[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTYGdQsxx53APqueKX2L8o5ENYEhuiiuuuQcK9mFA_RA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2854,"Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"2854-blink-carl-kustaa-vaasa-ja-hanen-aikalaisensa-i","2854__Blink_Carl__Kustaa_Vaasa_ja_hänen_aikalaisensa_I",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1891,1912,110930,697723,false,55600,[24,25,26],"Gustav I Vasa, King of Sweden, 1496-1560 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja\" by Louise Stjernström is a historical-romantic narrative written in the early 20th century. The book focuses on the life of Kustaa Vaasa, a key figure in the liberation of Sweden, set against a backdrop of 16th-century political turmoil. It explores themes of power, honor, and personal ambition, providing insight into Kustaa's character and the historical events surrounding him.  The opening of the narrative introduces a lively wedding celebration at Kallö Castle in April 1519, where the guests are reveling following the marriage of the lord's daughter. Amidst the festivities, young Kustaa Eerikinpoika Vaasa is depicted as a figure of admiration and intrigue, drawing the attention of two sisters, Sofia and Dorotea. The scene is rich with social dynamics, hinting at Kustaa's inner turmoil and deep sense of duty as he grapples with the implications of his actions in the context of the tensions between Sweden and Denmark. As the story unfolds, it hints at romantic conflicts and the looming threat of conflict, setting the stage for Kustaa’s future endeavors as a leader striving for Swedish independence. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Talvio, Maila",147,"Historiallinen romaani kuvaa Kustaa Vaasan elämää 1500-luvun alun Ruotsissa, hänen pakoaan ja nousuaan kansan vapauttajaksi. Kerronta yhdistää historiallisia tapahtumia romanttisiin juonenkäänteisiin ja sijoittuu hoviympäristöön sekä sota-ajan koettelemuksiin.","Carl Blinkin 'Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2854. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Lukijalle.\n 1. Kallön linnassa.\n 2. Uni.\n 3. Käynti luostarissa.\n 4. Uusi tuttavuus.\n 5. Tulessa kulta kirkastuu.\n 6. Pako.\n 7. Kotiintulo.\n 8. Lehti kääntyy.\n 9. Päivä koittaa.\n10. Kuningas Kristian.\n11. Takaisin Ruotsiin.\n12. Kuningas Kustaa.\n13. Mitä voimakas tahto saa aikaan.\n14. Kauppasaksain käsissä.\n15. Piispa Braskista.\n16. Vaikeaa työtä.\n17. Taalain junkkari.\n18. Taalainjunkkarin onni.\n19. Vasara lankeaa.\n20. Kuolema on synnin palkka.\n21. Kustaan aikalaiset.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nJos romantiikalla yleensä tarkoitetaan sitä auringonvaloa, joka\njoskus heijastuu ihmisten elämään, niin oli Kustaa Vaasa henkilö,\njonka elämään romantiikka valoi hohdetta oikein täydeltä terältään.\n\nMutta hän olikin sekä ajatuksissaan että töissään puhtaampi kuin ehkä\nkukaan kuningas ennen tai jälkeen häntä.\n\nRomantiikkaa on hänen nuoruudessaan, kun hän retkeilee Taalaissa, kun\nnuori sankari ryhtyy täyttämään Engelbrektin ja Sturein työtä ja kun\nhän kansalleen sytyttää uskonpuhdistuksen soihdun, tuolle kansalle,\njota hän rakasti väkevällä tahdolla ja uhkarohkealla teolla, eikä\ntyhjillä loruilla niinkuin nykyaikana rakastetaan.\n\nPilvissä oli aurinko hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana, mutta\nsitä kirkkaammin loisti se hänen ollessaan naimisissa toista kertaa.\n\nMutta kerran laskee jokainen aurinko ja Kustaalta se laski, kun omat\nlapset hänelle tuottivat surua.\n\nHänen traagillista loppuaan ympäröi miltei antiikin suuruus ja hänen\njäähyväisissään maailmalle ilmenee kristityn voittoisa riemu.\n\nHän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas ja hänen\nprofeetallinen ennustuksensa kuului:\n\n    \"Mä tiedän: kerran koittaa aika,\n    kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain\n    mun, jos vaan voisivat.\"\n\n\n\n\n1.\n\nKALLÖN LINNASSA.\n\n\nKaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra\nEerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari\nGregori Ulftandin häitä.\n\nVastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat\nsuurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys\nylenpalttisesta juhlimisesta.\n\nKertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan\nollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena.\nJa paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka\nkuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut\nhänen haltuunsa.\n\nNuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti\nliikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika,\njolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla\nretkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.\n\nMutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi\nollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien\naikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut\nkoston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine\nkasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden\nesineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin\nnäkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä\nteräviä aseita kuin jousi ja miekka.\n\nOltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten\nhuviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli\nsyöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin\nkuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla\nsuuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti\nolivat asettuneet.\n\nHuoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa\naatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri\nmessinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin\nyksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä\nja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja\nlampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus\nja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti\nveisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.\n\nKeskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin\narpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa\nnuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä\nainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä\nnousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka\nympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä,\nrouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika\njuttelivat.\n\nHuoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja\nja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi\njalokivillä koristetut.\n\nTäällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa.\nHe puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten\npöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.\n\nKustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka\nruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei\nhänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa\nja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja\nsuu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman.\nTällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan,\nhaaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.\n\nKahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva,\nkaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat\nhäntä lakkaamatta.\n\nKauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa.\nPohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli\netelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka,\nsuuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea\nupea vartalo — kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan.\nJa samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli\nkuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä\nitsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä\nja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja\nitsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä\nrahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin\nkiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin\ntorilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen\nlaisinkaan koskenut.\n\nMutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut.\nSeurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko\nhänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen\nsäälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa\ntoive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.\n\nNuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen.\nSofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta\nDorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka\ntarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja\njouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi\nvastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut\nsuostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti\nsävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa\nrakastetun sisaren onnea.\n\nMutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi.\nDorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli\nkieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen\nei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään:\ntoinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.\n\n— Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.\n\n— En ymmärrä, vastasi Sofia.\n\n— Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.\n\n— Jollei...\n\n— Mitä, mitä\n\n— ... hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.\n\n— Oletko sinä ehkä...? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät\nsisareen.\n\n— Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.\n\n— Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.\n\n— Ole varovainen, rakkaani.\n\n— Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet\najattelemaan ääneen.\n\n— Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia,\ntukahduttaen huokauksensa.\n\n— Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.\n\n— Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.\n\n— Mitä syytä?\n\n— Hän pelkää ilmaisevansa...\n\n— Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.\n\n— Rakkautensa tietysti.\n\n— Luuletko että hän rakastaa minua?\n\n— Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta\nloistavia kasvoja.\n\n— Mutta miksei hän kosi?\n\n— Muista isää!\n\n— Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.\n\n— Miten?\n\n— En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.\n\nSamassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.\n\n— Vieraita! huudahtivat useat äänet.\n\nEerik Banér nousi paikalla.\n\nSamassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja\nsäätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.\n\n— Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, — aatelisherralle ja\nhänen seurueelleen!\n\nLääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat\nvikisevän.\n\n— Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori\njunkkari pelipöydän äärestä.\n\n— Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.\n\n— Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, — ja tällä\nkertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin\nleikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.\n\n— Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita\nruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. —\nKas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain\nlankeaa minun osakseni.\n\n— Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille\nriittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies.\n— Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai\nporvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.\n\nHerra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi\nhänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään.\nSitte hän virkkoi:\n\n— Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut\nvakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt\nuhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte\nantavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa,\nettä tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin\nruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!\n\nPuhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta\npilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin;\nsilminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta\nhän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan\ntakkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä\nelämänsä pimeälle arvoitukselle.\n\nSisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät\nja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at\npilapuheet ja kärsi niistä.\n\nJa rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut,\nkäsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten\nnaisten sydämissä liikkui. \"Kiitetty olkoon pyhä neitsyt\", mietti\nhän itsekseen, \"että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa\ntoimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on\nRuotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni\nlähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon,\njoka siellä heitä odottaa.\"\n\nSillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.\n\nTämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan\nhaltuun, mennäkseen isäntää vastaan.\n\nRatsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi\nkaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät\nne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen\nja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta\nnäkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä\nnuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.\n\n— Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen\nvieraalle kätensä.\n\nHe paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita\nlääniherran edellä.\n\nAatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin\nvietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi\nperheen piirissä.\n\nEerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan\nyksin.\n\nHetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti\nläsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra\nvei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten.\nÄänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja\nsyvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen\nrukouksen ja poistui hänkin.\n\nLääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi\npalvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.\n\nSitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.\n\nVieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan\nlääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat\ntarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi\nlääniherra.\n\n— Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, — esitellä\nteille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.\n\nKustaa nousi ja astui pöydän ääreen.\n\n— Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, — hän kyllä lie\nvastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän\nsitte ja hypähti istualtaan, — me olemme ennenkin tavanneet toisemme.\n\n— Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi\nKustaa.\n\n— Ohhoh! no miksette?\n\n— Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.\n\nOtto herra rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Niin, nyt muistan, sanoi hän, — te olitte johtamassa ruotsalaista\nratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa\nja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä\nKallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun\njälleen pääsette vapaaksi.\n\n— Se asia on aikoja sitte päätetty.\n\n— Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten\npuolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet\novat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa\nja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan.\nJa pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä\nkaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät\naatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman\nkanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa.\nEttekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut\ntanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte\nruotsalaisten puolelle! — Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata\nherra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa,\nmutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen\naiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.\n\n— Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani;\nen ennen.\n\n— Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä\nolen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.\n\n— Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. — Olemme istuneet\npöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi\njalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan.\nMaljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää\nhenkeä vetämättä.\n\nOtto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna,\nmutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä\npikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten\npöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen;\nkerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja;\nmilloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi\nyön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan\nkilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä\nmuistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat\ntielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.\n\n— Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti?\nkysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin\nhellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.\n\nNeito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi\nylpeästi:\n\n— Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?\n\nVeri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:\n\n— Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet\nuutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen\ntulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme,\nvaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.\n\n— Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui\nDoroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen\nsilkkistä nauhanpätkää.\n\n— Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. — Miehet saavat ottaa\nosaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän\nteoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä\niloa.\n\n— No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi\nritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; — koko\nkaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi\nsuuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan\nuppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun\njuurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta,\nmutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet\nheille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt...\n\n— Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia\nrouva. — Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu?\nSitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.\n\n— Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti\nrouva Mette.\n\n— Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi\nOtto herra. — Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama\nviikko sitte.\n\n— Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt?\nhuudahti Dorotea kauhistuneena.\n\n— Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.\n\n— Mutta jollei tyttö...\n\n— Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi\nrangaista yksin kuolemalla.\n\nRitari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan\ntuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa\nja virkkoi huolimattomasti:\n\n— Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet\npelastanut.\n\n— Sitä hän ei olisi voinut!\n\n— Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!\n\n— Älkää luottako siihen!\n\nSillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä\ntutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän\nvirkkoi:\n\n— Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.\n\n— Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii\nhollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole\nperää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun\ntoisaalle.\n\n— Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun\nkuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he\ntuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa\nvastaan heidät.\n\n— Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia\nrouva.\n\n— Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva\nKööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle\nkuningattarelle.\n\n— Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. — Kertokaa meille\njotakin hänestä.\n\n— Ja hovista! lisäsi Mette rouva.\n\n— Olen kuullut, kertoi ritari, — että hänen armollaan on helmiä,\njoitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten\novat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse\nihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja\nsamettia.\n\n— Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, — rutto varmaankin\npian tulee maahan.\n\n— Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa.\nTänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan\nvanhanpuoleisiin naisiin.\n\n— Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata\npitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski\nlääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.\n\n— On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä\nlevolle.\n\n— Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, — mutta minun\ntäytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua\nkanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.\n\n— Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli\ntutkien ympärilleen.\n\n— Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!\n\n— Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?\n\n— Suoraan pihan toisella puolella.\n\n— Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen\nkanssaan... Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?\n\n— Se ei ole tarpeellista.\n\n— Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä\nnaisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen\nhänelle kätensä, reippaasti virkkoi:\n\n— En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne;\nJumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.\n\n— Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.\n\nSofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan\nhuoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.\n\nKun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan\nvetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa\nhänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.\n\nLääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti\nkynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo\njäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:\n\n— Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.\n\n— Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja\npäiväpaiste, vastasi isä.\n\n— Olette ehkä oikeassa... Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki\nhuoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.\n\n— Se on ruotsalainen! huudahti Otto.\n\n— Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.\n\n— Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa\nkuuntelemassa?\n\n— Ehkä. En sitä heiltä kiellä.\n\n— Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?\n\n— Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi\nja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa\nrauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne\ntiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle\nja läksi.\n\n— Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu\nkuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.\n\n\n\n\n2.\n\nUNI.\n\n\nKustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja\npeitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen\nsilmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän\noli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa\nja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd\nyhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset,\njotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä\nvähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan\njohtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään\nja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä\nmyrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.\n\n— Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen;\n— ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.\n\nHemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja\nmuisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli\nhänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. \"Ruotsi voi puolustautua,\njos se tahtoo\", oli vanha piispa sanonut, \"mutta kolme neljäsosaa\naatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia;\nniistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi\nRuotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita\nmiehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan\".\n\nNuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin\nvanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä\nsanoissa oli kummallinen taika.\n\nSekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän\narvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan\nisänmaan edestä!\n\nKansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska\nkerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!\n\nMutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia\nmonituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta\nkohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit:\nhän oli ja pysyi vankina.\n\nTavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä\nkuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat\npilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.\n\nMonasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus\nriideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.\n\nSellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään,\nja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä,\nettä kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.\n\nTänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet\nrauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua\nja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat\nmielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun\nmaininneen nimeään.\n\nVasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui\nsiltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut\nkynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen\nkäteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi\nhalu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä,\njonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja\njalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat\nverille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen\nhalunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se\nsaavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli\nhänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka\nmiekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä\npistimineen.\n\nMutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan,\nrappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi\nvihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla\nvoimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat\nhänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja\nse väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen\nedellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi\nkäydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.\n\nHengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään.\n\"Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!\" ajatteli hän; samassa\ntunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi\nhänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei\nseisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän\nkiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku\nesti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä\nluopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa\npäämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi\nhänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei\ntarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja — samassa hän\nheräsi.\n\nHeräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen\ntajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että\nkului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.\n\nKirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti.\nPalvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti\nkäyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa\nunta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.\n\n— Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.\n\n— Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?\n\n— Niin, kuulethan sen!\n\nKustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli\nsyntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas\nja täynnä toivoa.\n\nParin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi\npalvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.\n\nTämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin\nKustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan,\njos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi\nonnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.\n\nTosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua.\nHänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa\neikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän\nvalmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.\n\nTuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi\nverkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin\nliejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan,\nmutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana,\nmuilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut\ntakaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?\n\nHe olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon\nloistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen\nraivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä\nistumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia,\ntoinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun\nyläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen\nkäsivartensa tavattoman paksut.\n\nToinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan\nmaata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset\nriippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja\npörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja\nsuun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.\n\nKustaa ratsasti likemmä.\n\n— Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään\noleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.\n\n— Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. — Ne ovat\nkotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen\nliikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.\n\n— Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. — Kysyn\nsiis vieläkin: mistä olette kotoisin?\n\n— Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi\noksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla\npeitetty. — Tuolla me asustelemme.\n\n— Sekä kesät että talvet?\n\n— Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen\nympäri niin että tuli selälleen, — me otamme ravintomme mistä saamme\nja nauramme sekä laille että evankeliumille.\n\n— Olette varmaankin sissejä?\n\n— Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa\nsilmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana\nkuin suinkin.\n\n— Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?\n\n— Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia!\nja mies nauroi rajusti.\n\nNeuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei\ntyhmän näköiset.\n\n— Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. — Poika vietiin\nsotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän\nja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät\njo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja\nsentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä\nmuutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä\nuusia keinoja.\n\nJa mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi\nneulomaan.\n\nSamassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa\nkääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen\npidätetyistä kyynelistä.\n\n— Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt\nhänen päähänsä.\n\n— On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi\nnuorukainen.\n\n— Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?\n\n— Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja\nsitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä\nsillään.\n\n— Asuvatko he kaukanakin täältä?\n\n— Kappaleen matkan päässä länteen päin.\n\n— Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. — Rahavarani\novat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen\nja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa,\nlausumatta edes kiitosta.\n\nKustaa toivotti \"Jumalan rauhaa\" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne\nTorkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin\neli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel\nhypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven.\nHuone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi\nnähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka\nlepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän\nvälillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui\nKustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.\n\n— Ankara herra, huusi hän, — älkää syöskö minua onnettomuuteen!\n\n— Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa\nhämmästyneenä.\n\n— Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka\nlaihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella.\n— Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole\nkahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka\nkuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan\nitseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en\nsaata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain\naamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä;\nvihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin\nilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä\neihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen\naamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala\nkeitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko\nminun antaa lapseni kuolla nälkään?\n\nEpätoivoisena nainen väänteli käsiään.\n\n— Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa,\nvirkkoi Kustaa liikutetuin mielin.\n\nSydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä\nmiltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun\nse loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että\nKustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.\n\nSe vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli\nheittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.\n\nSilloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä\nelättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:\n\n— Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti;\nsilloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti\nhän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on\ntullut kuin villiksi eläimeksi.\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:\n\n— Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun\nolemme viipyneet näin kauvan.\n\nKustaa nousi.\n\n— Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta\nlähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä\nnälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen\njalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.\n\nRetkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli\nlyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään:\nsuuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana\ntaustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä\nkivisilta johti maalta veden poikki.\n\nAamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin\nlasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi,\nsatoa lupaellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne\nviimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa\nkohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli\ntottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen\ntielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten\nhalasi.\n\nHän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin\naina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä\nkanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja\npunaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti\nhänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen.\nSiitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle\nyhdentekevä.\n\nMutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito\nmiltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen\nrakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.\n\nHän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat.\nJos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön\nomistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet\ntehtäisiin vaarattomaksi.\n\nHän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä,\nommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina\nkiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei\nhän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän\nvälinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai\ntyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.\n\nSaliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli\nyksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti\nsopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut\nlattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen\nhopeamaljaan.\n\nHän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi\njäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa,\nOtto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.\n\n— Dorotea! kuiskasi hän hellästi.\n\n— Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.\n\n— Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!\n\nSäihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa\nriippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.\n\n— Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.\n\n— En luota sinuun!\n\n— Luotat jos rakastat.\n\n— En tahdo rakastaa.\n\n— Mikset?\n\n— Jottei minua petettäisi.\n\n— Mutta jos pyhästi vannon...\n\n— Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin,\nvastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei\nenää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.\n\n— Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja\ntuli häntä likemmä.\n\n— Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman\nvastauksen?\n\n— Kaikille, poikkeuksettako?\n\n— Te ette ole rippi-isäni.\n\n— En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne\narvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka\nkalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.\n\n— Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen\nsäilyttää mielenmalttinsa. — Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole\naikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me\nsisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen\nmyötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte\nhäntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja\nlaulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun\nvieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole\nuskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen\ntekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!\n\nTyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra\nOtto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti\nhäntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä\nanteeksi.\n\n— Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit\nsilmänsä taivasta kohti, — niin hän kostaisi häväistyksen, jonka\nolen saanut kärsiä.\n\n— Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari\nepätoivoissaan; — te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin\nmustasukkaisuus saattaa johtaa.\n\n— Olette mustasukkainen... minulle?... Ah, sillä kasaatte syntiä\nsynnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!\n\n— Dorotea, sinä teet minut hulluksi!\n\n— Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.\n\nHäneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa\nruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän,\nsitte hän seurasi häntä.\n\n— Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä\näänellä.\n\n— Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. — Hyvästi!\n\nTuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja\nkietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n— Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. — Sinä tiedät että olet\nminulle rakkain maailmassa.\n\n— En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.\n\n— Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua\nkaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin\nheti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?\n\n— Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.\n\nTyttö riistäytyi irti.\n\n— Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.\n\n— Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren\nsaattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että\nKallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet\nnaittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.\n\n— Mutta jos hän silloin kieltäytyy.\n\n— Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.\n\n— Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä\ntahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta,\nja pantiksi otan tämän suudelman.\n\nHän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän\nehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi\nhänen eteensä seisomaan.\n\n— Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.\n\n— Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui\nlääniherra sisään.\n\n— Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, — te tahdoitte puhua\nkanssani ennen aamiaista.\n\n— Niin tahdon vieläkin!\n\n— Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla\nrauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen,\njoka seisoi miltei liikkumattomana.\n\n— Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto\nherra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian\nheitä seuraamaan.\n\nJäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta\nmaljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään\nikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan\nrupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.\n\n— Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin\nhänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle\nsellaisesta rikoksesta.\n\n— Ja nyt he hierovat minusta kauppaa... ha ha ha kuinka minä heidät\npetkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. — En aavistanut että\ntämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja\nlahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. — Kas, tuolla hän\ntuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa\nsilmänsä... ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii\nja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä... oi miten tulen\nolemaan varovainen tästälähin... mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa\nyhtä rohkeaksi kuin herra Otto... niin silloin sallin ehkä hänen\nottaa suudelman!\n\nNauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran\ntyöhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.\n\n— Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. — Rakastan häntä\nenemmän kuin sanoin saatan lausua.\n\n— Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, — tuskin seitsemäntoista\nvanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.\n\n— Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?\n\n— Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.\n\n— Luuletteko jonkun olevan tielläni?\n\n— Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo\nmyötänsä?\n\nTumma puna lensi Otto herran kasvoille.\n\n— Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui\nhän. — Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte\nnähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.\n\n— Toivon saavani teistä rakkaan pojan.\n\nHe pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:\n\n— Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen\npovitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.\n\nTämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen\nhyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että\ntämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen\nmukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi\ntilaisuutta paeta Kallösta.\n\n— Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun\nluullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella.\nMitä sinä aiot tehdä hänelle?\n\n— Hankkia varman vanginvartijan.\n\n— Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.\n\n— Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää\naikaansa tyttärienne seurassa?\n\n— Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin\naikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino\nkarkausyrityksiä vastaan?\n\n— Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, — hänetkö\nuhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?\n\nPolttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille\nkasvoille.\n\n— Unohdat, Otto Krabbe, — ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä\non valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin\nkuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa\nsiteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä\nolisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on\nlähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.\n\n— Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut\nvävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.\n\n— Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin\nantaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean\nkäsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän\neduksenne.\n\n— Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto\nintohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.\n\n— Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!\n\nSamassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja\nmeteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen,\njoka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko\npalvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi\nmaaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän\nja viskasi yltään kaavun.\n\n— Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, — mikähän nyt on?\n\nSekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.\n\nMunkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä\nlujemmin, kun näki edessään tulijat.\n\n— Mitä nyt on tapahtunut, kun lähdette ratsastamaan ilman satulaa,\nisä Sigurd? kysyi lääniherra.\n\n— Saatana kujeilee ja vehkeilee, ähki munkki. — Armollinen\nlääniherra, teidän täytyy heti tulla luostariin, muuten me kaikki\nvoimme joutua vangiksi.\n\n— Mikä sitte on?\n\n— Siitä on jo monta viikkoa kun tuo jumalaton ihramaha Iivar Gryn\ntuli tänne Århusista ja vaati yösijaa luostarista.\n\n— Laki ja hyvä tapa velvoittavat teitä antamaan sitä.\n\n— Me annoimmekin hänelle, parhaan minkä me raukat saatoimme antaa,\nmutta hän ei koskaan ole tyytyväinen, vaan huutaa ja kiroilee ja juo\nitsensä juovuksiin jokikinen päivä... Emme tiedä, mitä tehdä.\n\n— Miksette käänny piispanne puoleen? Hänen velvollisuutensa on\nratkaista riitanne.\n\n— Me kyllä kutsuimme hänet ja hän tuli ja uhkasi ritari Gryniä\nkirkon pannalla, jollei hän lähtisi tiehensä ja jättäisi meitä\nrauhaan, mutta arvatkaas mitä hän silloin teki?\n\nMunkki väänteli suutaan ja siunaili. Hän tahtoi herättää sääliä,\nmutta hänen pulleat, punaiset kasvonsa ja kaksinkertainen leuka\nvastustivat räikeästi säälin tunnetta.\n\n— Saatanallisilla vehkeillään houkutteli hän piispan kirkon ovien\nväliin, puhui munkki melkein huutamalla, — ja sitte hän piteli ovia\nkiinni ja vannoi ettei hän avaa niitä ennenkuin piispa on siunannut\nsuuren syntisen Iivar Grynin.\n\n— Siunauksesta ei kai sentään tullut mitään? kysyi Kustaa\nEerikinpoika, joka myöskin oli saapunut paikalle.\n\n— Jalo herra, hänen täytyi, päänsä päästimeksi.\n\n— Hänkö siis riisti teiltäkin satulan? kysyi Otto Krabbe.\n\n— Kun minä kerroin lähteväni tänne kantelemaan, niin hän pakoitti\nminut nousemaan satuloimattoman hevosen selkään. Sitte hän vielä\njuoksi perässäni hyvän matkaa ja ruoski hevosta, jotta se laukkasi\nvinhaa vauhtia, ja käski minua viemään paljon terveisiä tänne.\n\n— Tulkaa nyt syömään aamiaista kanssamme, isä Sigurd, niin saamme\nlikemmin puhua asiasta.\n\nLääniherra astui edellä ja toiset seurasivat. Töintuskin Otto\nKrabbe sai itsensä pakoitetuksi vastaamaan Kustaa Eerikinpojan\ntervehdykseen. Eniten häntä suututti se, että ruotsalainen oli\nmuhkeampi vartaloltaan kuin hän itse.\n\nSalissa tapasivat herrat Mette rouvan, molemmat sisarukset sekä talon\nmuut vieraat. Kaikki istuutuivat runsaitten ruokapöytien ääreen.\nMunkille osoitettiin sija pöydän alapäässä, hän kietoi takin liepeet\npuolialastomien sääriensä ympäri ja istuutui mukavaan asentoon\npenkille.\n\n— Minä vanha raukka läksin syömättömänä luostarista, puhui hän\nnaapurilleen. — Oikein tulee maistumaan makealta, kun taas saan\npalasen suuhuni.\n\nLääniherran käskystä oli hänen eteensä asetettu suuri olutkannu,\nmutta maistettuaan asetti hän sen takaisin pöydälle ja hänen pienet\nsilmänsä tirkistelivät viinikannuja pöydän toisessa päässä.\n\n— Eikö maistu? kysäisi lääniherra.\n\n— Vatsani ei siedä tätä, mutta sietäisi viinitilkkasen. Isännän\nkäskystä asetettiin hänen eteensä viinikannu ja nyt hän piti puoliaan.\n\nKeskustelu oli erittäin vilkas ja Kustaakin otti siihen osaa, vastoin\ntavallisuutta; hän istui Mette rouvan vieressä ja kyseli häneltä,\nkummoiset luostarit ja niiden elämä Tanskassa oli.\n\n— Luultavasti luostariolot Tanskassa ovat samat kuin Ruotsissa,\nhuomautti hän, — minä niitä tunnen tavattoman huonosti.\n\nHerra Otto istui vastapäätä Doroteaa. Tyttö tunsi että hän yhtämittaa\niski häneen silmänsä, jonkatähden hän tiesi olla varoillaan. Hän\ntekeytyi huimaavan iloiseksi ja tunsi julmaa nautintoa nähdessään\nmiten mustasukkainen herra Otto oli hänen naapurilleen junkkarille,\njolle hän muka erityisen luottamuksen osoitukseksi tuhlaili suloisia\nhymyilyjä ja kuiskaili kaikellaisia vähäpätöisyyksiä.\n\nAterian loputtua kääntyi lääniherra munkin puoleen:\n\n— No, isä Sigurd, mitä luostariin muuten kuuluu?\n\n— Pahaa, pahaa; elämme surullisena aikana; hurskaat veljet, jotka\nviettävät yöt päivät rukouksessa sielujen pelastukseksi, saavat\npalkakseen kiittämättömyyttä. Usko laimenee laimenemistaan, siksi\novat lahjat niin pienet; koko päivän olen vaeltanut talosta taloon\nenkä — sydämeni vuotaa verta kun sen sanon — saanut juuri mitään.\n\n— Mikä tuota herra ritari Gryniä oikeastaan vaivaa?\n\n— On kuin hänen kanssaan paholainen itse olisi tullut luostariin;\nkerran viime viikolla kutsutti hän johtajan luokseen ja komensi tätä\ntoimittamaan kauniin ilman seuraavaksi päiväksi. \"Se joka helvetin\ntuskista voi pelastaa kokonaisen sielun mahtanee toki saada auringon\npaistamaan muutamaksi tunniksi\", arveli hän. Mutta pahaksi onneksi\ntuli sade; silloin hän astui johtajan omaan selliin, sulki oven ja\nruoskitsi johtajaa tämän omalla nuoralla; kunnianarvoisa isä toimitti\nvihdoin paikalle aseellisia miehiä, mutta niistä hän paikalla tappoi\nyhden ja muut läksivät käpälämäkeen. Nyt hän komentelee luostarissa\nmielin määrin.\n\n— Lähdemme molemmat luostariin, virkkoi Banér.\n\n— Minä tulen mukaan, huudahti Otto Krabbe.\n\n— Sallitteko minunkin tulla? kysyi Kustaa.\n\n— Kernaasti, jos tahdot, vastasi lääniherra, ystävällisesti\nnyökäyttäen päätään.\n\nJos herra Otto sinä hetkenä olisi katsahtanut talon kauniiseen\ntyttäreen, niin hänen olisi täytynyt hämmästyä hänen kasvojensa\nilmeen vaihtelevaisuutta. Nyt eivät ne enään ilmaisseet kuin\npettymystä ja neito ei suinkaan koettanut sitä peitellä. Otto herra\njäi miettimään, kuka siihen oli syypää, hänkö vai tuo toinen.\n\nUseat vieraista olisivat tahtoneet lähteä mukaan luostariin, mutta\nlääniherra pani vastaan.\n\n— Jos meitä tulee sellainen joukko, sanoi hän, — niin hurskaat\nveljet ehkä pelästyvät, että me väkirynnäköllä aiomme ottaa koko\nluostarin.\n\n\n\n\n3.\n\nKÄYNTI LUOSTARISSA.\n\n\nHevoset satuloitiin ja lähdettiin matkalle. Edellä ratsasti\nlääniherra ja hänen rinnallaan molemmat nuoret ritarit, yksi\nkummallakin puolella. Munkki ratsasti heidän takanaan ja häntä\nseurasi joukko palvelijoita.\n\nLuostari oli noin penikulman matkan päässä Kallösta, tavallisen\najotien varrella, mutta se ei tähän vuodenaikaan ollut suinkaan hyvä.\nTosin talonpojat kahdesti vuodessa komennettiin kokoon korjaamaan\ntietä; silloin kuopat ja kolot kyllä täytettiin turpeella ja risuilla\nja päälle ajettiin hiekkaa, mutta ei aikaakaan, kun tiet taas olivat\nyhtä huonot, ja ainoastaan hitaasti pääsivät ratsastajat kulkemaan,\njos mielivät säästää hevosiaan pahemmilta vammoilta.\n\n— Kirotut talonpojat! sanoi lääniherra. — Huomispäivänä pitää\nvoudin ajaa heidät korjaamaan tietä.\n\n— Antakaa ensin hyvästi piiskata heidät; se on varmin keino,\nhuomautti Otto herra.\n\n— Miten työn silloin käy?\n\n— He pelkäävät suurempaa selkäsaunaa.\n\n— Pitää hiukan ottaa lukuun heidän huono ravintonsa.\n\n— Kyllä sitä roskaa vielä riittää, jos joku nääntyisikin; meille\nsiitä oikeastaan tulisi olla hyötyä, mutta luostarit ne vaan imevät\nvoiman itselleen.\n\n— Sen kyllä huomaa, kun katselee arvoisia isiä, huomautti lääniherra\npuoliääneen.\n\n— No eikö se osoita että varoja kyllä on, vaikka niitä pidetään\nsalassa; talonpojat ovat väkipaiseita herrastiloilla; minä puolestani\nolen huomannut parhaaksi yhtämittaa vaihtaa väkeä.\n\n— Kuinka se tapahtuu?\n\n— Nuoret tytöt ja pojat myydään enimmän tarjoovalle ja siten\npakoitetaan jälelle jäävät vanhat kovempaan työhön, joten he piankin\nnääntyvät; sitte otetaan uutta väkeä ja kauppa sujuu jotta helisee.\n\n— Se ei taida olla tapana teidän maassanne? kysyi lääniherra ja\nkääntyi Kustaan puoleen, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.\n\n— Ei. Meidän talonpoikamme ovat vapaita miehiä.\n\n— Varjelkoon taivas, kyllä uudet herrat tulevat opettamaan heidät\nuusille tavoille, huudahti Otto herra.\n\nKustaa puri, niinkuin tavallisesti, kokoon huulensa ja vaikeni.\n\nErik Banér vaihtoi äkkiä keskusteluainetta.\n\n— Arvelen, virkkoi hän, — että meidän luostarimme ovat melkein\nsamalla kannalla.\n\n— Minä tunnen niin vähän Ruotsin luostarioloja, sentähden tahtoisin\nnähdä kummoiset ne täällä ovat.\n\n— Lihavia ja laiskoja munkkeja löytynee kaikkialla, puuttui junkkari\nOtto puheeseen, — hauska olisi tietää, miten nekin syöpäläiset\nolisivat hävitettävät.\n\n— Käytättepä voimakkaita sanoja, huomautti lääniherra.\n\n— Näin vertaisteni kesken; mutta susien joukossa kyllä osaan ulvoa.\n\n— Oletteko lukeneet tuosta Luther nimisestä miehestä? kysyi Eerik\nBanér.\n\n— Minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen, vastasi Kustaa. — Mutta\njota enemmän olen kuullut, sitä enemmän on mieleni tehnyt saada lisää\ntietoja hänestä.\n\n— Eikö hän ollut munkki ja paavin palvelija? Ja eikö hän nyt ole\nluopio ja valapatto? Hirsipuun hän ansaitsisi ja se kai onkin oleva\nhänen osansa.\n\n— Olette liian ankara, herra ritari, keskeytti hänet lääniherra\nsynkän näköisenä. — Kerrotaan anekaupan ensin herättäneen\nhänen paheksumisensa ja saaneen hänet tarkemmin tutkimaan pyhiä\nkirjoituksia; jos hän niistä on tavannut toisen opin kuin se, jota\ntavallisesti tyrkytetään ihmisille, niin on vallan oikein että hän\nantaa löytämänsä valon loistaa ihmisille.\n\n— Ei, hitto vieköön, munkin pitää vuorotellen lihottaa,\nvuorotellen ruoskia ruumistaan, lukea rämpyttää rukouksia sielujen\npelastukseksi sekä koota rahaa niin paljon kuin suinkin luostarinsa\nrikastuttamiseksi. Mutta ajatustyöhön hänen ei pidä sekaantua; se ei\nkuulu hänen alaansa.\n\nNähtävästi onnistumaton kosimayritys harmitti Otto Krabbea; hänen\nharras halunsa oli saada aikaan sanasota Kustaa herran kanssa ja\nsiinä hän toivoi oikein perinpohjin voivansa nöyryyttää hänet.\n\nMutta likempänä luostaria kävi oikotie, jota kuljettiin, niin\nkapeaksi, että ratsastajat ainoastaan yksitellen saattoivat päästä\neteenpäin; keskustelu katkesi siis, eikä sitä enää matkan kestäessä\njatkettu.\n\nIsä Sigurd oli edellä rientänyt luostariin ja johtaja seisoi portilla\nottamassa vastaan vieraita, siunatakseen heitä.\n\n— Jumalan rauhaa, lausui lääniherra, — luostariin on taitanut tulla\nrauhanhäiritsijöitä.\n\n— On, jalo herra, vastasi iso, suurivatsainen herra, varovaisesti\nsilmäellen ympärilleen. — Mutta nyt on tapahtunut suuri ihme, josta\nkoituu siunausta kirkollemme.\n\n— Onko herra Iivar Grynistä tullut pyhimys? kysyi Otto Krabbe.\n\n— Hän on siksi tulemaisillaan, vastasi johtaja, tehden ristinmerkin.\n— Aamulla kun menimme pitämään rukousta, tapasimme hänet kirkossa\njumalanäidin kuvan edessä, ja hän lauloi, sillä hänellä on komea\nääni!... Kiitos olkoon pyhille marttyyreille, tämä on suuri, suuri\nihme!\n\n— Missä hän nyt on? kysyi lääniherra epäillen.\n\n— Kirkossa, yhä vaan kirkossa.\n\n— Sallitteko molempien toverieni seurata? kysyi Eerik Banér.\n\nSe soti oikeastaan sääntöjä vastaan, mutta johtaja ei mielestään\nvoinut kieltää ja kaikki neljä läksivät luostarikirkkoon.\n\nIivar oli jo ovessa heitä vastassa. Hän oli keski-ikäinen, lihava\nmies; hänen kasvonsa olivat pyöreähköt, hyväntahtoiset, hiukset\nja parta punaiset; silmät kurkistivat veitikkamaisesti tuuheitten\nkulmakarvojen alta.\n\nNähdessään vieraat rupesi hän veisaamaan pyhän neitsyen kunniaksi.\nSitte hän teki ristinmerkkejä, kumarsi ritareille ja astui kirkkoon\nheidän edellänsä, yhä veisaten ja tehden ristinmerkkejä.\n\n— Tuossa kuulette nyt itse, kuiskasi johtaja. — Tämä on ihme, suuri\nihme!\n\n— Mikä teidän on, Iivar Gryn? kysyi Eerik Banér, laskien kätensä\nhänen olkapäälleen.\n\n— Aion mennä luostariin, vaikeroi Iivar, — annan kaikki tavarani,\nkotini, kontuni, kiinteimistöni, irtaimistoni luostarille; sukulaisia\nminulla ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta perintööni, miksen\nrehellisesti maksaisi niille, jotka melkein kokonaisen kuukauden ovat\nminua elättäneet ja vaatettaneet?\n\nJohtajan rasvaiset kasvot loistivat tyytyväisyydestä.\n\n— Kärsimyksemme ovat tarkoittaneet kirkon vaurastumista ja pyhien\nkunniaa! huokasi hän.\n\n— Ette aavista mitä he ovat kärsineet tähteni, vaikeroi Iivar, —\nmutta kuitenkaan en tahdo sitoutua, vaan elän niinkuin tähänkin asti,\nkunnes mieleni muuttuu. Paholaisen täytyy vapaaehtoisesti lähteä\nminusta, en suostu karkoittamaan häntä väkivaltaisesti.\n\n— Poikani, me tahdomme olla kärsivälliset kanssasi, huokasi hurskas\nisä.\n\n— No, pane sitte pöytään parasta espanjalaista viiniäsi, kymmenen\nkannua ruokasaliin, toimita sitte esille paperia ja kynä;\ntahdon paikalla tehdä testamenttini ja olkoot nämä jalot herrat\ntodistajinani. Mutta joutuin, munkki, en tiedä kuinka kauvan tämä\nhalu minussa pysyy.\n\n— Paikalla, paikalla, poikani! ja johtaja läksi kiirein askelin.\n\nMutta voi! Samassa näytti Iivar Gryn pitkää nenää hänen jälkeensä.\n\n— Nyt saatte maistaa sitä suloista viiniä, joka päivästä toiseen on\njuovuttanut minua juovuksiin, virkkoi hän hiljaa. — Kyllä ne kirotut\nmunkit ymmärtävät pitää huolta ruumiillisista tarpeistaan.\n\n— Mitä te tällä oikeastaan tarkoitatte? kysyi lääniherra\näärimmilleen hämmästyneenä.\n\n— Tahdotte varmaankin tehdä pilkkaa hurskaista isistä, arveli Otto\nKrabbe.\n\n— Odottakaa, sanoi Iivar Gryn. — Ette vielä ole nähneet loppua;\njuokaa ja jutelkaa munkkien kanssa sillaikaa kun minä kirjoitan\ntestamenttia.\n\nSamassa tuli eräs palvelevista veljistä ilmoittamaan, että ritareja\nodotettiin ruokasaliin.\n\nLähdettiin siis sinne, mutta matkalla kutsutti lääniherra luokseen\npalvelijan ja käski hänen pitää hevosia satuloituina portin edustalla\nsekä toimittaa herra Iivar Grynille ratsun.\n\nKoko munkkijoukko oli koolla suuressa ruokasalissa ja kaikkien\nkasvoista loisti tyytyväisyys.\n\nPöydillä seisoivat nuo määrätyt viinikannut, joista viisi oli\npuhdasta hopeaa ja loput eri metallia, enimmäkseen jalokivien\nkoristamia. Viini kimalteli kannuissa ja vesi suussa, ahmivin katsein\nnauttivat munkit jo edeltäkäsin jalon rypäleen mehusta.\n\nRitarien astuessa saliin teki Iivar Gryn syvän kumarruksen ja virkkoi:\n\n— Toivon että arvoisa isä ja hurskaat veljet tänäpänä sallivat minun\ntoimittaa isännänvirkaa? Kyllä, poikani, vastasi johtaja. Kyllä,\nkyllä! kuului kaikuna pitkin salia.\n\n— Juon siis terveydeksenne, jalot ritarit, ja kiitän teitä\nsydämellisesti siitä että olette saapuneet tänne!\n\nHän vei kannun huulilleen ja joi ja joi; näytti siltä kuin ei hän\nolisi aikonutkaan lakata. Kun kannu oli tullut puolilleen, laski hän\nsen käsistään ja veti syvältä henkeään.\n\nMuut ritarit pitivät myöskin puoliaan; he eivät mielestään koskaan\nolleet juoneet niin hyvää viiniä; munkkienkin käsissä kulkivat\nkannut miehestä mieheen ja jokainen joi niin paljon kuin jaksoi.\nViinin vaikutus oli mitä elähyttävin ja pian kaikui nauru ja puhelu\näänekkäämpänä kuin oikeastaan olisi sopinut niin pyhässä paikassa.\n\nSillaikaa oli Iivar Gryn istuutunut pöydän päähän, missä kaunis kynä\nja suuri pergamentti häntä odotti. Vieressä oli kappale vahaa ja\npieni, palava lamppu.\n\nHän tarttui kynään, katseli miettien ympärilleen ja kirjoitti\nsuurilla, säännöllisillä kirjaimilla:\n\n\"Minä ritari Iivar Gryn testamenttaan jo elinaikanani Kallön\nluostarille ja koko sen veljeskunnalle syvimmän halveksimiseni. Sinä\naikana, jonka olen viettänyt heidän joukossaan, olen huomannut, että\njuoppous, omanvoitonpyyntö, epäsiveellisyys ja petollisuus ovat\nheidän pääasiallisina uskonkappaleinaan. Minä olin kuristamaisillani\nkuoliaaksi heidän piispansa ja hän osti elämänsä siunaamalla minut;\nminä ruoskin kerran heidän johtajaansa ja hän mateli polvillaan\nedessäni ja suuteli käsiäni. Olen eri tavoin vietellyt luostarin\nkolmeakymmentä veljeä syntiin ja he ovat kaikki paikalla langenneet;\nhe ovat varastaneet, valehdelleet, vieläpä tehneet pahempiakin\nsyntejä; kukaan ei ole moittinut minua hävyttömyydestäni; selkäsaunan\npelko on kahlehtinut heidän kätensä ja kielensä; rahasta ja tavarasta\nhe myyvät sielunsa saatanalle, mutta vaikken tosin usko että hän\nheitä huoliikaan, niin lorun lopuksi ja kiiruhtaakseni heidän\njoutumistaan hänen haltuunsa tahdon harmittaa heitä sillä tiedolla,\nettä minä tämän testamentin kautta voitan viisitoistasataa markkaa,\njosta olen lyönyt vetoa, ja munkit saavat — pitkän nenän.\"\n\nLopetettuaan päästi hän rinnastaan helpoituksen huokauksen, hieroi\ntyytyväisenä käsiään ja piirsi vihdoin nimensä alle.\n\n— Eihän kukaan kieltäne, että olen täysissä järjissäni? kysyi Iivar\nherra.\n\nKaikki todistivat hänen olevan selvällä järjellä, munkit ja johtaja\nkäsi sydämellään.\n\n— Puuttuu siis vain, jalot herrat, että todistatte nimikirjoitukseni\noikeaksi, jatkoi Iivar.\n\nLääniherra ja Otto Krabbe suostuivat hänen pyyntöönsä, vaikka\nepäillen.\n\n— Entä te, jalo herra? kysyi Iivar Kustaalta.\n\n— Minä olen muukalainen.\n\n— Ei kaksi kolmannetta; pyydän että teette minulle tuon palveluksen,\nlausui veitikka.\n\nKustaa suostui hänen pyyntöönsä.\n\n— Ja te myös herra johtaja!\n\nJohtaja astui esiin, piirsi nimensä ja syleili tekopyhästi uutta\nveljeä.\n\n— Tahtoisin että kaikki veljetkin kirjoittaisivat nimensä, puhui\nIivar taas, liikutuksen väre äänessä, — mutta pelkään että tuotan\nheille liiaksi vaivaa.\n\n— Eikä se ole tarpeellista, huomautti johtaja, joka toivoi niin pian\nkuin suinkin saavansa kallisarvoisen paperin huostaansa.\n\nIivar Gryn otti esiin suuren nimileimansa, lämmitti vahan lampun\nliekillä ja piirsi puumerkkinsä paperin alle.\n\nSitte hän käänsi sen kokoon, painoi sinetin vielä päällepäin ja\nkirjoitti kylkeen:\n\n\"Testamenttini Kallön luostarin johtajalle ja veljeskunnalle;\navattava vuoden päästä laskien tästä päivästä. Kirjoitettu toukokuun\n29 p. 1619. Iivar Gryn, Björkan ynnä muiden kartanoiden omistaja.\"\n\nKallisarvoinen paperi jätettiin johtajalle, joka vielä kerran syleili\nantajaa. Sitte se kulki kädestä käteen, miehestä mieheen läpi koko\nveljeskunnan.\n\n— Minä lähden sinun kanssasi, sanoi Iivar Gryn huomaamatta\nlääniherralle.\n\n— Hevosesi on jo satuloituna.\n\n— Juokaamme jäähyväismalja! huudahti ritari Iivar ja tarttui kannuun.\n\n— Poikani, ethän jätä meitä?\n\n— Seuraan herra Eerik Banéria, mutta vannon tämän jalon viinin\nkautta, että palaan niin pian kuin minua kutsutte, ja niin sanoen hän\ntyhjensi kannun ja heitti sen ulos ikkunasta.\n\nPelästyneinä katselivat munkit toisiinsa.\n\n— Ei tee mitään, rauhoitti johtaja, — hän maksaa sen\ntuhatkertaisesti.\n\nRitarit läksivät matkaan ja munkkijoukko saattoi heidät portille,\nmutta Iivar Gryn huomasi ettei johtaja ollut heidän joukossaan.\n\n— Mitä pikemmin täältä pääsemme, sitä parempi, kuiskasi hän\nlääniherralle.\n\nPieni seurue läksi liikkeelle ja Eerik Banér viittasi Iivar Gryniä\nrinnalleen.\n\n— Ei kiitoksia, vastasi tämä, — minä tahdon pysyä viimeisenä.\n\nJa sinä hän pysyi alkuosan matkaa, mutta yhtämittaa hän kehoitti\nkumppanejaan kiirehtimään.\n\nPuolitiehen päästyä tahtoi lääniherra antaa hevosten levätä muutamia\nhetkiä; oikeastaan hän toivoi saavansa Iivarilta selitystä, sillä hän\npelkäsi vastoin tahtoaan joutuneensa osalliseksi pahaan kepposeen,\nmikä ei suinkaan miellyttänyt häntä.\n\nHerrat astuivat satuloistaan ja palvelijat saivat hitaasti seurata\nheitä.\n\n— Minun ei täällä pitäisi ryhtyä selityksiin, vastasi Iivar, —\nmutta olkoon menneeksi sinun vastuullasi.\n\nHän lausui testamentin sanasta sanaan, mutta ei vielä ollut\nlopettanut, kun äkkiä ilmassa suhahti nuoli, käyden suoraan hänen\ntakkiinsa.\n\n— Mitä tämä merkitsee? huudahtivat toiset.\n\n— Että hurskaat isät jo ovat lukeneet testamentin, vastasi Iivar\nherra ja irroitti varovaisesti nuolen. — Se ei onneksi sattunut.\nEnkä luule erehtyväni jos sanon, että se arvattavasti on myrkytetty,\nlisäsi hän, heittäen sen luotaan.\n\n— Mitä muuta siltä saatanan joukolta voisi odottaa, myönsi herra\nOtto Krabbe.\n\nLääniherra ja Kustaa herra kiertelivät ympäristöä etsien\npahantekijää, mutta eivät saattaneet nähdä ainoaakaan elävää olentoa,\npaitsi leivoja ja pääskysiä, jotka livertelivät kevätlaulujaan,\ntietämättä mitään ihmisten taisteluista ja intohimoista.\n\nPieni retkikunta läksi taasen liikkeelle, mutta tällä kertaa aika\nkyytiä.\n\nIlomielin ottivat naiset vastaan herra Iivar Grynin, hänen\npilapuheensa huvittivat heitä suuresti ja kun hän kertoi elämästään\nluostarissa ja tavasta jolla hän vihdoin kosti kaikki kärsimänsä\nvaivat, niin naurettiin salissa täyttä kurkkua ja Iivarista tuli\npäivän sankari.\n\nKustaa Eerikinpoika läksi paikalla huoneeseensa, hänen täytyi miettiä\nmitä hän tänäänkin oli nähnyt. Mutta vähäväliin teki hän itselleen\nkysymyksen: \"missä on kynttilä jota minun tulee seurata?\"\n\nOtto Krabbe yhtyi voimiensa takaa Iivarin soimauksiin, sillä hän oli\nsuuri pappisvihaaja. Hän piti Iivarin pilaa oikein nerokkaana.\n\n— Mutta se voi maksaa minulle henkeni, huomautti Iivar, — yritys on\njo tehty.\n\n— Hyvä etten ollut mukana sillä retkellä, sanoi herra Gregori\nUlftand, — ja hyvä että pian lähdemme kotipuoleen.\n\n— Uhkaako tässä joku vaara? kysyi Dorotea ja katsahti pelästyneenä\nympärilleen.\n\n— On aina vaarallista hankkia itselleen vihamiehiä, vastasi\nlääniherra, — mutta toivon ettei kukaan sentään usko minun tai\nperheeni olevan osallisena näin lapsellisessa pilanteossa.\n\n— Suututko minuun? keskeytti hänet Iivar.\n\n— Parasta olisi ollut etten olisi lähtenyt sinne.\n\n— Jos minä jo tänä iltana lähden täältä, niin ei kukaan voi epäillä\nsinua.\n\n— Sinun täytyy jäädä tänne pitemmäksi aikaa, kunnes veresi on\njäähtynyt ja kostajasi tyyntyneet.\n\nIivar nauroi.\n\n— Kas, asian laita oli tämä: minä läksin luostariin siitä syystä\nettä olin joutunut miltei kodittomaksi. Taloa korjataan, sentähden\npäätin kerran panna täytäntöön uhkaukseni, tekemällä munkeille\nsellaisen kepposen etteivät he ikinä unohda Iivar Gryniä.\n\n— Jäät nyt tänne kunnes rakennus on valmis.\n\n— Elokuun alussa matkustan Hollantiin ostamaan lehmiä. Niiden avulla\ntoivon saavani maksoon rakennuskulungit. Toivottavasti työt päättyvät\nsiksi.\n\n— Sitte kai menet naimisiin.\n\n— Jos saan tytön jonka tahdon, vastasi Iivar, luoden rakastuneen\nkatseen Doroteaan.\n\n— Se ei lie mitään mahdotonta, vastasi Dorotea keikaillen.\n\n— Ehkä saan nyt heti...! huudahti Iivar.\n\n— Ei, odottakaa kunnes rakennus valmistuu.\n\nOtto Krabbe ymmärsi että viime sanat lausuttiin vain hänen\nkidutuksekseen, jonkatähden hän kiireesti läksi ulos. Oli mitä ihanin\nilta, kuu valoi hopeitaan keväiselle maisemalle, siellä täällä näkyi\nleveitä varjoja. Äkkiä huomasi hän ikkunasta, että linnaa likeni\nhenkilö, joka tuontuostakin pysähtyi, ikäänkuin epävarmana siitä,\njatkaisiko matkaansa.\n\nRitari juoksi kiireesti alas portaita, hän tiesi takaportin, josta\nmiltei huomaamatta saattoi päästä linnaan. Sitä tietä näytti tuo\nhenkilökin aikovan.\n\nPorttia avatessa huomasi hän sen takana miehen ja naisen; nainen\noli sama jonka hän oli nähnyt tiellä, mies oli luultavasti käynyt\nportista juuri ennen häntä.\n\nNähdessään ritarin päästi nainen huudon ja aikoi juosta pakoon.\n\n— Seis! huusi ritari, — taikka olet kuoleman oma!\n\n— Oletteko mieletön, miksi juoksette? sanoi mies, joka ei ollut\nkukaan muu kuin Torkel. Tosin hänen äänensä hiukan vapisi, mutta hän\ntyyntyi samassa ja lisäsi: — eihän se ole kuin ritari.\n\n— Ei ei, se ei ole hän, huusi nainen.\n\nOtto kävi häneen kiinni ja työnsi hänet sisään.\n\n— Katsotaanpa mitä asiaa teillä on, sanoi hän.\n\nSamassa tuli pari palvelijaa tuoden tulta, ja nainen heitettiin\nvahtikoppiin.\n\nTorkel seurasi huomaamatta.\n\nRitari otti kynttilän; sen valossa näkyi laiha, kurja, ryysyinen\nolento, joka oli ryöminyt aivan seinään kiinni ja joka vapisi pelosta.\n\nRitari astui ovelle ja käski palvelijan mennä lääniherran luo\nsanomaan, että tämä paikalla tulisi tutkimaan erästä epäilyttävää\nhenkilöä.\n\nTätä hetkeä käytti nainen hyväkseen ja viskasi permannolle kirjeen.\n\nTorkel peitti sen jalallaan. Mutta ritari oli huomannut rapinaa ja\nkääntyi.\n\n— Mitä se oli?\n\n— Hän pudotti jotakin, sanoi Torkel ja oli etsivinään lattialta.\n\n— Mitä sinä täällä teet?\n\n— Arvelin että minua ehkä tarvittaisiin... kas tässä on kirje.\n\nHän ojensi ritarille kirjeen. Tämä kiirehti paikalla valon ääreen.\n\n— Herra Kustaa Eerikinpojalle! Enkö arvannut!... Kuka sinulle sen\nantoi, tunnusta paikalla, taikka annan minä ruhjoa kurjat jäsenesi\nniin ettet enää milloinkaan niitä liikuta! huusi ritari.\n\nNainen oli vaipunut permannolle, hänen huulensa liikkuivat, mutta hän\nei saanut sanaakaan lausutuksi.\n\nSamassa tuli lääniherra paikalle ja ritari kertoi hänelle asiain\nkulun.\n\n— Kuka sinä olet? kysyi Eerik Banér.\n\nEi vastausta. Pelko oli tehnyt hänet kuin mykäksi.\n\n— Heitä vettä hänen päällensä, käski lääniherra. Torkel totteli. Hän\noli melkein yhtä kalpea kuin nainen.\n\n— Tunnetko tuon naisen?\n\n— Se on äitini!\n\n— Silloin olet sinäkin osallisena tässä konnantyössä, huusi Otto\nKrabbe. — Kahleisiin hänet on pantava.\n\n— Minä löysin kirjeen ja annoin sen pois.\n\n— Siksi ettet uskaltanut kätkeä sitä.\n\n— Tutkitaan asiaa, sanoi lääniherra tyynesti; — eduksesi se kyllä\nlankeaa että annoit pois kirjeen.\n\nVähitellen tuli nainen taas tajuihinsa ja kertoi mitä tiesi. Hänen\ntyttärensä oli kuollut muutamia tunteja sitte, hän oli lähettänyt\nterveisiä, terveisiä — nainen epäili hetkisen, jatkaisiko —\nTorkelille. Mutta hän oli iloissaan, sillä eihän tyttö enää nähnyt\nnälkää... Siinä kyyneleet tukahuttivat hänen puheensa. Hän oli\nlähtenyt tuomaan pojalleen sanaa... Rannalla hän oli kohdannut\nkulkijan, joka oli kysynyt tietä linnaan, hän oli käskenyt häntä\nseuraamaan itseään, mutta mies oli antanut hänelle kirjeen ja\npyytänyt häntä viemään sen perille.\n\n— Mikset heti antanut sitä minulle? kysyi ritari kiivaasti.\n\n— Ankara herra, pelkäsin tehneeni jollakin lailla pahaa, nyyhkytti\nnainen.\n\n— Sait kai hyvän makson vaivastasi?\n\n— Markan, vastasi nainen, ojentaen hänelle rahaa. Molemmat ritarit\npuhelivat hetkisen hiljaa keskenään; sitte sanoi lääniherra:\n\n— Saat mennä!\n\nNainen lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.\n\n— Tässä raha.\n\n— Pidä se, mutta älä enää toimita tuntemattomien asioita. Nyt tiedät\nmiten käy.\n\nNainen sopersi muutamia sanoja ja horjui ovea kohti. Torkel seisoi\nliikkumattomana.\n\n— Mene äitisi mukaan, käski lääniherra, — ja toimita hänelle vähän\nsyömistä.\n\nMolemmat läksivät.\n\n— Minä en luota häneen! huudahti ritari.\n\n— Minun mielestäni hän on antanut mainion todisteen\nuskollisuudestaan.\n\n— Jollei hän ole viisaampi kuin miltä hän näyttää, väitti toinen.\n\n— Hankkikaa luotettavampi, jos voitte.\n\n— Tulenpa pitämään silmällä heitä molempia. Torkel pisti päänsä\novesta sisään.\n\n— Armollinen herra! sanoi hän.\n\n— Mitä sinä tahdot? ärjäisi Otto Krabbe.\n\n— Kirjeen tuoja on lähtenyt Bandersiin päin; lähdenkö ajamaan häntä\ntakaa?\n\nRitarit katsahtivat toisiinsa, sitä ei kumpikaan ollut tullut\najatelleeksi.\n\n— Tee se! käski lääniherra.\n\n— Ota kaksi miestä mukaasi! huusi junkkari hänen jälkeensä.\n\nLääniherra piti kirjettä kädessään; se oli aivan pieni ja ommeltu\nkiinni neulalla ja langalla.\n\n— Annammeko hänen avata ja lukea sen läsnäollessamme? kysyi\nlääniherra.\n\n— Kuninkaan antaman vallan nojalla vaadin että ensin luemme kirjeen\nja sitte päätämme, onko se annettava vangille vai eikö.\n\nEerik Banér laski kirjeen käsistään ja Otto herra rupesi sitä\nratkomaan; mutta se oli niin hyvin ommeltu, että junkkarin\nkärsivällisyys joutui kovan koetuksen alaiseksi. Huomattiin\nkirjeen olevan hienointa pergamettia; neulanlävet eivät olleet\nvahingoittaneet kirjoitusta; avatessa tavattiin kirjoituksen\nympärillä hienoja, pisteltyjä lehtiä.\n\n— Naisten työtä! sanoi Otto herra ylenkatseellisesti. Sisältö oli\nseuraava:\n\n    Rakkahin veljeni!\n\n    Ikävöimme sinua enemmän kuin sanat saattavat lausua. Tyynyni on\n    joka aamu itkusta märkänä, enkä minä näe ilonpäivää ennenkuin\n    sinä taas olet luonamme. Äitimme suru on suurempi kuin saatan\n    kuvaella. Kuule nyt, mitä olen ajatellut. Toukokuun lopulla tulee\n    nopeakulkuinen laiva viipymään Helgenäsin edustalla; hanki vene,\n    joka vie sinut sinne, niin olet pelastettu, rakas veli. Paperi\n    loppuu. Me odotamme sinua ja jätämme kertomatta asiain nykyisestä\n    tilasta kunnes saamme tehdä sen suullisesti. Tuhat syleilyä\n    meiltä kaikilta. Uskollinen, sureva sisaresi, äitisi, sukulaisesi\n    ja tuttavasi, me kaikki ikävöimme ja odotamme sinua.\n\n                                                     _Margareta_.\n\n\n— Joakim Brahen puoliso, huomautti lääniherra.\n\n— Jollei hän ole täällä kunniasanansa nojalla, niin ei se ole\nkuninkaalle tehdyn valan rikkomista, mutta mitä ruotsalaiset\nsellaisista välittävät! puhui junkkari.\n\n— Säilyttäkää kirje!\n\n— Vien sen mukaani, kun palaan Kööpenhaminaan. Hovineitsyet saavat\nihailla hienoa ompelusta.\n\nHetken perästä astui Torkel sisään, tuoden mukanaan kääpiön. Hän oli\nluultavasti pienin laatuaan, sillä hän oli tuskin viiden korttelin\npituinen. Pää oli suuri kuin keskenkasvuisella lapsella, mutta muuten\nsopusuhtaiseksi muodostunut; kädet olivat suurehkot, jalat pienet.\n\nRitarit hämmästyivät hänet nähdessään siihen määrään, etteivät\nlausuneet sanaakaan.\n\nKääpiön vilkkaat silmät kiertelivät pitkin huonetta, vihdoin\npysähtyäkseen molempiin ritareihin. Hän laski käden sydämelleen\nja teki syvän kumarruksen. Junkkari purskahti suureen nauruun.\nLääniherra kysyi:\n\n— Kuka sinä olet?\n\n— En kukaan, vastasi heikko ääni.\n\n— Mistä tulet?\n\n— Ulkoa.\n\n— Hän se toi kirjeen, vastasi Torkel.\n\n— Mutta nainen ei sanonut, että se oli kääpiö joka antoi hänelle\nkirjeen.\n\n— Seisoin kannon nenässä, kun hän minut näki.\n\n— Mistä sait kirjeen? kysyi junkkari.\n\n— Löysin!\n\n— Älä valehtele!\n\n— Se riippui kuun säteissä. Junkkari näytti hänelle nyrkkiään.\n\n— Tiedätkö että saatan sinut kuristaa?\n\n— Ankara herra, sitte ette saa tietää mitään.\n\n— Annetaan hänen olla, sanoi lääniherra ja lisäsi samassa: — onko\nsinulla herraa?\n\n— Olen vapaa kuin ilman lintu.\n\n— Tahdotko ruveta palvelukseeni?\n\nMiettivän näköisenä pani kääpiö sormen nenälleen ja katsahti\njunkkariin eikä lääniherraan.\n\n— Ehkä mieluummin tahdot ruveta minun palvelukseeni? kysyi junkkari\nnauraen.\n\n— Lieneepä yhdentekevä.\n\n— Ei sentään. Mikä nimesi on?\n\n— Aatami!\n\n— Tuon näköinen ei ensimäinen isämme varmaankaan ollut, lisäsi\njunkkari.\n\n— Kasvan kunhan ehdin, virkkoi kääpiö.\n\nJärkähtämätön vakavuus teki hänet tavattoman hullunkurisen näköiseksi\nja ritarit nauroivat sydämen pohjasta, mutta pikku mies ei siitä\nlaisinkaan pahastunut. Hänen kasvonsa pysyivät aivan muuttumattomina.\n\n— Antakaa minun ottaa hänet luokseni, lausui junkkari, — ehkä\nhänestä voi olla hyötyä meille.\n\n— Mielelläni, vastasi Banér ja lisäsi, osoittaen junkkaria: — tämä\nritari...\n\n— Herra Otto Krabbe, jatkoi kääpiö.\n\n— Tunnetko hänet?\n\n— Tunnen kaikki!\n\n— Tiedätkö kuka minä sitte olen?\n\n— Kallön herra.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Näenhän sen; ja kääpiö laski käden sydämelleen syvästi kumartaen.\n\n— No niin, Aatami, jätän sinut nyt herra Otto Krabben haltuun ja\ntoivon, että palvelet häntä uskollisesti ja nöyrästi.\n\n— Sinä pahanpäiväinen elukka, tunnet minut nimeltä mutta et enempää,\nsopersi junkkari ja otti käteensä ratsastuspiiskan, joka oli pöydällä.\n\nHerrat erosivat. Aatami seurasi junkkaria. Hän sai nukkua huoneessa,\njoka oli hänen isäntänsä huoneen ulkopuolella.\n\nPäivä oli ollut rikasvaiheinen. Torkel saattoi äitinsä mökille.\nÄänetönnä katseli hän sisarta ja mutisi:\n\n— Kiitetty olkoon pyhä neitsyt. Nyt tyttö on syönyt tarpeeksi.\n\n— En saanut _yhtä_ markkaa, kuiskasi äiti tyytyväisenä, — vaan\n_viisi_.\n\n\n\n\n4.\n\nUUSI TUTTAVUUS.\n\n\nÄsken kuvattuna päivänä olivat useitten Kallölaisten ajatukset\nsaaneet ikäänkuin uuden suunnan.\n\nKustaa Eerikinpoika ei unohtanut untaan, hän eli sen uudestaan\nja uudestaan; oli kuin näkymätön käsi olisi herättänyt hänet\nhorrostilasta ja osoittanut hänelle maalin, joka vaati koko\nhänen tarmonsa ja taitonsa. Mutta välillä viivähtivät ajatukset\nluostarissa; kasvatus oli kehittänyt hänen synnynnäisiä uskonnollisia\ntaipumuksiaan, mutta häntä inhoitti, kun hän vaan ajatteli, mitä\nsiellä oli nähnyt ja kuullut.\n\nHän ei suinkaan hyväksynyt Iivar Grynin menettelyä, mutta\nhänen täytyi myöntää, etteivät munkit parempaa ansainneet. Kun\najatteli noita paksuja, kiiltäviä, kyynillisen näköisiä naamoja,\nlikaisia käsiä ja muuta epäsiisteyttä, joka nähtävästi vallitsi\nluostariveljien parissa, ja vertasi sitä heidän ammattiinsa, niin\nsaattoivatko nuo miehet olla Jumalan palvelijoita? Saattoivatko\nhe johtaa sieluja pelastukseen, nuo miehet, jotka vian lihottivat\njäseniään eivätkä säälineet seurakuntaa, vaan rikastuttivat\nluostariaan sen kustannuksella? Kustaa halusi lukea Lutherin\nkirjoituksia; ne varmaankin tulevat selvittämään hänelle paljon\nasioita.\n\nLääniherra mietiskeli, kenen kosintaa hänen piti suosia,\n\"ruotsalaisen\" vaiko Oton. Hän oli siitä varma että Kustaa rakasti\nhänen tytärtään ja vaikka Kustaa olikin haaveilija, niin oli hän\nsuurta, rikasta sukua ja pääsisi ehkä tulevaisuudessa ties kuinka\nylhäiseen asemaan.\n\nLisäksi kuningas tuosta avioliitosta varmaankin tulisi hyvin\nkiitolliseksi, sillä sen kautta Kustaa joutuisi Tanskaan ja häntä\nsaattaisi seurata joukko muita.\n\nOtto Krabbe oli tulinen, raju herra. Eerik herra oli suoraan sanonut\nhänelle mielipiteensä: hän ei tahtonut sekaantua asiaan, tapaukset\nsaivat kehittyä itsestään, hänen rakkaalla tyttärellään oli valta\nvalita, kenen hän tahtoi.\n\nJa tyttö oli jo valinnut; oikullinen, hemmoteltu tyttö rakasti\nensi kertaa eläessään. Mutta hänen tunteensa ei ollut voitonvarmaa\nrakkautta; se oli epäilystä, pelkoa. Kustaa oli ensimäinen joka ei\nheti ollut ruvennut hänen orjakseen; hän ei, niinkuin hänen muut\nihailijansa ja tuo Otto Krabbe, ollut madellut hänen jalkainsa\njuuressa kerjäämässä häneltä rakkautta.\n\nMutta tyttö luuli, että hän salaa häntä rakasti; hän soitti luuttua\nja lauloi niin kauniisti, kun Dorotea häntä pyysi; istuihan hän\ntuntikausia naisten huoneessa ja vaikkei hän lausunut montakaan\nsanaa ja vaikkei hänen haaveksiva katseensa kuin harvoin pysähtynyt\nDoroteaan, niin ehkä hän sittenkin itsekseen ajatteli, että hän oli\nkaunein tyttö maailmassa ja ainoa, jonka rakkaus saattoi tuottaa\nhänelle lohdutusta.\n\nMitä hän muuta olisi tarkoittanut silläkään kertaa, kun Dorotea oli\ntoistanut lukemansa sanat: \"voimakas rakkaus tuottaa sekä iloa että\nsurua\"; hän oli pusertanut hänen kättään, silmissä oli ollut kyyneliä\nja hän oli paikalla lähtenyt huoneesta.\n\nNiin, Dorotean täytyi pakoittaa hänet tunnustamaan rakkautensa, jopa\npian.\n\nViedessään kääpiötä huoneeseensa oli Otto Krabbe jo miettinyt, kuinka\ntätä parhaiten sopisi käyttää hänen tarkoitustensa palvelukseen. Hän\ntiesi ettei tuota pikku miestä saata taivuttaa kuin hyvyydellä ja\nettä piiska oli jätettävä viime keinoksi. Aatami kertoi tulleensa\nkaupunkiin hollantilaisella laivalla, jonka nimeä hän ei tietänyt.\nVähää ennen maallenousua oli kapteeni, pienen erehdyksen takia,\narmottomasti lyönyt häntä; sentähden hän heti maalle päästyä oli\nkarannut. Mahdotonta oli saada häntä kertomaan, miten kirje oli\njoutunut hänelle, tai oliko joku toinen antanut sen naiselle; Otto\nherra heitti koko asian sikseen.\n\n— Menneisyyteen en enää kajoa, sanoi hän, — mutta katso että\ntästälähtien parannat muistamiskykyäsi.\n\nAatami sai vapaasti liikkua linnassa; kaikki juttelivat hänen\nkanssaan ja nauroivat hänen sukkelia vastauksiaan. Lääniherra\nantoi ommella hänelle kauniin puvun ja Dorotea lahjoitti hänelle\npitsikauluksen ja tahtoi tehdä hänet paasikseen.\n\n— Hän on minun, kaunis neiti, sanoi junkkari.\n\n— Onko se totta, Aatami? kysyi neiti nauraen.\n\n— Takki on lääniherran, sydän kuuluu teille, vastasi kääpiö\nkumartaen.\n\n— Mutta järki, tahto ja toimi kuuluvat minulle, puhui Otto herra.\n\n— Millä perustuksella?\n\n— Valtani nojalla, ihana immyt; mutta voisin sentään muutamilla\nehdoilla...\n\n— Ei mitään ehtoja; minun suosiotani ei osteta.\n\n— Katsokaa ettette lahjoita sitä arvottomalle. Dorotean silmät\nsäihkyivät, mutta seuraavassa hetkessä hän, suloisesti hymyillen,\nvirkkoi:\n\n— Kuinka voitte sanoa niin?\n\n— Dorotea! ja ritari tahtoi tarttua hänen käteensä.\n\n— Kuinka talonne rakennustyö edistyy? kysäisi Dorotea, vetäen pois\nkätensä.\n\n— Minun pitäisi lähteä sinne, mutta ero teistä moneksi päiväksi...\n\n— Mutta ajatelkaa jälleennäkemistä!\n\n— Tänne saapuessani ette ollut minulle suosiollinen; ehkä sekin\npieni jalansija, jonka olen onnistunut teissä voittamaan, on häviävä\npoissaollessani.\n\n— Pieni jalansija! Mistä te tiedätte että se on pieni? Dorotea kätki\nkasvot käsiinsä. Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen.\n\n— Suostu siis tekemään minut onnelliseksi! huudahti hän\nintohimoisesti.\n\n— Lähtekää, lähtekää, sitte saamme puhua likemmin, kun palaatte.\n\n— Lähden varhain huomen-aamuna, mutta älkää leikitelkö kanssani,\nsaatte sen kalliisti maksaa. Niillä sanoilla jätti ritari huoneen.\n\nPelästyneenä jäi Dorotea katsomaan hänen jälkeensä.\n\n— Mitä hän voi tehdä? äänsi hän itsekseen; — enhän sitäpaitsi ole\nluvannut mitään! ja alaspainunein katsein, posket kalpeina hän,\najatuksiin vaipuneena, palasi naisten luhtiin.\n\nKumpikaan ei ollut huomannut että kääpiö oli istunut huoneessa,\nikkunaloukon kätkössä. Ilkeä hymy vetäysi hänen pikkuvanhoille\nkasvoilleen; hän huomasi lattialla pienen, punaisen nauharuusun,\njonka Dorotea oli pudottanut; hän otti sen kiireesti ja livahti ulos.\nKäytävässä seisoi vielä ritari, ajatuksiin vaipuneena. Nähdessä\nkääpiön, nousi hänen poskilleen suuttumuksen puna.\n\n— Sinä olit tuolla sisällä, jymisi hän.\n\n— Kas tässä! sanoi kääpiö ja ojensi hänelle nauharuusun.\n\n— Onko se häneltä?\n\n— On.\n\nRitari painoi nauhan huulilleen ja kätki sen rintaansa vastaan.\n\n— Tule, tahdon puhua kanssasi, sanoi hän, ja he astuivat ritarin\nhuoneeseen.\n\n— Huomaa nyt tarkkaan mitä sinulle sanon. Lääniherra lahjoitti\nsinulle vaatteet ja neiti kauluksen, mutta minä, Otto Krabbe, annan\nsinulle vitjat, jotka ovat kymmenen kertaa kallisarvoisemmat, jos\nsinä säntillisesti täytät käskyni.\n\n— Puhukaa, ankara herra!\n\n— Tunnethan vangin, Kustaa Eerikinpojan?\n\n— Kyllä tunnen vangin!\n\n— Sinun pitää poissaollessani lakkaamatta pitää häntä silmällä,\njotta palatessani voit tehdä tarkan tilin; ymmärrätkö?\n\n— Voinhan käydä asialla hänen luonaan ja etsiä hänen suosiotansa,\ntaikka istuutua katolle vastapäätä hänen ikkunaansa ja nähdä kaikki\nmitä hän tekee.\n\n— Hyvä; mutta siinä ei ole tarpeeksi, lisäsi junkkari epäillen.\n\nKääpiö katseli häneen tarkkaavaisesti, mutta ei ollut häntä\nymmärtävinään.\n\n— Dorotea neiti...\n\n— Pitää minusta.\n\n— Hän on jo kerran tehnyt sinut uskotukseen, hymähti Otto herra.\n\n— Ehkä hän tekee sen useamminkin.\n\n— Jos hän sen tekee ja sinä saatat edistää aikeitani, niin lisään\nmonin kerroin vitjojen arvoa.\n\nKääpiö suuteli nöyrästi ritarin kättä ja lupasi tehdä mitä suinkin\ntaisi.\n\n— Hän tulee teitä tapaamaan huomenna lähtöaikaan, kertoi hän hiukan\nmyöhemmin.\n\n— Kuinka sinä sen tiedät?\n\n— Siksi että hän kysyi, mihin aikaan lähtö tapahtuu. Jo likeni sekin\naika jolloin junkkari Gregori Ulftand ja hänen puolisonsa aikoivat\njättää Kallön; siksi seisoi naisten pöytä illalla tyhjänä; kaikkien\npiti olla läsnä, kun kallisarvoisia myötäjäisiä järjestettiin\nmatkalle.\n\nOtto Krabbe oli tosin toivonut vielä kerran tapaavansa Dorotean,\nmutta hän ei sen enempää surrut pettymystään, vaan kun hän\nlääniherran kanssa viimeistä kertaa istui juomapöydän ääressä, kertoi\nhän hänelle, että työ hänen kartanollaan tästälähin nopeasti tulisi\nsujumaan eteenpäin; sillä nyt hän varmaan tiesi pian saavansa saattaa\nkotiin Dorotean morsiamenaan; hän toivoi että Eerik Banér tästälähin\npitäisikin häntä likeisenä sukulaisena.\n\nEerik Banér hämmästyi siihen määrään ettei hän tietänyt mitä vastata,\nmutta junkkari vain nauroi ja toisti, että hän ja Dorotea jo ovat\nsopineet keskenään.\n\nVarhaisena aamuna hän läksi; joku siellä tosin liehutti liinastaan,\nmutta se ei tullut neidin ikkunasta; tai ehkä neiti todellakin oli\nistunut salissa, jottei myöhästyisi; siinä tapauksessa se totisesti\noli suuri todiste hänen rakkaudestaan!\n\nRitari iski kannukset hevosen kylkiin ja ratsasti sellaista kyytiä,\nettä palvelijat tuskin pysyivät hänen perässään. Hänen piti kiiruhtaa\npois, voidakseen sitä pikemmin kiiruhtaa takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkeinpä Iivar Gryn katui paksua pilaansa, vaikkei hän tahtonut sitä\nmyöntää. Nuoli ei ollut edes ihoa raapaissut, mutta se oli pannut\nhänet pelkäämään jotakin tuntematonta, joka saattoi tapahtua silloin\nkun sitä vähinten odotti.\n\nSentähden hän enimmäkseen pysytteli kotona ja selitti Mette rouvalle\nniin kauvan roikkuneensa hevosen selässä, että nyt tahtoo koettaa,\nmiltä tuntuu astua omilla jaloillaan.\n\nNuoren parin lähtövalmistukset olivat loppuneet. Sofia rouva kylpi\nkyynelissä ja otti hellät jäähyväiset omaisiltaan.\n\nKustaa herra kiitti kaikesta hänen ystävällisyydestään ja toivotti\nhänelle onnea; mutta kun hän sitte lahjoitti hänelle muutamia\nruotsalaisia lauluja, jotka hän häntä varten oli kirjoittanut, niin\nei Sofia enää voinut pidättyä, vaan lankesi hänen kaulaansa ja\nsuuteli häntä.\n\nVeri karkasi Dorotean kasvoille; töintuskin hän sai pysytyksi tyynen\nnäköisenä. Junkkari Gregori ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä,\nmutta lääniherra nauroi ja sanoi, että veli ja sisar kyllä saivat\nsyleillä toisiaan, vaikkapa kaksikin kertaa.\n\nKun jäähyväismalja oli tyhjennetty, esitti Iivar Gryn, että\nlähdettäisiin saattamaan morsiusparia. Sofia rouva katseli rukoillen\nKustaaseen, joka paikalla suostuikin ehdotukseen. Lääniherra sanoi\nmyöskin tahtovansa lähteä kappaleen matkan päähän, siitä sitte\njatkaakseen Randersiin, jonne häntä kauvan oli odotettu.\n\nAlussa oli Doroteakin aikonut lähteä saattamaan, mutta kukaan ei\nkäskenyt häntä; hän edellytti ettei Kustaa ajattelisi kuin Sofiaa\nja hän kärsi mustasukkaisuuden kamalimpia tuskia. Kun sisar viime\nhetkessä kuiskasi hänelle: \"suo anteeksi, mutta saathan sinä\ntästälähtien yksin pitää hänet\", käsitti hän, mitä tähän saakka\nainoastaan oli aavistanut. Mutta entä jos Kustaa rakasti Sofiaa eikä\nhäntä?... Silloin ei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä... hän\ntahtoi mennä luostariin ja kätkeytyä koko maailmalta.\n\nHe olivat kaikki lähteneet ja Dorotea lepäsi pehmeällä penkillä\nitkien ja nyyhkyttäen.\n\nMette rouva luuli hänen itkevän sisartaan ja arveli surun pikemmin\nhaihtuvan, jos hän saisi olla yksin; pitihän rouvan sitäpaitsi pitää\nhuolta siitä, että paljot sokerileivokset ja viinit joutuivat lukon\ntaa; sillä nyt olivat kai makeanleivän päivät menneet, ja Mette\nrouvalta pääsi huokaus.\n\nDorotea kuuli jonkun liikkuvan ja kääntyessään huomasi hän kääpiön\nolevan huoneessa.\n\n— Mitä sinä tahdot? huusi hän hänelle.\n\n— Palvella teitä, jos sallitte.\n\n— Sitä et voi.\n\n— No, huvittaa teitä ehkä.\n\n— Mene tiehesi, minä tahdon olla rauhassa.\n\nKääpiö katosi, mutta muutaman minuutin perästä hän palasi, kädessään\nkukkakimppu.\n\n— Kas, nämät otin vangin huoneesta.\n\nDorotea nousi kiireesti. Ne olivat tuoreita kevätkukkia, varmaankin\nne olivat poimitut ruukusta neitojen luhdin ikkunalla.\n\n— Kuka ne on antanut hänelle? kysyi Dorotea mielenliikutuksissaan.\n\n— Sitä hän ei ole kertonut.\n\n— Vai tietääkö hän siis sen?\n\n— Ei mutta hän luulee.\n\n— Mitä hän sitte luulee? kirkaisi tyttö kiivaasti.\n\n— Sitä en uskalla sanoa.\n\n— Mutta minä käsken, ja neiti polki ärtyneesti jalkansa maahan. —\nKenen hän luulee ne antaneen?\n\n— Teidän, jalo neiti.\n\nKukkaset putosivat hänen kädestään, rinta aaltoili raivoisasti ja hän\nkätki kasvonsa tyynyihin, peittääkseen mielenliikutustaan.\n\nKun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän kääpiön polvillaan edessään.\n\n— Tappakaa minut, puhui hän, — olen sen ansainnut.\n\n— Sinäkö sen siis teit?\n\n— Niin, jalo neiti, minä.\n\n— Miksi sen teit?\n\n— Hän on niin onneton ja hän jumaloi teitä.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Luen sen hänen silmistään.\n\n— Osaatko lukea minunkin silmistäni?\n\n— En uskalla koettaa. Dorotea hymyili vaistomaisesti.\n\n— Mitä hän sanoo noista kukkasista?\n\n— Ne ovat hänen ainoana ilonaan.\n\n— Mistä sinä niitä saat?\n\n— Milloin mistäkin; nuo puolikuolleet löysin pihasta, ne ovat\npudonneet neitien luhdista.\n\n— Huomenna saat tuoreempia... mutta että hän todellakin luulee että\nminä...\n\n— Jos tahdotte, niin...\n\n— Ei, antaa hänen olla siinä luulossa, onnetonta pitää lohduttaa,\njos voi...\n\n— Hän on niin onneton ja tämä viimeinen...\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Ruotsalaista kirjettä.\n\n— Onko Ruotsista tullut kirje?\n\n— On. Minä löysin sen.\n\n— Ja annoit sen hänelle?\n\n— Ei, lääniherra ja herra Otto...\n\n— Vai niin. Jos he saivat sen käsiinsä, niin ei hän sitä koskaan\nnäe. Tiedätkö mitä se sisälsi?\n\n— En, mutta se oli niin kauniisti kirjaeltu, että se varmaankin oli\njoltakin aateliselta rouvalta tai neidiltä.\n\nHetkeksi Dorotea laski kädet silmilleen ja virkkoi sitte:\n\n— Tiedätkö kenen hallussa kirje on?\n\n— Herra Otto jätti sen lääniherralle ennen lähtöään.\n\n— Hyvä; vie vastakin kukkia Kustaa herran huoneeseen... ja jos se\nhänelle tuottaa iloa, niin anna hänen uskoa että ne ovat minulta...\nJos hän vielä tahtoo jotakin, niin tuo minulle siitä tieto.\n\nKääpiö suuteli hänen hameensa lievettä.\n\n— Te olette yhtä hyvä kuin olette kaunis.\n\nDorotea katsahti hänen jälkeensä kunnes hän katosi hänen näkyvistään.\n\n— Että minä viitsin välittää imartelusta, joka lähtee tuollaisenkin\nhuulilta, virkkoi hän miltei halveksien.\n\nSuru ja riemu olivat vuorotellen vallanneet häntä viime tuntien\naikana, mutta nyt ei hän tuntenut kuin iloa, melkein myrskyisää iloa;\nhän hyppeli, hän taputteli käsiään ja tanssi pitkin lattiaa.\n\nKustaa rakasti häntä! Sofian tähden, muiden läsnäolevien tähden ei\nhän ollut mitään sanonut, mutta nyt he olivat kahden, Otto Krabbekin\noli poissa, nyt hän varmaankin puhuu... mutta kirje, ruotsalainen\nkirje, ehkä hänellä kotimaassa on morsian; miten hän sen saa\ntietää... isän täytyy näyttää hänelle kirje, hän ei ennen anna\nhänelle rauhaa.\n\nIlta oli jo tulossa, hän saattoi minä hetkenä tahansa odottaa\nsaattajia takaisin. Taivas oli vetäytynyt pilviin, näytti tulevan\nrajuilma. Hän riensi torniin, josta oli laaja näköala, mutta ketään\nei näkynyt. Vaikka oltiin toukokuussa, niin tuli äkkiä pilkkosen\npimeä ja suuri salama valaisi seudun. Samassa jyrähti ukkonen niin\nvoimakkaasti, että vanhat linnan tornit tärisivät ja koko rakennus\nhuojui kuin hirveän painon alla.\n\nNyt vasta rajuilma oikein yltyi, myrsky vinkui nurkissa, puhalsi ovet\nauki ja tunki kaikkialle. Vanhat puut kumartuivat melkein maahan\nsaakka ja oksia ja lehviä ryöppysi ilmassa.\n\nSade piiskaili, salamoja iski iskemistään ja jyrinä sai ihmiset ja\neläimet vapisemaan pelosta.\n\nDorotea oli kauhusta melkein kankeana; hän huusi, mutta ketään ei\ntullut eikä kukaan kuullut hänen huutoaan. Äkkiä nosti tuulispää\nerään ulkohuonerakennuksen katon korkealle ilmaan, puunlatvojen\nyli, ja heitti sen sitte hirveällä tärähdyksellä maahan, keskelle\nmurskaantuneita oksia.\n\nNuori tyttö päästi sydäntä särkevän huudon ja kaatui pyörtyneenä\nlattialle.\n\nTointuessaan oli hän sängyssään ja melkein koko linnan naisväki hääri\nhänen ympärillään, mutta hän oli kärsinyt niin paljon ja häntä niin\nväsytti, että hän, unohtaen kaikki, nukkui sikeään uneen.\n\nVasta myöhään seuraavana päivänä hän vihdoinkin heräsi. Mette rouva\nistui hänen vuoteensa ääressä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui\nsellainen suru ja rauhattomuus, että Dorotea reippaasti huudahti:\n\n— Ettehän toki minun tähteni näytä noin surkealta?\n\n— Saattaa löytyä muuta suremista. Hetkisen oli tyttö vaiti.\n\n— Milloin rajuilma lakkasi? kysyi hän sitte.\n\n— Hyvin pian, nyt on niin tyyntä ettei lehtikään liikahda, mutta\nhävitys on kauhea.\n\n— Mihin aikaan yötä vieraamme saapuivat kotiin? Ei vastausta.\n\n— Ettekö kuule mitä kysyn?\n\n— He eivät vieläkään ole kotona.\n\n— Eivät vieläkään kotona! Dorotea hypähti kiireesti ylös. — Mitä\nsitte nyt olette tehneet?\n\n— Lähettäneet väkeä kaikkiin suuntiin,\n\n— Ovatko he palanneet?\n\n— Kaikki, paitsi kääpiö.\n\n— Silloin ei vielä olla hukassa, sillä hän on järkevämpi kuin he\nkaikki yhteensä.\n\nHän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä.\n\n— Lähden itse etsimään.\n\n— Se ei sovi jalosukuiselle neidille...\n\n— Minä sanon että tahdon ja lähden, huudahti Dorotea. — Älköön\nkukaan koettakokaan minua estää.\n\nSamassa koputettiin oveen ja Aatami astui sisään; hän näytti\nväsyneeltä ja rasittuneelta.\n\n— Oletko löytänyt heidät? huudahti Dorotea häntä rastaan.\n\n— Olen. He tulevat.\n\nTyttö juoksi ikkunaan; hetken perästä hän kirkaisi läpitunkevasti.\n\n— He ovat haavoittuneet, ehkä kuolleet! huusi hän epätoivoisasti.\n\nMette rouva kiiruhti myöskin paikalle ja näki ihmisjoukon hiljaa\nliikkuvan eteenpäin. He kantoivat välissään kahta paaria.\n\n— Pyhä neitsyt! huudahti hän.\n\n— Elääkö hän? kysyi Dorotea kauhistuneena.\n\n— Elää, jalo neiti, hän elää. Katsokaa, ihmelääkäri joka tuossa\nastuu jälkimäisenä, antoi hänelle juomaa, joka vaivutti hänet uneen.\n\n— Vanha Ingiald on kerran pelastanut minunkin henkeni, huudahti\nDorotea ja kiiruhti alas portaita ottamaan vastaan tulevia.\n\nNiinsanottu ihmelääkäri oli vanha, tavattoman pitkä mies, puettuna\nlaajaan viittaan; kasvot olivat auringon ja ilman vaikutuksesta\nruskettuneet, päätä kaarsi hopeankarvainen tukka ja parta ulottui\nhyvän matkaa alas rinnalle.\n\nHän vastasi Dorotean tervehdykseen hiukan kumartamalla päätään ja\nryhtyi sitte antamaan ohjeitaan. Kustaa herra kannettiin sisään ja\nlaskettiin vuoteelle, samoin Iivar Gryn. Tämä kaikki tapahtui niin\nhiljaa, että olisi luullut henkien liikkuneen.\n\nDorotea hiipi Kustaan vuoteen ääreen; hän näytti vaipuneen\nrauhalliseen uneen; ukko viittasi häntä lähtemään ja jäätyään yksin\nsairaan kanssa sitaisi hän muutamia kertoja kädellään hänen otsaansa\nja läksi sitte huoneesta, otettuaan avaimen pois suulta.\n\n— Torkel! huusi hän.\n\nTorkel, joka oli ollut kantajien joukossa, kiiruhti heti esiin.\n\n— Mene puolen tunnin kuluttua ritarin huoneeseen; hän on silloin\nvalveella. Tässä avain.\n\nLääkäri meni nyt Iivar Gryniä katsomaan. Hän näytti niin\nhuolettomalta ja tyytyväiseltä kuin hän paraikaa olisi miettinyt\njotakin uutta kepposta. Vanhus oli tuskin koskettanut häntä, kun hän\navasi silmänsä ja kummastuen katsahti ympärilleen.\n\n— Elän siis eikä rinnassani ole myrkytettyjä nuolia. Niin suurta\nonnea en ole ansainnut, sanoi hän, tyytyväisenä ojennellen jäseniään.\n\n— Taivahinen taatto oli armollinen ja lähetti minut pelastamaan\nteitä, vastasi Ingiald; — luulen kuitenkin että teidän siitä on\nkiittäminen toista, palkitkaa häntä, mikäli voitte. Nyt ei minua enää\ntarvita täällä.\n\nHän kääntyi lähteäkseen. Dorotea odotti häntä ulkopuolella.\n\n— Etkö tahdo viipyä, isä Ingiald, minulla olisi sinulta min paljon\nkysyttävää, kuiskasi hän.\n\n— Turhiin asioihin en minä puutu! Ja sitä tietään hän läksi.\n\n— Ihana neiti, suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne olen\nvuoteen omana, virkkoi Iivar herra, — mutta ruumiini on niin\nkolhittu, etten saata nousta ennenkuin olen saanut kannun olutta.\n\n— Sen saatte heti, vastasi neiti. — Sitte odotan teitä saliin,\njossa pöytä jo aikoja sitte on ollut katettuna.\n\nHetken kuluttua Mette rouva ja Dorotea sekä molemmat ritarit astuivat\nsaliin; ritarit söivät mitä parhaimmalla ruokahalulla ja vasta\naterian loputtua virkkoi Iivar herra:\n\n— Nyt olen valmis kertomaan.\n\n— Kuolen uteliaisuudesta, huudahti Dorotea.\n\n— Urostyömme supistuu hyvin pieneksi, huomautti Kustaa hiukan nolona.\n\n— Sen sanoo se, joka pelasti henkeni.\n\n— Ei rehellisessä taistelussa!\n\n— Voiko aseeton mies antautua taisteluun? Mutta kertomus ei tule\ntäydelliseksi ilman Torkelia.\n\nTorkel kutsuttiin paikalla sisään.\n\n— Pyydän että jätätte minulle sananvallan, jatkoi Iivar herra,\nnostaen toisen jalkansa ristiin toisen päälle.\n\n— Saatoimme matkustajamme noin neljän penikulman päähän ja\nkäännyimme sitte molemmat Torkelin kanssa kotiinpäin. Olisimme\nvarmaankin ehtineet tänne rajuilman tieltä, jollei noin puolen\npenikulman matkan päässä... Olihan se niin?\n\nHän katsahti Torkeliin, joka myöntäen nyökäytti päätään.\n\n— Silloin tuo ratsastaa rinnalleni ja sanoo: \"meitä ajetaan takaa\".\n\n— Sanoin sen Kustaa herralle.\n\n— No se on sama; \"kuinka monta heitä on\"? kysyin minä.\n\nHän katsahti Torkeliin.\n\n— \"Kahdeksan tai kymmenen\", vastasin minä.\n\n— Sattumalta loin katseeni syrjään ja huomasin vihollisten joukossa\nyhden luostariveljistä; vaikka hän oli pukeutunut sotisopaan,\ntunsin villoista lampaani. Kahdeksan tai kymmenen kolmea vastaan,\njoista yksi aseeton! Jos siinä olisi tullut kysymykseen oikea\npainiskeleminen, niin olisimme saattaneet koettaa, mutta heillä oli\nkaikilla jouset, joten siitä olisi tullut täydellinen taistelu, ja\nmeidän mahdoton puolustautua.\n\n\"Kiireesti tälle metsätielle\"! sanoi Kustaa herra, ja me seurasimme\nhäntä.\n\n— Silloin alkoi nuolia lennellä ympärillämme, en käsitä etteivät\nne sattuneet meihin, mutta kaikki hevosemme haavoittuivat ja minä\nputosin satulasta. Kun elämä on kysymyksessä, niin jalka on nopsa;\ntoverini hyppäsivät hevosen selästä ja me pakenimme kaikki pieneen\nluolaan tai rotkoon, joka pistihe vuoren sisään; Kustaa herra työnsi\nminut kaukaisimpaan soppeen ja Torkel seisoi likinnä ovea.\n\n— Tiheän pensaikon takana, huomautti Kustaa.\n\n— Silloin astui esiin muuan, jota en tuntenut, ja sanoi, etteivät\nhe Kustaa herralle tahtoneet tehdä mitään pahaa, mutta ritari Iivar\nGryn oli polttanut heidän talonsa ja vienyt heiltä elukat; häntä he\ntahtoivat puhutella, pahaa tekemättä, jos hän vain vapaaehtoisesti\nlupaisi heitä seurata.\n\n— Tiesin kyllä edeltäkäsin, että munkit tahtovat kostaa, jota\npikemmin sitä parempi. \"Hyvä\", lausuin siis, \"seuraan teitä\".\n\n— \"Älä päästä häntä, Torkel\", huusi Kustaa herra ja puhui sitte\nulkopuolella seisovalle pirulle: \"te ette saa häntä, ilman että\nraivaatte tien minun ruumiini yli, mutta muistakaa että herra Eerik\nBanér vaatii teitä tilinteolle...\"\n\n— Nyt he alkoivat keskustella, mutta saalis oli satimessa eivätkä\nhe tahtoneet päästää sitä käsistään. Mutta samassa puhkesi rajuilma\nvalloilleen, ympärillä ryski ja vonkui niinkuin maailman lopun\nedellä. Salama halkoili suuria kiviä, heitellen sirpaleet kauvas,\npuut nousivat juurineen maasta, ja koko ryövärijoukko läksi\nkäpälämäkeen.\n\n— Minä puolestani luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta iloitsin\nsiitä että saisin lopettaa päiväni hyvässä, rehellisessä seurassa! —\nIivar otti viinikannusta aika kulauksen ja kääntyi Torkelin puoleen:\n— jatka nyt, mutta pian.\n\n— Tiesin, alkoi tämä, — isä Ingialdin oleskelevan näillä seuduin,\nmutta en koskaan ennen ollut käynyt hänen luonaan. Silloin huomasin\nvuoren rotkossa valon, joka liikkui. Sisällinen ääni sanoi minulle,\nettä isä Ingiald on siellä, ja minä kiirehdin valoa kohti. Hän tuli\nvastaani ja kun minun piti ruveta kertomaan, niin hän jo sanoi\ntietävänsä kaikki ja astui edelläni. Hänen viittauksestaan vetäysivät\nritarit syvemmälle vuoren sisään, kunnes... niin, en saata kertoa,\nmutta ihmeellistä se oli.\n\n— Siinä oli korkea, holvattu luola, jota äärettömät,\nkristallintapaiset pilarit kannattivat, ja ne säteilivät tuhansissa\nväreissä, kun tulisoihdut niitä valaisivat, puhui Kustaa herra; —\nsiellä kummallinen isäntämme otti meidät vastaan ja tarjosi meille\nväkevää, maustettua viiniä.\n\n— Niin, sitte en enään tiedäkkään mitään, lisäsi Iivar herra huoaten.\n\nTorkel jatkoi:\n\n— Ingiald vei Kustaa herran ja minä ritari Iivarin pehmeälle\nsammalvuoteelle ja siihen he nukkuivat niin raskaasti, etten luullut\nheidän enää milloinkaan heräävän. Kysyin isä Ingialdilta, oliko hän\ntappanut heidät, mutta hän sanoi: \"kun viholliset tunkeutuvat tänne,\nniin he tapaavat heidät kuolleina; mutta sinun täytyy kiirehtiä\nlinnaan hankkimaan paareja ja väkeä kantamaan heitä pois.\" Kysyin,\neikö olisi parempi lähettää aseilla varustettuja miehiä, mutta\nhän vastasi, että vihollinen varmaankin saapuisi lisätyin voimin;\nlinnanväellä ei sitäpaitsi olisi johtajaa, ja verenvuodatusta tuli\nvälttää.\n\n— Kiipesin puuhun ja hyppäsin siitä toiseen, kunnes pääsin ulos\ntiheimmästä metsästä. Tuontuostakin näin hiipiviä olentoja, jotka\nolivat ikäänkuin pitämässä vahtia. Välistä astuin alas puusta ja\njuoksin pitkät matkat. Vihdoin tapasin Aatamin ja kerroin hänelle\nkaikki. Aloin sitte rientää takaisin, viime matkaa yksinäni, pitkin\npuita, sillä silloin niitä heittiöitä kymmenittäin luikki rotkon\nympärillä.\n\n— Eikö kukaan sinua huomannut? kysyi Mette rouva.\n\n— Minä osaan matkia kaikkien lintujen ääniä, vastasi Torkel,\nlevittäen suunsa kummalliseen irvistykseen.\n\n— No entä sitte, kun ruumissaatto tuli? kysyi Iivar herra\ninnokkaasti.\n\n— Isä Ingiald otti Kustaa herraa päästä ja minä jaloista, linnasta\ntulleet miehet nostivat Iivar herran paareille ja niin sitä\nlähdettiin; mutta minä itkin jo täyttä kurkkua, sillä luulin Kustaa\nherran kuolleeksi.\n\n— Ja niin sitä mentiin! virkkoi ritari Iivar.\n\n— Ja isä Ingiald alkoi veisata ruumisvirttä ja me yhdyimme kaikki\nsiihen.\n\n— Entä munkit, mihin ne joutuivat?\n\n— Ensin kulki jälessämme koko joukko, mutta sitte he hajoamistaan\nhajosivat.\n\nDorotea täytti pikarin viinillä ja ojensi sen Torkelille.\n\n— Juo, lausui hän, — olet käyttäytynyt kelpo palvelijan lailla.\n\nPoika kumartui maahan saakka ennenkuin hän neidon kädestä otti\npikarin.\n\n— Niin siis ystäväni munkit nyt toiseen kertaan ovat saaneet pitkän\nnenän! huudahti Iivar herra ja nauroi niin että vatsa hytki.\n\n— Mutta kunhan ei vanhus nyt saisi kärsiä? kysyi Kustaa herra\nlevottomasti.\n\n— Ei, vastasi Iivar, — hän sanoo munkkeja Baalin papeiksi ja he\nluulevat hänen olevan yliluonnollisten voimien palveluksessa.\n\nKustaa läksi pian huoneesta, mutta Iivar viipyi siellä kauvan aikaa,\nhän ei tarpeeksi voinut ylistää Kustaan rohkeutta.\n\n— Jos hänellä edes olisi ollut veitsi tai tikari aseenaan, mutta\najatelkaa, hän oli aseeton! Varmaankin hänen uljas miehekkyytensä ja\npelottomuutensa laimensi heidät.\n\nNeiti kuunteli väsymättä tuota ylistyslaulua, mutta tuontuostakin\ntäytyi hänen ajatella kirjettä: tekisikö se hänen toiveensa tyhjiksi?\n\nLääniherraa ei voinut odottaa kotiin ennenkuin kolmen päivän perästä\nja miltei koko sen ajan istui Kustaa huoneessaan. Hän soitteli siellä\nluuttua, suruisia, valittavia säveliä, ja tyttö kärsi epätoivoisan\ntuskia, kun ei hän saanut antaa hänelle lohdutusta — sitä lohdutusta\njota hän tahtoi. Mutta jos hän taas huokaili ajatellessaan tuota\nruotsalaista tyttöä, silloin Dorotea tiesi vihaavansa häntä.\n\nKolmantena päivänä kutsui hän Aatamin luokseen.\n\n— Mikä ruotsalaista vaivaa? kysyi hän niin välinpitämättömästi kuin\nsuinkin.\n\n— Kirje, sanoi kääpiö ja räpytti silmiään.\n\n— Tietääkö hän sitte?\n\n— Varmaankin.\n\n— Kuka on...?\n\n— Ehkä isä Ingiald.\n\nDorotea painoi alas päänsä. Hän uskoi niinkuin kaikki muutkin, että\nisä Ingiald tiesi sekä olleet että tulevat tapahtumat.\n\n— Mitä ritari tekee? kysyi hän hetken kuluttua.\n\n— Ritari Iivar Gryn on vähä väliä hänen luonaan kertomassa\nluostareista.\n\n— Mutta onhan hän välistä yksin.\n\n— Silloin hän soittaa ja laulaa tai astuu edestakaisin huoneessaan.\n\n— Entä kukkaset? kysyi neiti hiljaa.\n\n— Kun tänään istuin katolla vastapäätä, näin että hän suuteli niitä.\n\nNeidin pää painui syvästi alas.\n\n— Odota, virkkoi hän, kiirehti pois ja palasi hetkisen perästä,\nkädessään ruusu.\n\n— Vie tämä hänelle, käski hän.\n\n— Teiltäkö, jalo neiti?\n\n— Niin, minulta.\n\nKääpiö läksi ja Dorotea jäi seisomaan, kummastellen omaa rohkeuttaan.\n\"Mitä hän tuleekaan minusta ajattelemaan\"? kuiskasi hän itsekseen.\n\"No niin, saan ainakin sitte tietää hänen ajatuksensa.\"\n\nPäivälliselle tullessa kantoi Kustaa ruusua napinlävessään. Hän\nsuuntasi paikalla askeleensa Dorotean luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n— Kiitos, sanoi hän ja loi tyttöön syvät, siniset silmänsä, —\nteidän osanottonne ja myötätuntoisuutenne ovat ainoat valonsäteet\nelämäni synkällä tiellä; ja hän suuteli pientä kättä.\n\nMutta oikullinen, suulas tyttö jäi sanatonna seisomaan hänen eteensä;\nja herra Iivar ja rouva Mette ylläpitivät keskustelua pöydässä.\nAterian jälkeen kiiruhti hän huoneeseensa kokoamaan ajatuksiaan.\n\nRakastaako hän häntä todellakin, vai onko hän vasta\nrakastumaisillaan? Täytyykö hänet todellakin voittaa tuuma\ntuumalta...? No niin, Dorotea päätti tehdä sen... hän rakasti häntä\nsydämensä koko voimalla; hän ei saattanut jäädä tunnottomaksi, kun\nDorotea, jota niin monet rakastivat, oli hänelle suosiollinen.\n\nMutta kirje! Siitä riippui kaikki, ettei hän vielä ollut lahjoittanut\nsydäntään toiselle. Kuinka Dorotea ikävöi isänsä kotiintuloa!\n\nLääniherra tuli vasta neljäntenä päivänä ja silloin hän paikalla\ntahtoi kuulla ritarien seikkailusta; Iivar herra kertoi siitä niin\nlaveasti että Dorotea jo pelkäsi, ettei hän enää saisikaan puhutella\nisäänsä kahdenkesken.\n\nLääniherra epäili, pitikö hänen ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin;\nhän tahtoi puhutella Ingialdia, mutta tämä oli jo poissa eikä kukaan\nsaattanut sanoa, mihin hän oli joutunut.\n\nEräänä päivänä aikoi hän lähteä luostariin käymään, kun Dorotea äkkiä\nastui hänen eteensä.\n\n— Etkö näe, rakas isä, kuinka Kustaa herra on surullinen?\n\n— Eikö sinun läsnäolosi voi lohduttaa häntä?\n\n— Hän toivoo kirjettä.\n\n— Sitä hän ei tule saamaan.\n\n— Raaskisitko sinä kieltää häneltä sen?\n\n— Olen sen jo tehnyt, vastasi lääniherra varomattomasti.\n\n— Hänen kodistaanko se oli?\n\n— Jopa hänen sisareltaan.\n\n— Se on julmaa. Mikset anna sitä hänelle?\n\n— Siksi että häntä siinä kehoitetaan karkaamaan.\n\n— Mutta jos me edeltäkäsin tiedämme tuumat, niin voimmehan tehdä ne\nturhiksi.\n\n— Parempi on hänen luulla, että ovat hänet unohtaneet.\n\n— Kustaa Eerikinpoikaa ei kukaan unohda! huudahti Dorotea kiihkeästi\nja punastui.\n\n— No, pidä sinä kiinni hänet, vastasi Eerik herra.\n\n— Näytä minulle ensin kirje.\n\n— Mahdotonta!\n\n— Mutta minä sanon että minun täytyy tietää, onko kirje todellakin\nhänen sisareltaan.\n\n— Otto Krabbe sanoi niin.\n\n— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan.\n\n— Oletko jo mustasukkainen?\n\n— Ehkä; anna minulle kirje.\n\nLääniherra läksi huoneeseensa ja Dorotea seurasi häntä.\n\n— Sinun täytyy jo tänään antaa se minulle takaisin, huomautti hän.\n\nTyttö otti kirjeen ja riensi pois.\n\nHetken perästä, kun Kustaa herra Iivar Grynin kanssa palasi metsältä,\ntuli kääpiö häntä vastaan.\n\n— Jalo herra, teitä odotetaan tuonne mökkiin järven rannalle.\n\n— Ahdin tytärkö odottaa? kysyi Iivar.\n\n— Lääniherra kai, vastasi Kustaa ja riensi mökkiä kohti. Mutta\nsuuresti hän hämmästyi nähdessään siellä Dorotean, joka ujona ja\nhämillään hymyili häntä vastaan.\n\n— Tekö, kaunis neiti! huudahti hän.\n\n— Anteeksi, herra Kustaa, mutta minulla on teille tärkeää asiaa.\n\nHänen äänensä vapisi, hän uskalsi tuskin nostaa silmiänsä.\n\n— Tulkaa istumaan, neiti, olette kiihtynyt, sanoi Kustaa, vei hänet\npenkille ja istuutui hänen viereensä.\n\n— Älkää ajatelko pahaa minusta.\n\nHänen luonteensa oli ikäänkuin muuttunut; rakastettunsa seurassa\noli hän ujo tyttö, joka pelkäsi niin että hän tuskin uskalsi nostaa\nkatsettaan.\n\n— Kuinka voitte sellaista sanoakaan? Kuka minulle on ollut niin hyvä\nkuin te? En koskaan voi teitä kiittää enkä palkita siitä mitä olette\nminulle tehnyt.\n\n— Olette ollut niin surullinen viime päivinä; se on minuun koskenut.\n\n— Hyvä, rakastettava lapsi! Kustaa veti häntä likemmä niin että\nhänen päänsä lepäsi hänen olkapäällään.\n\n— Sain tietää että teille tänne on tullut kirje, jota ette ole\nsaanut.\n\n— Olen kuullut sen, vastasi Kustaa synkkänä ja nousi kiireesti ylös.\n\n— Tässä se on! Tyttö ojensi hänelle kirjeen.\n\n— Dorotea!\n\nRitari lankesi hänen jalkainsa juureen ja otti vastaan rakkaan,\nkallisarvoisen kirjoituksen. Mutta vastoin Dorotean odotusta meni hän\nulos saadakseen häiritsemättä lukea sen; hän oli itkenyt, sen tyttö\nhuomasi, mutta nyt hän taas oli tyyni.\n\n— Otin sen isältäni, sanoi Dorotea hiljaa.\n\n— Hyvä Jumala teitä siitä palkitkoon, sanoi hän, laskien kirjeen\nhänen käteensä. — Te olette nostanut raskaan taakan vankiraukan\nsydämeltä, kun vielä kerran annoitte hänelle tilaisuuden nähdä\nrakkaan sisaren käsialan.\n\n— Hyvästi, herra Kustaa, sanoi tyttö hiljaa.\n\n— Olkaa niin hyvä ja kutsukaa minua Kustaaksi, kun olemme\nkahdenkesken, puhui Kustaa lämpöisesti. — Pitäkää te minua veljenä\nja olkaa te minulle rakkaana ja rakastavaisena sisarena.\n\nVäri tytön poskilla vaihteli; sellaiseksi ei hän ollut ajatellut\nheidän suhdettaan; mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja ujosti hän\nlausui:\n\n— Kustaa!\n\nKustaa sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.\n\n— Tämä on ihanin hetkeni pitkistä ajoista, ja sinua, Dorotea, minun\non siitä kiittäminen! sanoi hän tulisesti.\n\nHe seisoivat käsitysten, tuntien tuota suloa, jota kahden sydämen\nkeskinäinen rakkaus henkii. Samassa kuului ulkoa ääniä.\n\n— Mene! huudahti Dorotea.\n\nKustaa totteli ja heti luolan ulkopuolella tapasi hän herra Otto\nKrabben, joka synkkänä, kylmästi tervehtien astui hänen ohitsensa\nluolaan.\n\nHän jäi pelästyneenä kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut; samassa\ntuli Otto herra takaisin ja asteli hänen ohitsensa, sanaakaan\nlausumatta.\n\nKustaa kiirehti heti takaisin luolaan; se oli todellakin tyhjä,\nDorotea oli kadonnut, melkein kuin taikasauvan kosketuksesta.\n\nKun Kustaa palasi huoneeseensa, tuli Torkel nöyränä häntä vastaan.\n\n— Herra, sanoi hän, — te olette ollut niin hyvä meitä kohtaan ja\näiti kyllä mielellään olisi toimittanut tuon kirjeen, vaikka sitte\nkävi niin hullusti. Nyt Otto herra epäilee, että minä tahdon palvella\nteitä, ja sentähden täytyy minun heittää virkani.\n\n— Onko jotakin erityistä syytä?\n\n— Ritari kysyi teitä ja minä vastasin, etten tiedä missä olette.\n\n— Etkö nähnyt minun menevän luolaan?\n\n— Näin, mutta en luullut... poika punastui korviin saakka.\n\n— Ei sinua toki sentähden eroiteta palveluksestasi.\n\n— Minä en saa päästää teitä näkyvistäni.\n\n— Sitähän et olekkaan tehnyt, mutta nyt saat kärsiä sentähden että\nminusta pidät.\n\n— Minä muutan kotiin äidin luo; jos johonkin voitte minua käyttää,\nniin tiedätte missä olen.\n\nKustaa otti sileän sormuksen sormestaan.\n\n— Tämä on pieni lahja, sanoi hän, — mutta jos Jumala minua auttaa,\nniin vaihdan sen parempaan.\n\nTorkel suuteli itkien hänen kättään ja läksi.\n\nDorotea tunsi linnaan vievän salatien. Hän oli juuri käyttänyt sitä.\nTultuaan huoneeseensa kutsui hän palvelijattarensa.\n\n— Missä herra Otto Krabbe on?\n\n— Lääniherran luona.\n\n— Mene paikalla sinne ja sano, että Mette rouva ja minä odotamme\nhäntä.\n\nVanha rouva oli tottunut hänen oikkuihinsa ja nyt niinkuin aina hän\nmukautui. Kun Otto herra hetkisen perästä astui sisään, tapasi hän\nmolemmat naiset käsityön ääressä Mette rouvan huoneessa.\n\n— Oletteko kauvan ollut täällä? kysyi Dorotea tervehdittyään. Hän\noli kyllä nähnyt, että ritaria vaivasi epäluulo, jota ei hän edes\nkoettanut peittää.\n\n— Pelkään tulleeni teidän mielestänne liian aikaiseen ja itseni\nmielestä liian myöhään.\n\n— Sitte tulitte varmaankin varhain aamulla, sillä me olemme jo\ntuntikausia istuneet täällä.\n\n— Mutta palvelijattarenne sanoi sentään...\n\n— Minä en koskaan kysy palvelijattareltani lupaa, vaan menen minne\ntahdon, tuli ylpeästi vastaukseksi.\n\nRitari katsoi häneen epäillen... Oi, pyhien nimessä, kuinka hän oli\nkaunis!\n\n— Neulotteko vielä kauvan tuota? kysyi hän nöyremmin.\n\n— Kunnes on aika pukeutua päivälliseksi. Istukaa tuohon ja kertokaa\nkiltisti, mitä olette toimittanut niinä kymmenenä, ei, yhtenätoista\npäivänä, jotka olitte poissa.\n\n— Oletteko laskenut päivät?\n\n— Niinkuin kuulette! No, kertokaa nyt!\n\nJa hän kertoi hankkineensa käsityöläisiä ja tilanneensa\nkallisarvoisia kankaita. Raha ja ahkerat kädet valmistivat paraikaa\nmitä komeinta kotia. Hän kertoi vuorotellen hevosistaan, vuorotellen\nvaakunoistaan ja kuvaili mitä kauniita kapineita hän jo oli hankkinut\ntai aikoi hankkia. Mette rouva oli vallan ihastuksissaan, mutta ainoa\nkatse Doroteaan langetti hänet taivaastaan. Tyttö istui ajatuksiin\nvaipuneena, haaveillen, eikä näyttänyt kuulevan mistä oli puhe.\n\n— No, ihana neiti, miten linnani teitä miellyttää? kysyi ritari\nkovalla äänellä.\n\n— Ei vähääkään.\n\n— Mitä sanotte? ja ritari hypähti istualtaan.\n\n— Puutarhoja ja suihkulähteitä puuttuu.\n\n— Ja luolia, lisäsi Otto.\n\n— Niin todellakin. Oletteko käynyt luolassamme tuolla järven\nrannalla?\n\n— Olen, aivan hiljan herra Kustaa Eerikinpojan kanssa.\n\n— Näin hänen juuri menevän sinne, sanoi Dorotea nauraen ja kääntyi\nMette rouvan puoleen: — leikkimme onnistui!\n\n— Kertokaappa!\n\n— Miksei! Meidän päähämme pisti, ja siinä hän viittasi Mette\nrouvaan, — käydä katsomassa Kustaa herran huonetta ja sentähden\nkäskin kääpiön sanoa nuorelle herralle, että joku odotti häntä\nluolassa. Hän meni sinne todellakin ja sillaikaa me tarkastelimme\nhänen huonettaan.\n\n— No oliko se mieleisenne?\n\n— Jollei hän pidä siitä enemmän kuin minä, niin ei hän mahda viihtyä\nKallössa.\n\n— Siinä tapauksessa voimme hankkia hänelle toisen asunnon.\n\nDorotea tukahutti tunteensa ja hetkisen kuluttua oli hän kujeilullaan\nja naurullaan poistanut kaikki Otto herran epäluulot. Tämä tunsi\nrakastavansa häntä äärettömästi, hän ei saattanut ajatella korkeampaa\nonnea kuin omistaa hänet.\n\nPäästyään huoneeseensa äänteli Dorotea hiljaa: \"miten tämä loppuu\"?\nJos hän olisi saanut olla muutamia minuutteja kahdenkesken Kustaan\nkanssa, niin hänen kohtalonsa olisi tullut ratkaistuksi, sen hän\ntiesi. Hänen ei olisi tarvinnut teeskennellä, hän olisi saanut sanoa\nettä hän inhosi Otto Krabbea ja ettei hän enää koskaan tahtonut häntä\nnähdä. Mutta nyt hänen koko kekseliäisyytensä voimalla täytyi koettaa\nkarkoittaa hänet luotaan. Miten? Sitä hän vaan ei tietänyt.\n\nTorkelin sijaan sai vanki nyt erään lääniherran palvelijan ja\nAatamin vartijakseen. Selvää oli, että Otto Krabbe suuresti luotti\nkääpiöön, joka myöskin ymmärsi pitää häntä lämpimänä, kuiskaamalla\nhänen korvaansa kaikellaisia pikkuasioita. Mutta ne vaikuttivat sen\nettä Otto herrassa lakkaamatta taisteli pelko ja toivo, rakkaus ja\nmustasukkaisuus.\n\nKustaa Eerikinpoika oli kyllä huomannut, että linnan ihana immyt\nhäntä rakasti, ja varsinkin tuon luolakohtauksen jälkeen väikkyi\nhänen kuvansa yhtämittaa Kustaan mielessä. Mutta hän näki kuinka\nsuuri vaikutusvalta tytöllä oli isäänsä ja kuinka ankara, sydämetön\nOtto Krabbe hänen käsissään oli kuin vaha; sentähden hän pelkäsi,\nettä tyttö ehkä vieroittaisi hänenkin ajatuksensa siitä maalista,\njonka hän oli päättänyt tehdä elämänsä päämääräksi; sitäpaitsi ei hän\ntahtonut ottaa vaimokseen tanskatarta.\n\nNäin hän ajatteli tyyninä hetkinä, mutta toisinaan hän kokonaan oli\ntytön vallassa; hän halasi vaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen\ntunnustamaan rakkauttaan.\n\nLääniherra myhähteli itsekseen. Hän tiesi kyllä miten tulisi käymään\nja koetti siirtää Otto Krabbea syrjään.\n\nMutta tämä kävi entistä valppaammaksi. Hän ei vartioinut Doroteaa,\nvaan Kustaata; hän jutteli hänen kanssaan, he tekivät purjehdus- ja\nmetsästysretkiä; tavallisesti oli Iivar Gryn ainoa joka otti niihin\nosaa; joskus läksi lääniherrakin mukaan, Dorotea ei milloinkaan.\nVälistä tuli Dorotealle kauhistuksen hetkiä: Otto Krabbe pakoitti\nhänet kahdenkesken kanssaan ja soimasi häntä silloin kovasti, vannoen\nettä hänen tahtoen tai tahtomattaan pitää tulla hänen vaimokseen.\nSamalla lausui hän uhkauksia erään toisen kuolemasta ja Dorotea näki\njo mielikuvituksessaan Kustaan verisenä, kuolevan tähtensä.\n\nSilloin hänen taas täytyi imarrella, teeskennellä, valehdella. Mutta\nhänen sydämessään vallitsi kamala epätoivo.\n\nOh päästy toukokuun loppupuolelle. Pian saattoi odottaa sitä laivaa\njoka oli lähetetty Kustaata noutamaan. Kallössa odotettiin tätä\ntapausta mitä erilaisimmilla tunteilla.\n\nKustaa tiesi, että häntä nyt entistä enemmän vartioitaisiin, joten\nkarkaaminen tulisi mahdottomaksi.\n\nDorotea ja Otto Krabbe olivat molemmat haarallaan päättäneet edistää\nhänen pakoaan.\n\nDorotea tahtoi tehdä lopun nykyisestä kiusallisesta suhteesta; sillä\nettä hän auttaisi Kustaata karkaamaan antaisi hän hänelle vain uuden\ntodistuksen rakkaudestaan ja luottamuksestaan ja Kustaa jäisi hänelle\niäisesti kiitolliseksi.\n\nOtto Krabbe vihasi kilpakosijaansa; samana hetkenä jolloin Kustaa\nEerikinpoika yritti karata, oli hän kuolemaan tuomittu; siinä Otto\nKrabben tuuma.\n\nVihdoin ilmestyi odotettu laiva näkyviin. Milloin se heitti ankkurin\nkannaksen pohjaan, milloin risteili edestakaisin lahdella.\n\nKaikki sen näkivät, mutta kukaan ei puhunut mitään.\n\nSilloin tuli muuan Otto Krabben palvelijoista tuomaan sanaa talosta\njota rakennettiin.\n\nHänen herransa ilmoitti kyllä aikovansa lähteä sinne, mutta palvelija\nsaisi odottaa häntä muutamia päiviä.\n\nSattumalta näki Iivar Gryn kerran palvelijan kaaripyssyllä ampuvan\nmaaliin ja osaavan lentävään lintuun monta kertaa perätysten.\n\n— Tuopa on paras kaaripyssyn-käyttäjä minkä eläessäni olen nähnyt,\nsanoi hän Otto herralle.\n\n— Niin. Hän osaa melkein mihin tahtoo ja kuinka pitkän matkan päästä\ntahansa, vastasi ritari.\n\n— Sepä on melkein liian röyhkeää ylistystä, mutisi Iivar Gryn.\n\nPari tuntia myöhemmin ilmoitti Otto Krabbe aikovansa lähteä\niltapäivällä, palatakseen seuraavana päivänä hyvään aikaan.\n\nHeti senjälkeen hän läksikin.\n\nSamana päivänä oli Torkel huomaamatta tullut linnaan. Hän hiipi\nKustaan huoneeseen ja sanoi, että isä Ingiald oli hänet lähettänyt.\n\n— Mitä tarkoitusta varten?\n\n— Hän sanoi teidän tarvitsevanne minua.\n\nSamassa avautui hiljaa ovi ja Dorotea astui sisään Kustaan suureksi\nhämmästykseksi. Torkel aikoi kiirehtiä pois, mutta neiti lausui:\n\n— Ole täällä ja vartioi ettei kukaan pääse sisään. Sitte hän likeni\nKustaata ja puhui: — laiva odottaa. Sinun pitää karata.\n\n— Minun! Ja sinäkö...\n\n— Niin, minä kehoitan sinua siihen. Voinko antaa sinulle suurempaa\ntodistusta rakk... ystävyydestäni?\n\n— Oi Dorotea, huudahti Kustaa, — jos tietäisit mikä ilo, mikä\nhurmaus minut valtaa! On kuin kaikki unelmat haihtuisivat ja taivaan\nvalo ja ihanimmat toiveet taas hymyilisivät vastaani loistavin värin!\n\nHäntä hän ei ajatellut. Dorotean sydäntä pusersi ikäänkuin kylmä\nkoura.\n\n— Teen tämän vastoin isäni tahtoa, äänteli hän hiljaa, — sinun\ntähtesi.\n\n— Oi Dorotea, miten voin sinua kiittää!\n\n— Lääniherra tulee tännepäin! kuiskasi Torkel.\n\n— Hyvästi! ja Dorotea riensi ulos toista tietä.\n\nMutta lääniherra ei tullut ja Torkel selitti tahtovansa seurata\nrakasta herraa vaikka iäisyyteen asti.\n\nSykkivin sydämin keräsi Kustaa ne vähäiset tavarat, jotka hän\ntarvitsi mukaansa; sitte hän läksi rannalle niinkuin tavallisesti ja\ntapasi tiellä Iivar Grynin. Tämä kertoi kaislikossa nähneensä veneen,\njota ei ennen ollut siellä.\n\n— Sanon sen vain siksi ettet luulisi olevasi ensimäinen joka sen\nhuomaat, lisäsi hän, painaen Kustaan kättä ja läksi pois.\n\n— Rehellinen ystävä! ajatteli ritari ja kiirehti rantaan. Siellä\nhän heti huomasi veneen, mutta hämmästyksekseen näki hän Aatamin sen\npohjalla.\n\n— Mitä sinä täällä teet?\n\n— Pidän perää, rakas herra.\n\n— Kuka sinut lähetti?\n\n— Ei kukaan, sillä hän on kaikkialla.\n\n— Mene nyt tiehesi täältä.\n\n— Älkää ajako pois minua. Kadutte sitä vielä.\n\n— Ystävä vaiko vihollinen, Aatami?\n\n— Ystävä! vastasi kääpiö ja loi häneen kirkkaat, ystävälliset\nsilmänsä. — Teidän ja Ingialdin ystävä.\n\n— Silloin olen levollinen.\n\nSamassa tuli Torkelkin paikalle ja Aatamin kanssa vetivät he veneen\nkaislikosta.\n\nTarkalla silmällä saattoi nähdä, että kaukaa likeni pieni vene,\npurjeet lerpallaan.\n\n— Pian on keskiyö, kiirehtikäämme, sanoi Kustaa herra.\n\n— Ei, herra, ei ennenkuin tuo vene on kadonnut näkyvistä, vastasi\nAatami.\n\n— Mitä me siitä; Torkel, souda vene tänne, käski ritari.\n\nOmituinen kamppaus alkoi. Torkel tahtoi laskea maalle ja Aatami\njärvelle. Torkel tahtoi tarttua peräsimeen, mutta kääpiö pani\njalkansa vastaan, niin että Torkel miltei olisi pudonnut suinpäin\nveteen jollei Aatami olisi saanut hänestä kiinni.\n\nJo alkoi purje pullistua ja vene kiiti eteenpäin.\n\n— Petturiko sinä olet vai mitä tämä tietää? kysyi Torkel.\n\n— Jos sinä olet uskollinen palvelija, niin pian saat sen tietää,\nvastasi kääpiö. Tullakseen Helgenäsiin täytyi heidän purjehtia sen\nveneen ohi, jota kääpiö äsken oli osoittanut. — Heitä hartioillesi\nherrasi takki, niin ei tuuli pääse läpi, lisäsi Aatami.\n\n— Ei se sovi, vastasi Torkel.\n\n— No, voithan sinä nyt kerran olla herrana; kiedo se hyvin\nympärillesi, jottei vihuri pääse läpi.\n\n— Niin, nuolia minun ei tarvinne peljätä.\n\n— Ehkä, jos hatussasi olisi höyhentöyhtö.\n\n— Jos siten voin pelastaa herrani hengen, niin mielelläni otan\npäähäni höyhentöyhdön, vastasi poika ja otti veneen pohjalta hatun.\nPian liehuivat sinikeltaiset höyhenet hiljaa tuulessa ikäänkuin\nsanoakseen: mitä pelkäämistä meillä on?\n\n— Nyt sinä näytät oikein herrasmieheltä, Torkel. Ihan minä ylpeilen\nsiitä että saan olla perämiehenä venheessäsi.\n\n— Mutta sitte voit myöskin sanoa...\n\n— Niin, Torkel, sitte vasta. Koetetaan pysyä niin kaukana kuin\nsuinkin tuosta veitikasta. Se näyttää kuljettavan merirosvoja.\n\nAatami oli nostanut molemmat purjeensa ja vene melkein lensi\naalloilla.\n\n— Ristikö tuonne purjeeseen on neulottu? kysyi Torkel, nousten\nseisomaan.\n\nSamassa sihahti ilmassa nuoli ja nuorukainen vaipui ääneti veneeseen,\njoka jatkoi nopeaa juoksuaan.\n\n— Miksei hän nyt osannut pysyä hiljaa? vaikeroi Aatami. — Ja minä\nniin luulin että kaikki kävisi hyvin.\n\n— Nyt ymmärrän, lausui Torkel hiljaa.\n\n— Hänen käskystään, kuiskasi kääpiö.\n\n— Ingiald minut lähetti...\n\n— Ingiald tietää kaikki ja hän tahtoo pelastaa ruotsalaisen ritarin\nhengen.\n\n— Hän on niin hyvä... rakasta häntä...\n\n— Sen lupaan tehdä, vastasi kääpiö ja purskahti itkuun. — Mutta\nsiitä soimaan itseäni, että annoin tappaa sinut, ainoan ystäväni\nmaailmassa.\n\n— Sinä... teit... oikein...\n\n— Jos voisin ottaa pois nuolen...\n\n— Ei... käsivarren alla... käännä vene...\n\nAatami laski alas purjeet ja alkoi soutaa kotiinpäin. Hän itki, hän\nvalitti ja vaikeroi. On se sentään väärin, että köyhän pitää kuolla\nrikkaan puolesta.\n\n— Ei, ei... minä tein sen... rakkaudesta.\n\n— Niin, sinä; ymmärrän sen kyllä, mutta tahtoisin tietää uhraako\nrikas koskaan rakkaudesta elämänsä köyhän edestä?\n\n— Äiti... Kustaa herra...\n\nHän vaikeni. Kääpiö souti voimiensa takaa kotia kohti.\n\n\n\n\n5.\n\nTULESSA KULTA KIRKASTUU.\n\n\nVene ei vielä ollut ehtinyt kauvas ja Kustaa luuli sen palaavan\nitseänsä noutamaan, kun hän äkkiä kuuli vieressään lääniherran äänen\ntavattoman kovana ja ankarana:\n\n— Mikset sinä häntä seurannut niinkuin velvollisuutesi käskee?\n\n— Ankara herra, ritari Otto Krabbe lähetti minut tärkeälle asialle.\n\nKustaa oli vetäytynyt luolan suojaan, jossa hän toivoi saavansa olla\nhuomaamatta.\n\n— Venekö tuolla on? kysyi taaskin lääniherran ääni.\n\n— Kalastaja varmaankin... en oikein näe, mutta luulen melkein, että\nse on kääpiö.\n\n— No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.\n\nHe menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä\npilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka\ntuuleen.\n\nPalatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä,\nhän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin\nhänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut\nehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö\noli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä... Mutta hänpä\nsuutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän\ntästälähin kuuluu yksin hänelle.\n\n— Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, — nämä laulan,\nminä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.\n\n— Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.\n\nHän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana\nastelevan rinnallaan.\n\n— Ingiald, sinäkö täällä?\n\n— Teidän tähtenne, nuori herra.\n\n— Niin, se on totta, Torkel sanoi...\n\n— Torkel on lakannut palvelemasta.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Että jokaisella on tehtävänsä! Täyttäkää te omanne yhtä hyvin kuin\nhän.\n\n— Hän oli uskollinen palvelija. Olen häntä paljon kaivannut.\n\n— Olkaa tekin uskollinen palvelija, niin teitäkin kaivataan, kun\nlakkaatte palvelemasta.\n\n— Minä en ole palveluksessa!\n\n— Onko sitte tapana, että isäntä aina edeltäkäsin ilmoittaa\npalvelijalle, minkä työn hän hänelle aikoo uskoa?\n\n— Enkö minä ole vanki?\n\n— Katsokaa ettette ole omien himojenne vanki.\n\n— Mitä tarkoitatte, isä Ingiald?\n\n— Ettei palvelija saa katsella oikeaan eikä vasempaan, vaan\nrehellisesti seisoa vartioimassa, kunnes kutsu kajahtaa.\n\n— Minua ei kohtaa mikään kutsu.\n\n— Olen tähdistä lukenut, että te olette määrätty suuriin tehtäviin.\n\n— Joskus olen itsekin niin luullut, huudahti Kustaa kiihkeästi, —\nmutta nyt...\n\n— Ovat silmänne olleet pimitetyt; jättiläinen Naurve teki teidät\nsokeaksi, jotta hänen mustasilmäinen tyttärensä saisi teidät\npauloihinsa.\n\n— Niin, olen ollut kuin taikavoiman vallassa, nyt sen tunnen.\n\n— Juuri sentähden olen tullut tänne; olkaa varoillanne ettei teitä\ntaas vietellä.\n\n— Osaatko lukea sieluni salaisuuksia?\n\n— Paremmin kuin luulet.\n\n— Me rakastamme toisiamme ja kuitenkin hän auttoi minua karkaamaan.\n\n— Älkää uskoko häntä, se on Ahdin tytär joka houkuttelee.\n\n— Minä rakastan ensi kerran.\n\n— Etkö ole kuullut kuinka Delila leikkasi Simsonin hiukset ja\nsitte heitti hänet filistealaisten käsiin; naissuosio teki hänet\nkavaltajaksi; kansalaisiaan ei hän enää voinut auttaa, vaan hän\nsyöksyi surmaan siksi että elämä oli tullut hänelle rangaistukseksi.\n\nNuori ritari seisoi kalpeana ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n— Kiitos, sanoi hän, ojentaen vanhukselle kätensä; — tänä hetkenä\nlupaan, etten enää koskaan rakasta muuta kuin synnyinmaatani; olkoon\nse morsian, jolle pyhitän henkeni.\n\n— Amen, vastasi ukko. — Jää hyvästi!\n\n— Minä tulen sinun luoksesi, isä Ingiald.\n\n— Et löydä minua.\n\n— Menetkö sitte pois mökistäsi?\n\n— Pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi.\n\n— Emmekö enää tapaa?\n\n— Näyttää siltä kuin tähtemme joskus kohtaisivat toisensa.\n\n— Ehkä Ruotsissa? Vanhus hymyili.\n\n— Suojelkoon sinua hyvä henki! lausui hän ja läksi pois hiljaa,\näänetönnä niinkuin oli tullutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKustaa oli arvannut oikein. Sanoma siitä että hän oli palannut\nlinnaan pani Dorotean riemun raivoon. Se oli tietysti tapahtunut\nrakkaudesta häneen. Nyt varmaan seuraisi se selitys, joka ikipäiviksi\nvapauttaisi hänet Otto Krabbesta.\n\nHänen palatessaan oli kääpiö paikalla ottamassa häntä vastaan. Hän\nkertoi, ettei Kustaa herra laisinkaan tahtonut lähteä linnasta, vaan\noli lähettänyt Torkelin viemään suullisia sanomia laivaan.\n\n— Mutta hän oli ritarin hatussa ja takissa.\n\n— Sentähden ettei häntä muuten olisi päästetty laivaan, vastasi\nAatami.\n\nSekä Otto herra että Dorotea olivat tuolle velikullalle uskoneet\nsalaiset tuumansa; he luottivat häneen järkähtämättä ja molemmat hän\npetti hyvällä omallatunnolla.\n\nKenen palvelija hän oikeastaan oli? Olemme nähneet että hän\nvilpittömästi rakasti Torkelia. Isä Ingiald oli myöskin saanut hänet\nvaikutusvaltansa alaiseksi; hän oli kuin pehmeä vaha, jota saattoi\nmuovata eri muotoihin, kunnes se vihdoin kovettui viimeiseen.\n\nTorkel oli siksi vähäpätöinen henkilö, ettei hänen kuolemansa\nherättänyt myötätuntoisuutta eikä hämmästystä. Ainoa joka häntä suri\noli Kustaa. Hän tiesi, että nuorukainen hänen tähtensä oli heittänyt\nhenkensä ja hän piti velvollisuutenaan koettaa lohduttaa ja auttaa\nvanhaa, yksinäistä äitiä.\n\nHän oli monta kertaa lähtenyt häntä tervehtimään, mutta hänen surunsa\noli niin lohduton ja auttamaton, niin suljettu ja vaitelias, tai niin\ntylsä ja välinpitämätön, ettei inhimillinen myötätuntoisuus ollenkaan\nvoinut siihen vaikuttaa. Hänessä ei enää näkynyt muuta elonmerkkiä\nkuin eläimellisyys, sillä hänen silmänsä välkkyivät, kun hänelle\nantoi ruokaa tai rahaa. Aatami näytti parhaiten ymmärtävän hoitaa\nhäntä, jonkatähden Kustaa jätti hänen tehtäväkseen toimittaa hänelle\nniin paljon ruokaa kuin hän tarvitsi.\n\n— Se on ainoa minkä voin tehdä hänen hyväkseen, sanoi nuori ritari.\n\nOtto Krabbe oli raivoissaan siitä ettei hän ollut päässyt vapaaksi\nkilpakosijastaan; mutta hän ei uskaltanut uudistaa yritystään, sillä\nvarovaisuudestaan huolimatta oli häneen jo langennut varjo, joka teki\nkaikki vastaiset kokeet vaarallisiksi.\n\nVarsinkin lausui Iivar Gryn kaikellaisia viittauksia siihen suuntaan.\nLääniherra ei tahtonut kallistaa korvaansa sinnepäinkään, mutta hän\nei voinut olla pelkäämättä. Jos hänen talossaan Kustaalle jotakin\ntapahtui, niin Banérien nimeen oli tullut tahra, jota ei millään\nvoinut puhdistaa. Sitäpaitsi oli lääniherra levoton Doroteasta. Hän\ntoivoi melkein, ettei ritari milloinkaan olisi tullut hänen taloonsa.\n\nKustaan muuttunut käytös hämmästytti neitoa suuresti. Hän ei enää\njäänyt hänen kanssaan kahdenkesken ja antoi lyhyitä vastauksia, kun\ntyttö häntä puhutteli. Silminnähtävää oli, että hän mieluinten vietti\naikansa yksin tai Iivar Grynin seurassa. Yhdessä he tekivät retkiä ja\nviipyivät niillä välistä kokonaisia päiviä.\n\nMitä oli tapahtunut, mikä oli riistänyt hänet Dorotealta? Pahat\nhengetkö siinä pitivät peliään ja eikö hän enää palaisikaan sen\nluokse, joka häntä niin sanomattomasti rakasti?\n\nKääpiö kertoi hänelle, että Kustaa noitakeinojen voimasta äkkiä\nveneessä oli muuttunut Torkeliksi. Eikä Doroteakaan toisin voinut\nselittää hänen kummallista pelastustaan. Hän kiitti siitä kaikkia\npyhiä ja rukoili heitä antamaan takaisin hänen rakkautensa.\n\nEräänä päivänä oli hän hyvin huonolla tuulella ja löi\npalvelijattariaan pienimmästäkin erehdyksestä. Vihdoin hän kutsutti\nluokseen Aatamin ja kysyi kiivaasti, vieläkö hän vangin kamariin oli\nvienyt kukkia.\n\n— Joka päivä, vastasi kääpiö. Dorotea puristi kätensä nyrkiksi:\n\n— Kuinka sinä uskallat?\n\n— Olen sanonut, että ne tulevat Otto herralta.\n\n— Minkätähden?\n\n— Hän saa joka päivä tuoreita kukkia, mutta kuihtuneet vien Kustaa\nherralle.\n\n— Mitä hän siitä välittää?\n\n— Näkyypä paljonkin välittävän. Hän on vihoissaan.\n\n— Onko hän siitä vihoissaan?\n\n— Mustasukkainen tietysti.\n\n— Tyhmyyksiä! Mene tiehesi!\n\nKääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.\n\nKustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään\nse.\n\nOtto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut\nlähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin\nvartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut\njättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei\nhän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä,\nmutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä\nkohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut\nolla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen\nvakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka\nei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.\n\nNäitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja\nAatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä\nrakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.\n\nSeuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen\nlintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.\n\nKotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta\ntunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.\n\nDorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra\noli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja\nviinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten\ninnolla.\n\nDorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja\narvossapidetyin vieras lausui:\n\n— Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin\ntäytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten\nsuositte.\n\nDorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän\nkohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä:\n\n— Herra Otto Krabben.\n\nSekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai\ntuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin\nympärillä.\n\n— Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra\nintohimoisesti, — mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle\nvastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan,\njonka ryöstin.\n\n— Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin\nposkin.\n\n— Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja\nkiihkeästi, — mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä\nolet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen\njo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.\n\nDorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän,\nmelkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua\nmaan alle!... tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän\nmielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.\n\nKun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:\n\n— Kihlattujen malja!\n\n— Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, — en tahdo!\n\n— Siinä näette, huusi Otto herra, — hän on huikentelevainen\nniinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni\nalaiseksi!\n\nHiljaa hän laski kätensä uppiniskaisen tytön olkapäälle ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n— Hän on kuoleman oma, jos kiellät!\n\nTyttö kalpeni lumen karvaiseksi, mutta tahtonsa koko voimalla voitti\nhän mielenliikutuksensa ja sanoi päättäväisesti:\n\n— Isäni herra Eerik Banér se on, joka ratkaisee kohtaloni.\n\n— Hän on jo aikoja sitte ratkaissut sen minun edukseni, huudahti\nOtto herra.\n\n— Niin, sillä ehdolla että voittaisit hänen rakkautensa, vastasi\nlääniherra. — Koska hän nyt itse sanoo sen tapahtuneen, niin\nvahvistan täten liittonne.\n\n— Hyvä, hyvä, huudettiin joka taholta. Ja juominen alkoi uudelleen.\n\nHeti aterian loputtua läksi Kustaa, Dorotealle suureksi\nhelpoitukseksi, huoneesta.\n\nMutta ensi hurmauksen tyynnyttyä kaivattiin \"ruotsalaista\". Hänen\nmaassaan oli tapahtunut paljon uutta, jota tahdottiin hänelle kertoa.\n\n— Minkätähden raskauttaa kuormaa kivellä? sanoi lääniherra.\n\n— Hän on siis mielestänne jo tarpeeksi kärsinyt onnestani, puuttui\nOtto herra puheeseen. — Älköön enää koettakokaan vilkaista tännepäin.\n\n— Mitä!... Todellako? kysyttiin suin, silmin.\n\n— Se ei ole totta, sanoi Dorotea.\n\n— Se _on_ totta, mustasukkaisuudella on terävä katse ja minulla on\ntuhat todistusta siitä että hän rakastaa sinua hulluuteen asti.\n\nKuinka nuo sanat samalla olivat sekä suloiset että katkerat ja kuinka\nne vihloivat hänen sydäntään.\n\n— Sinä olet pitänyt häntä leikkikalunasi niinkuin minuakin, jatkoi\nOtto herra kietoen kätensä hänen ympärilleen. — Mutta minä annan sen\nanteeksi siksi että sittenkin rakastit minua.\n\n— Päästä minut, en ole orjattaresi, sanoi tyttö vihan vimmassa.\n\n— En, ennenkuin olet suudellut minua kaikkien läsnäollessa.\n\n— Ennen saatte minut tappaa!\n\nToiset tahtoivat vapauttaa hänet, toiset väittivät sitä Otto herran\noikeudeksi.\n\n— Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei\nvapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto\nKrabben käsistä, — mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi\ntäyttää hänen pyyntönsä.\n\nTyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä,\nmutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen\nympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:\n\n— Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota\nvastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan\nyksin päättää häitten vieton.\n\n— Olkoon niin! vastasi lääniherra.\n\n— Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?\n\n— Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet\nrikkonut.\n\nRitari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen\nympärilleen.\n\n— Ei, sanoi tyttö, — minunhan piti antaa suudelma; ja samassa\ntunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa\nhetkessä hän oli kadonnut.\n\nMutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias\nisäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein\ntyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.\n\nHevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät,\nkukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.\n\nKun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään\nollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi\npaikalla:\n\n— Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt\nKallössa?\n\n— Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.\n\n— Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.\n\n— Aiotko siis lähteä täältä?\n\nHän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:\n\n— Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on\nlegionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\n— Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni\npelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni\nsinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua\nkarkaamaan.\n\n— Se ei viime kerralla onnistunut.\n\n— Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä\nasia jää meidän kesken.\n\n— Mimmoinen suunnitelma sinulla on?\n\n— Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt\nlähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön\nlaitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä.\nMinulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta\naion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde\nmukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä\ntiehesi ja otat hyyryn laivaan.\n\nKustaa painoi hänen kättään.\n\n— Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, — ja\nminä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.\n\n— Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne\nhoukuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin\nsovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.\n\n— Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.\n\n— Onhan hänellä veli, kääpiö.\n\n— Onko Aatami Torkelin veli?\n\n— On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen,\njoka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean\nolennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet\nantaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi\nelää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi\nsynnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi\nmakasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden\nruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa,\nkuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina\nkolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin\npäivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja\nmuodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he\ntahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa\noli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa,\nottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä\nvälitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.\n\n— Kuinka hän heti saattoi tulla toimeen ihmisten parissa?\n\n— Sitä minäkin monasti olen ihmetellyt. Moista sukkeluutta en ole\nnähnyt, mutta hän on viettänyt viime vuotensa Ingialdin luona ja hän\non mahtanut kasvattaa hänet oman päänsä mukaan.\n\n— Luuletko että hän tahtoo seurata minua?\n\n— Epäilen tosin; vaikkei äiti ole välittänyt hänestä, niin hän\nsuuresti rakastaa äitiään. Hän olisi valmis kuolemaan hänen edestään,\njos niin vaadittaisiin. Mutta hän rakastaa sinua sentähden että olet\nauttanut äitiä.\n\n— Uskallanko minä luottaa häneen?\n\n— Olen uskonut hänelle salaisuuden ja tiedän, että häneen voi\nluottaa; vaikeinta on saada pidetyksi asia salassa niin kauvan että\nkarja on ehtinyt lähteä. Herra Otto Krabben päähän voisi pistää\ntarkastuttaa paimenet ja silloin sinä olisit hukassa.\n\n— Minun täytyy koettaa; elämä ja kuolema ovat Herran kädessä, enkä\nminä enää kestä tätä.\n\n— Onni on sentään potkaissut sinua. Kustaa punastui ja kääntyi\npoispäin.\n\n— Niin, tarkoitan sitä että niin eheänä pääsit leikistä; näytti jo\naika pahalta.\n\n— En enää koskaan kiinnitä sydäntäni naiseen, puhkesi Kustaa\npuhumaan.\n\n— Älä lupaa sellaista, jota et saata pitää! Kaikki eivät ole\nDorotean kaltaisia; hänen sisarensakin oli toista maata, lempeä ja\nhyvä. (Siinä hän purskahti nauruun.) — Otto Krabbe ei tule kehumaan\nkauppojaan.\n\n— Koska sinä aiot palata? kysyi Kustaa, joka tahtoi vaihtaa\npuheainetta.\n\n— Elokuun lopulla tai syyskuun alussa; toimitan sanan Aatamille ja\nhän tuo tiedon sinulle... Me kai emme enää tapaa.\n\n— Jos kaikki nyt käy hyvin, niin etkö tahdo tulla Ruotsiin minua\ntervehtimään?\n\n— En, he sanoisivat minua isänmaan kavaltajaksi, ja sitä nimeä en\nhuoli.\n\n— Etkö sitte mielestäsi tee väärin?\n\n— En suinkaan. Maksan velkani, vaikkei sitä kukaan minusta uskoisi.\n\n— Koska lähdet?\n\n— Muutaman tunnin päästä; niin pian kun olen sanonut hyvästi\nlääniherralle.\n\nHe syleilivät toisiaan lämpimästi, pusersivat toistensa käsiä ja\nerosivat — ainiaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli päässyt kauneimpaan kukoistukseensa ja viljaa jo\nkorjailtiin, mutta Kustaa hämmästeli, ettei leikkuuväessä saattanut\nhuomata minkäänlaista iloisuutta tai reippautta. Äänettöminä he\nmenivät työhönsä, väsyneinä, käyräselkäisinä he sieltä palasivat;\nenimmäkseen olivat he laihoja, kalpeita ihmisiä, joitten kasvoilla\nkuvastui välinpitämättömyys ja uupumus; työ kävi hitaasti,\nvaivaloisesti, vaikka työnjohtajan piiska tuontuostakin pani kädet ja\njalat liikkeelle.\n\nSitä oli yhtä vaikea katsella kuin ajatellakin.\n\nViime viikkoina oli Kallössa vallinnut hiljaisuus; lääniherra viipyi\nusein poissa päiväkausia. Otto herra tuli ja läksi takaisin muutaman\ntunnin päästä.\n\nDorotea istui naisten luhdissa ja Mette rouva oli ainoa joka otti\nvastaan satunnaisia vieraita ja näytteli emännän osaa linnassa.\n\nKustaa herraa vartioitiin entistä ankarammin; palvelija, joka häntä\nseurasi, kantoi ladattua kivääriä eikä koskaan puuttunut puheisiin.\n\nJoskus tuli Aatami linnaan Otto herran mukana, mutta palasi aina\ntakaisin hänen kanssaan.\n\nMutta Kustaa eleli unelmissaan, hän ajatteli olevansa Ruotsissa\nja teki luutun uskotukseen; yksinkertaisissa lauluissa lausui\nhän ilmoille ikävänsä ja toiveensa ja sai siitä lohtua ja rauhaa\nlevottomalle sydämelleen. Pian hän huomasi, että aina hänen\nalkaessaan laulaa, ikkuna avautui naisten luhdissa ja hänen\nlopettaessaan heitettiin sieltä ruusu. Alussa hän päätti lakata\nsoittamasta, mutta olihan soitto hänelle suuri virkistys ja\nrauhoittivathan laulut hänen levotonta mieltään; ja sen tähden hän\njatkoi ja kuuli ikkunan säännöllisesti avautuvan ja sulkeutuvan.\n\nAika riensi. Oltiin elokuun keskivaiheilla. Siitä oli jo kulunut\nkuukausi, kun Dorotea antautui vapaaehtoiseen vankilaansa. Eräänä\npäivänä kohtasi Kustaa hämmästyksekseen hänet päivällispöydässä.\n\nHän oli entistä kalpeampi, mutta yhtä kaunis; he eivät vaihtaneet\nainoaa sanaa ja aterian loputtua läksi Dorotea paikalla huoneesta.\n\n— Lapsi raukka, sanoi Mette rouva, — sääli häntä! Pitkistä ajoista\nmainitsi hän ensi kerran Dorotean nimen.\n\nKustaa vain kumarsi vastaukseksi.\n\n— Voitte käsittää, että tämä hänelle on ollut kamala aika, jatkoi\nhyvä rouva; — varmaankaan hän ei olisi kestänyt, jollei teidän\nsoittonne olisi lieventänyt hänen sydämensä tuskaa.\n\n— Niin on minunkin ollut, vastasi Kustaa.\n\n— Sitä hänkin sanoo. Kallön molemmilla vangeilla on sama lohdutus.\n\nSamana päivänä palasi lääniherra ja seuraavana Otto Krabbe; puhuttiin\nmetsästysretkien toimeenpanemisesta ja Eerik Banér sanoi odottavansa\npaljon vieraita.\n\nDorotea jatkoi yhä elämäänsä entiseen tapaan. Hän söi päivällistä\nmuiden kanssa, mutta ei muuten näyttäytynyt koko päivänä.\n\nOtto Krabbe oli synkällä mielellä, mutta lääniherra kehoitti häntä\npysymään kärsivällisenä; koska kerran hän tahtoi mennä naimisiin,\nniin sai hän myöskin kärsiä naisensa oikut. Kääpiö oli kuin kotonaan\nkaikkialla linnassa. Hän oli ainoa joka pääsi naisten luhtiin, ja\nkaikkien hämmästykseksi suvaitsi neiti jo seuraavana päivänä hymyillä\nja lausua muutamia sanoja.\n\n— Mitä sinä olet tehnyt hänelle? kysyi ritari innostuneena.\n\n— Kertonut että te kadutte ja olette onneton; mutta sitä hän ei\ntahtonut uskoa.\n\n— Tahtooko hän sitte että minun pitää itkeä ja surra; siihen minulla\ntaas ei ole halua.\n\n— Luulen että hän vaatii teiltä todistusta rakkaudestanne.\n\n— No minkälaista? Tahtoisin paikalla toimittaa sen pois tieltä.\n\n— Hän taitaa tahtoa että vieraat saavat sen nähdä, koska te muka\nvieraiden läsnäollessa loukkasitte häntä, sanoi kääpiö.\n\n— Mutta saakeli soikoon, mikä nyt sitte on?\n\n— Sitä hän ei sano vielä.\n\n— Kärsin vielä, mutta kyllä hän tulevaisuudessa saa maksaa.\n\nAatami nauroi tyytyväisenä.\n\n— Oletko käynyt vangin luona?\n\n— Hän näyttää surkealta kun hän on yksin, mutta reipastuu tullessaan\nseuraan. \"Taidanpa vaan täällä elää ja kuolla\", sanoi hän eräänäkin\npäivänä ja näytti niin onnettomalta.\n\n— Jos minulla on sananvaltaa, niin kyllä hän saa kovempaakin kokea.\nMuista se, Aatami, että vaanit ja vakoilet kaikkialla; kyllä minä\npalkitsen sen, joka minulle on uskollinen.\n\n— Jalon herran puolesta tahdon tehdä mitä ikinä voin, vastasi kääpiö\nja laski käden sydämelleen.\n\nPäivä, jolloin tuo suuri metsästys pidettäisiin, oli jo määrätty eikä\nmoneen päivään puhuttu muusta kuin siitä.\n\nVähää ennen tuli lääniherralle sana Iivar Gryniltä, että hän oli\nostanut suuren joukon karjaa ympäristöstä; hän pyysi että elukat\npahimman keskipäivän kuumuuden aikana saisivat levähtää Kallön\nmaalla; myöhemmin tulisi toinen karjalauma pohjoisesta ja yhdessä ne\nsitte illempana lähetettäisiin Holsteiniin päin.\n\n— Koska ne tulevat? kysyi lääniherra.\n\n— Torstaina, arvelee ritari.\n\n— Metsästyksen aikana siis?\n\n— Sitä hän ei tiedä.\n\n— Sano hänelle, että lähettäköön hän vaan elukat; soisin muuten että\nhän itse ottaisi osaa metsästykseemme.\n\nAseina käytettiin melkein yksinomaan jousta ja nuolta, jonkatähden\notus harvoin kaadettiin laukauksella; enimmäkseen usutettiin koirat\najamaan sitä takaa kunnes se kaatui. Kuljettiin metsien halki\nedeltäkäsin määrättyyn suuntaan, jokainen metsästäjä päästi irti\nkahlekoiransa ja seurasi sitte itse niitä soiden ja raivaamattomien\nviidakkojen poikki. Tätä ajoa varten oli varsinkin opetettu doggeja\nja vainukoiria, ja kiiluvin silmin, vaahto suussa ne kiitivät\neteenpäin, tuontuostakin lyhyesti haukahtaen. Metsästäjät seurasivat\nniin nopeasti kuin hevoset suinkin pääsivät, huusivat koiria\nnimeltä, läiskäyttivät piiskojaan ilmassa ja puhalsivat torviinsa\nkiihoittaakseen koiria.\n\nKun otus näki, että sitä joka taholta saarrettiin, koetti se päästä\npois piiristä; veristävin silmin katseli se rukoellen ympärilleen\nja syöksyi vihdoin eteenpäin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa.\nSamassa ryntäsi koiralauma uhrinsa kimppuun, koirat iskivät hampaansa\nsen korviin, jalkoihin, nahkaan, ja pitelivät sitä kiinni kunnes\nisäntä astui alas hevosen selästä ja pisti veitsensä vapisevan\neläimen rintaan.\n\nOli kaunis, kirkas päivä; likeisistä kartanoista tuli metsästäjiä\njoukottain, jokainen koirineen.\n\nKoirat haukkuivat, metsästäjät puhalsivat torviinsa, naurettiin,\npuheltiin; ja aurinko punaili kirkkaita metsästysaseita ja kirjavia\npukuja.\n\nLääniherra pysähtyi keskelle pihaa komeine hevosineen ja Kustaa oli\nhänen vieressään kauniin nuoren ratsun selässä.\n\n— Miksei Dorotea ole mukana? kysyi Otto Krabbe synkästi.\n\n— Hän ei tahdo.\n\nKääpiö likeni samassa ankaraa herraansa.\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Neiti pyytää, että hänen tähtensä luopuisitte tästä\nmetsästysretkestä.\n\n— Miten sinä uskallat...\n\n— Tämä olisi tuo todiste, sanoi hän.\n\n— Mutta minkätähden...?\n\n— Sen hän sitte sanoo teille itsellenne.\n\nOtto Krabben katse kirkastui ja samassa hän vilahti Kustaaseen.\n\n— Sano että minä tulen.\n\nKääpiö kiirehti pois ja Otto herra jutteli nauraen ritarien kanssa\nja kertoi luopuvansa metsästysretkestä sentähden että hänen kaunis\nmorsiamensa pyysi.\n\nIloisessa humussa, torvien soidessa läksi metsästysseurue liikkeelle;\npian se peittyi tomupilven taa ja Otto herra kiiruhti takaisin\nlinnaan. Palvelijatar vei hänet naisten luhtiin, jossa neiti ja Mette\nrouva istuivat käsitöidensä ääressä.\n\nRitarin kasvot pimenivät.\n\nSilloin nousi neiti ja teki syvän niiauksen:\n\n— Olen kovasti rikkonut teitä vastaan, herra ritari, sanoi hän, —\nja tahdon nyt tunnustaa ja sovittaa.\n\nRitarin kasvot kirkastuivat.\n\n— Joko te nyt suostutte? kysyi hän.\n\n— Tulkaa tänne ja istukaa, olen antanut täyttää kannun isäni\nparhaimmalla viinillä. Juokaa siitä unohdusta ja anteeksiantoa.\n\n— En ymmärrä mitä tarkoitatte, lausui Otto herra epäillen ja\nistuutui hänen osoittamalleen paikalle.\n\n— Oletteko hyvin vihoissanne minulle?\n\n— Rakkauteni tekee sen mahdottomaksi. Tyttö ojensi hänelle täyden\npikarin.\n\n— En ennenkuin te olette maistanut.\n\nDorotea vei pikarin huulilleen ja loi Otto herraan viehättävimmän\nkatseensa.\n\n— Unohduksen malja! sanoi hän.\n\n— Rakkauden! huudahti ritari tulisesti ja tyhjensi pikarin.\n\nMette rouva ompeli kuin rahan edestä; hänen näytti olevan hyvin\nkuuma, mutta hän ei kohottanut katsettaan; siitä huolimatta hänen\nläsnäolonsa silminnähtävästi vaivasi ritaria, mutta Dorotea ei\nnäyttänyt huomaavan mitään. Hän taisteli kovaa kamppausta itseänsä\nvastaan ja kuiskasi vihdoin:\n\n— Olen tunnustanut syntini Randersin arvoisalle piispalle.\n\n— Teillähän on kappalainen.\n\n— Hän on liian lempeä. Tunsin tarvitsevani rangaistusta.\n\n— Mistä?\n\n— Enkö ole rikkonut teitä vastaan?\n\n— Jätä rangaistus minun haltuuni, puhui ritari tahtoen tarttua tytön\nkäteen.\n\n— Hän tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi luostariin katumaan,\nvirkkoi hän hiljaa.\n\n— Sitä en salli.\n\n— Te ette voi estää sitä.\n\n— Neiti, lasketteko leikkiä kanssani? huusi ritari, nousten\nistualtaan. — Te ette koskaan ole rakastanut.\n\nMustat silmät iskivät tulta.\n\n— Jos voisitte katsoa sieluuni, niin ette enää epäilisi.\n\n— Minä lähden itse piispan luo. Dorotean silmät loistivat.\n\n— Teettekö sen? kysyi hän hiljaa.\n\n— Teen kaikki teidän tähtenne, mutta teidän täytyy antaa minulle\ntodistus siitä että se tapahtuu vapaasta tahdostanne.\n\n— Kappalainen saa antaa sen.\n\n— Lähettäkää sitte paikalla noutamaan häntä. Kappalainen\nkirjoitti Dorotean käskystä, ettei isä, lääniherra, tahtonut erota\ntyttärestään, vaan lupasi antaa hänen suorittaa katumuksensa Kallössa.\n\n— Eiköhän minuakin pitäisi mainita? huomautti ritari.\n\n— Kun te itse viette paperin, niin se seikka jo puhuu puolestaan,\nvastasi kappalainen nöyrästi.\n\n— No, kyllä minä tulen puhumaan puolestani, sanoi ritari, avasi\nikkunan ja kutsui luokseen palvelijan.\n\n— Satuloi paikalla paras ratsuni!\n\nKääntyessään näki hän Dorotean istuvan kädet ristissä ja katse\ntähdättynä taivasta kohti; ilo loisti hänen silmistään ja hänen\nposkensa hehkuivat. Niin kaunis ei hän ollut vielä milloinkaan ollut\nhänen mielestään.\n\n— Dorotea! huudahti hän. Hämillään ojensi tyttö hänelle kätensä.\n\n— Kuinka voin teitä kiittää?\n\n— Sen kyllä tiedät! ja ritari sulki hänet syliinsä. Dorotea sieti\nhänen suudelmansa, mutta ei vastannut niihin. — Dorotea, sano että\nrakastat minua, huudahti hän.\n\n— Sitte kun tulet takaisin.\n\n— No sitte se ei kestä kauvan.\n\nHän riensi alas portaita, heittäysi satulaan ja kiirehti pois myrskyn\nnopeudella.\n\nMetsästys kävi aivan päinvastaisella taholla. Dorotea katsoi ulos\nikkunasta hänen jälkeensä.\n\n— Lapsi raukka, mitä olet tehnyt? sanoi Mette rouva.\n\n— Pelastanut _hänet!_ vastasi tyttö voitonriemulla.\n\n— Mutta miten sinun itsesi käy?\n\n— Siitä en välitä.\n\n\n\n\n6.\n\nPAKO.\n\n\nMetsästystä jatkettiin suurimmalla innolla; saalis oli tänään\ntavallista runsaampi ja metsästäjät jakautuivat ryhmiin aina sen\nmukaan, miten koirat ajoivat.\n\nPitkän aikaa pysytteli Kustaa aivan Eerik herran likeisyydessä.\nAatami oli sanonut, että hänen, kuullessaan huuhkajan huutavan, niin\nvarovaisesti kuin suinkin piti kääntyä vasemmalle metsän sisään. Hän\nkuunteli levottomana, sykkivin sydämin. Odottihan hän elämänsä ja\ntulevaisuutensa ratkaisevaa hetkeä.\n\nÄkkiä rupesivat koirat ajamaan tavallista nopeammin, eri tahoilta\nkuului piiskan läiskettä, torvien toitotusta, haukuntaa, huutoja;\nmetsästäjät kannustivat hevosiaan ja nämä läksivät sieramiaan\npäristäen kiitämään eteenpäin vinhaa vauhtia, soiden ja rämeiden\nhalki. Kustaa oli viimeisten joukossa; äkkiä kuului huuhkajan pitkä\nhuuto.\n\n— Huuhkaja tähän aikaan vuotta tietää onnettomuutta, huomautti muuan\nmetsästäjistä ja riensi eteenpäin.\n\nKustaa kääntyi syrjään, tiheä pyökkimetsä eroitti hänet pian toisista\nmetsästäjistä, mutta he saattoivat minä hetkenä tahansa kääntyä\nsamalle tielle.\n\n— Nouskaa alas! Tänne! kuiskasi kääpiö.\n\nSeuraavana hetkenä oli ritari muuttunut yksinkertaiseksi paimeneksi,\njonka päässä oli suuri, leveäröytäinen hattu. Kääpiö kääri hänen\nvaatteensa suureen myttyyn ja kiipesi viemään sitä puuhun.\n\n— Olkoot siellä kunnes mätänevät, sanoi hän.\n\nJalkaisin he jatkoivat matkaansa. Aatami talutti hevosta suitsista.\nKun he olivat päässeet kappaleen eteenpäin, siihen missä tiet\nyhtyivät, näkyi Kallön linna korkeine ympärysmuureineen ja monine\ntorneineen. Kustaan valtasi tunne ikäänkuin häntä olisi kurkusta\nkuristettu, mutta samassa näki hän suuren karjalauman liikkuvan\nniityllä ja sen ympärillä paimenet ja koirat.\n\n— Nyt sinä löydät hyvin kotiin, sanoi Aatami ja päästi valloilleen\nhevosen, joka paikalla läksi menemään.\n\n— Rakas herra, älkää viivytelkö, vaan kiirehtikää heti sinne missä\nteitä odotetaan, lähtöön valmiina.\n\n— Ingialdko...?\n\n— Älkää kysykö, kiirehtikää.\n\n— Kyllä, kyllä. Terveisiä...! ja Kustaa riensi pois. Pian hän oli\nsaavuttanut paimenet.\n\n— Sinuako meidän piti odottaa?\n\n— Niin. Lähdetään nyt.\n\n— Ritari Iivar Gryn sanoi sinun olevan meidän vertaisiamme, mutta\nsinä näytät olevan korkea herra, sanoi toinen paimenista.\n\n— Ei ole koiran karvoihin katsomista.\n\n— No sitte kai lähdetään.\n\nJoukko lähti liikkeelle ennenkuin metsästysseurue oli tullut\ntakaisin. Vanha linna katosi jo Kustaan näkyvistä, mutta hänen\npelkonsa ei siltä vähentynyt. Muuan paimenista huomautti aivan\nääneen, että hän ehkä oli karkuri ja että he varmaankin voittaisivat\nhyvät rahat jos ottaisivat hänet vangiksi ja veisivät takaisin\nlinnaan. Toiset sanoivat, että koska hänen puheensa oli niin\nerilaista kuin heidän, niin hän varmaankaan ei ollut se jonka Iivar\nherra oli aikonut lähettää heidän mukaansa.\n\nViimein kuiskasi hänelle eräs nuoremmista paimenista, että lienee\nparasta koettaa paeta, sillä tässä oli henki ja turvallisuus\nkysymyksessä. Kustaa oli jo sitä ajatellut. Hän kääntyi syrjätielle,\nminne se vei sitä hän ei tietänyt, mutta olihan hän nyt vapaa, ja\neihän se ole vaarassa joka on Herran suojeluksessa.\n\nIllempana saapui hän kurjalle mökille, jonka edustalla lapsia oli\nleikkimässä.\n\nKustaa pyysi saada hiukan juomista.\n\n— Ota tuolta itse, vastattiin tuvasta ja keski-ikäinen nainen\nilmestyi ovelle, viitaten pientä lähdettä vähän matkan päässä mökistä.\n\n— Muori kulta, voisitteko antaa minulle hiukan leipää?\n\n— Leipää? nauroi nainen katkerasti. — Sitä en ole nähnyt\nvuosikausiin, eivätkä nuo lapset koskaan; kuivakala on sekin lopussa,\nmutta eihän tähän vuodenaikaan tarvitse kuolla nälkään, kun on\nmarjoja. Juokse sinä Esra hakemaan.\n\nNoin yhdeksän vuotias poika juoksi metsään. Mutta nainen seisahtui\nkatselemaan Kustaaseen.\n\n— Oletteko pyhiinvaeltaja? sanoi hän.\n\n— Kyllä olen.\n\n— Menette ehkä Meklenburgiin näkemään pyhää verta? kysyi nainen.\n\n— Onko ennen minua jo mennyt useita?\n\n— Useampia kuin voin laskeakaan. Mutta on se aika ihme, että vihityt\nleivät tulivat verisiksi sentähden että uskottomat juutalaiset niihin\nkoskivat.\n\n— Oletteko tekin käynyt siellä?\n\n— Minäkö? ja nainen päästi syvän huokauksen. — Jos autuus lasketaan\nanekirjeiden ja kirkonkäyntien mukaan, niin me ihmiskurjat kyllä\niäisyydessä saamme olla yhtä köyhät kuin täälläkin.\n\n— Ehkä Jumala tuomitsee toisten lakien mukaan.\n\n— \"Ei\", sanovat munkit, jotka ymmärtävät sellaiset asiat; me köyhät\nannamme liian vähän luostareiden keittiöihin. Olin suurella vaivalla\nelättänyt porsaan ja sen vein tietysti heille, mutta en saanut siitä\nkuin kymmenen esirukousta pienelle kuolleelle lapselleni.\n\n— Ettekö olisi voinut pitää porsastanne ja itse rukoilla\nesirukouksianne?\n\n— Voi, kaikki taivaan pyhät! Te mahdatte olla katuja ja tarvita\nkymmeniä tuhansia rukouksia syntisen sielunne puhdistukseksi.\n\nNainen teki ristinmerkin. Sellaisen kadotuksen lapsen kanssa ei hän\nenää tahtonut vaihtaa sanaakaan.\n\nEsra palasi takaisin, vasu täynnä mansikoita, mustikoita ja vattuja.\n\nKustaa söi hyvällä ruokahalulla ja joi vettä päälle, sitte lankesi\nhän polvilleen pienen alttarin eteen, joka Maariankuvineen seisoi\ntuvan edustalla; hän kiitti Jumalaa pelastuksestaan ja rukoili\npalavasti, anoen apua ja turvaa. Sitte hän asettui levolle suuren\nkoivun suojaan ja nukkui melkein heti.\n\nPäivä ei vielä ollut valjennut, kun hän heräsi. Kiireesti hän nousi,\nlaski alttarille hopearahan ja läksi.\n\nSinä päivänä asteli hän noin kymmenen penikulmaa, pysytteli\nniin asumattomilla seuduilla kuin suinkin ja kun hänen piti\nmennä ihmisasuntoihin pyytämään ruokaa, niin hän sanoi olevansa\npyhiinvaeltaja ja aikovansa Meklenburgiin.\n\nPäivällisaikaan saapui hän Flensburgiin ja koska ihmiset juuri\nsilloin sattuivat olemaan aterialla, niin hän huomaamatta pääsi\nkaupungin läpi.\n\nHän ei koko päivänä ollut syönyt ja väsymys oli hänet\nvoittamaisillaan, mutta hän oli päättänyt kävellä kunnes kaatuisi. Se\najatus että hänet ehkä saataisiin kiinni ja vietäisiin takaisin oli\nhänestä niin kamala, että kuolema sen rinnalla tuntui leikinteolta.\n\nKaupungin ulkopuolella tapasi hän muutamia saksilaisia kauppiaita\nlevähtämässä. He tulivat Juutinmaalta ja toivat suurta härkälaumaa,\njota he kuljettivat Saksaan myytäväksi.\n\nMuuan heistä huomasi sattumalta Kustaan horjuvan käynnin; ensin\nhän luuli häntä sairaaksi, mutta nähdessään väsyneen ilmeen hänen\nkasvoissaan pyysi hän häntä heidän joukkoonsa lepäämään ja jakamaan\nheidän ateriansa. Kiitollisuudella Kustaa noudatti kutsua ja pian\nhuomasivat kauppiaat, että heidän tilapäinen vieraansa oli sivistynyt\nherra, josta varmaankin saattoi olla paljon hauskuutta matkalla.\n\nSentähden he kysyivät eikö hän tahtonut kulkea heidän mukanaan ja\nKustaa suostui paikalla.\n\nVarovaisuudella koetti hän heiltä urkkia uutisia asemasta Ruotsissa,\nmutta he eivät tietäneet muuta kuin että Tanskan kuningas oli\nkukistanut maan valtansa alle. He neuvoivat häntä menemään vapaaseen\nvaltiokaupunkiin Lyypekkiin, siellä hän varmaan saisi tietoja. Sama\naikomus oli Kustaalla itsellään. Ja saavuttua kaupungin likeisyyteen\nlausui hän matkatovereilleen lämpimät, sydämelliset jäähyväiset.\nHe taas puolestaan puristivat hänen kättään ja toivottivat usein\ntapaavansa hänet tällaisilla retkillä.\n\nSyyskuun viime päivänä v. 1519 hän tuli Lyypekkiin. Toivon ja pelon\ntunteilla hän astui sisään kaupungin portista. Hän tunsi vanhastaan\nrikkaan kauppiaan Kord Königin ja hänen luokseen hän paikalla\nsuuntasi kulkunsa.\n\nKauppias oli juuri syömässä illallista suuressa seurassa, kun\npalvelija tuli ilmoittamaan että mies, jonka puku oli kuin\nyksinkertaisen talonpojan mutta jonka tavat olivat kuin hienon\nherran, pyysi saada häntä puhutella.\n\n— Olen nähnyt monta herraa, joilla on ollut sivistymättömän miehen\ntavat, mutta en päinvastoin, sanoi kauppias nauraen. — Mutta jos\nsinä puhut totta, niin kannattaa miestä tarkastella.\n\n— Ettekö minua tunne? kysyi Kustaa, kun kauppias jäi häneen\ntuijottamaan.\n\n— Näkevätkö silmäni oikein! huudahti kauppias. — Ettekö ole jalo\nherra Kustaa Eerikinpoika Vaasa?\n\n— Joka on karannut laittomasta tanskalaisesta vankeudestaan ja nyt\nantautuu teidän suojeluksenne alaiseksi.\n\n— Minä vastaan teidän turvallisuudestanne; täältä ei tanskalaisia\nkoiria usuteta päällenne. Mutta käykää nyt sisään, niin saan näyttää\nvierailleni, mikä jalo herra majailee vaatimattomassa talossani.\n\n— Pukuni ei ole...\n\n— Herrasmies on takin takana, vastasi kauppias ja vei Kustaan sisään.\n\nIlo ja tyytyväisyys nousi ylimmilleen vieraiden kesken. Ruotsi\noli siihen aikaan jonkinlainen Hansakaupunkien aarreaitta; sen\nrantakaupungit ottivat miltei yksinomaan niiltä tarpeensa. Eivätkä\nruotsalaiset ostaneet heiltä yksin elintarpeita, vaan myös rihkamaa\nja korutavaroita. Lisäksi oli ruotsalainen vieraanvaraisuus tullut\nyleiseksi sananparreksi. Se joka ei vielä ollut sitä kokenut, tunsi\nveden kihoilevan suuhunsa, kun hän vaan ajatteli mahdollisuutta\npäästä Tukholmaan syömään, juomaan ja ansaitsemaan paljon rahaa.\n\nVieraiden lähdettyä kertoi kauppias seuraavana päivänä aikovansa\nhankkia turvakirjan ja sopivan puvun ritarille. Hän toivoi, että\nritari sen ajan, jonka hän viipyisi Lyypekissä, asuisi hänen luonaan.\n\nKustaa vastasi, ettei hän vielä saata korvata niin suurta\nystävällisyyttä, mutta jos hän kerran joutuu siihen asemaan että voi,\nniin hän näyttää ettei hän ole kiittämätön.\n\nJa niin hänet otettiin jäseneksi perheeseen.\n\nKord Königin vaimo oli vanhanpuoleinen nainen, joka ei milloinkaan\nunohtanut, että hänen miehensä oli kaupungin rikkaimpia porvareita,\njonkatähden hän varsin hyvin saattoi pitää itseään yhdenvertaisena\nruotsalaisen aatelismiehen kanssa.\n\nHän kertoi Kustaalle, että Svante Niilonpoika Sture hänen\nnuoruudessaan oli ollut vieraana hänen vanhempiensa talossa; hän oli\nsilloin ollut aivan nuori ja Sture oli osoittanut hänelle suurta\nkohteliaisuutta. Jopa hän oli kysynyt, eikö hän tahtoisi käydä\nRuotsissa, mutta siihen ei hän ollut antanut vastausta.\n\n— Pian senjälkeen tutustuin Kord Königiin ja sain muita huolia,\njatkoi nainen.\n\nNiin, oliko hänellä lapsia?\n\n— Ei omia, mutta minulla on seitsemänkymmentäkolme veljen- ja\nsisarenlasta; jos he polvi polvelta lisääntyvät samassa suhteessa,\nniin...\n\n— Niin he jo voivat kansoittaa kokonaisen kaupungin.\n\n— Ehkä kyllä, mutta missä me silloin olemme?\n\n— Ei täällä, eikä se olisikaan toivottavaa.\n\n— Kyllä niinkin; mutta minäpä sanon teille, nuori herra, että kun\npitkien vaivojen perästä on päässyt siihen, että saattaa asettaa\nelämänsä juuri niinkuin tahtoo ja kun on varaa ostaa mitä tahtoo ja\nkun sitäpaitsi ehkä on rikkain kaupungissa, niin ei ollenkaan tee\nmieli luopua kaikista noista eduista.\n\n— Mutta olettehan te terve ja voitte monta vuotta elää ja nauttia\nhyvästänne.\n\n— Kyllä, mutta minä en tyydy siihen.\n\n— Vai niin.\n\n— Tahtoisin jotakin, jonka te voitte hankkia minulle.\n\n— Mitä se sitte on?\n\n— Sanotaan, virkkoi eukko ja kumartui tutunomaisesti Kustaan\npuoleen, — että nyt kun Ruotsi on saanut kuninkaan jolla on valta\ntehdä mitä hän tahtoo, niin kaikista Ruotsin aatelismiehistä tehdään\nritareja ja he saavat nauhoja ja tähtiä niin paljon kuin tahtovat.\nMinusta me — koska kaikin puolin olemme heidän vertaisiaan ja\nsitäpaitsi olemme tehneet ruotsalaisille niin monta palvelusta, —\nmyöskin voisimme saada muutamia kunniamerkkejä.\n\n— En tietänyt että Kord König...\n\n— Enkö minä sitte pue hänen ylleen kaikkea muuta mitä hän tarvitsee?\nEnkö samalla voisi ripustaa hänen kaulaansa niitäkin helyjä? Minäpä\nsanon teille, nuori herra, että se mitä minä vielä elämältä toivon\non, että minua kutsuttaisiin rouvaksi.\n\n— Sallitte ehkä minun kutsua itseänne siksi? Nainen loi häneen\ntyytyväisen katseen.\n\n— Tavoista ihminen tunnetaan ja teissä aatelisveri oikein kuultaa\nläpi, niin että sitä ilokseen katselee... Eukko taputti häntä\nvoimakkaasti olkapäälle ja lisäsi: — noin korean pojan perässä se\nnaisväki saisi hypätä.\n\nKustaa punastui.\n\n— Olen tähän saakka ollut niin vähän seurassa, sanoi hän.\n\n— Mutta nyt pääsette seuraan. Minä laitan kalaasit jokikiseksi\npäiväksi. Ja voittepa vaikka iskeä silmänne johonkin\nsisarentyttäristäni, tietysti kaikessa kunniallisuudessa.\n\n— En nyt ajattele sellaisia. Haluan vain päästä takaisin\nsynnyinmaahani voittamaan tai kaatumaan taistelussa sen\nvapauttamiseksi.\n\n— Kauniisti ajateltu, mutta noin nuorena...\n\n— Ei saa ajatella yksin itseään, kun kaikkialla vallitsee mitä\njulmin sorto.\n\n— Ehkä niinkin, sanoi eukko hämmästyneenä, — mutta ei niitä ole\nmonta jotka ajattelevat sillä tavalla.\n\n— Toiset eivät ehkä ole kokeneet sitä mitä minä.\n\n— Voi olla, mutta erinomaista se vaan on, sanoi kauppiaan vaimo ja\npyyhki silmiään. — On melkein kuin kuulisin itseni puhuvan.\n\n— Ymmärrätte siis nyt, että minun tulee elää piilossa.\n\n— Kaikilta muilta, jos niin tahdotte, mutta ette minulta.\n\nKord König keskeytti heidät, sillä hän tahtoi viedä ritarin kanssaan\nkaupungin pormestarin ja neuvoston eteen. Kaikkialla hänet otettiin\nvastaan mitä ystävällisimmin ja turvakirja annettiin, mutta häntä\nkehoitettiin viipymään Lyypekissä kunnes ilmaantuisi varma tilaisuus\npäästä Ruotsiin.\n\nSieltä tuli yhä surullisempia tietoja. Tanskalaisia palkkasotureja\nvilisi kaikkialla ja he köyhdyttivät maata; Sten Sture taisteli kovaa\ntaistelua ja Ruotsin ystävät odottivat vavisten ratkaisua.\n\nMuiden muassa tutustui Kustaa Lyypekissä vanhaan juutalaiseen Herman\nIsraeliin ja hän oli oikein kelpo miehen perikuva; vaikka hän oli\näärettömän rikas, harjoitti hän suurta armeliaisuutta, varsinkin\nuskonheimolaistensa keskuudessa. Oman uskonsa ankarana noudattajana\nkunnioitti hän toisten mielipiteitä ja seurasi innokkaasti\npoliittisia selkkauksia, varsinkin pohjoismaissa.\n\nNiinkuin monet muut oli hän ansainnut osan omaisuuttaan Ruotsissa ja\nitse monasti käynyt siellä. Hän oli siellä tehnyt paljon hauskoja\ntuttavuuksia, mutta eniten oli häntä miellyttänyt kansan terve\nreippaus.\n\nKustaa Eerikinpojan vaatimaton käytös ja jalot kasvot vaikuttivat\nhäneen ja Herman Israelin ja Kord Königin kanssa seurusteli hän\njokseenkin paljon.\n\nHeille hän puhui epäilyksistään ja toiveistaan; oli niin paljon\ntekemistä, ensin maan vapautus tanskalaisten ikeestä ja sitte\nsisäisten asiain järjestäminen.\n\n— Sten Sture ei siinä suhteessa tule onnistumaan paremmin kuin hänen\nedeltäjänsäkään, sanoi Herman.\n\n— Eikö hän teistä kykene siihen?\n\n— Kyllä, mutta valtakunnassa on monta valtionhoitajaa.\n\n— Jotka tahtovat jakaa hänen valtaansa, tarkoitatte?\n\n— Jotka itse asiassa sen tekevät; eikö jokaisella valtion suurella\nmiehellä omasta mielestään ole yhtä paljon sanomista?\n\n— Miksei hän ota kruunua? kysyi Kord.\n\n— Sturet eivät ole turhamaisia; he eivät tahdo iskeä ketään päähän.\n\n— Saadaanpa nähdä, eikö Kristian vielä katkoilekin päitä, kunhan hän\nnyt saa valtakunnan haltuunsa, huomautti Israel. — Korkeat herrat\neivät taivu ennenkuin he tuntevat miehen kantapään polkevan niskojaan.\n\n— Olisipa surullista, jos olisitte oikeassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun alussa tuli neuvoskunnalle kirje kuningas Kristianilta,\njossa tämä vaati Kustaan luovuttamista, mutta asia lykättiin\ntoistaiseksi.\n\nEräänä päivänä tuli Herman Israel Kord Königin luo ja pyysi puhutella\nhäntä kahdenkesken.\n\n— Anna ruotsalainen ritari minun haltuuni, sanoi hän. — Sinun\nluonasi ei hän enää ole turvissa.\n\n— Mikä sitte on?\n\n— Lääniherra Eerik Banér saapuu huomenna ja vaikkei hän ilman raadin\nlupaa uskalla viedä häntä pois kaupungista, niin hän ehkä edeltäkäsin\nvoi käydä käsiksi hänen persoonaansa.\n\n— En neuvo häntä tulemaan tänne, vastasi Kord, poskillaan vihan puna.\n\n— Ajattele nyt. Kaikki tietävät että hän on täällä; sinun taloasi\ntullaan öin päivin vartioimaan.\n\n— Olisihan se ikävää... mutta kuullaanpa mitä emäntäni Barbara sanoo.\n\n— Ei ikinä! huudahti tämä. — Minä vastaan ritarin persoonasta,\nja, lisäsi hän ylpeästi, — jos herrani Isossa Beltissä osasi ottaa\n40 tanskalaista laivaa, niin totta minä nyt omassa talossani täällä\nLyypekissä osaan puolustaa yhtä ruotsalaista ritaria kuningas\nKristiania ja hänen joukkoaan vastaan.\n\n— Punnitaan tarkkaan!\n\n— En punnitse mitään, sillä tiedän mitä voin ja mitä tahdon.\n\n— Syyttäkää sitte itseänne.\n\n— Sen teenkin, mutta kuulkaas, Herman Israel, tahdotteko joksikin\naikaa antaa asunnon ja ruuan pojalleni? Hänen silmänsä ovat, niinkuin\ntiedätte, olleet kipeät ja hänen täytyy sentähden olla pimeässä\nhuoneessa.\n\n— Onhan meillä pihan puolella vapaa huone.\n\n— Hyvä on. Mutta hänen luonaan ei saa käydä vieraita.\n\n— Vaimonihan on hänen kumminsa.\n\n— Niin, hän saa käydä hänen luonaan, mutta ei kukaan muu.\n\nHerman Israel nauroi.\n\n— Naisviekkautta! sanoi hän. — Minä suostun, mutta tulen sensijaan\ntuontuostakin tervehtimään Kustaa herraa.\n\n— Hän muuttaa tänä päivänä Danielin huoneeseen ja minä järjestän\nitse hänen huoneensa; ethän käy mustasukkaiseksi? kysyi hän\nmieheltään.\n\n— En, vastasi tämä hymyillen, — mutta toivon että hän kerran saa\nyhtä hyvän emännän kuin minä.\n\n— Rouvan, korjasi Barbara. — Sitä hän saanee odottaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun kahdentenakymmenentenä, saapui Eerik\nBanér Lyypekkiin suurine saattueineen; hän kävi heti pormestarin\nluona ja pyysi saada panna toimeen tarkastuksen kaupungissa.\n\n— Mitä te ajattelette, jalo herra? vastasi pormestari. — Täällä\nmeidän vapaassa kaupungissamme!\n\n— Mutta kuningas on käskenyt!\n\n— Olemme vapaita porvareita. Meillä ei ole kuningasta.\n\n— Saatte sen kalliisti maksaa.\n\n— Olemme ennenkin olleet sodassa Tanskaa vastaan.\n\n— Mutta tällä kertaa tulisi Ruotsi lisää.\n\n— Se asia ei vielä ole ratkaistu.\n\nVihoissaan läksi lääniherra; vakoilijoidensa kautta hän sai tietää,\nettä Kustaa oli asunut Kord Königin luona, mutta että nyt luultiin\nhänen muuttaneen rikkaan juutalaisen Herman Israelin tykö.\n\nEräänä päivänä, kun Herman oli poissa kotoa, piiritettiin äkkiä koko\ntalo ja joukko vieraita ihmisiä tunki sisään vaatimaan tarkastusta.\nOnneksi oli Barbara König juuri siellä tervehtimässä poikaansa. Hän\nastui uhkaavana, kädet vyötäisillä heitä vastaan ja sanoi:\n\n— Tulkaa vaan sisään, te tanskalaiset palkkasoturit, tulkaa vaan.\nJokaisessa huoneessa seisoo neljä palvelijaa, käsissä oivalliset\npähkinäpuiset patukat, ja kyllä he teidät kurittavat niin että\ntulette punaisiksi, jos nyt olette kalpeat. Tanskalaiset katselivat\nepäillen toisiinsa; heitä ei ollut kuin kymmenen ja melkein kaikki\nolivat aseettomat. He vetäytyivät yhä kauvemmaksi.\n\n— Kuinka te vieraat ihmiset uskallatte tunkeutua tänne? huusi eukko\närtyisästi. — Pian tänne, palvelijani, ajamaan pois heidät!\n\nSamassa hetkessä syöksyivät tanskalaiset alas portaita.\n\n— Luulenpa etteivät he enää koeta tulla, sanoi Barbara tyytyväisenä\nHerman Israelin pienelle, kalpealle, pelästyneelle vaimolle.\n\n— Olisipa minulla sinun rohkeutesi! sanoi hän.\n\nMutta Herman Israel nosti ensi tilaisuudessa kanteen herra Eerik\nBanéria vastaan sentähden että hänen palvelijansa olivat tunkeutuneet\nLyypekin vapaan porvarin taloon.\n\nEerik Banér vastasi sen tapahtuneen vastoin hänen tahtoaan ja\ntietoaan, mutta Herman Israelin pyynnöstä karkoitettiin palvelijat\npaikalla kaupungista.\n\nSilloin pyysi lääniherra pormestaria ja raatia ratkaisemaan hänen ja\nherra Kustaa Eerikinpoika Vaasan välisen asian.\n\nSellaiseen pyyntöön täytyi suostua ja suuri kokous pidettiin\nraatihuoneella.\n\nSitä ennen oli Eerik Banér yksityisesti puhutellut useimpia\nraatimiehistä ja koettanut saada heitä puolustamaan asiaansa. Kord\nKönigille ja rikkaalle juutalaiselle ei kannattanut puhua, sen hän\ntiesi, mutta muihin luuli hän vaikuttaneensa.\n\nNyt hän tuomarien pöydän edessä esiintyi täydessä juhlapuvussa\nkaikkine nauhoineen, tähtineen; komeaan samettikaapuun oli\nrunsaasti kirjaeltu kultakoristeita, hatussa kimalteli jalokiviä ja\nhöyhentöyhdössä loistivat tanskalaiset värit.\n\nHän alkoi lausumalla kiitoksensa siitä että hänen suotiin niin\nluotettaville miehille esiintuoda kohtuulliset ja täysin oikeutetut\nkanteensa herra Kustaa Eerikinpoika Vaasaa vastaan.\n\nSitte hän raadille kertoi, että Kustaa oli uskottu hänen haltuunsa;\nhän oli sitoutunut kuninkaalle maksamaan suuren sakon, jos vanki\npääsisi karkuun. Sukulaisena hän oli suonut hänelle enemmän vapautta\nkuin olisi pitänyt. Nyt oli ehkä hänen oma henkensä vaarassa.\n\n— Pidättekö kohtuullisena ja oikeana, hyvät herrat, huudahti hän,\n— että minun hyvyyteni palkitaan sellaisella petollisuudella ja\nkavaluudella?\n\nRaatimiehet katselivat epäillen toisiaan, tietämättä mitä vastaisivat.\n\nLääniherra käytti sanojensa tekemää edullista vaikutusta hyväkseen ja\nlisäsi, että, jos vastaus tulisi kieltävä, kuninkaan viha kohtaisi\nLyypekkiä; sen kauppa ja merenkulku tulisivat kärsimään paljon,\njos kaupunki ilmeisesti loukkaisi Tanskan ja Lyypekin välisiä\nsitoumuksia, sillä niihin kuului muunmuassa, ettei kumpikaan saisi\nsuojella toisen vihollisia tai karkulaisia.\n\nSalissa nousi yleinen puheen sorina.\n\n— Hän on oikeassa, sanoi muuan.\n\n— Kaupungin täytyy pitää sanansa, arveli toinen.\n\n— Mitä herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa meihin kuuluu? huomautti\nkolmas; — emme me tahdo hankkia niskaamme vihollisia hänen tähtensä.\n\nMutta suuresti arvossa pidetty pormestari Niilo Brömse ei vielä ollut\nlausunut mielipidettään; hän kuunteli tarkasti toisten sanoja ja\nsäästi omat ajatuksensa viimeiseksi.\n\nSilloin nousi Kord König ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Hänen\ntotiset kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja ääneen hän lausui:\n\n— Minusta olisi paras, että nuori herra itse puhuisi puolestaan.\n\nTätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika\nvarman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin\neteen.\n\nKord König lupasi viedä hänelle sanan.\n\nSuurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti\nsaisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.\n\nSeuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.\n\nEerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli\nsynkkänä, äänetönnä eteensä.\n\nKustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit,\nvakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu,\nkaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.\n\nPormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko\nhänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:\n\n— Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki,\nvaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni,\nvalan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi\npääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme\nkuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois.\nJos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä\nkahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset\nherrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi\nkutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi\nsitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä\nvangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te\nrehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut\nvankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?\n\n— Ei, ei! huudettiin monelta taholta.\n\n— Häntä on kohdeltu hävyttömästi!\n\n— Hän on kuninkaani vanki ja minä olen kovan sakon uhalla\nvelvollinen pitämään häntä lukon takana, huusi Eerik Banér\nvimmoissaan.\n\n— Palatessani Ruotsiin sitoudun täyteen arvoon korvaamaan\nsukulaiselleni tuon kysymyksessä olevan sakon, virkkoi Kustaa, —\nvarmasti luottaen siihen, ettei vapaa valtiokaupunki riko sitä turvan\nja vakuuden lupausta, jonka se minulle on antanut.\n\nYleinen mielipide oli nyt niin kokonaan Kustaan puolella, että\npormestari nousi ylös ja julisti herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan\nolevan vapaan valtiokaupunki Lyypekin suojeluksen alaisena.\n\nBanér oli kalpeana vihasta ja selitti kiivaasti, että tätä tekoa\nvielä kaduttaisiin. Sitte hän läksi salista.\n\nKustaa palasi Herman Israelin luo, joka pani toimeen juhlat hänen\nkunniakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokainen Ruotsista tuleva laiva toi uutisia, jotka olivat omiaan\nKustaassa herättämään levottomuutta ja raadissa epäilystä siitä, eikö\nvankia sittenkin täytyisi jättää vaatijain käsiin. Kristianin yhäti\nnouseva valta saattoi käydä vaaralliseksi Lyypekille, jota vastoin\nhänen lupauksensa sille joka totteli hänen tahtoaan olivat kerrassaan\nloistavat.\n\nMutta pormestari oli koko raatia vastaan; Kord König ja Herman Israel\ntahtoivat päästää nuoren herran matkustamaan Ruotsiin, mutta siihen\nei pormestari uskaltanut suostua. Hän ehkäisi Kustaan luovuttamisen\nKristianin käsiin muistuttamalla raadille, ettei kuningas koskaan\nollut pitänyt antamiaan lupauksia.\n\n— Vielä ei hän ole vaarallinen, sanoi hän, — mutta onnetonta olisi,\njos hän tulisi kaikkivaltiaaksi pohjoisessa. Silloin hollantilaiset\nsaisivat käsiinsä kaupan ja Hansakaupunkien vaikutus olisi mennyttä.\n\nPormestarin viisaus ja valta vaikuttivat sen, että asia lykättiin\ntuonnemmaksi.\n\nKustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän\nkeskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista,\njotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta\nsiitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä\nrakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.\n\nViisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli,\nettä Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi\nTukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.\n\nLyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin\nperuuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen\nsanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli\nvoitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: \"kuka\ntietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!\"\n\nKustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik\nMöllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.\n\nHän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille\nystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille\nposkille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi.\nMutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet\nuusia, tuntemattomia vaiheita kohti.\n\nHuomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat\nuskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet\nrantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän\nvastasi heille:\n\n— Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen\nRuotsille!\n\n\n\n\n7.\n\nKOTIINTULO.\n\n\nTukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka\neivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo\noli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta\nmeren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella\nKristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä;\nsiellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia\nkaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille\nlaivoille.\n\nHenrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen\nvarnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä\n1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin\nedustalla.\n\nMitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin,\nvapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on\nollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole\nlausunut julki... Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että\nJumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?\n\nKiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme\nettä Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä\nlinnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena\nja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta\nkuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja\nulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin\nväestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.\n\n— Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, — emmekä me\ntaida tehdä mitään sen pelastukseksi.\n\nKustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin\npuhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain,\nettei hän luule sen vaikuttavan mitään.\n\nKaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut\nmitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua\nryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä\npäivää.\n\nKustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby\nsamana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus\nantautuisi.\n\nHän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse\ntahtoneet ottaa osaa taisteluun.\n\nSynkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet\nantaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen,\ntoivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta\nmiehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain\nhalu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa\non uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet\npuolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke,\njoka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin\njättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.\n\nSielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat\nottaa hänet vangiksi.\n\nMutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan\nkekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:\n\n— Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset\ntahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä\nkirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo\nporvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.\n\nSillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa\nvastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo\nmelkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat\nasiaan ja vapauttivat Kustaan.\n\nPorvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt\nkohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista,\nsillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.\n\nNiin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!\n\nRaskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin;\nsiellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa\nhyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki \"niin hullut ja\nsokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan\nja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla\ntoisiaan\". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.\n\n— Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he;\n— hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin\nkauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.\n\n— Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.\n\n— Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa\nantautua.\n\nJa sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin\nsaattaa järjestää heidän asiansa.\n\n— Tavallisesti ei ole lampaille hyväksi, että sudet tulevat\nsovittamaan heidän suhdettaan, vastasi Kustaa. — Jos te tietäisitte,\nRuotsin miehet, mitä minä tiedän, niin menettelisitte toisin.\n\nKustaa läksi pois. Kuningas Kristianin lähetit levittelivät herransa\nvakuutuskirjeitä pitkin maata ja varsinkin eteläisissä maakunnissa\nolivat ne saavuttaneet suurta luottamusta. Kustaa huomasi sen yhä\nselvemmin, jota syvemmä Smålantiin hän pääsi.\n\nEi, Taalainmaalle hänen täytyy lähteä, sinne on tanskalaisten\nvaikutus ulottunut vähinten, siellä oli Engelbrekt alkanut suuren\nelämäntyönsä, Taalainmaan hänkin ottaa lähtökohdaksi.\n\nMutta tieto Kustaan tulosta Ruotsiin oli jo ennättänyt Tanskaan.\nPalkinto määrättiin sille joka elävänä tai kuolleena saattaa hänet\nhallituksen käsiin ja tanskalaisia sotamiehiä ja vouteja kierteli\npitkin maata häntä etsimässä.\n\nYhtenä yönä oli hän pannut maata lukottomaan latoon. Äkkiä heräsi\nhän siitä, että joku töytäisi häntä kylkeen. Se oli nuori mies, joka\nuteliaana jäi häneen töllöttämään:\n\n— Mistä hitosta te olettekaan? huusi hän vihdoin.\n\n— Sieltä mistä et sinä tahtoisi olla, vastasi ritari ja hypähti\nkiireesti ylös.\n\n— Olettepa te hienon näköinen.\n\n— Ehkä tahtoisit vaihtaa vaatteita kanssani?\n\n— Mutta siihen ei teillä lie halua.\n\n— On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.\n\n— Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein\ntodella tahdotte.\n\n— Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa\nsillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti\nriisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen.\nPian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään\nkääntelemään hienoja vaatteitaan.\n\nVarovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä;\nvälistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin\npuheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja\nynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia\nhänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin,\nistui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja\nhän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.\n\nMonet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli\nSödermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.\n\nTäällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa\nhänen sisarensa Margareetan kanssa.\n\nKustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut\nsuoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka\ntaas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja\nsisarelleen.\n\nNuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa\nodottamassa vastausta.\n\n— Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.\n\n— Margareeta!\n\nHetkeksi sisar väistyi taaksepäin, sitte hän tunsi hänet ja heittäysi\nhänen syliinsä.\n\n— Kustaa, oma Kustaani! huudahti hän ilon valtaamana.\n\nKaikista sisaristaan rakasti Kustaa eninten Margareetaa. Hän oli aina\nparhaiten ymmärtänyt hänet ja hän oli ainoa, jonka kanssa hän oli\nollut kirjevaihdossa.\n\n— Rakas Kustaa, tule paikalla ja vaihda vaatteet; nämät eivät sovi\nsinulle.\n\nHetkisen perästä he kaikki istuivat salakammiossa juttelemassa siitä,\nmitä oli tapahtunut, urhoollisesta Kristina Gyllenstjernasta ja\nHemming Gaddista, joka oli tullut Ruotsille uskottomaksi.\n\n— Minä en sitä usko, vaikka hän itse sen minulle sanoisi, huomautti\nKustaa kiihkeästi.\n\n— Hän mukautui olosuhteisiin, vastasi herra Joakim. — Ja se se\nmeillekin on viisainta.\n\n— Mitä te tarkoitatte, lankoni?\n\n— Voi olla eri mieliä siitä että sinä pakenit Tanskasta; minä\npuolestani luulen, että kuningas pian olisi antanut takaisin\nvapautesi, ottanut sinut hoviinsa ja kehoittanut sinua valitsemaan\nmorsiamen hovin kaunotarten joukosta.\n\nTumma puna painui Kustaan kasvoille ja Margareeta, joka luuli hänen\nloukkaantuneen, kiirehti paikalla sanomaan:\n\n— Kustaa valitsee varmaan mieluummin jonkun jalosukuisen\nruotsalaisen immen.\n\n— En ajattele sellaisia. Synnyinmaa on morsiameni ja sen\npelastamiseen palaa haluni.\n\n— Mutta kuningas on luvannut.\n\n— En luota hänen lupauksiinsa.\n\n— Rakas veli, jos hän nyt onkin sinulle vihoissaan, niin ajattele\nettä olet ollut hänen vankinsa — vaikkapa se olikin väärin. Minä\nuskon että hän tuhansin kerroin tulee korvaamaan sen sinulle.\n\n— Kunhan hän nyt ensin on ottanut minulta hengen.\n\n— Älä puhu niin julmia!\n\n— Mitä sinä oikeastaan nyt aiot?\n\n— Mennä Taalainmaahan ja koettaa nostaa kansan aseisiin, niinkuin\nEngelbrekt.\n\n— Tahdot siis tehdä meidät kaikki onnettomiksi! huudahti Margareeta.\n\n— Tahdon pelastaa maan.\n\n— Ollenkaan ajattelematta meitä.\n\n— Onko se teille yhdentekevää, että maa on täynnä vihollisia, että\nSturein suuri elämäntyö tehdään turhaksi ja että tuo inhoittava\nunioni taas pannaan toimeen, jollei kuningas Kristian mieluummin tee\nRuotsia Tanskan alavaltioksi?\n\n— Hm! sanoi herra Joakim, — sinun iälläsi veri helposti kuohuu\nlaitainsa yli. Jokainen luulee voivansa murtaa vuoria... Kuulehan\nnyt, mikä ehdotus minulla on; siitä ei nouse suurta melua, mutta\nsillä on se etu, että sen käytännössä voi toteuttaa. Kuningas on\nlähettänyt minulle kutsumuskortin kruunausjuhlaansa. Olisi ehkä\nvaromatonta jos sinä tulisit mukaan sinne, mutta minä hankin sinulle\nkuninkaalta turvakirjan, niin voit tulla perässä.\n\n— Tekisitte paremmin, herra Joakim, jos liittyisitte minuun,\nkokoisitte väkenne ja innostuttaisitte heitä puolustamaan valtakuntaa.\n\n— Minä en tahdo synnyttää riitaa.\n\n— No, älkää ainakaan lähtekö Tukholmaan.\n\n— Lähden; muuten ehkä vaimoni ja vanhempasi saisivat tähteni kärsiä.\n\n— Enkä minä saisi näyttää kauniita pukujani, sanoi Margareeta\nnauraen.\n\n— Surisitko sitä?\n\n— Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä\ntulee meitä kohtaamaan.\n\n— Niin, vastasi Kustaa, — jokainen menee sinne minne halu vie.\n\nPian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti\nitkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.\n\nBrahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja\nKustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.\n\nSiellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.\n\nAivan likellä oli Sten Sture vanhemman perustama Mariefredin\nluostari, jossa vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika oli asunut siitä\nsaakka kuin piispantalo Arnö poltettiin.\n\nAni harvoin hän otti vastaan vieraita, mutta kun hänelle kerrottiin,\nettä nuori ritari, joka täällä pysytteli piilossa, pyysi saada tulla\nhäntä tervehtimään, niin hän suostui pyyntöön — uteliaisuudesta.\n\nKustaa ilmoitti itsensä hänelle ja pyysi häneltä isällisiä neuvoja.\n\nMiellyttävällä tavallaan kuvaili hän maan hätää ja kertoi varmasti ja\nhorjumattomasti päättäneensä taistella sen puolustukseksi, voittaa\ntai kaatua.\n\nOmituista oli nähdä nuo molemmat yhdessä. Toisen niskaa oli aika\ntaivutellut, antaen hänelle runsasta elämän kokemusta, epäluuloa\nja varovaisuutta; toinen oli nuori ja voimakas, täynnä toiveita,\nvaikkei hän voinut turvautua mihinkään muuhun kuin järkähtämättömään\ntahtoonsa ja nöyrään, lapselliseen uskoonsa.\n\nJaakko Ulfinpojan silmät seurasivat mielihyvällä komeaa nuorta\nmiestä. Kauneus vaikutti häneen yleensä tavattoman voimakkaasti ja\nhän lupasi sekä auttaa että neuvoa häntä mikäli mahdollista. Hän\nkaiveli vanhojen paperiensa joukossa ja kertoi sitte tyytyväisenä,\nettä nyt hän oli asiasta varma: herra Kustaa Eerikinpoika oli\nlueteltuna Kristina Gyllenstjernan pakkosopimus- ja vakuutuskirjeessä.\n\nHän lisäsi, että kaikki jotka olivat hakeneet kuningas Kristianin\narmoa ja ystävyyttä, olivat saaneet häneltä turvakirjan, miten paljon\nhe ikinä lienevätkin vastustaneet häntä. Kustaa herra saattaa siis\naivan pelotta liketä uutta herraansa, hän kohtelee häntä kuin lempeä,\nanteeksiantava isä.\n\nMutta Kustaa pysyi yhä äänettömänä ajatuksiin vaipuneena. Silloin\nvanhus sanoi mielellään kirjoittavansa valtakunnan neuvostolle ja\nkuninkaalle, välittääkseen asiaa.\n\n— Ei, huudahti Kustaa innokkaasti, — minä en koskaan tule\nalistumaan Kristianin vallan alle. Henkeni annan mielelläni Ruotsin\nvapauden ja itsenäisyyden edestä, jos vaaditaan, mutta kunniastani ja\nvakaumuksestani en luovu.\n\nVanha piispa tuli onnettomaksi, muuta hän ei voinut tehdä, sillä\nitse puolestaan hän rakasti rauhaa ja tahtoi elää sovussa kaikkien\nihmisten kanssa.\n\nKustaa kumarsi ja läksi, mutta ei epäillyt asiaansa.\n\nEräänä päivänä, hänen oleskellessaan Gripsholmassa, tuli muuan Joakim\nBrahen vanha palvelija, joka oli seurannut herraansa Tukholmaan,\njuosten hänen luokseen, itku kurkussa.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi Kustaa pahaa aavistaen.\n\n— Voi rakas herra, vastasi palvelija itkien, — nyt ovat asiat\noikein kurjalla ja surkealla kannalla tässä valtakunnassa! ja\nkauhistuneena ryhtyi hän, niin hyvin kuin taisi, kertomaan Tukholman\nkamalasta verilöylystä.\n\nKustaa oli muutamia päiviä sitä ennen lähettänyt erään\nrälssitilallisen hankkimaan tietoja asiain nykyisestä tilasta; tämä\npalasi samalla kertaa retkeltään ja todisti edellisen kertomuksen\ntodeksi.\n\nSilloin Kustaa palasi arkkipiispan luo ja kertoi mitä hän oli saanut\nkuulla; veri hänen suonissaan jähmettyi kauhusta, mutta mitä hän\nsaattoi tehdä?\n\nTotta oli, että Kustaa Eerikinpoika oli kadottanut ystävänsä ja\nsukulaisensa ja että hän itse oli melkein henkipatto; valtion linnat\nja linnoitukset olivat kamalan hirmuvaltiaan käsissä ja hänen\nsotamiehiään ja käskyläisiään vilisi pitkin koko maata, mutta mitä\nJaakko Ulfinpoika sille mahtoi?\n\nOnnettomuudet lannistavat heikkoja sieluja, mutta antavat\nvoimakkaille lisää voimaa ja sitkeyttä.\n\nTähän saakka Kustaa ehkä oli epäillyt. Se ajatus että vanhemmat\nja sukulaiset mahdollisesti saisivat kärsiä hänen tähtensä, oli\nlaimentanut hänen tahtoaan, mutta tämä viime tapaus oli kuin kehoitus\nrohkeaan toimintaan, käyköön sitte kuinka tahansa, seuratkoon voitto\ntai kuolema.\n\nJoulukuun 25 päivänä jätti hän Räfsnäsin yhden ainoan miehen\nseuraamana.\n\nTämä oli vanha, kokenut palvelija ja ratsunsa selässä kuljetti\nhän sitä laukkua, johon Kustaa tulevaisuuden varalta oli koonnut\nkalleutensa, kullan, hopean tai rahan muodossa. He ratsastivat hyvää\nvauhtia Räfsnäsistä Toresundin kirkkoa kohti, sitte kääntyäkseen\nsille tielle Söder- ja Vestmanlannin välillä, jonka yli Kolsundin\nlautta vei. Kustaa oli jo astunut lautalle, kun hän sai uuden\ntodisteen alakuloisuudesta, jota hän tähän asti oli kaikkialla\ntavannut, todisteen itsekkyydestä, joka pitää huolta yksin omista\nasioistaan, välittämättä mistään muusta.\n\nRenki joka oli ollut hänen kanssaan, oli tietysti matkalla tullut\najatelleeksi kaikkia niitä vaaroja jotka vaanivat hänen herraansa.\nKuninkaan lähetit ottavat varmaan kiinni myöskin kaikki ritarin\nseuralaiset ja miehellä oli vaimo ja lapset, eikä hän tahtonut\nkuolla, ja niin hän päätti ensi tilassa karata. Paras tilaisuus\nsiihen ilmaantui tietysti lautalla. Se ei voinut kannattaa kuin yhden\nhevosen ja yhden miehen ja juuri kun Kustaa oli keskellä salmea,\nkääntyi renki äkkiä ja läksi täyttä laukkaa ajamaan tiehensä.\n\nKustaa käski paikalla lautankuljettajaa kääntämään takaisin rantaan,\nhypähti hevosensa selkään ja alkoi ajaa takaa karkulaista.\n\nMutta tämä heitti tavarat tielle ja pakeni vinhassa vauhdissa metsään.\n\nKustaa jatkoi sitte yksin matkaansa. Hän oli juuri päässyt\nBergslageniin, kun hän eräänä iltana pyysi yösijaa siistissä\ntalonpoikaistalossa.\n\nIsäntä osoitti hänelle tallin, jonne sai panna hevosen; hän irroitti\nselästään laukun ja otti sen mukaansa isoon huoneeseen, jossa suuri\ntakkavalkea hulmusi, heitellen säkeniä pitkin huonetta.\n\nHe olivat nuorta väkeä; vaimo oli tukevaa tekoa: suuret kädet ja\njalat, sekä kasvoissa ankara, miltei tyly ilme, kun hän oli vaiti.\n\nMies oli pyöreänaamainen ja hyväluontoisen näköinen.\n\nNainen istui rukkinsa ääressä, mutta silmäili yhtämittaa vierasta.\n\nMies veisti kerinpuita.\n\nKustaa istuutui kappaleen matkan päähän, hän oli tänään niin\nharvinaisen alakuloisella mielellä.\n\nSilloin mies antoi viittauksen vaimolleen, joka paikalla läksi ulos.\n\n— Oletteko kaukaakin?\n\n— Södermanlannista, tuli vastaukseksi.\n\nSyntyi taaskin hiljaisuus. Nainen palasi huoneeseen, tuoden mukanaan\nmustaa leipää sekä juomaa, jonka kaiken hän laski penkille Kustaan\nviereen, sanoen:\n\n— Pitäkää hyvänänne!\n\n— Kiitos! vastasi Kustaa ja rupesi syömään.\n\n— Mitä tämä on? kysäisi nainen samassa ja nosti permannolta\nkultarahan. Olli, kuulehan... hyvänen aika, se on kultaraha,\njolleivät silmäni petä.\n\nOllille tuli kiire.\n\n— Siltä se vaan näyttää, sanoi hän. — Herra sen kai tietänee, sillä\nherran se kai on.\n\n— En ymmärrä... lausui Kustaa hämmästyneenä.\n\n— Laukku näkyy olevan rikki, huomautti nainen osoittaen laukkua,\njonka sauma oli ratkennut hyvän matkaa.\n\n— En ymmärrä, kuinka se on tapahtunut, sanoi Kustaa.\n\n— Se on mahtanut hankautua satulavyötä vastaan.\n\n— Tahdotteko neulaa ja lankaa?\n\n— Kyllä kai te sen paremmin korjaisitte.\n\n— Tyhjentäkää se, niin saanpahan koettaa.\n\nKustaa noudatti kehoitusta, mutta naisen neuloessa laukkua ihmetteli\nhän ettei kumpikaan isäntäväestä himomielin katsellut rahoja, joita\nhe tiesivät hänellä olevan. Hän päätti koetella heitä.\n\n— Taidatte tulla hyvin toimeen.\n\n— Ei ole valittamista.\n\n— Mutta kuinka te olette niin yksin; tämä näyttää sentään olevan iso\ntalo.\n\n— Me saamme apua, kevään tullessa.\n\n— Keneltä?\n\n— Tuon isältä; kas, hän oli rikas ja minä olin vain köyhä renki.\n\n— Olli sinä!\n\n— Eihän meidän naimiskaupoistamme olisi voinut olla puhettakaan,\nmutta sitte hän sai periä tämän saman talon, jossa me nyt olemme. Ja\nsilloin tämä Maija kosi ja kun me isälle olimme luvanneet ettemme\nmilloinkaan lainaisi äyriäkään, niin hän vihdoin suostui ja sitte me\nsaimme toisemme. Tietysti tuon eukon joskus on ikävä, mutta enhän\nminä kauvan viivy poissa kotoa.\n\n— Eikö teillä ole lapsia?\n\n— Oli yksi, mutta kuoli, vastasi nainen. — Tuossa se nyt on,\nparemmin en minä osaa sitä laittaa.\n\nKustaa pani takaisin tavaransa ja nainen meni isolle sängylle,\ntyhjensi siitä vanhat oljet ja pani uusia sijaan. Vanhat hän sitte\nlevitti uuninnurkkaan.\n\nSillaikaa oli Olli saanut kerinpuunsa valmiiksi ja katseli\ntyytyväisenä työtään.\n\n— Näillä voisi jotakin ansaitakin, virkkoi hän.\n\n— Tahdotteko nyt mennä levolle? kysyi nainen Kustaalta, osoittaen\nsänkyä.\n\nKustaa noudatti paikalla kehoitusta. Hän ripusti laukun\nvuoteenpäähän, sillä tiesihän hän olevansa heidän vallassaan; oli\nsiis parasta osoittaa heille luottamusta.\n\nHän nukkui sikeään uneen, mutta heräsi siitä että hänen ympärillään\nkuiskailtiin.\n\n— Mikähän herrasmies tuo lie? sanoi Olli.\n\n— Mahtaa se olla parempia ihmisiä, vastasi vaimo, — mutta hänelle\ntäytyy sanoa, että hän pitää huolta tavaroistaan, muutoin ne kyllä\nkatoavat.\n\n— Pyytäisinköhän minä häntä panemaan ne tuonne vanhaan kirstuun?\nkysäisi Olli.\n\n— Älä huoli; pitäköön jokainen huolta omastaan.\n\nEnempää Kustaa ei kuullut, mutta hänen ajatuksensa pysyivät virkeinä\naamuun asti. Maija muori oli keittänyt vesivelliä, jota hän tarjosi\nsekä vieraalleen että miehelleen. Lisäksi saivat he kappaleen mustaa\nleipää, Kustaa suurimman osan ja vaimo itse vain suupalallisen.\n\nTurhaan tarjosi Kustaa maksoa; siitä he eivät tahtoneet kuulla\npuhuttavankaan.\n\n— Tahdotteko säilyttää rahani, kunnes tulen takaisin? kysyi hän.\n\nMiksei, se kyllä käy laatuun.\n\n— Etkö voisi myydä minulle taalalaispukua? kysyi Kustaa Ollilta.\n\n— Kyllä hyvinkin.\n\n— Entä pyöreää lakkia ja kirvestä? Sekin kävi päinsä.\n\n— Leikkaa sitte minun tukkani juuri sellaiseksi kuin sinun on.\n\nOlli nauroi ja arveli, että se käy vallan helposti.\n\nKaupat tehtiin, Kustaa muutti muotoa ja talonpoika lupasi säilyttää\nhänen vaatteensa ja rahansa. Hän ei kertonut heille, kuka hän oli\ntai mitä hän aikoi; mutta hän luotti heihin ja he korvasivat hänen\nluottamuksensa monin kerroin.\n\nHän pani lakin päähänsä, heitti kirveen olalle ja läksi hakemaan\nkylästä työtä niinkuin muutkin taalalaismiehet.\n\nAntinpäivän aikaan tuli hän Rankhyttaniin, rikkaan vuoritilallisen\nAntero Pietarinpojan luo, pari penikulmaa Falunista. He olivat\nUpsalassa olleet ylioppilastoverit, mutta Kustaa luotti valepukuunsa,\npyysi työtä ja sai.\n\nHänet pantiin riiheen puimaan renkien kanssa; nämä huomasivat\npaikalla, ettei hän sitä työtä osannut, ja juttelivat ja nauroivat\nkeskenään, mutta eivät hänelle sanoneet mitään.\n\nKun piiat saivat vihiä asiasta, tulivat he uteliaiksi ja muuan heistä\nmeni häntä niin likelle, että hän näki silkkikauluksen pistävän esiin\ntalonpoikaistakin alta.\n\n— Sen hullumpaa en iässäni ole kuullut, sanoi tyttö; — pitääkö\nrenkien nyt ruveta pukeutumaan herrojen lailla?\n\n— Se pitää kertoa isännälle.\n\nPian kutsuttiin Kustaa Antero Pietarinpojan eteen. Tämä tarkasteli\nhäntä kauvan ja huudahti sitte:\n\n— Kustaa Eerikinpoika!\n\nKustaa ojensi hänelle sanatonna kätensä ja kyyneleet valuivat alas\nhänen poskiaan.\n\n— Sinä iloinen, reipas upsalanaikuinen toveri tulet surullisena\nluokseni ja tällaisessa puvussa; mitä tämä tietää?\n\nKustaa kertoi isänsä ja lankonsa kuolemasta Tukholman verilöylyssä.\n\n— Olen kuullut siitä, sanoi Pietarinpoika.\n\n— Ojenna siis minulle kätesi ja auta minua; olen matkalla\nTaalainmaalle nostamaan kansaa aseisiin. Valtakunnan itsenäisyys ja\nyksityisen onni ovat tässä kysymyksessä.\n\nVuoritilallinen joutui hämilleen.\n\n— Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta hirveästä tapauksesta\nTukholmassa ja se on kyllä minuun kovasti koskenut, mutta antaa\napua niin uhkarohkeaan yritykseen kuin se jota sinä ajattelet,\nsitä en katso meille vuoritilallisille hyödylliseksi, ja jos sinä\ntahdot seurata minun neuvoani, niin lähde pian täältä tiehesi, sillä\npalvelijat ovat kiinnittäneet sinuun huomionsa ja enempää ei tarvita\nennenkuin kuninkaan vakoojat löytävät tien tänne.\n\n— Etkö sitte tahdo tehdä mitään isänmaan alennuksen ja sorron\npoistamiseksi?\n\n— En voi, en uskalla sillä tavalla saattaa itseäni ja omaisiani\nperikatoon. Mene Aarent Pietarinpojan luo Ornäsiin, hän ja Vesteråsin\npiispa sekä monet muut ylhäiset herrat ovat sukua; jos he ryhtyvät\nasiaan, niin se ehkä voi menestyä. Mutta kuule minun neuvoani: älä\nviivy kauvan samassa paikassa.\n\n— Aarent Pietarinpoika on hänkin upsalanaikuinen ylioppilastoverini,\nsanoi Kustaa miettiväisenä.\n\n— Hän on Svinhufvud-veljesten lanko, lisäsi Antero Pietarinpoika,\nitsekseen ihmetellen, eikö Kustaa tietänyt, että koko tämä suku oli\ntanskalaismielinen.\n\n— Kiitos neuvostasi! Lähden paikalla Ornäsiin. Myöhään illalla läksi\nhän Rankhyttanista ja aikoi Vikin ja Thorsångerin pitäjien välillä\nolevan Lillelfvenin lauttauspaikan yli. Hän meni jäälle, se murtui\nhänen allaan; mutta hän oli voimakas ja notkea, joten hän pääsi\nylös. Sitte hän palasi takaisin lauttamökille ja viipyi siellä yötä,\nkuivatakseen vaatteitansa.\n\nSeuraavana päivänä hän terveenä, reippaana ja hyvillä toiveilla meni\nOrnäsiin.\n\nAarent Pietarinpoika hämmästyi suuresti hänet nähdessään, mutta sanoi\niloitsevansa hänen tulostaan ja toimitti pöytään ruokaa ja olutta.\nSillaikaa hän yhtämittaa jutteli entisistä ajoista, kuinka he yhdessä\nKustaan kanssa taistelivat Sten Sturen johdolla, ja heidän olostaan\nUpsalassa.\n\nTämä mies näytti todellakin tahtovan toimia isänmaan hyväksi ja\nKustaa avasi hänelle sydämensä, kertoi tuumistaan valtakunnan\nvapauttamiseksi ja pyysi häneltä apua ja neuvoja.\n\nAarent kuunteli tarkkaavaisesti ja vakuutti että hän toimittaa\nhänelle lujaa apua, hän tahtoo vain ensin kuulla mitä naapurit\ntuumivat asiasta.\n\nAterian aikana palveli Barbro, Aarent Pietarinpojan vaimo, heitä ja\nKustaa huomasi, että kalpea nainen usein häntä katseli, mutta hän ei\najatellut sitä sen enempää.\n\nMyöhään illalla vei Aarent vieraansa luhtikamariin ja kehoitti häntä\nperinpohjaisesti lepäämään sillaikaa kun hän puuhaa hänen asiansa\nhyväksi.\n\nKustaa kiitti Jumalaa, että hän kerrankin oli tavannut miehen jolla\noli sydän, ja pani ilomielin levolle.\n\nIsäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hymyili itsekseen ja käski\nrengin valjastaa hevosen. Silloin huomasi hän vaimonsa, joka\näänetönnä seisoi häneen katselemassa.\n\n— Mitä sinä siinä töllötät? kirkaisi hän hänelle; — lähde paikalla\nmaata.\n\nHän jätti huoneen ja näki hetkisen perästä miehensä ajavan heidän\nlikimmän naapurinsa Maunu Niilonpojan luo Aspebodaan.\n\n— Nyt et onnistu, mutisi hän itsekseen. — Maunu Niilonpoika on\nrehellinen mies, joka ei koskaan tule suostumaan petokseen.\n\nPian Aarent palasikin takaisin ajaen hurjaa vauhtia, mutta ei\npysähtynyt kotiin, vaan jatkoi matkaansa pihan poikki ja siitä\nSätraan, jossa kuninkaan käskynhaltija Brun Pentinpoika asui.\n\nTämä, yhtä kova ja tunnoton ihminen kuin Aarent, oli naimisissa\nBarbron sisaren kanssa, ja Barbro tiesi että molempien suvut olivat\ntanskalaismieliset.\n\nÄkkiä hän käsitti kaikki: vieras otetaan vangiksi, kuljetetaan pois\nhänen talostaan ja surmataan sitte.\n\nMikä loukkaus vieraanvaraisuutta kohtaan!... Mitä tuo nuori, reipas\npakolainen on tehnyt?... Ei, Barbro ei saattanut kestää sitä, hänen\ntäytyy hänet pelastaa, maksoi mitä maksoi.\n\nHän herätti luotettavan rengin, käski häntä valjastamaan hevosen\nja pysähtymään talon taakse. Sitte hän kiireesti riensi luhtiin\nherättämään Kustaata. Mielenliikutuksesta ja pelosta läähättäen\nkertoi hän hänelle katkonaisin sanoin mikä vaara häntä uhkasi ja\nkehoitti häntä kiiruhtamaan.\n\nJottei talonväki saisi vihiä hänen aikeistaan, täytyi vieraan\nkadota niin ettei kukaan tietäisi minne hän oli joutunut; sentähden\nlaski hän hänet alas pitkällä käsiliinalla, jommoisia siihen aikaan\nkäytettiin, talon taakse ja kuuli sitte suurella ilolla reen etenevän\nRunniin päin.\n\nAamulla saapui Aarent Pietarinpoika, seurassaan Brun Pentinpoika ja\nkaksikymmentä sotamiestä.\n\nHän kerrassaan raivostui huomatessaan, että lintu oli lentänyt\npesästä.\n\nBarbro pysyi tyynenä ja myönsi mitä oli tehnyt; kun mies sitte\nvihansa vimmassa kysyi, mitä se häneen oli kuulunut, niin hän vastasi:\n\n— En saattanut antaa sellaisen teon kirouksen langeta itseni ja\nlasteni päälle.\n\nSanotaan ettei Aarent Pietarinpoika sitte enää koskaan kärsinyt\nvaimoaan; ja onhan se luonnollista, sillä hän muistutti hänelle\nalituisesti tuota rikosta.\n\nMutta Kustaa jatkoi matkaansa, renki, jonka nimi oli Jaakko, ajoi\nniin paljon kuin hevonen pääsi jotta he pian tulisivat perille.\nBarbro rouva oli kehoittanut heitä ajamaan Svärdsjöhön herra Jonin\nluo, joka oli rehellinen pappismies.\n\nAamun sarastaessa olivat he päässeet Runnjärven toiselle puolelle,\nniinsanotuille Korsnäsin mökeille.\n\nTäältä lähetti Kustaa pois ystävällisen kyyditsijänsä, käski häntä\nsalaa sanomaan Barbro rouvalle, ettei hän koskaan tule unohtamaan\nmitä hän hänen hyväkseen on tehnyt, ja jatkoi yksin matkaansa.\n\nHän aikoi juuri astua erääseen mökkiin kysymään tietä, mutta ovea\navatessa näki hän vuoritilallisen Niilo Hannunpojan Prämsbackasta,\njonka hän tiesi suureksi tanskalaisystäväksi.\n\nSuuri vaara oli siis tarjolla, mutta samassa kirkaisi tyttö joka\nseisoi lieden ääressä:\n\n— Auttakaa, pata kaatuu!\n\nKaikki riensivät auttamaan ja Kustaa livahti tiehensä. Hän läksi\nsitte toiselle asumukselle, jota sanottiin Sandvikin mökiksi, ja\nsiellä hän tapasi erään sulattajan.\n\n— Voitko näyttää minulle tien Svärdsjöhön?\n\n— Voin kai.\n\nHe läksivät; se oli reipas nuori mies, varmaankin samanikäinen kuin\nKustaa, joka suuresti rakasti vaivaloista ammattiaan. Hän kertoi\ntanskalaisten sorrosta ja lisäsi:\n\n— Ja kuitenkin sanovat, että se vielä käy pahemmaksi.\n\n— Tietysti, jos kärsitte sitä.\n\nJos tappaakin yhden voudin, niin toinen tulee sijaan eikä siitä\nkukaan hyödy.\n\n— Oletko kuullut puhuttavan Engelbrektistä?\n\n— Totta kai.\n\n— Muistatko kuinka silloin kävi?\n\nMies vaikeni hetkiseksi.\n\n— Olisipa hän vaan täällä, niin voisimmepa koettaa uudelleen, sanoi\nhän.\n\n— Ei tiedä mitä vielä voi tapahtua.\n\nSulattajalla ei ollut aikaa saattaa kauvemmaksi. Kustaa antoi hänelle\nhopearahan ja sanoi:\n\n— Jos Jumala auttaa minua, niin tule luokseni ja minä maksan sinulle\nparemmin.\n\nHe erosivat ja Kustaa jatkoi yksin osoitettuun suuntaan.\n\nIllalla hän tuli Bengtshedeniin; se oli suuri kylä likellä Svärdsjön\npitäjän eteläistä rajaa.\n\nHän meni Åkersgården-nimiseen taloon pyytämään yösijaa.\n\nEmäntä osoitti hänelle sijan lieden ääressä, mutta kun hän istui\nsiinä tuijottamassa tuleen eikä virkkanut sanaakaan, niin emännän\npäähän pälkähti, että hän samalla saattoi tehdä vähän työtä\nruuastaan. Emäntä valmisti nimittäin juuri makkaroita ja aikoi\nhänellekin antaa makkaran.\n\n— Voitpa, kulkijapoika, tehdä minulle pari makkaratikkua, koskei\nsinulla ole muutakaan tekemistä, sanoi hän.\n\n— En minä osaa tehdä pylsypölkkyjänne, vastasi Kustaa hymyillen;\nhänen ajatuksensa liikkuivat kaukana täältä.\n\n— Ole sitte tekemättä, tuumi emäntä; — makkaran voit siltä saada ja\nolutta päälle.\n\nSitte hän valmisti vuoteen ja väitti Kustaan olevan unen tarpeessa.\n\nMutta uni ei paikalla tullut. Muistot ja mietteet pyörivät hänen\nmielessään ja ylinnä näki hän tuon suojelevan käden joka oli torjunut\nkaikki vaarat. Varmaankin korotti hän käsivartensa taivasta kohti ja\nhuudahti ilon valtaamana: se on hyvässä turvassa, joka on Jumalan\nsuojeluksessa.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän Svärdsjön kirkolle, mutta nyt oli hän\nkäynyt niin varovaiseksi, että hän tahtoi saada selville, saattoiko\nJon herraan luottaa, ennenkuin hän uskoi hänelle salaisuutensa.\nSentähden hän ensin meni latoon, jossa rengit olivat puimassa, ja\ntarjoutui auttamaan heitä.\n\nHeidän puheistaan saattoi päättää että Jon herra oli rehellinen mies\nja silloin hän paikalla läksi hänen puheilleen.\n\nHe tunsivat toisensa, sillä pappi oli hänkin ollut Upsalassa samaan\naikaan kuin Kustaa, vaikka hän oli monta vuotta vanhempi.\n\nTämä hurskas pappismies oli mitä rehellisin ja uskollisin herra.\nLiikuttavaa oli katsoa hänen hyväntahtoisuuttaan ja osanottoaan.\nHänen mielestään Kustaa oli ottanut täyttääkseen suuren työn, jonka\nonnistumiseen hän rukoili Jumalan siunausta. Ja se että Kustaa oli\ntullut hänen taloonsa, oli hänestä sellainen kunnia, ettei hän\ntietänyt kuinka hän osaisi kohdella vierastaan.\n\nKun Kustaan esimerkiksi piti peseytyä, tahtoi hän välttämättömästi\npidellä pyyhinliinaa, itse hän palveli ruokapöydässä eikä koskaan\nmennyt ovesta ennen Kustaata.\n\nJonin taloudenhoitajatar ei käsittänyt, miksi \"renkiä\" sillä tavalla\nkunnioitettiin, ja kun isäntä hengen uhalla kielsi häntä kyselemästä,\nniin hän läksi piioille ja rengeille vuodattamaan sydäntään, josta\nseuraus oli että kaikki rupesivat vakoilemaan kulkijaa.\n\nSentähden hänen pian täytyi lähteä matkaan, pappi huomasi sen\nvälttämättömäksi ja souti itse hänet Isalan kylään, puoli penikulmaa\nSvärdsjön kirkolta.\n\nSiellä asui kruununmetsästäjä Sven Elfinpoika vanhan vaimonsa kanssa.\nPappi puhui hänelle muutamia sanoja kahdenkesken ja ukko vastasi:\n\n— Voitte luottaa minuun, rakas isä.\n\nMutta pian näytti vaara taas olevan tarjolla, sillä Brun Pentinpojan\nlähetit tulivat pappilaan kysymään vankia.\n\nJa sieltä he läksivät Isalaan.\n\nSven Elfinpojan vaimo oli juuri paistamassa leipiä, kun joukko\nvieraita miehiä astui sisään kysymään, oliko näillä mailla nähty\nerästä tuntematonta miestä.\n\nKustaa seisoi lieden ääressä lämmittelemässä.\n\nVastauksen asemasta otti vaimo varsiluudan, survasi häntä sillä\nselkään ja sanoi:\n\n— Mitä sinä siinä töllistelet niinkuin et koskaan olisi nähnyt\nihmisiä. Laita itsesi siitä pian riihelle!\n\nHän totteli paikalla ja meni latoon puimaan renkien avuksi.\n\nVoudin palvelijat nauroivat rengin saamia nuhteita, aavistamatta että\nvaimo niin pahoin kohteli juuri samaa korkeaa herraa, jota he etsivät.\n\nHän pääsi heistä siis sillä kertaa onnellisesti.\n\nMutta hänen turvallisuutensa oli jo täälläkin vaarassa ja sentähden\nSven Elfinpoika lupasi viedä hänet pohjoisempaan, Marnäsissä asuvien\nkruununmetsästäjien Pietari ja Matti Olavinpoikien luo. Mutta matka\nsinne oli aika vaarallinen, sillä voudin palvelijoita vakoili\nkaikkialla.\n\nSven Elfinpojan vaimo oli neuvossa niinkuin tavallisesti.\n\nKustaa pantiin maata olkikuormaan ja Sven asteli vieressä ajamassa.\n\nHän ei ollut päässyt kauvaskaan talosta, kun joukko sotamiehiä\nkerääntyi hänen ympärilleen.\n\nHe kysyivät, mihin matka ja pistivät terävät keihäänsä kuorman sisään.\n\nSuulas talonpoika vastasi terävästi kaikkiin heidän kysymyksiinsä ja\nsotamiehet käskivät häntä menemään hiiteen, jopa heti paikalla.\n\n— Se juuri on hartain haluni, vastasi ukko ja löi hevosta selkään.\n\nMutta samassa huomasi hän verta tiellä. Silloin hän kiireesti veti\nesiin veitsensä ja leikkasi huomaamatta haavan hevosen jalkaan.\nTanskalaisten epäluulo, joka jo olikin herännyt, saatiin siten\npoistetuksi.\n\nNiin sai kelpo talonpoika vainotun vieraansa onnellisesti Marnäsiin.\n\nKansanlaulussa sanotaan:\n\n    Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa\n    Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa,\n    Ja juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.\n\nMutta Marnäsissä uhkasi sama vaara: kuninkaan vakoilijoita odotettiin\njoka hetki eikä vaatimattomissa tölleissä ollut ainoaakaan\npiilopaikkaa, johon hänet olisi voinut kätkeä.\n\nTanskalaisten keihäs oli sattunut hänen jalkaansa hänen maatessaan\nolkikuormassa ja siitä haavasta oli veri tullut. Nyt sitä särki ja\nliikkuminen tuotti Kustaalle suurta vaivaa.\n\nMarnäsiläiset, sekä miehet että naiset, säälivät häntä; eivät he\ntietäneet kuka hän oli tai mitä hän tahtoi, mutta koska tanskalaisen\nvoudin väet ajoivat häntä takaa, niin he päättivät auttaa häntä niin\nkauvas kuin suinkin.\n\nPerinpohjin tuumittuaan veivät he hänet Leksandin pitäjään. Siellä\nhänen, Lungsjöån luona, syvällä metsässä, kaatuneen, suuren hongan\nalla täytyi maata piilossa. Lepo oli nimittäin aivan välttämätön\nhaavan parantumiseksi.\n\nSiellä hän makasi kolme päivää ja marnäsiläiset veivät hänelle ruokaa\nja kertoivat kaikki mitä olivat saaneet kuulla vakoilijoista.\n\nSiitä saakka sanottiin paikkaa Närboksi [Närbo merkitsee sanasta\nsanaan \"elatuspesä\".].\n\nMutta muutamien päivien perästä ei hän täälläkään enää ollut varma\nvapaudestaan, jonkatähden hänet Lungsjöån rantoja pitkin vietiin\nsyvemmälle metsään, kunnes vastaan tuli suuri suo, joka ympäröi\nkorkeaa kukkulaa.\n\nTäällä hän taasen piilotteli hongan alla, kunnes marnäsiläiset\ntiesivät kertoa, että vakoileminen oli käynyt vähemmäksi.\n\nTanskalaiset olivat luvanneet helisevät palkinnot sille, joka\nsaattaa vangin heidän käsiinsä, mutta heidän houkutuksensa eivät\nolleet vaikuttaneet näihin rehellisiin ihmisiin enempää kuin Sven\nElfinpoikaankaan.\n\nKustaan persoonallisuus oli tehnyt syvän vaikutuksen noihin\nluonnonlapsiin, hän oli niin avuton, hän tarvitsi heitä; jokainen\nheistä olisi pitänyt suurena syntinä olla häntä auttamatta.\n\nMuutamien päivien perästä lähdettiin matkaan, metsien läpi, Onsjönin\nja Ingarnin yli Rättvikin pitäjään. Useita marnäsiläisiä talonpoikia\noli mukana.\n\nKustaa ei ollut vielä saanut tilaisuutta puhua suuremmalle\nkansanjoukolle, mutta nyt, tultuaan Siljansdaleihin, huomasi hän\nheti, että mieliala oli aivan toinen kuin eteläisissä maakunnissa,\nja seuraavana sunnuntaina läksi hän Rättvikin kirkolle ja siellä hän\nkirkonvalleilta ensi kerran julkisesti puhui talonpojille.\n\nKauniilla, sointuvalla äänellään kuvasi hän valtakunnan hätää ja\nvaaraa, puhui Kristianin petollisesta menettelystä ja verilöylystä,\njonka hän oli pannut toimeen Tukholmassa, surmatakseen valtakunnan\netevimmät miehet, sekä kuinka hän oli kohdellut Sten Sturen leskeä ja\näitiä.\n\nNaiset itkivät ja nyyhkyttivät, miehiltä pääsi vihamielisiä\nhuudahduksia.\n\nHän kehoitti heitä yhtä urhoollisesti ja uskaliaasti kuin heidän\nesi-isänsä tarttumaan aseisiin ja pelastamaan valtakunnan perikadosta.\n\nTalonpojat kuuntelivat häntä suurimmalla myötätuntoisuudella, sitte\nhe hiljaa neuvottelivat keskenään ja vihdoin astuivat vanhimmat esiin\nja sanoivat, että kyllä he vanhastaan tuntevat tanskalaisen ja kyllä\nhe ovat taipuvaiset rankaisemaan hänen petollisuuttaan, mutta yksin\neivät he saata päättää niin tärkeää asiaa: heidän täytyy ensin kuulla\nnaapuripitäjien mielipide.\n\nTähän vastaukseen oli Kustaa hyvin tyytyväinen. Jospa hän vaan olisi\nkantanut rakasta Sture-nimeä, niin he varmaankin paikalla olisivat\nolleet valmiit, mutta hän oli heille melkein ventovieras, eikä hänen\nsukunsa viime aikoina ollut erittäin kunnostanut itseään.\n\nParas ja ainoa suositus oli hänelle se, että hän oli taistellut\nSten herran rinnalla ja Brännkyrkan luona voitollisesti kantanut\nvaltakunnan lippua. Mutta eihän siinä ollut tarpeeksi.\n\nTäältä läksi Kustaa Taalain suurimpaan ja tiheimmin asuttuun\npitäjään, Moraan.\n\nPappilassa hänet suurella ystävällisyydellä otti vastaan kirkkoherra\nJaakko Pietarinpoika. Taru kertoo, että kirkkoherra täällä niinkuin\nSvärdsjössäkin olisi pidellyt hänelle pesuvatia, hänen peseytyessään.\nNainen, joka oli samassa sattunut tulemaan huoneeseen, oli\nnähnyt tämän ja paikalla mennyt kertomaan, että ylhäinen herra,\ntaalalaispukuun puettuna, vieraili Jaakko herran luona; uutinen\nlevisi kuin kulovalkea, ja Kustaan piti paikalla lähteä tiehensä.\n\nKirkkoherra vei vieraansa Utmelandin kylään, joka sijaitsee\nSiljan-järveen pistäytyvällä niemellä, heti eteläpuolella kirkkoa.\nHänet kätkettiin Tomtgårdenin kellariin, kunnes hän joulupyhinä saisi\ntilaisuutta puhua talonpoikien kanssa.\n\nMatti Laurinpoika, joka vaimoineen asui Tomtgårdenia, arveli, ettei\nheillä pelätä tanskalaisia kulkureita; tulkoot vaan, niin kyllä Matti\nheille antaa.\n\nVaimon mielestä oli paras olla suutaan soittelematta. Sitte läksi\nJaakko herra pois ja Matti saattoi hänet tielle, mutta vaimo palasi\ntupaan panemaan jouluolutta.\n\nSamassa tuli sinne joukko tanskalaisia vakoilijoita, mutta vaimo\nei ollut millään, kieritti vaan olutkuurnan lattiassa olevan\nkellariluukun päälle. Kun häneltä kysyttiin, oliko vierasta näkynyt\nnäillä mailla, niin hän vastasi ettei hänellä ole tapana hyppiä kylän\nraitteja, saavat vaan vieraat tulla tupaan ennenkuin hän heidät\nnäkee, ja tällä kertaa heitä todellakin on aika lauma, mutta ovatko\nhe voroja vaiko muita rosvoja, sitä hän ei voi tietää.\n\n— Saat pian nähdä, vastasi muuan miehistä, mutta toinen arveli\nparhaaksi olla nostamatta riitaa mokoman vanhan peikon kanssa;\nsaattoihan nähdä ettei se, jota he etsivät, kuitenkaan ollut siellä.\n\nJa he läksivät matkoihinsa.\n\nMutta he saattoivat myöskin tulla takaisin ja sentähden täytyi\nKustaan yhä pysyä kellarissa. Pappilasta lähetettiin hänelle ruokaa,\njoka pienen aukon läpi laskettiin alas kellariin.\n\nTanskalaiset voudit olivat nyt ruvenneet etsimään yhä kiihkeämmin,\nsillä kuka saattoi tietää mitä tuo karannut ritari vielä tekisi\nja sentähden täytyi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hänen\nkiinniottamisekseen.\n\nMutta tanskalaisten lähettien tehtäviin kuului myöskin kuvata\nkansalle kuningasta mitä parhaimmassa valossa: hän oli oikea\ntalonpoikien ystävä, joka tarkoitti yksinomaan heidän parastaan; ja\nTukholman verilöyly oli vain valhetta ja panettelua, tahdottiin vain\närsyttää kansaa kuningasta vastaan.\n\nAlivouti Niilo Vestgöte, raju, uskalias velikulta, läksi\nTaalainmaalle siinä varmassa luulossa, että hän kyllä saa talonpojat\nilmoittamaan Kustaan olinpaikan. Hän tuli sentähden Moraan ja meni\nnimismiehen taloon.\n\nMutta Morassa oli myöskin muuan Rasmus Jute, alkuaan tanskalainen,\njoka oli asunut siellä monta vuotta ja ennen palvellut Sten Sturella.\n\nHän muisti vielä vallan hyvin nuoren, ritarillisen Kustaa\nEerikinpojan ja hänen mielestään olisi ollut alhaista ottaa kiinni ja\nheittää vihollisten käsiin niin komea nuori herra.\n\nÄkkiarvaamatta läksi hän palvelijoilleen nimismiehen talolle ja\nsiellä syntyi kiivas ottelu, sillä seurauksella, että Niilo Vestgöte\nkaatui.\n\nSitte tulivat joulunpyhät, jolloin tavallista enemmän kansaa\nkokoontui kirkolle; Kustaa oli päättänyt, vaaroista huolimatta, puhua\nmoralaisille niinkuin hän oli puhunut rättvikiläisillekin.\n\nHän asettui kummulle kirkon viereen. Hänen puheensa ei ollut opittu\nläksy, se tuli suoraan hänen nuoresta, lämpöisestä sydämestään.\nHän käski vanhoja muistelemaan ja nuoria tiedustelemaan mimmoista\nkomentoa tanskalaiset kuninkaat sekä heidän voutinsa ja käskyläisensä\nolivat pitäneet; kuinka kurjassa tilassa valtakunta oli ollut ja\nkuinka ruotsalaisia oli kohdeltu aina ulkomaalaisten herrojen\nhallitessa maata. Hän käski heitä muistelemaan Taalainmaan\nvoudin Kössi Eerikinpojan hirmutöitä ja kuinka heidän esi-isänsä\nurhoollisuudellaan olivat vapauttaneet itsensä ja valtakunnan.\nSamallainen tulisi julman, petollisen kuningas Kristianin ies\nolemaan. Mutta jos he miesten lailla päättäisivät vapauttaa isänmaan\norjuudesta, niin hän rupeaisi heidän johtajakseen ja pelastaisi\nJumalan avulla valtakunnan vaarasta, joka varmaan uhkasi, jollei sitä\najoissa poistettaisi.\n\nYksinkertaiset, luontevat sanat kaikuivat selvinä kansanjoukkoon ja\nihmiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta he eivät tulleet siitä\nvakuutetuiksi, että varsinainen vaara uhkasi. Kristian oli kohdellut\nkansaa hyvyydellä, ei ollut vielä vaatinut uusia veroja, eikä hänen\nvaltansa vielä ollut millään lailla tuntunut sorrolta.\n\nTalonpojat olivat vakuutetut siitä, että kuninkaan kovuus kohtasi\nyksin korkeita, mahtavia herroja, jotka itse keskinäisillä\nriidoillaan olivat saattaneet maan siihen onnettomaan levottomuuden\ntilaan, joka niin kauvan oli vallinnut.\n\nJos vaara uhkasikin, niin se vielä oli kaukana; he olivat väsyneet\nainaiseen taistelemiseen; ja eiväthän he tarkoin tunteneet tuota\nnuorukaista, joka tuossa tahtoi yllyttää heitä uusiin kahakoihin.\n\nSanalla sanoen: talonpojat olivat kahden vaiheilla; he kuulivat\nniin paljon ristiriitaisia puheita, yksi sanoi yhtä, toinen toista.\nViisainta oli pysyä varoillaan.\n\nSentähden he kiittivät Kustaata ja ilmoittivat pysyvänsä kuningas\nKristianille uskollisina, niinkuin olivat luvanneet; Kustaata\npyysivät he lähtemään pois, mitä pikemmin sitä parempi.\n\nKatkerin suru valtasi Kustaan mielen hänen kuullessaan tämän\nvastauksen ja epätoivo sydämessä jätti hän kansanjoukon. Olivatko\nhänen tarkoituksensa siis vallan turhat ja hänen toiveensa\nsairaaloisen mielikuvituksen tuotteita? Juuri sellaisina hetkinä\nihminen painiskelee Jumalan kanssa.\n\nMuutamia päiviä hän vielä viipyi näillä mailla, tietämättä minne\nmennä; parhaasta päästä hän pysytteli kätkössä erään sillan\nalla Morkarlebyn luona, mutta sitte hän päätti jättää isänmaan,\npäästäkseen pakoon kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkasivat.\n\nVuoden 1521 alkupäivinä hän suuntasi askeleensa Vesterdaleihin,\nNorjan rajaa kohti. Eräänä lauvantai-iltana poikkesi hän\nStorhols-holn nimiseen taloon, kappaleen matkan päässä Liman\nkirkolta. Siellä hän oli yötä, mutta sunnuntaina hän meni kirkkoon.\nHän luuli silloin kuulevansa viimeisen messun ruotsalaisessa kirkossa\nja hänen rukouksensa oli hartaampi kuin koskaan ennen.\n\nLähtiessään kirkosta oli hänen päätöksensä valmis: hän menee Norjaan,\npakoon väsymättömiä vihollisiaan.\n\nHän asteli pohjoista kohti pitkin Vesterdaljoen vartta. Korkeina\nylenivät tunturit, ei kuulunut hiiskahdustakaan syvissä, lumen\npeittämissä metsissä. Ainoina ihmisjälkinä oli siellä täällä\nsysimiilu. Kauvas siinsi tunturien jono ja tunturia pitkin kulki\nhänen tiensä. Niiden korkeudesta hän vielä kerran tahtoi katsella\nrakasta isänmaata, jonka kohtalon hän nyt tiesi ratkaistuksi, jollei\nJumala ollut päättänyt määrätä toista, arvokkaampaa asetta alkamaan\nja päättämään pelastustyötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoran miehet olivat tosin antaneet Kustaan mennä menojaan, mutta\nuseihin heistä oli hänen puheensa tehnyt niin syvän vaikutuksen,\netteivät he sittemmin koskaan voineet unohtaa tuota nuorta herraa,\njolla oli niin voimakas ääni ja joka niin lujasti luotti heidän\nmiehekkyyteensä ja isänmaanrakkauteensa. Jos hänen nimensä olisi\nollut Sten Sture, niin he paikalla olisivat seuranneet häntä, mutta\nKustaa Eerikinpoika ei saanut heidän korvistaan vaikenemaan kaikkia\nnoita ylistyslauluja, joita heille oli laulettu kuningas Kristianista\nja hänen suuresta hyväntahtoisuudestaan Ruotsin kansaa kohtaan.\n\nSillä kannalla olivat asiat Morassa ja kaikkialla Siljanin pitäjissä.\n\nMutta samaan aikaan saivat rättvikiläiset aika lailla otella\nkuninkaan väen kanssa.\n\nJoukko tanskalaista ratsuväkeä tuli taas noin sadalla hevosella\nTaalainmaalle ottamaan kiinni Kustaata.\n\nHeidän ratsastaessaan Siljanin jäätä näkivät muutamat talonpojat\nheidät. Silloin he paikalla riensivät kirkolle ja rupesivat\nsoittamaan kelloja, niinkuin tapana oli levottomina aikoina, kun\nvaara uhkasi.\n\nTuuli puhalsi pitäjiin päin ja kaikkialta, vuorilta ja metsistä tuli\naseilla varustettuja talonpoikia, jotka miehissä kiirehtivät kirkolle\nja pappilaan.\n\nTanskalaiset olivat jo ehtineet sinne, mutta talonpojat ryntäsivät\nperässä, murskasivat suurilla tukeilla portit ja kun tanskalaiset\npakenivat kirkontorniin, niin he ajoivat heitä takaa sinnekin.\nVaivoin he saivat henkensä pelastetuksi, talonpojat päästivät heidät\nainoastaan sillä ehdolla että he pyhästi lupasivat olla tekemättä\nKustaa herralle pahaa. Sentään eivät he saaneet sanojansa niin hyvin\nsovitetuiksi, kertoo kronika, ettei useita heistä olisi kohdannut\nsuurten kirveitten isku.\n\nOlemme nähneet, etteivät Taalain miehet olleet kuinkaan valmiit\ntarttumaan aseisiin, mutta eivät he silti sallineet kuninkaan\nsoturien kuljeksia kylillä ahdistamassa sitä joka oli paennut heidän\nturviinsa.\n\nSamaan aikaan ilmaantui useita muitakin pakolaisia Taalainmaalle\npakoon kuninkaan vainoa. Muitten muassa Lauri Olavinpoika (Björnram),\njoka oli taistellut Sten Sturen joukossa ja jonka taalalaiset hyvin\ntunsivat. Heti kun he kuulivat hänen tulleen, kiirehti kansaa\nlaumoittain hänen luokseen ja hän todisti todeksi kaikki mitä Kustaa\nEerikinpoika oli kertonut ja kuvaili taalalaisille mikä kohtalo heitä\nodotti.\n\n— Kuningas, kertoi hän, — lähtee pian kiertomatkalle valtakuntaan\nja sitä ennen pystytetään jokaisen nimismiehen kartanolle hirsipuu;\nmiehekkäimmät ja eniten arvossa pidetyt talonpojat mestataan ja\ntoisilta hakataan toinen käsi ja toinen jalka. Aseitaan he eivät\nenää tarvitse, jonkatähden ne otetaan pois ja heidän lakikirjansa\npoltetaan.\n\nVihan ja harmin purkauksia kuului koko kansanjoukossa; toiset\nvaltasi ääretön kauhu. Missä oli nyt tuo reipas, urhoollinen Kustaa\nEerikinpoika? Niin pianko heidän jo piti katua sitä että olivat\npäästäneet hänet luotaan?\n\nLauri Olavinpoika, kuullessaan tuon nimen kulkevan suusta suuhun,\nmuisti hyvin tuntevansa nuoren herran entisiltä ajoilta ja kysyi\nsilloin, mitä he tiesivät Kustaa Eerikinpojasta.\n\nHe kertoivat että hän oli käynyt heidän luonaan ja voimallisin sanoin\nkehoittanut heitä tarttumaan aseihin; mutta he olivat antaneet hänen\nmennä tiehensä, sillä eiväthän he tunteneet häntä eivätkä tietäneet\nettä kuningas oli sellainen hirmuvaltias kuin hän väitti hänen olevan.\n\nSilloin rupesi Lauri Olavinpoika puhumaan ja moitti pontevin sanoin\ntalonpoikia heidän ymmärtämättömyydestään.\n\n— Nyt te vasta oikein tarvitsette sitä hyvää herraa, sanoi hän.\n—. Kustaa Eerikinpoika tietää ja ymmärtää tarttua työhön ja johtaa\nteitä! Ilman häntä sortuvat varmaankin koko valtakunnan asukkaat.\n\nYleinen pelko ja kauhu vallitsi nyt kaikkialla. Samana päivänä saapui\nvielä toinenkin ruotsalainen aatelismies Taalainmaalle.\n\nSe oli Jonas Mikaelinpoika, Nederbyn ja Tröjdin herra, joka tuli\nTukholmasta ja vahvisti todeksi kaikki mitä Lauri Olavinpoika oli\nkertonut.\n\nHän kuvaeli Tukholman verilöylyä, kuinka raatiherrojen ja piispojen\nveri virtoina oli vuotanut kaduilla ja kuinka ruumiit olivat poltetut\nSödermalmilla; sinne oli herra Sten Sturenkin puoleksi lahonnut\nruumis viety poltettavaksi.\n\nTämän kuullessaan yltyivät Taalain miehet vihan vimmoihin.\nMonet puivat nyrkkejään ja kiroilivat vierasta, armotonta\ntanskalaiskuningasta.\n\nToiset itkivät ja vääntelivät käsiään.\n\n— Monet hyvät, rehelliset miehet, lisäsi Jonas herra, — ovat\nvetäytyneet metsiin, turvatakseen elämänsä niin hyvin kuin suinkin.\nMutta jos hyvä Jumala tahtoo lähettää heille ja maalle uskollisen\nruotsalaisen herran, niin he kyllä ovat valmiit uhraamaan henkensä ja\nverensä kuningas Kristiania ja koko hänen joukkoaan vastaan.\n\nTalonpojat olivat käyneet avuttomiksi ja alakuloisiksi.\n\n— Se on suuri onnettomuus, että herra Kustaa Eerikinpoika nyt on\npoissa, huomautti Jonas Mikaelinpoika vielä toistamiseen. — Hän on\nkäynyt Sten herran koulua eikä kukaan paremmin sopisi johtajaksi kuin\nhän.\n\nHyvät neuvot tulivat tässä kalliiksi. Taalain miehet olivat nyt\nvarmasti päättäneet ryhtyä aseihin; herra Kustaa Eerikinpoika piti\nvaan saada takaisin.\n\nMolempien herrojen kehoituksesta valittiin kaksi parasta hiihtäjää,\njotka lähetettiin hakemaan Kustaa Eerikinpoikaa; heidän piti hiihtää\nyöt päivät, lepäämättä, kunnes löytäisivät hänet.\n\nTähän toimeen valittiin Kettelbon Lauri ja moralainen Engelbrekt. He\nolivat nuoria, voimakkaita miehiä ja läksivät paikalla matkaan.\n\nEi ollut suinkaan helppoa seurata pakolaista, mutta he kyselivät\npitkin tietä ja pääsivät siten Limaan saakka. Siellä tiesi kansa\nkertoa, että hän oli käynyt kirkossa ja jumalanpalveluksen loputtua\npitkän aikaa seisonut ovella, ajatuksiin vaipuneena. Sitte he olivat\nnähneet hänen kulkevan joen poikki, pohjoista kohti.\n\nHiihtäjät läksivät samaa tietä, mutta vielä oli heillä pitkä matka\nkuljettavana ennenkuin heidän vaivansa oli saava palkkansa.\n\nVasta kun he olivat päässeet Sälensbyhyn, Transtrandin kappelin\npohjoispuolella, näkivät he hänet pitkän matkan päässä.\n\n\n\n\n8.\n\nLEHTI KÄÄNTYY.\n\n\nHän asteli tietään raskain mielin, ainoana seuranaan särkyneet\ntoiveet. Oliko hän mielipuolena alkanut työn, jota ei hän voinut\ntäyttää; oliko iäinen Jumala päättänyt, että vieraat vallat saisivat\nsilpoa rikki Ruotsin ja jakaa sen keskenään; oliko Engelbrektin ja\nSturein työ ollut turha, tai johtiko maailmaa yksin sattuma, olivatko\nihmiset vain leikkikaluja oikullisen kohtalon käsissä?\n\nPimeät, synkät ajatukset iskivät kyntensä hänen sieluunsa, mutta\nkun hän nosti silmänsä saadakseen vastausta kysymykseensä, näki hän\nauringon luovan taivaankaaren värihohdetta tunturien huipuille; sen\nsädekimput kimmeltelivät ja kiilsivät valkealla lumella; tuossa\nkorkeassa, sinisessä taivaassa ja tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa\nilmassa oli jotakin niin suurta ja voimakasta; koko luonto tuntui\nLuojaansa ylistävän ja kunnioituksen tunteen valtaamana lankesi\nKustaa polvilleen ja rukoili, kuumia kyyneleitä vuodattaen:\n\n— Jumala, sinä yksin olet suuri ja voimallinen, tapahtukoon sinun\ntahtosi kaikessa.\n\nKummallista! Kun hän nousi ylös olivat huolet kuin poispuhalletut\nja mieli oli niin joustava. Miksi hän suri? Eihän hän itse mitään\nvoinut, mutta voimakkaampi taisi toimia hänen puolestaan.\n\nJa reippaasti asteli hän eteenpäin.\n\nSilloin kuuli hän takanaan huutoja.\n\nHämmästyneenä hän kääntyi.\n\nKaksi hiihtäjää sieltä tuli kovaa vauhtia. He huitoivat käsiään ja\nhuusivat hänen nimeään.\n\nKummastuneena hän seisahtui.\n\nJo tunsi hän miehet vanhoiksi tutuiksi. Mutta mitä he tahtoivat?\nHeidän retkensä tarkoitusta ei hän saattanut aavistaa.\n\nKun he kertoivat, että häntä heidän kotikylässään ikävöimällä\nikävöitiin, silloin valtasi hänet ääretön ilo ja hän kiitti Jumalaa,\njoka näin oli sekä vahvistanut että nöyryyttänyt häntä. Mitä hän\nitsestään olisi taitanut, jollei väkevämpi tahto olisi lausunut\nsanaansa.\n\nPaikalla hän suostui talonpoikien pyyntöön ja hyvää kyytiä läksivät\nhe paluumatkalle.\n\nVäki Öster- ja Vesterdaleista oli kokoontunut Moraan häntä odottamaan.\n\nVihdoin tuli sitte sanoma, että kolme hiihtäjää likenee, ja silloin\nsyntyi suuri ilo ja riemu. Kaikki läksivät heitä vastaan ja jokainen\ntahtoi pusertaa Kustaan kättä toivottaakseen häntä tervetulleeksi.\n\nHe valitsivat hänet \"Taalainmaan ja koko Ruotsin valtakunnan herraksi\nja johtajaksi\" ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.\n\nKustaan keskusteluista Taalain miesten kanssa ja hänen valinnastaan\njohtajaksi lauletaan:\n\n    Ja kuningas Kustaa se ratsastaa\n    Taas Taalain miesten luo.\n    Mut kuningas Kristian Södermalmissa\n    Viiniä, mettä juo.\n\n    Ja kuulkaa te Taalain miehet,\n    Mitä mulla on mielessäin,\n    Mun kanssani tulkaa Tukholmaan\n    Ja juutit me lyömme näin.\n\n    Ja vastasi Taalain miehet,\n    Ne vastasi yksi kerrallaan:\n    Oli taistelu pitkänä perjantaina,\n    Sen muistamme ainiaan.\n\n    Ja vastasi kuningas Kustaa\n    Ja katsovi kansaa silmihin:\n    Me tahdomme taivasta rukoilla\n    Että nyt kävis paremmin.\n\n    Niin vastasi Taalain miehet,\n    Ne vastasi kaikki kerrallaan:\n    Ja tahdotko sinä meitä johtaa\n    Aina suurehen Tukholmaan?\n\n    Ja johdan teitä mä mielelläin,\n    Näin vastasi Kustaa vain,\n    Jos tahdotte seurata kuolemahan\n    Sinikeltaista lippuain.\n\n    Niin vastasi Taalain miehet,\n    Ne vastasi kaikki kuin yksi mies:\n    Me tahdomme henkemme uskaltaa\n    Ja on murtuva kansan ies!\n\nKustaa piti nyt useita kokouksia, joissa hän ja talonpojat\nkeskustelivat siitä, mitä ensi kädessä olisi tehtävä. Nämä kokoukset\nvahvistivat rahvaan luottamusta, jonka lisäksi silloin aina sattui\nolemaan pohjatuuli, jota ukot pitivät vanhana hyvänä merkkinä siitä\nettä Jumala oli heidän kanssaan ja antaisi heille onnea.\n\nMuutamia ruotsalaisia hoviherroja, jotka olivat oleskelleet metsissä,\nsaapui samaan aikaan Taalaihin liittyäkseen Kustaan joukkoon.\n\nHän valitsi itselleen kuusitoistamiehisen henkivartijaston nuoria,\nreippaita miehiä, ja muutaman sadan suuruisen joukon, jota hän\nnimitti \"jalkaväekseen\" ja jolla hän heti aikoi alkaa taistelun.\n\nNäiden samojen miesten isiä oli Engelbrekt johtanut, heidän avullaan\noli hän riistänyt Ruotsin linnat ja linnoitukset mahtavan kuninkaan\nkäsistä ja karkoittanut hänen voutinsa ja käskynhaltijansa.\n\nKahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua nousi Kustaa Eerikinpoika\nsamaan uhkarohkeaan työhön.\n\nHistorian lehdille ei voi kirjoittaa mitään kauniimpaa ja\nopettavaisempaa kuin sorretun ja rääkätyn kansan taistelu loukatun\nihmisyyden puolesta, taistelu, jossa maailman valtiaille ja\nruhtinaille näytetään, mitä yksimielinen tahto ja isänmaanrakkaus\nsaavat aikaan. Kaikkien järkevien silmissä tuntui Kustaa Eerikinpojan\nja hänen ystäviensä yritys toivottomalta, mutta siitä he eivät\nvälittäneet.\n\nKristianin hallussa oli koko valtakunta, pääkaupunki, kaikki linnat\nja linnoitukset; sitäpaitsi hän hallitsi kahta muuta kuningaskuntaa,\njoiden voimat ja apulähteet olivat hänelle avoimina. Hänen\nsotajoukossaan oli harjaantuneita miehiä kaikista Europan maista,\nhänen laivastonsa kiertelivät pitkin Itämerta; roomalainen keisari\nKaarle V ja tämän veli Ferdinand, joka sittemmin tuli Unkarin ja\nBöömin kuninkaaksi, olivat hänen lankojaan; Saksin vaaliruhtinas\nFredrik ja hänen veljensä Johannes olivat hänen enojaan;\nBrandenburgin vaaliruhtinas Joakim oli naimisissa hänen sisarensa\nElisabetin kanssa: useimmat Europan hallitsijoista ja ruhtinaista\nolivat siis hänen sukulaisiaan, ystäviään tai liittolaisiaan.\n\nItse hän oli roteva ja viekas mies, joka erinomaisesti osasi käyttää\naseita; hän ei karttanut keinoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka\nveriset ja julmat, kunhan ne vaan johtivat toivottuun päämaaliin. Hän\nkäytti vuorotellen viekkautta, vuorotellen hyvyyttä, aivan sen mukaan\nmikä hänen tarkoituksilleen milloinkin oli edullista. Ja samallaiset\nolivat hänen miehensä ja neuvonantajansa.\n\nTätä miestä vastaan Kustaa aikoi ryhtyä sotaan; hänellä ei ollut\nlaivastoa eikä kenttätykkejä, ei liittolaisia eikä asehuonetta,\nei linnoituksia eikä palkatuita sotajoukkoja; ei muuta kuin urhea\ntalonpoikaisjoukko, jonka aseina oli jousia, nuolia, piikkinuijia,\ntapparakeihäitä ja peitsiä.\n\nMutta Kustaan mieli paloi urhoollisuutta ja toivoa. Häneen liittyivät\nLauri Olavinpoika ja Jonas Mikaelinpoika sekä useat muut, jotka\nolivat piiloitelleet metsissä. He eivät olleet tunnetuita miehiä\neivätkä suurta sukua, varsinkaan niihin miehiin verraten jotka olivat\ntaistelleet Sturein joukoissa. Heidän sotureinaan olivat taalalaiset\ntalonpojat, joiden rinnoissa paloi sama lämmin rakkaus vapauteen ja\nriippumattomuuteen kuin entisinä aikoina.\n\nHe kyllä tiesivät että maan muut talonpojat istuisivat pirteissään\naina viimeiseen hetkeen asti ja antaisivat asiain mennä menojaan.\nMutta Kustaan miehet olivat toista mieltä, he eivät ainoastaan olleet\nvoitostaan varmat, vaan he elivät jonkinlaisessa huumauksen tilassa,\njota yhtämittaa kiihoittivat kertomukset kuninkaan veritöistä.\n\nVihdoin oli Kustaa saanut kokoon neljänsadan miehen suuruisen voiman\nja sen kanssa hän ryntäsi Kopparbergille, otti vangiksi vuorivouti\nKristofer Olavinpojan, poisti kuninkaalle määrätyn veron ja ryösti\ntanskalaisten kauppiaiden puodit. Vaatetavarat, mitkä siellä olivat,\njakoi hän henkivartijajoukolleen ja jalkaväelleen, silkkikankaasta\ntehtiin lippuja, taalalaiset saivat ruokavarat, ja kulta ja hopea\nkäytettiin miehistölle palkaksi, mikäli sitä riitti.\n\nKopparbergistä ja sen ympäristöstä tulevat kruununverot olivat\ntästälähin maksettavat herra Kustaa Eerinkinpojalle.\n\nSitte hän vetäytyi takaisin Siljaniin.\n\nTämän ensi yrityksen onnistuminen rohkaisi suuresti kansaa. Yhä\nkasvavalla rakkaudella ja ihailulla katselivat he herraansa ja hän\npaloi halusta jatkaa voittoisaa retkeään.\n\nHän ei kotona viipynyt montakaan päivää, mutta sotureja tulvi joka\nhaaralta hänen luokseen niin että hänellä pian oli viidentoistasadan\nsuuruinen joukko.\n\nHän läksi nyt taasen Kopparbergille päin; eräänä sunnuntaina hän\nsaapui Faluniin ja kaikki kaupungin väet olivat paraikaa kirkossa.\n\nHänen aikomuksensa oli täällä, niinkuin ennen Rättvikissä ja Morassa,\nkirkonvalleilta puhua vuoriston kansalle voittaaksensa heidät\naikomustensa puolelle.\n\nJumalanpalveluksen loputtua kokoontui kansa, sekä miehet että naiset,\nhänen ympärilleen.\n\nHän puhui, niinkuin tavallisesti, maan sorretusta tilasta ja miehet\nkatselivat toisiaan, nyökäyttivät päitään ja arvelivat että puhe oli\nhyvä.\n\nNaiset taas myhähtelivät, että piti kai tuota kaunopuheista, koreaa\nherraa totella.\n\nPuheen loputtua ilmaisivat kaikki miehet mielihyvänsä nostamalla\nkätensä ilmaan, ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.\n\nSiten oli suuri voitto voitettu, kun sekä siljansdalilaiset että\nvuoristokansa nyt veti yhtä köyttä. Kustaan luonteva, vaatimaton\nkäytös veti kaikki sydämet hänen puoleensa ja hänen viisaat\nlausuntonsa ja se kokemus, jonka hän jo oli ehtinyt voittaa, herätti\nkaikissa suurta luottamusta.\n\nVuoriston etevimmät miehet olivat Pietari Laurinpoika Vibberbodasta\nja Olavi Pietarinpoika Tammelbergistä; nämä molemmat tulivat\nsittemmin, kukin paikkakunnallaan, Kustaan vahvaksi tueksi ja hänen\nuskotuiksi miehikseen.\n\nHänen kehoituksestaan lähettivät vuoristolaiset vanhan tavan mukaan\nhelsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin näitä yhdessä heidän ja\ntaalalaisten kanssa vapauttamaan valtakuntaa.\n\nSamalla kirjoitti Kustaakin vakavan kehoituskirjeen helsingeläisille.\n\nMutta sattui niin hullusti, että Tukholman arkkipiispa Trolle samaan\naikaan oli lähettänyt helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin\npysymään uskollisena kuninkaalle. Ja kun yhdessä pitäjässä\nkutsuttiin talonpoikia kokoon kuuntelemaan Kustaa Eerikinpojan ja\nvuoristolaisten kirjettä, niin naapuripitäjissä kulki kutsu kuulemaan\nhänen armonsa piispan kehoituksia.\n\nKansa ei ymmärtänyt mitä tässä piti uskoa ja ajatella. He olivat\nentisinä aikoina taistelleet rinnan taalalaisten kanssa ja niistä\najoista heillä oli yhteisiä, unohtumattomia muistoja. Mutta sitä\nmiestä, joka nyt oli heitä johtamassa, eivät he tunteneet; oliko\nvarma että hän ymmärsi asiansa ja ettei viimeinen villitys tulisi\nensimäistä hullummaksi?\n\nHeti saatuaan tästä tiedon päätti Kustaa itse lähteä Helsinglantiin\npuhuttelemaan talonpoikia. Hän jakoi väkensä kolmeen joukkoon: yhtä\njohti Lauri Olavinpoika, toista Pietari Sveninpoika Vibberbodasta\nja kolmannen otti hän itse mukaansa Helsinglantiin, annettuaan\njohtajille tarkat ohjeet, miten heidän piti menetellä hänen\npoissaollessaan.\n\nItse ratsasti hän Helsinglantiin 150 miehen kanssa; kaikki olivat\npuetut kiiltäviin haarniskoihin.\n\nVanhalla hautakummulla Norralan kuninkaankartanon luona piti\nhän puheen kokoontuneille helsingeläisille, johdatti heidän\nmieliinsä miten heidän isänsä vaaran aikana aina olivat toimineet\nyhdessä taalalaisten kanssa ja kehoitti heidän poikiaan samaan\nmiehuullisuuteen.\n\nVanhimmat neuvottelivat keskenään, heistä tuntui Kustaa Eerikinpojan\nyritys liian arveluttavalta; he tahtoivat ensin nähdä, miten Taalain\nmiesten kävi.\n\nMahtavin heistä kääntyi sitte Kustaan puoleen ja ilmoitti muiden\nnimessä, että he tahtovat ajatella asiaa; eihän vielä ole mitään\nkiirettä. Hän saattaa ensin mennä puhuttelemaan Gestriklannin miehiä.\nHelsinglantilaiset kyllä sitte ajallaan päättävät.\n\nHän läksikin heidän luotaan ja valitsi tien Gestriklannin läpi.\n\nSiellä asukkaat heti tulivat häntä vastaan, etunenässä Geflen\nkaupungin väestö, ja kaikki tekivät hänelle uskollisuusvalan.\n\nUseita kansalaisia ja hoviherroja, jotka olivat paenneet Kristianin\nhirmuvaltaa, riensi nyt vahvistamaan hänen sotajoukkoaan. Muiden\nmuassa oli pari urheaa soturia, Pietari Fredag ja Jöns Varg, molemmat\nporvareita Tukholmasta.\n\nKustaan tarkoitus oli valloittaa Vesterås ja hänen rynnätessään\nHelsinglantiin retkeili reipas Pietari Sveninpoika pitkin Tunan ja\nHedemoran pitäjiä voittaen ne Kustaan puolelle. Rälssimies Olavi\nBonde taas kierteli Noran ja Lindesin vuoristokyliä, kehoittaen ja\nyllyttäen niiden väestöä aseihin.\n\nLiike levisi pitäjästä pitäjään; tuntui siltä kuin ilmassa olisi\nliikkunut säkeniä, jotka minä hetkenä tahansa saattoivat puhjeta\nliekeiksi. Ilma oli ikäänkuin täynnä paloainetta, ja ne jotka olivat\naiotut siihen sortumaan, huomasivat vaaran ja tunsivat kauhulla sen\nlikenevän.\n\nTukholmassa olivat uutiset Taalainmaalta herättäneet suurta huolta;\npelättiin että liike saattaisi levitä pitkin koko maata. Johtavat\nmiehet lähettivät sentähden varoittavia kirjoituksia Taalaihin\nja lupasivat Kustaa Eerikinpojalle varman turvan, jopa kuninkaan\narmon ja suosion, jos hän lupaisi luopua aikeestaan. Kirjeen olivat\nallekirjoittaneet Kustaa Trolle, hänen isänsä Eerik Trolle ja Knut\nPentinpoika (Sparre).\n\nNuo kolme herraa kutsuivat itseään valtakunnanneuvoksiksi ja se\nantoi Taalaissa aihetta kaikellaiseen pilaan. \"Valtakunnan neuvot\nRuotsissa\", sanottiin, — \"ovat sangen heikot, koskei niiden valta\nulotu kuin kolmeen mieheen, jotka sitäpaitsi lienevät sangen\nkelvottomat\". Mutta ei siinä kyllä.\n\nTukholman porvaristolta, maistraatilta, raadilta ja kansalta tuli\nTaalainmaalle kirjeitä, joissa ystävällisin sanoin kehoitettiin\ntaalalaisia heittämään Kustaa Eerikinpojan ja muiden velikultien\nymmärtämättömät puuhat sikseen; maan eteläosissa oli kaikki hyvin,\nTukholmassa oli yllinkyllin suolaa, humaloita, kankaita ja kalaa\nsekä kaikellaista ruokaa, jotapaitsi vielä odotettiin useita laivoja\ntuomaan maahan tarpeita.\n\nMutta luottamus Kustaaseen oli ehtinyt kasvaa ja nuo kirjoitukset\neivät itse asiassa vaikuttaneet mitään. Joku tosin saattoi ruveta\nepäilemään, mutta se joka jo oli vetänyt miekkansa ei enää pistänyt\nsitä tuppeen.\n\nVielä tuli Tukholman maistraatilta nuhdekirje \"rälssimiehille,\nvapaasukuisille ja kruununveroa maksaville talonpojille koko\nvaltakunnassa sen säädyttömyyden ja sodan johdosta, johon Kustaa.\nEerikinpoika on ryhtynyt; nuhdeltiin siitä että hän petoksella,\nmurhalla ja tulella tuottaa yhteiselle kansalle, syyllisille ja\nsyyttömille ikuisen häpeän kaikkien kristittyjen ihmisten joukossa ja\nsaattaa maan ikuiseen häviöön\".\n\nTanskassa pidätettiin joukko laivoja, jotka runsaine lastineen\nolivat aikoneet Ruotsiin, ja kuningas oli itse tulossa suurella\nvoimalla rankaisemaan kapinoitsijoita. Sentähden heidän nyt\ntulee ajatella, mikä rangaistus ja häviö kohtaakaan niitä jotka\nluopuivat kuninkaasta, tuosta voimakkaasta Itämeren valtiaasta,\njoka on liitossa keisarien, kuninkaiden, ruhtinaiden ja koko\nkristikunnan kanssa. Paras on ajoissa katua ja lähettää hyviä\nmiehiä arkkipiispojen, piispojen ja ritariston luo pyytämään että\nhe rauhoittaisivat aloitetun kapinan. Tukholma puolestaan on valmis\nuhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.\n\nTähän aikaan elää Tukholmassa toinen henki kuin Sture veljesten\naikana.\n\nMutta Kustaa Eerikinpoikaan ja hänen taalalaisiinsa eivät kirjeet ja\nsinetit vaikuttaneet; tarvittiin voimakkaampia keinoja. Sentähden\nvarustettiin kuudentuhannen miehen suuruinen joukko, joka viipymättä\nlähetettiin Taalaihin.\n\nTämän joukon miehet olivat suurimmaksi osaksi tanskalaisia ja\nsaksalaisia. Johtajina olivat Henrik Slagheek, Kustaa Trolle, Knut\nPentinpoika ja Henrik von Melen. He marssivat Vesteråsista Daljoelle\nja pystyttivät leirinsä Brunbäckin lautan luo.\n\nKustaa oli silloin matkalla Helsinglantiin, mutta niinkuin tiedämme,\noli hän asettanut kykeneviä miehiä johtamaan osaa sotajoukostaan.\n\nKuullessaan tanskalaisten puuhista marssi Pietari Sveninpoika heti\nviidentuhannen miehen suuruisella voimalla Daljoelle ja pystytti\nleirinsä vastapäätä vihollisten leiriä.\n\nTaalain miehet hehkuivat intoa päästä käsikähmään tanskalaisten\nkanssa; he ampuivat teräviä nuoliansa joen yli, jättämättä\nvihollistansa hetkeksikään rauhaan.\n\nVieläkin liikkuu näillä seuduin taruja, siitä miten taalalaisten\nnuolisade oli niin tiheä, että se pimitti auringon.\n\nTanskalaiset katsoivat nyt parhaaksi vetäytyä ampumamatkan\nulkopuolelle ja asettuivat Björkebohon ja Karlsbohon.\n\nPiispa Jöns Antinpoika Bellenacke, joka oli seurannut tanskalaisten\njoukkoa ja nyt ensi kertaa näki nuo taalalaiset, joista hän oli\nkuullut niin paljon puhuttavan, kysyi eräältä ruotsalaiselta herralta:\n\n— Miten paljon väkeä voi seutu täällä Länghedenin yläpuolella\nkorkeintaan saada kokoon?\n\n— Noin 20,000 miestä, tuli vastaukseksi.\n\n— Mutta mistä sellainen joukko saa ruokaa?\n\n— Se ei ole tottunut herkkuihin; vaaran aikana tyytyy se veteen ja\npettuleipään.\n\nPiispa hämmästyi ja virkkoi:\n\n— Sellaista kansaa joka syö kuoret puista ja juo vettä, ei pirukaan\nvoi kukistaa, saatikka sitte muut; hyvät ystävät, lähtekäämme\nkiireesti täältä.\n\nMutta Pietari Sveninpoika ei tahtonut päästää tanskalaisia niin\nvähällä; hänen väkensä taisteluhalu oli lisäksi niin suuri että sitä\npiti käyttää hyväkseen ja sentähden hän äkkiä vetäytyi väkineen\ntakaisin, hyökätäkseen syrjätietä tanskalaisten selkään.\n\nHe marssivat Ön'in, Folkärnan kirkon, Vidderbon ja Kungsgårdenin ohi\nUtsundan lautalle. Se teki kokonaisen penikulman mutkan, mutta tuo\nmatka kuljettiin siivekkäin askelin ja Pietari Sveninpoika pääsi\nperille oikeaan aikaan. Joukko soudettiin veneillä virran poikki ja\ntanskalaisten päälle rynnättiin juuri kun heidän piti lähteä matkaan.\nSamassa tuli paikalle toinenkin taalalaisjoukko, joten tanskalaisia\nahdistettiin kahdelta taholta.\n\nUtsundan lautan länsipuolella on nummi, jota sanotaan Sonnbohediksi,\nja siellä törmäsivät ruotsalaiset ja tanskalaiset yhteen.\nTanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta suurin osa\nheidän joukkoaan hävitettiin, monet heittäytyivät suinpäin jokeen,\ntoiset pakenivat Vesteråsiin ja taalalaiset seurasivat heitä aina\nHemmingsbohon saakka Vestmanlannin Fläckebossa. Vanha sankarilaulu\nkuuluu:\n\n    Brunbäckin joessa paljon on vettä, hei sutarallaa,\n    Sinne juutteja hukkui, hei sutarallallaa,\n    Muut juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.\n\nJa löytyy vielä henkilöitä jotka tietävät näyttää paikankin, missä\ntappelu oli. Vanhassa taalalaislaulussa sanotaan:\n\n    Ja Taalain miehet ne riensivät pois\n    luo virtaisen Tunan maan,\n    sen vertaista joukkoa Kustaa ei\n    ollut johtanut milloinkaan.\n\n    He tulivat tuulena rynnistäin,\n    joka mies oman voimansa ties,\n    ja maa oli vaarassa valveillaan,\n    kun uhkasi Juutin mies.\n\n    He Brunnebäck virralle ehtivät,\n    siellä seisoi juutit nuo,\n    läpi viidakon taalaisnuolet soi\n    ja ne nuolet ne surman tuo.\n\n    Tuli tuijotti silmissä jokaisen,\n    pelon kyyneltä niissä ei näy,\n    lens jousista ilmaan nuolten päät\n    kuni syksyssä rakeet käy.\n\n    Ja juutti se virtahan viskattiin,\n    vesi loiskahti kulmillaan,\n    sitä vaan suri uljas Taalain mies\n    kun ei Kristian kuollutkaan,\n\n    Pois karkasi juutti nyt kauhuissaan\n    ja kaikersi häpeissään:\n    \"Kotiolttaan juokohon enää hiis,\n    sehän huumaavi juutin pään!\"\n\nTämä oli Kustaan ja hänen taalalaistensa ensimäinen voitto. He\nastuivat nyt Sturein ja isien jälkiä ja tulevaisuuden maali väikkyi\nyhä kirkkaampana heidän silmissään.\n\nTyynesti ja maltillisesti ryhtyi nuori sankari työhön. Hän keräsi\nkoko voimansa Hedemoraan, jakoi sen fennikoihin ja ruotuihin,\nharjoitti taalalaisia käyttämään aseita ja tekemään liikkeitä, opetti\nheitä paremmin takomaan nuolia ja otti entisten pistinten sijasta\nkäytäntöön pitkät keihäät eli piikit, joilla torjuttiin vihollisen\nratsuväen ryntäyksiä.\n\nKustaa oli nykyään yksinomaan soturi, hänen yksityisihmisensä oli\nsiirretty syrjään, koko hänen sielunsa, kaikki hänen ajatuksensa\ntähtäsivät yhteen ainoaan päämäärään: isänmaan vapauttamiseen ja\npelastamiseen tanskalaisten ikeestä.\n\nJa sen saavuttamiseksi tuntuivat hänestä kaikki taakat kevyiltä\nkantaa, hän antautui suureen tehtäväänsä kokonaan, mutta vaati\nmyöskin kuuliaisuutta ja säntillisyyttä muilta. Hän piti ankaraa\njärjestystä, tutki ja tuomitsi aina itse kaikki asiat; itse hän\njakoi käskynsä ja itse hän valvoi että ne tulivat täytetyiksi.\nVäkivaltaa, ryöstöä ja muuta epäjärjestystä ei hän kärsinyt ja itse\nhän piti huolta siitä että väki sai kaikki mitä se tarvitsi. Hän\ntoimitti Hedemoraan rahapajan ja antoi lyödä samanarvoista rahaa kuin\nKristian. Hänen rahoissaan oli toisella puolella aseellisen miehen\nkuva, toisella kaksi taalalaista jousta ja niiden välissä K.\n\nHänellä ei vielä ollut käsissään ainoaakaan linnaa tai linnoitusta.\nVesterås oli hänen liikkeilleen sangen tärkeä, se saattaisi olla\nturvapaikkana, josta hän ahdistaisi vihollista ja vaikeuttaisi\nsen hankkeita. Sentähden antoi hän päällikölleen Olavi Bondelle\nkäskyn huhtikuun 29 p:nä länsipuolelta liketä kaupunkia ja ruveta\nahdistamaan vihollista, samalla kun hän itse sotureineen ryntäisi sen\npäälle toiselta puolelta.\n\nMutta kun tieto Tanskan joukon saapumisesta pääleiriin Dannemorassa\ntuli, Olavi Bonde katsoi velvollisuudekseen jäädä sinne ja uskoi\nPietari Ugglalle sen käskyn täytäntöönpanon, jonka hän itse oli\nsaanut Kustaa Eerikinpojalta.\n\nPietari Uggla oli rohkea, uljas mies, mutta nuori ja kokematon.\nKuullessaan Örebron linnanhaltijan, Strön herran, Antti Pietarinpojan\nkuljeskelevan Vestmanlannissa liukkaalla kielellään kehoittamassa\nkansaa pysymään kuninkaalle uskollisena, ei hän saanut rauhaa, vaan\nläksi ajamaan takaa Anttia ja hänen miehiään ja ajoi heitä läpi koko\nKöpingin. Siellä hän pysähtyi.\n\nVoitostaan iloisena ja ylpeänä tahtoi Pietari herra nyt valmistaa\nitselleen ja miehilleen hauskan päivän, mutta voitonriemu oli tehnyt\nhänet huolettomaksi ja hän unohti asettaa vahteja kaupungin ympärille.\n\nTätä käytti Antti Pietarinpoika hyväkseen; hän ratsasti kiireen\nkautta Vesteråsiin ja sai Henrik von Meleniltä 300 miestä, joiden\nkanssa hän kiireesti palasi takaisin. Sillaikaa riemuitsi ja joi\nPietari herra talonpoikineen sydämensä pohjasta; toiset laskeutuivat\nvuoteisiin selviytymään pohmelostaan, toiset läksivät harjulle ja\ntekivät tulet, joiden ympärille asettuivat nukkumaan. Monet heistä\neivät koskaan heränneet. Antti Pietarinpoika ryntäsi äkkiarvaamatta\nesiin ja löi maahan johtajan ja suurimman osan hänen joukostaan.\n\nTäten oli Kustaa kadottanut tärkeän lisän toivomastaan avusta.\n\nKolme päivää myöhemmin läksi hän liikkeelle koko sotajoukkoineen.\nRomfartunan kirkon luona Vestmanlannissa hän pyhän Yrjön päivänä (23\np. huhtikuuta) tarkasti väkensä ja jakoi sen uljaiden, rohkeiden\nkenttäeverstiensä Lauri Olavinpojan ja Lauri Eerikinpojan johdon\nalle. Huhtikuun 29 p:nä marssitti hän joukkonsa Badelundsåsenin yli;\nedellimmäisenä kulki Lauri Olavinpoika osastoineen, jotka muodostivat\netujoukon.\n\nKustaan tarkoitus oli kulkea Vesteråsin ulkopuolella olevaan P.\nOlavin kappeliin ja majoittua sinne muutamaksi päiväksi.\n\nVesteråsin linna oli Didrik Slagheckin hallussa. Hän oli väkivallalla\nottanut sen ja mestauttanut edellisen haltijan Hans Fynbon.\nTalonpoikaisjoukkoa vastaan hän oli varustautunut siten, että oli\nrevittänyt pois kaikki kaupungin ympärillä olevat aidat, jotteivät ne\nhäiritsisi ratsuväen liikkeitä.\n\nTanskalaiset olivat niin ylimieliset ja voitostaan varmat, että\nheidän kerrotaan pilkaten lausuneen, että \"vaikka taalalaisia kolme\npäivää sataisi alas taivaasta, niin he tappaisivat heidät kaikki\".\n\nKun he sitte linnan ikkunoista näkivät talonpoikaisjoukon hiljaa\nlikenevän, niin he päättivät tehdä rynnäkön.\n\nRatsuväki komennettiin satuloihin ja rynnätettiin ulos kaupungista\nsellaisella kiihkolla että — niinkuin vanhoissa lauluissa kerrotaan\n— sotamiehet olivat kuin nälkäiset sudet.\n\nPian sen jälkeen marssi jalkaväki perässä.\n\nKustaa itse ei ollut päässyt kauvemmaksi kuin keskelle harjua,\nkun hän kuuli taistelun jo alkaneen. Hän riensi silloin paikalla\ntaistelevien riveihin, sillä hän pelkäsi, että he mahdollisesti eivät\nmenettelisi viisaasti.\n\nPian hän oli ensimäisten joukossa; miehiä kaatui hänen rinnallaan,\nmutta hän oli jo saanut asemasta sen yleisvaikutuksen, että hänen\npäällikkönsä käyttäytyivät kuin urheat miehet.\n\nTanskalainen ratsuväki oli tähdännyt ensi hyökkäyksensä Lauri\nOlavinpoikaa vastaan.\n\nTämä antoi paikalla käskyn, että pitkät piikit laskettaisiin, ja\nsiten syntyi hyökkääjiä vastaan kokonainen piikkimetsä. Samalla\nsinkoili heitä kohti kuin satamalla nuolia, joiden päät olivat niin\nterävät, että ne tunkivat haarniskankin läpi. Terävien nuolien\nmuuri se vasta saikin aikaan suurimman hävityksen, sillä se torjui\npahimmankin hyökkäyksen. Neljäsataa tanskalaista ratsumiestä kaatui\nhevosineen päivineen. Silloin koko tanskalainen ratsuväki teki\nkäännöksen ja syöksyi kamalaa vauhtia omaa jalkaväkeään vastaan,\njoten se joutui epäjärjestykseen ja pakeni suinpäin kaupunkiin. Monet\nihmiset tallattiin kuoliaaksi.\n\nLauri Eerikinpoika seurasi pakenevia ja ajoi heitä takaa koko\nSmedjekadun mitan.\n\nLauri Olavinpoika kulki toista tietä Lang-kadulle, karkasi takaapäin\nvihollisen pyssymiesten kimppuun, otti heiltä kaikki aseet ja vei\nheidät voittokulussa Kustaan eteen.\n\nTanskalaisten täytyi jättää kaupunki; suuri osa heistä luopui\naseistaan ja pakeni luostariin, jossa he munkeilta pyysivät\nsynninpäästöä ja lohdutusta sieluilleen.\n\nPelästynyt linnaväki sytytti kaupungin tuleen ja monia taloja paloi\nporoksi; osan pelastivat ruotsalaiset.\n\nMutta kun työ oli tehty, tahtoivat taalalaiset myöskin niittää\nhedelmät. He murtivat auki kauppapuodit ja jakoivat tavarat\nkeskenään, tai riensivät kellareihin ja kierittivät sieltä sima- ja\nviinitynnörit raatihuoneelle tai kaduille. Sitte he asettuivat niiden\nympärille, joivat ja lauloivat sankarilauluja ilolla ja riemulla,\nisien tavan mukaan.\n\nTanskalaiset tunsivat ruotsalaisten tavat ja käyttivät niitä\nhyväkseen. Kaikessa kiireessä he tekivät vallituksen pienen joen\nvarrelle, kokosivat hajaantuneet joukkonsa ja marssivat hiljaa\nkaupunkiin, toivoen täällä saavansa yhtä helpon voiton kuin\nKöpingissä.\n\nMutta Kustaa tunsi talonpoikansa; sitäpaitsi Pietari Ugglan tapa oli\nhäntä varoittamassa.\n\nSentähden hän piti kansansa valveilla; odottamattoman\npäällekarkauksen varalta lähetettiin Lauri Olavinpoika kaupunkiin,\nmukanaan niin paljon miehiä kuin Kustaa suinkin saattoi luovuttaa.\nMutta Lauri ei ehtinyt kauvemmaksi kuin torille, kun hän kohtasi\nsotakuntoisen tanskalaisen joukon. Syntyi kiivas, verinen ottelu,\nmutta ruotsalaiset voittivat toistamiseen ja tanskalaisten täytyi\npaeta varustustensa taa.\n\nKustaa itse tuli nyt kaupunkiin, tiedusteli tyytymättömänä\nsotamiestensä huoletonta, ajattelematonta käytöstä, astui alas\nkellareihin, joissa rikkoi vanteet viinitynnöreistä ja käski\nseuralaisiaan tekemään samoin.\n\n— Mieluummin valukoon sima maahan, sanoi hän, — kuin ruotsalaisten\nmiesten veri.\n\nKulovalkeana lensi tieto Kustaan voitosta. Aatelisia, porvareita ja\ntalonpoikia riensi hänen leiriinsä.\n\nPelko oli pidättänyt useita piilossa, toiset taas olivat taistelleet\nKristianin johdolla, muiden muassa Arvid Kustaanpoika Vestgöte ja\nLauri Pietarinpoika Hård. Molemmat olivat reippaita, sotakuntoisia\nmiehiä, mutta nyt eivät he enää jaksaneet kestää tanskalaisten iestä;\nheissä heräsi vanha into, olivathan he kerran ennenkin karkoittaneet\nvihollisen maasta, ja likipitäjien talonpoikia liittyi yhä enemmän\ntaalalaisten riveihin.\n\nTanskalaiset huomasivat etteivät he enää voineet tehdä mitään\nKustaalle, jonkatähden he hajoittivat leirinsä. Miehitettyään linnan\nläksivät he meritse Tukholmaan. Kustaa oli nyt herrana Vesteråsissa\nja Vestmanlannissa. Taalainmaa ja Gestriklanti kuuluivat jo hänen\nvaltansa alle ja kaikista voitoista päättäen Helsinglanti varmaan\npiankin liittyisi yleiseen liikkeeseen.\n\n\n\n\n9.\n\nPÄIVÄ KOITTAA.\n\n\nNyt laajeni hänen vaikutuspiirinsä; siitä päivästä jolloin hän sai\nVesteråsin haltuunsa alkoi hänen seuralaistensa luku lisääntymistään\nlisääntyä, joten hän saattoi ruveta ajattelemaan useiden linnojen ja\nlinnoitusten valloittamista yhtaikaa.\n\nLauri Pietarinpoika (Hård), reipas ja urhoollinen mies, lähetettiin\npienellä joukolla valloittamaan Nyköpingiä.\n\nSamaten lähetettiin Olavi Bonde pienemmällä joukolla piirittämään\nvanhaa, kuuluisaa Örebron linnaa.\n\nArvid Kustaanpoika Vestgöte taas läksi Itägötlantiin piirittämään\nStegeborgia.\n\nJoukko Södermanlannin talonpoikia läksi Hörningsholmiin, joka\notettiin väkirynnäköllä.\n\nToinen joukko södermanlantilaisia ja vestmanlantilaisia lähetettiin\npiirittämään Vesteråsin linnaa. Varustuksia tehtiin vastapäätä\nvihollisten varustuspajaa ja P. Kertun luostarin läheisyyteen\nmajoitettiin piiritysjoukko, jonka komentajana oli Lambert Matinpoika.\n\nMutta samaan aikaan lähetti Kustaa vielä kaksi osastoa sotaväkeä\nitäänpäin, Uplantiin.\n\nNäiden etunenään asetti hän kenttäeverstinsä Lauri Eerikinpojan ja\nLauri Olavinpojan, heidän piti tunkeutua Upsalaan, pappisvallan\npääpesään. Ensinmainittu marssi Simtunan ja Torstunan kihlakuntien\nkautta, viimemainittu etelämpää, Upsalaan vievää tietä, ja molemmat\nkehoittivat pitkin matkaa kaikkia nuoria, asekuntoisia miehiä\nyhtymään joukkoihinsa. Rymningenin metsässä yhtyivät molemmat\narmeijat ja pystyttivät sinne leirinsä.\n\nUhkarohkea Pentti Bjugg toimi arkkipiispan voutina Upsalassa. Hän oli\nkerran saunassa Torstunan kihlakunnassa äkkiarvaamatta tavannut erään\nKustaan johtajista, Jöns Olavinpojan, ja lyönyt hänet sekä satakunnan\nmiestä. Enköpingissä oli hän karannut Lauri Eerikinpojan kimppuun,\nmutta tämä oli lyönyt hänet takaisin. Kuullessaan ruotsalaisten\neverstien likenevän lähetti hän vakoilijoita tiedustelemaan heidän\nvoimiensa ja varustustensa suuruutta.\n\nMutta koe onnistui niin huonosti että vakoilijat saatiin kiinni ja\nvietiin everstien eteen, jotka heiltä saivat tarkat tiedot Bjuggin\nvoimista ja kaikista puuhista. Näiden tietojen opastamina päättivät\nruotsalaiset paikalla rynnätä kaupungin kimppuun.\n\nEerikinjuhlan aikana 18 p. toukokuuta kokoontui Upsalaan paljon\nkansaa tuota suurta juhlaa viettämään, ja pelästyneet kaniikit\nkokosivat lähetystön, johon kuului kaksi kaniikkia ja neljä kaupungin\nporvariston tai raadin jäsentä, menemään ruotsalaisten everstien\nluo edeskantamaan tuomiokapitulin ja kaupungin pyyntöä, ettei nyt\nharjoitettaisi vihamielisiä vallattomuuksia, jotka häiritsisivät\nhartautta juhlan aikana, kun pyhän Eerik kuninkaan lipas ja muut\npyhät tavarat vanhan tavan mukaan juhlakulussa kannettaisiin Upsalaan.\n\nVastaus saapui paikalla ja sisälsi, ettei tanskalaisten ja\nulkomaalaisten asia ole kantaa pyhän Eerik kuninkaan kalleuksia: se\noikeus kuuluu ruotsalaisille ja he ovat päättäneet saapua juhlaan\nniin hyvään aikaan kuin suinkin.\n\nTämän vastauksen sai lähetystö viedä kaniikeille.\n\nUpsalassa syntyi tavaton pelästys, mutta Pentti Bjugg tahtoi näyttää\nettei hän pelkää vaaraa ja antoi sentähden valmistaa suuret pidot,\njotka vietettiin taivasalla molempien piispankartanoiden välillä.\n\nHän antoi hajoittaa yksin puutarhan ympärillä olevan aidankin, jotta\nkansa näkisi kuinka vähän hän välittää vihollisen uhkauksista. Sitte\nhän sotamiehineen vietti suuren osan yötä juomisella, tanssilla ja\nlaululla, ja vasta aamupuoleen läksi hän puolihumalaisine miehineen\nlevolle.\n\nPyhän Yrjön kappelia ympäröivän aidan luo oli asetettu vahti ja\npiispankartanon portin eteen oli tehty varustuksia. Siinä kaikki.\n\nKustaan johtajat pysyivät sanassaan. He heittivät leirinsä ja\nmarssivat Upsalaa kohti, jonne saapuivat klo 2 aamulla.\n\nVahti tapettiin paikalla ja varustukset hävitettiin; rintavarustuksia\ntehtiin kaikille piispankartanoon vieville kaduille ja leirit\npystytettiin vihdoin sen edustalle. Kun Bjugg aamulla heräsi ja\nnäki olevansa saarrettu joka taholta, koetti hän piispankartanon\nja kirkon välistä, katettua käytävää päästä ruotsalaisten selkään,\nmutta käytävä oli pahaksi onneksi puusta; ruotsalaiset sytyttivät sen\ntuleen ja ammuskelivat tulinuolilla piispankartanoa, joka oli katettu\nniinsanotuilla moteilla ja tuohilla, joten sekin pian syttyi palamaan.\n\nBjugg oli vallan raivoissaan ja kun hän vihdoin näki että hän palaisi\nasunnossaan, aukaisi hän piispankartanon portit ja pakeni täyttä\nlaukkaa Flötsundiin päin, Tukholmaan vievää tietä.\n\nMutta ruotsalainen ratsuväki ajoi häntä takaa sillä seurauksella\nettä suurin osa hänen väkeään sai surmansa ja hän itse töin tuskin\npelastui. Nuoli sattui hänen käteensä, meni kyynärvarresta sisään ja\npisti ulos kyynärpään kohdalta.\n\nHänen retkensä Tukholmaan kävi sitten aika vaivaloiseksi ja uutiset,\njotka hän toi muassaan, olivat sitä laatua, että arkkipiispa niistä\nraivostui.\n\nKun nuoli muutaman päivän perästä piti otettaman pois haavasta, kuoli\nPentti Bjugg koviin tuskiin.\n\nSillaikaa näki Kustaa Eerikinpoika paljon vaivaa Vesteråsissa, mutta\nvihdoin täytyi tanskalaisten voiman peräytyä; ja järjestettyään\ntärkeimmät asiat läksi hän Upsalaan. Silloin oli kaupunki jo kolme\nviikkoa ollut hänen everstiensä hallussa.\n\nEnsi työkseen meni hän tuomiokapituliin, jossa kaniikit olivat\nkoolla. Terävin katsein ja sanoin kysyi hän heiltä oliko heitä\npidettävä ruotsalaisina vaiko tanskalaisina?\n\nHän osoitti heille miten sopimattomasti he ja heidän piispansa olivat\nkohdelleet valtiota ja sen syntyperäisiä johtajia ja uhkasi, että jos\nhe vielä tästälähin jatkavat väärää menettelyään, niin heitä kohtaa\nrangaistus. Lopuksi kysyi hän heiltä, tahtovatko he nyt heti vannoa\nhänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja tulevaisuudessa käyttäytyä\nrehellisinä ruotsalaisina.\n\nKaniikit seisoivat kuin ukkosen lyöminä. Sten herrako oli noussut\nkuolleista soimaamaan heitä heidän uskottomuudestaan? Eikö Kristian\nsitte enää olekkaan Ruotsin kuningas, eikö hän ole valloittanut\nmaata, vai miten tuo Kustaa Eerikinpoika uskaltaa lausua noin\nrohkeita uhkauksia? Millä keinoin hän on saanut kokoon todellisen\ntalonpoikaisarmeijan, joka häntä suojelee ja antaa hänen sanoilleen\nsellaisen mahtavuuden leiman että niitä täytyy totella?\n\nHämmästyneet kaniikit pyysivät saada kirjoittaa piispalleen ja pyytää\nlupaa vaaditun valan tekoon, vaikka he hänen suostumuksestaan ovatkin\nmiltei varmat.\n\nKustaa antoi suostumuksensa ja kirjoitti itse mahtavalle\nkirkkoruhtinaalle kirjeen, jossa hän pyysi häntä ajattelemaan valtion\nparasta ja liittymään häneen, jotta he yhdessä häätäisivät sorron,\nhädän ja kurjuuden. Kaniikki lähetettiin viemään kirjeitä Tukholmaan,\njossa hän tapasi arkkipiispan Henrik Slagheckin ja useiden muiden\ntanskalaisten johtajien seurassa. Armollinen herra hymähti luettuaan\nKustaan kirjeen ja virkkoi, luoden katseen ympärilleen:\n\n— Vien itse Kustaa Eerikinpojalle vastauksen hänen kirjeeseensä.\n\nKaniikilta kiellettiin paluu, mutta Kustaa Trolle riensi\näkkiarvaamatta Tukholmasta, seurassaan 500 ratsu- ja 3,000\njalkamiestä.\n\nKustaa oli juuri syömässä illallista, kun muuan karkulainen\nvihollisten joukosta täyttä laukkaa saapui Upsalaan kertomaan, että\narkkipiispa suurine sotajoukkoineen on puolen penikulman päässä ja\nettä hän äkkiarvaamatta aikoo karata ruotsalaisten selkään.\n\nKustaan oli vaikea käsittää että hänen kysymykseensä annettaisiin\nsellainen vastaus; hän ei tahtonut uskoa sanansaattajaa.\n\nPian senjälkeen saapui toinen sanansaattaja, joka oli varastanut\nvihollisilta 16 hevosta, mutta Kustaa epäili yhä vielä. Vasta kun\ntuntia myöhemmin kaniikki palasi Tukholmasta, todistaen edellisten\ntuomat tiedot tosiksi, uskoi hän. Talonpoikaisarmeija oli päästetty\nkotiin. Äkkiä hän käsitti, mikä vaara häntä uhkaa, jos arkkipiispa\nnyt tulee Upsalaan. Myöhemmin hän kyllä tunnusti että se olisi ollut\nhänen hukkansa.\n\nMutta arkkipiispa ei onneksi tietänyt, että Kustaalla oli ainoastaan\nnoin parisataa jalka- ja satakunta hevosmiestä. Sentähden ei hän\nyöllä uskaltanut rynnätä kaupunkiin. Varhain seuraavana aamuna hän\nläksi liikkeelle ja marssi Danmarkin kirkon ohitse.\n\nKustaa pysytteli pienen joukkonsa kanssa hiekkaharjulla, jolla\nUpsalan linna nykyään seisoo. Hän näki vihollisten laumojen likenevän\nDanmarkin ja kaupungin välistä tietä ja huomasi vastustuksen\nmahdottomaksi.\n\nHänen ainoaksi pelastuksekseen jäi pako; jalkaväki sai käskyn lähteä\nkaupungista Enköpingiin vievää tietä pitkin ja itse hän ratsuväkineen\nseurasi.\n\nAluksi kävi kaikki hyvin. Tultiin Nästenin metsään, noin puoli\npenikulmaa länteenpäin.\n\nArkkipiispa oli paikalla tuntenut Kustaan, hänen seisoessaan\nhiekkaharjulla väkensä kanssa. Silloin hän heti oli lähettänyt Tapani\nHenrikinpojan, joka oli rohkea, reipas soturi, kahdensadan miehen\nkanssa, jos mahdollista, ottamaan häntä kiinni.\n\nTapani läksi matkaan ja pääsi todellakin Hågaåhon, Läbyn pitäjässä.\n\nKustaan jalkaväki oli jo päässyt kahluupaikan poikki ja itse hän\njuuri oli keskellä jokea, kun vihollisten sotahuutoja kuului\ntakaapäin.\n\nSuomalainen aatelismies, joka ratsasti likinnä Kustaata, kääntyi\näkkiä katsomaan mitä tämä merkitsee, ja nähdessään tanskalaiset\nratsumiehet, jotka täyttä laukkaa syöksyivät rantaan, pelästyi hän\nniin että hän tuli tuupanneeksi Kustaan hevosta, jotta se kompastui\npohjassa oleviin liukkaihin kiviin.\n\nMutta kun miehet, jotka eivät vielä olleet kahlanneet joen poikki,\nnäkivät päällikkönsä vaarassa, asettuivat he, vaikka heitä oli vain\nharvoja, vastarintaan ja puolustivat asemaansa kuin leijonat.\n\nSeitsemänkymmentä vihollista kaatui taistelussa ja Kustaa pääsi\nonnellisesti Örsundsbrohon ja Rymningeniin.\n\nTäällä hän taas keräsi miehensä ja kutsutti lentoläheteillä kokoon\ntalonpojat, jotka olivat lähteneet kotiin. Hän päätti antaa\narkkipiispalle verisen vastauksen, koska kerran tämä mieluummin oli\ntarttunut miekkaan kuin kynään.\n\nLauri Olavinpoika, Lauri Eerikinpoika ja valiojoukko reippaita\nmiehiä sai käskyn vaikeuttaa arkkipiispan paluumatkaa Tukholmaan. He\nkeräsivät tiellä mukaansa voimakkaita miehiä useista kihlakunnista ja\npysyttelivät piilossa Lindesundin myllyjen luona. Mutta rohkea Tapani\nHenrikinpoika, joka aina vaanien ja udellen ratsasti edellimmäisenä,\nsai ilmi petoksen. Hän huomasi tiellä jätteitä teurastetusta lehmästä\nja rupesi paikalla epäilemään. Arkkipiispaa varoitettiin ja hän pääsi\npakoon toista tietä.\n\nRuotsalaiset päälliköt suuttuivat suuresti, kun saivat tietää, että\nsaalis oli päässyt heidän käsistään, mutta sensijaan läksivät he\najamaan vihollisia takaa ja karkasivat heidän selkäänsä.\n\nSyntyi kiivas, verinen tappelu, tanskalaiset tekivät urhoollisesti\nvastarintaa, mutta Lauri Olavinpoika karkasi kuin jalopeura\nvihollisten joukkoon, hänen esimerkkinsä kiihoitti muita ja kun\nhän vihdoin tapasi arkkipiispan, hyökkäsi hän peitsineen arvoisaa\nkirkkoruhtinasta vastaan sellaisella voimalla, että piispa ainoastaan\nvaivoin pelastui, äkkinäisellä liikkeellä torjuen iskun, joten peitsi\nsattui hänen vierellään olevaan mieheen.\n\nTanskalaisten tappio oli niin suuri, että piispa, seurassaan tuskin\njoka kuudes mies, palasi takaisin Tukholmaan.\n\nYhtä vähän onnea saavutti Kustaa Trolle, kun hän kehoitti\nhelsinglantilaisia pysymään erossa taalalaisten kapinasta. Hän läksi\nitse heitä puhuttelemaan ja otti mukaansa Tapani Henrikinpojan,\njoka Sturein aikana oli ollut heidän voutinaan. He koettivat\ntodistaa kansalle, että Tukholman verilöyly oli ollut välttämätön,\nhe ylistelivät Kristianin hyviä ominaisuuksia, tekivät kaikellaisia\nkauniita lupauksia ja vannoivat pysyvänsä kuninkaalle uskollisina\nkuolemaan asti.\n\nHelsinglantilaiset käskivät Tapani Henrikinpoikaa jo vaikenemaan;\nsaattaa tulla aika jolloin hänen täytyy tehdä toinen vala.\n\nHe olivat oikeassa!\n\nItse hänen armonsa arkkipiispan ottivat Geflen kaupungin asukkaat\nvastaan nuolilla ja vasamoilla. Ajamattomin asioin ja vihan vimmoissa\npalasi hän takaisin Tukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKustaan sotavoima oli itse asiassa siksi pieni, ettei sillä voinut\najatella Tukholman valloittamista. Mutta sanomattoman tärkeää hänen\nasiansa onnistumiselle oli saada pääkaupunki voitetuksi, ja hän\ntoivoi onnellista sattumaa, tai oikeammin sanoen Jumalan apua, jota\nei hänen koskaan ollut tarvinnut odottaa turhaan. Kun hän katseli\nmennyttä aikaa, niin kaikki tapahtumat hänestä tuntuivat melkein\nihmeiltä; kuinka hän olisi saattanut epäillä, ettei Herra nytkin\nolisi hänen kanssaan? Hän päätti siis uskaltaa rohkean yrityksen ja\nmarssi voittoisille joukkoineen rakasta, mainehikasta Tukholmaa kohti.\n\nKuni aavetta katselivat niitä tanskalaiset ja Kustaa Trolle. Siinä,\nmissä kuningas Kristian vasta oli tehnyt veritöitään, Brunkebergjn\nkummuilla, välkkyivät tutut peitset taasen auringon valossa; sama\nkansa oli viisikymmentä vuotta sitte voittanut ihanan voiton\ntanskalaisten ritarijoukoista. Eikä ollut kulunut montakaan kuukautta\nsiitä kun verikuningas oli valloittanut Tukholman linnan ja ylpeänä\nkerskaillut nöyryyttäneensä Ruotsin, jota ei hänen isänsä eikä\nisoisänsä ollut saanut lannistetuksi. Ja kas! siinä nyt seisoi\nvoittoisa talonpoikaisarmeija, yhtä urhoollisena ja vapaana kuin\nesi-isät, Tukholman edustalla.\n\nJuhannusaikaan v. 1521, viisi kuukautta siitä kun taalalaiset olivat\nkutsuneet Kustaan johtajakseen, pystytti hän leirinsä Brunkebergin\njuurelle.\n\nYlinnä mäen harjulla seisoi vielä neljä hirsipuuta, joissa riippui\nruotsalaisten ruumiita.\n\nTämä näky, joka muistutti edellisen syksyn veritöitä, herätti\nhirveintä vihaa. Kustaa antoi heti ottaa alas ruumiit ja haudata ne.\n\nSiihen aikaan tarkoitti piiritys pääasiallisesti ruokatavarain\ntuonnin estämistä. Kustaa oli pystyttänyt leirinsä molemmin puolin\nBrunkebergiä, mutta tuskin olivat leirit valmiit, kun tanskalaiset\nkahdessa joukossa ryntäsivät ruotsalaisten kimppuun, ja sellaisella\nvoimalla, että ruotsalaisten, rohkeasti puolustauduttuaan täytyi\nvetäytyä takaisin Rotebrohon; siellä Kustaa pystytti leirinsä samaan\npaikkaan kuin Sten Sture vanhempi viisikymmentä vuotta sitte.\n\nMutta täälläkin hätyytti vihollinen lakkaamatta ruotsalaisia. Tapani\nHenrikinpoika läksi liikkeelle suurine joukkoineen. Päästyään\nSollentunan kirkolle, asetti hän suurimman osan väkeään väijyksiin ja\njatkoi itse matkaansa Rotebrohon, ottaen mukaansa noin neljäkymmentä\nhevosmiestä ja vähän jalkaväkeä. Siellä hän kääntyi muutamia\nvarustuksia vastaan, joiden takana Kustaa miehineen pysytteli, ja oli\naikovinaan tehdä hyökkäyksen.\n\nLuonnollisesti löivät ruotsalaiset hänet takaisin ja alkoivat\nkiivaasti ajaa häntä takaa; sitä hän juuri oli odottanutkin.\nPäästyään väijyksissä olevan joukkonsa luo, ryhtyi hän taas\nvastarintaan ja piiritti ruotsalaiset joka taholta. Mutta Lauri\nEerikinpoika ei siitä säikähtänyt; syntyi kiivas ottelu ja mieshukka\noli suuri, mutta urhoudellaan ja kekseliäisyydellään ruotsalaiset\npelastuivat ja pääsivät takaisin Rotebrohon, vaikka vähentynein\nvoimin.\n\nArkkipiispa riemuitsi. Hän piti jokaista tanskalaisten menestystä\nsuurena voittona ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään, lausuen:\n\n— Odottakaa te vaan! Kyllä te nyt olette tyhjentäneet hirsipuut,\nmutta itse te ne vielä täytätte.\n\nRotebron tappelu oli vasta ollut. Syvinten tunsi Kustaa tappion,\nmutta hän ei kadottanut tyyntä, tasaista mielenmalttiaan.\n\nEräänä päivänä tuli leiriin suuri joukko helsinglantilaisia;\nhe olivat vihdoinkin päättäneet ryhtyä auttamaan ruotsalaista\njalosukuista hänen suuressa sodassaan. Taalalaisten voitot olivat\nheitä innostuttaneet ja heille osoittaneet, ettei liene mahdotonta\npelastaa valtakunta tanskalaisen kuninkaan käsistä. Yhtä tervetullut\noli Kustaalle myöskin se apu, jonka urhea holsteinilainen Tapani\nSasse toi.\n\nHän oli ollut auttamassa Kristina Gyllenstjernaa sodassa Kristiania\nvastaan, sitte hän merirosvona oli retkeillyt Itämerellä, nyt oli hän\naikonut lähteä Venäjälle, mutta kun hän kuuli Kustaa Eerikinpojan\npuuhista, viehättivät ne hänen seikkailuhaluista, ritarillista\nmieltään ja hän heitti koko Venäjänmatkan sikseen ja kiirehti\nRotebron luona olevalle leirille 60 saksalaisen sotamiehensä kanssa.\n\nKustaa otti hänet ilolla vastaan; hän tarvitsi ennen kaikkea\nharjaantunutta väkeä.\n\nSaattoi arvata että Tukholman piiritys kestäisi kauvan, koska ei\nmuonavarojen tuontia meren puolelta saatettu estää. Myöskin oli\nvälttämätöntä pelastaa muu osa maata tanskalaisten ikeestä ja\nvalloittaa takaisin ne linnat, jotka vielä olivat heidän hallussaan.\n\nNiitä oli todellakin vielä paljon ja valloitus kävi hitaasti, koska\npiiritystaito siihen aikaan oli sangen huono.\n\nVikissä asusti tanskalainen Knut Niilonpoika ja hänen linnansa kesti\npiiritystä kokonaisen vuoden. Samoin Engsö ja Tynnelsö; kaikkiin\nnäihin paikkoihin piti lähettää sotaväkeä ja puhdistaa Suomi\nvihollisista.\n\nKustaan täytyi itse pitää huolta kaikesta; Klement Renzell\nlähetettiin Itämerenkaupunkeihin noutamaan ruutia ja luotia.\nSträngnäsin piispojen vahva linna ja monia muita linnoituksia täytyi\nvalloittaa, ja ne olivat kaikki syvien hautojen, muurien ja vallien\nympäröimät. Mutta niin paljon kuin voimia suinkin riitti, lähetettiin\nmiehiä aloittamaan valloitustyötä, usein päällikön johdolla, joka oli\nnuori ja kokematon.\n\nKronikat kertovat tältä ajalta: \"Kustaa ei saanut nauttia lepoa eikä\nhyviä päiviä, sillä hänen miehensä olivat majoitetut niin moneen\npaikkaan, että hänen aina täytyi olla suuressa pelossa ja huolessa\nsiitä, miten heidän saattoi käydä, ja etteivät he vaipuisi varmuuteen\nja huolimattomuuteen ja vihollinen äkkiarvaamatta karkaisi heidän\npäällensä. Ei myöskään ollut hauska tietää että kirstunpohjalla\noli aivan vähän säästöä, kun kansa huusi palkkaa. Sentähden ei hän\nviipynytkään kauvan samassa paikassa, vaan ratsasti yöt päivät\nedestakaisin leirien väliä.\"\n\nVoimakkaimpia, urhoollisimpia Kustaan sotapäälliköistä oli Arvid\nKustaanpoika Vestgöte. Hän rakasti Kustaata kaikesta sielustaan ja\nmielestään, piti vaaraa morsiamena, jota hän yhtämittaa ajoi takaa,\nja nautti seikkailuista enemmän kuin mistään muusta. Jätimme hänet\nviimeksi siihen, kun hän läksi Vesteråsista. Toukokuun keskivaiheilla\nmeni hän Neriken kautta Itägötlantiin; siellä yleensä vähemmin\nsuosittiin suurta pelastustyötä, sillä mielissä oli säilynyt muisto\nsiitä, kuinka edellisellä kerralla oli marssittu Linköpingin\npiispankartanoon. Tällä kertaa ei uskallettu suututtaa kuningasta ja\nmahtavaa piispaa.\n\nArvid retkeili rohkeasti läpi koko maan ja saapui Vadstenaan.\n\nSiellä hän vielä samana päivänä kutsui porvarit raatihuoneelle.\n\nHe tulivatkin kaikki, toiset pöyhkeinä, ylimielisinä, toiset\nepävarmoina, peloissaan.\n\n— Tiedättehän että Ruotsi nykyään tottelee Tanskan käskyjä? kysyi\nhän.\n\nKyllä he sen tiesivät.\n\n— Tiedättekö sitte sen, että herrani, jalo Kustaa Eerikinpoika on\nvapauttamaisillaan maan?\n\nHe katselivat epäillen toisiinsa ja mutisivat vihdoin jotakin\nsinnepäin, että ovathan he kuulleet jotakin sellaista, mutta eivät he\nvarmaan tiedä mitään.\n\nArvid loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen.\n\n— Tahdotteko auttaa häntä toteuttamaan aikeitaan? Alussa kuului\njoukosta vain hiljainen kielto, mutta sitte se kasvoi ja vihdoin se\nkaikui jokaisen suusta:\n\n— Ei, ei, me emme tahdo!\n\nSilloin meni Arvid ikkunaan, avasi sen ja huusi jymisevällä äänellä:\n\n— Piirittäkää raatihuone!\n\nKun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, näki hän ympärillään\nkalpeita, pelästyneitä kasvoja.\n\n— Tahdotteko vannoa herralleni uskollisuutta ja kuuliaisuutta? kysyi\nArvid terävästi.\n\n— Pyydämme ajatusaikaa, vastattiin vapisevin äänin. Mutta Arvid löi\nnyrkkinsä pöytään.\n\n— Joko te tänä hetkenä antaudutte Kustaa Eerikinpojalle, tai\nmenetätte henkenne ja omaisuutenne.\n\nSe vaikutti, ja vala tehtiin.\n\nKaupunki pakoitettiin sitte antamaan väkeä sotajoukon jatkoksi, mutta\nsuuri määrä nuoria miehiä, kultasepän kisällejä ja käsityöläisiä\nantautui vapaehtoisesti Arvidin johdon alle. Vadstenasta läksi hän\nHofgårdeniin ja sieltä Skeningeniin, Linköpingiin, Norrköpingiin ja\nSöderköpingiin.\n\nReippaalla käytöksellään ja uljaalla ryhdillään sai hän kaikkialla\nporvarit ja talonpojat tunnustamaan Kustaa Eerikinpojan herrakseen.\n\nKesäkuussa saapui urhea Arvid Stegeborgin linnalle ja pystytti\nleirinsä likelle Skällvikin pappilaa, jossa hän sai osakseen paljon\nhyväntahtoisuutta.\n\nHän olisi ehkä jäänyt sinne vapaehtoiseen vankeuteen, jollei kuuluisa\ntanskalainen merisankari Severin Norrby viidellätoista laivalla ja\njahtialuksella äkkiä olisi purjehtinut lahteen. Seurassaan kolmesataa\nmiestä nousi hän maalle karkoittamaan ruotsalaisia ja ehkäisemään\nvalloitusta.\n\nArvid Vestgötellä ei ollut kuin kolmekymmentäkahdeksan ratsumiestä\nja kolme ruotua sotamiehiä, mutta nyt ei ollut aikaa ajattelemiseen\n— mikä oli tehtävä, oli tehtävä kiireesti. Hän karkasi siis\nväkineen vihollista vastaan ennenkuin tämä vielä oli ehtinyt\nasettua järjestykseen, ja kävi tanskalaisten kimppuun sellaisella\nkiihkolla, että he pahanpäiväisesti pelästyivät ja yksin urhoollinen\nNorrbykin heittäytyi veteen pelastuakseen. Mutta muuan ruotsalainen\nratsumies, Pentti Knuutinpoika, jota kutsuttiin \"pieneksi\", ajoi\nhäntä kiihkeästi takaa ja iski häntä tuontuostakin teräksisellä\nkaarellaan, niin että hän miltei oli joutua vangiksi. Vaaran ollessa\nsuurimmillaan tuli sentään eräästä laivasta vene, johon Severin\nherra pelastui; mutta päästyään oman laivansa kannelle, huusi hän\nvastapäätä olevalle rannalle, että se urhea poika joka häntä oli\najanut takaa, on kymmenen miehen arvoinen ja tarjosi hänelle kymmenen\nmiehen palkkaa palveluksessaan; mutta Pentti ei siihen suostunut\nenempää kuin Stegeborgin linnankaan piiritys lakkasi. Pian purjehti\nSeverin herra pois.\n\nTämä tapahtui heinäkuussa ja elokuussa tuli Kustaa itse Söderköpingin\nkautta Itägötlantiin Stegeborgin edustalla olevan piiritysjoukon luo.\n\nHän lausui sekä päällikölle että miehistölle ansaitun kiitoksen\nuljaasta käytöksestä ja antoi maksaa heille runsaan palkan.\n\nSiihen aikaan asui mahtava piispa Hans Brask hyvin varustetussa\nlinnassaan Munkebodassa (nykyään Norsholm); hän oli mahtavin mies\nkoko Itägötlannissa ja kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa.\nOltiin sitä mieltä että hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin papit\nyleensä, mutta ennen kaikkea hän kiivaasti piti kiinni katolisesta\nkirkosta ja papillisesta mahdistaan ja voimastaan.\n\nErittäin tärkeää oli Kustaan saada tämä mies puolustamaan Ruotsin\nasiaa. Hän oli jo heinäkuussa kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta\nsaamatta vastausta. Nyt hän päällikkönsä kanssa neuvotteli, mitä\nolisi tehtävä.\n\nArvid Vestgöte ei epäillyt raivata pois esteitä, jos niitä vaan oli\ntiellä.\n\n— Ei muuta, sanoi hän, — kuin päivän matka Munkebodaan, ja asia on\nselvä.\n\nMutta Kustaa tahtoi voittaa mahtavan miehen toisilla aseilla.\n\nHän kirjoitti hänelle uudestaan, kuvaili Kristianin menettelyä ja\nvaltakunnan tilaa, mutta lausui samalla, että jollei piispa pian\nilmoita, mille puolelle hän kallistuu, niin Munkebodaan ennen pitkää\nsaapuu vieraita.\n\nJa lähetettyään tämän kirjeen, läksi Kustaa itse matkaan, kanssaan\nkoko joukko sotamiehiä.\n\nHans Brask oli jo kauvan suurella uteliaisuudella seurannut Kustaan\npuuhia. Hän vihasi sydämensä pohjasta Kristiania, joka verisellä\nitsevaltiudella oli katkoellut Ruotsin kirkon etevimpien miesten\npäät; hän oli itse ollut joutumaisillaan saman kohtalon alaiseksi,\nsen hän selvästi muisti; mutta pelastustyön menestyminen ei vielä\nollut varma; varomatonta olisi ollut ryhtyä auttamaan vapauttajaa.\n\nTurhaan odotti hän uutisia Tanskasta, silloin tuli Kustaan toinen\nkirje. Tapaukset olivat jo kehittyneet liian pitkälle, nyt hänen\ntäytyi ryhtyä toimeen. Sentähden hän lukuisan seurueen saattamana\nläksi Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.\n\nSkärkindin pappilassa he kohtasivat toisensa.\n\nToinen oli 25 vuoden ikäinen mies nuoruutensa täydessä\nkukoistuksessa; hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen ajatuksensa\nsyvät, hän oli jo joutunut kaikkien ihmettelyn ja huomion esineeksi\neikä kukaan kuolevainen saattanut tietää, kummoiseksi hänen\ntulevaisuutensa muodostuisi. Toinen taas oli keski-ikää vanhempi;\nhänen silmänsä, joiden salaisuuksia ei kukaan saattanut lukea, olivat\nsyvillä kuopilla; hänen ajatuksensa olivat viekkaat ja hän punnitsi\nniitä, varovaisesti sovitellen sanansa niin, että jokainen saattoi\nselittää ne mielensä mukaan.\n\nKustaa puheli maan tilasta ja huomautti, että oli välttämätöntä\nkutsua kokoon herrainpäivät.\n\nPiispa kuunteli tarkkaavaisesti; Kustaan sanat olivat niin järkevät,\nettä ne tekivät turhiksi kaikki epäilykset ja empimättä suostui\npiispa tekemään vaaditun valan.\n\nSitte he yhdessä läksivät Linköpingiin, josta Kustaa kirjoitti kutsut\nherrainpäiville Vadstenaan ja lähetti ne kaikille tahoille maata.\n\nKoko maa oli kiihoituksen tilassa, kukaan ei tietänyt mitä Kristian\ntästälähin aikoi tehdä, ja Kustaa ilmestyi useimpain mielestä\nlähettiläänä taivaan mailta.\n\nItse hän tunsi kulkevansa ikäänkuin näkymättömien voimien johtamana,\najatukset tulivat ulkoapäin, hän ei tietänyt mistä; hänen edessään\nnäytti aina olevan viitattu tie ja kun hänelle hiljaisina öinä\nselveni, mitä nyt oli tehtävä, niin ei hän koskaan lykännyt työtä\ntoistaiseksi; mitä häneen itseensä tuli, niin ei mikään työ tai vaiva\ntuntunut hänestä liian raskaalta.\n\nVadstenan kokous avattiin 21 p. elokuuta. Tärkeimmät valtakunnan\nsäädyt Itägötlannista, Vermlannista ja Dalista saapuivat, ja kun\nKustaa 24 p:nä astui saliin, kohtasi häntä siellä 30 ritaria, jotka\nolivat pysytelleet pääasiallisesti Kalmarissa Norrbyn suojeluksen\nalla. Nyt he, luottaen ruotsalaisen päällikön onneen ja kuultuaan,\nettä Kristian oli antanut uuden käskyn ruotsalaisen aateliston\nhävittämisestä, olivat lähteneet Kalmarista Vadstenaan tarjoamaan\nKustaalle apuaan ja pyytämään suojelusta häneltä, ainoalta joka\nsaattoi sitä antaa.\n\nTälle kokoukselle, jossa oli sekä valtakunnan aatelistoa että miehiä\nmuista yhteiskuntaluokista, esitti Kustaa maan vaaran. Hän käski\nkaikkia muistamaan, kuinka menneinä aikoina vieraat hallitsijat\nolivat koettaneet vain vahingoittaa ja nylkeä valtakuntaa; hän pyysi\nheitä ajattelemaan, näitä heillä oli odotettavana tanskalaiselta\nkuninkaalta ja kehoitti jokaista olemaan avullisena siinä työssä,\njohon hän rehellisten miesten uskollisella avulla oli ryhtynyt,\npelastaakseen valtakunnan perikadosta.\n\nKaikki kokoontuivat Kustaan ympärille kiittämään häntä siitä että hän\noli ottanut ensi askeleen maan pelastamiseksi. Tunteidensa valtaamina\ntulivat monet pyytämään, että hän rupeisi heidän kuninkaakseen.\nToiset taas, jotka muistivat että Sturet, kantamatta kuninkaannimeä,\nolivat voineet johtaa valtakuntaa, pysyivät vaiti.\n\nKustaa vastasi, ettei hän suinkaan ollut ryhtynyt sotaan\nvalloittaakseen itselleen valtaistuinta; hän on vain ajatellut\nvaltakunnan onnea ja itsenäisyyttä ja kansanmiesten kehoituksesta\nruvennut päälliköksi.\n\nJos he kaikki uskollisina ruotsalaisina, jokainen kohdastaan lupaavat\nantaa hänelle uskollista, miehekästä apua, niin hän puolestaan\ntekee mitä taitaa ja pysyy heidän päällikkönään. Kuningasta ei ole\najatteleminenkaan ennenkuin Kristian joukkoineen on karkoitettu\nmaasta. Sitte ovat säädyt kutsuttavat kokoon yksimielisesti\npäättämään kuninkaan vaalista. Sen jonka he katsoivat hyväksi valita,\nsen hänkin tunnustaa ja sille hänkin osoittaa uskollisuutta ja\nkuuliaisuutta.\n\nPuhe otettiin vastaan suurella ihastuksella ja kokoontuneet säädyt\nvahvistivat hänen vaalinsa valtakunnan johtajaksi ja päälliköksi;\nsitte kaikki vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja\nlupasivat hänelle voimakasta apua. Kristianin julmasta menettelystä\nkirjoitti neuvosto ja uusi valtionhoitaja, kertomuksen, joka\nlähetettiin kaikille hengellisille ja maallisille herroille koko\nkristikunnassa, heidän arvosteltavakseen.\n\nHerrainpäivien päätyttyä lähetti Kustaa miehiä Länsigötlantiin ja\nSmålantiin.\n\nEdellisessä maakunnassa otettiin Leckö äkkirynnäköllä ja Elfsborg\npiiritettiin.\n\nLödese avasi porttinsa ja Elfsborg teki lyhyttä, mutta turhaa\nvastarintaa.\n\nStegeholm Smålannissa ja Jönköpingin sekä linna että kaupunki\nmiehitettiin ja uskottiin varmojen ruotsalaisten haltuun. Itse\njohti Kustaa Tukholman piiritystä; hän pystytti kolme leiriä: yhden\nBotkyrkan pitäjään, toisen Loföhön ja muutti kolmannen Rotebrosta\nJerfvaan, puolen penikulman päähän kaupungista.\n\nSyyskuussa lähetettiin Niilo Arvinpoika ja Heikki Jönsinpoika\nSuomeen. He voittivat kansan puolelleen ja tunkeutuivat Turkuun asti.\n\nLinna oli hyvin varustettu; siinä oli torneja ja valleja ja haudat\neroittivat sen mannermaasta.\n\nKuningas Kristian oli asettanut junkkari Tuomaan sen päälliköksi; hän\noli sekä yhtä julma että yhtä urhoollinen kuin hänen herransa.\n\nPiiritysjoukkoa vastaan piti hän hyvästi puoliaan. Hän teki useita\nonnistuneita hyökkäyksiä, mutta vangit, jotka siten joutuivat hänen\nkäsiinsä, hirtätti hän seuraavana päivänä linnan muurin ulkopuolella.\nKerrottiin hänen mestanneen oman kirjurinsa vaan siksi, että tämä oli\nruotsalainen, vaikka hän muuten oli häneen tyytyväinen.\n\nTurun linnassa asusteli siihen aikaan aatelismies Eerik Fleming;\ntietäen että hänkin joutuisi saman kohtalon alaiseksi, teeskenteli\nhän olevansa kuninkaan paras ystävä ja haukkui kapinoitsijoita niin\nkiihkeästi, että hän voitti päällikön luottamuksen.\n\nJunkkari Tuomas antoi hänelle joukon sotamiehiä ja käski häntä\ntekemään hyökkäyksen ruotsalaisten leiriin. Ilolla Eerik herra\nhuomasi että suurin osa sotamiehistä oli ruotsalaisia. Tuskin oli\nhän saavuttanut piiritysjoukon, kun hän jo käänsi hevosensa, muut\nruotsalaiset seurasivat esimerkkiä ja tanskalaiset saivat niin\nselkäänsä, että ainoastaan pieni osa heistä pääsi takaisin junkkari\nTuomaan luo.\n\nNiilo Arvinpoika ei suinkaan ollut mikään erinomainen johtaja; mutta\nsensijaan teki nuori suomalainen aatelismies, Grafbackan herra\nNiilo Matinpoika Krabbe kaunista jälkeä. Aikansa suurimpana sissinä\nretkeili hän keveine, hyvin, varustettuine veneineen edestakaisin\nsaaristossa, vakoili tanskalaisten vehkeitä, nousi maihin yöllä,\nkarkasi nukkuvien vihollistensa kimppuun ja tappoi heidät armotta.\nSitte hän kiiruhti takaisin saaristolaisveneihinsä ja piilottautui\nTallinnan ja Liivinmaan saaristoon; kukaan ei tietänyt missä hän\noli; turhaan lähetettiin miehiä etsimään häntä, häntä ei ollut\nmissään; mutta siellä missä häntä vähinten odotettiin, siellä hän\nastui maihin; milloin hän ilmestyi Turun läheisyyteen, milloin\nUudellemaalle, milloin minnekin; hän hyökkäsi äkkiarvaamatta\nnimismiesten kartanoihin, missä vihollinen paraikaa majaili, salpasi\nkivillä ja kannoilla ovet ja portit, sytytti talon tuleen ja poltti\nsinne koko joukon.\n\nHänen seurueeseensa kuului tavallisesti noin kaksi- tai viisitoista\ntoveria, mutta heidän avullaan saattoi hän surmata sata vihollista,\njopa enemmänkin.\n\nRaseporin seuduilla, Kokemäen ja Porvoon kuninkaankartanoissa\noli hänen urhoollisuutensa hyvin kuulu ja hänen nimensä tuotti\ntanskalaisille sellaista kauhua, että he häntä yksin pelkäsivät\nenemmän kuin koko Niilo Arvinpojan sotajoukkoa.\n\nJouluaatto v. 1521 oli tanskalaisille sangen surullinen. Kun Norrby\nelokuussa oli lähtenyt Stegeborgista, oli hän pannut Berendt von\nMelenin linnaan päälliköksi. Tämä oli joulukuun 18 päivänä jättänyt\nsen Arvid Vestgötelle.\n\nMutta sitä ei Severin Norrby tietänyt, vaan saapui joulun edellisinä\npäivinä tuomaan linnaan muonavaroja ja apujoukkoja.\n\nMuuan karkulainen toi tästä tiedon Arvidille, joka silloin\npienemmällä joukolla asettui samaan asentoon jossa hän oli linnaa\npiirittäessä.\n\nHoukutellakseen tanskalaisia vielä varmempaan ansaan, teki hän\nEttersundin luona kovaa vastarintaa; Norrbyn oli vaikea pitää\npuoliaan, mutta kun puolustautuminen vihdoin hänelle onnistui,\nlähetti hän heti linnaan tiedon, että hän on saapumassa apujoukkojen\nkanssa; merkiksi pisti lähettiläs peitsen nenään hatun, mutta muuan\nruotsalaisesta linnaväestä ampui ajattelemattomuudessaan pois sen,\nsiten tuoden ilmi koko juonen.\n\nNorrby huomasi petoksen ja karkasi suinpäin takaisin.\n\nEttersundissa kohtasi häntä taas sama kova vastarinta ja mieshukka.\n\nMutta päästyään laivaansa kiitteli Norrby ruotsalaisia hyvistä\njoulukemuista ja kutsui heidät Kalmariin juomaan pääsiäisolutta.\nBerendt von Meleniä, joka oli heittänyt linnan ruotsalaisille,\nnimitti hän kavaltajaksi.\n\nTämä tapahtui Stegeborgissa; mutta samana päivänä kärsivät\ntanskalaiset yhtä suuren tappion Lofössa. Siellä oli Pietari Fredag\n500 miehen suuruisen joukon etunenässä ja hän esti kaiken kuljetuksen\nTukholmaan Mälarin puolelta; sentähden oli tärkeää saada hänet\nkarkoitetuksi.\n\nSe näyttikin käyvän varsin helposti ja 1,500 miestä lastattiin\nTukholmassa 40 laivaan ja saaristoveneeseen; tiellä laskivat\nmiehet leikkiä ja nauroivat, että he menevät Pietari Fredagin luo\nvieraisiin, tyhjentämään hänen oluttynnöriänsä; vahinko vain, ettei\nse ole tarpeeksi iso.\n\nMutta Pietari Fredag oli nuori, urhoollinen ja ennen kaikkea valpas\nmies; kuullessaan vieraita laivoja ilmestyneen salmeen, arvasi hän\npaikalla niiden aikeet ja ryhtyi varokeinoihin.\n\nHän asetti kuusitoista jahtitorvilla varustettua miestä seisomaan\nhyvän matkan päähän toisistaan, sinne tänne vuorille ja metsiin,\nja antoi heille käskyn pitää silmät auki. Kun leirissä puhalletaan\ntappelumerkki, pitää heidän kunkin haarallaan toitottaa torveensa.\n\nIloisilla mielin nousivat tanskalaiset maihin Glian luona ja alkoivat\nmarssia leiriä kohti; sen valloittaminen tuntui heistä leikinteolta\nvain.\n\nMutta samassa alkoi sieltä soida sotasäveliä ja iltahämärässä saattoi\neroittaa pimeän ryhmän, joka liikkui. Tanskalaisten piti siis\npaikalla ryhtyä tappeluun. No niin, sitä paremmalta maistuu, sitte\nolut.\n\nMutta samassa rupesi kuulumaan sotatorvia oikealta ja vasemmalta,\nmetsästä, kaikkialta. Ruotsalaiset ovat varmaankin saaneet\nlisäjoukkoja, ehkä koko metsä on miehiä täynnä; ottelua ei siis ole\najatteleminenkaan; ja äkkiä teki tanskalaisten joukko kokokäännöksen\nja pakeni takaisin rantaan. Sillaikaa olivat nuo pimeät varjot\nehtineet liketä ja hirveällä vauhdilla ryntäsi Pietari Fredag\nväkineen esiin, torvien yhä kaikuessa metsästä, tavalla joka\nedellytti että koko sinne kätketty joukko oli tulossa.\n\nTanskalaiset kärsivät suuren tappion, 200 miestä kaatui kentälle\nja vielä useampia hukkui veteen, jonne he täysine aseineen suin\npäin olivat heittäytyneet. Jälelle jääneet karkasivat hirveässä\nsekamelskassa laivoihinsa ja veneihinsä, palatakseen Tukholmaan\nverissä ja haavoittuneina. He eivät olleet saaneet aikaan mitään ja\nnyt oli siis hävettävä sekä johtajia että miehistöä.\n\nTukholmassa oli jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotka osoittavat, että\nKustaan leiriä suuresti pelättiin.\n\nNe jalosukuiset naiset, jotka verilöylystä asti olivat olleet täällä\nvankeudessa, toimitettiin pois Ruotsista. Pelättiin nimittäin\nheidän vaikutustaan sekä porvaristoon että ruotsalaisiin herroihin.\nSentähden heidät lähetettiin Tanskaan. Huomattavimmat heistä olivat\nKristina rouva, Sturen leski nuorine tyttärineen, Cecilia rouva,\nKustaan äiti ja hänen tyttärensä Emerentia ja Märta. Kaikki nämä\nvietiin Köpenhaminaan ja suljettiin torniin, jossa he myöskin\nkuolivat, paitsi Kristina rouva.\n\nKustaan kolmas sisar, Margareeta rouva, Joakim Brahen leski, vietiin\nvangittuna Nyköpingin linnaan.\n\nNiin päättyi vuosi 1521 ja seuraavanakin vuonna suosi onni\nruotsalaisten aseita.\n\nTammikuussa v. 1522 joutui Vesteråsin linna Kustaan käsiin ja pian\nsenjälkeen Tynnelsö ja Engsö.\n\nSmålannissa oli Pekka Hannunpoika koonnut väkeä ja rynnännyt Kalmaria\nvastaan.\n\nKoskei Arvid Vestgöteä enään tarvittu Stegeborgissa, niin hän Kustaan\nkäskystä liittyi Pekka Hannunpoikaan ja molemmat läksivät Kalmariin.\nNäytti siis siltä kuin urhea Arvid todellakin olisi noudattanut\nSeverin Norrbyn kutsua ja lähtenyt juomaan pääsiäisolutta hänen\nluokseen.\n\nSen väen, jota ei välttämättömästi tarvittu etelässä, vei Kustaa\nTukholmaan, lisätäkseen joukkojansa ja jouduttaakseen aikeitaan.\n\nTukholmassa vallitsi suuri hätä. Kristianin päälliköt olivat\nryhtyneet kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin: puolustusneuvoja oli\nsekä korjattu että lisätty. Sekä gotlantilaisia että ahvenanmaalaisia\nkehoitettiin tuomaan Tukholmaan voita, kalaa, savustettua ja\nsuolattua lihaa, lehmiä ja muuta, niinkuin heidän esi-isänsäkin\nolivat tehneet. Köpenhaminaan lähetettiin yhtämittaa kirjeitä, joissa\nkuninkaalle ilmoitettiin, että maistraatti, valtakunnan arvoisat\nisät ja raati olivat tehneet mitä ikinä olivat taitaneet kapinan\nrauhoittamiseksi, mutta kaikki oli ollut turhaa. Pyydettiin siis\nkuningasta itseään tulemaan avuksi, varsinkin koska hätä oli suuri.\n\nMutta ei kuulunut vastausta eikä apua. Muonavaroja Tukholmaan karttui\naivan vähän, sillä talonpoikia ja kalastajia liikkui saaristossa\nja he ottivat haltuunsa kaikki veneet, jotka olivat viemässä\nruokatavaroita Tukholmaan. Talonpoikien viha ja ruotsalaisten leirit\ntaas estivät tuonnin mannermaan puolelta. Palkkasoturit valittivat\nettä palkat olivat jääneet maksamatta, että ruoka oli huonoa ja että\nsitä oli liian vähän. Taudit ja ainaiset kahakat vihollista vastaan\nolivat hävittäneet suuren osan miehistöä. Ruotsalaiset porvarit\nolivat paenneet kaupungista ja ne muutamat jotka olivat jääneet\njälelle, istuivat melkein kaikki linnassa vankeina.\n\nSisällinen eripuraisuus teki sekasorron vieläkin suuremmaksi. Didrik\nSlagheck, kovasydäminen, alhainen ihminen, jonka toimesta Tukholman\nverilöyly oli pantu täytäntöön ja joka mainiosti ymmärsi sovittaa\nneuvonsa ja aikeensa Kristianin mielen ja oikkujen mukaan, oli\nmäärätty ylimaaherraksi Ruotsiin. Mutta hän oli hirmuvallallaan\ntehnyt itsensä niin vihatuksi, että tanskalaiset itse kesällä v. 1521\nkirjoittivat Köpenhaminaan ja moittivat häntä.\n\nOmasta puolestaankin oli hän jo väsynyt kaikkeen kamaluuteen, jota\nhän joka päivä oli saanut nähdä. Sentähden hän kuninkaalta ja Tanskan\nneuvostolta pyysi päästä virastaan niin pian kuin suinkin.\n\nSillaikaa oli Kristian Flanderissa, joten kirje jäi vaille vastausta.\n\nMutta Slagheckin leppymätön vihamies Jöns Bellenacke, joka pelkäsi,\nettä Slagheckin lähdettyä koko Ruotsin kapina pantaisiin hänen ja\nhänen toveriensa syyksi, kirjoitti tanskalaiselle neuvostolle ja\nselitti, että Didrikin välttämättömästi täytyy jäädä Ruotsiin,\nkunnes kuningas itse tulee ja saa nähdä, kuinka kurjassa tilassa\nvaltionhoitoa on pidetty, joten ei Slagheckin epäkristillistä\nmenettelyä pantaisi toisten syyksi.\n\nKristian näytti vallan unohtaneen Ruotsin ja sen hädän. Silloin\nkirjoitti arkkipiispa Kustaa Trolle ruotsalaiselle valtionhoitajalle\nja ehdotteli että yhdyttäisiin jollakin sopivalla paikalla\nkeskustelemaan molemminpuolisista asioista; hän toivoi voivansa\nsovittaa kuninkaan ja Kustaan välin ja arveli että kaikki valtakunnan\nkurjuudet ja onnettomuudet johtuivat heidän huonosta välistään.\n\nKustaa vastasi, ettei kukaan saata luottaa kuninkaaseen, jonka\nelämä on ollut pelkkää julmuutta ja petosta. Valtakunta on\ntarpeeksi kärsinyt vieraista hallitsijoista. Sentähden kehoitti hän\narkkipiispaa liittymään synnyinmaahansa ja varjelemaan sen asukkaita.\n\n\"Tiedän, arvoisa isä\", kirjoitti Kustaa, \"millainen kuningas\nKristianin ja Tanskan ja Norjan kaupunkien välinen suhde on.\nKristianilla on tärkeämpiäkin toimia kuin olla Ruotsissa auttamassa\nystäviään. Vai olisiko teidän armollenne parempi olla Ruotsissa\nherrana, niinkuin olette, tai paeta Tanskaan, jossa on tapana\npilkata ja häväistä rehellisiä ruotsalaisia.\" Sitte Kustaa Jumalan\nja kaikkien pyhien nimessä vakuutti, että sekä hän, valtionhoitaja,\nettä koko Ruotsin rahvas antavat hänelle anteeksi kaikki mitä hän on\nrikkonut.\n\nMutta Kustaa Trollen uhkamielinen luonne kielsi tuollaisen hänen\nylpeydelleen ja arvolleen sopimattoman sovinnon. Hänen varma\nvakaumuksensa oli, että unioni oli hyvä, ja mieluummin olisi hän\nseisonut isänmaansa raunioilla kuin nähnyt valtakunnan joutuvan\nvoitollisen vertaisensa käsiin.\n\nKun Didrik Slagheck vihdoin sai käskyn lähteä Köpenhaminaan,\nkatsoi Kustaa Trolle parhaaksi seurata häntä. Hän tahtoi kehoittaa\nKristiania lähettämään kiireistä ja voimakasta apua, mutta ivalla ja\nnuhteilla hänet otettiin vastaan. Miehen, joka oli niin suurta sukua,\nolisi pitänyt jäädä maahan rohkaisemaan omiensa mieliä. Nyt oli hän\nsyypää Ruotsin kapinaan ja kaikkeen onnettomuuteen.\n\nKristianin vahvin tuki tässä sodassa oli Severin Norrby; hän\noli myöskin ainoa mies, joka uskalsi soimata kuningasta hänen\njulmuudestaan ja jonka nuhteet kuningas vaieten otti vastaan.\n\nHän oli ainoa joka kävi Ruotsin sotaa ja auttoi Kristiania, kun muut\nkaikki hänet hylkäsivät. Nyt kehoitti kuningas häntä rientämään\nTukholman avuksi. Norrby kokosi väkeä ja muonavaroja, purjehti\nGotlantiin, sai sieltä vielä miehiä avuksi ja kiirehti sitte\nTukholmaan.\n\nSaatuaan ruokaa ja uusia joukkoja tekivät tanskalaiset rohkean\nrynnäkön ruotsalaisten leiriä vastaan Jerfvan luona.\n\nKustaa ei ollut läsnä ja Tapani Sasse, Pentti Knuutinpoika Pieni sekä\nPietari Fredag olivat johtajina; mutta he joutuivat riitaan keskenään\nja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion. Itse palmusunnuntaina\ntapahtui uusi rynnäkkö sellaisella kiihkolla, että leiri täytyi\njättää vihollisten käsiin.\n\nSeuraavana päivänä tehtiin Sätran leiriin samallainen rynnäkkö\nsamalla seurauksella, joten Tukholma mannermaan puolelta nyt oli\nvapaa.\n\nMutta ei siinä kyllä, vaan Suomestakin tuli huonoja tietoja. Severin\nNorrby oli Tukholmasta purjehtinut meren poikki ja pakoittanut\nNiilo Arvinpojan luopumaan leiristään. Niilo oli ensin sytyttänyt\nruutivarastonsa tuleen, jolloin suuri osa Turkua joutui liekkien\nuhriksi.\n\nArvinpoika itse, Eerik Fleming ja useat muut suomalaiset\naatelismiehet pakenivat sisämaahan. Piispa, joka salaa oli auttanut\nruotsalaisia, pakeni Raumalle, mukanaan joukko aatelisia vaimoineen,\nlapsineen, tavaroineen. Sieltä he läksivät Ruotsiin. Mutta Öregrundin\nluona nousi kamala myrsky ja piispa seuralaisineen hukkui.\n\nKaikki nämä vastoinkäymiset osoittivat selvästi, että Ruotsi\nvälttämättömästi tarvitsi merivoimaa ja Kustaa sen kyllä huomasi.\nMutta ennenkuin menemme eteenpäin, koetamme kuvata Kristian\nTyrannia, joka tuli sekä Ruotsin että Tanskan kauhuksi; hänellä oli\nselvänäköisyyden lahja ja paljon muita ominaisuuksia, jotka kirkkaina\nsäteinä tuontuostakin valaisivat sitä pimeyttä, jonka hillitön tahto\noli kietonut hänen ympärilleen.\n\n\n\n\n10.\n\nKUNINGAS KRISTIAN.\n\n\nHän oli luonteeltaan kiivas ja taipumaton. Isä pani hänet erään\nporvarin luo Köpenhaminaan kasvatettavaksi ja opettajakseen sai hän\nkaniikki Jörgen Hintzen. Tämä, nähdessään mahdottomaksi pitää kurissa\nvilliä poikaa, otti hänet mukaansa Fruekirkeen ja pakoitti hänet\nlaulamaan muiden kuoripoikien joukossa.\n\nTämä oli Hannu kuninkaan mielestä liikaa ja niin uskottiin prinssi\nerään Markbrandenburgista olevan saksalaisen, mestari Konradin\nhaltuun.\n\nHän oli oppinut herra, joka ajan tavan mukaan pääasiallisesti koetti\nmättää latinaa nuoren oppilaansa päähän.\n\nLuultavasti prinssi, rangaistuksen välttämiseksi, johonkin määrin\nalistui opettajansa tahdon alle, mutta yöt olivat hänen omassa\nhallussaan ja silloin hän kierteli pitkin kaupunkia, ensin\nlahjottuaan linnanvahdin, jotta hän vapaasti pääsi liikkumaan.\n\nHän kulki porvaristalosta toiseen ja viipyi mieluinten siellä missä\nviini oli parasta ja kansa kauneinta.\n\nVihdoin kuningas sai tästä tiedon ja silloin seurasi sellainen\nnuhdesaarna ja selkäsauna, että prinssi lankesi polvilleen\nrukoilemaan armoa ja lupasi, ettei hän enään koskaan tee sillä\ntavalla.\n\nMutta tämä aika oli ehtinyt syvästi vaikuttaa häneen. Hän oli nähnyt\nkansan elävän kurjuudessa, aatelin ja pappien harjoittavan sortoa, ja\nhuomannut, että kuninkaan asema monessa suhteessa oli rajoitettu.\n\nRuotsia hän vihasi ja ruotsalaisia valtionhoitajia kutsui hän\nkavaltajiksi.\n\nSaksalaisuutta hän myöskin vihasi ja sen edustajana Gottorpin linnan\nherraa, joka hänen isälleen oli tuottanut niin paljon harmia.\n\nUlkomuodoltaan ei hän ollut epämiellyttävä, mutta hänen kasvoillaan\noli aina heijastus siitä rajusta voimasta, joka asui hänen sisässään.\nHän saattoi olla ystävällinen kun hän tahtoi, mutta hänen vihansa\npani kaikki vapisemaan. Vuosikausia saattoi hän kantaa vihaa\nihmistä vastaan, mutta mestarillisesti salata sen, kunnes ilmaantui\ntilaisuus, jolloin hän päästi vihansa mitä villeimpänä raivona\npuhkeamaan esiin.\n\nHän epäili siihen määrään ympäristöään, että — niinkuin hänen\nitsensä oli tapana sanoa — jos hänen lakkinsa olisi aavistanut, mitä\nhänen päässään liikkui, niin hän paikalla olisi heittänyt sen tuleen.\n\nKaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lähetti isä hänet Norjaan\ntukahduttamaan ylhäisten herrojen kapinanhalua. Hän sen tekikin niin\nperinpohjaisesti, ettei Norjan aateli siitä saakka enään koskaan ole\npäässyt entiseen voimaansa tai mahtavuuteensa.\n\nKymmenvuotisen valtionhoitajatoimensa aikana kokosi hän muuten paljon\ntietoja eri maiden oloista; ja siihen saattoi hänet pääasiallisesti\neräs nainen: kauniin Dyveken äiti, Sigbrit. Kerrottiin, että\ntämä synnyltään oli hollantilainen, joka, vietettyään kirjavaa\nseikkailuelämää, vihdoin oli asettunut Bergeniin ja avannut\nravintolaliikkeen.\n\nSigbritillä oli paljon tietoja ja erinomainen järki. Kristian rakasti\nhänen tytärtään ja senkautta pääsi Sigbrit, joka sitäpaitsi vihasi\nRuotsia yhtä paljon kuin Kristian, häneen vaikuttamaan.\n\nSigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden\nkauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa\nrikastuivatkin.\n\nTanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle\nja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt\nkansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit\nolivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.\n\n— Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.\n\nKristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät\nvastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän\nhän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli\nvieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan\nniinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.\n\nHänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa\nvaltakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan\nmahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut\ntalonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja\nkaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.\n\nIsänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka\nmukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta\nsellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä\nohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän\nhäikäilemättä parannustoimiin.\n\nHän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä\njärjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat\nalustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut\njättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle.\nTalonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana\nlähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin\nvelvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.\n\nPapeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti\nolla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää\nniinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina\njuhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin\ntähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa;\nseuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista\nmiestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa\nkeskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito\nlaiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.\n\nPapit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi\napostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.\n\nPiispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen;\npappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan\nkuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin\npääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien\nlasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin\noppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat\njoilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista\nsivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle,\njottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi\nei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja\nepistoloita j.n.e.\n\nKristian perusti kamari- eli hovioikeuden ja erittäin tärkeät olivat\nhänen säädäntönsä kaupan ja kaupunkien kohottamiseksi.\n\nVieraiden kansallisuuksien laivat saivat vapaasti käydä Tanskan\nsatamissa ja turmiollinen kylä- ja pikkukauppa kiellettiin\nhansalaisilta uhalla, että heidän tavaransa otetaan takavarikkoon;\nmuutamissa tapauksissa saattoivat he saada korkeat sakot. Kaikkien\ntalonpoikien, pappien ja aatelisten tuli viedä sekä omat että\ntalonpoikiensa karjat kaupaksi kaupunkien kauppiaille, joilla oli\noikeus harjoittaa kauppaa.\n\nÖresundintulli muutettiin Helsingöristä Köpenhaminaan ja suuret\noikeudet luvattiin vieraiden maiden rikkaille kauppiaille, jos he\nasettuisivat maahan. Amageriin perustettiin hollantilainen siirtola\nja Alankomaita kehoitettiin kaikin tavoin kaupantekoon Tanskassa.\n\nLyypekkiläiset vimmastuivat sekä vientikiellosta että Öresundintullin\nmuuttamisesta Köpenhaminaan; mutta varsinkin suututtivat heitä\nhollantilaisille luvatut edut. He olivat puolen vuosisataa\ntyöskennelleet saadakseen heidät suljetuiksi pois Itämereltä ja nyt\ntehtiin heidän ponnistuksensa tyhjiksi.\n\nPelättiin julkista riitaa ja Kristian koetti tehdä ystävällisiä\nsopimuksia, kunnes Ruotsi olisi hänen hallussaan.\n\nMutta niin suuri oli hansalaisten voitonhimo, että hän turhaan koetti\nsaada heitä luopumaan Ruotsin kaupasta.\n\nSilloin antoi Kristian ottaa takavarikkoon heidän laivansa ja uhkasi\nsulkea hansalaisilta kaikki Tanskan satamat.\n\nSopimus uudistettiin toukokuun 15 päivänä 1520.\n\nKun Kristian, saatuaan haltuunsa Tukholman ja Ruotsin valtaistuimen,\noli päässyt kunniansa kukkulalle, oli hänen tarkoituksensa laskea\nkoko ylpeä Lyypekki valtikkansa alle. Juhlallisesti tultuaan\nTukholmaan lausui hän eräälle saksalaiselle kauppiaalle: \"sano\nherroillesi, että jo olen voittanut toisen lyypekkiläisen portin ja\nettä pian voitan toisen\".\n\nToisen kerran, kun Kristian raatiherroineen oli Tukholman pormestarin\nGorius Holstin luona, puhui hän:\n\n— En oikein saata iloita valtakunnistani ennenkuin taivutan Lyypekin\ntahtoni alle; siinä on paljon työtä ja vaivaa, ennenkuin saan sen\nirti vanhasta Ruotsista.\n\nHänen sanojaan seurasi teko; kaikki Tukholmassa oleskelevat\nsaksalaiset vangittiin, heidän tavaransa otettiin takavarikkoon\nja kaikki, joilla oli tavaroita takanaan määrättiin hengen uhalla\nantamaan ne pois.\n\nSitäpaitsi kutsuttiin Köpenhaminan ja Malmön pormestarit Tukholmaan\nkeskustelemaan ja päättämään kauppaoikeuksista, joita kuningas\narmossa, \"omaksi ja kolmen valtakunnan iäiseksi hyväksi\" oli näille\nkaupungeille suonut.\n\nTarkoitus oli saada aikaan suuri kauppaliitto, joka kokonaan tekisi\ntyhjäksi Lyypekin vaikutuksen Skandinavian valtakunnissa. Kristian\ntahtoi valloittaa Hansan sen omilla aseilla ja Lyypekki heräsi ja\nhuomasi kauhulla, kuinka likeisesti sen menestys riippui Ruotsista.\n\nHeti Ruotsiin tehdyn verisen retken jälkeen järjestettiin komea\nseurue ja kolmen pohjoisen valtakunnan kuningas läksi suurella\nloistolla tervehtimään lankoaan Kaarle V Alankomaissa, vaatiakseen\nhäneltä loput puolisonsa myötäjäisistä ja voittaakseen keisarin\npuolelleen niissä riidoissa, joita hänellä oli setänsä Holsteinin\nherttuan Fredrikin ja Hansakaupunkien kanssa.\n\nTällä retkellä hän lausui oppineelle Erasmukselle:\n\n— Miedoilla lääkkeillä ei saada aikaan mitään; ne keinot ovat\ntehokkaimmat, jotka tärisyttävät koko ruumiin.\n\nHänen ystävänsä saivat nyt hoitaa Ruotsia mielin määrin. Hänellä\nitsellään oli muuta tekemistä ja aikeitaan hän vuorotellen pani\ntoimeen tai hylkäsi, kielsi tai otti takaisin armoihinsa sellaisella\nkiihkolla, että ne hänelle itselleen tuottivat sanomattoman paljon\nvahinkoa. Hän tahtoi murtaa aateliston ja sen vallan, korottaa\nporvarit ja talonpojat, lannistaa Hansakaupunkien kauppamahdin,\nsaada haltuunsa Holsteinin ja valloittaa Ruotsin; ennenkaikkia tulla\nyksinvaltiaaksi.\n\nTämä kaikki piti saatanaan aikaan lakien, koulujen, murhien, petosten\nja aseiden kautta yhtaikaa. Vuonna 1522 antoi hän koko Tanskalle\nuuden lakikirjan, jossa oli suuria muutoksia. Jokaisen piti olla oma\nherransa ja vapaasti saada toimia niinkuin tahtoi. Tämä tietysti\nnostatti ylhäisön vihan häntä vastaan. Hän vähensi papiston valtaa ja\nrikkauksia ja koetti tuoda maahan Lutherin oppia, vaikka katoliset\npapit tietysti olivat vimmoissaan. Hän tahtoi parantaa kauppaa ja\nelinkeinoja ja sentähden hän suosi hollantilaisia; seurauksena oli,\nettä Lyypekki näki hänestä koituvan mitä vaarallisimman vihollisen.\n\nNämät muutokset olivat kaikki erittäin hyvät ja hyödylliset, mutta\nhän tahtoi ne panna toimeen väkisin ja kaikki yhtaikaa.\n\nKevytmielisyydessään hyppäsi hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen.\nRuotsissa hän harjoitti julmuuksia muka erään paavin käskykirjeen\nnojalla ja Tanskasta kirjoitti hän Lutherille ja keskusteli\nuskonpuhdistuksen toimeenpanemisesta.\n\nKun Roomasta uhattiin tulla tutkimaan syytä Tukholman verilöylyyn,\nniin hän paikalla kääntyi paavin puoleen pyynnöllä, että tämä\nvahvistaisi kahden uuden pyhimyksen pyhäksi-julistamisen.\n\nSuosikkinsa Didrik Slagheckin, jota yleisesti inhottiin, korotti\nhän arkkipiispaksi Lundiin, mutta kutsui hänet sitte Köpenhaminaan,\njossa häntä syytettiin Tukholman verilöylyn alkuunpanemisesta ja\nkiusallisesti tutkittiin. Hänet tuomittiin ensin hirtettäväksi\nja kuljetettiin jo hirsipuuhun, mutta vietiin sitte roviolle ja\npoltettiin elävältä.\n\nMutta tälläkään uhrauksella ei Kristian voittanut takaisin kansan\nrakkautta.\n\nLyypekkiläiset tekivät rynnäkön Själlandiin ja Skåneen. Kristian\ntosin talonpoikien avulla löi heidät, mutta ei enään luottanut\nväkeensä, vaan toimitti maahan vieraita palkkasotureita. Mutta\nheidän palkkaamiseensa puuttui varoja. Silloin kutsui hän joulukuun\nkymmenenneksi päiväksi kokoon herrainpäivät Kallundborgiin, mutta\nani harva saapui niihin. Vimmastuneena määräsi hän uuden kokouksen\npidettäväksi Århusissa kesäkuun 24 päivänä.\n\nMeidän on muistettava, että hän juuri samana vuonna ja samassa\nkuussa, Tukholmassa olevien päällikköjensä pyynnöstä antoi Severin\nNorrbylle käskyn hankkia muonaa, ruokavaroja ja apua väelleen\nTukholman linnassa.\n\nHänellä itsellään oli muuta ajattelemista. Kulovalkeana kierteli\nsellainen huhu, että kuningas Sigbritin kehoituksesta aikoi\nverilöylyssä surmata Tanskan aatelisia ja että valepukuisia\npyöveleitä jo oli hänen henkivartijastossaan sekä että hän\ntalonpojille panisi suuret verot.\n\nSilloin kokoontui Jyllannin aateli Viborgiin ja päätti sanoa irti\nKristianille tekemänsä uskollisuudenvalan ja tarjota kruunun hänen\nsedälleen Holsteinin herttualle Fredrikille.\n\nHerra Maunu Munk lupasi ottaa viedäkseen perille vaarallisen\nirtisanomiskirjeen.\n\nHän läksi kuninkaan luo ja joi hänen seurassaan myöhään yöhön asti.\n\nLähtiessään jätti hän ikäänkuin vahingossa pöydälle hansikkaansa,\njonka sisällä suljettu irtisanomiskirje oli. Sitte hän riensi\nveneeseen, joka häntä odotti ja purjehti suoraa tietä Holsteiniin,\njossa Fredrik ilolla suostui ottamaan vastaan Tanskan kruunun.\n\nSeuraavana aamuna löysi muuan kuninkaan palvelijoista onnettoman\nhansikkaan ja vei sen ynnä kirjeen Kristianille. Joukko\nhenkivartioita lähetettiin paikalla ottamaan kiinni Munkia, mutta hän\noli kadonnut.\n\nKuningas jäi mitä surullisimman neuvottomuuden tilaan; ylpeys ja\nurhoollisuus olivat poissa, hän ei tietänyt, mitä hän tekisi.\nSensijaan että hän olisi koonnut talonpojat ja heidän avullaan\nryhtynyt kurittamaan herroja, kirjoitti hän heille kirjeen, tunnusti\nvikansa, lupasi parannusta ja ehdotteli että sovittaisiin.\n\nMutta kukaan ei enään luottanut häneen ja sopimus hyljättiin\nyksimielisesti.\n\nSilloin kiirehti kuningas Köpenhaminaan, ratsasteli pitkin katuja,\nitki katkeria kyyneliä, rukoili ja pyyteli kansaa auttamaan itseään,\nluvaten parannusta ja tunnustaen vikansa.\n\nIhmetellen kansa häneen katseli, mutta itkevä ja rukoileva kuningas\noli jotakin niin uutta, että ihmisten kävi häntä sääli. Själlanti\nja Skåne tekivät uudestaan uskollisuusvalan, mutta Kristian kulutti\naikansa Köpenhaminassa toimettomana ja epäillen, mihin hän oikeastaan\nryhtyisi. Vihdoin otti hän epätoivoisan askelen. Köpenhaminan\nsatamassa oli kaksikymmentä suurta, hyvin varustettua laivaa, joilla\nhän kauvan olisi voinut puolustaa itseään ja kaupunkia, mutta hän\npäätti käyttää ne pakoon.\n\nKaikki kalleudet mitä hän ikinä saattoi saada kokoon, yksin\ntorninhuippujen kullatut pallotkin, vietiin laivoihin. Sigbrit,\njoka ei uskaltanut näyttäytyä raivostuneelle kansalle, kannettiin\nkirstussa alas rantaan. Puolisoineen, lapsineen sekä muutamine\nuskollisine palvelijoineen astui Kristian laivaan ja nosti\nhuhtikuun 20 päivänä v. 1523 purjeensa. Nähdessään pääkaupunkinsa\nkatoavan silmistään, purskahti hän katkeraan itkuun. Silloin ryömi\nSigbrit esiin kirstusta ja lohdutti häntä sillä, että jollei hän\nenään saakkaan olla Tanskan kuninkaana, niin hän saattaa tulla\npormestariksi Amsterdamiin.\n\nHänen tarkoituksensa oli lähteä Hollantiin pyytämään apua Kaarle\nkeisarilta.\n\nKristian kuninkaan loppu oli yhtä kurja ja raukkamainen kuin hänen\nhallituksensa oli ollut julma ja ylimielinen. Ne parannukset,\njoita hän väkivallalla oli tahtonut panna toimeen, raukesivat\nheti. Aatelisto ja papisto pakoitti Fredrikin lakkauttamaan hänen\nlakikirjansa. Talonpojat joutuivat takaisin maaorjuuteen; herrat\npääsivät entiseen valtaansa ja pysyivät siinä aina meidän päiviimme\nasti. Tätä kuningasta ajatellessa ei tiedä, mitä enemmän tulisi\nhämmästellä: kaikkea mitä hän on ehtinyt toimittaa vai kaikkea mitä\nhän on laiminlyönyt, kaikkea mitä hän on verellä tahrinut, hänen\nrohkeuttaan, hänen heikkouttaan vaiko sitä monivuotista kurjuutta,\njolla hän sai maksaa huonosti käytetyn voimansa. Herra lähettää\njoskus rajuilman lakaisemaan maata, mutta panee sille rajan, josta\nse kääntyy takaisin. Se menee menojaan ja yksin sen muisto säilyy\nkamalana, hirvittävänä.\n\n\n\n\n11.\n\nTAKAISIN RUOTSIIN.\n\n\nKoko Ruotsi oli nyt vapautettu, paitsi Tukholma ja Kalmar. Kustaa\nvarusti kaksi sotajoukkoa: toinen lähti Norjaan Siggenpoika Sparren\njohdolla ja koko eteläosa tätä valtakuntaa lankesi Ruotsin käsiin,\nvaikka se sittemmin yhdistettiin Tanskaan; toinen joukko Berendt von\nMelenin johdolla, joka oli mennyt ruotsalaisten puolelle, karkasi\nSkåneen, mutta pakoitettiin kuuden viikon päästä peräytymään,\nsuureksi osaksi huonojen teiden ja saksalaisten sotamiesten tähden.\n\nTähän aikaan sai Kustaa tiedon siitä että Kristian oli pantu viralta.\nViisas Hans Brask neuvoi häntä käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja\nvalloittamaan takaisin Skånen, Hallannin ja Blekingen.\n\nKustaa antoi paikalla käskyt Lauri Siggenpojalle, joka karkasi\nHallantiin ja valloitti sen. Berendt von Melen kutsuttiin takaisin ja\nhän valloitti miltei miekan iskutta Lyckebyn läänin, Sölvesborgin ja\nkoko Blekingen. Skånen ritaristo, joka paraikaa oli koolla Lundissa,\nlähetti Berendt von Melenille salaisia sanomia ja ilmoitti olevansa\nvalmis auttamaan häntä.\n\nPian sen jälkeen tuli tanskalaisen ritariston ja raadin puolesta\nkaksi valtuutettua, valtioneuvokset Klaes Bilde ja Aksel Ugerup,\nBerendt von Melenin luo ja he kehoittivat häntä luopumaan tuumastaan\nasevoimalla voittaa sen, minkä saattoi saada aikaan ystävällisellä\nsopimuksella, varsinkin nyt kun ajat sekä Ruotsille että Skånelle\nolivat niin epävarmat.\n\nPäätettiin siis seuraavan heinäkuun 24 päivänä pitää kokous, jossa\nriita Hansakaupunkien välityksellä ratkaistaisiin kaikessa sovussa.\nBerendt von Melen suostui ehdotukseen, mutta piispa Brask lausui\nmoittien, \"etteivät ruotsalaiset koskaan olleet hyvällä saaneet\nmitään tanskalaisilta\".\n\nKustaan menestys oli Lyypekissä herättänyt suurta ihastusta;\ntakasihan se lyypekkiläisille Ruotsin tärkeän kaupan, ja kun\nruotsalainen valtionhoitaja sitte kirjoitti heille ja pyysi että\nhe hyväntahtoisesti auttaisivat Ruotsia antamalla ruutia, luotia,\nampuma- ja varsinkin sotalaivoja, rehellistä maksoa vastaan rahassa\ntai tavarassa, niin siihen paikalla suostuttiin.\n\nHarvoin lienee apua toimitettu sellaisella mielihyvällä ja\nsäntillisyydellä.\n\nJo toukokuussa purjehti kymmenen hyvin varustettua, ruudilla\nja kenttätykeillä lastattua laivaa Itägötan saariston läpi\nSöderköpingiin.\n\nNiissä oli 900 hyvin varustettua sotamiestä ja hiukan ratsuväkeä.\n\nSotamiesten everstinä ja johtajana oli Johan Stammel. Laivaston\namiraalina oli Fredrik Brun. Muuan Kustaan kenttäeversteistä\nlähetettiin heti ottamaan vastaan vieraita sotamiehiä, mutta he\nkieltäytyivät yksimielisesti vannomasta uskollisuusvalaa ennenkuin\nolisivat nähneet uuden herransa.\n\nKustaa sai tästä tiedon Upsalaan ja silloin hän heti läksi\nSöderköpingiin, ratsastaen yöt päivät yhtämittaa. Kun sotamiehet\nsaivat nähdä tuon komean miehen, jolla oli niin uljas, arvokas ryhti,\nniin he kaikki huusivat kuin yhdestä suusta:\n\n— Niin, häntä me tahdomme palvella!\n\nKustaa lähetti heti 500 miestä Arvid Vestgöten avuksi ja loput saivat\nmarssia Tukholmaan, jonne hän uudestaan oli pystyttänyt leirinsä.\nSiten ilmaantui tilaisuus päästää talonpojat kotiin viljelemään\nmaitansa ja ainoastaan nuoret, naimattomat miehet pidätettiin\npiirityksessä. Helsinglannista, Taalaista ja Bergslagenista oli\nmyöskin tullut vereksiä joukkoja ja lokakuussa saapui vielä\nLyypekistä 8 laivaa, täynnä väkeä ja sotatarpeita. Mannermaan\npuolelta oli Tukholma nyt kokonaan piiritetty ja kun lyypekkiläinen\nlaivasto purjehti Itämereen, niin tuli avunsaanti merenkin puolelta\nkaupungille työlääksi.\n\nKoe siihen suuntaan tehtiin sentään heinäkuussa.\n\nSeverin Norrby oli Suomessa saanut hankituksi jonkun verran muonaa ja\nlähetti nyt junkkari Tuomaan muutamilla sotalaivoilla viemään Turusta\napua Tukholmaan.\n\nTuuli oli suotuisa ja laivat kiitivät hyvää vauhtia eteenpäin.\n\nIloisin mielin purjehti junkkari Furusundiin ja laski siellä\nankkuriin.\n\nJunkkari Tuomas oli viekas mies. Hän päätti ensin tarkastaa, oliko\nreitti Tukholmaan asti varma, ja lähetti sentähden jahtialuksen hyvää\nkyytiä kiitämään kaupunkia kohti.\n\nMutta erään niemen takana oli Eerik Fleming ja muutamia ruotsalaisia\nlaivoja.\n\nNähdessään vihollisen purren likenevän, valmistautui hän paikalla\nlähtöön ja otti sen ensi rynnäköllä. Miehistön jakoi hän omien\nlaivojensa kesken, mutta vieraan laivan miehitti hän omalla väellään\nja lähetti sen sitte purjehtimaan takaisin vihollisten laivojen luo.\n\nKun junkkari näki laivansa niin pian palaavan, otaksui hän paikalla\nsen tuovan odottamattomia, hyviä uutisia.\n\nKeveänä, notkeana hypähti hän veneeseen ja käski miesten kiireen\nkautta soutaa laivalle.\n\nPian tultiinkin perille ja junkkari riensi sellaista kyytiä kannelle,\nettei hän laisinkaan ehtinyt huomata miehistöä.\n\nHelposti saattoi siis riisua häneltä aseet ja sitoa hänet. Mutta\nsitäpaitsi sai hän kiltisti katsella kuinka ruotsalaiset karkasivat\nhänen laivoihinsa ja ottivat ne haltuunsa, paitsi yhden ainoan, jota\nkutsuttiin \"Suomen prytsiksi\" ja joka kesti monet ottelut, kunnes se\nvihdoin joutui tulen saaliiksi.\n\nJunkkari Tuomas itse vietiin Tynnelsöhön ja joutui saman kohtalon\nalaiseksi, jonka hän Suomessa oli valmistanut niin monelle\nruotsalaiselle.\n\nRangaistus olikin hänen mielestään vallan oikeutettu, hän ei muuta\nollut odottanutkaan; se vain suututti jalosukuista, että nuora oli\nniinestä eikä hampusta.\n\nSilloin päätti Severin Norrby koettaa onneaan.\n\nKun hän sota- ja lastilaivoineen saapui Tukholmaan, oli\nruotsalais-lyypekkiläinen laivasto jo siellä. Eerik Fleming ja Tapani\nSasse komensivat ruotsalaista, Brun lyypekkiläistä laivastoa.\n\nKoska tuuli oli suotuisa ja Norrbyn voima paljon pienempi, päätettiin\nheti tehdä hyökkäys.\n\nEnsinnä lähetettiin eräs poltinlaiva, sitte amiraalilaiva \"Joutsen\"\n(jonka Kustaa oli ostanut Lyypekiltä) sekä muut ruotsalaiset laivat;\nniiden jälkeen tuli amiraali Brun laivoineen.\n\nNähdessään vihollisen laivaston, valmistautuivat ruotsalaiset\ntappeluun.\n\nMutta äkkiä laski lyypekkiläinen amiraalilaiva ankkurinsa ja samaten\nmuut lyypekkiläiset laivat.\n\nNorrby pelastui siten täydellisestä perikadosta, mutta lastilaivat\njoutuivat ruotsalaisten käsiin.\n\nLyypekkiläiset väittivät jälkeenpäin että Norrby oli valinnut\nniin karien ja kallioiden suojeleman aseman, ettei liittoutunut\nlaivasto ollut taistelukunnossa, vaan että ainoastaan yksi laiva\nkerrallaan olisi voitu liketä vihollista, mikä taas olisi ollut liian\nvaarallista.\n\nKronikoitsijat kertovat, että vihollisten häviö oli siksi ilmeinen,\netteivät lyypekkiläiset tahtoneet tarmolla ottaa osaa heidän\ntuhoamiseensa. Kerrottiinpa vielä niinkin, että Lyypekin raati\nolisi antanut Fredrik Brunille salaisen käskyn välttää ratkaisevaa\ntappelua. Ja luonnollisesti siitä olikin lyypekkiläisille etua jota\nkauvemmaksi asian joka tapauksessa varma ratkaisu siirtyi, sillä\nsota-apu tuotti heille melkoista voittoa.\n\nSeverin Norrby lausui jälkeenpäin, että lyypekkiläiset kavaltajien\nlailla olivat ajaneet Kustaan asiaa.\n\nSeverin Norrby vetäytyi laivoineen erään saaren satamaan, mutta\nsamana yönä tuli kova pakkanen ja aamulla oli koko meri niin kauvas\nkuin silmä kantoi jäässä, jopa niin kovassa, että vaikkapa hevosella\nolisi saattanut ratsastaa sinne missä laivat olivat.\n\nParempaa tilaisuutta pelätyn vihollisen hävittämiseksi ei saattanut\najatella. Mutta lyypekkiläiset panivat taaskin vastaan.\n\nSilloin riensivät ruotsalaiset korkealle vuorelle laivojen kohdalle\nja rupesivat sieltä pommittamaan niitä kivillä, toisen miesjoukon\nkaratessa niitä vastaan jään puolelta. Mutta heitä oli siksi vähän,\netteivät he voineet tuottaa viholliselle varsinaista vahinkoa.\n\nSeuraavana yönä keskusteli muuan saksalainen eversti erään Severinin\npäällikön kanssa ja senjälkeen Norrby vaan myhähteli niille\nruotsalaisille, jotka häntä yrittivät ahdistaa.\n\nMutta petos saatettiin Kustaa Eerikinpojan tietoon ja hän saapui jo\nseuraavana päivänä paikalle. Hän ratsasti kalliolle niemen kärkeen,\njosta saattoi nähdä Norrbyn laivat ja joutui vihan vimmoihin\najatellessaan, mikä mainio tilaisuus tässä oli jätetty käyttämättä.\n\nJa vielä hänen vihansa yltyi, kun kova luoteistuuli rupesi\npuhaltamaan ja jää särkyi, irroittaen viholliset laivat ja ajaen\nne kauvas merelle. Norrby käytti tilaisuutta hyväkseen ja koetti\nlaahautua saarelle, josta saattoi pommittaa lyypekkiläisiä laivoja.\nKustaa lähetti uudestaan ja uudestaan sanaa Brunille ja Stammelille,\nettä he toki valansa, kunniansa ja rehellisyytensä nimessä\nmiehuullisesti kävisivät vihollisen kimppuun. Mutta vastausta ei\ntullut ja lyypekkiläiset laivat pysyivät liikkumattomina niinkuin\nennenkin.\n\nKustaa suuttui, kalliit hetket olivat menemäisillään hukkaan ja hänen\ntäytyi itse ryhtyä asiaan. Ottaen mukaansa ruotsalaiset päällikkönsä\nsekä ne saksalaiset, jotka tahtoivat tulla, astui hän muutamiin\nveneihin ja läksi vesille.\n\nHe pääsivät saarelle, saivat maihin muutamia pienempiä kanuunia,\npuolia tuliletkuja, tykkejä ja koukkuja, mutta tuskin oli päästy\njonkinlaiseen järjestykseen, kun Norrby veneineen, väkineen saapui\nvalloittamaan saarta.\n\nSyntyi kiivas kahakka, mutta Kustaan onnistui estää vihollisia\npääsemästä rannalle. Ottelun vielä jatkuessa heittäytyi hän itse\näkkiä maahan ja huusi torven läpi:\n\n— Voitte pian odottaa vieraita, herra Severin!\n\n— Hei, Kustaa herra, vai olette te siellä! vastasi Norrby ja\nsuuntasi omakätisesti aseensa ääntä kohti, mutta laukaukset eivät\ntavanneet.\n\nJos ruotsalaisilla olisi ollut paremmat ampuma-aseet, niin olisivat\nhe voineet tehdä vihollisille paljon vahinkoa. Kustaa lähetti\nlyypekkiläisiltä lainaamaan kahta puolta kartaunia (suurta tykkiä).\nHän tiesi niin varmasti niillä voivansa ampua puhki vihollisten\nlaivat tai ottaa vangiksi sekä Norrbyn että hänen väkensä, että\nhän tarjosi kaksi linnaa pantiksi kanuunista. Mutta turhaan.\nLyypekkiIäiset eivät lainanneet kanuuniaan, ja tanskalainen\nmerisankari, huomaten ettei hän tällä kertaa saisi aikaan sen\nenempää, nosti purjeensa ja läksi Kalmariin.\n\nKustaa ei suinkaan unohtanut lyypekkiläisten käytöstä, mutta hänen\ntäytyi vaieta, kunnes Tukholma olisi valloitettu. Kaupunki ei\nollut saanut minkäänlaista apua ja sen hätä kasvoi päivä päivältä\nsuuremmaksi. Nälkä synnytti karkureita, jotka joko meritse pakenivat\nruotsalaisten leireihin tai jostakin kaupunginportista maalle.\n\nViimemainituista yritti moni paeta P. Klaaran luostariin, mutta\nabbedissa, joka oli Gorius Holstin vaimon sisar, suosi salaa\ntanskalaisia. Hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että aina kun joku\nkaupungista pakeni luostariin, niin hän siitä ilmoitti ripustamalla\nvalkean huivin ylimpään ikkunaan kaupungin puolella, jos oli päivän\naika, ja jos oli yö, ripustamalla ikkunaan lyhdyn.\n\nHeti merkin ilmestyttyä näkyviin, tuli kaupungista sotamiehiä, jotka\nkuljettivat onnettomat sinne takaisin, sitte mitä kamalimmalla\ntavalla kiduttaakseen heidät kuoliaaksi.\n\nKun ei julkinen väkivalta auttanut, päätettiin koettaa viekkautta.\nKaupungissa oli muuan ruotsalainen Jöns Vestgöte, joka oli\ntanskalaisten puolella. Päätettiin lähettää hänet karkulaisena\nruotsalaisten leiriin; kun hän sitte olisi voittanut heidän\nluottamuksensa, antaisi hän tanskalaisille tarkat tiedot\nruotsalaisten voimista, sytyttäisi vihollisen leirin tuleen ja\nkiiruhtaisi itse takaisin kaupunkiin; jollei tämä suunnitelma\nonnistuisi, niin tuli hänen kiireimmiten lähteä Köpenhaminaan\nilmoittamaan kuninkaalle, mikä hätä Tukholmassa vallitsi.\n\nHenrik Slagheck ja Gorius Holst kirjoittivat nimensä\npergamenttipalaseen joka ommeltiin miehen sukkien sisään ja jonka hän\ntoimensa vahvistukseksi voisi näyttää kuninkaalle.\n\nJöns Vestgöte saapui onnellisesti leiriin Munklidernissä, kenkään\nei epäillyt hänen sanojensa totuutta ja hänen aikeensa näyttivät\njo olevan onnistumaisillaan. Mutta muutamien päivien perästä tuli\nleiriin kaksi muuta karkulaista ja nämä jotka tunsivat mikä mies Jöns\nVestgöte oli, ilmoittivat päällikölle epäluulonsa.\n\nPaikalla pantiin toimeen ankara tarkastus; pergamenttipala löytyi ja\npian lakkasi Jöns Vestgöte kuulumasta elävien joukkoon.\n\nTanskalaisten leirissä oli hätä sillaikaa tullut niin kovaksi, että\npelastus täytyi keksiä millä keinoin tahansa. Karkulaisilta sai\nPietari Fredag tietää, että viholliset olivat päättäneet rynnätä\neteläistä leiriä vastaan. Pian oli hänen tuumansa valmis.\n\nLeirissä annettiin käsky, että miehistö pysyisi valppaana ja valmiina\ntaisteluun.\n\nPilkkosen pimeänä yönä marssi Pietari itse matkassaan 500 miestä,\nulos leiristä kaupunkia kohti, Maria Magdaleenan kirkkoon, jonka Sten\nSture vanhempi v. 1489 oli rakentanut.\n\nMeidän päivinämme ei tästä kirkosta tiedetä muuta kuin että se oli\npieni ja pilareilla varustettu; sen ikkunat olivat pienet ja se\npäättyi neliskulmaiseen, suippeaan torniin. Tänne Pietari Fredag ja\nhänen miehensä kätkeytyivät.\n\nVarhain aamulla kuuluivat tanskalaiset marssivan ulos eteläisestä\nportista. Ylpeinä, meluten ja jyristen kulkivat he kirkon ohi, aivan\nvarmoina siitä että heidän vihamiehensä nukkuivat sikeintä untaan,\njosta heitä tulee herättämään verinen ja julma aamutervehdys.\n\nMutta leirissä kohtasi heitä paha pettymys: koko Ruotsin joukko\nseisoi aseissa, valmiina taisteluun.\n\nTaistelun ollessa tulisimmallaan kuului takaapäin torvien toitotusta\nja sotahuutoja. Tanskalaiset pelästyivät ja pelästys muuttui\nepätoivoksi, kun he sitte huomasivat pelastuksen mahdottomaksi.\nHeidän tappionsa oli ääretön; ainoastaan harvat pääsivät takaisin\nkaupunkiin.\n\nAsema oli sangen tukala. Ainoastaan melkoisen suuri joukko olisi\nsaattanut tunkea piiritysarmeijan läpi, ja sellaista apua ei ollut\nodotettavissa. Tanskalaiset olivat siis aivan oman onnensa nojassa ja\njotta heidän miehensä jälellä olevilla vähillä varoilla saattaisivat\nelää kokonaisen talven Tukholmassa, täytyi kaikki tarpeeton väki ajaa\npois.\n\nSe tehtiinkin. Kaikki joita ei voitu käyttää kaupungin puolustukseen,\ntai jotka olivat vähemmän luotettavat, karkoitettiin. Teinien,\nmunkkien, palkkaväen, sanalla sanoen kaikkien, jotka olivat toisten\nleivissä, täytyi jättää kaupunki.\n\nNiin kului talvi ja päästiin merkilliseen vuoteen 1523.\n\nSillaikaa oli Ruotsiin saapunut muutamia lyypekkiläisiä raatiherroja\nvalvomaan Hansakaupunkien etuja; he oleskelivat koko talven Upsalassa\nja seurustelivat saksalaisen ratsuväen kanssa, jolla ei ollut mitään\nmuuta tekemistä kuin nostaa palkkansa.\n\nKoko maassa tahdottiin, että kutsuttaisiin kokoon herrainpäivät,\njonkatähden valtionhoitaja vihdoin sen tekikin, määräten kokouksen\npidettäväksi Strängnäsissä toukokuun 24 päivänä. Tärkein kysymys oli\nvelka Lyypekille, jonka maksaminen tuotti huolta.\n\nMolemmat lyypekkiläiset raatiherrat jättivät laskun avusta, joka\noli annettu Tukholman piiritykseen ja vaativat että se viipymättä\nmaksettaisiin; jos taas sattuisi viivytys, niin lyypekkiläiset\nkorvaukseksi yksistään siitä tahtoivat rajattoman vakuutuksen\nvaltakunnan kaupasta, oman tekemänsä ehdotuksen mukaan.\n\nTuo mahtava Lyypekki, joka sekä kruunasi kuninkaita että karkoitti\nheitä valtaistuimilta, oli hiljan tehnyt liiton Tanskan kuninkaan\nFredrikin kanssa ja luvannut auttaa häntä hankkimaan itselleen\nRuotsin kruunua. Lähettiläät lausuivat uhkauksia siihen suuntaan.\n\nHeidän vallassaan oli sitäpaitsi neuvottelu Tukholman\npakkosopimuksesta eikä ollut muuta neuvoa kuin suostua kaikkiin\nheidän vaatimuksiinsa.\n\nMutta nämä neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun syttyi\nkysymys synnynnäisen ruotsalaisen herran valitsemisesta maan\nkuninkaaksi.\n\nTuomiorovasti Knut astui esiin osoittamaan, miten tärkeää Ruotsin\nnyt oli ryhtyä kuninkaanvaaliin, koska vieraat kuninkaat jo kauvan\nolivat sortaneet ja kamalasti hävittäneet valtakuntaa. \"Ja koska\narmollinen Jumala oli suonut Kustaa Eerikinpojan tuottaa isänmaalle\nsuurta onnea ja menestystä taistelussa sen ilkeää vihollista kuningas\nKristiania ja hänen joukkojaan vastaan, ja koska Jumala samalle\nKustaa Eerikinpojalle oli lahjoittanut hurskautta, viisautta ja\nurhoollisuutta ja varmaankin itse kutsunut ja määrännyt hänet siihen\nvirkaan, niin ei sen parempaa ja kuninkaaksi sopivampaa miestä ollut;\nsitäpaitsi oli hän ylhäisintä aatelissukua ja vanhojen kuninkaiden\nverta, Ruotsissa syntynyt ja kasvanut.\"\n\nPuhe oli latinankielinen, kansa ei sitä ymmärtänyt, mutta se\narvasi sisällön ja huusi riemuiten, että kaikki tahtoivat Kustaata\nkuninkaaksi.\n\nItse piispa Braskin, joka joko todellisen tai teeskennellyn sairauden\nvuoksi oli jäänyt tulematta kokoukseen, kerrotaan, saatuaan tietää\nkokouksen tulokset, lausuneen ilonsa siitä että Ruotsi oli saanut\nkotimaisen kuninkaan.\n\nKustaa epäili kauvan, ottaisiko vastaan kunniakkaan tarjouksen.\nVihdoin hän pyysi päästä siitä ja ehdotti että joku läsnäolevista\nritareista valittaisiin. Hän lausui kieltonsa niin jyrkästi, että\n\"läsnäolevien polvillaan ja kyyneliä vuodattaen täytyi rukoilla häntä\nrupeamaan heidän herrakseen ja kuninkaakseen\".\n\nVihdoin hän sitte suostui ottamaan vastaan tyrkyttämällä tarjotun\nkuningaskruunun, joka, niinkuin hän sanoi, hänelle \"tulisi tuomaan\nenemmän sappea kuin hunajaa\". Nostetuin käsin vannoi kansa hänelle\nuskollisuutta ja kuuliaisuutta ja hän puolestaan \"teki vakavan valan,\nniinkuin Ruotsin laki säätää kuninkaanvaalissa\".\n\nTämä ei voinut olla Kustaalle odottamatonta, varsinkin kun siitä\njo Vadstenan kokouksessa oli ollut kysymys, vaikkei julkisesti.\nSelvästi hän myöskin näki, että Kristian kyllä oli pitänyt huolta\nsiitä, ettei löytynyt liiaksi pyrkijöitä Sturein seuraajiksi. Sekä\nensimäiselle että viimeiselle Sturelle oli tarjottu kruunu, mutta\nhe olivat kieltäytyneet, sellaista oli siis jo ennenkin tapahtunut.\nKustaa oli viisas mies, hän laski edeltäkäsin kaikkien tekojensa\nseuraukset; menneisyyden levottomuus ja raskaat huolet olivat niin\nselvinä hänen muistossaan, että hän epäili, ottaisiko ne uudestaan\nkannettavikseen. Hän oli kyllä kunnianhimoinen, mutta ei siihen\nmäärään että hän ajattelemattomasti olisi heittäytynyt mihin\nyrityksiin tahansa. Se minkä hän tähän asti oli tehnyt, oli lähtenyt\npalavasta isänmaanrakkaudesta.\n\nValtionhoitajan nimeen sisältyi aivan toiset oikeudet... hänen\ntäytyi myöntää, että kuninkaannimi tänä hetkenä oli takaus Ruotsin\nitsenäisyydestä. Kuka oli arvokkain sitä kantamaan, kenelle maan\nritareista hän ojentaisi Ruotsin kruunun?\n\nEi kenellekään!... hänen täytyi se myöntää. Mutta jos hän sen laskee\nomaan päähänsä, niin hän sitoutuu suuriin velvollisuuksiin!\n\nRuotsin olot olivat pelkkää sekamelskaa; kaikki oli järjestettävä,\nvanhaa karsittava pois ja uutta asetettava sijaan... Kykeneekö hän\nsellaiseen suurtyöhön? Jumalan avulla, jos hän siihen kokonaan\nantautuu.\n\nKokonaan?... Pitääkö hänen sitte luopua kaikista elämän iloista...?\nHän on nuori ja terve, eikö hän saa nauttia niin kauvan kuin taitaa?\nEi, jos hän tahtoo ruveta Jumalan soturiksi ja selvin katsein\nsilmäillä asioita.\n\nSilloin muistui hänen mieleensä muuan Martin Lutherin lause:\n\n\"Teidän pitää käyttää tätä maailmaa ikäänkuin ette käyttäisikään.\"\nNiin, sen hän oli tekevä!\n\nJa äkkiä oli hänen päätöksensä valmis.\n\nVaali herätti yleistä iloa, yksin vanhankin koulun miehissä. Piispa\nBrask lausui:\n\n\"Tanskan miehet ja muut ulkomaalaiset ovat kauvan kierrelleet\nympärillämme kuninkaanvaalineen ja muine puuhineen, he ovat sekä\nviekkaudella että liukkain kielin koettaneet tunkeutua suosioomme ja\nme olemme luottaneet heidän sanoihinsa, kirjeihinsä ja vakuutuksiinsa\nvaltakunnan ja kansan onnesta, mutta mitenkä he ovat pitäneet\nlupauksensa, sen olemme nähneet.\"\n\nHeinäkuun 6 päivänä 1523, kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta\nTukholman verilöylyn jälkeen, huudettiin Kustaa Eerikinpoika Vaasa\nRuotsin ja Gööttien kuninkaaksi. Hän ei ollut siksi halunnut, mutta\nhän sai ansioidensa mukaisen palkan, ja todisteena siitä että hänen\nansionsa olivat yhtä suuret kuin hänen onnensa, mainitsee muuan\nhistorioitsija ne kolmekymmentäseitsemän vuotta, joina hän tarmolla\nhallitsi huimapäistä ja suurtöihin taipuvaa kansaa. (Niinkuin hän\nitse lausui Ruotsin kansasta.)\n\nKuninkaanvaalitilaisuudessa tehtiin kaksi kirjoitusta, toisen\nkirjoitti kuningas, toisen valtakunnan neuvosto. \"Me Kustaa,\nJumalan armosta valittu Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi\" —\nalkaa ensimainittu, joka on osoitettu kaikille hengellisille ja\nmaallisille, vapaasukuisille rälssimiehille ja kaikille talonpojille,\njotka \"Ruotsissa asuvat ja elävät\".\n\nNeuvoston kirjoitus on osoitettu \"kaikille jotka etsivät ja\nrakastavat totuutta\", ja tarkoitti siis koko kristikuntaa. Se\nsisälsi laajan kertomuksen tapahtumista Ruotsissa sekä siitä, miksi\npetolliselta kuningas Kristianilta oli kielletty uskollisuus ja\nkuuliaisuus ja miksi voittamaton ruhtinas ja herra, herra Kustaa,\noli valittu Ruotsin ainoaksi, oikeaksi, armolliseksi herraksi ja\nkuninkaaksi.\n\nVihdoin sanottiin pitkässä kirjoituksessa vielä, että arkkipiispa\nKustaa Trolle palkaksi kaikista pahoista teoistaan ikipäiviksi oli\nsuljettu pois Ruotsin valtakunnasta.\n\nSamaan aikaan kuin vaali tapahtui, tuli säädyille Tanskan\nvastavalitulta kuninkaalta Fredrik I:ltä kirje, jossa hän pyytää,\nettä hän, unioonin sääntöjen mukaan, tunnustettaisiin myöskin\nRuotsissa.\n\nSäädyt vastasivat valinneensa Kustaa Eerikinpojan Ruotsin kuninkaaksi.\n\nTämä tapahtui Strängnäsin valtiopäivillä 7 päivänä kesäkuuta v. 1523.\nUniooni oli silloin ollut voimassa 126 vuotta.\n\nSe oli jättänyt jälkeensä hävitystä ja kauhistusta, ei siksi että se\nolisi ollut niin suuren sorron aika, mitä se tosin usein myöskin oli,\nvaan pääasiallisesti siksi, että se oli mitä suurimman vallattomuuden\naika.\n\nUnioonin aikana oli neuvoston velvollisuus hallita valtakuntaa;\nläänit jaettiin neuvoston jäsenten kesken ja jokainen haltia nautti\nläänistään tulot, mutta kosk'eivät läänit olleet perinnölliset, niin\nniistä oli alituinen riita. Kustaan ensi tehtäviä oli sentähden kysyä\nneuvostolta, saisiko hän vapaasti päättää kruunun läänien asiat.\n\nValtakunnan mahtimiehet olivat joskus ehdotelleet, että valtakunta\njaettaisiin moneen osaan, eri hallitsijain kesken, ja tämä olikin jo\nsuureksi osaksi tapahtunut.\n\nMutta toiselta puolen oli kansakin jo noussut mahdiksi, Engelbrekt\noli kutsunut talonpojat aseihin ja aseissa he sitte olivat satoja\nvuosia.\n\nValtakunnan hajoamiseen uhkasi kyllä vaikuttaa herrojen valta, mutta\ntalonpoikienkaan valta ei ollut vaaraton, vaikka aivan toisella\ntavalla. Eri maakunnat toimivat näihin aikoihin aivan itsenäisesti,\nne tarttuivat aseisiin, solmivat keskinäisiä liittoja ja uudistivat\nvanhoja sopimuksia; sanalla sanoen: tekivät aivan mitä tahtoivat.\n\nSitä todistaa varsinkin pohjois-Ruotsi, jotavastoin aatelisvalta\ntaas on suuri etelässä, paitsi Smålannissa. Tässä maakunnassa ja\nTaalaissa leimahtelivatkin talonpoikaiskapinat pääasiallisesti\nKustaan hallituksen aikana. Aseelliset talonpojat eivät köyhyydessään\ntahtoneet maksaa veroja, vaikka sekä heidän elämänsä että\nomaisuutensa yhtämittaa oli vaarassa. Sen Kustaa itse sai kokea.\n\nMaallisen esivallan puutteessa oli kirkko valvonut omia etujaan. Se\noli ylimysluokkaa mahtavampi siinä suhteessa että piispat kirkollisen\nammattinsa ohella olivat maallisia lääniherroja. He olivat aina\nsuosineet unioonia ja joutuivat sentähden jo aikaiseen isänmaallisen\npuolueen vihan alaisiksi.\n\nJo Engelbrekt oli tehnyt kovia uhkauksia piispoja vastaan, Kaarle\nKnuutinpojan ja Sturein hallitus oli ollut ainaista taistelua\npääasiallisesti heitä vastaan. Kostonhimoinen arkkipiispa se\nKristianille raivasi tietä, eikä Ruotsissa koskaan ole niin vihattu\nketään kuin Kustaa Trollea.\n\nSitäpaitsi lisäsi munkkien ja pappien huono elämä yleistä\nkatkeruutta, mutta heidän vaikutuksensa, varsinkin alemman papiston,\npysyi sentään vielä sangen suurena.\n\nTällaisten olojen vallitessa tuli Kustaan siis perustaa Ruotsiin\nmahti, nimittäin kruunun mahti, joka oli lakannut olemasta; ja\nsentähden täytyi hänen alkaa hallituksensa pyytämällä kansalta mitä\nsuurimpia uhrauksia.\n\nKaikista ensinnä tarvittiin rahaa, ja kokouksessa määrättiin koko\nmaahan hopeavero.\n\nMäärättyään Ture Jönsinpojan valtiohovimestariksi ja Lauri\nSiggenpojan valtiomarskiksi, läksi Kustaa Strängnäsistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan Kalmariin toivoi Severin Norrby parempia aikoja.\n\nHän pani liikkeelle kaikki voimansa rynnätäkseen kaupungin\nulkopuolella olevaa leiriä vastaan; ja saatuaan seudun puhtaaksi\nvihollisista oli hän päättänyt palata Tukholmaan. Silloin saapui\nTanskasta tieto että Kristian oli pantu viralta.\n\nNyt luopui Severin puolustuspuuhista ja valmisti lähtöön koko\nvoimansa, paitsi kuusikymmentä saksalaista sotamiestä, jotka saivat\nkäskyn kahden vahtivuoron aikana vartioida kaupunkia ja linnaa.\n\nJos he ruokavarojen puutteessa tai ruotsalaisten lukuisuuden tähden\nhuomaisivat mahdottomaksi puolustautua, niin tuli heidän käydä\nporvarien kimppuun, viedä heidän omaisuutensa laivoihin, sytyttää\nkaupunki ja linna tuleen ja sitte kiireen kautta purjehtia Visbyhyn.\n\nPorvarit saivat kuitenkin vihiä asiasta ja lähettivät kaikessa\nhiljaisuudessa miehiä ruotsalaiseen leiriin — oli juuri\nhelluntaiaatto — pyytämään apua; he lupasivat yöllä neljättä\nhelluntaipäivää vastaan pitää kaupungin portin auki, jos ruotsalaiset\nsilloin tahtoisivat tulla.\n\nArvid Vestgöte ja Pekka Hannunpoika, jotka johtivat ruotsalaisia,\nkiirehtivät käyttämään tilaisuutta hyväkseen.\n\nRatsujoukon etunenässä ajoivat he itse määrättynä aikana kaupungin\nportille, joka olikin auki. Sitte he täyttä laukkaa ratsastivat\nkaupungin läpi Eteläportille, jonne kolmekymmentä saksalaista\nvartiaa oli vetäytynyt. Jalkaväki saapui pian paikalle ja sotamiehet\nvangittiin.\n\nKaupunki oli nyt ruotsalaisten käsissä ja kahdeksan päivän kuluttua\nsaivat he haltuunsa koko linnan, jonka jälkeen Arvid Vestgöte läksi\nÖlantiin ja valloitti saaren.\n\nVarsinaisessa Ruotsissa ei vihollisilla enään ollut muuta kuin\nTukholma ja sinne läksi Kustaa suoraan Strängnäsistä.\n\nTalvi oli Tukholmassa ollut kamala, sekä nälkä että hätä raivosi\nkaupungissa; ja ruotsalaiset olivat niin valppaat että kaikki\ntanskalaisten karkausyritykset aina menivät myttyyn.\n\nVihdoin syntyi kaikellaista häiriötä ja väkivaltaa, varsinkin kun\nsotamiehet olivat siksi voimakkaat, että jaksoivat pitää porvareita\nkomentonsa alaisina.\n\nHe pakoittivat heidät mitä raskaimpaan työhön, sillä heidän täytyi\npitää avoinna eräs leveä hauta, joka ulottui koko kaupungin ympäri\nja jonka tarkoitus oli estää vihollisia äkkiarvaamatta ryntäämästä\nkaupunkiin.\n\nJää oli niin vahvaa että sitä myöten muuten aivan helposti saattoi\npäästä kaupungin muurille asti.\n\nSiinä varmassa toivossa että kuningas keväällä lähettäisi apua, kesti\nmiehistö aina siihen asti.\n\nMutta kun kevät tuli, saapui sensijaan tieto, että kuningas oli\npaennut valtakunnasta.\n\nNyt ryhdyttiin keskusteluihin — mihin Kristian muuten jo edeltäkäsin\nnäkyi antaneen luvan — mutta tanskalaisten ehdot olivat sitä laatua,\nettä Kustaa paikalla hylkäsi ne.\n\nTahdottiin antaa linna lyypekkiläisille, jotka Danzigin kanssa\nyhdessä suorittaisivat miehistölle maksamatta jääneet palkat.\n\nPiiritystä jatkettiin sitte yhtä ankarasti kuin ennenkin, joten hätä\nyhä yltyi ja tanskalaiset pian tulivat siihen johtopäätökseen, ettei\nmuuta saattanut tehdä kuin antautua.\n\nSellainen oli mielentila ennen kuninkaan vaalia. Kun Kustaa sitte\nitse saapui leiriin, alkoivat keskustelut taas, eikä kestänyt\nkauvankaan ennenkuin oli sovittu ehdoista.\n\nTehtiin kaksi sopimuskirjettä, toinen miehistöä, toinen kaupunkia\nvarten. Kaupungin pormestarille, raatimiehille ja väestölle lupasi\nkuningas antaa anteeksi kaiken menneisyyden; heillä oli täysi vapaus\nvaimoineen, lapsineen ja irtaimistoineen muuttaa Saksaan tai muualle;\nheidän kiinteimistönsä sitävastoin jäisi käytettäväksi Tukholman,\nkuninkaan ja valtakunnan hyödyksi. Niille taas, jotka tahtoivat jäädä\nmaahan, luvattiin niinikään menneisyys anteeksi; kaikki mitä he sodan\naikana olivat rikkoneet sekä maallisia että hengellisiä herroja\nvastaan, unohdettaisiin.\n\nSitävastoin kuului sopimukseen, että \"Tukholman kaupunki ja linna\nsekä pienine että suurine pyssyineen, miekkoineen, luotineen,\nnuolineen, ruutineen ja kaikkineen lankeisi ruotsalaisille. Samaten\nkäytettäköön kaikki julmalle Kristian kuninkaalle tai Severin\nNorrbylle kuuluvat laivat ja jahtialukset meidän ja Ruotsin hyödyksi.\nNiinmuodoin jätettäköön myöskin arkkipiispa Kustaan, hänen isänsä\nEerik Trollen ja piispa Jöns Bellenacken rahat ja tavarat sekä\nkaikkien valtakunnasta paenneiden, kuolleiden ja Suomessa asuvien\nomaisuudet, hopeat ja kullat käytettäviksi meidän ja Ruotsin\nvaltakunnan hyödyksi.\"\n\nPäälliköt saisivat ottaa mukaansa palvelijoita, palkkasotureita ja\npyssymiehiä, heidän kansallisuudestaan riippumatta, sekä kaikki\nheidän hopeansa ja tavaransa. Itse saisivat he vapaasti lähteä maasta\njoko meritse tai maitse; heille toimitettaisiin ruokavaroja ja laiva,\njoka heidät saattaisi siihen osaan Saksaa, minne he halusivat mennä.\n\nMutta heidän täytyisi kunniansa nimessä luvata, etteivät kahteen\nkuukauteen nousisi Ruotsin valtakuntaa ja Lyypekin kaupunkia vastaan,\nei salaisesti enempää kuin julkisestikaan.\n\nNäillä ehdoin antautui Tukholman kaupunki ja linna 21 p:nä kesäkuuta\nRuotsin vastavalitulle kuninkaalle.\n\nMiehistö läksi pois ja Kustaa asetti sijaan omia miehiään.\n\nSunnuntaina tuli Pietari Hård linnanvoudiksi ja seuraavana tiistaina,\njoka oli juhannusaatto, marssi kuningas juhlallisesti eteläisestä\nportista kaupunkiin.\n\nJälellejääneiden porvarien ilohuutojen kaikuessa ratsasti hän\nSuurkirkolle, astui alttarille ja lankesi siihen polvilleen, nöyrästi\nja sydämensä pohjasta kiittääkseen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti\noli johtanut asiain kulun isänmaan onneksi ja pelastukseksi. Sitte\nläksi hän kirkosta.\n\nSiitä oli viisi vuotta kun hän viimeksi oli nähnyt Tukholman. Hän oli\njättänyt kaupungin vanhan ystävänsä Hemming Gaddin ja nuoren, rakkaan\nvaltionhoitajan Sten Sturen rinnalla, ja miten sydämellisesti hän\nolikaan painanut heidän käsiään jäähyväisiksi!... Kukaan ei silloin\najatellut, että se oli viimeinen kerta!\n\nKummallisia vaiheita, epäilyksen ja levottomuuden päiviä nähtyään,\nkestettyään taistelua ja kieltäymystä, katseli hän taaskin tätä\nkaupunkia; hän oli kuninkaana, Ruotsin kuninkaana, matkalla sen\nlinnaan...! Oliko se unta vaiko todellisuutta?\n\nMutta kuinka kaupunki oli muuttunut! Södermalmilla olevan Eteläportin\nedustalla ei ollut kuin yksi ainoa talo, jossa asuttiin. Kun hän\nratsasti sisään kaupunginportista ja näki pienen porvarijoukon —\nnoin kolmesataa henkeä — joka oli häntä vastassa, ja kun hän sitte\nloi katseensa autioille kaduille, niin tuntui siltä kuin olisi hän\nollut matkalla kuolleiden kaupunkiin. V. 1518 oli Tukholmassa 1,177\nveroa maksavaa porvaria ja nyt oli heidän lukunsa supistunut 308.\n\nKustaalle kerrottiin, että Normalmin ainoina asukkaina olivat P.\nKlaara-luostarin nunnat ja heidän abbedissansa. Helgeandsholmilla oli\nsairashuoneessa muutamia potilaita ja Ritariholmassa jokunen raihnas\nluostariveli. Siinä Tukholman koko väestö!\n\nKaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tänä hetkenä kaupungilla\nkatsomassa komeutta. Oli todellakin omituista nähdä kuningas, tuo\nuljas, voimakas mies, jonka kasvot olivat niin jalot ja vakavat ja\njonka tyyni katse ilmaisi ajatusten syvyyttä, ja hänen ympärillään\npäälliköt ja neuvoston herrat komeissa puvuissaan ratsastamassa\nautioilla kaduilla kaupungissa, jota oli kohdannut verituomio.\n\n— Kun viimein seisoin tässä, puheli muuan raajarikkoraukka\nnaapurilleen, — polvistuimme Kristianin, senkin pyövelin edessä.\n\n— Ja minusta siitä on niin vähän aikaa, nyyhkytti eräs vanha eukko,\n— kun tässä näin Kustaa herran astelevan äitinsä rinnalla. Nyt hän\nmelkein on Sten herran näköinen.\n\n— Taitaa vaan olla, minä näen niin huonosti, vastasi raajarikko;\n— mutta mielelläni annan tuon toisen jalkani, jos hän tekee lopun\ntanskalaisten vallasta ja kaikista heidän julmuuksistaan.\n\n— Katsokaa, katsokaa, huusi nainen ja tarttui ukon käsivarteen\nsellaisella kiihkolla, että hän oli menemäisillään nurin.\n\n— Tarttukaa koreasti, niin jää toiseksikin kerraksi jotakin, virkkoi\nukko, — Mutta mikä siellä nyt sitte on?\n\nSuu auki tuijotti nainen eteensä.\n\n— Mutta näkevätkö silmäni oikein? kysäsi hän sitte. — Onko tuo\ntodellakin pormestari Gorius Holst, joka tuolla pokkuroi kuninkaan\nedessä?\n\nMies varjosti kädellä kasvojaan, sillä aurinko häikäisi hänen\nsilmiään. Pitkän aikaa katseltuaan virkkoi hän:\n\n— Luulenpa tosiaan että se on sama vanha kettu...\n\n— Enhän minä tahdo ruveta neuvomaan kuninkaallista majesteettia,\npuuttui nainen puheeseen, — mutta jos hän antaa tuon pettää...\n\n— Ei hän anna, huomautti sotamies, joka oli sattunut kuulemaan\nkeskustelun. — Pormestari on kerjäten rukoillut armoa ja luvannut\nparannusta, ja hänelle on nyt annettu lupa jäädä kaupunkiin, mutta\nkyllä häntä silti pidetään silmällä.\n\n— Oliko kuningas mukana sodassa?\n\n— Oli kyllä.\n\n— Miksei hän tyytynyt olemaan valtionhoitajana?\n\n— Lienee parempi olla kuninkaana, huomautti nainen.\n\n— Taisipa vaan akkaväen tähden ruveta siihen virkaan, nauroi\nsotamies ja läksi tiehensä.\n\n— Mitä turhia! — Kas, nyt hän menee linnaan. Suokoon Jumala vaan\nhyvää ruokahalua hänelle ja hänen väilleen.\n\nMutta joukko taalalaismiehiä oli kerääntynyt yhteen ja muuan heistä\nlauloi toisille:\n\n    Ne Taalain miehet jo riensi\n    luo muurien Tukholmin,\n    ja taalaisnuolet ne lensi,\n    kuni rae lyö aaltoihin.\n\n    Ja Taalain miehet ne ampui,\n    kuin yhdestä jousesta vaan,\n    niin pilvenä pöllähti nuolet\n    joka kerralla ampuissaan.\n\n    Noin Taalain miehet ne nauroi,\n    kun nuolet ilmassa soi,\n    kaks juuttia kolmatta kiirein\n    pois paarilla turvahan toi.\n\n    Ulos astui myllärin vaimo,\n    noin virkkoi viekas tuo:\n    kun säkkinne jauhetut lienee,\n    miks tänne siis kannatte nuo?\n\n    Tää ei ole myllärin säkki,\n    vaikka siltä se näyttää voi,\n    se onkin uljahin juutti,\n    jonka tappara kankaalla soi.\n\n    Pois rientäen huoneista juostiin\n    ulos kaduille Tukholmin,\n    lens' ratsulta Juutin miesi\n    ja kaatui kalpoihin.\n\n    Ja ratsunsa seljästä huusi\n    ritar Erkki se huimapää:\n    voi poloja miehiä Juutin,\n    emme konsaan maatamme nää.\n\n    Ja korskalta ratsulta Kustaa\n    nyt kiitteli innoissaan:\n    mun taalainmieheni, kiitos,\n    kas, teihinpä luottaa saan.\n\n    Te kestitte taistot ja tuiskut\n    lailla Ruotsin sankarien,\n    elon päiviä Luoja jos sallii,\n    sen palkitsen parhaiten!\n\n\n\n\n12.\n\nKUNINGAS KUSTAA.\n\n\nHuoneet Tukholman linnassa olivat siihen aikaan pienet ja matalat,\nmutta niiden seinien sisäpuolella ajateltiin suuria ajatuksia ja\ntehtiin koko valtakunnalle tärkeitä ehdotuksia.\n\nRouva Margareeta Vaasa, herra Joakim Brahen leski, vieraili\nnykyään miltei aina veljensä luona. Vankeus Nyköpingin linnassa\noli masentanut häntä ehkä enemmän kun äidin ja sisarten surullinen\nkohtalo.\n\nHän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Kustaa. Häntä hän aina oli\nrakastanut ja ihaillut, nyt hän häntä miltei jumaloi. Se oli pyhä\nvelvollisuus, selitti hän, koska hän nyt oli hänen kuninkaansa.\n\nMutta Kustaalta ei riittänyt paljonkaan aikaa hänelle; sanomaton\nlevottomuus ajoi häntä työstä työhön; maan kurjuus kuvastui koko\nräikeydessään hänen silmiensä edessä: hän ei saanut levätä ennenkuin\nhän voimiensa takaa oli koettanut poistaa sen.\n\nKerran kun hän sisarelleen jutteli vakavia tuumiaan, virkkoi\nMargareeta huoaten:\n\n— Onhan tuo kaikki hyvä, mutta se ei lisää sinun omaa onneasi.\n\n— Kuinka ei? Miten saatat epäillä sitä?\n\n— Hm. Veljeni on pian kolmenkymmenen vanha.\n\n— Entä sitte?\n\n— Hänen pitää valita itselleen morsian.\n\n— Se on jo valittu.\n\n— Kuka, Kustaa, kuka?... Mikset ole siitä mitään sanonut minulle?\n\n— Se on Ruotsi!\n\n— Oi, sinä et tahdo sanoa minulle totuutta, sinä et pidä minusta...!\n\n— Rakkahin Margareeta, eihän minulla ole ketään muita. — No, kiitos\npyhälle neitsyelle! Tietysti sinun pitää valita prinsessa.\n\n— Miksi?\n\n— Jos sinä täältä kotimaasta valitsisit puolison, niin kaikki häntä\nkadehtisivat; ja sitäpaitsi, lisäsi sisar kiihkeästi, — ei löydy\nketään joka ansaitsisi sellaisen onnen.\n\n— Ole huoleti, minä en mene naimisiin.\n\n— Mitä sinä ajattelet, Kustaa! Kuka sitte ottaisi kruunun sinun\njälkeesi?\n\n— Kuninkaanaluista ei koskaan ole puutetta.\n\nMargareeta katseli häneen kummastuneena ja lausui äkkiä:\n\n— Kustaa, sinä olet varmaankin jo rakastunut? Hänen kasvoilleen\nlensi ikäänkuin pilvi, kun hän vastasi:\n\n— Ehkä.\n\nSisar veti syvältä henkeään.\n\n— Onko hän jalosukuinen neiti ja korkeaa säätyä?\n\n— On.\n\n— Mutta sitte...\n\n— Entä jollei hän sitä ansaitse?\n\n— Mutta jos sinä rakastat häntä?\n\n— Ymmärtämättömällä rakkaudella, jota ei järki hyväksy ja joka\ntäytyy voittaa.\n\n— Etkö sanoisi minulle hänen nimeään? kysyi sisar, hyväellen hänen\nkättään.\n\n— En, Margareeta; se on minun salaisuuteni.\n\n— Mutta jollet sinä voi unohtaa häntä?\n\n— Minä voin mitä tahdon ja ankara työni on minulle suurena apuna.\n\n— Mutta sinä kannat rinnassasi suurta surua!\n\n— En suinkaan; olen taistellut itseäni vastaan ja melkein kokonaan\nvoittanut.\n\n— Niinhän sinä aina teet.\n\n— Nyt ymmärrät, miksi työ on minulle siunaus, se saa minut\nunohtamaan itseni. Minä olen monasti pannut henkeni alttiiksi\nisänmaan edestä, mutta nyt minä tahdon tehdä vielä enemmän: uhrata\nvoimani sen palveluksessa.\n\n— Mutta minuun niin koskee...\n\n— Älkäämme enään puhuko siitä, sanoi Kustaa ja painoi suudelman\nsisarensa otsalle. — Onhan minulla sisko, jolle voin uskoa tunteeni\nja sitte, Margareeta, on minulla niin paljon muuta ajattelemista.\n\nHänen mentyään istui Margareeta kauvan ajatuksissaan.\n\n— Onhan hänellä sisko... ja onhan suurta olla kuninkaan sisar,\nsillä hän on ensimäinen nainen koko Ruotsissa — ja jos Kustaa pysyy\npäätöksessään ja jää naimattomaksi, niin en minäkään... ja kukaties\nehkä poikani... kuninkaan sisarenpoika...\n\nKustaalla ei ollut aikaa pysähtyä menneisyyteen, nykyisyys vaati\nhänet kokonaan omakseen. Hänen täytyi ajatella rauhan vahvistamista\nnaapurimaiden kanssa ja sentähden toimitti hän Venäjälle lähetystön\nhankkimaan vahvistusta Sten Sturen ja venäläisen tsaarin v. 1510\ntekemälle rauhalle, jonka tuli kestää 60 vuotta.\n\nMutta huolestuttavampi oli suhde Tanskaan, joka ei suinkaan ollut\nluopunut unioonipuuhistaan.\n\nKuningas Fredrikiltä ei puuttunut tahtoa ajaa asiansa läpi, vaan\nkykyä. Norjan säädyt, kokoontuneina Bergeniin, valitsivat hänet\nelokuun 5 päivänä maan kuninkaaksi, mutta Ruotsin valtakunnan säädyt\nolivat vastanneet että ruotsalaiset jo olivat ottaneet toisen\nkuninkaan. Siihen hän kyllä aikoi panna jyrkän vastalauseen, mutta\nsilloin tapahtui asioita, joita hän ei ollut odottanut.\n\nTiedämme että se lakikirja, jonka Kristian oli antanut kansalleen,\njulkisesti poltettiin ja että etuoikeuksia nauttivat luokat saivat\ntakaisin entiset oikeutensa.\n\nMutta säädyt ja kansa, jotka siten joutuivat herrojen kovan komennon\nja hurjan mielivallan alaisiksi, nurisivat ääneen.\n\nNyt oli saatu monta hirmuvaltiasta sen yhden sijaan, jonka hirmuvalta\noli koskenut vain korkeita herroja. Kansa alkoi huomata, että se oli\nkärsinyt tappion ja yhä suuremmaksi yltyi tyytymättömyys. Verisiä\nkahakoita syttyi sotamiesten ja talonpoikien välillä; näytti todella\nuhkaavalta. Fredrikin pelkoa lisäsi vielä Kristianin sukulaisten\nkäytös.\n\nKaarle V kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin\nherttua Fredrikiä puuttumasta pohjoisten valtakuntien asioihin.\n\nHansakaupungeille lähetti keisari uhkaavan kiellon, etteivät ne\nmillään lailla saisi auttaa herttuaa.\n\nKristianin enot ja langot nousivat hekin puolustamaan hänen asiaansa\nja kehoittivat Fredrikiä vapaehtoisesti luopumaan Tanskan kruunusta.\n\nSitäpaitsi sai Kristian luvan heidän maistaan pestata sotaväkeä,\nkunhan hän itse maksaisi palkat. Joukko saksalaisia ruhtinaita oli\nniinikään puuhaamassa hänelle miehiä ja hankkeet uhkasivat levitä\nkamalan laajalle, kun äkkiä huomattiin, etteivät Kristianin Tanskasta\ntuomat aarteet vastanneet kuin hitusta tarvittavasta määrästä; ja\nniin raukesi koko tuuma aivan itsestään sikseen.\n\nMutta kaikki nämä uhkaavat liikkeet olivat jo ehtineet\npelästyttää Fredrikin. Hän huomasi vaaralliseksi liiallisilla\nvaatimuksilla ärsyttää Ruotsin kuningasta ja lähetti sentähden\nkaksi arvossapidettyä miestä Kustaa herran luo ehdottamaan, että\nmolemmat kuninkaat persoonallisesti tapaisivat toisensa, sopisivat\nriita-asioista ja rakentaisivat rauhan ja ystävyyden pohjoisten\nvaltakuntien kesken. Sitäpaitsi pyysi Tanskan kuningas apua Malmön\nvalloittamiseen, sillä hänen voimansa olivat riittämättömät ja\ntalonpojat olivat Kristianin puolella. Sensijaan lupasi hän heti\nlähettää ne ruotsalaiset naiset, jotka Köpenhaminassa olivat\nvankeudessa, vapaina kotiin; tämä lupaus täytettiinkin jo seuraavan\nvuoden alussa, kun Kristina Gyllenstjerna sekä kaikki muut hengissä\nolevat ruotsikot saapuivat kotimaahan.\n\nMunkebodassa asusti vanha piispa Hans Brask, tosin välittömästi\nottamatta osaa asiain kulkuun, mutta tarkasti pitäen silmällä kaikki\nmitä tapahtui. Hän oli niinkuin kaikki muutkin piispat pitänyt\nunioonista, siksi että se enensi pappien valtaa ja rikkautta ja antoi\nheille valtiollisen merkityksen, mutta itse asiassa hän ei ollut\nmikään tanskalaisystävä. \"Kyllä minä ketun luonnon tunnen\", oli\nhänellä tapana sanoa ja heti kun hän kuuli kerrottavan lähetystöstä,\nkirjoitti hän Kustaalle, että nuo herrat liukkain kielin olivat\ntulleet tekemään sopimuksia vaan saadakseen takaisin Blekingen.\n\nKun nyt Gottlanti olisi saatu takaisin ja kuningas voisi toimia\nvapaammin, saattaisi ruveta ajattelemaan Skånen valloittamista,\nja kaupanteolla ja kaikellaisilla verukkeilla oli tarkoitus saada\naikaa pitkitetyksi. Piispa kehoitti sentähden kuningasta käyttämään\ntilaisuutta hyväkseen ja lisäämään kruununsa maita juuri nyt kun\nmielet olivat kuohuksissa.\n\nMutta Kustaa ajatteli enemmän maansa voimistumista kuin uusien\nvalloitusten hankkimista. Sitäpaitsi oli hän levoton siitä, minkä\nmyrskyn Kristian saattaisi nostaa ja piti viisaimpana ystävällisen\nveljesliiton kautta koettaa torjua uhkaavaa vaaraa.\n\nBerendt von Melen sai sentähden käskyn lähteä väkevällä saksalaisella\npalkkasoturijoukolla Malmöhön vahvistamaan tanskalaisten leiriä.\n\nLisäksi lähetti Kustaa kuningas Fredrikille kymmenen laivaa\nBornholmin valloittamista varten.\n\nTähän ystävälliseen kohteluun vastasi Tanska pyytämällä takaisin\nBlekingeä ja Vikeniä, jotka Kustaa julkisessa sodassa ja miekka\nkädessä oli valloittanut.\n\nSamalla virkosi vanha, molemminpuolinen kysymys Gottlannin\nomistamisesta eloon.\n\nTämä saari, joka vanhastaan kuului Ruotsille, oli nyt Kristianin\npäällikön ja virkamiehen Norrbyn hallussa. Hän oli kaikkien\nitämerenkulkijain, sekä tanskalaisten että ruotsalaisten kauhu, mutta\nryösti pääasiallisesti vendiläisten kaupunkien laivoja. Hänen suurin\nilonsa oli, niinkuin hän itse sanoi, kaivella heidän tavarakirstujaan\nja haistella heidän ryytipussejaan. Puolet saaliista piti hän itse,\ntoiset puolet antoi hän väelleen ja sitte saivat kauppiaat takaisin\nlaivansa toivotuksella, että he pian tulisivat takaisin.\n\nHeti Strängnäsin kuninkaan vaalin jälkeen kirjoitti piispa\nBrask Kustaalle ja pyysi häntä punnitsemaan, eikö, jos Kristian\nnyt lähettäisi voimia Tanskaan, Gottlantikin tulisi niin hyvin\nvarustetuksi, että sitä sitte olisi vaikeampi valloittaa takaisin\nkuin nyt.\n\nMutta Kustaa halusi rauhaa ja ehdotti sentähden, että hän ja Norrby\npersoonallisesti tapaisivat ja keskustelisivat asioistaan. Tätä\ntarkoitusta varten lähetti hän turvakirjeenkin, mutta Norrby joka\nkyllä tiesi mistä oli kysymys, kieltäytyi kuulemasta ehdotusta.\n\nLyypekille oli asia erittäin tärkeä ja kun saatiin tietää, ettei\nKustaa tahtonut sotaa, lähetettiin Herman Israel Ruotsiin.\n\nHän huomautti, mikä onni Ruotsin kruunulle olisi saada takaisin\nGottlanti.\n\n— Ei, sanoi Kustaa, — minä olen sotinut tarpeeksi, rahavarastoni\novat tyhjentyneet ja velkani ovat kasvaneet; ajattelematonta olisi\nryhtyä uuteen sotaan ennenkuin vanhat velat ovat maksetut.\n\nMutta juutalainen arveli, että sellainen ulkosatama olisi äärettömän\ntärkeä.\n\n— Saattaa olla, mutta minä en tahdo ruveta pitämään huolta\nGottlannista, kun Ruotsi sillaikaa voi liukua käsistäni; sitäpaitsi\nsiitä saattaisi syttyä uusi viha Tanskan ja Ruotsin välille.\n\n— Niin, mutta siitä tulisivat muut kärsimään enemmän kuin\nruotsalaiset, vastasi viekas Israel.\n\n— Kuka maksaa kustannukset, jos Tanska kuitenkin saa Gottlannin?\n\nTätä kysymystä juutalainen juuri oli toivonutkin. Hän selitti, että\njos Kustaa tahtoi ryhtyä gottlantilaiseen sotaan, niin Lyypekki monta\nvuotta odottaisi saataviaan. Ja jollei puuha onnistuisikaan, niin\nsaattoi auttaa asiaa sillä tavalla, että Kustaa pyytäisi Fredrikin\ntyttären puolisokseen, jolloin Gottlanti myötäjäisinä lankeisi\nRuotsille. Ja Herman Israel lisäsi tutunomaisesti, että Lyypekki jo\noli keskustellut asiasta kuningas Fredrikin kanssa.\n\n— Mutta jollen minä tahdo, huomautti Kustaa.\n\n— Niin Lyypekki saa maksaa puolet sotakulungeista ja Tanska toiset\npuolet, jos se tahtoo pitää Gottlannin hallussaan.\n\nNämä lupaukset vahvistettiin pyhällä valalla. Herman Israel näytti\nvaltakirjan, jonka nojalla hän oli oikeutettu tähän neuvotteluun, ja\nvakuutti, että hän esivaltansa ja herrojensa puolesta oli sanonut\nkaikki sanottavansa.\n\nVarmaa vastausta Kustaa ei tahtonut antaa; hänen täytyi kuulla\nneuvoskunnan ja kansan mielipide.\n\nSitte hän matkusti Itägötlantiin ja joi jouluoluet Falköpingissä\nhyvien ystävien seurassa.\n\nTammikuussa v. 1524 oli kokous kutsuttu Vadstenaan. Täällä puhui\nLinköpingin piispa Hans pontevasti gottlantilaisen sodan puolesta\nja häntä kannatti kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika, sekä kaikki\nneuvoston maalliset jäsenet. Mutta kuninkaan kasvot kävivät yhä\nsynkemmiksi, kertoo kronikka; hän arveli, että puuha vaan tuottaisi\nsuuria maksoja eikä mitään hyötyä valtakunnalle; mutta koska kerran\nnyt kaikki sitä tahtoivat, niin hänkin, melkein pakosta, siihen\nsuostui.\n\nKun Lyypekin kanssa oli sovittu asiasta, ryhtyi Kustaa tavallisella\npontevuudellaan toimeen; hän oli ankara muille, mutta ei myöskään\nsäästänyt itseään.\n\nOmat pöytähopeansa, vatinsa, lautasensa ja juomamaljansa lähetti hän\nTukholmaan ja Upsalaan, jotta ne lyötäisiin kiiltäväksi rahaksi.\nPiispa Hans, jonka hiippaan Gottlanti kuului, sai maksaa suuria\nkuluja. Kuningas vaati häneltä sata aseellista miestä ja kaksi- tai\nkolmesataa markkaa puhdasta hopeaa. Lisäksi hän ankarasti vaati\nnäiden velvollisuuksien täyttämistä ja muistutti vielä, että sekin,\nmikä puuttui edellisen vuoden hopeaverosta, oli maksettava.\n\nPiispa teki mitä ikinä voi, mutta valitti ystävilleen — varsinkin\nTuure Jönsinpojalle — kuinka suuria huolia kaikki tämä hänelle\ntuotti.\n\nItse ei Kustaa pitkiin aikoihin uskaltanut jättää valtakuntaa, mutta\nhän uskoi sotavarustusten johdon Berendt von Melenille. Tämä, joka\nsynnyltään oli saksalainen ja aikoinaan kuningas Kristianin joukossa\npalveli kenttäeverstinä, oli sotatoimissa sangen taitava. Stegeborgin\nlinnan antautuessa Arvid Vestgötelle oli hän sen päällikkönä;\nsittemmin istui hän kaksi kuukautta vankeudessa Söderköpingin\nlinnassa, jonka jälkeen meni Ruotsin palvelukseen.\n\nKustaa rupesi pitämään hänestä, hänet otettiin neuvostoon ja hän\npääsi Kalmarin linnan ja läänin päälliköksi.\n\nLisäksi toimitti Kustaa hänet ylhäisiin naimisiin, antamalla hänelle\npuolisoksi sukulaisensa Margareeta Vaasan, Tukholmassa mestatun Eerik\nKnuutinpojan (Kolmen Ruusun) lesken.\n\nSuomesta kutsuttiin paras sikäläinen miehistö, sotalaivat pantiin\nkuntoon ja varustettiin kelpo merimiehillä, hyvillä tykeillä,\nruokavaroilla ja kaikellaisilla muilla tarpeilla.\n\nKuningas kirjoitti Lyypekkiin, Danzigiin ja Tallinnaan, pyytäen lisää\nmuonaa, rahalainaa ja muuta apua Norrbyta vastaan, ja Henrik von\nMelen lähetettiin Saksaan palkkaamaan sotamiehiä.\n\nKun kaikki oli järjestyksessä, astui kuningas itse toukokuun 8\npäivänä laivaan ja purjehti Kalmariin; siellä hän odotti Suomesta\ntulevaa laivastoa ja niitä laivoja, joiden piti tulla Lyypekistä ja\nSaksasta.\n\nNyt hän uudestaan kirjoitti piispa Braskille, vaatien raha-apua\n— \"koska Linköpingin piispalla tästä sodasta, jos kaikki\nhyvin onnistuu, on melkein yhtä paljon hyötyä kuin kruunulla.\nRahapajoissamme Tukholmassa ja Upsalassa lyödään rahaa joka päivä,\nniin kauvan kuin hopeaa riittää. Erittäin tarpeellista olisi, että te\nlähettäisitte sinne jonkun osan hiippanne hopeavaroista, niinkuin jo\nennen olemme vaatineet.\"\n\nPiispa vastasi pitkällä kirjeellä, mutta kirjoitti samalla\nystävälleen Ture Jönsinpojalle:\n\n\"Arvelemme, että tähän kaikkeen varmaankin on syypää joku Lutherin\npuoluelainen.\"\n\nBerendt von Melen lähti koko laivastolla merille Kalmarista ja nousi\nhelluntain aikaan maihin Gottlannissa. Alussa kävi kaikki hyvin, koko\navoinna oleva maa valloitettiin ja pian suljettiin Norrby Visbyhyn\nja likellä olevaan Visborgin linnaan. Taitavalla sotasilmällä\nsaattoi paikalla nähdä, ettei kaupunki eikä linna kauvan kestäisi\nruotsalaisten ylivoimaa, varsinkin kun lyypekkiläinen laivasto\nkokonaan esti ruokavarojen tuonnin meren puolelta.\n\nMutta onni suosi vanhaa merikarhua linnassa, niinkuin tavallisesti;\nhänen jahtialuksensa karkasivat ruotsalaisten laivojen kimppuun,\njotka toivat ruutia, luoteja ja muita piiritykseen tarvittavia\naineita, ja ottivat pois suuren osan sotavarustuksista, muun muassa\nkaikista tärkeimmän: ruudin. Uusia tarpeita täytyi hankkia Saksasta\nja siihen kului kaksi kuukautta.\n\nBerendt von Melen aikoi sitte heti ryhtyä rynnäkköön, mutta\nsaksalaiset sotamiehet vaativat ensin palkkojaan. Kului kaksi viikkoa\nennenkuin ne saatettiin maksaa ja kun miehet olivat saaneet ne,\nrupesivat he vaatimaan palkkaa kahdelta viime viikolta. Kun ei sitä\nvoitu antaa, muuttuivat heidän vaatimuksensa uhkauksiksi.\n\nSeverin Norrby puolestaan oli hyvissä ajoin antanut kuningas\nKristianille tiedon ruotsalaisten aiotusta hyökkäyksestä ja pyytänyt\napua tai vapautusta uskollisuusvalastaan. Juhannuksen aikaan\nlähetti hän sanan kuningas Fredrikille Köpenhaminaan ja tarjosi\nhänelle Gottlantia niillä ehdoin, että hän saisi pikaista apua ja\njäädä virkaansa. Kuningas Fredrik oli tosin Ruotsin avulla saanut\ntakaisin Malmön, mutta se ei estänyt häntä ilolla suostumasta Norrbyn\nehdotukseen; hän ei ainoastaan suostunut kaikkeen, mitä hän pyysi,\nvaan lupasi vielä lisäksi suuria lahjoituksia, jos Norrby saattaisi\npitkittää aikaa, kunnes apu Tanskasta ehtisi perille.\n\nHeti kun tämä oli päätetty, riensi Norrby ilmoittamaan\nlyypekkiläisille, että vihollisuus häntä vastaan tästälähin olisi\nsama kuin vihollisuus Tanskan kuningasta vastaan.\n\nLyypekkiläiset eivät kauvan miettineet asiaa. Heillä ei ollut muuta\ntarkoitusta kuin kauppansa turvaaminen; nyt saattoi tarkoituksen\nsaavuttaa ilman miekan iskua, sitäpaitsi he paljon mieluummin soivat\nGottlannin heikolle Fredrikille kuin voimakkaalle Kustaalle ja\nsentähden he nyt nostivat purjeensa ja läksivät takaisin kotimaahansa.\n\nNorrby ei tyytynyt tähän. Hän kääntyi von Melenin puoleen, ilmoitti\nettä molemmat kuninkaat olivat ryhtyneet rauhankeskusteluihin ja\narveli, että parempi oli hiljaisuudessa odottaa asiain ratkaisua kuin\nhyödyttömissä kahakoissa vuodattaa toistensa verta.\n\nHän johdatti von Melenin mieleen heidän muinaisia asetoveruutensa\naikoja Kristianin lipun alla, kävi usein Ruotsin leirissä ja\nehdotteli aselepoa.\n\nBerendt von Melen ihastui hänen ystävällisyydestään, kävi hänkin\npuolestaan tervehtimässä Norrbyta, viipyi hänen luonaan Visborgissa\nuseita päiviä, oli hänen lapsensa kummina ja kohteli häntä ystävänä\nja asetoverina.\n\nNorrby naureskeli itsekseen; hän tiesi käyttäneensä keinoja, jotka\ntepsivät.\n\nMargareeta rouvaa imarteli vanha merisankari kohteliaisuuksillaan.\nHän sanoi voivansa näyttää toteen, että Kustaa jossakin\nperintökysymyksessä oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja neuvoi\nmiten Margareetan piti menetellä päästäkseen oikeuksiinsa; tällä\ntavalla voitti Norrby hänet puolelleen ja rouva vakuutti nyt\npuolisolleen Berendt von Melenille, että Severin Norrby oli jaloin\nja paras ihminen maailmassa, että hän oli osoittanut olevansa\nheidän todellinen ystävänsä ja että hänen toivomuksiaan piti ottaa\nhuomioon, mikäli mahdollista. Sillä tavalla viekoiteltiin päällikkö\ntoimettomuuteen ja laiminlyömään kaikki kuninkaansa edut.\n\nMutta leirissä olevat ruotsalaiset rupesivat aavistamaan pahaa, ja\nkun Berendt von Melen kerran palasi Visborgista, kokoontui hänen\nympärilleen suuri joukko miehiä pyytämään, että he saisivat tehdä\nhyökkäyksen linnaa vastaan.\n\nHän sai heidät hyvillä lupauksilla rauhoittumaan, mutta sen\npitemmälle hän ei päässyt.\n\nEräänä päivänä, kun hän istui yksin teltassaan, tunkeutui sinne\njoukko sotamiehiä, jotka kysyivät, mitä tämä kaikki tarkoitti.\n\n— Me emme kuninkaalle voi vastata teoistamme, huusivat he.\n\n— Olkaa huoleti, vastasi Berendt von Melen ja hymyili ystävällistä\nhymyä: — Norrby on jo antautunut. Me järjestämme jo sopimuspykäliä,\njälellä on vain muutamia sivuseikkoja, joista emme vielä ole\nyksimieliset.\n\nJa siihen saivat ruotsalaiset soturit tyytyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun molemmat kuninkaat määräpäivänä\nyhtyivät Malmössä. Kuningas Kustaan seurueessa oli hänen\nvaltiohovimestarinsa Ture Ros, hänen marskinsa Lauri Siggenpoika,\nhänen kanslerinsa Lauri Antinpoika sekä useita valtion neuvostoon\nkuuluvia herroja. Neljä piispaa ja pappia sekä kaksitoista\ntanskalaista raatiherraa seurasi Tanskan kuningasta; vendiläisistä\nkaupungeista saapui lukuisa lähetystö ja Lyypekki, Rostock, Stralsund\nja Danzig lähettivät kukin kaupunkinsa kirjurin. P. Pietarin\nkirkossa kohtasivat kuninkaat toisensa, kukin seurueineen. Kun\nmolemminpuoliset tervehdykset ja kunnianosoitukset olivat vaihdetut,\nryhdyttiin keskustelemaan asioista, jotka olivat antaneet aihetta\nkokoontumiseen.\n\nKuningas Fredrik avasi kokouksen valittamalla, että molempien\nvaltakuntien välistä suhdetta viime vuosina oli häirinnyt haitallinen\nriitaisuus ja toivoi, että kaikki väärinkäsitykset nyt lakkaisivat;\nsitte työnsi hän syrjään purppurankarvaista mantteliaan, jonka\nsamettipohjalle oli ommeltu kultaisia kruunuja ja jonka syrjiä\nreunusti valkea kärpännahka; sen alta välkähti esiin loistava\nrautapaita, ja vanha kuningas ojentautui suoraksi ja jatkoi hellällä\näänellä:\n\n— Toivon, että se ystävällinen side, joka Kalmarissa kuningatar\nMargareetan aikana liitti yhteen kolme pohjoista valtakuntaa, nyt\nsolmitaan uudelleen ja lujasti... Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin\nkuninkaan silmät liitivät pitkin seuruetta; sitte jatkoi hän miltei\nvielä hellemmin:\n\n— En tosin tahdo vaatia mitään muuta Ruotsin hallitukselta kuin että\nTanskan kuningas on yhdysside molempien valtakuntien välillä.\n\nKansanjoukossa syntyi hiljainen hyminä, niinkuin rajuilman liketessä.\n\nPuhe herätti suurta hämmästystä ruotsalaisissa, mutta Kustaa nousi\npaikalla siihen vastaamaan.\n\nHänen voimakas, sointuva äänensä kaikui kauvas, kun hän pontevin\nsanoin selitti olevansa valmis kaikkeen, joka vaan voi edistää\nmolempien valtakuntien välistä ystävyyttä ja sopua.\n\n— Mutta unioonin ehdotettuun uudistamiseen, jatkoi hän, — emme\nme ruotsalaiset mitenkään voi suostua. Hävitetty maa, poltetut\nkaupungit ja kylät, viljelemättä jätetyt pellot, puoleen vähentynyt\nväkiluku, kamalimmassa epäjärjestyksessä oleva hallitus, villiytyneet\ntavat, lukemattomat raajarikot, kurjuus, köyhyys, ja vihdoin kauhea\nkuninkaallinen käsky, arvokas kruunausjuhla, jossa maan jaloin\naatelisto, piispoja, porvareita ja talonpoikia sadottain kaatui\npyövelin kirveen iskusta, verellään huuhtelemaan Tukholman katuja —\nsiinä meidän muistomme, voittomme unioonin ajoilta.\n\nKaikki vaikenivat melkein peloissaan, ja Fredrik, joka tunsi\nvarmuutensa horjuvan, lakkasi tekemästä vaatimuksia, joita ei hän\nvoinut perustella ja ehdotti sensijaan iäistä rauhaa: valtakunnat\npysyisivät entisellään ja kansat eläisivät sovussa ja ystävyydessä.\n\nNyt seurasi kysymys Gottlannista. Tanskalaiset herrat toivat esiin\nkaikellaisia syitä, joiden nojalla saaren tuli kuulua Tanskalle.\nValtiohovimestari Ture Jönsinpojan piti vastata heidän väitteisiinsä.\n\nMatkalla Malmöhön oli kuningas kehoittanut häntä ritariston ja\naatelin vanhimpana jäsenenä vakavuudella ja voimalla puolustamaan\nRuotsin oikeuksia. Samaa tarkoitusta varten oli piispa Brask\nSträngnäsin vanhoista kätköistä hakenut esiin kaikki asiaa valaisevat\nkirjeet ja paperit ja ollut ahkerassa kirjevaihdossa Ture Jönsinpojan\nkanssa.\n\nMutta tanskalaiset keksivät keinon, jolla tukkivat häneltä suun.\nHänellä oli sukutiloja Norjassa ja Hollannissa ja he tekivät\ntiettäväksi, että niiden saattoi käydä hullusti, jos hän liiaksi\nrupeaisi puolustamaan Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin.\n\nKun Jönsinpojan piti ruveta vastaamaan, ei hän saanut suustaan kuin\nkatkonaisia sanoja ja puolia lauseita.\n\nSilloin nousi kansleri, mestari Lauri ja antoi vastauksen, jonka\njälkeen kuningas Kustaa itse puuttui puheeseen.\n\nHänen lopetettuaan nousi vanha tanskalainen raatiherra, herra Antero\nBille ja pyysi lausua muutamia totuuden sanoja tässä asiassa, ja\npyyntöön suostuttiinkin.\n\n— Te hyvät kuninkaat ja muut hyvät herrat, alkoi Antero Bille\nsävyisästi, — jos te tunnustatte totuuden, niin täytyy teidän\nmyöntää, ettette laisinkaan tunne niitä vanhoja, varsinkin Gottlantia\nkoskevia asioita, joista puhutte, sillä te olette kaikki nuoria\nmiehiä ettekä voi ajatella tai tietää, mitä niin kauvan aikaa sitte\ntapahtui. Rakas ja armollinen herra kuninkaamme Fredrik ei ole pitkää\naikaa ollut tässä maassa, vaan asunut ruhtinaskunnassaan Holsteinissa\nja sentähden hänen armonsa tiedot siinä suhteessa eivät voi olla\nkuin aivan vähäiset. Ruotsin kuningas Kustaa ei myöskään voi tietää\npaljon, koska hän on nuori herra. Voinen siis väittää, ettei täällä\nmeidän joukossamme ole kuin Ture Jönsinpoika ja minä, jotka sen asian\ntodenperään tunnemme.\n\nEdemmäksi ei vanhan herran pitkäpiimäinen puhe päässyt, kun kuningas\nKustaa jo keskeytti sen.\n\n— Ajatelkaa mitä sanotte, herra Antero Bille, huudahti hän\nkiivaasti. — Ettekö tiedä, että nuori saattaa kysyä yhtä kauvas kuin\nvanha ajatella ja muistaa?\n\nNämä sanat hämmästyttivät vanhan herran siihen määrään, ettei hän\ntullut niihin vastanneeksi.\n\nUseat herroista käyttivät sitte puhevuoroa ja keskustelua jatkui,\nusein ankarinkin sanoin.\n\nKuningas Fredrik työnsi asian luotaan, hän \"ei tahtonut sekaantua\nsiihen, koska hän tiesi niin vähän\".\n\nKustaa herra ja ruotsalaiset herrat sitävastoin näyttivät sekä\nsuullisesti että kirjallisesti toteen, että Gottlanti oli Ruotsin\nkruunun omaisuutta.\n\nMutta siitä huolimatta ei saatu mitään aikaan.\n\nSilloin Hansakaupunkien valtuutetut ryhtyivät välittämään asiaa.\nSuurella vaikutusvoimallaan onnistui heidän saada aikaan sopimus,\njoka historiassa on tunnettu Malmön resessin nimellä.\n\nTämän sopimuksen mukaan piti sovintotuomarien ratkaista, kenelle\nriidanalaiset paikat lankeaisivat, ja niiksi valittiin valtuutetut\nLyypekin, Rostockin, Hampurin, Wismarin, Stralsundin, Liineburgin ja\nDanzigin kaupungeista. Kokouspaikaksi määrättiin Lyypekki ja ajaksi\nvuosi 1525, 14 päivää helluntain jälkeen. Molempien kuninkaiden\npiti joko itse tai valtuutettujen kautta esiintuoda syynsä ja\nvaatimuksensa.\n\nKaikissa tapauksissa tulisi kuningas Kustaan heti antaa Blekinge\ntakaisin Tanskalle, mutta Vikenin hän saisi pitää panttina siitä\nvahingonkorvauksesta, joka ehkä määrättäisiin hänelle siinä\ntapauksessa, ettei hän saisi pitää Gottlantia. Saaresta päätettiin,\nettä jos ruotsalaiset olisivat valloittaneet linnan ja kaupungin\nennen syyskuun ensimäistä päivää, — sama päivä joksi kokous oli\nmäärätty, — niin kaikki pysyisi ruotsalaisten hallussa, kunnes asia\nlopullisesti tulisi ratkaistuksi. Vastaisessa tapauksessa olisi sen\nomistusoikeus Fredrikin, mikä ei myöskään vaikuttaisi lopulliseen\npäätökseen.\n\nSeverin Norrby lähetettäisiin jonnekin, jossa hän olisi vaaraton ja\n100,000 guldenin sakko määrättäisiin sille, joka tätä toimenpidettä\nvastaan rikkoisi.\n\nMolempien kuninkaiden tulisi säilyttää rauha ja hyvä naapuruus ja ne\ntoisen valtakunnan herrat ja ritarit, jotka omistivat tiloja toisessa\nvaltakunnassa, saisivat vapaasti hoitaa ja viljellä niitä.\n\nSellainen oli pääsisältö Malmön resessissä. Sovintotuomarit olivat\ntoimineet kuningas Fredrikin hyväksi ja katsoneet omia etujaan. He\ntiesivät että Visby vielä oli Norrbyn käsissä, ja Tanskan kuningas\npalkitsi kyllä heidän palveluksensa.\n\nJo syyskuun 2 päivänä saivat lyypekkiläiset vakuutuskirjan,\nsiitä, että he neljän vuoden aikana kantaisivat 400 markkaa\nGottlannin vuotuisista tuloista ja syyskuun 11 päivänä vakuutettiin\nvendiläisille kaupungeille vapaaoikeudet Skånessa ja Tanskassa.\nSaksalaiset kauppiaat olivat jo aikaisemmin saaneet vakuutuksen\nkauppaoikeuksilleen Norjassa, todistuksena kuningas Fredrikin\nkiitollisuudesta \"hyväntahtoisista palveluksista\", niinkuin\nnimenomaan sanotaan.\n\nJos Kustaa olisi ollut varma valtaistuimestaan, niin ei hän koskaan\nolisi allekirjoittanut tätä sopimusta, mutta hän näki uhkaavien\nmyrskyjen enteet ja tarvitsi lepoa ja rauhaa maan sisäisten asiain\njärjestämiseen. Jos hän tahtoi pitää Gottlannin, niin oli pitkällinen\nsota oven edessä, ja se saattoi tulla sitä vaarallisemmaksi, kun ei\nensinkään voinut tietää, mitä karkoitettu Kristian aikoi tehdä. Jos\nhän taas luopui sodasta, niin olivat onnetonta Gottlannin retkeä\nvarten tehdyt kalliit varustukset olleet turhat.\n\nHän taisteli monet pitkät taistelut, ennenkuin hän päätti valita\nrauhan.\n\nMutta hänen mielessään kiehui katkeruus ja kun hän,\nallekirjoitettuaan sopimuksen, raatihuoneesta tuli alas kadulle\nja siellä kohtasi Lyypekin lähettilään Herman Israelin, niin hän\nkiivaasti likeni häntä ja lausui tuimalla äänellä:\n\n— Missä sinun hyvät lupauksesi, jotka lyypekkiläisten nimessä\nminulle annoit, nyt ovat? Kärsi nyt niistä häpeää, senkin ilkeä\nkavaltaja! Ja vimmastunut kuningas veti miekkansa.\n\nKansleri Lauri Antinpoika ja muut herrat hänen seurueessaan riensivät\nhäntä rauhoittamaan; sitte hän pisti miekan takaisin tuppeen.\n\nMutta lyypekkiläinen vapisi kuin haavan lehti ja itki kuin lapsi.\n\n— En voi sille mitään, sanoi hän. — Se on kaikki lyypekkiläisten\nherrojen syy.\n\nKun Kustaa kuningas läksi Malmöstä, niin hän päätti, ettei hän enään\njätä Ruotsia. Hän kutsui heti kokoon säädyt Vadstenaan, ilmoitti\nheille Malmön päätökset ja neuvotteli heidän kanssaan, miten rauha\nolisi ylläpidettävä molempien valtakuntien välillä.\n\nPäätettiin, että Upsalan valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja\nHojan kreivi Juhana, joka hiljan oli tullut valtakuntaan ja säätyjen\nsuostumuksella otettu neuvostoon näiden valtiopäivien ajaksi,\nlähetettäisiin Lyypekin kokoukseen. Sitä ennen etsittäisiin kirkoista\nja luostareista kaikki kirjeet ja todistukset, joilla voitaisiin\nvahvistaa Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin, Blekingeen ja Vikeniin.\n\nHojan kreivi Juhana oli hiljan astunut kuninkaan palvelukseen.\nMiellyttävällä käytöksellään oli hän niin vaikuttanut Joakim Brahen\nleskeen, että tämä oli suostunut rupeamaan hänen puolisokseen.\nMargareetan vaikutuksesta oli kuningas hankkinut Hojan kreiville\nStegeborgin läänitykseksi.\n\nVadstenasta läksi kuningas Keski-Ruotsiin ja kirjoitti sieltä\npäälliköilleen Gottlannissa, että koska he olivat laiminlyöneet\noikean ajan eivätkä olleet saaneet aikaan mitään hyvää, niin tulkoot\nnyt sieltä pois laivoineen ja miehineen ja lähtekööt Tukholmaan.\n\nBerendt von Melen lakkautti heti piirityksen, mutta ei uskaltanut\nlähteä Tukholmaan, vaan purjehti Kalmariin.\n\nSaksalaiset sotamiehet uhkasivat ottaa takavarikkoon kuninkaan laivat\nja tykit maksamatta jääneistä palkoista, jonkatähden kuningas, kun he\nvihdoin tulivat Tukholmaan, kutsutti eteensä saksalaiset päälliköt,\nsoimasi heitä heidän sopimattomasta käytöksestään, pidätti osan\nheille tulevasta palkasta, pani toisia viralta ja rankaisi toisia.\n\nBerendt von Melenille kirjoitti kuningas ystävällisen kirjeen, jossa\nkäski häntä Tukholmaan, luvaten että häntä siellä kohdeltaisiin\nhyvyydellä. Hänen oma vaimonsakin kehoitti häntä siihen, mutta\nhänellä oli paha omatunto ja hän pelkäsi. Sentähden asettui hän\nKalmarin linnaan ja otti miehistöltä valan, että se tottelisi\nainoastaan hänen käskyjään.\n\nVuosi 1524 kului umpeen, Kustaa vietti joulun Upsalassa ja palasi\ntammikuun ensi päivinä takaisin Tukholmaan.\n\nSiellä piti Margareeta rouvan ja Hojan kreivin vihkiäiset vietettämän.\n\nHellästi laski sisar päänsä Kustaan rinnalle ja sanoi, että hänen\ntulee veljeä niin ikävä, että hän melkein katuu tekemiään lupauksia.\n\n— Sinä takaat minulle, että kreivi uskollisesti täyttää ruotsalaiset\nalamaisvelvollisuutensa, vastasi Kustaa. — Siten työskentelemme\nmolemmat rakkaan Ruotsin hyväksi.\n\n— Mitä minun pitää tehdä?\n\n— Saattaa hänet rakastamaan uutta isänmaataan sinun tähtesi.\n\n— Sen hän varmaankin tulee tekemään.\n\n— Ja senkintähden, että säädyt vastoin Ruotsin lakia minun\npyynnöstäni suostuivat antamaan hänelle tuon kauniin lahjoitusmaan.\n\n— Sinä olet niin hyvä ja me olemme sinulle niin kiitolliset.\n\nKuningas piti sisarelleen komeat häät. Paljon herroja oli kutsuttu,\nmuiden muassa herra Berendt von Melen, mutta hän ei tullut; oli\nmyöskin suuri joukko ylhäisiä rouvia ja neitosia. Kustaa kulki\nvieraidensa joukossa nauraen ja laskien leikkiä; hän ei ollut\npitkiin aikoihin ollut niin iloinen, mutta eipä hän ollutkaan\ntottunut nuorison ja kaunotarten seuraan. Sekä viittauksilla että\nsuoraan huomautettiin hänelle, että kuninkaankin pian pitäisi mennä\nnaimisiin; hän antoi silmänsä liidellä kaunotarten piirissä ja kirosi\npolitiikkaa, joka kielsi häntä valitsemasta morsianta sydämensä halun\nmukaan.\n\nMutta seuraavana päivänä hymyili hän katkerasti omille ajatuksilleen.\nHänellä ei ollut aikaa ajatella kotoista onnea!\n\nHäntä vaivasi ajatus, että Berendt von Melen saattaa tehdä\nKalmarin varustetuksi asemakseen, ja sentähden kirjoitti hän Olavi\nLaurinpojalle, joka Berendt herran kanssa oli päällikkönä Kalmarin\nlinnassa, ja käski tätä pitämään Berendtiä silmällä sekä estämään\nhäntä ja Kalmarin porvareita ryhtymästä mihinkään levottomuuksiin.\n\nSitäpaitsi sekä kuningas että hänen neuvostonsa herrat vielä\nkirjoittivat herra Berendtille ja vakuuttivat hänelle kuninkaan\npuolelta hyvää kohtelua. Kaksi miestä, Knut Antinpoika ja Niilo\nEerikinpoika, sai käskyn ratsastaa Kalmariin viemään kirjeitä ja\njättämään ne herra Berendtin omiin käsiin. Mutta silloin hän jo\nmeritse oli lähtenyt Stegeborgin saariston tienoille ja jättänyt\nlinnan veljensä haltuun.\n\nTämän johdosta kirjoitettiin taas uusia kirjeitä ja vihdoin keväällä\ntuli Berendt herra Tukholmaan.\n\nLiukkaana kuin ankerias vakuutti hän suostuvansa vaikka mihin. Jos\nhäneltä vaadittiin tiliä Gottlanninretkestä, niin oli hän valmis sitä\ntekemään.\n\nMutta kuninkaalle oli tärkeintä saada takaisin Kalmar, nyt heti\nja ilman mieshukkaa; hän epäili Berendtiä enemmän kuin koskaan ja\ntarjosi hänelle Stegeborgia Kalmarin sijaan.\n\nBerendt suostui paikalla kuninkaan ehdotukseen, mutta vakuutti olevan\nvälttämätöntä, että hän itse matkustaisi Kalmariin, muutoin ei hänen\nväkensä luopuisi linnasta.\n\nKuningas, joka ei tahtonut päästää häntä käsistään, kehoitti häntä\nkirjeellisesti ilmoittamaan veljelleen, minkä sopimuksen hän oli\ntehnyt kuninkaan kanssa.\n\nSen hän paikalla tekikin, mutta Henrik von Melen ymmärsi kirjeen\noikean tarkoituksen ja vastasi, että hänen velvollisuutensa oli\npidättää linna sille, joka sen oli uskonut hänelle. Ei edes kuninkaan\nomakätinen käsky saanut aikaan muutosta.\n\n\"Jos veljeni Berendt palaa, niin tehköön hän kuten tahtoo\", kirjoitti\nhän, \"mutta minä en riko tekemiäni lupauksia\".\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin päästää Berendt herra lähtemään\nKalmariin. Hänen mukaansa lähetettiin sentään Niilo Eerikinpoika\nja Jon Olavinpoika, jotka molemmat saivat käskyn pitää Berendt\nherraa silmällä eikä päästää häntä linnaan, ennenkuin se oli heidän\nkäsissään. Mutta linnan entinen päällikkö oli viisas mies; hän\nymmärsi puhua niin hyvin, että hän Kalmariin saavuttaessa, varmaa\ntakuuta vastaan sai luvan yksin mennä linnaan. Sillä kertaa hän kyllä\npalasi takaisin, mutta ilmoitti, etteivät linnan palvelijat ikinä\nantaisi linnaa hallustaan, jos heidän herraansa kohdeltaisiin vankina.\n\nSitävastoin he kyllä luopuisivat linnasta, jos heidän päällikkönsä\nvapaana herrana ja ritarina keskustelisi heidän kanssaan asiasta.\n\nRuotsin miehet eivät ymmärtäneet, että saksalainen ritari oli täynnä\nsaatanan vehkeitä; heidän mielestään hän puhui kuin rehellinen mies\nja he eivät hetkeäkään epäilleet, antaisivatko he hänen ilman panttia\npäästä käymään linnassa, jonka hän pyhästi vannoi seuraavana päivänä\njättävänsä kuninkaan lähettiläiden haltuun.\n\nMutta seuraavana yönä lähetti Berendt salmen poikki sanan Ölantiin,\njossa neljä ruotua sotamiehiä oli linnaleirissä, että he heti\npaikalla saapuisivat linnaan. Sitte otti hän heiltä valan, että he\nmiehekkäästi taistelisivat eivätkä kenellekään jättäisi linnaa, ei\nitse kuninkaallekaan.\n\nSeuraavana aamuna asteli Berendt herra ulos linnasta, sillan poikki\nkaupunkia kohti, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut mennä\ntäyttämään lupaustaan, mutta hän ei vielä ollut päässyt sillan yli,\nkun sotamiehet laumoittain karkasivat hänen perässään ja huutaen,\nväkivallalla veivät hänet takaisin.\n\nTämä kaikki oli tietysti tilapäisesti järjestettyä, jotta edes\nulkonainen kunnia pelastuisi.\n\nHeti senjälkeen tehtiin linnasta hyökkäys kaupunkia vastaan, jossa\nkaikki vielä nukkuivat sikeintä untaan. Se talo, jossa Niilo\nEerikinpoika asui, piiritettiin, ja itse hän paitasillaan töintuskin\npääsi pakoon. Kaikki hänen vaatteensa ja kalleutensa ottivat\nsotamiehet hyvänä makupalana.\n\nNeljätoista porvaria tapettiin. Tämä tapahtui helluntaiaattona 1525.\n\nMiehistön joukossa oli muuan Henrik Jute. Hän oli joskus palvellut\nKristina Gyllenstjernaa ja rakasti lämpimästi sekä häntä että koko\nhänen sukuaan. Sattumalta oli hänen poikansa Niilo juuri linnassa\nkäymässä ja sitä ymmärsi Berendt von Melen käyttää hyväkseen. Tuolle\nyksinkertaiselle, lämminsydämiselle Henrik Jutelle kertoi hän, että\ntarkoitus oli saada aikaan kapina ja siten saattaa nuori Sturen poika\ntakaisin oikeuksiinsa valtionhoitajana. Sitä tarkoitusta varten\naikoi hän, Berendt herra itse, nyt lähteä Saksaan, mutta toivoi pian\ntulevansa takaisin, varustettuna voimakkaalla apujoukolla. Siksi\naikaa jätti hän nuoren Niilo herran ja koko linnan Henrik Juten\ntaatun uskollisuuden turviin.\n\nTämä lupasi ja vannoi pysyvänsä uskollisena.\n\nBerendt von Melen otti sitte kanssaan veljensä, vaimonsa ja\nirtaimistonsa ja purjehti Saksaan, neuvottelemaan herttua Albrekt\nMeklenburgilaisen, Kristianin ja muiden Kristianin vihollisten\nkanssa, mitä nyt olisi tehtävä.\n\nMutta Kalmar oli luistanut kuninkaan käsistä ja se piti saada\ntakaisin, vaikkapa väkivallalla.\n\nSuurella sotavoimalla läksi kuningas Kustaa Kalmaria vastaan; hänen\nparhaimmat kenttäeverstinsä, kuten Arvid Vestgöte, Pietari Fredag\ny.m. olivat mukana.\n\nHe tapasivat kaupungin portit avoinna ja heitä vastaan kiirehti\nporvareja, jotka ilohuudoilla osoittivat kiitollisuuttaan.\n\nMutta linnassa näytti sotaiselta, päät soturien peitsistä vain\npistivät esiin valleilta ja torneista.\n\nLinnassa varustettiin taistelua elämästä ja kuolemasta, sillä\ntuskin ainoakaan noista tuimista sotamiehistä ajatteli pelastumisen\nmahdollisuutta; heitä johti sama villi vaisto kuin eläintä, kun se\nnäkee edessään mahtavan vihollisen; ja pitihän heidän sitäpaitsi\nsuojella Ruotsin tulevaa valtionhoitajaa, 12 vuotiasta Niilo\nSturea, joka tietämättä vaarasta mitään, iloisesti hymyillen kulki\nsotamiesten keskellä, tuontuostakin hypistellen heidän pyssyjään,\ntarttuen heidän partaansa tai leikkien niinkuin viisivuotias lapsi.\n\nKuningas antoi ratsumiestensä kerran kiertää kaupungin ympäri\nsaadakseen tietää, mitä linnassa aiottiin. Pian sieltä alettiinkin\nampua.\n\nMuiden muassa oli siellä muuan vanha pyssyniekka, joka osasi niin\nvarmasti, että luultiin hänen myyneen sielunsa saatanalle. Hän näki\näkkiä ratsujoukossa uljaan miehen, jota hän luuli kuninkaaksi. Heti\nhän tähtäsi ja laukaisi. Kuula sattui ritarin sääreen ja tappoi\nsitäpaitsi neljä miestä. Mutta se ei ollut kuningas, vaan Arvid\nVestgöte.\n\nNyt lähetti kuningas kysymään, miten häneltä uskalletaan sulkea linna.\n\nSotamiehet vastasivat, etteivät he tunnusta muuta herraa kuin Berendt\nvon Melenin ja että he viimeiseen mieheen asti aikovat puolustaa\nlinnaa.\n\nEi siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä sotaan.\n\nLuostarin ja linnan välille tehtiin varustus, pommitus alkoi ja\nhyökkäyskäsky annettiin.\n\nKuninkaan väki taisteli urheasti ja ikäänkuin kuolemaa halveksien,\nmutta linnan miehistö puolustautui hurjasti ja päällekarkaajien\ntäytyi vetäytyä takaisin.\n\nSilloin Kustaa suuresti suuttui. Katkerin sanoin moitti hän\nsotureitaan pelkurimaisuudesta ja velttoudesta.\n\n— Tahdon itse ryhtyä taisteluun, sanoi hän, heitti yltään viittansa\nja pukeutui haarniskaan ja kypärään. — Joko valloitan linnan tai\nkaadun.\n\n— Herra kuningas, älä tuota meille sitä häpeää, pyysi Pietari\nFredag. — Suo minun kuolla edestäsi.\n\nNiin sanoivat he kaikki; he tahtoivat täyttää velvollisuutensa,\nvaikkapa sitte jokikinen kaatuisi.\n\nVihdoin kuningas suostui. Hän antoi vielä pommittaa muuria ja ryhtyi\nsitte toiseen rynnäkköön. Sotamiehet pitivät sanansa, he taistelivat\nurheasti kuin jalopeurat.\n\nMutta linnanväki piti yhtä urheasti puoliaan, jokainen tahtoi\ntietysti myydä elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin, eikä\ntoisesta rynnäköstä ollut muuta seurausta kuin että kuningas kadotti\npaljon väkeä, muiden muassa urhoollisimmat miehensä, Pietari Fredagin\nja Jon Pietarinpojan (Ulfsaxin).\n\nPietari Fredagin ympärillä makasi koko hänen osastonsa väki ja pitkin\nmuuria oli kuolleita ja kuolevia.\n\nNeljästäsadasta pyssymiehestä ei ollut jälellä kuin neljä miestä ja\nneljästä fennikasta sotamiehiä vain muutamia.\n\nHirveää verilöylyä katsellessaan vuodatti Kustaa kuumia kyyneleitä ja\nkäski torvella antaa merkin, että taistelu lopetettaisiin.\n\nIlta oli jo tulossa, joten ei taistelu enään sinä päivänä voinut\ntulla kysymykseen.\n\nLinnan väestä oli noin puolet kaatunut ja jälelle jääneet olivat\nkäyneet niin raajarikoiksi, ettei linnan puolustamista enään\nsaattanut ajatellakaan; sen täytyi antautua voittajien armoille.\n\nNuori Niilo Sture kierteli linnan huoneissa ja pyysi että hänet\npäästettäisiin hänen sukulaisensa kuninkaan luo, jota ei hän\nlaisinkaan sanonut pelkäävänsä.\n\nNyt avautuivat kaupunginportit ja koko miehistö tuomittiin\nkavaltajina; 70 heistä mestattiin. Kuningas olisi mielellään\ntahtonut säästää vanhan pyssyniekan, mutta hänen väkensä oli hänelle\nvimmoissaan ja vaati hänen vertaan, joten kuninkaan täytyi tuomita\nhänet saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin.\n\nArvid Vestgöte, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi kuin\nettä saattoi toivoa hänen pian parantuvan, sai Kalmarin linnan\nläänityksekseen. Ja kuningas antoi käskyn, että se heti pantaisiin\nkuntoon.\n\nNuoren Niilo Sturen otti hän mukaansa ja läksi meritse Tukholmaan.\n\nTiellä sattui lyypekkiläinen \"Joutsen\", hänen paras laivansa, joka\nkuljetti kaikkia sotavarustuksia ja parhaita tykkejä, karille Ölannin\nlikellä ja vajosi kahdenkymmenen sylen syvyyteen.\n\nTämä vuosi toikin mukanaan paljon vastoinkäymisiä. Tukholman linnassa\nsyttyi tulipalo ja suuri osa linnaa sekä hopeakammio paloi. Samaan\naikaan oli Taalaissa kaikellaisia levottomuuksia.\n\nKuningas Kustaalla oli paljon vastoinkäymisiä kestettävänä yhtaikaa.\n\nAnkarat ajat olivat tulossa; ei mistäänpäin näkynyt valonsädettä.\nNorrby uhkasi kauheampana kuin milloinkaan ennen, varsinkin\nkun Kristiankin taas nosti päätään. Velka Lyypekkiin oli kuin\npainajainen, joka uhkasi tukahuttaa kaiken elämän valtiosta,\nheittääkseen sen sitte ulkomaalaisten koronkiskurien käsiin. Ja ehkä\npahin kaikesta oli henkinen kurjuus, joka sakeana sumuna painoi maata\nja kansaa.\n\n\n\n\n13.\n\nMITÄ VOIMAKAS TAHTO SAA AIKAAN.\n\n\nSeverin Norrbyllä oli rautainen tahto; valansa Kristian kuninkaalle\npiti hän uskollisesti, vaikkei hän hyväksynyt hänen tekojaan ja\nvaikka hän oli ainoa, joka uskalsi sanoa hänelle totuuden. Kun hän\nrakastui Kristina Gyllenstjernaan, niin hänen jalompi minuutensa\nheräsi, mutta kun tämä kieltäytyi rupeamasta hänen vaimokseen,\nniin huonompi minuus taas pääsi hänessä voitolle. Hän ylvästeli\nsillä, että sormus jonka Kristina hänelle oli antanut, sisälsi\navioliittolupauksen. Ja hänen synnynnäinen vihansa Ruotsiin ja\nruotsalaisiin juurtui yhä syvemmälle.\n\nMutta hän ihaili heidän urhoollisuuttaan, koetteli mielellään\nvoimiaan sellaisia vihollisia vastaan ja oli heti valmis tunnustamaan\nepärehellisyydeksi jokaisen petoksen, joka heille tapahtui.\n\nSuurilla puhelahjoillaan ja saatanallisella sukkeluudellaan\nkäytti hän hyväkseen mitä keinoja tahansa, kunhan ne vaan veivät\ntarkoitusten perille, mutta hänen huima luontonsa vaati yhtämittaa\nvaihtelua ja raittiita merituulia sisäisen hehkunsa jäähdyttämiseksi.\n\nHänestä oli tavattoman hauskaa, että hän oli saanut peijatuksi\nKustaalta Gottlannin; välikappaleita, joita hän siihen oli käyttänyt,\nhalveksi hän. Malmön sovinto oli hänen toimeenpanemansa, mutta\njos tanskalaiset ja saksalaiset nyt luulivat että hän oli heidän\nvallassaan, niin he suuresti erehtyivät. Kuningas Fredrikin tai\nkauppakaupunki Lyypekin ystäväksi hän ei koskaan rupeaisi. Ei, hän\ntahtoi leikitellä heidän kustannuksellaan, niinkuin keisari Kaarle\nV huvitteli vastakeksityllä sakkipelillä, jossa kuninkaita ja\ntalonpoikia sopi siirrellä mielin määrin, kunnes käsi vihdoin heitti\nkoko pelin nurin narin.\n\nSiihen Severin Norrby kyllä pystyikin. Kuka olisi voinut käskeä häntä\nlähtemään pois Gottlannista, jos hän siellä tahtoi viipyä? He eivät\ntunteneet häntä. Hän piti Visborginsa hallussaan ja kirjoitti sieltä\nkarkoitetulle kuninkaalleen, vakuuttaen uskollisuutta ja ilmoittaen,\nettä hän toivoi vielä kerran voivansa asettaa kuninkaan hänen\noikeuksiinsa pohjoisten valtakuntien hallitsijana, jos hän vain saisi\nraha-apua, sotatarpeita, miehiä ja laivoja. Nykyinen hallitus oli\nhänen mielestään Tanskalle mitä haitallisinta laatua.\n\nSamaan aikaan kirjoitti hän kuningas Kustaalle ja Tanskan Fredrikille.\n\nLähettiläänsä junkkari Moritz Oldenburgilaisen kautta koetti\nhän herättää Kustaassa toiveita, että Ruotsi voittaisi takaisin\nGottlannin. Kustaa huomasi edulliseksi saada puolelleen niin mahtavan\nmiehen kuin Norrby, ja antoi hänelle sentähden alussa ystävällisiä\nvastauksia, esittäen että he ensi avoveden tullessa tapaisivat\ntoisensa ja persoonallisesti keskustelisivat.\n\nMutta Kustaa oli samalla siksi varovainen, ettei hän ruvennut\nluottamaan mieheen, joka oli ollut hänen vaarallisin vihollisensa.\nSentähden hän helmikuussa 1525 kirjoitti kuningas Fredrikille,\nhuomauttaen että tuo vaarallinen mies \"yhä vielä istui Gottlannin\nlinnassa\". Samalla selitti hän perättömiksi huhut, jotka Norrby\noli levittänyt ja joiden mukaan hän ja Ruotsin kuningas olisivat\nsalaliitossa.\n\nKaikki Norrbyn vehkeet tarkoittivat itse asiassa vain kuningas\nKristianin etuja. Tämä lähetti maaliskuussa 1525 hänelle\nkirjeen, jossa Severin Norrby julistettiin kuningas Kristianin\nlinnanpäälliköksi ja valtionhoitajaksi Ruotsissa, mikäli hän\nvoittaisi alaa tässä maassa.\n\nMutta Norrby tiesi, millä keinoin Kristiania parhaiten palveltaisiin.\nSentähden lähetti hän yhden päälliköistään Skåneen ja saapui\npian itse mannermaalle reippaine joukkoineen. Sölvesborg, Åhus\nja Landskrona joutuivat hänen käsiinsä ja Malmö oli ainoa paikka\nSkånessa, joka ei avannut porttejaan uhkarohkealle anastajalle.\n\nSinne oli koko Skånen aatelisto sulkeutunut, odottamaan apua kuningas\nFredrikiltä.\n\nNorrby julisti kuuluvin sanoin tulevansa Kristian kuninkaan puolesta\npelastamaan kansaa orjuudesta. Räikein värin kuvasi hän maan tilaa\nja huomautti, että laillisesti vahvistettu aatelisvalta viime\nvallankumouksessa oli syössyt kansan kurjuuteen. Sitte hän luki\nkirjeen, jonka sanottiin tulleen Kristianilta ja jossa kehoitettiin\nuskollisia Skånen miehiä voimiensa mukaan auttamaan kuninkaan rakasta\nluottamusmiestä, herra Severiniä.\n\nKulovalkeana leveni tieto Norrbyn tulosta pitkin koko maata; hänen\npuheensa sorron vastustamisesta herätti useissa eloon nukkuvan\naatelisvihan ja kipinästä syttyi pian raju, leimuava tuli.\n\nSuuria talonpoikaisjoukkoja riensi Norrbyn johdon alle, hän valloitti\nLandskronan, ryösti herrojen kartanot ja otti kuningas Kristianin\npuolesta vastaan kansan uskollisuusvalan.\n\nKoko Tanska antautui hänen valtansa alle ja kaupungit avasivat\nvapaehtoisesti porttinsa.\n\nMutta ilo ei ollut pitkäaikainen. Huhtikuussa saapui vihdoin Tanskan\nsotajoukko Juhana Rantzoun johdolla ja voitti talonpojat kahdessa\ntappelussa, ensin Lundin ja sitte Landskronan luona, jossa Norrby\nitse saarrettiin.\n\nMutta hän oli asemastaan varma, sillä olihan Visborg vielä hänen\nhallussaan ja hänen väkensä oli luotettavaa. Eikä kestänytkään\nkauvan ennenkuin kuningas Fredrik ryhtyi keskustelemaan Gottlannin\nluovuttamisesta ja Norrby suostui siihen vihdoin sillä ehdolla, että\nhän elinajakseen saisi Sölvesborgin läänin. Sinne hän nyt asettui\nasumaan, matta käyttäytyi paremmin itsenäisen herran lailla kuin\nTanskan kuninkaan alamaisena. Hänen levoton, seikkailuhaluinen\nluonteensa ei kauvan sietänyt hiljaista, toimetonta elämää,\njonkatähden hän taas rupesi rakentamaan laivoja. Eikä aikaakaan, kun\nhänen varustuksensa ja nouseva valtansa herätti uutta pelkoa.\n\nPian tiedettiin, että hänellä oli seitsemänsataa hyvin rakennettua\nja varustettua laivaa, ruutia ja muonavaroja. Ja sekä Ruotsissa että\nTanskassa odotettiin pelolla ja levottomalla epävarmuudella, mihin\nhän nyt aikoi ryhtyä. Lisäksi tuli Saksasta se uutinen että Kristian\ntaas oli liikkeellä.\n\nSilloin sattui tuuli ajamaan yhden Norrbyn laivan, joka täynnä\nhopeaa, tykkejä ja muuta tavaraa tuli Gottlannista, Kalmarinsalmeen,\nja Arvid Vestgöte, joka aina piti silmät auki, otti sen. Hän sanoi\ntehneensä sen korvaukseksi siitä, että Norrby hiljan oli ottanut\nerään Kustaa kuninkaan laivan, jossa oli viisikymmentä laivaleiviskää\nkuparia ja joka oli mennyt karille Blekingen rannalla. Mutta Arvid\nVestgöte ei ottanut laivaa yksin tavaroineen, vaan kaikkine väkineen,\nja Norrbyn oman marskin sekä kolmattakymmentä hänen palvelijoistaan.\n\nTämä tappio koski syvästi Norrbyhyn ja hän kirjoitti kuningas\nFredrikille ja pyysi hänen suostumustaan saadakseen kostaa kuningas\nKustaalle ja hakeakseen Ruotsista korvausta kärsimästään tappiosta.\n\nItse lupasi hän maksaa kaikki sotakulungit ja tyytyä kohtaloonsa,\ntuli se sitte kuinka onnettomaksi tahansa; sitävastoin kuuluisi\nkaikki mitä hän valloittaisi Tanskan kruunulle.\n\nNyt käyttäytyi Fredrik ensi kerran rehellisesti Kustaata ja Ruotsia\nkohtaan. Hän ja hänen neuvostonsa herrat kirjoittivat nimittäin\nKustaalle ja ilmoittivat Norrbyn aikomukset. Se tapahtui ehkä\npelosta, sillä samalla pyysi Fredrik Kustaalta apua Norrbyta vastaan;\nhän nimittäin ei luullut voivansa yksin pitää puoliaan pelättyä\nmerisankaria vastaan.\n\nNorrby vimmastui Fredrikin kiellosta; hän miehitti paikalla\nSölvesborgin, Lyckan ja Rottnebyn, pani kuntoon aluksensa, neljä\nsuurta laivaa ja kuusi jahtia, ja liittyi yhteen kahden muun\nmerisankarin kanssa, jotka kolmella jahdilla ja kahdella parkilla\nretkeilivät pitkin Beltejä. Vihdoin kirjoitti hän Kristianille ja\npyysi voimakasta apua.\n\nHän oli taaskin päässyt Itämeren pelätyksi valtiaaksi; hänen ylpeä,\nhuima luontonsa uhkui elämäniloa ja hän nautti ajatellessaan, kuinka\nItämeren maat häntä pelkäisivät. Kukaan ei tuntenut sotatemppuja\nniinkuin hän ja melkein kaikki Itämeren satamat ja karit olivat\nhänelle vanhoja tuttuja. Sentähden häntä ja hänen pientä voimaansa\npelättiin siihen määrään, että sitä voittamaan tarvittiin koko\nTanskan ja Ruotsin yhdistetyt laivastot.\n\nKolme hänen suurta laivaansa valloitettiin, neljä jahtia pommitettiin\npuhki ja 400 miestä otettiin vangiksi. Töintuskin pääsi Norrby itse\npakoon. Hän riensi laivastonsa jäännöksillä Narvaan yllyttämään\nVenäjän tsaaria sotaan, mutta Kustaa, joka ajoissa oli saanut\nvihiä hänen aikeistaan, lähetti Eerik Flemingin ja muita uskottuja\nmiehiä Iivana Vasiljevitshin luo vahvistamaan 50 vuotista rauhaa.\nLähetystö otettiin ystävällisesti vastaan ja tullessaan Moskovaan\npantiin Norrby vankeuteen, josta Kaarle V hänet vihdoin pelasti.\nSenjälkeen rupesi hän keisarin palvelukseen, taisteli tunnetulla\nurhoollisuudellaan ja kaatui vihdoin Firenzen piirityksessä v. 1530.\n\nSellaisen lopun sai Severin Norrby, joka oli aikansa merkillisimpiä\nmiehiä. Jos hän olisi voinut voittaa itsensä yhtä pontevasti kuin\nhän voitti vihollisensa, niin hän varmaankin vielä enemmän olisi\nvaikuttanut maailmanhistorian kulkuun. Mutta intohimot hallitsivat\nhäntä ja sentähden hän sortui.\n\n\n\n\n14.\n\nKAUPPASAKSAIN KÄSISSÄ.\n\n\nMe tiedämme, että niillä herrainpäivillä, joilla Kustaa valittiin\nkuninkaaksi, Lyypekin lähettiläät tekivät kaikellaisia vaatimuksia,\nja kun ei niihin voitu suostua, täytyi kuninkaan ja säätyjen\nallekirjoittaa heidän vaatimansa kauppasopimus; yksi ainoa\nneuvosherra, Pohjanmaan laamanni Knut Eerikinpoika kieltäytyi sitä\ntekemästä, sillä hänen mielipiteensä oli, että yhteys hansalaisten\nkanssa oli rikottava, jottei valtakunta menisi perikatoon. Myöskin\npiispa Hans Linköpingistä, joka ei ollut läsnä kokouksessa, kirjoitti\nkirjeen, jossa kehoitti miehiään tarkasti tutkimaan vanhempia\nsopimuksia vieraiden valtojen kanssa, ennenkuin he suostuvat\nlyypekkiläisten vaatimuksiin.\n\nHänkin pelkäsi tulevaisuutta: \"Ensimäinen viha on pahempi kuin\nviimeinen\", kirjoitti hän. \"Mutta pitäkööt nuoret huolta juoman\npanosta, sillä he sen saavat juoda.\"\n\nTiedämme että hansalaiset keskiajalla olivat anastaneet sekä\npohjoismaiden että miltei koko Euroopan kaupan.\n\nSitte rupesivat Englanti ja Hollanti kilpailemaan heidän kanssaan,\nuseat unioonikuninkaat suosivat näitä jälkimäisiä ja Hansa\nsai kynsin hampain suojella oikeuksiaan. Unioonimaiden riidat\nolivat hansalaisille hyvin edulliset ja sentähden Lyypekki niin\nsuosiollisesti oli auttanut Ruotsia sen itsenäisyystaistelussa.\n\nEi ollut tämä valtakunta vielä koskaan ollut niin suuressa vaarassa\nkuin viimeisen unioonikuninkaan aikana eikä Hansan apu koskaan\nvälttämättömämpi.\n\nLyypekki taas ei saattanut toivoa suotuisampia oloja kuin niinä\naikoina, jolloin Kustaa Eerikinpoika ryhtyi vapauttamaan Ruotsia ja\nFredrik nousi karkoitetun veljenpoikansa valtaistuimelle.\n\nKaikkia näitä tapauksia käyttivät Hansakaupungit hyväkseen ja\nSträngnäsissä laskettiin koko Ruotsi sen kauppavallan alaiseksi.\nKustaa taisteli vastaan niin paljon kuin voi, mutta lähettiläät\nvaativat ratkaisua asiassa, uhaten muuten lähteä tiehensä ja ryhtyä\nkeskustelemaan maan kanssa, jossa heillä oli tarjolla suurempia\noikeuksia.\n\nKustaan täytyi suostua. Hän oli silloin juuri valittu kuninkaaksi,\nTukholma oli Kristianin miesten käsissä, Suomi ei vielä ollut\nvalloitettu takaisin, suhde Tanskaan oli epävarma, rauha Venäjän\nkanssa vielä vahvistamatta, ja sitäpaitsi saattoi Kristianin\nmahtavilta sukulaisilta odottaa pahinta.\n\nEi siis ollut muuta neuvoa kuin pysyä ystävyydessä Hansakaupunkien\nkanssa.\n\nKesäkuun 7 päivänä, viikon ajatusajan jälkeen, allekirjoitti kuningas\nja neuvosto seuraavan sopimuksen:\n\n\"Ruotsin kuningas ei saa tehdä rauhaa kuningas Kristianin eikä\nkenenkään muun kanssa ilman lyypekkiläisten lupaa ja suostumusta,\nhänen pitää kaikin voimin auttaa heitä samaista kuningas Kristiania\nvastaan, sekä, valloitettuaan Tukholman ja Kalmarin, antaa heille\ntakaisin kaikki näissä kaupungeissa olevat tavarat, jotka Kristian on\nheiltä ottanut.\"\n\nLyypekin ja Danzigin porvarien tuli Tukholmaan, Kalmariin,\nSöderköpingiin ja Turkuun sekä yleensä koko valtakuntaan saada\ntullitta ja muitta veroitta niinhyvin viedä tavaroitaan kuin tuoda\nniitä sieltä.\n\nLyypekillä olisi oikeus tehdä kauppaa suorastaan pappien, ritarien\nja rälssimiesten kanssa. Ulkomaalaiset ja vieraat kansalaiset eivät\nsaisi asettua porvareiksi Ruotsiin tai siellä ryhtyä kaupantekoon,\nvaan tulisi tämän oikeuden kuulua yksin Danzigin ja Lyypekin\nporvareille sekä heidän sukulaisilleen, joille Lyypekki katsoisi\nhyväksi sen suoda.\n\nRuotsalaiset porvarit eivät saisi tehdä kauppaa muiden kaupunkien\nkuin Lyypekin ja Danzigin kanssa, tai harjoittaa kaupantekoa\nulkopuolella Juutinraumaa ja Beltiä.\n\nKoko Ruotsin kauppa oli siis hansalaisten käsissä, mutta Lyypekin\nantama suuri velka, jonka takia kaikki nämä oikeudet olivat\nluovutetut, tuotti sitäpaitsi muutakin pahaa. Maahan tuli suuri\njoukko saksalaista sotaväkeä, jolle piti maksaa palkkaa. \"Niitä oli\nääretön määrä sekä hyviä että pahoja miehiä, enemmän kuin kuningas\noli pyytänyt tai tarvitsi, mutta kirstut, joista heille piti maksaa,\nolivat köykäiset ja he eivät tahtoneet tyytyä vähään eivätkä ottaa\nvastaan palkkojaan klippingeissä, joita oli lyöty hätävaraksi.\"\n\nTästä ahdingosta pääsi kuningas sillä, että läsnäolevat neuvoston\nlähettiläät ottivat toimittaakseen sotamiehet Lyypekkiin ja siellä\nmaksaakseen heille heidän saatavansa, kuitenkin sillä ehdolla, että\ntämä uusi meno suoritettaisiin määrättynä päivänä ja määrätyllä\ntunnilla. Ei ollut helppoa ymmärtää miten se olisi mahdollista, kun\nsumma — nykyisessä rahassa — nousi 800,000 kruunuun. Päätettiin\nottaa hopeaisina. Kuningas lähetti kaikkiin seurakuntiin kehoituksen,\n\"että jokainen kohdastaan koettaisi auttaa kuningasta, tarkastaisi\nkirkkonsa ja luostarinsa, ottaisi kalleudet, kalkit ja muut astiat,\njotka eivät olleet aivan välttämättömät, ja toimittaisi ne Tukholmaan\nluotettavan lähetin kautta ja viipymättä\".\n\nLuvattiin kirjoittaa kaikki muistoon jotta voitaisiin ne rehellisesti\nmaksaa, kun Jumala suo valtakunnalle paremmat ajat.\n\nPäätös oli tehty, rahaa tuli kyllä, mutta ei tarpeeksi. Ja me\nlähdemme nyt puhumaan.\n\n\n\n\n15.\n\nPIISPA BRASKISTA.\n\n\nVoidakseen oikein ymmärtää suurta miestä, täytyy tutkia aikaa, jossa\nhän on elänyt parhaat vuotensa. Hans Brask oli kasvatettu ankarasti\nkatolisessa luostarissa ja jätti sen pyhän isän uskollisimpana\nseuralaisena. Hän luki raamattua ja kirkonkirjoja syvimmällä\nkunnioituksella; legendat ja kertomukset pyhimysten ihmetöistä olivat\nalati hänen kirjoituspöydällään ja kaikki ne olivat hänelle yhtä\npyhät.\n\nJos hänessä hetkeksikään olisi syntynyt epäilys, niin hän siitä\nankarasti olisi ruoskinut ruumistaan. Paavi oli hänen mielestään\nerehtymätön, jos hän lankesi syntiin ja rikoksiin, niin siihen oli\nsyynä saatanan viettely ja viekkaus; itse oli hän kaiken maailman\nsynnin yläpuolella.\n\nPyhä neitsyt oli taivaan kuningatar, jonka eteen kaikkien elävien\npiti polvistua, ja pyhimykset, jotka usein kärsivät marttyrikuoleman\nvain päästäkseen hänen kaltaisikseen ja hänen korkeuteensa, olivat\nhänen seurueenaan.\n\nHänen poikansa oli lapsi, joka istui hänen sylissään. Siitä\nKristuksesta, joka syntisen maailman puolesta kärsi ja kuoli, on\nkatolinen kirkko aina puhunut niin vähän kuin suinkin; hän ei sovi\nkatoliseen oppiin, ja häntä ajatellen piispa Brask varmaankin lausui:\n\n\"Parempi Paavali poltettuna kuin joka miehen tunnettuna.\"\n\nMerkillistä oli että Brask kaikissa katolisuutta koskevissa asioissa\nmestarillisesti osasi käännellä ja väännellä, mutta silti kaikissa\ninhimillisissä olosuhteissa osottautui rehelliseksi ja luotettavaksi\nmieheksi.\n\nHän oli isänmaan uskollinen ystävä, valvoi sen etuja parhaan taitonsa\nmukaan, huolimatta hallituksesta, jonka alle se milloinkin kuului.\nUniooniaika, tuotti kirkoille ja luostareille kultaiset sadot, se\nantoi piispojen käsiin korkeimman vallan, täytyihän hänen siis sitä\nrakastaa, mutta hän ei myöskään voinut olla pitämättä tuosta Kustaa\nEerikinpojasta, joka huimapäisen hullun lailla tahtoi kukistaa\nmahtavan Kristianin.\n\nKun huimapään puuha sitte onnistui, niin hänen mieleensä muistui\nDavid ja Goliat ja hänen myötätuntonsa kasvoi.\n\nNuori sankari suureni äkkiä hänen silmissään. Olihan Davidkin\nkuningas. Yhtäläisyys tuli yhä huomattavammaksi ja vähitellen rupesi\nhän rakastamaan uutta kuningasta ja auttamaan häntä hyvillä neuvoilla.\n\nMutta sattui vielä muitakin syitä.\n\nJos verenhimoinen Kristian Tyranni, jota Hans herra koko sydämestään\ninhosi, olikin ruvennut suosimaan kerettiläisen Lutherin\nkirjoituksia, niin se ei merkinnyt mitään. Vaan että Ruotsin nuori\nkuningas oli eksynyt samaan villitykseen, se oli vaara, joka koski\nsekä maan sisällistä hallitusta että koko katolista kirkkoa.\n\nPiispa oli itse, tietysti salaa, lukenut enimmät petturin\nkirjoituksista ja ne olivat hänessä synnyttäneet kaikellaisia uusia\najatuksia, joita vastaan hänen kaikin voimin täytyi taistella, sillä\nne tulivat tietysti valheen isältä, saatanalta.\n\nHän kyllä näki, että maan tila oli huolestuttava ja että kuningas\ntarvitsi paljon rahaa, mutta sen ryöstäminen kirkoista, luostareista\nja piispoilta olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaamista.\n\nHän oli antanut melkoiset summat onnettomaan Gottlannin sotaan ja\njos valtakunta, vastoin hänen neuvojaan, oli heittäytynyt Lyypekin\nkäsiin, niin mitä hän sille mahtoi; hankkikoot apua mistä saavat.\n\nPaavillista yliherruutta tuli kunnioittaa ja piispojen valtaa ja\nmahtia pitää arvossa. Kirkon uskollisena palvelijana päätti hän\ntaistella niiden puolesta viimeiseen asti.\n\nMutta nyt tuli kova isku.\n\nJokaisen kirkon ja luostarin täytyi varojensa mukaan antaa niin\npaljon kuin suinkin.\n\nSilloin nousi koko maassa haikea valitus, joka alkoi papistosta ja\nherätti kansassa vastakaikua.\n\nMelun ollessa pahimmillaan tuli eräänä päivänä vanha porvari\nVadstenasta pyytämään, että hänet armosta heti päästettäisiin piispan\npuheille.\n\nHänen pyyntöönsä suostuttiin ja mies kertoi, että hänellä oli ainoa\ntytär, jonka hän vaimonsa kuolinvuoteella oli luvannut antaa vihkiä\nnunnaksi. Mutta tyttö oli rakastunut nuorukaiseen nimeltä Olavi Tyste\nja tämä oli luvannut ryöstää hänet, vaikka hänet suljettaisiin mihin\nluostariin tahansa.\n\nPiispa rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Mihin olette hänet kätkeneet?\n\n— Vadstenan luostariin, vastasi mies; — hän on jo suorittanut\nkoevuotensa, mutta niskoittelee nyt eikä tahdo ruveta nunnaksi.\n\nPiispan kasvot synkistyivät yhä enemmän.\n\n— Minä kirjoitan itse abbedissalle, sanoi hän, — ja viikon päästä\ntulen itse Vadstenaan ja toimitan vihkimisen.\n\nMiten paljon lapsiraukkaa kidutettiin, sitä ei tiedetä, mutta\nmääräpäivänä saapui piispa täydessä virkapuvussa ja loistavan saaton\nseuraamana luostariin, ja laululla ja messulla siellä vihittiin\nnunnaksi nuori, kuolonkalpea tyttö. Kerrottiin että piispa itse\nsäälien oli katsellut häntä sekä ettei kukaan ollut kuullut hänen\nhuuliltaan vastauksia, mutta kirkon kunnia oli pelastettu ja rikkaan\nporvarin koko omaisuus määrätty luostarille.\n\nJuhlallisuuden loputtua kertoi abbedissa salaisessa keskustelussa\npiispalle aikovansa lähettää uuden sisaren Lurön luostariin, josta ei\nkukaan saattaisi löytää häntä.\n\nPiispa suostui siihen, sillä ajat olivat vaaralliset ja varovaisuus\ntarpeellinen.\n\nKeskellä Veneriä, Leckön ja Vermlandsnäsin välillä oli lehtevällä\nsaarella pieni luostari.\n\nPuurakennus — sillä parempaa ei ollut — oli miltei aivan kätkössä\nlahden pohjukassa. Muureina olivat laajat selät ja rautaristikkona\nkaikista asutuista seuduista eroittava etäisyys. Pari kertaa vuodessa\nvietiin luostariin tarvittavat ruokavarat Leckösta, muuten elivät\nköyhät nunnat erossa koko maailmasta, kuluttaen aikansa paastoissa ja\nrukouksissa tai ommellen kallisarvoisia käsitöitä, alttariliinoja ja\nmuita pyhiä esineitä.\n\nMutta siirtykäämme hetkiseksi sinne.\n\nKova länsituuli liikutteli Dalbojärven laineita ja Lurön kallioita\nhuuhtelivat vaahtopäät aallot. Heikosti kuului nunnien juhlallinen\nveisuu tuulen ulvonnan ja rautaisen tuuliviirin vikinän seasta.\nKirkuvat vesilinnut lentelivät milloin ylös ilmaan, milloin taas\nalas aaltoihin, ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet ottaa osaa\nluonnonvoimien rajuun leikkiin. Silloin näkyi lounaassa purjehtiva\nlaiva.\n\nKauniista rakenteesta ja korkeasta mastosta saattoi heti nähdä, että\nse oli Skaran piispan laivoja. Nyt oli kuitenkin purje reivattu ja\npieni keulapurje nostettu. Vaikka myrsky raivosi, niin laiva hyvää\nkyytiä laski pientä luostarilahtea kohti.\n\nAbbedissa, vanha rouva Ingrid Puke huomasi ensinnä laivan. Hän\nhämmästyi niin, että hän paikalla keskeytti hurskaiden sisarten\nveisuun.\n\n— Pyhä Jumalan äiti, mikä nyt on, kun piispan laiva tällaisessa\nilmassa on lähtenyt liikkeelle! Tulkaa sisaret, lähtekäämme niemelle\nkatselemaan, mitä Herra tekee purjehtijaraukoille. Veisatkaamme sitte\n_de profundis_ heidän kurjille sieluilleen.\n\nHurskaat sisaret keräytyivät paikalla vanhan abbedissansa ympärille.\nHe kietoivat vaatteet lujemmin ympärilleen, sitoivat huntujaan ja\nriensivät ulos.\n\nMutta myrsky kävi heihin kiinni ikäänkuin oikein heitä pudistaakseen,\nja pelästyneiden pääskysten lailla pakenivat he kalliolohkareen\nsuojaan, sieltä tähyilläkseen aaltoilevalle järvelle.\n\nOnneksi laiva samassa purjehti lahden suojaan ja kääntyi\nvastatuuleen. Vauhti hiljeni ja ankkuri laskettiin.\n\nJuosten riensivät nunnat takaisin, heidän poskilleen oli noussut\npunaa ja toisten huulilla leikki hymyn vivahdus. Viidakon läpi he\ntakatietä astuivat luostariin ja rupesivat paikalla veisaamaan _ave\nMariaa_.\n\nTuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää\nja sen viereen nuoret naisen kasvot.\n\nVarsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat\nsentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin\nrukouskamariin.\n\n— Pax vobiscum! alkoi munkki; — mitä teille kuuluu, rakkaat\nsisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?\n\n— Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa\nsuhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, — ja se joka on\nkääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan\ntunne murhetta.\n\n— Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, — että uusi\nkuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt\nsen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule\nulottumaan.\n\n— Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät\nristinmerkkejä.\n\n— Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota,\nvaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee,\nja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen\nankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!\n\nAbbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.\n\n— Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, — te tulette näiden\nhurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos\nolette nöyrä ja tottelevainen.\n\nSekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön,\njoka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit,\nvaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä,\nvaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.\n\nHän loi läsnäoleviin lyhyen katseen, sitte hän silmät maassa tervehti\nabbedissaa, nöyrästi suudellen hänen kättään.\n\n— Arvoisa äiti, alkoi hän selvällä äänellä, — olen vastoin\ntahtoani nunna ja väkisin minut on tänne tuotu, mutta koska nyt olen\nteidän vallassanne, niin alistun käskyjenne alaiseksi ja sulkeudun\nsuosioonne ja hyväntahtoiseen huomaanne.\n\nAbbedissa loi häneen terävän katseen.\n\n— Tulemme kohtelemaan sinua ansion mukaan, vastasi hän.\n\n— Pyhä neitsyt suojelkoon ja varjelkoon teitä, virkkoi munkki; —\nminulla ei ole aikaa kuunnella rippiänne, mutta palaan pian takaisin.\n\nNunnat lankesivat polvilleen ja Cecilia seurasi heidän esimerkkiään.\nMunkki siunasi heitä, lausui \"Pax vobiscum\" ja riensi pois.\n\nAbbedissa käski nunnia uudestaan alkamaan _ave_'a, mutta veisatessa\nkurkistivat he kaikki ulos ikkunasta ja näkivät laivan purjehtivan\nlahdesta, onnellisesti kiertävän niemen ja sitte myrskyn siivillä\nkiitävän itäänpäin.\n\nVeisuu lakkasi samassa ja huokaus nousi nunnien rinnasta.\n\nAlussa vartioitiin uutta sisarta hyvin ankarasti, mutta hän ei\nkoskaan antanut aihetta muistutuksiin; hän oli huomaavampi kuin\nkaikki muut ja toimitti tehtävänsä erittäin huolellisesti, mutta hän\njatkoi itsepintaisesti vaitioloaan eikä koskaan vastannut kysymykseen\nmuuta kuin lyhyesti myöntäen tai kieltäen. Turhaan koettivat sisaret\nvoittaa hänen luottamustaan, mutta harvoin loi hän heihin katseensa,\nvaikka hän aina oli niin valmis palvelemaan jokainoaa heistä, että\ntuntui siltä kuin hän alaspainettujen silmäluomiensa alta olisi\nosannut nähdä heidän toivomuksensa. Abbedissa kysyi, eikö hän\ntahtonut käydä ripillä, mutta hän vastasi että hän oli tehnyt sen jo\nennenkuin hänet vihittiin nunnaksi.\n\n— Kyllä sen siltä voi tehdä luostarissakin, vastasi ankara rouva,\nluoden häneen tutkivan katseen.\n\n— Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.\n\nJa kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri\nkoskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota\nahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun\nrukoiltiin tai veisattiin.\n\nMuuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi.\n[\"Tysta\" merkitsee \"äänetön\", \"vaitelias\".]\n\nSilloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät\nkyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja\nlausui:\n\n— Niin, se on nimeni!\n\nHän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä\nrupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen\nkäsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda\nkatseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.\n\nOli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua.\nJää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa\nharmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista\nmaisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.\n\nÄkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin\naave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.\n\nSisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas\nluuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli\nhukkumaisillaan.\n\n— Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.\n\n— Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, — se on\njättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!\n\nAbbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski\nnunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.\n\nCecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni\ntavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle\nympärilleen. Veisuu alkoi.\n\nMutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se\nsoitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan\nja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut\npuhua.\n\nHartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he\nhuomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski\nkurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo\nja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene\nohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.\n\nMaallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos\nkalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.\n\nIngrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois,\nja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.\n\nLuostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan\nmiestä.\n\nKun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.\n\n— Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa\nuhkaavasti.\n\n— Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, —\narmahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.\n\n— Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.\n\n— Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi\nkuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.\n\n— Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?\n\n— Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen\näänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen\npartaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja\nhän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa\nsijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.\n\nSisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he\npuhelivat ja kuiskailivat keskenään.\n\nCecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat\nristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.\n\nAbbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.\n\nCecilia säpsähti ja nousi paikalla.\n\n— Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, — nyt\ntulee sinun tehdä laupeudentyö.\n\nSuuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään,\nkostutti sen kyynelillä.\n\n— Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?\n\n— En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän,\nalaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin\ntavallisesti.\n\nHän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan\nhänen päänsä alle.\n\n— Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.\n\n— Täällä on huonompi.\n\n— Mutta onhan tämä laupeudentyö!\n\n— No, tee kuinka tahdot.\n\nHän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve;\nhän oli niin kummallinen.\n\nMyöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä\nkammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas,\nvaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin\neikä tulla huomenmessuun.\n\nCecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti,\nmutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi\nabbedissalta siunausta.\n\nTämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian\nmentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat\nsisar Cecilian kaltaiset.\n\nSeuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.\n\nSekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat\nkeskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä\npauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut\npitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.\n\nSuuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa.\nPöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina,\nmuuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.\n\nEtsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan...\nmitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan\nvaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että\nparran... Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste!\nCecilian rakastaja!\n\nHe olivat karanneet yhdessä!\n\nLuostariryöstö oli tapahtunut.\n\nSyntyi hirveä hälinä... Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän\nsillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia!\nKovin rangaistus oli hänelle liian helppo.\n\nNunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai\nelävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät\nhe voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.\n\nKului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja,\njonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta\ntapahtumasta.\n\nPiispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman\netsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he\nolivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja\njos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin\ntoiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi,\nja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka\nepätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet\nhänet tekemään tyttärensä nunnaksi.\n\nEnsi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut\nettä se tulisi kuninkaan korviin... parasta oli että syylliset olivat\npoissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti,\nja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.\n\nVanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi\nolevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa\nkaikkea uutta; _hänen_ voimansa kyllä riittivät, mutta hänen\nvaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli —\nettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani\nhänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi\nhorjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli,\nniin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen\nväitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä...\njoskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.\n\nEi, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi\nuskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja\nteki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.\n\nMutta hänen lukuisa seurueensa — piispa eli nimittäin kuin ruhtinas\n— oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän\nsaattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan,\nlensi hymy hänen synkille kasvoilleen.\n\nPiispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä\nelämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka\noli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran\nursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.\n\nVeli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin\nkiivas ja intomielinen.\n\nEpäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään\ninhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista.\nHän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa\nsaarnasi lempeyttä, niin hän lausui:\n\n— Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut\nnunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.\n\n— Olisinpa minä ollut rouva Ingrid Puken sijassa, niin olisin\nantanut ruoskia kaikki nunnat, siksi etteivät he paremmin pitäneet\nsilmällä toisiaan.\n\nHän mietti yhtämittaa, mitä rangaistusta tässä olisi käytettävä. Mitä\nkovempi rangaistus, sitä parempi.\n\nToisissa asioissa näki Hans herra ilolla sisarensa lujan,\nhorjumattoman uskon. Hän tiesi että siinä oli koko hänen voimansa,\nhänen mielensä rauha.\n\nSiksi ei hän uskaltanut sisarelle uskoa epäilyksiään, eihän hän olisi\nvoinut häntä auttaa; miksi hän siis olisi tehnyt hänet levottomaksi?\n\nKerran kun hän tuli piispaa tervehtimään, tapasi hän hänen pöydällään\nerään Lutherin kirjan. Hän heitti sen paikalla tuleen ja virkkoi:\n\n— Anna saatanalle, mikä saatanalle kuuluu.\n\nVanhus oli siis yksin maailmassa; hänellä ei ollut ystävää eikä\nuskottua. Jota enemmän epäilys yritti kasvaa, sitä kiihkeämmin koetti\nhän pysytellä vanhoillaan. Hän kävi luostareissa, toimitti nunnan\nvihkiäisiä, piti messuja pyhien kunniaksi ja osottautui kaikessa\nuskolliseksi kirkon ystäväksi ja uuden opin kiivaaksi vastustajaksi.\n\n\n\n\n16.\n\nVAIKEAA TYÖTÄ.\n\n\nSillaikaa oli Kustaa jatkanut vaellustaan sillä tiellä, joka hänelle\noli avautunut.\n\nMaa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten,\nettä köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että\nkullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.\n\nPaitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka\ntavattoman suuri.\n\nTammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa\npäätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta\nlankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä,\nmutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä\nparastaan.\n\nLuonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti\nhuomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja\nkallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana\ntarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen?\nOlivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä\nsiis käyttää sen hädän lieventämiseksi.\n\nSamaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä\nlinnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että\nkuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä\nsekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto\nelättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.\n\nPian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa\nkirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin\npiispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja\nsenjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen\noli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin\nkauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.\n\nVanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut\nMariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi\nitselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä,\nherra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.\n\nKuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka\noli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he\nvapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen\nkuuluvine tiluksineen ja korkoineen.\n\nTämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että\nheidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.\n\nKuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion\nneuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia\nsuostumuksen tiluksen luovuttamiseen.\n\nSilloin luopuivat munkit vapaasta tahdosta koko siitä lahjasta, jonka\nhe Sten herralta olivat saaneet.\n\nKysymys otettiin Vadstenan kokouksessa keskustelun alaiseksi ja\nkuninkaan vaatimukseen suostuttiin. Irtaimiston saisivat munkit\nsopimuksen mukaan pitää, mutta luostarin hoitaja sai kuninkaalta\nkäskyn lähettää Tukholmaan sen hopeakirstun, jota luostarissa\nsäilytettiin, \"kuitenkin salaa, jotteivät veljet saisi siitä mitään\nvihiä\".\n\nAsia herätti tavatonta huomiota ja kuninkaan täytyi kirjoittaa eri\nosiin maata ja selittää, että maan hätä pakoitti hänet ryhtymään\nkaikkiin laillisiin keinoihin, varsinkin kun niin monet laiminlöivät\nsovitun veron maksamisen.\n\nSuuttumus oli suuri, mutta hätä ei ollut pienempi; piispat ottivat\nensin osansa ja julistivat sitte kansalle kuninkaan kirjeen sisällön,\nsalaa kehoittaen ihmisiä pyytämään, että he rahalla saisivat lunastaa\nkymmenyksensä niiden puolesta arvosta, ja sanomaan, etteivät he\nmuutoin voisi kylvää peltojaan. Kronikka kertoo, että piispat ja\npapit käyttivät viekkaita ja salaisia keinoja.\n\nVouteja oli käsketty tarkasti pitämään silmällä talonpoikia, etteivät\nhe saisi mitään salata, mutta siitä huolimatta löytyi useita,\njotka suorastaan kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiään, ja munkit\nja talonpojat liittyivät yksimielisesti ryöstämään kruunulta sen\nlaillisia saatavia.\n\nKuningas vihastui ja luostarit saivat sen maksaa. Vadstenan luostarin\ntäytyi luovuttaa P. Katarinan kallisarvoinen hopealipas ja Nydalan\nluostarin täytyi antaa pois eräs kallis astiansa. Kaikki piilotettu\nhopea kaivettiin esiin kätköstään niin pian kuin kuningas sai tietää\nettä sitä löytyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina siitä asti kuin Kustaata oli pidetty vankina Kallön linnassa,\noli hän inholla ajatellut luostareja ja munkkielämää; hän oli jo\nsilloin saanut käsityksen, kuinka läpeensä mätää se oli, kuinka se\nsyöpänä tarttui kansaan ja maahan, imien itseensä kaikki elinvoimat.\n\nKotiin tultuaan oli hän huomannut, etteivät asiat Ruotsissakaan\nolleet paremmalla kannalla ja voimakkaana nousi hänen rinnassaan\nkysymys: \"onko tämä Kristuksen oppia? Kuinka uskaltavat nuo papit ja\nmunkit pitää itseään hänen jälkeläisinään?\"\n\nHän oli lukenut useita Lutherin teoksia ja hänen kanslerinsa Lauri\nAntinpoika, joka suuresti ihaili saksalaista uskonpuhdistajaa,\nselitti hänelle uuden opin periaatteet ja totuudet ja lausui suoraan,\nettä kirkon maallinen valta ja rikkaus olivat mitä räikeimmässä\nristiriidassa Kristuksen opin ja käskyjen kanssa.\n\nSydämessään tunnusti Kustaa hänen sanansa oikeiksi, mutta hän ei\nkoskaan antautunut tunteidensa johdettavaksi. Tutki ensin, arveli\nhän, ja tuomitse sitte.\n\nPian hän saikin tilaisuutta tutkimiseen.\n\nHeti kuninkaanvaalin tapahduttua oli Johannes Magnus palannut\nRoomasta. Paavi oli lähettänyt hänet legaattinaan Ruotsiin\nvastustamaan siellä ilmaantunutta kerettiläisyyttä ja yleensä\npitämään huolta kirkon asioista.\n\nSten Sture nuorempi oli valinnut Johannes Magnuksen Kustaa Trollen\nseuraajaksi ja lähettänyt, hänet saamaan vahvistusta paavi\nHadrianukselta. Hän palasi nyt paavin legaattina ja vastaanotettiin\nsuurilla kunnianosoituksilla Strängnäsissä.\n\nOdotettiin että uusi legaatti ryhtyisi tutkimaan Kustaa Trollen\nja Kristian II:sen menettelyä Ruotsissa, sekä että ensimainitun\nkuolemantuomio julistettaisiin, mutta siihen ei Johannes Magnuksella\nollut valtaa. Hänen tuli ainoastaan pitää huolta siitä, että usko\nvahvistuisi ja kerettiläisyys hävitettäisiin.\n\nSäädyt ilmoittivat tyytymättömyytensä ja legaatti sai palata Roomaan\nkertomaan paaville, millä kannalla asiat olivat, sekä hankkimaan\nitselleen laajempaa toimintavaltaa.\n\nSamalla lähettivät säädyt ja neuvosto paaville kirjoituksen, jossa\nhe pyysivät vahvistusta ja vihkimystä synnynnäisesti ruotsalaisille\npiispoille, piispoille jotka edistivät maan asukkaiden rauhaa\nja hyvää sopua paremmin kuin arkkipiispa Kustaa Trolle, joka,\nväärinkäyttäen papillista arvoansa, oli yllyttänyt valtakuntaa sotaan\nja eripuraisuuteen, josta syystä he yksimielisesti olivatkin ajaneet\nhänet maanpakoon.\n\nPaavia he sitävastoin tahtoivat palvella, antaa kirkolle\ntakaisin sen vapauden ja puhdistaa sen niistä harhaopeista,\njotka yleisen sekasorron aikana olivat syntyneet. Mutta tämän\nkaiken aikaansaamiseksi toivoivat he, että paavillisen istuimen\nvaltuutetulle, Johannes Magnukselle annettaisiin täysi valta ryhtyä\ntarpeellisiin keinoihin kirkon saattamiseksi järjestykseen.\n\nKustaa kirjoitti itsekin paaville, lausui julki omansa ja kansan\nilon legaatin tulosta, mutta valitti ettei tämä ollut voinut saada\nmitään aikaan ja pyysi sentähden kristikunnan isää vahvistamaan\ntuomiokapitulien valitsemat piispat. Myöskin pyysi hän paavia\nantamaan anteeksi apostoliselle kamarille tulevat maksot, koska\nkirkot olivat perin köyhtyneet, taistellessaan vihollisiansa vastaan\nkirkon vapauden puolustamiseksi ja kruunun oikeuksien suojelemiseksi.\n\nKustaa ei siihen aikaan laisinkaan ajatellut kirkon vapauksien\nja oikeuksien supistamista. Sen osoittaa parhaiten hänen\nvahvistuskirjansa piispa Braskille, jossa hänelle vakuutetaan \"kaikki\ntuomiokirkon ja sen kapitulien oikeudet, vapaudet ja tilukset\nkiinteimistöineen ja irtaimistoineen, semmoisina kuin esi-isät\nniitä ovat nauttineet ja pitäneet, kymmenyksineen, sakkorahoineen,\nmaaveroineen, palvelijoineen, lampuoteineen, semmoisina kuin\nedelliset kuninkaat, herttuat ja muut ruhtinaat ne suoneet ja\nantaneet ovat\".\n\nMutta nyt tapahtui käänne, jolla oli suuret seuraukset.\n\nJohannes Magnus ei vielä ollut ehtinyt takaisin Roomaan, kun paavilta\nsaapui kirje, jossa kirkkorangaistuksen uhalla käskettiin Ruotsin\nkuningasta asettamaan arkkipiispa Kustaa Trolle takaisin hänen\nentiseen arvoonsa.\n\nKustaassa leimahti suuttumus, mutta hän vastasi tyynesti ja\nvarmasti, että pyhän paavillisen istuimen käsky tarkoitti sen rauhan\nhävittämistä, jonka voittamiseksi juuri oli uhrattu veri ja henki.\nOli odotettu, että jollakin lailla ryhdyttäisiin rankaisemaan\nKristiania siitä että hän oli teurastanut piispat, mutta sensijaan\nrupeaa paavillinen istuin puolustamaan arkkipiispa Trollea, joka on\npääsyy pahaan, ja tahtoo asettaa hänet Ruotsin kirkon etunenään...\n\"Me kunnioitamme roomalaisen kirkon arvoa niin suuresti, että\nsen eteen olisimme valmiit uhraamaan veremme ja elämämme, mutta\narkkipiispa Trollen asettamista takaisin virkaansa tulemme kaikin\nvoimin, tarvittaessa, vaikka verellämme, vastustamaan.\" Kustaa\nlisäsi, että vastauksesta tähän kirjeeseen tulisi riippumaan, \"josko\napostolisen istuimen huolimattomuuden takia, meidän kuninkaallinen\nmahtimme ryhtyy panemaan toimeen uskonpuhdistusta Ruotsin kirkossa.\"\n\nKardinaaleille lähetettiin vielä, ankarampi kirje; sitte asetettiin\ntuomioistuin, joka juhlallisesti julisti Kustaa Trollen virkaansa\narvottomaksi, ja senjälkeen valittiin Johannes Magnus yksimielisesti\narkkipiispaksi. Hänen veljensä Olavi Magnus lähetettiin Roomaan\nsaamaan paavin vahvistusta, mutta se retki ei onnistunut. Ei paavi\nmyöskään tahtonut vahvistaa noiden ennen valittujen piispojen virkoja\nilman rahalunastusta.\n\nOmituista on, että suurten mullistusten tapahtuessa, kun uuden ajan\njärjestys työntää tieltään vanhan, mädäntyneen mahdin, tämän vanhan\nmahdin johtajat aina itse, Rehabeamin tavoin, seuraavat hullujen\nneuvoja. Paavivalta ei milloinkaan olisi voinut valita varmempaa\nkeinoa Ruotsin kansan rakkauden jäähdyttämiseksi kuin tyrkyttämällä\nsen kirkon johtajaksi vihattua Kustaa Trollea.\n\nNiinikään lankesi pyhälle istuimelle varjo, kun ei paavi suostunut\nilman rahalunastusta vahvistamaan vasta valituita piispoja heidän\nvirkoihinsa. Kansan tyytymättömyys ainaisesta rahankiskonnasta kasvoi\nsenkautta suuresti.\n\nNe, joiden virkoja ei roomalainen istuin ollut vahvistanut tai\nvihkinyt, eivät saaneet toimittaa pappisvihkimisiä eikä muita\nkirkollisia menoja, heidän vaaliaan ei ollut pakko tunnustaa,\nvaan saattoi sen peruuttaa, heidän asemansa oli epämääräinen, he\nriippuivat kokonaan kuninkaasta.\n\nPiispa Brask taas valitti: \"jos me irtaudumme roomalaisesta\nistuimesta ja kirkollisesta yhteydestä, niin en käsitä, mihin voimme\npäämme kallistaa\".\n\nKun Vadstenan valtiopäivillä kuninkaan kruunaus tuli keskustelun\nalaiseksi, huomattiin ettei löytynyt tarpeeksi monta vihittyä piispaa\nsitä toimittamaan, sillä paavi ei ollut suonut heille vahvistusta\nilman maksoa. Kuningas kehoitti heitä jättämään asian siksensä, mutta\nitse he joutuivat epäilykseen.\n\nV. 1523 valittiin sentään tuomiorovastin mestari, Knut,\narkkipiispaksi ja Pietari Sunnanväder piispaksi Vesteråsiin. Skaran\npiispaksi valittiin arkkiteini Maunu Haraldinpoika ja Strängnäsiin\nsikäläinen tuomiorovasti Maunu Sommar.\n\nMolemmat ensimainitut herrat eivät olleet viroissaan pitkäikäiset.\nTaalalaisten voutiensa kautta sai kuningas käsiinsä useita\nkirjeitä, joissa he olivat yllyttäneet kansaa kapinaan. Sentähden\nratsasti kuningas muutamien neuvostonsa herrojen seuraamana\nviipymättä Vesteråsiin, näytti kirjeet piispalle ja kanikeille ja\njulisti edellisen virkansa menettäneeksi sekä käski hämmästyneitä\nraatiherroja heti valitsemaan uuden piispan.\n\nNämä eivät kiireessä tietäneet, kuka siihen sopisi; silloin ehdotti\nkuningas Pietari Magnia, joka oli P. Pirkitan talon hoitajana\nRoomassa ja joka sittemmin valittiinkin.\n\nUusi arkkipiispa joutui pian saman kohtalon alaiseksi kuin\nvesteråsilainen piispa, hän ryhtyi liian lujasti puolustamaan viralta\npantua piispa Pietaria ja siitä Kustaa ei pitänyt.\n\nTiedämme että häntä seurasi Johannes Magnus.\n\nSillaikaa oli kuninkaan kansleri tuontuostakin käyttänyt hyväkseen\nmaassa vallitsevaa murrosaikaa ja kuninkaalle muistuttanut mikä\nsuuri uskonnollinen liike paraikaa oli Saksassa. Hän kertoi, että\nmuuan nuori mies, sepän poika Örebrosta, oli käynyt Lutherin luona\nvalmistumassa suurta uskonpuhdistustyötä varten. Hän oli muutamia\nvuosia ollut diakonina Strängnäsin tuomiokirkossa ja oli kelpo mies.\n\n— Onko hän vielä siellä? kysyi kuningas.\n\n— Minun välitykselläni tuli hän johtajaksi kouluun, vastasi Lauri\nAntinpoika.\n\n— Nyt muistan, vastasi kuningas, — kuulinhan kerran hänen\nsaarnaavan Strängnäsissä ja mietin, mitä oppia se mahtoi olla,\nmutta sitte minulle tuli niin paljon muuta ajattelemista... Mitä\narvelet, Lauriseni, jos me antaisimme hänen tulla tänne Tukholmaan,\nsaarnaamaan kirkossa; sitte saisi kansa itse tilaisuutta kuulla ja\nverrata.\n\n— Olen jo kauvan toivonut, että armollinen kuninkaani päättäisi sen\ntehdä.\n\n— Kerro minulle vielä jotakin tuosta Olavista.\n\nLauri Antinpoika seisoi hetkisen mietteisiin vaipuneena, sitte lensi\nhänen kasvoilleen hymy ja hän alkoi:\n\n— Muutama vuosi sitte kuoli hänen isänsä Örebrossa ja veljensä\nLaurin kanssa läksi hän sinne toimittamaan hautajaisia. Samassa\nsaapui joukko munkkeja karmeliitilaisluostarista veisaamaan\nsielumessuja ja tekemään muita temppuja, jotta kuollut muka saisi\nvapahdusta kiirastulesta.\n\n— Eivätkö Lutherin seuralaiset hyväksy niitä?\n\n— Ei, herra kuningas, he ovat sitä mieltä, etteivät ne laisinkaan\nhyödytä vainajaa, mutta sensijaan erehdyttävät eläviä, sillä\ntodellisuus kärsii siinä ulkonaisten menojen kustannuksella.\n\n— Kerroppa vielä.\n\n— Sekä Olavi että hänen veljensä vimmastuivat munkkien käytöksestä\nja karkoittivat koko joukon surutalosta.\n\n— Minua hämmästyttää, etteivät munkit asettuneet vastakynteen.\n\n— Jo ennen kuolemaansa oli seppä, saadakseen rehelliset hautajaiset,\nlahjoittanut luostarille pellon kaupungin ulkopuolella ja sen olivat\nmunkit paikalla ottaneet haltuunsa. Hulluinten kävi äidin.\n\n— Oliko hän samaa mieltä kuin kansa?\n\n— Kun pojat kysyivät, ymmärsikö hän latinalaista messua, niin hän\nvastasi: \"en, en ymmärrä, mutta minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että\nhän kuulisi papin rukouksen, ja minä uskon että hän sen tekee minun\nrukoukseni tähden\".\n\n— Sehän on yleinen mielipide; he ovat heittäneet autuutensa asian\nmunkkien käsiin; sentähden heidän käy niin hullusti.\n\n— Ja pappisvalta kasvaa minkä jaksaa.\n\n— Koettakaamme sittenkin murtaa se: tulkoon Olavi tänne, niin\nnähdään mitä saatetaan tehdä.\n\nOlavi tuli. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänen\nsaarnata Suurkirkossa.\n\nJa kansaa tulvi kirkkoon. Sellaista oppia ei kukaan vielä ollut\nsaarnannut. \"Kukaan meistä ei saa luottaa ihmisiin\", huusi mestari\nOlavi, \"ei pyhään neitsyeen eikä muihin pyhimyksiin, vaan ainoastaan\ntotiseen Jumalaan ja häneen, jonka hän lähetti, Jeesukseen\nKristukseen!\"\n\nToisen kerran hän lausui, että ripin tulee tapahtua sydämessä, yksin\nJumalan edessä, eikä papille.\n\nJa tämä uusi oppi läksi elävästä uskosta, palavasta vakaumuksesta;\ntosin eivät monet sitä ymmärtäneet, mutta sillä oli kuitenkin\nkummallinen vaikutusvoima.\n\nKuningas oli antanut rakentaa Olaville eri saarnatuolin Suurkirkkoon.\nJa tämä oli varmaankin kopan muotoinen, koska saarnaajasta puhuessa\nyleisesti ruvettiin sanomaan \"mestari Olavi kopassa\".\n\nMonasti tapahtui hänen saarnatessaan, että kiviä lensi saarnatuolia\nkohti, mutta niistä ei yksikään tavannut, eikä Olavi liioin näyttänyt\npelkäävän. Mutta hyökkäykset vaikuttivat sen, että kansaa yhä enemmän\ntulvi häntä kuulemaan\n\nPapisto kirosi uuden opin, joka oli antikristuksesta ja hänen\njoukostaan, ja piispa Brask kirjoitti kuninkaalle, että koska\nluterilainen kerettiläisyys yhä enemmän näkyy voittavan alaa ja\nkoska siihen pääasiallisesti oli syynä muuan mestari Olavi, niin hän\nvälttämättömästi oli karkoitettava valtakunnasta ja ankara kuulostelu\npantava toimeen asian todellisesta tilasta.\n\nSitte pyysi hän kuningasta kieltämään kaikkien Lutherin\nkirjojen ostamisen ja myymisen Ruotsin valtakunnassa, niin kuin\nmyös kieltämään kuninkaallisen suojeluksensa kaikilta hänen\nopetuslapsiltaan, sillä \"saksalaiset eivät ole omistaneet mitään\nuskoa meidän tähtemme, emmekä me heidän tähtensä tahdo luopua\nuskostamme\".\n\nHän naulautti kirkkojen oville pitkin koko hiippakuntaansa avonaisia\nkirjeitä, joissa mitä ankarimmin kiellettiin täällä hänen läänissään\nmyymästä tai ostamasta tai turmiollisesti levittämästä kristityn\nkansan sekaan mitään Lutherin virsiä tai kirjoja.\n\nEpäilys ja pelko vyöryivät tähän aikaan maassa niinkuin aallot\nmerellä ennen myrskyn uhkaamista. Mutta tyynenä istui kansleri Lauri\nAntinpoika kuninkaan rinnalla kirjoittamassa kuninkaan käskyjä\npiispoille, tuomiokapituleille ja luostareille.\n\nHäntä vihattiin yhtä paljon kuin häntä pelättiin, mutta se ei\nhäntä liikuttanut; tyynesti katseli hän ajan kulkua ja kun Kustaa\ntuodessaan maahan uutta oppia, pelkäsi liian äkillisillä käänteillä,\nherättävänsä levottomuutta, niin hän heti riensi osoittamaan, että\npäästäisiin samaan päämäärään, jos vaan oikein ymmärrettäisiin\nselittää vanhaa oppia.\n\nTässä muutamia hänen kirjeitään.\n\nVadstenan luostarin munkit pyysivät hänen puoltolausettaan, jotta\nkuningas sallisi heidän pitää kirkkonsa hopeat.\n\nKansleri vastasi, että he suuresti erehtyivät, jos pitivät kuninkaan\nvaatimusta ryöstönä; jos he rahoista, jotka olivat aiotut lähimmäisen\nhyödyksi, käyttivät sellaista nimitystä, niin eivät he ymmärtäneet\nomia sanojaan, sillä kun he kutsuivat niitä kirkon rahoiksi, niin se\njuuri oli samaa kuin kansan omaisuus.\n\nOli tullut tavaksi käyttää nimitystä \"kirkko\" pääpapeista ja\npapistosta, joskus myöskin puhuessa käsin tehdystä rakennuksesta.\nMutta raamatussa ei puhuta muusta kuin ihmisten, \"varsinkin\nuskovaisten yhteydestä\".\n\n    \"Kun siis puhumme kirkon rahoista, tarkoitamme niillä kansan\n    rahoja. Ne varat, joista puhutaan Apostolien teoissa ja Paavalin\n    kirjeissä, joilla lesket ja köyhät elätettiin, uskottiin\n    palvelijoille, jotteivät apostolit, joiden tuli kuunnella\n    Jumalan sanaa, antautuisi sellaisiin maallisiin toimiin. Mutta\n    me, apostolien seuraajat, olemme poikenneet Jumalan sanasta ja\n    ruvenneet käyttämään kirkon s.o. kansan rahoja ikäänkuin ne\n    olisivat omiamme. Ja käyttäisimmepä edes, niinkuin apostolien\n    palvelijat, niitä köyhän lähimmäisemme avuksi, vaan me koristamme\n    niillä temppelien seiniä tai teemme niistä pyhimys-arkkuja ja\n    öylättirasioita tai muita esineitä, jotka Jumala ehkä kerrassaan\n    on kieltänyt, tai joita hän ei ainakaan missään ole kehoittanut\n    tekemään, vaan joita ihmiset ovat keksineet, en tiedä, missä\n    hengessä. Kuitenkin me kehumme vanhurskauttamme, vaikkei meidän\n    tukenamme ole kuin ruoko, nimittäin pelkät totutut paavilliset\n    säännöt, jotka eivät suinkaan ole suuremman arvoiset kuin pyhä\n    raamattu.\"\n\n    \"Me papit ryöstämme Jumalan nimessä kansalta nämä rahat ja\n    anastamme haltuumme niiden käyttöoikeuden, emme näiden varojen\n    hoitajina vaan niiden omistajina.\"\n\n    \"Me kutsumme uskovaisten kokouspaikkaa Jumalan huoneeksi, mutta\n    ei sentähden että Jumala asuisi huoneissa, jotka käsillä tehdyt\n    ovat, vaan sentähden että hänen palvelijansa sinne kokoontuvat\n    kuulemaan hänen sanaansa. Me toimimme jumalattomasti, jos me,\n    nähdessämme kansamme vaarassa, pidämme velvollisuutenamme säästää\n    kirkon hopeita, jotka viholliset ja varkaat voivat viedä,\n    sillaikaa kun me annamme lähimmäisemme, jota Kristus on käskenyt\n    meidän rakastaa ja jonka edestä hän on uhrannut verensä, kärsiä\n    väkivaltaa, nälkää ja janoa.\"\n\n    \"Pitääkö Jumala sitte enemmän huolta kivistä ja kannoista kuin\n    ihmisistä? Suokoon Jumala, että me papit yhtä tarkasti pitäisimme\n    huolta lähimmäisemme autuudesta kuin rahojen säästämisestä!\n    Jumalatonta jumalisuutta on käyttää kirkon omaisuutta komeisiin,\n    jopa ylellisiinkin rakennuksiin eikä avuksi uskovaisille!\n    Toisin menettelivät vanhat Israelin kuninkaat Joas ja Hiskia:\n    toinen lähetti Syyrian kuninkaalle Hasaelille kaikki temppelin\n    aarteet, jotta Hasael jättäisi Jerusalemin rauhaan; toinen\n    rikkoi Herran temppelistä kaikki astiat ja omat lahjoittamansa\n    kultalevyt ja antoi ne Assyrian kuninkaalle. Kumpaakaan ei\n    pyhissä kirjoituksissa soimata siitä, että he alamaisilleen\n    ostivat maailman kalleimman aarteen, nimittäin rauhan. Mutta\n    nyt leimataan kristitty ruhtinas, joka toimii niinkuin he,\n    kirkonvarkaaksi.\"\n\nHän lausuu totuuden rohkeasti ja säälimättä. Uudesta opista\nkirjoittaa kansleri kirjeensä lopulla, että kuningas, käydessään\nVadstenassa, ikäväkseen kuuli joko jossakin saarnassa tai\nyksityisessä keskustelussa lausuttavan, että hänen valtakuntaansa\nolisi levitetty huonoa oppia; mutta kuninkaan tahto on, ettei\ntuollaisia kevytmielisiä sanoja lausuttaisi, jottei kansaa\neksytettäisi. Uusia kirjoja, olkoot ne Lutherin tai muiden, ei\npitänyt tuomita ennenkuin ne tarkasti oli luettu ja tutkittu. Jos\nniistä löytyisi jotakin, joka soti totuutta vastaan, niin se raamatun\nsanalla oli todistettava, \"sillä\", sanoo kuningas, \"vaikken uudesta\nopista, jota kutsutaan Martin Lutherin opiksi, tiedäkään paljon,\nniin siitä vähästä, mitä olen kuullut, olen voinut päättää, että\nMartin on siksi suuri, etteivät yksinkertaiset ja oppimattomat miehet\nvoi ruveta todistamaan häntä vastaan, sillä hänen tukenaan ovat\nkirjoitukset, eivät brigittiriläiset eivätkä muut, vaan jumalallisten\nkirjoitusten aseet\".\n\n\"Karttakaamme esiintyä tylsillä aseilla tai melkein aseettomina\nsitä vastaan jolla on hyvät aseet, sillä silloin talonpoikainen\nyksinkertaisuutemme, joka tähän saakka on ollut kätkössä, äkkiä\npaljastuu kaikille, ja me joudumme joka miehen hampaihin ja yleisen\nnaurun alaiseksi. Silloin tulee viimeinen villitys ensimäistä\npahemmaksi. Raamattu sanoo: tutkikaat sitä mikä hyvä on ja kätkekäät\nse, tutkikaat henkiä, ovatko ne Jumalasta. Se joka opettaa toisin,\ntekee minun mielestäni vastoin pyhää raamattua eikä tahdo päästää\ntotuutta päivän valoon.\"\n\nTässä kuninkaan kirjeessä lausutaan suoraan julki uskonpuhdistuksen\nsuuri periaate, ajatuksen ja tutkimuksen täydellinen vapaus.\n\nAntaaksemme lukijalle käsityksen piispojen vallasta ja voimasta,\nlainaamme Rhyzeliuksen kronikasta sen, mitä hän lausuu piispa\nBraskista.\n\n1:o) Hänen asemansa hallituksessa ja valtakunnan neuvostossa oli\nkorkea, hän oli likinnä arkkipiispaa ja ylempänä valtionhoitajaa,\njoka kutsui häntä Teidän Armoksenne ja Teidän Herraudeksenne ja\ntalutti häntä hänen oikealla puolellaan.\n\n2:o) Hän oli hyvin oppinut sekä valtiollisissa asioissa että\nhistoriassa, jonka lisäksi kaunopuheinen ja varovainen, jonkatähden\ntuskin kukaan uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, mikä usein tuli esiin\ntärkeissäkin asioissa.\n\n3:o) Hän oli sangen rikas, varakas ja mahtava; itsellään hänellä\noli paljon taloja ja tiluksia, jotka hän oli joko perinyt tai\nostanut, mutta piispana hän, niinkuin Henricus Tidemann ja hänen\nmuut edeltäjänsä, hallitsi miltei lukemattomia taloja ja tiluksia\npitkin koko hiippakuntaa, ja niissä vallitsi erityinen piispallinen\nhovikomento. (Sitte lueteltiin 12 hiippakuntaa, joihin kuului 60,\njopa 100 taloa tai tilusta myllyineen, torppineen, saarineen,\nkalavesineen j.n.e.)\n\nJa kaikista näistä tiluksista, kaikilta niihin kuuluvilta\ntalonpojilta ja torppareilta kantoi piispa Brask veroa ja häntä\ntoteltiin kuin hallitsevaa ruhtinasta, koska paavit pannan uhalla\nolivat kieltäneet maallista esivaltaa verottamasta tai käskemästä\npiispan kartanoiden alustalaisia vaan olivat ne kaikki piispan\nvälittömiä alamaisia, velvollisia häntä kuulemaan ja tottelemaan.\n\nKaikissa näissä hoveissa oli piispalla navetta- ja ratsastusvouteja\nja monta muuta palvelijaa, kuten oluenpanijoita, maltaantekijöitä,\nleipureja, myllärejä, kalastajia, tiilenlyöjiä, sahamestareita,\nhumalamiehiä, ojankaivajia, puutarha- ja sikatarhamiehiä, metsästäjiä\nja häränajajia. Mutta Linköpingin ja Munkebodan kartanoissa, joissa\npiispa enimmäkseen asui, oli paitsi yllämainituita, sekä ylempiä\nammattimiehiä, kuten cancellarius, capellanus, scholaris capellæ,\ncamerarius, kyökki-, kellari- ja tallimestareja, isännöitsijöitä ja\nrehumarskeja, että alempia käskyläisiä, nimittäin hovipalvelijoita,\nkuten kokki, juomanlaskija, lihanleikkaaja, laivuri, pelimanneja,\npalvelijapoikia, tallirenkejä, muurimestareja, oven- ja\nportinvartijoita, rekirenkejä, ruutimestareita, vuorivouteja,\nasestajia, pyssymiehiä, perämiehiä, laivamiehiä, renkipalvelijoita,\npartureja, seppiä ja muita, joilla kaikilla oli palkka ja määrätyt\ntoimensa.\n\nSitäpaitsi oli hänen hovikuntansa sangen suuri ja lukuisa, jonka\nlisäksi hänen luonaan vielä palveli useiden ylhäisten herrojen\npoikia. Hänen palvelijakuntansa ja hovijoukkonsa oli siten lukuisampi\nkuin itse valtionhoitajan.\n\nHänen valtaansa lisäsi myöskin se, että osa hänen tuomareistansa\nja kapituliherroistansa, kuten præpositus, archidiaconus, decanus,\ncantor ja succentor sekä vähinten kaksitoista canonicusta olivat\nvarakasta, ylhäistä väkeä, joiden suuret virat sitäpaitsi tuottivat\nheille sellaiset tulot, että he saattoivat esiintyä mahtimiehinä;\nmyöskin lisäsi piispan valtaa se, että hän kuni ruhtinas asui\npiispa Henrikin rakennuttamassa piispallisessa palatsissa, tai jos\ntahtoi turvallisuutta niin läksi Norsholmiin tai Munkebodaan, jotka\nulkopuolelta olivat valleilla, haudoilla ja muureilla varustetut ja\njoiden sisävarustuksena oli miehistö, sotavarasto, tykkejä ja aseita\nsellainen määrä, ettei valloitusta ollut ajatteleminenkaan, paitsi\npitkällisen ja vaikean piirityksen kautta.\n\n\"Eikä luostarienkaan tila ollut juuri huonompi; Ruotsissa oli yli\n60 luostaria, joiden haltuun lahjoitusten kautta oli joutunut suuri\nmäärä tiluksia, taloja, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia.\" Kuningas\nKustaa saattoi siis syystä sanoa, ettei kruunu ja kansa omistanut\nkolmatta osaa siitä, mitä papit, munkit ja luostarit.\n\nTuottaa aina vaikeuksia, kun tahdotaan nousta taistelemaan vanhaa\nvastaan. Mutta tässä kun oli kysymyksessä kokonaisen kansan\nsisäisin vakaumus ja usko, kun mahtava papisto koko voimallaan\nasettui vastakynteen ja kun tuhannet munkit rupesivat kuiskaamaan\nviekottelevia sanoja tietämättömän kansan korviin, niin tässä\ntarvittiin rautainen tahto, jottei se sortuisi vastustuksen alle,\nsekä ääretön varovaisuus, jotta asia saatettaisiin viedä perille.\nOnneksi seisoi tuo rehellinen Lauri Antinpoika Kustaan rinnalla ja\nmolemmat luottivat Jumalan apuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1524 läksi kuningas Malmöhön tapaamaan Tanskan kuningasta.\nEnnen lähtöään puhutteli hän Olavi Pietarinpoikaa ja Tukholman vasta\nvalittua kirkkoherraa, Mikael Langerbernia, kehoittaen heitä pysymään\ntyyninä ja levollisina ja varovasti kohtelemaan vastustajia.\n\nTämä Mikael oli Olavin kanssa opiskellut Wittenbergissä ja heti\nkotiin tultuaan päässyt kirkkoherraksi; niinkuin Olavi, rakasti\nhänkin vilpittömästi uutta oppia, ja molemmat lupasivat uskollisesti\nnoudattaa kuninkaan tahtoa.\n\nAlussa kaikki kävikin hyvin, mutta muutaman viikon perästä tuli\nTukholmaan hollantilainen laiva ja siinä muutamia miehiä, jotka pian\nrikkoivat hyvän järjestyksen.\n\nUskonpuhdistuksen herättävä voima ja siitä johtuva ajatuksen\nvapaus, joka salli jokaisen itse tutkia ja selittää uskonnollisia\nasioita, synnytti kansassa kaikellaisia lahkoja ja levottomuuksia.\nLevottomuudet taas yltyivät usein verisiksi, sisällisiksi sodiksi.\n\nAjan lahkolaisia olivat varsinkin uudestakastajat, jotka, niinkuin\nnykyajan baptistit, olivat sitä mieltä, ettei kastamisen tullut\ntapahtua lapsuudessa, vaan vasta kypsyneemmässä iässä.\n\nSitäpaitsi hylkäsivät he raamatun siitä syystä, että kirjain\nkuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He itse olivat välittömässä\nyhteydessä ilmestysten kanssa ja julistivat, että nyt oli taivaan\nvaltakunta koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan lähestynyt, kun\npaavillisuus epäjumalanpalveluksineen ja inhoittavine ulkonaisine\nmenoineen oli kukistettu.\n\nHollannissa ja Saksassa olivat nämä haaveilijat saaneet paljon\nseuralaisia, varsinkin alemmista kansanluokista. Nyt muutamia heistä\nturkkuri Melchior Rinkin ja kauppias Bernhard Knipperdollinckin\njohdolla oli saapunut tänne. Molemmat johtajat olivat oppimattomia\nmiehiä.\n\nEi tiedetä, miten heidän onnistui päästä Johanneksen kirkkoon, mutta\nsiellä he esiintyivät, käyttäytyen kuin mielipuolet.\n\nKuningas oli uskonut Olaville kaupungin sinetin, hän olisi siis\nvoinut kieltää heidän esiintymisensä, mutta hänellä ei mielestään\nollut siihen oikeutta.\n\n— Kansan täytyy itsensä saada nähdä ja koetella, sanoi hän.\n\nMutta tietämätön joukko, joka oli täyttänyt kirkon ääriä myöten,\nkuunteli, katseli ja ihmetteli ulkomaalaisten saarnaa ja heidän\nhurjat purkauksensa viehättivät kuuntelijoita siihen määrään, että he\nuskoivat saarnaajien jumalallisiin ilmestyksiin.\n\nPian syttyi kiihko muihinkin ja suutarit, räätälit, nahkurit\nja muut käsityöläiset rupesivat hengen voiman vaikutuksesta,\nniinkuin he sitä nimittivät, saarnaamaan; toiset Mustien veljesten\nluostarissa, toiset kaupungissa, toiset esikaupunkien kirkoissa ja\nkappeleissa. Uudestakastajat tahtoivat kirkoista hävittää kaiken\nmaallisen koreuden ja heidän mielipiteensä voitti voittamistaan alaa\nkiihoittuneessa kansassa.\n\nOlavi ja Mikael katselivat levottomina kasvavaa liikettä. Kansa oli\njättänyt heidät ja antautunut uusien vaikutusten alaiseksi. Heidän\nlempeihin varoituksiinsa ja nuhteihinsa tuli vastaukseksi vain\nuhkauksia ja röyhkeitä haukkumasanoja.\n\n— Yksinkertainen kansa ei voi eroittaa oikeaa väärästä, sanoi\nMikael; — tämä oppi voi viedä sen aivan harhaan.\n\n— Näyttää kyllä siltä, vastasi Olavi, — mutta Jumala on\nantanut ihmiselle järjen, jotta hän itse ajattelisi ja päättäisi\nhenkielämänsä asiat; me emme ole oikeutetut kieltämään häntä sitä\ntekemästä.\n\n— Kuuleppa mikä melu kadulla! Tullaan varmaan syyttämään meitä.\n\n— Mutta mitä Kyösti kuningas sanoo?\n\n— Minäpä luulen että munkit ovat osallisina pelissä, jotta me\njoutuisimme epäluulon alaisiksi.\n\n— Sitä minä en usko.\n\n— Heistä saattaa uskoa mitä tahansa!\n\n— Saattaa tosin, vastasi Olavi taistellen itseänsä vastaan, — mutta\nMikael, miten me voimme vaatia vapautta omalle opillemme, jollemme\nosoita kunnioitusta toisinajatteleville?\n\nEräänä päivänä, kun Olavi ja Mikael juuri olivat levottomasti\nharkitsemassa, mitä olisi tehtävä, tuli heidän luokseen muutamia\nkirkonpalvelijoita ilmoittamaan, että Suurkirkon eteen oli\nkokoontunut raivoisa kansanjoukko, joka uhaten ja kirkuen vaati, että\novet avattaisiin.\n\n— Onneksi ovat ne hyvin lukitut, sanoi Olavi, — rientäkäämme sinne.\n\nHirveä melu tuli heitä vastaan, mutta takatietä pääsivät he kirkkoon.\nUlkopuolella vallitsi mitä villein rähinä, tuontuostakin kuului\nvalitus- ja hätähuutoja.\n\nHe astuivat likemmä ja saattoivat nyt kuulla, mitä puhuttiin.\n\n— Maailman loppu on tulossa, lausui naisääni.\n\n— Miksi tuollainen kerettiläinen tulee ruotsinkielellä saarnaamaan\nJumalan sanaa?\n\n— Jotta me ymmärtäisimme, kuului naurava miesääni.\n\n— Emme ole ennenkään ymmärtäneet, eikä meidän nytkään tarvitse\nymmärtää, intti siihen se, joka ensin oli puhunut.\n\n— Kuka olisi luullut, että Kyösti kuningas rupeisi suosimaan\npakanoita? kuului uusi ääni.\n\n— Hän taitaa itsekin olla pakana, koska kerran hän perjantainakin\nsyö lihaa ja antaa käyttää kirjavia ja avokaulaisia vaatteita\nhovissaan, huusi taas toinen.\n\nSamassa kuului jymisevä ääni:\n\n— Oletteko kuulleet, hyvät ystävät, että nuo evankeeliset papit ovat\njuoksennelleet pitkin kaupunkia yllyttämässä kansaa. He uhkaavat\nkarkoittaa kaikki munkkimme ja pappimme.\n\n— Pyhä Jumalan äiti! huudettiin joka taholta.\n\n— Lienee meillä toki oikeus pitää munkkimme, koska kerran me heidät\nmaksamme! huusi käheä ääni.\n\n— Kerrotaan hänen antaneen sellaisen käskyn, että kaikki pyhät kuvat\novat ryöstettävät kirkoista ja sulatettavat, jotta niistä sitte\ntehtäisiin kerettiläisen Lutherin ja hänen joukkionsa kuvia.\n\n— Niin, kirkui kimakka ääni, — kerrotaan myöskin, että hän tahtoo\npois piispat ja papit, jotka ovat kansan puolella, ja hankkii tänne\nulkomaalaisia, jotka sortavat sekä porvareita että talonpoikia.\n\n— Vai on se sillä tavalla, huudahti muuan, joka äänestä päättäen oli\ntaalalainen; — no, kyllä me taalalaiset sitte näytämme, että meillä\nvielä on tallella piikkejä ja talikoita, joilla voimme ajaa sekä\nmestari Olavin että koko luterilaisen joukon valtakunnasta.\n\n— Mutta emmekö nyt todenteolla menisi kirkkoon? huusi ensimäinen\nkarkea ääri.\n\n— Ovi rikki, jollei muu auta!\n\nNyt pääsi mitä kamalin sekamelska valloilleen; kirveet, rautakanget\nja seipäät syöstiin ovea vastaan, joka vihdoin kamalalla jyrinällä\navautui.\n\nLikinnä olevat menivät nurin, sillä ovet avautuivat sisäänpäin,\nseuraavat kaatuivat heidän päälleen ja sotkeutuivat joukon alle.\nHuudot, valitukset, kiroukset ja uhkaukset kaikuivat samana\nsekamelskana.\n\nHirveällä melulla oli kansanjoukko vihdoin syössyt kirkkoon.\n\nMutta samassa se pysähtyi, ikäänkuin häveten tekoaan.\n\nKirkon ylevä kauneus, alttari, jolta valo, luoden pitkiä tummia\nvarjoja, lankesi kirkkoon, antoi sille niin juhlallisen, vakavan\nleiman, että hurjimmankin täytyi hetkeksi jäädä miettimään, ennenkuin\nhän kävi pyhyyteen käsiksi. Monet, jotka ainoastaan uteliaisuudesta\nolivat seuranneet joukkoa, heittäysivät polvilleen rukoilemaan apua\npyhimyksiltä. Mutta äkkiä kuului voimakas ääni:\n\n— Pois kuningas Eerik, pois pyhä Pirkitta! Me emme huoli pyhimyksiä!\n\n— Pois, pois! huudettiin sieltä täältä.\n\nJa ulvonnalla joka tuli kuin helvetin syvyyksistä, karkasi\nkansanjoukko alttarille, kiskoi alas pyhät kuvat ja rikkoi ne\ntuhansiksi sirpaleiksi, jotka heitettiin ulos ikkunoista kadulle;\ntaulut ja koristukset hävitettiin, alttaripeitteet revittiin\nkappaleiksi, kalkit ja pyhät astiat tallattiin rikki ja urut\nhakattiin säpäleiksi, jotka viskattiin alas pitkin portaita.\n\nVimmatun intohimonsa vallassa olivat nuo ihmisraukat kuin lauma\nvillejä eläimiä, jotka leimuavin silmin ja läähättäen heristelivät\nnyrkkejään, mylvivät ja ulvoivat. Tuontuostakin kuului naisten\npelästyneitä, epätoivoisia valitushuutoja, joita he, kuullessaan\nhaavoittuneiden valitukset ja nähdessään kuolleiden vääntyneet\nkasvot, päästivät.\n\nKamalalta näyttikin.\n\nOlavi oli paennut, jottei joukko tallaisi häntä jalkainsa alle, nyt\ntunkeutui hän aaltoilevan kansalauman läpi ja kiiruhti saarnatuoliin.\nPian kuului hänen voimakas äänensä:\n\n— Hiljaa, hyvät ystävät! Mitä tämä merkitsee? Kenen luvalla te\ntunkeudutte Jumalan huoneeseen ja käytte käsiksi kirkon koristuksiin?\n\n— Sehän on mestari Olavi, kuulkaamme häntä, huudettiin monelta\ntaholta.\n\n— Hän on ystävämme! kirkuivat taas toiset.\n\n— Siitä minua Jumala varjelkoon! huusi Olavi. — Te pidätte itseänne\nkristittyinä ihmisinä ja käytätte ilmeistä väkivaltaa! Luuletteko\nettä Kristuksen valtakunta lähestyy melulla ja hävityksellä?\n\n— Se on totta! Hän on oikeassa! huudettiin.\n\n— Ei, ei, huusivat toiset, — älkää kuulko häntä, hän on petturi!\n\n— Pois paavi, pois antikristus, pois pyhimykset! Turhaan koetti\nOlavi korottaa ääntään, huudot ja melu yhä kasvoi, palasia rikotuista\npyhimyskuvista heitettiin saarnatuolia kohti ja kirouksia ja\nuhkauksia sateli ilmassa; vihdoin saapui vahti, jonka Mikael oli\nkutsunut avuksi; useita vangittiin ja loput ajettiin ulos.\n\nMutta joukko vaikeroivia, itkeviä lapsia jäi vielä kirkkoon.\n\nÄkkiä hyppäsi muuan sukkela munkki alttarille ja huusi sieltä kovalla\näänellä:\n\n— Niin, valittakaa vaan, itkekää vaan! Nouskoon teidän huutonne\naina taivaaseen asti! Katsokaa pyhiämme, katsokaa valtakunnan\nsuojeluspyhiä, mihin alennuksen tilaan kerettiläiset ovat heidät\nsaattaneet! Katsokaa pyhää Eerikkiä ja pyhää Pirkittaa. Voi, voi!\n\nOlavi oli astunut alas kansan joukkoon lohduttamaan ja auttamaan; nyt\nhän kiireesti riensi takaisin saarnatuoliin.\n\nMutta hänet nähdessään huusi munkki:\n\n— Älkää kuulko häntä, hän on kaiken pahuuden juuri, paetkaa,\npaetkaa täältä, hän on pakana ja jumalanpilkkaaja! Hänen läsnäolonsa\nsaastuttaa tämän pyhän huoneen!\n\nJa naiset ja lapset nousivat kauhistuneina ja huusivat:\n\n— Pois, pois täältä!\n\n— Oletteko mielettömät? huusi Olavi.\n\n— Hän pilkkaa Jumalaa, olkoon hän kirottu! huusi munkki ja syöksyi\nulos.\n\n— Olkoon hän kirottu! kaikui sadoista suista ja kaikki pakenivat\nkuin myrkyllistä käärmettä. Muutaman minuutin kuluttua oli kirkko\ntyhjä; mutta koko kaupungissa vallitsi mitä kamalin vimma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaisessa tilassa tapasi kuningas pääkaupunkinsa, kun hän palasi\nMalmön kokouksesta. Hänen viisas varovaisuutensa pelkäsi kaikkea\nliioittelua ja varsinkin hurjaa haaveilua, joka vie terveen\njärjen aivan harhaan; sentähden hän paikalla oivalsi, että kansa\nnäiden rajujen tapahtumien jälkeen vieläkin vastenmielisemmin\nkatselisi oppia, joka häiritsi maan rauhaa ja matkaansaattoi hurjia\nlevottomuuksia.\n\nKuningas kutsutti heti luokseen Olavi Pietarinpojan ja Mikael\nLagerbernin ja nuhteli heitä ankarasti heidän leväperäisyydestään\nja velttoudestaan. He koettivat kyllä puolustautua, mutta olivat\nkadottamaisillaan kuninkaan suosion.\n\nHeidän poistuessaan huomautti hän, etteivät he kelvanneet\njärjestyksen valvojiksi.\n\nSitte kutsuttiin Melchior Rink ja Knipperdollinck kuninkaan eteen ja\nkuningas kysyi heiltä, kehoittiko todellinen uskonto ja jumalanpelko\nihmisiä raivoamaan ja viettelemään kansaa sellaiseen haaveiluun, että\nse raivosi kuin pahan hengen riivaamana.\n\nHe koettivat kyllä puolustautua, mutta kuningas uhkasi heitä\nkuolemanrangaistuksella, jos he vielä kerran laskisivat jalkansa\nRuotsin maaperälle.\n\nEnsin heidät suljettiin vankeuteen, mutta sitte he ja koko heidän\njoukkonsa karkoitettiin valtakunnasta.\n\nPääkaupungissa vallitsi taaskin rauha, Lutherin oppia saarnattiin\nesteettömästi, virsiä veisattiin ruotsiksi ja luostarien arvo aleni\nalenemistaan. Näytti siltä kuin myrsky vain olisi puhdistanut ilman.\nRaittiimmat tuulet pääsivät puhaltamaan maahan ja monet, jotka tähän\nsaakka olivat epäilleet, päättivät nyt ruveta palvelemaan sitä\nJumalaa, jota ei saattanut laahata loassa niinkuin pyhiä kuvia, joita\nhe tähän asti olivat palvelleet.\n\nMutta maaseudulla, varsinkin Uplannissa, jonne huhu Tukholman\nuskonnollisista riennoista oli levinnyt, oli tyytymättömyys suuri\nja kansa sanoi mieluinten tahtovansa pitää munkkinsa ja pappinsa.\nNämä taas käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kuvailivat uutta oppia\nmitä räikeimmillä väreillä, syyttäen kuningasta kaikista ajan\nvallattomuuksista.\n\nRauhoittaakseen mieliä päätti Kustaa matkustaa likeisimpiin\nmaakuntiin; kaikkialla kokosi hän kansan ympärilleen ja kertoi,\nettei oppi jota saarnattiin, laisinkaan ollut mitään uutta; se oli\nsama oppi, jonka Kristus ja hänen apostolinsa itse olivat meille\nopettaneet ja jota esi-isämme olivat tunnustaneet. Hän kehoitti\nevankeelisia pappeja varovaisuuteen: ei pitänyt herjata paavia ja\nhänen piispojaan, sillä silloin kansa paikalla luuli saarnattavan\nuutta oppia. Ei myöskään pitänyt esiintyä melulla. Suurin osa\npappeja ei oikein ymmärtänyt opettaa kansalle Jumalan sanan\ntodellista tarkoitusta ja sisältöä; muutamat puhuivat pyhimyksistä\nylenkatseellisesti, toiset kirosivat hyvät työt ja enimmät viettivät\npahentavaa, huonoa elämää, josta hän ankarasti kehoitti heitä\nluopumaan.\n\nKronikassa sanotaan: \"varma on, että jollei hän olisi pitänyt\nkäsissään evankeelisen opin ohjaksia, niin se kokonaan olisi\nhävinnyt\". Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas.\n\nJoulun aikaan läksi kuningas Upsalaan. Hänen seurassaan oli Olavi\nPietarinpoika ja useita valtion neuvoston jäseniä. Hän oli jo ennen\npyytänyt, että pidettäisiin keskustelu muutamien katolisen kirkon\npuolustajien ja Olavi Pietarinpojan välillä.\n\nKristikunnassa vallitseva yleinen erimielisyys oli nimittäin syvästi\nkoskenut häneen ja hän tahtoi tietää, mikä siihen oikeastaan oli\nsyynä.\n\nSaadakseen kuulla molemminpuoliset syyt ja perusteet oli hän pannut\ntoimeen tämän julkisen, oppineen ottelun. Upsalan tuomiokapituli oli\nedustajakseen valinnut jumaluusopin professorin, tohtori Pietari\nGallen, joka oli erittäin taitava skolastisessa filosofiassa. Tämä\nrohkea mies oli koko tarmollaan valmis puolustamaan kirkon oikeuksia.\n\nOttelu koski niitä katolisuuden tärkeimpiä kysymyksiä, joita\nluterilaiset vastustivat.\n\nTohtori Galle vetosi kirkko-isiin, Olavi Pietarinpoika ei sanonut\ntunnustavansa muita todistuksia kuin niitä, jotka perustuivat\nraamattuun.\n\nHe ottelivat kiivaasti, kertoo kronikka, mutta perinpohjaisilla,\nselvillä ja voimakkailla todistuksillaan voitti Olavi vastustajansa.\n\nTämä oli ensimäinen julkinen taistelu uuden ja vanhan opin välillä\nja sitä jatkui sitte sekä suullisesti että kirjallisesti. Varsinkin\noli kaksitoista pykälää, joista ei voitu sopia. Ne antoi kuningas\nkirjoittaa ja lähettää useille miehille kummastakin puolueesta,\npyynnöllä, että jokainen antaisi vastauksensa, esittäen syynsä ja\nperustuksensa.\n\nTohtori Gallelle kirjoitti kuningas erityisesti, kun hän sitte\nhänelle lähetti kysymykset.\n\n\"Koska te olette jumaluusopin tohtori ja oppinut, niin teidän\nvelvollisuutenne on opettaa meitä maallikoita niissä asioissa, joita\nmeidän sielumme autuudeksi, täytyy tietää.\"\n\nOlavi Pietarinpojan vastaukset olivat perinpohjaiset ja laveat ja\nniissä hän kumosi Pietari Gallen väitteet.\n\nKuninkaan tarkoitus oli luultavasti tulevaisuudessa kutsua kokoon\nkoko maan oppineet ja papiston ja heille näyttää nuo vastaukset,\njotta he harkitsisivat ja päättäisivät, mikä olisi oikeinta; siten\ntulisi riita ratkaistuksi ja jokainen tietäisi, mille puolelle\nkallistuisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä täytyy meidän siirtyä hiukan taaksepäin, siihen päivään,\njolloin uudestakastajat ryntäsivät Suurkirkkoon.\n\nOlavi oli juuri lähtemäisillään kirkosta; hänen mielensä oli\nalakuloinen ja surullinen, ei sentähden että hän olisi epäillyt\noppiaan, vaan siksi että hän epäili taitoaan sen saarnaamiseen;\nhän oli levoton, mutta ei siksi että hän olisi epäillyt oppinsa\nlopullista voittoa, vaan hän oli huolissaan omasta heikkoudestaan\nja mitättömyydestään; hän ei pelännyt pilkkaa, jonka alaiseksi hän\npian oli joutuva, vaan sitä, että uskonpuhdistuksen suuri työ hänen\nkauttaan keskeytyisi. Yhä tummempien varjojen peittoon painui kirkko\nja yhä raskaampina lankesivat varjot hänen sydämelleen. Silloin\nkuului äkkiä sivukäytävältä nuortea ääni:\n\n— Mestari Olavi! Hämmästyneenä hän pysähtyi.\n\n— Mestari Olavi! kuului taaskin ja vaaleapukuinen neito riensi häntä\nvastaan.\n\n— Suuri Jumala! neiti Kristina!\n\n— Isä meni katsomaan, onko tie vapaa ja voitteko te vaaratta päästä\ntäältä pois. Hän tahtoi lähettää minut kotiin erään uskollisen\npalvelijan kanssa, mutta minä en tahtonut lähteä ennenkuin te... Olin\npiilossa saarnatuolin takana...\n\nOlavi tarttui hänen käteensä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän\nmuisti niin selvästi hetken, jolloin hän häneen tutustui. Se oli\nollut Strängnäsissä, jossa hänen isänsä, Martti Skinnare silloin asui\nporvarina.\n\nRaju ihmisjoukko oli juuri ajanut häntä takaa ja hänen olisi\nsaattanut käydä aika hullusti, jollei onnettomuus olisi sattunut\ntapahtumaan juuri Martin talon edustalla. Martti ja hänen tyttärensä\navasivat portin ja vetivät Olavin sisäpuolelle, siten vapauttaen\nhänet takaa-ajajistaan. Sittemmin oli Olavi usein käynyt heidän\nluonaan, heillä oli paljon keskustelemista, sillä sekä Martti, että\nhänen tyttärensä olivat jo ennestään Olavin kuulijoita ja lämmin\nystävyys syntyi heidän välilleen.\n\nMutta Martti Skinnare oli porvarina myöskin Tukholmassa ja Olavin\nmuutettua pääkaupunkiin, kävi hän heillä vieraissa yhtä ahkerasti\nkuin Strängnäsissäkin.\n\nHän rakastui yhä enemmän ja enemmän nuoreen Kristinaan, mutta vaikka\nhän aikoja sitte oli päättänyt mennä naimisiin, niin ei hän ollut\nuskaltanut sitoa tyttöä vaimokseen... hänellä saattoi vielä olla\npaljon vastuksia; voisiko hän suojella vaimoaan?\n\nTänä hetkenä haihtuivat kaikki epäilykset; vaistomaisesti veti hän\ntytön kättä likemmä.\n\n— Oletteko pahoillanne, olenko ehkä tehnyt väärin? kysyi Kristina\nlevottomasti.\n\n— Olette, Kristina neiti, teidän olisi niinkuin muidenkin pitänyt\npaeta minua.\n\n— Se on mahdotonta, virkkoi tyttö, pudistaen päätään.\n\n— Miksi?\n\n— Minä luotan teihin; te olette valaissut minulle taivaallisen\ntotuuden. Sitä en milloinkaan voi palkita.\n\n— Ettekö tiedä, neiti Kristina, että teidän osanottonne suuresti\non helpoittanut työtäni; kun minä hiljaisina öinä olen luonut\nkatseeni taivaalle, olen välkkyvissä tähdissä luullut nähneeni teidän\nsilmäyksenne.\n\n— Minäkin ajattelen yhtämittaa teitä, virkkoi tyttö kiihkeästi,\nmutta samassa ujostellen sanojaan aikoi hän vetää pois kätensä; —\nviipyypä se isä kauvan!\n\n— Älä vetäydy pois luotani, pyysi Olavi vapisevalla äänellä, —\nminusta tuntuu siltä kuin Jumala itse olisi lähettänyt sinut luokseni\ntänä elämäni katkerimpana hetkenä... Kristina, minä rakastan sinua\nkoko sielustani, tahdotko ruveta hyväksi enkelikseni ja tukenani\nseurata minua elämän retkelle?\n\n— Mestari Olavi, pidänhän minäkin sinusta! Ja mielelläni tahdon\nrukoilla Jumalaa puolestasi ja silmistäsi arvata toivomuksesi...\n\nOlavi sulki hänet syliinsä.\n\n— Tiedätkö rakkaani, että katolinen kirkko ankarasti, jopa\npannakirouksella, rankaisee papin, jos hän menee avioliittoon. Onko\nsinulla rohkeutta kantaa maailman pilkkaa ja muita vastoinkäymisiä?\n\n— Jos sinä pyydät minua vaimoksesi, mestari Olavi, niin olen varma\nsiitä että se on oikein, ja mielelläni suostun siihen jo huomenna,\nvaikkapa tänään, jos tahdot. Sillä minä tulen sinua rakastamaan niin\nkauvan kuin sydämeni sykkii ja silmäni näkee; yksin kuoleman unessa\ntulen uneksimaan sinusta.\n\nYhä lämpimämmin sulki Olavi hänet syliinsä.\n\n— Kristina, jos sinä tietäisit, mikä ilo on vallannut sieluni.\nKaikki epäilykset ovat poissa... rohkeus ja luottamus ovat heränneet,\nnyt tunnen että uskallan katsella tulevaa taistelua silmiin... Ja\nsinulla, Kristina, on siinä osallisuutesi; se on tapahtunut Jumalan\nja rakkauden voimalla.\n\nMartti Skinnare antoi ilolla tyttärensä nuorelle papille, mutta\npäätettiin pitää asia salassa, kunnes Olavi saisi sen uskotuksi\nkuninkaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Upsalassa, kun he olivat kahdenkesken, rohkaisi Olavi\nmieltään ja kertoi.\n\nKuningas rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi tyytymättömästi:\n\n— Luulin ettei sinulla olisi aikaa enempää kuin minullakaan ajatella\nsellaisia.\n\n— Ei ole ketään joka ajattelisi minun puolestani, vastasi Olavi,\njoka aina oli kuullut huhuttavan, että kuningas menisi naimisiin,\nmilloin minkin neitosen kanssa.\n\n— Se olisikin varmaan turhaa, koska kerran sinä itse olet ryhtynyt\npitämään asiasta huolta. Mutta oletko tarkkaan ajatellut?\n\n— Raamattu ei sitä kiellä.\n\n— Tiedän sen kyllä, mutta papit.\n\n— En kysy heidän neuvojaan. Kuningas vaipui hetkiseksi ajatuksiin.\n\n— Selibaatti on inhoittava laitos ja voithan sinä, yhtä hyvin kuin\njoku toinenkin, murtaa jään.\n\n— Olen puhunut kanslerin kanssa ja hän on melkein jo luvannut\ntoimittaa vihkimisen.\n\n— Minun kelpo Laurini!... Mutta sinäpä et olisikaan helposti saanut\ntoista hänen sijaansa.\n\nSitte kyseli kuningas kuka morsian oli, mitä säätyä, j.n.e.\n\nPäätettiin että vihkiäiset tapahtuisivat Suurkirkossa, mutta salaa,\njottei syntyisi melua ja häiriötä, niinkuin muuten saattaisi tapahtua.\n\n— Mutta vielä yksi asia! sanoi kuningas; — sen pitää tapahtua\nsilloin, kun minä olen poissa Tukholmasta.\n\n— Kuinka kauvan viivytään Upsalassa?\n\n— Luultavasti muutamia viikkoja.\n\n— Ehkä minä heti saan lähteä.\n\n— Sinulla näkyy olevan kiire, sanoi Kustaa nauraen, — no niin,\nlähde vaikka huomenna ja tule onnelliseksi!\n\n— Kuninkaani! Olavi suuteli kuninkaan kättä, — miten hartaasti\ntoivon teille yhtä suurta onnea!\n\n— Kuninkaat eivät saa seurata sydämen ääntä, heidän pitää naida\nniin, että siitä koituu hyötyä valtakunnalle... Onneksi, lisäsi\nhän, — on sydämeni vapaa ja minut saa naittaa koska tahansa, jos\npolitiikka vaatii... Hän oli sillaikaa avannut kallisarvoisen rasian,\njoka seisoi pöydällä, ja siitä ottanut jalokivillä koristetun\nristin: — anna tämä morsiamellesi, puhui hän sitte, — mutta sano\nhänelle, että kuninkaan lahja vastaiseksi on pidettävä salassa.\n\nOlavi kiitti vieläkin ja aikoi lähteä.\n\n— Muista, sanoi kuningas, — että sinulla on paljon tekemistä ja\nsinä saat yhtä tehdä, mutta et toista laiminlyödä... Ymmärrätkö?\n\n— Koska kuningas käskee minua palaamaan?\n\n— Sen saat tietää kansleriltani... teidän pitää työskennellä yhdessä.\n\n— Ja hyvää kyytiä.\n\nOlavi läksi ja Kustaa alkoi miettien astella edestakaisin huoneessa.\n\"Hän tekee oikein\", puheli kuningas itsekseen, \"tyhjää on aina\nolla yksin... mutta enhän minä ole yksin... onhan minulla Lauri ja\nOlavi... mutta kokonaan luottaa toiseen, kokonaan uskoutua hänelle,\narvata ajatukset toistensa silmistä, sulautua samaksi sieluksi toisen\nkanssa — se on maallista onnea suurempaa, se on autuutta. Tulenkohan\nminä milloinkaan kokemaan sitä?... Niin, Olavi tekee oikein, ja minä\ntoivotan hänelle onnea!\"\n\nSiinä kuninkaan ajatus keskeytyi, sillä tuli vieraita, mutta hän oli\nkoko päivän tavallista iloisempi ja hellämielisempi.\n\nJokainen joka tahtoi puhua hänen kanssaan uskonnollisista asioista,\noli aina tervetullut, ja nyt hänen vakava päätöksensä oli, että Uusi\nTestamentti käännettäisiin ruotsinkielelle, jotta jokainen itse\nalkulähteestä saisi ammentaa valistusta.\n\nUsein tulivat oppimattomat papit kaikessa alamaisuudessa kertomaan\nkuninkaalle, että kansa tietämättömyydessään oli paljon onnellisempi\nkuin jos sen käsiin annettiin niin vaarallinen kirja kuin raamattu;\nhe eivät lukisi sitä kuin omaksi vahingokseen ja viimeinen häiriö\ntulisi ensimäistä pahemmaksi.\n\n— Mutta pappien ammattihan on selittää tietämättömille, mitä eivät\nhe ymmärrä, vastasi kuningas, luoden kysyjään katseensa.\n\n— Kyllä, mutta hullu voi tehdä niin monta kysymystä, ettei kymmenen\nviisasta saata vastata niihin.\n\n— Tarkoitatteko että papiston oppi sitte on niin suuri; minulle on\nkerrottu että useat papit ovat niin tietämättömät, etteivät osaa\nedes lukea, vielä vähemmin selittää pyhää raamattua; minä puolestani\nluulen että käännös raamatusta äidinkielelle olisi erittäin hyvä; vai\nmiten te arvelette?\n\nVastaukseksi tuli tavallisesti epäselvä mutina ja kysyjä läksi\ntiehensä, tehden tuhansia kumarruksia ja iloiten siitä että eheänä\npääsi pois.\n\nArkkipiispa oli iloinen, tyytyväinen herra, joka täysin siemauksin\nnautti loistosta ympärillään.\n\nKuningas läksi kerran häntä tervehtimään ja hän vastaanotti hänet\nniinkuin ruhtinas toisen ruhtinaan. Suuri joukko palvelijoita juoksi\nedestakaisin loistavissa suojissa ja mitä jaloimpia viinejä ja\nharvinaisimpia herkkuja tarjottiin.\n\nMutta Kustaa niitä tuskin maistoi. Hän tahtoi saada puhua\nkahdenkesken piispan kanssa ja sen tähden vei piispa hänet\nsalakammioonsa, jonka sisustus oli, jos mahdollista, vieläkin\nkomeampi kuin muiden huoneiden; isäntä pyysi vieraansa istumaan ja\nasettui itse mukavaan tuoliin.\n\nKuningas lausui sanansa lyhyeen ja ankarasti; hän kehoitti\narkkipiispaa ja hänen virkaveljiään toimittamaan ruotsalaisen\nkäännöksen Uudesta Testamentista.\n\nJohannes herra arveli, ettei sillä asialla ollut kuinkaan kiire.\n\n— Kaikissa muissa maissa löytyy sekä Uusi Testamentti että koko\nraamattu äidinkielellä, vastasi kuningas; — en tahtoisi uskoa\nruotsalaisia pappeja paimeniksi, jotka sekä laiminlyövät lammasten\nravitsemisen että kieltävät niiltä laitumen.\n\nPiispa huomautti, että kuningas on aivan liian ankara ja —\npuolueellinen.\n\nMutta silloin kuningas tilastollisten tietojen avulla näytti toteen,\nkummoista luostarielämä oli, sekä että löytyi pappeja, jotka eivät\nosanneet edes selvästi lukea ruotsia sisältä ja toisia, jotka\nhuonolla elämällään herättivät pahennusta seurakunnassa. \"Siitä en\npuhukkaan\", jatkoi hän, \"kuinka paljon tällaisten isien aviottomia\nlapsia lankeaa seurakunnan niskoille\".\n\nArkkipiispa vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Kuningas ei maininnut\nainoaakaan tapausta jättämättä siitä selviä, kirjallisia todistuksia;\nvihdoin olivat arkkipiispan kädet täynnä papereja; hänen pyöreät,\njovialiset kasvonsa olivat käyneet pitkiksi ja kalpeiksi, hän\nsilmäili kuningasta miltei rukoilevasti, mutta ei saanut lausutuksi\nsanaakaan puolustukseksi.\n\n— Toivon että tarkkuudella luette nämä paperit, sanoi kuningas, —\nja kun olette huomannut, että pikainen apu on tarpeen, niin älkää\nviivytelkö sen aikaansaamista.\n\n— Vakuutan että tulen tekemään mitä suinkin voin, vastasi herra\nJohannes.\n\nKuningas läksi, mutta hänen sanansa olivat kerrassaan lamauttaneet\narkkipiispan. Olihan hän kyllä tietänyt tuon kaiken, mutta hän\noli aina kristillisen lempeyden vaipalla peittänyt kaikki pienet\nhelmasynnit... eihän inhimillistä heikkoutta käynyt tuomitseminen\nniin ankarasti... ja mitä tuohon oppimattomuuteen tuli, niin eihän se\nollut suurempi kuin kansan tietämättömyys, papisto ja kansa sopivat\nsiten hyvin toisilleen. Mutta nyt hänen arvonsa hänet pakoitti...\nsillä olihan hän luvannut kuninkaalle, mutta mitä Brask, se hirmuinen\nBrask, sanoisikaan, kun saisi tästä kaikesta tiedon!\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kierteli kautta koko Ruotsin huhu, joka\noli niin mahdoton, ettei kukaan viisas ihminen voinut sitä uskoa;\nhurskaat tekivät sen kuullessaan ristinmerkin ja kysyivät toisiltaan,\noliko maailman loppu käsissä, ja kun sama huhu havaittiin todeksi ja\nse saapui piispa Braskin luo, niin se hänessä herätti suurinta kauhua\nja pelästystä.\n\nMestari Olavi, diakoni Olavi, Tukholman Suurkirkon opettaja,\noli vastoin kaikkia pyhän kirkon käskyjä ja määräyksiä mennyt\navioliittoon!\n\nPiispa Brask kirjoitti kuninkaalle ja huomautti, miten paljon\npahennusta se herättäisi kirkossa ja seurakunnassa. Hän koetti\nkuninkaalle selittää, mikä häiriö tulevaisuudessa syntyisi, kun\ntuomarin lain mukaan esimerkiksi perintökysymyksissä täytyi kohdella\npappislapsia samalla tavalla kuin aviottomia lapsia. Ja kun asiassa\nsitte vedottaisiin kuninkaaseen, niin miten hän menettelisi?\n\n\"Sentähden\", lopettaa piispa kirjoituksensa, \"ei mestari Olavin\navioliitto ole oikea eikä laillinen, vaan on hän kirkkolain mukaan\njulistettava pannaan. Pankaa nyt siis Jumalan tähden tämä asia\nkuntoon, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii, ja minä toivon että\nkaikkivaltias Jumala antaa Teille armonsa, että te voisitte toimia\nvaltakunnan kunniaksi ja omaksi ansioksenne Jumalan edessä ja\nkaikkien valtakunnan hurskaiden suojeluspyhien edessä, jotka teitä\nkaikesta pahasta varjelkoot.\"\n\nKuninkaan vastaus ei viipynyt.\n\n\"Te kirjoitatte mestari Olavin avioliitosta; me emme siitä tietäneet\nmitään, ennenkuin se oli tapahtunut, sillä me olimme sillaikaa\nUpsalassa. Mutta heti kun saimme kirjoituksenne, kutsuimme hänet\neteemme, näytimme kirjoituksenne ja pyysimme kysyä, kuinka hän\naikoi puolustaa tekoaan vanhojen tapojen edessä. Hän vastasi\nsilloin voivansa puolustautua Jumalan lain edessä ja vakuutti, että\noikeudenmukainen tuomari hänet löytäisi syyttömäksi, jos Jumalan\nlakia pidettäisiin ihmisten lakeja pyhempänä.\"\n\n\"Koska kerran hän sanoo\", lisää kuningas, \"tahtovansa oikeuden edessä\nvastata teostansa, niin emme voi kieltää häneltä sitä; jääköön hänen\nhuolekseen, miten hän voi puolustautua. Mutta koska te kirjoitatte\nettä hän tämän tekonsa vuoksi on julistettava kirkonkirouksen\nalaiseksi, niin meidän täytyy sanoa, että se meidän vähäisen järkemme\nmukaan on kummallista, että ihminen julistetaan pannaan avioliiton\ntähden, jota Jumala ei ole kieltänyt; mutta haureus, naisenraiskaus\nja muut ilkityöt sallitaan paavin laissa, vaikka olemme kuulleet\nettä niitä jotka näihin lankeevat, ulkomailla suuresti halveksitaan.\nJa koska olemme kuulleet, että ulkomailla tapahtuu paljon sellaisia\navioliittoja, niin arvelemme että täällä meilläkin vähitellen\nruvetaan harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta me\ntietäisimme, miten meidän tulee menetellä.\"\n\n\"Teidän kirjoituksenne ei voi tarkoittaa yksin mestari Olavia, sillä\neihän hänen avioliittonsa saata tuottaa paljonkaan vahinkoa, vaan\ntarkoitatte te varmaankin meitä ja iloitsette siitä että voitte\nleimata meidät siksi, jona meitä pidätte... Toivomme kuitenkin, että\nkirjoituksestanne huolimatta muille ihmisille selitätte menettelymme\nparhain päin. Heitän Teidät Jumalan haltuun. Kirjoitettu linnassamme\nTukholmassa vuonna 1525.\"\n\n\"Sinun kettusi ei tule puremaan minun hanheani\", mietti Kustaa.\nJa varovaisena ja viisaana esiintyy hän aina molempien puolueiden\nvälittäjänä ja turvautuu kaikissa riitakysymyksissä raamattuun,\nantaen sen sanojen ratkaista.\n\nArkkipiispa oli jakanut Uuden Testamentin käännöstyön\ntuomiokapitulien ja muutamien luostarien kesken, mutta se kävi\nhitaasti, osaksi luultavasti siitäkin syystä, että katolisen kirkon\nmiehet aina siinä suhteessa ovat olleet hiukan vastahakoiset. Mutta\nmuut kävivät asiaan käsiksi. Ansio käännöksestä kuuluu joko kuninkaan\nkanslerille Lauri Antinpojalle tai Olavi Pietarinpojalle; luultavasti\nhe yhdessä tekivät työtä, mutta antaakseen suurelle teokselle\nkorkeamman merkityksen, panivat he sen ilmestymään ikäänkuin\nitsestään, ilmoittamatta kääntäjien nimiä.\n\nTyö oli sujunut sellaisella kiihkolla, että jo 14 p. elokuuta 1526\nTukholmassa painosta ilmestyi Uusi Testamentti puhdaskielisenä ja\narvokkaana.\n\nSyvällä surulla katseli Brask, kuinka uutta oppia ahkeralla työllä\nedistettiin. Johannes Magnus sai kuulla ankaria nuhteita siitä että\nhän oli sallinut ihmisten julkisesti tarkastaa kirkon pyhää oppia;\nsiitä ei arkkipiispa voisi vastata pyhän isän edessä.\n\nEi Brask myöskään hyväksynyt Uuden Testamentin käännöstä; se oli\nmuissa maissa johtanut kerettiläisyyteen, ja niin saattoi käydä\nRuotsissakin.\n\nTaaskin antoi hän kirkkojen ja luostarien porteille naulata\nkiertokirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin levittämästä\nluterilaista oppia, koska sen seuraajat ylenkatsoivat sekä\nhengellisen että maallisen oikeuden, selittivät katumustyöt,\nkiirastulet, paastot, ripit, pyhien avuksihuutamisen, esirukoukset\nkuolleiden puolesta, aneen ja kanoniset lait pelkiksi\nihmiskeksinnöiksi; yllyttivät maallista esivaltaa rikkomaan ja\nmuuttelemaan kirkon sääntöjä ja koettivat saavuttaa vapautta, jota\nhe kyllä nimittivät kristilliseksi, mutta jota pitäisi kutsua\nluterilaiseksi tai pirulliseksi! Jokaisen tuli rukoilla Jumalaa\nvarjelemaan sellaisista!\n\nHän hankki maahan kaikki kirjat, joita ulkomailla oli kirjoitettu\nLutheria vastaan ja lähetti niitä tuomiokapituleihin ja luostareihin.\n\nHänen valppautensa ulottui kaikkialle, hän oli uuden opin voimakkain,\narvokkain ja vakaumukseltaan puhtain vastustaja.\n\nNäiden taistelujen raivotessa, kun Kustaan toiselta puolen täytyi\nlannistaa yhä kasvavaa ylimielisyyttä ja toiselta puolen oikaista\nväärinkäytöksiä, tuli hänelle vielä lisäksi muitakin huolia.\n\nNiitä tuli sieltä, mistä hän vähinten niitä odotti.\n\nTaalalaismiehet kirjoittivat hänelle kirjeen Vapunpäivänä 1525.\n\n\"Kai Teidän armonne muistaa, miten paljon rahaa ja palvelijoita\nTeillä oli, kun te karkurina kiertelitte metsissämme. Silloin ei\nollut saksalaisia eikä tanskalaisia Teitä auttamassa, vaan me köyhät\ntaalalaiset, helsinglantilaiset, gestrikiläiset ja muut talonpojat\nkoko Ruotsin valtakunnasta sen teimme. Silloin te lupasitte ja\nvannoitte pysyvänne uskollisena P. Eerikin ja Ruotsin laille ja\nvanhoille hyville tavoille, ja rakastavanne Ruotsin talonpoikia ja\nsuojelevanne kirkkoa.\"\n\nSitte ylistettiin talonpoikien, varsinkin taalalaisten tekoja ja\nsoimattiin kuningasta siitä, että hän \"oli tuonut saksalaisia\nja tanskalaisia maahan ja antanut heille maan parhaimmat rahat.\nRuotsalaisia miehiään hän sitävastoin oli kohdellut kovin kourin\nja keihäillä ja raudoilla pakoittanut heitä vaikenemaan, kun he\nvaativat palkkaansa. Näytti siltä kuin olisi täytynyt epäillä, oliko\nhän pitänyt kuninkaanvalansa, jonka hän Ruotsin miehille vannoi\nSträngnäsissä.\"\n\n\"Miten hän oli valansa pitänyt, sen he päättivät jättää Jumalan\nhaltuun. Mutta epäkristillisesti hän oli verottanut luostareja ja\nkirkkoja, pappeja ja munkkeja ja ottanut kaikki Jumalan kunniaksi\nvihityt kalleudet, kuten kalkit, pyhät astiat, pyhien naisten rasiat,\nja hyödyttömästi hajoittanut kaikki nämä tavarat pois valtakunnasta.\nSitte hän kirkolta oli ottanut kaikki ruotsalaiset rahat ja antanut\nsijaan huonoja klippinkeja, jotka hän pian julisti kelpaamattomiksi.\nMyöskin oli hän vaatinut kymmenyksiä, jota ei kukaan kristitty\nruhtinas ennen häntä ollut tehnyt. Pelättävää oli että näiden hänen\npahojen tekojensa tähden Jumalan viha kohtaisi valtakuntaa, jollei\nparannusta tapahtuisi. Taalalaiset eivät sallineet että kirkoille tai\nluostareille, papeille, munkeille, kauppakaupunkilaisille tai Ruotsin\ntalonpojille pantaisiin lisää hopeaveroa, sillä maa ei laisinkaan\nollut hyötynyt siitä, mitä viime kesänä oli uhrattu retkeen herra\nSeverin Norrbyta vastaan. Kuninkaan syy oli, että hän vielä pysytteli\nmerellä ja että Gottlanti oli joutunut vieraiden käsiin.\"\n\nRehellisen, hyvän Kristina rouvan on kuningas ottanut kiinni\nja pannut vankeuteen. Sten herran pojan, Niilo Sturen oli hän\nkarkoittanut pois maasta. Hyviä miehiä, jotka uskollisesti olivat\npalvelleet Ruotsin herroja, oli hän vihannut ja vainonnut, mutta\nvaltakunnan kavaltajat, ruotsalaiset, saksalaiset ja tanskalaiset,\njotka maan pahimman vihollisen kanssa olivat olleet pettämässä\nSten herraa, oli hän korottanut piispoiksi, linnanpäälliköiksi ja\nmaavoudeiksi; toisille taas oli hän antanut maata ja lääniä ja tehnyt\ntalonpoikien herroiksi ja päämiehiksi miehiä, joiden kädestä heidän\nystävänsä ja sukulaisensa olivat saaneet surmansa.\n\n\"Jollette Te tahdo tehdä pikaista parannusta ja luopua kavaltajista\nja rakastaa ruotsalaisia miehiä ja päästää vapaaksi Kristina\nrouvaa, Niilo Sturea ja muita ruotsalaisia miehiä, joita olette\nvanginneet, ja hankkia maahan parempaa kauppaa, sellaista jommoinen\nmeillä oli muiden hyvien herrojen aikana, niin emme voi pitää sitä\nuskollisuusvalaa, jonka Teille vannoimme; ja tietäköön Jumala\nja kaikki rehelliset miehet, että Te väärällä menettelyllänne\nolette pakoittaneet meidät rikkomaan uskollisuuden, jonka Teille\nlupasimme...\"\n\n\"Me huomaamme, että Te tahdotte saattaa meidät, ruotsalaisraukat,\ntäydelliseen perikatoon ja sen vaaran me ja jokainen, jonka sydän\nuskollisena sykkii isänmaalle, Jumalan avulla tahdomme torjua.\nTähän äärimmäiseen keinoomme suokoot pyhä Eerik kuningas ja kaikki\nvaltakunnan hurskaat suojeluspyhät armonsa!\"\n\n\"Kirjoitettu Taalaissa ja vahvistettu maan sinetillä, pyhän Vapun\npäivänä 1525.\"\n\nSillä tavalla kirjoittaa itsevaltias alamaiselleen ja ylpeämpää\nkieltä ei Kustaa itse olisi voinut käyttää. Taalalaisten sanoissa\nilmeni vanha vapauden- ja itsenäisyydentunto; he tiesivät, nuo\ntaalalaiset, mitä he Engelbrektin ja Sturein aikana olivat\ntoimittaneet, ja nyt tuo karkulainen, jonka he olivat tehneet\nkuninkaaksi, aikoi ruveta uskottomaksi velvollisuuksilleen maata ja\nkansaa kohtaan.\n\nNiin katkeraa ja säälimätöntä kirjettä ei kuningas ollut odottanut,\nmutta sen hän kyllä tiesi, että maassa vallitsi tyytymättömyys, ja\nsyyt olivat myöskin hänelle tutut.\n\nTärkeimpänä syynä tyytymättömyyteen oli se, että tarpeellisimmat\ntavarat, varsinkin silli, oli niin korkeassa hinnassa, että rahasta\noli niin suuri puute ja että verot olivat niin suuret. Jo palatessaan\nMalmöstä kuuli kuningas valitettavan, että kansa, sitte kun klippinki\noli julistettu kelpaamattomaksi, oli aivan ilman rahaa, sekä että,\njos tätä jatkuisi, kukaan ei voisi maksaa veroa tai velkaa tai pysyä\ntilallaan, vaan täytyisi jokaisen vääntää ovensa lukkoon ja \"lähteä\nsinne, minne Jumala neuvoi\".\n\nTodistuksena kalliista ajasta kertoivat talonpojat, että heidän\nnyt suolaleiviskästä täytyi maksaa enemmän kuin ennen kokonaisesta\ntynnöristä; silakkatynnöri oli nykyään samassa arvossa kuin ennen\nkuusi, leiviskä haukea maksoi nyt saman kuin ennen neljä leiviskää ja\nsamassa suhteessa oli muukin ostotavara kallistunut.\n\nVielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa,\njonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja\nepärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit\nnylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät\nkirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat\nkuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä.\n\"Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden\", sanotaan esimerkiksi,\n\"katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette\nluvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne\". Syytökset\nkoskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia,\njoita oli tullut kaupunkiin ja jotka \"panivat tuumansa tukkoon ja\nvahingoittavat yhteistä kansaa\".\n\nMutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari\nSunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari\nGrymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten\nkirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje\nsaapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja\nheidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.\n\nAika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön\nkokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen\nTukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden\nopin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista\noli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle\nperikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin\nja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian\ntaas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: \"Se ei ole vaarassa, joka on\nJumalan suojeluksessa.\" Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän\ntiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.\n\nKerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet\nkirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan\nkanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi\nherraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat\nkuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten\nsaisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.\n\nKustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä\nkohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen\nvanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan\nkasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin\nhaluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin\näitinsä luo kasvatettavaksi.\n\nKauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen\nLaurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua\nkokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat\nmiehet raatihuoneelle.\n\nKukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin\nkuninkaan sanansaattajaa.\n\nKaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti\nystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan\nsiitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata.\n\"Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat\", sanoi hän, \"mutta ennenkuin\nminä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa\nTukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin\".\n\nKaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat\nvalmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen\nvoimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.\n\nSitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous\nVesteråsiin.\n\nSamaan aikaan saapui yllämainittu uhkauskirje Taalaista.\n\nKokoukseen oli, paitsi valtioneuvostoa, jonka piti saapua 7 päivänä,\nkutsuttu kauppakaupunkimiehiä ja talonpoikia, kaksi jokaisesta\nkaupungista ja kaksi joka kihlakunnasta, ja näiden piti saapua\ntoukokuun 14 päiväksi.\n\nValtioneuvoston kanssa tulivat myöskin Strängnäsin, Skaran ja Turun\npiispat sekä kuninkaan kansleri.\n\nMutta vasta kokoontuneiden säätyjen läsnäollessa nousi kuningas\npuhumaan ja valitti, että hänestä kansan kesken kulki niin pahoja\nvalheita ja että häntä vastaan oli tekeillä mitä ilkeimpiä\nsalahankkeita. Tämän yhteydessä mainitsi hän julkisesti sekä Severin\nNorrbyn, tuomiorovasti Knutin ja kansleri Pietarin, että muita, jotka\ntahtoivat matkaansaattaa riitaisuuksia valtakunnassa ja eroittaa\nkuninkaan. Hyvien syiden perustuksella näytti hän toteen, että kaikki\nmistä häntä syytettiin oli valhetta ja satua.\n\n\"Jos hänen hallituksensa oli niin puutteellista, ettei se\nmiellyttänyt säätyjä, niin hän paikalla ilmoitti olevansa valmis\nluopumaan siitä, jottei valtakunnassa hänen tähtensä syntyisi\nhäiriötä.\"\n\nSäätyjen vastaus oli yksimielinen; he pyysivät ettei kuningas\nheittäisi heitä ja maata, vaan pysyisi hallituksessa ja johtaisi\nheitä niinkuin tähänkin asti; he tahtoivat hänen edestään uhrata\nverensä ja henkensä ja vakuuttivat koko maan nimessä jokainen\npuolestaan pitävänsä huolta siitä, ettei tuollaisia salahankkijoita\npuolustettaisi missään, vaan päinvastoin rangaistaisiin niin, että\nkaikki heidän rikostaan pelkäisivät.\n\nHeidän pyyntöjensä ja lupaustensa tähden suostui Kustaa pysymään\nhallituksessa ja lupasi hänkin puolestaan uhrata henkensä ja\nkaikkensa Ruotsin hyväksi.\n\nAntaakseen alamaisilleen tiedon asiain oikeasta tilasta, kirjoitti\nkuningas avonaisen kirjeen, jossa hän osoitti, mitä salavehkeitä\noli tekeillä ja miten kaikki nämä puuhat olivat omiaan saamaan\naikaan eripuraisuutta kansassa, joten Kristianin olisi sitä helpompi\npäästä takaisin valtakuntaan. Taalalaisille lähetti kuningas useita\nkirjeitä, hän ei vihassa vastannut heidän kirjeisiinsä, vaan\nantoi heille ystävällisiä varoituksia, neuvoen heitä luopumaan\nerehdyksistään ja menettelemään varovaisesti, jotteivät he joutuisi\npahimman vihollisensa valtaan. Vihdoin neuvoi hän heitä kiireen\nkautta luopumaan Pietari Sunnanväderistä ja pysymään kuninkaalle\nuskollisina, niinkuin he olivat luvanneet; jolleivät he siihen\nsuostuisi, täytyisi kuninkaan yhdessä neuvoskunnan ja kansan kanssa\nkeksiä joku keino, jolla heidät saataisiin taipumaan.\n\nJos he sitävastoin tahtoivat osoittautua uskollisiksi kansalaisiksi,\nniin hän kyllä katsoisi heidän parastaan, sen tiesi Jumala, jonka\nhaltuun hän heidät uskoi.\n\nPalattuaan Kalmarista Tukholmaan, viipyi hän siellä ainoastaan lyhyen\najan, jonka jälkeen hän läksi pohjoiseen päin, Vestmanlannin kautta\nTaalainmaalle, ja piti maakäräjät Tunassa.\n\nSillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat\npappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon\ntähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan.\nJoko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä\nja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet\nhuomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi\ntyöksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.\n\nKokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja\nrautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt\nsuullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti\nolivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja\nsäätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi;\nitse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan,\nja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin\nhelposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki\nasiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää,\nettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä\nsuurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen\ntyötään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.\n\nTämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen\nhyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat\navoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille\ntalonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he\nkaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi\nolivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä\nvalheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder\nja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat\npanneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi\nmatkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja\narmollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä\nolivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien\nenään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan,\nsekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.\n\nSillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa\nlähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.\n\nHe viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin\nettä rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska\nja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki\nkorvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi\nGottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi\nvaltuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.\n\nKotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että\nuskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen\nlyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi\nvaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti\nlähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti\nse, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän\nvalmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan\nkuului arkkipiispalle.\n\nHänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä\naatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut\ntoimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä\nVincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin\npiispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat,\nkirkkomuurit ja risti kirkot.\n\nOsoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa\npapeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella\npapeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.\n\nPalatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.\n\nJohannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen\nkanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli\nnuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle\nhän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen\nvirkaintoaan läksi hän Tukholmaan.\n\nMutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta\nkysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa\nvelvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään\nkomeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton\nseuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän\nollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?\n\nPiispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.\n\n— Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, — että Kristus\nkäski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.\n\n— Tietysti, sammalsi piispa, — minä pidän irstaiset ankarassa\nkurissa.\n\n— Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä\npelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.\n\n— Minä tein minkä voin.\n\n— Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt\nkouluissa.\n\n— En tällä kertaa.\n\n— Mutta sen teette tästälähin.\n\n— Sen lupaan.\n\nHe pusersivat toistensa käsiä ja erosivat näennäisesti hyvinä\nystävinä.\n\nJonkun aikaa myöhemmin läksi Kustaa 2,000 kiiltävään haarniskaan\npuetun miehen seuraamana Upsalaan. Hän oli käskenyt Uplannin rahvasta\nEerikin päivänä 18 p. toukokuuta kokoontumaan Upsalan kumpujen\nluo. Itse hän ratsunsa selässä oli pysähtynyt yhdelle kummuista.\nArkkipiispa, hänkin ratsun selässä, oli kuninkaan oikealla puolella\nja kansleri Lauri Antinpoika vasemmalla. Kokoontunut kansa seisoi\nkentällä kummun alla.\n\nKuninkaan takana oli suuri joukko neuvoston herroja.\n\nSilloin lausui Kustaa: \"Te hyvät talonpojat, tahdon lausua teille\nsanasen puhtaasta evankeelisesta opista. Te tiedätte, että se\nopettaa meitä kiittämään ja palvelemaan Jumalaa, mutta minun\nvähäisen ymmärrykseni mukaan ei sen tule tapahtua yksin ristinmerkin\ntekemisellä ja polvien notkistamisella, vaan paljon enemmän Jumalalle\nmieluisilla teoilla ja siten, että me likinnä Jumalaa rakastamme\nisänmaatamme, tottelemme esivaltaa ja voimassa olevia lakeja ja\nveljinä kohtelemme kaikkia kanssaihmisiämme.\"\n\n— Niin, se on totta! kuului kansanjoukosta.\n\n— Mutta siihen ei päästä ilman työtä ja sentähden täytyy jokaisen\nkoettaa saada aikaan niin paljon kuin suinkin.\n\n— Sitä tässä kyllä saa koettaa muutenkin.\n\n— Niin kyllä! tuli joka taholta vastaukseksi.\n\n— Tiedättekö, hyvät ystävät, jatkoi kuningas, — olen tullut\najatelleeksi, miten paljon meidän maassamme on laiskoja ja\noppimattomia pappeja; sitäpaitsi on joka luostari täynnä munkkeja,\njotka miltei syöpäläisten lailla kuluttavat maan parhaimmat voimat.\n\nTalonpojat katselivat epäillen toisiinsa, mutta kukaan ei virkkanut\nsanaakaan.\n\n— Mitä arvelette, jatkoi kuningas, — panisinko toimeen tarkastuksen\nheidän joukossaan? Ne jotka kelpaavat saarnaajiksi saavat\ntoimeentulon, mutta muut saavat hankkia elatuksensa otsansa hiessä,\nniinkuin Jumala on käskenyt.\n\nVaitioloa yhä kesti.\n\n— Pitäisi hankkia koulumestareja ja teinejä opettamaan kansan\nlapsille kristillisyyttä ja hyviä tapoja, jatkoi kuningas.\n\nYleinen mielenkiihko valtasi kentällä seisovan joukon. Kuiskaeltiin,\npäätä nyökyteltiin. Vihdoin otti vanha ukko lakin päästään ja virkkoi:\n\n— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestasi, mutta koska meidän\nkuitenkin täytyy ruokkia munkkimme, niin voimmehan samalla pitää\nheidät.\n\n— Niin puuttui puheeseen toinen, joka seisoi aivan vieressä, —\nolemme kuulleet, että aiottaisiin poistaa latinalainen messu ja\nmuuttaa vanhaa uskontoamme.\n\n— Se kuuluu olevan kanslerin syy, huusi kolmas... hän yllyttää\nKyösti kuningasta kääntämään kirkkoa, hän on pakana, kerettiläinen!\n\n— Ajakaamme pois hänet, missä hän on? huusivat useat äänet vallan\nsekaisin.\n\nKuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli\nhänen rinnallaan.\n\n— Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.\n\n— Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin\nsaa oppia tuntemaan meidät.\n\nSilloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa\nlatinaksi. Herra totteli.\n\n— Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.\n\n— Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista\nmessuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.\n\nKuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri\nherralle:\n\n— Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä\npäivänvaloa.\n\n— Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi\nkansleri.\n\nMutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella;\nmahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään\nkärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa\nja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista\nojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen\nhänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän\nja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.\n\nKaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka\nkoristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte\npitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.\n\nJohannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä\noli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään,\naavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.\n\nKevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin\neli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.\n\nArkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse\nvastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat\nhänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas\nhämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin\njoi kuninkaan maljan sanoilla:\n\n\"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!\"\nNiin kuningas vastasi:\n\n\"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!\"\n\nJa kuningas nousi ja läksi pois.\n\nMutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi\nhengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet\noikeutensa.\n\nTohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne\nkristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin\noli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille\ntaloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte\nkirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät\nperuuttamattomina ikipäiviksi.\n\n— Mutta, kysyi kuningas, — eivätkö toiset kuninkaat ja ruhtinaat\nvoi peruuttaa tällaisia oikeuksia, koskei niistä pyhässä raamatussa\nmainita mitään ja koska ne ovat syntyneet vaan sentähden, että munkit\nja papit ovat saarnanneet kiirastulta ja muuta sellaista, jota ei\nJumalan sanassa suinkaan ole määrätty?\n\nTohtori Galle vaikeni.\n\n— Voitteko te, arkkipiispa, antaa jotakin neuvoa? kysyi kuningas ja\nhänen vihansa alkoi nousta.\n\nArkkipiispa hypisteli rukousnauhaansa, mutta ei sanonut mitään.\n\nTuomiorovasti Göran Turenpoika, valtiohovimestari Ture Jönsinpojan\npoika, itserakas ja pöyhkeilevä herra, astui silloin esiin ja virkkoi\nkiivaasti:\n\n— Sitä minkä keisarit ja kuninkaat ovat vahvistaneet eivät hänen\njälkeläisensä voi rikkoa! Johan drikitaleissakin (säännöissä)\nsanotaan, että Jumalan iankaikkinen kirous kohtaa sitä, joka niitä\nvastustaa. Ja vielä sanotaan drikitaleissa, että se, joka rikkoo\nkäskyn, joutuu iäiseen kadotukseen. Drikitaleissa...\n\n— Niin, keskeytti kuningas hymyillen hänen puheensa, — kyllähän te\njuotte ja puhutte, mutta valtakunta ei siitä hyödy.\n\nTuomiorovasti väänteli ja käänteli; hänellä oli nähtävästi vielä\npaljon sanottavaa. Kuningas kääntyi hänen puoleensa:\n\n— Jos Te pyhän Raamatun ja Jumalan sanan perustuksella voitte\nnäyttää toteen, että nuo suuret vapaudet ovat aiotut hengellisille\nherroille, niin minä lupaan tyytyä. Rehellisille työmiehille suon\nheidän hyvin ansaitun palkkansa, mutta ne, jotka eivät saarnalla\neivätkä kirjoituksilla palvele Jumalaa tai seurakuntaa, vaan\nkuluttavat aikansa veisaamalla ja ulvomalla luostareissa ja\nkirkoissa, ne olisivat ajettavat pois ja jätettävät palkkaa vaille.\n\nMutta kun tuomiorovastia kehoitettiin raamatun nojalla näyttämään\ntoteen kirkon oikeuksia, niin hänkin vaikeni.\n\nKaikki ymmärsivät kuninkaan kysymysten tarkoituksen ja helppo oli\nhuomata, mihin hän pyrki. Se kävi vielä selvemmäksi, kun Upsalan\ntuomiokapitulin dekaani Kustaalle huomautti, että kansa suuresti\npaheksui Vesteråsin piispaa sentähden ettei tämä hovissaan pitänyt\nniin suurta seuruetta kuin tapa vaati.\n\n— Minusta kansalla olisi enemmän syytä paheksumiseen, jos hän\npitäisi paljon väkeä ja sentähden vaatisi heiltä enemmän veroa...\nArvelen että sanoillani kyllä loukkaan sekä teitä että muita\nsamoinajattelevia, sillä te pidätte piispanvirkaa suurena herrautena\nettekä muista raamatun sanoja, että piispan tulee olla yhteisen\nkansan palvelijana Herrassa, ja tätä virkaa hoitaa hän paremmin, jos\nhänellä on pienempi seurue. Mutta te ette tahdo tietää, kummoisen\ntodellisen piispan tulee olla.\n\nDekaani poistui pelästyneenä; suuri kokoontuneiden joukko katseli\nhämmästyneenä tuota miestä, joka äkkiä heidän silmissään kasvoi\nkokonaiseksi Goliatiksi. Heidän jumalanpalveluksensa ydin oli itse\nasiassa koota aarteita aarteitten päälle.\n\nKirkko oli heidän käsityksensä mukaan aarreaitta, joka soi\npalvelijoilleen nautintorikkaan elämän.\n\nYksi ainoa mies piti katolisuutta ja paavin valtaa kristinuskon\npääperustuksena.\n\nHans Brask oli rehellinen ja uskollinen kaikessa, sentähden ei hän\nkoskaan rikkonut velvollisuuksiaan, ei epäilyksenkään hetkenä. Hän\noli Kustaan ainoa arvokas vastustaja; hän oli päättänyt joko voittaa\ntai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota hän tunnusti.\n\nKatolisuus vaatii tunnustajiltaan uskon vimmaa: Braskissakin sitä\nolisi voinut olla; mutta hän oli tyyni ajattelija, jolla johtotähtenä\noli usko ja siitä ei hän hetkeksikään kääntänyt silmiään.\n\nMutta vastapuolueen miehet kulkivat silmät auki. Uusi aikakausi oli\nalkanut ja hän oli sen voimakkain vastustaja.\n\nMaan hätä oli kääntänyt Kustaan silmät luostareihin ja kirkkoihin.\nNiissä säilytettiin äärettömiä aarteita ja hänen mielestään tuli\njokaisen, joka tahtoi suojella omaisuuttaan vihollisilta, siis\nmyöskin luostarien, kirkkojen, munkkien ja pappien, kantaa yhteistä\ntaakkaa.\n\nLutherin kirjoitukset joutuivat aseiksi hänen käsiinsä, mutta ne\nhoukuttelivat häntä myöskin tunkeutumaan yhä syvemmälle, kaiken\ntiedon alkulähdettä likemmä.\n\nHänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein\nmerkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.\n\nVähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa\ntie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä\nsaattaisi löytää siunauksen.\n\nKummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että\nhengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen\nvoidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin,\nhedelmän... kuka sen antaa?\n\nKustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu\nryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä\nmuistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi\ntiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän\ntoimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta\nvoitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan\nsanaan.\n\nHänen mieleensä muistui Kristian... niin, kansa oli suuttunut häneen\npääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan\nLutherin oppia.\n\nTietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset\npapit paremmat?\n\n— Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, — se on vanha oppi,\nmutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.\n\n— Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, —\nse on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se\nmeidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja\nantikristusta.\n\nJa senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla\npäättäväisyydellä ja varmuudella.\n\nJo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa\nja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman\nkäskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä\nsuurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori\nRobertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden\nsikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja\nKnutin salahankkeissa Taalainmaalla.\n\nHeti kun tästä saatiin tieto, pantiin Robertus viralta ja kuningas\nantoi ankaran käskyn, että hänen ja kaikkien samaan veljeskuntaan\nkuuluvien ulkomaalaisten kolmen viikon kuluessa pitää jättää Ruotsin\nvaltakunta.\n\nOmin päin toimitti Kustaa sinne toisen priorin ja kun saatiin tietää,\nettä Arbogan luostarissa oli harjoitettu kaikkinaista vääryyttä, niin\nantoi kuningas panna johtajan pois viralta ja käski palvelijansa\nLauri Sommarin asettua sinne linnaleiriin, kirjoittaa luettelon\nkaikista luostarin kalleuksista ja tavaroista ja yhdessä kaupungin\npormestarin ja neuvoston kanssa määrätä toisen luostarinjohtajan.\n\nTunnettu asia oli, että munkit suuresti vaikuttivat kansaan ja että\nkaikkinaiset pahat huhut kuninkaasta levisivät pitkin maata juuri\nheidän kauttaan. Sentähden rupesi Kustaa pitämään heitä ankaran\nvalvonnan alaisina ja sekaantumaan luostarien omaisuutta koskeviin\nasioihin sekä laskemaan niiden tuloja.\n\nBrask, joka aina pysyi valppaana ja joka suurella mielikarvaudella\nkuuli tämän, oli ryhtynyt tekemään luetteloa Nydalan luostarin\nomaisuudesta, voidakseen tulevaisuudessa ja suotuisampien olojen\nvallitessa vaatia takaisin, mitä luostarin nyt täytyi antaa. Kustaa\nkehoitti häntä vakavasti luopumaan aikeesta, sillä hän tahtoi yksin\nhallita maataan ja itse hoitaa luostarien asiat. Samaan aikaan\nsai kuningas tiedon Olavi Tystesta ja luostariryöstöstä. Yleinen\nluulo oli, että hän ja hänen nuori morsiamensa sylitysten nukkuivat\nVenerin pohjalla, mutta heidän surullinen kohtalonsa oli tehnyt\nrikoksen syvän myötätunnon arvoiseksi: olivathan he niin onnettomat\nja miehestä mieheen kuiskaeltiin, että tyttö oli mahtanut olla kovan\npakon alaisena.\n\nKustaa tahtoi lähempiä tietoja asiasta ja hänelle vastattiin, että\nluostareissa tapahtui paljon sellaista, jota ei maailma koskaan\nsaanut tietää.\n\nNyt puuttui kuningas kirkon tuomiovaltaankin. Piispa Brask\noli julistanut karanneet kirkon pannaan; kuningas peruutti\nomalla vallallaan kirouksen ja julisti heidät vapaiksi kaikesta\nrangaistuksesta, jos he vielä elivät. Mutta piispa sai nuhteet siitä\nettä hän vastoin hänen tahtoaan oli vihkinyt nunnaksi kihlatun tytön,\nsillä tuo teko soti sekä Jumalan että mikäli hänelle oli sanottu\nkirkonkin lakia vastaan. Piispaa varoitettiin heittämään kaikki\nkiroukset, kunnes useampia pappia olisi koolla ja he silloin, muiden\nasioiden mukana, olisivat harkinneet, mikä oli oikein, mikä väärin.\n\nKuninkaan toimenpiteet ja kirjoitukset olivat sentään vaikuttaneet\njotakin, sillä useat nuoremmat munkit tulivat pyytämään kuninkaan\nsuojelusta jotta he voisivat jättää luostarinsa ja lähteä Lapinmaalle\nperustamaan kouluja lappalaisten ja muiden hyvien ihmisten\nlapsille. Kuningas sekä hyväksyi heidän aikeensa että antoi heille\nsuojeluskirjeen, jottei kukaan koko Ruotsin valtakunnassa saisi\nhaastaa heitä oikeuteen.\n\nEikä siinä kyllä. Kuningas ulotti valtansa koko papilliseen\nhallintoon; hän asetti pappeja virkaan ja pani heitä viralta, ja\npappien jättämästä perinnöstä vaati hän osan kruunulle.\n\nPaavisuuden valta ja voima näytti olevan loppumaisillaan. Kustaa\nhallitsi valtakunnassaan sekä kuninkaana että paavina.\n\nKun Johannes Magnus palasi tarkastusmatkaltaan, kertoi hän\nkuninkaalle Norjassa rukoiltavan hänen puolestaan, että hän pysyisi\nainoalle autuaaksi tekevälle kirkolle uskollisena.\n\n— Hyvä, vastasi kuningas, — mutta luultavaa on, ettei suurin osa\nrukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.\n\nAlkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas\noli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun\nei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään,\npantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut\nkatsoa vankeudeksi.\n\n— Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla\nkeinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen,\n— minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet\nvaltakunnasta.\n\nPian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan\nvälittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin\ntyttären välillä.\n\nArkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene\nhänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn,\nettä arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle\nrakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.\n\nJohannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin\nRoslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston\nlikiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan\nasioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja\nkadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että\njokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan\nhän kyllä maksaisi kaikki takaisin.\n\nHänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret\nmäärät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta,\nmonet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.\n\nJohannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa,\njossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi\nnaimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti\nuskollisena vanhalle kirkolle.\n\nSellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.\n\nRuotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut\ntulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka\ntarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden\nperästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli\ntapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata\nRuotsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan kuoli nuori Niilo Sture Upsalassa. Hänen äitinsä oli\njättänyt hänet taitavan opettajan käsiin ja tämä oli kiittävästi\narvostellut hänen edistystään kirjallisessa taidossa, kun kuolema\ntuli ja katkaisi hänen elämänsä langan.\n\nYlevämielinen Kristina Gyllenstjerna oli saanut kokea kovia.\nKöpenhaminassa ollessaan vankeudessa näki hän kuoleman riistävän\nomaisistaan toisen toisensa perästä, ja joka kerta kiitti hän Jumalaa.\n\nKun hän vihdoin sai takaisin vapautensa ja palasi kotimaahan\nsukulaisten ja ystävien luo, kerrottiin hänelle, että Kustaa\nEerikinpoika häntä sekä pelkäsi että vihasi; että kansa jumaloi hänen\npoikiaan ja näki heissä isänmaan ainoan toivon.\n\nHekin olivat riistetyt häneltä, kun hän vankina vietiin\nKöpenhaminaan. Vieraat ihmiset olivat ottaneet heidät huostaansa,\nhän ei edes tietänyt, elivätkö he. Ensimäinen tieto minkä hän heistä\nsai, oli, että he matkaansaattoivat levottomuutta ja eripuraisuutta\nvaltakunnassa.\n\nValtioneuvos Juhana Turenpoika, valtiohovimestarin poika ja\ntuomiorovasti Göranin veli, sai vihdoin tiedon hänen nuoremman\npoikansa, Svanten, olinpaikasta ja saattoi hänet äidin luo. Se oli\nhelläluontoinen lapsi, jonka ilo oli vallan rajaton, kun hän näki\näitinsä.\n\n— Kunhan ei julma kuningas riistäisi häntä käsistäni, sanoi Kristina\nitkien.\n\nJuhana Turenpoika vakuutti, ettei kuningas sitä tekisi. \"Häntä on\nviety harhaan yhtä paljon kuin teitä, jalo rouva.\"\n\nMutta Kristinaa oli niin paljon peloitettu, ettei hän uskonut sitä;\ntuo ennen niin urhea nainen näki nyt vaaroja kaikkialla ja päätti\nviettää päivänsä hiljaisuudessa, kaukana kaupungin elämästä, poikansa\nja muutamien harvojen ystäviensä kanssa.\n\nMutta ennenkuin hän erosi Juhana Turenpojasta, vannotti hän häntä\netsimään esikoistansa Niiloa. Milloin tiesi huhu kertoa että hän\noli Suomessa, milloin muualla, mutta kun äidin kirjeet ja sanomat\nsaapuivat perille, niin ei häntä joko enään ollut asianomaisessa\npaikassa, tai ei hän milloinkaan ollut siellä käynytkään.\n\nValtioneuvos lupasi koettaa parastaan ja hyvästi jättäessä osotti\nKristina poikaansa ja lausui:\n\n— Teitä on minun kiittäminen suurimmasta maallisesta ilostani.\n\nNiin he erosivat.\n\nMutta nämä jäähyväissanat kertoi Juhana herra pian isälleen,\nvaltiohovimestarille, ja tämä narrimainen herra tarttui paikalla\nonkeen.\n\nJos Juhana Turenpoika menisi naimisiin Kristina Gyllenstjernan\nkanssa, niin hän joutuisi sangen likelle valtaistuinta, jos\nvaltiohovimestari nimittäin hyvin hoitaisi korttinsa.\n\nHänhän polveutui suoraan kuninkaallisesta Agneksesta, joten ei\nhänen mielestään kukaan ollut niin oikeutettu kantamaan Ruotsin\nkruunua kuin hän ja hänen perheensä, Kustaa Eerikinpoika, senkin\nkerettiläinen, oli syrjäytettävä luonnollisesti Sture avaisi tien\nhänelle, Ture Jönsinpojalle. Tehköön tyhmä kansa Kristina rouvan\npojan Ruotsin kuninkaaksi. — Pyhä neitsyt, miten mielellään hän,\nvaltiohovimestari, edistäisi asiaa, jos niiksi tuli! Hän se itse\nasiassa hallitsisi — ja kuka ties, mitä tulevaisuudessa saattaisi\ntapahtua.\n\nPojalleen puhui hän asiasta suurella varovaisuudella. Kristina\nrouva oli jalosukuinen nainen, jota sitäpaitsi pidettiin suuressa\nkunniassa; juuri sellaisen puolison toivoi hän pojalleen.\n\nJuhana Turenpoika oli ollut kihloissa Cecilia Roosin kanssa, mutta\nvihollisuus perheiden välillä ja pappien vehkeet olivat heidät\neroittaneet, ja Juhanan suureksi suruksi oli tyttö mennyt luostariin.\n\n— Niin kauvan kuin kuningas pysyy naimattomana, tulee hänen\nlikeisimpien miestensäkin pysyä, vastasi ritari.\n\n— Siihen ei ole mitään syytä ja jos sinä otat varteen minun\ntoivomukseni...\n\nSiihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle\nvältellen.\n\nSilloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo\nSturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää,\nettä hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa\npojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati\nitselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa\nsitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika\noli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin\nherra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille\nKristina rouvan omiin käsiin.\n\nHän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat\nolosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru\nverhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa\nhenki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei\nliikuttavan vaikutuksen.\n\nIlomielin sulki hän syliinsä pojan.\n\n— Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen\nja ojensi Juhanalle kätensä.\n\n— Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.\n\n— Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä\nsinä pidät kuninkaasta.\n\n— Hän löi minua.\n\n— Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.\n\n— Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi\nkunnioitusta.\n\n— Sinulle? Ansaitsetko sinä sitte kunnioitusta?\n\n— Olen Sten Sturen poika.\n\nKristina peitti kasvot käsillään ja itki katkerasti.\n\n— He ovat hänet pilanneet, sanoi hän, kääntyen Juhanan puoleen.\n\n— Kyllä hän teidän johdollanne tulee ymmärtäväisemmäksi, vastasi\nTurenpoika.\n\n— Minäpä koetan koko voimallani. Tahtoisitteko te hankkia vakavan,\nkirjanoppineen miehen, joka auttaisi minua kasvattamaan poikiani?\n\nRitari lupasi, mutta heidän jäätyään kahdenkesken, kertoi hän, että\nKnut ja Sunnanväder olivat aikoneet panna toimeen kapinan Taalaissa.\n\n— Severin Norrby on osallisena samoissa vehkeissä, lausui hän,\nluoden rouvaan tutkivan katseen.\n\n— Minä tiedän, virkkoi Kristina ja suuttumuksen puna nousi hänen\nposkilleen, — että he ovat käyttäneet hyväkseen minunkin nimeäni.\n\nHän avasi laatikon ja näytti kirjeen, jonka hän oli saanut Taalaista\nja joka oli kirjoitettu talonpoikien nimessä. Siinä sanottiin että\nSeverin Norrby oli kirjoittanut ottavansa Kristina rouvan vaimokseen\nja rupeavansa ruotsalaisten armolliseksi herraksi; itse puolestaan\nhe vaan tahtoivat sanoa, että he rakkaan Sten herran tähden olivat\nvalmiit uhraamaan verensä ja henkensä ja että hänen lastensa tuli\nsaada käsiinsä hallitus.\n\n— Oletteko vastannut?\n\n— Kyllä, että valehtelijat ovat heidät pettäneet; minä neuvoin heitä\npysymään herralleen ja kuninkaalleen uskollisina.\n\n— Miksette ilmoittanut kuninkaalle?\n\n— Hän olisi voinut luulla, että minulla oli ties mitä aikomuksia.\n\n— Saanko näyttää hänelle tämän kirjeen?\n\n— Ette. Se yllyttäisi vaan hänen vihaansa niitä vastaan, jotka\nymmärtämättömyydessä menivät ansaan.\n\n— He ovat jo saaneet anteeksi, mutta tästä oppii kuningas tuntemaan\nteidät.\n\nHe vaikenivat molemmat; Kristina vaipui muistoihinsa; tuontuostakin\nvalui hänen kalpeille poskilleen kyynel, jota ei hän edes huomannut.\n\nJuhana tavotteli sanoja... eihän tämä ollut sopiva hetki hänen\nsanottavilleen, mutta hänen täytyi saada ne sanotuiksi, maksoi mitä\nmaksoi.\n\n— Tässä ei ole kuin yksi pelastuskeino. Kristina loi häneen kysyvän\nkatseen.\n\n— Se, että te menette naimisiin. Hän pudisti päätään.\n\n— Häijyys ja panettelu tulevat kyllä vielä kauvan käyttämään\nhyväkseen teidän nimeänne; Norrby on sellainen, että hän tilaisuuden\nsattuessa olisi valmis vaikka ryöstämällä ottamaan teidät tuumiensa\nedistämiseksi. Poikanne tarvitsevat isän.\n\nKristina kuunteli tarkkaavasti. Vihdoin nosti hän silmänsä ja kysyi:\n\n— Kenen kanssa minun pitää mennä naimisiin? Juhana tuli niin\nhämilleen, ettei hän voinut vastata.\n\nHän vaan punastui.\n\n— Teidänkö kanssanne? kysyi Kristina ikäänkuin itsekseen ja loi\nsilmänsä maahan.\n\n— Jalo rouva, en minä eikä kukaan muu ansaitse onnea tulla\npuolisoksenne; ainoastaan olojen pakotuksesta...\n\nKristina ojensi hänelle kätensä.\n\n— Jos menen naimisiin, niin en kenenkään muun kanssa kuin teidän,\nherra Juhana Turenpoika.\n\nJuhana vei kunnioittavalla liikkeellä hänen kätensä huulilleen.\n\n— Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua.\n\n— Kuka minua kohtaan on ollut niin hyvä kuin te? sanoi Kristina; —\nen kenellekään ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille.\n\nErotessa antoi Kristina hänelle lupauksen että hän voi palata kolmen\nkuukauden perästä saamaan varmaa vastausta.\n\nKun Kustaa oli lukenut taalalaisten kirjeen ja kuullut vastauksen,\nvirkkoi hän:\n\n— Sitä en olisi odottanut.\n\n— Kristina rouva on jalo nainen.\n\n— Mutta hän ei koskaan tule unohtamaan menneisyyttä.\n\n— Hän rakastaa kuningasta.\n\n— Miksei hän sitte koskaan ole käynyt luonani?\n\n— Pahat kielet ulottuvat kaikkialle.\n\n— Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta\nuutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin\nmustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu\nkuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.\n\nKristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi\nhän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että\npääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.\n\nVälistä näyttäytyi kyllä hänen luonteessaan jalompiakin piirteitä;\nsilloin heittäysi hän äitinsä syliin ja lupasi hänelle ainaista\nkuuliaisuutta. Mutta seuraavana hetkenä saattoi hän olla valmis\nkertomaan, että hän Kalmarin linnassa oli ollut kuningas.\n\n— Ja koko miehistö sai sinun tähtesi kärsiä kuoleman, vastasi\nKristina rouva.\n\n— Se oli heidän velvollisuutensa.\n\n— Sitä en käsitä.\n\n— Kunniakasta on kuolla kuninkaansa puolesta.\n\n— Olkoon menneeksi, jos hän taistelee maansa edestä.\n\n— Ettekö sitte tiedä, äitini, että Kustaa Eerikinpoika on ottanut\nkruununi?\n\n— Sinä olet halvin hänen alamaisistaan, huudahti Kristina\nepätoivoissaan, — hän voi milloin hyvänsä ottaa sinulta elämän.\n\n— Minulla on paljon puolustajia, väitti poika itsepintaisesti.\n— Tänään tapasin tiellä kaksi talonpoikaa, jotka tunsivat minut.\n\"Kunniaa ja elämää teille, herra Niilo Sture\", sanoivat he, \"te, joka\nkerran tulette olemaan kuninkaamme!\"\n\n— Ne hullut saattaisivat elämällään saada maksaa sanansa.\n\nKristina ei pitänyt Juhana Turenpojan lähettämän opettajan\nulkomuodosta, mutta hänen opetuksensa häntä sensijaan miellytti;\nsentähden hän usein olikin läsnä tunneilla ja otti sitte pojat\nluokseen.\n\nMutta yllämainitun keskustelun jälkeen kutsutti hän opettajan\npuheilleen ja, kerrottuaan mitä katsoi välttämättömäksi, kysyi, mitä\nhänen mielestään olisi tehtävä.\n\n— Jalo rouva, tahdotteko uskoa nuoren herran kokonaan minun haltuuni?\n\n— Aiotteko lyödä häntä?\n\n— Jos se on välttämätöntä! Samassa kuului ulkoa Niilon ääni:\n\n— Sinä olet minun alamaiseni Svante, siksi sinun pitää totella minua!\n\nKristina oli kuullut tarpeeksi.\n\n— Tämä on mieletöntä, huudahti hän epätoivoissaan, — kohdelkaa\nhäntä niin, että voitte vastata siitä Jumalan edessä!\n\nOpettaja kumarsi ja läksi.\n\n— Niilo Sture, huusi hän, — tulkaa tänne!\n\n— Herra Niilo Sture, jos suvaitsette, vastasi poika; — sitte kyllä\ntulen.\n\n— Heti paikalla, kun käsken!\n\n— Täällä ei käske kukaan muu kuin minä, puhui poika, istuutuen\nlikeiselle penkille.\n\n— Jollette paikalla tule, niin annan kahden palvelijan kantaa teidät\ntänne.\n\n— Sitä he eivät uskalla tehdä.\n\n— Niilo! huudahti Kristina, syvän surun valtaamana.\n\n— Toista on jos sinä tahdot, äiti! ja poika karkasi äidin syliin.\n\n— Mene nyt maisterin luo.\n\n— En, vastasi poika jyrkästi ja nyökäytti päätään, — hänen pitää\ntulla tänne minun luokseni.\n\n— Minun kai täytyy tehdä se tällä kertaa, puhui opettaja, ottaen\npoikaa kiinni kauluksesta ja kantaen hänet ulos. Poika päristeli ja\npotki, mutta pelkäsi samalla että joku palvelijoista tulisi sisään,\njonkatähden hän vaikeni kuin kala.\n\nMaisteri vei hänet huoneeseensa ja siellä he molemmat viipyivät neljä\npäivää. Ruoka kannettiin heille sinne kopassa ja jo toisena päivänä\ntiesi palvelija kertoa, että Niilo herra itse tyhjensi kopan.\n\nViidentenä päivänä tulivat molemmat Kristina rouvan luo. Niilo\noli silminnähtävästi muuttunut; hän oli tottelevainen ja pysyi\nharvinaisen vaiteliaana, mutta loi tuontuostakin silmänsä opettajaan,\nikäänkuin peläten, ettei hän olisi häneen tyytyväinen.\n\nSvante riemastui, kun sai takaisin veljensä, ja tahtoi häntä paikalla\nleikkimään kanssaan; Niilo loi maisteriin kysyvän katseen.\n\n— Jos leikitte täällä pihalla, niin että voin nähdä teidät, vastasi\nopettaja.\n\nPojat riensivät ulos ja Kristina kysyi arasti:\n\n— Eikö hänen terveytensä kärsi, kun hän saa istua niin paljon?\n\n— Me kävelemme joka aamu penikulman ennenkuin muut ovat nousseet.\n\n— Kuinka kauvan tätä täytyy kestää?\n\n— Pelkäänpä että kauvankin; viikoissa ja kuukausissa ei paranneta\nvuosikausien kartuttamia vikoja.\n\n— Lapsi raukkaani, voi lapsi raukkaani! huokasi Kristina.\n\n— Tässä ei ole syytä epätoivoon, vastasi maisteri. — Pian muuttuu\npelko työhaluksi ja kun sitte järki herää, niin hän kääntyy oikealle\ntielle.\n\n— Enkö minä voi tehdä mitään?\n\n— Ette. Luulen melkein että olisi parempi, jos hän olisi teistä\naivan erossa.\n\n— Minun täytyy alistua kaikkeen, mikä hänelle on terveellistä,\nvirkkoi Kristina nöyrästi.\n\nPäätettiin siis että Niilo maisterin kanssa muuttaisi Upsalaan, joka\ntuuma pian toteutettiinkin.\n\nNiilo ei siitä suuresti välittänyt ja Svante tiesi kertoa\nveljensä sanoneen, että \"prinssien onkin tapa lähteä yliopistoon\nkasvatettaviksi\".\n\n— Tämä on hulluutta, huudahti Kristina, — eikö minua vielä ole\ntarpeeksi koeteltu! ja hän tarttui yhdentoistavuotiaan poikansa\nkäsiin ja alkoi kiihkeästi: — lupaa minulle Jumalan nimessä, että\naina tulet pysymään esivallallesi kuuliaisena.\n\n— Kyllä, rakas äiti, lupaan Jumalan nimessä, virkkoi poika\nreippaasti.\n\n— Kustaa Eerikinpojan täytyy taistella niin monta vastaan, väärin\nolisi tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi kuin se jo on, puhui\nKristina.\n\n— Lupaan, äiti, etten tee, lisäsi poika.\n\nNoin kymmenen vuotta myöhemmin muistui heidän mieleensä tämä\nkeskustelu.\n\nAika oli jo kulunut niin että Kristina pian saattoi odottaa Juhana\nTurenpoikaa takaisin, eikä hän vielä ollut tehnyt päätöstään.\nRakastaa ei todellinen nainen voi kuin kerran eläessään; ystävyys\noli ainoa, jota hän saattoi tarjota Juhana Turenpojalle; ja jos\nhän lastensa tähden ja saadakseen turvaa Severin Norrbyn uhkauksia\nvastaan sekä päästäkseen kuninkaan aiheettomista epäluuloista,\nmeni naimisiin, niin lankesivathan itse asiassa kaikki edut\nhänen puolelleen, sillä mitä hän saattoikaan antaa Turenpojalle\nvastalahjaksi?\n\nTämän kaiken hän hänelle ilmoitti, mutta hänen vastauksensa olivat\nniin vakuuttavat ja luottamustaherättävät, että Kristina vihdoin\nsuostui rupeamaan hänen vaimokseen.\n\nHäät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa Kristinan kodissa;\nainoastaan palvelijat olivat läsnä vihkiäisissä. Svante seisoi\näitinsä vieressä. Niilo ei ollut läsnä, hän oli kirjoittanut ja\npyytänyt ettei hänen tarvitsisi tulla.\n\nSe kyllä koski Kristina rouvaan, mutta hän vastasi, että poika\nsellaisessa tapauksessa sai toimia oman päänsä mukaan.\n\nVastanaineet läksivät Tukholmaan.\n\nValtiohovimestari joutui seitsemänteen taivaaseen. Hän oli ollut\npahoillaan siitä, ettei päässyt häihin, mutta hän unohti harminsa,\nkun hän talossaan ja miniänään sai vastaanottaa niin ylhäisen,\narvossapidetyn, ylevän ja korkeasukuisen rouvan. Hän lausui hänelle\nniin paljon kohteliaisuuksia, että miltei unohti johdattaa häntä\nniihin komeihin suojiin, joita kolmen viikon aikana oli koristettu\nyksin häntä varten.\n\nEnsi kertaa pitkistä ajoista oli Kristinan käytös sama ylpeä ja\narvokas, joka häntä valtionhoitajan puolisona aina oli kaunistanut.\nHänen appinsa mateleva kohteliaisuus teki häneen vastenmielisen\nvaikutuksen ja hän tahtoi että hän sen huomaisi.\n\nMutta Ture Jönsinpoika oli niin onnellinen hänen vierailustaan, ettei\nhän nähnyt eikä kuullut eikä ajatellut mitään muuta.\n\n— Jalo rouva, huudahti hän, — meidän aikamme on vaarallinen aika;\nkuningas on minulle suuttunut, hän epäilee sekä minua että teitä\nsalahankkeista.\n\n— Isä, nyt teette kuninkaalle väärin, keskeytti herra Juhana\nTurenpoika.\n\n— Siksi ettet sinä näe etkä kuule mitään... tiedättehän, jalo rouva,\nettä minä polveudun Agnes ruhtinattaresta, Håkanin tyttärestä...\nniinkuin sanottu, ajat ovat levottomat, luterilaisuuden suosijana\nsaa kuningas vihamiehiä... se ei kelpaa meille, ei lainkaan kelpaa\nmeille... saa nähdä, miten ajan pitkään käy... hyvä on, että\nsamoinajattelevat liittyvät yhteen... yksimielisyys antaa voimaa,\nhehhehheh!\n\n— Isä ei odottanut meitä näin aikaiseen, keskeytti hänet Juhana.\n\n— Virvokkeita! Niitä on kyllä, mutta palvelusväki on huolimatonta!\n\nValtiohovimestari hyppäsi ulos huoneesta, kevyesti kuin lintu.\n\n— Suokaa hänelle anteeksi, Kristina, pyysi Juhana.\n\n— Tunnenhan minä hänet ennestään, vastasi Kristina hymyillen ja\nojensi miehelleen kätensä; — menemmehän täältä kuninkaan luo?\n\n— Kiitos! sanoi Juhana ja suuteli kättä; — tiedän että hän tulee\niloiseksi.\n\nSamassa avautui ovi ja palvelija ilmoitti:\n\n— Hänen armonsa herra Kustaa Eerikinpoika tahtoo tervehtiä herra\nTure Jönsinpoikaa.\n\nJuhana riensi häntä vastaan ja tapasi hänet jo ovessa,\n\n— Minä en oikeastaan tule tervehtimään valtiohovimestaria, virkkoi\nkuningas reippaasti, — vaan rakasta sukulaistani rouva Kristinaa;\ntiesin hänen tänään tulevan ja minut valtasi halu saada toivottaa\nhänet tervetulleeksi.\n\nSykkivin sydämin astui Kristina häntä vastaan ja tarttui hänen\nojennettuun käteensä viedäkseen sen huulilleen, mutta sensijaan\nsuuteli Kustaa hänen kättänsä sanoen:\n\n— Juhana on hyvä ja rakas ystäväni ja ansaitsee todellakin onnen\nomistaa Ruotsin jaloimman naisen.\n\nSitte kääntyi kuningas Juhanan puoleen:\n\n— Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Tämä avioliitto on kuin\nauringon säde taivaalla, ja minä toivotan teille molemmille onnea ja\niloa armollisen Jumalan nimeen.\n\n— Koetan aina pysyä teidän armonne ylhäisen ystävyyden arvoisena,\nsanoi Juhana.\n\n— Ja minä tottelen herrani käskyjä, lausui Kristina.\nValtiohovimestari oli tullut sisään ja kumartanut maahan saakka,\ntervehtiessään kuningasta.\n\n— Kaikkien pyhien nimessä, huudahti hän äkkiä, — hänen pyhyydeltään\npaavilta ei ole pyydetty suostumusta tähän avioliittoon!\n\n— Voittehan vielä pyytää, sanoi kuningas nauraen, — jollei meidän\nsuostumuksemme riitä; mutta minä puolestani tahdon valmistaa teille\nniin komeat häät kuin suinkin voin.\n\nKristina tarttui kuninkaan käteen ja virkkoi liikutetuin mielin:\n\n— Sallikaa minun lausua lämpimät kiitokseni kaikesta siitä suosiosta\nja ystävyydestä, jolla olette kohdelleet minua ja omaisiani.\n\nKuningas piteli kauvan hänen kättään.\n\n— Se on vain pieni kiitollisuuden-osoitus siitä suuresta\nystävällisyydestä, jota itse sain nauttia Sten herran hovissa,\nvastasi hän. — Menkäämme juttelemaan entisistä ajoista, ja kuningas\nvei hänet pehmeälle penkille, istuutui itse hänen viereensä ja\njohdatti hänen mieleensä iloisia muistoja. Muun muassa johtui puhe\nHemming Gaddiin. Juhana herran mielestä hänessä ja Hans Braskissa oli\npaljon yhtäläisyyttä.\n\n— Niin, ehkä tahdonlujuudessa, vastasi Kustaa, — mutta Hemming ei\nrakastanut vanhaa siksi että se oli vanhaa; hänen selvä katseensa\neroitti hyvän pahasta ja paha sai väistyä hyvän tieltä.\n\nHerttaisella, ystävällisellä käytöksellään voitti Kustaa kokonaan\nKristinan sydämen. Jälkeenpäin huomautti Juhana, ettei hän koskaan\nollut nähnyt kuningasta niin hyvällä tuulella.\n\nValtiohovimestari yksin nurisi; mitä hän tuosta nousukkaasta!\n\nMutta vastanaineet viettivät Tukholmassa mitä iloisimpia päiviä ja\nKustaa oli huolettomampi kuin koskaan ennen.\n\n— Teidän läsnäolonne, rouva Kristina, sanoi hän, — on karkoittanut\nkaikki huolemme, mutta olen varma, että ne teidän lähdettyänne\npalaavat.\n\n— En ikinä aavistanut, että Kustaa Eerikinpoika kävisi minulle niin\nrakkaaksi, sanoi Kristina Juhana herralle, kun he olivat lähteneet\nTukholmasta. Vähän myöhemmin kuoli Niilo Sture Upsalassa.\n\nJa nyt meidän täytyy siirtyä hiukan taaksepäin ajassa.\n\n\n\n\n17.\n\nTAALAIN JUNKKARI.\n\n\nTalvi vuonna 1526 tuli tavattoman ankara. Taalaissa olivat tiet\nmiltei mahdottomat kulkea, sillä tuuli oli ajanut kokoon suuria\nkinoksia. Mutta eräänä päivänä nähtiin kahden miehen kiipeilevän\nharjanteiden poikki, sitä tietä, joka Norjan rajalta vie Isalan\nkylään.\n\nMolemmilla oli yllä lyhyet, valkeat nahkatakit; heidän saappaikseen\noli susi saanut antaa turkkinsa ja luultavasti karhu tehdä saman\npalveluksen toimittaakseen heille verhon, joka peitti koko ruumiin,\npään ja osan kasvoista. Molemmilla oli leveä nahkavyö, josta pisti\nesiin pitkä, leveä veitsi ja lyhyt, terävä kirves. Pitkä heittokeihäs\ntoimitti sekä sauvan että aseen virkaa; se oli tarpeen liukkaalla\nmaalla. He vetivät kuollutta karhua kelkalla välissään.\n\nVaieten jatkoivat he matkaansa, kunnes vanhempi vihdoin hengästyneenä\nlakkasi vetämästä ja heittäytyi istumaan jättiläishongan kannolle.\n\n— Tässä levätään!\n\nNuorempi oli paikalla valmis ja molemmat piehtaroivat pariin kertaan\nlumella.\n\n— Tulee ilta, huomautti vanhempi.\n\n— Niin näkyy. (Pitkä vaitiolo.)\n\n— Ei taida enään tänä päivänä tulla mitään menosta. Nuorempi ei\nvastannut. Hän oli nostanut päätään ja vilkkaat silmät näyttivät\nikäänkuin vaanivan saalista.\n\nVanhus nousi; hän ei sanonut sanaakaan, tähysteli vain ympärilleen.\n\n— Matkustavaisia!\n\n— Montako?\n\n— Kolme.\n\n— Reki pois tieltä!\n\nVedettyään sen syrjään, asettui kumpikin miehistä puun taakse,\nvalmiina ottamaan vastaan vieraita.\n\nAhteen päälle ilmestyi ensin aseellinen mies ratsain, sitte kaksi\nraihnaan näköistä miestä mukavissa satuloissa; vihdoin tuli mies,\njoka ajoi raskasta kuormaa.\n\n— Minä otan ensimäisen! ja samassa heitti vanhempi keihäänsä, mutta\nse sattui hevoseen eikä ratsastajaan. Hevonen kavahti takajaloilleen,\nhypähti sitte pystyyn ja kaatui vihdoin maahan, haudaten ratsastajan\nallensa.\n\nHuomatessaan uhkaavan vaaran, heitti jälkimäinen palvelija ohjakset\nherransa vapiseviin käsiin ja kiiruhti taistelevien luo.\n\nTurhaan koetti ratsastaja päästä kuolevan hevosen alta ja nuorempi\nryöväri oli juuri antamaisillaan hänelle kuoliniskun tapparallaan,\nkun toinen palvelija peitsellään pisti häntä olkapäähän.\n\nKirves putosi hänen kädestään, mutta toista käsivartta saattoi vielä\nkäyttää ja molemmat ryövärit karkasivat nyt viimeksi tulleen miehen\nniskaan sellaisella raivolla, että tämä jo rupesi epäilemään tappelun\npäätöstä, varsinkin koska hän tunsi hevosen horjahtelevan liukkaalla\ntiellä ja veren vuotavan haavoistaan, jonka lisäksi toveri ei voinut\ntulla hänen avukseen.\n\nTappelun kiihkossa ei kukaan ollut huomannut, että kevyihin\ntalonpoikaisvaatteisiin puettu nuori mies oli rientänyt paikalle.\nHetken epäiltyään mille puolelle asettuisi, otti hän paksun puun ja\niski sillä vanhempaa miestä selkään niin kovasti, että tämä tuskasta\nulvoen kaatui maahan. Helppo tehtävä on vapautua yksikätisestä\nryöväristä, ja kun nuorukainen vielä oli auttanut kaatuneen\nratsastajan jaloilleen, oli tie auki matkamiehille.\n\nRyövärit olivat kadonneet jälkiä jättämättä.\n\nKoko kahakka oli tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa, että olisi\nsaattanut luulla sitä pahaksi uneksi, jollei haavoittunut mies ja\nkuollut hevonen olisi jäänyt vakuuttamaan sitä todellisuudeksi.\n\nVieras nuorukainen seisoi hetkisen ajan epäillen, menisikö pois vai\nodottaisiko palkintoa, jonka hän mielestään hyvin oli ansainnut.\n\nVaivoin tointuivat matkustajat pelästyksestään. He olivat piispa\nSunnanväder ja tuomiorovasti Knut, pakoretkellä Norjaan. Palvelija,\njoka nuorukaisen avulla oli saanut haavansa sidotuiksi, kysyi, eikö\nvieraalle annettaisi palkintoa.\n\n— Tietysti, tietysti, huudahti piispa, — ja paljon kiitoksia. Kutsu\ntänne hänet.\n\nNuorukainen tuli paikalla; hän oli tuskin 18 vanha, kasvot olivat\nhienot ja miellyttävät, silmät säihkyivät, kun hän, huomattuaan\npelastamansa matkustavaiset hengellisiksi herroiksi, heitti päätään\ntaappäin.\n\n— Pyhän Pietarin nimessä! huudahti piispa, luoden häneen\nhämmästyneen katseen. — En iässäni ole nähnyt tällaista\nyhtäläisyyttä; katsoppas tänne, veli Knut.\n\n— Niilo Sture, mutisi tuomiorovasti, — se on totisesti Jumalan ihme!\n\nPiispa tuijotti nuorukaiseen vilkkumatta.\n\n— Poikani, sanoi hän lempeästi, — olet pelastanut henkemme, mitä\ntahdot palkaksesi?\n\n— Suojelustanne, jalot herrat.\n\n— Ketä vastaan?\n\n— Minut karkoitettiin vähäisen syyn tähden kotoa, aioin Norjaan,\nmutta jos te, jalot herrat, otatte minut palvelukseenne, niin ei\nkukaan uskalla ajaa minua takaa.\n\nNuorukaisen käytös oli tavaton hänen säätyiselleen miehelle.\nSitäpaitsi tuli tuo kummallinen yhtäläisyys yhä enemmän\nsilmiinpistäväksi ja piispan kekseliäissä aivoissa syntyi, hänen\npuhutellessaan nuorukaista, täydellinen, uusi järjestelmä.\n\n— Annan sinulle synninpäästön, jos olet jotakin rikkonut ja\njulistan sinut kirkon suojeluksen alaiseksi. Kun meidät pelastit,\nteit Jumalalle otollisen työn, joka nyt saa palkkansa, sanoi piispa\njuhlallisesti.\n\n— Jos minä saan teitä seurata, niin voin aluksi olla oppaananne,\nvirkkoi nuorukainen innokkaasti.\n\n— Niin, voit vielä olla opastajana monellekin, jatkoi piispa, — me\naiomme Ornäsiin ja jalon Aarent Pietarinpojan luo.\n\n— Vai hänen luokseen.\n\nNuorukaisen ääni kuului ylenkatseelliselta.\n\n— Tunnetko ritarin? kysyi piispa.\n\n— Tiedän että hän hiljan kidutti kuoliaaksi vaimonsa.\n\n— Se on pahaa, panettelua, siitä olen varma... onko sinne pitkäkin\nmatka?\n\n— Ornäs on penikulman päässä Isalasta.\n\n— Ehkä voimme saada yösijaa kylässä, se olisi meille paras.\n\nSiihen aikaan ei maaseudulla tavattu ravintoloita eikä\nkestikievareja, vaan matkustajat majailivat talonpoikien luona.\nMolemmat korkeat herrat eivät edes pyytäneet lupaa, saisivatko\npysähtyä arvossa pidetyn kruununmetsästäjän Sven Elfinpojan luo, joka\noli kylän etevin ja varakkain mies.\n\nTalossa oli kaksi kamaria, joista toista samalla käytettiin\nkeittiönä. Sisähuone annettiin matkustajille ja emäntä ja tytär,\njotka paikalla ymmärsivät että matkustajat olivat korkeita herroja,\npuuhasivat kiireesti aterian ja, järjestivät valkeita patjoja ja\npehmeitä villapeitteitä penkeille. Muutahan eivät he voineet.\n\nNuorukainen ei päässyt poistumaan uusien herrojensa luota,\nhe istuttivat hänet välilleen pöytään ja jollei heillä ollut\nruokahalua, niin häntä maittoi ruoka sitä paremmin. Herrat kerrassaan\nhämmästelivät, millä kiireellä hän viime tippaan asti tyhjensi suuren\npuuro vadin.\n\nAterian loputtua aikoi hän poistua, mutta piispa käski häntä\njäämään, sillä heillä oli tärkeitä asioita puhuttavana. Hän jäi siis\nja nyt alkoivat nämä kolme kuiskeella keskenään: vallanhimoinen\nSunnanväder luuli vihdoin löytäneensä välikappaleen, jolla hän\nvoisi vapauttaa kirkon kerettiläiskuninkaasta, ja vanha, kivuloinen\nKnut manasi salavihansa vimmassa koston ukkosilmaa hukuttamaan\nnuorta kuningasta. Mitä he välittivät vaikka antoivatkin nuoren\nsielun täyteen valhetta ja petosta! Jos hän ja tuhannet muut\nsortuivat, niin eihän se merkinnyt mitään, kunhan vaan he sen kautta\npelastuivat ja ainoa autuaaksitekevä kirkko tuli kirkastetuksi. Ja\nnuorukainen, jalkavaimon poika, jolla oli hyvä pää ja synnynnäinen\ntaipumus viekkaaseen kekseliäisyyteen, joka suurimmalla helppoudella\nosasi matkia toisten tapoja; joka ei koskaan ollut oppinut muuta\nkuin että piti ottaa, kun tilaisuus antoi, joka oli lähtenyt pois\npalveluspaikastaan sentähden että hän oli saanut selkäsaunan,\nvarastettuaan muutamia leipiä — eikö hän suurimmalla ihastuksella\nolisi suostunut ehdotukseen, joka tyydytti hänen seikkailuhaluansa ja\näkkiä teki hänestä suuren herran?\n\nKun seuraavana aamuna kaikki kolme läksivät huoneesta, hämmästelivät\nnaiset miten pystyssä päin tuo nuorukainen kävi. \"Illalla hän oli\nkuin mikäkin renki\", sanoi tytär, \"nyt näyttää itse paholainen\nlentäneen häneen\". Hän oli aivan oikeassa.\n\nSven Elfinpoika ilmoitti sitoneensa palvelijan haavat, mutta tämä\ntarvitsi pari päivää lepoa kokonaan tointuakseen.\n\n— Jos tahdotte uskoa hänet minun haltuuni, niin koetan parastani?\nTämä pahanpäiväinen mökki, lisäsi hän ylpeillen, — soi kuusi talvea\nsitte suojaa siunatulle herrallemme ja kuninkaallemme Kustaa Vaasalle.\n\n— Piiloitteliko hän täällä sinun luonasi? virkkoi piispa kiivaasti.\n\n— Kyllä niinkin, ja tanskalaiset haistoivat saaliinsa jäljet ja\ntulivat perässä; tuossa hän seisoi heidän edessään, talonpoikaisissa\nvaatteissa tietysti, mutta vaimoni keksi keinon ja löi häntä selkään\nleipälapiolla niin että helähti ja sanoi: \"korjaakkin siitä luusi\nriiheen!\" — Tanskalaiset eivät tietysti voineet luulla että hän\nsillä tavalla olisi kohdellut herrasmiestä ja niin hän pääsi pakoon.\n\nVaimo oli laskenut kädet vyötäisilleen, hänen pyöreät kasvonsa\nkiilsivät tyytyväisyyttä ja pienet, vilkkaat silmät katselivat\nlakkaamatta mieheen, ikäänkuin hän olisi kertonut jotakin aivan uutta.\n\n— Ettekö te tietäneet, että hänen päästään oli luvattu palkinto?\nkysyi piispa.\n\n— Tiesimmepä niinkin.\n\n— Eikö se teitä houkutellut?\n\n— Varjelkoon meitä Jumala ja hänen pyhänsä! huudahti nainen.\n\n— Mieluummin olisin sytyttänyt mökkini tuleen, vastasi Sven\nElfinpoika.\n\nSilloin nousi tuomiorovasti Knut.\n\n— Saatanaa sinä palvelit, kun luulit tekeväsi Jumalalle otollisen\nteon, huusi hän, — kuninkaasi on paljon julmempi tyranni kuin\nKristian, paholaisen valtaan on hän antautunut, verenhimoinen\nkerettiläinen on hänestä tullut ja kaksiteräistä miekkaa kantaahan\nkädessään! Hänen hengähdyksensä on myrkkyä, hänen silmänsä basiliskin\nsilmät, hänen sydämensä murhaajan luola. Ryövärin lailla tavoittelee\nhän kirkon omaisuutta, laskee rautajalkansa alamaistensa niskoille\nja kytkee kahleisiin kaiken, mikä Ruotsissa elää ja hengittää!\nJumalan uskollisimpia palvelijoita tahtoo hän vahingoittaa väärillä\nsyytöksillä ja ajaa heidät säälittä valtakunnasta. Avaa silmäsi ja\nnäe meissä hänen hirmuvaltansa uhrit, avaa korvasi, kun Knut, Upsalan\narkkipiispa sinulle puhuu. Häneltä ryöstettiin kaikki omaisuus ja\nkun hän vääristä syytöksistä puolusti ystäväänsä, Vesteråsin piispaa\nSunnanväderiä, niin se luettiin hänelle viaksi. Meidän nimemme\ntunnetaan koko Taalaissa, kansa rakastaa meitä ja pian nousee\ntuhansia käsivarsia, välkkyy tuhansia miekkoja ja tuhannet äänet\nvirittyvät laulamaan riemuisaa ylistyslaulua, sillä katso uskon tähti\non nouseva uudessa loistossa ja siunauksen säteet ovat kirkkaina\nvalaisevat Ruotsin kansaa!\n\nSven Elfinpoika seisoi kuin lyötynä, suu auki tuijottaen eteensä.\nOlihan hän kuullut puhuttavan piispoista; sanottiin että he saivat\nkärsiä vainoa suuren isänmaanrakkautensa takia, mutta Sven Elfinpoika\nei voinut uskoa, että kuningas yksin olisi syypää; tuo rakas Kustaa\nherra oli ollut heidän talossaan, syönyt heidän vaatimattomassa\npöydässään, puhellut niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti;\nmahdotonta oli uskoa häntä petturiksi.\n\nJa kuitenkin olivat korkeat herrat sen sanoneet. Katkerat kyyneleet\ntulvivat Svenin silmistä, hän ei uskaltanut kysyä eikä puolustaa\nrakasta herraansa, vaan suuteli pappien käsiä ja pyysi nöyrästi, että\nhe soisivat anteeksi hänen ymmärtämättömyytensä.\n\nKnut antoi hänelle siunauksensa ja käski satuloida hevoset.\n\nSven meni täyttämään käskyjä.\n\nSilloin tarttui Knut ystävänsä käsivarteen ja viittasi nuorukaisen\nluokseen.\n\nHeidän tultuaan kamariin, kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja alkoi\njuhlallisesti:\n\n— Älä luule, että sinä sattuman kautta jouduit tiellemme. Pyhimykset\njohtavat suureksi osaksi elämämme kulkua, he ovat sinut lähettäneet,\njotta me sinut vihkisimme ja valmistaisimme pyhän uskomme soturiksi.\nTule uskolliseksi, niin Jumala vahvistaa käsivartesi ja palkkasi on\noleva kuninkaallinen: rohkeus ja viisaus johtavat sinut suoraa tietä\nvaltaistuimelle.\n\n— Sinä olet ylösnoussut Niilo Sture — se nimi tulee avaamaan\nsinulle kaikki sydämet ja portit, sanoi herra Pietari juhlallisesti.\n\nHetken kuluttua läksivät kaikki kolme matkaan. Sven Elfinpoika oli\nkuin pilvistä pudonnut; sellaista oli hänen rakkaasta kuninkaastaan\nkerrottu! Silloin asettui vaimo hänen eteensä.\n\n— Kuulehan Sven Elfinpoika, vaikka oletkin kruununmetsästäjä, niin\nolet nyt antanut puhaltaa kruutia silmiisi.\n\n— Etkö luota niin pyhiin herroihin?\n\n— En tiedä heidän pyhyyttään enkä siitä välitä, mutta niin totta\nkuin olen rehellinen ruotsalainen nainen, niin Kyösti kuningas on\nparas, jonka olemme voineet saada herraksemme! ja eukko löi kätensä\nyhteen sanojensa vahvistukseksi.\n\n— Sinäkö sen sitte ymmärrät?\n\n— No kyllä minä sen takaan, että jos Kyösti kuningas vaikka\nhuomispäivänä tulisi tänne, tanskalaiset kintereillä, niin minä,\nvaikka hän onkin kuningas, toistamiseen mäjäyttäisin häntä\nleipälapiolla selkään, pelastaakseni hänen henkensä, ja taitaisitpa\nsinä nyt, niinkuin silloinkin kätkeä hänet olkikuormaan ja ajaa\nMarnäsiin.\n\n— Takaisinpa pistää hevostanikin jalkaan, jos niiksi tulisi,\nnaurahti Sven Elfinpoika.\n\n— Sen vahingon paransin minä silloin ja voin tehdä sen uudestaankin,\nvastasi Elsa muori, — mutta hyi sinua, kun niin pian muutat mieltä.\n\n— Pitää minun kai uskoa heidän sanojaan.\n\n— Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! Luuletko että Ornäsin Barbro rouva\nkoskaan katui tekoaan. Ritari lupasi antaa anteeksi, jos hän vain\ntunnustaisi tehneensä väärin. \"Olisinpa valmis tekemään tekoni\nuudestaan jo huomispäivänä jos niiksi tulisi\", sanoi hän ja sanansa\nhän kuolemallaan vahvisti.\n\n— Sinä et tiedä, että Morassa yleisesti kerrotaan kuninkaan olevan\nkerettiläisen.\n\n— Niin, miesten parissa, jotka kuljettavat juoruja; onneksi sentään\non naisväkeäkin, jotka voivat käydä kiinni heidän takinliepeeseensä,\njotteivät asiat käy vallan päin mäntyä.\n\nSven Elfinpoika raappi päätään; Elsan kanssa ei kannattanut\nkiistellä, ja kumma kyllä, hän oli useimmiten ollut oikeassa.\n\nMatkustajamme jatkoivat matkaansa Ornäsiin; nuori mies ratsasti yhä\nheidän välillään, kuunnellen milloin yhden, milloin toisen opetuksia.\n\nAamupäivällä saapuivat he perille; vahtitornista soi torvi läpi koko\nlinnan ja ritari riensi katsomaan, keitä tulijat olivat.\n\nKnut ja Sunnanväder olivat hänen vanhoja tuttujaan, hän tunsi heidän\npyrintönsä ja toivoi hartaasti, että he käyttäen hyväkseen suurta\nvaikutustaan talonpoikiin, vihdoin saisivat tuumansa onnistumaan.\n\nHän kumarteli maahan saakka, selitellen moneen kertaan mikä kunnia\nhänelle ja hänen vaatimattomalle talolleen nyt tapahtui.\n\nPappismiehet ottivat armollisesti vastaan hänen kunnianosoituksensa\nja astuivat vierashuoneisiin.\n\nMutta Aarent Pietarinpojan vaanivat katseet seurasivat hämmästyksellä\nkarkeihin talonpoikaisvaatteisiin puettua nuorukaista, joka\nyhtämittaa pysytteli noiden ylhäisten herrojen rinnalla ja jota he\nkohtelivat miltei kunnioituksella.\n\nKnut huomasi sen ja tarttui nuorukaisen käteen.\n\n— Katsokaa häntä tarkemmin, sanoi hän, — niin tunnette hänet ja\nnäette hänessä uuden todisteen Kustaan julmuudesta. Hän on nuori\nNiilo Sture! Te muistatte, että minä ja ystäväni Sunnanväder sekä\njotkut muut virkaveljet muutamia vuosia sitte aioimme syöstä Kustaan\nvaltaistuimelta ja asettaa hänet sijaan. Aikeemme valitettavasti ei\nonnistunut, me menetimme virkamme ja pakenimme.\n\nPappi veti syvältä henkeään ja huokasi.\n\n— Joku aika sitte saimme kuulla, että Kristina rouva oli lähettänyt\npoikansa Upsalan korkeakouluun; hän oli nähtävästi heittänyt toiveet\nhänen ylenemisestään... Tässä, juuri ennen Ruotsin rajaa kohtaa meitä\nse surullinen uutinen, että herra Niilo äkkiä on kuollut Upsalassa,\nhuhun mukaan kuninkaan toimesta, joka tahtoi päästä vaarallisesta\nkilpailijasta. Tämä uutinen oli tehnyt meihin kamalan vaikutuksen.\nSilläkö lailla jaloimmat nimemme hävitetään maan päältä!\n\nTaaskin syntyi hetken vaitiolo.\n\n— No niin. Me pääsimme rajan yli ja kuljimme pitkin vuoria alas\nIsalaa kohti, kun äkkiä päällemme karkasi ryöväreitä. Olisimme\nvarmaankin olleet surman omat, jollei Jumala olisi lähettänyt enkeliä\npelastukseksemme.\n\nHän osoitti nuorukaista.\n\n— Hänellä ei ollut suuria aseita, mutta jumalallinen voima johti\nhänen käsivarttaan ja hän karkoitti rosvot.\n\nKnut kääntyi Sunnanväderin puoleen, joka sairaana ja onnettomana oli\nvaipunut istumaan.\n\n— En ikinä unohda millä hämmästyksellä sinä häntä katselit.\n\nSitte puhui hän Aarent Pietarinpojalle:\n\n— Piispa oli muinoin kanslerina Sturen talossa, joten hän useinkin\noli polvellaan kiikuttanut Sten herran poikia; hän tunsi paikalla\njalot piirteet ja vähitellen meille selveni, että se jonka olimme\nluulleet kuolleeksi, ilmi elävänä seisoi edessämme.\n\n— Vaikea oli saada Niilo herraa uskomaan salaisuuttansa... hän\nkertoi että toinen oli haudattu hänen asemastaan... uskolliset\nystävät olivat kehoittaneet häntä siten pelastamaan henkensä.\nHalvassa valepuvussa läksi hän Taalaihin, aikoi Norjaan, josta hänen\npiti kirjoittaa surevalle äidilleen. Me otimme hänet tänne mukaamme\nja nyt kysyn teiltä, ritari, tahdotteko ruveta hänen ystäväkseen ja\nsuojelijakseen ja ottaa käteenne miekan ja keihään, riistääksenne\nkerettiläiskuninkaalta hänen verisen valtikkansa?\n\nHän vaikeni ja tutkiva katse tuijotti ritariin.\n\nAarent Pietarinpoika oli joutunut hämilleen, hetkisen ajaksi näkyi\nepäilys hänet vallanneen, mutta äkkiä lensi hänen päähänsä uusi\ntuuma, hän tarttui nuorukaisen käteen ja alkoi kunnioittavasti:\n\n— Tervetuloa talooni, jalo Sture, olkoon tämä linnani\nturvapaikkananne, kunnes astutte arvokkaampaan! Tyytymättömien luku\nlisääntyy päivä päivältä, he tarvitsevat ainoastaan johtajan, joka\nnyt on löydetty! — Jalo Sture, johtakaa te meitä taisteluun isänmaan\nedestä!\n\nNoin suurta myöntyväisyyttä Knut tuskin oli odottanut, mutta\nolkoot hänen menettelynsä syyt mitkä tahansa, niin edisti hän joka\ntapauksessa heidän tuumiaan, ja se oli pääasia.\n\n\"Niilo Sture\" oli tavattoman helposti oppinut näyttelemään osaansa;\nalussa käyttäytyi hän hiukan kankeasti, mutta pian kankeus katosi ja\nhänen esiintymisensä oli arvokas, vapaa ja miellyttävä.\n\nSyötyään vahvan päivällisaterian — ajan tavan mukaan kuului siihen\nkaikellaisia liharuokia, vihanneksia, olutta, simaa ja viiniä —\nvetäytyivät herrat heille osotettuihin huoneisiin ja viipyivät koko\npäivän salaisissa keskusteluissa.\n\nAarent Pietarinpoika oli siihen sangen tyytyväinen, sillä hän\ntarvitsi aikaa ajatella, miten nyt olisi meneteltävä. Tuohon Niilo\nStureen hän ei uskonut, mutta vähät siitä: edistäessään heidän\nasiaansa, edisti hän omaansa, ja se oli pääasia.\n\nHänen käytöksensä oli miellyttävä, lienee hän sitte ollut kuka\ntahansa, ja ritarin mielestä oli suuri onni että liike saisi alkunsa\nhänen talostaan ja että molemmat piispat sitä johtivat.\n\nEnsi työkseen hankki hän nyt korkealle vieraalleen ritarillisen puvun\nja oli kaikissa suhteissa osoittavinaan hänelle suurinta kunnioitusta.\n\nNiin pian kuin suinkin päätti hän kutsua kokoon tyytymättömät,\nilmoittaakseen heille tuon suuren uutisen, joka oli saattava heidät\nkaikki virkeään toimintaan.\n\nTaitavasti tutustutti Knut nuoren oppilaansa niihin olosuhteisiin,\njoita hänen täytyi tuntea, voidakseen näytellä osaansa. Ja\nhämmästyksekseen huomasi piispa, että nuorukainen tavattoman helposti\nkäsitti asiain tilan; sitäpaitsi oli hän kirkon mitä lämpimin ystävä,\njonka johdosta Knut sittemmin eräälle ystävälle oli huomauttanut,\nettä jollei hän ollutkaan se joksi hän itseänsä sanoi, niin hän tämän\nkautta ansaitsi Sture-nimen paremmin kuin se joka sitä oli kantanut.\n\nKun \"Niilo herra\" sitte oli lähtenyt hänelle määrättyihin huoneisiin,\nniin piispat vielä kauvan istuivat kahdenkesken juttelemassa.\n\nKnut teki mitä rohkeimpia suunnitelmia. Arkkipiispanistuin oli joku\nkuukausi sitte ryöstetty häneltä, mutta sen hän ottaisi takaisin;\npaavi itse hänet vihkisi ja sitte hän itsevaltiaasti hallitsisi\nRuotsin kirkkoa ja ehkä koko maata, sillä tuo Niilo Sture olisi\ntietysti vain ase hänen mahtavissa käsissään.\n\nSunnanväder tarttui hänen käteensä ja virkkoi huolestuneesti:\n\n— Rakas ystävä, jääkäämme tänne Taalaihin, täällä olemme turvassa,\nmutta jos menemme tiikerin pesään, niin hukka meidät perii.\n\n— Mitä raukkamaisuutta tämä on! huudahti Knut; — pyysihän\nTrondhjemin arkkipiispa Ruotsin neuvostolta meille täyden vakuuden,\nettä itse saisimme tulla Tukholmaan ajamaan asiaamme.\n\n— Mutta silloin tulee ilmi kaikellaisia asioita...\n\n— Todistuksia ei löydy, me luotamme Herraan ja ystäviimme\nTukholmassa. Paavillinen kirkko on oleva kilpi, jolla pyhimykset\npeittävät päämme, joten ei kerettiläiskuningas eikä piru itse voi\nmeitä vahingoittaa.\n\n— Mutta mihin tämä viimeinen tuuma oikeastaan johtaa?\n\n— Rakentaa valtakunnan ja meidät kaikki kokonaan uudestaan; mutta\nme olemme molemmat matkasta väsyksissä; jatkakaamme huomenna\nkeskusteluamme. Hyvää yötä!\n\nKnut meni huoneeseensa. Hänen mielessään liikkui ylpeitä tuumia ja ne\nhäntä miellyttivät siihen määrään, ettei hän malttanut nukkua, vaikka\nkyllä olisi tarvinnut lepoa.\n\nSairaan Sunnanväderin unta sensijaan häiritsivät levottomat unet,\neikä yöstä tahtonut tulla loppua.\n\nVihdoin lankesi heikko valo jäisille vuorenharjanteille ja pian\nne kiilsivät ja välkkyivät kuin kullatut kirkontornit, mutta\npiispa käänsi niistä pois väsyneet silmänsä, häneen ei luonnon\nkauneus vaikuttanut... hän toivoi päivää, jolloin ihmiset taas\nliikkuisivat... Huone, joka hänelle oli annettu, oli synkkä, sitä\nvalaisi pieni kuparinen kattolamppu.\n\nHimmeä valo lankesi yksinkertaisille, karkeille seinille, joilla\nriippui muutamia tauluja.\n\nPappi tahtoi tietää, mitä se kuvasi, joka riippui vastapäätä hänen\nsänkyään... hän nousi ylös voidakseen paremmin nähdä... se kuvasi\nJohannes Kastajan mestausta.\n\nHän heittäysi vuoteelleen, hiki pisaroi hänen otsaltaan, mutta\nvilkkumatta katseli hän kamalaa taulua.\n\n— Verta, verta, mihin silmäni vain sattuu! vaikeroi hän, peittäen\nkalpeat kasvot käsillään. — Sekä valveella että nukkuessani näen\nvain liekkejä, verta ja teloittajien kirveitä...\n\nHaudan hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, silloin tällöin vaan\nkuului puumadon nakerteleminen suuresta tammikaapista... vähitellen\nsaavutti hänet horrostila, unen airut; samassa hän heräsi siihen,\nettä korkean, holvatun ikkunan edessä rupesi kuulumaan kumeaa suhinaa\nja läpitunkevaa rähinää. Hän hypähti ylös vuoteestaan.\n\nIkkunan ulkopuolella lenteli kaksi ääretöntä korppia ja toinen piteli\nterävissä kynsissään loistavaa esinettä, jota se koetti puolustaa\nterävällä nokallaan ja väkevillä siivillään.\n\nPiispa astui ikkunan luo ajamaan pois rauhanhäiritsijöitä, mutta\nhuomasi samassa toisen nokassa tuon loistavan esineen, joka juuri\nnäytti olevan riidan esineenä... Näkikö hän oikein... eikö se ollut\nhänen oma sormuksensa, sinettisormus, jonka suureen, vihriään kiveen\nhänen perhevaakunansa oli kaiverrettu?\n\nVapisevin sormin rupesi hän etsimään sormusta... niin, se oli\ntodellakin poissa — mutta kuinka, kuinka korpit sen olivat saaneet\nkynsiinsä?\n\nVihdoin sai hän kiivailla liikkeillä linnut pelästytetyiksi. Ne\nrikkoivat lentäessään ruudut ja liitelivät rääkkyen sinne tänne,\nkunnes asettuivat likeiselle kalliolle.\n\nVavisten avasi Sunnanväder ikkunan: siellä, muurilla olikin\nsormus. Hän tarttui siihen kiihkolla ja jäi vielä lampun valoon\ntarkastamaan, oliko se todellakin hänen omansa; sitte hän pisti sen\nsormeensa ja painoi sen niin syvälle kuin taisi... Mistä korppi\noli saanut sen?... Taaskin harhaili hänen katseensa tauluun...\nikkuna oli jäänyt auki; lampun liekki läähätti, henkilöt tuossa\nmestaustilaisuudessa liikkuivat... samassa leimahti tuli, seuraavassa\nhetkessä sammuakseen, joten vanhuksen mielestä tuli pilkkosen pimeä.\nJa tuskasta huutaen vaipui hän pyörtyneenä permannolle.\n\nSellaisena tapasi hänet hänen ystävänsä Knut, mutta kului pitkä aika\nennenkuin hän sai hänet tointumaan; hänen ensi silmäyksensä tarkoitti\nsormusta, jota hän suonenvedontapaisesti pusersi kädessään, sitte\nnojasi hän päänsä ystävän rinnalle ja purskahti pitkään, katkeraan\nitkuun. Knut luuli väsymyksen olevan syynä tähän kaikkeen, mutta\nsitte kertoi Sunnanväder sormuksesta... jota hän aina oli kantanut\nsormessaan... miten se oli joutunut korpin kynsiin?... Saattoiko\nKnut, saattoiko kukaan sen sanoa, vai oliko se saatanan vehkeilyä?\n\nKnut huomautti että se ehkä oli ollut unta, mutta Sunnanväder suuttui\nja sanoi, että se tiesi suurta onnettomuutta; se oli ollut varoitus.\n\n— Sitä en ymmärrä, sanoi Knut. Sunnanväder pani kädet ristiin.\n\n— Ystäväni, minä pyydän sinua, jääkäämme tänne; jos me menemme\nTukholmaan, niin meidät pian sidotaan käsistä ja jaloista.\n\n— Mutta ajattele kunniaa, mainetta, arvoa!\n\n— Mieluummin vietän elämäni täällä autioitten kallioiden keskellä\nköyhyydessä ja puutteessa, ilman kunniaa ja mainetta, kuin ajan\ntakaa häikäisevän kirkasta, mutta epävarmaa maalia! Ajattele\nmeidän rikoksiamme; me emme Jumalan edessä ole puhtaat, meidän\nomallatunnollamme on asioita, joita emme voi peittää iäiseltä\ntuomarilta, vaikka maailmalta ne voimmekin salata.\n\nHänen sanoissaan oli sellainen kuoleman tuska, että Knutkin hetkeksi\nmeni ymmälle. Mutta hän tointui pian ja koetti sekä leikillä\nettä vakavin sanoin rohkaista ystävänsä mieltä. Sunnanväder oli\nluultavasti kadottanut sormuksen astuessaan hevosen selästä, korppi\noli aamun koittaessa, löytänyt sen linnan pihalta; se ei ollut kuin\nhyvä enne että lintu oli jättänyt sen takaisin omistajalle.\n\nVihdoin hänen todellakin onnistui rauhoittaa levoton pappi. Yhä\ntaipuvaisempana kuunteli hän Knutin lohdutusta ja mukautui taasen\nhänen suunnitelmiinsa, jopa lupasi Knutin seurassa jatkaa matkaa\nTukholmaan.\n\nKun Sunnanväder vihdoin oli kokonaan tointunut, kutsuttiin Niilo\nherra sisään.\n\nKnut ilmoitti hänelle minkätähden ensimäisen kapinan piti puhjeta\njuuri täällä. Taalain maakunnat olivat niin kaukana muista\nmaakunnista, etteivät ne ottaneet vastaan vaikutuksia ulkoapäin,\nmutta niissä vallitsi sellainen sisällinen voima, että ne saattoivat\nhallita kaikkia muita ja innostuttaa ne seuraamaan itseään, kunhan ne\nvaan yksimielisesti vaativat olevien olojen kumoamista.\n\nNiin oli Engelbrektin käynyt, niin myöskin — valitettavasti —\nKustaa Eerikinpojan, mutta helpointen voittaisi Niilo Sture, sillä\nkansa rakasti häntä ja luotti häneen.\n\nNiilo herra lupasi kaikessa totella piispoja, sillä tahtoivathan he\nhänelle ja maalle onnea.\n\nPapit kuuntelivat hymyillen hänen puhettaan ja nyökäyttivät\ntoisilleen päätä hyväksymisen merkiksi.\n\nTämän keskustelun aikana oli aurinko noussut; tulipallona seisoi se\njäävuorten yläpuolella, tarjoten komean, mieltä ylentävän näyn.\n\nMutta herrat punnitsivat verisen sodan alkamista isänmaassa, he eivät\nvoineet muuta ajatella kuin taistelua ja verenvuodatusta.\n\nÄkkiä avautui ovi ja sisään astui tavattoman pitkä mies, paljain\npäin, pitkät, valkeat kiharat riippumassa olkapäille.\n\nKasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, syvä totisuus oli painanut niihin\nleimansa, mutta pienissä, harmaissa silmissä paloi omituinen tuli,\njoka miltei maneetin lailla vaikutti siihen, johon hän katsoi.\n\nKeskustelevat herrat hämmästyivät hänet nähdessään, mutta heitä\nhuomaamatta astui hän ikkunan luo ja rupesi katselemaan kummallista\nmaisemaa.\n\nKeskustelu lakkasi ja uteliaasti katselivat herrat omituista miestä,\njonka poimuileva puku eninten muistutti munkin kaapua.\n\nJalat olivat paljaat, ainoastaan pohjia peitti hirvennahka.\nKäsivarsia verhosi irtohihat ja niiden tukevat jänteet ilmaisivat\ntavatonta voimaa. Oikeassa kädessä piti hän riimusauvaa, joka oli\nihmeellisillä merkeillä kirjaeltu.\n\nHeti hänen jälessään tuli ritari Pietarinpoika, joka silminnähtävällä\nlevottomuudella kiirehti pappien luo ja pyysi heitä menemään\njuhlasaliin, jotta he välttäisivät miestä... jota ei ritari\nuskaltanut ajaa pois... Hänen käytöksessään oli jotakin tavattoman\ntuskallista, joka suuresti hämmästytti matkustavaisia, varsinkin\ntarkkaavaista Knutia.\n\n— Kuka tuo mies sitte on? kysyi hän.\n\n— Muukalainen, joka muutamia vuosia sitte tuli tänne ja on voittanut\nsuurta kunnioitusta.\n\n— Minkätähden?\n\n— Hän parantaa tauteja, ennustaa tulevia asioita ja elää erakkona.\n\n— Teilläkö?\n\n— Ei, mutta kenkään ei häneltä sulje oviaan.\n\n— Ettekö tekään?\n\nRitari kävi kalman kalpeaksi ja kuiskasi hiljaa:\n\n— Vaimovainajani...\n\n— Entä sitte...?\n\n— Ilmestyy minulle...\n\nHämmästyneenä loi Knut katseensa ritarista ukkoon, nousi ja likeni\nvanhusta:\n\n— Kuka olet, ukko? kysyi hän.\n\nVanhus oli päätä pitempi pappia, joten hän korkealta silmäili\nkysyjään.\n\n— Ihminen, vastasi hän.\n\n— Jolla on suuret taidot, sanoo ritari, salaiset, kielletyt tiedot,\netkö sinä tiedä, että manaus ja noituus ovat kielletyt?\n\n— Kuinka te sitte harjoitatte niitä? Kevyt puna painui papin\nkasvoille.\n\n— Minun pitäisi moittia sinua epäkohteliaasta vastauksestasi, mutta\nminun tekee sensijaan mieli koetella, miten paljon kestävyyttä\ntiedoissasi on. Tiedätkö kuka minä olen?\n\nNyt vasta tunkeutuivat pienet, harmaat silmät hänen kasvoihinsa;\nKnutin piti luoda katseensa syrjään.\n\n— Levoton, etsivä, valheellinen henki.\n\n— Joka etsii mitä?\n\n— Jotakin, jota ei se koskaan tule löytämään. Pappi säpsähti.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän tavattoman kiihkeästi.\n\n— Levottomasta katseestasi. Loke asuu sinussa ja viekkaus ja\npetollisuus ovat hänen palvelijoinaan.\n\n— Sinä olet pakana!\n\n— Oletko sinä sitte kristitty?\n\nLyhyellä naurulla koetti Knut tukahduttaa nousevaa vihaansa.\n\n— Pyhän Eerikin nimessä! huudahti hän, — hän on muinaisten aikojen\ntietäjä tai ehkä oikeammin sanoen mielipuoli meidän päiviltämme.\n\nMutta Sunnanväder oli noussut; kuumeentapaisella levottomuudella\ntarttui lian Niilon käsivarteen ja meni ikkunan luo, jossa mies\nseisoi.\n\n— Kerro minulle jotakin tulevaisuudesta, sanoi hän.\n\n— Katso minuun! kuului ankara ääni.\n\nSunnanväder totteli hetkeksi, mutta tunsi rinnassaan ikäänkuin puukon\niskun ja teki kädellään torjuvan liikkeen.\n\n— Elämä on lyhyt, ajattele Helin valtakuntaa, siellä ei viheriöitse\nainoakaan puu, siellä ei virtaa ainoakaan lähde, vaan uskottoman\npalvelijan kädet sidotaan kiinni kallioon, kunnes loppu tulee.\n\n— Loppu? kuiskasi piispa ja hänen silmänsä riippuivat tietäjän\nhuulilla.\n\n— Niin, siellä vallitsee kirkkaus, jota eivät ihmissilmät näe ja\njota ei ihmiskieli taida, lausua, se on niin kaukana... minä tunnen\nsen tuhatvuotisten tuskien takaa, voi, voi, voi sitä, jonka täytyy\nodottaa niin kauvan!\n\nTietäjän puheessa ja koko käytöksessä oli jotakin niin valtavaa ja\nsuurta, että Knut hämmästyneenä jäi häneen tuijottamaan.\n\nMutta niinkutsuttu Niilo Sture unohti kokonaan osansa ja heittäytyi\nvanhuksen jalkain juureen.\n\n— Sinä joka tunnet ihmissydämet, puhui hän, — sano minullekin, mikä\nkohtaloni on oleva.\n\nMyötätuntoisena silmäili vanhus kauvan aikaa polvistuvaa nuorukaista.\n\n— Huolettomat ja kevytmieliset ovat saavat palkkansa, sanoi hän, —\nelämän korkein ilo on sinulle muuttuva suurimmaksi tuskaksi.\n\nVanhus kääntyi pois ja nuorukainen peitti kasvot käsillään ja itki;\nhän ei itsekään tietänyt miksi.\n\n— Tämä on hullunkurista, sanoi Knut, joka ensin tointui\nhämmästyksestään, — tuon vanhuksen tähden unohdamme aterian, jolle\nisäntä juuri meitä kutsui.\n\nHe jättivät kaikki kolme huoneen, mutta ritari pysähtyi ja sanoi\nnöyrästi:\n\n— Anna anteeksi, viisas Ingiald, jos vieraani ovat sinua loukanneet,\näläkä minulle kosta sitä, mihin en ole syypää.\n\n— Minä tulin vainajan tähden.\n\n— Vaimoniko? kysyi ritari kalveten.\n\n— Hän näyttäytyi minulle yöllä ja vannotti minua ajoissa\nvaroittamaan sinua.\n\n— Mistä?\n\n— Salahankkeista, jotka tulevat tuottamaan perikadon sinulle ja\nmonelle muulle.\n\n— Mitä se häneen kuuluu?\n\n— Sinä hylkäsit hänet eikä hän sinua; hän valvoo lakkaamatta.\n\n— Minä toimin sen mukaan mitä pidän parhaimpana; niin hänkin teki;\nmeidän välillämme ei ole mitään yhteistä.\n\n— Onhan lapsi!\n\n— Lapsi... on kuollut!\n\n— Ei, se elää!\n\n— Missä, missä? Ukko ravisti päätään.\n\n— En tiedä, lausui hän, — mutta hän sanoi minulle että se oli\nlikellä... että se likeni.\n\n— Tyttäreni! huokasi ritari; — mustalaiset hänet ryöstivät!\n\n— Muista vainajan varoitusta!\n\n— En, en. Minä kuljen omaa tietäni niinkuin hänkin kulki omaansa. Me\nemme koskaan kohtaa toisiamme! Kiitos, viisas Ingiald, neuvostasi ja\nkäy tuontuostakin tervehtimässä; se korottaa arvoani kansan silmissä,\nsillä he pitävät sinua ystävänäni. Tiedätkö, yhtenäkin päivänä\nnarrasin muutamia metsävarkaita kuljettamaan koko saaliinsa minun\nkäsiini, kun peloitin heitä sillä, että sinä olit käynyt antamassa\nheidät ilmi.\n\n— Minä tiedän sen. Minä annoin heille yhtä paljon takaisin.\n\n— Miksi?\n\n— Heidän vaimonsa ja lapsensa olivat paleltumaisillaan kuoliaaksi;\nnyt he lämmittelevät lahjahalkojen eikä varastetun tavaran ääressä.\n\n— Sentähden he sinua pitävätkin sallimuksenaan.\n\n— He eivät ole oppineet tuntemaan toista.\n\nUkko nosti päätään ja läksi. Hetkisen viipyi ritari salissa,\ntuijottaen hänen jälkeensä; sitte hän palasi vieraidensa luo.\n\nHyvä viini ja Knutin puhelahjat olivat saaneet profeetan onnettomat\nennustukset unohtumaan ja kun ritari tuli, ruvettiin keskustelemaan\nsiitä, mihin keinoihin nyt olisi ryhdyttävä. Ritari oli jo lähettänyt\nsanaa useille tahoille ja nyt tehtiin yhä uusia suunnitelmia.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin vallitsi Ornäsin yksinäisillä seutuvilla\nliike ja kiire, joka yhä näytti kasvavan.\n\nKautta Taalain vuoristen maiden kiirehti yhtämittaa rekiä Ornäsia\nkohti ja samaan maaliin pyrkivät ne Taalain miehet ja naiset, jotka\nmilloin pienemmissä, milloin suuremmissa joukoissa, milloin jalan,\nmilloin ratsain täyttivät tiet. Ihmistulva oli niin suuri, että sitä\nsaattoi pitää kokonaisena kansainvaelluksena.\n\nLinnassa vallitsi elämä ja liike. Edellisenä yönä ja iltana oli\nsaapunut yhä uusia vieraita.\n\nSiinä oli sekaisin pappeja ja aatelismiehiä, ja kaikkien kasvoilla\nkuvastui uteliaisuus: odotettiin tärkeää uutista.\n\nSuurella linnanpihalla tungeskelivat rengit hevosten ja ajopelien\njoukossa, ehtien tuskin kuljettaa toisia talleihin, kun toisia jo\nsaapui; siinä kävi yhä kasvava melu ja rähinä. Aseilla varustettuina\nseisoivat maalaiset siellä täällä ryhmissä, kiihkeästi keskustellen,\nja kaikkialta, sekä heidän että herrojen ja palvelijoiden, tulevien\nja menevien riveistä kaikui nimi, joka herätti vastakaikua joka\nrinnassa: nimi Niilo Sture.\n\nVihdoin saatiin piha tyhjentymään ja kansa muodosti aitauksen,\njonka sisäpuolelle talutettiin aatelisten hevosia, toinen toistaan\nkomeammissa valjaissa.\n\nSillaikaa oli Aarent Pietarinpoika lukuisine vieraineen pitänyt\nmiltei myrskyisän keskustelun isossa ritarisalissa; nähtävästi nyt\nvihdoin oli päästy päätökseen, koska ovet, jotka tähän saakka olivat\nolleet huolellisesti suljetut, nyt avautuivat.\n\nNiinkutsuttu arkkipiispa Knut astui ulos täydessä kirkollisessa\njuhlapuvussaan, kädestä taluttaen nuorta Niilo Sturea, joka oli\npuettu yksinkertaisiin, kalleilla pitseillä koristettuihin, mustiin\nsamettivaatteisiin. Hänen käytöksensä oli varma, miltei uhkamielinen;\nepäilemättä hän siten koetti peittää sisällistä neuvottomuuttaan.\nHäntä seurasi Sunnanväder, hänkin täydessä kirkollisessa\njuhlapuvussaan ja nojautuen Aarent Pietarinpojan käsivarteen.\n\nSitte tuli pappeja, munkkeja ja suuri joukko aatelismiehiä, edelliset\nveljeskuntiensa puvuissa, jälkimäiset univormuissa. Hitaasti liikkui\njoukko alas kapeita portaita, pysähtyäkseen pihalle.\n\nSiellä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; kaikkien silmät seurasivat\nnuorta miestä piispan rinnalla, ja ne jotka olivat lyhyet tai\nseisoivat toisten takana, nousivat varpailleen tai muiden hartioille;\nkaikkien ajatukset ja toiveet hakivat samaa maalia: Niilo Sturea!\n\nMutta kun nuori herra oli noussut hevosensa selkään, pääsi ääretön\nriemastus valloilleen; Knut ja Sunnanväder saattoivat ottaa siitä\nosansa, sillä he olivat ikäänkuin kansan oikeutetun suosionosoituksen\nsinetti.\n\nKansa lankesi polvilleen, naiset ja lapset riensivät suutelemaan\nheidän vaatteidensa liepeitä; jokaisen huulilta tulvi uskollisuuden\nja rakkauden vakuutuksia; innostus oli aivan rajaton.\n\nKorkeat herrat tervehtivät armollisesti joka taholle ja kansa mylvi\nihastustaan; vihdoin oli tullut vapauttaja, kirkon oikea puolustaja,\nruhtinas, joka langettaisi oikeat tuomiot ja vapauttaisi maan\nuhkaavista vaaroista. Mitä uhkaavia vaaroja oli, sitä he tosin\neivät olisi voineet selittää, mutta eihän maailmassa tapahtuisikaan\nniin paljon hullutuksia, jos jokainen tekisi itselleen selkoa\ntoiminnastaan.\n\nVähitellen läksi saatto liikkeelle; hitaasti se vaelsi läpi aution\nseudun, koko aaltoilevan ja yhä kasvavan ihmisjoukon seuraamana.\n\nMatkan määränä oli Svärdsjön kirkko; se oli kyllä niin iso että koko\nkansantulva siihen mahtui, mutta erinomaisen yksinkertainen, sillä\nse oli rakennettu veistämättömistä hirsistä ja laudoista ja sen\nkellotapuli oli puusta.\n\nHeti kulkueen tullessa näkyviin, ruvettiin soittamaan kelloja.\nOsa kansaa oli kokoontunut kirkolle, joten täällä tehtiin uusia\nuskollisuuden-vakuutuksia ja kajahutettiin uusia riemuhuutoja.\n\nKulkue seisahtui ja astui kirkkoon koko hymisevän ihmisjoukon\nseuraamana.\n\nAjan tavan mukaan jätettiin aseet, kepit ja muut tarpeettomat\nkapineet asehuoneeseen ennenkuin mentiin temppeliin, mutta tänään\nunohtuivat vanhat tavat, useimmat syöksyivät aseineen päivineen\nkirkkoon ja koska miesten luku oli paljon suurempi kuin naisten, niin\nei siitäkään huolittu, istuttiinko erikseen vaiko sekaisin miehet ja\nnaiset.\n\nJumalanpalvelus alettiin virrellä ja Knut toimitti messun. Sitte\ntarttui Sunnanväder, hänen viittauksestaan, nuoren Niilo Sturen\nkäteen ja talutti hänet alttarille, jossa häntä käskettiin\npolvistumaan.\n\nNyt astui Knut muutamia askelia häntä likemmä, piti kiitosrukouksen\nhänen ihmeellisen pelastuksensa johdosta ja selitti lyhyin, selvin\nsanoin kokoontuneille, kuinka suuri vaara oli uhannut Ruotsin\njaloimman ja vanhimman suvun jälkeläistä, sekä kehoitti kansaa\npuolustamaan häntä ja tarttumaan aseisiin Kustaa kuningasta,\nkerettiläistä, salamurhaajaa ja kansansortajaa vastaan, jonka syyksi\npiispa selitti mitä mahdottomimmat valheet.\n\nOlisi saattanut odottaa, että Taalaissa, Kustaan oman kansan seassa,\nedes joku olisi noussut vastustamaan syytöksiä, mutta ainoana jyrynä\nkaikui kostonhuutoja, aseiden helinää ja kirouksia.\n\nPapin voitonvarma katse osoitti suurta tyytyväisyyttä, mutta\nvain hetkeksi; liikutetuin mielin katseli hän sitte polvistuvaa\nnuorukaista ja virkkoi tekopyhästi:\n\n— Rohkaise mieltäsi, poikani! Taalain uskollinen, uhkarohkea\nkansa on puolustava Sturein jälkeläistä, ja juhlallisesti minä\nkolmiyhteisen Jumalan nimessä jätän sinut tämän kansan haltuun.\nKirkon arkkipiispallisen arvoni nojalla vihin sinut johtajaksi tälle\nkansalle, joka suurine muistoineen aina on omistava loistavan sijan\nisänmaan historiassa.\n\nNyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden\npuoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan\nkatseen, jymisevällä äänellä:\n\n— Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää\nJumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja\nvapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka\nJumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät\nmaaliin. — Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja\nsitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.\n\nSven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan\ninnoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen\nvaraa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven\nElfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.\n\nNuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt\nkokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut\nhuomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse\nharhaili epävarmana sinne tänne.\n\nTaitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka\nei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja\nriensi paikalla avuksi.\n\n— Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat\nNiilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka\npitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat\nniin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä\nmielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin\ntalonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.\n\nPäätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja\njokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä\nsiunauksensa.\n\nSilloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan\nhameen lievettä ja virkkoi:\n\n— Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei\npuutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään\nliika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän\narmonne.\n\nPiispa nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n— Voitte olla varma siitä, armollinen herra, että Rättvikissä kyllä\nsyntyy elämää ja puuhaa. Tosin velikullat nyt vetelevät talviuntaan,\nmutta pian tulee toinen ääni kelloon: minäpä lähden heitä\nherättämään, niinkuin sinun unilukkarisi, ja sitte he vielä tulevat\ntuottamaan sinulle iloa, sen lupaa Pietari Grun.\n\nHänen armonsa lausui julki hyväksymisensä ja suuri meluava ja\nriitelevä joukko hajosi.\n\nSeurue palasi Ornäsista yhtä lukuisana kuin se oli sinne mennytkin,\nottamaan osaa juhla-ateriaan, jonka ritari Pietarinpoika oli\nvalmistanut korkeiden vieraittensa kunniaksi.\n\nMutta heti linnaan päästyä täytyi piispa Sunnanväderin panna vuoteen\nomaksi ja kun Knut myöhemmin tuli hänen huoneeseensa, pyysi hän\nhartaasti, että Tukholman matka jätettäisiin sikseen.\n\n— Me olemme suorastaan maankavaltajia, sanoi hän; — meille ei ole\narmoa. Yhtä hyvin voisimme mennä mestauslavalle kuin tahallamme\ntiikerin luolaan.\n\n— Puolellamme on koko Ruotsin kansa, joka riemulla on tervehtivä\ntuloamme, huudahti Knut, — ja takanamme ja ympärillämme seisoo pyhä\nkirkko ja koko kristikunta, joka ilolla tulee ottamaan meidät vastaan\noikean uskon marttyreina.\n\n— Entä kuningas?\n\n— Hänet valtaa kauhu.\n\n— Sinä et tunne häntä.\n\n— Ole varma että persoonallinen läsnäoloni ja rohkea puheeni\npaikalla tulee tekemään hänet aivan aseettomaksi. Tiedät että\narkkipiispa Magnus on lähtenyt, arkkipiispanistuin on vapaa, minä\ntulen vaatimaan sitä itselleni ja sitä ei minulta kukaan uskalla\nkieltää. Olenhan minä saanut kirjeitä kaikilta ystäviltämme; he\ntervehtivät tuloamme ilolla, ja Sture-juttu on tekevä voittomme\ntäydelliseksi.\n\n— Mutta jos saadaan ilmi...\n\n— Mahdotonta, hän näyttelee osaansa erinomaisesti. Äiti olisi ainoa,\nmutta hän on Ture Jönsinpojan miniä ja siten hänkin on vallassamme.\n\nSilläkin kertaa onnistui hänen rohkaista sairaan ystävänsä mieltä,\nmutta seuraavana päivänä, ennen Knutin lähtöä, huudahti Sunnanväder:\n\n— Näemmekö koskaan toisemme?\n\n— Tietysti, naurahti Knut. — Lupaan olla vastassasi Tukholman\nportilla.\n\nHän ei aavistanut että lausui ennustuksen, jonka täyttyminen oli\nsangen likellä.\n\nNiilo Sture sai ankarat kehoitukset kaikessa totella Sunnanväderiä,\njotapaitsi Knut antoi hänelle suosituskirjeen Trondhjemin\narkkipiispalle sen varalta, ettei hänen asemansa Taalaissa olisi\naivan varma. Likempiä ohjeita saisi hän kirjeissä.\n\nKuninkaan turvakirjeen nojalla pyysi Knut voudilta kuuden miehen\nkuljetusvartiastoa, jonka hän heti saikin. Sitte hän paikalla läksi\nmatkaan, ensin Upsalaan.\n\nSiellä häntä tervehdittiin erittäin ystävällisesti, mutta hurskaat\nisät olivat omituisen levottomat ja kun hän kertoi ylösnousseesta\nNiilo Sturesta, niin asia otettiin vastaan suurella epäluulolla, jopa\nselittivät useat sen mahdottomaksi.\n\nSitäpaitsi näki Knut että häntä vakoiltiin; sen tekivät kuninkaan\nlähetit, jonkatähden hän huomasi parhaaksi olla varoillaan.\n\nHän kutsutti kirkonvartian salaa luokseen ja pakotti hänet, käsi\nraamatun päällä, vannomaan, ettei hän hiiskahda sanaakaan. Sitte Knut\nvielä kauvan keskusteli hänen kanssaan ja laski hyvästi jättäessä\ntäyden kukkaron hänen käteensä.\n\nJa nyt hän läksi Tukholmaan.\n\nVanha ystävä Ture Jönsinpoika ilostui suuresti hänet nähdessään,\nmutta hänen käytöksensä ei ollut oikein vapaa, eikä Knut päässyt\nsamaan iloiseen, toivorikkaaseen tunnelmaan kuin Taalaissa. Hän\ntoivoi sentään, että olot paranisivat, sillä löytyihän useita, joille\nsaattoi uskoa asiansa.\n\nSuuresti hän sentähden hämmästyi, kun eräänä päivänä upseeri neljän\nhenkivartian kanssa astui hänen huoneeseensa ja pyysi häntä heti\nseuraamaan.\n\nNärkästyneenä hypähti pappi istualtaan:\n\n— Minulla on kuninkaalta turvakirje! huusi hän.\n\n— Minä toimin ainoastaan käskyn mukaan, vastasi upseeri, — ja\npyydän, ettei teidän armonne tekisi velvollisuuttani raskaammaksi\nkuin se jo on.\n\nKnut huomasi olevansa tekemisissä uskovaisen kanssa ja virkkoi\nkuiskaten:\n\n— Mikä on syynä tähän?\n\n— On varmaan saatu uusia tietoja.\n\n— Tietoja Niilo Sturesta! Niin, se taisi olla tyhmää, mutta\ntodistuksia ei löytynyt; kirkon herroja vastaan ei voida käyttää\nmuita todistuksia kuin piispojen ja valtakunnanneuvoston antamia;\nhänen ei pidä kadottaa uskallustaan.\n\nJa jos hänet taas tahdottiin tehdä marttyriksi, niin hän kyllä tiesi\ntehtävänsä.\n\nHänet vietiin vankeuteen Harmaidenveljien luostariin, aivan samaan\nhuoneeseen, jossa Johannes Magnus oli istunut. Siellä oli kaikin\npuolin mukavaa, paitsi ettei saanut ottaa vastaan vieraita, ja Knut\nei pitänyt yksinäisyydestä.\n\nMatka Taalaista oli kulunut hitaasti; sitäpaitsi viivyttiin Upsalassa\nkauvan ja Tukholmassa pitkitettiin asiaa niin että se vasta 9 p:nä\nelokuuta joutui tutkinnon alaiseksi Tukholman raatihuoneella.\n\nTutkintokuntaan kuului useita neuvoston herroja, piispa Hans Brask\nLinköpingistä, Strängnäsin ja Skaran piispat ja Tukholman kaupungin\npormestarit ja neuvosto.\n\nÄäretön ihmistulva täytti kadut, raatihuoneen sali oli aivan liian\npieni kuulijoille: heistä mahtui sisään ainoastaan pieni osa.\n\nKuningas itse esiintyi syyttäjänä. Kuolonhiljaisuus vallitsi salissa,\nkuningaskin näytti synkältä ja vakavalta.\n\nHänen viittauksestaan tuotiin syytetty sisään. Tuomiorovasti Knut\nastui rivakasti huoneeseen, mutta nähdessään kuninkaan, kalpeni hän.\n\nKustaa näytti jäljennöksen turvakirjeestä ja kysyi, estikö se\nkäräjien pitämistä.\n\nLäsnäolijat, varsinkin piispa Brask, tarkastivat sitä huolellisesti\nja kaikkien yhteinen päätös oli, ettei se estänyt. Tuomiorovasti\nKnutinkin täytyi myöntää se. Silloin esiintoi kuningas kanteensa ja\nvahvisti ne syytetyn omilla kirjeillä.\n\nHyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.\n\nKun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko\nse vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä\nrangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia\nrangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.\n\nNyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta\nvarten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä.\nMestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi\ntuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät\nja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se\nrangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.\n\nYleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta\nollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin\nkirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.\n\nKaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään\narmoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että \"sellaisia asioita\nei ollut helppo jättää\". Enempää he eivät saaneet tietää.\n\nMutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin\nkorkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin\njohan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta\nkyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi\nsiinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.\n\nTuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti\nettä hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi\nkerralla päätti hän olla viisaampi.\n\nArkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta\nkirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen\nmenettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta\nja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin\nsuojeluksestaan.\n\nMutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa\nvakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.\n\nKuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian\nsikseen.\n\nMutta Lauri Antinpoika oli toista mieltä.\n\n— Jos te annatte armoa ylhäiselle henkilölle, sanoi hän, — niin\nmillä oikeudella te rikoksesta rankaisette halvempaa ihmistä, joka ei\nkuitenkaan ole velvollinen tietämään oikeasta ja väärästä yhtä paljon\nkuin oppinut herra ja Jumalan palvelija?\n\n— Mutta esimerkki, Lauriseni.\n\n— Juuri esimerkin vuoksi; jollei rikosta rangaista rikoksena, niin\nse kadottaa peloittavan vaikutuksensa, olkoon syyllinen kuka tahansa;\nja sitte ei enään peljätä tekoa, vaan koetetaan päästä vapaaksi\nrangaistuksesta.\n\n— Olet oikeassa, mutta jos olemme johdonmukaiset, niin meidän täytyy\ntunnustaa, että rikos on suurempi, jos se tapahtuu yhteiskunnan\nkukkuloilla kuin jos sen tekee talonpoika.\n\n— Se on oikein.\n\n— Nuo ylpeät papit, jotka eivät tahdo tunnustaa muuta herraa\nkuin paavin, imevät maasta mehun, mutta kieltävät kuninkaalta\nuskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Koska kansa on antanut vallan\nminun käsiini, niin en minä erityisesti saa suosia ketään, vaan tulee\nsaman lain koskea kaikkia.\n\nMutta kun kuninkaalta sitte kysyttiin, miten tuomiorovasti Knutin\nkävisi, niin hän otsa rypyssä vastasi:\n\n— Saamme nähdä.\n\nVihdoin tuli Trondhjemin arkkipiispalta kirje, että Pietari\nSunnanväder oli ollut kadoksissa, mutta että hän nyt oli löydetty ja\nluovutettu kuninkaan miehille, jotka jo olivat matkalla Ruotsiin.\n\nTämä tapahtui syyskuussa.\n\nKustaa oli neuvotellut itsensä kanssa; hän päätti näyttää ettei\npapin kaapu suojele lain kouralta ja koska rikos oli tunkenut\nmoniin kansankerroksiin, niin piti rangaistuksenkin tulla yleisesti\ntunnetuksi.\n\nKun Pietari Sunnanväder oli tullut Tukholman pohjoiselle portille,\nlähetettiin Knut häntä vastaan; molempien pappismiesten piti yhtaikaa\nmarssia kaupunkiin. Tämä tapahtui sangen odottamattomalla tavalla,\nmutta kuninkaan omasta määräyksestä.\n\nMolemmat papit olivat puetut vanhoihin, risaisiin kuorikaapuihin ja\nistuivat takaperin laihojen, nälkäisten hevoskonien selässä. Mestari\nKnutin päässä oli tuohesta tehty hiippa, Sunnanväderillä olkikruunu\nja rikkinäinen puumiekka. Heitä seurasi suuri joukko naamioittuja,\njotka kirkuivat ja kysyivät, \"oliko täällä nähty Kustaa herraa, tai\ntiesikö kukaan, missä hän oli, sillä nyt oli tullut uusi kuningas,\nherra Pietari Sunnanväder\". Kun seurue oli saapunut Suurtorille\npantiin papit kaakinpuuhun ja saivat juoda pyövelin kanssa, sillaikaa\nkuin naamioittu joukko esitti lauluja, joissa viitattiin siihen, että\nnuo viisaat miehet mieluummin olivat ruvenneet pettureiksi, kuin\npalvelleet oikeaa kuningastaan ja isänmaataan.\n\nMestari Knut vietiin sitte entiseen vankilaansa ja Pietari\nSunnanväder Upsalaan.\n\nTämä tapaus herätti ääretöntä huomiota; papisto joutui vihan\nvimmoihin ja katolisuuden innokkaat puolustajat ryhtyivät kiivaaseen\nvastustukseen. Joukottain läksi munkkeja Tukholman ja sen\nlikiseutujen luostareista muka kokoamaan varoja hyväntekeväisiin\ntarkoituksiin, mutta itse asiassa he vaelsivat tiheästi asuttujen\nseutujen halki hankkimassa ystäviä katoliselle opille, vahvistamassa\nhurskaiden uskoa ja häpeällisillä valheilla ja uhkauksilla\nyllyttämässä kaikkia kuningasta vastaan.\n\nSekä kaupungeissa että kylissä oltiin levottomalla mielellä ja\nKustaan ystävätkin katselivat pelolla nousevaa liikettä.\n\nSentähden piti kuningas miekkansa valmiina, mutta ei vielä iskenyt.\nVeltosti väistymään tai katumaan että ehkä oli mennyt liian pitkälle,\nei hän koskaan, koskaan olisi ruvennut!\n\nTarkoin mietittyään oli kuningas osoittanut aikovansa rangaista\nkavalluksen; alku oli jo tehty, jatkon ja lopun päätti hän panna\ntoimeen vasta sitte kun veren kiihko olisi jäähtynyt ja tahdon\nvakaumus tullut sijaan.\n\nKun kuningas disa-markkinoiden aikaan v. 1527 tuli Upsalaan, käski\nhän alkaa käräjänkäynnin herra Pietaria vastaan.\n\n18 p. helmikuuta kokoontuivat arkkipiispankartanon suureen saliin\nkaikki saapuvilla olevat herrat neuvostosta, Strängnäsin ja\nVesteråsin piispat, Upsalan tuomiokapituli sekä kolme Tukholman\npormestaria ja useita vouteja.\n\nKun kaikki olivat kokoontuneet, tuotiin piispa sisään.\n\nSekä tuomarit että syylliset näyttivät yhtä levottomilta ja\npelästyneiltä; kaikki he muistelivat entisiä aikoja ja entisiä tapoja.\n\nNytkin esiintyi kuningas syyttäjänä; hän näytti yli 60 petollista\nja valheellista kirjettä, jotka herra Pietari oli kirjoittanut ja\nlevitellyt kansan sekaan Taalaissa. Ja kysyttäessä ei hän voinut\nkieltää ainoatakaan.\n\nKuninkaan pyynnöstä ottivat maalliset herrat heti käsitelläkseen\nasiaa.\n\nHengellistenkin herrojen mielipidettä kysyttiin. He olisivat\nmieluinten lähteneet tiehensä; kokoontuessa ei kukaan ollut tietänyt,\nmitä asioita käsiteltäisiin... he pelkäsivät kuningasta eivätkä\nuskaltaneet lähteä, mutta liittäytyivät yhteen ja antoivat Upsalan\ntuomiorovastille Jöran Turenpojalle toimeksi puhua puolestaan kaikkea\nsitä vastaan, mitä siinä asiassa käsiteltäisiin, koska herra Pietari\noli joutunut tuomioistuimen eteen, johon hänen ei olisi pitänyt\njoutua, koska sellainen tuomioistuin soti pyhän kirkon sääntöjä\nvastaan.\n\nTämä vastalause ei kuitenkaan estänyt maallisia herroja tuomitsemasta\nherra Pietaria maankavaltajana mestattavaksi, Ruotsin lain mukaan.\n\nSamana päivänä, kello yhden ja kahden välillä mestattiin ja\nteilattiin piispa Pietari Sunnanväder korkeimmalla mäellä kaupungin\nulkopuolella, suuren kansanjoukon läsnäollessa.\n\nPapisto laati kirjallisen vastalauseen, mutta kuningas ei\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota ja kaksi päivää senjälkeen 21\npäivänä tammikuuta mestattiin mestari Knut Tukholmassa ja teilattiin\nhänkin kaupungin ulkopuolella.\n\nLiike oli nyt, niin suuri kuin se olikin ollut, miltei tukahutettu.\nOli huomattu, että kuningas saattoi ajaa perille mitä hän piti\noikeana ja varsinkin ettei hän katsonut henkilöön.\n\nPiispa Brask kehoitti kansaa levollisuuteen, vaikka hänen omaa\nsieluansa kalvoi levottomuus. \"Kirkolle on omituista\", kirjoitti hän\nystävilleen, \"että se usein viettää voitonriemun juhlaa, vaikka se\nnäyttääkin olevan lamassa. Helvetin porttein ei pidä sitä voittaman.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt palaamme Taalaihin.\n\nOlisi saattanut odottaa, että aiottu kapina Knutin lähdettyä\nvähitellen olisi kitunut kuoliaaksi oman elinvoimansa puutteessa,\nmutta niin ei käynyt. Sture-nimellä oli kumminkin kaiku taalalaisten\nkorvissa ja se, joka sitä nyt kantoi, ymmärsi voittaa kansan\nrakkauden ja luottamuksen.\n\nHän kykeni ihmeellisen nopeasti käsittämään ja pani tarkasti\nmieleensä kaikki herra Pietarin neuvot. Yöt päivät vietti hän hänen\nhuoneessaan muka sentähden, ettei hän tahtonut jättää vanhaa herraa\nyksin, mutta silloin he keskustelivat opettavaisista asioista, jotka\nnuorukainen sittemmin osasi käyttää hyväkseen.\n\nMutta heidän seurustelunsa ei tullut pitkäikäiseksi; piispa sai\nkirjeen, jossa häntä kehoitettiin lähtemään Norjaan ja sen hän\ntekikin, sanottuaan aivan kiireiset jäähyväiset.\n\nNiilo Sture tiesi käyttää hyväkseen saatuja opetuksia; niinkuin\nKustaa Vaasakin, läksi hän Leksandiin, Moraan ja Orsaan.\n\n\"Hän tiesi\", sanoi hän, \"että taalalaiset aina ovat rakastaneet\nSture-nimeä ja nyt hän oli tullut kertomaan, miten hirveästi\nKustaa Eerikinpoika oli heidät pettänyt; hän oli kirkon kiukkuisin\nvastustaja eikä pitänyt rikoksena sen aarteiden ryöstämistä\". Hän\nkertoi heille seikkailuistaan, kuinka kuningas oli uhannut ottaa\nhänen henkensä ja kuinka hän oli pelastunut sillä tavalla että oli\ntekeytynyt kuolleeksi.\n\nHän kertoi komeista hautajaisista ja äitinsä surusta. Valepuvussa oli\nhän nähnyt kaikki tyyni, mutta ei ollut uskaltanut ilmoittaa itseään.\nNyt hän pyysi kansalta apua, ei saadakseen kruunua, sillä siitä ei\nhän välittänyt, vaan pelastaakseen isänmaan, joka oli hänelle elämää\nrakkaampi.\n\nTätä puhetta pitäessä vierivät kyyneleet alas hänen poskiaan ja\nhän heittäysi polvilleen ja pyysi läsnäolevia rukoilemaan Ruotsin\nvapauden ja hänen rakkaan isävainajansa iäisen autuuden puolesta.\n\nHerkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja\nmyötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja\nrukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.\n\nMutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella\nmielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.\n\nNuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui\nteossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä\nmatkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto — yhtä\nsuuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja\nheidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja\nvarjelemaan häntä kaikkialla.\n\nHän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.\n\nNiin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin\nolivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne\nhän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.\n\nHän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että\nhänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo\nitsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin\nolisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan\nympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän\nuskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata\nhenkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi\nolevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen\nkäsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki\nepäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.\n\nSamassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:\n\n— Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen\njalkainsa juureen!\n\nÄäni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.\n\nVäkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies,\nvanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja\nkalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen\nkierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.\n\nNähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen\ntuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti,\nheittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli\nsitä, kyyneleitä vuodattaen.\n\n— Rakkaan herrani poika! huudahti hän; — pyhä neitsyt on siis\nkuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen\nkättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!\n\nEnsi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla,\nveri katosi hänen kasvoiltaan... hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen\nsalaisuutensa... Mitä nyt tapahtuisikaan?\n\nMutta vieras nousi äkkiä.\n\n— Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; —\npidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin,\nisänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni,\nhenkeni on teidän!\n\nSitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut\nkohtausta.\n\n— Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, — ja palvelin monta vuotta\nkorkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte\nkaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla\npalveluspaikkaa — kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut\nvielä pahempi; — minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja\nJumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut\nsen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!\n\nKansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi\njättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon;\nja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä\nsanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.\n\nMolemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha\npetturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä\nmaahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.\n\nTätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että\nGrym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.\n\n— Ymmärrätkö, että olet minun vallassani?\n\n— Kyllä! ja nuorukainen purskahti uudestaan itkuun.\n\n— Oletpa sinä aika raukka!\n\nMutta silloin hypähti junkkari istualtaan.\n\n— Kuka te olette ja mitä te minusta tahdotte? huusi hän kiivaasti.\n\n— Sen selittäminen veisi liian paljon aikaa, sinä senkin Björkestan\nJönssi!\n\nNuorukainen lankesi maahan.\n\n— Älkää syöskö minua perikatoon! rukoili hän, kädet ristissä.\n\n— Kas vaan, sopiiko noin korkean herran langeta polvilleen\npalvelijan eteen... sillä katso, minä olen todellakin Sturein\npalvelija enkä kulje valhematkoilla.\n\nNuorukainen oli noussut.\n\n— Mitä te tahdotte, että minun pitää tehdä? kysyi hän nöyrästi.\n\n— Jatkaa entiseen tapaasi; sinä näyt hyvin osaavan pettää\ntalonpoikia, mutta asianhaarat vaativat vielä muutakin, ja siihen\nsinä tarvitset minua.\n\n— Siis niin, että kysyn teiltä, kun en itse tiedä?\n\n— Ei, sinä et saa astua askeltakaan ilman minun lupaani; sinä menet\nsinne minne minä viittaan, ymmärrätkö?\n\n— Saan minä toki tehdä niinkuin itsekin tahdon?\n\n— Et suinkaan; sinä olet kilpi, jota minä kannan ja kääntelen; sitte\nkun se ei enään ole mieleiseni, rikon sen.\n\nSe oli liikaa. Taalain junkkari vaipui maahan aivan epätoivoissaan.\n\n— Mikä hätä sinun on, senkin pelkuri! Etkö tahtoisi jakaa\nsaalistasi? Eikö siitä mielestäsi riitä kahdelle? Kun sinusta tulee\nkuningas, niin teet minut kansleriksesi... en pyydä muuta... Hahhah,\nhah, niinkuin ei sitä olisi siinäkin lehtolapselle!\n\n— Minä menen ja ilmiannan itseni, huusi hän epätoivoissaan ja tahtoi\nrientää ulos.\n\nMutta Grym tarttui hänen käsivarteensa.\n\n— Älä tee tekoa, jota tulet katumaan. Minä kyllä pääsen täältä,\nmutta sinä heität henkesi, ja voithan nyt vielä odottaa, kunnes\nleikki loppuu. Minä puolestani luulen, että me vielä joudumme\nhyvillekin päiville.\n\n— Kunhan olisin kuollut!\n\n— Nuora kaulassako likeisimpään puuhun? Hän kääntyi kauhistuneena\npois.\n\n— Valitse itse! Eihän tätä kulkurielämää kauvan viitsi katsella,\ntäytyy ryhtyä työhön ja toimeen, mutta siihen et sinä kykene.\n\n— No entä sinä?\n\n— Minä olen liikkunut maailmalla, olen nähnyt ja kuullut. Miltei\nkuusi kuukautta seurasin Kustaa Eerikinpoikaa, kun hän kulki täällä\nvuoristossa, mutta hän ei antanut minulle ansaittua arvoa ja sitte me\nriitauduimme.\n\n— Ja nyt tahdot hänelle näyttää mihin kelpaat?\n\n— Niin kyllä, vale-Sturen avulla! Hahhahhah, juuri kuin Taavetti\naasin leukaluulla! Mutta koska kerran piispat ovat tehneet\nsuunnitelmat, niin kai ne tepsivät; totta kai piru pitää huolta\nomistaan.\n\nHän oli kokonaan Pietari Grymin vallassa ja olivathan ehdot tavallaan\nhyvätkin.\n\nJunkkarin piti tinkimättä totella; kysymyksiä hän sai tehdä ja\nPietari Grym lupasi ottaa huomioon hänen toivomuksensa mikäli ne\neivät sotineet hänen omia tuumiansa vastaan. Ainoastaan erityisen\ntärkeissä asioissa vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.\n\nPäätettiin että taalain junkkari vastedeskin retkeilisi yksin pitkin\npitäjiä. Pietari Grym lupasi pysyä paikoillaan, saadakseen rauhassa\nhautoa tulevaisuuden suunnitelmia.\n\nTähän saakka oli Niilo matkustanut yksin Ylä-Taalaissa, joka jo\nennestään oli ollut tyytymättömien kokouspaikkana, mutta miten lienee\nollut: oliko eteläosa Taalainmaata likeisemmän yhteytensä takia muun\nmaan kanssa saanut enemmän tietoja kuninkaasta ja ruvennut häntä\nrakastamaan, vai oliko junkkari kadottanut vaikutusvoimansa — sitä\nhän itse oli taipuvainen luulemaan —, hänen menestyksensä vaan ei\nollut niin suuri kuin ennen. Hän kyllä kertoi läksynsä, mutta siitä\noli kadonnut lämpö ja elämä ja kuulijat pysyivät välinpitämättöminä,\nilmoittaen vannoneensa uskollisuutta Kyösti kuninkaalle ja haluavansa\npysyä sanassaan.\n\nTänne saapui hänelle tieto Knutin kamalasta retkestä Tukholman\nkatujen halki, ja hänen rohkeutensa pakeni pakenemistaan. Grymiä hän\npelkäsi, mutta pelastuksen toivoa ei ollut.\n\nSilloin sai hän kirjeen Pietari Grymiltä, joka kutsui häntä takaisin.\n\n— Norja on meille avoinna, sanoi hän. — Fredrik Holsteinilainen on\ntosin tunnustettu kuninkaaksi, mutta kruunaus ei vielä ole tapahtunut\nja koko kansa tahtoo liittyä Ruotsiin. Kun Sturen poika astuu esiin\nvaatimaan kruunua, niin he ottavat hänet vastaan avosylin ja kapina\nseuraa ihan itsestään.\n\n— Piispa Sunnanväder ja mestari Knut sanoivat myöskin...\n\n— Niin, he tunsivat kyllä aseman; olisi hauska tietää, kertoiko\nSunnanväder viimein oleskellessaan siellä, minkä aarteen hän täältä\noli löytänyt.\n\nTaalainjunkkari punastui.\n\n— Minulla on suosituskirje mestari Knutilta Trondhjemin\narkkipiispalle, sanoi hän.\n\n— Pyhän Eerikin nimessä, miksi te nyt vasta sen sanotte! Me lähdemme\npaikalla sinne!\n\n— Mutta... rahat ovat lopussa ja... ja...\n\n— Vai ette te vielä ole saanut asioita niin järjestykseen, että\nvoisitte lyödä uutta, huomautti Grym terävästi; — onneksi osaan minä\nottaa sieltä, missä on otettavaa. Valtionhoitaja Sten Sture — ei se,\njolla oli kunnia olla isänne — lainasi suuria summia Norjasta ja\nminä olen varma siitä, että säädyt maksavat ne hänen pojalleen, kun\nhän nyt on näin ahtaissa oloissa.\n\n— Niinkö arvelette?\n\n— Arvelen että sanansaattaja paikalla on lähetettävä viemään\nkirjettä ja että me heti senjälkeen lähdemme matkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNorjan sydänmailla, likellä Trondhjemia, oli suuri kartano, joka\nmuinoin kuului mainiolle Reen luostarille, mutta joka sitte\nvaihtokaupan kautta oli joutunut mahtavan Henrik Henrikinpojan\nkäsiin. Tämän kertomuksen aikaan oli hän jo tosin kuollut ja tila\noli jäänyt hänen leskelleen, ylhäiselle rouva Ingierdille, joka\ntyttärensä kanssa yhä vieläkin asui siellä.\n\nRichissa oli 18 vuotias, iloinen ja vallaton tyttö, joka\ntuontuostakin otti vapauden tehdä pilaa ankarasti kirkollisesta mutta\nyksinkertaisesta äidistään.\n\nKorkeassa, holvikattoisessa huoneessa leimusi komea takkavalkea,\ntuontuostakin sirotellen ilmaan kimputtain säkeniä.\n\nKauniisti maalattu jumalanäidin kuva riippui pienen alttarin\nyläpuolella, alttarilla seisovasta suitsutusastiasta levisi ikäänkuin\nsumua, joka laskeutui peittämään taulua ja täyttämään ilmaa raskaalla\nryydinhajulla.\n\nRouva Ingierd oli pitkän aikaa ollut polvillaan, rukousnauha\nkäsissään, jotka olivat ristissä; hänen rukouksensa oli\nlakkaamatonta vaikerrusta.\n\nIkkunan ääressä seisoi Richissa. Aurinko oli sulattanut lumen ja koko\nmaisema loisti vihreähtävässä valaistuksessa; jo näkyi kevään ensi\nmerkkikin: seljapuun nuput paisuivat. Nuori tyttö nautti näköalasta,\njoka leveni hänen edessään, mutta uneksien, itsetiedottomasti;\nkummallinen kaiho täytti hänen rintansa, hän olisi tahtonut painaa\nsyliinsä koko maailman.\n\nSamassa rupesi rouva Ingierd voihkimaan ja tyttö heräsi\nunelmistaan; hänen kauniille kasvoilleen nousi veitikkamainen hymy\nja malttamattomasti käänsi hän päätään, ikäänkuin lausuakseen\ntoivomuksen, että tuo komento nyt sillä kertaa loppuisi.\n\nVanha rouva nousi todellakin, teki moneen kertaan ristinmerkin ja\nvaipui huoaten — ehkä se oli helpoituksen huokaus — mukavaan\nnojatuoliin suuren lieden ääressä.\n\nTyttö viipyi yhä ikkunassa; nähtävästi hän odotti jotakin.\n\n— Richissa, virkkoi äiti vaikeroivalla äänellä. Tyttö kääntyi\npaikalla.\n\n— Mene heti makuuhuoneeseeni ja ota rahalaatikosta, tiedäthän missä\nse on, 10 viisitoistaluotisesta hopeasta tehtyä markkaa ja anna ne\nlinnanvoudille; hänen tulee lähettää ne Trondhjemiin hurskaalle\nrippi-isälleni Eustachiukselle. Hurskaan miehen pitää rukoilla\npuolestani ja sitte tulla tänne; niin pian kuin suinkin; raskas\ntaakka painaa mieltäni; minä halajan rippiä.\n\n— Rakas äiti, sanoi tyttö hymyillen, — mitä hurskas isä tekee\nmaallisilla lahjoilla; hänen tehtävänsähän on paastota ja rukoilla.\n\n— Jumalaton lapsi! huudahti hyvä rouva, unohtaen kaikki vaivansa, —\nsinä herjaat!\n\nEnempää ei hän saanut sanotuksi ja Richissa, huomaten hänen\nmielenliikutuksensa, riensi kiireesti noutamaan pulloa, jossa oli\nviinalikoa; sitte hän kultaiseen lusikkaan kaasi muutamia pisaroita\nkallisarvoista lääkettä ja ojensi lusikan äidille, joka sen paikalla\notti, lausuen:\n\n— Sinä olet ymmärtämätön lapsi, joka annat häijyjen ja paatuneiden\nihmisten vaikuttaa itseesi.\n\n— Sellaiset ihmiset eivät uskalla tulla äitini likeisyyteen, vastasi\ntyttö ja suuteli ojennettua kättä, joka jäi pitelemään hänen kättään.\n\n— Minulla on omantunnonvaivoja.\n\n— Teillä, joka olette niin hyvä.\n\n— Kiusaaja vietteli minut.\n\n— Te olette liian hurskas langetaksenne.\n\n— Kiusaaja ilmestyi tyttäreni hahmossa.\n\n— Tyttärenne! huudahti tyttö. — Te totisesti pelästytätte minut;\nkoska se tapahtui?\n\n— Kun minä talooni otin...\n\n— Äiti, äiti! ja tyttö kietoi kädet hänen kaulaansa. — Kuinka sinä\nvoit katua laupeuden työtä, joka varmaan miellyttää hyvää Jumalaa.\n\n— Se on hänelle kauhistus. Minun kristillinen, vaikkakin kova,\nvelvollisuuteni on...\n\n— Ethän toki ilmianna heitä?\n\n— Kirkko käskee.\n\n— Tahdotko nähdä, että heidät kuljetetaan täältä?\n\n— En voi auttaa sitä.\n\n— Heidät poltetaan roviolla!\n\n— Enhän minä heitä tuomitse.\n\n— Mistä rikoksesta heitä tuomitsisit? huudahti Richissa kiihkeästi;\n— siitäkö että he rakastivat toisiaan eivätkä voineet elää erossa.\nJumala on istuttanut rakkauden heidän sieluihinsa ja julmat ihmiset\ntahtovat hirveimmällä tavalla tappaa heidät.\n\n— Vaikene, onneton lapsi, sinä tapat minut!\n\n— Niinkuin munkit tulevat tappamaan heidät! Jos he olisivat\nmeille vieraat, niin sentään käsittäisin että sinä kunnioituksesta\nkirkkoa kohtaan tahtoisit pysyä vanhassa tavassasi ja kertoa isä\nEustachiukselle kaikki mitä tiedät... sitä minä en milloinkaan tee.\n\n— Juuri sentähden tahtoisin minä sovittaa hänen oikeutetun\ntyytymättömyytensä.\n\n— Kertomalla hänelle kaikki mitä näet, kuulet ja ajattelet; no niin,\njos se häntä huvittaa, niin olkoon menneeksi, mutta minä luulen\nettä sinä keksimällä keksit kaikellaisia pikkusyntejä, saadaksesi\nniin paljon puheainetta että sitä riittäisi niin kauvan kuin hän on\nluonasi.\n\n— Mitä minä teen? Olen kantanut raskasta taakkaa ilman\nsynninpäästöä; sentähden olen ottanut niskoilleni sangen pahojakin\nsyntejä, toivossa että niistä annettu synninpäästö edes osaksi\nsovittaisi sen suuren rikoksen, jota en tunnusta.\n\n— Sinä hyvä äiti! Miten kekseliäs se totinen rakkaus voikin olla.\n\n— Mutta nyt en minä enään kestä.\n\n— Jos sinä minulle tunnustaisit syntisi, niin minä sanoisin: jalo\nrouva Ingierd, te olette tehnyt Jumalalle otollisen työn, kun otitte\nturvattomat suojelukseenne; sentähden tulen teidät palkitsemaan\ntekemällä tyttärenne hyvin, hyvin onnelliseksi.\n\nTyttö lankesi polvilleen ja kietoi käsivarret äitinsä kaulaan.\nÄiti hymyili kyyneltensä lomitse ja tuumaili, että kyllä se hänen\nRichissansa sentään oli somin neito, minkä hän ikinä oli nähnyt.\n\n— Niin, jos voisin nähdä tulevaisuutesi.\n\n— Samalla voisi katsella suoraan aurinkoon, huudahti tyttö ja hänen\nkauniit silmänsä säihkyivät ilosta; — näen joka yö unta että korkein\nonni on tuleva osakseni ja joka aamu kysyn: \"tänäänkö tulet, kaunis\nonneni?\"\n\n— Lapsi, lapsi, sinä kiusaat Jumalaa!\n\n— Sitä en usko, sillä odotanhan kärsivällisesti, ja kerran kai se\nsittenkin tulee.\n\n— Mutta emmehän me puhuneet sinusta.\n\n— Emme, vaan hänestä, jonka isä otti taloonsa ja kasvatti omaksi\npojakseen, jota te, sekä hän että sinä rakastitte yhtä paljon kuin\nminua.\n\n— Miksi hän teki pyhyyden ryöstön?\n\n— Siksi, että tyttö vastoin tahtoaan pakoitettiin nunnaksi.\nTiedätkö, jatkoi hän kuiskaten, — että hänelle oli juotettu juomaa,\njoka sokaisi hänen järkensä. Cecilia kertoi minulle itse, että hän\nnäki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui, mutta hän oli kuin halvattuna\neikä voinut puhua eikä ajatella... kaikki oli kuin unta ja siinä\ntilassa vihittiin hänet nunnaksi.\n\n— Onko se mahdollista?\n\n— Tiedätkö, minä olen varma että kaikki on mahdollista. Kului\npäiväkausi ennenkuin hän tointui entiselleen, mutta silloin muuttui\nhänen mielensä katkeraksi ja kostonhimoiseksi.\n\n— Se oli hyvin paha.\n\n— Miksi ja minkätähden tehdä sellainen vääryys? Hänen kasvatusisänsä\n— sillä kuolinvuoteellaan oli hän tunnustanut ostaneensa hänet\nkiertävältä mustalaisjoukolta; niin, niin äiti, hän on ehkä hyvinkin\nylhäistä sukua; — kasvatusisä oli antanut hänelle perinnöksi\nkaiken omaisuutensa, sekä kiinteimistönsä että irtaimistonsa,\nmutta kun luostarinjohtajan piti kirjoittaa testamentti, niin hän\nyksinkertaiselle porvarille uskotteli, että hänen iäinen autuutensa\nriippui siitä, antoiko hän luostarille maatiluksensa. Heidän\nmielestään se oli kristillinen vaihtokauppa, sillä munkit antoivat\nmikä heidän mielestään oli heidän omansa.\n\n— Lapsi, lapsi, sinä puhut niin kevytmielisesti!\n\n— Mitä sinä sitte sanot heistä?\n\n— He ovat pyhiä Jumalan miehiä.\n\n— Sitä ei saa sanoa.\n\n— Kas, kas, mitä pahoja ajatuksia lapseni sydämeen on syntynyt.\nKenen se on syy?\n\n— Ei ainakaan veljeni Tysten eikä Cecilian, sillä he ovat itse\nhyvyys ja ystävällisyys.\n\nSamassa koputettiin hiljaa salaoveen.\n\n— Se on Tyste, kuiskasi Richissa ja riensi ensin sulkemaan\ntavallista ovea, sitte avatakseen odottavalle.\n\n— Hyvää huomenta! lausui hän, ojentaen hänelle kätensä.\n\n— Sinä loistat kuin aurinko, vastasi tulija.\n\nTämä oli kaunis, jalopiirteinen nuori mies, vaikka hän näytti\nkalpealta ja rasittuneelta.\n\nHän astui Ingierd rouvan luo ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.\n\n— Rakkahin rouva äiti, ensi ajatukseni, kun aamulla herään, on\nkiitos Jumalalle siitä, että hän avasi sydämenne säälille, sillä\nmuuten kituisimme nyt vankilassa, jollemme jo olisi joutuneet\nhäpeällisen kuoleman uhreiksi.\n\n— Minä toimin niinkuin sydämeni käski, vastasi Ingierd rouva\nhämillään.\n\n— Jos minulla olisi valta, huudahti Richissa innokkaasti, — niin\nette eläisi täällä vankien lailla. Minä antaisin kaikkien tietää,\nettä olen avannut teille oveni; ja vaikkapa tänne tulisivat kaikki\nTrondhjemin munkit ja papit teitä noutamaan, niin ovathan linnan\nmuurit lujat; sitäpaitsi on meillä satakaksikymmentä palkkasoturia ja\nkolmekymmentä vasallia, jotka voivat meitä puolustaa.\n\n— Puhut syntiä, Richissa! huudahti Ingierd rouva peloissaan.\n\n— Suokaa hänelle anteeksi, äiti, hän puhuu sydämensä kieltä; hän\nei tiedä että pyhä kirkko on kuin käärme, joka likistää kuoliaaksi\nkaikki mitä se saa syliinsä.\n\n— Teidän puheenne on synnillistä, vaikeroi rouva. — Lupaukseni\ntulen pitämään, vaikka se onkin raskasta, mutta älkää koskeko\nuskooni, sillä sille olen aina pysyvä uskollisena... Kuinka Cecilia\njaksaa? lisäsi hän hetken perästä.\n\n— Hän tointuu hitaasti, vastasi Tyste; — kun hän vaan edes hetkisen\nsaisi hengittää raitista ilmaa.\n\n— Siitä minä kyllä pidän huolta! sanoi Richissa; — jos puetamme\nhänet tytön pukuun...\n\n— Ei, ei, ei, huudahti rouva Ingierd, — se saattaa herättää\nepäluuloa, ja sitte...\n\n— Olkaa huoleti. Kyllä me pysymme siinä suojassa, jonka\nhyväntahtoisesti olette meille antanut. Minä vaan en saata\nkäsittää, miksi ei kirjettä kuulu; olin niin toivonut että kuningas\nlakkauttaisi pannakirouksen, kun hän saisi tietää, miten asiat\novat... ystäväni lupasivat niin varmaan...\n\n— Ystäviin ei voi luottaa.\n\n— Mutta, sanoi Richissa, — ehkä kuningas todellakin on lakkauttanut\nsen.\n\n— Sitä minäkin olen ajatellut ja olisin jo aikoja sitte lähtenyt\nTukholmaan, jollei...\n\n— Mutta jos sinut olisi tunnettu...\n\n— Cecilian pelko se minua on pidättänyt, mutta eihän tätäkään voi\njatkua, ei meidän molempien eikä ennenkaikkea teidän tähtenne.\n\nIngierd rouva nyökäytti myöntäen päätään ja koska sillä kertaa oli\nvarma, ettei kukaan häiritsisi, hiipi Richissa ylös salaportaita\nnoutamaan Ceciliaa, samaa naista, jonka tapasimme luostarissa.\n\nHän oli yhtä kalpea kuin silloinkin, mutta katse ei ollut niin\ntoivoton, se näytti rukoilevan; hän istuutui jakkaralle rouva\nIngierdin jalkain juureen ja laski päänsä hänen polvelleen.\n\nIngierd rouva näkyi tottuneen siihen; hän antoi kätensä viipyä nuoren\nnaisen kiharoilla ja hyväili häntä kuin äiti lastaan.\n\nVastoin tahtoaan täytyi hänen pitää Ceciliasta. Omatunto nuhteli\nkyllä, mutta se ei auttanut; tuo avuton, suloinen nuori olento\nhallitsi ympäristöänsä; hänen tultuaan huoneeseen, vallitsi siellä\nhiljaisuus. Tysten katse seurasi häntä sanomattomalla rakkaudella,\nhän ojensi hänelle kätensä ja jäi pitämään sitä. Silloin tyttö\nhiljaa, luoden nöyrän, rukoilevan katseen Ingierd rouvaan, virkkoi:\n\n— Nyt minun on niin hyvä ollakseni.\n\nRichissa oli ainoa, joka oikeastaan näytti elävän; hän ei tosin\nliikahtanut paikaltaan, mutta hän sekä nauroi että itki; hänestä oli\nniin tavattoman suloista katsella noita molempia, ettei hän suinkaan\ntahtonut heitä häiritä.\n\nSamassa koputettiin oveen.\n\nKaikki säpsähtivät ja Richissa riensi ovelle.\n\n— Hiljaa! kuka siellä?\n\n— Isä Eustachius.\n\nTyttö viittasi, että he kaikki pysyisivät hiljaa ja jatkoi sitte:\n\n— Arvoisa isä, äiti nukkuu, en raaski herättää häntä.\n\n— Eikö Richissa neiti tahtoisi suoda minulle seuraansa?\n\n— Mielelläni. Astukaa huoneeseen, joka on oikealla; minä tulen\nperässä.\n\nTyttö näki avaimenlävestä, että hän todellakin meni.\n\n— Nyt ei hän epäile mitään, virkkoi hän sitte.\n\nTyste ja Cecilia riensivät paikalla ylös salaportaita ja Richissa\nsuuteli äitiään, kysyen:\n\n— Sanonko että nukut, vai tahdotko...?\n\n— En tahdo tavata häntä nyt.\n\n— Siitä saat toisen suudelman.\n\nHän avasi hiljaa oven ja kiirehti odottavan isän luo.\n\nTämä oli noin neljänkymmenen vanha mies, jolla oli pyöreät kasvot,\nvilkkaat silmät, upeat, punaiset huulet ja valkeat, hyvin hoidetut\nkädet. Richissan tullessa sanoi hän hiukan tyytymättömästi:\n\n— Olen saanut odottaa.\n\n— Anteeksi, en ollut puettuna, vastasi tyttö, punastuen.\n\nIsä katseli häntä hymyillen, sillä hän oli sangen kaunis, ja ojensi\nhänelle kätensä suudeltavaksi.\n\nMutta tyttö ainoastaan painoi sitä ja loi häneen säihkyvät silmänsä.\n\nTaivaan pyhimysten nimessä, miten hän olikin kaunis!\n\n— Tulkaa tänne istumaan, virkkoi munkki, viitaten penkkiä.\n\nTyttö istuutui paikalla. Munkki asettui hänen viereensä.\n\n— Me emme koskaan käy ripillä, virkkoi hän lempeästi.\n\n— En tiedä mitä sanoa.\n\n— Hm. Olette kahdeksantoistavuotias!\n\nMunkki tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta hän liitti sen toisen\nkätensä kanssa ristiin ja loi häneen viattoman katseen.\n\n— Minähän olen aina äitini kanssa.\n\n— Hän on jumalinen ihminen, hän käy usein ripillä, mutta nyt olen\nminä levoton ja siksi tulin tänne.\n\n— Oletteko levoton Ingierd rouvasta, kysyi Richissa.\n\n— Kyllä. Hänen omallatunnollaan on asia, jota hän ei tahdo sanoa\nminulle, mutta minäpä en häntä päästä ennenkuin...\n\n— Älkää huoliko, sanoi Richissa, jonka pintaa pelon kauhistus karmi.\n\n— Se on minun velvollisuuteni ja oikeuteni hänen rippi-isänään.\n\n— Mutta se kiusaisi häntä, hän on niin heikko.\n\n— Sielu on väkevämpi kuin ruumis.\n\n— Mutta entä jos minä...?\n\n— Tekö? Mitä...?\n\n— Olen siihen syynä. Munkin silmät kiilsivät.\n\n— Syynä mihin? kysyi hän kiivaasti.\n\n— Siihen ettei hän mitään sano.\n\nMunkki ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta hän näki hänet siinä\nistumassa, silmät maahan luotuina, hohtavin poskin ja pienet kädet\nvapisten mielenliikutuksesta.\n\nIsän täytyi käydä kiinni tuohon somaan kätöseen eikä tyttö tällä\nkertaa sitä vetänytkään pois.\n\n— Puhu, lapseni, sanoi hän lempeästi.\n\n— Mitä minä sanon? kysyi tyttö nyyhkyttäen.\n\n— Syyn äitisi synkkämielisyyteen, sanoi munkki, tyynnyttävästi\nsilittäen pientä kättä.\n\n— Olen sen jo sanonut.\n\n— No, sano se vielä kerran.\n\n— Se on se, etten minä tahdo käydä ripillä.\n\n— Vai niin, virkkoi munkki nolona, — no mutta tee se! Tyttö loi\nhäneen veitikkamaisen katseen.\n\n— Opettakaa minulle, miten minun tulee se tehdä.\n\n— Sinä kerrot ajatuksesi.\n\n— Ne ovat liian lapselliset.\n\n— Sano minulle mitä ajattelet.\n\n— Lehmiä, lampaita, pukkeja ja hevosia, varsinkin hevosia.\n\n— Eikö mitään muuta?\n\n— En ainakaan tällä kertaa muista, mutta ehkä sitte, jos te, arvoisa\nisä, kysyisitte minulta.\n\nTyttö tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hiljaa; se oli kylmä ja\nhikinen ja tyttö luuli tuntevansa, että se värisi.\n\n— Jos te vakavasti sitä tahdotte?\n\n— Se tuottaisi äidilleni niin suurta iloa.\n\n— Siis hänen tähtensä!\n\n— Kun tulette seuraavalla kertaa.\n\n— Ja olen ripittänyt hänet?\n\n— Ei, minut ensin! huudahti tyttö kiihkeästi.\n\n— Miksi? Richissa punastui.\n\n— Niin minulle riittää enemmän aikaa, vastasi hän sitte ujosti.\n\nIsä loi häneen hämmästyneen katseen.\n\n— Olkoon niinkuin tahdotte.\n\n— Kiitos! huudahti Richissa vilkkaasti ja syleili häntä keveästi. —\nKiitos, kiitos!\n\n— Minä olen hengellinen mies, virkkoi munkki pelästyen.\n\nTyttö loi silmänsä maahan ja vetäysi hämillään syrjään. — No, no, ei\nse nyt ole niin vaarallista... Minä siis palaan.\n\n— Äitini on varmaan herännyt ja...\n\n— Ei, ei tänään. En enään ole hänestä levoton.\n\n— Saanko siis sanoa terveisiä?\n\n— Kyllä, ja kertokaa että olemme sopineet. Tyttö niiasi syvään.\n\n— Hyvästi nyt, neiti Richissa. Suojelkoon sinua pyhä äiti ja hänen\nenkelinsä.\n\nRichissa painoi pienen päänsä syvästi alas, mutta kun munkki ojensi\nhänelle kätensä, niin hän tuskin kosketti sitä huulillaan; hän oli\nitse pelästyttänyt hänet.\n\nPalvelija, joka oli pidellyt hänen hevostaan, auttoi hänet selkään,\nmutta kotimatkalla väikkyi Richissan kuva koko ajan hänen edessään,\nniin että hän lopulta oikein harmitteli omaa tyhmyyttään.\n\nRichissa riensi Ingierd rouvan luo, mutta tämä oli todellakin\nnukkunut. Silloin hän kevyenä kuin lintu juoksi ylös salaportaita.\n\nTyste luki ääneen ja Cecilia lepäsi sohvalla; molempien silmissä\nkiilsi kyyneliä. He kertoivat Richissalle, että kirja oli Lutherilta.\n\n— Minäkin tahdon lukea sen, vaikka toisen kerran, huudahti tyttö.\n— Kuulkaa nyt, mitä olen tehnyt! Ja sitte hän kertoi, että jos\nmunkki oli epäillyt itseltään salattavan jotakin, niin kyllä hänen\nepäilyksensä nyt olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen. — Hän sai\nmuuta ajattelemista! lisäsi hän nauraen.\n\n— No mitä, Richissa?\n\n— Hän rakastui minuun, kuiskasi tyttö.\n\n— Se hävytön mies!\n\n— Olkaa huoleti, voinhan minä leikitellä hänen kanssaan.\n\n— Ole varoillasi, siitä voi tulla vaarallinen leikki.\n\n— Hänellekö?\n\n— Sinulle myös, vastasi Tyste. — Munkin viha on vaarallisempi kuin\nmikään muu viha. Mutta nyt täytyy sinun kuulla muitakin uutisia.\n\nCecilia ojensi hänelle itkien kätensä.\n\n— Mikä on? kysyi Richissa. — Te pelästytätte minut.\n\n— Me olemme juuri Cecilian kanssa päättäneet, että minun täytyy\nlähteä, mitä pikemmin sitä parempi.\n\n— Mutta ethän sinä ole saanut kirjettä.\n\n— En enään odota sitä; minun täytyy koettaa tavata kuningasta.\n\n— Jäähän Cecilia meille?\n\n— Kiitos, aioin juuri pyytää sitä.\n\n— Jos sinä tahdot sietää minua, Richissa.\n\n— Rakas, rakas sisko, olkaamme paljon yhdessä! ja hän heittäysi\npolvilleen ja syleili Ceciliaa.\n\n— Tiedän jättäväni hänet hyvään hoitoon, jatkoi Tyste. — Sentähden\nlähden jo varhain aamulla, sillä jokainen tunti on tässä kallis.\n\nCecilia ei puhunut mitään; hän vain kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\n— Olen hankkinut kalastajan puvun ja samallaisen lakin jommoinen\nminulla oli silloin, kun kävin noutamassa Ceciliaa; nuo vaatteet\npanen oman pukuni päälle ja satuloin itse hevoseni, niin ei kukaan\nminua tunne.\n\n— Kai me kerromme tästä äidille? kysyi Richissa.\n\n— Ei, ennenkuin hän aamulla herää, ja silloin olen minä kaukana\ntäältä; olen varma että hän ilostuu, kun kuulee minun olevan poissa.\n\n— Tee niinkuin tahdot, mutta kyllä se häneen koskee.\n\nHe viettivät koko päivän yhdessä kuin jäähyväisjuhlaa, ja yöllä ei\nkukaan muu kuin Ingierd rouva voinut nukkua; toiset olivat valveella,\nkuunnellen kavioiden kapsetta.\n\n\n\n\n18.\n\nTAALAINJUNKKARIN ONNI.\n\n\nOli jo edeltäkäsin päätetty, että Cecilia Tysten lähdettyä julkisesti\nesiintyisi Olavinpojan vaimona. Hänen miehensä oli lähtenyt\nulkomaille ajamaan asioita ja jättänyt nuoren emäntänsä Ingierd\nrouvan suojeluksen alaiseksi.\n\nSelvästi saattoi huomata, kuinka Cecilia kourin kynsin taisteli\nsynnynnäistä ujouttaan vastaan ja koetti olla Ingierd rouvan\nmieliksi. Tämä oli jo ennen pitänyt Ceciliasta; nyt kävi hän hänelle\naivan välttämättömäksi; he viettivät päiväkaudet yhdessä.\n\nRichissa oli kuin raikas keväinen ilma; hän levitti ympärilleen\nterveyttä ja elämäniloa. Cecilian piti välttämättömästi olla mukana\nhänen ratsastusretkillään.\n\n— Minä tahdon että sinä voimistut ja tulet terveeksi, sanoi hän, —\njotta Tyste palatessaan saa nähdä olevansa Ruotsin kauneimman naisen\nmies. Sinulle ei moni vedä vertoja, se on varma.\n\nCecilia punastui.\n\n— Luuletko todellakin hänen palaavan?\n\n— Tietysti! Epäiletkö sinä sitte?\n\n— En uskalla toivoa.\n\n— Sinun pitää; toivon ja luottamuksen siipipari kannattaa kauvas\neikä milloinkaan väsy. Mitä minulla oikeastaan on toivomista ja\nkuitenkin tunnen että minua odottaa suuri onni.\n\n— Sinä ansaitset sen.\n\n— Sitä en tiedä, mutta tiedän että sen täytyy tulla, sanoi tyttö\niloisesti.\n\nPian palasi isä Eustachius, mutta Olavi Tysten lähdettyä ei Richissa\nensinkään pelännyt häntä; Cecilian näkeminen saattoi sentään häntä\nhämmästyttää ja herättää hänessä epäluuloa. Ja sitä oli vältettävä.\n\nRipit pääsivät taas vauhtiin ja suurella lapsellisuudellaan onnistui\ntytön todellakin saattaa hänelle Tantaluksen tuskia. Hän katseli\nhäntä kirkkailla silmillään ja kertoi ripin aikana, että hän oli\nnähnyt hänestä unta ja kysyi, oliko se suurikin synti. Mutta kun isä\ntarttui hänen käteensä, niin hän paikalla veti sen pois, välistä\nleikillisesti kuin lapsi, välistä pelästyneenä kuin kauris; mutta\nvastoin tahtoaankin täytyi munkin yhtämittaa ajatella tyttöä, vain\ntyttöä.\n\nSamaan aikaan oli taalainjunkkari saapunut Trondhjemiin ja sanoma\nhänestä levisi pian linnaankin. Muutamia vuosia sitte oli Kustaa\nEerikinpoika voittanut mielet, mutta Sten Sturen poika oli sentään\npaljon suurempaa ja ylhäisempää sukua; nyt oli Kustaa vain\nvallananastaja, joka oli tahtonut toimittaa hengiltä vaarallisen\nkilpailijan, ja tämä oli noussut haudasta ja rientänyt Norjaan\netsimään turvaa jalon isänsä ystävien luona.\n\nHän oli nuori, häntä vainottiin ja kaikki jotka olivat hänet\nnähneet, kertoivat, ettei koko maailmassa saattanut olla kauniimpaa\nruhtinasta; hänen äänensä sointu, hänen katseensa syvyys oli aivan\nvastustamaton. Mutta hän olikin, yksin miestenkin joukossa, voittanut\npaljon ystäviä; naiset taas ja neitoset — he olivat ihastuksissaan\nvalmiit minä hetkenä tahansa rupeamaan hänen norjalaiseksi\nhenkivartioksensa.\n\nNiilo Sturen nimi oli joka miehen huulilla; hänen sanansa ja\nlauseensa kulkivat suusta suuhun, kunnes ei hän itsekään enään olisi\ntuntenut niitä omikseen.\n\nJoko oli Grym ollut neuvonantajana tai oli junkkarilla itsellään sen\nverran älyä, että hän Norjaan tultuaan esiintyi niin vähäpuheisena\nkuin suinkin. Tähän saakka oli hän liikkunut pääasiallisesti\ntalonpoikaisväestön joukossa ja siellä oli hänen taitonsa riittänyt\npetkuttamiseen, mutta nyt, kun hän joutui piireihin, joissa jokainen\ntavoiltaan ja puheiltaan oli häntä niin paljoa etevämpi, nyt hän\npelkäsi että hänen halpasyntyisyytensä tulisi ilmi.\n\nArkkipiispa Olavi oli mitä sydämellisimmin ottanut hänet vastaan;\nsuurella surulla ja katkeruudella oli hän suostunut jättämään piispa\nSunnanväderin hallituksen käsiin ja hänen surullinen loppunsa koski\nhäneen syvästi. Mutta kuningas Kustaa oli nuori, urhea herra ja\nviisainta oli elää sovussa hänen kanssaan.\n\nNyt oli kuitenkin Sten Sturen poika tullut, hänellä oli paljon\nsuurempi oikeus Ruotsin kruunuun, ja asian näin ollen saivat kaikki\nmuut esteet väistyä. Norja oli kyllä taipuvainen auttamaan häntä\noikeuksiinsa ja mikäli mahdollista, suorittamaan takaisin sen\nsuuren rahasumman, jonka se oli Sten Sturelle velkaa. Mutta siihen\nvaadittiin säätyjen suostumus ja se varmaankin veisi aikaa.\n\nAjan kuluksi kehoitti arkkipiispa nuorta herraa hankkimaan\ntuttavuuksia ja ystäviä.\n\n— Mikä ei teille käyne vaikeaksi, lisäsi hän hymyillen.\n\nMutta jota korkeammalle onnen tikapuita ihminen kiipeää, sitä useampi\nsilmä hänet näkee ja sitä helpommin hän saattaa pudota alas ja\ntaittaa niskansa.\n\nSen huomasivat kyllä molemmat petturit, varsinkin pelkäsi Niilo\nherra. Siitä syystä hän pysyi vaiti ja kuunteli tarkkaavaisesti\nkaikkea mitä sanottiin. Hän oli kyllin viisas käsittämään, että\nvanhemmat ihmiset saattavat tuottaa hänelle hyötyä, nuoret sensijaan\nvahinkoa. Sen mukaan koetti hän käyttäytyä ja voitti sillä\nluottamusta, jota hän ei ollut odottanut.\n\nVaan sitä ei saattanut kestää kauvan; hänen täytyi ruveta luottamaan\nitseensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta; hänen täytyi\nitsensä ajatella ja puhua puolestaan. Peder Grym mietti yöt päivät;\nhän kyllä näki että tässä oli tarjolla suuri vaara.\n\nNykyään oli Peder Grym muuten muuttunut aivan toisellaiseksi kuin\nennen: musta silkkipuku ja paksut kultavitjat, joita hän kantoi\nkaulassaan, tekivät hänet kunnioitusta herättävän papin näköiseksi ja\nsehän mainiosti sopi osaan, jota hän näytteli.\n\nPitkän mietinnän perästä selveni hänelle vihdoin, mitä nykyiset\nasianhaarat vaativat ja kun hän sitte yksin kävi arkkipiispaa\ntervehtimässä, sanoi hän, että nuori herra tarvitsi lepoa ja rauhaa\nkootakseen ajatuksensa ja valmistuakseen suureen yritykseensä.\n\nSen käsitti armollinen herra aivan hyvin, mutta siinä tapauksessa\ntäytyi Niilo herran lähteä pois kaupungista.\n\nSamaa oli Grym ajatellut.\n\nArkkipiispa tuumi, että hän ehkä saattaisi mennä jonkun ylhäisen\nperheen luo, jossa olisi tilaisuutta hauskaan seurusteluun ja samalla\ntoivottuun lepoon.\n\nGrym kumarsi. Hän oli aivan samaa mieltä. Hänen armonsa luetteli\nuseita uljaita nimiä ja linnoja ja Grym teki varovaisia kysymyksiä,\nmutta vastaukset eivät olleet tyydyttävää laatua ja jo oli Grym\nluopumaisillaan koko tuumasta, kun piispa äkkiä huudahti:\n\n— Nyt minä tiedän! Lähtekää Reenin luostariin; hyvä ystäväni,\nIngierd, Henrikinpojan rouva on ilolla vastaanottava teidät.\n\nGrymin varovien kysymysten johdosta kertoi piispa, että Ingierd\nrouva kantoi mainehikasta nimeä; hänen herransa oli ollut kuuluisa\nsoturi ja itse polveutui hän kuuluisasta Sigurd Slembestä. Hän omisti\näärettömän joukon tiluksia ja kaikkien hänen aarteidensa perillinen\noli hänen ainoa tyttärensä, 18 vuotias tyttö.\n\nGrym ei uskaltanut kohottaa katsettaan, jottei ilmaisisi\nmielenliikutustaan.\n\n— Mahtaneeko tuo jalo rouva ottaa vastaan meidät? kysyi hän nöyrästi.\n\n— Varmaan, mutta tahdon itse kirjoittaa hänelle... Kuulkaapa nyt,\nkansleri (Grym nimitti itseään kansleriksi), entä jos siitä vielä\ntulisi tuki lisää, jos...\n\nAjateltu mahdollisuus häikäisi petturin silmiä.\n\n— Heidän sydämensä löytäisivät toisensa, vastasi hän.\n\n— Niin juuri, jos ne löytäisivät toisensa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe palaamme nyt linnaan, jossa sillaikaa oli puhuttu miltei\nyksinomaan nuoresta Niilo Sturesta. Kävihän Reenissä usein sekä\nnaapuria että kaukaisia vieraita, mutta nyt ei puhuttu muusta kuin\nNiilo Sturesta... pitosaleissa, makuusuojissa, kävelypaikoilla,\nkaikkialla kaikui nimi Niilo Sture, ikäänkuin se olisi ollut ilmassa.\n\n— Jos hän saa vallan, niin olemme kadotuksen omat, sanoi Cecilia\nRichissalle.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Hän on pappien ystävä.\n\n— Mutta jos hänestä tulee minun ystäväni, niin hän lahjoittaa teille\nvapautenne ja tekee teidät onnellisiksi, vastasi Richissa vilkkaasti.\n\n— Ajattele, Olaviltani ei ole tullut minkäänlaista tietoa?\n\n— Ei sinun pidä odottaakaan, sanoihan hän sen itse, etkö muista?\n\n— Näetkö tuon merkin käsivarressani?\n\n— Kyllä, olen monasti aikonut kysyä, mistä sinä sen olet saanut.\n\n— Se on synnynnäinen, mutta eikö ole kummallista että se aina vaaran\nuhatessa alkaa punoittaa.\n\n— Tuolla laillako?\n\n— Niin, ja siksi minä pelkään.\n\n— Voi sinua, sinä kultainen Cecilia! Minä tiedän varmaan ettei\nmitään ikävää tule tapahtumaan... Mutta kuule, minä näin hänet,\nkuiskasi hän samassa kalveten.\n\n— Kenen näit?\n\n— Linnanrouvan!\n\n— Pyhä neitsyt!\n\n— Äiti sanoi, että se yhtä hyvin voi merkitä iloa kuin surua.\n\n— Koska sinä hänet näit?\n\n— Eilen illalla.\n\n— Etkö pelästynyt?\n\n— En, mutta suutuin.\n\n— Suutuit, Richissa?\n\n— Niin, ajattele, sanansaattaja oli juuri tuonut kirjeen — minä\nnäin luhdista, kuinka palvelija otti sen vastaan ja viittasin\nhänelle, että hän jättäisi sen minulle... Astelin häntä vastaan ja\nsilloin... juuri silloin...\n\n— Juuri silloin? kysyi Cecilia.\n\n— Ilmestyi linnanrouva taakseni ja teki ehkäisevän liikkeen...\n\n— No, ethän sinä kai ottanut kirjettä?\n\n— Se oli äidille hänen armoltaan arkkipiispalta, jota tietysti\ntäytyy totella.\n\n— Entä linnanrouva?\n\n— Hän taisi olla ensimäisenä abbedissana silloin kun täällä oli\nluostari.\n\n— Ehkä hän oli tehnyt jonkun suuren synnin?\n\n— No ei se minusta mikään synti ollut; hän teki samoin kuin sinä,\nsanoi Richissa ja suuteli Ceciliaa.\n\n— Onnetonta rakkauttako siis?\n\n— Sanotaan että rouva vielä etsii rakastettuaan! Minun mielestäni\neivät he enään niin monen vuoden perästä voisi tuntea toisiaan,\nlisäsi Richissa nauraen.\n\n— Älä leikittele, keskeytti Cecilia hänet vavisten, — kerro\nmieluummin, miten sinun sitte kävi.\n\n— Hyvin minun kävi. Kun otin kirjeen, niin hän katosi, minä tunsin\nvain että ympärilläni oli niin kylmä.\n\n— Mitä Ingierd rouva sanoi?\n\n— Hän ei vielä ole saanut sitä.\n\n— Kuinka ei?\n\n— Täytyihän minun ajatella asiaa.\n\n— Kaduitko?\n\n— En, mutta punnitsin. Onhan arkkipiispa paljon yläpuolella\nabbedissaa, hän ei koskaan eläessään olisi uskaltanut vastustaa hänen\ntahtoaan. Millä oikeudella hän sitte kuoleman jälkeen sitä tekee?\nTänään noustuaan saa äiti kirjeen.\n\n— Siitä ei siis pyydetty vastausta?\n\n— Minä käskin sanoa että äiti on mennyt levolle, mutta että hänen\narmonsa käsky täytetään.\n\n— Mutta ethän sinä tiedä...\n\n— Tiedän että äiti kulta mieluummin uhraisi oman lapsensa kuin\nasettuisi hänen armoansa vastaan.\n\nSamassa kuului kimeä kellonsoitto.\n\n— Nyt hän on noussut! huudahti Richissa ja riensi ulos.\n\nIngierd rouva seisoi huoneessaan mielenliikutuksesta tulipunaisena,\nkädessään tuo merkillinen kirje, kun Richissa kiireesti astui sisään.\n\n— Mikä on, äiti?\n\n— Minun talolleni on tapahtunut suuri kunnia! huudahti Ingierd\nrouva; — hänen armonsa osottaa olevansa todellinen ystäväni.\n\n— Sehän on tavattoman hauskaa, mutta...\n\n— Kutsu paikalla tänne hovimestarini, tallimestarini ja kamreerini!\n\n— Mutta selitä toki minulle!\n\n— Enkö ole selittänyt!... etkö minusta näe, että minä ennen maan\nmuita ylhäisiä rouvia saan kunnian ottaa vastaan ja pitemmän aikaa\npitää talossani Ruotsin ja ehkä Norjan tulevan kuninkaan.\n\n— Niilo Sturen! Tuleeko Niilo Sture tänne? kysyi Richissa ja\npunastui korvia myöten.\n\n— Jo huomenna, eikä vielä ole tehty mitään valmistuksia hänen\nvastaanottamisekseen!\n\nMuutamien hetkien perästä oli Ingierd rouvan ympärille kokoontunut\nlukuisa palvelijajoukko ja jokainen sai tehtävänsä. Piti\nteurastettaman, keitettämän ja paistettaman; leipurin tuli toimittaa\njoka lajia leipää ja oluenpanijan parasta olutta.\n\nKolmekymmentä palvelijaa ja piikaa pantiin siivoomaan, järjestämään\nja kiilloittamaan kaikkia mahdollisia paikkoja. Räätälin ja suutarin\ntuli pitää huolta siitä että palvelusväki oli hyvin puettu.\nSanansaattaja oli lähetettävä kaupunkiin noutamaan tarpeeksi\nsokerileivoksia.\n\nViinejä ja siirtomaantavaroita löytyi kotona sellainen määrä, että\nniitä olisi riittänyt sadalle hengelle moneksi kuukaudeksi, ja nuoren\nkruunun vaatijan henkivartijasto oli ainoastaan 20 tai 18 miehen\nsuuruinen.\n\nPuutarhurit saivat käskyn ottaa työhön niin paljon väkeä kuin ikinä\ntarvittiin puutarhojen kuntoonpanemiseen ja metsästäjien tuli joka\npäivä hankkia keittiöön tarvittava määrä riistaa. Kalastajien piti\npyytää kaloja niin paljon kuin suinkin ja lopuksi selitti Ingierd\nrouva, että jokainen, joka ei täsmälleen täyttäisi hänen käskyjään,\npaikalla menettäisi virkansa.\n\nKaikki läksivät puuhaamaan ja Ingierd rouva jäi yksin, suorana ja\nylpeänä seisomaan keskelle huonetta. Kumma kyllä, kaikki hänen\nvammansa olivat kadonneet kuin taikasauvan kosketuksesta; hän\noli ne kokonaan unohtanut, sillä paljon oli vielä tehtävää ja\njärjestettävää... hopea-astiat kiilloitettavat... liinavaatteiden\nhoitajatar... Rouva tahtoi itse pitää huolta kaikesta... Silloin\navautui ovi ja isä Eustachius astui sisään.\n\nEnsi kerran tuli hän sopimattomaan aikaan.\n\n— Arvoisa isä, virkkoi Ingierd rouva hämillään.\n\n— Tyttäreni, mitä on tapahtunut?\n\nRouva kertoi nyt mitä vieraita hän odotti ja mitä arkkipiispa oli\nkirjoittanut j.n.e.\n\n— No, me jätämme sen toiseen kertaan; missä minun hurskas\nRichissa-neitini on?\n\n— Niin, missä hän mahtanee olla?\n\nIsä sanoi itse tahtovansa lähteä häntä etsimään, mutta hän ei\nlöytänyt häntä mistään. Liian suuri kidutus olisi ollut lähteä\ntiehensä häntä näkemättä, sillä tyttö oli hänen silmiensä ilo, ehkä\nsilloin viehättävin, kun hän häntä eninten rääkkäsi.\n\nTyytymättömänä ja yhä kasvavan kaihon ajamana riensi hän huoneesta\nhuoneeseen. Kaikkialla kohtasi hän ahkeraa väkeä, mutta neitiä ei\nkukaan ollut nähnyt sitte kuin varhain aamulla.\n\nVihdoin tuli hän siipirakennukseen; siellä näkyi kukkia ja naisten\nkäsitöitä; ovi seuraavaan huoneeseen oli suljettu, varmaankin oli\ntyttö siellä... mutta hän tahtoi tulla aivan odottamatta, oveen\nkolkuttamatta, mutta jos... jos...\n\nHän ei välittänyt mistään; hän tahtoo tietää mitä tyttö juuri nyt\ntekee; suuttukoon vaikka; kyllä rippi-isä pian saa leppymään.\n\nHänen sydämensä sykki valtavasti, hänen täytyi rauhoittua ennenkuin\nhän äkkiä, hiljaa mutta kiireesti avasi oven.\n\nCecilia istui siellä, lukien kirjaa.\n\nIsä hämmästyi niin sanomattomasti että hän pitkäksi aikaa jäi\ntuijottamaan eteensä.\n\nCecilia nousi paikalla.\n\n— Minä luulin... minä aioin, sopersi munkki, — ovi oli auki ja\nminä...\n\n— Te etsitte ehkä jotakin?\n\n— Kyllä... enhän minä... kyllä; teitä, lisäsi hän äkkiä.\n\n— Minuako? kysyi Cecilia ja loi häneen hämmästyneen katseen.\n\n— Sallitteko minun istuutua?\n\n— Olkaa hyvä, vastasi Cecilia, piilottaen kirjansa. — Vietätte\ntäällä yksinäistä elämää.\n\n— Pidän siitä eninten.\n\n— Viivyttekö täällä kauvankin?\n\n— Se riippuu herrastani.\n\n— Noin epämääräiseen vastaukseen en saata tyytyä. Cecilia loi häneen\nhämmästyneen katseen.\n\n— Te olette nuori nainen, jonka pitäisi vahvistua uskossaan ja te\nette ole käynyt ripillä koko aikana, kun olette ollut täällä.\n\nNainen kalpeni ja loi katseensa maahan.\n\n— Tahdotteko ehkä nyt tehdä sen?\n\n— En!\n\n— Miksette?\n\n— En voi.\n\n— Siksi että te olette langennut suuriin synteihin, ehkä rikoksiin!\nhuudahti isä.\n\nNainen peitti kasvot käsillään.\n\nTäällä mahtaa olla suuria salaisuuksia kätkössä, tuumi Eustachius,\nmitenkähän syvälle tässä uskaltaa urkkia?\n\n— Pyhän kirkon nimessä käsken minä teitä puhumaan! Ja hän nosti\nuhkaavasti kätensä.\n\nCecilia hypähti pystyyn ja virkkoi:\n\n— Siihen teillä ei ole oikeutta!\n\nHänen noustessaan putosi kirja; molemmat kumartuivat sitä ottamaan,\nmutta Cecilia oli vikkelämpi ja hän piilotti sen taskuunsa.\n\n— Antakaa minulle kirja, käski isä.\n\n— En koskaan!\n\n— Minä tahdon sen.\n\n— Ette saa sitä.\n\n— Te olette luterilainen! Cecilia tahtoi lähteä.\n\n— Minä käsken teitä jäämään tänne! huusi munkki.\n\n— Teillä ei ole oikeutta käskeä minua!\n\nSamassa astui Richissa huoneeseen, syli täynnä kukkia.\n\n— Pyhien nimessä, mitä tämä merkitsee?\n\n— Hän on kerettiläinen! huusi isä, — ja minä kiellän teitä\noleskelemasta hänen seurassaan.\n\n— Kiellättekö minua? huudahti Richissa ja astui leimuavin silmin\nhänen eteensä.\n\n— Hurskas lapseni! sopersi munkki.\n\nTytön rinta kohoili kiivaasti ja katse riippui kiinni isän kasvoissa.\nHänen sylinsä oli täynnä kukkasia, hän oli niin ihana, että munkin\ntäytyi sulkea silmänsä.\n\nCecilia oli vaipunut miltei läjään oven eteen. Richissa riensi hänen\nluokseen ja nosti hänet ylös.\n\n— Sinä valkea kyyhkyseni, jota haukka niin pelästytti! Olipa hyvä\nettä tulin.\n\n— Älä jätä minua, pyysi Cecilia.\n\n— En, en! ja Richissa loi silmänsä isä Eustachiukseen, joka näytti\nolevan hyvin hämillään.\n\n— Äitiänikö arvoisa isä tuli tänne etsimään? kysyi tyttö ivallisesti.\n\n— En, vaan...\n\n— Ette suinkaan minua?\n\n— Juuri teitä, neiti Richissa.\n\n— Kiitos, en tahdo käydä ripillä tänään.\n\n— Hyvä, mutta minä tahdon puhutella teitä.\n\n— Toisen kerran... minulla ei nyt ole aikaa. Ettekö tiedä mitä\nvieraita odotamme?\n\n— Se ei mahtane estää hurskasta ja säveää neitiä...\n\n— Sen se juuri tekee; hänen täytyy auttaa äitiään ja pitää huolta\nsiitä etteivät vieraat pääse häiritsemään hänen ystävätärtään.\n\n— Neiti Richissa!\n\n— Isä Eustachius!\n\nMinä teen mitä velvollisuuteni käskee.\n\n— Voitte sen tehdä kaikkialla, missä haluatte, mutta täällä teidän\ntäytyy toimia sen mukaan kuin...; ja tyttö kääntyi pois.\n\n— Seuratkaa minua! pyysi munkki.\n\n— Toisen kerran! Nyt jään tänne. Munkki jäi epävarmana odottamaan.\n\n— Koska tahdotte... koska saan palata?\n\n— Minä lähetän sanan.\n\n— Hyvästi siis! ja hän ojensi tytölle kätensä.\n\nRichissa oli kietonut molemmat kätensä Cecilian ympäri.\n\n— Hyvästi, arvoisa isä, sanoi hän. — Tehän astutte kukkieni päälle!\n\nMutta munkki karkasi ulos kuin mielettömänä. Pois hän tahtoi\nikipäiviksi!\n\nTekikö tyttö pilkkaa hänestä? Sitä hän ei koskaan ollut ajatellut,\nmutta tästälähin päätti hän pitää silmät auki... ja voi häntä, jos\nniin oli...!\n\nRichissa juoksi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja vasta sitte\npalasi hän kalpean Cecilian luo.\n\nCecilian piti kertoa koko kohtauksensa munkin kanssa ja Richissa sai\ntehdä parastaan rauhoittaakseen häntä. Nuoren tytön käytökseen oli\näkkiä tullut omituinen varmuus; usko ja luottamus, joka täytti hänen\nsydämensä, vaikutti muihinkin.\n\nRichissassa oli tapahtunut omituinen muutos, hänen pienet jalkansa\ntuskin koskettivat maata, hän melkein liiteli ilmassa, vapautuneena\nkaikesta mikä maailmassa saattaa painaa ja ikäänkuin odottaen että\nvalkeat siivet kasvaisivat hänen olkapäillensä kannattamaan häntä\nkorkealle, pois maailman tomusta.\n\nHän ei itsekään käsittänyt mitä hänen mielessään liikkui ja miksi\nsydän sykki niin kiihkeästi, että hänen piti painaa kätensä sitä\nvastaan, ikäänkuin peläten että se särkyisi. Miksi nousi silmiin\nkyyneliä, miksi painoi hän kukkasia huulilleen, puhellen niille\nhellää kieltä? Sinä nainen, joka luet nämä rivit, sinä sen tiedät,\nsillä olethan itse kerran ollut kahdeksantoistavuotias.\n\nSeuraavana päivänä päivällisaikaan päästi vahtitorvi voimakkaita\ntoitotuksia, nostosilta laskettiin ja suurena joukkona ratsasti\njalojen ritarien parvi saattoineen linnan pihaan.\n\nEninten huomiota herätti kruununvaatija kiiltävässä asussaan, hatussa\nsinikeltainen, liehuva höyhentöyhtö; hän ratsasti tulisen hevosen\nselässä ja ohjasi sitä varmoin käsin.\n\nRichissa katseli ikkunassa heidän tuloaan, mutta itse asiassa näki\nhän heistä vain yhden ainoan ja hän oli hänestä jaloin, ihanin mies\nminkä hän koskaan oli nähnyt.\n\nVastaanotto tapahtui suuressa ritarisalissa. Pitkin seiniä riippui\nsotavarustuksia, kilpiä, haarniskoja, kypäriä ja kaikellaisia aseita.\nKuvia ei ollut kuin kaksi suurta taulua. Ne esittivät luonnollisessa\nkoossa Sigurd Slembeä ja Håkania. Suippeiden ikkunoiden yläpuolelle\noli asetettu miekkoja ristiin ja niiden vierellä riippui rikki\nammuttuja lippuja.\n\nVastapäätä korkeita kaksiosaisia ovia oli tehty pieni, mustalla\nveralla ja leveillä kultaripsuilla koristettu lava. Seinään oli\nkiinnitetty aseita ja lippuja ja lavalla niiden alla seisoi kauniisti\nveistetty, punaisella sametilla päällystetty nojatuoli.\n\nTällä istui solakkana ja suorana Ingierd rouva mustassa\nsamettipuvussa, joka oli kullalla kirjaeltu. Myssy hänen päässään oli\nsekin mustasta sametista, täynnä helmiä ja koristuksia.\n\nRichissa seisoi hänen rinnallaan. Hieno, valkea villapuku kaunisti\nhäntä erinomaisesti ja hiukset runsaine koristuksineen kimmelsivät\nsäteinä hänen kauniin päänsä ympärillä.\n\nHeidän takanaan seisoi joukko likeisimmän naapuriston naisia, jotka\ntahtoivat ottaa osaa juhlaan.\n\nNyt lensivät kaksiosaiset ovet auki ja kaksitellen alkoi ylhäisiä\nnorjalaisia astua sisään. He tervehtivät Ingierd rouvaa ja asettuivat\nsitte vieretysten, joten oveen saakka syntyi ikäänkuin kuja.\n\nVihdoin tuli arkkipiispan sijainen, taluttaen kädestä Niilo Sturea.\n\nSilloin nousi Ingierd rouva ja astui puolitiehen häntä vastaan.\n\nNuorukainen tarttui hänen käteensä ja vei sen kunnioittaen huulilleen.\n\nRichissa oli jäänyt seisomaan lavan ääreen. Äitinsä viittauksesta\nastui hän nyt likemmä ja Ingierd rouva esitti hänet tyttärenään.\nRichissa niiasi syvään eikä nostanut silmiään.\n\nSilloin tarttui Niilo Sture hänen käteensä ikäänkuin suudellakseen\nsitä, mutta tyttö säpsähti ja nosti silmänsä.\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa ja nuorukainen teki syvän\nkumarruksen.\n\nIngierd rouva toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi matalaan\nmajaansa ja sanoi toivovansa että hänen päivänsä siellä kuluisivat\nniin hauskasti kuin suinkin.\n\n— Jalo rouva, vastasi nuorukainen, — kiitollisena tulen sydämessäni\nsäilyttämään muiston siitä, että te kotiinne otatte vieraan miehen,\npakolaisen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, ja minä toivon että\npyhä Neitsyt tuhatkertaisesti tulee palkitsemaan tekonne.\n\nHänen äänensä oli kirkas ja pehmeä; kaikki kuuntelivat sitä ilokseen.\n\nSitte esitettiin Ingierd rouvalle kansleri Peder Grym ja häntä\nseurasi joukko norjalaisia pappeja ja ritareja.\n\nLausuttuaan heille muutamia sanoja, pyysi Ingierd rouva vieraitaan\ntyytymään siihen yksinkertaiseen ateriaan, jonka hän kiireessä oli\nehtinyt saada aikaan.\n\nTaalainjunkkari tarjosi hänelle käsivartensa, Richissa seurasi heitä\nja kansleri asteli röyhkeänä hänen rinnallaan, uskaltamatta sentään\ntarjota hänelle käsivarttaan.\n\nHän kuvaili kaunein sanoin heidän kiitollisuuttaan, hänen nuori\nherransa niin hyvin ansaitsi sen myötätuntoisuuden, jota hänelle\nosoitettiin. Onni oli että hän nyt perheen piirissä saisi viettää\nmuutamia rauhallisia viikkoja ennenkuin hän meni uhraamaan henkensä\nisänmaan edestä.\n\n— Miksei voittamaan voittoja?\n\n— Hän on saanut päähänsä että kuolema vaanii häntä; mutta ehkä ne\najatukset täällä haihtuvat.\n\nPöytä oli ruokia kukkurallaan; kymmenkertainen määrä vieraita olisi\nvoinut tulla niistä ravituksi. Tarjottiin jaloja viinejä, simaa ja\nolutta. Paikalla saattoi huomata, että oltiin rikkaassa talossa ja\npian nousi ilo ylimmilleen.\n\nTaalainjunkkari puheli kaikille tavallista hiljaista kieltään.\nNimittäin hän houkutteli muut puhumaan ja kuunteli itse.\n\nNaisista puhutteli hän ainoastaan Ingierd rouvaa; nuorempia hän näkyi\nkarttavan, mutta Richissaa hän tuontuostakin katseli.\n\nPeder Grym käyttäytyi aivan toisin. Hän tarkasteli kaikkia suurella\nuteliaisuudella ja kysyi sitte Richissalta, kuka tuo nuori kalpea\nnainen oli, joka niin pysytteli syrjässä kaikista muista.\n\n— Eikö hän ole tavattoman kaunis? kysyi tyttö vilkkaasti.\n\n— Niinkuin kaikki norjalaiset sisarenne, sanoi Grym pehmeällä,\nimartelevalla äänellä.\n\n— Cecilia on kotoisin Ruotsista.\n\n— Cecilia! lausui Grym, ikäänkuin nimi olisi häntä hämmästyttänyt.\n— Hän on siis naimisissa norjalaisen kanssa?\n\n— Kyllä, vaikka hänen miehensä nyt on vieraalla maalla, virkkoi\nRichissa ja poistui.\n\n— Cecilia! äänteli Grym itsekseen. — Minä olen nähnyt hänet\nennenkin, mutta missä?\n\nIngierd rouva oli vallan ihastunut nuoreen vieraaseensa. \"Mikä\nvaatimaton nuori mies!\" sanoi hän, \"ja mikä jalo luonne!\"\n\nNiilo Sturelle vakuutettiin illan kuluessa usealta taholta uskollista\napua. Hänen olisi pitänyt iloita ja riemuita ajatellessaan\ntulevaisuutta.\n\nKun vieraat illalla erosivat, ajatteli moni heistä kadehtien Ingierd\nrouvaa, jonka onnellinen talo sai tarjota suojaa jalolle vieraalle.\n\nHänelle ja hänen seuralaisilleen oli valmistettu mitä mukavimmat\nmakuusijat. Peder Grym heittäytyi täysissä tamineissaan pehmeille\npatjoille ja virkkoi:\n\n— Tästä talosta me emme aivan kiireesti lähde!\n\nMutta taalainjunkkari vaikeni. Hän istui pöydän ääressä ja itki.\n\n— Mitä peeveliä tämä merkitsee?\n\n— Minä olen roisto, minä en ansaitse muuta kuin kuoleman.\n\n— Ole huoleti, kyllä se vielä tulee.\n\n— Tämä on kamalaa petosta... ja he uskovat meihin!\n\n— Olet oikeassa. Muuten minä totisesti en tässä oikoisi sääriäni!\n\n— Mutta jos he saavat tietää...\n\n— He eivät saa tietää mitään, jos sinä tulet Ruotsin kuninkaaksi ja\nhän kuningattareksi.\n\n— Hän... kuka hän?\n\n— Linnan neiti tietysti.\n\n— Richissako?\n\n— Se kai hänen nimensä lienee.\n\n— Mahdotonta!\n\n— Mikään ei ole mahdotonta sille joka tahtoo!\n\n— Minä en ole hänen arvoisensa.\n\n— Sitä ei sanota kenellekään.\n\n— Mutta hän näkee sen kasvoistani ja ajaa minut ylenkatseella\nluotaan.\n\n— Se on luonnollista, jollei silmilläsi ole muuta sanomista. Ei!\nPane sinä ne puhumaan toista kieltä, jota hän ymmärtää.\n\n— Sitä en koskaan uskalla.\n\n— Uskalluksella ne voitot voitetaan... mutta kuuleppas, oletko\nhuomannut tuota Ceciliaa?\n\n— En, en ole huomannut muita kuin hänet.\n\n— No, sinäpä pidit kiirettä. Onneksi olkoon!... toista tekee minun\nmieleni. Olen hänet jossakin nähnyt, mutta missä? Sitä en saa päähäni.\n\nSuuret tuumat paisuttivat hänen mieltään, hän pani levolle ja nukkui\npian syvää, rauhallista unta.\n\nMutta taalainjunkkari asteli levottomana edestakaisin huoneessa.\n\"Kuinka se rakkaus voi tulla niin äkkiä!\" mietti hän. \"Jos heti\nhuomisaamuna lähtisin pois, niin ehkä voisin hänet unohtaa...\nmutta ei, sitä katsetta en koskaan! Voisin ehkä voittaa hänen\nrakkautensa... Kieltäytyisinkö siitä?... Sitte hän ehkä soisi\nanteeksi ja voisi kunnioittaa... Ei! minua ei kukaan voi\nkunnioittaa.\" Ja taas alkoivat hänen kyyneleensä vieriä, hänen\nheräävä omatuntonsa ne pusersi esiin, hän itki kunnes nukkui\nlevottomaan uneen.\n\nRichissa oli lähettänyt pois palvelijansa, hän ei tarvinnut apua.\nHän istui äänetönnä, liikkumattomana, itsekään tietämättä mitä\najatteli... Äkkiä hän nousi. \"En ymmärrä mikä minun on, tällaista\nei vielä milloinkaan ole liikkunut mielessäni! Mikä kärsimyksen\nilme tuon nuorukaisraukan kauniissa silmissä! Minäpä puhun hänelle,\nkoetan vahvistaa hänen itseluottamustaan. Ja kun hän sitte palaa\nkotimaahansa, niin hän ehkä joskus ajattelee tai kirjoittaa:\n\n\"'Richissa neiti, teitä minun on kiittäminen siitä, etten kadottanut\nluottamusta itseeni!'\n\n\"Minä silloin vanhana impenä istun täällä linnassa iloiten hänen\nonnestaan, sillä naimisiin en koskaan mene. Minun sydäntäni ei luotu\nrakastamaan.\"\n\nSeuraavana päivänä tahtoi hän ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, mutta tuo\nkansleri oli aina hänen kintereillään... herra Niilo Sture tarvitsi\nlepoa ja sitä ei kukaan ymmärtänyt hänelle valmistaa.\n\nIngierd rouva tahtoi hänkin jutella hänen kanssaan ja heillä kesti\npuhetta hirveän kauvan.\n\nJa vieraita odotettiin. Pyhä neitsyt, varmaankaan ei Richissa koskaan\nsaisi tilaisuutta panna täytäntöön aikomustaan!\n\nMutta kumma!... Eräänä päivänä istuutui kansleri Ingierd rouvan\nviereen hänen makuuhuoneeseensa ja Niilo herra ja Richissa jäivät\nkahden.\n\nMolemmat olivat hämillään... puhuihan Niilo herra yleensä niin vähän;\nentä jos Richissa alkaisi keskustelun... mutta jos se näyttäisi\npahalta, hän saattaisi luulla että... No, luulkoon mitä tahansa,\nkunhan Richissa vaan saa täyttää tehtävänsä.\n\nHän alkoi kysymällä miten Niilo herra viihtyi Norjassa. Kaikkien\npyhien nimessä, hän tunsi kuinka hän punastui: tämähän oli ihan kuin\nhän tahtomalla olisi tahtonut kuulla kohteliaisuuksia!\n\nMutta Niilo vastasi lyhyesti, että kyllä hän viihtyy, ja vaikeni taas\nja punastui. Sitte hän salavihkaa vilkaisi tyttöön ikäänkuin odottaen\nettä hän jatkaisi.\n\nSamassa astui tallimestari sisään, kumarsi ja ilmoitti, että hevoset\novat satuloidut.\n\nSe tyhmyri, ei Richissa nyt tahtonut lähteä ratsastamaan. Mutta\nsamassa tuli hän katsahtaneeksi Niilo herraan ja kysyneeksi:\n\n— Tahdotteko te?\n\n— Kyllä, hyvin mielelläni.\n\nSe oli toinen asia, ja nyt ei hänellä enään ollut muuta ajatusta\nkuin: keitä kaikkia mahtaa tulla mukaan?\n\n— Tulen paikalla, sanoi hän.\n\nKamarineitsyt oli jo odottamassa, ratsastuspuku käsivarrella. Tänään\nkaikki näkyivät arvaavan hänen toiveensa!\n\n— No, Cecilia, oletko valmis?\n\n— Ei kiitos, minä en tule mukaan.\n\n— Etkö! riemastui Richissa. — No toisen kerran! Suudelma, syleily,\nja kevein askelin kiirehti tyttö alas portaita.\n\nSiellä oli vaan kaksi satuloitua hevosta. Niilo herra seisoi\nodottamassa.\n\n— Eikö kansleri...?\n\n— Jos te käskette.\n\n— En minä, mutta entä te itse?\n\n— Minä mieluinten suon, ettei hän tule.\n\nKeveästi hypähti Richissa hevosen selkään. Ei keitään palvelijoita...\nhe vaan kahden... oikein huimasi hänen pientä päätään, mutta juuri\nnäin hän oli tahtonut; nyt he saisivat jutella.\n\nJa kumma kyllä hän todellakin sai keskustelun kääntymään Niilo\nStureen, nimittäin hän puhui hänestä. Nuorukainen lausui ainoastaan\nsilloin tällöin sanasen, mutta hänen silmänsä olivat niin ilmehikkäät\nja Richissa ymmärsi niin hyvin hänen ajatuksensa ja heidän mielissään\nvallitsi merkillinen sopusointu... he ymmärsivät toisensa melkein\nsanoittakin. Niin ihastuttavalla ratsastusretkellä ei Richissa\nmilloinkaan ollut käynyt ja kotiin palatessa syleili hän Ingierd\nrouvaa ja kertoi, ettei hän vielä koskaan ollut tuntenut metsässä\nsellaista tuoksua, ilmassa sellaista kirkkautta ja puhtautta kuin\ntänään. Sitte hän juoksi huoneeseensa pukeutumaan, mutta purskahti\näkkiä itkuun.\n\nJoskus kauniina kesäpäivänä, taivaan ollessa aivan kirkkaana, nousee\näkkiä pilvenhattara ja tuo tullessaan rankkasateen. Mutta sitä kestää\nvain hetkisen, sillä samassa seestyy taas taivas ja ilma käy entistä\nraikkaammaksi.\n\n— En ymmärrä mikä minua vaivaa, ajatteli tyttö, valellessaan\nsilmiään kylmällä vedellä. — En vielä milloinkaan ole käyttäytynyt\nnäin hullunkurisesti.\n\nIngierd rouva kysäsi ikäänkuin sattumalta, mitä hän piti herra Niilo\nSturesta.\n\n— Oikein paljon, vastasi tyttö, — hän puhuu niin viisaasti ja\njärkevästi, eikä koskaan liian paljon.\n\n— Hän puhuu tavattoman vähän, sanoi Ingierd rouva.\n\n— Se on hyve... ainakin minun silmissäni.\n\n— Ehkä hän sinulle puhuu enemmän kuin muille.\n\n— En tiedä, vastasi Richissa punastuen.\n\n— Se oli suuri luottamuksen osoitus, kun tänään annoin teidän kahden\nlähteä ratsastamaan.\n\n— Äiti kulta, voit täydellisesti luottaa häneen. Hän ei tule\nluottamustasi pettämään.\n\n— Niin sanoo kanslerikin.\n\n— Hänestä minä en pidä.\n\n— Hän on taitava mies, paljon matkustellut maailmaa.\n\n— Niilo herra tahtoisi mielellään päästä hänestä.\n\n— Se on kiittämätöntä. Luultavasti siksi että hän pitää häntä\nsilmällä.\n\n— Tarpeetonta huolenpitoa! Eikä sovi että palvelija herraansa...\n\n— Lapsi, lapsi, sinä et tiedä mitä sanot! Ratsastusretkeltä\npalatessa oli taalainjunkkari mennyt huoneeseensa. Hän vallan säteili\nilosta, mutta kun hän näki Peder Grymin, joka juuri oli lukemassa\nkirjeitä, synkistyi hänen muotonsa ja hän kiirehti ääneti hänen\nohitsensa sisempään huoneeseen.\n\n— Richissa, kuiskasi hän, — minä rakastan sinua enemmän kuin\nelämääni, mutta mieluummin puren kielen suustani kuin sen sinulle\nsanon.\n\n— No, huudahti Grym toisesta huoneesta, — tyttö on herttainen!\n\nNuorukainen ei vastannut.\n\n— Ja sellainen kultakala! Taalainjunkkari teki kädellään liikkeen.\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\n— On tullut kirjeitä.\n\n— Minulleko?\n\n— Ei, herra Niilo Sturelle.\n\n— En tiedä muita, jotka kantaisivat sitä nimeä.\n\n— Se voi olla varastettua tavaraa, ja koska kerran olemme päättäneet\njakaa saliin, niin minä avaan kirjeet.\n\nTaalainjunkkari puri huultaan ja vaikeni.\n\n— Terveisiä mestari Knutilta ja piispa Sunnanväderiltä.\n\n— Ovatko he vihdoinkin päässeet vapaiksi?\n\n— Kyllä, sillä molemmat ovat mestatut.\n\n— Mestatutko?\n\n— Jopa mädäntyneetkin, sillä se tapahtui helmikuussa.\n\n— Pyhä neitsyt!\n\n— Niin, piispat ovat mennyttä kalua; saa nyt nähdä, pysymmekö me\nmolemmat pystyssä.\n\n— Mitä te tarkoitatte?\n\n— Sitä että kerettiläiskuningas on saanut vainutuksi, että täältä\nkäryää ja että hän pian tulee tänne.\n\n— Tulee tänne! huudahti taalainjunkkari.\n\n— Niin, siitä voit olla varma.\n\n— Silloin meidän täytyy kerätä väkeä ja lähteä sisämaahan.\n\n— Rahoittako?\n\n— Lupasihan arkkipiispa.\n\n— Niin, vuoden perästä. — Mitä me sitte teemme?\n\n— Tiedän minä yhden neuvon.\n\n— No?\n\n— Ingierd rouvan rahakirstut.\n\n— Tahtooko hän todellakin antaa?\n\n— Kyllä, jos tytär tulee kuningattareksi.\n\n— Mistä minä tiedän, voinko tehdä hänet siksi.\n\n— Onhan se ainakin mahdollista.\n\n— Pettää niitä, jotka meihin luottavat.\n\n— Niin, mutta muu ei auta... Tuumaile nyt asiaa, mutta muista,\nettä jokainen laiminlyöty päivä vie meidät kauvemmaksi pelastuksen\nmahdollisuudesta.\n\nNyt läksi kiusaaja tiehensä ja Niilo jäi yksin miettimään.\n\nKun rakkaus — oli se sitte maallinen tunne tai rakkaus korkeimpaan,\nJumalaan — syttyy ihmissieluun, niin tässä sielussa tapahtuu\nkummallinen muutos, olkoon asianomainen ylhäisöstä tai alhaisosta,\nherra tai palvelija. Rakkauden irvikuva, himo, synnyttää rikoksen,\nmutta jos siinä löytyy rahtunenkaan jumalallista tunnetta, niin\nitsekkäisyys häviää ja ihmisen jalot, parhaimmat ominaisuudet\npuhkeavat esiin.\n\nTämä taalainjunkkari oli aivan tavallinen luonne. Nautinnonhimoisena\nlaiskurina oli hän tehnyt kaikellaisia pienempiä varkauksia ja\nsentähden ollut pakoitettu karkaamaan kotipuolestaan. Kun piispat\nehdottivat, että hänestä tehtäisiin hieno herra, niin eihän hän\nvoinut olla hullu ja kieltäytyä, varsinkin koskei omatunto vähääkään\npannut vastaan. Päinvastoin ei hän ollut uneksinutkaan, että niin\nvähällä vaivalla päästäisiin niin suureen onneen kuin kunniaan ja\nmaineeseen.\n\nMestari Knut oli sanonut, että jos hän mielii pysyä sillä paikalla\nminne he olivat hänet asettaneet, niin talonpoikaisluonne on\nkarkoitettava ja herra työnnettävä esiin.\n\nÄkillinen muutos miehessä todistaa ääretöntä uskaliaisuutta, hyvää\npäätä ja suurta mielenlujuutta, jotka ominaisuudet kehittyivät\nvarsinkin sinä lyhyenä aikana, jolloin hän oli yksin.\n\nHän oli melkein jo eläytynyt siihen ajatukseen, että hän onkin se,\njoksi hän itseään sanoo. Vasta Grymin odottamaton esiintyminen särki\nhänen tuulentupansa: hänen silmänsä aukenivat, hän huomasi olevansa\nkurja petturi ja samalla kadotti hän miltei kokonaan uskon itseensä.\n\nNyt vasta hän käsitti mitkä vaarat häntä uhkasivat, hänen edessään\nammotti kuilu, joka hänet nielisi niinpian kuin hän vaan askeleenkin\nastuisi syrjään. Mutta hänessä oli vielä itseluottamusta ja täytyihän\nhänen johonkin ihmiseen turvautua.\n\nMuita kuin Grym ei ollut; hän oli hänestä inhoittava, mutta hätä ei\nlue lakia.\n\nHän rupesi nyt kiinnittämään huomiota itseensä ja muihin, hän\nalkoi huomata oman tietämättömyytensä ja sentähden kuunnella\nmuiden puheita. Kunnianhimo heräsi, rupesi tekemään vaatimuksia ja\nyllyttämään kaikellaisiin ponnistuksiin.\n\nAivokammioiden salainen työ oli hänessä mahtanut kehittyä tavattoman\nkorkealle, sillä ne sivistyneet ja viisaat miehet, joiden parissa hän\noleskeli, eivät hetkenäkään epäilleet petosta.\n\nHänen vaiteliaisuuttaan pitivät he nuoruuden ujoutena, mutta se\nmahtoi olla tilapäistä, ja arkkipiispa Olavi oli liian viisas\nmies tarjotakseen mahtavaa suojelustaan henkilölle, jota ei hän\nedeltäkäsin olisi tuntenut.\n\nSitte kohtasi Niilo herra nuoren Richissan. Kuten Peder Grym oli\nhänen paha henkensä, niin tuli tytöstä valoisa olento, joka johti\nhänet taivaan maille. Rukoillen korotti hän kätensä hänen puoleensa,\nmutta hänen oma arvottomuutensa häntä kammotti.\n\nJa jota enemmän hänen rakkautensa kasvoi, sitä selvemmin huomasi hän\noman kurjuutensa.\n\nMutta Grym selitti että kamalat vaarat uhkasivat ja että ainoa\npelastus oli siinä ujossa rakkaudessa, joka loisti tytön silmistä;\nmutta kuitenkin epäili taalainjunkkari: hän ei tahtonut alentaa häntä\nrinnalleen.\n\nKerran tutunomaisesti keskusteltuaan Ingierd rouvan kanssa, oli\nkansleri jättänyt hänelle yksityisen kirjeen arkkipiispalta; siinä\nehdotettiin likeistä liittoa nuoren Niilo Sturen ja Richissa neidin\nvälillä.\n\nRouva hämmästyi siihen määrään, ettei hän tullut tehneeksi\nminkäänlaisia huomautuksia, vaan suostui paikalla jättämään nuoret\nkahdenkesken, jotta he oppisivat tuntemaan toisensa.\n\nJa päivä päivältä solmiutuivat suloiset siteet kireämmälle.\nNuorukainen ei puhunut itsestään, hän kertoi miten onnellinen hän\noli, kun sai elää Richissan likeisyydessä. Ei koskaan hän häntä\nunohtaisi.\n\nRakkauden vaarallista sanaa ei hän milloinkaan lausunut, mutta\ntyttö luki sen hänen silmistään ja tunsi sen siitä onnesta, jota\nmolemminpuolinen seurustelu heille tuotti. Niilo herra näytti aina\nkalpealta ja alakuloiselta oltuaan Grymin seurassa. Sentähden\nkoetti Richissa estää heitä tapaamasta toisiaan ja kumma kyllä,\nnäytti \"kansleri\" melkein auttavan häntä hänen aikeissaan. Suureksi\nhämmästyksekseen huomasi Richissa, että \"Niilo herra\" rupesi häntä\nvälttelemään.\n\nSe koski hänen sydämeensä kuin puukon isku, mutta jos kerran asiat\nniin ovat, niin kyllä hän, Richissa, jättää hänet rauhaan.\n\nJa sinä päivänä ei hän puhunut hänelle sanaakaan.\n\nSeuraavana päivänä tunsi hän olevansa oikein onneton; Niilo herra\npysytteli huoneessaan; ainoastaan kansleri tuli näkyviin.\n\nHän jutteli niinkuin tavallisesti Ingierd rouvan kanssa tapahtumista\nSturein talossa.\n\nRichissa istui ompelupuitteidensa ääressä, hajamielisesti kuunnellen\nkeskustelua ja miettien, mitä Niilo herra nyt mahtoi tehdä.\n\nSilloin astui kansleri hänen luokseen, oli ihailevinaan hänen\nkaunista työtään ja kuiskasi:\n\n— Olkaa hänelle armelias, hän ei uskalla tunnustaa rakkauttaan.\n\nTyttö ei vastannut eikä nostanut päätään, mutta hän punastui korviin\nsaakka ja pieni käsi, joka piteli neulaa, vapisi.\n\nKansleri läksi.\n\n— Erittäin intressantti mies, huomautti Ingierd rouva.\n\n— Onhan hän joskus, vastasi Richissa.\n\n— Tule tänne, lapsi.\n\nTyttö totteli paikalla.\n\n— Istu tuohon ja puhukaamme suoraan.\n\n— Mistä, äiti kulta?\n\n— Herra Niilo Sturesta.\n\n— Vai hänestä.\n\n— Hän on jalo, nuori herra.\n\n— On kyllä.\n\n— Joka hyvin ansaitsee nuoren neidin rakkauden.\n\n— Kunhan hän vaan tapaa arvoisensa.\n\n— Sen hän jo on tavannut.\n\n— Trondhjemissäkö?\n\n— Ei. Täällä.\n\n— Sitä en usko.\n\n— Minä sen tiedän.\n\n— Mutta miksi, miksi...?\n\n— Hän ei uskalla.\n\n— Ei uskalla?\n\n— Tytön täytyy häntä auttaa.\n\n— Pyytämällä hänen rakkauttaan. Ei ikinä!\n\n— Sitä en tarkoita, mutta hänen tulee houkutella hänet pyytämään\nomaansa.\n\n— Sitä en voi.\n\n— Nainen voi mitä hän vaan tahtoo.\n\nJa hetkisen perästä jätti Ingierd rouva tyttärensä yksin ratkaisemaan\narvoitusta.\n\nVähän aikaa istui hän ajatuksiin vaipuneena, mutta sitte alkoivat\nsilmät säihkyä: hän tiesi jo mitä tekisi.\n\nPäivälliseksi pukeutui hän samaan valkeaan hameeseen, joka tuona\nsuurena juhlapäivänä oli ollut hänen yllään, koristi hiuksensa\nsamoilla helmillä ja pisti rinnalleen punaisen ruusun.\n\nTaalainjunkkari oli kalpean ja levottoman näköinen. Richissan puku\nnäytti häntä hämmästyttävän, hän katseli häntä rukoillen, ikäänkuin\nsanoakseen: \"älä minua kiusaa!\"\n\nTyttö taas hymyili hänelle lempeästi, ikäänkuin vastatakseen: \"nyt\ntahdon minä\".\n\nIngierd rouva ja kansleri ylläpitivät keskustelua pöydässä ja\nkansleri oli vallan väsymätön kertomaan. Hän antoi yhtämittaa täyttää\npikarinsa ja kehoitti \"Niilo herraa\" tekemään seuraa.\n\nSitte tahtoi Ingierd rouva näyttää kanslerille muutamia\nkallisarvoisia taideteoksia ja nuoret jäivät kahdenkesken.\n\n— Menkäämme ruusulehtoon, ehdotti tyttö. Nuorukainen seurasi häntä\nsanatonna, lujasti päätettyään pysyä aikomukselleen uskollisena.\n\nHe tulivat tuoksuvalle ruusulehdolle ja tyttö istuutui penkille.\n\nNuorukainen pysähtyi ulkopuolelle.\n\n— Miksette tule sisään? kysyi tyttö hymyillen.\n\n— En uskalla, vastasi Niilo herra, katsellen häntä ihastunein silmin.\n\n— Olenko minä niin vaarallinen?\n\n— Kyllä, hyvin vaarallinen.\n\n— Mutta jos minä pyydän teitä.\n\n— Älkää tehkö sitä!\n\n— Muistatteko kun me ensi kerran näimme toisemme.\n\n— En sitä ikinä unohda.\n\n— Minä niin selvästi muistan kuinka ovet aukenivat ja te astuitte\nsisään.\n\n— Ja minä niin selvästi näen tuon valkean neidon.\n\n— Te ojensitte minulle kätenne, sanoi tyttö, ojentaen kätensä.\n\n— Niin, virkkoi Niilo, hetkeksi epäillen, mutta sitte kiihkeästi\ntarttuen käteen.\n\n— Ei, pitäkää sitä yhtä kauvan kuin silloin ja katsokaa minuun —\nniinkuin silloin.\n\nTyttö oli vallan vastustamaton, hänen tahtoaan täytyi totella, ja\nnuorukainen painoi kovasti hänen kättään ja vajotti silmänsä hänen\nsäteileviin silmiinsä.\n\n— Richissa! kuiskasi hän, mutta tyttö ei ollut kuulevinaan.\n\n— Muistatteko, mitä silloin ajattelitte?\n\n— Saanko sanoa sen?\n\n— Tietysti.\n\n— Antaisin mitä tahansa, kunhan saisin kukan, jota hän kantaa\nrinnallaan.\n\n— Ottakaa tämä, se on paljon tuoreempi.\n\nNuorukainen painoi sen huulilleen ja kätki sen povelleen.\n\n— Tahdoitte myöskin suudella kättäni, jatkoi Richissa nauraen, —\nmutta minä estin sen, sillä tiesin sen sotivan tapaa vastaan.\n\n— Minä luulin, ettette pitänyt minua kyllin arvokkaana.\n\n— Voi, voi! huudahti tyttö ja oli jo jatkamaisillaan: — tehkää se\nnyt! mutta punastui samassa ja veti pois kätensä.\n\nNuorukainen seisoi liikkumattomana.\n\n— Tahdotteko että minä sanon, mitä tänä hetkenä ajattelette?\n\n— Sitä te ette voi.\n\n— Ajattelette sitä naista, jota rakastatte.\n\n— Olette oikeassa.\n\nTyttö katseli häneen veitikkamaisesti, viinin lailla poltti veri\nhänen suonissaan ja hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja puhkesi\npuhumaan:\n\n— Richissa, ihana Richissa!\n\nTyttö oli niin onnellinen, ettei hän voinut vastata, mutta hän ei\nmyöskään vetänyt pois kättään ja nuorukainen peitti sen suudelmilla.\n\nÄkkiä hän karkasi ylös.\n\n— Richissa, huudahti hän tuskallisesti, — aja minut luotasi, minä\nolen kurja, onneton ihminen, joka en ansaitse rakkauttasi.\n\n— Minä rakastan sinua, vastasi Richissa.\n\n— Mutta minä sanon sinulle, etten ole rakkautesi arvoinen.\n\n— Minä rakastan sinua, toisti tyttö ja kyyneleet valuivat hänen\nposkilleen.\n\n— Sano minulle vielä, Richissa, rakastatko minua loistavan nimeni\ntähden, vai rakastaisitko minua toisessakin yhteiskunnallisessa\nasemassa... sano, rakastatko minua itseni tähden?\n\n— Vain kokonaan sinun itsesi tähden.\n\n— Silloin olet omani! ja riemastuneena sulki nuorukainen hänet\nsyliinsä ja heidän huulensa yhtyivät suudelmaksi.\n\nKun he sitte käsikädessä palasivat linnaan, osoitti Ingierd rouva\nheitä ikkunasta kanslerille ja virkkoi huoaten:\n\n— Nyt he ovat löytäneet toisensa.\n\n— Vihdoinkin! vastasi kansleri.\n\nVanha rouva sulki syliinsä vävypojan ja ystävällisesti otti Richissa\nvastaan kanslerin onnentoivotukset.\n\nHämmästyksekseen saivat nuoret kuulla, että häät ovat vietettävät\nneljäntoista päivän perästä.\n\nSe oli heille tietysti hyvin mieluisaa, se tuli vaan niin kovin\näkkiä, arveli Richissa.\n\nNyt saivat he yhtämittaa olla kahdenkesken ja astella käsikädessä\nkenenkään ihmettelemättä. Ja sitä kestäisi aina, aina.\n\nTaalainjunkkari oli äkkiä kokonaan muuttunut, hänen epäilyksensä\nolivat menneet kuin puhaltamalla. Richissa oli uskonut onnensa hänen\nkäsiinsä ja hän päätti tehdä hänet onnelliseksi.\n\nRichissa eli kuin autuuden huumauksessa, uusi onni sai hänet\nunohtamaan kaiken muun. Sadat kädet tekivät työtä hänen häidensä\nvalmistukseksi, hän vaan nautti hedelmistä.\n\nCecilia oli viettänyt viime ajan enimmäkseen yksin; paraikaa ompeli\nhän häähametta. Richissa piti sitä ihastuttavana, mutta äkkiä nosti\nhän katseensa työstä ja loi sen ompelijattareen.\n\n— Cecilia, oletko sairas? kysyi hän kiihkeästi.\n\n— En, en ole sairas.\n\n— Mutta suruissasi?\n\n— Ei ole tullut kirjettä.\n\nRichissa ymmärsi niin hyvin miten hän mahtoi kärsiä, ja sen hän\nkokonaan oli unohtanut... miten itsekäs onni saattaakin olla.\n\n— Rakkahin Cecilia, voitko suoda anteeksi?\n\n— Mitä sinä tekisit?... Minä olen aikonut...\n\n— Mitä, ystäväni?\n\n— Palata Ruotsiin.\n\n— Vaikket tiedä...\n\n— Tietysti valepuvussa.\n\n— Sinä, noin heikkona...\n\n— En enään ole heikko; minun täytyy tietää, miten hänen on käynyt.\n\n— Cecilia, kysy Niilo herralta.\n\n— Tahdotko sinä uskoa hänelle...?\n\n— En, jollei se ole välttämätöntä; mutta voit olla varma ettei hän\nketään petä.\n\n— Mutta tuo kansleri...\n\n— Hänelle emme sano mitään, huudahti Richissa vilkkaasti. — Siitä\nei ole vaaraa, sillä tiedän, ettei Niilo herra hänestä pidä.\n\nSamana päivänä uskoi hän suurimmassa salaisuudessa armaalleen\nCecilian surullisen tarinan ja pyysi häntä auttamaan Ceciliaa\nRuotsiin.\n\nNuorukainen lupasi tehdä mitä suinkin taisi; kanslerille ei hän sano\nmitään.\n\nHän niin mielellään antoi Richissan olla siinä luulossa, että hän oli\nitsenäinen, mahtava herra.\n\nMutta muuta neuvoa ei ollut kuin turvautua kansleriin.\n\nSiten sai kansleri tietää, että nuori rouva valepuvussa tahtoi päästä\nRuotsiin etsimään miestään.\n\nMutta isä Eustachius oli jo aikoja sitte palannut linnaan; häähuhu\nhäntä sinne veti ja kun hän näki nuoret yhdessä ja ilkkuvan ilmeen\nRichissan kasvoissa, kun hän häntä tervehti, niin hän ymmärsi, että\nhän oli tehnyt hänestä pilkkaa ja päätti kostaa. Jollei hän pääsisi\nkostamaan suoraan hänelle itselleen, niin ainakin jollekin, jota hän\nrakasti.\n\nMonasti oli hän muistellut kohtausta Cecilian huoneessa. Jotakin\nsalaperäistä siinä oli ja Ingierd rouvan siitä piti ottaa selvä,\ntahtoi hän tai oli tahtomatta.\n\nRouva ei nykyään ajatellut muuta kuin häitä, sentähden hän mielellään\nolisi siirtänyt ripin tuonnemmaksi, sitte olisi ollut enemmän\ntunnustamistakin.\n\nMutta isä sanoi tietävänsä, että hänen omaatuntoaan painoi suuri\nsynti ja vihdoin sai hän hänet niin hätyytetyksi, että hän kertoi\nluostariryöstöstä ja Olavi Tystestä.\n\nIsä ilmoitti sitte, että tunnustus oli pelastanut hänen sielunsa\niankaikkisesta kadotuksesta ja kielsi häntä kenellekään ilmaisemasta\nsalaisuutta, ei Richissallekaan.\n\nIngierd rouva kärsi katkeria tuskia, mutta olihan hän saanut\nvakuutuksen sielunsa iankaikkisesta autuudesta ja isä oli sanonut,\nettä Ceciliaa tulee kohtaamaan niin lievä rangaistus kuin suinkin.\n\nItse puolestaan mietti isä, miten hän saisi kostonsa katkerinten\nkoskemaan Richissaan. Ja koska kaunosielut aina etsivät ja löytävät\ntoisensa, niin läksi isä Eustachius nyt Peder Grymin luo ja uskoi\nhänelle koko salaisuuden.\n\nTämä oli juuri kuullut sen taalainjunkkarilta ja sanoi siis jo\ntuntevansa asian sekä aikovansa toimittaa rikollisen Ruotsiin\nkärsimään ansaitun rangaistuksen.\n\nMutta kun isä nolona läksi tiehensä, mutisi hän itsekseen: vai nunna\nVadstenasta! Tiesinhän minä ennen nähneeni hänet.\n\nPeder Grym hoiti nykyään asioita miltei yksin. Sillaikaa sai\ntaalainjunkkari nauttia makeanleivänpäiviä. Kyllä ne, jumala\nparatkoon, piankin loppuisivat.\n\nEtelästä tulevat uutiset eivät olleet suinkaan hyvät. Kuusi pitäjää\noli kyllä tiedossa, joiden kansa oli liittynyt yhteen, mutta mitä\netelämpään tultiin, sitä huonommalle kannalle kävivät asiat ja Grym\noli jo aikeissa matkustaa sinne kokoamaan vahvaa joukkoa. Ingierd\nrouva oli antanut melkoisen rahasumman ja myöhemmin luvannut lisää.\n\nEihän tässä ennen häitä päässyt oikein selville asioista.\n\nMutta Richissa oli tuonut rakkaalle Cecilialleen sen sanoman, että\nhänen valepuvussa, kanslerin palvelijana piti lähteä tämän kanssa\nmatkaan. Ja matka oli määrätty samaksi illaksi, jolloin häät olivat.\n\nItkien he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja Cecilia lupasi pian\nantaa itsestään tietoja. Ingierd rouvalle ei sanottaisi mitään\nennenkuin Cecilia olisi poissa kaikkien vakoilijoiden käsistä.\n\nVihdoin koitti päivä, jolloin avioliiton side oli yhdistävä Niilo\nSturen ja neiti Richissa Henrikintyttären. Laajat suojat olivat\ntäynnä vieraita ja Ingierd rouva näytteli heille komeutta, jonka\nvertaa tuskin saattoi ajatella.\n\nMutta ihanampi kaikkea oli morsian. Onnellisempaa, iloisempaa,\nrakastavampaa naista tuskin saattaa olla. Kaikki hymyili häntä\nvastaan ja hän hymyili kaikelle. Hän oli niin täynnä luottamusta ja\nvarmuutta, ettei olisi luullut pahaa olevankaan.\n\nSulhanen oli kuin heijastus hänen onnestaan. Hän näytti morsiamen\nsilmistä saaneen voimaa ja väkevyyttä, tai oikeammin sanoen unohdusta.\n\nArkkipiispa itse oli luvannut toimittaa vihkiäiset, mutta hän sai\njonkun esteen.\n\nSensijaan luostarin johtaja, joka Richissalle oli antanut\nuskonnollisen kasvatuksen, vihki heidät.\n\nRuokaa ja juomaa oli tietysti yllinkyllin.\n\nLinnan lukuisia alustalaisia kestitettiin runsaasti ja vielä\nvuosikausia jälkeenpäin kerrottiin kauniin Richissan ja Niilo Sturen\nhäistä.\n\nMutta myöhään illalla seisoi kappaleen matkan päässä linnan portilta\nkaksi satuloitua hevosta; vieressä odotti hento nuorukainen.\n\nHänen katseensa ei seurannut valaistua rakennusta, se oli tähdätty\nmaahan.\n\nSilloin kuului kiireisiä askelia ja mies, yllään väljä musta viitta,\nastui ulos pienestä portista. Hän loi nuorukaiseen uteliaan katseen\nja virkkoi:\n\n— Oletko valmis?\n\n— Kyllä, herra.\n\nHe nousivat hevosten selkään ja läksivät ääneti matkalle.\n\nAlussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte poikkesi Grym metsään ja pian\ntuli tie niin huonoksi, että hevoset ainoastaan käyden pääsivät\neteenpäin.\n\nTähän saakka oli ollut pimeä, mutta nyt pujahti kuu esiin pilvien\ntakaa.\n\n— Voitteko seurata? kysyi kansleri, luoden katseen seuralaiseensa.\n\n— Kyllä, herra.\n\n— Mikä on nimenne?\n\n— Cecil.\n\n— No, Cecil, mihin matka?\n\n— Vadstenaan Ruotsissa.\n\n— Onko siellä sukulaisia?\n\n— Isäni.\n\n— Jos äitinne olisi elänyt, niin hän varmaankaan ei olisi lähettänyt\nmaailmalle noin hentoa poikasta.\n\n— Olen väkevämpi kuin miltä näytän, vastasi Cecil punastuen.\n\n— Sanokaa minulle, kun väsytte.\n\nJa hän painoi kannukset hevosen kylkiin ja läksi ajamaan kovaa kyytiä.\n\nCecil seurasi uskollisesti.\n\nPäivän koittaessa pysähdyttiin pienen, matalan majan eteen. Hevoset\nolivat hiestyneet läpimäriksi.\n\n— Tässä me lepäämme, sanoi kansleri hypähtäen hevosen selästä.\n\nCecil horjahti, kun hänen piti astua maahan. Sanaa lausumatta nosti\nPeder Grym hänet alas. Vanha eukko avasi samassa tuvan oven.\n\n— Olen koko yön odottanut teidän armoanne, virkkoi hän.\n\n— Kuka pitää huolta hevosista?\n\n— Kyllä minä.\n\nKansleri viittasi Cecilille ja he astuivat molemmat tupaan. Siellä\noli aika siistiä, takassa loimuili tuli ja toisella puolella oli\nsuljettu ovi.\n\nGrymin viittauksesta avasi Cecil sen. Huoneessa olisi ollut tilavaa,\njollei heiniä ja olkia olisi mätetty miltei kattoon saakka. Toisella\npuolella kuuluivat hevoset pureskelevan; se oli siis jonkinlainen\ntalli.\n\nSuloista oli heittäytyä pitkäkseen heiniin ja muutaman hetken perästä\nhän nukkui sikeään uneen.\n\nOmituisen epämiellyttävään tunteesen hän heräsi. Kun hän avasi\nsilmänsä, istui Peder Grym kappaleen matkan päässä ja katseli häntä.\n\n— Olenko nukkunut liian kauvan? kysyi hän kiireesti ja nousi.\n\n— Ette, nyt syömme päivällistä.\n\n— Olen siis nukkunut niin kauvan.\n\n— Niin ihmisen pitääkin, kun on nuori, ja kansleri mittasi häntä\nsilmillään.\n\nPäästäkseen hänestä, läksi Cecil ulos. Seutu oli jylhää, vuoret\ntavoittelivat taivasta ja kaikkialla mihin silmä vaan kääntyi oli\nvuoria.\n\nHän kauhistui, tuntui melkein siltä kuin ne olisivat likenneet\ntoisiaan sitte yhtaikaa langetakseen hänen päällensä.\n\nPeder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.\n\n— Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman\nomistajan lupaa, sanoi hän. — Hauska olisi viipyä täällä muutamia\npäiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.\n\nTurhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet\nenempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi\nhänen ajatuksensa.\n\n— Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.\n\nCecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja\nnäytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin\nkäden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja\nhiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen\nvihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut\nvetää sitä pois.\n\n— Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.\n\nPitikö Cecilin koettaa paeta... mutta minne, minne?... Pyhä Jumalan\näiti!\n\n— No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.\n\nHänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä,\nmutta Cecil kieltäytyi.\n\n— Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, — mutta muistakaa,\nettä tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.\n\nNainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.\n\n— Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, — se voi vielä olla tarpeen.\nJa seuratkaa nyt minua.\n\nHevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin\ntottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin\nleveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan,\nmutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän\nseurasta.\n\nHe eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei\nkosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun\nvaara oli ohitse.\n\nKiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen\nmielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis\npelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta\nja kärsiä.\n\nHe olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin\nrannalle.\n\n— Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen\nhevostaan.\n\nCecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen\npolviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.\n\n— Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, —\nmiksette seurannut minua?\n\nHän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.\n\n— Kyllä ne pian kuivavat, virkkoi Cecil reippaasti.\n\n— Ei kiitoksia, ottakaa te käärö ja muuttakaa vaatteita. Saatte\nviisi minuuttia aikaa.\n\nCecil totteli ja rupesi uteliaasti avaamaan kääröä: siinä oli naisen\npuku.\n\nMitä tehdä? Ei muuta kuin tyytyä. Hän muutti kiireesti ylleen puvun,\nse oli mukava ja lämmin ja niin väljä, että hän hyvin saattoi käyttää\nsitä. Märät vaatteet sitoi hän kääröön ja riensi sitte takaisin.\n\nGrym oli odottanut kärsivällisesti. Nähdessään Cecilin, lensi hänen\nkasvoilleen leveä hymy.\n\nCecil tunsi punan nousevan poskilleen. Hämillään lausui hän nöyrän\nkiitoksen.\n\n— Tuossa puvussa te olette hauskempi, sanoi kansleri, ottaen esiin\nleipää ja viiniä. — Nyt syödään ja juodaan! ja hän ojensi Cecilille\npullon. — Te saatte alkaa, ottakaa syvä kulaus, sen neuvon teille\nannan.\n\nCecil otti muutamia kulauksia ja söi hyvällä ruokahalulla pehmeää\nleipää.\n\n— Kiittäkää nyt minua.\n\n— Sen teen, lausui Cecil ja ojensi hänelle ujosti kätensä. Grym\nsuuteli sitä moneen kertaan.\n\n— Nyt olemme kuitit! samassa huomasi hän käärön ja heitti sen kauvas\nluotaan. — Emme enään tarvitse sitä.\n\nHe ajoivat ravia. Grym ratsasti Cecilin rinnalla. Äkkiä kysyi hän\neikö Cecilia hämmästyttänyt, että hän ilman saattojoukkoa oli\nlähtenyt linnasta.\n\nKyllä, sitä hän ei voinut kieltää.\n\n— Se tapahtui teidän tähtenne. Cecil loi häneen kysyvän katseen.\n\n— Oli tullut ilmi kuka Ingierd rouvan vieras oli ja tahdottiin ottaa\nkiinni hänet. Ainoa pelastuksenne oli pako ja sen saattoi välittää\nainoastaan henkilö, joka teidän tähtenne tahtoi uskaltaa elämänsä.\n\n— Herrani on palkitseva teidät...\n\n— Hän, jonka madot aikoja sitte ovat syöneet.\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— Onhan se luonnollista; uskottomaksi hän ei ole voinut tulla,\nlisäsi hän säihkyvin silmin.\n\n— Jumala on suojeleva minua!\n\n— Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?\n\n— En voi teitä palkita.\n\n— Voittepa kyllä.\n\n— Millä? kysyi hän pelästyneenä.\n\n— Itsellänne.\n\n— En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.\n\n— Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja\nsanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä\nkuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan\nteidät... luokseni, ymmärrättehän.\n\n— Tuhat kertaa mieluummin kuolen.\n\n— Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja\najatelkaa kummoinen kuolema... teidät poltetaan roviolla! Onko teillä\nsydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset,\npehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?\n\n— _Se_ kärsimys loppuu.\n\n— Mutta se voi kestää kauvan. Te ette tiedä mitä hyljätyn rakkaus\nvoi saada aikaan.\n\n— Minun täytyy siihen alistua.\n\n— Saatte kaksi kuukautta ajatusaikaa; sitte mielenne kyllä muuttuu.\n\nCecilia huomasi, ettei hän vastauksilla parantaisi asiaa; hän oli\nvihollisensa käsissä; yksin Jumala saattoi hänet pelastaa.\n\n— Tuossa näette luostarin, joka on oleva asuntonne, sanoi Grym\nhetken perästä.\n\n— Ettekö te voi armahtaa minua?\n\n— Armahdatteko te sitte minua?\n\nCecil kääntyi pois. Luostarista hän oli paennut ja nyt häntä\nrikollisena, maailman silmissä syyllisenä kuljetettiin toiseen\nluostariin.\n\nSe oli suurenpuoleinen karmeliittiläisluostari aivan rajalla.\nAbbedissa oli ylhäinen norjatar. Cecilia vietiin refektorioon\nodottamaan sillaikaa kuin kansleri piti pitkän keskustelun\njohtajattaren kanssa. Sitte he yhdessä tulivat vangin luo, joka\nikkunapieleen nojauneena itki tuskan ja epätoivon katkeria kyyneliä.\n\nKansleri tahtoi ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, mutta hän ei\nottanut sitä.\n\nSilloin Grym kumarsi ja läksi.\n\n— Mainio mies, ainoan autuaaksitekevän uskon arvokas puolustaja,\nlausui abbedissa kiihkeästi.\n\nKun ei uusi tulokas mitään vastannut, vei abbedissa hänet kammioon,\njoka oli hänelle määrätty, ja sinne me hänet jätämme.\n\nTäyttä laukkaa, luostaripalvelijan seuraamana, ratsasti kansleri\nIsalaan.\n\nEnsi työkseen läksi hän tervehtimään Aarent Pietarinpoikaa, joka kai\nparhaiten tunsi maan nykyisen tilan.\n\nTärkeitä tapahtumia oli sattunut yllinkyllin.\n\n— Huonosti ovat täällä asiat! huudahti ritari häntä vastaan. — Te\nolette kuhnailleet liian kauvan.\n\n— Tuolta pohjoisesta ei koko talvena ole kuultu mitään, mutta me\nolemme varustelleet.\n\n— Tulkaa sitte ennenkuin on myöhäistä.\n\n— Onko paljonkin väkeä liikkeellä?\n\n— Kyllä kai. Kuningas on lähettänyt suuren joukon sotaväkeä ja\nsiihen liittyi vapaaehtoisesti aika lauma nuoria miehiä, joten\nvihollistemme luku on melkoisesti kasvanut.\n\n— Mutta meikäläiset olivat luvanneet hengellä ja verellä taistella\npuolestamme, huudahti kansleri.\n\n— Sen he tekivätkin, huudahti ritari, — jousineen, nuolineen\nampuivat he suoraan joen poikki.\n\n— Joen poikkiko?\n\n— No niin. Kun kuninkaan miehet tulivat Båtstahan Tunassa, niin\nnähtiin rättvikiläisten rientävän heidän avukseen, tietysti. Sitte he\nlautalla laskivat joen poikki ja meikäläisten piti asettua vastaan...\nsiinä oli monen liha ja veri kaupalla.\n\n— No miten kävi?\n\n— Ryhdyttiin keskusteluun. Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja\nAntero Pietarinpoika Rankhyttanista tulivat meidän puolellemme.\n\n— No, tehtiinkö päätöstä?\n\n— Ei, siinä se vielä heiluu, vaikka Niilo Maununpoika Asbosta sanoi,\nettä hänet saa panna köysiin ja hakata kappaleiksi, jollei tuo Niilo\nSture ole petturi, joka valheilla ja jutuilla villitsee kansaa.\n\n— Siitä en tiedä mitään, keskeytti kansleri. — Kai meikäläiset\nnöyrtyivät?\n\n— Eivät vielä, mutta Asbon Maunu piti heille sellaisen puheen, että\njolleivät he rukoile anteeksi oikealta herraltaan ja kuninkaaltaan,\nniin kyllä sekä sotamiehet että vuoristolaiset ja rättvikinmiehet\nheidät niin nutistavat, ettei edes kissa eikä koira enään voi elää\nYlätaalaissa.\n\n— No vaikuttiko se?\n\nYlätaalalaiset kuuntelivat ja pyysivät kuninkaan miehiä hetkeksi\nväistymään, jotta he saisivat miettiä asiaa. Sitte he kirjoittivat\nkaksitoista valituspykälää, jotka päättivät lähettää kuninkaalle\nUpsalaan.\n\n— Tehtiinkö se myöskin?\n\n— Kyllä. Jeppe Hannunpoika ja Kopparbergin Eevertti läksivät niitä\nviemään.\n\n— Onko tullut vastausta?\n\n— On, näinä päivinä. Sanotaan että Kristina rouvalta niinikään on\ntullut taalainjunkkarille kirje, jota luetaan kaikissa pitäjissä ja\nseurakunnissa.\n\n— Senpä minä mielelläni lukisin.\n\n— Siihen ilmaantuu tilaisuus jo huomenna.\n\nPeder Grym puhutteli sitte seudun talonpoikia ja huomasi, että he\njo olivat melkoisesti kylmenneet. He odottivat vaan uteliaisuudella\nkuninkaan kirjoitusta ja seuraavana päivänä oli liki kaksituhatta\nmiestä koolla kuulemassa sitä.\n\nVouti oli noussut oluttynnörille ollakseen korkeammalla kuin muut.\nHän sanoi kuninkaan kyllä tietävän, etteivät taalalaiset itse\nolleet noita vehkeitä keksineet, vaan että puoluejohtajat ja muut\nyllyttäjät olivat ne heille opettaneet; sentähden hän tahtoikin heitä\nneuvoa eikä rangaista. Ensimäinen valituspykälä koski liian isoa\nrahayksikköä, mutta se oli lyöty sotaväen tarpeihin eikä kauppaa\nvarten; tulee kyllä aika, jolloin lyödään pienempiä rahayksikköjä.\n\n— Sehän lupailee hyvää, virkkoi muuan vanha valkopäinen ukko.\n\n— Saamme kärsivällisesti odottaa, vastasi toinen.\n\n— Entä pykälä n:o 2? kysyi kolmas.\n\n— Se että Vesteråsin rahapaja pidetään suljettuna.\n\n— Niin, juuri se.\n\n— Miksi se niin on?\n\n— Niin, kun se kerran on, niin pitäisi sitä kai käyttää.\n\n— Kun kaivokset olivat kunnossa, luki vouti, — ja antoivat paljon\nhopeaa, niin rakennettiin Vesteråsin rahapaja; mutta nyt eivät\nne anna kuin niin paljon että Tukholman rahapaja hyvin ehtii sen\nvalmistaa; kunhan hopeaa taas tulee, niin Vesterås heti saa työtä.\n\nTalonpojat nauroivat.\n\n— Se on melkein päivänselvää, tuumi jokainen.\n\n— Kolmanneksi se, että kansaa verotetaan liiaksi ja vastoin lakia.\n\n— Niin, tahtoisin tietää, mikä siihen on syynä.\n\n— Jos kuningas voi selittää sen asian, niin... Vouti luki:\n\n— Kuningas ei koskaan ilman valtakunnanneuvoston suostumusta\nole verottanut ketään ja silloin kun se on tapahtunut, on hätä\nollut suurimmillaan. — Tai mitä sanot, Matti, tahdotko päästää\npeltotilkkusi vieraihin käsiin?\n\nKukaan ei vastannut ja vouti jatkoi:\n\n— 4) Te ette tahdo että sotaväkeä majoitettaisiin luostareihin ja\nkauppakaupunkeihin.\n\n— Se ei ennen ole ollut tapana.\n\n— Miksi luostareille pantaisiin sellainen rasitus?\n\n— Mitä kuningas siihen vastaa?\n\n— Saattepa kuulla. Kuningas sanoo, että suuri sotaväki on ollut\ntarpeen maan puolustamiseksi; valtion linnat eivät ole riittäneet\nsille linnaleiriksi ja koskei kuningas ole tahtonut rasittaa\ntalonpoikia, niin on hän majoittanut sotamiehet luostareihin,\njokaiseen niin vähän kuin suinkin.\n\nKuului yleistä mutinaa.\n\n— 5) Tahdotte te halvemmasta hinnasta saada viljaa, karjaa ja suoloja.\n\n— Kyllä, sillä tähän saakka tuo tavara on ollut kohtuuttoman\nkallista.\n\n— Suolat ovat kaksinkertaisessa hinnassa.\n\n— Ja entä vilja?\n\n— Ja karja!\n\n— Kuningas arvelee, että teidän pitäisi käsittää, ettei hän ole\nsyypää kalliisiin hintoihin; hän koettaa voimiensa mukaan alentaa\nniitä; mutta pääsyy on epärehellisessä kaupassa.\n\nTalonpojat miettivät. Saksalaiset kulkijat ja merimiehet olivat aika\nveitikoita, sen he kyllä tiesivät, sillä monasti olivat he heitä\npuijanneet.\n\n— Mitä taas 6:nteen pykälään tulee, että kuningas olisi aikonut\nhävittää kirkkoja ja luostareja, niin ei se koskaan ole ollut hänen\ntarkoituksensa. Gripsholman hän otti takaisin siksi että se perintönä\nkuului hänelle ja siksi että se vastoin hänen isänsä tahtoa oli tehty\nluostariksi.\n\n— Sen hän olisi voinut jättää tekemättä.\n\n— Kirkon omaisuuteen ei saa kajota.\n\n— Hän tahtoi hätyyttää munkkeja.\n\n— Mutta sitä me emme salli.\n\nVäkijoukossa oli useita munkkeja ja nämä kiihoittivat mieliä, joten\nkului hyvän aikaa ennenkuin vouti saattoi jatkaa lukemistaan.\n\n— 7) Valitatte te etteivät kuninkaan jalkamiehet ole saaneet\npalkkaansa. Jos niin on, niin tehtäköön asiasta ilmoitus ja se joka\non laiminlyönyt palkan maksamisen, on saava ankaran rangaistuksen.\n\nTähän ei kansalla ollut mitään muistuttamista.\n\n— 8) Ette te tahdo sallia että rikkileikatuita vaatteita\nkäytettäisiin hovissa enempää kuin muuallakaan.\n\n— Niin se tapahtuu paholaisen viettelyksestä.\n\n— Se on jokaisen silmissä innoittavaa.\n\n— Ja viettelee syntiin.\n\n— Mitä kuningas siihen vastaa?\n\n— Ettei hän ole kehoittanut ketään leikkaamaan rikki vaatteitaan,\nvastasi vouti. — Se joka sen tekee, saa itse kärsiä vahingon ja jos\nkuninkaan palvelijat leikkaavat rikki ne vaatteet, jotka heille ovat\nannetut, niin ei kuningas lupaa antaa heille uusia.\n\nTalonpojat kävivät hämilleen eikä kukaan enään virkkanut mitään\nasiasta.\n\n— 9) jatkoi vouti, — arvelette te että piispa Trolle vielä\non syypää siihen riitaan ja eripuraisuuteen, joka panee mielet\nkuohuksiin maassa; samaa mieltä on kuningas. Mutta Trolle ei ole\nyksin, vaan hänen kanssaan vehkeilee kuningas Kristian ja suuri\njoukko kierteleviä pappeja ja munkkeja, joiden kujeita teidän,\ntaalainmiesten pitäisi varoa.\n\nSellaisia vehkeilijöitä ei Matti iässään ollut tavannut. Eikä\nOllikaan.\n\n— Maunu taas — pyhien kiitos! — oli itse siksi viisas, ettei\nkukaan päässyt häntä petkuttamaan.\n\n— 10) Ette te tahdo että talonpojat tappelevat talonpoikia vastaan.\nSamaa mieltä on kuningas; hänen tahtonsa on, että te eläisitte\nrauhassa ja rakkaudessa keskenänne. Mutta jos nyt kävisi niin\nhullusti, että joku teistä rupeaisi kapinoimaan ja sotimaan, niin\ntäytyyhän muiden puolustaa valtakuntaa ja koteja.\n\nTaas kuului kansanjoukosta hiljaista hyminää.\n\n— 11:ta pykälä koskee kulkukauppaa ja sen on kuningas monta\nmonituista kertaa ankarasti kieltänyt. Joka siitä saadaan kiinni, on\nrangaistava, olkoon hän sitte vouti tai talonpoika.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n— Nyt tulee pykälä 12! huudahti joku.\n\n— Saa nähdä mitä hän siitä sanoo!\n\n— Siinä hän vaan taitaa joutua tappiolle.\n\n— 12 pykälä sisältää, että te tahdotte tietää mitä se oikein on se\nluterilaisuus, joka nyt on tullut niin suureen huutoon, varsinkin kun\nniin paljon kerrotaan niistä Tukholman saarnoista ja sanotaan, että\nsiellä jumalanpalveluksessa veisataan ruotsalaisia lauluja ja virsiä.\n\n— Niin, selittäkää meille se.\n\nJa kansa tunkeutui vielä likemmä, jottei ainoakaan sana menisi\nhukkaan.\n\n— Kuningas sanoo: luterilaisuudesta emme mitään tiedä. Me emme anna\nsaarnata muuta oppia kuin pyhää evankeliumia, joka on Jumalan omaa\npuhdasta sanaa. Mutta sitä eivät papit kärsi, sillä he tahtovat\nnylkeä kansaa ja valheilla ja jutuilla pettää talonpoikia ja valtansa\nalle alistaa valtakuntia ja ruhtinaita. Siitä syystä he huutavat,\nettä täällä muka saarnattaisiin uutta oppia. Hyvä olisi, jos\ntalonpojat tuumisivat näitä asioita.\n\n— Myöskin hämmästyttää meitä se seikka, että ruotsalaisten virsien\nveisaamista Tukholmassa olisi rangaistava, koska on tapana kaikissa\nkyläkirkoissa pitkin koko valtakuntaa veisata ja kiittää Jumalaa\nruotsinkielellä. Hyvähän on että se tapahtuu omalla kielellämme,\njonka me ymmärrämme, eikä latinaksi, jota me emme ymmärrä. Sitäpaitsi\nTukholmassa veisataan latinaksi niinkuin ennenkin.\n\n— Kummalliselta meistä muuten tuntuu, että Taalain hyvät miehet\npuuttuvat tähän asiaan, jota eivät he laisinkaan ymmärrä, ja me\nluulemme varmaan huomaavamme, etteivät he tee sitä itsestään,\nvaan pappien ja munkkien yllytyksestä, jotka eivät tahdo, että\nheidän petoksensa tulisivat ilmi ja totuus pääsisi päivän valoon,\njonkatähden hyvät maamiehet tekisivät viisaasti, jolleivät liiaksi\nluottaisi pappeihin. Me tahdomme valtakunnanneuvoston ja oppineiden\nmiesten kanssa harkita asiaa, kunnes Jumalan avulla pääsemme\nselvyyteen.\n\nVouti hyppäsi alas tynnörin päältä ja katosi väkijoukkoon.\n\nSiellä oli jouduttu kahdenvaiheille monessa suhteessa.\n\nPeder Grym kulki miehestä mieheen vahvistamassa jokaista, joka rupesi\nepäilemään. Ponsi hänen puheessaan oli aina:\n\n— Rakkaan Sten Sturen vanhin poika!\n\nLäsnä oli myöskin rehellinen Niilo Maununpoika Asbosta, joka oli\nerittäin kuningasmielinen. Nyt nousi hän vuorostaan oluttynnörille ja\npyysi puheenvuoroa.\n\n— Kyösti kuningas on Upsalassa, sanoi hän. — Olen itse puhunut\nhänen kanssaan.\n\n— Kai hän on meille suutuksissaan?\n\n— \"He ovat kuin lapsia\", sanoi hän.\n\n— Oli sitä toinen ääni kellossa, kun hänelle valtakunnan voitimme.\n\n— Sitä hän juuri sanoikin. Käsivoimia heillä on, mutta ne eivät\nkoskaan mene päähän.\n\nTalonpojat nauroivat.\n\n— Vaikkei ihminen olekkaan oppinut, niin voi hänellä silti olla\njärkeä, huomautti joku.\n\n— Oliko Eerikin juhlassa paljon väkeä? kysyi Eerikki Pietarinpoika\nRankhyttanista.\n\n— Oli kyllä, ja kuningas puhui tästä taalalaisten kapinasta ja\nkysyi, oliko miehiin luottamista.\n\n— Kai hän tarkoitti Alataalaita?\n\n— Se kuului vastauksestakin, sillä miehet kirkuivat, jotta korviin\nkoski, että kyllä he tahtovat pysyä kuninkaalle uskollisina, ja sitte\nvalittiin kymmenen miestä, joista minäkin olen yksi, lähtemään tänne\nneuvomaan teitä, että luopuisitte pettureista ja varkaista, joihin te\nnyt luotatte.\n\nMutta silloin puhkesi meteli valloilleen.\n\n— Hän ei ole mikään varas! huudettiin.\n\n— Me tahdomme auttaa Sten Sturen poikaa!\n\n— Hän ei ole Sten Sturen poika!\n\n— On kyllä.\n\nMaunu pysyi paikallaan ja katseli aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Sitte\notti hän suuresta taskukirjastaan paperin, jonka hän varovaisesti\nkääri auki. Siinä oli kirje. Taas katseli hän kansaan. Vähitellen\nhiljeni meteli.\n\n— Luen teille tämän kirjeen, virkkoi Maunu, katsellen ympärilleen.\n\n— Keneltä se on?\n\n— Rouva Kristina Gyllenstjernalta.\n\n— Kenelle?\n\n— Oikeastaan taalainjunkkarille, jota te kutsutte Niilo Stureksi.\nMutta kuningas arveli, että tekisi hyvää, jos kaikki sen kuulisitte.\n\n— No, lue, lue!\n\nMaunu luki: \"Minä Kristina Gyllenstjerna julistan sinut täten\nvalehtelijaksi ja petturiksi. En ole unohtanut kuinka monta lasta\nJumala antoi minulle ja autuaasti nukkuneelle herralleni Stenille.\nMutta sinua en tunnusta omakseni; oma omatuntosi on todistava, että\nJumalan ja ihmisten edessä olet valehdellut.\"\n\nEi kuulunut hiiskahdustakaan. Kuni ukkosen lyömänä vaikeni suuri\nihmisjoukko.\n\n— Jos joku epäilee, lisäsi Maunu, — niin tässä on koskematon\nsinetti.\n\nMutta kukaan ei mennyt sitä katsomaan. Ei Peder Grymkään, johon isku\nsentään pahinten koski; hänkin jäi äänettömäksi, yksin aivot olivat\nkovassa työssä.\n\n— Mitä taalainjunkkari nyt sanoo? kysyi häneltä likeisin mies.\n\n— Tahdotteko kuulla?\n\n— Se ei hänen asiaansa auttane.\n\n— Hän sanoo, että Kristina rouva synnytti hänet ennen häitä, eikä\nsentähden uskalla tunnustaa häntä, virkkoi Grym julkealla äänellä.\n\nMutta se oli liikaa. Joukossa syntyi niin yleinen vastustus, että\nPeder Grym huomasi parhaaksi lähteä tiehensä.\n\nMutta talonpojat jäivät neuvottelemaan.\n\nUseat olivat valmiit luopumaan taalainjunkkarista ja menemään\nkuninkaan puolelle, mutta toiset toivoivat etuja ajan\nlevottomuuksista ja pitivät vireillä kapinallista liekkiä.\n\nPitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin esittää kuninkaalle\nvielä muutamia pykäliä ja ehtoja pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi:\n\n1) että taalainjunkkari vapaasti saisi jättää valtakunnan ja lähteä\nminne tahtoi:\n\n2) että koko taalalaisten liittolaisuus hänen kanssaan olisi\nunohdettava ja annettava anteeksi;\n\n3) ettei uutta uskoa ja luterilaista oppia tuotaisi Ruotsiin;\n\n4) että vieraat tavat ja rikkileikatut ja kirjavat vaatteet, joita\noli ruvennut ilmestymään kuninkaan hoviin, poistettaisiin;\n\n5) että jokainen, joka perjantaina tai lauvantaina söi lihaa oli\npoltettava tai muulla lailla tapettava.\n\nMainittakoon tämän yhteydessä myöskin kuninkaan vastaus.\n\nEnsimäiseen ja toiseen pykälään hän suostui; kolmanteen ja viidenteen\nvastasi hän, ettei heidän pitänyt huolehtia oppineista asioista,\njoita eivät he ymmärtäneet, hän kyllä hoitaa ne; mitä taas tuli\nneljänteen pykälään, niin selitti hän, ettei heidän asiansa ollut\nruveta mestaroimaan hänen hoviaan, hänen täytyi elää ylimysten,\nkeisarien ja kuninkaiden tavoin, \"sillä emmehän me ruotsalaiset ole\nsikoja emmekä pukkeja enemmän kuin hekään\".\n\nTähän saivat taalalaiset tyytyä ja jokainen läksi kotiinsa.\n\nPyhäksi kolminaisuudensunnuntaiksi 15 p. kesäkuuta 1527 oli kuningas\njulistanut valtiopäivät Vesteråsiin ja talonpojat lupasivat lähettää\nsinne valtuutettunsa.\n\n\n\n\n19.\n\nVASARA LANKEAA.\n\n\nVesteråsin tulevat valtiopäivät aiottiin pitää suurempina kuin\nmitkään muut valtiopäivät Kustaan hallituksen aikana.\n\nMutta niissä pitikin keskusteltaman tärkeistä ja laajalle kantavista\nasioista: rahojen hankkimisen välttämättömyydestä, eripuraisuuden\nsovittamisesta ja uuden opin järjestämisestä.\n\nKaikki nämä kysymykset olivat niin toisistaan riippuvaiset, ettei\nniitä enään saattanut eroittaa.\n\nSitäpaitsi piti ryhdyttämän vakaviin toimenpiteisiin rauhan\npalauttamiseksi Taalainmaalla.\n\nSalaa antoi kuningas ritaristolle ja aatelille käskyn miehissä\nja aseilla varustettuna saapua valtiopäiville; hänen aiotut\ntoimenpiteensä koskivat sekä yksityisten että koko valtakunnan\nparasta.\n\nJoka kaupungista oli kutsuttu yksi pormestari ja yksi raatimies, joka\nlakikunnasta kuusi talonpoikaa ja joka tuomiokapitulista kaksi, kolme\ntai useita oppineempia miehiä; suuri joukko piispoja ja kaniikkeja,\n15 valtakunnanneuvoston herraa, 129 rälssimiestä, Tukholman kaupungin\nvaltuusmiehet, 14 vuoritilallista ja 105 talonpoikaa. Sitäpaitsi 70\nporvaria muista kaupungeista.\n\nMuiden valheiden lisäksi oli kuninkaasta liikkeellä sellainen huhu,\nettä hän pitää Kristina Gyllenstjernaa vankeudessa. Kuningas pyysi\nhäntä sentähden kokouksen aikana oleskelemaan muutamia päiviä\nVesteråsissa hyvän ystävänsä luostarin abbedissan luona.\n\nHerra Juhana Turenpoika ja hänen isänsä olivat myöskin matkustaneet\nsinne. Heidän välinsä ei ollut oikeastaan rikkoutunut, mutta herra\nTure Jönsinpoika kyllä huomasi puolueestaan kadottaneensa sekä\npoikansa että Kristina rouvan. Muuta hyötyä hänellä ei heistä enään\nvoinut olla kuin käyttää hyväkseen miniänsä nimen loistoa. Ja nyt\nläksi valtiohovimestari Ture Jönsinpoika ensi kerran eläessään\npurjehtimaan väärän lipun alla.\n\nOlavi Pietarinpoika oli, niinkuin hän itse sanoi, valmis voittamaan\ntai sortumaan uskonsa puolesta.\n\nOlihan Kustaa Eerikinpojalla turvanaan vahva usko ja luja luottamus,\nja tarpeen ne olivatkin, sillä hänen hartioillaan lepäsi tänä hetkenä\nkoko maan kohtalo. Jos hän silmänräpäyksenkin aikana horjuu tai\nhiuskarvankin verran väistyy, niin syöksyy lumivyöry hänen päällensä,\nhautaa hänet allensa... ja sitte... Niin, miten käy sitte?\n\nHän ei tahtonut sitä ajatella... nöyrästi mutta kiihkeään rukoili hän\nkaikkien herrojen Herralta apua ja astui ilman pelkoa tulevaisuutta\nkohti, lapsellisesti luottaen siihen, että Herra johtaa hänen\ntekojaan.\n\nValtiopäivien vihkijäisten piti tapahtua linnassa erityisen suuren\njuhlan yhteydessä, jotta jäsenet saisivat tilaisuutta tutustua\ntoisiinsa ja jutella keskenään.\n\nTäällä päätti Kustaa myöskin tuoda esiin poliittiset mielipiteensä ja\naikomuksensa.\n\nSentähden oli hän antanut käskyn, että valtakunnan herrat, ritaristo\nja aateli ruokapöydässä asetettaisiin istumaan likinnä kuningasta,\nsitte piispat, sitte rälssimiehet, papit, porvarit ja talonpojat.\n\nHämmästys oli yleinen; hengelliset suurmiehet olivat tottuneet\nneuvoskunnassa istumaan itse valtionhoitajan edessä, ja nyt — se oli\nvallan käsittämätöntä!\n\nHän oli heittänyt riitahansikkaan! sota oli julistettu!\n\nSeuraavana päivänä pitivät piispat ja heidän likeisimmät uskottunsa\nkokouksen P. Egidiuksen kirkossa lukittujen ovien takana.\n\nPiispa Brask oli puettu täyteen virkapukuun.\n\n— Paavin ja pyhän kirkon nimessä toivotan teidät tervetulleiksi,\nsanoi hän; — iloitsen suuresti siitä, että täällä edeltä käsin\nkanssanne saan keskustella asioista, jotka ovat tärkeät sekä maalle\nettä valtakunnalle.\n\n— Toivomme riippuu nyt, niinkuin aina ennenkin, teidän armonne\nviisaudessa ja kokeneissa tiedoissa, lausui Ture Jönsinpoika, tehden\nsyvän kumarruksen.\n\nMuut yhtyivät hyväksyen hänen sanoihinsa ja piispa alkoi liikutetuin\nmielin:\n\n— Te tiedätte, että jo kauvan on näyttänyt siltä kuin herra Kustaa\nEerikinpoika karsain silmin katselisi sitä valtaa ja mahtia, jonka\nhänen pyhyytensä paavi on meille antanut ja niinkuin hän yhä likemmin\nolisi tahtonut liittyä kirkon vihollisiin, tuottaakseen meille\nvahinkoa ja häviöä.\n\n— Kyllä... valitettavasti... Pahalta näyttää! kuului yleisenä\nvalitushuutona.\n\n— Eilen osottautui pelkomme oikeutetuksi. Taaskin kuului jylhä\nvalitus, jotta kirkko kaikui.\n\n— Minä vakuutan teidän armollenne, että koko ritaristo syvästi\nloukkaantui tuosta epäkunnioitusta osoittavasta menettelystä,\nvakuutti Siggenpoika Sparre.\n\nPiispa kumarsi ja jatkoi:\n\n— Me näemme selvään että kuningas tulee hyökkäämään meidän valtamme\nja oikeuksiemme kimppuun, ehkäpä vielä ryöstämään meiltä linnamme,\nlinnoituksemme ja korkomme, kunnes tulemme köyhiksi, kurjiksi\ntalonpoikaispapeiksi. Mitä te tästä arvelette, veljeni?\n\nMaunu Sommar Strängnäsistä sanoi, että koska hän ilman paavin\nvahvistusta oli saanut hiippansa kuninkaalta, niin ei hän voinut\nryhtyä mihinkään, vaan täytyi hänen tyytyä köyhyyteen tai rikkauteen,\nsen mukaan kuin kuningas tahtoi hänelle sitä antaa.\n\nVesteråsin piispa lausui samat sanat.\n\nKiiluvin silmin puhkesi vanha Brask kiihkeästi puhumaan:\n\n— Hulluja pelkureja te olette, jos suostutte sellaiseen!\n\nMeidän piispojen tehtävä ei ole sanoa kaikkeen \"jaa\" ja \"amen\",\nvaan meidän tulee laatia lait sekä itsellemme että kuninkaalle ja\nvaltakunnalle.\n\n— Niin, niin, juuri niin! huusivat useat läsnäolevista.\n\n— Kuningas oleskelee kerettiläisten keskellä; hän on kiusauksen\nhetkenä kallistanut korvansa heidän puheillensa, mutta meidän tulee\nvalvomisella ja rukouksella estää pahaa ruttona leviämästä maahan ja\nvaltakuntaan.\n\n— Kyösti herra on ankara mies, vastasi Vesteråsin piispa Maunu\nPietarinpoika. — Se joka vastustaa hänen tahtoaan, voi kadottaa\npäänsä.\n\n— Mutta vaarallisempaa on toki luopua paavista; hän on meidän\nelämämme ankkuri ja meidän turvamme; jos me hänet heitämme, niin\nolemme turmion omat, sillä kuningas tulee pitämään meitä orjinaan,\njolloin emme saa puhua sanaakaan kirkon vapauksien hyväksi. Ja kuinka\nluulette silloin käyvän?\n\n— Tätä ei kukaan kauvan voi sietää, vastasi herra Ture Jönsinpoika.\n— Kustaa Eerikinpoika ei ole ensimäinen, joka rupeaa vastustamaan\nkirkkoa, mutta jokainen, joka sitä on uskaltanut tehdä, on joutunut\npannakiroukseen ja kirkko on saanut takaisin omansa; niin tulee\nkäymään nytkin.\n\n— Jos me vedämme yhtä köyttä, niin kuninkaan täytyy alistua, virkkoi\nvanha piispa, korottaen päätänsä. — Vannokaa, te kaikki kirkon\nuskolliset palvelijat ja ystävät, ettette tingi hiuskarvankaan vertaa\nhänen pyhyytensä paavin käskyistä ja määräyksistä, ettette suostu\nvähimpiinkään muutoksiin piispallisissa säännöissä tai supistuksiin\nmaallisessa vallassamme.\n\nKaikki läsnäolijat nostivat käsivartensa ja lausuivat:\n\n— Me vannomme!\n\n— Ettette suostu siihen, että Jumalan sanaa saarnataan tai opetetaan\ntoisin kuin me määräämme.\n\n— Me vannomme!\n\nPiispan puhe oli innostuttanut mielet ja nyt tehtiin kirjallinen\nvakuutus, jossa piispat sitoutuivat viimeiseen saakka taistelemaan\nkirkon puolesta. Jokainen kirjoitti nimensä alle ja kirjoitus\nvahvistettiin sinetillä sekä kätkettiin holviin Vesteråsin\ntuomiokirkossa, josta se v. 1542 eli 15 vuotta myöhemmin löydettiin.\n\n— Ja minä, huudahti Ture Jönsinpoika, — vakuutan, ettei ritaristo\ntule sallimaan kirkon oikeuksia millään tavalla loukattavan.\n\n— Voitteko tehdä sen? kysyi Maunu Sommar.\n\n— Siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläisenä uskallan antaa\nelämäni sanojeni pantiksi! huudahti Ture Jönsinpoika kiihkeästi.\n\nPiispa kumarsi.\n\nSitte erottiin ja jokainen läksi dominikaaniluostarin\nkokoushuoneeseen, jossa valtiopäivien avajaiset piti tapahtua.\n\nKaikki odottivat suurimmassa jännityksessä.\n\nKansleri Lauri Antinpoika ryhtyi johdantoon.\n\nHän huomautti läsnäoleville mimmoisessa tilassa valtakunta oli, kun\nKustaa herra, säätyjen nimenomaisesta pyynnöstä, otti vastaan sen.\nJos hän olisi ollut vanhempi ja jos hän paremmin olisi tuntenut\nvaltakunnan tilan, niin ei hän ikinä olisi sitä tehnyt. Hän oli\nluottanut lupauksiin ja vakuutuksiin ja luullut, että eripuraisuus ja\nkapinat lakkaisivat, mutta tuskin oli saatu rauha maahan, kun entiset\nrettelöt taas alkoivat, vaikkei hän koskaan ollut antanut aihetta\nniihin. Hän työskentelee voimiensa mukaan valtakunnan hyväksi ja\npalkaksi saa hän osakseen salaliittoja, panettelua ja kavalluksia,\nvarsinkin taalalaisilta, jotka kehuvat asettaneensa hänet\nvaltaistuimelle siksi että he olivat mukana, kun Jumala Vesteråsin\nluona soi ruotsalaisille suuren voiton. Sentähden arvelevat he nyt\nvoivansa asettaa kuninkaita ja syöstä valtaistuimia mielensä mukaan;\njos siis joku tahtoo ryhtyä kapinaan, niin lähteköön vain Taalaihin:\npaikalla on sota koko maassa. Mutta sellaisilla ehdoilla ei kukaan\nhalua olla maan herrana.\n\n\"Häntä syytetään suurista veroista; totta on että on täytynyt vaatia\nniitä useammin kuin hän olisi suonut, mutta näihin toimenpiteisiin on\npakoittanut hätä ja sodat kuningas Kristiania, Severin Norrbyta ja\nhänen puoluettaan vastaan sekä maan oman rahvaan levottomuudet. Nyt\nkiertelee sanakapula nauhoitettuna ja poltettuna pitkin Itägötlantia,\nlevittäen sitä valheellista viestiä, että maahan olisi määrätty uusi\nvero, neljä luotia hopeaa jokaista talollista kohti ja kaksi luotia\njokaista lampuotia kohti, jonkatähden kuningas muka olisi ollut\npakoitettu pitämään enemmän sotaväkeä kuin ennen tarvittiin.\"\n\n\"Saksalaiset lähettiläät, jotka olivat tulleet perimään velkojansa,\nolivat kyllä salissa läsnä; taalalaiset ja muut, jotka tahtoivat\npäästä veroista, olisivat itse saattaneet keskustella heidän\nkanssaan, niin olisivat varmaan saaneet tietää, suostuivatko he\nkapinalla saamaan velkansa suoritetuiksi.\"\n\n\"Sitte soimataan kuningasta kalliista ajasta, niinkuin hän olisi\nJumala, joka voi hankkia sadetta ja päiväpaistetta mielensä mukaan.\nHän on koettanut parastansa, tehnyt liiton hollantilaisten kanssa,\nettä he toisivat maahan suoloja ja vaatteita y.m. Ja kaikki kuninkaan\ntoimenpiteet ovat tapahtuneet kansan hyväksi, valtakunnanneuvoston\nsuostumuksella.\"\n\n\"Vihdoin soimataan häntä uuden opin tuomisesta ja sanotaan, ettei hän\nsalli pappeja. Kuitenkin on hän vain tahtonut puolustaa sorrettuja\npappeja vastaan, jotka keksimänsä jumalanpalveluksen nojalla ovat\nanastaneet maan, niin ettei kruunu ja ritaristo tässä valtakunnassa\nomista edes kolmatta osaa siitä mitä papit ja munkit. Syytös ettei\nkuningas muka salli pappeja on niin julkea valhe, että jokaisen\npitäisi hävetä Jumalan ja ihmisten edessä lausua sitä. Kuningas\nkyllä tiesi, ettei tulla toimeen ilman pappeja ja opettajia; juuri\nsentähden oli hän antanut saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja\nevankeliumia ja kutsunut tänne muutamia niistä papeista, jotta he\ntäällä säätyjen läsnäollessa tekisivät selkoa opistaan, oliko se\noikea vai väärä. Siitä sitte jokainen saisi päättää, kuka on oikeassa\nja ketä tulee kannattaa, ja niin riita lakkaisi.\"\n\n\"Kaikista näistä yllämainituista asioista on kuningas valmis tekemään\nsäädyille tiliä ja toivoo hän voivansa kunniakkaasti ja rehellisesti\npitää puoliaan, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii.\"\n\n\"Sitäpaitsi pyytää hän uudelleen luopua hallituksesta, jotta\nvaltakuntaa paremmalla onnella saisi hallita sopivampi herra.\nKuningas kiittää hänelle osoitetusta kunniasta ja toivoo, että säädyt\nkatsovat hänen ansaitsevan kappaleen lääniä, jolla hän voi elää ja\ntyöskennellä valtakunnan hyväksi.\"\n\n'Mutta ennenkuin päätös asiasta tehdään, pyytää hän saada esittää\nne puutteet, jotka sekä hänelle että kaikille muille ovat tehneet\nhallituksen inhoittavaksi. Nämä puutteet ovat:\n\n1) Kruunun tulot eivät riittäneet menoihin. Edelliset olivat 24,000\nmarkkaa, jälkimäiset 60,000. Tullia ei ollut, vuorikaivokset olivat\nrappiolla ja sitäpaitsi heikonsi kruunua se, että jokainen tahtoi\nsortaa lampuotejaan.\n\n2) Ritaristoa oli heikontanut osaksi sota, osaksi ja pääasiallisesti\nse, että sen tilukset ja omaisuudet olivat langenneet kirkoille\nja luostareille, ja kun kaikki tahtoivat lahjoituksia kruunulta,\nvähenivät sen tulot tietysti.\n\n3) Tärkeimpiä merikaupunkeja vahingoitti laiton maakauppa ja\nsitäpaitsi tuli säätyjen ottaa huomioon, että vieraat herrat sangen\nhelposti saattoivat saada aikaan eripuraisuutta maassa, kun kuulivat,\nmiten helposti Ruotsin miehet tarttuvat onkeen; jos ruotsalaiset\neläisivät keskinäisessä sovussa, niin ei mikään saattaisi viedä\nvaltakuntaa turmioon.'\n\n\"Vihdoin esitti kuningas mainittujen puutteiden poistamiseksi, että\nkoska valtion linnat ja linnoitukset olivat joko hävitetyt tai\njoutuneet rappiolle, piispojen linnat ja linnoitukset, jotka heille\nolivat tarpeettomat, luovutettaisiin kuninkaalle. Sitäpaitsi olivat\nkruunun huonot tulot korvattavat piispojen, pappien, kaniikkien ja\nluostarien ylellisillä tuloilla.\"\n\n\"Kaikki vetoaminen Roomaan oli tulevaisuudessa kiellettävä, samoin\nkuin piispanvirkojen vahvistuksen ostaminen.\"\n\nSalissa syntyi hiiskumaton hiljaisuus ja kuitenkin näytti siellä\nsangen omituiselta.\n\nKuningas istui valtaistuimellaan. Hänen jalot kasvonsa olivat totiset\nja vakavat.\n\nValtioneuvokset istuivat hänen ympärillään. Kaikkien kasvoilla\nkuvastui hämmästys.\n\nPiispoista veti huomiota puoleensa varsinkin Hans Brask. Hän oli\npäätä korkeampi kuin kaikki muut, kulmakarvat olivat rypyssä;\nsynkkänä, liikkumattomana tuijotti hän eteensä. Muut loivat toisiinsa\nmerkitseviä, levottomia, voitonhimoisia katseita; he pitivät kiinni\nvarastettua saalistaan kuin nälkäiset sudet.\n\nEtempänä salissa istuivat porvarit ja talonpojat. Edelliset näyttivät\ntuumailevan, jälkimäiset raappivat päätään ja katselivat vuoroin\nkuningasta, vuoroin piispoja, eivätkä tietäneet, kenen neuvoja tuli\nseurata. Munkit, jotka olivat heidän läheisyydessään, kuiskailivat\nheille yhtämittaa.\n\nKuningas vaati ritaristolta ja aatelilta sekä piispoilta vastausta.\n\nValtiohovimestari Ture Jönsinpoika nousi ja pyysi kuningasta\nkärsivällisyydellä kuuntelemaan heidän vastaustaan.\n\nKuningas nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.\n\nSilloin nousi Hans Brask; hänen voimakas äänensä kuului selvään koko\nsalissa, kun hän hiukan kiihkeästi virkkoi:\n\n— Meidän hengellisten herrojen täytyy tunnustaa, että meidän\nkaikkein pyhin isämme, Rooman paavi, kalliilla valalla on\nkieltänyt meitä suostumasta mihinkään muutoksiin opissa tai muissa\nhengellisissä asioissa.\n\nOlemme kyllä velvolliset pysymään armolliselle herrallemme ja\nkuninkaallemmekin kuuliaisina ja uskollisina, mutta ainoastaan\nmikäli hänen tahtonsa ei sodi paavin meille antamia säädöksiä tai\nyleisen kirkonkokouksen päätöksiä vastaan. Kirkon omaisuudesta,\nsen kiinteimistöstä enempää kuin sen irtaimistostakaan, emme voi\nluopua, sillä paavi on käskenyt meitä hoitamaan sitä. Mutta pappien\nja munkkien kesken vallitsevat väärinkäytökset ja säännöttömyydet\npoistettakoon sitävastoin kernaasti.\n\nTämän lausuttuaan istuutui hän ja kaikki hänen virkaveljensä loivat\nhäneen kiitollisen katseen, sillä nyt he saattoivat olla varmat\nsiitä, ettei kukaan koettaisi kumota hänen sanojaan.\n\nSilloin kääntyi kuningas neuvoston ja ritariston puoleen ja kysyi,\noliko tämä vastaus heidän mielestään oikea.\n\nNeuvoston vanhimpana jäsenenä nousi taaskin Ture Jönsinpoika ja\nvastasi, että se hänen käsityksensä mukaan kyllä oli miltei oikea,\nvaikka yksityiskohtiin olisi saattanut tehdä muutamia lisäyksiä.\n\nNyt nousi Kustaa; hänen säihkyvät silmänsä kiertelivät pitkin\nhuonetta ja jymisevällä äänellä hän virkkoi:\n\n— Asiain näin ollen ei meitä enään haluta olla kuninkaananne.\nToista vastausta me teiltä odotimme. Nyt ei meitä enään hämmästytä,\nettä talonpojat osoittavat hulluutta ja tottelemattomuutta, vihaa\nja kiusottelua, kun kuulemme että heillä on näin hyvät yllyttäjät.\nJolleivät he saa sadetta, niin he syyttävät siitä meitä, samaten\njolleivät saa päiväpaistetta. Jos nälkä, rutto tai muu paha heitä\nkohtaa, niin on se meidän syymme. Siinä kiitos kaikista huolista,\nmitä me kansan ja maan tähden saamme kantaa. Vaikka me teidän\nhyväksenne olemme tehneet työtä niin paljon kuin suinkin olemme\njaksaneet sekä hengellisellä että maallisella alalla, niin emme\nkuitenkaan saa odottaa palkaksemme muuta kuin että te soisitte\nkirveen iskun kohtaavan päätämme, vaikka ei kukaan uskalla käydä\nkiinni varteen. Sellaista palkkaa emme me huoli enempää kuin tekään.\nMeidän pitää joka päivä tehdä enemmän työtä ja nähdä enemmän\nvaivaa kuin kenkään teistä, sekä koti- että ulkomaan asioissa,\nkoska me kannamme teidän herranne ja kuninkaanne nimeä. Kuitenkin\ntahdotte te asettaa munkit ja papit ja kaikki paavin kätyrit meidän\nyläpuolellemme. Sanalla sanoen, te tahdotte tuomita ja mestaroida\nmeitä, vaikka me olemme valittu teidän herraksenne ja kuninkaaksenne.\nMe emme usko että helvetin huonoinkaan henki tahtoisi olla siinä\nvirassa, saatikka sitte joku ihminen. Tietäkää siis, että me kokonaan\nkieltäydymme olemasta kuninkaananne. Valitkaa ja kruunatkaa kenen\nhyväksi näette. Jos saisitte sellaisen, joka kaikissa suhteissa voi\nnoudattaa tahtoanne, niin olisi se meille sangen mieluisaa! Kuitenkin\ntäytyy teidän valmistautua rehellisesti maksamaan meille kiinteän\nperintömme sekä isän että äidin puolelta, ja kaiken sen, minkä\nomastamme olemme maksanut valtakunnan puolesta. Tämän tapahduttua\nlupaamme, että jätämme valtakunnan emmekä ikinä siihen palaa.\n\nKyyneleet tulvivat kuninkaan silmiin. Kiireesti läksi hän pois\nkokoussalista ja palasi linnaan. Mutta huoneessa oli syntynyt\nsellainen hiljaisuus, ettei kuulunut muuta kuin kuninkaan etenevät\naskeleet.\n\nSilloin nousi kuninkaan kansleri ja puhui liikutetuin mielin ja\nmurtuneella äänellä:\n\n— Hyvät herrat ja miehet, kokoontukaa nyt tekemään viisaita\npäätöksiä, rukoillen Jumalalta hyviä neuvoja, sillä tässä on\nkysymyksessä korkea asia, joka koskee koko valtakunnan onnea. Te\nkuulette, ettei tässä ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko meidän\ntäytyy noudattaa armollisen herramme ja kuninkaamme tahtoa ja\nrukoilla hänen suosiotaan ja ystävyyttään ja pyytää häntä pysymään\nkuninkaanamme niinkuin tähänkin asti; tai jos teistä on parempi,\nvalita toinen ja lunastaa kuningas Kustaan tilukset, niinkuin juuri\nkuulitte hänen sanoneen. Muita keinoja ei meillä ole.\n\nMutta kukaan ei tähän vastannut mitään.\n\nEikä keskustelua myöskään syntynyt.\n\nHiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian seurasi kamala\nmeteli, huutoja ja uhkauksia.\n\nTure Jönsinpoika tahtoi puheenvuoroa, mutta kukaan ei kuunnellut\nhäntä.\n\nPiispa Braskkin koetti korottaa ääntänsä, mutta kun ei hän saanut\nsitä kuuluville, läksi hän salista.\n\nKansa hajosi ryhmiin. Samoinajattelevat vaihtoivat tietysti\nmielipiteitä.\n\nKiihkeimmillään oli mielenkuohu porvarien ja talonpoikien kesken.\nVarovaisuus oli kokonaan kadonnut.\n\nTätä kesti iltaan asti, jolloin kokous hajosi ja jokainen läksi\nkotiin.\n\nMutta sieltä täältä kuului uhkauksia.\n\n— Pitäköön papisto puoliaan. Hänen armoaan ei kukaan voi syyttää\nmistään.\n\n— Eläköön Kyösti kuningas! huusivat toiset.\n\n— Hän hankki rauhan maahan!\n\n— Hän on kerettiläinen, hän tahtoo karkoittaa pappimme ja munkkimme!\nhuusi valepukuun puettu munkki.\n\n— Hän syö lihaa perjantaina! kirkaisi muuan nälkäinen raukka.\n\n— Etkö sinä sitte tekisi samoin?\n\n— Minä säästäisin lihat lauantaiksi.\n\n— Ja joutuisit polttoroviolle.\n\n— Enpä, jos kuninkaan tahto tapahtuu.\n\n— Kuningas on viisas ja urhea herra, virkkoi muuan porvari, — voi\nmeitä, jos hän jättää maan!\n\n— Saamme vielä katua, että olemme kuulleet munkkien ja muiden\nviekkaiden neuvoja.\n\n— Mitä me teemme?\n\n— Kuulemme ensiksi mitä muut aikovat.\n\nTure Jönsinpoika tapasi portaissa piispa Braskin.\n\n— Toivomme ovat toteutuneet, teidän armonne; nyt ei enään ole\npelkoa, hänen valtansa on murtunut.\n\n— Paljon on syytä pelkoon, herra Ture, suuri vastuunalaisuus lepää\nhartioillamme.\n\n— Ne kyllä kestävät.\n\n— Kansan puheita ei kannata kuunnella, virkkoi herra Siggenpoika\nSparre. — Tämä hengellinen vapaus se juuri on pannut talonpojan pään\npyörälle.\n\n— Mitä me teemme, jollei kuningas taivu? kysyi piispa, syvästi\nsuruissaan.\n\n— Emme välitä hänestä, puuttui puheeseen Ture herra, — ryhdymme\nuuteen kuninkaanvaaliin.\n\n— Onko täällä sitte varaa valita?\n\n— Minä en suinkaan tahdo ruveta kehumaan itseäni, mutta en\nluulisi valtakunnan säätyjen unohtaneen, että minä olen siunatun\nkuninkaantyttären Agneksen jälkeläinen ja sitäpaitsi Ruotsin\nvanhin ritari ja poikani naimisen kautta sukua jalolle rouva\nKristina Gyllenstjernalle ja Sturelle. Onhan luultavaa, että\nyleinen toivomus kääntyy minun persoonaani... minä kyllä tyydyn\nvaltionhoitajantoimeen, kunnes on totuttu muutokseen.\n\nPiispa loi häneen halveksivan katseen.\n\n— Minä luulin, että te rakkaudesta pyhään kirkkoon vihasitte\nkuningasta.\n\n— Voitte olla varma siitä, että minä kyllä noudattaisin pyhän isän\nja teidän tahtoanne ja kaikin puolin katsoisin hengellisen säädyn\nkunniaa ja etuja.\n\nMuutkin läsnäolevat ritarit vakuuttivat piispalle samaa, mutta hän\nteki heille vain kumarruksen ja läksi.\n\n— Ukko on tullut vanhaksi, kuiskailivat ritarit keskenään. — Rupeaa\nnyt tuollaisia suremaan, niinkuin ei täällä olisi kuninkaanalkuja\nyllin kyllin.\n\nMutta Ture herra sanoi ystävilleen, että nyt mennään kotiin jatkamaan\nkeskustelua. Hänen viittauksestaan lensi portti selkosen selälleen.\n\nSen ulkopuolella seisoi kirjaviin vaatteisiin puettu palvelija,\nrinnalla riippumassa suuri rumpu.\n\n— Katsokaa, hyvät herrat, hän saa kulkea edessäni pitkin katua\nlyöden rumpua, niin kansa ymmärtää, että tässä kulkee ystävä ja\npuolustaja! Seuratkaa minua, jalot herrat ja ystävät!\n\nJa edellään palvelija, joka voimiensa takaa löi rumpua, palasi Ture\nherra kotiin.\n\nKaikki jotka hänet kohtasivat, nauroivat tai säälivät häntä, ja se\nmuisto hänestä on säilynyt meidän päiviimme asti.\n\nDominikaaniluostari oli niinsanottu kaksoisluostari, jonka toisella\npuolella oli miehiä, toisella naisia. Abbedissan ja herra Juhana\nTurenpojan välityksellä oli Kristina rouva saanut tilaisuuden salaa,\nkenenkään näkemättä seurata valtiokokouksen keskusteluja.\n\nHänen poikansa kuolema ja taalainjunkkarin esiintyminen oli tuottanut\nhänelle niin paljon surua, että hän luuli kadottaneensa kaiken\nelämänhalun.\n\nMutta nähdessään kokoontuneet, kuunnellessaan tärkeiden kysymysten\npohdintaa, innolla seuratessaan Kustaa herran asiaa, jonka yhteydessä\nhän aavisti mitä erilaisimpia intohimoja, huomasi hän, että isänmaan\nkohtalo yhä vielä oli hänelle yhtä rakas kuin ennenkin. Jollei\nhän enään voinutkaan ottaa osaa asiain kulkuun, niin hän ainakin\nparhaimmilla toiveillaan saattoi seurata niitä. Siellä oli niin\npaljon tuttuja entisiltä ajoilta. Piispa Brask... hän muisti hänet\nniin hyvin. Pappi kiireestä kantapäähän asti... miten hänen puheensa\noli itsekästä... mutta ääni vapisi... hän ei ainakaan ollut niin\nvarma kuin ennen.\n\nKun kaikki jo olivat jättäneet salin, läksi Kristina rouva pois\nsamaa tietä jota oli tullut, yhä vielä ajatellen piispaa. Suureksi\nhämmästyksekseen kohtasi hän hänet samassa luostarin portailla.\nMolemmat he hämmästyneinä seisahtuivat.\n\n— Herra Piispa Brask! huudahti Kristina.\n\n— Jalo rouva Kristina Gyllenstjerna! Minä tiesin että te olette\noleskellut täällä, suokaa anteeksi, etten ole käynyt teille\nvakuuttamassa kunnioitustani, mutta mieleni on ollut niin täynnä\nkaikkinaisia asioita.\n\n— Siitä on kauvan kun näimme toisemme, puhui Kristina rouva ja avasi\noven ruokasaliin. — Suvaitseeko teidän armonne?\n\nPiispa astui sisään hänen edellään ja heittäysi väsyneenä istumaan.\n\n— En muista koska se oli.\n\n— Heti sen jälkeen kun jalo puolisoni Sten Sture oli kaatunut\ntaistelussa isänmaan edestä ja viholliset sitä saarsivat joka\npuolelta, uhaten musertaa sen.\n\n— Ne olivat kamalia aikoja, jalo rouva, vastasi piispa, mutta hänen\najatuksensa olivat nähtävästi toisaalla.\n\n— Ohjatkoon nyt Jumala sanojani! mietti Kristina rouva.\n\n— Eivät kamalampia kuin nykyisetkään, teidän armonne. Esiintyvät\nhenkilöt ovat vaan muuttaneet osia. Silloin uhkasi vihollinen\nvaltakuntaa surmalla, nyt sitävastoin sen omat lapset.\n\nPiispa säpsähti.\n\n— Mitä te tarkoitatte? kysäisi hän, luoden eteensä terävän katseen.\n\n— Pitääkö minun teidän armollenne muistuttaa, miten Kristian antoi\nvuodattaa jalointen veren eikä edes säälinyt kuolleita heidän\nhaudoissaan?\n\nPiispa nyökäytti levottomana päätään.\n\n— Koko maa vapisi hänen vihansa edessä, jatkoi Kristina, — kukaan\nei uskaltanut nousta sitä vastustamaan paitsi se nuorukainen, jonka\nJumala oli määrännyt maamme vapauttajaksi.\n\n— Kustaa Eerikinpoikaako tarkoitatte? mutisi vanhus.\n\n— Hän sai kärsiä puutetta, pilkkaa, vainoa, vaaroja, kurjuutta,\nmutta hänen reipas mielensä ei lannistunut, sillä Ruotsin pelastus\noli hänellä päämääränä ja Ruotsin kunnia hänen ylpeytenään.\n\nKristina vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitte:\n\n— Tämän miehen tahtoo aatelisto ja papisto nyt syöstä\nvaltaistuimelta, vannoakseen uskollisuutta ja kuuliaisuutta — Ture\nJönsinpojalle.\n\n— Jumala tietää, että minä suuresti kunnioitan ja ihailen Kustaa\nEerikinpoikaa. Minä ennustin hänen hallituksestaan paljon hyvää\nmaalle... mutta nyt, kun hän kunnottomasti hyökkää pyhän kirkon\nkimppuun, tallaa paavin ja piispauden säännöt jalkainsa alle ja\nsallii tuoda maahan uuden, kerettiläisen uskonnon, nyt täytyy minun\nomantuntoni ja velvollisuuksieni kehoituksesta, kaikin voimin\ntaistella häntä vastaan.\n\n— Teidän armonne tietää, että maa on läpeensä köyhtynyt. Joka\ntaholta vaanii sitä vihollinen, valmiina lähettämään vieraat\nsotalaumansa sen niskaan. Kuninkaan persoonallisuus on ainoa, joka\nvihollisia pidättää, sillä he tuntevat kuninkaan voiman. Kansa\nrakastaa häntä ja luottaa häneen ja hän sen ansaitsee, sillä hänen\npäämaalinaan on maan kunnia ja onni ja vapaus.\n\n— Pappissäädyllä on myöskin taivaallinen isänmaa ja pyhä kirkko\nkäskee meitä pappeja kaikin voimin puolustamaan ja varjelemaan sitä.\n\n— Mutta, teidän armonne, eiköhän taivaallisella isänmaalla sentään\nole hyvin vähän tekemistä kymmennysten, tavaroiden ja kirkkojen\nkorkojen kanssa. Eihän Jumalan valtakunta siitä kasva, jos papeilla\non varustettuja linnoituksia ja jos he istuvat neuvoskunnassa\ntuomitsemassa maallisia asioita. Tiedämmehän kaikki, ettei Kristuksen\napostoleilla ollut kunniapaikkoja eikä maatiloja tai palvelijoita.\n\nPiispa rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.\n\n— Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua\nnäistä asioista, vastasi Kristina, — mutta naisella, joka seitsemän\nkuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa\nvastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai\nperikato on kysymyksessä.\n\n— Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te\najattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?\n\nKristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen\nposkilleen ja otsalleen.\n\n— Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, — että minulla on ollut\nkunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis\nkatsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.\n\nPiispa kumarsi kunnioittaen.\n\n— Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin\nvoimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun,\nkunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista,\njotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja\nlevittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.\n\n— En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen\nkuullut, vastasi Kristina, — mutta Olavi Pietarinpoika tulee\nvaltiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki\nkuulla.\n\n— Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, — nielköön hänet\nhelvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät\nvihasta.\n\n— Mitä teidän armonne tarkoittaa?\n\nKristina ei käsittänyt mikä oli pistänyt tuon äsken niin miettiväisen\nmiehen päähän.\n\n— Se olisi herjaus paavia, ainoaa autuaaksitekevää kirkkoa ja maan\npiispoja ja papistoa vastaan! Ettekö käsitä sitä?\n\n— Voivathan he kumota hänen väitteensä.\n\n— Joka ei asiaa epäile, se ei myöskään voi siitä väitellä. Meidän\nuskomme on liian pyhä joutuakseen yleisön tarkastuksen ja tuomion\nalaiseksi.\n\nMutta Kristina jatkoi naisellisella itsepintaisuudella:\n\n— Kuningaspa ei taida luopua päätöksestään vaan tahtoo saattaa uuden\nopin keskustelun alaiseksi.\n\nHän katui miltei paikalla sanojaan. Piispan pää oli vaipunut alas ja\nkaksi suurta kyyneltä valui uurtuneille poskille. Hiljaa, melkein\nkuin itsekseen, hän lausui:\n\n— Herran mahtava käsi varjelkoon pyhää kirkkoa ja seurakuntaa!\n\nHetken perästä hän nousi.\n\n— Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti,\njuhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei\nkukaan voinut käsittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli\npannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa\nmieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään\nja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin\nkuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään\ntarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.\n\nMutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa.\nKuiskaeltiin, keskusteltiin.\n\nAterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada\nlausua pari sanaa.\n\nHän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat\nkuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa\nBrask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton\nsaada horjumaan.\n\n— Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. — Jos minä\nolen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se\nvoi saattaa meille mitään vahinkoa.\n\nKeskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas\nvierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli\nvaltioneuvos Juhana Turenpoika.\n\nTämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.\n\n— Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan\ntänne, huudahti Kustaa. — Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.\n\nHetkisen perästä lisäsi hän:\n\n— Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen\naarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.\n\n— Teidän armonne!\n\n— En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.\n\n— Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.\n\n— Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron\naikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.\n\n— Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän\narmonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.\n\n— Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä\nepäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta\nkotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se\nolisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen\nmukaan pitää kuninkaan toimia.\n\n— Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär...\n\n— Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes\ntyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole\nsuostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa\nkuningatarta.\n\n— Asia pitäisi esittää, niin se kyllä vaikuttaisi.\n\n— Katsokaamme nyt ensin, aikovatko he pitää meitä kuninkaanaan ja\nsuostummeko me pysymään siinä virassa, lausui Kustaa ylpeästi; —\nminusta näyttää melkein siltä kuin he tarvitsisivat meitä paremmin\nkuin me heitä. Kruunussa on terävät okaat, ne pistävät syvälle... sen\nolen minä kokenut.\n\nSamassa kuului ulkoa voimakkaita huutoja ja pian ilmoitettiin,\nettä suunnattoman suuri lähetystö porvareita ja talonpoikia pyysi\nnähdä kuningasta ja puhutella häntä; he sanoivat ajavansa tuhansien\nruotsalaisten asiaa.\n\n— Kuningas ei ota vastaan lähetystöjä eikä edusmiehiä ennenkuin\nvaltiopäiväkysymys on ratkaistu, tuli vastaukseksi. Mutta hetkisen\nkuluttua alkoi ulkoa kuulua huutoja:\n\n— Eläköön Kustaa Eerikinpoika, Ruotsin kuningas!\n\n— He ovat ajaneet tahtonsa perille, sanoi Kustaa hymyillen. — Jos\nhe vaan yksimielisesti ovat puolellani, niin en minä pelkää paavin\nenkä koko papiston yhteisiä voimia.\n\n— Jos teidän armonne näyttäytyisi akkunassa.\n\n— Niin he huutaisivat kahta hullummin, mutta vastapuolue sanoisi,\nettä minä olen pelästyttänyt heidät suostumaan. Myöhemmin kyllä\nvakaumus tai tieto omasta voimattomuudesta pakoittaa heidät\nsuostumaan.\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n— Teidän armonne, minulla olisi teille pyyntö.\n\n— No, sano pois, siihen kyllä ilolla suostun.\n\n— Se koskee henkilöä, joka on ollut kapteenina kuninkaallisessa\nlinnavartiastossa.\n\n— Ja karannut?\n\n— Niin.\n\n— Kuuliaisuusrikos siis, eikä valtioa, vaan minua vastaan. Mitä\npuolustuksia hänellä on?\n\n— Kiihkeä rakkaus.\n\n— Se, se minua kohtaa kaikkialla, mutta minä itse en sitä koskaan...\nolenhan sentään!... hän sivalsi kädellä kasvojaan. — Ymmärrän, että\nintohimo johtaa rikokseen, jollei sitä ajoissa voiteta. Mikä hänen\nnimensä on?\n\n— Olavi Tyste.\n\n— Tyste... eikö hän... ja Vadstenan nunna... yhdessä karanneet?\nLuultiin heidän hukkuneen.\n\n— Tämä on sama mies.\n\n— Mistä sinä sait hänet käsiisi?\n\n— Tunsin hänet ennen... nyt häntä tuskin voi tuntea.\n\n— Henkipatto tietysti? Missä hän on?\n\n— Kätkettynä täällä linnassa!\n\n— Rohkea teko, Juhana, sillä jos joku pappi olisi saanut hänet\nkäsiinsä, niin hänet mieluummin olisi voinut pelastaa suden suusta...\nMeneppä paikalla ja nouda hänet tänne.\n\nJuhana herra riensi pois ja palasi pian, seurassaan mies, joka oli\nkääritty munkin kaapuun.\n\nHän heitti sen yltään ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.\n\n— Armoa, herra kuningas!\n\nKustaa katseli häntä. Hänen kasvonsa olivat nuoret, kaunispiirteiset,\nmutta niissä oli sellaisen kärsimyksen ja syvän kurjuuden leima, että\nhän hämmästyi.\n\n— Mistä sinä tulet?\n\n— Moran fransiskaaniluostarista.\n\n— Oletko ollut vankeudessa?\n\n— Yksitoista kuukautta.\n\n— Mistä rikoksesta?\n\n— Luostariryöstöstä.\n\n— Mikseivät he tappaneet sinua?\n\n— Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.\n\n— Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: — sinä tiesit jo\nedeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.\n\n— Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, — ja olimme vannoneet\ntoisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni\nja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin\nmenettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin\nkeksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme\nuskaltaneet toivoa... hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin\nTrondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä\nvietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko\ntulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme\npäällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun\npalata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän\nmatkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin\nvangiksi... ihmeen kautta pelastuin.\n\n— No annappa kuulla.\n\n— Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili\nmitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en\nkuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin\npois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä\nkävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni\nja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa\nolen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua\nodottivat... Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän\ntapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin\nniin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin\ntuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua... Äkkiä hän vaikeni,\nkuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi\nsuinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain\nvoimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin\nsänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja\nsuljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta\nkumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin\nolin vapaa!... Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua\nkohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin\nsitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli\neräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät\nvielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja\nvaltioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.\n\n— Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. — Olet jo saanut kärsiä\ntarpeeksi rangaistusta.\n\nTyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.\n\n— Muista, puhui kuningas ankarasti, — että voimassa olevaa lakia\naina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka\non suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta.\nJa suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi\nhenkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele\nkärsivällisyyttäni.\n\nTyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.\n\n— Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, — niin neuvoisin sinua\nantamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin\nlähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä\npaikalla hänelle.\n\nMielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas,\njoka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä\npitämään huolta nuoresta miehestä.\n\nHeidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.\n\n— Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden\nsovittamiseen, lausui hän. — Olisinpa melkein suonut että piispa\nBrask olisi ollut täällä.\n\n— Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?\n\n— Olen varma, että hän olisi ollut valmis jättämään saaliin takaisin\nkirkon käsiin, nauroi kuningas.\n\n— Heissä ei ole ihmistunteita.\n\n— Se on uskonkiihkoa, ystäväni, ja kaikki todelliset katoliset ovat\nsokeita uskonkiihkoisia.\n\n— Heidän uskontonsa vaatii sitä.\n\n— Se on heidän uskontonsa ydin ja sentähden paras kätyri\nitsevaltiuden palveluksessa.\n\nTämän keskustelun aikana oli suurin osa yöstä kulunut ja Kustaan\najatukset olivat saaneet toisen suunnan.\n\nUteliaisuudella odotti koko kaupunki mitä seuraava päivä toisi\nmyötänsä.\n\nPian oli luostarisali jo ahdinkoon saakka täynnä; odotettiin piispa\nBraskia, mutta turhaan.\n\nHerra Ture Jönsinpoika nousi tuontuostakin paikaltaan ja katseli\nympärilleen, mutta piispaa ei kuulunut ja Ture herra sai taaskin\nistuutua.\n\nKeskusteluihin olisi jo aikoja sitte pitänyt ryhtyä ja alkaminen oli\nTure herran asia, koska hän oli vanhin. Hän tosin nousikin ja sopersi\npari sanaa, että ajat olivat vaikeat, mutta sitte hän istuutui eikä\nkukaan enään saanut häntä nousemaan.\n\nMutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin\nryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen\nsekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin\ntornia rakennettaessa, sanoo Tegel.\n\nSilloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin\nsahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät\nherrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat\ntietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin\nmaalle.\n\nSamaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin,\nsillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.\n\nMuutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei\ntullut mitään.\n\nSilloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli,\nniin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin\nmuillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä\nasiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja\nmelu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat\ntahtovansa olla kuninkaan puolella.\n\nTukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit\nuhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.\n\n— Sitäpaitsi, lausuivat he, — pidämme Tukholman kaupungin\nvarustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri\nLauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture\nJönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan\nkoskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he\ntoimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.\n\nSensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan\npuheenvuoroa.\n\nSitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän\nnäytti.\n\nEnsinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä\nsiitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta\nhän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa\nkuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.\n\nHullutusta olisi ruveta vastustamaan Kustaa kuningasta, sen käsitti\nlapsikin, saatikka sitte täysikasvaneet. Melkein mahdotonta oli\nruveta maksamaan kuninkaalle hänen kiinteitä perintötilojaan\nja kaikkea mitä hän valtakunnan tähden oli kuluttanut. Ruotsin\nvihamiehet, jotka yhä vielä halusivat valtakuntaa omiin käsiinsä,\nkyllä paikalla käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos näkisivät\nkuninkaan poistuvan.\n\nLopuksi pyysi hän säätyjä miettimään näitä sanoja, jotka hän syvästä\nvakaumuksesta oli lausunut.\n\nSekä ritaristo että koko yleisö nousi nyt kiittämään häntä siitä,\nettä hän niin maltillisesti oli ruvennut ajamaan tätä asiaa.\n\nPiispan sanojen vaikutus osoitti selvään, että useat olivat samaa\nmieltä kuin hän, vaikkei kukaan ollut uskaltanut lausua ajatuksiaan.\n\nNyt ruvettiin myöskin tuumailemaan, miksi tässä oikeastaan oli\nriidelty.\n\nMåns Bryntenpoika loi silloin katseen kansleriin ja huomautti, että\nkoska riidan syynä oikeastaan oli vanha ja uusi oppi, niin kai\noli paras kutsua paikalle muutamia uskonnonopettajia julkisesti\ntarkastamaan riidanalaisia kohtia.\n\nTaaskin pääsi melu valloilleen, toiset tahtoivat, toiset eivät\ntahtoneet, mutta vihdoin voitti ensimainittu mielipide ja mestari\nOlavi ja tohtori Pietari Galle kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan.\n\nTohtori Galle alkoi, mutta hän puhui latinaa ja ainoastaan harvat\nymmärsivät hänet.\n\nSitte tuli mestari Olavin vuoro. Jokainen joka asui Tukholmassa\ntai oli siellä käynyt, tunsi hyvin hänen kauniin äänensä ja hänen\npontevat saarnansa. Nyt hän tunnusti uskovansa tuohon korkeaan,\nyksinkertaiseen oppiin, jonka puolesta hän taisteli; hän sanoi,\nettä rakkaus Jumalaan ja usko Jeesukseen Kristukseen, jonka hän\nlähetti, on kristinuskon ensimäinen ehdoton käsky, sekä sitte rakkaus\nlähimmäiseen, ja nämä molemmat ovat ytimenä ja elinvoimana kaikissa\nmuissa uskonkappaleissa. Ja moni ymmärsi, että oppi oli sama, mutta\nettä tämä oli paljon puhtaampi ja likempänä lähdettään.\n\nKun mestari Olavi oli lopettanut, huusi yleisö tahtovansa kuulla\ntohtori Gallea, mutta koskeivät läsnäolijat ymmärtäneet latinaa,\npyydettiin tohtoria esiintymään ruotsiksi.\n\nMutta siihen ei oppinut herra, syystä tai toisesta, tahtonut suostua.\n\nJa riitaa jatkettiin.\n\nOlavi koetti vastauksissaan tehdä selkoa vastustajansa mielipiteistä\nja niin pysyi yleisön harrastus vireillä.\n\nMutta lieneekö tohtori Galle ollut tyytymätön selityksiin tai\nlieneekö vastustus käynyt hänelle vaikeaksi, koskei hän enään\ntahtonut jatkaa väittelyä, vaan jätti taistelukentän Olaville, joka\njatkoi puhettaan myöhäiseen iltaan asti.\n\nSillä tavalla kului se päivä.\n\nKolmas näytti käyvän yhtä myrskyiseksi kuin edelliset.\n\nTalonpojat ja kauppakaupunkilaiset huusivat ja kirkuivat, että jos\nherrat ja ritarit tahtovat olla syypäät valtakunnan turmioon, niin\nkyllä he kuninkaan avulla opettavat heidät.\n\nSitäpaitsi he kertoivat jo keskustelleensa asiasta kuningas Kustaan\nkanssa.\n\nNyt kävi papisto ja aatelistokin tarkkaavaiseksi.\n\nTure Jönsinpojan likeisimmät ystävät pyysivät häntä karttamaan\nvaaraa, jonka heidän eripuraisuutensa ehkä saattoi tuottaa, sekä\nkäyttäytymään hiukan nöyremmin, kun tuli puhe kuninkaasta.\n\n— Olkaamme varoillamme, sanoivat he, — muuten ehkei yksikään meistä\npääse täältä elävin hengin.\n\nTure herra oli pitävinään välttämättömyyttä velvollisuutena ja lausui\nhetken epäiltyään:\n\n— Tällä kertaa, jalot herrat, tahdon teidän tähtenne mukautua\nkuninkaan tahtoon, mutta luterilaisuuteen ei hän tule minua\ntaivuttamaan ja jollei hän tahdo kohdella meitä hyvin, niin kyllä kai\ntästä toiste keinot keksimme.\n\nSeurasi sitte pitkä keskustelu, jonka jälkeen kansleri Lauri\nAntinpoika ja mestari Olavi lähetettiin säätyjen puolesta rukoilemaan\narmoa kuninkaalta.\n\nMutta hän pysyi taipumattomana ja käski viedä säädyille tiedon, että\nhän aikoo pysyä sanassaan.\n\nSurumielin palasivat lähettiläät ja kertoivat retkensä onnettomat\ntulokset.\n\nSyntyi yleinen hämmästys.\n\nKansleri ja Olavi kieltäytyivät menemästä toista kertaa; silloin\nvalittiin valtioneuvos Knut Antinpoika (Lille) ja piispa Maunu Sommar\nesiinkantamaan kuninkaalle säätyjen nöyrää pyyntöä.\n\nMutta hekin palasivat tuoden saman vastauksen.\n\nYhä suuremmaksi kävi hämmästys; yleinen ihmettely oli vallannut\nvaltiokokouksen.\n\nPiispa Brask ja Ture Jönsinpoika eivät uskaltaneet lausua sanaakaan.\n\nNyt ei enään puhuttu lähetystöistä, vaan jokainen läksi erikseen\npehmittämään kuninkaan mieltä ja vihdoin päästiin niin pitkälle\nettä saatiin kuningas lupaamaan, että hän seuraavana päivänä tulisi\nluostarisaliin.\n\nKun hän vihdoin ankarana ja vakavana ilmestyi saliin, oli ilo\nja riemastus rajaton; joukot olivat miltei — niin kerrotaan —\nsuutelemaisillaan hänen jalkojaan. Vastahakoisuus oli poissa,\nkuninkaan taipumattomuus oli taivuttanut kaikki mielet. Astellessaan\nsalin läpi, hän kyllä tunsi, että hän oli voittanut.\n\nRukouksia tulvi hänen ympärillään ja vihdoin hän suostui ottamaan\ntakaisin kruunun. Ilolla jokainen nyt teki hänelle uuden kuuliaisuus-\nja uskollisuusvalan. Kronikassa sanotaan: \"He olivat nyt huomanneet,\nettä he häntä tarvitsivat paremmin kuin ennen.\"\n\nSamana eli juhannuspäivänä, kesäkuun 24:nä tehtiin seuraavat tärkeät\npäätökset:\n\n1) että kaikkien valtakunnan asukkaitten yksimielisesti tulee\nkoettaa tehdä loppu kapinoista, pahoista huhuista ja muusta\nepäjärjestyksestä, joka Taalaissa tai muualla valtakunnassa\nmahdollisesti syntyy.\n\n2) että, koska silloiset herrat olivat vahvistaneet valtakunnan\nasukkailta otettaviksi verot piispoille, tuomiokirkoille, kaniikeille\nja luostareille, niin kruunun veroa, joka nyt oli vähentynyt, oli\nlisättävä näillä veroilla.\n\nJa koska piispat tähän asti olivat olleet niin mahtavat, että he\nolivat nousseet vastustamaan maan herroja, jopa karkoittamaan heitä\nja valtakunnan vahingoksi kutsumaan maahan vieraita herroja, niin\ntulee piispojen nyt jättää kuninkaalle linnansa ja linnoituksensa\nsekä tästälähin käyttää seurueenaan ainoastaan niin paljon miehiä\nkuin kuningas määrää.\n\nSamoin pitää verojen käydä. Kun kuningas on harkinnut paljonko\njokainen tarvitsee voidakseen rehellisesti elää, niin tulee lopun\nlangeta kruunulle.\n\nKoska luostareissa, joihin kuuluu veroja ja maatiloja, yleensä on\nhuono komento, niin on kuningas päättänyt asettaa ritarismiehen\nvalvomaan jokaista tällaista luostaria; hänen tulee pitää luostari\nkunnossa, toimittaa munkeille tarpeellinen elatus sekä jäännöksellä\nylläpitää linnaleiriä, jos kuningas tahtoo.\n\n3) Niiden talojen ja tiluksien, jotka aateliston esi-isät ovat\nlahjoittaneet, myyneet tai pantanneet luostareille, kirkoille tai\npapinpalkoiksi senjälkeen kuin kuningas Kaarle Knuutinpoika oli\npitänyt tarkastuskäräjät, tulee joutua takaisin perillisille tai\nperikunnan lunastajille; kuitenkin ovat ne lunastettavat jollakin\nmaksolla, koska tavara itse ei ole lunastanut itseänsä ajan kuluessa.\nKukaan ei saa ottaa omaansa takaisin ennenkuin hän on käräjillä\ntodistanut sukuoikeutensa. Perintömaa joutuu takaisin, olipa se miten\nkauvan tahansa ollut poissa.\n\n4) Jumalan puhdasta sanaa pitää tästälähin saarnattaman kaikissa\nvaltakunnan kirkoissa ja se joka siitä levittää vääriä, pahoja\nhuhuja, on rangaistava.\n\nTätä päätöstä kutsutaan \"_Vesteråsin resessiksi_\".\n\nSitä seurasi \"_Vesteråsin ordinantia_\".\n\nViimemainittu sisälsi määräyksiä pappien ja piispojen\nvelvollisuuksista sekä siitä, missä asioissa heidän oli oikeus\ntuomita.\n\nPastorin tulee kääntyä pyytämään neuvoja piispalta, joka on hänen\npäämiehensä; mutta jos piispa on asettanut virkaan papin, joka on\njuoppo tai joka ei osaa lukea Jumalan sanaa, niin on kuninkaalla\noikeus eroittaa syyllinen virastaan.\n\nSakot rikoksista kirkkolakia vastaan ovat maksettavat kuninkaalle ja\npapit maksakoot sakkoa niinkuin muutkin ihmiset. Työntekoa elonaikana\ntai kalankudun kestäessä ei saa pitää sapatinrikoksena. \"Ei myöskään\nsaa pitää pyhäpäivän rikkomisena, jos joku ampuu linnun metsästä.\"\n\nKerjäläismunkit ovat asetettavat kuninkaan voutien valvonnan\nalaisiksi, koska he pitkin maata harjoittavat petosta ja valehtelevat.\n\nMunkit, jotka kantavat veroa, eivät saa kerjätä.\n\nVaikka joku olisikin velkaa papille tai kirkolle, niin ei häneltä\nsilti saa kieltää pyhää ehtoollista j.n.e.\n\nJokaisen säädyn täytyi erikseen antaa vastaus kuninkaan vaatimukseen.\n\nKun muut olivat ilmoittaneet suostumuksensa, tuli piispojen vuoro.\n\nHe sanoivat niinkuin muutkin säädyt tyytyvänsä kuninkaan tahtoon,\nvarsinkin koska he siten saivat poistaa sen epäluulon, että he\nlinnoineen ja linnoituksineen saattaisivat olla vaaralliset\nkuninkaalle ja valtakunnalle; lupasivat tyytyä sekä köyhyyteen että\nrikkauteen, aivan kuninkaan tahdon mukaan.\n\nTämä lupaa siis parempia aikoja.\n\nVesteråsin päätöksissä säädettiin, että Jumalan ilmoitettua sanaa\ntulee pitää ojennusnuorana kaikessa opetuksessa sekä että sitä\npuhtaasti ja selkeästi tulee saarnata. Vanhaa kirkkojärjestystä saa\nseurata.\n\n(Augsburgin tunnustus ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.)\n\nKun päätökset olivat allekirjoitetut ja sinetillä vahvistetut,\nkääntyi kuningas persoonallisesti piispojen puoleen ja vaati heiltä\nheidän linnojaan.\n\nKuningas alkoi Maunu Sommarista ja pyysi häntä paikalla luopumaan\nTynnelsön linnasta.\n\nPiispa vastasi mielellään suostuvansa sekä siihen että elämään niin\nrikkaana tai köyhänä kuin kuningas tahtoi. Kuningas suvaitsi tyytyä\ntähän vastaukseen.\n\nMaunu Haraldinpoika Skarasta selitti myöskin suostuvansa luopumaan\nLecköstä.\n\nNyt tuli piispa Braskin vuoro. Kun kuningas vaati häneltä Munkebodaa,\njäi hän hämmästyneenä tuijottamaan eteensä eikä voinut kuin huokaella\nja änköttää.\n\nTämä isku teki hänestä lopun. Häneen koski syvästi, kun hänen piti\nluopua linnasta, jossa hän vuosikymmeniä oli pitänyt hovia, ottaen\nvastaan sekä kuninkaita että valtionhoitajia. Uusi aika oli kasvanut\nhäntä korkeammaksi, se painoi häntä maahan ja kuningas seisoi yhä\nhänen edessään, armottomasti vaatien hänen rakasta Munkebodaansa.\n\nTure Jönsinpoika, joka näki hänen tuskansa, pyysi kuningasta piispan\nansioihin ja korkeaan ikään nähden suomaan hänelle Munkebodan hänen\nelinajakseen.\n\nMutta kuningas pysyi heltymättömänä. Sittehän muutkin voisivat tehdä\nsaman pyynnön.\n\nHän vastasi järkähtämättömällä kiellolla ja vaati sitäpaitsi\nvakuutusta siitä, ettei piispa sanoilla eikä teoilla, salaa eikä\njulkisesti vehkeilisi kuningasta ja valtakuntaa vastaan. Kahdeksan\nvaltakunnan neuvoksista meni takuuseen ja neljäkymmentä piispan\nhoviherroista, jotka olivat seuranneet häntä valtiopäiville, teki\nvalan kuninkaalle.\n\nSitäpaitsi ei vanha Brask saanut lähteä Vesteråsista ennenkuin\nkuningas oli ottanut haltuunsa Munkebodan.\n\nKuningas matkusti Vesteråsista Tynnelsöhön, Vadstenaan, Strängnäsiin,\nSkaraan, Linköpingiin; joka hiippakunnassa määräsi hän miten paljon\npiispan piti luovuttaa kruunulle. Heidän etunsa eivät tulleet\npieniksi, Vexiön piispa esimerkiksi sai pitää Vexiön kaupungin\nkaikkine tuloineen, sataa tanskalaista markkaa vastaan.\n\nLuostarit otettiin nekin tarkastuksen alaisiksi; ne eivät kadonneet\nyhtäkkiä, vaan vähitellen. Useat munkit rupesivat papeiksi pitäjiin\nja palasivat maalliseen elämään, suuri joukko nunnia jätti\nluostarielämän mennäkseen naimisiin, muutamat munkkien, muutamat\nnuoruutensa rakastettujen kanssa.\n\nOn laskettu, että niiden tiluksien luku, jotka tämän reduktionin\nkautta joutuivat pois kirkolta, nousee noin 20,000.\n\nKovimmin koski Vesteråsin resessi vanhaan piispaan. Seitsemäntoista\nvuotta oli hän miehen kädellä hallinnut hiippakuntaansa, joka, hänen\nsiihen tullessa, oli ollut rappiotilassa. Hän tarkasti kirkot ja\nluostarit ja pani kaikki hyvään kuntoon. Tuomiokirkkonsa koristi hän\nkuparikatolla ja uusilla uruilla.\n\nUskonpuhdistusta vastaan taisteli hän kaikin voimin, kunnes\nVesteråsin resessi hänelle osoitti, että nyt oli vanha kirkkovalta\nsaavuttanut matkansa määrän.\n\nOlisihan hän voinut asettua suuren vastapuolueen etunenään ja\nsen hankkeet olisivat voineet olla sangen vaaralliset, mutta\nsitä hän ei tahtonut; kuninkaan persoonallisuus, hänen voimansa\nja jäntevyytensä, joita piispa itse asiassa ihaili, sekä hänen\ntodellinen isänmaanrakkautensa lienevät vaikuttaneet, että hän päätti\ntaipua uuden ajan vaatimusten alle, jotka olivat kasvaneet häntä\nväkevämmiksi.\n\nUskossaan lujana ja horjumattomana päätti hän jättää valtakunnan,\nmutta tahtoi ensin, arvonsa säilyttämiseksi, vapautua siitä takuusta,\njohon valtakunnan herrat hänen puolestaan olivat sitoutuneet, ja\nsiihen ilmaantui piankin tilaisuus.\n\nHeti Vesteråsin valtiopäivien jälkeen matkusti kuningas Itägötlantiin\nja piispa otti hänet vastaan arvokkaalla nöyryydellä, antoi valmistaa\nkomeat pidot ja osottautui sekä käytöksessään että puheessaan niin\niloiseksi ja tyytyväiseksi, että Kustaa rupesi uskomaan kaiken\nmielikarvauden jo unohtuneen. He nauroivat ja juttelivat oikein\nsydämen pohjasta.\n\nPiispa käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja pyysi vapautusta\ntakuusta, joka oli vaadittu hänen persoonastaan. Kustaa ojensi\nhänelle kätensä ja sanoi ilolla suostuvansa hänen pyyntöönsä.\n\nSitte sai hän kuninkaalta avoimen kirjeen, jossa vakuutettiin,\nettä menneisyys unohdettaisiin ja sekä hän että hänen kirkkonsa\ntulevaisuudessa nauttisivat kuninkaan armoa ja suojelusta.\n\nSitte otti hän puheeksi Gottlannin. Hänen mielestään piti koettaa\nsäilyttää saari Ruotsin hengellisen holhouksen alaisena, vaikka\nmaallinen valta kavaluudella ja kujeilla olikin saatu siltä\nviekotelluksi, ja sentähden pyysi hän kuninkaalta lupaa matkustaa\nsinne pitämään tarkastusta.\n\nSiihenkin suostui kuningas.\n\nHeti kun Kustaa oli lähtenyt Itägötlannista, keräsi piispa\narvokkaimmat tavaransa ja matkusti Gottlantiin.\n\nSiellä ei hän sentään viipynyt kauvan, vaan astui taaskin laivaan ja\nkerrotaan hänen silloin lausuneen:\n\n— Puhaltakoon nyt tuuli mistä päin tahansa, kunhan vaan ei vie\nRuotsiin päin!\n\nDanzigissa hän nousi maihin ja sieltä hän kirjoitti kuninkaalle,\npyytäen häntä suojelemaan hiippakuntaansa ja luopumaan\nkerettiläisyydestä. Myrsky oli ajanut hänet Danzigiin ja sairaus\npakoitti häntä viipymään siellä.\n\nKuningas vastasi kirjeeseen terävästi ja antoi piispalle luvan palata\nRuotsiin.\n\nMutta vanha Brask ei palannut. Hän odotti, että ajat ehkä\nmuuttuisivat ja siinä tapauksessa saattaisi hän turvautua\nvastalauseeseen, joka oli kätketty Vesteråsin tuomiokirkkoon. Tämän\nvarokeinon kautta pelastui hän muuten kohtalosta, jonka alaiseksi\nmoni hänen virkaveljistään joutui Tukholman verilöylyssä. Mutta tällä\nkertaa eivät hänen laskunsa pitäneet paikkaansa ja viisi vuotta\nmyöhemmin kuoli Hans Brask Landan luostarissa Posenissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo Vadstenassa v. 1526 olivat säädyt antaneet suostumuksensa kruunaus\npuun ja kaikilla valtiopäivillä lausuttiin se toivomus, että kuningas\nkruunauttaisi itsensä vanhan hyvän tavan ja Ruotsin lain mukaan.\n\nKuningas Kustaalla oli ollut kylläkin syytä jättää asia tuonnemmaksi,\nsillä ne vapaudet ja oikeudet, jotka kuningas ennen kruunausta vannoo\npitävänsä pyhinä, tulevat peruslaiksi; mutta niiden vahvistaminen\nkruunauksen jälkeen riippuu hänen armostaan ja suosiostaan.\nVesteråsin resessi vapautti Kustaan vahvistamasta hengellisten\nherrojen oikeuksia. Ja nyt ei enään ollut syytä siirtää tuonnemmaksi\nkansan yleisen toivomuksen täyttämistä.\n\nTammikuun 12 p:nä 1528 kruunattiin Kustaa Upsalassa.\n\nMuutamia päiviä sitä ennen oli piispa Pietari Vesteråsissa vihkinyt\nvirkaan kolme uutta piispaa. He olivat kyllä ensin hiukan epäilleet,\nmutta silloin oli Kustaa tehnyt heille tiettäväksi, että heidän\ntäytyy joko antaa vihkiä itsensä tai luopua hiipastaan.\n\nSitte vaati hän, että valtakunnan kokoontuneet herrat rohkeasti\nlausuisivat mitä heillä oli häntä vastaan muistuttamista, olkoon\nse sitte mitä tahansa, jotta hän ennenkuin kruunu laskettiin hänen\npäähänsä, mieluummin vapaehtoisesti voisi siitä luopua kuin että\nsiitä tulevaisuudessa syntyisi rettelöjä.\n\nArvokkaalla nöyryydellä esiinkantoi neuvoskunta silloin seuraavat\nanomukset:\n\n1) etteivät munkit ja nunnat vapaasti saisi jättää luostarejaan,\nniinkuin nykyään tapahtuu;\n\n2) että avioliittoon vihkimisen tulisi tapahtua messulla, niinkuin\nvanha hyvä tapa säätää;\n\n3) että lihan nauttiminen perjantaina ja lauvantaina on kiellettävä,\nsillä se herättää eninten pahennusta valtakunnassa. Neuvoston herrat\narvelivat, että huhu uudesta opista, joka nyt liikkuu kansassa, siten\nsuureksi osaksi saataisiin vaikenemaan.\n\nVanhat kirjat eivät kerro, mitä kuningas näihin ehdotuksiin vastasi.\n\nKomea ja juhlallinen kruunaus tapahtui kirkkaana talvipäivänä. Herra\nTure Jönsinpoika kantoi omenaa, herra Lauri Siggenpoika miekkaa ja\nherra Holger Kaarlonpoika valtikkaa.\n\nMutta kruunua ei kannettu kuninkaan edessä, vaan se seisoi\nalttarilla. Skaran piispa Maunu Haraldinpoika toimitti messun ja\nvoiteluksen.\n\nKruunauksen jälkeen tehtiin tavanmukainen kuninkaallinen vakuutus,\nmutta siinä ei puhuttu mitään pyhän kirkon ja sen henkilöiden\nsuojaamisesta.\n\nKolmetoista läsnäolevaa herraa lyötiin ritariksi, muitten muassa\nJuhana Turenpoika ja molemmat veljekset Fleming. Kun juhlallisuus\nkirkossa oli loppunut, astui kuningas täydessä kuninkaallisessa\nasussaan komean kunniateltan alla piispankartanoon; kaikkialla näki\nhän iloisia ihmisiä ja hänen omat ystävälliset kasvonsa herättivät\nyhtä paljon riemua kuin rahat, joita runsaasti jaeltiin.\n\nPiispankartanossa oli valmistettu loistavat pidot ja niihin oli\nkuningas kutsunut valtakunnan neuvoston ja suuren joukon säätyjen\njäseniä.\n\nPantiin toimeen kaikellaisia huvituksia, ritarileikkejä ja\nturnauksia. Likeiset herraskartanot olivat kilvan kutsumassa\nkuningasta vierailulle ja hän saapuikin suuren saaton kanssa, jossa\noli ritareja ja herroja.\n\nKomeita ja iloisia kekkerejä oli yhtämittaa; turnauksiakin pidettiin\nuseita ja maan ylhäisten perheiden läsnäollessa kilpailivat jalot\nherrat saavuttaakseen kallisarvoista palkintoa.\n\nKuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän näki mielellään\nruusujen nousevan nuorten poskille ja koska hän huomasi, että\ntäällä oli enemmän morsiamia kuin kosijoita, niin päätti hän ruveta\npuhemieheksi ja silloin olivat turnaukset hänelle aika suureksi\navuksi. Komea asu, sotainen ryhti ja saavutettu voitto varasti\nmonelta nuorelta neitoselta sydämen, ja ritari, joka ei köyhänä\nollut uskaltanut liketä mielitiettyään, sai kuninkaalta apua. Siten\ntapahtui joukko odottamattomia kihlauksia aatelisperheiden kesken.\n\nTäällä näki Kustaa ensi kerran nuoren tytön, joka teki häneen\nvoimakkaan vaikutuksen. Se oli miltei vielä lapsi, joka loi häneen\nihmettelevät silmänsä, mutta hän tunsi, että hän iätpäivät väsymättä\nolisi voinut niitä katsella. Sitte tuli hänelle muuta ajattelemista,\nmutta jälkeenpäinkin hän monasti näki edessään nuo kirkkaat\nlapsensilmät.\n\nTavattoman hauskaa oli hänestä toimittaa uskollisia ystäviään hyviin\nnaimisiin. Ja hän huomasi, että isät, jotka olivat hakeneet hänen\nsuosiotaan, mielellään heittivätkin naimapuuhat hänen huolekseen. Hän\ntaas ryhtyi niihin suurella ilolla.\n\nMutta pian loppui ilonaika. Taalaihin täytyi lähteä käräjänpitoon.\nSiellä yllyttivät papit ja munkit kansaa, syyttäen kuningasta siitä,\nettei hän muka noudattanut Ruotsin lakia. Taalain miehet odottivat\nsotajoukkoja Norjasta ja raivasivat niille jo tietä tunturien poikki.\nJo oli aika Kustaan ryhtyä toimeen.\n\n\n\n\n20.\n\nKUOLEMA ON SYNNIN PALKKA.\n\n\nRichissa eli onnen ja rakkauden huumeessa. Niilo oli hänen herransa,\nhänen jumalansa, hän ei kaivannut muita eikä uskonut muihin.\n\nTaalainjunkkaria ei, kumma kyllä, laisinkaan häirinnyt se korkea\nasema, johon Richissa oli hänet nostanut; hän rupesi vähitellen\nkatselemaan asioita hänen silmillään; koska kerran Richissa häntä\njumaloi, niin hän epäilemättä oli erinomainen olento, eikä kukaan\nrikkonut tätä hänen mielikuvaansa, sillä Grym oleskeli yhä vielä\nTaalaissa.\n\nNuori pari retkeili pitkin maata. Kaikkialla otettiin heidät vastaan\nsuurella loistolla ja komeudella.\n\nPaitsi Trondhjemin; arkkipiispaa oli Vincents Lange, kuningas\nFredrikin käskynhaltija Bergenissä, myöskin luvannut antaa\ntaalainjunkkarille tehokasta apua, ja sekä nämä että muut norjalaiset\nherrat kohtelivat heitä suurimmalla kunnioituksella.\n\nMutta kun he tällaisilta retkiltä palasivat Reenin luostariin tai\nlinnaan, niinkuin sitä nykyään kutsuttiin, heittäysi Richissa äitinsä\nsyliin ja huudahti: \"minä olen onnellisin nainen maailmassa, sillä\nNiiloni on miehistä mainioin!\"\n\nIngierd rouva oli kyllä samaa mieltä, mutta ajatellessaan\ntyhjentyneitä rahakirstujaan, pääsi huokaus hänen rinnastaan. Grym\ntilasi yhtämittaa lisää rahoja ja eihän hän voinut kieltää, koska\nkysymyksessä oli hänen vävypoikansa kuninkaankruunu.\n\nMutta nämä asiat kuluttivat hänen elämänsä lankaa ja kun hän eräänä\npäivänä oli lähettänyt pois viimeiset rahansa eikä tietänyt mistä hän\nseuraavalla kertaa ottaisi varoja, sai hän halpauksen ja kuoli.\n\nRichissa vaipui hurjaan suruun, mutta hänen herransa sanoi, ettei\nhän voi kärsiä kyyneliä ja että heidän pian täytyy lähteä Taalaihin,\njolloin hän tahtoo nähdä Richissan kauniina kuin kuningatar. Silloin\npyysi Richissa häneltä anteeksi itsekkyyttään ja lupasi tästälähin\nelää yksinomaan täyttääkseen miehensä toivomuksia.\n\nTaalainjunkkari suuteli häntä intohimoisella kiihkolla ja sanoi,\nettei hän ansaitse niin suurta rakkautta.\n\nSillaikaa oli Peder Grym todellakin saanut taalalaiset uudestaan\närsytetyiksi; uskontokysymystä hän tietysti taaskin oli käyttänyt\nsytykkeenä ja sanojensa vahvistukseksi kertoi hän, että kuningas oli\ntahtonut antaa armoa nunnalle, joka oli rikkonut luostarilupauksensa;\ntämän saman nunnan oli Peder Grym sitte toimittanut vankeuteen ja\ntulevaisuudessa oli hän poltettava.\n\nKansa ihastui niin, että se ulvoen pyysi, että polttaminen heti\npaikalla pantaisiin täytäntöön, mutta Grym vastasi odottavansa\nJumalalta merkkiä, koska oikea hetki on käsissä, ja tähän selitykseen\ntyytyivät yksinkertaiset ihmiset. Nyt he luulivat voivansa olla\nvoitostaan varmat, kun he pyhälle neitsyeelle saattaisivat\nesiinkantaa niin otollisen uhrin.\n\nTaalalaiset olivat tosin luvanneet kuninkaalle, että he luopuvat\nkapinastaan ja vangitsevat tuon nuoren miehen, joka retkeilee\nTaalaissa ja sanoo olevansa Sten Sturen poika. Mutta se lupaus oli\najattelemattomuudessa annettu; he tahtovat auttaa Niilo herraa,\nkunhan hän vain saapuu suurine joukkoineen, niinkuin hän lupasi.\n\nJa Peder Grymin kehoituksesta saapui hän todellakin, seurassaan\nsuuri joukko pappeja ja ylimyksiä, enimmäkseen ruotsalaisia, jotka\ntyytymättöminä asiain nykyiseen kulkuun eri osista maata olivat\nrientäneet Taalaihin, yhtyäkseen kruununvaatijan joukkoihin.\n\nRichissa, joka komeassa puvussa, valkean hevosen selässä\nratsasti herransa rinnalla, teki mitä parhaimman vaikutuksen, ja\ntaalainjunkkari, odotettu pelastaja nykyisestä sorrosta, kuinka hän\noli muuttunut!\n\nYlpeästi, miltei uhkaavasti korotti hän päätään; nyt saa vihollinen\nnähdä!\n\nSvärdsjö, Orsa, Mora ja Leksand olivat pysyneet hänelle uskollisina\nja Rättvikiin, Tunaan ja Gagnefiin lähetettiin miehiä hieromaan\nkauppaa.\n\nMutta Hedemora, Husby ja Skedevi (Kopparbergin lääniä) vastasivat\nolevansa tyytyväiset kuninkaaseen ja tahtovansa pysyä hänelle\nuskollisina.\n\nNorjalaisia joukkoja ne eivät pelänneet, vaan varustautuivat vakavaan\nvastarintaan; ne seurakunnat, jotka tähän saakka olivat pysyneet\nlevollisina, menivät nyt vuoristolaisten puolelle ja yhteentörmäys\noli jo syntymäisillään.\n\nTaalainjunkkari ja hänen puolisonsa olivat asettuneet asumaan Aarent\nPietarinpojan luo. Tämä, joka oli vihannut Kustaata siitä asti kun\nhän pakeni Ornäsistä, kannatti kapinaa kaikin voimin.\n\nLinnan pihassa tepasteli kauniilla hevosillaan norjalainen\nhenkivartiasto, joka arkkipiispan käskystä aina seurasi\ntaalainjunkkaria. Ivallisesti hymyillen katselivat sotamiehet\ntalonpoikia ja varsinkin naisia, joiden täytyi toimittaa kaikki\naskareet nyt kun miehet aseissa herrastellen kulkivat pitkin pitäjää.\nMökeissä, vainioilla, avonaisilla kentillä, kaikkialla vallitsi\nsotahumu.\n\nAarent Pietarinpojan luona oli koolla suuri seura, sillä sinne olivat\nkerääntyneet kaikki eri joukot; oli päätetty yhteisvoimin tehdä\nrynnäkkö Jotnisteenin luostaria vastaan, joka oli läänin voudin Olavi\nOlavinpojan hallussa. Kunhan vaan saataisiin valloitetuksi edes yksi\nainoa paikka, niin sitte jo olisi helppo ryhtyä uusiin yrityksiin.\n\nTäysien kannujen ääressä rakennettiin kaikellaisia tuulentupia. Muuan\nherra lupasi kissan lailla kiivetä ylös muuria, toinen, joka oli\nsaanut päähänsä vielä enemmän viiniä, vannoi ottavansa linnan ilman\nmiekan iskua, ja kolmas, jonka maljasta Richissa oli maistanut, pani\npäänsä pantiksi, että jos Richissa ratsastaa sotajoukon etunenässä,\nniin linnoituksen portit itsestään aukeavat.\n\nNäin jutellen erottiin, mutta varhain aamulla alkoivat sotatorvet\nsoittaa pitkiä säveliään ja niitä seurasi villiä sotahuutoja.\n\nKaikki riensivät silloin pukeutumaan asuihinsa; johtajat pysähtyivät\nsuurelle kentälle, jokainen joukkonsa ympäröimänä. Papit kulkivat\npuuhaten edestakaisin, he kantoivat käsissään korkeita ristejä,\njoihin oli kiinnitetty ristiinnaulitunkuva ja joiden ympäri oli\nkiedottu suruharso.\n\n— Katsokaa, huusivat he suurella äänellä, — Vapahtaja suree,\nhävittäkää tulella ja miekalla kerettiläiset, jotta hän taas saa\niloita.\n\n— Lyökää kerettiläiskuningas, huusivat toiset, — lyökää, lyökää!\n\nTaalainjunkkari oli pukeutunut vihreään, kullalla koristettuun\nsamettitakkiin ja sen päälle pannut kiiltävän rintavarustuksen.\nRuumiinmukaiset vaatteet saattoivat näkymään voimakkaan vartalon ja\nkannukset ruskeissa saappaissa helisivät silloinkin, kun hän seisoi\nliikkumattomana. Tämän kaiken nähdessään uskoi moni talonpoika, että\nsiinä oli tarpeeksi tunnusmerkkejä korkeasta syntyperästä.\n\nNyt laski hän päähänsä kypärän korkeine höyhentöyhtöineen ja Richissa\nsitoi vapisevin käsin hänen vyötäistensä ympäri silkkisen vyön, jonka\nhän omin käsin oli kirjaellut.\n\nMutta ikäänkuin halveksien omaa heikkouttaan, huudahti hän äkkiä\nkiihkeästi:\n\n— Taistele ja voita, sinä jalo urho, ja ota voittosi palkaksi\nRichissan rakkaus!\n\nJa hän kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n— Hyvästi! Suojelkoon sinua pyhä neitsyt! Peittääkseen\nmielenliikutustaan kiiruhti taalainjunkkari linnan pihalle, nousi\nuljaan ratsun selkään, jota palvelija piteli, ja tervehti ympärillä\nolevia.\n\n— Onnea jalolle Niilo Sturelle! kaikui joka taholta tuhansien\nhuulilta.\n\nJalosukuisten etunenässä, henkivartiastonsa ympäröimänä kiirehti\njunkkari eteenpäin tietä, joka monessa mutkassa johti Jotnisteeniin.\nHänen rinnallaan ratsasti Grym.\n\nHitaasti seurasi maalaisväestö, joka pitäjä erikseen, valitun\njohtajansa kanssa.\n\nTalonpoikien perässä tuli suuri joukko rälssitilallisia renkineen.\nViimemainitut kuljettivat pitkillä rattailla piiritys- ja\nrynnäkkötarpeita, suuria tikapuita, viskuukoneita, muurinmurtajia y.m.\n\nJotnisteen oli valtakunnan vanhimpia linnoituksia. Rakennettuna\njokseenkin korkealle vuorelle, jonne pääsy joka taholta oli miltei\nmahdoton, oli se jo kestänyt pari vuosisataa. Paksut, vahvat muurit\nympäröivät sitä.\n\nOlavi Olavinpoika ei pelästynyt piiritystä, vaikkei hänen miehistönsä\nollut kuin sadan hengen suuruinen.\n\nKun miehet olivat menneet paikoilleen, seisahtui hän itse\nnostosillalle ja katseli hymyillen, käsivarret ristissä rinnalla,\nmiten vihollisen joukot huutaen ja meluten asettuivat kentälle.\n\nMuurien sisäpuolelle oli tehty tulia, ja pikiä ja tervaa pantu\nkattiloihin kiehumaan; hän aikoi nimittäin näillä aineilla kaltata\nvihollista.\n\nMutta paksuille ympärysmuureille oli asetettu kuusi tykkiä sillä\ntavalla, että ne laukauksillaan saattoivat lakaista puhtaaksi koko\nkentän, jolle vihollinen oli asettunut.\n\nOlavi Olavinpoika oli antanut tykeille nimen akkavaltakunnasta.\nIsoimman hän oli ristinyt mummoksi, sitte tuli eukko, sitte tyttö,\nsitte hienohelma, sitte letukka ja lapsi, joka oli pienin.\n\nHänellä oli tapana sanoa, ettei missään linnassa ole niin komeaa\nnaisväkeä ja ettei nainen missään osaa syleillä niin lämpimästi.\n\nRuutivarasto oli parhaimmassa kunnossa. \"Naisia täytyy pitää hyvällä\ntuulella\", tuumi hän.\n\nTarkkaavaisena seurasi johtaja vihollisten liikkeitä; he olivat\nasettuneet puoliympyrään linnoituksen eteen, mutta lyhyen keskustelun\njälkeen syntyi sotaisessa joukossa suuri meteli; papit köröttelivät\nristejään, vuoroin kuului kirouksia, vuoroin siunauksia; vihdoin\nryntäsi suuri lauma eteenpäin, kuljettaen tikapuita, ja sitä seurasi\ntoinen.\n\n— Ovatko naiset valmiit? kysyi herra Olavi.\n\n— Kyllä, johtaja!\n\n— Antakaamme heidän tervehtiä vieraita! Kuului kamala laukaus.\n\nSe pani muurit vapisemaan ja siihen vastasi satakertainen kaiku.\n\nMutta kentällä oli syntynyt hirveä pelästys. Ne jotka olivat\nsäilyneet kuulilta, seisoivat kuin halvattuina. Tähän saakka ei ollut\nkäytetty muuta sotatapaa kuin mies miestä vastaan ja persoonallinen\nvoima oli määrännyt voiton.\n\nMutta nyt näkivät miehet ensi kerran aseita, jotka tappoivat pitkien,\nmatkojen päästä; sen todistivat kaatuneet ystävät ja sukulaiset.\n\nKuin taikavoimilla oli heidän urheutensa lannistettu; voittoihin\ntottuneet miehet antoivat aseidensa vaipua; eihän tässä kannattanut\ntaistella!\n\nMutta pappien kiihkeät kostonhuudot alkoivat taas kuulua ja johtajien\nkehoitukset saivat vihdoin taalalaiset uudestaan tarttumaan aseisiin.\n\nNe jotka olivat päässeet vuoren juurelle suojaan laukauksilta,\nrupesivat pystyttämään tikapuita sekä rynnäkkökatosten alla\nkäyttämään muurinmurtajia.\n\nTaas kaikuivat torvet ja villit sotahuudot.\n\nKiipeäminen alkoi, mutta päällekarkaajia heiteltiin kivillä ja\nkannoilla.\n\n— Mummo ja eukko ottamaan vastaan Moran miehiä! huusi Olavi\nOlavinpoika.\n\nSilloin alkoivat tykit paukkua ja päällekarkaajista kaatui miltei\npuolet.\n\n— Nyt luulen, että me tällä kertaa saamme päästää tyttömme rauhaan,\nsanoi johtaja.\n\nAlhaalta kuului huutoja ja valituksia, sillä kuuma terva ja piki\nkärvensi useat kokonaan ja poltti melkein kaikkia.\n\n— Soppa ei taida oikein maistua, huusi johtaja, — antakaa heille\nannos lisää!\n\n— Noita saavat Tyttö ja Hienohelma ottaa vastaan lämpöisillä\nsuuteloilla! huusi hän taaskin.\n\nJa taas tuli kuolemaa ja kauhistusta.\n\nVilli raivo oli vallannut hyökkääjät. He eivät enään totelleet\njohtajiaan, vaan karkasivat eteenpäin niin sankoissa laumoissa, että\ntikapuut, jotka kokonaan täyttyivät, olivat murtumaisillaan.\n\nPiiritetyt ja kuninkaan taitavat jousimiehet saivat panna liikkeelle\nkaikki voimansa torjuakseen vihollisen rynnäkköä.\n\nMutta kaikki ponnistukset olivat turhat; päät ja jäsenet murskana\nputosivat kapinalliset alas muureja, elävien kirkuessa ja kiroillessa.\n\nSillaikaa oli taalainjunkkari likimpine miehineen poistunut\nvarsinaiselta taistelukentältä ja lähtenyt seuraamaan polkua muurin\njuurella.\n\nAarent Pietarinpoika tunsi linnoituksen sekä ulkopuoliset että\nsisäiset varustukset.\n\nHän johdatti pientä joukkoaan pitkin vuoren pohjoista kylkeä ja\nkuiskasi \"seis\", kun tultiin sille ahtaalle vuorensolalle, joka johti\nlaskuportaille linnoituksen ympärysmuurissa.\n\nSiinä astui joukko, noin kaksikymmentä miestä, hevosten selästä, ja\nläksi, käsissä kirveitä ja murtorautoja, ääneti astumaan kaitaista,\nkiertelevää polkua.\n\nVihdoin huomasivat heidät vahtisotamiehet ja rupesivat huudoilla ja\nmelulla ilmoittamaan, että pohjoispuolelta odottaa uusi vaara.\n\nHeitä ei ollut kuin viisi sotamiestä ja ainoat aseet, joita he täällä\nsaattoivat käyttää, olivat nuolet, mutta ne kilpistyivät ritarien\nhaarniskoihin, vahingoittamatta.\n\nTaalainjunkkari ja hänen miehensä olivat jo saaneet ulkoportin\nnostetuksi saranoiltaan, ahdas vuoripolku vilisi talonpoikia, jotka\nolivat saaneet käskyn seurata ritareja, ja jo oli taalainjunkkari\nvoitostaan varma. Mutta silloin luiskahti hakkuupyssyn iskusta kaksi\nhänen miehistään suinpäin alas muurilta ja portti luhistui nurin.\n\nValitushuuto kaikui kentältä tuhansista kurkuista, tykit paukkuivat,\ntärisyttäen koko linnaa, ja samassa silmänräpäyksessä putosi ääretön\nrautaristikko ulkoportin sijalle.\n\nSeuraavassa hetkessä seisoi Olavi Olavinpoika synkkänä ja uhkaavana\nkapinallisten edessä. Ristikko vain oli heitä eroittamassa.\n\n— Tuolla olikin ankara työ, sanoi hän, — täällä käy helpommin.\n\nSullottuna ahtaaseen vuorensolaan, talonpoikien yhä tunkiessa\neteenpäin kallioiden välitse, seisoi koko muu talonpoikaisjoukko\nhiljaa ja liikkumatta niinkuin käärme, joka ei voi käyttää\npistintänsä.\n\nHelpostihan olisi voinut nostaa pois ristikon ja \"teurastaa heidät\",\nmutta sitä ei Olavi Olavinpoika tahtonut.\n\n— Käytävän suulla me heidät otamme! sanoi hän.\n\nHän tahtoi saada taalainjunkkarin elävänä käsiinsä.\n\nKiivas käsikähmä syntyi solan suulla ja talonpojat puolustautuivat\nurhoollisesti, mutta jokainen, joka vaan voi, läksi pakoon, sillä\ntappio oli käsissä, hyvä jos henki pelastui.\n\nTaalainjunkkari oli päässyt pakoon, saanut käsiinsä hevosen ja täyttä\nlaukkaa ratsastanut takaisin Ornäsiin, jossa tappelun tulos jo oli\ntuttu.\n\nAarent Pietarinpoika, pahasti haavoittuneena, ja Grym saapuivat heti\nsenjälkeen.\n\nYleinen alakuloisuus vallitsi talossa.\n\n— Mitä siitä, huudahti Richissa, — jos puolisoni menettääkin yhden\ntappelun! Hän voi vielä voittaa monta.\n\n— Sitä en usko, hymähti Grym ylenkatseellisesti.\n\n— Unohtavatko ruotsalaiset _yhden_ tappion takia rakkaan herransa?\n\n— Heidän herransa on Kustaa Eerikinpoika.\n\n— Ei, Niilo Sture on hallitsijaksi syntynyt.\n\n— Niilo Sture on kuollut!\n\n— Ja uudestaan ylösnoussut! huudahti Richissa ylpeästi ja korotti\ntaalainjunkkarin päätä, jota tämä piteli käsillään. Hän suuteli\nmiehensä päätä ja painoi sitä hellästi povelleen.\n\nGrym katseli heitä vihamielisin silmin.\n\n— Sitä ei kukaan usko, sanoi hän sitte.\n\n— Mutta se näytetään toteen.\n\n— Jos voidaan?\n\n— Epäilettekö?\n\n— Kyllä, epäilen, vastasi Grym, rajusti nauraen.\n\n— Älä kuule häntä, Richissa, huusi taalainjunkkari ja tarttui\nkiihkeästi hänen käsiinsä.\n\nMutta Richissa ei kuullut hänen sanojaan. Hänen poskensa hehkuivat ja\nääni vapisi vihasta.\n\n— Ja te, jonka hän on tomusta korottanut ja jolle hän on ylhäisen\nluottamuksen antanut, te julkeatte häntä panetella! Minä olen monasti\nsanonut, ettette ole hänen ystävyytensä arvoinen, minä olen pyytänyt\nhäntä ajamaan teidät pois, mutta hän on vastannut, että lupaus häntä\nsitoo.\n\n— Se lupaus, etten minä paljastaisi hänen elämänsä suurta\nsalaisuutta.\n\n— Richissa, ole armollinen! pyysi taalainjunkkari.\n\n— Etkö tahdo että minä saan sen tietää?\n\n— En!\n\n— Sitte en minäkään tahdo. Sydämeni sanoo, ettet sinä koskaan ole\nalentunut tekoon, jota sinun tarvitsee hävetä.\n\nJa Richissa suuteli hänen otsaansa ja hyväili häntä kuin lasta.\n\n— Tämä on toki liikaa, huudahti Peder Grym, — hän on suurempi\nvalehtelija kuin minä!\n\nMutta silloin nousi taalainjunkkari.\n\n— Mene tiehesi, huusi hän epätoivoissaan. — Sinä olet jo tehnyt\nminut kyllin onnettomaksi, anna ainakin hänen säilyttää uskonsa\nja rakkautensa äläkä tahri sitä pahoilla silmilläsi ja ilkeällä\nkielelläsi!\n\n— Vai niin, koska minä olen tiellä, niin kyllä menen, mutta ensin\nminä Ruotsin tulevalle kuningattarelle pyydän kertoa, että Björkestan\npitäjässä Vestmanlannissa...\n\n— Ole vaiti!\n\n— Valtioneuvos Knut Antinpojan luona Öknassa...\n\n— Oletko vaiti, taikka...! Hän karkasi ylös ja veti tikarin\ntupestaan.\n\n— Rakas Niilo, eihän tuo juttu liikuta minua eikä sinua. Anna hänen\nkertoa se loppuun, niin hän menee.\n\n— Niin, mutta ennen en menekkään! puuttui Grym puheeseen.\n\nTaalainjunkkari heittäysi polvilleen ja kätki kasvonsa Richissan\nhelmaan.\n\n— Puhu sitte! virkkoi hän.\n\n— No niin, siellä palveli tallirenki, piian poika, äpärälapsi\ntietysti.\n\nTaalainjunkkari vapisi mielenliikutuksesta.\n\n— Niilo, rakas Niilo!\n\n— Se oli oikea voro tuo tallirenki. Ensin hän varasti Knut\nAntinpojalta 50 markkaa, sitte Niilo Krummelta Örboholmissa en edes\ntiedä kuinka paljon.\n\n— Luuletteko että tuo minua liikuttaa?\n\n— Odottakaa, odottakaa, lopussa kiitos seisoo. Sitte hän pakeni\nTaalaihin ja siellä mestari Knut ja piispa Sunnanväder saivat hänet\nkäsiinsä. Ja kun he häntä oikein muokkasivat ja takoivat, niin tuli\npitkästä Jönsistä Niilo Sture.\n\n— Tarkoitatteko että...\n\n— Että teidän puolisonne ja Björkestan Jönssi ovat sama mies. Juuri\nniin!\n\n— Ette toki mahtane luulla, että minä uskoisin teitä? sanoi Richissa\nylpeästi ja nousi.\n\n— Vastaappa sinä, Björkestan Jönssi? Taalainjunkkari oli noussut.\nHän oli kalman kalpea ja piteli kiinni tuolista, jottei kaatuisi.\n\n— Lupasittehan mennä lopetettuanne. Menkää nyt! sanoi Richissa ja\nteki käskevän liikkeen.\n\n— Minä teen mitä tahdon!\n\n— Tule, sanoi Richissa miehelleen, — en enään tahdo olla tuon\nmiehen likeisyydessä.\n\n— Teidän ei tarvitsekaan. Kyllä minä menen, sillä nyt olen sanonut\nteille totuuden.\n\nGrym läksi.\n\n— Niilo, virkkoi Richissa, heidän jäätyään kahden. Taalainjunkkari\nheittäysi hänen jalkainsa juureen.\n\n— Eroa tuosta miehestä!\n\n— Hän ei minusta enään välitä.\n\n— Oletko varma siitä?\n\n— Kyllä, sillä hän luulee onneni tähden laskeneen.\n\n— Siksi että se hetkeksi on peittynyt pilviin.\n\n— Entä sinä, Richissa?\n\n— Ethän toki uskone minun epäilevän?\n\n— Mutta hänen puheensa...\n\n— Etkö ymmärtänyt tarkoitusta... hän tahtoi meidät eroittaa, mutta\nsiinä hän ei ikinä tule onnistumaan.\n\n— Sinä luotat minuun?\n\n— Täydellisesti.\n\n— Kiitos, kiitos Richissa! Tiedätkö mitä minä teen; jo tänä päivänä\nlähden Trondhjemiin. Arkkipiispan täytyy antaa minulle rahaa ja\nsotaväkeä ja sitte minä palaan takaisin ja onni seuraa minua, sillä\nminä en huoli keitään muita neuvonantajia kuin sinut.\n\n— Sitte minä palaan Reeniin, sanoi Richissa.\n\n— Yhtaikaako?\n\n— Niin, sinun kanssasi! Seuraavana aamuna he läksivät.\n\nVanha linna tuntui tyhjältä ja autiolta eikä taalainjunkkari viipynyt\nkuin muutamia tuntia.\n\n— Koska saan tietoja sinusta? kysyi Richissa eron hetkellä.\n\n— Sitte kun minun on käynyt hyvin!\n\n— Ja jollei...\n\n— Niin et milloinkaan, vastasi taalainjunkkari.\n\n— Mutta juuri surujen kohdatessa minä tahtoisin olla luonasi sinua\nlohduttamassa...\n\n— Minua ei kukaan ihminen voi lohduttaa.\n\nHän riistäytyi irti Richissan sylistä ja riensi Trondhjemiin\narkkipiispan luo.\n\nMutta tämä oli juuri saanut Tukholmasta kirjeen, jossa pyydettiin,\nettä niinkutsuttu taalainjunkkari otettaisiin kiinni ja\nlähetettäisiin vangittuna Tukholmaan.\n\nJoko oman kunniansa tähden tai todellisesta vakaumuksesta ei\narkkipiispa tahtonut taipua uskomaan Niilo Sturea petturiksi, ja\nkaikessa kiireessä päätettiin, että Niilo lähtee Saksaan, kunnes\nparempi aika koittaa.\n\nHän läksi Rostockiin, aikoen luultavasti kuningas Kristianin luo.\nSiellä hänet saatiin kiinni.\n\nKuningas Kustaa vaati hänet luovutettavaksi oikeuden käsiin ja\nneuvoskunta suostui hänen pyyntöönsä.\n\nHänen rankaisemisensa jätettiin Hojan kreivin tehtäväksi, joka hiljan\noli tullut Stralsundiin, ja tämä antoi mestata hänet.\n\nRichissa ei koskaan saanut tietää muuta kuin että hänen miehensä oli\nkuollut luonnollisen kuoleman. Hän ei mistään hinnasta olisi uskonut\nhäntä petturiksi. Hän oli lahjoittanut hänelle suuren, ihanteellisen\nrakkautensa, ja koristanut sydämensä valitun jaloilla, loistavilla\nominaisuuksilla, ja sellaisena hän hänet säilytti mielessään koko\npitkän ikänsä Reenin luostarissa. Iloinen, elämänhaluinen tyttö oli\nkadonnut ja sijaan astunut vakava nainen, joka uhrasi koko elämänsä\nlaupeuden töihin.\n\n\n\n\n21.\n\nKUSTAAN AIKALAISET.\n\n\nTaalaista tulevat tiedot osoittivat, että nyt todenteolla oli\nryhdyttävä asiaan.\n\nItsepintaiset taalalaiset eivät tahtoneet taipua ennenkuin tunsivat\nkovan kouran tarttuvan ohjaksiin.\n\nHe olivat viime aikoina saaneet olla osallisina monessa yrityksessä\nja aina lausua sanansa, ja hauskempi oli johtaa maata ja kansaa kuin\nkylvää laihaan peltoon ja elää köyhänelämää.\n\nTosin sota toi myötänsä kärsimyksiä, paljonkin kärsimyksiä, mutta se\ntoi samalla niin raikkaan elämän ja antoi niin paljon puheenainetta.\n\nKustaa Eerikinpoika saattoi kyllä olla hyvä mies, itse asiassa he\nhänestä pitivätkin, mutta munkit eivät häntä kärsineet; he kutsuivat\nhäntä kerettiläiskuninkaaksi ja syyttivät häntä sellaisista asioista,\nettä jos niissä puoleksikin oli perää, niin ei elämä enään ollut\nminkään arvoinen.\n\nTuleehan kirkon toki seisoa keskellä kylää ja tuleehan ihmisen toki\nnoudattaa totuutta, vaikka täytyisikin asettua pappia, jopa itse\nkuningasta vastaan.\n\nEiväthän he voineet ruveta luulemaan, että heidän pappinsa\nvalehtelivat. Sentähden kirjoittivat he joukon kysymyksiä ja vaativat\nkuningasta tilinteolle, mikä ei suinkaan ollut liiaksi vaadittu,\nsillä hehän kuitenkin olivat hänet kuninkaaksi tehneet, vaikkei hän\nnyt ollut siitä muka välittävinään.\n\nTietysti hän vastasikin heidän kysymyksiinsä, mutta siitä eivät\nhe paljon hyötyneet, sillä he eivät oikein ymmärtäneet hänen\nvastauksiaan eivätkä häntä itseään.\n\nSilloin ilmestyi näyttämölle taalainjunkkari. Niin, tietysti he\nmieluinten ottivat kuninkaakseen rakkaan valtionhoitajan, hyvän\nSten herran pojan, olihan se selvää; ja koskeivät he enään olleet\ntyytyväiset Kustaaseen ja koska he enemmän pitivät tästä, niin\nväistyköön Kustaa pois tieltä. Koska he kerran voivat korottaa\nkuninkaan valtaistuimelle, niin on heillä oikeus hänet sieltä\nsyöstäkin.\n\nSellainen oli yleinen mielipide; Kustaa sen tiesi ja hän rakasti\ntaalalaisiaan. Mutta hankkiakseen rauhaa sekä heille että itselleen,\ntäytyi hänen kovin kourin käydä kiinni asiain kulkuun. Ja sen hän\npäätti tehdäkin.\n\nTaalalaisvoudeille lähetettiin kirjeitä, joissa heitä kehoitettiin\netsimään kapinallisia ja valtakunnan neuvosto sekä etevimmät\naatelismiehet saivat kutsun sotaväkineen saapua Vesteråsiin 15 p:nä\nhelmikuuta.\n\nTäältä lähetettiin taalalaisille kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin\nettä kuningas aikoo lähteä Norjan rajalle päin ottaakseen selvää,\novatko valtakunnan viholliset paenneet sinne. Jos siis joku, olkoon\nhän köyhä tai rikas, kuninkaan voutien kautta on kärsinyt vääryyttä,\nniin on hänellä nyt tilaisuutta saada hyvitystä.\n\nSentähden määräsi hän, että Taalain kansan Askonin päivänä 26 p.\nhelmikuuta 1528 on tuleminen Tunan vainiolle häntä tapaamaan. Silloin\nhän tuo sinne mukaansa valtakunnan neuvoston, lakimiehet ja tuomarit.\n\nMäärättynä päivänä saapuikin kuningas 14,000 miehen etunenässä, jotka\npystyttivät leirinsä Tunan kirkon luo ja ympärille. Taalalaiskansaa\noli kerääntynyt lukuisasti kaikista pitäjistä.\n\nKuningas käski asettaa heidät suureen joukkoon, ja antoi sitte\nsotaväen piirittää heidät.\n\nTykit, joita oli tuotu mukaan, asetettiin suin kansaa kohti. Kuningas\nitse istui kiiltävässä haarniskassa ratsunsa selässä herrojensa\nympäröimänä, mutta neuvoskunnan herrat, jotka keskustelivat kansan\nkanssa, istuivat syrjässä, etempänä vainiolla.\n\nEnsin luettiin koko valtakunnassa Taalain eteläpuolella asuvilta\ntalonpojilta kirjoitus Taalaissa asuville ja eläville talonpojille.\n\nSiinä soimattiin taalalaisia siitä, että he menneinä vuosina\nolivat ryhtyneet tekoihin, jotka raskaana taakkana painoivat koko\nvaltakuntaa.\n\nKansa ei ollut taipuvainen ottamaan kuninkaakseen ketä tahansa heidän\nmielensä mukaan, ei Sten herran poikaa enempää kuin muitakaan. Ja\njolleivät he suostuneet mukaantumaan koko kansan päätöksiin, niin oli\nkansa päättänyt yhtyä kuninkaaseen ja rangaista heitä valtakunnan ja\nkansan ilmeisinä vihollisina.\n\nTaalalaiset raappivat päätään ja katselivat toisiinsa; ne, joita\nomatunto soimasi, oikaisivat selkänsä ja arvelivat, ettei tässä\ntarvitse pelätä.\n\nValtioneuvos Måns Bryntenpoika puuttui nyt puhumaan ja kysyi\ntalonpojilta ankarin sanoin, kuinka he niin häpeemättömästi olivat\nvoineet rikkoa kuninkaalle vannomansa uskollisuuden valan; sitte hän\nmuistutti heille, kuinka lempeästi heitä oli kohdeltu mestari Knutin\nja piispa Sunnanväderin sekä nyt taas taalainvarkaan aikana.\n\nTaalalaiset kiittivät kuningasta hänen osoittamastaan armosta, mutta\nhuomauttivat, etteivät he ymmärrä tehneensä mitään pahaa.\n\n— Eikö ole paha kantaa petollista, taipumatonta ja tottelematonta\nmieltä kuningastansa ja herraansa vastaan? huudahti Måns herra\nentistä ankarammalla äänellä. — Heti kun kuninkaan lähettiläät\nsaapuvat tänne, otatte te heidät vastaan jousilla ja kirveillä.\nLisäksi puhutte te herjaten armollisesta kuninkaastamme ja se on\nrikos Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan. Olkaa siis varmat siitä, että\njollette nyt rukoile kuninkaalta anteeksi ja lupaa parannusta, niin\nolette ansainneet sellaisen rangaistuksen, ettei kukaan teistä enään\nelävänä pääse kotiinsa.\n\nNeuvosherran ankara puhe, tykit ja kuningas saivat nyt aikaan\ntoivotun vaikutuksen: kapinalliset nöyrtyivät ja pyysivät valtakunnan\nneuvostoa puhumaan heidän puolestaan.\n\nNeuvoston herrat ratsastivat kuninkaan eteen ja kuningas antoi käskyn\nettä talonpoikien on osoittaminen hänelle taalainvarkaan paras\nneuvonantaja tai se, joka eninten on soittanut suutaan kuningasta\nvastaan.\n\nTämä tapahtui; lakimiehet ja valtakunnan neuvokset tutkivat\nrikoksellisen ja tuomitsivat hänet Ruotsin lain mukaan kuolemaan.\nTuomio pantiin heti täytäntöön.\n\nTähän saakka olivat talonpojat pysyneet varmoina mutta kun he\nnäkivät, että onkin käsissä täysi tosi ja että verta voidaan\nvuodattaa, niin pelästyivät he sangen suuresti, heittäytyivät\npolvilleen kuninkaan eteen ja lupasivat tulevaisuudessa parantaa\ntapansa.\n\nKustaa kohteli heitä pitkin aikaa ankarasti, mutta vihdoin heidän\nrukouksensa ja kyyneleensä saivat hänet heltymään. Hänen tahtonsa oli\ntapahtunut: \"pelästys oli kohdannut kaikkia, rangaistus harvoja\".\nOikeutta hän oli tahtonut eikä kostoa.\n\nKuningas toivoi, että rauha nyt oli palautettu Taalaihin ja helmikuun\n28 päivänä lähetettiin koko maahan yleisen sovun julistus.\n\nPeder Grymiä pidettiin ehdottomasti koko kapinan alkuunpanijana.\nSentähden olikin lähetetty vakoilijoita pitkin pitäjiä ottamaan häntä\nkiinni.\n\nMutta etsiminen oli ollut turhaa. Hän oli kuin taikakeinojen avulla\nkokonaan hävinnyt.\n\nNiinkuin tiedämme, oli Olavi Tyste nyt kapteenina kuninkaan\nhenkivartiastossa ja seurasi häntä siis hänen retkillään.\n\nSotajoukon likimpänä maalina oli Svärdsjö ja silloin pyysi nuori mies\nkuninkaalta lupaa lähteä Norjaan etsimään vaimoaan.\n\nKuningas suostui hänen pyyntöönsä ja Olavi Tyste läksi matkaan,\nantaen hevosensa mennä täyttä laukkaa.\n\nHän kerrassaan pelästyi nähdessään Richissan joka silloin juuri\noli saanut tiedon miehensä kuolemasta ja joka kärsi miltei villin\nepätoivon tuskia.\n\n— Se ei ole totta, että hän on kuollut, sanoi Richissa, — hän\non täällä piilossa, minäkään en saa nähdä häntä... hän epäilee\nRichissaansa! huusi hän rajusti itkien. — Mutta kerran minä\nkuitenkin hänet löydän, kuulen hänen askeleensa... hänhän seisoo\ntakanani ja kuiskaa nimeäni!\n\nVaivoin sai Olavi Tyste hänen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle.\n\n— Missä Cecilia on? kysyi hän.\n\n— Ceciliako? Cecilia!\n\n— Vaimoni, ethän ole unohtanut häntä?\n\n— Missä Cecilia on? kysyi hän ikäänkuin unesta heräten, — nyt\nmuistan, hän oli täällä.\n\n— Yksinkö hän täältä läksi?\n\n— Ei, ei... odotappa... hänen piti hakea sinua ja hän läksi Peder\nGrymin kanssa.\n\n— Hänen kanssaan! huudahti Tyste kauhistuen.\n\n— Sitte en ole kuullut hänestä mitään.\n\nVaikealta tuntui Tystestä erota Richissasta, mutta ääretön\nlevottomuus ajoi häntä Ruotsiin. Hän lausui siis kiireesti\njäähyväiset ja läksi matkaan.\n\nNyt piti hänen siis ruveta etsimään henkipattoa. Löytääkö hän hänet?\n\nMutta palatkaamme Cecilian luo.\n\nHäntä oli luostarissa kohdeltu mitä erinomaisimmalla tavalla. Nunnat\nluulivat häntä ylhäiseksi naiseksi, jota jostakin perhe-syystä\npidettiin piilossa.\n\nGrym oli sanonut, että hänet tulevaisuudessa päästetään vapaaksi ja\nitse luvannut tulla häntä noutamaan.\n\nHän oli vasta saanut Ingierd rouvalta runsaasti rahaa, joten siitä\nluostarillekin riitti kaunis lahjoitus, ja toivossa että lahjoja\ntulisi lisää, joutui Cecilia nunnien hellän hoidon esineeksi, vieläpä\nhän muutamilta sai osakseen ystävyyttäkin.\n\nHän luuli nyt lyhyen elämäntarunsa loppuneen. Varmaankin oli Tyste\nkuollut ja hän melkein toivoi, että niin olisi. Sillä mahdotonta oli\nhänen löytää Cecilia, turhaan hän häntä etsi; yksin kuolema saattoi\nheidät yhdistää.\n\nHän odotti sitä tyynenä, nöyränä. Hänen lempeä, rakastava luonteensa\nteki ympäristöön mitä parhaimman vaikutuksen, samalla kuin hänen\nvaiteliaisuutensa herätti yleistä hämmästystä.\n\nMutta muutaman viikon kuluttua kadotti hän kokonaan ruokahalunsa.\nHäntä itseään se ilahutti, ikäänkuin hyvän sanoman tuoja olisi\nkolkuttanut hänen oveaan.\n\nMutta luostarissa se herätti pelästystä. Eihän tuollaista kultalintua\nsopinut päästää käsistään, avun etsintään täytyi välttämättömästi\nryhtyä.\n\nJos joku nunnista olisi sairastunut, niin ei ikinä hänen tähtensä\nolisi ruvettu kysymään neuvoa yrttien tuntijalta, vaan hän olisi\nsaanut rauhassa kuolla; mutta nyt oli ainoastaan kysymys siitä, oliko\nauttajaa saatavissa.\n\nSilloin mainittiin viisaan Ingialdin nimi.\n\nHän oli vain muutamia vuosia oleskellut pitäjässä, mutta hänen\nmaineensa oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että kansa luuli hänen\nvaikuttavan yliluonnollisilla voimilla.\n\nEntä jos kysyisi neuvoa häneltä?\n\nMutta silloin hänet täytyi kutsua luostariin.\n\nMies luostariin!\n\nOnneksi oli Ingiald vanha ja abbedissa lähetti häntä noutamaan.\n\nSeuraavana päivänä hän tuli.\n\nHänen suuri, kookas vartalonsa, pitkä valkea parta ja yleensä\nkoko hänen ulkomuotonsa herätti ensi hetkestä alkaen sekä syvintä\nkunnioitusta että pelkoa.\n\nAbbedissa kertoi hänelle, miten heikko tuon nuoren, heidän haltuunsa\nuskotun rouvan terveys oli; hän pelkäsi, että kuolema, lukoista ja\nsalvoista huolimatta, tulee ja ryöstää hänet.\n\nMutta Ingiald osasi taitavasti kysellä asioita, joita oikeastaan ei\nolisi pitänyt ilmaista, ja hämmästyksekseen tapasi abbedissa itsensä\nkertomassa Peder Grymistä ja vieraasta rouvasta, jota tuli pitää mitä\ntarkimman valvonnan alaisena.\n\nLakattuaan kertomasta kysyi abbedissa eikö Ingiald tahdo häntä nähdä,\nja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän hakemaan Ceciliaa.\n\nOsaaottavasti katseli Ingiald Cecilian kärsiviä kasvoja. Sitte\ntarttui hän hänen käteensä koettaakseen valtasuonta ja hämmästyi\nsilminnähtävästi, kun huomasi palomerkin hänen ranteessaan.\n\nMutta hän hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi valmistavansa juoman,\njonka hän sitte itse tuo sairaalle.\n\nKun hän muutaman päivän perästä palasi takaisin, sai hän kuulla,\nettä sisar Cecilian tila niin oli pahentunut, että hänen täytyi olla\nvuoteen omana. Erityinen rukous oli kyllä pidetty, mutta se ei sillä\nkertaa ollut vaikuttanut mitään.\n\n— Viekää minut hänen luokseen, sanoi Ingiald.\n\nAbbedissa epäili hetken, mutta totteli sitte.\n\nKun he astuivat koppiin, lepäsi Cecilia vuoteellaan kalpeana ja\nsuljetuin silmin.\n\n— Hän nukkuu, kuiskasi abbedissa.\n\n— Ei, vastasi Ingiald; — se on vain hervottomuutta.\n\nHän tarjosi sitte sairaalle lääkkeen ja Cecilia joi. Taas koetti\nIngiald hänen valtasuontaan, mutta ennenkuin hän päästi käden, lausui\nhän hiljaa, miltei kuiskaten:\n\n— Ole turvassa, tyttäreni!\n\nCecilia loi häneen hämmästyneen katseen.\n\nHeti senjälkeen läksi Ingiald, mutta lupasi seuraavana päivänä palata.\n\nSilloin sai hän kuulla, että sisar Cecilia on parempi ja että hän\nvarmaankin haluaa häntä tavata, vaikkei hän olekkaan sanonut mitään.\n\nAbbedissa tahtoi lähettää häntä kutsumaan.\n\nMutta Ingiald sanoi itse menevänsä hänen luokseen ja kielsi muita\nseuraamasta.\n\nSe soti luostarin sääntöjä vastaan ja...\n\n— Muilla ehdoilla en voi tehdä häntä terveeksi. Abbedissa joutui\npahaan pulaan, mutta kulta houkutteli.\n\nOlihan Cecilia vieras, joka vaan oleskeli luostarissa, piti siis\nkaikin tavoin koettaa parantaa häntä.\n\nSenjälkeen kävi Ingiald joka päivä häntä katsomassa ja kummallista\noli nähdä, miten hän virkosi, aivan kuin ruusu hellän käden hoidon\nalla.\n\nMutta luostarissa luultiin, että juoma ja ehkä salaiset taikakeinot\nolivat vaikuttaneet parantumiseen, ja Ingialdin maine kasvoi\nkasvamistaan.\n\nCecilia kyllä tiesi, että elämännesteenä oli ollut hänen ystävällinen\nkohtelunsa ja osanottavaisuutensa. Juuri hänen ollessaan\nkuihtumaisillaan tuli Ingiald ja valoi hänen sydämeensä toivon\nkipinän: \"ehkä hän elää!\" Jyvä, joka ei ollut suurempi kuin sinapin\nsiemen, juurtui ja rupesi kasvamaan merkillisen pian.\n\nCecilia ei käsittänyt, miten Ingiald oli saanut häneltä ryöstetyksi\nhänen luottamuksensa, mutta pian hän tiesi kaikki: mihin syntiin\nCecilia oli tehnyt itsensä syypääksi ja että hän oli karannut, yksin\nPeder Grymin alhaiset tarkoituksetkin.\n\n— Ettekö te isästänne tiedä mitään? kysyi Ingiald.\n\n— En enempää kuin juurineen revitty kukka, jonka tuuli vie mukaansa.\n\n— Hän on ritari ja asuu näillä mailla.\n\nCecilia ei saanut sanaakaan suustaan.\n\n— Merkki teidän kädessänne sen minulle ilmaisi; äiti vainajanne\nantoi minun tehtäväkseni koettaa ottaa selvää hänen ryöstetystä\nlapsestaan; hänen rukouksensa on kuultu, sen osoittaa se, että minä\nsattuman kautta teidät löysin.\n\n— Herra ei ole minua hyljännyt! sanoi Cecilia ja suuret kyyneleet\nvaluivat alas hänen poskiaan.\n\n— Eikä hän tarvitse suuria välikappaleita, kunhan hänen hetkensä\nvain on tullut, lisäsi Ingiald.\n\n— Elääkö isäni?\n\n— Kyllä, hän elää vielä.\n\n— Onko hän sairas?\n\n— Hän on vehkeillyt kuningasta vastaan ja istuu nyt vankeudessa.\n\n— Ehkä hän saa armoa?\n\n— Ehkä äitinne tähden, sillä hän pelasti kerran kuninkaan hengen.\n\n— Sanokaa minulle heidän nimensä.\n\n— Aarent Pietarinpoika ja Barbro Stigintytär. Cecilia tunsi heidän\nhistoriansa.\n\n— Jalo äiti, lausui hän, — Jumala sinua palkitkoon!\n\n— Entä isääsi? kysyi Ingiald.\n\n— Uskon että äitini rukoukset nostavat kuorman isäni hartioilta,\nsanoi Cecilia nöyrästi.\n\n— Niin, Herra on väkevä, vastasi Ingiald. — Sitä hän rukoilikin\njoka päivä.\n\nIngiald ei uskonut Tysten kuolleen; näin levottomina aikoina saattoi\nsattua kaikellaisia odottamattomia tapahtumia.\n\n— Te viekoittelette minua rakastamaan elämää, sanoi Cecilia ja\npainoi kädet rinnalleen.\n\nToisena päivänä puhui Ingiald:\n\n— Kuningas on lähettänyt Taalaihin tiedon, että hän tulee tänne.\nSilloin minä pyydän häntä avaamaan vankilanne.\n\n— Luuletteko että hän suostuu?\n\n— Siitä olen varma.\n\nNämä molemmat kiintyivät kiintymistään toisiinsa; vanhus oli löytänyt\nolennon, joka tarvitsi hänen turvaansa, nuori nainen olennon, jota\nhän saattoi rakastaa, ja abbedissa antoi Ingialdin vapaasti tulla ja\nmennä; selvä oli, että hän ylläpiti Cecilian elämää.\n\nEräänä päivänä, kun he tapansa mukaan istuivat kopissa, Cecilia\nIngialdin jalkain juuressa, pää hänen polviaan vastaan, virkkoi\nCecilia:\n\n— Kertokaa jotakin itsestänne.\n\nVastaus viipyi, mutta vihdoin Ingiald alkoi:\n\n— Kerjäläismunkki, joka näki nälkää, kierrelläkseen metsissä\ntutkimassa luonnon salaisuuksia... muutamat sairaat, jotka hänen\noli onnistunut parantaa, luulivat hänen olevan liitossa korkeampien\nvoimien kanssa... epäusko ja pappien alhainen jumalanpalvelus häntä\ninhoitti... päästäkseen väärinkäyttämästä Herran nimeä, sanoi hän\nolevansa pakana, mutta kansa ei lakannut uskomasta häneen, vaikka\nhän Jumalan sijasta rukoili Balderia... Oikeaa herraansa ei hän\nkoskaan ole pettänyt... Tosin ei hän vastustanut kansan luuloa\ntietäjätoimestaan, mutta se tapahtui siksi, että se joka elää\nkokonaan yksin ja rehellisesti etsii, saa vastauksen sanattomiin\nkysymyksiinsä ja kätketty maailma avaa hänelle porttinsa, ja Herran\nlähettinä saa hän kulkea suojelemassa ja herättämässä ihmisiä...\n\n— Uuteen elämään... jatkoi Cecilia.\n\n— Niin, en tiedä mitä Herra tarkoittanee; varmaankin hän minulle on\nsäästänyt tehtävän.\n\nSamana päivänä, kun hänen piti lähteä luostarista, näki hän seitsemän\nratsastajan likenevän.\n\nIngiald arvasi paikalla, että heidän asiansa koski Ceciliaa ja\nkätkeytyi puun taakse.\n\nVasta parin tunnin perästä avautui luostarin portti ja Cecilia\nverhottuna avaraan viittaan ja kädet sidottuina selän taakse,\nnostettiin hevosen selkään; mies, joka talutti sitä ohjaksista,\nasteli vieressä.\n\nMutta luostarin avatuista akkunoista syöstiin ulos tulta ja tuhkaa\nja valitushuutoja ja kirouksia sinkoili vihittyjen huulilta Jumalan\nhylkäämälle kirkon häväisijättärelle.\n\n— Olkaa huoleti, pyhät nunnat, vastasi Peder Grym pihalta, — kyllä\nhän saa rangaistuksensa.\n\nMiehet hypähtivät ratsujensa selkään ja Grym järjesti seurueen.\n\nSitte otti hän ohjakset ratsastajan kädestä ja virkkoi:\n\n— Istu vain hevosen selkään ja seuraa perässä toveriesi kanssa;\nolemme sitoneet syntisen vaimon niin hyvin, ettei tarvitse pelätä\nhänen perkeleen hahmossa lentävän tiehensä.\n\nTäytyi häntä jollakin lailla lohduttaa! Ingiald astui esiin ja lausui:\n\n— Mitä tämä merkitsee?\n\n— Ei koske sinuun, harmaaparta! huusi Grym ja komensi seurueen\nliikkeelle.\n\n— Nyt hän luottaa minuun! ajatteli Ingiald ja käänsi kiireiset\naskeleensa vastaiseen suuntaan.\n\nMutta Grym painui Cecilian puoleen ja lausui:\n\n— Nyt olet minun vallassani! Hän ei saanut vastausta.\n\n— Rakkaudestasi en enään välitä. Olen myynyt sinut toiselle.\n\nCecilia vaikeni itsepintaisesti.\n\n— Sulhaselle, joka ei päästä sinua sylistään ennenkuin olet\nmuuttunut tuhaksi... hahhah, joko arvaat hänen nimensä?\n\n— Jumala armahda minua! vaikeroi Cecilia.\n\n— Ei, helvettiin saat mennä, nyt tiedät tuomiosi. Mutta äkkiä\nrohkaisi Cecilia mieltään; lieneekö epätoivo häntä kiihoittanut.\n\n— Se on teidän kotinne, sanoi hän reippaasti, — mutta Jumalan\navulla en minä ikinä joudu sinne.\n\n— Kas vaan, kananpoika virkoaa, luulee jo olevansa valmis lintu...\nLuostari-ilma näkyy saaneen aikaan ihmeitä, se on punaellut pienet\nvalkeat posket ja kasvattanut lihaa käsiin ja käsivarsiin... Jollen\nolisi tinkinyt itselleni niin hyvää hintaa, niin miltei olisin valmis\npurkamaan kaupat, ja jos sinä pyytäisit oikein, oikein...\n\nHän pysäytti hevoset ja Cecilia kuuli korvansa juuressa hänen\nläähättävän, ilkeän hengähdyksensä.\n\n— Jatkakaamme matkaa, lausui hän äänellä, joka paikalla teki lopun\nkaikista epäilyksistä.\n\nGrym tunsi, ettei hän Ceciliassa ollut herättänyt kuin inhoa ja\nylenkatsetta. Kulkua jatkettiin täyttä laukkaa, sanaakaan lausumatta.\n\nMatkan määränä oli ennen mainittu fransiskaaniluostari, jonne tätä\nnykyä oli kerääntynyt ääretön joukko viralta pantuja pappeja eri\nosista maata. Täällä oli rikolliselle järjestetty huone, josta hän\nsitte viedään polttoroviolle. Täällä valmistaa Peder Grym kansalle\nnäytelmän, jota se halajaa. Ehkä hänen maineensa sen johdosta kasvaa,\nehkä hänet korotetaan kokonaisen sotajoukon etunenään.\n\nLuostarissa vallitsi suurin uteliaisuus. Monet tahtoivat, että\nrikoksentekijätär paljastetuin päin kuljetettaisiin luostariin, mutta\nPeder Grym, joka tunsi nuoruuden ja kauneuden voiman, vastusti sitä\njyrkästi. Vasta suurena juhlapäivänä saa hän katseellaan haavoittaa\nkansaa.\n\nPeder Grym saattoi itse hänet huoneeseen, joka oli hänelle määrätty\nja irroitti hänen kätensä, mutta hän ei yrittänytkään ruveta\nriisumaan yltään viittaa.\n\nPeder Grym ymmärsi, että hän tahtoi päästä häntä näkemästä.\n\n— Viitta on minun, alkoi hän sentähden, — ja jollette\nvapaehtoisesti tahdo antaa sitä minulle, niin...\n\nCecilia riisti yltään viitan; hänen kyyneleiset silmänsä ilmaisivat\nvihaa ja inhoa.\n\nGrym tuijotti häneen ihastuneena.\n\n— Menkää! huudahti Cecilia. — Vapauttakaa minut näkemästä itseänne!\n\nJa Grym meni, meni viinillä sammuttamaan liekkiä, joka raivosi hänen\nrinnassaan.\n\nMutta Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti niinkuin\nihminen rukoilee katsellessaan kuolemaa silmiin.\n\nRuoka ojennettiin hänelle seinässä olevasta luukusta. Se oli hyvää,\nsitä oli runsaasti ja Cecilia oikein kummasteli hyvää ruokahaluaan.\n\nMutta asianlaita oli se, että hänen sydämensä pohjalla asui toivo.\nTyste tulee häntä pelastamaan suurella sotajoukolla, he murtavat auki\nluostarin ovet ja ajavat pois nuo ilkeät munkit, joiden laulua ja\nhoilotusta hänen on pitänyt kuunnella yöt päivät.\n\nIngiald riensi kotiin minkä hän vanhoilta jaloiltaan jaksoi ja tapasi\nsiellä Aatamin veistämässä nuolia.\n\nMuutamin sanoin osoitti vanhus mihin päin ratsastajat olivat\nlähteneet ja pyysi, että Aatami rientäisi katsomaan, mihin he olivat\njoutuneet.\n\n— Varmaankin fransiskaaniluostariin, vastasi Aatami.\n\n— Niin minäkin luulen; tunnethan sinä vanhan portinvartian?\n\n— Hän on setäni.\n\n— Pyydä häneltä lupaa, että muutamia päiviä saat oleskella\nluostarissa.\n\n— Siihen, hän mielellään suostuu, sillä minä voin kantaa hänelle\npuita ja vettä.\n\n— Tuo minulle pian tietoja.\n\nAatami livahti tiehensä ja Ingiald seisoi pitkän aikaa ajatuksiin\nvaipuneena; mutta äkkiä teki hän päätöksen, otti vuoren rotkosta\nesiin kaksi tiiviisti suljettua nassakkaa ja virkkoi itsekseen:\n\n— Syyttäkööt itseään!\n\nSeuraavana päivänä palasi Aatami ja tiesi kertoa, että munkit\nnyt tavallista hurjemmin joivat ja lauloivat; he valmistautuivat\nautodafeaan kuin suureen juhlaan.\n\n— Juhla muodostuu yhtä suuremmoiseksi kuin valmistukset, sanoi\nIngiald. Hän antoi sitte kääpiölle ohjeita ja määräsi, mihin\ntoimenpiteisiin oli ryhdyttävä.\n\n— Voitte luottaa minuun, vastasi kääpiö, räpäytellen pieniä,\nviisaita silmiään. — Muistatteko kuinka minä siellä Tanskassa kerran\nnarrasin Kallön herraa?\n\n— Ja muistatko Kustaa Eerikinpoikaa?\n\n— Häntä en ikinä unohda!\n\n— Jos Jumala auttaa meitä tässä työssä, niin lupaan, että pian saat\nhänet nähdä ja häntä puhutella.\n\n— Tietysti hän meitä auttaa sillä hänen asioitaanhan me paraikaa\najamme. Mutta tietysti työ käy helpommin, kun tietää minkä palkan\nsaa. Hei vaan, saada puhutella kuningasta!\n\nJa Aatami hyppeli kuin orava.\n\n— Kiirehdi, poika, tässä ei ole aikaa vitkastella!\n\n— No, Jumalan haltuun sitte, ja tervetuloa perässä.\n\nKääpiö läksi kammertamaan eteenpäin. Taakka oli hänelle aika suuri,\nmutta hänen hyvä tahtonsa ja iloiset toiveensa sitä kevensivät ja\nvarhain seuraavana aamuna, ennenkuin luostariveljet olivat heränneet,\noli Aatami jo ehtinyt perille ja saanut kätköön vaaralliset tavarat,\njotka hän oli tuonut mukaansa.\n\nNyt hän koetti olla kaikille avuksi. Kokilta pyysi hän lupaa saada\ntyöntää ruuan vangille.\n\n— Se olisi niin kovin hauskaa! sanoi hän.\n\n— Niin, jos sinä saisit hänet nähdä, mutta se on ankarasti\nkielletty. Peder Grym yksin käy joka päivä hänen luonansa, mutta hän\nkuuluu olevan niin perkeleen riivaama, ettei hänen kanssaan voi olla\nkuin pari minuuttia.\n\nAatami otti lautasen ja työnsi sen sisään luukusta, mutta pisti\nhuomaamatta sen mukaan palasen tuohta, johon oli kirjoitettu: \"ole\nhyvässä turvassa, tytär!\"\n\nMutta samana päivänä, kun Peder Grymin tavallisuuden mukaan piti\nlähteä katsomaan eikö Cecilia jo ruvennut nöyrtymään, kävi joku\nkiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui suinpäin maahan.\n\nHänen huutaessaan saapuivat veljet paikalle; hän kertoi silloin\nkuulleensa, että joku suhahti hänen ohitsensa ja käski ottamaan\nselvää, mikä se oli; mutta vaikka kuinka olisi etsitty niin ei\nlöydetty mitään.\n\nAatami kysyi kyökkimestarilta, eikö se ehkä ollut noita piruja, jotka\nasuivat vangin sisällä; ehkä se oli ryöminyt ulos avaimenreiästä,\nestääkseen hurskasta Peder Gymiä pääsemästä koppiin.\n\nKyökkimestari loi häneen hämmästyneen katseen ja huomautti, ettei hän\nolisi luullut niin pienessä ruumiissa olevan niin paljon järkeä. Sitä\nasiaa piti kysyä johtajalta.\n\nPeder Grym oli tahtonut lykätä lopullisen tuomion niin kauvas kuin\nsuinkin; hän oli itse kuin riivattu ja kärsi kaikki ne tuskat, jotka\nhän olisi suonut uhrilleen. Mutta silloin saapui tieto, että kuningas\ntulee Svärdsjöhön ja nyt piti kiireesti ryhtyä toimeen.\n\nSaadakseen helvetillisen juhlan täydelliseksi, täytyi Grymin\ntoimittaa Cecilia tutkinnon ja tuomion alaiseksi. Ja jo seuraavalla\nkertaa käydessään kopissa, ilmoitti Grym hänelle, että tutkinto on\nhuomenna suuressa tuomiosalissa.\n\nHän odotti, että Cecilia lankeisi hänen jalkainsa juureen ja\nrukoilisi armoa, mutta hän käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut\nmitään, kun Grym kertoi, että hän itse saapuu häntä noutamaan.\n\nLuostarin itäisessä kyljessä oli iso, korkea torni. Huonetta, joka\ntäytti miltei koko tornin, käyttivät fransiskaanit tuomiosalina;\nsiellä tutkittiin kaikki salaiset asiat ja kaikki luostarin paperit\nsäilytettiin siellä pienessä lippaassa, joka rautavitjoilla oli\nkiinni pöydässä. Pienet goottilaiset ikkunat olivat peitetyt\npuuluukuilla, jottei päivänvalo pääsisi sisään; seiniä verhosi musta\nverka ja siellä täällä riippui pyhien kuvia, krusifikseja y.m.s.\n\nKeskellä lattiaa seisoi pitkä, mustalla veralla peitetty pöytä, jonka\nympärillä oli tuolia.\n\nUseimmiten käytettiin tätä huonetta juominkeihin ja hurjiin\nkesteihin; sen alla oli kellari, johon päästiin suuresta salista,\nkapeita kiertoportaita myöten ja jossa luostarin kalleimmat viinit ja\nherkut säilytettiin.\n\nTänään oli suureen huoneeseen sytytetty kolme lamppua. Niiden\nkalpeassa valossa näkyi pöytä ja sen päällä pääkallo sekä\nkidutuskoneita ja pyövelien tarpeita.\n\nJuhlallisen näköisinä, kädet ristissä ja äänettömin askelin astuivat\nvalitut tuomarit huoneeseen ja istuutuivat.\n\nPeder Grym kysyi heiltä nöyrästi, voiko syyllinen jo tulla sisään, ja\nsaatuaan myöntävän vastauksen, meni hän häntä noutamaan pyöveliensä\neteen.\n\nTuomarit kuiskailivat toisilleen, että huoneessa on liian pimeä; ei\nsaata selvästi eroittaa syytetyn piirteitä, ja se kuuluisi sentään\nasiaan.\n\nKun Peder Grym astui Cecilian koppiin, tapasi hän hänet pystyssä päin\nseisomassa keskellä lattiaa. Hän oli nähtävästi odottanut häntä.\n\nMusta huntu peitti hänen kasvonsa.\n\nHetkisen katseli Grym tuota mustaa, liikkumatonta olentoa. Hänkö se\ntodellakin oli?\n\n— Pois huntu! komensi Grym. — Tuomarien pitää nähdä syytetty!\n\nEnsin näytti Cecilia epäilevän, mutta sitte siirsi hän hunnun syrjään.\n\nHän oli kalpea ja silmät loistivat kummallisesti. Tyynenä, pelotta\nnäytti hän astuvan kamalaa kohtaloansa kohti.\n\nGrym ei mielestään milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Hän\nei tahtonut että muut hänet näkisivät; oli sitä siinäkin, kun he\nhuomenna saisivat hänet nähdä.\n\n— Luulen, lausui hän melkein nöyrästi, — että saatte esiintyä\nhunnutettuna, jos tahdotte.\n\n— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Cecilia. — Menkäämme.\n\nKuka noista molemmista oikeastaan oli syytetty? Tuo levollinen,\npeloton nainen vaiko tuo kalpea mies, joka vääntynein kasvonpiirtein\nasteli hänen rinnallaan?\n\nHänen astuessaan huoneeseen, syntyi munkkien piirissä hiljainen\nhyminä. Kesti hetken aikaa ennenkuin he saivat ryhdytyksi\nkuulusteluun.\n\nMuuan benediktiläisluostarin johtaja, joka hiljan oli paennut tänne\nluostariin ja joka oli valittu puheenjohtajaksi, alkoi:\n\n— Mikä on nimenne, syytetty?\n\n— Cecilia!\n\n— Entä vanhempanne?\n\n— Minut varastettiin pienenä lapsena ja muuan porvari Vadstenassa\notti minut kasvattityttärekseen.\n\n— Ettekö tunne vanhempianne?\n\n— Kyllä, nyt tiedän, kutka he ovat.\n\n— Entä heidän nimensä?\n\n— Minulla ei ole oikeutta mainita sitä, ennenkuin minut on\ntunnustettu heidän tyttärekseen.\n\n— Mitä säätyä he ovat?\n\n— Aatelista.\n\n— Elävätkö siis?\n\n— Isäni elää.\n\n— Kuka teille sen ilmoitti?\n\n— En vastaa enään mitään tässä asiassa.\n\n— Mutta jos teidät pakoitetaan vastaamaan. Cecilia vaikeni.\n\nTuomarit puhuivat hetken kuiskaten keskenään. Sitte huudahti johtaja\näkkiä kiivaasti:\n\n— Te olette nunnaksi vihitty.\n\n— Kyllä, pakosta.\n\n— Lisäyksiä ei tarvita. Te karkasitte luostarista.\n\n— Kyllä.\n\n— Rakastajanne kanssa.\n\n— Meidät vihittiin samana päivänä.\n\n— Kuka uskalsi sen tehdä?\n\n— Todistus on mieheni hallussa.\n\n— Missä hän on?\n\n— En tiedä... Toivottavasti Jumalan turvissa.\n\n— Ei, jos hän on kuollut, niin hän uiskentelee helvetinjärvessä, jos\nelää, niin istuu pimeimmässä vankilassa.\n\nCecilian kasvoille lensi heikko hymy, mutta hän ei vastannut mitään.\n\n— Tahdotteko käydä ripillä?\n\n— Tunnustan joka päivä syntini Jumalalleni.\n\n— Oletteko te luterilaisia?\n\n— En tunne heitä.\n\n— Tiedättekö miksi seisotte tässä?\n\n— Jotta minut tuomittaisiin, kerrottiin minulle.\n\n— Olette jo tuomittu.\n\n— Kuka minut on tuominnut?\n\n— Kirkon kirous painaa raskaasti rikollista päätänne; me olemme vain\ntulleet teille julistamaan, että nyt seuraa rangaistus.\n\n— Minä olen valmis.\n\n— Ilman synnintunnustustako?\n\n— Jumala näkee sieluni ja tietää salatuimmatkin ajatukseni.\n\n— Te olette paatunut pahantekijä ja ansaitsette tuhansin kerroin sen\nrangaistuksen, joka teitä odottaa.\n\n— Sitä asiaa voi yksin Jumala arvostella.\n\n— Me hänen palvelijoinaan sen teemme. Ja tämän nojalla sekä hänen\nkäskystään, tuomitsen minä teidät huomenna poltettavaksi roviolla.\nSuokoon Jumala, että ne tuskat, jotka teitä odottavat, edes jossakin\nmäärin sovittaisivat rikoksenne, jotteivät helvetin tuskat teitä\nvoittaisi!\n\nCecilia alkoi horjua, hän oli miltei kaatumaisillaan, mutta\nnähdessään Grymin, joka riensi häntä tukemaan, tointui hän hiukan.\n\n— Saanko nyt mennä? kysyi hän.\n\n— Tulkaa! sanoi Grym vapisevalla äänellä.\n\n— Onko teillä joku toivomus? kysyi tuomari.\n\n— On. Päästäkää minut näkemästä tuota miestä lausui hän, osoittaen\nGrymiä.\n\nTämä lamautui kuin ukkosen nuolesta ja muuan palvelevista veljistä\nsaattoi Cecilian hänen huoneeseensa.\n\nEpätoivon lannistamana vaipui Cecilia maahan, hän ei enään voinut\najatella, elämän ja kuoleman sekainen horrostila oli hänet vallannut.\nHäntä niin väsytti, hän niin halasi pois tästä elämästä.\n\nTuota tilaa kesti tuntikaudet. Äkkiä hän kuuli hiljaisen koputuksen,\njoka sai hänet liikahtamaan.\n\n— Luukulle! kuiskasi jokin ääni. Hän nousi ja laahautui luukulle.\n\nSiinä oli taaskin lastu kirjoituksineen: \"Ingiald valvoo!\"\n\nEnsin ei hän ymmärtänyt siitä mitään. Hänen kohtalonsahan on\nmäärätty, kukaan ei voi sitä muuttaa; hänet poltetaan roviolla;\nrovioa jo rakennetaan, se näkyy varsin hyvin hänen ikkunaansa, miehet\nkuljettavat sinne hirsiä, ne asetetaan neliskulmaan, väliin pannaan\nvarpuja, ja kun rakennus on tullut monen kyynärän korkuiseksi, niin\nasetetaan poikkipäin kuusia ja niiden päällä tulee hänen seisoa,\njotta kansa oikein näkisi, miten kerettiläisnainen palaa.\n\nPienempää kelloa oli koko päivän soitettu, jotta ympäristön\nasukkaat saisivat tietää, mitä huomispäivänä tapahtuisi. Huomenna\npiti molempien kellojen sitte soittaa kansa kokoon. Miehiä, naisia\ntulee joukottain; he riemuitsevat hänen kärsimyksistään ja kiroavat\nhänet... ja tuossa sanotaan, että \"Ingiald valvoo\"... Ei hänen\nonneaan, sillä hänet poltetaan roviolla sekä nuorten että vanhojen\niloksi.\n\nJa taas vaipui Cecilia permannolle entiseen horrostilaansa, mutta\nlastu oli jäänyt hänen käteensä.\n\n— Ingiald valvoo, kuiskasi hän vaistomaisesti. Ja hänen sekavien\najatustensa pimeyteen välähti äkkiä ikäänkuin valo ja ajatukset\nrupesivat selviämään ja käymään itsetietoisiksi.\n\nEntä jos Ingiald oli keksinyt pelastuksen mahdollisuuden? Miksi\nhän muuten olisi kaksi kertaa lähettänyt sanan?... Cecilia paineli\npäätään käsiensä välissä.\n\n— Jumala, valaise järkeäni!\n\nSamassa kuuli hän että ruoka työnnettiin sisään.\n\nPitikö hänen syödä?... Kyllä, hänen täytyy koettaa pysyä reippaalla\nmielellä, ehkä Jumala tahtoo käyttää häntä johonkin.\n\nJa hän rukoili niinkuin ihminen rukoilee tietäessään, että hän\nseuraavassa hetkessä astuu sen tuomarin eteen, joka tutkii sydämet ja\nmunaskuut.\n\nHän rukoili niinkuin David oli rukoillut Isäänsä: \"Herra, sinä olet\nminun lohdutukseni ja minun apuni, sinun kanssasi en pelkää mitään;\nsinä voit minua suojella, jos tahdot.\"\n\nKuolemanpelko lakkaa samassa hetkessä, jolloin ihmiselle on\nselvennyt, että hän kädessään kantaa elämän portin avaimen, sekä että\ntodellinen elämä alkaa vasta sitte, kun olemme päässeet sen portin\nläpi. Cecilia oli kärsinyt niin paljon, hän oli niin syvällisesti\ntutkinut elämän tärkeimpiä kysymyksiä, että hän voitettuaan ensi\nkauhistuksensa, pelotta saattoi katsoa tuota kalpeaa sanansaattajaa\nkasvoihin; ainoastaan polttaminen häntä peloitti, mutta sitte\nmuistui hänen mieleensä, miten pyhät marttyyrit itse olivat astuneet\npolttoroviolle, ja hän päätti tehdä niinkuin hekin.\n\nMutta jos Jumala tahtoo, että Ingiald hänet pelastaa... jos hänen\nmiehensä elää ja etsii häntä... niin saako hän heikkoudessaan tehdä\ntyhjäksi heidän tarkoituksensa?... Pois se! Jumala tahtoo, että hänen\npitää olla valmiina sekä kuolemaan että elämään. Ja hän noudattaa\nJumalan tahtoa hänen mahtavalla avullaan.\n\nHän nousi ja veti esiin lautasen.\n\nSen vieressä oli pieni pullo, jonka kylkeen oli kirjoitettu: \"Juo!\"\n\nTaaskin Ingiald! Miten hän pääsi luostariin?\n\nViini oli hyvää ja voimakasta ja Cecilia päätti säästää puolet\nhuomiseksi.\n\nHän söi ja joi, pani sitte levolle ja nukkui sikeään uneen.\n\nKavioiden kapse, melu ja huudot hänet herättivät; äkkiä luuli hän\nkuulleensa äänen... tuliko se taivaasta? Luostariportit aukenivat,\nsitte vaikeni kaikki; mutta luostarin huoneissa valvottiin aamuun\nasti.\n\nHänen entinen tuskansa tuli takaisin; turhaan hän rukoili, lepo ei\ntahtonut palata... päivä ei vielä ollut koittanut, kun hän nousi\nja pukeutui... hän oli niin levoton, että rinta tuntui olevan\nrepeämäisillään... se ei ollut kuolemanpelkoa, se oli jotakin\nmuuta, jotakin uutta, hän ei tietänyt mitä... Tuo meluko ulkona sen\nmatkaansaattoi?\n\nTuntui siltä kuin suuria hirsiä olisi vedätetty. Eikö rovio vielä\nollut tarpeeksi suuri?\n\nKun päivä vihdoin rupesi valkenemaan, näki hän, että toista rovioa\nrakennettiin kappaleen matkan päähän toisesta.\n\nTäällä poltetaan siis vielä joku toinen... kuka, kuka se mahtaa olla?\n\nKansaa saapui paikalle joka taholta, tuli miehiä, naisia, lapsia, ja\njokainen tuuppautui niin likelle kuin suinkin.\n\nTuontuostakin kuuli hän naurua ja puhetta, tai kirouksia. Mutta\npääsävelenä laulussa oli uteliaisuus.\n\nHe olivat tulleet hänen tähtensä, häntä näkemään, häntä koskivat nuo\nkiroukset, hänet poltetaan roviolla... Jumala häntä armahtakoon!\n\nJa Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaammin kuin koskaan\nennen; hän ei rukoillut yksin itsensä, vaan tuon toisenkin puolesta,\njoka oli tuomittu kuolemaan samalla kamalalla tavalla... onko hän\nmies vai nainen? Onko hän tehnyt saman rikoksen? Säälin tunne valtasi\nhänen sydämensä ja hän ajatteli tuota toista enemmän kuin itseään.\n\nTiedämme, että Grym karkoitettiin Cecilian näkyvistä tavalla, joka\noli omiaan luostariveljissä herättämään epäilystä hänen salaisista\ntarkoituksistaan Ceciliaan nähden. Tosin ei hän senkautta suinkaan\nalentunut luostariveljien silmissä, mutta Grymiä raivostutti Cecilian\nrohkeus: asettaa hänet samalle asteelle noiden kurjien munkkien\nkanssa, joita hän sydämensä pohjasta halveksi!\n\nSamassa tuli muuan talonpoika häntä puhuttelemaan ja kertoi, että\njoku ratsumies kovasti oli tiedustellut Peder Grymiä ja aikonut\nluostariin.\n\n— Missä hän on?\n\n— Meillä tuvassa... Tahtoo olla yötä.\n\n— Tiedätkö kuka hän on? Sitä mies ei tietänyt.\n\nKuka se mahtoi olla? Talonpojan puheesta oli Grym luullut voivansa\npäättää, ettei hän matkustellut hyvissä aikeissa. Ja tämä aika oli\nkaikille vieraille tuiki sopimaton.\n\nHetkisen mietittyään heitti Grym pari vahvaa köyttä talonpojan\nkäsivarrelle, antoi portinvartialle käskyn ja läksi talonpojan kanssa\nmatkaan.\n\nHeidän saapuessaan mökille oli jo yö ja vieras makasi olkilyhteen\npäällä tuvan lattialla.\n\nMiekan hän oli riisunut vyöltään ja asettanut seinää vastaan.\n\nEnsi työkseen otti Grym sen siitä ja sitoi sitte talonpojan avulla\nnukkuvan kädet; hän teki sen niin taitavasti, ettei vieras herännyt\nennenkuin hänen oli mahdoton päästä vapaaksi.\n\n— Mitä tämä merkitsee? huusi hän. — Miksi minä olen köysissä?\n\n— Sano ensin asiasi, poikani, puhui Grym, katsellen häntä tyynellä\nhymyllä.\n\n— Oletteko te Peder Grym?\n\n— Lienenpä kuka tahansa, niin voitte huoleti uskoa minulle, mitä\nteillä on hänelle sanomista.\n\n— Irroittakaa ensin kirotut siteet; saatte vielä kalliisti maksaa,\nettä olette sitoneet kuninkaan upseerin.\n\n— Hänkö teidät on lähettänyt?\n\n— On ja ei, huusi upseeri, joka nyt vihdoin oli päässyt jaloilleen.\n\nGrym väistyi pelästyneenä syrjään ja loi katseensa oveen.\n\n— Niin, sinä olet juuri se ilkiö, jatkoi vieras, — en tosin ikinä\nole nähnyt konnankasvojasi, mutta juuri tuollaiset ne mahtavat olla!\nja hän karkasi munkkia vastaan.\n\nSilloin kävi talonpoika takaapäin häneen käsiksi ja kaatoi hänet\nolkilyhteelle.\n\n— Hyi sinua, kotirauhan rikkoja!\n\nHäpeillään kääntyi talonpoika poispäin ja teki ristinmerkin.\n\n— Missä on vaimoni, Cecilia raukkani? kysyi vieras. Grymin silmät\nvälkähtivät.\n\n— Olette Olavi Tyste, lausui hän hitaasti, ikäänkuin hyväellen\nsanoja.\n\n— Kapteeni kuninkaan henkivartiastossa; vapauttakaa minut paikalla,\noman itsennekin tähden.\n\n— Katsotaanhan nyt, vastasi Grym.\n\nOvi oli samassa auennut ja useita luostaripalvelijoita astunut sisään.\n\n— Voi Herran ihmettä! huusi munkki voimakkaalla äänellä. — Tässä\nnäette miehen, joka vietteli ja raiskasi sen naisen, joka huomenna\npoltetaan roviolla. Hänet on lähetetty tänne kärsimään samaa\nrangaistusta kuin hänen rikoskumppalinsa! Viekää hänet kiireesti\nluostariin. Siellä laulamme sitte Deus glorian.\n\nTyste hämmästyi tästä kaikesta niin, että hän vastustamatta nousi\nhevosensa selkään ja antoi kuljettaa itsensä luostariin.\n\nVasta kun portit avautuivat, selveni hänelle äkkiä, mikä kohtalo\nhäntä odottaa ja silloin pääsi häneltä huuto, joka tunki Cecilian\nkorviin.\n\nKun hän sitte tunsi ympärillään luostari-ilman ja ajatteli, että\nCecilia jo kauvan oli hengittänyt sitä, sekä että he huomenna näkevät\ntoisensa vain liekkien keskeltä, saamatta edes kuolla sylitysten,\nniin lamaantui hänen mielensä ja hän purskahti katkerasti itkemään,\nikäänkuin sydän olisi ollut särkymäisillään.\n\nPian alkoivat kellot soida.\n\nOli jo täysi päivä.\n\nAhneen joukon silmät olivat tähdätyt luostaria kohti.\n\n— Eivätkö ne jo pian tule?\n\n— Me raukat saamme seisoa täällä vilussa.\n\n— Sitä kuumempaa on sitte heillä.\n\nTuollaisia huudahduksia kuului raa'an naurun seasta.\n\nSillaikaa oli tornin sali kokonaan muuttanut muotoa; musta vaate oli\notettu pois seiniltä ja pöytä, jolla kuolon symboolit eilen olivat\nlevänneet, oli tänään täynnä pulloja ja maljoja.\n\nTäältä saattoivat hurskaat isät vapaasti katsella kamalaa näytelmää,\njonka he kirkon kunniaksi ja kansan virkistykseksi olivat panneet\ntoimeen ikkunoiden edessä.\n\nTäällä saattoivat he uneksia elävänsä niinä aikoina, jolloin papit\nolivat kaikkivaltiaat ja kuninkaat vapisivat heidän vihaansa.\n\nMoni heistä pelkäsi itse asiassa kuningasta. Luostarissa oleskeli\nkaksi munkkia Tukholman benediktiläisluostarista sekä muuan\npauliiniluostarin johtaja Länsigötlannista, kaikki karkulaisia; mutta\ntäällä sisämaassa eivät he pelänneet mitään, täällä he saattoivat\nmässätä niinkuin muinoin, ja kun he nyt istuivat pöydässä täysien\nmaljojen ääressä, niin unohtuivat veljellisessä sovussa kaikki huolet\nja täysin siemauksin nauttivat he elämän iloa.\n\nViinin vaikutus oli erinomainen ja pian kuului tornikamarista\näänekästä riemua.\n\nSilloin alkoi kuolinkello soida.\n\nSen pitkät, kumeat äänet tunkivat kauvas ympäristöön.\n\nSeurue tornikamarissa tyhjensi ensin maljansa ja teki sitte\nristinmerkin.\n\nJo alkoivat palvelevat veljet luostaripihalla veisata katumusvirttä.\n\nJa siihen yhtyi muutamia ääniä ihmistungoksesta.\n\nNyt aukenivat suuret portit.\n\nVasemmalta tuli munkki, kantaen mustalla harsolla peitettyä\nkrusifiksia.\n\nHäntä seurasi Cecilia.\n\nMusta puku sujui kaulasta alas asti hänen ympärillään. Hiukset olivat\nhajallaan hartioilla.\n\nHän oli kalman kalpea.\n\nMutta levoton katse haki toista pahantekijää.\n\nHänen perässään asteli kaksi palvelevaa veljeä, tarkasti seuraten\nhänen liikkeitään.\n\nNyt avautui myöskin oikeanpuolinen luostariportti ja munkki, kantaen\nkrusifiksia, astui esiin.\n\nHäntä seurasi Tyste, köysiin sidottuna.\n\nCecilia päästi haikean huudon ja tahtoi karata häntä vastaan.\n\nMutta hänen hartioilleen laskeutui vankka käsi, joka miltei painoi\nhänet maahan.\n\nTyste katseli häntä äänetönnä.\n\n— Cecilia!\n\n— Tyste!\n\nNoihin sanoihin mahdutettiin koko heidän sielunsa; siinä oli\nvoitonriemua ja kamalinta tuskaa.\n\nMunkit olivat väistyneet syrjään tehdäkseen tietä, ja katseet\ntoisiinsa tähdättyinä kulkivat vangit kuolemaan.\n\nGrym oli istuutunut molempien rovioiden väliin; hän antoi pyöveleille\nkäskyjä ja yhtyi tuontuostakin munkkien hoilottaviin katumusvirsiin.\n\nHän kävi niinikään kiinni Cecilian käsivarteen, taluttaakseen häntä\nylös rovion portaille.\n\nCecilia totteli paikalla, empimättä, miltei vaistomaisesti.\n\nKuni naulattuna viipyi hänen katseensa hänen rakkaansa kasvoilla. Hän\nnäki hänen säpsähtävän ja sitte äkkiä, vaimoansa silmäellen, nousevan\nportaille.\n\n— Sitokaa heidät lujasti kiinni! huusi Grym, osoittaen paaluja ja\nniihin kiinnitettyjä köysiä.\n\nCecilia tunsi jo karkeiden köysien kiertyvän käsivarsiensa ja\nkaulansa ympäri.\n\nSilloin tunki voimakas ääni läpi ihmislauman:\n\n— Älkää koskeko heihin!\n\nTaajat katsojajoukot jakautuivat ja mies, päätä korkeampi kuin kaikki\nmuut, tunki eteenpäin läpi tungoksen, joka vapaehtoisesti väistyi\ntieltä.\n\n— Se on Ingiald!\n\n— Mitä hän täältä hakee?\n\nOmituinen levottomuus kuvastui vanhuksen tavallisesti niin jäykillä\nkasvoilla. Päästyään munkkien joukkoon, jotka likinnä ympäröivät\nuhrejaan, työnsi hän voimakkaalla liikkeellä heidät syrjään ja\nseisahtui Grymin taakse.\n\nTämä tahtoi itse olla sitomassa Tysteä roviolle.\n\n— Konna! kuuli hän äkkiä takaansa ja väkevä koura tarttui hänen\nkäsivarteensa. Hän kääntyi ja näki silloin vastustajansa niin\nuhkaavana, että hän aivan pelästyi, Ingiald miltei viskasi hänet\nsuureen munkkijoukkoon.\n\nSilloin tuli hän taas täyteen tajuntaan ja rupesi kovalla äänellä\nhuutamaan kostoa.\n\nMunkit kirkuivat, että syyllinen on otettava kiinni, huutoon yhtyivät\nkatsojat ja pian oli heidän joukkonsa kuin aaltoileva ihmismeri,\njossa toinen tuuppi toistaan.\n\nLikenevän rajuilman lailla rupesi heidän riveistään kuulumaan\nnapinaa, sillä vihittyä pappia oli loukattu, pappia, joka lisäksi oli\ntaalainjunkkarin mahtava ystävä.\n\nOli Ingialdkin tosin vaarallinen mies, jokainen pelkäsi häntä,\nmutta nyt kun oli koossa näin paljon väkeä, niin häntä toki uskalsi\nvastustaa, koskei hän tahtonut suoda kansalle näytelmää, jota se\nhalusi nähdä.\n\nJoukko raakoja, puolihumalaisia miehiä korotti jo kirveenteriä häntä\nvastaan.\n\nNaiset katselivat vankiraukkoja ja heltyivät itkemään.\n\nMutta Ingiald seisoi tyynenä, liikkumattomana. Tavattoman pitkä kun\noli, näki hän koko joukon, ja koska kaikkien silmät tänä hetkenä\ntähtäsivät vuoroin häneen, vuoroin vankeihin, jotka olivat kiinni\npaaluissa, niin hän katseellaan ja ryhdillään hallitsi koko joukon.\n\nGrym oli kerännyt ympärilleen useita aseellisia miehiä.\n\n— Mitä te laiskurit vitkastelette! huusi hän. — Rovio palamaan ja\npolttakoon tuli pahantekijät! Jos ukko rupeaa vastustamaan, niin\nviskatkaa hänetkin liekkeihin. Senkin syntinen rahjus, olisi jo\naikoja sitte ansainnut kerettiläiskuoleman!\n\nIngiald oli mielenliikutuksissaan kuolonkalpea. Valkeat hiukset\nnousivat pystyyn hänen päässään ja jymisevällä äänellä huusi hän:\n\n— Seis, Herran nimessä! Pyövelit joutuivat epäilyksiin.\n\nTyste ja Cecilia olivat kääntäneet ajatuksensa pois maailmasta. He\neivät enään tietäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.\n\nMutta kansanjoukossa oli syntynyt napina.\n\nToiset itkivät ja vaikeroivat.\n\nTornin ikkunoihin ilmestyi munkkien päitä, punaisia, kiiltäviä\nnaamoja, jotka vaihteen vuoksi tarvitsivat tärisyttäviä näytelmiä.\nMunkit kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät viivytystä; sitte he\nsaadakseen ajan kulumaan tyhjensivät pari pikaria lisää, kunnes\npuolihumalaisina vaipuivat paikoilleen ja pää käsivarsien varassa\npöydällä jäivät odottamaan, että toiset heidät herättäisivät, kun\nhetki tuli, kun nimittäin rovio sytytettäisiin.\n\n— Lyökää maahan ne kurjat pelkurit! Vanha noita on heidät loihtinut!\nhuusi Grym.\n\nMutta kukaan ei liikkunut paikalta.\n\n— Tänne soihtu, niin viritän itse tulen Jumalan kunniaksi! mylvi\nGrym taas.\n\nJoukko aseellisia miehiä ryntäsi nyt Grymin johdolla esiin.\n\n— Seis! huusi Ingiald. — Älkää herjatko Kaikkivaltiaan nimeä!\nTuomio ei kuulu tänne, sillä syyttömien ei tule kärsiä; vaan tuonne,\nluostarinne yläpuolelle kerääntyvät uhkaavat pilvet. Jumalan tuomio\nkoittaa... rangaistuksen salama sattuu syylliseen... Langetkaa\nmaahan — rukoilkaa, rukoilkaa! Kaikkivaltiaan rangaistus kutsuu\nparannukseen!\n\nNiinkuin profeetta vuorilla rukoili Jumalan rangaistusta\nvihollisille, niin Ingialdkin, katse tähdättynä taivasta kohti ja\nojennetuin käsivarsin, seisoi keskellä kansanjoukkoa.\n\nUseat olivat langenneet polvilleen; kaikkialla vallitsi kuolon\nhiljaisuus ja kaikki suuntasivat peljäten ja odottaen katseensa\nluostariin.\n\nGrymiinkin oli pelko tarttunut, hän seisoi liikkumattomana, vavisten.\n\n— Mitä ne siellä sanovat? kysyi pauliinilaisluostarin johtaja ja\nkumartui ulos akkunasta.\n\n— Minä en kuule sanaakaan.\n\n— He katsovat kaikki tänne; eiväthän he vain tarkoittane meitä?\n\n— Ei suinkaan. Me saamme olla rauhassa. Samassa laskeutui ikäänkuin\nmusta kuolinvaate vanhan luostarirakennuksen päälle ja sitä seurasi\nsalamanisku; kolme neljä salamaa perätysten ja sitte kamala jyrähdys.\nTorni kohosi ensin ja sirpaleita, ihmisten käsiä, jalkoja ja päitä\nsinkoili ilmassa.\n\nOli kuin maanjäristys olisi tärisyttänyt koko rakennusta, muurit\nkaatuivat nurin, räiskähdellen tunkivat liekit sisään ovista ja\nikkunoista... kiviä, pullon sirpaleita lenteli aina roviopaikalle\nasti. Vielä kerran kuului kamala räjähdys, sitte sortui koko suuri\nrakennus läjään.\n\n\"Voi\"-huuto pääsi kokoontuneen kansan huulilta.\n\nKaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan.\n\n— Herra varjelkoon! huusivat toiset.\n\n— Tämä on Jumalan tuomio, vastasivat toiset.\n\n— Nyt olette vapaat, kuiskasi Ingiald Tystelle ja Cecilialle; hän\nnousi kiireesti roviolle ja päästi ensin Cecilian, sitte Tysten\nsiteet. — Seuratkaa minua, jatkoi hän. — Jumala on kanssamme ja\nvarjelee meitä tulevaisuudessakin.\n\nMutta Cecilia oli voimattomana vaipunut maahan. Tyste nosti hänet\nkäsivarsilleen ja seurasi vanhaa Ingialdia.\n\nKukaan ei huomannut heidän katoamistaan, jokainen ajatteli ainoastaan\nluostarin kamalaa häviötä, jota ei kukaan voinut selittää muuksi kuin\nJumalan tuomioksi.\n\nIngiald vei turvattinsa Jotnisteeniin. Hän tiesi, että he siellä\nvahvojen muurien sisäpuolella ovat suojassa.\n\nMutta ennenkuin he ehtivät perille, saavutti heidät pieni musta\nveitikka.\n\n— Vienkö minä sanaa, isä Ingiald?\n\n— Oletko vihdoinkin täällä, Aatami?\n\n— Oletteko tyytyväinen minuun?\n\n— Pelkäsin kadottavani sinut.\n\n— Ei mitään hätää! Kului hyvän aikaa, ennenkuin sain langan\nsyttymään.\n\nJotnisteenissa otettiin heidät avosylin vastaan.\n\nOlavi Olavinpoika vakuutti, että lähinnä linnoituksen puolustusta,\noli tämä suurin ilo, mikä hänelle saattoi tapahtua.\n\nMutta Cecilian voimat eivät olleet kestäneet ääretöntä jännitystä.\n\nMonta päivää häälyi hän elämän ja kuoleman välillä. Tyste poistui\ntuskin hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä, ja vaikka kuoleman\nenkeli jo raoitti ovea, väistyi se, nähdessään sairaan kirkkaan hymyn.\n\nSeuraavana päivänä lähetettiin ratsumies viemään kuninkaalle sanaa\ntapahtumasta; Aatami seurasi häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJätimme kuninkaan Svärdsjöhön. Siellä, niinkuin muuallakin, oli kansa\npaikalla nöyrtynyt, katunut ja luvannut parannusta. Tuntui melkein\nsiltä kuin Kustaan pelkkä näyttäytyminen jo olisi saanut kaikki sumut\nja epäilykset haihtumaan.\n\n— Minua haluttaa, sanoi hän, — lähteä Isalaan, sillä siellä on\nnäiden viime aikojen levottomuuksien varsinainen kehto.\n\n— Mutta eikö joku toinen? kysyi Juhana Turenpoika.\n\n— Ei ystäväni, olen siellä sitäpaitsi kuin kotonani ja minulla on\nsiellä sekä ystäviä että vihollisia.\n\n— Aarent Pietarinpoika ei enään ole vaarallinen.\n\n— Missä hän on?\n\n— Vankeudessa Jotnisteenissa.\n\n— No, sitte saa kavaltaja pian tuomionsa.\n\n— Siitä tulee hyvä läksy.\n\n— Niin minäkin luulen. Jumala tietää, että minä mieluummin antaisin\nanteeksi kuin rankaisisin; mutta pehmeys enemmän kehittää kuin estää\nrikoksia.\n\n— Sen jo näimme Taalaissa.\n\n— Otamme mukaan ainoastaan pari tuhatta miestä; muut saavat mennä\nHelsinglantiin ja odottaa minua siellä; emme viivy kauvan.\n\nPäälliköt saivat nyt käskyt; valtioneuvoksista ei kuningas ottanut\nmukaansa kuin Juhana Turenpojan ja Måns Bryntenpojan. Muut saivat\nlähteä Helsinglantiin.\n\nHe kulkivat Dal jokea pitkin. Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella.\n\n— Nytpä minä johdatan mieleeni, mitä kaikkia ajattelin, kun kerran\njalkaisin astelin tätä tietä.\n\nJa sitte hän seurueelleen kertoi seikkailuistaan.\n\n— Täällä niinkuin kaikkialla, sanoi Juhana herra.\n\n— Olet oikeassa. Rättvikissä olivat lyömäisillään minua kirveellä\npäähän, kun silitin kaunista tyttöä poskelle. Hän itse minut sitte\npelasti.\n\n— Hän ei jäänyt palkatta, puuttui puheeseen Måns Bryntenpoika.\n\n— Minä luin sulhaselle lakia ja lupasin etten ikinä enään iske\nsilmääni tyttöön.\n\n— Kaikkia lupauksia ei tarvitse pitää.\n\n— Mutta minä olen pitänyt sen niin täydellisesti, etten sitte enään\nkoskaan ole rakastunut kehenkään.\n\n— Miksette, jos saan kysyä?\n\n— Luulenpa totisesti siksi, ettei minulla ole ollut aikaa.\n\n— Ehkei myöskään halua, sanoi Juhana.\n\n— Olet oikeassa. Minä en mielelläni heittele pois hetken tunteita;\nne jäävät sitte kuihtuneina kukkasina tiellemme ja ryöstävät meiltä\niloisen uskon tuoreisiin ruusuihin, joista yhden tahtoisimme omistaa\nikiomanamme.\n\n— Niin, Måns Bryntenpoika, yhden ainoan. Tahdotko sinä useampia?\n\n— Mieluinten aina uuden, kun tulen uuteen paikkaan.\n\n— Ja tyhjän kodin?\n\n— En, teidän armonne, täyden!\n\n— Sinä olet parantumaton!\n\n— Pitäähän ihmisellä aina olla joku vika. Ja minun vikani on, että\npalavasti rakastan kaikkia kaunottaria.\n\n— Menestykselläkö?\n\n— Ehkä.\n\n— Entä kunnioitus?\n\n— Heitäkö kohtaan? No, myönnän, ettei se ole suuri.\n\n— Entä itseäsi kohtaan?\n\n— Voinhan suoda anteeksi heikkouteni synnit, mutta kunnioittaa niitä\nen voi.\n\n— Suvaitkaa katsoa, teidän armonne; tuolla tulee kaksi miestä saman\nhevosen selässä, sanoi Juhana Turenpoika.\n\n— He näkyvät vaihtaneen päitä, huomautti Måns herra, — suuremman\nmiehen pää sopisi paremmin pienemmälle.\n\nKuningas ei vastannut. Tarkkaavasti katseli hän tulevia.\n\nSamassa seisahtui hevonen. Pieni mies hypähti kiireesti alas ja\njuoksi ratsastavia vastaan.\n\n— Eläköön kuningas Kustaa Eerikinpoika! huusi hän, heiluttaen\nlakkiaan.\n\n— Aatami, sinäkö! huudahti kuningas iloisesti ja pidätti\nhämmästyneenä hevosensa.\n\n— Kustaa herra! nyyhkytti kääpiö.\n\n— Mistä sinä tulet?\n\n— Jotnisteenista, herra kuningas.\n\n— Elääkö Ingiald?\n\n— Kyllä, hän on myöskin siellä.\n\n— Hyvä. No minne sinä olet matkalla?\n\n— Etsimään kuningasta.\n\n— Nyt olet löytänyt hänet. Sanoppas nyt, onko siellä likeisyydessä\njotakin varakasta talonpoikaistaloa?\n\n— Kyllä, tuolla mäen alla.\n\n— Sitte jäämme sinne yöksi ja sinä tulet mukaan, Aatami. Eikö niin?\n\n— Minun täytyy ensin ottaa kiinni muuan otus.\n\n— Jänis vaiko kettu? kysyi Kustaa nauraen.\n\n— Puoleksi kettu, puoleksi susi, vastasi Aatami, — mutta minä en\nyksin saa sitä kiinni.\n\n— Mikä eläin se sitte on?\n\n— Sen nimi on Peder Grym.\n\n— Oletko sinä nuuskinut hänen jälkensä? kysyi Kustaa.\n\n— Kyllä, hän on kätkössä tuolla metsän laidassa; ammuin häntä\nnuolella jalkaan, joten hän nyt odottaa minua.\n\n— Totisesti, Aatami, minä kirjoitan sinut armeijaani! Ota mukaasi\nniin paljon miehiä kuin tahdot.\n\nKuningas kutsutti luokseen kaksi upseeria henkivartiastostaan ja\nkäski heidän seurata Aatamia sekä täsmällisesti täyttää hänen\nkäskynsä. Plutoona sotamiehiä sai käskyn lähteä mukaan, ottaa kiinni\nPeder Grymin ja sitte heti palata Tukholmaan, jossa Peder Grym oli\nsäilytettävä vankeudessa, kunnes kuningas palaisi.\n\nRetkikunta lähti paikalla liikkeelle.\n\n— Hän saa yksin aikaan enemmän kuin kaikki vakoilijani, virkkoi\nkuningas.\n\n— Lystikäs veitikka! sanoi Måns herra.\n\n— Hän onkin suosikkini, vastasi kuningas.\n\n— Uskallanko kysyä miltä ajoilta asti?\n\n— Ajoilta, jolloin emme me, minä ja te, Måns Bryntenpoika, vielä\nolleet tututkaan.\n\n— Silloin minä kadehdin häntä.\n\n— Siihen ei sinulla ole syytä; hän ei koskaan voi tulla\nkilpailijaksesi.\n\n— Voipa kyllä, teidän armonne suosion etsimisessä.\n\n— Sano mieluummin: luottamukseni löytämisessä; Aatamin ajatukset\neivät hajaannu niin monelle eri taholle.\n\n— Ja hän on sentään niin kauvan ollut herrastaan erossa.\n\n— Minä en tähän asti ole ollut hänen herransa; hän on palvellut\nminua uskollisena ystävänä.\n\n— Ai, siellä Tanskassa varmaankin? kysyi herra Måns. Kuningas\npunastui hiukan.\n\n— Niin, Tanskassa, sanoi hän äänellä, joka heti katkaisi keskustelun.\n\nOli saavuttu suurelle, hyvin rakennetulle talonpoikaistalolle.\nPihassa seisoi joukko miehiä ja useita olkikuormia, jotka melkein\nsulkivat kapean tien.\n\n— Hävyttömät! huudahti herra Måns.\n\nMutta kuningas ratsasti hiukan edelle ja kysyi, saako talosta yösijaa.\n\n— Oletko sinä herrasmies, kun kysyt sitä? vastasi muuan miehistä. —\nHerrasväet tavallisesti ottavat lupaa kysymättä, jollen väärin muista.\n\n— Me tahdomme rehellisesti maksaa.\n\n— Sekään ei kuulu tapoihin. Nyt suuttui Kustaa.\n\n— Pois tieltä, komensi hän ja ratsasti niin likelle miestä, että\ntämä oli kompastumaisillaan. Mutisten vetäytyi hän syrjään.\n\n— Herranen aika, kuinka siellä tulee paljon sotamiehiä! huusi muuan\nnainen, juosten ulos talosta.\n\n— Taitaapa tulla itse kuningas! huusi toinen, astuen hänen perässään.\n\n— Taidattepa itse parhaiten tietää sen asian, sanoi mies\nmuuttuneella äänellä ja kääntyi Kustaan puoleen.\n\n— Kyllä se niin on, sanoi kuningas ja meni tupaan molempien\nherrojensa seuraamana.\n\n— Ehkä te olette itse...? kysyi mies.\n\n— Olen kun olenkin.\n\n— Herranen aika! ja minä kun olin sellainen lärppähuuli!\n\n— Ota nyt tästä kerrasta oppia ja pidä toisen kerran suu kiinni.\n\n— Entä kuinka tältä kerralta sitte käy?\n\n— Et saa tulla näkyviimme; muista, jatkoi kuningas ankarasti, —\nettemme kärsi tottelemattomuutta.\n\nÄäneti luikki talonpoika tiehensä.\n\nTuvan sisäpuolella oli pieni huone, joka järjestettiin kuninkaalle ja\nherroille.\n\nIllalla palasi kääpiö miehineen. Hänet kutsuttiin paikalla kuninkaan\nluo.\n\n— Näen kasvoistasi, että sinun on käynyt hyvin, sanoi hän.\n\n— Totta kai, herra Kustaa; kyllä hän ponnisteli vastaan, mutta ei\nauttanut.\n\n— Onko hän nyt matkalla Tukholmaan?\n\n— Niinkuin kuningas käski.\n\n— Hyvä, Aatami, tästä minä pidän; mutta millä minä nyt sinut\npalkitsen?\n\nAatami käänteli hämillään lakkiaan.\n\n— No, puhu pois suusi puhtaaksi!\n\n— En uskalla!\n\n— Rehellisen miehen ei tarvitse pelätä muuta kuin Jumalan ja\nmorsiamensa epäsuosiota. Morsianta sinulla kai ei ole?\n\n— Ei ole koskaan ollut aikaa hankkia.\n\n— Aivan niinkuin minulla, naurahti kuningas. Måns Bryntenpoika\nnauroi sydämensä pohjasta ja Juhana Turenpojankin täytyi hymyillä.\n\n— Lausuppa nyt suoraan toivomuksesi.\n\n— Tahtoisin päästä henkivartiaston johtajaksi. Kaikki purskahtivat\nnauruun.\n\nAatami katseli heitä kummastellen. Hän ei käsittänyt, mitä he\nnauroivat.\n\n— Se on mahdotonta, virkkoi kuningas vihdoin, — minun\nhenkivartiastoni kapteenina on jo muuan kunnon mies, Olavi Tyste,\nvaikket sinä tunne häntä.\n\n— Tunnenpa, vastasi Aatami.\n\n— Ehkä sinä sitte voit kertoa minulle, missä hän nyt on! huudahti\nkuningas vilkkaasti.\n\n— Kyllä. Jotnisteenissa.\n\n— No, hitto vieköön, hän myöskin? No, kai sinä sitte tiedät, onko\nhän löytänyt kadonneen vaimonsa?\n\n— Hänkin on Jotnisteenissa.\n\n— Miten he sinne ovat joutuneet?\n\n— Ingialdin ja minun avullani.\n\n— Löysittekö sitte heidät molemmat eri tahoilta?\n\n— Kyllä. Molemmilla oli oma rovionsa.\n\n— Rovionsa! huudahti kuningas; — aiottiinko heidät polttaa?\n\n— Kyllä, herra Kustaa; munkit olivat jo sitoneet heidät paaluihin.\n\n— No kuka heidät sitte päästi?\n\n— Ingiald, sillaikaa kun minä sytytin luostarin ja munkit palamaan.\n\n— Tämä on kuin satua, kerroppa selvemmin!\n\nJa Aatami kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme, kuinka hän oli\nkantanut yhden ruutisäiliön tornin alle ja kaksi luostarikellariin\nsekä sitte johtanut langat yhteen. Vihdoin hän ratkaisevana hetkenä\noli sytyttänyt ne tuleen.\n\n— Etkö sinä tietänyt, että siinä olisit voinut saada surmasi? kysyi\nMåns Bryntenpoika.\n\n— Ingiald sanoo, ettei sellaisia pidä ajatella, kunhan vaan tekee\noikein.\n\nKustaa istui pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän mielenliikutustaan\nhilliten virkkoi:\n\n— Kapteeninpaikka henkivartiastossani olisi sinulle liian halpa;\nteen sinut uskotukseni; saat vapaan pääsön luokseni koska tahansa ja\nminä kysyn sinulta neuvoa kaikellaisissa tärkeissä asioissa. Tosin\net saa polttaa munkkeja ja luostareja, mutta saat olla auttamassa\nmunkkeja ulos luostareista.\n\nAatami suuteli kuninkaan kättä.\n\n— Oletko nyt tyytyväinen?\n\n— Täytyy minun kai, vaan olisinhan minä mieluummin... vastasi Aatami.\n\n— Univormun tähdenkö? kysäisi Måns Bryntenpoika.\n\n— Niin, en kiellä sitä. Kuningas nauroi.\n\n— Sitte saat itse tilata univormun, josta oikein pidät.\n\n— Saanko sitte käyttää sitä joka päivä?\n\n— Et, ainoastaan juhlatilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi minun\nhäissäni.\n\n— Aiotko mennä naimisiin?\n\n— Kyllä, onko se niin kummallista?\n\n— Ei, onhan se niinkuin olla pitää.\n\n— Sinäkin taidat ajatella naimiskauppoja?\n\n— Kyllä.\n\nKustaa oli jo tekemäisillään hänelle kysymyksen, mutta hän ei\ntahtonut eikä uskaltanut lausua sitä; sillä hän pelkäsi, että hänen\noma äänensä ilmaisisi hänet.\n\n— Hyvät herrat, sanoi hän sitte, — varhain huomisaamuna lähdemme\nJotnisteeniin.\n\nMutta siellä oli sillaikaa sattunut odottamaton tapaus.\n\nTiedämme, että Aarent Pietarinpoikaa siellä pidettiin vankeudessa.\nOmasta pyynnöstään sai Ingiald luvan käydä häntä katsomassa ja\nIngialdilta kuuli vanha ritari, joka synkän epätoivoisana odotti\nkuolemantuomiotaan, että hänen tyttärensä elää ja oleskelee samassa\ntalossa, juuri pelastuneena häpeällisestä kuolemasta.\n\nUutinen koski häneen niin, ettei hän aluksi voinut sitä käsittää.\n\nSitte hän nöyrästi pyysi saada hänet nähdä, vaikkapa vain ainoan\nkerran.\n\nSilloin kertoi Ingiald, että hän on hengenvaarallisesti sairaana.\n\nNyt tahtoi ritari joka tunti tietää, miten hänen on.\n\nHänen hartaasta pyynnöstään kävi Tyste kerran hänen luonaan ja kertoi\nkoko heidän surullisen tarinansa alusta loppuun asti.\n\nSitte jätti ritari hänelle joukon papereita ja asiakirjoja, jotka hän\nOlavi Olavinpojan välityksellä oli saanut tänne linnaan.\n\n— Kas tässä, sanoi hän; — koko omaisuuteni kuuluu tyttärelleni ja\nhänen puolisolleen.\n\nMuutaman päivän perästä kerrottiin hänelle, että Cecilian hengenvaara\njo on ohi. Hänen ilonsa oli rajaton.\n\n— Olen sitä rukoillut yöt päivät, lausui hän; — ja koska rukoukseni\non kuultu, niin pidän sitä merkkinä, ettei Herra kokonaan ole minua\nhyljännyt; elämää en pyydä, kunhan saan syntini anteeksi.\n\nVaikeampi oli valmistaa Ceciliaa kohtaamaan isäänsä, sillä aivan\nodottamatonta oli hänelle, että hän oli täällä. Mutta Tyste ja\nIngiald kertoivat sen niin varovaisesti kuin suinkin; he tiesivät\nmolemmat, että ainoastaan tyttären esirukoukset ehkä voisivat\npelastaa isän hengen.\n\nVihdoin Cecilia sitte sai sen tietää. Aarent Pietarinpoika pääsi\nsalaa hänen huoneeseensa ja liikuttavaa oli nähdä, kun he lankesivat\ntoistensa kaulaan.\n\nVanha mies itki ääneen; hän pyysi tytärtä antamaan anteeksi, että hän\nniin julmasti oli kohdellut äitiä.\n\nCecilia vastasi, että rakkaus antaa anteeksi kaikki; hän tunsi\nsydämessään, että äitikin oli antanut anteeksi.\n\nIsä sai sitte joka päivä käydä lastaan tervehtimässä ja äkkiä\njuolahti Cecilian päähän, että hän menee kuninkaan luo ja pyytää\narmoa isälle, ja että hänen ponnistuksensa varmaan menestyy.\n\nSeuraavana päivänä tuli kuningas.\n\nSenjälkeen ei Aarent Pietarinpoika saanut jättää vankihuonettaan.\n\nCecilia oli jo niin terve, että hän käveli, ja onnellinen Tyste sai\nnyt viedä hänet kuninkaan luo.\n\nCecilia tahtoi langeta hänen jalkainsa juureen, mutta kuningas esti\nsen.\n\n— Moni tahtoisi polvistua teidän jalkainne juureen, kaunis rouva,\nsanoi kuningas ja katseli häntä ihaillen.\n\nMutta Måns Bryntenpoika aivan ihastui. Hän vakuutti, ettei hän ikinä\nollut nähnyt niin kaunista naista ja että hän koska tahansa on valmis\nkärsimään kaikki mitä Tyste on kärsinyt, jos hän vaan saa sellaisen\nmorsiamen.\n\nKuningas nauroi ja sanoi, että hän varmaankin tällä kertaa turhaan\npolttaa hiilensä.\n\nHerra Måns näytti onnettomalta, mutta hänen kekseliäät aivonsa olivat\nankarassa työssä.\n\nKustaa kävi sitte katsomassa paikkaa, jossa luostari oli seisonut;\nraunioiden joukossa näkyi vielä pirstaleita ihmisten jäsenistä, ja\nkuningas antoi heti käskyn, että Olavi Olavinpojan piti toimittaa ne\nhaudatuiksi siunattuun maahan.\n\nSitte hän sadan miehen saattamana läksi luostariin, jossa Ceciliaa\noli pidetty.\n\nSotaväki sai käskyn piirittää luostarin ja valtakunnan marski\nmääräsi, että portit avattaisiin kuninkaalle ja hänen miehilleen.\n\nKäskyä noudatettiin melkein heti, mutta paitsi portinvartiaa ei\nnäkynyt yhtään elävää olentoa.\n\nSilloin rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja kuningas iski käden\nmiekkansa kahvaan ja huusi, että jollei koko luostarin väki paikalla\ntule esiin, niin saavat sotamiehet murtaa auki ovet ja kantaa ulos\njokikisen nunnan.\n\nHänen sanansa tekivät mahtavan vaikutuksen ja seuraavana hetkenä\navautuivat ruokasalin ovet ja kuusikymmentä nunnaa sekä heidän\njohtajattarensa, kasvot huntujen peitossa, astui ulos.\n\n— Minä valitan, lausui Kustaa miellyttävällä tavallaan,\n— että minun ankarin sanoin täytyy muistuttaa teille\nalamaisvelvollisuuksianne.\n\n— Teidän armonne!\n\n— Sisareni, minä tahdon aina katsoa kasvoihin sitä, jota puhuttelen,\nlausui kuningas ja hänen äänensä oli taaskin käynyt karkeaksi.\n\nSyvästi huoaten työnsi abbedissa huntunsa syrjään; hänen kasvonsa\nolivat laihat, miltei kuin muumiolla; mustat kiiluvat silmät\niskeytyivät kuninkaaseen.\n\n— Jos he kaikki ovat hänen näköisiänsä, niin pitäkööt hunnut\nkasvoillaan, kuiskasi herra Måns.\n\n— Arvelen, alkoi kuningas, — että te niinkuin kaikki muutkin\nluostarit, olette saaneet kirjeeni ja määräykseni.\n\n— Olemme saaneet, vastasi abbedissa.\n\n— Oletteko te seuranneet niitä?\n\n— Emme.\n\nTuli haudan hiljaisuus.\n\n— Tiedättekö mikä rangaistus teitä odottaa?\n\n— Kyllä, teidän lakienne mukaan.\n\n— Ettekö te ole velvolliset niitä noudattamaan?\n\n— Me kuulumme katoliseen kirkkoon ja olemme antaneet uskollisuutemme\nhänen pyhyydelleen paaville.\n\n— Mutta täällä ei paavilla ole mitään sanomista ja jos te tahdotte\njäädä tänne, niin teidän täytyy mukautua kuninkaan ja säätyjen\nmääräyksiin ja päätöksiin.\n\nMustat silmät olivat tähdätyt maahan.\n\n— Mitä siis tuomio säätää?\n\nAbbedissan rinta kohoili kiivaasti, mutta hän ei vastannut sanaakaan.\n\n— Mitä tuomio säätää? kysyi kuningas. Hänen hillityssä äänessään oli\nsointu, joka sai abbedissan äkkiä nostamaan silmänsä.\n\n— Että me olemme karkoitettavat täältä, kuiskasi hän.\n\n— Jos ansionne mukaan toimisin, niin käskisin paikalla sotamiehiäni\najamaan teidät pihalle, mutta armosta saatte itse vapaehtoisesti\nlähteä.\n\n— Armoa, armoa! huusi koko joukko ja lankesi polvilleen.\n\n— Mitä te tahdotte?\n\n— Jäädä tänne palvelemaan Jumalaa ja auttamaan köyhiä, niinkuin\ntähänkin asti! huusi abbedissa.\n\n— Ja kaikin mahdollisin keinoin koettamaan rikastua lähimmäisenne\nkustannuksella; armottomat, sydämettömät te olette olleet;\navioliiton, jonka Jumala itse sääsi, olette te leimanneet melkein\nrikokseksi. Pakollisen luostarilupauksen antaminen on teidän\nsilmissänne Jumalalle otollinen työ, mutta se, joka luopuu valheesta\nnoudattaakseen lakia, jonka Jumala itse istutti sydämeemme, se on\ntehnyt rikoksen, joka ainoastaan tulella voidaan sovittaa. Taivaan\nrangaistus teitä kohtaa sen tähden, että jätitte tuon ihmisraukan\npyövelin käsiin.\n\n— Kirkon laki niin käskee, sopersi abbedissa.\n\n— Mutta ei Jumalan laki, huudahti kuningas. — Tästälähin tahdon ja\nkäsken, että jokainen nunna vapaasti saa jättää luostarin.\n\nAbbedissan laihoille kasvoille oli valunut helakka puna, mutta hän\nhillitsi mielensä ja virkkoi:\n\n— Väkivallalla voitte meidät karkoittaa, mutta siitä olen varma,\nettei kukaan mene vapaehtoisesti.\n\n— Sen saa tulevaisuus osoittaa; voutini Olavi Olavinpoika valvokoon\ntästälähin luostaria. Kerran kuukaudessa tulee hän tänne ja silloin\nsaa joka nunna kääntyä hänen puoleensa pyytämään apua, jos hän sitä\ntarvitsee.\n\nAbbedissa horjui niin, että muutamien nunnien piti tulla häntä\ntukemaan.\n\nKustaa hymyili nähdessään, mikä liike oli syntynyt nunnien riveissä.\n\nMutta kun abbedissan pyörtymiskohtausta yhä jatkui, rupesi kuningas\nepäilemään petosta ja virkkoi:\n\n— Toivottavasti sisar ymmärsi minut?\n\nAbbedissa selitti viittauksilla, ettei hän osannut puhua.\n\n— No, sanoi kuningas, — odotetaan. Sillaikaa voivat upseerini\ntarkastaa luostaria ja minä puhuttelen nunnia.\n\n— Tahtooko joku sitä? huusi abbedissa, kääntyen nunnien puoleen.\n\n— Ei, ei, huusivat kaikki.\n\n— Sanokaa siis te, sisareni, heille, kun vouti tulee, että se on\nkuninkaan tahto.\n\nAbbedissa nyökäytti päätään.\n\n— Tahdon vastausta! huusi kuningas kiivaasti.\n\n— Teen mitä ikinä voin noudattaakseni teidän armonne tahtoa.\n\n— Sillä ehdolla te saatte asua täällä, mutta muistakaa, että se\nriippuu kuuliaisuudestanne.\n\n— En tule unohtamaan ainoaakaan sanaa siitä, mitä teidän armonne on\npuhunut.\n\n— Hyvä. Kuulkaa, arvelen että tässä joukossa on useita nuoria.\n\n— Teidän armonne, luostarissa ei lasketa ikävuosia.\n\n— Arvelen, että jokainen puolestaan sen kuitenkin tietää, ja että\nmoni sydämestään haluaa takaisin maailmaan, elämään hyödyllistä\nelämää vaimona ja äitinä; tahdon sanoa teille kaikille: älkää antako\nväärän häveliäisyyden estää itseänne katkaisemasta kahleita, jotka\nmahtavat olla sietämättömät ja joilla totisesti ette palvele Jumalaa.\n\nHeti sen jälkeen läksi kuningas seurueineen ja väkineen luostarista.\n\nMåns Bryntenpoika vakuutti nunnajoukon liikkeiden kyllä todistaneen,\nettä siellä oli useita nuoria.\n\n— Varmaan moni vanhoistakin mielellään tahtoisi maailmaan takaisin,\nsanoi Juhana.\n\n— Niin, ne joilla on ystäviä ja sukulaisia, lisäsi Kustaa, — mutta\nvallanhimoiset naiset pitävät enemmän luostareista, siksi että he\nsiellä ovat tilaisuudessa anastamaan itselleen valtaa.\n\n— Jos abbedissan valta ulottuisi luostarin ulkopuolelle... sanoi\nMåns Bryntenpoika.\n\n— Niin emme elävinä pääsisi Jotnisteeniin, arvelet, sanoi kuningas\nhymyillen.\n\n— Onneksi se jo häämöittää tuolta.\n\n— Näkyykö Cecilia rouvaa?\n\n— Ei, teidän armonne.\n\n— Kyllä sinä siinä suhteessa turhaan poltat hiiliäsi.\n\n— Onneksi ei mies ole mustasukkainen.\n\n— Hän luottaa häneen rajattomasti.\n\n— Nainen on heikko astia.\n\n— Mies on välistä vielä heikompi.\n\n— Myönnän kyllä, jos mies on rakastunut.\n\n— Ajatteleppas, jos hunnun takaa olisit keksinyt kaunottaren!\n\n— Silloin olisin hänet ryöstänyt; teidän armoanne on tosin\nkiittäminen siitä, ettei se enään ole niin vaarallista, mutta panenpa\nmiekkani pantiksi, ettei siellä ollut kaunottaria.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Hän olisi varmaan sattumalta nostanut huntuaan; siksi lähden nyt\ntäältä ehein sydämin.\n\n— Minä luulin sen jääneen Cecilia rouvan luo.\n\n— Nyt hän saa sen kokonaan.\n\nPitkin pitäjiä oli kierrellyt tieto, että kuningas tahtoo puhutella\nkansaa ja että sen määrättynä päivänä on kokoontuminen suurelle\ntasangolle Jotnisteenin edustalla.\n\nJa kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja\nilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin\nmiehiin.\n\nKuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent\nPietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan\nlykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.\n\nCeciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä\npitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta\nherättämään nukkuvaa karhua.\n\nMutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli\nmuutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin\nvastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.\n\nMåns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen\nkauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että\nhänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme,\nsuuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan\nmitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa,\nja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää\nkeikailemista... siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli\nkorviin saakka rakastunut.\n\nHän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven\ntaakse ja kuuli tällaista puhetta: \"rakastan sinua päivä päivältä\nenemmän... sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa... emme koskaan\neroa...\" ja sitte seurasi suudelmia.\n\nMåns Bryntenpoika hikoili... hän kuuli miehen äänen, mutta se oli\nsangen harvapuheinen... Sellainen jörö, kun vaikenee!... Olisinpa\nminä, niin...\n\nAivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.\n\nKuningas oli sattumalta yksin.\n\n— Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.\n\n— Kuka? mikä?\n\n— Tai oikeastaan hän pettää kapteeni Olavi Tystea, mutta aika jörön\ntähden?\n\n— Cecilia rouvastako sinä puhut?\n\n— Niin, teidän armonne.\n\n— Ja sinä tarkoitat...\n\n— Että hänellä on rakastaja, siitä panen pääni pantiksi.\n\n— Sinä olet sekä kuullut että nähnyt väärin.\n\n— En, teidän armonne, olen asiastani varma, ja jos minä olisin hänen\nmiehensä, niin...\n\n— Ehkä se oli juuri hän.\n\n— Ei, olkaa hyvä ja katsokaa, tuossa hän seisoo pihassa keskellä\nsotamiesjoukkoa, tyynenä kuin viilipytty, ja minä...! Hän iski\nnyrkillä otsaansa, polki jalkaa maahan, ähki ja puhki ja käyttäytyi\nkuin hullu.\n\n— Myönnän, että tämä asia suuresti loukkaa turhamaisuuttasi, nauroi\nkuningas.\n\n— Onhan toki liikaa että aviomies ja kaksi rakastajaa yhtaikaa\novat samojen muurien sisäpuolella, ja kyllä minä siltä kavaltajalta\nnaamarin riistän, kyllä minä näytän, että...\n\n— Tässä piilee joitakin salajuonia, sanoi kuningas. — Kutsu Olavi\nOlavinpoika tänne, mutta älä selitä mitään.\n\n— Teidän armonne voi luottaa minuun.\n\nOlavi Olavinpoika seisoi kumartaen kuninkaan edessä.\n\n— Seuratkaa minua! Mene sinä edellä!\n\nKaikki kolme läksivät astumaan, herra Måns ensin.\n\n— Tässä, teidän armonne.\n\n— Ovi auki, käski kuningas.\n\n— Minulla... ei ole avainta, vastasi vouti kalveten.\n\n— Kenen käsiin te olette sen uskonut? kysyi kuningas ankarasti.\n\n— Cecilia rouvan käsiin.\n\nMåns loi kuninkaaseen voittoisan katseen.\n\n— Mutta minä tahdon sisään!\n\n— Avatkaa, rouva Cecilia! huusi Olavi Olavinpoika.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi Cecilia.\n\n— Kuninkaan nimessä!\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus, sitte avautui ovi ja Cecilia polvistui\nkuninkaan jalkain juuressa.\n\n— Armoa! pyysi hän, kädet ristissä.\n\nMåns Bryntenpoika ei voinut katsoa kuin miestä, joka hänkin oli\npolvillaan.\n\nKuningas ojensi kätensä Cecilialle ja nosti hänet ylös.\n\n— Sanokaa minulle ensin rikoksenne, lausui hän lempeästi ja astui\nsitte likemmä miestä.\n\n— Mutta Cecilia oli ehtinyt ennen häntä ja kietonut käsivartensa\nmiehen kaulaan.\n\n— Armoa, armoa! pyysivät nyt molemmat.\n\n— Aarent Pietarinpoika! huudahti kuningas hämmästyneenä.\n\n— Isäni!\n\nKuningas loi hetkeksi katseensa herra Månsiin ja kääntyi sitte\npolvistuvien puoleen.\n\n— Isänmaan kavaltaja! lausui hän ankarasti, kääntyi sitte ympäri ja\nläksi kiirein askelin huoneesta.\n\nMåns Bryntenpoika seurasi häpeillään. Kuningas oli koko päivän\nharvapuheinen ja synkällä mielellä; hän puhutteli kääpiöä, mutta\ntämä oli viettänyt vain yhden yön Jotnisteenissa ennenkuin hän läksi\nkuningasta hakemaan, eikä siis tietänyt mitään Aarent Pietarinpojasta.\n\nPäivällisaikaan tuli Ingiald. Hän oli kierrellyt pitkin pitäjiä\nkuninkaan asioissa ja toi nyt tiedon, että jokainen saapuu, mikäli\nterveys vaan sallii.\n\nNyt vasta kääntyi keskustelu Aarent Pietarinpoikaan, nimittäin\nkuningas kysyi ja Ingiald vastasi.\n\nSeuraavana päivänä piti kokouksen olla ja jo edeltäkäsin näytti\nosanottajien luku tulevan suureksi.\n\nHerroja ei tosin ollut paljon, sillä täällä ylämaassa oli vain\nharvoja herrastiluksia, mutta sitä suurempi oli talonpoikien joukko.\n\nViime hetkessä antoi kuningas käskyn, että Aarent Pietarinpoika\nvangittuna tuotaisiin ulos.\n\nTapansa mukaan puhui Kustaa kansalle ja tänään teki hän sen\nniin voimakkaasti, että kyyneleet heruivat kuulijain silmiin.\nHän kysyi heiltä, luulivatko he todellakin hänen asemaansa\nniin kadehdittavaksi, ettei hänellä saattaisi olla parempia ja\nhuolettomampia päiviä, jos hän eroaisi hallituksesta.\n\nEpävarmoina katselivat he toisiinsa.\n\nSitte otti hän vertauksen perheenisästä, jolla on suuri perhe ja\npaljon palvelijoita, joista jokainen tahtoo kulkea omaa tietänsä,\nkatsomatta yleistä parasta.\n\n— Miten sen isännän on meneteltävä? kysyi hän.\n\nNyt ymmärsi kansa ja jokainen myönsi kuninkaan olleen oikeassa ja\nlupasi tulevaisuudessa parantaa tapansa.\n\n— Mutta täällä on meidän joukossamme muuan kavaltaja, sanoi Kustaa,\n— jonka rikos on sitä suurempi koska hänellä olisi pitänyt olla\nenemmän järkeä kuin teillä; ja nyt tahdon kuulla, mitä te hänestä\narvelette.\n\nKaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi\nkentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki\nylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.\n\nIhmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.\n\n— Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.\n\n— Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?\n\n— Ei, ei!\n\n— Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni\nhellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä\non viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana\nvelvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.\n\nKansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet\nirroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.\n\n— Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, — tyttärenne saa tästälähin\nvastata teistä.\n\nSitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä\nkatsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka\nsanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa\n_kuningas_ Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja\nMatti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille\nmenneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle\nkansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa\nEerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän\nkuninkaakseen.\n\nCecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen;\nsensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten\nvirastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.\n\nLuostarin valvojaksi asetti hän Olavi Olavinpojan sijaan Tysten,\nkoska tämä hyvin tunsi paikkakunnan olot. Sitte lausui hän\nsydämelliset jäähyväiset ja läksi Helsinglantiin.\n\nMåns Bryntenpoika kysyi, Cecilia rouvan tähdenkö kapteeni Tysten piti\njäädä Isalaan.\n\n— Sinun tähtesi myöskin.\n\n— Teidän armonne luulee siis...\n\n— Että sinä, niinkuin Jotnisteenissa, hänen tähtensä tekisit monta\nhullutusta ja monasti loukkaisit meidän arvoamme.\n\nGestriklannissa piti kuningas vielä maakäräjät, huhtikuussa hän\nUpsalan kautta tuli Tukholmaan. Silloin tutkittiin Peder Grymin asia;\nhänet tuomittiin mestattavaksi ja tuomio pantiin heti täytäntöön.\n\nSitte seurasi hiukan levollisempi aika, mutta pitkäikäiseksi se ei\ntullut.\n\n\n\n"]