sinä olet\n _vapaa_ minusta niin pian kuin sinä vaan tahdot. Et mitään omantunnon\n tuskia tarvitse kärsiä, jos jätät minut, sillä minä haluan kaikesta\n sielustani, että Sinä tulisit onnelliseksi, ja en ollenkaan tahdo olla\n se, joka estää Sinua valitsemasta itsellesi rakastettavaa vaimoa.\n Jos pidät tytöstä, nai hänet! Voi tapahtua, että minun päiväni ovat\n luetut, että minä kuolen, silloin on niin hyvä, että Sinä saat Nannasi\n — ei tiedä, kuinka pian hetkeni on lyönyt ja meidät eroitetaan\n ijäisesti.\n\n Sinä et pidä tästä puheesta, sen minä tiedän, mutta sydämeni on\n sanellut sen sana sanalta, ja sen tähden olen sen kirjoittanut.\n\n Nyt olen niin väsynyt. Hyvästi nyt, hyvää yötä, rakkaani!\n\n Sinun oma, uskollinen\n\n                                                 _Almasi_.\n\n J.k. — Et ole lähettänyt valokuvaasi, jota pyysin. Ehkä et ole ollut\n tilaisuudessa otattaa sitä. En tiedä, et vastaa siihen mitään. En minä\n pakoitakaan Sinua lähettämään, jos et Sinä itse _tahdo_.\n\nIV.\n\n                                                       Lokak. 31 p.\n\n_Rakas sisko Hanna!_\n\nAukustilta sain tänään kirjeen. Hän voi hyvin ja on käynyt Helsingissä.\nSiellä sytytti hän monta naissydäntä, ja kohta kotiin palattuaan\nsai hän eräältä Nanna Vahlbergilta kirjeen, joka sisälsi hehkuvinta\nrakkautta. En oikein tiedä, onko luvallista puhua näistä asioista,\nmutta olethan sinä Aukustini sisko. Aukusti näkyy olevan oikea Don\nJuan, ja minä olen ylpeä siitä. Moni tyttö minun sijassani olisi\nmustasukkainen, mutta semmoista minä en tunne. Minä kuitenkin säälin\nsitä tyttöraukkaa, joka niin hullusti rakastui. Niin se käy, kun\ntytöillä ei ole aikaa odottaa vaan silmittöminä lentävät miesten syliin.\n\nAukusti on nyt tilaisuudessa antaa ensimäiset rukkasensa — saa nähdä\nkelle ne lankeevat: Nanna Vahlbergille vai Alma Saariolleko?\n\nHyvästi nyt, sillä täytyy jo mennä levolle. Kello on jo kohta 1. Neljän\narkin pituinen kirje Aukustille ja tämä Sinulle ovat yöllinen työni.\n\nViime aikoina olen ollut kipeänä. Nyt myöhään valvottua puistattaa\nruumista ja käteni vapisee.\n\nSuurella halulla odotan Sinulta, rakas Sisko, kirjettä aivan kohta.\n\n                                               Siskosi _Alma_.\n\nV.\n\n                                                 Marrask. 6 p.\n\n _Oma kallis Aukustini!_\n\n Tyttösi makaa nyt sairaana. Tätä kirjettä kirjoitan vuoteellani\n lyijykynällä, voinetko saada tästä selvää. En jaksa olla ylhäällä,\n sillä voimani ovat heikot. Eilen olin niin kipeä, että Mamma ja Pappa\n aikoivat lähettää kaupungista hakemaan lääkäriä, vaan minä kielsin.\n Nyt olen kuitenkin vähän parempi.\n\n Aamulla odotan kirjettä Sinulta. Saa nähdä kirjoitatko, vaan toivon\n että olet ollut kiltti ja kirjoittanut oikein pitkän kirjeen aamulla\n tulevaan postiin.\n\n Rakas omani, elä lähetäkään kirjoja, joita pyysin, sillä nyt en jaksa\n lukea. Kummallista, kuinka äkkiä minä tulin näin heikoksi. Olen tosin\n koko syksyn ollut vähin sairas, vaan en luullut voimani näin pian\n menevän. Mamma tahtoo että minut vietäisiin lääkäriin Helsinkiin.\n\n En jaksa enää kirjoittaa, kynä tuntuu niin raskaalta ja käteni\n värisee, kuuma hiki nousee otsaani.\n\n Hyvästi, oma kulti, voi _aina_ hyvin ja elä _ijäti_ onnellisena!\n Toivoo sinun sairas\n\n                                                  _Tyttösi_.\n\nVI.\n\n                                                   Marrask. 7 p.\n\n _Rakkakin Aukusti!_\n\n Tänään olen niin paljo parempi, että olen yläällä, vaikka olen\n hyvin heikko. Kokonaisen viikon olin vuoteen omana. Olen kovin\n hermoheikkoinen, että käteni usein vapisevat ja niitä täytyy hieroa.\n Varmaankin minut viedään tohtorille. Mamma tahtoo viedä minut\n kaupunkiin, yksin en jaksa matkustaa.\n\n Nyt kun minä tulen kaupunkiin, tahdothan olla niin kiltti ja\n tulla sinne katsomaan sairasta tyttöäsi. Minä olen tullut niin\n heikoksi, kalpeaksi ja surumieliseksi, elämä tuntuu niin toivottoman\n surulliselta, että useasti ajattelen, mitä varten Luoja minutkin loi.\n Mutta syntihän on niin ajatella, ja minä otan nöyrällä sydämellä\n vastaan, mitä Hän minulle asettaa. Minä kuolen hyvin tyytyväisenä ja\n rukoilen taivaassa Sinun puolestasi — ja Sinun Nannasi puolesta, sillä\n silloin kai te olette saaneet toisenne.\n\n Kulti oma, tulethan kaupunkiin katsomaan kuolevaa tyttöäsi, olethan\n niin hyvä?\n\n Sinua rakastaa hellästi Sua ikävöi suuresti Sinun oma, Sinun ijäti oma\n\n                                                  _Almasi_.\n\n J.k. — Petyin odotuksessani saada tänä aamuna Sulta kirjettä. Minulle\n tuli niin sanomattoman ikävä ja surullinen mieli. Vaan tulethan,\n tulethan kaupunkiin _ylihuomenna!_\n\nVII.\n\n                                                      Marrask. 13 p.\n\n_Minun oma, ijäti rakas poikani!_\n\nMinua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka\nvirkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.\n\nOletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin\nmatkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin\nmielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin\nhänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!\n\nMutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra\nkaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat\nihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet\ntullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan\nen sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun\noli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me\nkaupungissa jo niin paljo puhuimme.\n\nArmahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan\nkohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että\nSinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin\nvaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut\nniin väärässä semmoista ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut\ntyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi\nkansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja\nrunollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme\nkaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme\nonnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä\npesässään kesän ihanimmalla ajalla.\n\nHyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se\nvakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja\nSun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.\n\nSun oma\n\n_Almasi_.\n\n\n\n\nElna.\n\n\nTytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa,\nKalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.\n\nElna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle\nkahdenkymmenen.\n\nHe olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt\nvelvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi\nsyksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin\nsievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi\nnauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina\nihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia\njuttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä\nnauruun.\n\nElnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli\nsuuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo\nvuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen \"kavaljeeria\", ja nyt se oli\nilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö\nhäntä kadehti.\n\nErottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljon hän\npojasta piti ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä\ntuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis\nse \"oikea\", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata\npannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.\n\nHe olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja\nhaaveksivat, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He\npuhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja\nElna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.\n\n— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.\n\n— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?\n\n— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä nauramatta mitään tehdä?\n\n— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana\nkuin sinä.\n\nKalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti.\nVaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti\nvoivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä,\nei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään\neikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halusi ja joka piti kuulua\nrakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa\nhurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut\ntilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen\nruvennut nimittämään \"hurskaaksi viattomuudeksi\", joka esti häntä\nsillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan\nsanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä\nantaa suhteen semmoisenakaan olla: hänhän oli mies, jonka piti panna\ntoimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.\n\nKevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat\nniemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen\ntoisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:\n\n— Se kukkuu meille!\n\nKalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja\nsanoi:\n\n— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.\nElna, anna mulle suutelo.\n\nKalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen\nluonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi\nnauraen:\n\n— Saathan sen, kun vaan otat!\n\nKalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.\n\nSillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä\nKallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko\nhänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja\nhienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.\n\nKalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän\nhämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu\nja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään\nkorkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta,\ntarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen\nhienoille, vaaleille huulilleen...\n\nSilloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen\nvoimilla ponnistihe irti.\n\nKalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti. Elna läksi enempää\nvirkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta\nnäytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.\n\nKalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän\nsille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä\ntai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin\nluvattomasta yrityksestä.\n\nHyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli\npunainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.\n\nSiihen se sitte jäi.\n\nElna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein\nymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina\ntotisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.\n\nVaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon\ntapauksen jälkeen. Kallekin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle\nmahtaa hänestä ajatella?\n\n\n\n\nKylmä yö.\n\n\nElokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin.\nKoko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään,\nsillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.\n\nLaskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle,\njosta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu\npaljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon\nsyvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut,\nvaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja\nnäyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis\nvaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman\nranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa.\nSieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.\n\nTuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin\nturvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan\nnäköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin\nonnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon\nmereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on\nsiellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine\npetäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan\nrantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä,\nväristen viluissaan.\n\nErään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja\nruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä\nvihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt\nunestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota\nleimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy\nuhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta.\nEnnenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu\ntai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa\nkylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on\nehtinyt valmistua vahingoittumattomana.\n\nEikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin\nuhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?\n\nMaanmies jäi yhä pihalleen seisomaan valkeissa yövaatteissaan.\n\n— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen\nruumistaan turkissaan.\n\nNiin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet,\npakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.\n\nKun vaan nyt _ei_ tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa\nmeitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on\noleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos\nvilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat\nalakuloisiksi. Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta.\nTahdon ruveta nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen\nuhkaava meri pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen\ntullut huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas\nsilmistäni ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies,\njoka oli herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan\npihamaalleen; luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt\nvuoteellaan on syvissä ajatuksissa.\n\nMutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli\nvarjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona.\nVaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko\nunesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu\nja tuuli vinkuu maston köysissä.\n\nAamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole\nlakannut. Taivas on jälleen pilvessä.\n\nKaikki on siis pelastettu!\n\n— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se\nolisi vienyt kaikki.\n\n\n\n\nRouvan paketti.\n\n\nNuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi\ntuntia ennen postin lähtöä hän tuli konttoriin miehensä luo pyytämään\nkäärepaperia.\n\n— Minkä laista paperia? Minä en jouda, anna Oskari, käski mies\nkonttoristiaan.\n\nKonttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja\nilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut\ntyytyväinen.\n\n— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan... minä itsekään en\noikein tiedä, minkälaista se pitäisi olla... August, tule nyt sinä\nantamaan, tule hyvä August.\n\n— En minä jouda!\n\n— Tule nyt, rakas August, kun minulla olisi niin kiire!\n\n— Mikä ihmeen paketti se taas on?\n\n— Se on se paketti Hilmalle.\n\n— Mikä paketti?\n\n— Ne kapalovyöt, kuiskasi rouva.\n\n— Mutta eikö siihen nyt kelpaa vanha sanomalehti?\n\n— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta\npaperia — tätä paperia tästä.\n\n— Se on virallista paperia n:o 2!\n\n— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa\npostiin.\n\n— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo _sopivampaa_ siihen\ntarkoitukseen.\n\nRouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan\npakettia.\n\nVähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko\npaketista ehkä liika iso.\n\n— Kyllä se sopii. Pane kirjeeseen minulta terveisiä!\n\nJonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä\ntoisessa kädessään.\n\n— Kirjoita nyt sinä itse terveisesi, pyysi hän miestään.\n\n— En minä jouda.\n\n— Mutta kirjoita nyt. Se ilahuttaisi niin Hilmaa.\n\n— Johan hän on saanut meiltä niin monet onnittelut.\n\n— Vaan yhtäkaikki...\n\n— En jouda!\n\nRouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen\noliko August aivan todella muuttunut häneen, kun niin vihaisesti\nkiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi\nitkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin.\nSillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika\npakettia.\n\nEnnen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja\nhän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte\nhän meni konttoorin ovelle.\n\n— August! kutsui hän arasti.\n\nAugust ei hievahtanutkaan.\n\n— August, kuuletko!\n\n— Mitä?\n\n— Etkö tulisi vähän tänne.\n\n— En jouda!\n\n— Hyvin vähäsen vaan.\n\n— Mitä se olisi?\n\n— Lukisit tämän kirjeen.\n\nRouva näytti ovella sisarelleen menevää kirjettä.\n\n— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan,\nkyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.\n\nRouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään\nsellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi\ntullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan\nhalveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään.\nOi, kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään.\nMutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti\npäällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.\n\n— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen\nmiehensä eteen pulpetille.\n\n— Etkö sinä voinut panna kirjettä pakettiin? sanoi mies.\n\n— Hilman on niin hauska saada postista erikseen paketti ja kirje.\n\n— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä\neri postiraha.\n\n— Eihän se ole kuin 20 penniä.\n\n— Se on rahaa sekin!\n\n— Puranko minä paketin ja panen kirjeen sen sisään?\n\n— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava\nosoitekortti. Tässä on kortti.\n\n— Kirjoita sinä se, hyvä August!\n\n— Minä en jouda.\n\n— Et sinä nyt siinä kauvan viivy.\n\n— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin\nkirjoittaa!\n\nMutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August\nvahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle,\njota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.\n\n— Mitä?\n\n— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää...? sille\nvoisivat postissa nauraa.\n\n— Kirjoita että sisältää \"vaatetta\".\n\n— No niin, sinä olet aina niin kekseliäs! \"Vaatetta\" todellakin!\n\nKortin täytettyään vei hän sen taas miehelleen.\n\n— Onko tämä nyt hyvä?\n\nMies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen\nkortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.\n\nMutta rouva kysyi:\n\n— Tahdotko sinä vaan minua kiusata?\n\n— Kiusata! Kuka tässä kiusaa?\n\n— Kun pakotat minut kirjoittamaan sitä, mitä en kuitenkaan osaa.\n\n— Sinä opit sillä tavalla.\n\n— Kaikessa tapauksissa sinä olet minulle hyvin epäkohtelias.\n\n— Kyllä, täällä konttorissa. Täällä tehdänn _työtä_.\n\nRouva puri huuliaan ja kirjoitti uuden kortin.\n\n— Punnitse nyt se että tiedät paljonko siitä menee.\n\nRouva punnitsi.\n\n— Tämä painaa 750.\n\n— Niin, 750 grammaa, ja paketti maksaa 1 kiloon asti 60 penniä.\n\n— Mutta kun tämä painaa 750 grammaa?\n\n— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1,000:een asti saa lähettää 60\npennillä.\n\nRouva katsoi epätoivoissaan mieheensä.\n\n— Minä en ymmärrä sinua ollenkaan.\n\n— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan\npitää odottaa etelän postia.\n\nRouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän\npaketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.\n\n— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin\nvälinpitämättömästi.\n\n— Mutta miksi et ole sitä jo lähettänyt?\n\n— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan\nrahaa.\n\nMies teki vihaisen liikkeen ja painui työhönsä.\n\nVähän päästä hän näki, kun piika meni kadulla paketti sylissä.\n\nToinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. —\nRouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.\n\nHerra puhisi harmista mennessään sisään.\n\nRouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku\npoika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä\nikke!\n\n— Mitä sinä itket?\n\n— Suutuitko sinä minuun?\n\n— Mistä minä olisin suuttunut?\n\n— Kun minä purin sen paketin.\n\n— Enkä ole suuttunut, mutta sinä sen varmaan teit äkäpäissäsi.\n\n— Ni — iin...\n\n— Ymmärrätkö sinä että teit siinä tyhmästi?\n\n— Ym — ymm — mär — rän...\n\n— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun\ntäytyy lähteä.\n\nHän taputti lähtiessään pari kertaa vaimonsa päätä.\n\n— Niin lapsi vielä! sanoi hän itsekseen myötätuntoisella säälillä.\n\nKohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin,\npikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli\nselvittänyt hänet.\n\n— Rakas August! sanoi hän ja katsoi mieheensä mitä herttaisimmasti.\n\n— No?\n\n— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se\nvälttämättä huomenna.\n\n— Ehtiihän se. Vaan menkää nyt täältä pois, meillä on niin kiirettä.\n\n— Me menemme, me menemme. Hyvätti, hyvätti! sanoo Kaarle.\n\nHe menivät. Mutta hetken päästä tulivat he konttoorin ovelle.\n\n— August, tulisitko vähän tänne, hyvin pikkuisen vaan.\n\n— Voi, kun minä en jouda!\n\n— Minä yhden sanan vaan sinulta kysyisin, se on hyvin, hyvin tärkeätä.\n\nAviomies läksi, päästäkseen hänestä vihdoinkin erilleen.\n\n— Mitä?\n\n— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan\nLauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos\npostissa kysyvät?\n\n— Lähetä, lähetä!\n\nMies kääntyi samassa konttooriinsa. Hän luuli saavansa nyt olla\nrauhassa.\n\nLähetettyään toisenkin piijan postiin, juohtui rouvalle vielä yksi asia\nmieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin,\nasettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä\nkammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään\nsiellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään\nmiestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä\ntietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja\nodottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta\npitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on\nniin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin\nhäiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka\nliikutetuksi August varmaankin on tuleva.\n\nNoin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan\nnimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta\npostissa lähetettävään paperiin.\n\n— August, rakas August!\n\n— No?\n\n— Tulepas nyt vähän tähän istumaan.\n\n— Minulla on tulinen kiire!\n\n— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa\nkauvan aikaa.\n\n— Mutta kun minä en jouda, kuuletko sinä!\n\nAugust oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan,\nettä vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.\n\n— Sano nyt se asiasi.\n\nVaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan\nmitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen\nnimileimasinta.\n\n— Sinä taas suutuit minuun, valitti rouva, kyettyään puhumaan.\n\n— Enkä ole suuttunut. Sano nyt asiasi.\n\n— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et\nkuitenkaan _todella_ tahdo kuunnella minua.\n\n— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä\nja kuuntelen.\n\n— Etkös ole suuttunut?\n\nHän katsoi suurilla silmillään suoraan miehensä silmiin.\n\n— En, vastasi mies, vaan silmänsä vähän rävähtivät.\n\nRouva tarttui miehensä kaulaan.\n\n— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun\npuolestasi Hilman kirjeeseen.\n\nJuuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei\naviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän\nmuutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet\nmuut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan\nasentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin\ntahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä\n_oikein_ lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.\n\n— Kerropas nyt, mitä sinä kirjoitit!\n\nRouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten\nhän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka\ntähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti\nAugustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan,\nmitä hän kirjoitti.\n\n— Yhdytkö sinä joka sanaan?\n\n— Tietysti, tietysti!\n\n— Sitäpä minä juuri tahdoin tietää ja minä olin siitä levoton.\n\nMies jäi yhä edelleen istumaan ja uteliaasti katselemaan vaimoaan,\notsassaan lyhyt, hieno viiva, joka osoitti, että hän samalla jotakin\najatteli. Mutta rouva sanoi:\n\n— Kuule, sinun pitää mennä nyt konttooriin, kun sinulla on kiire, en\nminä tahdo sinua viivyttää.\n\n— Tosiaankin, olin unhottaa.\n\nHän painoi vaimonsa hiuksiin suudelman, niin kuin hänen tapansa oli,\notti sinettinsä ja meni.\n\nHänen kirjeensä oli auttamattomasti myöhästynyt, hänellä ei ollut enää\nmitään kiirettä, ja hän käveli konttoorissa edestakaisin.\n\nMutta hän ei ollut vähääkään vihastunut, kaikki harminsa oli hävinnyt,\nja hän vaan odotteli konttooritunnin päättymistä, mennäkseen sisään\nvaimonsa ja poikansa luo.\n\nVähän päästä hypähti rouva konttoorin ovelle, huudahtaen:\n\n— Paketti ehti postiin! Vaan ihan parhaiksi, ihan parhaiksi!\n\n— Sepä hyvä oli! sanoi mies ja meni hänen jälestään sisään. Siellä\nhän otti vainionsa ja pikku poikansa, — nuo molemmat lapsensa, niin\nkuin hän ajatteli, — syliinsä ja rupatteli hauskasti heidän kanssaan\npäivällistä odottaessa.\n\n\n\n\nKevätpäivä Penttisen talossa.\n\n\nNuorin, viime kesänä syntynyt tyttölapsi olisi voinut luulla, ettei\nsitä muuta maailmata ollutkaan kuin ne kaksi huonetta, joissa asuttiin.\nHäntä ei ollut näet vielä kertaakaan käytetty ulkoilmassa, vaikka oli\njo kevät käsissä. Hän oli syntynyt niin terveenä ja vahvana, että äiti\noli ylpeillyt lapsestaan, mutta nyt hän oli kalpea ja surkastuneen\nnäköinen. Perähuone oli ollut hänen asuntonsa alusta alkaen: jos tahtoi\nryömiä etuhuoneeseen, käännytti äiti kynnykseltä takaisin ja sanoi\nettä siellä oli kylmä. Toisinaan äiti kuitenkin vei hänet sylissään\netuhuoneeseen, vaan omin päinsä ryömimään ei sinne päässyt. Siitä hän\nuseasti puhkesi katkerasti itkemään, vaan se ei auttanut, sillä silloin\npani äiti hänet maata tai pakoitti syömään.\n\nNäin eli pienokainen koko pitkän talven perähuoneessa, joka oli\npohjoiseen päin ja pimeä ja jossa ilma vaihtui ainoastaan siitä, kun\novea aina avattiin etuhuoneeseen. Useasti sai hän olla huoneessa pitkät\najat aivan yksin. Hänellä oli kuitenkin pieniä veljiä, jotka leikkivät\nhänen kanssaan ja hoitivat häntä. Vaan he eivät olleet aina hänen\nluonaan, mihin lienevät aina hävinneen, ja sitte taas ilmestyivät,\ntuoden mukanaan kylmää ilmaa, joka pienestä tuntui hirveältä.\n\nKun tuli kevätpuoli ja ulkona oli vähän sulaa, hävisivät veljet\npäiväkausiksi kokonaan, ja silloin vietti lapsi pisimmät hetkensä. Nyt\nei häntä kuitenkaan enää niin paljon vangittu, perähuoneessa, hän sai\nuseasti ryömiä etuhuoneeseenkin, ja häntä suuresti huvitti hiihtää\netuhuoneen lattialla auringon paisteessa, joka tuntui hyvin lämpimältä.\nHän taputteli kämmenellään lattiata, mihin aurinko paistoi, ja hänellä\noli myöskin suuri hauskuus muutamasta kärpäsestä, joka oli surissut\nikkunassa ja lenteli nyt hänen ympärillään, laskeutuen sekin aina\nmielellään lattialle päiväpaisteeseen, josta hän sen kuitenkin joka\nkerta karkoitti pois tavoittaissaan sitä kiini. Mutta näin yksinään\nollessaan keväällä, kun ei kumpasessakaan huoneessa tuntunut ketään\nolevan, tuli pienokaiselle toisinaan niin vaikea olla, että hän rupesi\nitkemään ikävästä. Kun ei yhtä hyvin ketään tullut hänen luokseen,\nlakkasi hän itkemästä, istui lattialla ja kuulosti. Huoneessa ei\ntuntunut ketään olevan, vaan ulkoa kuului ääniä, veikkojen iloisia\nääniä ja muita tuttuja ääniä, tuolta tuntemattomasta maailmasta, johon\nhän ei ollut saanut vielä päätään pistää, vaan jonne hän jo halusi.\nSiitä tuli hänen mielensä jälleen ikäväksi, ja haikea itku kaikui taas\ntyhjässä huoneessa.\n\nKerran, kun ei mistään apua tullut, ryömi hän raolleen jääneen\nulko-oven kynnykselle. Siinä hän pysähtyi, sillä eteensä avautui aivan\nuusi maailma. Päivä paistoi porstuaan häikäisevän kirkkaasti, näkyi\npiha, jossa oli vielä lunta, vaan toisin paikoin oli paljas hiekka,\njolla veikot juoksentelivat. Tuo kaikki näytti hyvin ihmeelliseltä,\nvaan samalla tuntui lapsesta iloiselta katsella sinne, eikä kylmän\nviileä ilmakaan, joka häntä yltäänsä huuhtoi, tuntunut nyt niin\nhirveältä kuin aina talvella poikien mukanaan tuoma. Hän istui siinä ja\nkatseli, kasvoillaan surullinen hymy ikään kuin sairaalla.\n\nMutta äiti tuli sieltä, siunasi hämmästyksissään, sieppasi hänet\nsyliinsä ja vei sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAhdas ja sulettu oli Onnikinkin olo pienessä navetassaan, joka pihan\nperällä rysötti puoleksi maahan vajonneena. Se oli saanut koko talven\nolla parressaan, liikkumatta mihinkään, selkä miltei laessa kiini.\nKovana talvisydännä se tyytyikin kohtaloonsa, vaan kun kirkkaat\nkeväiset auringon säteet alkoivat paistaa heloittaa navettaan Onnikin\nedessä olevasta pienestä reijästä, jossa oli kellastunut lasi, tuli\nsille ikävä ja kaipaus. Vaan vasta sitte sille kainompi ikävä tuli,\nkun navetan räystäs alkoi tippua. Katolla oli vahva hanki: päivän\nmustuttamaa päreistä räystään reunaa rupesivat auringon säteet\nlämmittämään, ja niin alkoi ikään kuin suuresta alkuainemäärästä syntyä\nja muodostua loistavia maailmoja. Lumihangen laidasta itketti räystään\nnenään koko räystään pituisen liikkuvan, kiiltelevän vesijuovan,\nja siitä muodostui lukemattomia vesihelmiä, jotka tippuivat alas.\nPitkässä elävässä vesijuovassa kiilteli sateenkaaren värejä epäselvinä\nja hajanaisina, vaan putoavissa pienissä vesihelmissä oli ikään kuin\nluomistyö päättynyt, sillä ne loistivat kuin tähdet kirkkaasti ja\nihanasti. Mutta niiden aika oli lyhyt; välähdys vaan, ja tuo loistava\nmaailma oli kadonnut. Niin ne syntyivät, välähtivät ja katosivat\nhetkessä. Mutta niitä oli lukemattomia: yhden hävittyä syntyi\nsäännöllisesti toinen räystään elävästä vesijuovasta, joka oli kuin\nijäti heruva vesivirta, minkä täytyi säännöllisinä hetkinä synnyttää\nuusi kappale.\n\nTämä vesihelmimaailmojen loistava näytelmä tapahtui kahden ulkohuoneen\nvälisessä ahtaassa, likaisessa solassa.\n\nKun vesihelmen tipahtaessa nuo heleät, ihanat värit sattuivat pienestä\nikkunareijästä kellastuneen lasin läpi Onnikin silmiin, tuli eläimelle\nkaiho ikävä. Se sai viestin keväästä ja uudesta syntyvästä luonnosta:\nsen silmiä häikäisi, sille tuli vaikea olla ja se ammahteli ikävissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihassa oli jo suuri siekale hietikkoa sulana, jolla kaikki pihan\nlapset olivat leikkimässä, paitse kaikkein nuorin, joka istui\netuhuoneessa yksinään päiväpaisteessa ja kuunteli kärpästen surinata\nympärillään. Hietikolla oli lasten mieluista olla, he kävelivät\nnelinkontan ja piehtaroivat kuin maahan kaivautuakseen; se oli aivan\neläimellinen ilo päiväpaisteesta ja sulasta maasta, joita he niin\nsuuresti rakastivat. He keksivät senkin tempun että hautasivat toisiaan\nhiekkaan, vaan vielä suurempaa riemua herätti keksintö täyttää housut\nhiekalla pullolleen, sitoa lahkeen suut kiinni ja sitte koettaa\nkävellä. Äiti sivu kulkiessaan kielsi heitä hulluista ilveistään, vaan\nsitäkö he kuulivat.\n\nAsuinhuoneen ja porstuan katolta oli isä syytänyt lumen pois. Mustaan\npahvikattoon paistoi nyt päivä hyvin kuumasti, niin että katto oli\nkuuma kuin uunin arina. Parhaassa helteessä porstuan katolla makasi\nkissa sorkat suorana. Kun lapset sen huomasivat, alkoivat he sitä\nhätistellä meluamalla ja kivittämällä, vaan kun kissa tunsi, ettei\nheistä ole sen suurempaa vaaraa, ei se liikahtanutkaan. Sen oli siinä\nniin äärettömän hyvä olla, kaikissa jäsenissä oli suloinen raukeus,\njoka teki ruumiin ja hengen puolikuolleeksi, ettei olisi tahtonut\njaksaa silmiään avata, ja niin se vaan makasi siinä hievahtamatta,\nvälittämättä lasten peloitteluista. Miisulle kuitenkin onneksi tuli\npihaan posetiivin soittaja, juuri kun pojat olivat hankkeissa viskata\nkivensä katolle kaikki yhtaikaa, jonka olisi pitänyt varmaan häiritä\nkissan unta. Kun posetiivi viritti säveleensä, unhottui lapsilta kaikki\nmuu ja he menivät soittokoneen ääreen kädet selän takana kuuntelemaan\nja katsomaan.\n\nKuultuaan soiton huoneeseen, hyppäsi äiti ulos rappusille kuuntelemaan.\nPienokainen jäi aivan yksin huoneeseen, ja kun hän kuuli kaikkien\njättävän huoneet ja kuuli tuon raikuvan soiton, tuli hänen mielensä\nniin oudoksi. Häntä peloitti tuo soitto ja hän ei käsittänyt kaikesta\ntästä muuta kuin että hänet oli jätetty enemmän yksin kuin koskaan\nennen. Hän istui lattialla kuin kaikkien unhoittamana, kun oli tullut\nkiire lähtö ihmettä katsomaan. Pienokainen rupesi itkemään täyttä\nkurkkua, posetiivin helisevien sävelten kaikuessa korvissaan.\n\nÄidin päähän pisti silloin että voihan hän ottaa pienen ulos, kun oli\ntämmöinen kaunis kevätpäivä, ja hän meni sisään, kääräsi peitevaatteen\nlapsen ympärille ja toi sen sylissään ulos.\n\nNäin oli pienokainen päässyt ulos ensi kerran elämässään. Hän istui\näitinsä sylissä entistä kalpeamman näköisenä, pelokas ilme kasvoissaan,\nvaan samalla hän tunsi jotakin iloakin nähdessään kauniin paistavan\npäivän, kuullessaan iloisesti raikuvaa soittoa ja nähdessään kaikki\ntutut tässä ympärillään.\n\n— Niin, lapsi kuuntelee soittoa, sanoi hänelle äiti. Se soipi niin\nkoreasti.\n\nVähitellen mukautui lapsi posetiiviinkin, niin että kun äiti pani hänen\nkäteensä lantin ja vei sen niin soittajalle, ei hän enää pelännyt.\n\nPosetiivi herätti iloa ja elämää kaikissa muissa, vaan Miisu ei\nliikahtanutkaan mukavasta asennostaan. Toisella silmäpuolellaan se näki\nkoko kometiian eikä välittänyt siitä sen enempää kuin että sen korvat\nvähän liikkuivat soiton vaikutuksesta.\n\n— Laske tuokin lehmä ulos, kun ammuu tuolla, sanoi isä tullessaan\ntyömaalta kotiin ja nähdessään kaikkien olevan pihalla; posetiivin\nsoittaja meni jo portilla.\n\nLehmä todellakin ammahteli. Sekin oli tuntenut itsensä yksin jätetyksi,\nsilloin kun kaikki muut olivat rientäneet ulos päivää paistattamaan.\nEmäntä oli jättänyt lämpimän ilman tähden navetan oven auki, josta\neläin sai sieramiinsa kevään tuoksua, samalla kuin välähtävät\nvesihelmet häikäisivät sen silmiä.\n\n— Kylläpä minä sen laskenkin pitkän talven perästä vähän\njalkuuttelemaan, sanoi emäntä.\n\n— Laske, laske: paha vaan että musiikki ennätti mennä pois: lehmä olisi\nsaanut tanssia pelin mukaan.\n\nPäästyään ulos, juoksenteli Onnikki ympäri pihaa, hyppi ja teki\näkillisiä pyörähdyksiä, juoksi ja laukkasi häntä suorana, niin että\nsieramet soivat. Välistä se vähän pysähtyi hengittämään, vaan sitte\ntaas läksi yhtäkkiä laukkaamaan. Eräässä kohti se tapasi lumen alta\npaljastunutta nurmea, jota se pysähtyi haistelemaan ja veti syvälle\nsieramiinsa, tunteakseen oliko siinä vihannuutta. Mutta se oli vaan\nkuollutta kuloa, ja lehmä kääntyi siitä pois. Maailma näytti kuitenkin\njo niin hauskalta ja vapaa hetki teki mielen niin iloiseksi, että eläin\nsai aivan raivoisan puuskan hyppiä ja ilvehtiä; sen jalat penkoivat\npihamaahan syviä jälkiä.\n\nSeisoessaan sen jälkeen parressaan tuhki Onnikki vielä hengästyneenä\nsieramiinsa ja silmät pyörtivät ja päätä tuntui huimaavan. Se pureksi\nhajamielisesti eteen pantuja heiniä, koko sen olennossa oli vielä\njotakin riehuvata ja ilosta kuohahtanutta. Eläin oli ahminut vapautta\nja raitista, lämminnyttä ilmaa liijan suurin siemauksin, ja se oli\nsen juovuttanut. Räystäältä putoilevat välähtävät vesihelmet heleine\nväreineen tahtoivat nyt kokonaan häikäistä sen tavallista suuremmiksi\nauvenneet silmät.\n\nSaman tapaisessa tilassa oli pieni lapsikin istuessaan pimeän, ikävän\nnäköisen peräkammarin lattialla. Hän ei ollut oikein selvillä siitä,\nmitä oli tapahtunut, vaan tunsi epäselvää aavistusta, että hän oli\nkäynyt jossakin, joka oli hänelle aivan uutta ja outoa, nähnyt jotakin\nhyvin valoisata ja iloista, joka tulee häntä voimakkaasti puoleensa\nvetämään.\n\n— Niinpä on kuin mielenmuutoksissaan, sanoi äiti, ottaessaan lapsen\nlattialta syliinsä imetettäväksi. Lapsella oli omituinen hajamielinen\nkatse.\n\nTämä oli Penttisen talossa ensimäinen kevätpäivä, sillä posetiivin\nsoittaja oli käynyt pihassa, pienokainen oli ensi kerran saanut olla\nulkona ja Onnikki oli kevät-iloissaan penkonut pihamaahan syviä jälkiä.\n\n\n\n\nEerikki.\n\n\nKauppaneuvoksen myllyn hoitajan vaimo tuli poikansa Eerikin kanssa\nkauppaneuvoksen puheille konttooriin kl. 2:n jälkeen, juuri\nkun konttoristit olivat menneet päivällistunnille. Vainio oli\npukeutunut parhaisiin vaatteihinsa ja näytti vasta peseytyneeltä,\npuhdaskasvoiselta. Pojan pää oli kasteltu, ja kammattu.\n\n— Mitäs kuuluu? kysyi kauppaneuvos vaimolta tuttavallisesti ja antoi\nhänelle kättä.\n\n— Minä taas tulin tämän pojan kanssa, herra kauppaneuvos. Ei tästä saa\nkalua koulussa eikä missään. Tänä päivänä taas laittoivat opettajat\nkoulusta pois eivätkä kuulu ennen huolivan takaisin ennen kuin isä\ntulisi ja koululla kurittaisi. Vaan se mieheni, joka muutenkaan ei\nsuvaitse koko poikaa, ei sano lähtevänsä opettajain häväistäväksi. Niin\nminä tulin taas herra kauppaneuvokselta kysymään, mitä tälle pojalle\npitäisi tehdä.\n\nVaimo oli hyvin huolissaan, vaan kauppaneuvos, joka muisti oman\nsamanlaisen pahankurisuutensa lapsuutensa ajoilta ja koulusta\neroittamisensa, katseli jonkunlaisella mielihyvällä ja rakkaudella\ntuota rohkeakasvuista 13-vuotiasta poikaa, jossa hän niin hyvästi tunsi\nomat kauniit piirteensä, ja joka niin samalla lailla kuin hänkin osasi\npitää päätään vähän eteen päin nuukallaan. Hän löi poikaa olkapäähän ja\nsanoi:\n\n— Kyllä tästä pojasta mies tulee muutenkin kuin kouluissa! Elä Maria\nollenkaan huolehdi pojastasi, minä takaan, että kyllä siitä mies tulee.\nEi pakoiteta poikaa kouluun, kun se ei sen luonnolle sovi. Minä otan\npojan huostaani.\n\n— Mihin kauppaneuvos aikoo Eerikin panna?\n\n— Minä otan Eerikin asiapojakseni, ja siitä se voi päästä viimein\nvaikka kauppaneuvokseksi — heh, heh!\n\n— Kauppaneuvos laskee leikkiä. Vaan hyväpä olisi, jos kauppaneuvos\nottaisi pojan. Siitä on semmoinen risti siellä kotona, kun se mieheni\nsitä vielä niin hylkii.\n\n— Mutta kyllä pojan siltä pitäisi pitää asuntoa siellä kotona. Koeta\nMaria sovitella sen miehesi kanssa. Tulkoon Eerikki sitte aamulla tänne.\n\n— Kiitoksia, herra kauppaneuvos! Sepä nyt oli hyvä asia. — Menehän\nEerikki jo ulos, minulla on kauppaneuvokselle vähän asiaa. — Niin,\nkauppaneuvos antaisi anteeksi, vaan minun täytyy nyt pyytää, että\neikö kauppaneuvos taas vähän auttaisi minua. Tarvitsisin vähän rahaa\ntuon pojan tähden. Se oli kivellä viskannut kaksi ikkunaa rikki siitä\nnaapurista, niin ne pitäisi maksaa. En ole uskaltanut Taavetille\nmainitakaan koko asiasta, kun se on niin karsas sille pojalle. Minun\non oikein pitänyt vartioida, ettei se kerran löisi sitä kuoliaaksi.\nSen tähden sille ei uskalla kaikkia pojan pahoja tekoja kertoakaan.\nTaavetti sanoo, että pojasta on tullut samallainen mustilainen kuin\nkauppaneuvos on!\n\nKauppaneuvos nauroi vaimon kanssa ja taputti vaimoa poskelle, johon oli\njuuri kohonnut heikko puna.\n\n— Tässä on 10 markkaa, ehkä sinä sillä tulet toimeen.\n\n— Tuhannet kiitokset, herra kauppaneuvos! Tällä minä olen hyvinkin\nautettu.\n\nVaimo meni.\n\nAamulla kun Eerikki tuli konttoorille, kauppaneuvos puoleksi\nteeskennellyn ankarasti nuhteli ja varoitteli häntä ja antoi ohjeita.\n\nEerikki sai olla etuhuoneessa, jossa hänellä oli pöytä ja istuin. Kun\nhäntä tarvittiin, kilisi sähkökello vierellään seinässä.\n\nEerikillä oli kauppaneuvoksen vanhoista vaatteista laitetut vaatteet,\ntukkansa oli äitinsä karkeasti leikannut, kastellut ja kammannut.\n\nKauppaneuvos toi hänen eteensä pöydälle kasan vanhoja satukirjoja,\nkauppaneuvokselle itselleen aivan tuntemattomia.\n\n— Ehkä näissä on sinulle hupaista lukemista, ettei aikasi tule\nikäväksi, sanoi kauppaneuvos.\n\nEerikki oli tottunut pitämään ikävinä kaikkia kirjoja, vaan\nmielestään oli kauppaneuvos määrännyt hänet lukemaan noita kirjoja,\nja velvollisuudenomaisella tunteella selaili hän paksuja satukirjoja,\nkatseli kuvia ja viimein alkoi lukeakin. Kirjat olivatkin hänestä hyvin\nhupaisia, ja kaikella lapsen vilkkaalla mielikuvituksellaan rupesi hän\nseuraamaan satujen ihmeellisiä juttuja.\n\nVäkisin hän riistäytyi lukemisestaan, kun sähkökello soi ja hänet\nlähetettiin asialle.\n\nEnsi päivinä hän kävi asioilla sukkelasti ja säntillisesti, kaikessa\nkiireessä vaan poikkesi syrjäkaduille vetämään pari savua paperossin\ntai sikaarin pätkistä, joita oli konttoorilla roskalaatikosta poiminut\ntaskuunsa ison varaston. Vaan vähitellen alkoi hän vitkastella\nasioilla. Oli annettava selkään jollekin vihamiehelle, viskattava\nkivellä jotakin, jota ei muuten ehtinyt tavoittaa ja lauvantaipäivinä\noli oltava mukana ainaisessa tappelussa maalaispoikain kanssa. Sitä\npaitse ei hän raskinut jättää entistä sukkelaa temppuaan jalkakammilla\nkeikauttaa kumoon rauhallisesti kulkevia ihmisiä. Useasti hän tuli\nasioilta hengästyneenä ja verissä naamoin, ja kun kysyttiin, mitä\nhänelle oli tapahtunut, sanoi hän kaatuneensa tai että joku mies,\njota hän ei ollenkaan tuntenut, oli hänet aivan syyttömästi tyrkännyt\nkivikatuun.\n\nJoku vaimo jo kävi kauppaneuvokselle valittamassa, että Eerikki oli\npahasti lyönyt hänen pientä viatonta Kustiaan. Äiti sanoi tulleensa\ntästä valittamaan kauppaneuvokselle sen tähden, koska tuo kelvoton\npoika ei varmaan kotonaan saa mitään kristillistä opetusta ja kuritusta.\n\nMutta Eerikin elämässä tapahtui ihmeellinen käänne.\n\nEräs kauppaneuvoksen sukulaisneiti palasi ulkomailta ja tuli\nkassööriksi konttooriin.\n\nHän oli kaunis, miellyttävä, luonteeltaan herttainen, saanut hienon\nkasvatuksen sekä koti- että ulkomaalla.\n\nEerikki sai ihmeellisen kunnioituksen neitiin.\n\nEnsi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet vaan\netäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen pieneen\nkammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki vähän ällistyi ja\nsai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea hänen läheisyyttään\nkohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta, hänellä näytti\nolevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki kuvitteli ison\nmustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria seteliä, jotka\nkaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla neidin\nomiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut\nulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki\nkuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.\n\nNeiti katsoi ensin Eerikkiä silmiin ja sitte koko poikaa, jolloin\nEerikki lensi yltäänsä punaiseksi.\n\n— Ei käsiä pidetä taskuissa, sanoi neiti lempeästi.\n\nEerikki sivalsi kätensä housuntaskuista, joissa ne olivat hyväilleet\nkauppaneuvoksen poroastiasta puhallettuja sikaarin pätkiä, ja seisoi\npystynä ja nöyränä kuin ensipäiväinen sotamies päällikkönsä edessä.\n\nNeiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki\nyritti niitä ottamaan, sanoi hän:\n\n— Kädet pitää olla puhtaat! Kuinka sinä noin likaisilla käsillä...\n\nEerikki huomasi sikaarin pätkistä kätensä likaantuneen ja hohtavan\npunaisena kiirehti niitä pesemään.\n\nViedessään sitte noita neidin lähettämiä kirjeitä tunsi Eerikki\nkummallista kuumetta, ja se asia, jolle neiti oli hänet lähettänyt,\ntuntui hänestä hyvin tärkeältä ja kalliilta. Hän käveli hirveän\nkiireesti ja katujen poikki kiirehti juoksujalassa.\n\nHän palasi hengästyneenä, heitti hatun päästään naulaan, ja oli lähteä\nsisään, vaan samassa vaistomaisesti kääntyi ja meni peilin eteen. Hän\nkasteli kamman, kampasi ja harjasi tukkaansa, laittoi kaulusta ja\nkatseli kätensä. Moneen kertaan yritettyään sisään ja aina käännyttyään\npeilistä jotakin katsomaan, meni hän vihdoin sisään neidin luo.\n\n— Sinäpä sievästi kävit, sanoi neiti. Minä rupean sinusta pitämään, kun\nvastakin niin sievästi käyt.\n\nPalattuaan neidin luota etehiseen Eerikki töytäsi peilin eteen,\nnähdäkseen etteihän hänessä vaan lie ollut mitään likaista tahi\nsopimatonta. Sitte hän istui ajattelemaan.\n\nHän ei oikeastaan mitään ajatellut, vaan tunsi sitä vaikutusta,\nminkä nyt oli saanut, että neiti oli ylen ylhäinen ja hirveän hieno,\nettä hän häntä kunnioitti ja pelkäsi ja... Se ei ollut selvää, mitä\nhän vielä tunsi, vaan hänen mielessään pyörivät neidin sanat: \"minä\nrupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt\" — ja neidin\nlempeä, suurten vaaleansinisten silmäin kaunis katse häneen. Yhtäkkiä\nhyppäsi hän ajatuksistaan peilin eteen, kasteli kamman — ja kampasi\nja harjasi taas. Hän tarkasteli, oliko hänessä kaikki niin kuin olla\npitää, puhdasta. Kasvojaan hän myös katseli, vaan ei hän tiennyt, oliko\nhän kaunis vai ruma. Hän ennemmin piti itseään rumana, sillä toiset\npojat olivat häntä haukkuneet mustilaispojaksi hänen tummaverisyytensä\ntähden. Sitä hän ei osannut huolehtia, oliko hän ruma vai kaunis, häntä\nvaan loukkasi tuo herjaava vertaus mustilaispoikaan. Olisi kuitenkin\nonnettomuus, jos hän todellakin olisi mustilaispojan näköinen.\n\nHän muisti nyt tämän, meni peilistä katsomaan ja koetti arvailla, oliko\nhän neidin mielestä mustilaispojan näköinen. Se nyt olisi ilkeätä, jos\nhän sen näköinen olisi. Vaan lempeä ja hyvähän tuo neiti oli hänelle.\n\nKotona hän kysyi äidiltään, oliko hän mustilaispojan näköinen.\n\n— Et toki. Kuka sinua on semmoiseksi sanonut?\n\n— Pojat ovat minua siksi haukkuneet.\n\nEerikki ajatteli ja kysyi sitte, ei kuitenkaan minään niin tärkeänä\nasiana:\n\n— Olenkos minä kaunis vai ruma?\n\n— Mistä sinä nyt olet saanut päähäsi semmoista kysellä? Kaunishan sinä\nolet.\n\n— Oikeinko todella? kysyi Eerikki äkkiä, sillä hän oli äidin katseesta\nja äänen painosta huomannut, että kauneus oli jotakin kallista.\n\n— Oikein todella sinä olet kaunis. Sinusta tulee vielä kaunis mies —\n(isääsi), lisäsi äiti ajatuksissaan.\n\nEerikki taas ajatteli. Tumma puna kohosi hänen kasvoihinsa, ja hän\nkysyi:\n\n— Milloinkas sitä on kaunis ja kuka se on kaunis?\n\n— Harvat ne kauniita ovat. Kaunis on se, joka ei ole ruma, en minä osaa\nhäntä muuten selittää.\n\nEerikki ajatteli ja kysyi, kovasti punastuen:\n\n— Eikös kauppaneuvoksen neiti ole kaunis?\n\n— Kaunishan se on hyvin kaunis. Ja sitte se on hyvin rikas myöskin,\npoikaseni!\n\nEerikki valvoi iltasella kauvan ja ajatteli kauppaneuvoksen neidistä.\nNeiti oli niin ylhäinen, rikas ja kaunis. Kauneudesta hän ajatteli,\nkuinka vaan harvat ovat kauniita, vaan hän on kaunis. Mutta taas tuli\ntuo poikain herjaus, ja hän nousi ylös, otti tulen ja katseli peilistä\nkasvojaan. —\n\nHänellä oli kummallinen halu toimittaa nyt muidenkin asiat nopeasti\nja sievästi. Hän pelkäsi hirveästi, jos jollakin tavalla häntä\nkonttoorissa moitittaisiin ja se tulisi neidin tietoon. Hän pelkäsi\nmyös kaipuita ja sen tähden nyt karttoi tappeluita. Kadulla kiireesti\nkulkiessaan hän vaan sanoi jonkun pahan sanan entisille tovereilleen\nja hävyttömille haukkujilleen hän pui nyrkkiä ja malttaen mieltään\nmuistutti:\n\n— Muistakaapas lurjukset, kuinka monasti olette multa selkäänne saaneet!\n\nMutta tupakkaa hän poltteli edelleen ja varasteli sikaarin ja\npaperossin päitä, ottipa joskus kokonaisiakin kauppaneuvoksen\nkammarista, sitä siivotessaan aamusella.\n\nKerran yhytti hänet neiti sikaaria kievellyttämästä kauppaneuvoksen\npöydältä. Eerikki oli saada halvauksen, kun neiti huomasi hänet ja\nnuhteli:\n\n— Enpä minä olisi luullut sinun vielä osaavan tupakoida. Jätä poika\nkulta pois semmoinen paha tapa!\n\nEerikille ei oltu opetettu anteeksi pyytämisen taitoa eikä hän ollut\nkoskaan anteeksi pyytänyt, vaan nyt osasi hän aivan itsestään nöyrästi\npyytää neidiltä anteeksi ja vakuuttaen luvata, ettei hän koskaan vasta\nvarasta tupakoita ja että hän heittää polton pois.\n\nHeti tämän jälkeen heittikin hän uuniin suuren varaston tupakan\npätkiään, vaan katseli niiden palamista suurella säälillä. Mutta\nhänellä oli nyt ihmeellinen tahdon voima jättää poltto pois.\n\nEräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin\nkysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:\n\n— Mistä se on meille saatu tuo Eerikki? Se on niin kaunis poika.\n\n— Se on meidän myllynhoitajan poika, vastasi kirjanpitäjä,\nsalaperäisesti hymyillen.\n\nEerikki kuunteli henkeä vetämättä ja lensi sitte peilin eteen. Kaunis\ntumma puna oli hänen kasvoissaan, silmänsä säteilivät kauniisti ja\ntukkansa oli sievissä kiharoissa otsalla. _Ne_ huomasi nyt Eerikki,\nymmärsi että _ne_ olivat hänessä kaunista. Tuhmapa hän oli ollut, kun\noli aina aamusin kastellut tukkansa ja harjannut nuo kiharat suoriksi.\n\nTämä itsetietoisuus alkoi kasvattaa Eerikkiä. Vähitellen hän huomasi\nitsessään muutakin kaunista. Hän osasi kävelläkin suorana ja\nsäännöllisenä, eikä hän enää heittäytynyt veltosti nojailemaan. Hän\nrupesi erityisellä huolella hoitamaan itseään, sai siistin ja itsestään\npitävän tunteen, tuli säännölliseksi ja tahtoi käyttäytyä kuin\naikamies. Hän ei ollut mielestään enää mikään lapsi, olihan hän jo yhtä\npitkä kuin vanhin konttoristi, joka oli pienikasvuinen mies. Hän alkoi\nhalveksia entisiä tovereitaan, ei lähtenyt enää heidän matkaansa eikä\nollut heitä näkevinäänkään. Pojat sanoivat häntä sen tähden ylpeäksi,\nhaukkuivat jos miksi ja kokoontuivat joukolla kivittämään häntä, kun\nhän iltasella tuli konttoorilta.\n\nKerran sanoi neiti hänelle:\n\n— Se on oikein, että Eerikki on tullut niin siistiksi ja visuksi.\nNythän Eerikistä mies tulee.\n\n— Ja minä olen heittänyt tupakan poltonkin pois, sanoi siihen Eerikki.\nHän oli jo kauvan odottanut otollista tilaisuutta ilmoittaaksen tämän.\n\n— Sehän on myös hyvä. Nyt minä rupean oikein pitämään sinusta.\n\nEerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin\nsäännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään\nesikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään saman laisia liikkeitä kuin\nhänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä.\nEerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen\nlisää kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä\noli kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja,\nkuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä\nkäsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä\nsormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä\noli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään\npeilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja\nrakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla\najatuksissa ja kadulla puoliäänessä: \"Oisko pursi ja punapurjeet, millä\nmennä merten taa —\"\n\nNe olivat Eerikille onnen hetkiä, kun hän sai kadulla tervehtiä\nneitiä. Hän huiskautti hattuaan etäälle sivulle niin kuin tottuneimmat\nkavaljeerit. Jälestä päin yksinäisyydessä hän kertoi nämä tervehdykset\nja koetti arvata, miltä hän vastaan tullessa oli neidistä näyttänyt.\n\nKauppaneuvos, joka oli palannut pitemmältä matkalta, hämmästyi\nnähdessään Eerikin.\n\n— Oletpas sinä tullut hienoksi! Uskaltaako sinua enää lähettää pikku\nasioille? No, no, elä pahastu, onhan sinullakin oikeus pitää itsestäsi,\nja konttoorin arvoahan se kohottaa, kun sillä on niin komea juoksupoika!\n\nEerikin mielestä neiti loi häneen yhä enemmän huomiota, ja hän alkoi\nvähitellen tunteissaan selvitä ja kuvitella, että hän rakastaa neitiä\nja neiti häntä. Neiti oli sanonut häntä kauniiksi ja osoitti hänelle\nerinomaista ystävyyttä ja huomiota, niin että se oli aivan varma, että\nneiti häntä rakasti. Eerikki kuvitteli, mitenkä he kerran kohtaavat\ntoisensa kauppaneuvoksen puutarhassa, neiti antaa hänelle paljo rahoja\nja hän matkustaa kauvas sinne ulkomaille, missä neiti on käynyt. Neiti\ntulee myös sinne, he menevät siellä naimisiin ja palaavat sitte tänne\nrikkaina ja ylhäisinä.\n\nHän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan\nkiireinen.\n\nEerikki oli ruvennut vapaaehtoiseen palokuntaan lipun kantajaksi.\nHän oli myös palokunnan lauluseurassa. Laulajat pitivät kaupungilla\nyölaulajaisia vuorotellen toistensa naisille. Eerikki toimitti heidät\nlaulamaan kauppaneuvoksen neidille, vaikka hän neidin akkunan alla\nselitti heille pitävänsä laulajaisia kauppaneuvoksen talousneidille.\n\nAamulla sai Eerikki neidiltä kiitokset, joita hän oli suurella\njännityksellä odottanut.\n\n— Eerikkikö se minulle serenaadin toimitti? kysyi neiti, joka oli\näänestä tuntenut Eerikin.\n\nEerikki oli hirveän punaisena ja vastasi:\n\n— Niin. Eihän neiti tykänne pahaa?\n\n— En toki. Kiitoksia vaan!\n\nMutta Eerikin onnellista tunnetta rikkoi eräs asia. Neiti oli\nsäännöllisesti lähettänyt kirjeitä eräälle herralle johonkin etäiseen\nkaupunkiin, ja Eerikki sai kerran kirjettä postiin viedessään luulon,\nettä tuo herra mahtoi olla neidin sulhanen. Näitä kirjeitä hän nyt\nkäänteli ja katseli epäluuloisesti ja hyvin vastahakoisesti hän pudotti\nne postilaatikkoon.\n\nKerran kun hän tunsi kirjeessä olevan valokuvan, avasi hän sen.\nKirjeestä hän ei mitään ymmärtänyt, kun se oli vieraskielinen, vaan\nvalokuva oli neidin. Eerikki vapisi pelonalaisesta liikutuksesta\nkatsellessaan kuvaa. Neiti oli kuvassa niin ihana. Hän painoi kuvaa\nsuutaan vasten, että märkä sija tuli siihen, painoi moneen kertaan.\nHän ei kuitenkaan tahtonut varastaa kuvaa eikä kirjettä. Hän pani ne\nuuteen kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Vaan kirjoitus tuli niin törkeän\nhuonoa, ettei hän uskaltanut sitä lähettää. Hän poltti kirjeen ja kätki\nkuvan tarkimpaan talteen, josta sitä useasti katseli.\n\n— Tulipaloa, jossa hän pelastaisi neidin, kuvitteli Eerikki vilkkaassa\nmielessään usein ja elävästi. Jos syntyisi talossa tulipalo! Kun\ntuli riehuisi viereisissä huoneissa, kiipeisi hän rohkeasti sievässä\npalokuntalaispaidassaan neidin makuukammarin akkunaan, koputtaisi\nja kuiskaisi: — \"Rakas neiti, minä tulin teitä pelastamaan tulen\nkeskeltä!\" — Neiti pyörtyisi, vaan hän särkisi ikkunan, ottaisi hänet\nsyliinsä ja kantaisi tuon valkeahuntuisen olennon pihan puolelle\npuutarhaan, jossa virottelisi hänet. Neiti avaisi silmänsä, tarttuisi\nhänen käteensä ja kuiskaisi: — \"Kulta Eerikkini! Sinä olet pelastanut\nminut kuolemasta ja siitä edestä saat sinä minut omaksesi.\" — Siitä\nhetkestä alkaen olisi hän neidin sulhanen, ylhäinen ja rikas.\n\nMutta kauppaneuvoksen talo ei syttynyt tuleen, ja kun alettiin\npuhua, että neiti menee kohta naimisiin, tuli Eerikki onnettomaksi.\nKun neidin sulhanen tuli kauppaneuvokselle vierailemaan, oli hän\nhyvin synkkämielisenä ja karttoi nähdä neitiä, ja tuota herraa, jota\nsanottiin neidin sulhaseksi, hän ei suvainnut ollenkaan, häntä hän\nsuorastaan vihasi ja vainosi. Vaan tuo herra meni pian pois.\n\nViimein neitiä kuulutettiin.\n\nEerikki oli aivan toivotonna. Hän laihtui ja tuli surumielisen\nnäköiseksi. Se oli vaikein asia, ettei neiti varmaankaan tiennyt,\nkuinka syvästi _hän_ häntä rakasti, kuinka _hän_ kärsi. Hän oli monasti\npäättänyt käydessään neidin luona kammarissa tarttua neidin käteen,\nnotkistaa polvensa ja sanoa:\n\n— Neiti, minä rakastan teitä, minä jumaloitsen teitä! Minä en voi elää,\njos en saa teitä!\n\nHän oli tämän tempun harjoitellut monta kertaa, vaan ei saanut koskaan\nrohkeutta.\n\nMonena iltana tuskissaan myöhään valvottuaan, kun neidin hääpäivä\nläheni ja läheni, iski Eerikin päähän uusi ajatus. Se kyllä oli\nkauheata, vaan se tuli hänen mieleensä ja vaivasi häntä.\n\nTulipalo kauppaneuvoksen talossa on hänen _saatava_ aikaan!\n\nSe ensin häntä kauhistutti, vaan toiselta puolen tuli rauhoittavia\nasianhaaroja. Kauppaneuvoksen talo on varmaankin kalliisti vakuutettu\nja palokunnat ehtivät sammuttamaan, ettei talo paljon ennätä palaa.\nViisi päivää ennen hääpäivää lähti Eerikki eräänä iltana kotoaan,\nsanoen menevänsä lauluharjoitukseen, jossa hän luultavasti viipyy\nmyöhään. Palokuntalaispaitansa ja hattunsa hän pani salaa povelleen\nja muutti ne päälleen ulkohuoneessa. Halkoliiteristä hän otti tuohia\ntaskunsa täyteen.\n\nLokakuun ilta oli myterä. Hän meni rannalle istumaan ja odottamaan\nyötä. Siinä hän vielä kuvitteli, kuinka kaikki tulee käymään. Neiti\nottaakin hänet ja he menevät yhdessä kauvas, kauvas tuonne selkien ja\nvuorien ja merien taa. Heillä on paljo rahaa ja he ovat ylhäisiä. Ja\nhän hyräili laulua:\n\n    \"Oisko pursi ja punapurjeet,\n    Millä mennä merten taa;\n    Tuolta tuottaisin kullalleni\n    Ko'on kultaa ja hopeaa.\"\n\nKun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin,\nverkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa, jonka\ntähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse\nkauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu. Makasiinin\nkupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen tuohensa ja vei\nsen sitte suurten rappusten vierelle.\n\nSytytettyään laatikon, meni Eerikki pihan perille pimeään odottamaan.\nSieltä hän katseli, mitenkä tuli hulmusi laatikon sisästä, ja kohta\noli koko laatikko iloisessa tulessa. Vaan tuli ei ollut herkkä\ntarttumaan rappusiin, niin kuin Eerikki oli odottanut, josta hän\nalkoi tulla huolelliseksi. Vasta kun laatikko oli melkein pohjilleen\npalanut, syttyi rappusten kaidepuu, josta tuli alkoi virkeästi\nlevitä verannalle. Rappuset olivat rakennuksen suojassa, niin ettei\npalovartija kirkontornissa huomannut mitään.\n\nNyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse\nkadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja sydän\nlyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.\n\nSisästä kuului kimakka parkaisu ja sen jälkeen ovien avaamista.\n\nEerikki huusi:\n\n— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin pelastamaan neitiä!\n\nMutta neitiä ei kuulunut. Sen sijaan tuli kauppaneuvos kohta akkunaan,\nveti verhon syrjään ja nähtyään palokuntalaisen akkunaan jyskyttämässä,\nkysyi:\n\n— Mikä hätänä?\n\n— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan! huusi\nsilmittömäksi innostunut Eerikki.\n\n— Missä on tuli?\n\n— Koko pihan puoli palaa! Minä tulin neitiä pelastamaan!\n\nSamassa tuli vanha palvelija kauppaneuvokselle ilmoittamaan, että pihan\npuolella on vähän tulta, jota jo on kaksi renkiä sammuttamassa ja\nsaavat sen kohta sammumaan.\n\nMutta Eerikki löi ja löi ja huusi:\n\n— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan!\n\nKauppaneuvos avasi ikkunan ja sanoi:\n\n— Onko se Eerikki? Elähän nyt noin säikytä. Palo saadaan sammumaan.\n\n— Mutta minä tulin neitiä pelastamaan. Muualta ei pääse kuin tästä\nakkunasta, toimitti Eerikki henki kurkussa.\n\nKauppaneuvos juoksi pihan puolelle katsomaan. Tuli saatiin heti\nsammumaan.\n\nMutta kadun puolelta kuului neidin akkunaan ankaraa jyskytystä.\nKauppaneuvos tuli taas akkunaan ja huusi:\n\n— Tuli on jo sammutettu, hyvä poika!\n\n— Onkos neiti pelastettu? Minä pelastan neidin tästä akkunasta, muualta\nei pääse.\n\n— Eerikki oli kauhean kiihoittunut.\n\n— Oletko sinä hullu, poika, kun _tuli on jo sammutettu!_ huusi\nkauppaneuvos minkä jaksoi.\n\nNyt vasta Eerikki selvisi — ja hänestä oli kaikki menetetty.\n\nKauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä\nlailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.\n\nEerikki kohta katosi koko paikalta, ja kauppaneuvos palvelijoinecn jäi\ntutkimaan tulipalon syytä. Toinen rengeistä kertoi heränneensä siitä,\nkun ikkunaan kävi kirkas loimo, hän herätti toisen, ja kohta olivat he\nkorvojen kanssa vesittämässä tulta. Sammuttamaan mennessään näkivät he\njonkun tikapuut olalla kiirehtivän pihasta kadulle. Kauppaneuvos, jolle\nneiti oli ennen kertonut jotakin Eerikistä, alkoi arvailla koko tuon\nlapsellisen tulipalon syytä ja kaipaili Eerikkiä. Mutta Eerikkiä ei\nnäkynyt.\n\nEerikille oli vaiennut koko huono menestyksensä ja hän oli kauheasti\nruvennut pelkäämään rangaistusta. Hän juoksi tulipalopaikalta alas\nrantaan kotiinsa päin. Mutta pelkonsa ja onnettomuuden tuntonsa\nlisääntyivät joka askeleella, hän luuli poliisien ja ruununmiesten\najavan häntä takaa, ottaakseen hänet kiinni ja raudoissa viedäkseen\nlinnaan. Hän kääntyi satamalle, juoksi äyräälle ja oli vähällä\npudota mustaan järveen, teki taas käännöksen ja juoksi rantakatua\nkaupungin laidassa olevan oluttehtaan pihaan, jossa pakkautui suurten\nhalkopinojen väliin. Siellä hän vietti koko sen yön — kylmän yön — ja\nseuraavan päivän pelossa ja vavistuksessa. Seuraavana yönä lähti hän,\nnälän ja kylmän ajamana, liikkeelle ja meni kotipihaansa. Hän toivoi\nsaavansa ruokaa kotonsa ruokahuoneesta, vaan se oli niin lujasti\nlukossa, ettei hän sinne päässytkään. Vaan myllypihassa oli heidän\nkuoppa, jonne hän pääsi, ja sieltä hän otti nauriita taskunsa täyteen.\nSitte hän työntäytyi piiloon kotinsa asuinrakennuksen alle, jossa oli\nsammalia. Nauriita hän söi minkä saattoi, vaan ne tuottivat suuhun\nvetisen tuiman.\n\nSammalissa hän vietti seuraavan yön, joka oli jo liiaksi kylmä.\nKääriydyttyään sykkyrään kuin koiranpenikka, sai hän kuitenkin\nsammalissa vähän lämmintä ja nukkui. Aamupuoleen yötä hän heräsi ja\nkuuli, miten seinissä ja kivijaloissa pakkanen kitisi. Hänen päätään\npalelsi kylmässä palokuntalaishatussa, ja kun hän liikahti asemiltaan,\ntunsi hän oikein, kuinka hänellä oli kylmä. Ainoat nauriinsa olivat\npaleltuneet ja hän itse oli paleltumassa.\n\nJo teki mieli mennä huoneeseen, vaan ei uskaltanut, ainakaan isän\nkotona ollessa. Täytyi kärsiä, vaikka palelsi niin turkasesti. Päätä\njo jomotti ja jalkoja tuntui jäätävän. Ihan varmaan oli jo kaksi\noikean jalan varvasta jäätynyt yhteen, sillä niitä hän ei enää voinut\nliikuttaa jäisessä kengässä. Hän ei uskaltanut vetää kenkää jalasta,\nkun pelkäsi siten paleltuvan koko jalan.\n\nAamulla, kun isä oli mennyt myllylle, kömpi Eerikki\npalokuntalaispuvussaan huoneeseen, säälittävän surkean näköisenä.\nTehdäkseen äitinsä armahtavaisemmaksi, ilmoitti hän ensi sanoikseen,\nettä hänen päänsä ja jalkansa olivat paleltuneet.\n\nÄiti hädissään riisui pojan, tunnusteli ja huomasikin yhden varpaan\npaleltuneeksi. Hän hauteli jalkaa lumella ja viinalla, samalla\ntiedustellen Eerikin retkiä, ja sadatteli. — \"Kyllä kai ne lopuksi\nsinut vievät sinne, josta et pääse polttamaan ihmisten taloja!\"\npeloitteli hän.\n\nEerikki kääntyi sairaaksi. Hän sai helpon kuumeen, vaan hän hyvin\nmielellään sairasti. Äidissä ja isässäkin hän siten herätti sääliä, ja\nmuutenkin oli vuoteessa nurkassa makaaminen niin onnettoman turvallista.\n\nSillä aikaa ehdittiin kauppaneuvoksen neiti vihkiä ja viedä häämatkalle\nulkomaille.\n\nEerikki makasi vaan yhä onnetonna. Mutta kun kauppaneuvos itse kävi\nhäntä katsomassa ja vakuutti, ettei hänelle tulipalosta tule mitään,\ntuli hän hyvin iloiseksi ja parani pikemmin kuin oli luultukaan.\n\nKun hän sitte parattuaan tuli konttoorille, oli hän sekaisin iloisen ja\nnolon näköinen, — niin kuin kylmästä sateesta korjattu koiran pentu.\n\n\n\n\nJunnu Juntunen.\n\n\nJunnu Juntunen oli kauppias Helisevässä kartanonmiehenä, jonka toimena\noli pihan ja katuosien puhtaana pito, ulkohuoneitten tyhjentäminen,\nhalon hakkuu talouden tarpeeksi ja kartanon silmällä pito. Näistä\ntoimistaan oli hänellä palkkaa vapaa asunto pirtissä pihan pohjassa\nynnä 25 markkaa rahaa kuussa omassa ruuassaan.\n\nHänen ijästään ei mahtanut kellään olla oikeata selvää, sillä hän oli\nollut saman näköinen herra tiesi kuinka kauvan: ruskeaksi päivettyneet\nkasvot, vaalean keltainen tukka, joka peitti korvat kokonaan, likaisen\nväristä harvaa partaa korvuksilla — ja hänen suuret, paksut kätensä\nolivat alati mustat tervasta, jota hän useasti tuli käsittelemään\npihassa. Naapuritalon renki, nuori mies, kertoi käyneensä yhtaikaa\nrippikoulua Junnun kanssa ja olleen hänen jo silloin saman näköisen\njurilaan: sillä kertaa ei Junnu ollut päässyt ripille, vaikka oli\nollut jo toista kertaa yrittämässä ja pappi oli kutsunut häntä\n\"vanhaksi mieheksi\". Milloin lie päässyt ripilleen vai eikö lie päässyt\nensinkään. Mutta joka katsoi tarkemmin hänen hyvänsuopaisiin harmaihin\nsilmiinsä, näki niissä jotakin nuorta ja lapsellista. Niissä ainoastaan\ntodellinen ikä ilmoitti itsensä ja vielä enemmän: niissä näkyi se ikä,\nmissä hän ymmärryksensä puolesta vielä eli. Hän voi olla korkeintaan 33\nvuoden ikäinen, vaan silmistään näkyi vielä aikainen nuoruus.\n\nJunnua pidettiinkin vähän yksinkertaisena, vaan suorana ja sävyisänä\nmiehenä, joka tunnollisella tarkkuudella täytti toimensa. Hän oli\nonnellinen mielestään, kun hänellä oli vakituinen paikka, jossa hänellä\noli pysyväinen sija kuin virkamiehellä ja jossa hän söi suruttoman\nleivän. Kauppias Helisevä oli vielä luvannut korottaa hänen palkkansa\n30 markkaan niin pian kuin hän menee naimisiin. Toimestaan hänellä taas\nei ollut niinkään pienet ajatukset: hänellä oli m.m. valta kieltää\nälytöntä maalaista sitomasta hevostaan puutarhan heikkoon aitaan.\nTämmöistä järjestystä hän piti pihassa suurella oman arvonsa tunnolla,\nvaan kuitenkin kaikella siivoudella, niin että ani harvat loukkautuivat\nja ne ilman syytä. Oli aina joku nenäkäs maalais-isäntä, joka katsoi\nhäneen pilkallisesti ja kysyi: — Mikä isäntä ja komentelija sinä täällä\nolet? — Minä olen vaan täällä semmoinen vahtimies, ja jos ette usko,\nniin kysykää kauppiaalta, vastasi aina Junnu tyynesti, vaan mielestään\npisteliäästi hänkin.\n\nSe kuitenkin katkeroitti Junnun muuten niin tyyntä ja rauhallista\nelämää, että hänellä oli niin paljo \"vihamiehiä\", niin kuin hän heitä\nnimitti. Ne olivat niitä, jotka pilkkasivat ja kiusasivat häntä ja jos\njollakin tavalla pahoittivat hänen mieltään. Niitä olivat ensiksikin\nkaikki poikanulikat, joita hän sen vuoksi vihasi ja vainosi, vaikka\nhän sanoikin aina, että ymmärtämättömyydessään ne sitä tekevät. Pojat\nkeksivät hänelle haukkumanimenkin, \"isäntä\", joka sitte tuli hänelle\nyleiseksi nimeksi, — vaan kauppias itse häntä kuitenkin aina nimitti\nJunnuksi. Oikeastaan ei isännän nimi Junnua pahoittanut, sillä hän\npiti itseään tavallaan isäntänä, jolla oli valta kartanolla, vaan\nei hän ollut tästä nimestään sen kiitollisempi pojille. Kerran oli\njoku heittiöpoika varastanut erään maalaisen kärryistä, ja kun Junnu\npiti itsensä vastuunalaisena kaikesta, mitä pihassa tapahtui, ei hän\nsen koommin suvainnut poikasia kartanolle, haukkuivatpa ne häntä\nvaikka kuinka. Paitse pikku poikia tahtoivat aikaihmisetkin häntä\npilkata ja narrata, vaan hän kärsi kaikki tyynesti, vaikka hyvästi\nymmärsikin, että ne pitivät häntä itseään tyhmempänä, ja lohdutti\nitseään sillä, että oman talon väki kuitenkin piti hänestä, vaikka\nnekin hänen kanssaan tahtoivat leikitellä. Erittäinkin olivat piijat\nsiihen mestareita. He tarjoilivat itseään Junnulle emännäksi, kun\nJunnu kerran oli isäntä, ja saattoivatkin useasti hänen päänsä\npyörälle muistuttamalla tuosta 5 markan palkan koroituksesta. Rengit\nkirjoittelivat hänelle piikojen nimessä rakkauden kirjeitä, joita\nhän aina luetutti jollakin kirjoituksen taitavalla ja uskoi niitä,\nvaan ei hän kuitenkaan ruvennut koskaan niihin vastaamaan, tuumaten,\nettä hänenhän sitä pitää kosia; ei se sovi, että tytöt pojille\nkirjoittelevat.\n\nMutta hänen kosimisestaan ei tullut mitään. Hän tosin ajatteli\nnaimista, vaan hän oli tehnyt jonkun laisen vaistomaisen päätöksen,\nettä oman talon palvelijoista hänen pitää vaimo saada; hän ei\nmilloinkaan käynyt kylässä. Joka kerran, kun uusi piika tuli\ntaloon, tarkasteli hän häntä ja hyvässä sydämessään aina hyväksyi\nmorsiamekseen, vaan hänellä oli eräs toinen vaisto, joka pelasti hänet\nturhista kosimisista. Hän nimittäin aina odotti, kosiiko tuo tyttö itse\nhäntä; jos tyttö kosi itse, heitti hän hänet ajatuksistaan, sillä hänen\nmielestään ei tyttö silloin totta tarkoita, kun hän itse kosii. Niin\nhän jäi aina odottamaan seuraavaa köyriä, jolloin aina vaihtui joku\npalvelija suuressa talossa, tai jos ei vaihtunut, odotti hän tyynesti\nuseampiakin vuosia.\n\nMutta tulipa sitte Junnulle sielun risti. Puotiin tuli uusi\nkauppapalvelija, jonka suurin huvitus oli kiusata Junnua. Milloin\nhän vaan avaimet kädessä kulki pihan poikki makasiiniin, oli hänellä\naina soimaussana Junnulle, jolle sitte nauroivat kaikki, ketä pihalla\nsattui olemaan. Puotilaisella oli monta muuta ilkeätä kujetta. Kerran\nantoi tuo nuori herra Junnulle sikaarin, joka polttaessa räjähti ja\noli polttaa Junnun kasvot, kun sen sisään oli pantu ruutia. Sille\nsitte nauroi koko puodin täyteinen joukko. Tämän jälkeen Junnu\nvältti niin paljo kuin mahdollista tuota häijyä nuorta herraa,\nvaan kiusanhengestään hän ei siltä päässyt. Puotilainen laittoi\nkumipyssyn ja ammuskeli Junnua herneillä ja hauleilla. Junnu ei\nosannut aavistaakaan, milloin hän sai luodin niskaansa tai poskeensa\njostakin ikkunasta tai ovesta, jossa puotilainen oli häntä vahtinut.\nTämä suututti Junnua kaikkein enin, ja vihdoin viimeinkin hän meni\nkauppiaalle siitä valittamaan.\n\n— Minusta on hyvin vaikeata valittaa, sanoi hän, vaan nuori herra\nTorkkeli on minua kohtaan niin paha, ettei sitä jaksa kärsiä. Ja hän\nkertoi, mitä ilkeitä kujeita Torkkeli oli hänelle tehnyt. Se voi kyllä\nolla leikkiä hänen puoleltaan, vaan se on liijemmoista leikkiä ja se on\ntyhmää leikkiä, saan minä sanoa.\n\nKauppias rauhoitti Junnua ja leikillään lupasi antaa selkään\nTorkkelille, vaan ei muistanutkaan sanoa Torkkelille mitään tai piti\nasian kovin vähäpätöisenä, sillä kaikkihan Junnua narrasivat.\n\nKun Torkkeli ei lakannut sopimatonta kiusaansa Junnulle tekemästä, meni\nJunnu uudestaan kauppiaan puheille, tällä kertaa raskaammalla mielellä\nkuin ensi kerralla.\n\n— Nuori herra Torkkeli ei ole tainnut saadakaan sitä, mitä herra\nkauppias sille lupasi antaa, kun se yhä vaan minua kiusaa. Herra\nkauppias saa uskoa, etten minä turhasta tule valittamaan, vaan nuori\nherra Torkkeli on todellakin hyvin hävitön minua kohtaan.\n\nKauppias taas rauhoitti Junnua ja lupasi kurittaa Torkkelia. Tällä\nkertaa hän nuhtelikin Torkkelia, varoittaen häntä että antaisi Junnulle\nrauhan.\n\nMutta Torkkelikos loukkautui siitä, että hänen päälleen tuo Junnun\nretale oli kaivannut, kielsi mitään tehneensä Junnulle ja syytti että\npäin vastoin oli Junnu hänelle sanonut loukkaavia sanoja.\n\n— No, no, pitikö tuosta nyt noin suuttua.\n\n— Vaan mitäs semmoinen Junnu tulee minun päälleni kaipaamaan, ja\nkauppias semmoista hullua uskoo, puhisi Torkkeli vihoissaan.\n\nKauppias jätti asian silleen, vaan Torkkeli päätti kostaa. Kun hän ensi\nkerran tämän jälkeen tapasi Junnun, joka oli makasiinien välistä solaa\nsiivoamassa, potkasi hän takaa päin hänet suulleen likaan ja kysyi:\n\n— Vieläkö sinä menet kaipaamaan minun päälleni?\n\n— Kylläpä olisi syytä käydä vieläkin, vastasi Junnu, nousten ylös.\n\n— Vieläkö sinä tolitat siinä! sanoi Torkkeli ja löi häntä avainkimpulla\npäätä vasten.\n\nEräs talonpoika, jolle Torkkeli oli menossa suoloja antamaan, nauraa\nhohotti puoliväkinäistä naurua sukkelalle puotilaiselle, sanoipa vielä\njonkun pilkkasanankin Junnulle.\n\nSuolamakasiinissa kertoi Torkkeli talonpojalle, että tuo Junnu oli\nvähämielinen löyhkä, jota kaikki narrasivat, ja että se oli uskaltanut\nkäydä kantelemassa kauppiaalle hänen päälleen.\n\n— Usko hullua sitte! sanoi mies ja kolautti lapiolla suolanelikon\nkylkeen, että suolat vajuisivat tiiviiseen.\n\n— Ei se toki ole kauppias sitä uskonutkaan, vaan että tuommoinen hullu\nmenee minun päälleni kaipaamaan —!\n\n— Annattakaa sitä jollakin selkään oikein! Ryyppypalkallahan ne jätkät\nsen selän pehmittävät, neuvoi suolan ostaja ja kolautti yhä kovemmin\nlapiolla nelikon kylkeen, kun oli jo kukkurapääksi sen täyttänyt.\n\n— Vieläkö tämä pitää pyyhkiä? kysyi hän tuttavallisesti naurussa suin.\n\n— Kaada säkkiisi vaan!\n\nTorkkelista ja talonpojasta oli tullut ystävät tuossa paikassa.\n\nJunnu meni kolmannen kerran valittamaan kauppiaalle ja kertoi, mitenkä\nTorkkeli oli häntä rääkännyt.\n\nMutta kauppias oli jo kyllästynyt näihin valituksiin, hän ei tahtonut\nenää sekaantua Junnun ja Torkkelin rettelöihin. Sopikoot keskenään!\n\n— Ei Junnu saa alituiseen tulla tänne kantelemaan, ei se sovi. Minä en\njouda teidän riidoissanne rähisemään, minulla on parempaakin tekemistä.\n\nKauppias näytti hyvin vihaiselta, jonka tähden Junnu ei enää uskaltanut\nvalituksiaan jatkaa, vaan hän teki toisen päätöksen.\n\n— Ei suinkaan sitte kauppias pane vastaan, jos minä lähden talosta;\nminä tunnen kuinka Torkkeli minua vihaa.\n\n— Junnu ei saa ruveta oikkuilemaan kuin päättömät naiset. Kaiken\nvuoksipa pois! Kuka tässä sitte isännyyttä pitää?\n\nKauppias pani asian puoleksi leikiksi, joka tuntui Junnusta sitäkin\nhyvemmältä, kun kauppias hyvin harvoin laski leikkiä.\n\nJunnu jäi taloon ja koetti kärsiä, koettipa vielä lepyttääkin\nTorkkelia. Mutta Torkkeli oli kuin pahan hengen riivaama häntä vastaan\nja tuli sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän nöyryyttä Junnu hänelle osoitti.\nTorkkeli oli ylpeä ja kunniastaan arka eikä voinut unhottaa Junnun\nkielimistä hänen päälleen. Vaikka hän oli jo melkein aikuinen mies,\nkiusasi ja rääkkäsi hän Junnuparkaa pahankurisen pojan tunnottomalla\nilkeydellä.\n\nVihdoin päätti Junnu jyrkästi lähteä talosta, niin vaikealta kuin se\nhänestä tuntuikin.\n\nKauppias sattui olemaan huonolla tuulella ja myönsi hänelle eron\nheti; ajattelipa vielä, että pääsee viimeinkin noista kanteluista ja\nriidoista rauhaan; kartanon vahteja kyllä saa vaikka mistä, vaan ei\nTorkkelin laisia sukkelia puotilaisia.\n\nNiin sai Junnu talosta matkapassit, ja hän läksi talosta hyvin ikävällä\nmielellä, koska kauppias näytti niin tylyltä. Kauppiaan suosiosta hän\noli aina ollut sydämessään ylpeä ja hän oli rakastanut ja kunnioittanut\nhäntä yli kaikkien muiden, palvellut häntä koiran uskollisuudella, —\nja nyt ei kauppias sanonut hänelle yhtä ystävällistä sanaa, viskasi\nvaan ne markat pöydälle, mitä hän oli saapa talosta, ja odotti\nvälinpitämättömästi, milloin hän lähtisi huoneesta. Hän oli tullut\nsiitä niin pelonalaiseksi, ettei uskaltanut kättään tarjota hyvästiksi,\nja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja katumus, että hän olisi ollut\nvalmis itkemään, heittäymään kauppiaan jalkoihin ja pyytämään anteeksi,\nvaan kauppias oli ojentanut hänelle kätensä ja sanonut lyhyesti ja\nkuivasti:\n\n— Hyvästi!\n\n— Hyvästi, herra kauppias... kii-kiitoksia... Junnu oli tahtonut\nkiittää monilla sanoilla ja osoittaa, kuinka paljo hän kauppiaasta\npiti, vaan hän oli hätäytynyt kuin lapsi eikä osannut muuta kuin\nkiirehtiä ulos niin pian kuin kerkisi.\n\nVietyään vähät tavaransa erään tuvan nurkkaan, jossa hän pyysi\nitselleen majaa, meni hän suruissaan kävelemään satamalle, missä\nlaivoista ja lotjista purettiin lastia. Siellä oli kauppias\nHelisevänkin laiva, jossa höyrykone parhaallaan nosti jauhosäkkejä\nruomasta. Junnu oli useasti ennen, kun aikaa sattui, mennyt tälle\nlaivalle säkkejä kantamaan, josta hän sai pientä sivuansiota, 25 penniä\ntunnilta.\n\nMenisikö hän nyt tuolle laivalle tarjoutumaan työhön? Ei hän voinut\nmennä. Se tuntui hänestä samalta kuin jos hän olisi tarjoutunut\ntakaisin kartanon vahdiksi. Sitä paitse kävi Torkkeli ja kauppias\nusein laivalla, ja hän olisi hävennyt heitä. Hän katseli etempää työtä\nlaivalla, ikään kuin laiva olisi ennen ollut hänen, vaan hän olisi\njonkun suuren onnettomuuden kautta sen menettänyt muille. Hän muisteli,\nkuinka häntä oli aina laivalla kiitetty parhaimmaksi kantajaksi ja\nkuinka siellä oli häntä puhuteltu isännäksi ilman sen enempää ilkeätä\npahansuomista. Mutta nyt hän ei uskaltanut mennä laivaa lähellekään.\n\nSen sijaan löysi hän satamarannassa erää makasiiniryhmän vierellä\nsuuren lotjan, josta parhaallaan suoloja tyhjennettiin makasiiniin.\nSinne hän tarjoutui työhön.\n\nMitenkä isäntä nyt joutaa tänne työhön kysyi lotjan kippari.\n\n— Minulla on nyt vaan hyvää aikaa, sanoi Junnu verkakseen, luoden\nsilmänsä maahan.\n\n— Onhan siellä Junnun omakin laiva rannassa, miksi Junnu ei mene sinne?\n\n— Joutaisinpahan vaan nyt tännekin.\n\nJunnu otettiin työhön, ja hän teki työtä kuin karhu aivan silmittömänä\nja ihmisiin paljo katsomatta, paita märkänä ruumiissaan kiini ja hiki\npäästään valuen. Hän kantoi kaksi säkkiä siihen kun monet toiset\nyhden. Hänellä oli vaistomainen pelko, että jos hän hetkeksikään\npysähtyy seisottelemaan, ruvetaan häneltä kyselemään ja utelemaan ja\nsillä tavalla saataisiin selville hänen poislähtönsä talostaan; muuta\ntietysti he eivät voisi uskoa kuin että hänet on ajettu pois. Sen\ntähden hän teki työtä niin kovasti ja niin mielellään; hän ei olisi\ntuntenut väsymystä, vaikka olisi yhtä kyytiä tyhjennetty koko suuri\nlotja. Kun päästettiin ruokatunnille, ei hänellä ollut nälkä yhtään,\nvaan sitä vastoin janotti kauheasti. Eräästä rantapuodista hän osti\nleipää ja silliä, ja söi sitä kuitenkin suurella halulla rannalla\nlotjan lähellä, hatullaan juoden rannasta vettä palan väliin.\n\nNiin kuin Junnu pahasti aavisti, tuli kohta ilmi hänen pois\njoutumisensa kauppias Helisevästä. Poikarakkeja tuli rantaan ja\nalkoivat häntä härnätä sillä, että \"isäntä\" on ajettu pois talostaan.\nJunnu ei ensin virkkanut mitään, vaan kun kaikki toiset kantajat ja\nkippari kaikkein enin alkoivat ahdistaa häntä, selitti hän viimein,\nettä hän se lähti, eikä häntä ole ajettu. Mutta sitäkös kukaan uskoi,\nohoh! Isäntä oli ajettu talostaan — sepäs hauskaa vasta oli! Häntä\nneuvottiin, että hänen olisi pitänyt isäntänä ajaa muut pois talostaan,\nmutta siinä talossa lieneekin akkavalta. J.n.e.\n\nJunnu koetti kärsiä kaikki, vaikka tukalaa se oli. Miksi hänen piti\nnäin olla kaikkien pilkattavana, kaikkien sysittävänä? eihän hän\nollut mitään pahaa tehnyt. Hänen lapsellisissa silmissään kuvastui\nsyvä tuska ja kärsimys, mutta se teki hänet toisten silmissä vaan yhä\nnaurettavammaksi, kaikilla oli sitä suurempi halu häntä kiusata, kuta\nenemmän he näkivät hänen tulevan pahalle mielelle.\n\nKaiken lisäksi ilmoitettiin hänelle majapaikassaan, ettei heillä ole\ntilaa hänen asua, saisi muuttaa pois. Talossa näet pidettiin Junnua\nliijan likaisena, hän haisi pahalle, eikä häntä iletty nähdä.\n\nJunnu ei nyt tahtonut hankkiakaan erityistä majapaikkaa, kun huomasi,\nettä hän oli vastenmielinen ihmisille. Hän luuli, että kaikki\nkammosivat häntä siitä syystä, kun hänet oli muka ajettu talostaan\npois; häntä kai luultiin pahantekijäksi. Kun oli kesä, asusteli hän\nulkosalla ja makaili yönsä milloin missäkin halkopinojen välissä\nkaupungin rannassa. Mutta kun tuli syksypuoli, oli aivan ulkona\nkovin kylmä yötä viettää, jonka tähden hän uskalsi mennä johonkin\nulkohuoneeseen, missä oli heiniä tai sammalia. Talveksi hän aikoi mennä\nmaalle, jossa ei häntä tunnettaisi.\n\nKun tuli syksypimeät, eikä sattunut olemaan lotjilla työtä,\nharhaili hän kaupungin kaduilla tai seisoskeli satamalla, katsellen\nikävissään pimeyteen ja tuijottaen tuliin, jotka kiiluivat sihisevien\nhöyrylaivojen salongeista tai halkolotjien kajuuttain ikkunoista,\nkuvastuen mustaan veteen. Hänestä tuntui niin ikävältä! Hänen mielensä\noli niin musta kuin tuo vesi; pimeys satamalla, jossa vaan muutamia\ntulia tuikki, veti häntä puoleensa. Hän voi seista täällä tuntikausia\nja katsella vaan tuohon pimeyteen, josta hän ei muuta käsittänyt kuin\nettä se veti häntä omituisesti puoleensa; hänen oli täällä hyvä olla,\nvaikka värisytti järveltä tuleva kylmä ilmanhenki.\n\nHän mietti näinä hetkinä omaa kurjaa kohtaloaan, kuinka hän mahtoi\nolla huono mies, koska kaikki häntä pilkkasivat ja halveksivat, niin\nettei hän uskaltanut mennä pyytämään enää asuntoakaan mistään. Hän\nkatui monta kertaa itkuun asti, että oli lähtenyt pois kauppiaasta,\njossa hänellä oli ollut niin varma paikka; mistään hän ei tule\nenää milloinkaan saamaan semmoista paikkaa, kuka häntä huolisi?\nKuin kadotettuna valoisana tähtenä ajatteli hän sitä 5 markan\npalkanylennystäkin, jonka kauppias oli luvannut silloin kuin hän menisi\nnaimisiin. Siitä oli hänellä enää kaikkein vähimmän toivoa, se oli kuin\nikuisesti kadotettu onni, mikä kerran oli ollut käsissä. Kuka hänelle\nnyt tulisi, kun hänellä ei ollut paikkaa, ei kattoa päänsä päällä, eikä\nhän uskaltanut ajatellakaan, että hän itse voisi hankkia itselleen\nkodin, mihin vaimon toisi. Kaikki oli kadotettu! Sen tähden hänen\nmielensä oli niin musta ja sen tähden hän halusi seista täällä rannalla\nja katsella pimeyteen, joka peitti järven, niin että lähellä ankkurissa\nolevat lotjat vaan hämärinä häämöittivät.\n\nEräänä päivänä kun Junnu oli työssä eräällä lotjalla, tuli kaksi\npoliisia vaatimaan häntä poliisikamariin.\n\n— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Junnu.\n\n— Mitäkö olet tehnyt? jamasi toinen poliiseista. Mitäs varten sinä\ntaivas-alla makailet, eihän sinulla ole asuntoa eikä mitään, ja\nHelisevästäkinhän sinut ajettiin pois. Lähde nyt neuvomaan kassojasi,\nja näytäpäs, minkälaiset sinulla on tulukset, joilla sinä ihmisten\ntaloja sytyttelet.\n\nJunnua epäiltiin näet erääksi varkaaksi ja murhapolttajaksi, joka\noli äsken kaupungissa liikkunut. Voroa oli etsitty, ja kun sen\nepäiltävämpiä ei löytynyt kuin Junnu, jota poliisit viskaalille\nkuvasivat mieheksi, jolta kysymyksessä olevat työt ovat voineet syntyä,\nkäski viskaali tuoda Junnun poliisikamariin tutkittavaksi.\n\nJunnu olisi ollut valmis heittäytymään järveen, niin pahasti häneen\nkävi tämä, vaan hänet valtasi semmoinen masennus ja voimattomuus, että\nhän purskahti itkemään ja itki kuin lapsi.\n\nUseimmat läsnä olevista nauroivat, ainoastaan muutamat tulivat\ntotisiksi.\n\n— Ei tässä nyt itku auta, käy mukaan vaan! sanoivat poliisit. Itke\nsitte linnassa, siellä on parempaa aikaa!\n\nPoliisit veivät Junnun poliisikamarille läpi kaupungin ikään kuin\njo tuomitun varkaan ja murhapolttajan, pitäen hänen kanssaan\npoliisitutkintoa pitkin katuja.\n\nHänet päästettiin kuitenkin pian vapaaksi, vaan sen jälkeen hän\nei tahtonut saada asuntoa mistään, kun hän oli todella tullut\npahamaineiseksi.\n\nTästä hänen mielensä tuli entistä enemmän katkeraksi, hän tunsi\ntilansa kurjemmaksi kuin milloinkaan ennen, ja sen sijaan että hän\noli tähän asti katunut kauppias Helisevästä lähtöään ja vaikeroinut\nomaa huonouttaan, heräsi hänessä nyt viha, yksinkertaisen mielen\nsilmitön viha kaikkia vastaan ja erittäinkin kauppias Helisevää\nvastaan. Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin vainottiin, pilkattiin\nja halveksittiin? oliko hän varastanut, valehdellut tai tehnyt mitään\nvääryyttä? Tähän kysymykseen hän iski kiini ja pysyi siinä lujasti.\nTorkkeli oli häntä rääkännyt niin paljo, ettei hän jaksanut enää\nkärsiä, kauppias uskoi tuota valehtelijaa, vaan ei uskonut häntä, ja\nantoi hänen mennä talosta kuin hylkykoiran, vaikka hän oli palvellut\nuskollisesti niin monta vuotta.\n\nHän ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan hänelle tekivät kaikki\nvääryyttä. Jos hän aivan viattomasti makasi yönsä ulkona, otettiin\nhänet kiini rosvona ja murhapolttajana ja häväistiin kaikkein ihmisten\nedessä.\n\nHänen niin kärsivällinen mielensä raivostui, viha oli sokaista hänet.\nHänessä heräsi silmitön kostonhimo. Hän tahtoi tehdä pahaa niin paljo,\nettä hänen päätään huimasi. Kun hän kerran on näin sorrettu ja kehno,\nei häntä voi kukaan enää kehnommaksi tehdä, mutta hän voi tehdä paljo\nvahinkoa niille, jotka ovat hänet onnettomuuteen saattaneet. —\n\nEräänä yönä murtausi hän kauppias Helisevän kyökkiin ja otti sieltä\navainnaulasta useita avaimia. Nyt hän oli taas isäntä, hän pääsi vaikka\nminne! Ensiksi hän meni ruoka-aittaan, josta hän \"isäntänä\" ollessaan\noli aina piikojen käskystä hakenut kyökkiin tavaraa.\n\nMutta kun hän oli astunut aittaan, ottanut tulitikulla tulen ja hetken\nkatsellut ympärilleen, muuttui hänen mielensä kummallisesti. Aitta oli\nhänelle niin tuttu, nuo katosta riippuvat palvatut liharaajat olivat\nennenkin riippuneet samalla tavalla, hyllyt ja hinkalot olivat kaikki\nentisillä paikoillaan ja tavarat niissä niin kuin ennenkin. Hän oli\ntullut tänne aikoen tuhota ja hävittää, vaan nyt tuntui se hänestä\nrikokselta, jota hän ei voisi tehdä. Hän ei voinut luvattomasti koskea\nnäihin tavaroihin, joiden vartija hän itse kerran oli ollut.\n\nHän läksi aitasta pois, vaan jätti tahallaan oven auki ja viskasi\netäälle rakennusten yli tuon tutun, suuren avaimen, jota hän ei\nsaattanut varastaa. Viekööt nyt varkaat koko aitan, kun sillä enää ei\nole uskollista vartijaa, ei hän enää tarvinnut varjella sitä!\n\nKummallisten ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä, ettei hän\nvoinut tuosta aitasta mitään ottaa, meni hän äkäpäissään eräälle\nliiterille, joka myterässä syksyisessä yössä kuumotti valkealta\nja joka näytti olevan uusi rakennus, tehty hänen talosta lähtönsä\njälkeen. Eräs hänen kädessään oleva avain sopi liiterin lukkoon, ja hän\navasi oven ja meni sisään. Tulitikulla hän raapasi tulen ja katseli\nympäriinsä. Siellä oli kaikellaista rautatavaraa: lapioita, taikkoja\ny.m. rautakaluja sekä puhdasta terästä ja rautaa. Tämä tuntui hänestä\nvieraalta omaisuudelta, ja hän otti sieltä muutamia teräspalasia ja\nyhden lapion. Lähtiessään hän viskasi avainkimpun oven eteen.\n\nNyt hän oli saanut kostaa! Kunpa vaan oikeat rosvot tulisivat ja\nveisivät koko makasiinin sisällyksen!\n\nHän päätti nyt lähteä koko kaupungista, ja yötä myöten läksi hän\ntavaroineen kaupungista ulos vievää maantietä matkaamaan. Hän kulki\nniin kauvan kun tuli aamu, poikkesi sitte erääseen maantienvarsitaloon,\njossa hän söi ja kyseli työpaikkoja. Kuultuaan sepän asuvan kylällä,\nläksi hän sinne, möi sepälle teräksensä ja lapionsa ja pääsi hänelle\npajamieheksi.\n\nHän tuli nyt elämäänsä tyytyväiseksi jälleen, kostettuaan kauppias\nHelisevälle; teki työtä halulla ja oli iloinen, kun sai vakinaisen\npaikan, jossa sai syödä suruttoman leivän.\n\nMutta seppä luki kaupungin sanomalehteä, jonka hän oli yhteisesti\ntilannut neljän, viiden muun osakkaan kanssa. Lehti joutui hänelle\naina noin parin viikon päästä, ja hän sen viimeiseksi sai pitää\nkokonaan omanaan. Lauvantai-iltoina työstä päästyä ja kylvettyä sekä\nsunnuntaisin luki seppä aina lehtiään, ja eräänä lauvantai-iltana,\nkolmatta viikkoa Junnun hänelle tulon jälkeen, löysi hän niistä\nuutisen, jossa kerrottiin varkaudesta kauppias Helisevän talossa.\nVarkautta kuvattiin suureksi; ei varmuudella tiedetty, kuinka paljo\nrautaa ja terästä ja rautakaluja rosvot olivat vieneet, ja päättäen\nsiitä, että erään makasiinin avain oli kokonaan kadonnut, pelättiin\nvarkauden vielä uudistuvan. Erästä miestä epäiltiin, joka oli jo\nennenkin ollut epäilyksen alaisena ja joka oli äkkiä kadonnut\nkaupungista, vaan ei oltu hänen jälilleen vielä päästy.\n\nIltasta syödessä samassa pöydässä katsoi seppä tuimasti Junnua silmiin,\njosta Junnu tuli araksi ja alkoi pelätä sepän lukeneen sanomalehdestä\njotakin, josta sai epäluuloa häntä vastaan. Vaan sunnuntaiaamuna näytti\nseppä taas levolliselta ja sanoi lähtevänsä kirkkoon kaupunkiin.\n\nMutta hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa, jotka vangitsivat\nJunnun ilman muitta mutkia ja ottivat mukaansa ne tavarat, mitkä Junnu\noli sepälle myönyt.\n\nJunnu päätti itsepäisesti kieltää, vaan joutui poliisitutkinnossa\nkohta kiini puheistaan, eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa kaikki.\nSamoin hän raastuvanoikeudessa tunnusti kaikki, kun ei tuntenut\nosaavansa pujotella, vaan hän oli siltä edelleen itsepäinen, kertoi\nteostaan miltei ylpeydellä ja heitti kauppias Helisevään salavihaisia\nsilmäyksiä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa häntä suoraan silmiin.\n\nOikeuden edessä m.m. arvioitiin Junnun varastamat tavarat ja jokaisen\narvion perästä kysyttiin Junnulta, onko arvio hänen mielestään oikea.\n\"On! — on!\" olivat hänen yksitoikkoiset vastauksensa. Tuli sitte\nruoka-aitan avaimen vuoro, jota ei oltu löydetty, vaikka oli etsitty.\nKysyttiin kauppias Helisevältä, minkä arvoinen se oli.\n\n— Ainakin se neljä markkaa maksaa, vastasi Helisevä.\n\n— Onko se neljän markan arvoinen, Juntunen? kysyi tuomari.\n\n— On! vastasi Junnu röyhkeällä äänellä niin kuin ennenkin.\n\nTämän jälkeen sai kauppias Helisevä tehdä valan siitä, että varastettu\navain oli neljän markan arvoinen. Muut varastetut tavarat olivat\noikeudessa esillä arvioitavina.\n\nKauppias Helisevä ei ollut tiennyt valaa tarvitsevan tehdä tämmöisessä\ntapauksessa, ja hän tuli hyvin hämilleen, kun hänet käskettiin\nvalalle, sillä hän oli uhalla ja kauppiaan tavalla, joka on tottunut\nvaatimaan tinkimisen varalla, ilmoittanut varastettujen tavarain arvon\nsuuremmaksi todellista, saattaakseen Junnulle suuremman rangaistuksen,\nja tuo avainkin oli oikeastaan korkeintaan kahden markan arvoinen.\nMutta kun hän ei ollut peruuttanut muitakaan ilmoituksiaan, joiden\nmukaan oikeuskin esillä olevat tavarat arvioi, olisi ollut suuri häpeä\nperuuttaa tätäkään ilmoitusta, vaikka siitä pitikin tehdä vala. Hänen\nkunniantuntonsa oli niin suuri, että hän heti käskettyä astui pöydän\nääreen panemaan sormensa raamatulle ja teki tämän päättävämmin kuin\ntavallisesti, ikään kuin tahtoen osoittaa, kuinka suora mies hän oli.\nPunastuen ja vaaleten ja vähän hämmennyksissään hän kuitenkin teki\nvalan, lausui pari kertaa väärin, vaan tuomarin sanelun mukaan kiiruhti\noikasemaan. Niin hän vannoi, pää pystyssä, varastetun ja hävinneen\nruoka-aitan avaimen olleen \"ainakin neljän markan arvoisen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomionsa jälkeen vankeudessa ollessaan joutui Junnu koviin\nkoettelemuksiin sielussaan. Varkautta tutkittaessa ei ollut mikään\nliikuttanut häntä, ennen kun kauppias Helisevä astui vannomaan\nkadonneesta avaimesta. Tässä vaikutti häneen pyhä oikeus, joka\nvaati valalla vahvistamaan pienenkin asian. Hänen itsepäinen, vaan\nalkuperästään suora ja hellä luonteensa suli, hän nöyrtyi pyhän\noikeuden edessä, ja vankilaan jouduttuaan valtasi hänet katkera\nkatumus. Hän oli yksin syyllinen, hänhän oli varastanut, tehnyt suuren\nsynnin. Olihan kauppiaalla oikeus eroittaa palvelija, johon hän ei\nollut tyytyväinen, hän oli aivan syyttömästi vihannut kauppiasta ja\ntehnyt suuren vääryyden ja synnin varastaessaan häneltä. Mutta kuinka\nhänelle tehtiin oikeutta! Varastetut tavarat arvioitiin oikeuden edessä\nja muutaman markan arvoisesta kadonneesta avaimesta teki kauppias pyhän\nvalan.\n\nSuuret tunnon vaivat valaisivat häntä vähitellen. Rikoksensa tuli\nhänelle selville kaikessa suuruudessaan, samalla kuin hän tuli\nhuomaamaan kauppiaan syyttömyyden. Sitä paitse tuli hän tuntemaan\npyhän oikeuden, pyhän lain, joka hänet oli tuominnut ja jonka hän\nluuli samaksi, minkä Jumala kerran antoi vuorella. Hänelle muistui\nnäet mieleensä äitivainaansa opetukset, joista hänen muistiinsa oli\nerityisesti jäänyt pyhän lain antaminen vuorella vuoren vapistessa ja\nukkosen jylistessä. Muuta hän ei juuri muistanutkaan, hänen päähänsä\nei ollut milloinkaan tahtonut mennä Jumalan sana, ei hän sitä ollut\nkoskaan ymmärtänyt.\n\nHän kuunteli nyt hartaasti vankilan pappia ja kerran kysyi häneltä,\nmikä vuori se oli, jolta Jumala lain antoi. Se oli Siinain vuori, ja\nlaki annettiin Israelin lapsille. Pappi kysyi, minkä vuoksi hän tahtoi\nsitä erityisesti tietää, vaan Junnu ei ruvennut selittämään. Hänelle\noli näet tämä pappi vieras ja outo: kaupungin vanhalle pastorille, joka\noli hänet ripille päästänyt ja jota hän siitä saakka oli uskollisesti\ntervehtinyt joka kerran kadulla vastaan tullessaan, hän päätti\nvankeudesta päästyään mennä haastamaan asiansa.\n\nPäästyään vankeudesta menikin hän kaupungin vanhan pastorin luo, kertoi\nrikoksestaan ja pyysi hänen itseään ohjaamaan. Pastori piti hänelle\nnyt uuden rippikoulun, koska Junnu selitti, ettei hän ole ymmärtänyt,\nmitä Herran ehtoollinen oikeastaan tarkoittaa. Kun Junnulla oli nyt\noma halunsa ymmärtää, sai pastori hänet jotakuinkin selville pyhistä\nasioista, ja otti hänet ripille eräänä pyhänä.\n\nSamaan aikaan kävi Junnu myöskin sen tuomarin luona, joka hänet oli\ntuominnut, kiittämässä tuomiostaan, sanoen sen kautta löytäneensä\nvalkeuden — niin kuin parantunut sairas kiittää lääkäriään. Tuomari\ntuli suuresti liikutetuksi, sillä ei vielä kukaan tuomittu ollut käynyt\nhäntä kiittämässä.\n\nSen jälkeen rupesi Junnu vakavasti työhön. Hän pääsi asumaan\nerääseen kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin, josta käsin hän\nkävi kaupungissa halkoja hakkaamassa, kattoja tervaamassa y.m.\nroskaisemmissa töissä. Kun häntä rangaistuksensa tähden hyljittiin,\nteki hän työtä huokeammalla kuin muut, vaan sitä ahkerammin, ja hän sai\ntyötä, niin että kohtuullisesti eli. Ihmisten pilkan hän kärsi nöyrästi\nja valittamatta.\n\nVuosien kuluessa vähitellen unhotettiin Junnun rikos, kun hän oli\ntehnyt uskollisesti työtä ja ollut rehellinen ja nöyrä; sanottiinpa\nhänen tulleen vähän viisaammaksikin, ja tiedettiin hänen ahkerasti\nkäyvän kirkossa.\n\nKauppias Helisevän luona oli Junnu aikonut myös käydä vankeudesta\npäästyään, vaan kauppiaan ja hänen välilleen oli syntynyt — hänen\ntietämättään oikeastaan minkä tähden — kummallinen suhde, joka oli\nestänyt hänet siitä. Kohdatessa toisiaan kadulla osoitti kauppias\nHelisevä omituista arkuutta, ikään kuin pelkäsi Junnua, ja kun Junnu\noli arka luonteeltaan, ei hän rohennut mennä kauppiaan luo. Kerran\nhän kuitenkin meni Helisevän konttooriin, vaan hän huomasi kauppiaan\npakenevan toiseen huoneeseen ja kuuli käskevän palvelijan sanomaan,\nettei hän ollut kotona. Tämän jälkeen ei Junnu yrittänytkään tapaamaan\nhäntä, vaan ihmetteli itsekseen, mistä syystä kauppias ei tahtonut\nottaa häntä puheelleen.\n\nMutta kerran kauppias itse kadulla pysäytti hänet, vaikka oli ennen\naina karttanut katsoa häneen, ja kutsui käymään luonaan.\n\n— Minä olen kuullut, sanoi kauppias Junnun tultua hänen konttooriinsa,\nettä Junnu on aivan muuttunut mies, ja kun Junnu on taas osoittanut\nitsensä rehelliseksi ja toimekkaaksi, en minä tahdo muistella mitään\nentisistä, ja tarjoan Junnulle saman paikan, mikä Junnulla ennenkin\nmeillä oli, sillä entinen talonmies on kuollut. Ei ole enää meillä\nTorkkeliakaan, joka Junnua kiusaisi. Nyt minä maksan jo sen täyden 30\nmarkkaa kuukaudelta — ehkäpä Junnulla on jo tiedossa emäntäkin.\n\nJunnu kiitti tarjouksesta, vaan hän tahtoi puhua vielä entisestäkin,\nvaikka kauppias kielteli.\n\n— Minä olen tehnyt suuren rikoksen, vaan olen sen kautta päässyt\nvalkeuteen. Pastori selitti, että Herra useasti antaa ihmisen pahan\nhengen valtaan, johdattaakseen hänet koettelemusten kautta oikealle\ntielle. Niinpä on minunkin käynyt. Se oli yksi kohta oikeudessa, josta\nminä tulin yminärrykseeni; se oli se, kun kauppias vannoi pyhän valan\nsiitä kadonneesta avaimesta —\n\nKauppias vaaleni äkkiä, niin ettei voinut hengittääkään, vaan hän tuli\nlevollisemmaksi, kun Junnu jatkoi:\n\n— Minä olin luullut, että minulle vaan kaikki tekevät vääryyttä, vaan\noikeuden edessä minä tulin huomaamaan, että pyhä laki tekee minullekin\ntotuutta, kun herra kauppias niin vähäpätöisen asian vahvisti pyhällä\nvalalla. Sitte minä olen tehnyt katumusta ja parannusta niin kuin olen\nyksinkertaisuudessani osannut.\n\nKauppias tuli syvästi liikutetuksi ja vedet silmissään hän puristi\nJunnun kättä, sanoen:\n\n— Se on kauniisti tehty, — se on kauniisti tehty!\n\nMuuta hän ei ensin voinut sanoa, ja hän huokasi syvään.\n\nToinnuttuaan liikutuksestaan jatkoi kauppias:\n\n— Minua ilahuttaa, että Junnu on tehnyt parannuksen: minä luotan nyt\nJunnuun täydellisesti, ja Junnun pitää jo tänä päivänä muuttaa meille.\n\nJunnu läksi hakemaan kapineitaan, ja kauppias jäi pitkiin ajatuksiin,\nkatsoen ikkunasta Junnun jälkeen. Tuo yksinkertainen, ymmärrykseltään\npuuttuvainen mies näytti hänestä niin onnelliselta, tuo mies, joka niin\nviattomasti ja peittelemättä tunnusti rikoksensa ja joka oli siitä\nkärsinyt julkisen rangaistuksen, — sitä vastoin kuin kauppias tunsi\ntuskaa ja ahdistusta teoista, joita hän ei tahtonut kellekään tunnustaa.\n\nJunnu pääsi taas entiseen toimeensa, josta hän oli kauppiaalle yhtä\nkiitollinen kuin taivaallekin; hänellä oli aina ollut murhe siitä,\nettei hänellä ollut vakituista paikkaa, sillä omin neuvoinsa maailmassa\nollessaan tunsi hän itsensä niin turvattomaksi. Vanha unelmansa\nvaimosta heräsi hänessä uudelleen, ja hän tunsi velvollisuudekseenkin\nnaida, koska kauppias oli hänelle jo sitä varten antanut palkan\nkoroituksen. Nuoremmat piijat häntä jo kohta kosasivat, vaan talossa\noli eräs vanhempi palvelija, joka piti Junnun puolta, kun piijat kovin\nrohkeasti Junnulle emännäksi tarjottelivat itseään, eikä hän itse\nkoskaan kosinut Junnua. Junnu rupesi häntä kunnioittamaan, mieluisin\ntehtävänsä oli auttaa hänelle vettä kaivosta, ja heränneeksi tultuaan\nkun hän oli opetellut lukemaan ja ostanut virsikirjan — ainoa kirjansa\n— luki hän siitä joka ilta iltarukouksen ohessa myöskin \"Rukouksen kuin\njoku tahtoo itsensä aviosäätyyn antaa\".\n\nJoka pyhäaamu näki kauppias konttoorinsa ikkunasta Junnun menevän\nkirkkoon, suuri virsikirja kainalossa. Ensimältä tätä nähdessään jäi\nhän aina syviin ajatuksiin, ja hänen olisi tehnyt itsensäkin mieli\nlähteä kirkkoon. Mutta ajan pitkään haihtui tämä asia vähitellen hänen\nmielestään — liike laajeni vuosi vuodelta, hänellä oli niin kiirettä,\nja pyhäaamuina hänellä oli aina niin paljo konttoorityötä.\n\n\n\n\nMaksettu asia.\n\n\nSanomalehden konttoorista lähetettiin asiapoika kantamaan maksamattomia\ntilausmaksuja. Kiertomatkallaan kävi poika karhuamassa myöskin erään\ntyömies Heikki Haverisen luona, jonka nimi oli hänen listassaan.\nHaverinen itse ei ollut kotona, vaan vaimonsa oli pojan huoneeseen\nastuessa leipälapio kädessä tirkistämässä uuniin, jossa oli leipiä\npaistumassa. Nähdessään pojan ottavan laukustaan jotakin kirjeen\nmuotoista paperia säpsähti Haverisen emäntä, vaaleni ja punastui, sillä\njoka kerran — se tapahtui kuitenkin harvoin — kun posteljooni tai joku\nmuu henkilö toi heille kirjettä, oli hänellä samalla hätä ja hyvä\nmieli. Hän pyyhki kätensä valkoseen esiliinaansa ja henki salpauksissa\notti pojalta kirjeen vapisevaan käteensä. Hän katseli päällekirjoitusta\nja oli neuvotonna.\n\n— Mistä tämä kirje on? kysyi hän sitte.\n\n— Kuopion Uutisten konttoorista. Kyllä se on auki se kirje.\n\n— Auki —? Niinpä näkyy olevan. Minkä tähden se on auki jätetty?\n\n— Siinä on vaan lasku.\n\n— Lasku? Mikä lasku?\n\n— Sanomalehden tilausrahasta.\n\n— Sanomalehden tilausrahasta? Vaan onhan me se jo maksettu. Me on aina\nmaksettu silloin kun on tilattu eikä me mitään oteta velaksi.\n\nEmäntä käänteli laskua sormiensa nenässä, ymmärtämättä siitä mitään\nmuuta kuin että se oli paperi, jolla tahdottiin periä maksua asiasta,\njoka jo oli maksettu.\n\n— Ei poika rukka me olla kellekään velkaa. Me aina ostamme rahalla,\naina maksamme paikalla.\n\n— Antakaa sitte lasku takaisin, jospa siinä on sattunut erehdys, sanoi\nvikkelä poika.\n\n— Takasin tämän saat viedä, emme me ole velkaa kellekään. Sepä on\nihmeellistä, että perittäisiin maksettua asiata.\n\nPoika läksi, emännän jäädessä vielä puhumaan samasta asiasta.\n\nSiihen liittoon sattui tulemaan hyyriläisen vaimo, ja sille kertoi\nemäntä asian juurtajaksain.\n\n— Minä muistan niin hyvästi, kun minä annoin rahat sen ryökkynän\nkäteen, silloin kun minä kävin tilaamassa uutiset, ja sanoihan se\nryökkynä kirjoittavansa kuitinkin siihen tilauslippuun. Missäs se\nonkaan se lippu?\n\nHän etsi lipun käsiin ja he näkivät siihen kirjoitetun 4:n numeron ja\njotakin muutakin, vaan muusta he eivät saaneet selvää.\n\n— Tässähän se pitäisi olla kuitti ja tässä se onkin, tähän se ryökkynä\nkirjoitti. Se poika ennätti mennä pois, olisi pitänyt sille näyttää\ntämä. Vaan kyllä minun pitää lähteä itseni sinne... maksettua asiaa\nvelotaan...\n\nMutta esiliinaa riisuessaan muisti hän, että hänellä oli leivät uunissa.\n\n— Minä menen aivan sekaisin! Leivät nyt ovat palaneet!\n\nHän rupesi ottamaan leipiä uunista tulisella kiireellä, sillä leivät\ntodellakin olivat jo hiiltymässä.\n\n— Voi, voi tokiinsa, mikä vahinko piti tulla, kun leivät paloivat!\npäivitteli hän mustuneita leipiä uunista pöydälle viskoessaan.\nHänelle tuli siitä niin paha mieli, ettei hän voinutkaan heti lähteä\nsanomalehden konttooriin, vaan siunuusteli ja vakeroi palaneiden\nleipäinsä ääressä. Kaikessa tapauksessa päätti hän nyt odottaa ensin\nmiestään kotiin ja kertoa hänelle kaikki: Haverisen piti tullakin kohta\npäivälliselle.\n\n— Kuules kummia, sanoi emäntä miehensä kotiin tultua, kun uutisten\nkonttuurista käytiin velkomassa tilausrahaa, joka me on ihan varmaan\nmaksettu: Täällä kävi kirjapainosta poika laskun kanssa, vaan minä\nlähetin sen takaisin. Etkös sinäkin muista, että me on uutiset maksettu?\n\n— Sinähän ne kävit tilaamassa ja sanoit maksaneesi. En minä tiedä sen\nenempää.\n\n— Niin, minä kävin tilaamassa, vaan minä maksoin kanssa. Ryökkynä otti\nvielä vastaan rahan ja sanoi kirjoittaneensa kuitin tilauslippuun.\nKatsopas, tässä on se lippu.\n\n— Niinpä näkyy olevan, sanoi mies, joka ei juuri kirjoitusta taitanut\neikä ymmärtänyt lipusta mitään. Onpa se vähän ihmettä, että maksettua\nasiaa tullaan velkomaan.\n\n— Sanopas muuta! Jo minä olen siitä tässä sanonut. Ennätti mennä se\npoika pois, etten ennättänyt näyttää sille tätä lippua.\n\nMies rupesi syömään ja vaimo, jolta oli kadonnut ruokahalu, istui\nvierelle, yhä kertoen pojan käynnistä. Aina uudelleen siitä kertoessaan\ntuli hän kerran maininneeksi pojan arvelun, että asiassa voi olla joku\nerehdys. Siihen tarttui mies syöntinsä lomasta kiini ja arveli hänkin,\nettä asiassa voi olla joku erehdys.\n\n— Kyllä minä lähden tämän lipun kanssa sinne uutisten konttuuriin,\nsanoi emäntä. Siitä asiasta pitää tulla kerralla selvä! Me kun ei\nmilloinkaan mitään velaksi...\n\n— Vaan jospa ne selvittävät sen asian itsestään, arveli mies.\n\n— Ei, minä en kärsi tätä! Minä lähden sinne ja vien tämän lipun niiden\nnenän eteen.\n\nHaverinen oli rauhallinen kivityömies ja antoi ylipäänsä vaimonsa tehdä\nmiten se tahtoi; eipähän sille kuitenkaan ollut apua järkipuheesta, kun\nkerran se oli saanut mitä päähänsä.\n\n— Oletko sinä leipiä polttanut, kun haisee palaneelta? kysyi Haverinen\nvaimonsa pukeutuessa.\n\n— Sen pojan ryökäleen tähdenhän nekin paloivat. Tuli ikään siinä kun\nolisi pitänyt ottaa leivät uunista ja siinä unhotin koko paistoksen.\nKaikkia vahinkoja tässä pitää kärsiä!\n\nHän läksi kiireesti sanomalehden konttooriin, niin että hameet humisi.\nKonttoorissa oli palvelusväellä päivällistunti, vaan lehden toimittaja\nistui siellä yksin kirjoittamassa jotakin tärkeätä kirjoitusta.\n\nHänelle selvitti Haverisen emäntä asiansa ja näytti lippunsa. Kesken\nkiireensä katsoi toimittaja kirjoista ja sai sieltä selville, että\nerehdyksessä oli karhuttu väärää Haverista, kun kaupungissa oli kaksi\nHeikki Haverista.\n\n— Siinä on erehdys, joka korjataan; kyllä te olette maksaneet, sanoi\ntoimittaja ja rupesi jatkamaan kirjoittamistaan.\n\n— Sitähän minä jo pojalle sanoin, ettei meillä pitäisi tänne olla\nmitään velkaa, ja meistä oli niin ihmettä että maksettua asiaa käydään\nvelkomassa.\n\n— Ei sitä enää velota, sanoi toimittaja ja siirtyi toiseen huoneeseen\nkirjoittamaan, kun tunsi että eukko ei ole kiireinen lähtemään pois.\nVaan eukko tuli kohta hänen jälestään sinne ja alkoi puhua:\n\n— Ei suinkaan herra toimittajan pidä luulla, että meissä mitään vilppiä\nolisi, me emme ole mistään ottaneet velaksi...\n\n— Niin, niin, menkäähän nyt pois, kyllä se asia on jo selvä, virkkoi\ntoimittaja työstään vähän kiukkuisesta.\n\nMutta eukko vaan jatkoi:\n\n— Niitä kyllä saattaa olla semmoisia, jotka väittävät maksaneensa,\nvaikka eivät olekaan maksaneet, vaan ei herra toimittaja tarvitse\nluulla, että me olisimme semmoisia.\n\n— Uskonhan minä sen. Mutta olkaa hyvä ja menkää nyt pois, sillä minulla\non kiirettä työtä tässä.\n\nKun vaimo yhä jatkoi samaan suuntaan, meni toimittaja mitään\nvirkkamatta huoneesta etuhuoneen kautta kirjapainoon. Vaimo, joka\nei tahtonut yksin jäädä perähuoneeseen, siirtyi hänen jälestään\netuhuoneeseen odottamaan. Toimittaja teki vaan pienen kierroksen\nkirjapainossa, palasi toista tietä perähuoneeseen ja lukkosi välioven\netuhuoneeseen, johon hän arvasi vaimon menneen. Nyt hän pääsi rauhassa\njatkamaan työtään.\n\nOdotukseen pitkästyneenä aikoi eukko viimein mennä toiseen huoneeseen,\nvaan ovesta ei päässyt. Hän alkoi arvata, että toimittaja oli lukonnut\noven ja oli siellä sisässä. Minkähän tähden toimittaja ei tahtonut\npäästää häntä puheelleen? Toimittaja oli näyttänyt jo vähän vihaiselta\nhänelle, vaan pitihän hänen toki saada asiansa toimittaa. Sillä sitä\nei ollut vielä milloinkaan ennen tapahtunut, että heiltä olisi tultu\nmitään velkomaan, enemmän ryöstöherrat kuin muutkaan. Jos kaikki\nolisivat niin velattomia kuin he! Mutta hänpä ei asiaansa jätä. Kun\nei ollut ketään käskemässä, istuutui hän omin lupinsa konttoorissa\ntuolille odottamaan. Hän on se eukko, joka tekee asiasta selvän!\n\nJonkun ajan päästä tuli toimittaja toisesta huoneesta, kädessään\npapereita. Eukko nousi ylös ja rupesi hänelle puhumaan, vaan toimittaja\nei kuunnellut, kiirehti vaan tiehensä.\n\n— Hyvä jumala, ajatteli vaimo taas yksin jäätyään, kuinka ylpeä se\nherra on! Pitäisi sitä toki kuulla köyhänkin puhetta, vaikka eipä\nsillä, että he niin köyhiäkään olisivat, harvat ne ovat niin velattomia\nkuin he. Hän istuutui jälleen ja päätti odottaa konttoorineitiä.\n\nNeiti tuli jonkun puolen tunnin kuluttua. Hänelle kertoi eukko\ntaas pojan käynnin ja näytti tilauslipun. Neiti katseli kirjoja,\nhuomasi saman erehdyksen kuin toimittajakin ja selitti eukolle sen\npariin kolmeen kertaan, päästäkseen hänestä erilleen. Mutta eukko ei\nheittänyt; hän kertoi:\n\n— Täällä oli äsken herra toimittaja ja hän katseli myös kirjoja, vaan\nei hän puhunut mitään toisesta Heikki Haverisesta. Niinpähän se oli\nerehdys niin kuin Heikki jo arveli. Me emme ole milloinkaan jättäneet\nmaksamatta. Sepä nyt on paha, että on toinen Heikki Haverinen; nehän\nvoivat meidän nimiin tehdä velkaa ympäriinsä, ja sitte tullaan meiltä\nvelkomaan.\n\n— Ei saa toki niin pahaa uskoa lähimäisestään, muistutti neiti.\n\n— Ei niitä tiedä. Me on saatu paljo kärsiä toisten tähden.\n\nEukko alkoi luetella, kuinka paljo heillä oli saamisia, joista saa\nvetää ristin perään, ja paljo muita petoksia kaupoissa j.n.e.\n\nKun konttooriin tuli muita asiamiehiä, ei neiti kuunnellut eukkoa\nollenkaan. Vaan eukko odotti vielä kahdenkeskistä hetkeä, ja sen tultua\nalkoi hän valituksensa toimittajasta, miten se oli ollut hänelle\nvihainen ja ylpeä ja kuinka asian selvitys oli sen vuoksi keskeytynyt.\n\nVihdoinkin sai neiti eukon lähtemään kehoittamalla häntä menemään\ntoimittajan luokse hänen kotiinsa, jos luuli olevan jotakin asiaa, kun\neukon puhe toimittajasta ei loppunut.\n\nVaan toimittajalla oli vielä kiirettä kirjoittamista kotonaan, ja\nnähdessään eukon tulevan rappusissa hyppäsi hän panemaan oven lukkoon\naivan hänen nenänsä edessä.\n\nMutta eukko kiersi kyökin puolelle rouvan puheille, jolle hän selitti\njuurta jaksain pojan käynnin, käyntinsä lehden konttoorissa neidin\nluona, jutun tuosta toisesta Heikki Haverisesta y.m. ja että hän\nnyt tahtoisi tehdä asian selväksi myöskin toimittajan kanssa. Rouva\nkuunteli hartaalla osanotolla, käski vaimon odottaa ja lupasi sanoa\nmiehelleen, sitte kun hän viimeinkin joutuu päivällispöytään, johon\nhäntä on jo kauvan odotettu.\n\nIstuuduttuaan päivällispöytään kuunteli toimittaja hetken hajamielisenä\nrouvansa kertomusta eräästä Heikki Haverisen vaimosta, joka on tullut\nvalittamaan sitä ja sitä, ennen kuin hän havahtui ja teki epätoivoisen\nliikkeen.\n\n— Eikö siitä akasta pääse milloinkaan erilleen! Johan minä konttoorissa\nselvitin hänelle sen asian. Menköön tiehensä!\n\nRouva ei tiennytkään että eukko oli jo ollut toimittajan puheella.\nNiin kohteliaasti kuin suinkin toimitti hän eukolle, että toimittaja\non väsyksissä kovasta työstä ja että kun emäntä on jo toimittajaa\ntavannut, niin toimittaja ei voi ottaa häntä puheelleen.\n\nEukko, joka oli kuullut kaikua toimittajan äkäisestä \"menköön\ntiehensä!\" oli hyvin pahoillaan, pyysi rouvan selittämään toimittajalle\nheidän syyttömyytensä ja lupasi ottaa selon tuosta toisesta Heikki\nHaverisesta, joka ei maksa asioitaan ja siten syyttömiltä tullaan\nvelkomaan.\n\n— Nyt siitä asiasta alkaa jo tulla selvä, sanoi Haverisen vaimo\nmiehelleen, kun mies iltasella palasi työstään. Hän kertoi käynnistään\nsanomalehden konttoorissa ja tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka\noli syypää koko rettelöön. Hän oli niin tuohuksissaan kuin olisi hän\naikonut rumpun kanssa lähteä koko kaupungille kuuluttamaan, että se on\ntoinen Heikki Haverinen, joka on jättänyt maksamatta sanomalehtensä.\n\n— No, selvähän se on nyt koko asia, sanoi mies.\n\n— Ei se vielä ole selvä, väitti eukko. Minun pitää etsiä käsiini se\ntoinen Haverinen.\n\n— Mikäs syy siinä on, syytönhän se on.\n\n— Niinhän sinä aina sanot ja sen tähden me onkin niin paljo vahinkoa\nsaatu kärsiä. Mistä sen tietää, kuinka paljo se on meidän nimiin tehnyt\nvelkaa.\n\n— Ole nyt hupsimatta! Ne tekevät velkaa omiin nimiinsä.\n\n— Se on ihmeellistä että sinä aina tahdot puolustaa semmoisia,\njotka meille vahinkoa tekevät. Tuskin me saisimme omaa palastamme\nsyödä, jos minä en olisi vähä pitämässä kiini. Sinä olet semmoinen\nhelppoluontoinen ja sinua saa pettää kuin pientä lasta.\n\nHaverinen ei enää jatkanut puhetta, sillä hän oli rauhallinen mies.\n\nSeuraavana päivänä liikkui Haverisen vaimo kummallisessa vimmassa,\nkysellen kaikilta erästä Heikki Haverista, joka heidän nimiinsä tekee\nvelkaa kaikkialla. Vihdoin hän pääsi miehen perille. Se oli eräs\ntyömies kaupungin laidassa. Siellä kävi Haverisen vaimo vieraisilla,\nja saivat ne nimensä kuulla. Ensin oli koko perhe hämmästyksissään ja\nhäpeissään maksamattomasta asiastaan, mutta lopulta tuntui Haverisesta\nhaukkuminen jo liijemmoiselta, hän kierteli ja houkutteli vierasta\nhyvällä, vaan kun siitä ei ollut mitään apua, sieppasi hän sopelta\nhalon ja sanoi:\n\n— Emäntä on hyvä ja menee nyt paikalla ulos!\n\nHaverisen emäntä oli oikeastaan luonteeltaan hyvin pelkuri; hänelle\npakkautui veri päähän, jos hän luki Kuopion Uutisista suurempata\ntappelujuttua. Niin raivossa ja voiton puolella kuin hän oli tässä\nensin ollutkin, oli hän pyörtyä nähdessään tuon väärän Haverisen\nuhkaavan häntä halolla. Hän ei tiennyt itse, mitenkä hän tuli ulos,\nvaan koko matkan kotiinsa piteli hän sydänalaansa ja luuli kaatuvansa\njoka askeleella. Hän sairastui vuoteen omaksi muutamaksi päiväksi,\njolloin hän kiivaasti vaati miehensä nostamaan kanteen tuota toista\nHaverista vastaan. Mutta mies kartteli ja odotti, että puuska menisi\nohi.\n\nOikeusjutun jätti vaimokin puolestaan sikseen, sillä hän pelkäsi\nkovasti kulunkeja, vaan sen sijaan keksi hän mielestään vielä paremman\nkeinon. Asiahan oli vielä selvittämättä toimittajalle, ja nyt hän\npyytää samalla toimittajaa kirjoittamaan lehteen tuosta petturista,\njoka toisen nimiin tekee velkaa, ja kun menee siitä hänelle puhumaan,\nuhkaa tappaa. Semmoisia roistomaisia ihmisiä! Siitä tulee hyvä\nkirjoitus sanomalehteen.\n\nParattuaan meni hän toimittajan asuntoon. Toimittaja oli taas kiireessä\ntyössä, vaan otti eukon kohteliaasti puheelleen. Kun eukko rupesi\nkertomaan entistä juttua tilausrahasta, keskeytti hänet toimittaja,\nhuomauttaen että se asia oli jo selvitetty.\n\n— Ei, hyvä herra, nyt siinä vasta selvittämistä onkin. Herra toimittaja\nei tiedäkään, että täällä on eräs toinen Heikki Haverinen, joka on\ntehnyt meidän nimiin velkaa.\n\n— Teidän nimiin?\n\n— Niin. Se se on jättänyt uutisetkin maksamatta, jota sitte tultiin\nmeiltä perimään, ja kun minä menin sinne siitä sanomaan, uhkasi minut\ntappaa ja halon jo kohotti lyödäkseen, vaan pääsin toki pakoon.\n\nToimittaja käsitti heti asian oikean laidan ja päätti uhalla tehdä\neukolle asian selväksi. Mutta niin selvästi hän ei osannut selittää,\nettä se olisi eukon päähän mennyt. Haveriska vaan nauroi ja sanoi:\n\n— Herra toimittaja on aivan kuin minun mieheni. Hänkin tahtoo uskoa\nkaikista vaan hyvää, vaikka on saatu kyllä paljo petosta ja vahinkoa\nkärsiä. Herra toimittaja on vaan hyvä ja kirjoittaa tästä uutisiin,\nkyllä minä maksankin, jos se tulisi jotakin tekemään.\n\nToimittaja katseli pitkään eukon yksinkertaiseen muotoon, jossa\nkuitenkin oli paljo ahnetta ja itsekästä. Eukko koetti olla hyvin\nmakeana, kun näki että toimittaja oli niin hyvällä tuulella. Mutta\ntoimittaja katseli häneen oikeastaan keksiäkseen hänessä paikkaa, mihin\nvalonsäde olisi heijastutettava. Toimittajan kuvaannollinen selitys\nnäet oli, että ihmisen ymmärrys riippuu siitä, minkä laisessa kulmassa\nvalon säde hänen aivoihinsa heijastetaan, ja että yksityisten ihmisten\nja koko ihmiskunnan sivistämistyö on valonsäteitten heijastuttamista\npeilin asettelemisen kautta. Kun hän toimittaa lehteään, asettelee hän\nvaan heijastuspeiliään, valaisten pimeitä paikkoja ja herättäen eloon\nniitä, jotka tiedottomuudessa nukkuvat. Tulilasia hän käyttää myös.\nMutta tämän ihmisen edessä hän seisoi neuvotonna, hän ei löytänyt siitä\nsitä pistettä, mihin hänessä säde pystyisi; häneen ei olisi pystynyt\npolttolasikaan.\n\n— Minä nyt en jouda teidän kanssanne enempää, minulla on hyvin\nkiirettä: menkäähän nyt pois.\n\nNäin hän sai eukon vihdoinkin pois.\n\nMutta seuraavana päivänä näki toimittaja hänen tulevan taas, ja hän\npani oven lukkoon aivan nenän edessä, jääden lasioven taakse katsomaan\nvaimoa.\n\nVaimo nykäsi ovea, vaikka näki ja kuuli sen lukkoamisen, ja oli sen\nnäköinen kuin jostakin myöhästynyt. Aivan varmaan hän olisi lähtenyt\nkyökin puolelle rouvan kautta pyrkimään, vaan hän älysi toimittajan\nkasvot lasioven takana. Se teki vaimoon kummallisen vaikutuksen.\nHe katsoivat hetken vastakkain, vaan vaimo joutui heti hämilleen\nja neuvottomaksi, hän punehtui ja vaaleni eikä osannut mitään.\nEnsimäisellä käynnillään hän oli myös nähnyt toimittajan lukkoavan\noven hänen edessään, vaan siitä hän ei ollut mitään välittänyt, hän\noli kiertänyt kyökin kautta. Mutta miksi toimittaja jäi häntä nyt noin\nkatselemaan? Se teki häneen kummallisen masentavan vaikutuksen, niin\nettä hän häpesi omaa itseään, tietämättä kuitenkaan minkä tähden. Hän\nmeni häpeissään pois, eikä voinut kertoa miehelleenkään tästä, vaikka\nhän tavallisesti kertoi kaikki.\n\nTämän jälkeen Haverisen vaimo vähemmän puhui väärin velotusta\ntilausrahasta, vaan asia oli hänelle kuitenkin salaisena sydämen\nahdistuksena yhä eteen päin. Vuoden lopussa hän epäili, tilaisiko hän\nenää koko Kuopion Uutisia, vaan ei hän voinut niitä tilaamattakaan\nolla; hän kuitenkin vei vieraan miehen mukanaan maksaessaan\ntilausrahan. Alituinen pelko oli hänellä, että ryöstöherra voi tulla\nminä päivänä tahansa kirjoittamaan heidän tavaroitaan tuon toisen\nHaverisen tekemistä veloista.\n\nMutta Uutisten toimittajaa hän oli ruvennut pelkäämään; nuo\ntarkastelevat kasvot lasioven takana tulivat hänen painajaisekseen,\njota hän ei voinut karkoittaa pois. Kun hän näki toimittajan tulevan\nsamaa katua vastaan, piti hänen päästä toiselle kadulle, ja hän kiitti\nluojaansa, kun pääsi pakoon. Miksi hän pelkäsi häntä? Siitä hän ei\npäässyt selville, mutta hän pelkäsi ja häpesi.\n\nMonen vuoden kuluttua Kuopion Uutisten toimittaja kuoli ja haudattiin.\nHaverisen vaimolla oli tapana käydä melkein jokaista hautaan laskemista\nkatsomassa, ja hän tuli toimittajankin haudalle. Nähtyään erään\ntuttavansa vaimon haudalla, meni hän hänen luokseen ja kertoi hänelle\ntuon vanhan jutun väärästä sanomalehden tilausrahan velkomisesta. Se\noli kuin kuuluva sen miehen elämäkertaan, joka nyt laskettiin maan\npoveen.\n\n— En minä kuitenkaan voi siitä toimittajavainaata ollenkaan syyttää,\nsanoi Haverisen vaimo, syytönhän hän oli. Vaan sanopas sinä, oliko hän\nmilloinkaan ylpeä? kysyi hän hiljaa ja ikään kuin arvoitusta, jota hän\non kauvan miettinyt.\n\n— Ei suinkaan, kaikki kiittelivät toimittajaa kohteliaaksi ja mainioksi\nmieheksi.\n\n— Niin, ei suinkaan hän ollut ylpeä, en minä tahdo sitä toki sanoakaan,\nvakuutti Haveriska, jääden miettiväisenä tuijottamaan eteensä.\n\n\n\n"]