[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9DAkJHaNxJnohn1ErnPs-mAl54caJQFsionh3SKuXf4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2855,"Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa II: Aurinko laskee","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"2855-blink-carl-kustaa-vaasa-ja-hanen-aikalaisensa-ii","2855__Blink_Carl__Kustaa_Vaasa_ja_hänen_aikalaisensa_II",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1888,1912,128309,794798,false,55641,[24,25,26],"Gustav I Vasa, King of Sweden, 1496-1560 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Aurinko laskee\" by Louise Stjernström is a historical-romantic narrative written in the early 20th century. The book explores the political and social upheavals during the reign of King Gustav I of Sweden, encapsulating the struggles between traditional practices and emerging new ideas. At the center are characters like Ture Jönsinpoika, who are caught in the dynamics of power and loyalty against the background of religious and political conflicts, hinting at a fraught atmosphere leading to rebellion.  The opening portion sets the stage for an intense political drama, introducing Ture Jönsinpoika, a nobleman who is deeply disillusioned by his sons' allegiance to the king, rather than to him. He devises plans to gather support against King Gustav's rule, a situation complicated by his interactions with key figures such as the abbess of a local convent and other nobles who resent the king's reforms. As tensions rise, with discussions about sedition and the influence of religious beliefs on the populace, readers are drawn into the complex web of alliances and rivalries that could reshape the landscape of power in Sweden. The narrative hints at a brewing storm of conflict, setting a compelling tone for the battles—both political and personal—that are to unfold. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Talvio, Maila",292,"Historiallinen romaani kuvaa Kustaa Vaasan elämää ja Ruotsin valtiollisia vaiheita 1500-luvulla. Kerronta seuraa kuninkaan nousua valtaan, uskonpuhdistuksen murrosta sekä hovin sisäisiä valtataisteluja ja perhesuhteita.","Carl Blinkin 'Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa II' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2855. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA II: AURINKO LASKEE\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Maila Talvio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Taistelu uusien ja vanhojen olojen välillä.\n 2. Kateelliset naapurit.\n 3. Lauri Pietarinpoika.\n 4. Pettymys.\n 5. Vielä kerran kuningas Kristianista.\n 6. Svante Sture ja Lyypekki.\n 7. Kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä.\n 8. Pimeyden voimat.\n 9. Aatami rakastuu.\n10. Toinen morsian.\n11. Ristiriitoja.\n12. Dackesota.\n13. Valkenee.\n14. Myrskyn tauottua.\n15. Aseihin, aseihin!\n\n\n\n\n1.\n\nTAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ.\n\n\nSurkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet\npettäneet.\n\nHänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti\nGöran, kuului hänen puolueeseensa.\n\nMolemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä\nystäviä.\n\nTure herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja\nKristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen\noivalliset suunnitelmansa.\n\nJuhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt\nKristina rouva edes poikansa tähden...\n\nTure herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli\nja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian\nhelläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi\nei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan\nhäntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan\nhäntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana\nystävänä.\n\nTuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän\noli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja\nmonta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja _siihen_ perusti hän\nvaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea;\njos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön\nhallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin\npidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta\nhallinnosta.\n\nHarvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen _huoli_ korkeinta\nmahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut\ntahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä\nsuoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana,\nsillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen.\n\nHänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.\n\nMiksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois!\nOlisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he\nolisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet\nvanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.\n\nEräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin\nhänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.\n\n— Päästäkää hänet sisään.\n\nPitkä, komea nainen, astui huoneeseen.\n\n— Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.\n\n— Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.\n\nHän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.\n\n— Jalo rouva! huudahti Ture herra.\n\nNainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra\notti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.\n\n— Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä.\n\n— Olivan luostaristako?\n\n— Niin, hän on yhä siellä.\n\n— Minulle hän ei ole kirjoittanut.\n\n— Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa!\n\n— Käsitän sen.\n\n— Mutta hän ikävöi kotiin.\n\n— Todellako?\n\n— Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan.\n\n— Hänen täytyy tulla!\n\n— Hän ei voi.\n\n— Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje.\n\n— Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei\nuskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa\nryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla\nkuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat\npyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin\nkäskyjä ja kehoituksia poljetaan.\n\n— Ajat ovat kamalat!\n\n— Viimeiset päivät ovat käsissä!\n\n— Voi Vesteråsin kauheaa resessiä!\n\n— Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia\nmyönnytyksiä.\n\n— No, mitä hän sanoi?\n\n— Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut\nainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet.\n\n— Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten\nminä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun\nmitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista\neikä kerettiläistä.\n\n— Varmaan hän oli liian lamautunut... ajatelkaa, että hänen oli\ntäytynyt luopua Munkebodastaan.\n\n— Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen\npuolestaan.\n\n— Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa.\n\n— Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän.\n\n— Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne.\n\n— Onko teillä joku ehdotus?\n\n— Tarjoan teille liittolaisia.\n\n— Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture\nJönsinpoika.\n\n— Häntä seuraa moni muu.\n\n— Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse.\n\n— Entä Måns Bryntenpoika?\n\n— Valtiomarskiko?\n\n— Niin juuri.\n\n— Kuninkaan hyvä ystäväkö?\n\n— Oli sitä.\n\n— No mutta kuinka?\n\n— Mustasukkaisuus muutti välin.\n\n— Kummaltako puolen?\n\n— Måns Bryntenpojan puolelta.\n\n— Olisiko kuningas ensi kerran...\n\n— Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia.\n\n— Kenelle, keneltä?\n\n— Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä.\n\n— Häpeällistä!\n\n— Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa.\n\n— Mutta entä niinkutsuttu mies...?\n\n— Seisoi tyynenä vieressä ja katseli.\n\n— Entä Måns Bryntenpoika?\n\n— Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä.\n\n— No mitä sitte?\n\n— Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan.\n\n— Måns herran tähdenkö?\n\n— Sekä hänen että muiden tähden.\n\n— Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika\nhieroskeli tyytyväisenä käsiään.\n\n— Eikä siinäkään kyllä.\n\n— No mitä vielä?\n\n— Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti\njäädä sinne.\n\n— No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi?\n\n— Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi\ntulisi loukatuksi.\n\n— Asiahan on päivänselvä.\n\n— Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne.\n\n— Tietysti ei mikään.\n\n— Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan.\n\n— Se valitettavasti ei ole kestävää laatua.\n\n— Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran\nkäynyt siellä pohjoisessa.\n\n— Todellako! huudahti Ture herra.\n\n— Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai\npalata näkemättä kaunotarta.\n\n— Hän mahtaa olla hurmaava.\n\n— Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä\nhurmaavampi.\n\n— Pitääkö minun?\n\n— Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme.\n\n— Miksi?\n\n— Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy\ntapahtua tytön kautta.\n\n— En todellakaan tiedä.\n\n— Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa?\n\n— On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja\nrupeaisi meidän kätyriksemme.\n\n— Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti.\n\n— Te voitte hänet löytää, jalo rouva.\n\n— Minä?\n\n— Niin, muut eivät siihen kykene.\n\n— Mistä minä sitte hänet otan?\n\n— Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon.\n\n— Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan\nlankeemus on hänen menestyksensä ehto!\n\n— Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen\nmorsiamen.\n\nRouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa.\n\nHerra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko\nhän oikein... Hänen täytyi varovasti tiedustella.\n\n— Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen.\n\n— Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien.\n\n— Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten.\n\n— Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, — että uskollisen\nkristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien\nsyötäväksi.\n\n— Se on totta.\n\n— Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra\nkoko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se\njoka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon.\n\n— Samaa mieltä olen minä.\n\n— Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on\nvelvollisuuteni.\n\n— Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni.\n\n— Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä\nnuoren tytön...\n\n— Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan.\n\n— \"Kuin synti\" olin melkein sanomaisillani.\n\n— Todellako! ja Ture herran silmät loistivat.\n\n— Hyvin nuori.\n\n— Onko viisas?\n\n— Viisas, viekas!\n\n— Onko suurtakin sukua?\n\n— On isän puolelta.\n\n— Entä äiti?\n\n— Kuollut.\n\n— Sitä parempi.\n\n— Hän on monta vuotta...\n\n— Ollut luostarissa... sen arvasin.\n\n— Isän hartaasta pyynnöstä...\n\n— Saako isä tietää...\n\n— Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön.\n\n— Mutta jos hän sattumalta saisi...\n\n— Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt.\n\n— Sitä parempi.\n\n— Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava?\n\n— Ja millä nimellä?\n\n— Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut.\n\n— Eli ehkä seuranaisena?\n\n— Se sopisi ehkä paremmin.\n\n— Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri... hänen\nvaimonsa on kivuloinen...\n\n— Eikö hänen ja herra Månsin väli ole...\n\n— Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja\ntahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota\npuoleensa.\n\n— Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä?\n\n— Mielelläni!\n\n— Kuinka pian?\n\n— Onko hän sitte jo valmis?\n\n— On ollut jo kauvan.\n\n— Vai niin... hän tietää siis jo...!\n\n— Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu!\n\n— Entä mikä hänen nimensä on?\n\n— Rosanna.\n\n— Ihmeellinen nimi.\n\n— Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole.\n\n— Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa.\n\n— Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä\nottaa vastaan hänet.\n\n— Kyllä, jos mies vain tahtoo!... Mutta voinhan minä kaikissa\ntapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te,\nmikäli mahdollista, autatte meitä?\n\n— Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te\nlaimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä.\n\n— Me voitamme, siitä olen varma.\n\n— Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, —\nja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa.\n\n— Amen, hurskas sisar.\n\nHe erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi\nja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen.\n\nTure herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan\nystäviensä kanssa.\n\nEnsinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha,\nkatolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta\nhänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle\njokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä.\n\nHän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden\niässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi\nheille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän\nvirkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo\nsaa joutua niin kauvan kuin hän elää.\n\nKerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä,\nmutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä\nolisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti\nmaatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä.\n\nTällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman\npappisseuran.\n\nAdela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan,\nmutta hän oli suuttuneen näköinen.\n\nTure herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi:\n\n— Tänne te sovitte!\n\nPuheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään\nRoslagenissa ja saaristossa.\n\n— Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista.\n\n— Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen.\n\n— Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy\nhätä, huusi kolmas.\n\n— Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, — että kuningas\nLiivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa,\njota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata.\n\n— Sen hän teki ansaitakseen!\n\n— Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan\npääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te,\narvoisa isä, menettelisitte sillä lailla.\n\n— Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, —\nen luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen\nkansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä.\n\n— Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika\nkiivaasti.\n\n— Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan.\n\n— Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; —\nniin armottomasti ei kristitty menettele.\n\n— Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, — mutta\ntoivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin.\n\n— Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui\nAdela, — mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä\nystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi.\n\n— Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä?\n\n— Omat poikanne, herra Ture.\n\n— Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa.\n\n— Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, —\nettä kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin\nlaamannina?\n\n— Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi.\n\n— Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle\novat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja\ntaloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta.\n\n— Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule\nhäntä palvelemaan.\n\n— Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen,\nlaskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, — koska hän väittää,\nettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava\ntakaisin.\n\n— Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture\nherra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.\n\n— Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti\nluostarinjohtaja, — mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te,\nherra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies,\npelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.\n\nNuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne\nsaivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen\nja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka\nvertaista tuskin lienee historiassa.\n\nTure herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet\nja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on\nmatkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä\njuuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten\nKustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.\n\nJa niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään\nivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen\nkätensä hyvästiksi, oli sanonut: \"onnea matkalle!\"\n\nHän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä\nerinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.\n\nKronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa\nymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina\nkatseltiin kuningasta karsain silmin.\n\nNyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.\n\nSiellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään\nVadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.\n\nTalon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää\nsamaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää,\nettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna\nlapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla\nnälkään, Jumalan kiitos!\n\nNiilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen\nemäntänsä ole erinomainen olento.\n\nMutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli\nNiilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata\nilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista.\n\nMutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä\noli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen.\n\nJo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn.\n\n— Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra\nvarmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan\nmolemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. \"Kai sentään\nmiehenkin piti saada osansa\", nauroi Ture tyytyväisenä.\n\nAgneta rouva itki maailman pahuutta.\n\nNiilo herra raappi korvansa taustaa.\n\n— Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, — että kuningas, josta ei\nkoskaan ole kuultu...\n\n— Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra.\n\n— Karannut nunna! huokasi Agneta rouva.\n\n— Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi\nNiilo herra matalalla äänellä.\n\n— Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville\ntulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen.\n— Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka,\nherra Ture?\n\nHän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva\noli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan\nkäytöstä.\n\n— Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää\nselitystä.\n\nJa Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut\nkasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan\nkaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta.\n\n— Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet\ntaloomme! huudahti Agneta rouva.\n\n— Miksei? sanoi herra Niilo.\n\n— Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena.\n\n— Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi\ntäällä... käyhän hän muutenkin...\n\n— Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, — hän tietää ettei herrani pidä\nsiitä.\n\n— Hm, minä myönnän... mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että\nmahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki\nepäilykset poistettavat.\n\n— Ja minunko pitäisi katsella... ei ikinä, ei ikinä!\n\n— Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä\nMåns Bryntenpoika on voitettava.\n\n— Tämä on inhoittavaa peliä!\n\n— Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen\nluja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa\nja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen\nuskonsa puolesta ja voittamaan.\n\n— Entä sitte?\n\n— Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa\nluostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret\nsaavat lohduttaa häntä.\n\n— Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo\nherra.\n\n— Sellainen epäsäätyinen avioliitto!\n\n— Tyttö taitaa olla määrätty luostariin... Ehkäpä Thord Bonde ottaa\nvastaan hänet... niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa\nritarin suosiosta.\n\n— Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta.\n\n— Minulla on syytä varmuuteeni.\n\n— Mitä syytä?\n\n— Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa\nmaatilallaan.\n\n— Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut?\n\n— Ei vielä, he ovat siinä taitteessa.\n\n— Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva,\nhymyillen lempeintä hymyään, — mutta millä perustuksella hän\noikeastaan voi tulla tänne?\n\n— Eiköhän olisi paras seuranaisena?\n\n— Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo.\n\n— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein.\n\n— Me naiset näemme aina sellaiset asiat!... No, herra Ture, koska\nholhokkinne tulee meille?\n\n— Koska vaan sallitte.\n\n— No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin,\nennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\n— Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns\nherran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä\ntervehtimässä.\n\n— Mistä syystä?\n\n— Sen ilmoitan hänelle itse.\n\n— Mutta minä en vielä koskaan... sitäpaitsihan meidän pitää odottaa\ntytön tuloa.\n\n— Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo.\n\n— Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole.\n\n— Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru — Agneta rouvan\nääni oli ylenkatseellinen, — ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle\nlohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli.\n\n— Ethän toki tarkoittane, että minun...\n\n— En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen;\n— kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia\nniinkuin hyväksi näen.\n\n— Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; — jollen\npelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra\nMånsin luo.\n\n— Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä\non, sanoi Niilo herra.\n\nMutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle:\n\n— Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin!\n\n— Voitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen\nitsekseen: — onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki!\n\nMuuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä.\n\nBron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli\nkiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa\nEerikinpoikaa vastaan.\n\nTure herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun\nTure tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.\n\nTällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria\npappiskokelaita.\n\nHänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän\nvastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä,\naina erehdyksen suuruuden mukaan.\n\nTure herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin\nruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan\nyli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt,\nsai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.\n\n— Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi\npappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli\nuuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut\nniinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten\nhuonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja\nkäski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian\npalatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti\npöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi\nsyvä, valittava huokaus.\n\n— Mitä kuuluu, mestari Jaakko?\n\n— Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.\n\n— Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.\n\n— Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.\n\nHänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara\nkuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla\nhän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän\nsäälivällä äänellä virkkoi:\n\n— Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko.\n\n— Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen\ntulee kuulla.\n\n— Pappejaan tietysti.\n\n— Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina\nkirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia,\nruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia\nvastaan.\n\n— Aivan oikein!\n\n— Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin\nseuraavat kuninkaan käskyjä.\n\n— Eikö niitä sitte saata rangaista?\n\n— Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee... ja\npappi hymyili ilkeää hymyä.\n\n— En oikein ymmärrä...\n\n— Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen\nsyntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli\nkäärme hänet, nyt...\n\n— Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, — te tarkoitatte,\nettä naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan.\n\n— Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että\nkuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa,\nja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen\nmäärään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat\npappiensa elää puutteessa.\n\n— Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko.\n\n— Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan... Eikö teidän armonne\nsuvaitse maistaa olutta?\n\nTure herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan.\n\n— Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä?\n\n— Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen\npanija. Hänen sisarensa on kipeänä.\n\n— Se teidän naisenneko?\n\n— Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. — Onko\nteillä montakin lasta, mestari Jaakko?\n\n— Kahdeksan niitä oli... mutta nyt niitä on yhdeksän.\n\n— Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien\nlasten tulee periä niinkuin...?\n\n— Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.\n\n— Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on\nniin monta...\n\n— Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän\nmahtavimmat heistä huolta.\n\n— Eivätkö he muuten tekisi sitä?\n\n— Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista\ntavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat\nluostareihin.\n\n— Vai niin, no sitte minä ymmärrän.\n\n— Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen\nrikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi\nhyödyksemme.\n\n— Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin,\nkun keskeytin teidät.\n\n— En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan\nluostarista.\n\n— Kertokaa kummastakin.\n\n— Ehkä ensin saan täyttää kannun.\n\n— Tehkää se.\n\nJa mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti\nritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla\nKustaa Eerikinpojasta.\n\nPappi palasi ja istuutui sohvaan.\n\n— Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi\nPietarinpojalla on veli?\n\n— Olen kuullut hänestä puhuttavan.\n\n— Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on\ntyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä\nennen aikaa ilmaise ajatuksiaan.\n\n— Vaarallinen mies!\n\n— Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä\nkokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten\npaljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat\nnäyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu\npitäjäntupaan ja kuulee kaikki.\n\n— No, mitä hän sitte saattoi tehdä?\n\n— Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja\nkavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan\nlumivalkeaksi.\n\n— Kai he häntä vastustivat?\n\n— Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin\nhän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan\npuolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas\nainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua\nhänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi.\n\n— Mutta minä en käsitä... papit...\n\n— He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen\nvallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät\nkuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä.\n\n— Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille?\n\n— Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina\nsen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka\novat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä\ntulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas\nkitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta\nhyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa\nsaa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se\njuuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia\npitkin maata.\n\n— Sitä eivät he kai ymmärtäneet.\n\n— Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin.\n\n— Se mies täytyy toimittaa pois!\n\n— Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä.\n\n— Kai hänet nyt jostakin saa kiinni.\n\n— Minulla on tuuma.\n\n— No, antakaappa kuulla!\n\n— Täytyy saada aikaan kiivas sanasota, ja sitte kun mielet ovat\nkuohuksissa...\n\n— Tappelu!... Minä ymmärrän, minä ymmärrän!\n\n— Niin kävi Nydalan voudin.\n\n— Tapettiinko hänet?\n\n— Siitä minun juuri piti kertoa.\n\n— Tapahtuiko se hiljan?\n\n— Viikko sitte.\n\n— Mitähän kuningas sanoo?\n\n— Saamme kuulla.\n\n— Voitteko te pitää puolianne?\n\n— Voimme. Eiväthän kuolleet puhu.\n\n— Aiotteko saada aikaan useita tuollaisia kepposia?\n\n— Jumalan avulla teemme lopun kaikista vastustajistamme, teidän\narmonne. Taivas huutaa kostoa siitä, että maalliset herrat määräävät\nmiten kirkkojen ja luostarien omaisuus on käytettävä, päättävät miten\npaljon saadaan ottaa niiden tarpeisiin ja antavat loput kruunulle.\n\n— Rangaistus tulee! huusi Ture Jönsinpoika ja tyhjensi kannunsa, —\nluottakaa siihen, että kosto tulee!\n\n— Minä kyllä koetan voimieni mukaan vaikuttaa rahvaaseen.\n\n— Niin, ymmärrättehän te, mestari Jaakko, että olisi hyvä saada se\naisoihin.\n\n— Se onkin minun tarkoitukseni ja sentähden emme me papit laisinkaan\nvastusta, kun smålantilaiset ja länsigötit täällä panevat toimeen\npieniä kahakoita.\n\n— Niin juuri, me tulemme sitte perässä ja palautamme järjestyksen,\npuuttui Ture herra puheeseen.\n\nSamassa huomasivat he, että pihaan oli saapunut joukko talonpoikia,\njotka nähtävästi odottivat ensi tilaisuutta päästäkseen kirkkoherran\npuheille. Sen saattoi huomata heidän levottomista katseistaan ja\nliikkeistään.\n\n— Puhutelkaa heitä tuolla ulkona, sanoi Ture herra papille, — ja\nminä tulen mukaan.\n\nHe läksivät molemmat pihaan, mutta talonpojat joutuivat hämilleen\nnähdessään herra Turen.\n\nMestari Jaakko alentui kattelemaan jokaista erikseen.\n\n— Tervetuloa, rakkaat pitäjäläiset, sanoi hän, — vaikka tosin näen,\nettette kaikki kuulu seurakuntalaisiini.\n\n— Kyllä se nyt on sillä lailla, virkkoi pieni, siististi puettu\ntalonpoika ja viittasi pariin pitkään toveriinsa, — että tuo tuossa\non vävypoikani ja tuo toinen vävypoikani sisarenpoika.\n\n— Tervetuloa, tervetuloa! vastasi pappi, toistamiseen paiskaten\nkättä. — Voinko jollakin lailla auttaa teitä?\n\n— Olisimme tässä tahtoneet vähän neuvotella pappimme kanssa, mutta\neihän nyt taida sopia.\n\nMestari Jaakko ja Ture herra katsahtivat toisiinsa ja edellinen\nlausui:\n\n— Länsigötien laamanni on niin nöyrä herra, että hän mielellään\nkuulee asianne ja auttaa, jos suinkin voi. Tulkaa nyt vaan\narkihuoneeseen ja ottakaa tuoppi olutta.\n\nEnsin talonpojat hiukan kursailivat, mutta sitte he seurasivat kutsua\nja istuutuivat penkille pöydän ääreen.\n\nTure herra puhutteli muutamia heistä sangen armollisesti, mutta\nkun mestari Jaakko sitte veti esiin suuren nojatuolin ja pyysi\nhäntä istumaan, niin hän mielihyvällä heittäysi siihen ja seurasi\nkeskustelua ainoastaan kuulijana.\n\nLikainen piika kantoi sisään oluen, asettaen kunkin miehen eteen\ntuopin. Hänen mentyään joi pappi talonpoikien kanssa ja virkkoi sitte:\n\n— Jos nyt sitte ryhtyisimme asiaan.\n\n— Asia on sellainen, virkkoi muuan miehistä, — että tuo Lauri\nLaurinpoika on tuottanut meille paljon päänvaivaa.\n\n— Koska hän kerran kuuluu seurakuntalaisiini, niin minun kai pitää\nparantaa vaivanne, vastasi mestari Jaakko.\n\n— Se on sillä lailla, sanoi talonpoika, — että kyllä me\npitäjäläiset olemme tyytyväiset kuninkaaseemme, mutta tuo Lauri\nLaurinpoika haukkuu häntä ja sanoo, että te, mestari, oikein voitte\nselittää meille kummoinen hän on.\n\n— Voitteko te kieltää, että hän ahdistaa kristinoppia ja tahtoo\npoistaa sen?\n\n— Meillä on nyt niin hyvä pappi, jonka kuningas itse on asettanut\nvirkaan, ja hän saarnaa niin, että sydän rinnassa hyppii, vieläpä\nruotsin kielellä.\n\n— Ettekö tiedä, että se on paavia vastaan?\n\n— Mutta Jumalaa vastaan ei se totta maar olekkaan.\n\n— Ettekö tiedä, että pyhä isä on Jumalan sijainen maan päällä?\n\n— Niinhän sitä sanotaan, mutta hän, totta maar, ei taida tietää,\nmitenkä täällä talonpoika elää.\n\n— Olkoon sen asian kuinka tahansa, puuttui puhumaan toinen miehistä,\n— mutta me tahtoisimme tietää, minkätähden täällä liikkuu niin\npahoja huhuja kuninkaasta. Onhan hän vapauttanut meidät tanskalaisten\nikeestä ja omin korvin olen kuullut, miten lempeästi hän puhuu.\n\n— Niillä puheilla hän teidät kietoo pauloihinsa, mutta ajatelkaa,\nmiten suuria veroja hän teiltä vaatii.\n\n— Minä kuulin hänen sanoneen, että se tapahtuu valtakunnan neuvoston\nsuostumuksella.\n\n— Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset\nsuostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä\nuhalla täytyi suostua.\n\n— Mahtaako tuo olla totta?\n\n— Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä\njäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin\ntekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti,\nettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle\nliian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren\nmies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika\nuskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan\nedellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka\ntahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle\ntotuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin\nkuninkaana.\n\n— Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.\n\n— No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.\n\n— Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle\npohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka\nhän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä\nsäästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan\nuskalla hiiskahtaa.\n\nTalonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:\n\n— Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut\nmaakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.\n\n— Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He\nodottavat, että muut alkaisivat leikin.\n\n— Se ei ole niinkään helppo asia.\n\n— Olette oikeassa, — sanoi herra Jaakko, — se ei ole helppo asia,\nvarsinkin kun ei ole ketään, joka asettuisi johtajaksi, mutta minä\nkehoitan teitä innokkaasti seisomaan vääriä toimenpiteitä vastaan,\nsillä siihen te pystytte. Pitäkää te puolianne niinkuin Kyösti herra\npitää puoliaan; silloin hän huomaa, että olette vapaita miehiä ettekä\ntyperiä, oppimattomia palvelijoita.\n\n— Sitä ei hän saa meistä luulla, sanoi muuan miehistä, ylpeästi\nnostaen yläruumistaan.\n\n— Näyttäkää että pysytte sanoissanne.\n\n— Muu ei tule kysymykseen, lausui toinen, nousten istualtaan ja\ntuupaten naapuriaan kylkeen.\n\n— Täytetään kannut uudestaan, huusi Jaakko herra ja kutsui\npalvelustytön.\n\nMiehet arvelivat, että he jo liian kauvan ovat kuluttaneet Jaakko\nherran aikaa.\n\nMutta hän vastasi, että hän ilokseen on jutellut niin viisaiden ja\nvalistuneiden miesten kanssa, ja sitte hän joi heidän terveydekseen\nja kysyi ikäänkuin sattumalta, ovatko he kuulleet, miten kamalia\nNydalassa on tapahtunut.\n\n— Vouti oli julmaluontoinen ihminen, virkkoi pieni talonpoika.\n\n— Eikä hän tahtonut jättää mitään luostarille, sanoi pitkä mies.\n\n— Sitäpaitsi kuuluu hän koonneen omaan taskuunsa minkä ehti, lisäsi\nensimäinen.\n\n— Minun mielestäni tuo kaikki näyttää ryöstöltä, sanoi mestari\nJaakko, — ja tiedämmehän, että siitä aina koituu pahaa.\n\nNyt lausuivat talonpojat jäähyväiset. He kumarsivat syvään Ture\nherralle, joka armollisella päännyökäyksellä vastasi heille;\nsitte puristivat he mestari Jaakon kättä ja Jaakko neuvoi heitä\nkotimatkalla miettimään asiaa.\n\n— Hammas hampaasta, silmä silmästä!\n\nIsäntä ja hänen korkea vieraansa seisoivat pienen lyyjyikkunan\nääressä ja katselivat, miten talonpojat marssivat tiehensä. Sitte\nkääntyi Ture herra isäntänsä puoleen sanoilla:\n\n— Mestari Jaakko, te saatte ensi piispanistuimen, joka tulee\nvapaaksi, kunhan ohjakset ovat minun käsissäni.\n\nPappi kumarsi maahan asti.\n\n— Sellaiseen kunniaan olen minä liian halpa, sanoi hän.\n\n— Te olette hämmästyttänyt minut harvinaisena kansanpuhujana.\nSitäpaitsi olette te ystäväni, mikä on vielä parempi.\n\nSitte käski Ture herra satuloida hevosensa ja läksi matkaan.\n\nMutta mestari Jaakko oli joutunut niin hyvälle tuulelle, ettei hän\nvielä suonut riemunsa loppuvan, ja koska hän tiesi viinin iloittavan\nihmissydäntä, niin läksi hän kellariin, jossa hän säilytti muutamia\npulloja oivallista, luostarista tuotua viiniä, valitsi pulloista\nyhden ja peitti muut huolellisesti. Valitsemansa pullon otti hän\nmukaansa.\n\nSitte hän sulkeutui huoneeseensa ja avasi korkin. Mestari Jaakko\noli todellakin tuntija, joten hän nautti viinin hajusta, sitte\nkaasi hän sitä pikariin, haisteli vielä ja vihdoin joi... Kuinka se\nlämmitti suloisesti! Hän asettui istuimelle... ja uneksi, että se oli\npiispanistuin.\n\nOdottamaton onni tekee ihmisen avomieliseksi ja myötätuntoiseksi,\nsentähden Jaakko herrakin täytti pikarin uudelleen, vei sen sairaalle\nvaimolle, jotta hän vahvistuisi, ja kertoi hänelle Ture herran\nsuuresta ystävällisyydestä.\n\nSitte hän palasi takaisin, sulki oven, istuutui tuoliin, avasi korkin\nja... niin, sitte ei hän tietänyt mistään ennenkuin seuraavana\naamuna; varmaankin oli hän kirjoittanut koko yön.\n\nTure herra taas palasi kotiin mitä parhaimmalla tuulella. Nyt\nolivat hänen vaununsa valjastetut, hän tarvitsi ainoastaan pari\nesiratsastajaa, ja siihen virkaan oli hän jo edeltäkäsin määrännyt\nkolme poikaansa.\n\nHän kirjoitti siis Laurille ja Juhanalle ja pyysi heidän voimakasta\nmyötävaikutustaan; ovathan he molemmat kuninkaan uskotuita miehiä,\nmutta se ei suinkaan mahda estää heitä auttamasta nyt kun isän kunnia\nja suuruus on kysymyksessä. Hän kirjoitti, että koko Länsigötlanti\nja Smålanti on leimahtanut täyteen kapinaan, että hän on määrännyt\nheidät päälliköiksi ja että hän paikalla odottaa heitä luokseen.\n\nTuomiorovasti Görankin sai kutsun tulla, jota kutsua hän viipymättä\nnoudatti, mutta molemmat toiset pojat vastasivat kunnioittavasti,\nettä he, velvollisuuttaan noudattaen, ovat antaneet isänsä kirjeen\nkuninkaalle, jolle he aina aikovat pysyä uskollisina; he pyysivät\nisää luopumaan kapinasta ja ryhtymään rauhan rakentamiseen.\n\nTure herra suuttui, mutta Göranin lähetti hän pois, jottei hän\njoutuisi epäluulon alaiseksi. Itse hän varovaisesti pysytteli\npiilossa, oleskellen vuorotellen eri maatiloillaan, joita hänellä\noli sangen monta. Suunnitelmat eivät vielä olleet järjestyksessä,\nhän ei voinut muuta tehdä kuin siellä täällä kiihoittaa mieliä,\npitää levottomuutta vireillä ja panna toimeen pieniä käsikähmiä ja\nkahakoita etuvartijaston kanssa.\n\nLuokaamme sillaikaa kuin nämä kostonhimon, kateuden, turhamaisuuden\nja omanvoitonpyynnön ainekset kiehuvat, katse kansallisiin rientoihin\nTukholmassa. Ja tätä tarkoitusta varten voimme seurata pientä Aatamia\nhänen retkillään kaupungissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas oli antanut hänelle luvan vapaasti liikkua missä hän tahtoi,\nsekä vapaan pääsyn luokseen milloin hyvänsä.\n\nAinoastaan niillä ehdoin hän saattoikin viihtyä kaupungin muurien\nsisäpuolella. Välistä hän sentään läksi retkeilemään etemmäksi,\noikein hengittämään ja nauttimaan vapautta, niinkuin hänen sanansa\nkuuluivat.\n\nMuutaman viikon kuluttua tunsi hän olevansa kuin kotonaan kaikkialla\nkaupungissa.\n\nAlussa tietysti kaikki katselivat kuninkaan kääpiötä, mutta pian\nolivat he hänet nähneet ja sitte sai hän liikkua missä mieli teki —\nja kaikkialla hän oli tervetullut.\n\nKauppapuodeissa hän usein istui pienellä jakkaralla myymäpöydän\npäällä, kuunteli ihmisten puheita ja antoi tuontuostakin teräviä,\nsattuvia vastauksia.\n\nSuurella taitavuudella osasi hän yllyttää ihmisiä kaupantekoon ja\nse tietysti ihastutti kauppamiehet. Mutta sensijaan hän taas tahtoi\nrusinoita, viikunoita ja muita herkkuja, joita jakeli ostajille;\nmutta jos kaupanteko hänen tähtensä keskeytyi, niin silloin hän äkkiä\nkatosi, jopa semmoisella kiireellä, ettei kukaan saattanut aavistaa,\nmihin hän oli joutunut.\n\nMieluinten hän sentään kävi tervehtimässä suutareja, räätälejä,\nkattilanpaikkaajia, puuseppiä ja muita käsityöläisiä. Usein hän\notti osaa keskusteluun, mutta usein hän myös kuunteli, jopa sangen\ntarkkaavaisesti. Monasti unohtivat läsnäolijat hänet kokonaan, hän\nkun istui lattialla, kyyristyneenä vuoleskelemaan puupulikkaa tai\nnahkapalasta.\n\nAlussa epäiltiin \"kuninkaan kääpiötä\", mutta pian hänen vaatimaton\nkäytöksensä poisti epäluulot ja hänet otettiin ilomielin vastaan\nkaikkialle.\n\nTukholmassa olivat asiat toisin kuin maaseudulla, tosin sielläkin\nlöytyi joitakin, jotka olivat kuninkaaseen tyytymättömät, mutta\nsiellä olivat ihmiset sentään tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan\nhäntä, jotapaitsi he usein katselivat asioita toisessa valossa kuin\nmaalla.\n\nAatami oli usein kuullut tuttaviensa puhuvan mustienveljesten\nluostarista, jolta kuningas oli ryöstänyt kaikki aarteet, joten\nmunkit suorastaan kärsivät nälkää. Muutamat säälivät heitä, toisten\nmielestä se teki hyvää laiskoille munkeille.\n\nEräänä päivänä joulukuussa v. 1528 ilmestyi kaupungin raastupaan\nabbotti sekä kolme palvelevaa veljeä. He kertoivat hädästään ja\nkysyivät, mihin keinoihin heidän oli ryhdyttävä.\n\nAbbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä\nhänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää,\nniin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.\n\nMunkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan\nlisätietoja.\n\nHeidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä\nedellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut\nasiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.\n\nNeuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat\ntakaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla\ntoimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään\nsinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään\nvoi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa,\nniin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot,\ntoimeentulonsa muualta.\n\nVihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään\nja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat\ntyötä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä,\nniinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.\n\nMutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen\nmielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi\ntuleen.\n\nLisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja\nabbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin\nkuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan\nulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin\nmestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.\n\nVanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.\n\n— Kas kohtalon sormea, — virkkoi hän. — Arvelen, ettei hyvä Jumala\nminua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.\n\nKoko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista\nmolemmista nunnista.\n\nSuurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin\nniin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku\nolisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan\nmaata ja kansaa.\n\nMutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä,\ntasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina\nystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin\nvaltasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista\nherraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.\n\nKustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan\noli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että\nkirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä\nkeskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan\nollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän\nsen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: \"painikaamme, tässä kaatuu\njompikumpi meistä!\" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi\nkynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli\narkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.\n\nLäsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko\nluostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä\nja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja\nväärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman\nja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman\nkuulemaan näitä selityksiä.\n\nSamoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien\non saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen\nvähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin\nsynteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto,\nkynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m.\nsäilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen\nturhuuden.\n\nKokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä.\nKauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset\narvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää\noikeiksi Olavin sanoja: \"tässä maassa on kansaa kohdeltava\nvarovaisuudella\".\n\nHuhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven\nrannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi\nerinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista\niloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin\nkasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas\nkullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa,\nniin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi\nKustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen\ntielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia.\nHänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen\nkaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta\nettä ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin,\nsinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen\nnarrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota\nhuolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan\nelämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä\nihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.\n\nMutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän\nUpsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan\nettä Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän\nvoitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi\nsaavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen\nankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.\n\nSilloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli\nlähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.\n\nSynkin katsein otti kuningas hänet vastaan.\n\nHän kertoi, että kun hän astui koulutaloon Skarassa, niin häntä\nvastaan sinkoili kiviä ja kirveitä, joten hän töintuskin sai henkensä\npelastetuksi. Erään hänen virkaveljensä, joka aikoi saarnata\nVadstenan kirkossa, oli kansa ajanut ulos saarnatuolista ja pois koko\nkirkosta.\n\n— Ottakaa oppia katolisilta, sanoi Kustaa, — he voittavat\nensin kansan ystävyyden ja sentähden heihin luotetaan; te\nsitävastoin vaaditte, että järjestyksen pitää olla valmiina teitä\nvastaanottamassa; te ette ole Kristuksen sotureita, vaan laiskoja\nmaanviljelijöitä, jotka tahdotte niittää, vaikkette ole kylväneet.\n\nJa kuningas läksi hänen luotaan.\n\nHän käsitti, että nuo tapahtumat saattoivat olla yksityisiä\npaavillismielisten vihan purkauksia, ja sentähden eivät ne häntä\nhuolestuttaneetkaan.\n\nSamana päivänä, ainoastaan pari tuntia myöhemmin, sai hän tietää,\nettä Smålannissa ja Länsigötlannissa oli kapina ilmitulessa.\n\nSeuraavana päivänä toi sanansaattaja uuden surusanoman: kuninkaan\nsisar, Margareeta rouva, Hojan kreivin puoliso, oli otettu kiinni ja\npantu vankeuteen Jönköpingissä. Sitäpaitsi sai kuningas tietää asian,\njota tähän saakka oli pidetty salassa: että kapinalliset olivat\nkaranneet kuninkaan voudin niskaan Nydalan luostarissa ja lyöneet\nhänet kuoliaaksi.\n\nTivedeniin oli kokoontunut tuhat hyvillä aseilla varustettua\nLänsigötlannin talonpoikaa; heidän hallussaan oli Hofvan tärkeä sola,\njoten ei sieltäpäin saattanut toivoa mitään viestejä. Asema oli siis\naika arveluttava.\n\nKustaa käsitti paikalla, että Ture Jönsinpoika on sieluna tässä\nyrityksessä. Olivathan ritarin molemmat pojat jo viikkoja sitte\nilmoittaneet hänelle siitä.\n\nTyytymättömien joukko oli tietysti liittynyt yllyttäjään. Neuvosto\noli hiljan tuominnut Ture herran luovuttamaan kolmannen osan\nkirkollista perintöään ja se oli luultavasti sytyttänyt kapinan\ntuleen; tosin siihen oli vaikuttamassa papillisiakin harrastuksia,\nmutta niitä ei Kustaa saattanut luulla varsinaisiksi syiksi kapinaan;\nherrojen suuri uskallus edellytti muita, salaisia syitä.\n\nKuningas päätti kanslerinsa kanssa toimia suurella varovaisuudella.\n\nKirjeitä lähetettiin ensin itägöteille, joita varoitettiin ottamasta\nosaa kapinaan ja kehoitettiin vaikuttamaan mokoman \"parlamentin\"\nrauhoittamiseen.\n\nSitte kehoitti kuningas heitä auttamaan hänen rakkaan sisarensa\nvapauteen.\n\nMutta Holger Kaarlenpoika, Björkvikin herra, ja Maunu\nJohanneksenpoika Säbysta, molemmat ritareja ja neuvoston\nherroja, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja kuninkaan ystäviä,\nkirjoittivat hänelle, että he tekevät mitä ikinä voivat kapinan\ntukahduttamiseksi. Sitäpaitsi luulevat he, että itägötit pysyvät\nalallaan eivätkä kiinnitä huomiota smålantilaisten kirjoituksiin ja\nviekottelemisyrityksiin.\n\nEikä kirjeitä lähetetty yksin niihin osiin maata, jotka olivat\nkapinallisten maakuntien likeisimmässä naapuruudessa, vaan myöskin\nTaalaihin ja Gestriklantiin sekä useille yksityisille henkilöille,\njoissa kirjeissä heitä kehoitettiin kaikin voimin vastustamaan\nkapinaa ja pysymään kuninkaalle uskollisina.\n\nJönköpingin kaupungille kirjoitti Kustaa:\n\n\"Olemme kuulleet, että te, hyvät miehet, jonkun väärän huhun\ntakia, joka on liikkunut joukossanne ja jonka mukaan Tukholma ja\nUplanti olisivat nostaneet kapinan, olette pidättäneet sisaremme\nja hänen seurueensa kaupungissanne, jottei hän joutuisi joukkojen\nkäsiin. Tästä me teitä suosiollisesti kiitämme ja tahdomme, mikäli\nmahdollista, valvoa etujanne ja pysyä teille suosiollisena.\"\n\nKuningas tahtoi kauniissa valossa esittää tuon teon, joka hänestä\nitse asiassa oli yhtä uhkarohkea kuin hyödytön. Mitä oli Margareeta\nrouvalla tekemistä maan riitojen kanssa!\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti:\n\n\"Ehkei sisartani pidätetty pahassa tarkoituksessa, ehkä se vain on\nhuhu.\"\n\nYhtä maltillisesti hän kirjoitti voudin murhasta.\n\n\"Ehkä virkamiehemme, vastoin meidän käskyjämme, itse ovat tehneet\nitsensä syypäiksi johonkin, mutta senjohdosta ei tarvitse ryhtyä\nmihinkään toimenpiteisiin, sillä asia voidaan kyllä sittemmin tutkia,\njotteivät syyttömät, joilla ei sen kanssa ole mitään tekemistä,\njoutuisi kärsimään.\"\n\nMutta tämän ulkonaisen tyyneyden alla asui Kustaassa voima ja\nvakavuus, jotka takasivat, että hän kyllä aikoo käyttää valtaansa,\nkun tarvitaan.\n\nUplannin ritaristo, rälssi ja voudit saivat käskyn olla kuningasta\nvastassa Tukholmassa huhtikuun 23 päivänä. Strängnäsin piispa\nja valtioneuvos Knut Antinpoika sekä kaksi porvaria Tukholmasta\nlähetettiin Länsigötlantiin kuninkaan edusmiehinä.\n\nHojan kreivi, joka juuri samaan aikaan oli palannut Lyypekistä, sai\nkuninkaalta kirjeen, että hänen kiireen kautta ja niin suurella\nvarustuksella kuin suinkin, piti lähteä Länsigötlantiin.\n\n\"Meidän täytyy nyt tarttua miekkaan\", kirjoittaa kuningas; \"hyviä\nsanoja olemme runsaalla mitalla jaelleet. Kavallus on levinnyt niin\nlaajalle, ettemme tiedä keneen enään voimme uskoa. Kaupunkiimme\nTukholmaan sekä rälssiin ja ritaristoon Uplannissa sentään voimme\nluottaa. Yhteinen kansa Itägötlannissa, Taalaissa ja Uplannissa on\nniinikään luvannut pysyä alallaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme nyt Ture herraan ja hänen hengenheimolaisiinsa, jotka\nsillaikaa eivät suinkaan ole olleet toimettomina.\n\nOlemme lukijalle kuvanneet mestari Jaakon, ja hänen kaltaisensa oli\nsuurin osa papistoa. Eivätkä evankeeliset olleet paljonkaan paremmat.\nEvankeelisilla tarkoitetaan kuninkaan asettamia pappeja, jotka olivat\nsitoutuneet saarnaamaan niiden uusien mielipiteiden mukaan, jotka\nolivat alkaneet liikkua pitkin maata.\n\nUseat heistä olivat kiihkomielisiä miehiä, jotka pakkokeinoilla\ntahtoivat poistaa kaikki väärinkäytökset yhtaikaa. Sentähden rupesi\nkansa vihaamaan heitä ja hakemaan turvaa munkeilta, jotka taas\nvuorostaan yllyttivät mielet kerettiläiskuningasta vastaan. Hän on\nkaiken pahan alku ja juuri.\n\nMutta suurin osa näitä uusia pappeja oli samaa mieltä kuin heidän\nvanhemmat virkaveljensä. He ymmärsivät kääntää viirinsä tuulen\nmukaan ja palvelivat salaa voimiensa takaa vanhaa puoluetta, siitä\nyksinkertaisesta syystä, että se antoi palvelijoilleen paljon\nsuuremmat tulot ja laajemman vallan.\n\nKuvaavaa on, että nämä kiihkomieliset tavallisesti olivat naimisissa,\njotavastoin vanhoilliset noudattivat selibaattia.\n\nLänsigötien hengellinen päämies, Skaran piispa Maunu Haraldinpoika,\nsama herra, joka oli luovuttanut kuninkaalle Leckön linnan ja\nselittänyt, että hän tyytyy olemaan niin rikas tai köyhä kuin hänen\narmonsa suvaitsee tahtoa, hän oli nyt rohkaissut mielensä ja yhdessä\nLänsigötlannin herrojen kanssa päättänyt nostaa Ruotsin kirkon sen\nentiseen mahtavuuteen.\n\nSmålannissa oli tyytymättömyys kytenyt aina vuodesta 1526, jolloin\nkansalle oli määrätty sen omasta mielestä laiton vero; sentähden se\nvimmoissaan olikin tappanut miehet, jotka tulivat sitä kantamaan.\nMuistettava on, että kansa täällä oli niin köyhää, ettei sillä aina\nollut varaa sekoittaa edes jauhoja pettuleipäänsä ja että jokainen\nkoottu aurtua oli pisara sen sydänverestä.\n\nSentähden kyti kansan mielessä vihan ja katkeruuden kipinöitä ja\nkun papit ja munkit suurine suineen puhalsivat niihin, niin ne pian\nleimahtivat kuluttavaan tuleen.\n\nJuuri sitä herrat tahtoivat; smålantilaisten pitää omasta vapaasta\ntahdostaan alkaa, sitte herrat kyllä tulevat perässä ja näyttävät\nkansalle, mistä pelastus on löydettävä, ja jos herrat vain saavat\nvarman jalansijan, niin he kyllä näyttävät Kustaalle.\n\nKöyhät smålantilaisemme kuulivat pappien neuvoja ja saivat sitte\ntietää, että itse Jönköpingin pormestari Niilo Arvinpoika, säälien\nheidän hätäänsä, tahtoo ruveta heidän johtajakseen. Sehän oli jo kuin\nsaavutettu voitto.\n\nEnsi urotyökseen otti tuo suuri mies kiinni kuninkaan sisaren\nMargareeta rouvan ja panetti hänet vankeuteen.\n\nNiilo Arvinpoika oli hyvä puhuja ja hän yllytti Jönköpingin\nneuvoston ja asukkaat ottamaan osaa kapinaan. Sitte kuulutti\nhän kokouksen pidettäväksi, ensin Svenerumissa, sitte Lekarydin\nkirkolla sunnuntaina huhtikuun 4 päivänä. Kahdeksan kihlakunnan\nkansa saapuikin, pidettiin kapinallisia puheita ja päätettiin\nlähettää kaikellaisia Jönköpingin kaupungin sinetillä varustettuja\nkirjoituksia rälssimiehille, kauppakaupunkilaisille ja talonpojille\nsekä Itä- että Länsigötlannissa.\n\nKirjoitukset olivat lähteneet pappien kädestä, sen osoitti jo se,\nettä valitukset aina alkoivat kertomuksilla siitä epäkristillisestä\nkomennosta, jonka luterilainen kerettiläisyys tässä köyhässä maassa\non saanut aikaan ja joka nyt uhkaa hävittää kaiken järjestyksen,\nsitäpaitsi he niin monta kertaa olivat saaneet maksaa suuria veroja\nja laittomia maksoja, j.n.e.\n\nVihdoin kehoitettiin arvoisia isiä, rehellisiä herroja ja kunnon\nmiehiä heidän uskonsa, kunniansa, uskollisuutensa ja kristillisen\nvalansa nimessä kaikin voimin parantamaan tätä samaista\nepäkristillistä komentoa. Viimeiset sanat kuuluvat: \"Ja jollette te\nsitä tehdä tahdo, niin olemme me pakoitetut hankkimaan itsellemme\ntoisen johtajan ja nostattamaan aseisiin niin mahtavan sotajoukon,\nettä me itse Jumalan, hänen armollisen äitinsä ja kaikkien Ruotsin\nsuojeluspyhien avulla sen kukistaa tahdomme.\"\n\nOlemme jo maininneet Holger Kaarlenpojan ja Maunu Johanneksenpojan.\nHe pitivät kuninkaalle antamansa lupaukset ja heidän mahtavaa\nvaikutustansa on kiittäminen siitä, että itägötit pysyivät alallaan\neivätkä välittäneet noista kirjoituksista.\n\nTure Jönsinpoika hieroi tyytyväisenä käsiään; asiat kehittyivät\nerinomaisesti, melkeinpä paremmin kuin hän oli saattanut toivoakaan;\nsmålantilaiset tahtovat hankkia itselleen toisen johtajan... kenen\nmuun he saattaisivat valita kuin hänet?\n\nAbbedissan kirjoitus, joka kaikesta päättäen oli laadittu erinomaisen\nkiihtyneessä mielentilassa ja jossa kerrottiin nunnan karkaamisesta\nennenkuin abbedissa vielä oli saanut tietää, mikä suuri onni häntä\nodotti, vaikutti Ture herraan miltei lohdutuksen lailla, sillä samaan\naikaan hämmästytti häntä se tieto, että Måns Bryntenpoika on kosinut,\nsaanut myöntävän vastauksen ja melkein suinpäin nainut suuresti\nkunnioitetun Ervallan neidin Brigitan.\n\nHänen perheensä ei koskaan ollut pitänyt Kustaasta, joten siltä\ntaholta saattoi odottaa parasta.\n\nSitä Niilo Olavinpoika, näkyikin odottavan, vaikka hänen emäntänsä\nkivuloisuus yhä jatkui.\n\nSillaikaa matkustivat kuninkaan valtuutetut pitkin maata ja\npääsävelenä toivomuksissa huomattiin olevan, että jos kuningas\neroaa kansleri Lauri Antinpojasta ja mestari Olavista, niin asiat\nselviävät; he ovat syynä kaikkeen sekasortoon.\n\nTure herra riensi Smålantiin.\n\nMuut länsigötiläiset herrat seurasivat häntä, mutta pitivät ensin\nkeskuudessaan kokouksen, jonka tarkoituksena oli valita henkilö\nvaltaistuimelle Kustaan jälkeen.\n\nVaali päättyi Måns Bryntenpojan eduksi; hän oli vanhaa vapaata\nLiljehökin sukua, komea vartaloltaan, miehekkään kaunis, hyvä\npuhuja ja käytökseltään miellyttävä, oikullinen, kevytmielinen,\nhuikentelevainen luonne, joka helposti teki lupauksen, mutta harvoin\nsen piti, ja jonka oli mahdoton kestää yhtämittaista työtä.\n\nTure Jönsinpoika kyllä tiesi, että vaalin piti tapahtua ja hän oli\nantanut siihen suostumuksensa; mutta Måns Bryntenpojan ehdokkuutta\nei hänen tarvinnut pelätä ja omat toivomuksensa hän piti viisaimpana\nvastaiseksi salata.\n\nNyt lähetettiin sanakapulat kiertämään pitkin koko Länsigötlantia;\nkaikki sen asukkaat, sekä vapaasukuiset että aatelittomat haastettiin\nyleisiin maakäräjiin Larfin pappilaan.\n\nLasken kihlakuntaan aivan likelle Larfin kirkkoa, suurelle, laajalle\naukealle, jota kutsuttiin Larfin kankaaksi ja jolla länsigötit olivat\ntottuneet pitämään käräjänsä, kokoontui huhtikuun 20 päivänä useita\naatelisia ja kaupunkilaisia sekä suuri joukko talonpoikia.\n\nYlvästellen, täynnä itseluottamusta, lausui Ture Jönsinpoika\nlähimmilleen, että hän, ikäänsä nähden pitää itsensä oikeutettuna\nensin käyttämään puhevuoroa tässä tärkeässä tilaisuudessa.\n\nKaikki myönsivät hänelle sen.\n\nHän nousi nyt korkealle kivelle.\n\nMutta hänen lyhyt vartalonsa ei tehnyt hyvää vaikutusta.\n\nValtiohovimestari yskiskeli siinä kauvan aikaa.\n\nSitte tervehti hän kokoontuneita ja toivotti heidät tervetulleiksi.\n\nSenjälkeen kiitti hän kelpo länsigötejään siitä, että he aina ovat\npitäneet häntä päämiehenään ja osoittaneet hänelle kuuliaisuutta ja\nhyväntahtoisuutta.\n\nNyt loi hän suruisan katseen ympärilleen ja rupesi valittamaan,\nettä heidän nykyinen kuninkaansa on luopunut kristinuskosta ja\nruvennut luterilaiseksi sekä tahtoo tuoda uuden opin valtakuntaan.\nKruunaustilaisuudessa oli hän kyllä vannonut samat valat, jotka\nkeisarit ja kuninkaat vannovat, mutta heittänyt pois ritariston ja\nkirkon miehiä koskevan pykälän, jossa vakuutetaan heidän oikeuksiensa\nvoimassapito. Tämän johdosta ja nojalla ei ritaristo ja kirkko\nmyöskään katso velvollisuudekseen pitää hänelle vannomaansa valaa. Ja\nsellainen hätä on nyt käsissä, että heidän täytyy valita itselleen\nuusi, kelpo herra, herraksi ja kuninkaaksi, maalle ja itselleen\nonneksi.\n\nNyt kapusi piispa Haraldinpoika kivelle Länsigötlannin laamannin\nrinnalle.\n\nTämä oli pitkä, lihava mies, joka tarvitsi niin paljon tilaa, että\nTure herran täytyi väistyä syrjään.\n\nKorkealla, kiihkeällä äänellä selitti piispa, että paavilla on\ntäysi valta ja voima vapauttaa kaikki siitä valasta, jonka he ovat\nvannoneet kuningas Kustaalle, ja hän, piispa, takaa että se tapahtuu.\n\nMutta nyt täytyi piispan taas astua alas, sillä Ture herralla ei\nollut tilaa ja hän tahtoi puhua.\n\nMahdollisesti useita nauratti, mutta silti vallitsi yleinen\nhiljaisuus.\n\nTaas antoi Ture herra kimeän, ohuen äänensä kaikua. Hän selitti\nkokoontuneelle kansalle aikovansa esittää sille kuninkaaksi toisen\nkelpo herran, josta hän edeltäkäsin tietää kaikkien pitävän; sillä\nhän on aina ymmärtänyt, etteivät hyvät länsigötit tahdo ruveta\nluterilaisiksi, vaan pysyvät samassa vanhassa uskossa kuin isät ja\nheidän esi-isänsä. Jos he nyt tahtovat kieltää kuningas Kustaan,\nniin hän heti mainitsee, ketä herraa hän tarkoittaa, ja suostumuksen\nmerkiksi pyytää hän heitä nostamaan kätensä ja vastaamaan \"kyllä!\"\n\nMutta kädet eivät nousseet eikä suostumuksen huutoja kuulunut.\n\nSitävastoin syntyi joukossa tavaton vilkkaus, keskustelu ja väittely.\n\nVihdoin astui esiin kaksi nuorta talonpoikaa, jotka kansa oli\nvalinnut puhumaan puolestaan.\n\nHeidän käytöksensä ei ollut ylimielinen, mutta siinä oli tuota tyyntä\nitsetietoisuutta, joka aina syntyy, kun ihminen tietää lausuvansa\njulki oman ja muiden mielipiteen.\n\n— Meillä ei ole syytä moittia kuningas Kustaata, alkoi vanhempi\nmiehistä, — päinvastoin on hän vapauttanut meidät ja koko Ruotsin\nvaltakunnan julman Kristian kuninkaan ikeestä ja varjellut meitä\nväkivallasta ja vääryydestä, hankkinut meille levon ja rauhan ja\nylläpitänyt lakia ja oikeutta maassa.\n\nNäin puhuttuaan kääntyi mies toverinsa puoleen ikäänkuin sanoakseen:\n\"jatka nyt sinä!\"\n\n— Niin, virkkoi toinen ja loi ympärilleen varman katseen, — mitä\nherrat sanovat uudesta uskosta, siihen emme me yksinkertaiset\ntalonpojat ymmärrä vastata; asiat voivat ehkä olla aivan toisin kuin\nhuhu kertoo. Kansalle kävisi liian kalliiksi yhtämittaa vaihtaa\nkuninkaita, sillä herrain vaihdokset harvoin hyödyttävät ja edullisin\nmaalle on luja hallinto. Talonpojat saattaisivat vaan itsensä ja\nlapsensa pitkällisiin levottomuuksiin ja saisivat kärsiä kaikki\npahat, jotka tavallisesti seuraavat tuollaisia häiriöitä, jos nyt\nryhtyisivät kapinoimaan; näiden syiden tähden pidämme viisaimpana\npysyä uskollisina sille valalle, jonka monta vuotta sitte vannoimme\nkuningas Kyöstille.\n\nKoko kansanjoukko nosti nyt kätensä ja tuhatkertainen \"niin\"-huuto\nkaikui yli kentän, todistaen, että Kustaalla Ruotsin kansan joukossa\noli ystäviäkin ja etteivät kaikki olleet unohtaneet, mitä hän tämän\nkansan hyväksi oli tehnyt ja yhä oli tekevä.\n\nKronikka kertoo, että herrojen kasvoille laskeutui pilvi, ja\nluultavaahan onkin, etteivät he niin hyvin osanneet teeskennellä,\nettei mitään olisi huomattu. Olihan tämä häpeällinen tappio.\n\nAivan niinkuin jos joku kuvittelisi omistavansa siivet ja pääsevänsä\nlentämään taivaaseen ja sitte äkkiä putoisikin maan päälle.\n\nTai viekkaasti voivansa nostaa pois kruunun toisen päästä ja äkkiä\ntuntisi, että tuhannet kädet pitelevät sitä juuri tuon saman pään\npäällä.\n\nTai kuvittelisi olevansa suuri mies ja sitte huomaisikin, ettei\nkukaan muu ole samaa mieltä.\n\nTai seisovansa korkeilla kirkonportailla ja sitte tuntisi lankeavansa\nmaahan ja tietäisi itse olevansa syypää lankeemiseensa.\n\nKorkeat herrat olivat sangen nolot ja masentuneet; kruunu riittää\nyhdelle ainoalle, mutta korkeita kunniapaikkoja kaikille. Ja nyt,\nnyt...\n\nJa entä piispa!\n\nSaatamme kuvitella hänen punaiset, lihavat kasvonsa, pulleat posket,\ntuijottavat silmät, läähättävän hengityksen, joka tunkee puoleksi\navoimesta suusta, ja arvata, mitä hänen mielessään liikkui.\n\nTure Jönsinpoika seisoi kuin ukkosen lyömällä; sitte hän kiireesti\nkapusi alas kiveltä.\n\nMutta silloin sanoi piispa hänelle, että heidät ehkä otetaan kiinni\nja vangitaan; kun ei heidän yrityksensä onnistunut, niin he joutuvat\nsiitä edesvastuuseen.\n\nSamaa mieltä olivat muut.\n\nSilloin valtakunnan hovimestari taaskin hypähti kivelle ja ilmoitti,\nettä ritaristo on erittäin tyytyväinen talonpoikien vastaukseen.\nTarkoitus oli ainoastaan ollut valvoa kansan etua ja mukaantua\nsiihen, mikä kansalle oli parasta ja hyödyllisintä.\n\nSitte hän taaskin hyppäsi maahan.\n\nTällä omituisella tavalla päättyi kokous. Asiaa ei ratkaistu\nmiekanterillä eikä diplomatisilla vehkeilyillä, vaan kahden\ntalonpojan esiintymisen kautta; mutta heidän takanaan seisoi\nkokonainen seurakunta ja sitä tuki ehkä koko Ruotsin kansa; sentähden\nkatsoivat herrat parhaaksi vetäytyä pois pelistä.\n\nNiin suuri on yleisen mielipiteen mahti.\n\nSanansaattaja lähetettiin heti ratsain päästämään kotiin miehistöä,\njoka valvoi Hofvan solaa.\n\nKokous hajosi kaikessa ystävyydessä ja talonpojat saattoivat olla\ntyytyväiset itseensä ja toisiinsa.\n\nMelkein samaan aikaan olivat kuninkaan lähettiläät kutsuneet kokoon\nJönköpingin porvarit ja joukon Smålannin talonpoikia Lekarydin\nkirkolle.\n\nLähettiläät kehoittivat kansaa tarkoin miettimään asiaa; kapinoilla\nei voiteta mitään, jokainen mahtanee muistaa, mitä seurauksia niistä\non.\n\nSmålantilaiset raappivat korvansa taustaa; oli kaunis, lauha\nkevätilma, siemenjyviä ei tänä vuonna ole vähemmin kuin tavallisesti,\nsato saattaa tulla hyvä, eikä vaimoväki kuitenkaan yksin tule toimeen.\n\nHe iskivät toisilleen silmää ja vastasivat, etteivät he puolestaan\nvoi päättää mitään, käykööt asiat niinkuin Länsigötlannin herrat\ntahtovat. He kai paraikaa pitävät kokousta Larfin kankaalla ja\nkokouksen päätökseen täytynee jokaisen mukautua.\n\nKapinan alkuunpanija lähetti heti sanan Niilo Arvinpojalle, että\nhänen kiireesti pitää saapua paikalle.\n\nHän saapuikin empimättä ja häneltä kysyttiin heti, mihin ne kirjeet\nolivat joutuneet, jotka hän oli saanut toimekseen lähettää pitkin\nvaltakuntaa.\n\nPormestari loi hymyillen katseensa levottomiin herroihin, otti\ntaskustaan käärön papereita ja viskasi ne tuleen, jossa ne heti\npaloivat poroksi.\n\n— Nyt voitte, hyvät herrat, olla huoleti kirjeittenne kohtalosta,\nsanoi hän.\n\n— Ettekö ollutkaan lähettänyt niitä? huudahtivat kaikki iloisesti\nhämmästyen.\n\n— Kaikilla teillä oli kuninkaan väkeä vartioimassa, joten en\nuskaltanut, vastasi Niilo herra.\n\n— Ja nyt ne ovat tuhkana, keskeytti Ture herra, päästäen rinnastaan\nhelpoituksen huokauksen.\n\n— Minun ei siis tarvitse nöyrtyä ylpeän kuninkaan edessä, mutisi\nMåns Bryntenpoika.\n\n— Kaikkien pyhien kiitos, olemme pelastetut! huusivat kaikki kuin\nkuorossa. Piispa yksin oli levoton.\n\n— Pitääköhän minun lähteä tieheni, vai uskaltanenko jäädä tänne?\nkysyi hän Ture herralta.\n\n— Ei hätää mitään! tuli vastaukseksi, — me jaamme saman kohtalon.\n\nMutta seuraavana päivänä oli Ture herra muuttanut mieltä. Hänen\npoikansa Göran oli kirjoittanut, että kuningas on hyvin vihoissaan ja\nettä hän aikoo ankarasti rangaista syylliset.\n\nSilloin piti Ture herra piispan kanssa pitkän keskustelun, jonka\njälkeen molemmat kiireimmän kautta jättivät valtakunnan.\n\nHuhtikuun 25 p:nä kutsuivat kuninkaan lähetit Länsigötlannin rahvaan\nkokoukseen Broddetorpin pappilaan.\n\nKun kauvan oli keskusteltu, kirjoitettiin vihdoin antautumus-ehdotus\nkuninkaalle näytettäväksi.\n\nSe sisälsi, että kapina katsottakoon olleeksi ja menneeksi samoin\nkuin myös väkivalta kuninkaan sisarta kohtaan unohdettakoon, jotta\nrauha ja lepo palaisivat ja vanhat kristilliset tavat vahvistuisivat\nja kerettiläinen luterilaisuus saataisiin tukahutetuksi; ja jotta\nmeidän rakas ja armollisin herramme saisi oikein uskollisia ja\nkuuliaisia alamaisia, niin olemme kaikille, jotka ottivat osaa\ntähän kapinaan, luvanneet, ettei heille tästä päivästä alkaen pidä\ntapahtuman mitään pahaa. Jollei kuningas hyväksy tässä lueteltuja\nkohtia, niin kolmen maakunnan rahvas vihollisena tulee nousemaan\nhäntä vastaan, vastaisessa tapauksessa rupeaa se hänen armonsa\nuskolliseksi ja kuuliaiseksi alamaiseksi.\n\nSovintoehdotus nimenomaisine ehtoineen vanhan opin säilyttämisestä\nlähetettiin kuninkaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi.\n\nSe ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, mutta sensijaan vaikutti\nmyötäseuraava kirje Holger Kaarlenpojalta ja Maunu Johanneksenpojalta.\n\n\"Rakas, armollinen herra, me pyydämme teitä Jumalan tähden, että\nkuulisitte kansan suurta valitusta ja antaisitte meidän pysyä\nvanhoissa kristillisissä tavoissamme, jotka jo kaukaisista ajoista\novat vallinneet. Me sanomme teidän armollenne totuuden, ettei\ntalonpoika koskaan suostu ottamaan vastaan sitä oppia, jota nyt\npitkän aikaa on koetettu toimittaa maahan, jollei häntä pakoiteta\nsiihen, ja me edellytämme ja toivomme, ettei teidän armonne koskaan\nanna siihen suostumustaan. Täällä moititaan suuresti Uplannin\nsaarnoja — ja sanotaan, että kaikki saarnaaminen ja pränttääminen\ntapahtuu teidän armonne kehoituksesta ja neuvosta.\"\n\nKirje loppui kiihkeällä pyynnöllä, että kuningas antaisi kaiken pysyä\nentisellään.\n\n— He ovat sokeat ja paatuneet! huudahti Kustaa ja jätti kirjeen\nkanslerille. — Avoimin silmin he eivät näe ja kuulevin korvin he\neivät kuule!\n\n— Mutta tällä kertaa ei Herra ole lähettänyt sokeutta, vaan syynä\nsokeuteen ovat vanhat ennakkoluulot ja pappisvehkeet, vastasi\nkansleri.\n\n— En mistään hinnasta minä luovu siitä, mitä pidän kansani onnen\nja kehityksen ehtona, sanoi Kustaa päättävästi; — minä voin tehdä\nnäennäisiä myönnytyksiä heikkouskoisten tähden, mutta ainoastaan\njotta sitte voisin ryhtyä toimimaan entistä tehokkaammin. Sano,\nLauriseni, eivätkö katolisuus ja protestanttisuus itse asiassa ole\nsama usko?\n\n— Ovat, teidän armonne, katolisuus on aistimilla tajuttava\nilmestysmuoto, jossa kaikki tarkoittaa silmien häikäisemistä ja\naistillista huumausta, sentähden siitä johtuukin niin paljon\nväärinkäytöksiä ja ulkonaisia uhrautumisen töitä. Katolisuudella\non esimerkiksi martyyrejä, joita ei protestanttisuus koskaan tule\nsaamaan, siksi että se on aatteellisuuden uskonto.\n\n— Mutta eihän se silti ole runottomuuden uskonto?\n\n— Ei, teidän armonne. Jumala on kauneuden ja ihanteellisuuden\njuurikuva; jota enemmän me uskon ja rakkauden, tai toisin sanoen\njärjen ja tunteen siivillä opimme likenemään häntä, sitä paremmin me\nkäsitämme mitä korkein runous ja kauneus on.\n\n— Olet oikeassa; sentähden varmaan, ehkäpä vuosisatojen kestäessä,\nihmiset tulevat pitämään uskontoamme kylmänä oppina; ainoastaan uskon\ninnostuksella se voidaan oikein käsittää.\n\n— Me emme myöskään itsestämme voi sitä käsittää.\n\n— Emme suinkaan, ainoastaan siten, että me, Jumala ja minä, liitymme\nyhteen ja että meidän välillemme syntyy vuorovaikutus; maailma\nei sitä näe eikä tule näkemään, työmme ainoastaan olkoot uskomme\ntodistajina.\n\n— Juuri niin, teidän armonne.\n\n— Katolilainen sitävastoin ostaa syntiensä anteeksisaamisen,\nhän herkuttelee pyhän savun ja kukkien tuoksussa. Katolisuus on\nhekumoitsijoiden ja porttojen uskonto.\n\n— Ankara arvostelu!\n\n— Eikö paavien, piispojen, pappien ja munkkien elämä todista\nsanojani oikeiksi? Eikö selibaatti ole peite, jonka alla kaikkinaisia\npaheita harjoitetaan?\n\n— Kyllä, sen tietää Jumala.\n\n— Sentähden tahdon, että kansani saa kuulla selviä, yksinkertaisia\nsaarnoja, että Jumalan aurinko vapaasti pääsee loistamaan korkeista\nkirkonikkunoista suoraan kansan sydämeen. Pois kaikki epäselvyys!\nPyhä sana ei tarvitse salaisia piilopaikkoja, sentähden tulee meidän\npitää huolta, ettei niitä ole kirkoissakaan.\n\nKustaa kohteli kansaansa kuin sairasta lasta, kärsivällisyydellä\nantaen anteeksi sen oikut, silti loukkaamatta arvonsa vaatimuksia.\n\nHän vastasi länsigöteille, että vaikka hänellä kyllä olisi valta\nrangaista tämän kapinan tuottamaa ylimielisyyttä ja harmia,\nniin ei hän tahdo vuodattaa omien alamaistensa verta, sillä hän\najattelee ensi sijassa kansansa onnea eikä omaa persoonaansa.\nValtakunnan onneksi ja neuvoskunnan pyynnöstä hän siis hyväksyy ja\nkokonaisuudessaan vahvistaa kaikki Broddetorpissa harkitut pykälät,\nkuitenkin sillä poikkeuksella, että kysymyksessä kirkosta ja opista\non noudatettava Vesteråsin resessiä. Kirjoitus vahvistettiin\nkuninkaan sinetillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti kapinalliset herrat suurella levottomuudella odottivat tätä\nvastausta.\n\nRahvaan myötävaikutusta eivät he tästälähin enään voineet toivoa, sen\nosottivat kyllä kirjoitukset, joita joka päivä saapui.\n\nTaalalaiset kirjoittivat toukokuun 5 p:nä:\n\n\"Jos te luulette, että me tässä asiassa asetumme teidän puolellenne,\nniin tietäkää, ettei teidän meiltä pidä saaman mitään apua, vaan\ntulemme me hengellämme ja koko voimallamme olemaan avullisina\nrankaisemassa niitä, jotka tällaiseen riitaan ovat ryhtyneet. Ja\nsyytä on kyllä pelätä, että kaikki on saanut alkunsa kuningas\nKristianista ja hänen ystävistään.\"\n\nTure Jönsinpojan ja piispan lähdettyä olivat Måns Bryntenpoika,\nNiilo Olavinpoika ja Ture Eerikinpoika jääneet kapinan päämiehiksi.\nTulevaisuus rupesi heitä pelottamaan ja tuontuostakin kysyivät he\ntoisiltaan, mihin olisi ryhdyttävä. He tahtoivat mielellään jäädä\nvaltakuntaan asumaan ja pysyä korkeissa viroissaan.\n\nMåns Bryntenpoika sulki syliinsä nuoren vaimonsa ja vakuutti, ettei\nmikään maailman mahti saa häntä eroamaan hänestä ja rakkaasta\nErvallasta.\n\n— Lankea polvillesi kuninkaan eteen ja rukoile armoa, pyysi nuori\nrouva kyynelsilmin.\n\n— En, vastasi Måns, — olen yhtä ylhäistä sukua kuin hänkin!\n\n— Annathan minun sitte tehdä sen?\n\n— En, hän ei saa sinua edes nähdä!\n\n— Hänen itsensä vai minunko tähden?\n\n— Teidän molempien. Agneta rouva sanoi herralleen:\n\n— Avioliittoni ei ole tuottanut minulle paljon iloa, mutta tätä\nviimeistä iskua en kestä!\n\n— Rakkahin Agneta, itsehän sinä...\n\n— Minä kehoitin sinua tekemään niinkuin naapurimme, mutta näin\nkehnoa loppua... en luullut että te niin pian peräytyisitte.\n\n— Se on herra Turen ja piispan syy.\n\n— Ja sentähden minun ja lasteni nyt pitää kärsiä.\n\n— Etkö sinä sääli minua?\n\n— Miehet kyllä pitävät puoliaan!...\n\nTure Eerikinpoika ei uskoutunut kenellekään, hänen vaimonsa ja\nlapsensa eivät saaneet aavistaakaan, mitä hän kärsi. Mutta eräässä\nkokouksessa, jonka herrat pitivät keskustellakseen siitä, mitä nyt\non tehtävä, lausui hän: \"Te viekoittelitte ja houkuttelitte minut,\nmiksette antaneet minun olla rauhassa?\"\n\nMåns Bryntenpoika huomautti, ettei siitä nyt kannata puhua.\nKuninkaaltahan on tullut kirje, joten he tietävät, että Vesteråsin\nresessi pysyy voimassa. Mutta paitsi tätä avointa kirjettä,\nolivat Måns Bryntenpoika ja Ture Eerikinpoika saaneet kumpikin\nyksityiskirjeen, jossa heille luvattiin kuninkaan suosio, jos he vaan\nkoettavat saada Ture Jönsinpojan palaamaan takaisin valtakuntaan.\nNämä kirjeet olivat kirjoitetut toukokuun 9 p:nä.\n\n— Hän tietää siis jo, että he ovat paenneet! huudahti Niilo herra.\n\n— Ture Jönsinpoika on vielä Halmstadissa! virkkoi Ture Eerikinpoika.\n— Minä lähden paikalla sinne.\n\nKuninkaan kirje vanhalle sukulaiselle oli sekä sovinnollinen että\narvokas.\n\n\"Koskei tehtyä saa tekemättömäksi\", kirjoitti kuningas, \"ja koska\nme kaikki voimme erehtyä, niin emme nyt ajattele rankaisemista,\nvaan sitä mikä valtakunnalle on hyödyllisintä, omaan persoonaamme\nkatsomatta, ja sentähden me valtakunnan neuvoston ja teidän poikienne\nrukousten tähden olemme antaneet teille anteeksi ja lahjoitamme\nteille suosiomme ja ystävyytemme, niin totta kuin Jumala meitä\nauttakoon. Pyydämme sentähden, ettette huolehdi tätä tehtyä tekoanne,\nvaan palaatte takaisin valtakuntaan ja pidätte perintönne tästälähin\nniinkuin tähänkin asti.\"\n\nTure Jönsinpoika luki ja huokaeli, huokaeli ja luki... hän kyllä\ntahtoi, mutta hän ei uskaltanut, eikä uskaltanut piispa Maunu\nHaraldinpoikakaan. Toukokuun 30 p:nä lähettivät he kuninkaalle\nvastauksen, jossa he kiittivät häntä hänen hyväntahtoisuudestaan,\nmutta Vesteråsin resessiä, josta kaikki nämä ikävyydet johtuvat,\neivät he tunnusta, mieluummin he antavat kaulansa katkaista kuin\nvahvistavat asian, joka sotii kristityn velvollisuuksia vastaan.\n\"Parhaiten teidän armonne pelastaisi maineensa\", kirjoittivat he,\n\"jos teidän armonne rankaisisi niitä, jotka ovat tuoneet maahan tämän\nluterilaisuuden\". He lisäsivät, että jos kuningas suostuu kumoamaan\nVesteråsin resessin, niin he mielellään palaavat maahan ja rupeavat\nkuningas Kustaan uskollisiksi alamaisiksi.\n\nTämä vastaus sekä se lausunto, jonka piispa Maunu kirjoitti\nVesteråsin resessiä vastaan, vakuuttivat kuninkaalle, etteivät nuo\nmolemmat herrat palaa. Ja turhaan koetettiin saada Tanskan hallitusta\nlähettämään heidät takaisin.\n\nTure Jönsinpoika läksi paikalla Ruotsin äkäisimmän vihamiehen,\nmaanpaossa olevan kuningas Kristianin luo.\n\nMutta tuomiorovasti Göran, joka ei tähän saakka ollut toimittanut\nmitään, yltyi äkkiä jatkamaan isänsä työtä ja nostattamaan\npohjois-Ruotsin kansaa aseihin.\n\nTätä tarkoitusta varten otti hän palvelukseensa useita ratsumiehiä ja\nläksi heidän kanssaan säterikartanoonsa Björnöhön Frötunan pitäjässä.\nTäällä kokosi hän noin sadan miehen suuruisen joukon nuoria,\nreippaita hurjapäisiä talonpoikia, jotka hän palkkasi.\n\nTalossa ei hän uskaltanut viipyä kauvan, vaan läksi metsään, valmisti\nitselleen siellä varustukset, joiden takaa haki niin hyvää suojaa\nkuin suinkin ja otti talosta ruokatarpeet.\n\nMutta niin pian kuin hänen veljensä saivat tietää tämän, kirjoittivat\nhe hänelle, kehoittivat häntä luopumaan salahankkeistaan ja paikalla\nrientämään kuninkaan luo.\n\nKustaa luuli todellakin tuomiorovastin pelkäävän että häntä\nsyytettäisiin osallisuudesta isän vehkeilyihin, sentähden kirjoitti\nhän hänelle ja kehoitti häntä luottamuksella kääntymään herransa ja\nkuninkaansa puoleen, niinkuin hänen veljensä Juhana ja Lauri ovat\ntehneet, jotta he yhdessä voisivat päättää, mitä olisi tehtävä. \"Ja\npyydämme me teitä hartaasti tekemään sen viipymättä. Me lupaamme\nkristillisen uskomme ja kuninkaallisen kunniamme nimessä, ettei\nteidän meidän puoleltamme mitään vaaraa tai vahinkoa kärsimän pidä.\"\n\nMutta tällaisen puheen puoleen ei tuomiorovasti tahtonut kallistaa\nkorvaansa. Hän oli niin varma siitä, että hän saa liikkeelle\nkokonaisen talonpoikaisarmeijan, ettei mikään maailman mahti olisi\nsaattanut pidättää häntä toimimasta.\n\nMiksei hän uskaltaisi ryhtyä otteluun tuon Kustaa Eerikinpojan\nkanssa, niinkuin hänen isänsäkin?\n\nTalonpoikien avulla oli Kustaa noussut mahtavuuteen, miksei hänen,\nGöranin, saattaisi käydä samoin? Siitä syntyy sota vanhojen ja uusien\nolojen välillä, vanhat voittavat ja Göran tulee lipunkantajaksi.\n\nKun muonat Björnössa alkoivat loppua, läksi hän miehineen rantaa\nmyöten pohjois-Rodeniin ja vieraili siellä pappien ja varakkaiden\ntalonpoikien luona. Mutta kaikkialla luetti hän kansalle isänsä\nkuninkaalle kirjoittaman kirjeen ja kielsi kaikkia siitä päivästä\nlähtien tottelemasta Kustaa Eerikinpoikaa.\n\nReipas elämä oli Göranin mielestä sangen hauskaa, päivä päivältä hän\nvarmistui ja alkoi tehdä uusia suunnitelmia — joita hän piti Kustaa\nEerikinpojalle hyvin vaarallisina.\n\nKun hän vaan sai tietää, että jossakin toimi evankeelinen pappi, niin\nhän heti riensi väkivallalla karkoittamaan häntä pois.\n\nNyt läksi hän Helsinglantiin ja siellä hänen tuumansa aluksi\nonnistuivat erinomaisesti.\n\nEräänä sunnuntaina tuli hän Bollnäsin kirkolle. Kirkkoherra Jon,\nkiivas katolinen, päätti silloin tuomiorovastin kanssa ennen\njumalanpalveluksen alkua vahtia, tuleeko kuninkaan uusi vouti\nkirkkoon, ja sitte riistää häneltä aseet sekä vangita hänet ja kaikki\nhänen miehensä.\n\nMestari Jon kehoitti seurakuntalaisiaan ottamaan osaa leikkiin.\n\nJa kun vouti ystävineen ja palvelijoilleen astui kirkkoon, ryntäsi\nmestari Jon pitäjäläisineen, käsissä seipäät ja kirveet, häntä\nvastaan, ja sillaikaa sulkivat tuomiorovasti ja hänen väkensä oven.\nSyntyi hirveä meteli ja verta vuoti paljonkin, mutta vouti ja hänen\nmiehensä joutuivat tappiolle ja heidät ajettiin papin kellariin. Kun\nhuudot, herjaukset ja kiroukset olivat tauonneet, pidettiin, pyhän\nsavun leijaellessa, messu.\n\nSitte kuluttivat mestari Jon ja tuomiorovasti päivänsä mitä\nhauskimmalla tavalla: he joivat ja juttelivat ja päättivät yksissä\nvoimin pelastaa onnettoman Ruotsin.\n\nMutta seuraavana päivänä joutuivat he riitaan siitä, kuka heistä\nsaisi korkeimman vallan. Mestari Jon oli sitä mieltä, että se kuuluu\narkkipiispalle, ja sen viran on hän jo pidättänyt itselleen, mutta\ntämä loukkasi tuomiorovastia; sillä kertaa eivät he sentään joutuneet\ntappeluun.\n\nToisena päivänä katselivat he toisiaan karsain silmin ja\ntuomiorovasti mietti jo lähtöä.\n\nMutta hänen seisoessaan luhdissa miettimässä, viipyäkö vielä\nseuraavaan päivään, näkyi tiellä suuri pilvi. Se likeni ja pian tunsi\nhän tulijan Norralan mestari Eerikiksi. Jon oli kertonut, että tämä\nEerik käytti laastaritilkkua, joka peitti puolet hänen kasvoistaan,\nsillä häntä oli kerran lyöty sapelilla luuhun saakka; mestari Eerik\noli nimittäin ollut mukana monessa tappelussa ja hän oli voimastaan\nkuulu, mutta mestari Jon ei ollut hänen ystävänsä, sillä hän kuului\nkuninkaan puolueeseen eikä sitäpaitsi koskaan juonut.\n\nTuomiorovasti näki arven kasvoissa ja käsitti paikalla, että mestari\nEerik tulee vapauttamaan voutia ja hänen väkeään, sentähden on hän\nottanut mukaansa kaikki pitäjäläiset. Nyt hän tosin olisi voinut\nkutsua kokoon miehensä ja oikein kunniallisella kahakalla ottaa\nvastaan mestari Eerikin, mutta — mutta hän oli vasta syönyt vatsansa\nihan täyteen — eikä hän tietänyt, missä miehet tällä hetkellä\nolivat, ja soihan hän mielellään, että Jon sai törmätä yhteen mestari\nEerikin kanssa...\n\nNäitä yleviä ajatuksia hautoen hiipi hän takaportista ulos metsään.\n\nNorralan talonpojat ottivat kiinni kaikki hänen miehensä ja auttoivat\nkuninkaan voudin sekä hänen ystävänsä ja palvelijansa pois kellarista.\n\nSitte saivat bollnäsilaiset käskyn lähteä etsimään tuomiorovastia.\nMestari Jon oli myöskin kadonnut; vasta illemmalla, kun kartanolla jo\nvallitsi hiljaisuus, kapusi hän varovasti alas puusta, jossa hän oli\nistunut koko päivän.\n\nBollnäsilaiset talonpojat rupesivat hirveällä kiireellä sovittamaan\nkuninkaan voutia vastaan tekemäänsä ilkityötä hakemalla\ntuomiorovastia.\n\nHe hakivat koko metsän, mutta eivät löytäneet häntä sieltä; oman\nkirkkoherransa olinpaikan he kyllä tiesivät, mutta hän oli kuiva ja\nlaiha; niin korkealle ei tuomiorovasti ollut päässyt lentämään. Mihin\nhurskas mies oli voinut joutua?\n\nHe olivat jo tuntikausia etsineet risukoista ja pensaistoista, kun\näkkiä edellimmäinen miehistä sanoi:\n\n— Hiljaa!\n\n— Mikä on? kysyivät toiset.\n\n— Katsokaappa tuonne!\n\nHe seisoivat pienen metsäjärven rannalla, keskellä järveä kiikkui\nruuhi.\n\n— Eihän tuo liene tuomiorovasti? kysyi joku.\n\n— On kyllä!\n\n— Sitte se raukka on hukuttanut itsensä.\n\n— Ja jo noussut veden pinnalle, lisäsi toinen.\n\n— Etkö näe että se on ruuhi.\n\n— Ja että hän makaa sen pohjalla.\n\nMiehet hankkivat veneitä ja läksivät hiljaa vesille, jottei\ntuomiorovasti huomaisi mitään.\n\nMutta heti kun he tarttuivat ruuheen, heräsi hän, ja hypähti pystyyn\nikäänkuin heittäytyäkseen järveen, mutta se oli varmaankin vain\nkepponen, sillä samassa kävi hän kiinni erään talonpojan käsivarteen\nja pusersi sitä niin voimakkaasti, että mies horjahti.\n\nNyt kävivät talonpojat puolestaan kiinni häneen, mutta siitä suuttui\ntuomiorovasti Göran niin sanomattomasti, että hän riisti kultavitjat\nkaulastaan ja sormukset sormistaan ja heitti ne järveen.\n\nSe on hänen oma vahinkonsa, arvelivat talonpojat ja veivät hänet\nmelkein kantamalla kuninkaan voudin luo, joka ratsain lähetti hänet\naluksi voudin kartanolle.\n\nTuomiorovasti Göran oli niin vihoissaan, ettei hän puhunut eikä\nvastannut, ainoastaan söi ja joi.\n\nSitte vietiin hänet Upsalaan ja lähetettiin seuraavana päivänä\nTukholmaan.\n\nTäällä pantiin hän sangen lievään vankeuteen; häneltä ei puuttunut\nmitään, hänen veljensäkin saivat käydä häntä tervehtimässä, mutta\nheitä hän ainoastaan nuhteli.\n\nHe olivat häväisseet nimensä, heidän esi-isiensä täytyy ylenkatseella\nsilmäellä heitä.\n\nJärkevästi ei hänen kanssaan kannattanut puhua.\n\nMutta veljien hartaiden rukousten tähden pääsi hän muutaman vuoden\npäästä vapaaksi ja sai takaisin säterikartanonsa Björnön, jossa hän\nsittemmin hiljaisuudessa vietti loppuosan elämästään.\n\nMutta pahemmin kävi niiden herrojen, jotka Länsigötlannissa olivat\nauttaneet Ture herraa ja Skaran piispaa.\n\nKuningas lupasi unohtaa menneisyyden, jos he vaan tekevät uuden\nuskollisuusvalan.\n\nTaas kokoontuivat he neuvotteluun.\n\nTure Eerikinpoika oli kuninkaan ehdotukseen taipuvainen.\n\n— Siten pääsemme koko pulasta, sanoi hän.\n\n— Ja kadotamme virkamme, lisäsi Måns Bryntenpoika.\n\n— Silloin minä olisin onneton, sanoi Niilo herra.\n\n— Miksi minä rupeaisin tunnustamaan asioita, joita ei voida\ntodistaa! huudahti Måns Bryntenpoika.\n\n— Mutta jos...\n\n— Mitä?\n\n— Niilo Arvinpoika on pettänyt meidät!\n\n— Minä näin itse hänen polttavan kirjeet.\n\n— Kaikkiko?\n\n— Koko käärön, joka oli hänen taskussaan.\n\n— Mitä minä teen?\n\n— Minä en voi paeta valtakunnasta. Näin valittivat molemmat\nneuvottomina.\n\n— Asia on päivänselvä, alkoi herra Måns taaskin, — samalla kun\nme suostumme tekemään uuden uskollisuusvalan, tunnustamme itsemme\nsyyllisiksi ja luonnollinen seuraus siitä on, että kadotamme virkamme\nja arvomme, koska me olemme kuninkaan neuvosherroja ja ylhäisiä\nluottamusmiehiä.\n\n— Niin, se on selvää!\n\nAgneta ei koskaan soisi minulle anteeksi!'\n\n— Kuulkaa nyt, mitä minä ehdotan: me kieltäydymme tekemästä uutta\nuskollisuusvalaa, koskemme ole rikkoneet edellistä ja vaadimme,\nettä meidän sallitaan valtakunnan neuvoston edessä todistaa\nsyyttömyytemme, jotta kaikki kunniaamme ja arvoamme alentavat\nepäluulot tulisivat poistetuiksi.\n\n— Se on liian röyhkeää.\n\n— Sitä me emme uskalla tehdä.\n\n— Mitä me senkautta voimme kadottaa?\n\n— He näkevät kasvoistamme, että valehtelemme.\n\n— Mitä turhia! Kyllä minä katson heitä suoraan silmiin. Agneta\ninhoisi minua.\n\n— Ei suinkaan, hän vahvistaisi sanasi oikeiksi.\n\n— Hän, joka niin ankarasti pysyy totuudessa.\n\n— Hahaha, hahaha!\n\n— Etkö sinä usko sitä?\n\n— Kaikki naiset valehtelevat.\n\n— Sinun emäntäsi myöskin?\n\n— Brigitta ei ole muiden naisten kaltainen.\n\n— Mutta se ei kuulu tähän, huusi herra Ture melkein epätoivoissaan,\n— teidän kotiolonne ovat eri asia! Minä suostun Måns Bryntenpojan\nehdotukseen ja tulen sanomaan: voitteko todistaa minua vastaan?\n\n— Jos minä vaan varmaan tietäisin, että kirjeet, kaikki kirjeet\ntodella ovat hävitetyt!\n\n— Tiedättekö mitä! Minä ja Ture Eerikinpoika lähdemme Lindholmiin\nja otamme kuninkaan nimessä kartanon takavarikkoon, tietysti\nvirkainnosta; sitte kirjoitamme hänelle, että koska olemme saaneet\nkuulla Ture Jönsinpojan pahoista aikeista Larfassa, niin olemme\nluopuneet hänestä.\n\n— Se käy päinsä!\n\nHerra Niilon omatunto alkoi taipua.\n\n— Minä vannon, että toivoin olevani niin kaukana kuin suinkin, kun\nseisoin hänen takanaan siellä kankaalla... sillä minä puolestani\noikein häpesin.\n\n— Niin minäkin.\n\n— Olemme siis samaa mieltä, nauroi Måns Bryntenpoika, — ja voimme\nkai nyt pyytää kuningasta kutsumaan kokoon herrainpäivät sekä\ntakaamaan itsellemme varman turvan, sitte lähdemme käräjiin ja\npuolustaudumme miehuullisesti.\n\nKuningas vastasi Upsalasta tähän kirjoitukseen, että hän\n\"Uplannin valtakunnan neuvoston suostumuksella\" on kutsunut\nkokoon herrainpäivät Strängnäsiin ja kehoittaa hän herroja,\nsamoin kuin Länsigötlannin yleistä rälssiä, muutamia miehiä joka\nkauppakaupungista ja kahta miestä jokaisesta kihlakunnasta, joiden\nmiesten kutsumisen \"sananlähetyksellä ja kirjeillä\" he itse saavat\ntehtäväkseen, saapumaan valtiopäiville.\n\nLindholmin valloitukseen ei kuningas ollut tyytyväinen; eihän hän\ntietänyt, tahtoivatko Ture herra ja piispa ruveta ystäviksi vaiko\nvihollisiksi. Sentähden hän mieluummin olisi suonut, että teko olisi\njäänyt tekemättömäksi; mutta asiain näin ollen käski hän herroja\npitämään huolta siitä, ettei kukaan kajoa Ture herran omaisuuteen,\nsekä että kuninkaan miehet pysyvät siellä, kunnes asia saadaan\nselvitetyksi.\n\nKesäkuun 17 p:nä kokoontuivat valtiopäivät Strängnäsissä. Kuningas\nhuomautti kokoontuneille säädyille, että hän aina, jos häntä itseään\ntai hänen virkamiehiään vastaan on ollut jotakin muistuttamista,\non ollut valmis koettamaan saada aikaan parannusta, jopa on hän\nkaikessa ystävyydessä ja hyväntahtoisuudessa tarjoutunut luopumaan\nhallituksesta, jos valtakunnan neuvostolla ja Ruotsin kansalla on\nsyytä pitää häntä siihen sopimattomana.\n\nTietääkseen ei hän koskaan ole antanut Ture Jönsinpojalle tai muille\nvähintäkään aihetta kapinaan, jonka he hiljan panivat toimeen.\n\nSäätyjen harkittaviksi ja tuomittaviksi alistaa hän itseään vastaan\ntehdyt syytökset:\n\n1) että hän valtakuntaan on antanut tuoda uuden kerettiläisen opin,\njota on saarnattu;\n\n2) että hän on rikkonut valansa siten ettei hän ole pitänyt kirkon\nhenkilökuntaa voimassa;\n\n3) karkoittanut piispat hiippakunnista ja kirkoista;\n\n4) ottanut kirkoilta niiden kalleudet ja rahat;\n\n5) hävittänyt luostarit, karkoittanut munkkeja;\n\n6) antanut pitää messuja ruotsiksi;\n\n7) herjannut pyhimyksiä ja käskenyt opettaa, etteivät ripit,\npapinvihkiäiset y.m. ole tarpeelliset;\n\n8) antanut painattaa sakramentteja käsitteleviä kirjoja ja muuta\nsellaista, mikä sotii isien oppia ja mieltä vastaan;\n\n9) ei pitänyt vaaria paastosta, vaan kiellettyinä päivinä sallinut\nsyödä lihaa;\n\n10) sallinut pappien, munkkien ja nunnien mennä naimisiin vastoin\nkaikkia kristillisiä tapoja;\n\n11) määrännyt laittomia maksoja ja veroja maahan;\n\n12) ottanut ulkomaalaisia miehiä valtakunnan neuvostoon ja antanut\nlinnoja heidän käsiinsä;\n\n13) kuuluu itse aikovan avioliittoon ulkomaalaisen kanssa, jolloin\nulkomaalaisia tulee valtakuntaan;\n\n14) kruunaustilaisuudessa tehdystä valastaan jättänyt pois useita\npykäliä, niinkuin esimerkiksi sen, että hän lupaa suojella pyhää\nkirkkoa, piispoja ja sen muita henkilöjä.\n\nKuningas vastasi näihin syytöksiin selvään ja vakuuttavasti. Hänen\nkäsityksensä mukaan kuninkaan valta velvoittaa vahvistamaan kaikkea\nhyvää ja rankaisemaan pahaa, henkilöön katsomatta. Hän on käskenyt\nsaarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia; ja sitähän kansa\nitsekin oli pyytänyt Vesteråsin kokouksessa.\n\nHän ei ole karkoittanut piispoja, vaan he ovat itse karkoittaneet\nitsensä, sillä kun eivät he enään saaneet nylkeä maata ja kansaa,\nläksivät he matkoihinsa.\n\nHäntä hämmästyttää, että nämä piispanrettelöt pannaan hänen ja\nuuden opin syyksi; eivätkö piispat kaikkina aikoina ole tuottaneet\nvaltakunnan herroille ja ruhtinaille yhtä paljon harmia ja\nlevottomuutta, eikö tämän uuden opin moittiminen ole vain tekosyy,\njonka alle tahdotaan peittää heidän itaruutensa ja vallattomuutensa?\nKirkon omaisuutta on tosin käytetty, mutta valtakunnan neuvoston\nsuostumuksella, kun ei muita keinoja ollut. Luostarien hävitykset\njohtuivat Vesteråsin määräyksistä; kun eivät luostarien jäsenet enään\nsaaneet nauttia samoja vapauksia ja harjoittaa samoja vallattomuuksia\nkuin ennen, niin he vapaasta tahdostaan jättivät luostarit; ehkä\nmonet olivat tulleet ajatelleiksi, ettei pyhyys luostarimuurien\nulkopuolella ollut huonompi kuin niiden sisäpuolellakaan.\n\nKuningas vastasi siten pykälä pykälältä kaikkiin syytöksiin ja\nsäädyt kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he hänen kanssaan\ntahtovat elää ja kuolla ja puolustaa häntä kaikissa kohtaloissa.\nVesteråsin resessiä pitävät he joka kohdalta ja pykälältä voimassa\nja rankaisevat jokaista, joka yrittää sitä rikkoa tai vähentää sen\nvoimaa ja valtaa.\n\nNyt tuli Länsigötlannin herrojen vuoro.\n\nMåns Bryntenpojan, Niilo Olavinpojan ja Ture Eerikinpojan piti\nselittää menettelynsä ja tehdä tili valtakunnan säädyille.\n\nEnsimainittu astui tyynenä ja varmana esiin ja nyökäytti iloisesti\npäätään tuttaville ja ystäville.\n\nHerra Niilo Olavinpoika koetti käyttäytyä samoin, mutta hänen\ntervehdyksensä teki teeskennellyn ja väkinäisen vaikutuksen.\n\nTure Eerikinpoika seisoi, niinkuin tavallisesti, synkkänä,\numpimielisenä, välittämättä kenestäkään.\n\nHeitä kehoitettiin pysymään totuudessa.\n\nKuningas oli läsnä.\n\nHänen puoleensa Måns herra heti kääntyi, alkaen keveällä,\nleikillisellä äänellä kertoa, että herra Ture Jönsinpoika on ankara\nja vaativainen herra, jota siellä Länsigötlannissa kunnioitettiin\nkansan isänä ja valtiaana.\n\n— Ei kenenkään päähän pälkähtänyt ruveta häntä vastustamaan, sanoi\nherra Måns kuninkaalle, — hän oli vanha ja heikko ja sentähden\nsuostuttiin kaikkiin hänen esityksiinsä.\n\nMutta Kustaa oli luonut häneen niin vakavan katseen, että se\nalkoi häiritä Måns herraa; sentähden kääntyi hän pois ja rupesi\nsilmäilemään vanhoja tuttuja.\n\nSitte laski hän käden sydämelleen ja kertoi, että kun Ture herra\nheille puhui aiotusta salaliitostaan, niin he päättivät pitää\nhänen vehkeilyjään silmällä, sillä vastustaminen olisi ainoastaan\närsyttänyt häntä, sen he tiesivät.\n\n— Ja kuitenkin te otitte osaa hänen vehkeilyihinsä, sanoi muuan\nneuvoskunnan herroista.\n\n— Näyttäkää toteen, jos voitte, huudahti Måns herra, — kutsukaa\ntänne todistajat, näyttäkää kirjeet ja sinetit, tai, jos voitte,\nomakätiset allekirjoituksemme.\n\n— Älkää jännittäkö kaarta liiaksi, herra ritari, virkkoi taas\nmuuan neuvoskunnan herroista, — ehkä teistä voitaisiin todistaa\nkaikellaisia asioita.\n\nMåns laski taas käden sydämelleen.\n\nSilloin nousi kuningas ja astui suurisuisen herran luo.\n\n— Minkä rangaistuksen te siinä tapauksessa tahdotte kärsiä? kysyi\nhän, luoden ankaran, totisen katseen Månsiin.\n\nMutta vanha, ylimielinen uhka oli vallannut ritarin ja hän vastasi\nonnettomuudekseen:\n\n— Kaula poikki ja ruumis teilattakoon, niinkuin laki määrää!\n\nKuningas loi häneen vielä kerran ankaran, totisen katseen. Silloin\ntunsi hän uhkamielisyytensä laimentuvan ja jäisen kylmyyden virtaavan\nruumiiseensa.\n\nHetken ajan vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus.\n\nSitte kysyttiin toisilta herroilta, tunnustavatko he syyllisyytensä\nja ottavatko vastaan kuninkaan turvakirjeen.\n\nMutta heidän mielestään Måns herra oli onnistunut erinomaisesti ja he\nvastasivat olevansa viattomat.\n\n— Ajatelkaa vielä asiaa, lausui Kustaa.\n\n— Olemme viattomat! huudahtivat molemmat ritarit. Måns Bryntenpoika\noli käynyt kalman kalpeaksi, mutta hänen huulensa sopersivat:\n\n— Viaton!\n\nKuninkaan viittauksesta toi muuan neuvoskunnan herroista esiin kaksi\nrasiaa täynnä kirjeitä.\n\nKavala Niilo Arvinpoika oli oman päänsä päästimeksi lähettänyt ne\nkuninkaalle.\n\nKirjeet jotka hän muka silloin poltti, olivat olleet arvottomia\npapereita.\n\nMutta miehet, jotka omin sanoin olivat tuominneet itsensä hengiltä,\ntaistelivat epätoivoisaa taistelua kuolemaa vastaan.\n\nHe kielsivät allekirjoituksensa ja sinettinsä ja syyttivät Ture\nJönsinpoikaa kaikesta.\n\nSilloin näytettiin kirjeitä, joista ei Ture Jönsinpojalla saattanut\nolla aavistustakaan.\n\nJa vihdoin vedottiin kuninkaan sovintokirjeeseen ja yksityiseen\nystävälliseen kirjeeseen, jonka hän oli kirjoittanut Måns herralle.\n\nItse he olivat työntäneet luotaan sovinnon ja vaatineet tutkintoa ja\ntuomiota.\n\nJa niin heidän puolustuksensa tuuma tuumalta kumottiin.\n\nKun he siis näkivät kuoleman koko kamaluudessaan irvistävän\nvastaansa, heittäytyivät he kuninkaan jalkain juureen, itkivät,\nvalittivat ja rukoilivat armoa.\n\nMutta nyt oli kuningas järkähtämätön, koska he kerran lakiin\nvetoavat, niin laki heitä tuomitkoon.\n\nJa laki tuomitsi kuolemaan.\n\nSekä heidän että Ture Jönsinpojan omaisuus julistettiin lankeavaksi\nkruunulle.\n\nMiltei tajuttomina kuljetettiin onnettomat herrat pois ja vietiin\nkoulutuvan yläpuolella olevaan kamariin.\n\nToinnuttuaan raivosi Måns Bryntenpoika mielipuolen lailla. Hän ei voi\neikä tahdo kuolla! Hän on nuori, terve ja onnellinen.\n\nHänellä on vaimo, jota hän jumaloi, hän on rikas ja mahtava, jos\nhän Ruotsin jättääkin, niin on hänellä maatiloja Tanskassa ja hänen\nvoimakas käsivartensa ja miekkansa avaa hänelle tien, vaikka hän\nkääntyisi mihin tahansa... hän ei tahdo, hän ei voi kuolla!\n\nMolemmat toiset herrat olivat alistuneet kohtaloonsa, he itkivät\nsanattomina.\n\nNiilo Olavinpoika mietti, mitä Agneta sanoo, kaipaako hän häntä ja\nhoitaako hän tästälähin hellemmin hänen rakkaita lapsiaan.\n\nTure Eerikinpoika ajatteli vanhaa äitiään. Hän oli ollut hänen ainoa\nuskottunsa ja hän oli kyynelsilmin pyytänyt häntä luopumaan koko\nyrityksestä.\n\nMutta miten hän olisi voinut antaa Ture Jönsinpojalle kieltävän\nvastauksen, kun kaikki muut olivat suostuneet? Sentähden hänenkin oli\ntäytynyt yhtyä puuhaan, vaikka se hänelle olikin ollut vastenmielinen.\n\nMåns herra avasi hiljaa pienen ikkunan. Oli hämärtävä kesäkuun yö.\n\nHän astui ovelle ja kuunteli, vartiat nukkuivat ja hänen molemmille\nonnettomuustovereillensa oli yhdentekevää, mihin hän nykyään ryhtyi!\n\nAivan ikkunan alla seisoi korkea päärynäpuu. Jos Måns herra\nheittäytyy ulos, niin saattaa hän tarttua sen suuriin oksiin.\n\nHän valitsi silmillään sen, joka näytti vahvimmalta ja päätti olla\nuskalias.\n\nOksan hän kyllä onnellisesti sai käsiinsä, mutta se katkesi ja hän\nputosi maahan ja taittoi jalkansa.\n\nVartia mahtoi nukkua sikeää unta, koskei melu häntä herättänyt.\n\nMuutamia hetkiä makasi Måns herra liikkumattomana, mutta sitte\nvaltasi hänet kamala tuska. Hän ryömi ulos kaupungista ja tuli\nruispeltoon. Mutta sieltä ei hän päässyt eteenpäin, vaan hänet\nlöydettiin ja raajarikkona, kurjana kuljetettiin hänet takaisin\nvankilaan.\n\nMissä oli nyt ylimielisyys?\n\nHän itki ja vaikeroi.\n\n— En tunne sinua, Måns Bryntenpoika, sanoi herra Ture Eerikinpoika.\n\n— Luuletko sitte, että minä itse tunnen itseäni?\n\n— Nyt olet meitä huonompi, sanoi Niilo herra.\n\n— Niin olen... ja sitäpaitsi olen niin nälissäni että menehdyn.\n\nKuinka hyvältä yksinkertainen ruoka maistui!\n\nMutta samassa määrin kuin voimat palasivat, kasvoi surujen katkeruus\nja pian toivoi hän ainoastaan kuolemaa, päästäkseen tuskistaan niin\npian kuin suinkin.\n\nTovereja, joita hän tähän saakka oli halveksinut, katseli hän nyt\nlohduttajinaan ja ystävinään ja pyysi heiltä anteeksi, lausuen, että\nhän juuri oli heidät houkutellut vehkeilyihin.\n\nMuutaman päivän perästä vietiin vangit Tukholmaan.\n\nKuningas oli samaan aikaan siellä.\n\nEräänä päivänä ilmoitettiin hänelle herra Ture Eerikinpojan äidin\nrukoilevan, että hänet päästettäisiin kuninkaan puheille. Kustaa\nläksi itse häntä vastaan.\n\nHän ei ollut unohtanut, että jalo Gunilla Bese oli Svante Sturen\nhyvän ystävän [katso teosta \"Svante Nilsson Sture och hans samtida\"\n(Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa)], kuuluisan Viipurin\nlinnanpäällikön Eerik Turenpojan puoliso. Hän tiesi myöskin, että hän\noli Kalmarin linnan urhean puolustajattaren Anna Eerikintyttären [katso\nteosta \"Sten Sture den yngre och Kristina Gyllenstjerna\" (Sten Sture\nnuorempi ja Kristina Gyllenstjerna)] äiti, ja hän käsitti, että hän\ntulee rukoilemaan armoa ainoan hengissä olevan poikansa puolesta,\nja kuningas... hän unohti kaikki arveluttavuudet, näyttääkseen\nainoastaan osanottoaan.\n\nNainen lankesi hänen jalkainsa juureen.\n\n— Ei, rouva Gunilla, virkkoi kuningas ja tahtoi nostaa häntä ylös.\n\n— Teidän armonne, antakaa minun tästä rukoilla poikani puolesta!\n\n— Älkää rukoilko, sanoi kuningas lempeällä äänellä.\n\n— Annani tähden, joka taisteli Ruotsin vapauden puolesta ja kuoli,\nkun ei hän enään voinut mitään tehdä.\n\n— Minä tiedän sen!\n\n— Mieheni tähden, joka uskollisena etuvartiana palveli Suomen kansaa.\n\n— Oi, Gunilla rouva, te ette saa minua vakuutetuksi, mutta te\nvoitatte minut, lausui kuningas, miltei väkisin nostaen rouvan ylös\nja taluttaen hänet nojatuoliin.\n\n— Kuuleeko teidän armonne rukoukseni?\n\n— Te pakoitatte minut siihen!\n\n— Mutta eihän hän ole syyllinen.\n\n— Vähemmin kuin nuo muut, myönnän sen. Saattoiko Annan veli olla\nisänmaan kavaltaja? Mutta hän on herkkäuskoinen ja sitäpaitsi ovat\nsalajuonet vaikuttaneet häneen.\n\nHän näyttää synkältä ja umpimieliseltä, mutta minä arvelin, että tämä\nonneton kapina oli syynä siihen.\n\n— On kai sekin vaikuttanut, mutta ei se ole syy... Luulen sentään,\nettä kaikki nyt paranee. Kuolema eroittaa ihmiset, mutta tieto sen\nlikeisyydestä liittää heidät yhteen, ja minä olen vakuutettu että jos\npoikani nyt saa elää, niin häntä odottaa onnellinen koti.\n\n— Jota hänellä ehkä ei ennen ole ollut?\n\n— Ei, teidän armonne.\n\nMutta Gunilla rouva ei vielä ollut saanut varmaa vastausta\nkuninkaalta. Kyynelsilmin katseli hän häneen.\n\n— Te olette kärsinyt paljon, sanoi kuningas heltyneenä.\n\n— Olen, teidän armonne, mutta en koskaan niinkuin nyt; tähän saakka\non suruun aina sekaantunut iloa, mutta nyt siihen sekaantuu häpeä,\njoka tulee viemään harmaan pääni hautaan.\n\n— Ei, Gunilla rouva, älköön se tapahtuko; tämä menettely on tosin\nlaiton, mutta minä vastaan siitä itse: te saatte takaisin poikanne.\n\nGunilla tahtoi taas langeta kuninkaan jalkain juureen ja suudella\nhänen kättänsä, mutta kuningas vei hänen kätensä huulilleen ja lausui:\n\n— Ottakaa tämä vastaan kiitoksena kaikesta siitä, mitä teidän\nhuoneenne on tehnyt isänmaalle.\n\nHerra Ture Eerikinpoika pääsi siis äitinsä rukousten tähden vapaaksi.\nRikoksensa sovitukseksi sai hän maksaa noin 2000 markan suuruiset\nsakot.\n\nMutta pian senjälkeen astuivat Måns Bryntenpoika ja Niilo Olavinpoika\nkuolemaan.\n\nAgneta rouva ja hänen lapsensa saivat pitää koko miesvainajan\nomaisuuden.\n\nSamaten Ervallan rouva, Brigitta.\n\nLänsigötlannin rahvaalle lähetettiin nyt avoin kirje, jossa\nsanottiin, että jokainen, joka on ottanut vastaan kuninkaan\nvakuutuskirjeen, kokonaan voi luottaa siihen. Tämä toimenpide olikin\nsangen tarpeellinen, sillä pitkin maata liikkui huhuja, että kuningas\nhirttämällä ja teilaamalla aikoo rangaista kaikki, jotka ottivat osaa\nkapinaan.\n\nSentähden kirjoitti hän heille, että heidän tulee muistaa hänen\nolevan synnynnäisen ruotsalaisen herran ja ettei hän ole antanut\nainetta sellaisiin luuloihin.\n\nRauha oli nyt siis palautettu, mutta toinen kapina oli taas tekeillä,\nsillä — sanoo Tegel — Kustaa ei kauvan saanut nauttia yhtämittaista\nrauhaa.\n\n\n\n\n2.\n\nKATEELLISET NAAPURIT.\n\n\nIlon ja rauhan päiviä ei Kustaa kuningas ehtinyt viettää... Olihan\ntosin sopu saatu aikaan sillä kulmalla, mutta velka Lyypekkiin\nvaivasi häntä kuin painajainen. Se on maksettava viimeiseen ropoon\nasti, sen hän tiesi, mutta mistä rahat saadaan, sitä hän mietti yöt\npäivät.\n\nVielä oli toinenkin huoli, nimittäin Tanska. Vanha unionitoveri\nkyyrötti aina väijyksissä, pakoittaen Kustaata pysymään varoillaan.\n\nKysymys Gottlannista tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Malmön\nkokouksessa oli hän, niinkuin tiedämme, saanut norjalaisen maakunnan\nVikenin pantiksi, kunnes asia tulisi ratkaistuksi. Mutta siitä\nhuolimatta vaati kuningas Fredrik yhtämittaa takaisin tätä maakuntaa.\nJa heti kun Ruotsissa syttyi jonkinlainen kapina, käyttivät\ntanskalaiset tilaisuutta hyväkseen.\n\nMutta Kustaa puolusti oikeuksiaan ja Vesteråsin valtiopäivät\nselittivät, että kuninkaalla on täysi oikeus pitää Viken, kunnes\nkaikkien kolmen valtakunnan neuvostot kokoontuvat päättämään asiasta.\n\nLoppupuolella vuotta 1527 lähetti kuningas Fredrik kaksi\nsanansaattajaa Tukholmaan.\n\nHe pyysivät Kustaa kuningasta antamaan voimakasta apua, jos, niinkuin\npelättiin, kuningas Kristian uskaltaisi tehdä hyökkäyksen. Mutta\nsamalla pyysivät he takaisin Vikeniä ja ehdottivat, että molempien\nvaltakuntien neuvostot kokoontuisivat keskustelemaan Gottlannista,\njotta asia vihdoinkin saataisiin päätetyksi.\n\nKuningas antoi rauhoittavan vastauksen ja selitti, että kuningas\nFredrik ja hänen neuvostonsa voi olla vakuutettu siitä, että Ruotsi\npitää tehdyn sopimuksen.\n\nLopuksi huomautti hän, että Tanska on tehnyt itsensä syypääksi useaan\nlaiminlyöntiin Malmön resessin määräyksiin nähden.\n\nKokouksen pitämiseen hän suostui ja tästä asiasta olivat kuninkaat\nkirjevaihdossa vuoden 1528 aikana.\n\nElokuun keskivaiheilla oli kokous Lödösessä, mutta kysymys jäi\nratkaisematta ja Kustaa piti Vikenin.\n\nSeuraavana vuonna 1529, samaan aikaan kuin valtiopäivät olivat koolla\nSträngnäsissä ja länsigötiläiset kapinoivat, läksi kuningas Fredrikin\npoika, prinssi Kristian Norjaan ottamaan vastaan kansan kunnioitusta\nisänsä seuraajana.\n\nSilloin levisi äkkiä Ruotsissa huhu, että hän nyt aikoi käyttää\nhyväkseen tilaisuutta väkivallalla ottaakseen Vikenin.\n\nKustaa tiesi sekä omasta että edeltäjiensä kokemuksista, mitä\ntanskalaisten lupaukset merkitsivät. Sentähden päätti hän lähteä\nlänsikulmalle maata, ja lähetettyään koko valtakunnan rälssille\nkäskyn, että sen tulee pysyä sotakunnossa, läksi hän Laurinmessun\naikaan Itägötlannin ja Smålannin kautta Länsigötlantiin.\n\nTäällä tapasi hän kuningas Fredrikin lähettilään Jesper Brockmanin,\njoka oli matkalla Tukholmaan.\n\nKustaa ilmoitti hänelle, että hänen täytyy odottaa lokakuun\nkeskivaiheille, silloin kutsutaan neuvosto kokoon Arbogaan ja silloin\nhän saa esittää asiansa.\n\nTanskalainen lupasi odottaa, mutta kun määräaika oli kulunut, vaati\nhän 50,000 guldenia siitä, ettei Kustaan lähettiläs oikeaan aikaan\nollut saapunut Lyypekkiin; sitäpaitsi vaati hän takaisin Vikeniä.\n\nKuningas Kustaa vastasi olevansa suuresti kummastuksissaan siitä,\nettä kuningas Fredrik juuri nyt esittää tällaisia vaatimuksia; onko\ntarkoitus rikkoa liitto? Mitä Gottlantiin tulee, niin on turhaa siitä\nasiasta syyttää Severin Norrbytä. Jos kuningas Fredrik on antanut\nhänen pettää itsensä, niin on se hänen syynsä; Ruotsin kuningas pitää\nkiinni ainoastaan kuningas Fredrikin ja Tanskan neuvoston tekemistä\nsopimuksista. Vikeniä ei hän luovuta ennenkuin hän saa takaisin\noikeutensa Gottlantiin. Sitte valitti kuningas, että Ruotsista\npakeneville kapinoitsijoille suodaan turvaa Tanskassa. Herra Ture\nesimerkiksi oli kirjoittanut kotiin, että hän toivoo saavansa Vikenin\nlahjoitusmaana, jos kuningas Fredrikin onnistuu voittaa takaisin\nvaikutusvaltansa Ruotsissa.\n\nJesper Brockman sanoi, ettei hän voi viedä kotiin sellaista vastausta\nja ehdotti, että määrättäisiin aika uuden kokouksen pitämistä varten.\nSe tehtiinkin, kokous päätettiin pitää Varbergissa P. Olavinpäivän\naikaan tulevana kesänä.\n\nVarbergin kokous pidettiinkin ja kun kaikellaisia moitteita oli\nlausuttu molemmin puolin, päätettiin vihdoin, että Viken vielä kuusi\nvuotta kuuluisi Ruotsiin, mutta sitte joutuisi Norjan kruunulle.\nRauhan tulisi aina vallita molempien valtakuntien välillä ja tarpeen\nvaatiessa oli molemminpuolista apua luvattava.\n\nNyt käännymme Saksaan.\n\nLyypekin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli Kustaa v. 1529 kuluessa\nlähettänyt 17,120 markkaa sen vuoden osalle tulevan valtiovelan\nlyhentämiseksi, mutta silloin olivatkin kaikki hänen varastonsa\ntyhjentyneet.\n\nUsein keskusteli kuningas kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa\ntärkeästä rahakysymyksestä, mutta mistä rahaa otettaisiin seuraavaan\nsuureen maksoon, sitä ei kumpikaan saanut selville.\n\nEräänä sunnuntaina seisoi kuningas ikkunassa ja kuunteli kuinka\nkellot soivat kaikissa kaupungin kirkoissa. Jokaisella oli oma\nsävelensä, mutta sopusointuinen kokonaisuus suli merkillisen kauniina\nääniaaltoihin.\n\nSilloin tuli hän ajatelleeksi, että jokainen kello on kuin\nihmissielu, joka omalla äänellään laulaa iankaikkisen Jumalan kunniaa\nja että ne kaikki yhdessä muodostavat kuoron, joka yksinkertaisessa\nluontevuudessaan eninten muistuttaa lintujen laulua metsässä.\n\nÄkkiä sattui hän katsahtamaan Aatamiin, joka näytti miettivän\nerittäin tärkeitä asioita.\n\n— Onko se sinusta kaunista? kysyi kuningas.\n\n— Tämä kellonsoittoko?\n\n— Tietysti, etkö sinä sitä kuunnellut?\n\n— Odotin niitä muita.\n\n— Mitä muita?\n\n— Kelloja, tietysti!\n\n— Eivätkö nämä sitte riitä?\n\n— Kyllä kai, mutta mitä niillä muilla sitte tekee?\n\n— Ne ovat kai koristuksina.\n\n— Olen laskenut, että monessa kirkossa on viisikin kelloa, kertoi\nAatami, — mutta useimmiten niitä on neljä.\n\n— Taitaapa kyllä olla.\n\n— Ne ovat kai kalliita kapineita?\n\n— Kyllä ne maksavat paljon rahaa.\n\nMutta nyt vaipui kuningas syviin mietteisiin.\n\nAatami tiesi, että silloin pitää olla hiljaa ja sentähden hiipi hän\npois. Aatami ei enään ollut lapsi, hän kulki jo omia teitään.\n\nKansleri kirjoitti juuri kuninkaan kirjeitä, mutta loi tuontuostakin\nkatseensa rakastettuun herraan miettien, mitä tämä nyt mahtoi\najatella. Tärkeitä asioita, sen saattoi nähdä hänen katseestaan.\n\nÄkkiä nosti Kustaa silmänsä ja lausui iloisesti hymyillen:\n\n— Kiitä Jumalaa kanssani, sillä nyt tiedän, mitä teen. Kansleri\nkatseli häneen kysyvästi.\n\n— Me olemme vaivanneet päätämme sillä, mistä saisimme rahoja...\n\n— Tietääkö teidän armonne nyt, mistä niitä saadaan?\n\n— Tiedän, Lauriseni.\n\n— Luostareista ja kirkoistako?\n\n— Ei, mutta luostareilta ja kirkoilta.\n\n— Myönnän, etten ymmärrä.\n\n— Aatami minut siihen johdatti.\n\n— Jumala valitsee usein pieniä aseita.\n\n— Niin! Mutta kuulehan nyt: emme ryntää toimeen suinpäin, vaan niin\nsävyisästi kuin suinkin; alamme kaupungeista: joka kirkon tulee antaa\nyksi kelloistaan, emme vaadi suurinta, mutta lähinnä suurimman.\n\n— Siitä karttuisi sievä summa!\n\n— Niin, alamme siis kaupungeista, ja jollei se riitä, niin lähdemme\nmaaseudulle. Ja luostarit saavat myöskin luovuttaa ylellisyydestään.\n\nKustaa ryhtyi viipymättä toimeen. Hän päätti lähettää kaksi\nvaltakunnan neuvoston herraa kahdennenkymmenennen päivän markkinoille\nEnköpingiin, jonne siihen aikaan kokoontui kauppiaita melkein\nkaikista valtakunnan kaupungeista.\n\nHerrat läksivät matkaan.\n\nAlussa tuntui heidän pyyntönsä oudolta, mutta kun he sitte selittivät\nkansalle, että jollei rahoja ajoissa hankita ja makseta, niin\nruotsalaiset laivat ja tavarat otetaan takavarikkoon Saksassa\nja kaikki kauppa tehdään mahdottomaksi. Kansa päätti nyt uusien\nmaksojen välttämiseksi luovuttaa kellon kustakin kirkosta, koska\nniitä sentään vielä jäi niin monta. Johtavat henkilöt antoivat siis\nhelposti suostumuksensa ja ennen juhannusta olivat kaikki Ruotsin\nkaupungit luovuttaneet kellon kustakin alueellaan olevasta kirkosta,\nluostarista ja kappelista. Monet olivat antaneet suurimman kellonsa.\n\nSuomalaisetkin kaupungit lähettivät määräaikana annettavansa.\n\nMutta tämä suostunta ei riittänyt läheskään ja kuninkaan täytyi\neräältä rikkaalta porvarilta ottaa suuri laina.\n\n— Tämä ei riitä, sanoi Kustaa, — minun täytyy käydä itsepintaisten\ntalonpoikieni kimppuun.\n\nHeikinmessun aikana v. 1531 kutsui hän neuvostonsa kokoukseen\nÖrebrohon.\n\nSitäpaitsi kutsui hän useita yksityisiä, jotka hän tiesi viisaiksi ja\nymmärtäviksi miehiksi.\n\nKun hyvän aikaa oli keskusteltu asiasta, päätettiin, että maalla on\nmeneteltävä niinkuin kaupungeissakin: jokaisesta maalaiskirkosta\notetaan lähes suurin kello. Sitäpaitsi lankeavat kirkon kymmenykset\nja maavero tältä vuodelta kruunulle, kuitenkin siitä poisluettuina ne\nmenot, jotka tarvitaan kirkkojen vahaan ja viiniin.\n\nVanhan tavan mukaan annetaan kansalle sentään tilaisuus kuparilla,\nhopealla tai rahalla lunastaa kymmenykset ja kellot. Jos jokin pitäjä\ntahtoo pitää suuremman kellon ja antaa pienemmän, niin maksettakoon\nsiitä väliä rahassa tai hopeassa. Ja jollei pitäjässä ole kuin yksi\nkello, niin pidettäköön se, mutta maksettakoon puolet sen arvosta.\n\nNäihin toimenpiteisiin ryhdyttiin suurella varovaisuudella. Ensin\nhuomautettiin talonpojille, miten köyhinä aikoina vapautussotaa oli\nkäyty, silloin ei löytynyt säästöjä sotavarustuksiin.\n\nSiitä syystä oli täytynyt tehdä velkaa ja vaikka sitä jo oli\nmaksettu, niin paljon vielä oli maksamatta. Tietysti velka on\nmaksettava ja jottei kansaa rasitettaisi veroilla, niin on\nkuningas ja neuvosto arvellut, että maalaiskansan tulee seurata\nkaupunkilaisten esimerkkiä luovuttamalla suurin kirkon kellonsa sekä\nsinä vuonna maksamalla kruunulle koko kirkkokymmenyksensä.\n\nValitut asiamiehet läksivät matkaan.\n\nHeidän tehtävänsä ei suinkaan ollut helppo.\n\nKuningas kirjoitti joka maan kulmalle erikseen, vakuuttaen, ettei hän\nomaksi tarpeekseen käytä hitustakaan kellojen malmista.\n\nKaikki mitä kaupungeista saatiin oli aikoja sitte lähetetty\nLyypekkiin ja nyt valitaan kaksi rehellistä, luotettavaa miestä,\njotka lähetetään noutamaan kelloja ja jotka sitte tekevät tilin\nmatkastaan ja toimittavat lyypekkiläisille heidän saatavansa, mikäli\nvaroja riittää.\n\nMuita luotettavia miehiä määrätään erikseen joka lääniin yhdessä\nkuninkaan voutien kanssa vastaanottamaan kelloja ja talven ja\nhyvän kelin kestäessä toimittamaan ne likeisimpään satamaan tai\nmerikaupunkiin.\n\nKirje sai melkein kaikkialla aikaan toivotun vaikutuksen ja kuninkaan\nlähettiläät tulivat hyvin toimeen talonpoikien kanssa, joten he ilman\nsuurempaa vastahakoisuutta antoivat kellonsa.\n\nMutta taalalaiset vaativat vakuutusta siitä, ettei näitä vaatimuksia\njoka vuosi uudisteta, ja ensi maakäräjissä, jotka pidettiin Tunassa,\ntäytyi Vesteråsin piispan ja muiden kelpo miesten antaakin tuo\nvakuutus. Sitte sitoutuivat taalalaiset ottamaan osaa samoihin\nmaksoihin kuin maan muut asukkaat ja antoivat kellonsa.\n\nKun siis kuninkaan lähettiläät sekä kaksi Vesteråsin pappia ja\nkuninkaan vouti Lauri Eerikinpoika, joka hoiti asioita Bergslagenissa\nja Taalaissa, kulkivat pitäjästä pitäjään keskustelemassa\ntalonpoikien kanssa kelloista, niin eivät he missään kohdanneet\nvastustusta: täytyyhän tässä suostua, kun ei muuta neuvoa ole,\nsanoivat talonpojat toisilleen.\n\nTunassa kertoi vouti, että tunnettu lyypekkiläinen Herman Israel\nhiljan oli käynyt maassa ankarasti vaatimassa maksoa, sillä Lyypekin\nkaupunki kyllä tietää pitää puoliaan.\n\nKun Tunan miehet tämän kuulivat, pitivät he sitä hävyttömänä;\nhe kiskoivat silloin alas suurimman kellonsa ja veivät itse sen\nHedebodaan.\n\nGagnefin ja Leksandin pitäjät osoittivat myöskin avuliaisuutta ja\nkun lähettiläät tulivat pohjoisempiin pitäjiin, Moraan, Orsaan ja\nRättvikiin, niin seurasivat ne vapaehtoisesta edellisten esimerkkiä.\n\nTietysti eivät papit pitäneet näistä toimenpiteistä; sentähden he\ntalonpoikien korviin rupesivat kuiskuttamaan, että koska heidän\nkellonsa ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, niin on\nkuolemansynti erota niistä.\n\nTämä puhe vaikutti talonpoikiin. He huomasivat, että tässä on vaara\ntarjolla.\n\nJa vihdoin läksi muutamia mahtimiehiä Leksandin, Gagnefin ja Ålin\npitäjistä Aspebodaan kysymään neuvoa Maunu Niilonpojalta.\n\nMaunu Niilonpoika oli aikansa rikkain vuoritilallinen, sillä hän\nomisti runsaimman suonen kuuluisaa Kopparbergin kaivosta, joka\nsittemmin kauvan aikaa hänen mukaansa kantoi nimeä \"Maunu Niilonpojan\nkaivos\".\n\nVanha talonpoikaistaru kertoo hänestä ja hänen huoneestaan:\n\nHän oli niin ylpeä ja itserakas, ettei hänen vertaistaan ole ollut.\n\nHänen hevostensa kengät olivat hopeasta ja niiden seimet marmorista.\n\nValjaissa kiilteli oikeita helmiä ja suitset olivat silkkiä.\n\nHänen emäntänsä ruumista ei verhonnut ainoakaan lanka, joka ei olisi\nollut silkkiä ja hänen sormensa olivat täynnä kultasormuksia.\n\nMutta hän ei, niinkuin muut ihmiset, syönyt sormillaan, vaan hänellä\noli veitsenterä puhtaasta kullasta ja sillä hän pisteli suuhunsa\njumalanviljaa. Mutta koska syöminen siten kävi tavattoman hitaasti,\ntäytyi hänen syödä koko päivän. Rasvaisia ruokia hän söi ja niin\ntavattoman lihava hän oli, ettei emäsika voi olla lihavampi.\n\nMutta pahansisuinen hän oli ja piiat juoksivat toisensa kumoon\nollakseen hänelle mieliksi.\n\nHeillä oli ainoa tytär, mutta se oli oikea rääppänä; hän oli niin\nlaiha, että kuu ja aurinko olisivat saattaneet paistaa hänen\nlävitsensä, jos hän olisi lähtenyt ulkoilmaan silloin kun ne\nloistivat, mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ihmisten ei pitänyt saada\ntietää, ketä hän meni tapailemaan ja kuitenkin sen tiesi joka lapsi\nkoko pitäjässä.\n\nPahaisesta paitaressusta asti oli hän pitänyt torpparin Ollista;\nsilloin oli poika kanniskellut häntä käsivarsillaan ja niin hän vielä\nnytkin olisi tehnyt, mutta Leena oli kunniallinen tyttö, joka ei\ntahtonut tuottaa huolta isälle ja äidille.\n\nKäsi kädessä olivat Olli ja Leena astuneet isän eteen ja Olli oli\nsuoraan sanonut, etteivät he voi elää ilman toisiaan, mutta silloin\niski Maunu Niilonpoika nyrkkinsä pöytään jotta se halkesi, ja näytti\nlaatikkoa, joka oli täynnä kultarahoja.\n\nTästä suuttui Maunu vielä enemmän ja virkkoi:\n\n— Mene matkoihisi, Olli Ollinpoika ja palaa sitte, kun minä olen\nkäynyt niin köyhäksi, että olen puutteessa, ennen et saa Leenaani.\n\nJa kun isän sitte piti eroittaa heidät, kietoi tyttö niin lujasti\nkätensä Olli Ollinpojan kaulaan, ettei hän päässyt irti, vaikka Maunu\nNiilonpoika väitti, ettei hän tahtonut. Silloin rupesivat hopeat\nhänen taskussaan helisemään, mutta tytön riisti hän irti ja hänen\nkosijansa ajoi hän menemään.\n\nMutta siitä päivästä pitäin alkoi Leena niin laihtua, ettei häntä\nolisi samaksi tuntenut, eikä hän koskaan käynyt jaloittelemassa,\npaitsi illoin, kun hän läksi tapaamaan Olliansa, joka silloin läksi\ntorppaan, vanhan äitinsä luo.\n\nMaunu Niilonpoika sanoi vaimolleen, että hän aikoo karkoittaa\nOllin, mutta hänen vaimonsa arveli, että viimeinen villitys silloin\ntulee ensimäistä pahemmaksi; antaa nuorten olla, koko juttu raukeaa\nitsestään, sillä tyttöjen tunteisiin ei ole luottamista.\n\nMaunu Niilonpoika jätti siis karkoittamistuumansa, mutta hän murehti\nnähdessään, että tyttö, jolle hän olisi voinut antaa miten monta\ntaalalaispitäjää tahansa, tuossa suree kuoliaaksi köyhän torpanpojan\ntähden.\n\nKun harmi sitte oikein valtasi hänet, meni hän komeihin huoneisiinsa,\njoiden lattioita peitti kerros hopearahoja ja joiden seinillä riippui\nlukematon määrä hopeakannuja ja joissa ei kukaan elävä sielu koskaan\nollut käynyt paitsi Maunu Niilonpoika itse.\n\nSiellä seisoi myös suunnattoman suuri kirstu, jonka avainta hän\nkantoi kaulassaan.\n\nTultuaan hopeakamariin, avaa hän sen kannen.\n\nMutta hänen silmiään häikäisee niin, että hänen täytyy varjostaa\nniitä kädellään.\n\nSillä helmet ja jalokivet ja punainen kulta hohtavat.\n\nHän seisoo arkun ääressä, ylistäen onneaan: hän on niin rikas,\nettei hän koskaan voi tulla köyhäksi! Silloin alkaa suuria\npisaroita langeta arkkuun; hän ei tiedä mistä ne tulevat, sillä\nmiksi se itkisi, joka omistaa kaikki? Mutta pisarat lankeavat\nsuurina, raskaina, ja hänestä näyttää siltä kuin kulta mustenisi\nja hohtokivien loisto sammuisi... ja kaikki muuttuisi mullaksi,\ntuhaksi... Hän paiskaa kannen kiinni, vääntää sen lukkoon, rientää\nulos ja sulkee oven lukoilla, teljillä ja suurilla salvoilla.\n\nSitte kiiruhtaa hän työhuoneeseensa ja joka askeleelta kilisevät\nhopearahat, jotta jokainen tietäisi, mikä rikas ja mahtava mies Maunu\nNiilonpoika on.\n\nMutta viime aikoina oli hän aina äreällä tuulella, ja siihen ei\nhänellä olisi ollut oikeutta, sillä eihän maan piirin päällä ollut\nainoaakaan sielua, joka olisi uskaltanut vastustaa häntä.\n\nNyt tulivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet puhuttelemaan häntä.\n\nSe tuntui hänestä hauskalta, sillä hänellä oli vähän työtä ja aika\ntahtoi käydä pitkäksi.\n\nHe astuivat sisään, Maunu tervehti heitä ja käski istumaan, jota\nkehoitusta he paikalla noudattivatkin.\n\nSitte kysyi hän, tahtovatko he olutta, vaikkei se olekkaan parasta\nlajia.\n\nHe kiittivät ja sanoivat, että kyllä kelpaa juoda, kun Maunu\nNiilonpoika tarjoaa.\n\nMaunu naurahti, mutta kun olut sitte tuotiin, niin huomauttivat\nGagnefin, Leksandin ja Ålin miehet, etteivät he ikinä ole juoneet\nniin väkevää olutta.\n\nMaunu Niilonpoika kehahti ja sanoi, ettei hänen tarvitse juoda\nhuonompaa olutta.\n\nVihdoin sanoivat talonpojat sitte asiansa, jonka tähden he olivat\ntulleet tänne vaivaamaan.\n\nHe tahtoivat tietää, mitä Maunu Niilonpoika sanoo tästä kelloasiasta.\n\nMaunu Niilonpoika ei ollut kuullut koko asiasta puhuttavankaan.\n\nGagnefiläinen kertoi nyt kuninkaan olevan niin julman paljon velkaa\nlyypekkiläisille, että hänen täytyy lähettää voutinsa kiertämään\npitkin maata pyytämään apua.\n\n— Eipähän ole uskaltanut tulla tänne, sanoi Maunu Niilonpoika.\n\n— Meillä hän kävi, sanoi leksandilainen talonpoika, — ja vei pyhät\nkellomme, jotka ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, ja nyt\nme tahtoisimme kysyä Maunu Niilonpojan mielipidettä: pitääkö meidän\nkärsiä tätä tällaista?\n\nMaunu Niilonpoika laski sormen suurelle nenälleen — Maunu\nNiilonpoika oli suuri mies, ja jokainen hänen jäsenistään oli suuri\n— ja istuutui miettimään.\n\n— Ei minun tosin tarvitsisi kysyä keneltäkään neuvoa, sanoi hän,\n— sillä minä tiedän kaikki itse, mutta lähdenpä sentään Antero\nPietarinpojan luo Rankhyttaniin kuulemaan, mitä hän sanoo. Mutta heti\nkun minä tulen sinne, pannaan siellä toimeen sellaiset kemut, etten\nminä kahteen päivään pääse kotiin. Mutta te voitte sillaikaa olla\ntäällä, syödä ja juoda minkä jaksatte, sillä täällä on yllinkyllin\nkaikkea, ja välillä maata.\n\nMiehet kiittivät ja sanoivat, että siihen he kyllä suostuvat, koska\nkerran Maunu Niilonpoika käskee.\n\nHän pisti nyt taskuunsa lisää hopearahaa ja tuumi, että kyllä\nkai hevonen jaksaa, koska kerran hänkin. Tosin se rikkaus hänen\nmielestään tuntui aika raskaalta, mutta ei hän olisi tahtonut sitä\nkadottaakaan. Kaksi palvelijaa tuli auttamaan häntä hevosen selkään,\nmutta he eivät jaksaneet nostaa häntä. Maunu Niilonpoika nauroi ja\nsanoi, että kyllä kai jokainen käsittää mikä hänessä, rikkaassa\nmiehessä, niin painaa. Sitte kutsui hän kaksi palvelijaa lisää\nauttamaan ja yksissä voimin saivat palvelijat hänet nyt hevosen\nselkään. Hän läksi siis matkaan, mutta ravia ei hän ajanut.\n\nSillaikaa viettivät Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet hauskoja\npäiviä, he söivät, joivat ja nukkuivat minkä jaksoivat; ja herättyään\nrupesivat he taas syömään ja siten kuluivat päivät.\n\nVasta kolmantena päivänä tuli Maunu Niilonpoika punaisena ja\npöhistyneenä kotiin.\n\n— Olen juonut paljon viiniä, sanoi hän, — Rankhyttanissa tarjotaan\naina viiniä, kun minä tulen sinne.\n\nHän tuskin pysyi jaloillaan.\n\n— Minä painan niin paljon, sillä olen niin rikas, sanoi hän taas, —\nlevätkää te miehet, minäkin aion levätä huomiseen asti.\n\nJa miehet lepäsivät.\n\nMutta seuraavana päivänä istuivat he kaikki neljä pöydän ympärillä\narkihuoneessa; olutkannut olivat pöydässä, niinkuin ainakin, mutta\nnyt olivat sekä miehet että Maunu Niilonpoika sitä mieltä, ettei olut\nmaistunut.\n\n— Nyt saatte kuulla uutisia, puhui Maunu, — joko he ovat vieneet\nkellot?\n\n— Ei, he odottavat parempaa keliä, sanoi Ålin mies, joka oli käynyt\nsuulaaksi.\n\n— No, sitte minä voin sanoa teille, miten teidän pitää menetellä,\nhymähti Maunu Niilonpoika. — Kun he tulevat niitä ottamaan, niin\nantakaa heitä selkään niin paljon kuin he ikinä sietävät, siitä ei\nkukaan saa teitä kiinni, mutta tappaa heitä te ette saa, sillä se on\nlaissa kielletty, ymmärrättekö?\n\n— Hyvä neuvo, arvelivat miehet.\n\n— Tähän saakka olen vetänyt yhtä köyttä Kustaan kanssa, mutta nyt\nse ilo loppuu, virkkoi Maunu, pullistaen poskiaan; — hän luulee\nolevansa mahtava herra siksi, ettei hän koskaan ole joutunut\nkäsikähmään Aspebodan isännän Maunu Niilonpojan kanssa, mutta\nodottakaa vaan, kyllä se päivä piankin koittaa.\n\nMiehet katselivat häntä ihaillen.\n\n— Jos vaan rahaa ja maatiloja riittää, niin ei pieni kina ikinä\npahaa tee — ainakaan Maunu Niilonpojalle.\n\n— Pitäköön kuningas vaan puolensa, sanoi Leksandin mies.\n\n— Koska minä kerran osasin polttaa poroksi kokonaisen kellarin\ntäynnä silavaa keskellä vuorta, kehui Maunu, — niin totta minä nyt\nsaanen herra Kustaa Eerikinpojan talttumaan. En ikinä unohda, miten\nhän 1528 kohteli meitä tuon taalainjunkkarin tähden.\n\n— Isäni menetti silloin henkensä, sanoi Ålin mies.\n\n— Moni muu menetti henkensä, siksi ettei kukaan puhunut suoraa\nkieltä. Luulisi toki, että kaikki Långhedenin pohjoispuolella asuvat\nsuuttuisivat, kun kuningas yhtämittaa loukkaa heidän maakuntansa\noikeuksia.\n\n— Onko se laitaa, huusi Maunu Niilonpoika, iskien oikean nyrkkinsä\nvasenta kättään vastaan, — että hän kulkee Brunbäckin joen poikki\nsuurella voimalla ja niin usein kuin häntä haluttaa, kysymättä\ntaalalaisilta ja bergslagenilaisilta lupaa? Kuka valtakunnan herra\ntai kuningas on ennen uskaltanut tehdä sellaista?\n\nMaunu Niilonpoika pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, sillä puhuminen\nrasitti.\n\nMutta miehet sanoivat, että hän on aivan oikeassa, hänen neuvojaan he\nseuraavat, he kyllä muistavat kaikki mitä hän on puhunut.\n\nHyvästi jättäessä ojensi Maunu Niilonpoika heille kätensä ja virkkoi:\n\n— Pysykää miehinä, te Taalain pojat, älkääkä enään toista kertaa\nantako kuninkaan kytkeä itseänne karsinaan, niinkuin hiljan tapahtui\nTunan vainiolla!\n\nGagnefin, Leksandin ja Ålin miehet läksivät nyt kotiin ja heidän\npitäjäläisensä olivat sitä mieltä, että Maunu Niilonpoika oli puhunut\naivan oikein. He päättivät valita johtajan.\n\nMaunu Niilonpoika ansaitsi heidän mielestään parhaiten tämän\nkunniasijan ja taaskin lähetettiin sanansaattajia hänen luokseen.\n\nMutta hän ei ottanut tointa vastaan. Neuvoillaan ja rahoillaan hän\nsensijaan lupasi auttaa taalalaisten valittua.\n\nÅlin pitäjässä oli mahtava vuoritilallinen Niilo Söderby, ylpeä,\ntaisteluhaluinen mies. Hänet he päättivät ottaa johtajakseen ja hän\nsuostuikin toimeen paikalla.\n\nEräänä päivänä kutsui hän rahvaan kokoon Leksandiin ja kertoi\nsilloin, mitä Maunu Niilonpoika oli sanonut.\n\nJa kansa päätti miehissä seurata näitä hyviä neuvoja.\n\nKun kuninkaan miehet sitte pohjoisemmilta seuduilta tulivat\nLeksandiin, kerääntyi heidän ympärilleen meluava joukko, joka kysyi:\n\n— Kellojako haette?\n\nJa piikeillä ja kirveillä heitä nuijittiin niin, että harva jäi eloon.\n\nVarsinkin haavoittui vouti Lauri Eerikinpoika pahasti.\n\nMuut pitäjät seurasivat Leksandin esimerkkiä. Ne saivat sanan, että\nmiehet rientäisivät perimään kellonsa ennen avovettä, sillä muuten ne\nkyllä ovat mennyttä kalua.\n\nTunalaiset läksivät silloin kiireen kautta Hedebodaan ja kuljettivat\ntakaisin kellonsa.\n\nNiilo Söderby ryntäsi 150 tunalaisen ja leksandilaisen etunenässä\nHedemoraan, jossa he ryöstivät kuninkaankartanon. Tämä tapahtui\nhuhtikuun 1 p:nä, päivää ennen palmusunnuntakia.\n\nPian senjälkeen ryntäsivät he Vestmanlantiin ja Räfvelstadiin, jonka\nTure Eerikinpoika (Bjelke) omisti; hänen kartanonsa ryöstivät he\nputipuhtaaksi.\n\nLiike levisi kuin kulovalkea. Vesteråsin ympärillä olevat kihlakunnat\nnoutivat kaupungista takaisin kellonsa.\n\nSamoin kävi Nerikessä. Ja Gestriklannissa läksivät Thorsåkerin\npitäjän miehet Gefleen ja hakivat pois kellonsa.\n\nKustaa koetti hyvällä ja ystävällisin sanoin tyynnyttää kansaa.\nHän huomautti, että ne kelpo miehet, jotka olivat lähteneet\nkeskustelemaan kelloasiasta, ainoastaan olivat tahtoneet kysyä\nkansalta neuvoa, miten valtion velka parhaiten olisi saatava\nmaksetuksi. Jos maamies nyt voi antaa parempia neuvoja, niin kuningas\nmielellään seuraa sellaisia, joihin maamies on tyytyväinen.\n\nHän kirjoitti Nerikeen ja muihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet\npois kellonsa, ja pyysi, että joka kihlakunta lähettäisi Vesteråsiin\nseitsemän kunnon miestä.\n\nHeiltä hän kysyy, tietävätkö he parempaa keinoa velan maksamiseksi,\nminkä keksiminen häntä suuresti ilahuttaisi.\n\nSitte pyysi hän mahtavaa ja arvossa pidettyä vuoritilallista,\nAspebodan omistajaa Maunu Niilonpoikaa oikaisemaan ja neuvomaan\ntaalalaisia, jotta tämä kapina pian saataisiin sammumaan.\n\nJonkun ajan perästä kirjoitti kuningas taas mahtavalle\nvuoritilalliselle, että hän Tunan maakäräjiltä on saanut\nkirjoituksen, joka \"melkein on irtisanominen meille tehdystä\nuskollisuus- ja kuuliaisuusvalasta\".\n\nHän lisäsi, että koska Maunu Niilonpoika kolme vuotta sitte\nosottautui uskolliseksi mieheksi, niin kuningas nyt odottaa häneltä\nsamaa. Tukholman porvarit olivat valinneet Taalaihin menevät\nlähettiläät ja kuningas pyysi Maunu Niilonpoikaa olemaan heille\navullisena, jotta kaikki paha saataisiin parantumaan, \"varsinkin\nsen syyn tähden, että kuningas Kristian kesällä aikoo hyökätä\nvaltakuntaan\".\n\nTehdäkseen taalalaisille mieliksi oli kuningas pannut vouti Lauri\nEerikinpojan viralta ja talonpoikien omasta pyynnöstä asettanut hänen\nsijaansa Ingel Hannunpojan; tämän piti kutsua kokoon maakäräjät.\n\"Teidän ei tarvitse meistä ajatella\", lopettaa kuningas kirjeensä\nMaunulle, \"ettemme olisi teitä kohtaan suosiolliset, niinkuin\nehkä olette kuullut, sillä sellaiset ajatukset poisti meistä se\nuskollisuus, jota edellisessä metelissä osoititte valtakunnalle ja\njota toivottavasti tulette tässäkin kapinassa osoittamaan. Tätä\ntoivoen ilmoitamme teille suosiollisuutemme.\"\n\nMutta Taalaissa vallitsi sellainen mielenkiihko, etteivät hyvät sanat\nauttaneet.\n\nTukholman lähettiläät Björn Broms ja Niilo Guldsmed sekä kuninkaan\nedusmies Tapani Henrikinpoika läksivät Taalaihin rauhoittamaan\nkapinaa ja mieliä, mutta tuskin olivat he päässeet Dal joen poikki,\nkun heidän salaisia teitä täytyi palata Gestriklannin kautta takaisin\nTukholmaan.\n\nVakoilijain kautta saivat he tietää, että Maunu Niilonpoika ja\nSöderbyn Niilo olivat sijoittaneet miehiä joka lauttauspaikalle\npitkin joen vartta, ottamaan kiinni lähettiläitä ja viemään heitä\nkapinoitsevien johtajien luo; siellä heidän piti saada vastaukset\nkysymyksiinsä.\n\nKun he kuninkaalle olivat kertoneet turhasta matkastaan, sanoi\nkuningas:\n\n— Raivotkoot nyt taalalaiset, koittaa se aika meillekin kerran ja\nsilloin saamme nähdä, suoko Jumala onnea.\n\nMenestys elähytti mieliä ja jo uskalsivat taalalaiset kutsua\nkansan kokoukseen Arbogaan Eerikinmessunpäivänä (18 p. toukokuuta)\nkeskustelemaan ja päättämään, miten olisi meneteltävä siinä\nkapinassa, joka on syntynyt \"kristillisen uskon asiasta\" ja \"kellojen\ntähden\".\n\nTämän kutsun tulee hengen ja tavaran uhalla kulkea nimismiehestä\nnimismieheen.\n\nHelsinglantilaiset vastasivat, että kyllä he pysyvät uskollisina\nveljeysliitolle, mutta eivät he turhasta syystä ryhdy\nvallattomuuksiin, ja Arbogan kokoukseen eivät he suinkaan aio tulla.\n\nValtakunnan muista maakunnista ei myöskään tullut kansaa, joten\nkokous meni myttyyn.\n\nSamaan aikaan oli Kustaa määrännyt kokouksen pidettäväksi Vanhassa\nUpsalassa. Hän saapui sinne useiden valtakunnan neuvoston herrojen\nseurassa ja asettui suuren sotamiesjoukon saattamana käräjäkummulle,\njolta kuninkaalliset tavallisesti puhuivat kansalle.\n\nSotaväki oli ampumamatkan päässä kokouspaikasta; vainiolle kummun\njuurelle oli kerääntynyt koko Uplannin rahvas.\n\nSekä kuningas että hänen herransa olivat kiiltävissä haarniskoissa ja\nkypäreissä; komeaa oli heitä katsella.\n\nKuningas ratsasti nyt hiukan ulomma muita ja sanoi, että hän\nmielellään tahtoisi kiittää talonpoikia uskollisuudesta, jos heihin\nvaan saattaisi luottaa.\n\n— Miksette menneet herrainpäiville Arbogaan? kysyi hän. —\nLånghedenin pohjoispuolella olevat ystävännehän pyysivät.\n\n— Meillä ei ole siellä mitään tekemistä, kuului muuan ääni.\n\nJa siihen yhtyi useita muita.\n\nNyt rupesi kuningas puhumaan kelloista.\n\n— Kai te tiedätte, ettemme aio käyttää hitustakaan omiin\ntarpeisiimme, lausui hän, — kaikki menee Lyypekin velan\nmaksamiseen, joka niin painaa elinkeinojamme, ettemme tule vapaiksi\nja itsenäisiksi ennenkuin olemme päässeet noiden koronkiskurien\nkynsistä, jotka mielellään imisivät meiltä sydänveren, jos voisivat.\n\n— He kyllä mielellään pitävät meitä kynsissään, mutta tahdotteko te\nlapsienne niskoille työntää velkakuorman omilta hartioiltanne? Teidän\nkirkoissanne on niin monta kelloa, että aivan hyvin voitte luovuttaa\npois niistä yhden, ja minä puolestani pidän sitä yksinkertaisimpana\nkeinona velan maksamiseksi, mutta jos te tiedätte paremman keinon,\nniin lausukaa vapaasti mielipiteenne.\n\nÄänekäs mutina rupesi kuulumaan kansanjoukosta ja rohkeimmat astuivat\nesiin.\n\n— Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kellojamme, virkkoi muuan\nmiehistä uhkamielisesti.\n\n— Me pidämme itsekin kelloistamme!\n\n— Ja itse olemme ne maksaneet!\n\n— Ne ovat voidellut ja vihityt!\n\n— Miksi meitä tahdotaan nylkeä luihin asti?\n\n— Nylkekää samalla herroja!\n\n— Toinen korppi ei toiselta silmää puhkaise!\n\n— Ei saa syödä lihaa perjantaisin!\n\n— Meidän pitäjässämme on vain yksi kello!\n\n— Me emme ole lainanneet rahoja lyypekkiläisiltä!\n\n— Maksakoon se joka on lainannut!\n\n— Meidän puolestamme ei kukaan maksa!\n\n— Evankeeliset pois maasta!\n\n— Nunnat pysykööt naimattomina!\n\n— Antakaa meille takaisin luostarimme!\n\n— Ja piispamme!\n\n— Ja latinalainen messumme!\n\n— Emme kärsi laittomia veroja!\n\n— Emme maksa niitä!\n\n— Emme ikinä!\n\n— Maksa itse!\n\nNäin kirkui kansa täyttä kurkkua.\n\nKustaa koetti hetkisen ajan kärsivällisesti kuunnella, mutta jo\nrupesi vaasalainen veri kiehumaan ja vimmastuen veti hän miekan\ntupestaan. Hänen tulinen ratsunsa nousi takajaloilleen ja rupesi\ntepastelemaan.\n\n— Nyt en enään kärsi kuunnella suunne pahaa puhetta. Iskekää jos\nuskallatte! Minä olen valmis joukkoineni puolustautumaan, saadaan\nsitte nähdä kuka voittaa.\n\nTätä kieltä talonpojat ymmärsivät; he lankesivat polvilleen ja\nrukoilivat armoa.\n\nMutta kuningas ei enään tahtonut heitä kuulla. Hänen vihansa ei\nsentään koskaan ollut pitkäikäinen ja kun Juhana Turenpoika ja useat\nmuut neuvoston herrat sitte pyysivät häntä leppymään, käski hän\ntalonpoikia nousemaan ylös.\n\nNyt hän määräsi, että joka seurakunnan, joka ei vielä ole antanut\nkelloa, empimättä on se tehtävä, jotta kerrankin päästäisiin vapaaksi\nrasittavasta saksalaisesta velasta.\n\nSitte luettiin muutamia kirjeitä, jotka Ture Jönsinpoika ja\nKustaa Trolle olivat lähettäneet Tanskaan ja jotka tarkoittivat\nkarkoitetun Kristian kuninkaan vallan uudistamista hänen entisissä\nvaltakunnissaan; sisällinen eripuraisuus on näiden hankkeiden\nparas liittolainen, sentähden täytyy maan välttämättömästi koettaa\nylläpitää rauhaa ja pysyä ystävyydessä saksalaisten kaupunkien kanssa.\n\nKokous loppui, kuningas miehineen palasi kaupunkiin ja talonpojat\nerosivat kukin haaralleen, mutta jokainen heistä arveli, että lienee\nvain viisainta taipua kuninkaan tahdon alle; hän on ankara herra,\nvaarallista on joutua riitaan hänen kanssaan.\n\nJa senjälkeen näytti Kustaa kokonaan unohtaneen Taalainmaan. Muita\nmaakuntia hän vaan koetti pitää vireissä voimissa.\n\nHelsinglantilaisille myönnettiin verohelpoitusta ja useat\nmaakunnat saivat pitää ja käyttää hyväkseen otettavaksi määrätyn\nkirkonkymmenysmakson.\n\nMutta erittäin ystävällisesti ja iloisesti kohteli hän Uplannin\nrahvasta, kutsutti luokseen määrätyn luvun miehiä kustakin\nkihlakunnasta, piti heille pidot ja antoi neuvoja ja opetuksia kuten\nhyvä isä lapsilleen.\n\nTaalalaisilla oli ikäänkuin aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole\noikein, sentähden kävivät he joka päivä keihäs ja kaaripyssy kädessä,\npitivät vartiomiehiä metsissä ja olivat sangen julman näköiset.\nMutta kun ei Kustaata eikä sotajoukkoakaan kuulunut, eivät he oikein\ntietäneet, mihin ryhtyä.\n\nPitkäksi kävi laiskana kuljeskella metsässä, kun ei odotettua\nkuulunut; siten laiminlöivät talonpojat maanviljelyksen ja vaimot ja\nlapset saivat kärsiä puutetta. Sentähden päättivät he kaikki lähteä\nkotiin.\n\nVähitellen tasaantui tyytymättömyys, mutta ehdot, jotka he panivat\nennenkuin lupasivat laskea aseensa lepoon, olivat niin mahdottomat,\nettä heidän itsensäkin piti myöntää niiden mahdottomuus.\n\nVihdoin he sitte hiukan lievemmässä muodossa esittivät valtakunnan\nneuvostolle, millä ehdoin he antavat kellonsa, joista eivät he\nmielellään luovu.\n\nNeuvosto vastasi, että taalalaisten pyyntöä täytyy pitää laittomana;\nyhden maakunnan tähden ei voi muuttaa päätöstä, johon koko maan\nrahvas on suostunut.\n\nSilloin katuivat taalalaiset ja kirjoittivat kuninkaalle nöyrän\nkirjeen, että hän Jumalan ja heidän rukoustensa tähden antaisi\nanteeksi sen metelin, jonka osa heidän maakuntalaisistaan\nymmärtämättömyydessään oli pannut toimeen. He tarjosivat kuninkaalle\n2,000 markkaa, pyytäen että hän heidän maakuntansa kellojen asemasta\nottaisi ne. Jollei hän tähän tyydy, niin heidän täytyy noudattaa\nhänen tahtoaan, mikäli he voivat. Pääasia on, että hän suo heille\nanteeksi.\n\nKirje lähetettiin jo elokuussa, mutta vasta marraskuussa saapui\nsiihen vastaus, jossa luvattiin armoa. Saman kuukauden lopussa\nkirjoittivat taalalaiset vielä kerran kirjeen, jossa he vakuuttivat\npysyvänsä uskollisina ja lupasivat hengellä ja verellä näyttää\nansaitsevansa kuninkaan suosion, hyvyyden ja armon, kun käskettäisiin.\n\nTähän loppui taalalaisten kapina, mutta siitä johtui vielä\njälkinäytös, joka siirtää meidät takaisin Maunu Niilonpoikaan ja\nhänen perheeseensä.\n\nTällä kertaa emme mainitse muuta kuin että vastoinkäyminen aivan\nvähän vaikutti Maunu Niilonpoikaan. Hän kirjoitti tähän aikaan\naamusta iltaan kirjeitä, lähetteli niitä ja sai vastauksia, mutta\nmuut talonväet eivät sitä huomanneet, isännän toimenpiteet eivät\nkuuluneet kehenkään, hänen ei tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään.\nTuontuostakin hän sentään mainitsi, että jos hän vaan olisi tahtonut,\nniin kyllä kuningas olisi saanut nöyrtyä eivätkä taalalaiset.\nMutta Söderbyn Niilo oli tyhmästi puhunut Leksandin kokouksessa ja\nsentähden asiat nyt menivät päin seiniä.\n\nNämä sanat eivät olleet muille miehille mieleen, jonkatähden moni\nluopui Maunusta. Mutta rikkaalla on aina ystäviä ja nämä ystävät\nvierailivat Aspebodassa yhtä ahkerasti kuin ennenkin.\n\nMaunu Niilonpojan muorilta oli ruokahalu viime aikoina ruvennut\nkatoamaan, jopa hän usein arkipäivinä söi sormillaan; Leenan piti\naina istua hänen huoneessaan, mutta tyttö käytti hyväkseen ensi\ntilaisuutta, päästäkseen pakoon.\n\nLeena raukka! Moni on itkenyt köyhyyttään, mutta sinun piti surra\nrikkautesi yltäkylläisyyttä. Onnellisimmat hetkesi vietit Ollin\nrinnalla, kun, nojaten päätäsi hänen rintaansa vastaan, kuiskasit:\n\"emmehän ikinä luovu toisistamme!\"\n\n\n\n\n3.\n\nLAURI PIETARINPOIKA.\n\n\nVeljeänsä, joka oli kaksi vuotta vanhempi, seurasi Lauri\nWittenbergiin, antautuakseen niinkuin hänkin opin tielle. He olivat\nmolemmat rehellisiä, oikeudentuntoisia miehiä, mutta Olavi kiivastui\nhelposti vähäisestäkin syystä, ja joutui hetken mielialojen valtaan,\nkun sensijaan Lauri aina pysyi tyynenä, miettiväisenä, toimien\nainoastaan kypsyneen vakaumuksensa perustuksella.\n\nSaksassa raivosi siihen aikaan uskontaistelu kiivaimmillaan. Virta\nriisti veljekset muassaan ja vei molemmat pappisuralle.\n\nHe tutustuivat kumpikin persoonallisesti Lutheriin, Olavi mielistyi\nheti ensi hetkenä hänen vaatimattomaan, luontevaan käytökseensä ja\nvähitellen voitti hän yhtä suuressa määrin Laurin sydämen.\n\nPääasiallisesti kuuntelivat he hänen luentojaan ja molemmista tuntui\nsiltä kuin musta huntu olisi siirtynyt heidän silmiltään ja iäisyyden\nvalo häikäisevässä kirkkaudessaan olisi alkanut heille loistaa. Pois\nkirkon vanhat kirjat kellareista homehtumasta, ylös päivänvaloon\nluettaviksi, tutkittaviksi, kaikkien käsitettäviksi!\n\nOlavi oli saanut pienen opettajapaikan Örebrossa ja matkustaessaan\nkotimaahan sitä vastaanottamaan, päätti hän kaikin voimin\ntyöskennellä tähän uuteen suuntaan, kävi sitte miten tahansa.\n\nLauri jäi Wittenbergiin. Hän seurasi usein suurta uskonpuhdistajaa\nhänen matkoillaan ja sai siten monasti tilaisuuden nähdä, miten\nselvästi Luther käsitti asiat ja kuinka hän voimakkailla todisteilla\nkumosi vastustajiensa väitteet. Mutta Lauri näki myöskin ne\näärettömät vaivat, taistelut ja kieltäymykset, mitä hänellä joka\npäivä oli kestettävänä.\n\nVoidakseen oikein arvostella asiaa, täytyy ihmisen kuitenkin\nkatsella sitä kaikilta tahoilta eikä Lauri suinkaan laiminlyönyt\nvastapuoluetta. Päinvastoin otti hän erittäin tarkkaan selvää\nLutherin vastustajien mielipiteistä ja huomasi silloin\nhämmästyksekseen, että heidän hyökkäyksensä melkein aina olivat\npersoonallista laatua eivätkä juuri koskaan tarkoittaneet asiaa.\n\nItse puolestaan ei hän koskaan lausunut mitään mielipidettä.\nSenjohdosta luulivat useat, että hän kallistuu katolisen opin\npuolelle ja koska nuori ruotsalainen oli tunnettu eteväksi mieheksi,\nrupesivat katoliset koettamaan voittaa häntä.\n\nMuutamista nuorista munkeista oli Lauri aivan pääsemättömissä. Aina\nhe koettivat alentaa Lutheria hänen silmissään [tämä on kerrottu\nteoksessa: Documents trouvés dans les archives du Vatican par\nAugustin Theiner]; kerran oli hän lausunut, ettei Pyhä Raamattu\ntodista pyhän Annan olleen neitsyt Maarian äidin ja että Jooseppi\nyhtä hyvin saattoi olla nuori mies kuin vanha ukko. Tämä lausunto oli\nmunkkien mielestä herjausta, jopa jumalankieltämistä.\n\nKerran oli Luther luennossaan sanonut, että synnit ovat\ntunnustettavat Jumalan eikä ihmisten edessä.\n\n— Hän ärsyttää paavia ja pyhää kirkkoamme, huudahti eräs munkeista.\n— Hän on kerettiläisenä roviolla poltettava.\n\n— Teidän täytyy löytää hänet syylliseksi, jos mielitte polttaa\nhänet, sanoi Lauri ystävällisesti.\n\n— Kyllä me löydämme, siitä voitte olla varma. Kirkon kourat\nulottuvat kauvas eikä kirkko salli, että ainoaakaan sen\nopinkappaleista uhataan.\n\nKerran uskalsi Lauri huomauttaa Lutherin opin olevan sellainen, että\nse vaikuttaa kaikkiin ennakkoluulottomiin mieliin ja siitä syystä\nhänen puoluelaistensa luku lisääntymistään lisääntyy.\n\n— Saatanan juonet yksin sen vaikuttavat, huudahti munkki. — Hän\noli kerran kirkon uskollisin ja nöyrin palvelija. Nyt hän on tullut\ntaivaasta langenneeksi enkeliksi.\n\n— Sentähden hän luulee voivansa tuomita maailmaa, huudahti toinen\nmunkeista. — Kerran hän lausui: \"jollen tee sitä eläessäni, niin\nteen sen kuolemani jälkeen, ja silloin minä tuomitsen jokaisen, joka\non ollut minua vastaan, sillä minä olen viisaampi kuin koko maailma.\"\n\n— Sitte hän sanoo, huudahti edellinen munkki, — että hän luomisen\najoista asti on ensimäinen, jonka Jumala on opettanut saarnaamaan\npuhdasta sanaansa puhtaampana kuin kutkaan opettajat tai profeetat\novat sitä saarnanneet. Jumala on kanssani, sentähden en ensinkään\nvälitä vaikka tuhat Augustinusta, tuhat Cyprianusta, tuhat Henrikkiä\nja tuhat kirkkoa yhdessä liittyisi minua vastaan. Jumala ei petä\nitseään eikä muita; Augustinukset, Cyprianukset ja muut valitut ovat\nvoineet erehtyä ja ovatkin erehtyneet. Turhaa on huutaa: kirkko,\nkirkko! ja vedota siihen, että useat isät, kuten P. Gregorius ja P.\nBernhard y.m. ovat pitäneet messun sillä tai sillä tavalla; me emme\nusko isiin emmekä seuraa heidän esimerkkiään. Tässä minä uhallakin\nasetun heitä kaikkia vastaan ja sanon:\n\n\"Jumalallinen majesteetti on kanssani, sentähden en väisty\nhiuskarvankaan vertaa, vaikka tuhannet Augustinukset ja tuhannet\nHenrikit minua vastustaisivat. Sen evankeliumin edessä, jota minä,\ntohtori Martin Luther saarnaan, täytyy paavin, piispojen, pappien,\nmunkkien, kuninkaitten, prinssien, saatanan, kuoleman ja kaiken,\nmikä ei ole Jeesus Kristus, taipua! _Cedo nulli_, pois kaikki esteet\ntieltä, tässä on mies, joka ei väisty askeltakaan!\"\n\nMunkin täytyi hiukan levähtää. Tätä tilaisuutta käytti toinen\nhyväkseen ja alkoi paikalla:\n\n— Sitte hän sanoo: \"Minä Luther olin munkki ja kiivas paavilainen,\nmutta silti on Jumala minut kutsunut ensimäiseksi saarnaamaan teille\nsanaansa. Minä Martin Luther olen selittänyt P. Raamatun oikeammin\nkuin sitä tuhanteen, jopa kuuteentuhanteen vuoteen, jopa maailman\nluomisesta asti, on selitetty. Kukaan opettaja ei ole sitä selittänyt\nniinkuin minä.\"\n\nMunkit hikoilivat ja tekivät ristinmerkkejä: heidän puhtaat huulensa\nolivat koskettaneet liian likaisia asioita. Mutta se ei estänyt\nensimäistä munkkia heti jatkamasta.\n\n— Hänen kerettiläisyytensä on kehittynyt niin pitkälle, että hän\nsanoo olevansa likinnä Jumalaa viisain olento, jopa että hän on\nitse Jumala: \"minun sanani on Jeesuksen sana ja minun suuni on\nJeesuksen suu!\" Eikö se nyt ole kummallinen ihminen tuo Luther...\nMinä puolestani melkein uskon, että hän on Jumala, koska kerran\nhänen kirjoituksillaan ja hänen nimellään on sellainen voima, että\nse tekee kerjäläiset korkeiksi herroiksi, aasit oppineiksi miehiksi,\nvelikullat pyhimyksiksi ja loan jalokiviksi.\n\n— Koska se on tapahtunut? kysyi Lauri hämmästyneenä.\n\n— Eivätkö nuo heittiöt prinssit, jotka seuraavat häntä, ole\nkerjäläisiä, huudahti ensimäinen munkki, — ja aaseja ja velikultia\nnuo opinsällit, joista Luther sanoo tehneensä opettajia ja pyhimyksiä?\n\n— Eikä siinä kyllä, puuttui puheeseen toinen munkki, — vaan hän\nvertaa itseään Paavaliin, jonka Herra saattoi kolmanteen taivaaseen,\nja Johannekseen, jonka pää nojasi Herran rintaa vastaan... mutta mitä\nminä sanoinkaan! Hänhän asettuu heidän yläpuolelleen, tuomitsee sekä\nheidät että muut apostolit, tuomitsee kaikki pyhimykset ja profeetat\nja selittää Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen silmänkääntäjiksi,\njotka tähän asti ovat pettäneet jokaista pyhien totuuksien ja heidän\njumalallisen oppinsa saarnaajaa! Luther on ainoa, jota Jumala ei\nole pettänyt, hän on kaikista opettajista suurin, ensimäinen, joka\non julistanut jumalallista oppia sen koko puhtaudessa, puhtaampana\nkuin kukaan ennen häntä, aikojen alusta asti. Lutherin oppi on siis\nsuurempi kuin se oppi, jota Jeesus Kristus julisti.\n\n— Itsestännekö te näitä puhutte? kysyi Lauri, johon molempien puhe\nteki ulkoa opitun läksyn vaikutuksen.\n\n— Piispamme ja pappimme ovat kaikki samaa mieliä, vastasi nuorin\nmunkki varomattomasti, luoden vanhempaan kysyvän katseen.\n\n— Siinä näet, vastasi toinen kiihkeästi, — me olemme kaikki kuin\nsamana ajatuksena samassa sielussa, ja mitä se sielu ajattelee, sen\nlausuvat kaikki kielet kuin samasta suusta.\n\n— Kai te sitte voitte selittää senkin, miksi Luther, joka puheessaan\nja vastauksissaan tekee niin luonnollisen ja vaatimattoman\nvaikutuksen, teidän mielestänne voi olla niin ylpeähenkinen?\n\n— Sinun kysymyksesi likeni totuutta enemmän kuin itse saatat\naavistaakkaan: sentähden että hän äärettömässä itsekkyydessään pitää\nitseään Jumalana.\n\n— Hm! Sitä en olisi luullut.\n\n— Toisin ei voi selittää sitä, että hän vähääkään häikäilemättä ja\nmelkein saatanallisella ilolla lausuu mitä kamalimpia herjauksia.\n\n— Hänen lankeemuksensa on oleva kuin Luciferin lankeemus, huudahti\nnuorempi munkki kiihkeästi; — Lucifer, sinä, joka loistit tähtenä\naikojen alussa, sinä olet nyt syösty maahan saakka, sinä mahtava!\n\nVanhempi munkki jatkoi:\n\n— Sinä sanoit sydämessäsi: minä tahdon nousta ylös taivaaseen,\ntahdon rakentaa valtaistuimeni korkealle tähtien yläpuolelle, tahdon\nistuutua pyhälle vuorelle Luojan viereen; tahdon olla korkeampi kuin\npilvet ja yhtä korkea kuin taivaan ylimmäinen.\n\n— Ja kuitenkin, keskeytti hänet nuorempi, — pitää sinut sysättämän\nhelvetin syvimpään kuiluun.\n\n— Ja niinkuin kaikki uppiniskaiset enkelit, jotka liittyivät\nLuciferiin, saivat kärsiä saman rangaistuksen kuin hän, niin nekin\njotka luopuvat oikeasta uskosta, saavat osakseen saman kohtalon kuin\nheidän viettelijänsä, pimeyden enkelit, joiden viekoittelevia ääniä\nhe kuuntelivat.\n\nKiittäen saamistaan tiedoista tahtoi Lauri jättää munkit, mutta\nhe kun nyt oikein olivat päässeet intoihinsa, jatkoivat yhä\nkertomuksiaan, miten Luther oli herjannut Moosesta ja muita Jumalan\nmiehiä ja profeettoja.\n\nKun hän vihdoin väsyneenä ja alakuloisena oli päässyt heistä rauhaan,\ntuli hän pieneen vinttikamariinsa siinä varmassa päätöksessä, että\nhän likeisimmässä tulevaisuudessa palaa kotiin.\n\nHän oli persoonallisesti tutustunut Lutheriin ja tiesi, ettei hän\nensinkään ole sellainen, jommoiseksi munkit olivat hänet kuvanneet.\n\nYksin vastustajien vihasta ja vainohalustakin saattoi päättää,\nettä Luther oli suuri ja mahtava mies. Hänestä keksittiin mitä\nmahdottomimpia valheita ja hänen lausumikseen väitettiin mitä\nkummallisimpia sanoja, vaan jotta häntä voitaisiin vahingoittaa.\nSanalla sanoen: uskonkiihkon häijyys käytti häikäilemättä kaikki\nmahdolliset aseensa pelätyn vastustajan sortamiseksi, mutta siitä\nhuolimatta eivät myrkkynuolet, jotka häneen tähtäsivät, sattuneet.\n\nMissään ei sanota, että Luther olisi kohdellut vastustajiansa muuta\nkuin tavallisella varovaisuudella. Eihän mikään olisi auttanut niin\nlukuisia vihamiehiä vastaan. Saatamme siis syystä edellyttää, että\nmiestä, jolle oli uskottu niin suuri tehtävä, varjeli korkeampi\nvoima kuin ihmisten huolenpito. Sentähden hän tyynenä, varmana kulki\ntietään, vaikka tuhannet vaarat vaanivat ympärillä.\n\nNäitä asioita ajatellen saapui Lauri kotiin. Siellä oli häntä\nodottamassa kirje kuninkaan kanslerilta Lauri Antinpojalta.\n\nTämä pyysi häntä antamaan tietoja uudesta Lutherin saarnaamasta\nopista. Kuningas oli mielihyvällä lukenut useita hänen kirjoituksiaan\nja huomannut ne ylentäviksi; ne viittasivat tietä pois pimeydestä,\njohon katolinen papisto oli kahlehtinut seurakunnan ja sentähden\nhänen armonsa tahtoi, että luterilainen oppi vähitellen oli\nsaatettava maahan. Lauri vastasi paikalla ja ehkä vähemmin\nvarovaisesti kuin muuten, siksi että hän juuri oli keskustellut\nkatolisten kanssa. Hän kertoi miten hurjasti katolisen kirkon\nystävät vihaavat uskosta luopunutta Lutheria, miten he vääntävät ja\nväärentävät hänen sanojaan ja kirjoituksiaan, käyttäen häpeällisimpiä\nvalheita häntä halventaakseen.\n\n\"Yksityinen vakaumukseni\", kirjoitti Lauri, \"on että Jumala\non määrännyt Lutherin korkeimpaan, pyhimpään tehtävään. Hänen\nkäytöksensä on vaatimaton, hänen ajatuksensa nöyrät. Ja samalla\non hän lujatahtoisin ihminen minkä ikinä olen nähnyt. Hän ei\nhiuskarvankaan vertaa luovu uskostaan ja vakaumuksestaan ja olenpa\nvarma siitä, että hän polttoroviolla, liekkien keskelläkin vielä\nolisi valmis iloisella luottamuksella sen tunnustamaan. Herran avulla\non Martin Luther voittoisana saavuttava päämääränsä; Jumalan mahtava\nkäsi on lamauttava hänen vihamiehensä ja vastustajansa ja pienestä\nsiemenestä on uusi oppi leviävä ihanaksi sadoksi, josta maat ja\nkansat saavat korjata siunausta.\n\n\"Aikomukseni on nyt heti palata kotimaahan ja hakea jotakin\nopettajanpaikkaa, jossa ehkä voisin vaikuttaa suuntaan, jonka aion\nvalita kuljettavakseni.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin läksi Lauri Wittenbergistä, matkustaakseen\nLyypekin kautta vanhaan, rakkaaseen Ruotsiin.\n\nOli myöhäinen syksy eikä satamassa sattunut olemaan kuin yksi ainoa\nhaaksi, jonka oli määränä purjehtia Tukholmaan. Neljä saksalaista\nylioppilasta oli jo tinkinyt itselleen paikat ja vaivoin sai Lauri\npienen, kurjan kopin makuusijakseen; sitä käytettiin tavallisesti\nsäilytyshuoneena, mutta sattumalta oli se nyt tyhjä ja sentähden\nluovutettiin se hänelle.\n\nLasti oli jo ahdettu laivaan ja laivuri vain odotti tuulta, jotta\npääsisi lähtemään.\n\nSilloin saapui laivalle aivan nuori mies kahden kantajan seuraamana,\njotka toivat hänen tavaroitaan.\n\nHän joutui heti kiivaaseen kiistaan laivurin kanssa. Tämä koetti\npuolustautua sillä, että hän oli unohtanut, nuorukaisen jo monta\npäivää aikaisemmin tilanneen kajuutan ja suorittaneen koko makson\netukäteen, hän väitti, että kajuuttaan mahtuu kyllä viisi henkeä,\nmutta siihen ei nuorukainen tahtonut suostua.\n\nHeidän kiistellessään kääntyi tuuli, ankkuri nostettiin ja kylmä,\ntikerä viima pullisti paikalla purjeet.\n\nNuorukainen päästi pelästyksen huudon.\n\nYlioppilaat nauroivat raakaa naurua.\n\n— Nyt saatte kuitenkin tyytyä seuraamme, sanoi muuan heistä, laskien\nkätensä hänen olkapäälleen.\n\nNuorukainen väistyi hiukan, hänen kasvoillaan kuvastui avuttomuuden\ntuska. Samassa vei vihuri hatun hänen päästään ja tuuheat,\naaltoilevat hiukset valahtivat hartioille.\n\n— Tyttö!\n\nLaivalla syntyi suuri hämmästys.\n\nJa yhtä suuri oli tytön häpeä ja kauhu. Turhaan taisteli hänen\nylpeytensä, kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, hän peitti kasvot\nkäsillään.\n\nYlioppilaat purskahtivat hurjaan nauruun.\n\n— Nyt tästä tulee hauska matka.\n\n— Hän on kaunis kuin päivä!\n\n— Annammeko hänelle parhaan paikan kajuutassa?\n\n— Sen jaamme neljään mieheen!\n\n— Hahaha!\n\nÄkkiä paljasti tyttö kasvonsa ja hänen suuret silmänsä säihkyivät.\n\n— Te katalat! pääsi häneltä tukahdetun itkun seasta. Lauri oli tähän\nasti seisonut äänettömänä katsojana.\n\nNyt astui hän esiin ja asettui nuoren tytön eteen.\n\n— Hyvät herrat, lausui hän, — tästälähin pidän jokaista solvausta,\njonka te lausutte hänelle, solvauksena itseäni kohtaan.\n\nHetkiseksi vaikenivat kaikki.\n\n— Hän tahtoo säästää hänet itselleen! huusi sitte muuan miehistä\nvimmoissaan.\n\n— Siihen me emme suostu! säesti toinen.\n\nKolmas uhkasi Lauria nyrkillään, mutta Lauri torjui iskun sellaisella\nvoimalla, että hyökkääjä lankesi suinpäin laivankannelle.\n\n— Odottakaa, kyllä me pian hänet kesytämme! Mutta silloin katsoi\nlaivuri parhaaksi astua väliin; Ruotsista oli hänellä paljon hyötyä\nja syytös tehtäisiin varmaan häntä vastaan, jollei hän puolustaisi\nruotsalaisia, jotka hän hyvästä maksosta oli ottanut laivaansa.\n\n— Katsokaa eteenne, hyvät herrat, sanoi hän, — laivalla olen minä\njohtajana eikä täällä saa häiritä ketään, olkoon hän mies taikka\nnainen.\n\n— Miksi te otitte naisen laivaan?\n\n— Minä lupasin hyvästä maksosta viedä tuon nuoren herran meren\npoikki; onko hän sitte mieheksi puettu nainen, sitä en tiedä eikä\nse ole minun asiani, mutta rauhassa minä hänet kuljetan hänen\nkotimaahansa, ja se, joka ei tottele käskyäni, joutuu nyrkkieni\nkanssa tekemisiin!\n\nLaivuri hieroskeli suuria, känsäisiä käsiään ja loi uhkaavia katseita\nmiehestä toiseen.\n\nRuotsalaisen voimia he jo olivat koettaneet, laivuri näytti vielä\nväkevämmältä ja mies, joka hoiti peräsintä, katseli hänkin heihin\naika tuimasti.\n\nIsku oli pannut ensimäisen toverin pään niin pyörälle, että hän\nhoiperrellen läksi kajuuttaan.\n\nMuut ylioppilaat katselivat epäillen toisiaan.\n\n— Suostuuko tyttö asumaan kanssamme kajuutassa? kysyi eräs heistä,\ntoisten raa'asti nauraessa.\n\n— Se ei minuun kuulu! huusi laivuri. — Muuta suojaa en hänelle voi\nantaa.\n\n— Koetamme tehdä sen hänelle niin houkuttelevaksi kuin suinkin,\nhuusi toinen ylioppilaista.\n\n— Eikä hänen ainakaan tarvitse kärsiä vilua siellä! lisäsi kolmas,\nja raakaa pilapuhetta pitäen läksivät he kaikki kolme pieneen\nkajuuttaan.\n\nLaivuri meni perämiehen kanssa neuvottelemaan muutamasta merimerkistä\nja Lauri jäi yksin nuoren, kalpean tytön luo, joka toivottomin\nkatsein silmäili ympärilleen.\n\nKuka olisi voinut olla tuntematta sääliä? Lapsi raukka oli menetellyt\nvaromattomasti, mutta Lauri ei voinut ajatella hänestä pahaa. Miten\ntyttö saattaisi kestää matkan vaivat, sitä ei hän käsittänyt.\n\nSilloin käänsi tyttö häntä kohti suuret, kyyneltyneet silmänsä ja\nkysyi lempeällä äänellä:\n\n— Halveksitteko te minua?\n\n— Jumala varjelkoon minua siitä! Minä vaan mietin kuinka te tulette\nkestämään matkan vaivat.\n\n— Kestääkö matka kauvan?\n\n— Ehkä monta viikkoa.\n\n— Monta viikkoa! toisti tyttö koneellisesti.\n\n— Ettekö tietänyt sitä?\n\n— Tiesin ainoastaan, että minun täytyy päästä kotiin. Kyyneleet\nvierivät alas tytön kalpeita poskia.\n\n— Se ainoa ehdotus minkä voin teille tehdä, ei suinkaan ole\nhoukutteleva, lausui Lauri epäillen.\n\nTyttö katsoi häneen kysyvänä.\n\n— Katsokaa nyt itse ja päättäkää!\n\nLauri vei hänet koppiin, joka oli luovutettu hänelle ja joka nyt teki\nentistä vastenmielisemmän vaikutuksen.\n\n— Toista vuodetta en voi teille tarjota.\n\n— Entä te itse?\n\n— Minä makaan täällä ulkopuolella!\n\nTyttö loi häneen kiitollisen katseen, mutta äkkiä vaihtui se\nepäluuloiseksi.\n\n— Tahdotteko te tehdä hyvää minulle, jota ette tunne? kysyi hän.\n\n— Tekisin sen mille naiselle tahansa, vaikkapa vanhalle ja rumalle,\njos hän olisi avun tarpeessa, vastasi Lauri, vakavasti katsellen\ntyttöön.\n\nHänen kasvoilleen lensi polttava puna.\n\n— Miten teidän itsenne käy?\n\n— Toivottavasti hyvin; takkini on lämmin ja pahimmassa tapauksessa\nvoin astella edestakaisin, jotta pysyn lämpimänä.\n\nTyttö tukahutti nyyhkytyksensä.\n\n— Tiedättekö, sanoi hän hiljaa, — minä olin maksanut kajuutan\nsaadakseni käyttää sitä yksin, ja nyt hän myi sen uudestaan.\n\n— Teidän olisi ajoissa pitänyt ottaa se haltuunne.\n\n— En voinut tulla ennenkuin viime hetkenä ja yksin... sanoinhan minä\nsen hänelle... tuo tuolla, joka pitää perää oli läsnä... kas, nyt he\nkatsovat meihin!\n\n— Älkää välittäkö heistä. Täytyy tyytyä asioihin semmoisina kuin\nne ovat, koskei niitä voi muuttaa. Tehkää nyt se ja noudattakaa\nehdotustani. Tulee jo ilta ja tuuli on kylmä; ulkona ette voi olla...\nse olisi hullutusta...\n\nViime sanoja lausuessa läksi hän kajuuttaan päin, josta kuului laulua\nja rähinää. Tyttö säpsähti ja avasi kiireesti pienen matkalaukun,\njoka seisoi kannella.\n\nSiinä ei ollut muuta kuin turkki ja suuri, lämmin huopapeite. Turkin\npuki tyttö ylleen.\n\n— Luvatkaa että kiedotte ympärillenne peitteen, sanoi hän ja katseli\nrukoellen Lauriin.\n\n— Kyllä mielelläni, varsinkin koska se siten tuottaa teille eninten\nhyötyä; mutta menkää nyt pian levolle. Pelkään että matkakumppanimme\npian tulevat takaisin.\n\n— Kääntykää poispäin!\n\nLauri totteli ja tyttö livahti matalaan koppiin ja vaipui vuoteelle,\njoka oli tehty heinistä ja oljista.\n\n— Täällä ei ole ollenkaan paha maata, sanoi hän, mielihyvästä\nhuoaten. — Jollei vaan teidän tarvitsisi kärsiä minun tähteni!\n\n— Hiljaa! sanoi Lauri ja heitti pitkäkseen oven eteen. Hän oli\nkäärinyt vanhan purjeen päänsä alle ja kietonut huopapeitteen\nympärilleen.\n\nJuopuneina tulivat ylioppilaat kajuutastaan, käsikädessä laulaen\nvanhaa kansanlaulua.\n\nOli jo niin pimeä, etteivät he saattaneet eroittaa esineitä.\n\n— Hitto vieköön, mihin tyttö on joutunut? kysyi muuan heistä,\nhaparoiden käsillään.\n\n— Onko laivuri syönyt hänet?\n\n— Vaiko ruotsalainen?\n\nVihdoin sotkeutui yksi heistä peitteeseen ja kaatui pitkäkseen Laurin\npäälle.\n\nLauri tuuppasi hänet aika kyytiä menemään ja huusi laivuria.\n\nMutta humala oli tehnyt ylioppilaat rohkeiksi ja pian oli tappelu\ntäydessä vauhdissa.\n\nLauri ja laivuri saivat kumpikin kamppaella kahta vastaan, mutta\nseurauksena oli, että kaikki neljä ylioppilasta pian, kasvot verissä\nja mustelmissa, makasivat kannella, valittaen ja vannoen veristä\nkostoa voittajilleen.\n\nMutta voittajat kantoivat heidät kaikki neljä kajuuttaan, ovi\nlukittiin ja Laurin uhkausten ja hyvien neuvojen yllyttämänä selitti\nlaivuri, että kajuutassa he saavat metelöidä mielin määrin, mutta sen\nulkopuolella ei heillä ole mitään tekemistä; ruoka lähetetään heille\nsinne ja ainoastaan armosta saavat he silloin tällöin pistää ulos\nnokkansa.\n\nYlioppilaat suostuivat kaikkeen, osaksi sentähden, että he olivat\nsaaneet niin hyvän selkäsaunan, osaksi siksi, että he olivat\nhumalassa.\n\nIlma oli tavattoman tyyni, heikko tuuli kuljetti laivaa ja yö kului\nrauhallisesti.\n\nLauri kuuli tytön hiljaa itkevän ja nyyhkyttävän sekä rukoilevan\npyhimyksiä, että he suojelisivat häntä. Jos hän tästä vaarasta\npelastuu, niin hän mielellään täyttää äitinsä tahdon ja menee\nluostariin; ehkä tämä onkin rangaistus hänen tähänastisesta\ntottelemattomuudestaan.\n\nRukous oli alussa kiihkeä, sitte se vähitellen kävi katkonaiseksi,\nkunnes rukoilijatar vaipui uneen. Lauri saattoi huomata sen hänen\npitkistä, syvistä hengenvedoistaan, häneltä pääsi helpoituksen\nhuokaus, hän kääri peitteen tiukasti ympärilleen ja nukkui.\n\nSumuinen, kylmä tuuli hänet herätti, taivas oli pilvessä ja\nharmahtava päivänvalo osoitti, että aamu likeni. Purjeet riippuivat\nhöllällään ja laiva luovaili eteenpäin.\n\nKaikki näyttivät nukkuneen; kajuutassa vallitsi hiljaisuus, laivuri\nmakasi pitkänään kannella, hänen ruskettunut, karvainen kaulansa\noli paljas, kasvot pystyssä; suu auki veti hän sieramiinsa kylmää,\nkosteaa ilmaa.\n\nHän oli kovaluontoisen ja ilkeän näköinen ja Lauri mietti itsekseen:\nsinuun ei ole luottamista.\n\nPerämies hoiti unisena tointaan; vaivoin näytti hän pysyvän valveella.\n\nTyttö nukkui rauhaisaa unta. Lauri nousi hiljaa ja astui perämiehen\nluo.\n\n— Tahdotteko hetkeksi panna levolle? Tällaisessa ilmassa minä kyllä\nuskallan hoitaa peräsintä.\n\nMies katsahti ensin Lauriin ja sitte nukkuvaan laivuriin.\n\n— Tuon velvollisuus olisi ollut päästää minut levolle jo kaksi\ntuntia sitte, virkkoi hän, — mutta hän ajattelee vaan itseään.\n\nTämän sanottuaan hän nousi ja läksi tallustamaan koppiin vastapäätä\nnuoren tytön makuusijaa.\n\nSinne hän sitte ryömi ja nukkui miltei paikalla sikeään uneen.\n\nPimeinä, läpitunkemattomina kuin sumu, joka ympäröi laivaa, täyttivät\najatukset Laurin rinnan. Itsepuolestaan hän kyllä saattoi olla\nhuoleti, mutta miten hän saattaisi puolustaa tuota viatonta olentoa,\njonka kohtalo oli heittänyt melkein hänen syliinsä? Tosin ylioppilaat\ntällä hetkellä olivat vaarattomat, mutta jotta he vastedeskin\npysyisivät sinä, täytyi hänen taivuttaa laivuri valtansa alaiseksi,\nsillä häneen ei ollut luottamista.\n\nJo alkoi kajuutasta kuulua liikettä, herrat koputtivat oveen, tahtoen\nulos.\n\nLaivuri heräsi ja hänen ensi katseensa kohtasi uutta perämiestä. Hän\nrypisteli kulmakarvojaan, kirosi ja hypähti pystyyn.\n\n— Edvin! huusi hän jymisevällä äänellä. Edvin ryömi paikalla esiin.\n\n— Tee tulta!\n\nEdvin katsahti Lauriin.\n\n— Tulta minä kyllä teen, virkkoi Lauri, — mutta perää en uskalla\npitää tällaisessa sumussa.\n\n— Pannussa on kyllä hiiliä, mutta ne ovat ehkä jo aikoja sitte\nsammuneet.\n\n— Kyllä minä ne sytytän, vastasi Lauri, — näyttäkää vaan minulle\ntie.\n\nNiinkutsuttu kyökki oli epäilemättä paras koppi koko laivassa; se oli\naivan pieni, mutta rautaisella hellalla oli keitinastioita ja suuri\nhiilipannu.\n\nSavu kulki pienestä torvesta, joka teki aivan tilapäisen vaikutuksen.\n\n— Edvin tavallisesti pitää huolta ruuasta, sanoi laivuri, — mutta\njos teitä haluttaa, niin...\n\n— Kyllä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että minä matkan kestäessä\nsaan asua kyökissä.\n\n— Te yksinkö?\n\nLauri kyllä ymmärsi ivan, mutta hän ei välittänyt siitä.\n\n— Totta on, että minä sen teen säälistä tyttöä kohtaan, lausui hän\nyksinkertaisesti.\n\n— Sama se minulle! Sitte pääsevät nuoret miehetkin vapaiksi, minulla\nei ole halua eikä oikeuttakaan kytkeä heitä koppiin.\n\n— Ei heillä ole hätää vielä!\n\nKun Lauri tuli kyökistä, istui hänen turvattinsa koppinsa edessä,\nturkki ympärillään. Levottomuus ja pelko katosivat hänen kasvoistaan,\nkun hän näki Laurin, ja sijaan tuli kaunis puna.\n\n— Kiitos kaikkien pyhien! huudahti hän. — Te ette ole minua\nhyljännyt.\n\nLauri vei hänet pieneen koppiin.\n\n— Te saatte asua täällä sillä ehdolla, että annatte minun olla\nvalmistamassa ruokaa, sanoi hän.\n\n— Minä autan teitä! huudahti tyttö vilkkaasti. — En ole niinkään\nhuono ruuanlaittaja.\n\nKun laivuri kuuli, että ruoka saataisiin valmistetuksi ilman että\nhänen tarvitsisi seisoa peräsimen ääressä, niin hän suostui mihin\ntahansa; ennen kaikkea lupasi hän, ettei ylioppilaita päästetä\nkyökkiin.\n\nYlioppilaat pääsivät nyt vapaiksi ja koska ruoka tuli parempaa kuin\nolisi voitu toivoakaan, vallitsi laivalla suuri tyytyväisyys ainakin\naluksi.\n\nMutta tyyntä kesti yhä eikä moneen päivään päästy juuri ollenkaan\neteenpäin.\n\nYlioppilaat huvittelivat arpapelillä ja oluttuoppi kulki ahkerasti\nmiehestä mieheen.\n\nLaivuri istui usein pitkät ajat heidän kanssaan kajuutassa ja\nuseimmiten puhelivat he silloin nuoresta tytöstä, joka ei viime\naikoina ollut ollenkaan näyttäytynyt.\n\nKuka hän oli?\n\nMiksei hän näyttäytynyt?\n\nTunsiko ruotsalainen hänet ennestään?\n\nOlivatko he edeltäkäsin sopineet, että täällä tapaisivat?\n\nTällaisia kysymyksiä tehtiin tuhansittain laivurillemme, jonka\nkaikkiin täytyi vastata:\n\n— En tiedä!\n\nMutta työttömyys ja pahat himot kietoivat vihdoin miehet niin\npauloihinsa, että he kaikki päättivät että \"tyttö on vedettävä\npäivänvaloon\".\n\nMutta se ylioppilaista, joka kerran oli tutustunut ruotsalaisen\nkäsivarsiin, ehdotti, että ehkä ensin olisi paras koettaa\nviekkaudella tehdä hänet vaarattomaksi, ja siihen suostuivat muutkin.\n\nTähän saakka oli molempien puolueiden välillä vallinnut jonkinlainen\nvihamielisyys, nyt olivat ylioppilaat päättäneet tehdä rauhan ja\nsentähden pyysivät he ruotsalaisen luokseen kajuuttaan juominkeihin.\n\nHe olivat päättäneet sekoittaa väkevän unipulverin hänen\noluttuoppiinsa, jotta siten pääsisivät hänestä vapaiksi.\n\nLauri ei uskaltanut kieltäytyä kutsuista, mutta hän päätti olla\nvaroillaan.\n\nKun hän samana iltana luovutti Edvinille päivällisannoksensa,\nkuiskasi tämä:\n\n— Pitäkää varanne!\n\n— Taitaa olla niin!\n\n— Älkää juoko!\n\n— Jos vaan voin välttää!\n\n— He tahtovat saada käsiinsä tytön.\n\n— Jos minulle jotakin tapahtuu, niin täytyy sinun pelastaa hänet.\n\n— Olen jo ajatellut sinnepäin. — No mitä?\n\n— Ruokakellaria!\n\n— Siellä hän paleltuu!\n\n— Hänellä on turkki.\n\n— Ei se kelpaa, Edvin!\n\n— Muuta neuvoa ei ole!\n\n— Minäpä katson.\n\nJa Lauri hiipi alas pimeään, ikävään kellariin. Hän oli tosin monasti\nkäynyt siellä noutamassa ruokaa, mutta tuon hyljätyn, onnettoman\ntytön pakopaikaksi ei hän ollut sitä ajatellut.\n\nHeidän välilleen oli syntynyt omituinen suhde; tyttö noudatti\nkaikessa Laurin tahtoa; ahkerasti hän täytti tehtävänsä. Hän\nkyllä ymmärsi, että Lauri hänen tähtensä oli ruvennut kokiksi\nja palvelijaksi, ja usein hänen silmänsä, syvää kiitollisuutta\nilmaisten, seurasivat häntä.\n\nMutta toisinaan istui tyttö kylmänä, vieraana, katkerasti itkien.\n\nLauri puolestaan kohteli häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin;\nhän ei koskaan kysellyt hänen perhesuhteitaan, ainoastaan kerran hän\nkysyi, miksi hän häntä saa kutsua.\n\n— Elisabetiksi, vastasi tyttö punastuen.\n\nJa Lauri käyttikin senjälkeen usein tuota nimeä, joka erittäin näytti\nhäntä miellyttävän.\n\nVihdoin hänen täytyi hänelle ilmoittaa, että vaara häntä uhkaa ja\nettä Edvin tästälähin puolustaa häntä, jollei hän, Lauri, enään saata\nsitä tehdä.\n\nSe tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, mutta sen täytyi tapahtua.\n\nHän koetti lausua sanansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta\nsyvästi ne koskivat tyttöön; hän tarttui hänen käsiinsä ja lausui\nvapisevalla äänellä:\n\n— Minun tähteni! Tappakoot he vaan minut, kunhan säästävät teidät!\n\nTurhaan koetti Lauri lohduttaa häntä; hän ei uskonut vaikka hän\nvakuutti kaikin voimin koettavansa tehdä tyhjiksi heidän pahat\naikeensa ja suostuvansa mihin tahansa, paitsi osoittamaan pelkoa.\n\n— Me olemme heidän vallassaan, sanoi hän, — ja ainoa pelastuksemme\non, että esiinnymme rohkeina ja päättäväisinä!\n\n— Ei, huudahti Elisabet, — suuri uhraus tuo pelastusta, minä\nuudistan luostarilupaukseni.\n\n— Te ette saa! lausui Lauri niin kiihkeästi, että hän itsekin\nhämmästyi. — Teidän tulee täyttää korkeampi ja pyhempi kutsumus!\n\nKummastellen katsoi Elisabet häneen, sitte valui kalpeille poskille\npolttava puna.\n\n— Mitä hyötyä on nunnan hiljaisesta, yksinäisestä elämästä? jatkoi\nhän kiivaasti, peittääkseen hämmennystään; — Jumala ei tahdo, että\najattelemme yksin itseämme, sekä miehellä että naisella on yhtä\nsuuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan!\n\n— Te olette luterilaisia, sanoi Elisabet surullisesti, — sen olen\nkyllä huomannut.\n\n— Olette oikeassa; ja toivoisinpa, että tekin, Elisabet, kuuluisitte\njoukkoomme.\n\n— He ovat ikiajoiksi tuomitut!\n\n— Teidän munkkinne sanovat niin, mutta Jumalan sana saarnaa toista\noppia!\n\n— Me emme saa lukea muuta kuin mitä papit sallivat!\n\n— Mutta Kristus sanoo: \"etsikää totuutta, niin totuus tekee teidät\nvapaiksi!\"\n\n— Mutta eikö ole syntiä...?\n\n— Syntiä tekee se, joka sulkee silmänsä Jumalan ihanalta päivältä,\nmutta vielä enemmän syntiä tekee se, joka sulkee ymmärryksensä ja\nhenkensä silmän siltä siunatulta valolta, joka virtaa vastaamme\nJumalan sanasta.\n\n— Luuletteko että minä voisin sitä ymmärtää?\n\n— Siitä olen varma.\n\n— Tahdotteko te opettaa minua?\n\n— Mielelläni... jollei...\n\n— Jolleivät he ota henkeänne! huudahti tyttö kiihkeästi. — Pyhä\nJumalan äiti! Kaikki taivaan enkelit, varjelkaa häntä!\n\n— Elisabet!\n\nHän painoi kasvot käsiinsä ja itki tuskallisesti.\n\n— Luottakaamme Jumalaan!\n\n— Hän vaatii uhria!\n\n— Niin, että uhraamme kaiken itsekkäisyyden, että uskomme ja\nnöyrästi luotamme häneen!\n\n— Miksei hän meitä auta, nyt kun teidän tai minun henkeni on\nvaarassa.\n\n— Kuinka te tiedätte, mitä hän aikoo tehdä?\n\n— Tiedän, että Lutherin jumala on kylmä, tunnoton olento, joka ei\narmahda meitä tuskissamme, sentähden en voi enkä tahdo uskoa häneen.\n\nTyttö oli aivan epätoivoissaan; uhkaava vaara oli miltei vienyt\nhäneltä kaiken mielenmaltin.\n\nNiin omituisten tunteiden valtaan ei Lauri koskaan ollut joutunut,\nja pitikö hänen ja saattoiko hän jättää hänet? Mutta ratkaiseva\nhetki oli tullut, kajuutassa häntä jo odotettiin... hän kuuli oven\navautuvan...\n\nHäntä huudettiin.\n\n— Älkää menkö! pyysi tyttö tuskallisesti ja kietoi kätensä hänen\nkaulaansa.\n\n— He tulevat tänne noutamaan minua...\n\nSamassa sai laiva hirveän kolauksen.\n\nMitä se merkitsi?\n\nLaiva keikahti pahasti, kuului huutoja, täräyksiä, voivotusta.\n\n— Alas purjeet! huusi laivuri, mutta hänen äänensä oli käheä ja\nkarkea.\n\n— Nyt on myrsky! huusi Lauri ja riensi, Elisabetin rukouksia\nkuulematta, ulos; neljä miestä, nimittäin ylioppilaat, kieritteli\nkannella; laivuri seisoi mastoon nojaten, mutta hän oli niin\nhumalassa, ettei hän saanut purjetta alas. Ruotsalainen kiirehti\nhänen avukseen.\n\n— Hyvin tehty, mutisi hän. — Olisinhan minä tosin itsekin voinut\nsen tehdä!\n\nSitte hän seisahtui kokkapuun viereen, pidellen siitä kiinni molemmin\nkäsin, ja viittasi Lauria luokseen.\n\n— Oikeita juopporenttuja, kuiskasi hän hiljaa. — Älkää juoko, mitä\nhe teille tarjoavat.\n\n— En aiokkaan juoda.\n\nMyrsky yltyi ja ylioppilaat, jotka vasta olivat tulleet juomingeista,\neivät mitenkään jaksaneet nousta pystyyn.\n\nMeritauti rupesi vaivaamaan heitä, tuontuostakin päästivät he\neläimellisen mylvinnän ja kiroilivat ja vaikeroivat välillä.\n\n— Se on se noitaämmä, joka tuotti kaiken tämän onnettomuuden!\nhuusivat he. — Sellaista se on, kun naisia otetaan laivaan!\n\n— Heittäkää hänet mereen! kirkui muuan miehistä.\n\n— Saammepa nähdä, tulevatko pirut häntä perimään! jatkoi toinen.\n\nLauri ei kauvan mietiskellyt. Hän otti heidät syliinsä ja kantoi\nyhden päristelevän ylioppilaan toisensa perästä kajuuttaan, jonka\njälkeen hän lukitsi oven; jonkun aikaa he huusivat ja melusivat,\nmutta sitte hiljeni kaikki.\n\nMyrsky yhä raivosi ja selvittyään humalasta, osoitti laivuri\nolevansa taitava ja varovainen merimies. Hän ryhtyi kaikellaisiin\nvarokeinoihin ja hoiti vuorotellen Edvinin kanssa peränpitoa.\nSillaikaa ajoi Lauri lakkaamatta veneestä vettä, jota jokaisen\nvihurin heilauttaessa tuli runsaasti.\n\nMutta ei ulkona raivoava myrsky eikä raskas työ saaneet asettumaan\nsitä myrskyä, joka hänen sielussaan raivosi. Hän tunsi kaulallaan\ntytön pehmeät käsivarret, hän tunsi poskellaan hänen lämpöisen\nhengähdyksensä... ja hän voitti kiusauksen, joka houkutteli painamaan\nhäntä povelleen ja kuiskaamaan hänelle rakkauden helliä sanoja. Hän\noli jo monta päivää tietänyt häntä rakastavansa, mutta voimakkaasti\noli hän tukahuttanut tunnustuksensa; tyttö oli hänen vallassaan ja\nhän kyllä näki, että hänkin häntä rakasti, mutta niin äkisti ei\nhän tahtonut häntä voittaa. Pääsköön hän takaisin sukulaistensa ja\nomaistensa luo yhtä vapaana ja riippumattomana kuin hän on puhdas ja\ntahraton. Vasta sitte päätti Lauri kysyä, tahtooko hän jakaa halvan\nkoulunopettajan niukan toimeentulon.\n\nHän ei koko yönä ollut käynyt tyttöä katsomassa. Elisabet oli jo\nmahtanut pitää häntä kovasydämisenä ja kylmänä; aamun koittaessa, kun\nlaivurille ja perämiehelle piti lähteä hankkimaan jotakin lämmintä,\npäätti hän mennä häntä katsomaan.\n\nHän heitti yltään märän peitteen ja hiipi hiljaa koppiin. Tyttö\nnukkui kovalla vuoteella, hänen poskellaan kiilsi vielä kyynel...\nluultavasti hän oli nukkunut itkuihinsa. Lauri jäi häntä hetkeksi\nkatselemaan; hän oli kalpea, mutta kasvoja kirkasti iloinen hymy;\nnähtävästi hän näki unta, sillä tuontuostakin availi hän huuliaan ja\nsopersi epäselviä sanoja.\n\n— Lauri! virkkoi hän vihdoin selvästi. Lauri säpsähti.\n\n— Älä mene luotani!\n\nTyttö kytki kätensä ristiin ja tuska kuvastui hänen suloisilla\nkasvoillaan.\n\nLauri kääntyi pois, sillä kiusaus oli hänet voittamaisillaan.\n\n— Sinä olet isäni ja äitini ja veljeni!\n\n— Niin olen! kuiskasi Lauri itsekseen ja riensi puhaltamaan hiiliä,\njotta ne syttyisivät.\n\n— Lauri! lausui tyttö valittaen.\n\nLauri puhalsi voimiensa takaa hiiliin ja kilisteli kattiloita paljon\näänekkäämmin kuin tarve vaati. Äkkiä Elisabet sävähti istualleen.\n\n— Olen taitanut nukkua!\n\n— Herätinkö minä teidät?\n\n— Oletteko kauvan ollut täällä?\n\n— Vain hetkisen.\n\n— Tämä oli kamala yö!\n\n— Oli kyllä.\n\n— Olen itkenyt ja rukoillut.\n\n— Ketä?\n\n— Jumalaa... niinhän te tahdoitte! Viime sanat lausui hän aivan\nhiljaa.\n\n— Teidän tähtenne, Elisabet!\n\n— Te teette kaikki minun tähteni!\n\n— Se on kristityn velvollisuus.\n\n— Velvollisuudentunnostako pitää tehdä kaikki?\n\n— Tietysti, ilomielin ja Jumalan tähden.\n\n— Vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä?\n\n— Mikään ei tunnu vastenmieliseltä, kun tiedämme, että se on oikein.\n\n— Velvollisuuskin saattaa tuntua raskaalta.\n\n— Jumala auttaa meitä kantamaan sitä.\n\n— Millä keinoin?\n\n— Rakkaudella häneen ja kanssaihmisiin.\n\n— Rakkaudesta häneenkö te uhraudutte minun tähteni? Laurin täytyi\nkääntyä poispäin, jottei Elisabet huomaisi, miten veri nousi hänen\npäähänsä.\n\n— Eikö teistä ole luonnollista, että, kun kaksi ihmistä tällaisissa\noloissa sattuu yhteen, väkevämmän tulee auttaa heikompaa?\n\n— Säälistäkö?\n\n— Sanokaa osanottavaisuudesta, molemminpuolisesta ystävyydestä.\n\n— Miten minä sitte voin osoittaa ystävyyttäni?\n\n— Osoitattehan sitä joka päivä.\n\n— En, en voi niinkuin tahtoisin!\n\n— Kas, nyt on juoma lämmintä, se tekee hyvää viluisille merimiehille.\n\nIloissaan siitä, että sai syytä jättää Elisabetin, riensi Lauri ulos.\n\nLaivuri joi mielihyvällä lämmintä juomaa.\n\n— Te olette kunnon mies, mestari Lauri, sanoi hän, — minun olisi\npitänyt kohdella teitä toisin kuin olen kohdellut. Sanokaappa nyt,\nolitteko te molemmat jo edeltäkäsin liittoutuneet?\n\nViime sanoja lausuessa oli hän vienyt tuopin huulilleen ja tyhjensi\nsitä nyt, tuijottaen Lauria silmiin.\n\n— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon en ikinä ollut häntä\nnähnyt, vastasi Lauri, vilkkumatta kohdaten hänen katseensa; —\nmeidän suhteemme on veljen ja sisaren. Jumalan rangaistus minua\nkohdatkoon, jos olisi toisin!\n\n— Sitähän minä olen sanonut! huudahti vanha Edvin, joka tarkkaavasti\noli seurannut keskustelua, — mutta laivuri uskoo enemmän noita\njuoppoja, jotka onnettomuudeksemme ovat päässeet mukaamme.\n\n— Piru heidät vieköön! sanoi laivuri. — Pelasivat minulta koko\nkassan!\n\nKeskustelun yhä jatkuessa koetti Lauri vakuuttaa laivurille, että\noli tarpeellista pitää saksalaiset vankeudessa, sillä jos he selvinä\npääsisivät irti, niin he varmaankin anastaisivat isännänpaikan\nlaivalla. Itse lupasi hän ovessa olevan luukun kautta toimittaa\nheille ruokaa. Jos tuuli yhä pysyisi suotuisana, niin piankin\npäästäisiin perille.\n\n— Ainakin matkaa nyt vielä kestää kahdeksan vuorokautta, sanoi Edvin.\n\nSillaikaa oli Elisabet viipynyt lavitsalla istumassa.\n\n— Hän ei välitä minusta, kuiskasi hän itsekseen, — ja minä... minä!\n\nHän purskahti itkuun.\n\n— Moni korkea herra on kosinut minua ja tämä kouluteini!... Tosin\nminun tulee olla hänelle kiitollinen, mutta jos hän tarttuisi\nkäteeni, olisi velvollisuuteni vetää se pois, ja jos hän sanoisi:\n\"Elisabet, minä rakastan sinua\", niin minä vastaisin: \"onneton, etkö\ntiedä, kenelle puhut?\"... Mutta minun ei tarvitse pelätä... hän ei\ntule sitä sanomaan, sillä hän ei välitä minusta!\n\nKatkerat kyyneleet valuivat alas hänen kalpeita poskiaan.\n\n— Kuinka minä näin kaunista unta! \"Elisabet, minä rakastan sinua!\"\nsanoi hän enkä minä saanut häntä karkoitetuksi luotani!\n\n— Miksi hän on niin kylmä ja tunnoton? Minä tahdon... hänen pitää...\nhänen täytyy...\n\nSamassa palasi Lauri; hän näytti viluiselta, mutta oli hyvällä\ntuulella.\n\n— Hyviä uutisia! sanoi hän.\n\n— Joko pian olemme kotona Ruotsissa?\n\n— Kahdeksan päivän perästä, jos tuuli pysyy suotuisana.\n\n— Kahdeksan päivän perästä! toisti tyttö.\n\n— Mutta se ei ole paras uutiseni.\n\n— No mikä sitte?\n\n— Se, että laivuri on luvannut pitää ylioppilaat kiinni koko matkan!\n\n— Tekö sitte tulette palvelemaan heitä?\n\n— Minä. Ja alan nyt paikalla, lisäsi hän reippaasti. Sitte hän\njuoksi kellariin ja palasi sieltä, kädessään lihakappale, jota hän\nheti rupesi leikkelemään ja nuijimaan.\n\n— Antakaa minun auttaa!\n\nAteria, johon kuului suuria, käristettyjä lihaviipaleita ja\npaistettuja nauriita, kannettiin pian kajuuttaan. Vangit eivät\nlausuneet muistutuksen sanaakaan, eivät edes pyytäneet vapautta.\n\nSeuraavat neljä vuorokautta kului rauhallisesti. Lauri hoiti\nkokinvirkaa yhä kasvavalla taitavuudella ja ylioppilaat näkyivät\ntottuneen kohtaloonsa; he söivät hyvällä ruokahalulla ja joivat\nentistä enemmän.\n\nLaiva kiiti hyvää kyytiä eteenpäin ja pian päästiin jo Ruotsin\nvesille.\n\n— Jos tätä vauhtia mennään, niin kolmessa vuorokaudessa ollaan\nTukholmassa, sanoi Edvin.\n\nKun Lauri kertoi tämän Elisabetille, niin sanoi hän:\n\n— Nyt saisi matka kyllä kestää kauvemminkin, kun ei minun enään\ntarvitse pelätä!\n\nLauri loi häneen ilon ja hämmästyksensekaisen katseen.\n\n— Minä luulin teidän laskevan tunteja.\n\n— Luultavasti siksi, että te itse laskette niitä?\n\n— Minäkö? Enhän minä sitä tee... kyllä me molemmat taidamme kauvan\nmuistella tätä matkaa.\n\n— En ikinä, en ikinä minä sitä unohda! huudahti tyttö vilkkaasti.\n\n— Te olette saanut kärsiä paljon!\n\n— Sen olen jo unohtanut!\n\n— Ja kokea kovia!\n\n— Huh, mitä minä niistä!\n\n— Te olette reipas tyttö!\n\n— Mitä luulette minun kauinten muistavan?\n\n— Tiedän ainakin, mitä tahtoisin että kauinten muistaisitte!\n\n— No sanokaappa!\n\n— Sen mitä keskustelimme elämän tärkeimmistä kysymyksistä.\n\n— Sitä en ikinä unohda! vastasi tyttö. — Se on johtotähtenä\nseuraava minua elämän läpi.\n\nHän oli tähän saakka kuunnellut Laurin opetusta lausumatta sanaakaan\nkiitokseksi tai moitteeksi. Sentähden Lauri nyt suuresti hämmästyi\nsekä hänen sanojaan että sitä kirkasta hymyä, joka valaisi hänen\nkasvojaan, kun hän hänelle ojensi molemmat kätensä.\n\nLauri painoi niitä lämpimästi ja ilonkyyneleet välkkyivät hänen\nsilmissään.\n\n— Jumala siunatkoon päätöstänne! lausui hän. — Lupaattehan ettette\nheitä minua?\n\n— Sanokaa, Elisabet, oletteko te yksin maailmassa?\n\n— En, minulla on isä ja äiti!\n\n— Ja matkustatte kuitenkin yksin? Hän punastui ja loi silmänsä\nmaahan.\n\n— Minä kävin tervehtimässä erästä likeistä sukulaisperhettä\nLyypekissä; siellä tahdottiin pakoittaa minua avioliittoon henkilön\nkanssa, jota en voinut kärsiä... Hyvä ystävä hankki minulle valepuvun\nja niin tulin tänne... loput te tiedätte.\n\nLauri piteli yhä käsissään hänen käsiään eikä tyttö ollut\nyrittänytkään vetää niitä pois. Omituinen tunne oli vallannut heidät\nmolemmat, sielu hiveli sielua ja sanaton kieli kaiutteli säveliään,\njotka eivät kuuluneet siksi että henkinen yhteys oli voitolla.\nHetkinen vain vielä ja Lauri olisi unohtanut kaikki päätöksensä ja\nsulkenut hänet syliinsä.\n\nMutta silloin avautui ovi ja ihastuneina syöksyivät vangit sisään.\n\n— Täällä se kyyhkyspari nyt on!\n\n— Nyt otamme tytön haltuumme!\n\n— Mies saa hyyryn koko elämästään!\n\nNuija nostettiin Lauria kohti, mutta käsi, joka sitä piteli, oli\nniin epävarma, että kun Lauri väistyi syrjään, isku kohtasikin\nerästä ylioppilasta, joka kirkuen lankesi maahan eikä enään päässyt\nnousemaan.\n\nKaksi ylioppilasta rupesi nyt kamppailemaan Laurin kanssa ja kolmas\nkoetti kuljettaa Elisabetia kajuuttaan, mutta hän puolustautui\nurhoollisesti ja puri hyökkääjäänsä käsivarteen niin kovasti, että\ntämän täytyi päästää hänet irti.\n\nLaivuri näytti kokonaan kadonneen; luultavasti hän oli liitossa\nylioppilaiden kanssa.\n\n— Käyköön kuinka tahansa! huudahti vanha Edvin, päästi peräsimen\nkädestään ja karkasi, veitsi kourassa, miesten kimppuun, jotka\nhurjasti taistelivat saaliistaan.\n\n— Pidä hyvänäsi! ja veitsi vaipui varteen saakka ylioppilaan reiteen.\n\nUlvoen kaatui tämä maahan.\n\nEdvin heilutteli veristä veistään ja karkasi nyt sitä miestä vastaan,\njoka piteli Elisabetia; hän päästi hänet silloin kiireesti käsistään\nja aikoi karata, mutta sai kasvoihinsa haavan, josta veri virtana\nalkoi valua; siten oli hänen mahdoton puolustautua.\n\nSillaikaa taisteli Lauri kiivaasti neljännen ylioppilaan kanssa.\nHän oli kaatanut hänet maahan, painanut polvensa hänen rintaansa\nvastaan ja vaati nyt, että hän tunnustaisi itsensä voitetuksi, mutta\nsaksalainen potki ja väitti, ettei voitto vielä ole ratkaistu.\n\n— No, minäpä ratkaisen! huusi Edvin, ja ennenkuin Lauri ehti\npidättää häntä, oli hän pistänyt veitsensä saksalaisen olkapäähän.\n\nSamassa sattui odottamaton tapaus: laiva tärähti kaikkia liitteitään\nmyöten... sitte se pysähtyi: oltiin karilla.\n\nLaivuri astui paikalla esiin ja karkasi kiroten ja vannoen Edviniä\nvastaan.\n\nÄäneti kuunteli Edvin häntä, mutta kiiluvin silmin katseli hän\nsaalistaan; verinen veitsi oli vielä hänen kädessään: hän oli päässyt\nveren makuun.\n\nHeti jouduttuaan vapaaksi, kiirehti Lauri Elisabetin luo, joka\ntainnoksissa makasi kajuutan oven edessä; hän otti hänet syliinsä ja\nkantoi hänet kajuuttaan, jonka hän tästälähin katsoi oikeudekseen\nottaa haltuunsa.\n\nLukko oli aivan eheä, ilkityö oli siis tapahtunut laivurin\nsuostumuksella.\n\nElisabetin toinnuttua ilmoitti Lauri hänelle aikeensa, antoi hänelle\navaimen ja käski häntä sulkeutumaan kajuuttaan.\n\nSitte jätti hän hänet.\n\nHaavoittuneet ylioppilaat vääntelivät vaikeroiden kannella, johon\nolivat kaatuneet, neljäs pysytteli yhä kyökissä, uskaltamatta\ntulla ulos ja laivuri koetti turhaan Edvinin kanssa saada laivaa\nirtaantumaan karilta.\n\nLauri auttoi minkä taisi, mutta kun eivät heidän ponnistuksensa\nnäyttäneet onnistuvan, kysyi Lauri laivurilta, suostuuko hän\nlähettämään saksalaiset veneellä maihin saamaan lääkärinapua, vai\nsuostuuko hän saattamaan pois hänet ja hänen kansalaisensa, sillä he\neivät enään tahdo matkustaa niin huonossa seurassa.\n\nTurhaan esteli laivuri. Lauri näytti hänelle, ettei maa ole kaukana,\nhänen on heti päätettävä, kenelle matkustajista hän luovuttaa veneen.\n\nMiehellä oli omantunnonvaivoja ja ruotsalaiseen satamaan oli pian\npurjehdittava. Hän vastasi siis, että koska kerran ylioppilaat\ntarvitsevat lääkärinapua ja sitäpaitsi ovat käyttäneet väkivaltaa,\nniin lienee paras lähettää heidät pois laivalta.\n\nHaavoittuneet kannettiin, heidän vastustuksistaan huolimatta,\nveneeseen ja neljäs ylioppilas seurasi vapaehtoisesti; heidän\nkapineensa koottiin niin tarkkaan kuin suinkin ja Edvin vei kaikki\ntyynni veneeseen. Hänen piti soutaa ylioppilaat likeisimpään\nvalkamaan. Varmaan hän vielä ehtisi palata ennenkuin laiva olisi\npäässyt irti.\n\nVene ei vielä ollut kadonnut näkyvistä, kun Lauri ja laivuri jo\npalasivat työhönsä.\n\nLaiva oli siirtynyt muutamia tuumia alemma karilta ja aallot\nirroittivat sitä minkä ehtivät. Luultavasti se pian oli pääsevä\nvalloilleen, piti vain tarkasti katsoa, ettei se törmäisi toiselle\nkarille samassa hetkessä kuin se toiselta irtaantuisi.\n\nLaivuri piti äänetönnä perää, mutta Lauri huomasi hänen salavihkaa\ntarkastavan itseään. Hän päätti sentähden, ettei hän käy kajuutassa.\n\nKokinvirkaa hän yhä hoiti ja antoi Elisabetille ruuan luukun kautta,\nlausuen hänelle samalla muutamia lohdutuksen sanoja. Laivurin\nsyödessä seisoi hän perää pitämässä ja tarkasteli silloin veden\nliikkeitä.\n\nSeuraavana aamuna irtaantui laiva vihdoin karilta, mutta silloin oli\naivan tyyntä, joten laivurin, tahtoen tai vasten tahtoaan, täytyi\nodottaa Edviniä.\n\nPäivällisaikaan hän tulikin. Hän ei tietänyt kaupungin nimeä, mihin\noli jättänyt ylioppilaat. Lääketaiturin haltuun hän vaan oli heidät\nantanut ja hyvin sairaina he olivat olleet.\n\nHän lausui tietonsa lyhyesti ja kun laiva oli saatu hinatuksi, palasi\nhän peräsimen ääreen.\n\nSamana iltana jatkettiin matkaa ja kolmen päivän perästä saapui laiva\nTukholman satamaan.\n\nLauri oli jo äsken huomannut rannalla kaksi ihmistä, jotka tarkasti\nkatselivat laivaa. Samassa hypähti toinen kannelle ja kysyi:\n\n— Mikä tämän laivan nimi on?\n\n— Sven Conov!\n\n— Onhan täällä eräs nuori henkilö, joka tilasi kajuutan itseään\nvarten?\n\nLaivuri osoitti kajuuttaa.\n\nMies loi ylpeän katseen Lauriin, joka vaistomaisesti, kaihoavin\nkatsein silmäili samaan suuntaan.\n\nSinä hetkenä oli ääretön ikävän tunne vallannut Laurin mielen.\nViimeisen kerranko hän nyt näkee nuo suloiset kasvot, jotka näiden\nmerkillisten viikkojen aikana ovat käyneet hänelle rakkaammiksi kuin\nmikään muu maailmassa?\n\nVieras herra koputti malttamattomasti oveen.\n\n— Elisabet!\n\nOvi avautui paikalla.\n\n— Veljeni!\n\nVanhempi herra oli myöskin tullut kannelle.\n\n— Rakas, rakas lapseni! ja hän sulki hänet hellästi syliinsä.\n\n— Isä, jos sinä tietäisit, mitä olen saanut kokea!\n\n— Ehkä ollut merikipeänä! naurahti veli.\n\nTytön silmät hakivat Lauria.\n\n— Isä, lausui hän, — häntä sinun on kiittäminen tyttösi elämästä.\n\n— Onko sitte ollut vaaroja?\n\n— Hän liioittelee! sanoi nuori herra.\n\n— Pysyköön se asia meidän kesken, virkkoi Lauri, ojentaen\nElisabetille kätensä. — Jääkää terveeksi, neiti, ja älkää unohtako\ntätä retkeä!\n\nHän kumarsi, otti pienen matkalaukun käteensä, lausui laivurille\njäähyväiset, pisti kultarahan Edvinin käteen ja läksi, taakseen\nkääntymättä, astumaan Svartmankadulle päin, jossa hän tiesi Olavin\nasuvan.\n\nSydämellisesti tervehtivät veljekset toisiaan; heillä oli paljon\npuhelemista ja Olavi kehoitti veljeään heti käymään kuninkaan\nkanslerin Lauri Antinpojan luona, joka monasti oli lausunut\nhaluavansa tavata häntä.\n\nMutta Lauri sanoi tarvitsevansa levätä muutamia päiviä kootakseen\najatuksensa.\n\nSillä hänen ajatuksensa olivat kiihoittuneessa, levottomassa tilassa,\nkovassa taistelussa itseään vastaan.\n\nNe sanoivat: \"Tyttö rakasti sinua, sinä näit sen hänen silmistään,\nkuulit sen hänen puheestaan... mikset tunnustanut rakkauttasi?\nNyt hän olisi sinun, eikä isällä eikä veljellä olisi valtaa teitä\neroittaa...\"\n\nOikeudentunto vastasi: \"Jos olisit käyttänyt tilaisuutta hyväksesi,\nottanut häneltä maksoa siitä mitä hänen hyväksensä teit, antanut\nhänen kuitata välinne, mistä hänen sitte olisi sinua kiittäminen?\"\n\nIntohimo huomautti: \"Minä luulin häntä köyhäksi tytöksi ja aioin\npyytää häntä vaimokseni. Pitääkö minun päästää onni käsistäni siksi,\nettä hän on ylhäisempää säätyä, koska hänen sydämensä sentään jo\nkuuluu minulle?\"\n\n\"Sinä pyysit ettei hän unohtaisi saarnaamaasi oppia; eikö hän\nparemmin täytä pyyntöäsi, kun hän huomaa, että menettelit\nepäitsekkäästi etkä käyttänyt hyväksesi hänen heikkouttaan...?\"\n\nTaistelua kesti kauvan ja se oli kiihkeä, mutta nöyrä kristitty sen\nvoitti; tosin hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän pysyi lujana\npäätöksessään, ettei mistään hinnasta myy velvollisuudentuntoaan ja\nvakaumustaan.\n\nJoku meistä ehkä muistanee Sten Sture vanhemman ajoilta nuoren\narkkipiispa Jaakko Ulfinpojan ja Elsa Possen.\n\nArkkipiispan oli luovuttava rikollisesta rakkaudesta, mutta hänen\ntaistelunsa ja hänen mielentilansa taistelun jälkeen oli aivan\ntoisellainen kuin Laurin, ja molempien tulevaiseen kehitykseen\nvaikutti tämä taistelu mahtavasti. Jaakko Ulfinpojan teki se\nhorjuvaksi ja mielisairaaksi; turhamaisuuden lippua heilutti hän\nmaailmalle; hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli\nvalta valita, tahtooko hän mennä myötä- vaiko vastavirtaa. Jaakko\nvalitsikin ja vaikka hän sirotteli helyjä ympärilleen, niin ei hän\nvoinut ihmisiltä peittää, että hänen retkensä kulki myötävirtaa,\nalituisesti myötävirtaa, ja hän oli tyytymätön itseensä ja koko\nmaailmaan.\n\nAivan toisin kävi Laurin. Tehtyään lujan päätöksen, ettei hän kysy\nElisabetin nimeä eikä perhesuhteita — senverran hän tiesi, ettei hän\nenään häntä tarvitse — päätti hän olla häntä ajattelematta. Mutta\ntämän päätöksen onnistumiseksi tarvittiin paljon työtä, varsinkin\najatustyötä.\n\nHän kiirehti kanslerin luo.\n\nKansleri otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja pian vaipuivat\nhe vilkkaaseen keskusteluun Lutherin opinkappaleista.\n\nKansleri oli hyvin tyytyväinen saamiinsa tietoihin ja vei Laurin\nkanssansa kuninkaan luo.\n\nKustaa kuunteli tarkasti, teki muutamia kysymyksiä ja sai niihin\nselvät ja viisaat vastaukset.\n\nHän pyysi molempia miehiä syömään päivällistä kanssaan ja tuli\nsattumalta kysyneeksi, millä laivalla Lauri oli palannut Ruotsiin.\n\nLauri mainitsi laivan nimen, mutta ei puuttunut kertomaan mitään.\n\nHyvästi jättäessä kysyi kuningas, tahtooko Lauri ruveta\nkoulumestariksi Upsalaan.\n\nSilloinen koulumestari vastasi nykyistä teologian professoria.\n\nLauri kiitti ja vastasi, että hän koettaa tulla kuninkaan suuren\nluottamuksen arvoiseksi.\n\nHän jätti Tukholman miltei heti ja hänelle alkoi niin kova työ, että\nsen, jos minkään, olisi pitänyt saada hänen sydänsurunsa haihtumaan.\n\nKirkolliset asiat olivat mitä kamalimmassa epäjärjestyksessä...\n\nLutherin opilla oli aivan vähän ystäviä ja vaikka kuningas oli\nkäskenyt, että sitä piti saarnattaman ja opetettaman kouluissa,\nniin hänen käskyjään ainoastaan muodollisesti noudatettiin. Osaksi\npelättiin vielä katolisen opin yliherruutta, osaksi vähensi uusi oppi\npapin omaa valtaa siihen määrään, että tuskin kukaan pappi tahtoi\nsiihen suostua.\n\nLauri sai käyttää koko kaunopuheisuutensa lahjaa osoittaakseen\nopettajille ja nuorille papeille, että Lutherin oppi johtaa\nvalistukseen, parannukseen ja Jumalan oikeaan tuntemiseen, kun\nsitävastoin katolisuus pitää ihmiset pimeydessä ja panee papit, ei\nopettajina, vaan herroina ja mahtimiehinä hallitsemaan orjallisia,\npimittyneitä ihmisiä.\n\n— Ajatelkaa, sanoi Lauri, — kuinka Kristus opetuslastensa kanssa\nkulki ympäri maata, opettaen kansaa ei yksin sanoilla, vaan ennen\nkaikkea töillä.\n\n— Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli hänen oppinsa perustus. Kuinka\ntätä oppia noudatetaan?\n\n— Kaikista sodista ovat uskonsodat olleet verisimmät.\n\n— Jumala on antanut ihmiselle järjen; saattaako kukaan inhimillinen\nolento ymmärtää, että syntein anteeksiantamista voitaisiin ostaa\nrahalla?\n\n— Salliko Kristus sellaista, kun hän opetuslapsillensa sanoi:\n\"joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat annetut?\"\n\n— Hän ravitsi isoovaiset ruumiillisella ravinnolla, ilman että he\nhäneltä sitä pyysivät.\n\n— Meidän aikanamme nylkevät papit ja munkit kansaa, itse eläen\nylellisesti.\n\n— Meidän täytyy palata Kristuksen totiseen oppiin; en tarjoa teille\nkultaa enkä hopeaa, vaan itsekieltäymystä, työtä ja vaivaa Kristuksen\ntähden; mutta täällä maan päällä on meillä tieto siitä, että olemme\nvelvollisuutemme täyttäneet ja tuolla ylhäällä odottaa meitä palkka,\njonka Herra itse on luvannut uskollisille työmiehilleen.\n\nLaurilla oli erittäin sointuisa ääni; sitäpaitsi käytti hän kieltä,\njoka oli \"niin täydellisen kaunista\", sanoo Svedberg, \"etten edes\nluule että patriarkkojen kieli, jota Jumala puhui heille ja jota\nhe puhuivat Jumalalle, ja jolla kielellä Jumalan sana ensinnä\nkirjoitettiin, oli täydellisempää\".\n\nSentähden sai Lauri aluksi paljon seuralaisia ja uskonpuhdistuksen\nasia näytti tämän uuden koulumestarin kautta edistyvän nopein askelin.\n\nLauri teki työtä hiljaisuudessa, mutta väsymättömänä, joutumatta\nepätoivoon ja liikoja toivomatta.\n\n— Jumala yksin antaa sadon, sanoi hän. — Me olemme vain aseita\nhänen kädessään.\n\nKyösti kuninkaan herkkä mieli kiintyi heti uuteen koulumestariin.\nHän kutsui häntä leikillä arkkipiispakseen ja arveli, että Lauri\nPietarinpoika oikeastaan on ainoa pappi, johon täydellisesti saattaa\nluottaa, sillä hän on tyyni ja maltillinen, mutta juuri siitä syystä\nei hän koskaan heitä kesken, mitä on päättänyt viedä perille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos joku helläsydäminen lukijatar tahtoo tietää, miten äkillinen\nero matkatoverista vaikutti Elisabetiin, niin olemme pakoitetut\nvastaamaan: erittäin pahasti. Jo ne kolme päivää, jotka hän yksin\nvietti kajuutassa, tuntuivat hänestä sietämättömiltä; hänen ainoana\nilonaan oli ollut kuunnella Laurin ääntä, kun hän puheli laivurin\nkanssa tai kun hän, tuodessaan hänelle ruokaa, huomautti, ettei\nse nyt ole niin hyvää kuin silloin kun Elisabet oli mukana sitä\nvalmistamassa.\n\nHän oli hänen äänensä väreistä kuulevinaan, että hän yhtä paljon kuin\nElisabetkin kaipasi tuota pelon ja tuskan mennyttä aikaa, mutta nyt\nkun he yhtämittaa olisivat saaneet olla yhdessä, karttoi hän häntä;\nElisabet kyllä ymmärsi, että se tapahtui juorujen välttämiseksi,\nmutta mitä hän nyt oli niin varovainen, kun ei Elisabet ollenkaan\npelännyt.\n\nJa sitte tuo niukka hyvästijättö!\n\nHän tosin iloitsi kotiintulosta, mutta sekään ei korvannut kaipauksen\ntuskaa, vaikka hän alussa koetti taistella sitä vastaan.\n\nNuori Elisabet oli rikkaan, korkeasti kunnioitetun Matias\nPietarinpojan ja hänen vaimonsa Brigitta Vaasan ainoa tytär, kuningas\nKustaan serkku. Heillä ei, paitsi häntä, ollut kuin yksi poika ja he\nolivat Elisabetin tähden olleet hyvin huolissaan aina siitä saakka,\nkun he saivat kirjeen, jossa hän heille ilmoitti, millä tavalla hän\naikoo tulla kotiin.\n\nMutta nyt oli rakas lapsi kotona ja kaikki surut olivat unohdetut.\n\nHän kertoi kaikista vaaroistaan ja kuinka nuori maisteri, nimeltä\nLauri Pietarinpoika oli hänet pelastanut.\n\nNuoreen maisteriin ei kukaan kiinnittänyt huomiota, hän oli vaan\nalhaisempi henkilö, joka sai iloita siitä, että oli voinut auttaa.\nMutta Elisabetin vaivat he kaikki ymmärsivät, he kärsivät hänen\nkanssaan ja sadattelivat ylioppilaita.\n\nBrigitta rouva sanoi tahtovansa puhua asiasta kuninkaalle.\n\nMutta se ei lohduttanut Elisabetia, sillä hän ei sydämessään tuntenut\nmitään vihaa heitä kohtaan.\n\nRakastetun tyttären kunniaksi vietettiin kaikellaisia tuliaisjuhlia,\nmutta itse ei hän ensinkään iloinnut; hän vaan kehoitti veljeään\nhankkimaan tietoa siitä, missä hänen pelastajansa oli, mutta veli\nvastasi nauraen:\n\n— Ole huoleti, kyllä hän tulee, kun hän meitä tarvitsee.\n\nMutta häntä ei kuulunut.\n\nKaikkien hämmästykseksi alkoi nuori, hemmoteltu Elisabet neiti\nviettää suurimman osan päivää yksin huoneessaan; hän kalpeni,\nlaihtui, kävi harvapuheiseksi ja itki usein.\n\nHäntä luultiin sairaaksi, jonka tähden kysyttiin neuvoa\nlääketaitoisilta henkilöiltä.\n\nHe antoivat neuvoja, määräsivät eri lääkkeitä ja läksivät tiehensä.\n\nMutta neiti ei parantunut.\n\nSilloin rouva Brigitta salaa kutsui luokseen kuuluisan noitaämmän ja\nlupasi hänelle suuren summan rahaa, jos hän saattaisi sanoa, mikä\nhänen tytärtään vaivaa.\n\nKaisa muori tahtoi kahdenkesken puhutella neitiä; näkymättömänä\nBrigitta rouva kyllä saisi olla läsnä, mutta ei muuten.\n\nElisabet oli Laurilta saanut lainaksi useita Lutherin kirjoituksia.\nHän ei ollut jättänyt niitä takaisin ja siitä hän iloitsi; sillä ne\nolivat ikäänkuin yhdyssiteenä heidän välillään ja salaa hän niitä\nlueskeli päiväkaudet.\n\nSiinä työssä hän oli silloinkin, kun vieras ääni kysyi, saako tulla\nsisään.\n\nKysymys oli hänelle odottamaton, sentähden hän kiireesti piiloitti\nkirjat pöydällä seisovaan rasiaan.\n\nOvi avautui ja nainen astui sisään.\n\nPolttava puna Elisabetin poskilla ja liike, jonka hän oli tehnyt\nrasiaan päin, kyllä herätti Kaisa muorin huomion, mutta hän oli\nviisas eikä lausunut sanaakaan.\n\n— Saanko tulla? kysyi hän epävarmasti.\n\nElisabet tunsi naisen ja käsitti, että Brigitta rouva oli lähettänyt\nhänet.\n\n— Istukaa, lausui hän, osoittaen penkkiä ja istuutui itse\nvastapäiselle penkille.\n\nSillaikaa olivat hänen poskensa taas kalvenneet ja heikosti hymyillen\nsanoi hän:\n\n— Tuletteko, Kaisa muori, minulle ennustamaan?\n\n— Jos neiti kulta tahtoo!\n\n— En, se olisi synti.\n\n— Olkoon sitte tekemättä, tahtoisinkin vaan saada teidät terveeksi.\n\n— Minulle ei kukaan voi mitään.\n\n— Kai toki joku? Elisabet pudisti päätään.\n\n— Enkö minä, eikö kukaan nainen?\n\nTaas nousi tytön poskille arveluttava puna.\n\n— Terveyden täytyy pian palata.\n\n— Miksi?\n\n— Sairaus kuluttaa nuoruutta. Tyttö säpsähti.\n\n— Neiti on ollut kipeänä aina syksystä asti, siitä kun palasitte\nkotiin?\n\n— Taitaa olla niin.\n\n— Siis noin kahdeksan kuukautta?\n\n— Niin, syksy on pian käsissä!\n\n— Teillä kuului olleen niin vaikea matka?\n\n— Eipä juuri.\n\n— Eikö ole kamalaa sitä ajatella?\n\n— Ei, kuin suloista!\n\n— Neiti on kai monasti toivonut sitä tekemättömäksi?\n\n— En, antaisin elämäni, kun saisin tehdä sen uudestaan.\n\n— Samassa seurassako?\n\n— Niin, samassa seurassa.\n\n— Ehkä se olisikin paras lääke!\n\n— Ehkä.\n\n— Niin, sitte en minä mahda mitään.\n\nMuori niiasi ja läksi huoneesta. Ulkopuolella odotti Brigitta rouva.\n\n— Kuka se saattaa olla?\n\n— Matkatoveri!\n\n— Kuuluu alhaisoon!\n\n— Ei neidin mielestä.\n\nKaisa muori sai kotiin lähtiessään runsaat lahjat ja Brigitta rouva\nmeni tyttärensä luo.\n\n— Olen ajatellut, alkoi hän, — että meidän pitäisi ottaa selvää\nsiitä, kuka tuo henkilö oli, joka niin miehekkäästi sinua puolusti\nmatkalla.\n\n— Tahdotteko tehdä sen, äiti? kysyi tyttö kiivaasti, nousten\nistualtaan.\n\n— Elisabet, sinä rakastat häntä!\n\n— Kyllä, olette oikeassa! huudahti tyttö intohimoisesti, — ja minä\nkuolen, jos te vielä meidät eroitatte.\n\n— Mutta ajattele, onneton...\n\n— Äiti, minä rakastan häntä!\n\nElisabet oli niin kalpean ja onnettoman näköinen, että Brigitta\nrouvan täytyi sulkea hänet syliinsä ja itkeä hänen kanssaan.\n\nTietoja rakastetustaan ei hän voinut antaa; he olivat kai ikipäiviksi\neroitetut toisistaan.\n\nBrigitta rouva ja hänen miehensä joutuivat asiasta kiivaaseen\nsanakiistaan ja seuraavana päivänä läksi rouva Tukholmaan\npuhuttelemaan kuningasta.\n\nKaikki Kustaan sukulaiset, niinkuin yleensä koko maan kansa,\nkääntyivät tavallisesti sekä yleisissä että yksityisissä asioissa\nkuninkaan puoleen kysymään neuvoa. Jollei hän voinut auttaa, silloin\nei voinut kukaan.\n\nYstävällisesti, niinkuin aina, otti Kustaa vastaan Brigitta rouvan ja\nkuunteli tarkkaavasti hänen valitustaan.\n\nNuori mies oli pelastanut Elisabetin hengen ja vanhemmat tahtoivat\nrehellisesti palkita hänet, mutta eivät he tahtoneet hänelle antaa\ntytärtään vaimoksi. Brigitta rouvan varsinaisena asiana oli vihdoin\nkysyä kuninkaalta neuvoa, mitä hänen piti tehdä tyttärelleen?\n\n— Mikä miehen nimi on? kysyi kuningas.\n\n— Lauri Pietarinpoika!\n\n— Lauri, minun oma arkkipiispani!\n\n— Teidän... arkkipiispanne?\n\n— Tiedätkö varmaan, että se on hänen nimensä?\n\n— Aivan varmaan!\n\n— No, matkusta sitte kotiin ja valmista pidot; kymmenen päivän\nperästä saapuu Kyösti kuningas suurine seurueineen.\n\n— Mutta Elisabet...\n\n— Hänen tulee ruokapöydässä istua vasemmalla puolellani ja hänen\näitinsä oikeallani.\n\n— Tuleeko meidän kutsua vieraita?\n\n— Talon täydeltä. Mitä enemmän, sitä parempi.\n\n— Sanonko herroille...\n\n— Et mitään, sillä koska et mitään tiedä, niin kai sinun vaitioloosi\nvoin luottaa?\n\n— Voitte, armollinen herrani! ja syvästi niiaten lausui Brigitta\nrouva jäähyväiset ja läksi kiireesti kotiin.\n\nTyytyväisenä hieroskeli kuningas käsiään. Sitte kirjoitti hän\nLaurille ja käski hänen kiireesti tulla Tukholmaan ja valmistua\nolemaan vähinten neljätoista päivää poissa Upsalasta.\n\nKuudentena päivänä saapui Lauri, kiireellisten töiden takia ei hän\naikaisemmin ollut voinut tulla.\n\nTutkivasti Kustaa häntä katseli, kun hän esitti syyt viipymiseensä.\n\n— Olet laihtunut, Lauri, sanoi hän. — Oletko sairas vai ehkä\nrakastunut?\n\nLaurin kasvoille lensi ikäänkuin pilvi. — Ehkä rasittunut, teidän\narmonne!\n\n— Mitä hulluja, sinun iälläsi! Mutta keventääkseni kuormaasi,\nnimitän sinut nyt yliopiston rehtoriksi ja johtajaksi. No, mitä sinä\nsiinä töllistelet?\n\n— Se on minulle liian suuri kunnia, sitä en ole ansainnut.\n\n— Siitä asiasta saattaa olla eri mieliä, mutta yhden ehdon minä\nliitän lupaukseeni.\n\n— Minkä ehdon?\n\n— Että menet naimisiin minun tahtoni mukaan.\n\n— Siinä tapauksessa luovun paikalla lupauksesta.\n\n— Mitä kummaa! Etkö sinä tahdo?\n\n— En, teidän armonne!\n\n— Vai puolustatko sinä selibaattia?\n\n— Itseni puolesta, mutta en muitten.\n\n— Mistä syystä?\n\n— Sydämeni ei enään ole vapaa.\n\n— Kenelle sinä sitte olet antanut sen?\n\n— En tiedä hänen nimeään.\n\n— Etkö sitte kysynyt sitä häneltä?\n\n— En, sillä luulin ettei hän tahtonut sitä sanoa.\n\n— Tuo kuuluu aika epäilyttävältä, mutta vaadin ainakin, että ensin\nnäet sen naisen, jonka olen aikonut morsiameksesi.\n\n— Mutta, teidän armonne...\n\n— Älä estele, Lauri ystävä, sinä ja kansleri menette yhdessä, se\non päätetty asia; minä lähden jo huomenna ja te tulette seuraavana\npäivänä. Jollet sinä huoli serkustani, niin, ole huoleti, minä en\nsinua pakoita avioliittoon, mutta pitää sinun toki nähdä hänet. Ja\nnyt Jumalan haltuun!\n\nKustaan suurimpia huveja oli solmia naimiskauppoja ja hän oli\nlähtiessä mitä parhaimmalla tuulella.\n\nMieluinten olisi Lauri heti palannut Upsalaan, mutta kunnioitetun\nkanslerin ja rakkaan veljen tapaaminen houkutteli sekin niin, että\nTukholman matka pian täytti hänen ajatuksensa. Tosin kuninkaan\nkummallinen tuuma häntä hämmästytti, mutta hän ei edes tullut\najatelleeksi, että rikkoisi lupaukset, jotka sydämessään oli antanut\nElisabetille. Sillä hänen kuvansa eli yhä hänen sielussaan.\n\nKustaa oli seuralaisikseen valinnut vain nuoria, ylhäisiä miehiä.\n\nSuurella loistolla otettiin hänet vastaan herra Matiaksen talossa.\nOli myöhäinen ilta ja tervatynnörejä ja soihtuja oli asetettu tien\nvarsille valaisemaan. Kovasta syksytuulesta huolimatta oli isäntäväki\nmolempine lapsineen portaiden juurella ottamassa vastaan ylhäistä\nvierasta.\n\nKustaa oli iloinen ja ystävällinen, kuten aina; hän jutteli\nreippaasti Matiaksen kanssa, kiitteli Brigitta rouvaa komeista\nvalmistuksista ja nipisti Elisabetin poskia, sanoen, että hän kyllä\nhankkii niihin enemmän väriä.\n\nSamana iltana hän yksityisessä keskustelussa kysyi isäntäväeltään,\nsuostuvatko he siihen, että hän rupeaa heidän tyttärensä naittajaksi.\n\nMolemmat vastasivat, että tyttö on antanut rukkaset usealle\nylhäiselle kosijalle, vaikka he niin mielellään soisivat, että hän\njoutuisi onnelliseen avioliittoon.\n\n— Minäpä rupean ajamaan asiaa, sanoi Kustaa hymyillen, —\ntoivottavasti saan sen päättymään kaikkien tyytyväisyydeksi.\n\nIllalla olivat hauskat tanssiaiset ja nuori kuningas tanssitti\nneitosia ilolla ja riemulla. Tanssin aikana sai hän myöskin\nkuiskatuksi Elisabetille, että hän pyytää häntä seuraavana aamuna kl.\n8 tulemaan luokseen.\n\nSiihen aikaan noustiin tavallisesti kl. 4, joten kahdeksan aikaan\npäivä jo oli kulunut koko pitkälle.\n\nSykkivin sydämin noudatti Elisabet käskyä, käsittämättä mitä kuningas\ntarkoitti. Mutta hetkisen istuttuaan hänen rinnallaan, oli hän\njo kertonut hänelle merkillisestä matkastaan ja että hänen Lauri\nPietarinpoikaa oli kiittäminen elämästään ja hengestään. Tarkkaavasti\nkuunteli kuningas hänen kertomustaan, se näytti häntä liikuttavankin,\nmutta hetkisen perästä hän virkkoi:\n\n— Tänään minä kauniille serkulleni ojennan hänen tulevan puolisonsa\nkäden.\n\n— En ikinä ota sitä! huudahti tyttö. — En mene naimisiin.\n\n— Mutta kun minä tahdon.\n\n— Minun sydämeni tunteita ei kukaan voi pakoittaa. Elisabetia\nkummastutti, ettei kuningas häntä käsittänyt, vaikka hän tiesi, että\nhän jo oli lahjoittanut pois sydämensä.\n\n— En tahdo pakoittaa sinua, sanoi hän hymyillen, — mutta anna\nhänelle rukkaset minun läsnäollessani.\n\nSamassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kansleri ja hänen\nseuralaisensa ovat saapuneet.\n\n— Kansleri saa odottaa, mutta hänen seuralaisensa tulkoon paikalla\ntänne.\n\nPalvelija läksi ja Elisabet silmäili pelästyneenä ja kysyvänä\nkuninkaaseen.\n\n— Minuun kovasti koskee, jos annat hänelle rukkaset, lausui kuningas\nvakavasti.\n\n— Anteeksi, mutta minä en voi menetellä toisin, vastasi tyttö,\ntuskallisesti vavisten.\n\nSamassa avautui ovi ja vieras mies astui sisään.\n\nElisabet oli kääntynyt pois, mutta joko hän tunsi askeleet\ntai aavisti kuka tulija oli; henkeä pidätellen seisoi hän,\nliikkumattomana tuijottaen eteensä.\n\nLaurin hämmästys oli yhtä suuri. Hän tunsi hänet paikalla, mutta hän\nluuli joutuneensa näköhäiriön valtaan.\n\nKustaa tarttui Elisabetin käteen.\n\n— No, katso toki häntä, sanoi hän.\n\n— Elisabet!\n\n— Lauri!\n\nLauri avasi jo sylinsä, mutta antoi samassa kätensä vaipua, ikäänkuin\npeläten.\n\nMutta Elisabet karkasi hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Silloin\nlikeni Kustaa heitä.\n\n— Ota hänet vaimoksesi, puhui hän, — minä annan hänet sinulle.\n\nLauri ei kysellyt, hän vain sulki häntä syliinsä, ikäänkuin hän koko\nelämänsä ajaksi olisi tahtonut kiinnittää hänet siihen.\n\nHiljaa läksi Kustaa huoneesta, sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.\n\n— Antaa heidän olla rauhassa, sanoi hän itsekseen, — heidän onnensa\nei kuulu tähän maailmaan.\n\nKun Brigitta rouva sitte rupesi kyselemään tytärtään, niin Kustaa\nvastasi:\n\n— Antaa hänen olla, hän on kihlattunsa kanssa.\n\n— Hän on siis suostunut?\n\n— Kyllä, niinkuin alamaisen tulee.\n\nItse kuninkaan täytyi muistuttaa Elisabetille, että hän menisi\npukeutumaan päivällisille.\n\n— Sillaikaa juttelen minä Laurin kanssa, virkkoi hän, — jos hän\nvaan on tavattavissa.\n\nLauri oli ylen onnellinen.\n\n— Melkein pelkään, etten oikein voi kantaa onneani, sanoi hän.\n\n— Tyttö sen tekee paremmin kuin sinä.\n\n— No, minä opin sitte häneltä.\n\nMutta hetkisen perästä hän jo vilkkaasti puhui siitä miten\nyliopisto-oloja olisi kehitettävä, sillä tästälähin aikoi hän ryhtyä\ntyöhön koko voimallaan.\n\n— Pelkään, että tähän saakka olen ollut itsekäs, lausui hän, —\nvastoin tahtoani olen ajatellut häntä.\n\nEnnen päivällistä esitteli kuningas tytön vanhemmille vävyn, jonka\nhän heille oli määrännyt. Varmaankaan eivät he itse olisi häntä\nvalinneet, mutta kuninkaan valintaa ei käynyt moittiminen.\n\nPöydässä istui kuningas kihlatuiden välissä ja esitti itse\nheidän maljansa, toivomuksella, että kaikki morsiamet Ruotsissa\nkunniapäivänään näyttäisivät niin onnellisilta kuin Elisabet\nMatiaksentytär.\n\nSeuraavana keväänä piti kuningas itse heille häät. Lauri olisi\ntahtonut viettää ne kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa,\nmutta kuningas arveli, että alettakoon vain ajoissa puhua tulevasta\narkkipiispasta.\n\nLauri ja monet muut pitivät sitä vaan leikintekona.\n\n— Jumalan kiitos, ettet ole arkkipiispa, sanoi hänelle Elisabet; —\nyliopiston rehtorilta voi riittää jokunen vapaa hetki vaimon osaksi;\narkkipiispa ehkä saisi salata vaimonsa maailmalta.\n\n\n\n\n4.\n\nPETTYMYS.\n\n\nNiinkuin tiedämme ei kuningas Kustaa itse pitänyt kiirettä\nnaima-asioissa. Hän ei ollut kehenkään rakastunut ja jos kotielämän\nsulo joskus väikkyikin hänen mielessään, niin oli hänellä siksi\npaljon työtä, että se työnsi syrjään kaikki hänen yksityiset\ntoiveensa.\n\nMutta hän ei enään ollut nuori ja hänen täytyi ajatella\nperintöjärjestystä.\n\nTulla uuden kuningassuvun kantaisäksi! Siinä oli suuri viehätys.\nKustaa tunsi, että hänellä on paljon suuria ajatuksia ja\nsuunnitelmia, jotka hän voi jättää perinnöksi pojilleen.\n\nHän olisi mielellään valinnut kuningattarekseen jonkun maan omista\nsinisilmäisistä neitosista; joskus muistui hänen mieleensä nuori\ntyttö, jonka hän välistä oli nähnyt, mutta hän ei muistanut missä.\nMutta jos hän valitsee morsiamensa kotimaisesta perheestä, niin\nsiitä syntyy kateutta ja eripuraisuutta ja sellaista hän on nähnyt\ntarpeeksi.\n\nSitäpaitsi oli hän vastatehty kuningas, jonka arvoa maailman silmissä\npiti korottaa muiden Euroopan ruhtinaiden tasalle; mutta liian\nylhäistä morsianta ei hänen tehnyt mieli, eikä morsian myöskään saisi\nolla riippuvainen liian mahtavista sukulaisista.\n\nKuningas Sigismundin tyttären hän olisi ottanut, mutta ne kaupat teki\narkkipiispa tyhjiksi; piti ruveta etsimään uutta morsianta.\n\nEräänä päivänä tuli hänen luokseen vanha tuttu — vuoroin ystävä,\nvuoroin vihamies, — Herman Israel.\n\nAina hänet nähdessään synkistyi kuningas ja hänen kulmakarvansa\nrypistyivät.\n\n— Armollinen herra, alkoi viekas saksalainen, — tänäpänä en tule\nluoksenne raha-asioissa.\n\n— No minkätähden sitte?\n\nHerman Israel katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hän kahden\nkuninkaan kanssa, ja virkkoi sitte:\n\n— Tulen toimittamaan kuninkaalle morsianta. Kustaa säpsähti.\n\n— Mistä se on kotoisin? kysyi hän.\n\n— Onko teidän armonne koskaan ajatellut Lauenburgin ruhtinashuonetta?\n\n— En muistaakseni.\n\n— Se on haara vanhaa saksilaista sukua, joka jo likelle kolmesataa\nvuotta on hallinnut Lauenburgissa.\n\n— Herttuan nimi on Maunu, muistaakseni.\n\n— Naimisissa Katarina Braunschweigiläisen kanssa.\n\n— En tunne heitä.\n\n— Vanhin tytär kantaa äidin nimeä.\n\n— Kuinka vanha hän on?\n\n— Kahdenkymmenen.\n\n— Onko hyvin kasvatettu?\n\n— Mainiosti.\n\n— Hyvä. Minä ajattelen asiaa.\n\n— Ja minä voin taata, että hän suostuu.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Minulla on kauvan ollut kunnia olla kirjevaihdossa herttuan kanssa\nja kerran minä sattumalta mainitsin tietäväni nuoren, naimattoman\nkuninkaan, joka pian hakee morsianta.\n\n— No, kauppasiko hän minulle tytärtään?\n\n— Taivas varjelkoon! Hän vaan mainitsi, että hänellä on kolme\ntytärtä ja että prinsessa Katarinasta tulisi erinomaisen viisas ja\ntoimellinen emäntä.\n\n— Niin, politiikkaan ei hän saa sekaantua.\n\n— Siihen ei hänellä ole haluakaan. Hetkiseksi vaipui kuningas\nmietteisiin.\n\n— Tule muutaman päivän perästä luokseni, ystävä Israel. Ymmärrät,\nettä minun pitää ajatella asiaa.\n\nIsrael kumarsi ja läksi.\n\nKuningas ei voinut neuvotella asiasta kenenkään kanssa, hän vaan\nmainitsi ehdotuksen Lauri Antinpojalle ja tämä vastasi, että koko\nmaassa odotettiin ja toivottiin, että kuningas menisi naimisiin.\n\nKun Israel palasi, loi hän kuninkaaseen tutkivan katseen, ikäänkuin\narvatakseen hänen ajatuksensa.\n\nKustaa nauroi.\n\n— Mitä sinä näet?\n\n— Että armollinen herra suostuu ehdotukseeni.\n\n— Oikein arvasit!\n\n— Se on tuottava onnea ja siunausta!\n\n— Suokoon Jumala! Mutta koska sinä olet alkanut kaupat, niin saat\njatkaakin.\n\n— Suurimmalla mielihyvällä.\n\n— Jos pyyntööni suostutaan, niin paikalla lähetän laivoja noutamaan\nmorsianta.\n\n— Niinkö pian?\n\n— Niin.\n\nIsrael kumarsi ja riensi pois.\n\nMutta Kustaa vaipui syviin mietteisiin; ratkaiseva askel oli otettu.\nOliko se tuottava onnea maalle ja hänelle itselleen?\n\n— Johtakoon Jumala! ajatteli hän. Paljon puuhaa oli sillä kertaa\nmaassa. Kiireellisintä oli arkkipiispan asettaminen sekä kahden\npiispanistuimen täyttäminen.\n\nNäistä asioista oli kuningas joutunut riitaan Lauri Antinpojan kanssa.\n\nKansleri tahtoi nimittäin, että virat heti täytettäisiin, mutta\nkuningas ei pitänyt kiirettä; hän muisti miten paljon häiriötä\nedelliset arkkipiispat olivat saaneet aikaan ja arveli, että\nvastaiseksi tultaisiin toimeen ilman heitä, varsinkin koska pappeja\noli yllin kyllin.\n\nMutta helsinglantilaiset nurisivat jo äänekkäästi siitä, että heidän\nhiippakuntansa niin kauvan oli saanut olla piispatonna.\n\nVihdoin päätti kuningas ottaa rohkean askeleen: kauvan keskusteltuaan\nLauri Antinpojan kanssa, kutsui hän maan etevimmät papit\nTukholmaan valitsemaan arkkipiispaa. Vaali tapahtui tuomiokirkossa\njuhannuspäivänä; ehdokkaina olivat: Strängnäsin piispa Maunu Sommar,\nUpsalan dekaani Jöns ja sikäläinen rehtori Lauri Pietarinpoika,\nmestari Olavin veli ja kuninkaan suosikki.\n\nItse asetti kuningas neljänneksi ehdokkaaksi kansleri Lauri\nAntinpojan. Mutta kaikki tiesivät, ketä kuningas tahtoi ja niin suuri\noli jo hänen valtansa, että kaikki siihen mukautuivat.\n\nPiispa sai neljä ääntä, dekaani kolme, kansleri neljätoista, ja\nmestari Lauri kaikki muut äänet eli noin sataviisikymmentä.\n\nVaalin päätyttyä lähetettiin neljä etevintä pappia kuninkaan luo\nilmoittamaan miten oli käynyt.\n\nKuningas vahvisti paikalla vaalin.\n\nTietysti tämä vaali koko maassa herätti tavatonta huomiota.\n\nKuka oli Lauri Pietarinpoika? Mitä oli hän tehnyt Ruotsin kirkon\nhyväksi, joka olisi oikeuttanut häntä sellaiseen kunniavirkaan?\n\nVanhassa kirkkohistoriassa sanotaan: \"kirkon häpeäksi ja pilkaksi on\nvanhan Johannes Magnusin sijaan, jonka kuningas oli tunnustanut ja\njota ei vielä asianmukaisesti oltu eroitettu, pantu toinen piispa, ja\ntämä on Lauri Pietarinpoika.\n\n\"Sen pahan kerettiläisen Olavin veli, kokematon, nuori, vasta\nkoulunpenkiltä ja patukan alta päässyt mies; ja ilman oikeutta,\njärjestystä ja vahvistusta on hän pantu käskemään piispoja, jotka\npaavi vihki.\"\n\nVanhat liitteet vapisivat, vuosisatojen taitavasti kokoama rakennus\noli vaarassa, piispojen, pappien ja munkkien yhteiset voimat eivät\nnäyttäneet riittävän pitämään sitä pystyssä.\n\nMikä on syynä tähän?\n\nKerettiläinen Lutherko?\n\nEi. Vaan salama taivaasta on särkenyt pimeyden, sen valta on\nlopussa ja ihmiskunta on kypsynyt vastaanottamaan korkeampia,\nkirkkaampia totuuksia, käsittämään sitä oppia, jonka päämääränä on\nrakkaus ihmiskuntaan. Noilla sotureilla, jotka Herra oli valinnut\nlipunkantajikseen ja joiden etunenässä Martin Luther astui, oli kova\ntaistelu kestettävänä. Heitä uhkasivat kamalimmat rangaistukset,\nheitä väjyi tuskallisin kuolema.\n\nJa miksi? Mitä he olivat tehneet?\n\nHe näkivät villiytyneen kansan sokeasti karkaavan perikatoa kohti,\nhe näkivät röyhkeintä, kamalinta petosta, ja he riistivät peiton\npetturien silmiltä ja naamarin sileäksi ajetuilta kasvoilta; mutta\nsilloin kääntyi koko kansa itse tulella ja miekalla, uhkauksilla\nja kirouksilla heitä vastaan. Varmaan he silloin loivat katseensa\nGolgatalle, tuntien että alentumisessakin on ylentymistä, ja\nkiittivät häntä, joka oli riippunut ristillä ja tehnyt heidät\nmahdollisiksi juomaan kalkistaan ja kantamaan ristiään.\n\nVarmaan tällaiset ajatukset liikkuivat Lauri Pietarinpojan mielessä,\nkun hän hämmästyen kuuli vaalin päätöksen ja tunsi, minkä edesvastuun\nalaiseksi hän oli joutunut.\n\nHän oli vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja hänet asetettiin\nasemaan, jossa olivat olleet Jaakko Ulfinpoika ja Kustaa Trolle,\njoiden nimiä maine kantoi kautta maan. Kuinka hän heidän rinnallaan\noli pieni ja vähäpätöinen! Mutta silloin muistui hänen mieleensä,\nettä hänhän onkin vain ase, ehkä Herra on tahtonut valita pienen\naseen suuriin, mahtaviin töihinsä.\n\nJa hän päätti tarkasti tutkia mikä Herran tahto oli ja koettaa toimia\nsen mukaan, huolimatta ruhtinaiden tai kansan suosiosta ja ainoastaan\ntäyttääkseen velvollisuutensa pappina ja ihmisenä.\n\nHän pysyi päätöksessään, sillä neljäkymmentäkaksi vuotta oli hän\narkkipiispana Svean valtakunnassa ja sinä pitkänä aikana ei hänen\nkorkeassa ja vastuunalaisessa toiminnassaan kertaakaan tavattu\nvilppiä. Näinä vaikeina aikoina vaadittiin kirkon johtavalta mieheltä\npaljon kykyä. Ensinnäkin piti hänen raivata tietä uudelle opille ja\nsille valolle, jota evankeelinen käsitystapa vähitellen tahtoi tuoda\njumalanpalvelukseen. Sen piti tapahtua suurella varovaisuudella,\njotteivät heikkouskoiset loukkaantuisi. Ja taistelun uusien ja\nvanhojen olojen, ulkonaisen vallan ja todellisen sisällön välillä\ntäytyi yhtämittaa jatkua. Kuningasvallan ei pitänyt päästä tunkemaan\nliian syvälle, laivaa oli varovaisesti ohjattava kallioiden ja\nsalakarien välitse.\n\nVoima, joka särkee vanhat siteet ja raivaa tietä uusille oloille, on\nharvoin omiaan tyynnyttämään levottomia mieliä.\n\nSuurta apua antoi Laurille Elisabet. Usein sai hän kokea pilkkaa,\nmutta hän otti kaikki vastaan kärsivällisesti. Nainut arkkipiispa\noli papistolle ääretön kauhistus, mutta Elisabet kantoi kohtalonsa\nniin arvokkaasti, että pilkka pian kilpistyi takaisin. Ja herralleen\ntuotti hän sellaista lohdutusta ja apua, että Lauri sittemmin usein\nlausui, että viisas ja ajatteleva vaimo on puolisonsa ja kotinsa\nkorkein siunaus.\n\nKansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi olivat molemmat mahtavia\nsotureja; he katsoivat ensi sijassa päämäärää, jonka tahtoivat\nsaavuttaa ja vasta toisessa sijassa kiinnittivät he huomiota\nkeinoihin, joilla aikoivat taistella. Lauri sitävastoin oli rauhan\nmies; hän oli yhtä oppinut kuin lempeä ja vakavaluontoinen. Hän oli\nlujamielinen ja itsenäinen, ei koskaan poikennut velvollisuudestaan,\nmutta suostui mielellään myönnytyksiin, kun ne koskivat vähäpätöisiä\nasioita. Aikalaisiltaan sai hän osakseen hyvin ansaitun tunnustuksen\nja jälkimaailma on antanut hänelle ensi sijan Ruotsin arkkipiispojen\nja pappien joukossa.\n\nLinköpingin ja Skaran piispanistuimet olivat myöskin avoinna\nja tuomiokapituli oli näihin virkoihin ehdottanut molempien\nhiippakuntien tuomiorovasteja, Linköpingiin Jöns Antinpoikaa ja\nSkaraan mestari Sveniä.\n\nKuningas vahvisti vaalit, ja elokuun 13 p:nä kutsuttiin vastavalitut\npiispat Tukholmaan vihittäviksi virkoihinsa.\n\nSträngnäsin piispa Maunu ja Vesteråsin piispa Pietari kutsuttiin\ntoimittamaan vihkiäisiä.\n\nHe olivat kyllä molemmat allekirjoittaneet Vesteråsin resessin,\nmutta rakkaus roomalaiseen kirkkoon eli heissä vielä ja toivo\nvanhojen olojen palauttamisesta oli heissä vironnut uuteen eloon,\nkun taalalaiset olivat yhtyneet kapinoimaan, ja Kustaa Trolle\nsekä monet muut yllyttäjät, ennustaen Kristianin tulevan suurelle\nretkelle pohjoiseen, olivat kehoittaneet kansaa vapautumaan Kustaan\nhirmuikeestä. Tämä oli luultavasti syynä siihen, että he ennen\nTukholmaan lähtöänsä kutsuivat luoksensa erään kaniikin ja kuuluisan\ntohtori Gallen ja laativat salaisen vastalauseen luterilaista\nvääräuskoisuutta ja Ruotsin kirkon vapautta uhkaavia toimenpiteitä\nvastaan, toimenpiteitä, joista koitui vaan valtakunnalle häpeää ja\nihmissieluille vaaraa. He eivät koskaan aio suostua luterilaiseen\noppiin eivätkä myöskään äsken valituiden piispojen vihkimiseen,\njohon heidät nyt ylivallan voimalla ja pelotuksella pakoitettiin; ja\nkaiken, mitä he tähän asti ovat tehneet ja vastaisuudessa aikovat\ntehdä, julistavat he laittomaksi sekä uskoutuvat tavaroineen\npäivineen pyhän roomalaisen kirkon huomaan, tunnustaen sen äidikseen\nja rahvaan hallitsijattareksi.\n\nTämä vastalause tuli jotenkin odottamatta ja lisäksi miesten kädestä,\njotka vaikeuksien ja taistelujen aikana olivat olleet kuninkaan\npuolella.\n\nLuultavasti oli arkkipiispanvaali suureksi osaksi syynä tähän. Se oli\ntavallaan vanhojen olojen tunnustamista, siitä he saivat innostusta\nja juuri nyt näytti tulleen tilaisuus kohottaa katolinen kirkko\nentiseen mahtavuuteensa, kun yleinen tyytymättömyys oli syntynyt\nkelloverosta ja tuntui mahdolliselta, että kuningas Kristian palaisi\nja ottaisi valtakuntansa haltuunsa. Tarpeellista oli kuitenkin ryhtyä\nvarokeinoihin tulevan rangaistuksen varalta ja siksi kävivät piispat\nkäsiksi samaan keinoon, joka v. 1520 pelasti piispa Braskin hengen.\n\nTässä kohtaa meitä omituinen seikka: katolinen saattaa määrätä\nerinäisiä ehtoja ja sitte valalla vahvistaa asioita, joita ei hän\nhyväksy, vaan kieltää; eikä oppi pidä sitä ensinkään vääränä.\nTarkoitus pyhittää keinot, silloinkin kun ainoastaan yksityisen oma\netu on kysymyksessä.\n\nProtestantti pitää tällaista menettelyä vääränä eikä voisi sitä\npuolustaa, menettämättä itsekunnioitustaan.\n\nSiinä luultavasti syy, jonka tähden ei Kustaa koskaan luottanut\nkehenkään katoliseen; jota puhdasuskoisempi hän oli, sitä useampi\nkettu piili hänen korvansa takana.\n\nPiispat saapuivat nyt Tukholmaan, eihän heidän enään tarvinnut\npelätä, sillä vastalause tasoitti tulevat synnit, ja niin he ensinnä\ntoimittivat piispanvihkiäiset.\n\nSitte vihittiin harmaittenveljien kirkossa Lauri Pietarinpoika\nkorkeaan ammattiinsa. Kuningas itse ojensi hänelle arkkipiispansauvan.\n\nMutta nyt täytyy meidän astua muutamia kuukausia taaksepäin.\n\nHerman Israel oli jo saattanut naimakysymyksen onnelliseen loppuun\nja kuningas käski nyt valmistaa laivoja, joilla nuori morsian oli\ntuotava Ruotsiin.\n\nKuninkaan sisar, rouva Margareeta Vaasa (Hojan kreivin puoliso) sai\ntoimekseen lähteä noutamaan prinsessaa.\n\nHäntä seurasi joukko muita ylhäisiä rouvia ja neitejä, kuten\nMargareeta rouvan oma tytär, suloinen Brigitta Joakimintytär (Brahe)\nja kaunis Brigitta Eerikintytär (Lejonhufvud) sekä kuninkaan\nsisarenlapsi, Ebba Vaasan ja Loholmin herran Eerik Abrahaminpojan\ntytär.\n\nKuninkaan marski Lauri Siggenpoika sekä Birger Niilonpoika (Grip),\nKustaa Olavinpoika (Stenbock) ja useita muita Ruotsin etevimpiä\nritareja lähetettiin niinikään noutamaan kuninkaallista morsianta.\n\nHeinäkuussa tapahtui lähtö, mutta vastatuuli pidätti ruotsalaiset\nlaivat viikkokausia matkalla. Tästä syystä tahtoi Lauenburgin hovi\nsiirtää kotimatkan toiseen vuoteen, mutta siitä taas ei kuningas\ntahtonut kuulla puhuttavan; hän sanoi pitävänsä sitä kauppojen\npurkamisena. Morsian sekä hänen äitinsä, sisarensa ja useita muita\nrouvia ja herroja läksi siis matkalle elokuun lopulla.\n\nValtakunnan herrat ja miehet olivat jo sitoutuneet kokoamaan hopeaa\nja lahjoja tätä juhlaa varten, jotta \"hänen armonsa heille kaikille\nolisi suosiollinen herra, joka heidän kaikkien parasta tahtoo\".\n\nPappien ja kirkkojen piti myöskin ottaa osaa keräykseen.\n\nKun häiden aika alkoi lähestyä, kirjoitti kuningas kaikille voudeille\nja läänitysmiehille koko Uplannissa, että koska suuri juhlallisuus\npian on käsissä, jolloin tarvitaan paljon tuoretta ruokaa, he\ntuomarien kanssa koettaisivat taivuttaa talonpoikia hääavun\nantamiseen, siten että kaksitoista talonpoikaa yhdessä antaisi 2\nlammasta, 2 hanhea, 12 kanaa ja 40 munaa; tämä lahja ei heille\ntuottaisi erityisiä kuluja, varsinkin koskei kuningas ollut vaatinut\nheiltä kruunausapua.\n\nItägötlannin ja Smålannin voudeille ja läänitysmiehille annettiin\nniinikään käsky että he koettaisivat saada talonpoikia vapaehtoisesti\nantamaan härkiä juhlaan, nimittäin niin, että kaksikymmentä tai\nuseampi talonpoika yhdessä antaisi yhden härän ja vasikan; mutta\njos talonpojat tämän tuoreen ruuan luovuttamisessa osoittaisivat\nvastahakoisuutta, niin ei heitä pitäisi pakoittaa, vaan tehkööt he\nniinkuin tahtovat.\n\nKaupunkeihin lähetettiin käsky, että ne juhlan aikana veisivät\ntavaransa Tukholmaan eikä muualle, koska sinne silloin tulisi paljon\nväkeä vieraista maista ja kaupungeista, ja luultavasti myöskin useita\nvieraita kauppiaita, joten jokainen Tukholmassa voisi saada tavaransa\nkaupaksi yhtä hyvin kuin Itämerenkaupungeissakin.\n\nSyyskuun 8 p:nä tuotiin kuninkaalle tieto, että laivat ovat tulossa.\n\nKaupungissa olivat markkinat ja uutinen levisi salaman nopeudella.\nKaupanteko loppui paikalla, kaikki jotka kynnelle kykenivät,\nriensivät sillalle katsomaan komeutta.\n\nLaivat siellä todellakin likenivät hyvällä tuulella.\n\nPian saattoi eroittaa, että ensimäisen laivan kannella seisoi joukko\nnaisia.\n\nSamassa saapui rantaan kuningas, lempeästi hymyillen; hänen\nseurassaan oli suuri joukko herroja, kaikki loistavissa univormuissa.\n\nJo yritettiin rannalta laskea siltaa, mutta liian aikaiseen, joten se\noli vedettävä takaisin.\n\nKaikki silmät olivat suunnatut kuninkaaseen; hän sen tiesi ja koetti\nkasvoillaan säilyttää iloisen, tyytyväisen hymyn, mutta kokonainen\najatusten tulva riehui hänen sielussaan.\n\n— Kas, kas!... Se on varmaankin tuo, joka on mustassa puvussa ja\njoka puhuttelee Margareeta rouvaa.\n\n— Sehän on vanha ämmä... ei, kai se on tuo tuossa edessä...\n\n— Mutta sehän seisoo ihan vaiti.\n\n— Ja vieressä on toinen, joka on ihan hänen näköisensä. Kai he ovat\nsisarukset.\n\n— Mutta eihän hän vastaa mitään.\n\nLaiva tuli jo ihan likelle rantaa. Kuningas oli vetäytynyt\ntaaksepäin, sekä hän että hänen herransa paljastivat päänsä ja\nkatselivat vilkkumatta laivaan.\n\nSilta laskettiin rannalta ja sen päälle levitettiin sinikeltainen\npeite.\n\nHerra Lauri Siggenpoika likeni silloin erästä pitkää naista, lausui\nhänelle jotakin ja osoitti kuningasta.\n\nNaisen kasvoille levisi heikko puna ja syvällä niiauksella vastasi\nhän kuninkaan tervehdykseen.\n\nSeuraavana hetkenä Kustaa herrojensa saattamana astui kannelle.\n\nEnsi työkseen tervehti hän morsianta, hän tahtoi katsoa häntä\nsilmiin, mutta hänen silmänsä olivat maahan tähdätyt.\n\nSitte tervehti kuningas hänen äitiään ja sisartaan.\n\nVihdoin sai hän tervehtiä omaisiaan.\n\n— Jumalan kiitos, että olemme kotona, kuiskasi Margareeta rouva.\n\nKustaan ympärillä oli niin paljon iloisia, nuoria kaunottaria, että\nhänen sydämensä lämpeni heidän likeisyydessään.\n\nSitte tarjosi hän prinsessalle käsivartensa, taluttaaksensa hänet\nlaivasta maihin.\n\nHän teki taaskin syvän niiauksen ja tarttui tarjottuun käsivarteen.\n\nTähän saakka oli suuri ihmisjoukko pysynyt alallaan, mutta nyt\nalkoivat ihmiset tungeskella likemmä, oikein näkemään komeutta.\n\nMutta vahti ei päästänyt heitä ja ainoastaan likinnä seisovat\nnäkivät, että kuninkaan marski, Lauri Siggenpoika talutti prinsessan\näitiä; sitte seurasi pitkä jono vieraita rouvia ja neitejä, ja vasta\nheidän perässään astelivat ruotsalaiset.\n\nMutta kun kuninkaalliset olivat menneet, alkoivat kielet oikein\nliikkua.\n\n— Korea oli kuin markkinain marakatti.\n\n— Miksei hän koskaan kohottanut silmiään?\n\n— Kaiketi häntä hävetti!\n\n— Äiti hänellä oli pahan näköinen.\n\n— Mulkoili niin silmillään!\n\n— Ja nyrpisteli nenäänsä!\n\n— Jumala siunatkoon Kyösti kuningasta! Hän oli lempeä kuten aina!\n\n— Kun ei hän vaan olisi ottanut paholaista veneeseensä?\n\n— No sitte hän kyllä jaksaa vetää sen maihin.\n\n— Sisar näytti reippaalta tytöltä!\n\n— Mutta ylpeältä.\n\n— Enemmän minä vaan pidin meidän omista ruotsalaisistamme.\n\n— Kyllä, ei niissä saksalaisissa ollut yhtään niin kaunista.\n\n— Ja jokainen hymähteli ja katseli mielitiettyään.\n\n— Margareeta rouva oli myöskin mukana.\n\n— Näittekö kuinka hänen silmänsä harhailivat?\n\n— Hakivat kai kreiviä.\n\n— Tietysti. Missähän hän lieneekin?\n\n— Tietysti toisen luona! Sanoja säesti raaka nauru.\n\n— Kuninkaan ei pitäisi kuljettaa maahan niin paljon ulkomaalaisia.\n\n— Hänen sisarensa ei olisi tarvinnut mennä naimisiin sellaisen\nkanssa.\n\n— Ulkomaalainen kerjäläinen on aina parempi kuin ruotsalainen.\n\nNäitä jutellen likeni kansanjoukko linnaa.\n\n— Koskahan häät vietetään?\n\n— Kaiketi ovat pidot ensin valmistettavat.\n\nJa tyyntyneenä hajosi kansanjoukko, mikä meni markkinatouhuun, mikä\nkotiaskareihin.\n\nMutta kukaan ei pitänyt tulevasta kuningattaresta.\n\nItselleen koetti Kustaa uskotella, että hän on äärettömän ujo;\nvaivoin sai hän häntä edes vastaamaan \"kyllä\" ja \"ei\" kysymyksiinsä,\nvaikka äiti ja sisar vakuuttivat, että hän heidän seurassaan on\nerittäin puhelias.\n\nKustaa esiintyi nyt koko rakastettavuudessaan. Hän kuvitteli\njo rakastavansa noita kylmiä välinpitämättömiä kasvoja, jotka\neivät koskaan katselleet häneen, joitten huulilta ei ainoakaan\nrakastavainen sana tunkenut hänen korvaansa. Hän tahtoi luoda iloa ja\nonnea nuoren morsiamensa ympärille ja hän toivoi, että rakkaus maahan\nja kansaan, joka täytti hänen sydämensä, vähitellen valtaisi hänetkin.\n\nÄidistä, herttuattaresta, ei hän ensinkään pitänyt; hän oli terävä\neukko, joka mielellään hyvillä neuvoilla olisi tahtonut sekaantua\nsisälliseen talouteen, jollei Kustaa hienosti olisi osannut vältellä\nhäntä.\n\nOnneksi tämä kaikki oli ohimenevää ja kuningas valmisteli jo salaa\nhänen kotimatkaansa maatietä Tanskan kautta. Hänen tyttärensä oli\nsiellä naimisissa Fredrikin pojan, prinssi Kristianin kanssa, muuten\nsangen onnettomassa avioliitossa.\n\nHäitä varten tehtiin nyt suuria, loistavia valmistuksia. Linnamäelle,\nmuurin alapuolelle aidattiin suuri ala turnauksia ja muita\nritarileikkejä varten, joita ajan tavan mukaan piti olla.\n\nSamoin koristettiin suuri huone tanssisaliksi; seinille ripustettiin\npeitteitä ja tauluja.\n\nSyyskuun 26 p:nä olivat vihdoin loistavat ja juhlalliset häät.\n\nLauri Pietarinpoika toimitti, useiden piispojen avustamana,\nvihkimisen.\n\nKoska morsian jo kuului luterilaiseen kirkkoon, niin ei mihinkään\nerityisiin toimenpiteihin tarvinnut ryhtyä.\n\nMorsian oli komea, kaikki ihailivat hänen kauneuttaan, mutta\nrakkautta ei hän herättänyt kenessäkään.\n\nKustaa yksin näytti olevan vaaliinsa tyytyväinen.\n\nKahdeksan päivää kestivät häät.\n\nEnsimäisenä päivänä oli turnaus.\n\nKorkealla, komealla lavalla istui nuori kuningatar äitinsä ja\nsisarensa välissä ja molemmin puolin heitä Margareeta rouva ja rouva\nEbba Vaasa.\n\nHeidän takanaan oli suuri joukko rouvia ja neitejä; kokonaisuus\nmuodosti ikäänkuin kukkalavan, täynnä ihanimpia ruusuja ja liljoja.\n\nVastaiselle puolelle salia oli tehty pienempi lava. Siellä istui\nkuningas ja paljon korkeita herroja.\n\nMutta aitauksen sisässä ratsastivat rautaan puetut ritarit\nedestakaisin. Heidän komeat hevosensa tepastelivat ja itse he\nheiluttelivat keihäitään, valmiina taistelemaan kunniansa ja naisensa\nedestä.\n\nJokaisen olkapäähän oli kiinnitetty nauha ja Kustaan silmät hakivat\nnuorten, kauniiden naisten parvesta nauhojen antajattaria.\n\nMutta ympärillä seisoi ääretön kansanjoukko ihailemassa komeutta ja\nlausumassa arvosteluja, säätyyn ja onnen antimiin katsomatta.\n\nKun torventoitotuksilla sitte ilmoitettiin, että kaikki on kunnossa,\nsyntyi hetken hiljaisuus.\n\nKomea herra ratsasti radalle; antaessaan hevosensa siinä tepastella,\nnäytti hän reippaalta ja urhoolliselta.\n\nSe oli holsteinilainen Schak von Ahnefeld, joka oli tullut morsiamen\nseurueessa.\n\nKorkealla äänellä hän saksaksi kehoitti ruotsalaisia herroja\nkamppailemaan kanssaan.\n\nJännityksellä katseli kansa sinne päin, missä kuninkaan herrat\nolivat. Eikö kukaan heistä nyt lähde kohtelemaan tuota saksalaista\nansion mukaan?\n\n— Minä puolestani olisin valmis kantamaan sekä miehen että hänen\nhevosensa Norrströmiin, mutisi muuan raudankantaja.\n\nKustaa mittaili silmillään miestä ja loi sitte varman, hymyilevän\nkatseen omiin herroihinsa.\n\nMutta herttuatar katseli ylpeänä ympärilleen ja kuiskasi sitte\njotakin tyttärensä korvaan, ikäänkuin sanoakseen: \"Te raukat, kyllä\nhän tekee lopun teistä kaikista!\"\n\nMutta sieltä päin ei kuulunut ketään; kyllä he vilkkaasti\nkeskustelivat, mutta enempää ei siitä tullut.\n\nSilloin rypisti kuningas kulmakarvojaan ja kuiskasi jotakin ympärillä\nseisoville herroille.\n\nSillaikaa istui uljas ritari levottoman hevosensa selässä.\n\nVihdoin ratsasti ruotsalaisten joukosta esiin lyhyt, harteva ja\njäntterä ritari; hitaasti hän likeni saksalaista, ilmoittaen\nnoudattavansa kehoitusta.\n\nSe oli pieni \"Pekka Svenske\", kuninkaan vouti Linköpingin linnasta.\n\nHerttuatar nauroi niin, että hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa\nedessä.\n\nKustaa hymyili tyytyväisenä.\n\nMutta kansa odotti jännityksellä, miten kävisi.\n\nKun taistelutoverit olivat tervehtineet toisiaan, ratsastivat he\nradan äärimmäisiin päihin.\n\nTorvet antoivat sitte merkin ja molemmat törmäsivät vastatusten.\nMutta Schak von Ahnefeld lensi kuin pallo hevosen selästä ja teki\nkauniin kuperkeikan.\n\nSilloin syntyi kansanjoukossa sellainen riemu, että heitä täytyi\nkieltää meluamasta.\n\nHerttuatar kävi tulipunaiseksi, mutta ei huolinut katsoa oikeaan eikä\nvasempaan.\n\nPekka Svenske istui tyynenä hevosensa selässä, silitellen sen harjaa.\nHänen täytyi siinä odottaa, kunnes saisi tietää, tahtooko vieras\nritari jatkaa leikkiä.\n\nVähän vaivaloista oli holsteinilaiselle herralle nouseminen, mutta\napua hän ei ottanut vastaan; vihdoin hän sitte pääsi jaloilleen.\n\nOli hän ehkä vähän kankea, mutta täytyihän hänen pestä pois häpeänsä.\nHän ilmoitti siis ottaneensa asian liian kevyeltä kannalta ja\nhaluavansa vielä kerran koettaa voimiaan reippaan ruotsalaisen\nvastustajansa kanssa.\n\nPekka Svenske vastasi hänen kumarrukseensa ja läksi ratsastamaan\nkentän toiseen päähän.\n\nIkäänkuin voimiaan koetellakseen teki ruotsalainen muutamia siroja\nhyppyjä ennenkuin asettui paikoilleen.\n\nSitte he taas seisoivat vastatusten.\n\nJo soivat torvet.\n\nJa molemmat ritarit karkasivat eteenpäin.\n\n— Ajanpa tällä kertaa asiani toisella lailla, puheli Pekka Svenske\nitsekseen, ja hän pysyi sanoissaan.\n\nSaksalainen lensi ensin korkealle ilmaan ja putosi sitte suinpäin\nmaahan.\n\nNyt ei Pekka Svensken enään tarvinnut odottaa jatkamista, sillä\npahasti vahingoittuneena kannettiin saksalainen pois.\n\nMutta silloin ei kansan riemua enään saatu vaikenemaan. Kustaa antoi\nheidän ilonsa päästä valloilleen, asia huvitti häntä itseäänkin. Hän\nlähetti erään herransa kiittämään Pekka Svenskeä.\n\nHerttuatar asteli levottomana edestakaisin, hän oli nähtävästi\nloukkaantunut, mutta nuori kuningatar istui kankeana,\nliikkumattomana, välittämättä mistään.\n\nKustaa tuumaili mahtaako hän todellakaan välittää mistään, vai hieno\ntapako käskee häntä pysymään noin kankeana. Hän tahtoi uskoa, että\nhieno tapa oli syynä siihen.\n\nMutta hänen takanaan oli iloisia, nuoria, ylpeyttä säteileviä\nkasvoja, ja Kustaa tunsi rintansa paisuvan samoista tunteista.\nHeidänkin sydämensä olivat ruotsalaiset ja ruotsalaisen uroon voitto\nvaikutti heihin ikäänkuin he itse olisivat olleet osallisina sen\nsaavuttamisessa.\n\nRuotsalaiset ritarit koettelivat keskenäänkin voimiaan erinomaisella\ntaitavuudella.\n\nSuurta huomiota herättivät marski, herra Lauri Siggenpoika ja herra\nBirger Niilonpoika.\n\nMolemmat osoittivat suurinta voimaa ja harjaantumista, mahdoton oli\nsaada selville, kumpiko voittaisi, ja vihdoin syöksivät he toisensa\nyhtaikaa satulasta.\n\nJuhla loppui ilolla ja naurulla.\n\nMutta illalla tanssittiin kauniissa salissa ja hellät tunteet\npuhkesivat valloilleen.\n\nKustaa näki ympärillään rakastuneiden katseita ja kuuli nuorten\nhuulilta hellää kuherrusta.\n\n— Saisinko huomenna puhutella teidän armoanne? pyysi herra Birger\nNiilonpoika.\n\n— Kello kymmenen! vastasi kuningas.\n\n— Mutta kas! Tuossa seisoi nuori Kustaa Olavinpoika Stenbock kalpein\nposkin, tuijottaen eteensä.\n\nKuningas kysyi mikä häntä vaivaa.\n\n— Minä pyydän teidän armoltanne eroa virastani, sammalsi hän. —\nAion ulkomaille palvelukseen.\n\n— Eikö nyt kukaan kaunis neitonen ole kiinnittänyt sinua tänne?\n\nMies punastui korviin saakka.\n\n— Tule luokseni huomenna kello yksitoista, niin saamme puhua asiasta.\n\nKuningas läksi sitte Margareeta rouvan luo ja istuutui hänen\nviereensä.\n\n— En ikinä voi unohtaa vankeuttani Jönköpingissä, huokasi Margareeta\nrouva.\n\n— Sen sait kärsiä minun tähteni!\n\nKustaa oli kuullut tuon valituksen vähinten kaksikymmentä kertaa.\n\n— Siksi sen kestinkin.\n\n— Mitä pidät juhlasta?\n\n— Kysy sitä kuningattarelta.\n\n— Hän istuu nyt äitinsä parissa enkä tahdo heitä häiritä; sitäpaitsi\npuhuisin sinun kanssasi.\n\n— Puolisostaniko?\n\n— En. Miksi sinä kalpenet?\n\n— Sinä olet hänelle pahoillasi, Kustaa.\n\n— Hän ei ole osoittanut ansaitsevansa luottamustani.\n\n— Ehkä ovat vaatimuksesi olleet liian suuret?\n\n— Hän tahtoi itsepintaisesti päästä Lyypekkiin ja väitti varmaan\npakoittavansa kaupungin vähentämään mahdottomia vaatimuksiaan, ja\nsensijaan suostui hän kaikkiin lyypekkiläisten pyyntöihin.\n\n— Minä tiedän kuinka hän kärsi... pelkäsin hänen surevan\nkuoliaaksi... sitte minä läksin kotiin edeltäpäin, mutta tuo onneton\ntapaus Jönköpingissä tuli eteen...\n\n— Puhukaamme jostakin muusta. Matka on tehnyt Birgitallesi hyvää.\nHän on tullut entistä kauniimmaksi!\n\n— Todellako!\n\nMargareeta rouva näytti tyytymättömältä.\n\n— Hän on tullut niin sinun näköiseksesi... varmaan useat ovat\nsanoneet hänelle sen.\n\n— Olen pitänyt häntä kotona niin paljon kuin suinkin ja siellä hän\nparhaiten on viihtynytkin.\n\n— Eikö kukaan nuori ritari ole saanut hänen sydäntään sykkimään?\n\n— Sellaisen lapsen sydäntä!\n\n— Onhan hän seitsemäntoista vanha!\n\n— Sellaisia ei hän edes ajattelekaan!\n\n— Oletko varma?\n\n— Kokonaan.\n\n— Kutsuppa tyttö tänne, mutta älä itse tule.\n\nNuori neiti oli kuin upea kukka; elämänhalu säihkyi hänen tuoreista,\nloistavista sinisilmistään ja hymyili huulilta, joiden alta paljastui\nvalkea hammasrivi.\n\nIlokseen kuningas häntä katseli.\n\n— Oletko tanssinut paljon?\n\n— Koko illan, teidän armonne.\n\n— Eikö pikku jalka ole väsynyt?\n\n— Ei se koskaan väsy!\n\n— Eikö sydän sitte ole kieltänyt?\n\n— Sydänkö? Tyttö loi silmänsä maalian.\n\n— Eikö sydän sitte sano mitään?\n\n— Sanoisi kyllä... jos uskaltaisi, kuiskasi neito.\n\n— Tietysti se uskaltaa! Kerroppa minulle, mitä se sanoo? Kuningas\nistutti hänet rinnalleen, selinpäin äitiin.\n\n— No, miten asiat edistyvät?\n\n— Eivät ensinkään!\n\n— Kuiskaappa korvaani alkukirjain! Birgitta painui häntä likemmä ja\nkuiskasi:\n\n— B!\n\n— Sanoppa vielä toinen.\n\n— N!\n\n— Oikein! Nyt suutelen sinua ja sanon koko nimen. Ja kuningas\nsuuteli häntä ja kuiskasi: — Birger Niilonpoika!\n\n— Voi! huudahti tyttö ja kätki kasvot käsiinsä. Margareeta rouva oli\nollut niin likellä, että hän oli kuullut kaikki.\n\n— Kas niin, Margareeta, lausui Kustaa, — nyt on tyttäresi tehnyt\ntunnustuksensa. Sulje hänet nyt syliisi ja siunaa häntä!\n\n— Tämä tulee niin odottamatta, sanoi Margareeta.\n\n— No, kutsunko tänne ritarin?\n\n— Ei, ei, minun pitää puhua mieheni kanssa...\n\n— Ei ole tarpeellista, eihän hän ole tytön isä ja tuskin hän\nruvennee vastustamaan minun tahtoani.\n\n— Hänen suurin ilonsa on tietysti täyttää se... muutaman päivän\nperästä...\n\n— Nyt heti; huomenna tapahtuu kihlaus!\n\n— Huomennako?\n\n— Niin! Kas niin, keskustelkaa nyt asiasta!\n\nSitte läksi kuningas huoneen toiseen päähän, missä lempeä rouva Ebba\nVaasa istui.\n\nHän oli Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvudin leski. Hänen miehensä\noli auttanut Kristianin Tivedenin yli ja palkaksi saanut surmansa\nTukholman verilöylyssä.\n\nEbba rouva ei tahtonut luopua katolisesta uskosta, sentähden oli\nhän asettunut asumaan Vretan luostarin likeisyyteen, joka vielä oli\nkunnossa.\n\nKustaa kunnioitti häntä suuresti ja hänen erityisestä pyynnöstään oli\nvanhin tytär Birgitta päässyt noutamaan morsianta ja Ebba rouva itse\ntullut häihin.\n\nKun kuningas istuutui hänen viereensä, hymähti hän lempeästi ja\nlausui:\n\n— Kuinka kauniit hääpidot nämä ovat!\n\n— Kauniitko? Niin, onhan täällä paljon kaunista!\n\n— Avioliitto sisältää aina lupauksen, lausui Ebba rouva, — mutta\ntämä avioliitto sisältää lupauksen koko kansalle, siksi ovat nämä\nhäät minusta niin sanomattoman kauniit.\n\n— Niin, sanoi kuningas, — me kylvämme, vaan Herra antaa kasvun;\nmutta minä tahtoisin nähdä ympärillä niin paljon onnellisia ihmisiä\nkuin suinkin.\n\n— Täällä näkyykin pelkästään iloisia kasvoja.\n\n— Tosin, mutta ne saattavat olla naamareja.\n\n— Naamareja me kaikki kannamme!\n\n— Niin, suru painaa teitä vielä.\n\n— Se ei koskaan minua heitä.\n\n— Ja kuitenkin on teidän kotinne rauhallisin, iloisin ja onnellisin,\nminkä olen nähnyt.\n\n— Minulla on tyttäreni!\n\n— Niin, he ovat sen päiväpaisteena; mikseivät he kaikki päässeet\nhäihin?\n\n— Teidän armonne, he viihtyvät kotona.\n\n— Birgitta näkyy viihtyvän täälläkin.\n\n— Pelkään liiankin hyvin!\n\n— Miksi liian hyvin? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n— Että koti saattaa käydä hänelle vähemmin rakkaaksi.\n\n— No, antakaa hänen täältä ottaa mukaansa se, mikä häntä pidättää\ntäällä.\n\n— Huvi, tanssiko siis?\n\n— Te väärinkäsitätte minua tahallanne; tarkoitan tietysti sitä, jota\nhänen sydämensä rakastaa.\n\n— Hänen sydämensä ei vielä ole valinnut!\n\n— Mutta entä jos se on?\n\n— Silloin hän olisi sanonut sen minulle.\n\n— Ehkei hän tahdo rikkoa sisarparven eheyttä?\n\n— Se olisi oikein; maailma on myrskyisä meri.\n\n— Rakkaus sensijaan luja satama.\n\n— Riippuen rakkauden laadusta.\n\n— Täytyyhän teidän kuitenkin antaa heidän mennä naimisiin!\n\n— Täytyy kai! sanoi äiti huoaten.\n\n— Täällä on muuan nuori ritari, joka rakastaa neiti Birgittaa.\n\n— Kustaa Stenbock!\n\n— Vai tiedätte te!\n\n— Tyttö sanoi minulle sen itse.\n\n— No kielsittekö te?\n\n— En minä, vaan hän.\n\n— Mistä syystä?\n\n— Hän rakastaa minua enemmän kuin häntä!\n\n— Mutta eikö hänen sydämensä voi rakastaa teitä molempia?\n\n— En tiedä! Pyhä Jumalan äiti, kun emme ikinä olisi tulleet tänne!\n\nKustaa huomasi, ettei tältä taholta ollut mitään voittamista.\n\n— Kuinka minun suloinen, ihana Margareeta impeni jaksaa? kysyi hän.\n\n— Margareeta on lapsi! sanoi äiti.\n\n— Mutta suloisin, minkä ikinä olen nähnyt, puhui kuningas\nvilkkaasti. — En koskaan unohda noita suuria, sinisiä silmiä, jotka\nkerran hääpidoissa minuun katselivat, muistattehan, Ebba rouva!\n\n— Muistan. Ja Margareeta muistaa myöskin!\n\nPian läksi kuningas Ebba rouvan luota, mielessään harmitellen, ettei\nollut saanut mitään aikaan.\n\nMutta tanssi jatkui, soitto helisi ja ilo loisti kaikkien silmistä.\n\n— Käykö kuningattareni vielä kerran tanssiin? kysyi kuningas\nvilkkaasti.\n\n— En, minua väsyttää!\n\nKustaa katsoi häneen kummastuneena, eikö hän käsitä, että _hän_,\nkuningas, tahtoo tanssia _hänen_ kanssaan? Eikö hän ehkä koskaan tule\nhäntä käsittämään? Ja pois kuningas läksi. Hänen katseensa sattui\nkauniiseen Birgittaan, joka suruissaan kuin haavoitettu kyyhky istui\npää kallellaan.\n\nReippaasti astui kuningas hänen luokseen.\n\nTyttö punastui ja oikaisihe suoraksi.\n\n— Te olette niin herttainen ja lempeä, virkkoi Kustaa, — ja\nsaatatte samalla olla niin julma.\n\n— Minäkö, teidän armonne?\n\n— Juuri te, kaunis neiti!\n\n— Ketä olen loukannut?\n\n— Ensinnäkin itseänne.\n\nTyttö katsoi häneen kummissaan.\n\n— Ja erästä toista...\n\nTyttö taivutti hiukan päätään.\n\n— Se toinen tuli äsken kalpein poskin luokseni pyytämään eroa\nvirastaan.\n\n— Eroa!\n\n— Hän aikoo jättää isänmaan...\n\n— Miksi?\n\n— Ettekö te tiedä?\n\nKyyneleet alkoivat valua alas neidon poskia.\n\n— Hän rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Tyttö teki kädellään\nliikkeen ja pää vaipui syvemmälle.\n\n— Hän on sentään jalo, urhoollinen ritari...\n\n— Niin on!\n\n— Jalolla neidillä olisi syytä ylpeillä hänen rakkaudestaan...\n\n— Olisi!\n\n— Mutta sydäntään ei kukaan voi pakoittaa...\n\n— Ei!\n\n— Hän pakenee maastaan hänen tähtensä...\n\n— Ei, ei! kuului tuskallisesti neidon huulilta.\n\n— Tekeekö hän teidän mielestänne oikein?\n\n— Ketä te tarkoitatte?\n\n— Kustaa Stenbockia!\n\n— Minä rakastan häntä.\n\n— Ja karkoitatte kuitenkin hänet luotanne!\n\n— Äitini...\n\n— Jättää teille päätösvallan.\n\n— Kyllä!\n\n— No mutta entä sitte?\n\n— Se häneen niin koskisi ja hänellä on jo ollut paljon suruja.\n\n— Hurskas lapsi! sanoi Kustaa miltei kunnioittaen; — tahdotteko\nuskoa kohtalonne minun käsiini?\n\nKustaa Vaasa. II.\n\n— Jos teidän armonne käskee!\n\n— En, pyydän vain saada tehdä teidät onnellisiksi. Tyttö loi häneen\nkiitollisen katseen ja hän läksi voitostaan iloiten.\n\nSeuraavana päivänä hän hyvään aikaan lähetti noutamaan Kustaa\nStenbockia.\n\n— Tiedätkö, että hän sinua rakastaa? kysyi hän.\n\n— Uskon, mutta...\n\n— Mene nyt paikalla Ebba rouvan luo ja ilmoittaudu minun\nsanansaattajanani!\n\n— Mutta teidän armonne!\n\n— Minä sinut lähetän ja minä sinulle takaan Brita neidin rakkauden!\n\n— Mutta jos hän kieltää?\n\n— Niin vetoa neitiin; muistuta hänelle eilistä keskusteluamme.\n\n— Kuinka voin kiittää teidän armoanne?\n\n— Toimenpiteeni eivät ole aivan epäitsekkäät; en tahdo kadottaa\nurheaa ritaria enkä antaa hänen surra kuoliaaksi kauniin tytön tähden.\n\nKustaa Stenbock riensi Ebba rouvaa tapaamaan ja sai asiansa mitä\nparhaimpaan järjestykseen.\n\nMuutaman tunnin perästä palasi hän kuninkaan luo ja ilo loisti\nhänen silmistään, kun hän esiinkantoi Ebba rouvan tervehdyksen: hän\niloitsee saadessaan täyttää kuninkaan tahdon ja ainoastaan pyytää,\nettä asia vastaiseksi pidettäisiin salassa.\n\n— Iltaan asti, sanoi Kustaa, — ei kauvemmin!\n\n— Pelkään että hän pahastuu!\n\n— Sen huolen kannan minä!\n\nPäivän loistavassa juhlassa oli kuningas iloisin iloisten joukossa,\nhän sirotteli ympärilleen pilapuheita ja ilonpurkauksia, kaikkien\nsilmät häntä seurasivat, ilmaisten rakkautta ja myötätuntoisuutta,\nja hänen omassa sydämessään liikkui ylivuotavan lämmin tunne; ehkä\nhän itseltään ja muilta tahtoi peittää, että piikki jo oli häntä\nhaavoittanut, sillä näytti siltä kuin hän ajamalla olisi ajanut\nluotaan kaikki huolet, vaan nauttiakseen hetken riemusta.\n\nIhmetellen kuningatar häneen katsoi, hän ei häntä käsittänyt ja hänen\nystävällisiin, lohduttaviin sanoihinsa vastasi hän vain kylmällä\nhymyllä.\n\n— Hän ikävöi äitiään! selitti kuningas ympäristölleen. Niin hän sai\nkoettaa selitellä kuningatar Katarinan käytöstä koko hänen elämänsä\najan.\n\nMutta tänään tahtoi hän iloita, vaan iloita. Äkkiä likeni häntä\nkreivitär Margareeta.\n\n— Kreivi suostuu! ilmoitti hän.\n\n— Siitä olinkin varma!\n\nKun illalla tanssin piti alkaa, viittasi hän soittajille, että he\nlakkaisivat, ja lausui, astuen juomapöydän ääreen:\n\n— Olen antanut tuoda parhaat viinit kellaristani. Täyttäkää maljat!\n\nSitte tarttui hän maljaan ja jatkoi:\n\n— Olen kokenut paljon tässä maailmassa enkä ensi kertaa hiero\nnaimiskauppaa, kun tänään sisareni ja kreivi Hojan suostumuksella\nlasken rakkaan sisarentyttäreni, jalon neiti Birgitta\nJoakimintyttären käden jalon herra Birger Niilonpojan käteen!\n\nHän liitti nuorten kädet yhteen ja syleili heitä; sitte piti heidän\njuoda hänen kanssaan ja kiertää pitkin salia vastaanottamaan\nonnentoivotuksia.\n\nMutta äkkiä läksi Kustaa Ebba rouvan luo.\n\n— Saanko tarjota teille käsivarteni, kälyni? Ebba rouva nousi\npelästyneenä.\n\n— Teidän armonne!\n\n— Ettehän toki ota takaisin sanaanne?\n\n— En suinkaan!\n\n— No, ettekö tiedä, ettei koskaan pidä heittää huomiseksi, mitä\ntänään voi tehdä?\n\nLempeän väkivaltaisesti otti hän hänen käsivartensa ja lausui ääneen:\n\n— Jalo kälyni, rouva Ebba Lejonhufvud on sallinut minun ruveta\ntyttärensä naittajaksi, jolla perustuksella täten kihlaan jalon\nBrigitta Eerikintyttären urhoolliselle ritarille herra Kustaa\nOlavinpoika Stenbockille!\n\nNäin sanottuaan liitti kuningas nuorten kädet yhteen ja syleili heitä\nsydämellisesti.\n\nMutta samassa näki hän heidän molempien, unohtaen koko ympäristönsä,\npolvistuvan äidin eteen.\n\nPelästyneenä tahtoi Ebba rouva nostaa heidät ylös, mutta he pyysivät\npolvillaan hänen siunaustaan.\n\nSilloin laski äiti kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.\n\nKohtaus teki valtavan vaikutuksen, sillä se erosi niin räikeästi\nympäristöstä.\n\nJa kun tämä pari sitte kierteli pitkin salia ottamassa vastaan\nonnentoivotuksia, niin ei sille lasketeltu niin paljon leikkipuheita\nkuin ensimäiselle parille.\n\nTaas alkoi musiikki soida ja tanssi käydä hurjissa pyörteissä.\n\nKahdeksan päivää kesti iloisia häitä.\n\nSitte läksi herttuatar tyttärineen ja Kustaa saattoi heidät matkalle.\n\nKotiin palatessaan päätti hän tästälähin uhrata koko elämänsä ja\nkaikki voimansa synnyinmaalle. Hän kyllä oli huomannut, ettei\nhänen avioliittonsa tule onnelliseksi, mutta eihän asia enään\nollut korjattavissa, piti siis koettaa kärsiä ja tehdä elämä niin\nsiedettäväksi kuin suinkin. Saattaisi ehkä sattua seikkoja, jotka\nlikentäisivät puolisoja.\n\nTyhjältä tuntuu, kun ei ole ketään, jonka puoleen täydellisellä\nluottamuksella voisi kääntyä!\n\nHojan kreiviin ei ollut luottamista. Hän oli hääjuhlaa aikana\nkäyttänyt hyväkseen Kustaan iloista mielialaa ja pyytänyt\nhäneltä lisää läänityksiä. Ja kun Kustaa kielsi, niin rupesi hän\nuhkailemaan... Hävytön mies, hänen oli kuningasta kiittäminen\nkaikesta ja nyt hän loi häneen kateellisia katseita!\n\nHuomenlahjaksi oli kuningas antanut kuningattarelleen Kalmarin\nlinnan, kaupungin ja läänin sekä koko Ölannin ynnä Borgholmin linnan;\nsensijaan kerrotaan kuningattaren lausuneen esirukouksen taalalaisten\npuolesta, jolloin he taas vuorostaan \"kiittivät armollista rouvaansa\nhänen lempeästä rukouksestaan ja selittivät, että he ovat valmiit\nhäntä verellä ja hengellä puolustamaan\".\n\nNuori kuningatar vietti omituista elämää; mieluinten oli hän yksin,\njoko lukien kirjaa tai istuen käsityönsä ääressä; ympäristöään\nkohteli hän ylpeästi ja käskemällä; keskusteluun ei hän milloinkaan\nantautunut. Kuningas ei koskaan saanut häntä siihen; hän vaikeni\naina, jos hänen mielipidettään tai hänen tahtoaan kysyttiin, lieneekö\nse sitte tapahtunut itsepintaisuudesta vaiko tietämättömyydestä.\n\nMutta sensijaan saattoi hän joskus aivan syyttä kiivastua\näärettömästi.\n\nHän oli kotoa tuonut muassaan pienen koiran, jota hän intohimoisesti\nrakasti ja jonka aina piti nukkua hänen sylissään.\n\nKuningas ei siitä pitänyt ja pyysi joskus, että hän sen heittäisi\nluotaan; hän loi silloin kuninkaaseen pimeän, epäluuloisan katseen ja\nsulki lemmikkiä vielä hellemmin syliinsä.\n\nJoka päivä tuotti pieni elukka harmia.\n\nPalvelijattaret saivat usein sen tähden tuntea kuningattaren pienten,\nvaikeitten kourien kovuutta.\n\nEräänä päivänä kuoli koira.\n\nKuningatar väitti, että joku oli antanut sille myrkkyä.\n\nYhtä mahdollista on, että koira oli syönyt liian paljon, mutta sitä\nei hän ottanut uskoakseen.\n\nHänen epätoivonsa ja surunsa oli melkein rajaton, ei kovuus eikä\nhellyys, ei mikään auttanut.\n\nLääkäri selitti, että hänen elämänsä on vaarassa, jollei hän koeta\nhillitä heikkouttaan.\n\nSilloin hän pelästyi, ja pitkän aikaa hän taipui mihin tahansa.\n\nSitte rupesi hän kirjoittamaan kirjeitä; erittäin rakasti hän\nsisartansa Doroteaa, prinssi Kristianin puolisoa. Ja tämä viekas,\noikullinen nainen päätti pian koettaa voittaa sisarensa valtiollisiin\ntarkoituksiin. Hän opetti hänelle, miten hänen tulee käyttäytyä,\nkirjoitti, että hän häneltä odottaa paljon ja selitti miten he voivat\nsaavuttaa päämaalinsa.\n\nKirjeet piiloitti Katarina tarkasti, mutta samalla näytti hänen\nluonteensa muuttuneen.\n\nHän kohteli kuningasta ystävällisesti ja koetti voittaa hänen\nrakkautensa, mutta liian myöhään.\n\nKuitenkin iloitsi kuningas muutoksesta, arveli vain, että kuinkahan\nkauvan tätä kestää.\n\nYmpäristöään kohteli Katarina kylmästi ja ylpeästi, ystävyytensä ja\nluottamuksensa arvoisena ei hän pitänyt ketään; Hojan kreivi oli\nainoa, joka häntä miellytti ja hän ei ollut kuninkaan eikä hovin\nsuosiossa. Mutta hovi kohtelikin häntä ansion mukaan.\n\nElämä siellä ei ollut hauskaa.\n\n\n\n\n5.\n\nVIELÄ KERRAN KUNINGAS KRISTIANISTA.\n\n\nNiinkuin tiedämme, oli Ruotsissa tuontuostakin liikkunut huhuja\nkuningas Kristianista ja hänen aiotusta retkestään Ruotsiin ja nämät\nhuhut olivat pitäneet mieliä jännityksessä. Tiedämme myöskin, että\nhän jo kerran oli koettanut toteuttaa aikeensa, mutta onnistumatta.\nGottlannin kysymyksen ollessa vireillä, keskusteli hän Severin\nNorrbyn kanssa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\n\nSittemmin piti hän pientä hovia alankomaalaisessa kaupungissa\nLierissä, vaikka hän tosin itse lakkaamatta matkusteli eri\nruhtinaiden luo, koettaen hankkia varoja menetettyjen kruunujensa\njälleenvoittamiseksi.\n\nKotona ollessaan rakensi hän kaikellaisia suunnitelmia Sigbritin\nkanssa, joka aina pysyi hänelle uskollisena.\n\nHe nauttivat sanomattomasti ajatellessaan, että he hävittäisivät\nolevat olot ja sitte rakentaisivat uusia.\n\nHe olivat kuin kadotettujen sielut, joiden työ hajoaa käsiin, ennen\nvalmistumistaan.\n\nKustaa Trolle ja Berendt von Melen oleskelivat yhtämittaa Kristianin\nlikeisyydessä; he kirjoittivat piispa Braskille ja tahtoivat häntäkin\nliittoonsa, mutta piispa vastasi, ettei hän ikinä ryhdy kapinoimaan\nrakasta isänmaataan vastaan.\n\nSensijaan suostui Ture Jönsinpoika auttamaan heitä mikäli ikinä\ntaitaisi.\n\nNuo kolme ensimainittua herraa tekivät kaikellaisia suunnitelmia,\nmutta erimielisyys, ja ennen kaikkea rahojen puute, estivät tuimia\nkehkeytymästä teoiksi.\n\nVihdoin v. 1531 lupasi Kristianin lanko hänelle rahaa ja silloin hän\nvielä kerran todenteolla päätti koettaa onneaan.\n\nKustaa Trolle läksi paikalla Norjaan, puettuna vuoritilallisen pukuun.\n\nVihdoin hänen onnistui päästä Trondhjemiin ja tavata arkkipiispa\nOlavi.\n\nHe koettivat kaikin tavoin koota liittolaisia kuningas Kristianille.\n\nUnionin aikana olivat norjalaiset sitkeinten pysyneet virkaheiton\nkuninkaan puolella ja niin he tekivät nytkin. Kustaa Trollen\naikomukset näyttivät onnistuvan.\n\nJa näiden keskustelujen aikana valmistuivat Kristianin varustukset.\n\nKaarle keisari maksoi onnettomalle langolleen 50,000 guldenia,\nnimittäin loput Kristianin puolison myötäjäisistä, ja jätti hänelle\nsitäpaitsi 12 sotalaivaa, yhtä paljon päästäkseen hänestä kuin säälin\ntunteesta.\n\nLuultavasti samoista syistä antoivat frislantilaiset ja useat\nyksityiset, varakkaat hollantilaiset kuninkaalle laivoja, rahaa ja\nmiehiä.\n\nVähää ennen oli Kristian palkannut joukon sotaväkeä, joka hiljan oli\npäässyt vapaaksi Itäfrislannin kreivin Ennan palveluksesta; tällä\nväellä hyökkäsi hän hollantilaisen kaupungin Alkmarin kimppuun,\nryösti sen ja hävitti koko maan. Saaliinhalu houkutteli paljon väkeä\nhänen joukkoihinsa ja pian oli hänen sotavoimansa kasvanut 12,000\nmiehen suuruiseksi. Ja miehet olivat harjaantunutta ja kelpo väkeä.\n\nKeisari itse oli Alankomaissa eikä hänellä sillä hetkellä sattunut\nolemaan sotavoimaa lähettää joukkoa vastaan. Silloin hän, sekä\npäästäkseen vapaaksi irtolaisista että ehkä enemmän säälin tunteesta\nonnetonta lankoaan kohtaan, antoi hänelle rahaa ja laivoja.\n\nKaikki Ruotsin karkulaiset, kuten Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu\nHaraldinpoika, riensivät hänen avukseen.\n\nHe kirjoittivat nyt sukulaisilleen, virkatovereilleen ja\ntuttavilleen, varsinkin Tanskassa, ja kertoivat, että keisari\nja useat muut ruhtinaat ja herrat ovat päättäneet toimittaa\nKristianille hänen maansa takaisin; Kristian on sekä ajatuksiltaan\nettä luonteeltaan kokonaan muuttunut; varmaan hänestä nyt tulee\nhyvän hallitsijan perikuva. Kunhan Jumala vaan soisi, että kaikki\ntuntisivat Kristianin niin hyvin kuin Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika\nynnä useat muut, niin kaikki Tanskan, Ruotsin ja Norjan järkevät\nmiehet avosylin kerjäisivät ja rukoilisivat pakkosopimusta, jota nyt\ntarjotaan heille.\n\nEikä siinä kyllä, vaan Kustaa Trolle läksi Meklenburgiinkin pyytämään\napua. Hän oli aivan väsymätön. Kristian oli tullut tosi katoliseksi,\nkyllä hän ansaitsee apua ja hän korvaa tuhatkertaisesti jokaiselle,\njoka häntä auttaa.\n\nPapit aivan vimmastuivat; he ottivat kirkoistaan kullat, hopeat ja\nkalleudet ja lähettivät ne Hollantiin Kristianille.\n\nTästä avusta lupasi Kustaa Trolle, Kristianin puolesta, heille sekä\nkruununläänejä että panttauksia ja velvoitti oman tuomiokirkkonsa,\nhiippakuntansa ja kaikki jälkeentulevansa arkkipiispat antamaan\nheille varmaa takuuta, kunnes heidän kirkkonsa ja luostarinsa\nolisivat saaneet täyden korvauksen.\n\nMatkaa valmistaessa yltyi Kristianin intomielisyys äärimmilleen; hän\nei tuntenut muuta kuin vihaa, hänen elämänsä tarkoitti ainoastaan\njulmaa, veristä kostoa!\n\nHän osoitti nyt omaavansa suuren toimintavoiman, joka tähän asti\noli ollut kuin horroksissa, ja sentähden sujuivat sotavalmistukset\nhyvällä vauhdilla. Lokakuun 26 p:nä v. 1531 läksi laivasto matkaan\nMedenblickistä Länsifrislannissa. Siinä oli 25 purjetta ja\nsotajoukkoon kuului 8,000 miestä.\n\n\"Mutta\", sanoo kronikka, \"taivaallinen Jumala, joka on kaikkien\ntyrannien vihollinen, pani jo heti järvessä hänen kanssansa toimeen\nsuuren tappelun\".\n\nHirveä myrsky hajoitti laivaston, heitteli toisia laivoja Skotlannin\nrannoille ja toisia Vikenin kallioita vastaan, mutta koko laivasto\nvahingoittui niin, että jokikinen laiva oli hylkynä.\n\nKaikki laivat, jotka kuljettivat ratsuväkeä, muonaa ja tykistöä,\nhukkuivat.\n\nViidellätoista laivalla saapui Kristian marraskuun alussa Norjan\nsatamiin, mutta nekin laivat olivat niin kurjassa tilassa, että\nmelkein koko väestö oli paleltumaisillaan tai nälkään kuolemaisillaan.\n\nMuiden vastoinkäymisten lisäksi tuli vielä niin kova pakkanen, että\nuseimmat sotalaivat jäätyivät satamiin, joihin ne olivat päässeet\nhakemaan apua ja pelastusta.\n\nItse nousi Kristian maihin Opslon luona marraskuun 5 p:nä ja ilmoitti\nheti Trondhjemiin Kustaa Trollelle tulostaan.\n\nJo seuraavana päivänä toimitti hän Norjan kansalle kehoituksen että\nse liittyisi hänen joukkoihinsa.\n\nJa Opslossa oli hänellä todellakin ilo ottaa vastaan uskollisuusvala\nkahdelta piispalta ja useilta maallisilta herroilta.\n\nKustaa Trollen ahkeroiminen näytti todellakin kantavan hedelmiä;\nmarraskuun 29 p:nä irtisanoi norjalainen valtakunnanneuvosto\njulkisesti kuningas Fredrikille vannomansa uskollisuuden ja\nkuuliaisuuden valan.\n\nAinoastaan Bergenin piispa ja Bergenshusin, Aggerhusin ja Bohusin\nlinnanpäälliköt pysyivät kuningas Fredrikille uskollisina.\n\nKristian itse läksi nyt Aggerhusia vastaan ja Ture Jönsinpoika\nryntäsi Vikeniin sekä piiritti Bohusin.\n\nTure herra toisti toistamistaan, että hän 2,000—3,000 miehellä\nvalloittaa koko Ruotsin.\n\nOlofsborgin linna, jota Åke Claesson puolusti, valloitettiin ja\npoltettiin; Åke herra itse ammuttiin.\n\nKustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika\nlähettivät yhtämittaa Ruotsiin kirjeitä, joissa kiihkeästi\nkehoitettiin herroja valloittamaan takaisin kadotettu vapaus. Rauha\nei vielä ollut läheskään palautettu useihin maakuntiin, joten\nKustaata uhkaava vaara näytti aika suurelta, varsinkin koska Kristian\nensinnä aikoi kääntyä Ruotsin kimppuun.\n\nMutta vaaran uhatessa oli Kustaakin aina voimakkaimmillaan ja\ntarmokkaimmillaan.\n\nHän lähetti isällisiä varoituksia Länsigötlantiin, Daliin,\nVermlantiin, Nerikeen, Smålantiin, kaikkialle. Hän muistutti\nkansalle miten usein Kristian ennenkin oli tehnyt hyviä lupauksia\nja vahvistanut ne valalla, kirjeillä ja sineteillä, ja kuinka hän\nsitte oli ne pitänyt. Saavat nähdä ruotsalaiset, jos Kristian pääsee\nvaltaan, kuinka hyvin hän heitä kohtelee.\n\n\"Rakkaat ystävät\", varoitti Kustaa, \"pysykää nyt lujina, älkääkä\nruvetko kapinoimaan, niin ei meille ruotsalaisille tapahdu mitään\npahaa. Jos me pysymme sisällisesti yksimielisinä, niin eivät\nulkomaalaiset voi meille mitään.\"\n\nJa kumma kyllä eivät nuo kapinalliset kirjeet ensinkään vaikuttaneet\nkansaan.\n\nTaalalainen Maunu Niilonpoika oli kadottanut melkein koko\nvaikutusvaltansa; harmistuneena näki hän halpasäätyisten maamiestensä\nkääntävän itselleen selkänsä, kun hän yritti puolustaa kuningas\nKristiania tai vihattua Kustaa Trollea.\n\nTosin Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle tuontuostakin kiitoksellaan\nmairittelivat hänen turhamaisuuttaan ja itse hän mielestään oli niin\nylhäisessä asemassa, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi.\n\nTaalalaiset talonpojat eivät enään uskaltaneet ryhtyä kapinoimaan,\nsillä Kustaa oli ankara herra ja kansa oli elävässä muistossa\nsäilyttänyt sen kristillisyyden, jota Kustaa Trolle pitkänä\nperjantaina oli Ruotsin miehille osoittanut; he vastasivat sentähden\narkkipiispalle tähän tapaan:\n\n\"Teidän kristillisyytenne oli pyövelintoimi eikä piispantoimi. Älkää\nkääntäkö mieltänne eikä nenäänne tänne, sillä jos asianlaita niin\non kuten huhu sanoo, että tahdotte lähteä Taalaihin, niin olemme\nme kaikki yksimieliset ja tahdomme panna henkemme alttiiksi, niin\nmonta kuin meitä täällä Taalaissa on 15 vuoden ikäisestä lähtien,\nniinkauvan kuin jousta ja nuolta riittää. Miettikää tarkoin, että te\nja teidän liittolaisenne eivät koskaan ole Ruotsin miehille olleet\nuskollisia. Sentähden puhumme me teitä vastaan, me rahvaan miehet.\"\n\nKustaan ei kauvan tarvinnut kehoittaa kansaa nousemaan. Muistot\nkoko unioniajan sorrosta ja hirmutöistä näyttivät äkkiä heränneen,\ntuulahdus Engelbrektin ja Sturein ajoista täytti mielet; kukaan\nei enään muistanut, että Kustaa kuningas oli ollut ankara ja\nvaativainen; nuolia teroitettiin, kirveitä hiottiin, jokainen tahtoi\nolla valmiina, kun kutsu kajahtaisi: ottamaan vihollista vastaan,\ntaisteluun ja kuoloon Ruotsin itsenäisyyden puolesta!\n\nYleinen mielipide oli niin jyrkkä, että yksin papitkin kieltäytyivät\nkansalle lukemasta yllyttäjien kirjeitä, jo ennenkuin kuningas hengen\nja omaisuuden uhalla oli kieltänyt heitä sitä tekemästä.\n\nKustaa pani koko sotavoimansa liikkeelle. Lödösehen lähetti hän\nsotaväkensä eli kotijoukkonsa sekä jalan että ratsain.\n\nItse hän toimi ja puuhasi aivan väsymättömästi. Hän näytti unohtaneen\nkaikki omat huolensa, voidakseen kokonaan antautua isänmaansa\npalvelukseen. Taalaihin ja Helsinglantiin lähetettiin luotettavia\nmiehiä palkkaamaan niin paljon irtonaisväkeä kuin suinkin ja pitämään\nhuolta siitä, että se puolustaisi maansa rajoja.\n\nKahdentenatoista joulupäivänä tarkasti kuningas Mälarimaakuntien\naseet ja lähetti sitte joukot Länsigötlantiin ja Lödösehen.\n\nSotavoiman johtajaksi pantiin kokeneita miehiä, kuten Lauri\nSiggenpoika ja Severin Kijl.\n\nSensijaan varustautui Tanska sangen laimeasti vastaanottamaan\nvihollista, vaikka Kustaa monta kertaa kirjoitti kuningas Fredrikille\nja valtakunnan neuvostolle, kehoittaen ryhtymään tehokkaisiin\ntoimiin; sillä vaarallista saattaisi olla Tanskalle, jos Kristian\nNorjassa voittaisi jalansijaa.\n\nMutta tanskalaiset heittivät kuningas Kustaan huoleksi taittaa kärjen\nKristianin voimilta.\n\nHansakaupungit, jotka pelkäsivät Kristiania ja pohjoisvaltakunnista\ntahtoivat karkoittaa hollantilaiset, lähettivät nyt Tanskan avuksi\nneljä suurta sotalaivaa. Ne saapuivat syksyllä Köpenhaminan satamaan,\nmutta Tanskan laivasto ei silloin vielä ollut laisinkaan kunnossa ja\nlyypekkiläiset laivat jäätyivät paikoilleen ja olivat koko talven\nsiinä hyödyttöminä.\n\nMutta Kustaa kirjoitti vielä yhtämittaa niin ankaria\nvaroituskirjeitä, että Tanskasta vihdoin lähetettiin fennika\nsotamiehiä ruotsalaisen sotaväen jatkoksi.\n\nJätimme kuningas Kristianin ulkopuolelle Aggerhusia, jota linnanherra\nMaunu Gyllenstjerna puolusti.\n\nTämä oli rohkea, urhoollinen herra ja hän torjui hyökkäyksen toisensa\nperästä.\n\nVarmaankin piti hän Kristiania aivan vaarattomana, tai lieneekö hän\nyhdellä kertaa tahtonut päästä hänestä vapaaksi, koska hän äkkiä teki\nankaran hyökkäyksen häntä vastaan.\n\nTämä oli vihollisille niin odottamatonta, että he pian joutuivat\ntappiolle ja pakenivat.\n\nTakaisin ei Kristianin mielestä maksanut vaivaa lähteä. Hän suuntasi\nsentähden kulkunsa Vikeniin, jossa hänen alamainen palvelijansa ja\nystävänsä Ture Jönsinpoika oli.\n\nMutta lieneekö Ture herra liian moneen kertaan toistanut hänelle\nkertomukset \"siunatusta kuninkaantyttärestä Agnesista\", tai lieneekö\nollut muita syitä, joiden tähden ei hän viihtynyt Vikenissä. Hän\npäätti karata ruotsalaisten kimppuun, jotka olivat majoittuneet joen\nitäpuolelle, Lödösen luo.\n\nMutta Ture herran täytyi seurata häntä, sillä hän ymmärsi parhaiten,\nkuinka ruotsalaisia oli kohdeltava.\n\n— Siinä suhteessa luulen voivani täyttää teidän armonne ylhäisen\ntahdon, vastasi Ture herra.\n\nHe läksivät nyt matkaan. Kuningas Kristian synkkämielisenä,\nvimmoissaan kärsimistään vastoinkäymisistä, epäillen ystäviään ja\nkiihkeästi toivoen kostoa vihollisilleen; Ture Jönsinpoika nöyränä,\nimartelevana, rakennellen kauniita tuulentupia ja kuvaellen niitä\nniin todellisiksi kuin suinkin.\n\nKristian oli pystyttänyt leirinsä Kongelfiin, hän kyllä tiesi, missä\nruotsalaiset pysyttelivät: odottakoot vain siellä, kunnes häntä\nhaluttaa tulla heitä surmaamaan.\n\nMutta Severin Kijlin ja muiden päällikköjen mielestä kävi aika\npitkäksi ja he päättivät lähteä likemmin tarkastamaan vihollista.\n\nSentähden he 3,000 kiiltävään sotasopaan puetun miehen kanssa\nläksivät uudenvuodentervehdykselle kuningas Kristianin luo, joka oli\nkutsunut itseään ruotsalaisten herraksi.\n\nKongelfissä syntyi suuri hämmästys.\n\n— Ruotsalaiset tulevat! huudettiin.\n\nKuningas Kristian nousi silloin torniin. Hän tahtoi ensin nähdä\nheidät kaukaa.\n\nMutta kun hän palasi, hehkui viha hänen kasvoillansa ja silmät\nsäihkyivät.\n\n— Kutsukaa Ture Jönsinpoika tänne! kiljaisi hän. Ture herra tuli\ntäyttä laukkaa, luullen, että rynnäkkö oli kysymyksessä.\n\nMutta kuningas viittasi ruotsalaisia ja virkkoi äänellä, joka vapisi\nvihasta:\n\n— Sinä olet pettänyt minut, herra Ture, sillä sinä sanoit, ettei\nRuotsissa ole sotureja. Mitä nuo ovat, jotka tuolla näen? Lienevätkö\nhe akkaväkeä?\n\nSitte käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi.\n\nSeuraavana päivänä löydettiin Ture herra päättömänä Kongelfin kadulta.\n\nSiihen hänen elämänsä loppui.\n\nNyt ei Kristian voinut turvautua kuin itseensä. Ja yhtä voimakkaiksi\nkuin hänen tahtonsa oli tullut, terästyivät hänen tekonsa.\n\nHän ryhtyi työhön todenteolla ja siinä auttoivat häntä suuresti hänen\nhyvät paikallistietonsa.\n\nHän asetti väkensä neliöön pienen joen taakse; hän tiesi nimittäin,\nettei se koskaan mene kovaan jäähän.\n\nVirta jäi hänen oikealle puolelleen.\n\nItse hän etevimpine miehineen asettui kappaleen matkan päähän, kahden\nvuoren välille.\n\nRuotsalaiset eivät tunteneet tuon pienen joen harvinaisia\njäätymissuhteita, vaan luulivat sen jään kantavan yhtä hyvin kuin\nvirran, ja koska he näkivät viholliset toisella puolella, marssivat\nhe rohkeasti eteenpäin.\n\nMutta silloin edellimäiset, sekä hevoset että miehet, upposivat jään\nalle ja hukkuivat. Syntyi hirveä epäjärjestys.\n\nJälemmät miehistä tahtoivat tietysti kääntyä takaisin, mutta silloin\npani Kristian liikkeelle kaikki tykkinsä ja ruotsalaiset kärsivät\nsuuren tappion.\n\nHe vetäytyivät silloin takaisin Lödöseen.\n\nKristian meni nyt virran yli, loittoni hiukan Bohusista ja pystytti\nleirinsä Skeplandan kirkon luo.\n\nSieltä lähetti hän sotamiehiä kaikkiin suuntiin hankkimaan\nruokavaroja.\n\nMutta aiotut ryöstöt eivät tuottaneet Kristianin miehille suurtakaan\nhyötyä.\n\nRuotsalaiset hyökkäsivät heidän niskaansa ja \"hakkasivat heitä niin\nperinpohjaisesti\", sanoo kronikka, että ani harva heistä pääsi eheänä\ntakaisin.\n\nMutta kun ruotsalaiset olivat ryöstäneet ruokatavarat, joutui\nKristian suureen hätään. Nälkä ja kylmä synnytti tauteja ja suuri\nosa hänen väkeään kuoli. Hänen täytyi sentähden jättää Skeplanda ja\npalata Opslohon. Mutta silloin oli hänen sotavoimansa kutistunut\n2,000 mieheen.\n\nSiellä viipyi hän muutamia kuukausia, eläen toimettomuudessa ja\nvaatien, että hänelle osoitettaisiin kuninkaallista kunnioitusta.\n\nRuotsille ja Kustaalle koitti nyt levollisempi aika ja jokainen\nodotti kevättä.\n\nVihdoin saapui muutamia tanskalaisia laivoja; ne yhtyivät\nlyypekkiläiseen laivastoon ja purjehtivat Aggerhusiin. Siellä\nottivat ne viisi Kristianin parasta sotalaivaa, jotka, jäätyneinä\ntalvileirisatamaansa, auttoivat Aggerhusia tuoden sille miehistöä,\nruokavaroja ja sotavarustuksia.\n\nSitte valmistettiin Tanskasta hyvin miehitetty laivasto lähtemään\nNorjaan. Hansakaupungit lähettivät myöskin useita laivoja ja\nylipäällikkönä oli Odensen piispa Knut Gyllenstjerna.\n\nTämä herra sai rajattoman valtakirjan toimia niinkuin jos kuningas\nitse olisi läsnä.\n\nSen ajan piispat olivat useimmiten parempia sotureja kuin piispoja,\nmutta saamme nähdä miten erinomaisesti Knut Gyllenstjerna ymmärsi\nyhdistää persoonaansa näiden molempien ominaisuudet.\n\nToukokuun 7 p:nä saapui piispa Opslohon. Kuningas Kristianin leiri\noli kaupungin ulkopuolella ja sieltä saattoi hän nähdä, miten hänen\nlaivojansa satamassa poltettiin ja kuinka kipunat sieltä lentelivät\nmakasiineihin ja ranta-aittoihin, sytyttäen ne tuleen.\n\nKristian yltyi vihan vimmoihin. Hän raivosi kuin mielipuoli ja käski\npolttaa oman leirinsä. Sitte hän vetäytyi kaupunkiin. Mutta matkalla\nolivat hänen ahkerat aivonsa keksineet viimeisen keinon, keinon millä\ntingittäisiin antautumisehdot niin siedettäviksi kuin suinkin.\n\nHän antoi sepittää kirjeen, joka salaa saatettiin vihollisen leiriin\nja jossa ilmoitettiin, että 5,000 miehen suuruinen skottilainen\nlaivasto oli tulossa sekä että hollantilaiset olivat varustaneet\n50 sotalaivaa ynnä 250 kauppa-alusta, jotka kuljettivat sota- ja\nmuonavarustuksia.\n\nTosin ei hän suuresti uskaltanut luottaa tähän kepposeen, jonkatähden\nhän kääntyi tanskalaisten päällikköjen puoleen pyytämään neuvoja\ntoivottomassa asemassaan ja kehoitti heitä \"Jumalan pyhän sanan\nja evankeliumin nimessä\" rauhantekoon. Mutta päälliköt sanoivat,\netteivät he voi tehdä mitään ja kehoittivat häntä kääntymään setänsä,\nkuningas Fredrikin puoleen ja turvautumaan hänen armoihinsa.\n\nMutta pian huomasi hän kepposensa menestyneen, sillä vaatimukset\nkävivät lievemmiksi.\n\nHeinäkuun 11 päivänä tehtiin sopimus, jonka mukaan Kristianin\nvapaasti piti päästä matkustamaan Köpenhaminaan, ja jollei hän siellä\nsaattaisi sopia setänsä kanssa, niin saisi hän lähteä minne tahtoisi.\n\nMutta hiukan jälkeenpäin tuli kirjeitä, ettei Kristianin kanssa saisi\nryhtyä mihinkään sopimuksiin.\n\nKuningas Fredrik oli saanut varmoja tietoja veljenpoikansa tukalasta\ntilasta ja tahtoi, että hän joko karkotettaisiin Norjasta tai\nantautuisi tanskalaisten armoille.\n\nMutta eihän Knut Gyllenstjernan sotilaskunnia myöntänyt sellaista;\nhänen täytyi pysyä sanassaan ja hän antoi kuningas Kristianin nousta\nTanskan laivastoon, nosti ankkurin ja purjehti hyvällä tuulella\nKöpenhaminaan.\n\nYlpeästä ylimielisyydestään vaipui Kristian syvimpään epätoivoon ja\nalakuloisuuteen.\n\nEnnen lähtöään kirjoitti hän sedälleen nöyrän kirjeen, jossa hän\nvertasi itseään tuhlaajapoikaan ja rukoili armoa ja anteeksiantoa.\n\nKuningas hämmästyi suuresti ja kysyi neuvoskuntansa herroilta, mitä\nolisi tehtävä.\n\nHerrat olivat eri mieltä ja viisi päivää keskusteltiin kiihkeästi.\n\nSillaikaa odottivat laivat satamassa ja kuningas Kristiania\nrauhoitettiin sillä, että kuningas Fredrik sattumalta on poissa\nkaupungista.\n\nNeuvottelut kuninkaan ja neuvosherrojen välillä päättyivät siihen,\nettä Knut Gyllenstjernaa kehoitettiin kunniansa kautta ja valan\nvoimalla lausumaan, oliko hänen mielestään kuningas Fredrik\nvelvollinen pitämään sovitun turvallisuussitoumuksen.\n\nNiinmuodoin vedottiin katoliseen piispaan ja — tietysti peläten että\nKristian uudelleen pääsisi irti — selitti pappi ja valtiomies, että\nkoska turvakirje ei ollut vahvistettu kuninkaallisella sinetillä,\nniin sitä ei tarvinnut katsoa sitovaksi.\n\nHeti senjälkeen ilmoitettiin Kristianille, että kuningas on\nFlensburgissa ja odottaa häntä siellä.\n\nLaiva lähti uudelleen merelle ja karkoitettu kuningas alkoi toivoa,\nettä asiat kävisivät onnellisesti. Mutta sitte hän huomasi, että\nlaiva purjehti Flensburgin vuonon ohi. Silloin valtasi hänet\nkauhistus ja pelästys. Hän huomasi nyt, että häntä aiottiin kohdella\nniinkuin hän oli kohdellut muita ja hän alkoi katkerasti itkeä ja\nvalittaa, että häntä vastaan käyttäydytään epäkristillisesti.\n\nKronikka ei kerro oliko piispa-päällikkö tällä matkalla mukana, vaan\nhuomauttaa ainoastaan, että yhtä vähän kuin Kristian mahtavuutensa\npäivinä oli välittänyt niiden huudoista ja kyynelistä, jotka hän\nväärillä valoilla ja lupauksilla oli pettänyt, yhtä vähän välitti\nlaivan miehistö hänen valituksistaan.\n\nAlssaaren luona laski laiva ankkuriin ja Sönderborgin linnan\nitäiseen, n.s. \"siniseen torniin\" suljettiin nyt onneton kuningas\nvankeuteen.\n\nHänen asuntonaan oli holvattu, pimeä ja ahdas huone, jonka kaikki\naukot olivat kiinni muuratut. Sen paljaiden seinien sisäpuolelle ei\npäässyt muuta valoa kuin se hitunen, mikä välähti sinne saman aukon\nkautta, josta ruoka hänelle ojennettiin. Hänen ainoana seuranaan\noli norjalainen kääpiö ja senjälkeen kuin hirveä vankeus kävi tälle\nsietämättömäksi, eräs vanha sotamies, jonka kuollessa kuningas itki\ntuskan kyyneliä.\n\nTäällä istui hän yksin ajatuksineen, muistoineen ja ne olivat varmaan\nhirveät! Varmaan hän moneen kertaan eli uudestaan kauheat tekonsa\nTanskassa, ajatteli langettamiaan verituomioita ja muisteli, kuinka\nmonta kertaa hän, kun häneltä oli rukoiltu armoa, tunnottomasti oli\nkieltänyt.\n\nKuinka monta kertaa hän oli valehdellut ja pettänyt, imarrellut,\nhoukutellut, luvannut ja sitte, korppikotkan tavoin, iskenyt\nsaaliiseensa kiinni ja repinyt sen kappaleiksi!\n\nMutta hän tunsi myöskin, että hänellä oli ollut suuria ajatuksia ja\nsuunnitelmia. Hänen lakikirjansa oli poltettu, vaikka se oli tehnyt\nkansan vapaaksi ja itsenäiseksi. Lutherin opin oli hän tahtonut tuoda\nmaahan ja se olisi varmaan ollut koko valtakunnalle onneksi.\n\nMiksei hän ollut saanut ainoaakaan ehdotuksistaan toteutumaan?\nHän oli kyllä koettanut — ruoska kädessä, mutta kun ei hän siten\nonnistunut, niin hän väsyi.\n\nJos hänellä todellakin olisi ollut voimia toimittaa jotakin\nhyödyllistä, niin hänen rikollisuutensa vaan tuli siitä suuremmaksi,\nettei hän ollut käyttänyt niitä. Jos ne henkiäänet, jotka kehoittivat\nhäntä oikeaan ja hyvään, olivat lähetetyt ylhäältä, niin mikseivät ne\nvoineet auttaa häntä vastustamaan pahojen intohimojen valtaa? Häneltä\noli nähtävästi puuttunut tahtoa!\n\nKaikki sanoivat, että hän oli erinomaisen lahjakas ja hän uskoi\nsen itsekin. Miten hän oli käyttänyt lahjansa? Eikö hän selvästi\ntuntenut, kuinka saatanan joukko hänen sisässään raivosi?\n\nSe oli sammumatonta tulta... se poltti ja kidutti häntä lakkaamatta.\n\nHänen korvissaan kuiskasivat kymmenet äänet: kas tuossa vihollinen!\nTuon miehen veljen sinä olet tapattanut, hän vihaa sinua, siksi pitää\nhänen kuolla, heti, armotta!\n\nTuo mies on luonut katseensa sinun rakastajattareesi; neuvosto, laki\nvapauttaa hänet, mutta sinun tahtosi on väkevämpi, siksi pitää hänen\nkuolla!\n\nKaikki, jotka tuntevat sinut lähemmin, vihaavat sinua, sentähden\ntäytyy pyövelin katkaista heidän kaulansa, toisen toisensa jälkeen.\n\nJa entä Tukholman verilöyly! Hyi, sen muisto jo löyhkää verta...!\nMutta se oli välttämätön, muutoin olisivat he väijyneet hänen\nhenkeään. Välttämätönkö? Oliko todellakin välttämätöntä tappaa heidät\nkaikki?\n\nSitte muistui hänen mieleensä kaksi pientä poikaa. Heidän isänsä,\nRibbing, oli jo murhattu ja lasten oli meneminen samaa tietä. Mutta\nhe eivät käsittäneet mitään ja kun pyöveli katkaisi vanhemman kaulan,\nsanoi nuorempi: \"hyvä mies, älä tee minun paitaani veriseksi, sillä\nsilloin saan äidiltä vitsaa, kun tulen kotiin!\"\n\nPyövelin kädestä vaipui miekka, mutta Kristian antoi tappaa sekä\nhänet että lapsen.\n\nTämähän oli vähäpätöinen asia verrattuna kaikkeen muuhun, mutta miksi\nnäki hän aina edessään nuo kirkkaat, viattomat lapsensilmät? Miksi\ntäytyi hänen yhä uudelleen muistossaan elää tämä hirmuinen tapaus?\n\nHänen täytyi kuulla ja nähdä paljon enemmän... Kaikki nuo sadat,\njotka kuolinkamppauksissa rukoilivat rippiä ja synninpäästöä, jota\nei hän tahtonut heille myöntää, koska se olisi vienyt liian paljon\naikaa! Ja sitte kaikki nuo kuormavaunut, täynnä silvottuja ruumiita,\njotka kuljetettiin Södermalmille poltettaviksi, kuorma toisensa\nperästä...! Hän mietiskeli kuinka monta niitä oli ollut... ehkä\nsatoja... ja entä kadut... hän oli itse nähnyt kuinka veri virtoina\nvuosi... ihmisveri!... Se oli inhoittavaa... Ja vaikka hän työnsi\najatukset luotansa, tulivat ne alituisesti takaisin. Hän polki jalkaa\nmaahan ja huusi: pois, pois! Ja siinä ne kuitenkin olivat, ihka\nelävinä hänen edessään! Miksi, miksi piti hänen muistaa, kun kaikki\nelämän hyvyys oli luisunut hänen käsistään?!\n\nSiksi, että rikosten rasittama omatunto on kalvava mato, joka syöpyy\nraadeltuun sydämeen, lepää hetkisen, mutta sitte entistä kiihkeämmin\njatkaa uupumatonta työtään.\n\nHänellä oli taskussaan veitsi, eivät olleet ottaneet sitä pois.\n\nEhkä se tahalla oli jätetty tekemättä?... Hän sai vapaasti päättää,\ntahtooko hän sitä käyttää.\n\nEi, hän ei tahtonut... tosin kukaan ei tiedä tulevia asioita... ja\nnykyisyyttä kamalammat ne tuskin voivat olla, mutta... ehkä nykyiset\nkärsimykset voivat sovittaa tulevaisuuden?... Helvettiin ei hän\ntahtonut joutua... ja tuskinpa taivaaseenkaan, jos hänen uhrinsa\nolivat päässeet sinne!\n\nJoskus, kun hän mielisairauden raivossa oli lyönyt päänsä seinään,\ntunnusteli hän tarkasti, oliko se jollakin lailla vahingoittunut.\n\nHän iloitsi siitä, että oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon,\nsillä hänellä oli monta anekirjaa ja hän oli ostanut satoja messuja;\ntoki niiden olisi pitänyt pestä hänet puhtaaksi? Ehkä hänen\nkärsimyksensä olivatkin vain sairaaloisia mielikuvia, hänelle, kolmen\nvaltakunnan kuninkaalle, kun oli tehty niin kamalaa vääryyttä!\n\nJa päivät vierivät loppumattomana kiertokulkuna. Vuosien kestäessä\nkuluttivat hänen askeleensa polkuja kivilattiaan ja hänen sormensa\nuurteen kivipöytään, jolla hän piteli kättään, lakkaamatta\nastellessaan pöydän ympäri.\n\nMonta vuotta eli kuningas Kristian kuin elävältä haudattuna. Ja huhu\nhänestä kiersi maat, mantereet, herättäen suurta huomiota.\n\nUskonpuhdistaja Luther rukoili hänen puolestaan, kehoittaen kuningas\nFredrikiä Kristuksen esimerkin mukaan armahtamaan vihamiestään;\nolihan hän luottaen uskoutunut hänen huomaansa, ei vihollisena, vaan\ntuhlaajapoikana.\n\nMutta varsinkin suuttuivat Kristianin entiset liittolaiset hänen\nkovasta kohtalostaan, ja saattaakseen Tanskan maailman silmissä\nhäpeämään petollista menettelyään, julkaisivat he kaikki Kristianin\nkanssa tehdyt sopimukset. Ja kymmenen vuotta myöhemmin haastettiin\nKnut Gyllenstjerna Viborgin oikeuteen vastaamaan teoistaan.\nPoistaakseen häpeän varjon Tanskan kuninkaan persoonasta, täytyi\nhänen julkisesti antaa väärä selitys, että Kristian oli rikkonut\nsovitut ehdot.\n\nMutta jo sitä ennen olivat sekä kuningas Fredrik että hänen\nseuraajansa, Kristian III, antaneet Tanskan ja Holsteinin\naatelistolle kirjallisen sitoumuksen, ettei Kristian koskaan pääsisi\nvankeudestaan. Vasta v. 1544, kun Kristian III Speyerissä sopi Kaarle\nV kanssa, lievennettiin, jälkimäisen pyynnöstä, onnettoman vangin\nrangaistusta jossakin määrin, siis 12 vuotta siitä, kuin hänet\nsuljettiin vankeuteen.\n\nMutta Sönderborgia ei hän saanut jättää ennenkuin v. 1549.\n\nSilloin olivat vuodet ja kova vankeus tappaneet hänestä kaiken voiman\nja kääntäneet hänen mielensä pois maailman turhuudesta. Kuningas\nFredrik oli silloin kuollut ja hänen poikansa heltyi päästämään\nraihnaan ukon siteet.\n\nHän muutti Kallundborgin linnaan, jonka lääni ynnä Samsö annettiin\nhänelle eläkkeeksi.\n\nHän sai nyt enemmän vapautta, saattoi metsästää ja kalastaa, jos\ntahtoi.\n\nKuningas Kristian rupesi rakastamaan tuota sokeaa, sävyisää ukkoa\nja kohteli häntä niin ystävällisesti ja huomaavasti että vanhus\nsydämellisesti häneen kiintyi.\n\nVuonna 1559 kuoli hallitseva kuningas.\n\nKristian itki silloin katkerasti ja rukoili, luultavasti ensi kerran\neläessään, Jumalaa, että hän hänet päästäisi tästä maailmasta. Ja\nJumala kuuli hänen rukouksensa.\n\nHän eli ainoastaan muutamia päiviä kauvemmin kuin kuningas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhteensä hänen vankeusaikaansa kesti seitsemäntoista vuotta.\n\nPalaamme nyt Ruotsiin.\n\nKuningas loukkaantui suuresti siitä, että tanskalaiset, häneltä\nkysymättä, olivat tehneet sopimuksen Kristianin kanssa.\n\nJa olihan hänellä syytä harmitella, kun piispat Trolle ja\nHaraldinpoika yhä saivat nauttia Tanskan suojelusta. Hän rupesi nyt\nankarasti vaatimaan, että heidät jätettäisiin hänen haltuunsa ja\nherrat huomasivat parhaaksi paeta herttua Albrekt Meklenburgilaisen\nturviin.\n\nVahvistaakseen Ruotsin ja Tanskan välistä hyvää sopua, lahjoitti\nKustaa Tanskan kruunulle omistusoikeutensa Vikeniin, joka vielä olisi\nkestänyt neljä vuotta ja sai sensijaan 1200 täysipainoista, hyvää\nreiniläistä guldenia, jotka määräajan kuluessa olivat jätettävät\nlyypekkiläisen Herman Sijkmanin käsiin, jotta hän toisi ne perille.\n\nKun siis vaara tältä taholta oli torjuttu eivätkä ulkomaalaiset\nviholliset enään uhanneet, päätti Kustaa taivuttaa rakkaiden\ntaalalaistensa kapinallisiin liikkeisiin kallistuvaa mieltä.\n\nHän kyllä tiesi, että Maunu Niilonpoika oli ollut keskusteluissa\nnorjalaisten kapinoitsijain kanssa ja tiesi senkin, että vouti,\njonka taalalaiset omasta pyynnöstään olivat saaneet, oli petturi.\nNiinikään tiesi Kustaa, että hänen entiset hyvät ystävänsä, Antero\nPietarinpoika Rankhyttanista ja Söderbyn Niilo sekä joukko pappeja\nolivat liittoutuneet häntä vastaan.\n\nHän olisi mielellään ummistanut silmänsä heidän vehkeilyilleen ja\nunohtanut ne; tuntui vaikealta rangaista entisiä ystäviä. Mutta hän\ntiesi, että miehen, joka kantaa oikeuden miekkaa, täytyy luopua\nomista mielihaluistaan ja antaa miekkansa iskeä joka taholle saman\nmäärän mukaan.\n\nMyönnytykset tässä suhteessa varmaan johtaisivat uusiin\nuppiniskaisuuksiin ja kansan levoton, uhkamielinen luonto vain\nyltyisi.\n\nKuningas päätti sentähden peloittaa taalalaisensa niin, etteivät he\nenään yrittelisi kapinoimaan.\n\nMutta ei edes kuninkaan likeisin ympäristö tietänyt mitä hän\nmielessään mietti, kun hän joulun edellä määräsi valtakunnan\nneuvoston, rahvaan ja sotajoukkonsa täydessä asussa tulemaan\nasetarkastukseen Vesteråsiin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä\nv. 1533.\n\nSitte hän rauhassa joi jouluoluensa miestensä kanssa, luultavasti\nTukholmassa.\n\nVuoritilalliset ja Taalain rahvas saivat niinikään käskyn saapua\nVesteråsiin, sillä kuningas tahtoi kuulla koko valtakunnan rahvaan\nmielipiteen muutamista tärkeistä asioista.\n\nSuuria kansanjoukkoja vaelsi Vesteråsiin.\n\nKuningas saapui ja tarkastus tapahtui.\n\nMutta kun ei suurta sotajoukkoa lähetetty takaisin, alkoi jokainen\narvella: mitä tämä tietää?\n\nJoku päällikkö uskalsi kysyäkin.\n\n— Kun näette minun lähtevän, niin rientäkää kiireesti perässä! sanoi\nkuningas.\n\nMoran, Orsan, Leksandin, Tunan, Grytnäsin ja Husabyn pitäjiin\nlähetettiin viestejä, joissa kuningas ilmoitti:\n\n\"Että hän nyt on puhutellut valtakunnan neuvostoa ja kansan omia\nedusmiehiä ja kuullut heidän mielipiteensä, miten rauha olisi\npalautettava Taalaihin, jossa maakunnassa niin usein on ollut\nkapinoita ja melskeitä, jotta, koska Jumala nyt on suonut Ruotsin\nmaalle ja valtakunnalle rauhan ulkomaisista vihollisista, siellä\nvallitsisi sisällinenkin rauha ja sopu\".\n\nHän kyllä tietää, ettei kansa ole syypää kapinaan, mutta hän tahtoo\neroittaa syylliset syyttömistä ja lähtee sentähden Kopparbergille\npitämään tutkintokäräjiä ja opettamaan joka miehelle, sekä köyhille\nettä rikkaille, lakia ja oikeutta. Heidän ei pidä hämmästyä, että\nhän tulee niin väkevänä, hän ei tahdo hyökätä heidän päällensä, vaan\nMaunu Niilonpoika ystävineen on uhannut häntä ja sentähden hänen\ntäytyy tulla sotavoimalla. Jumala yksin tietää, että hän tahtoo\nainoastaan kansansa parasta, kunhan kansa käyttäytyy uskollisten\nalamaisten lailla eikä asetu valtakunnan vihollisten puolelle, vaan\nnyt on avullisena ottamassa kiinni Maunu Niilonpoikaa ja kaikkia\nmuita, jotka ovat olleet osallisina tämän kapinan syttymisessä.\n\nSitte lähdettiin Vesteråsista, mutta vasta toisessa yöleirissä saivat\nkenttäeverstit tietää, mihin toimenpiteisiin kuningas käski ryhtyä.\n\nTaalaissa syntyi ääretön hälinä.\n\nMutta ennenkuin oli ehditty miettiä mitä olisi tehtävä, oli kuningas\njo siellä joukkoineen.\n\nAntero Pietarinpoika vangittiin Rankhyttanissa.\n\nMaunu Niilonpoika oli karannut eikä kukaan tietänyt minne.\n\nMuutamat vanhat soturit, jotka tunsivat seudun, lupasivat lähteä\nhäntä etsimään.\n\nKun vanha, ylpeä Antero kuuli kuninkaan olevan liikkeellä, käsitti\nhän paikalla, että kuningas ensi sijassa etsii häntä.\n\nEnsin sanoi hän panevansa aseet kaikkien palvelijoidensa käsiin ja\naikovansa tapella viimeiseen mieheen.\n\nMutta pian huomasi hän tuumansa mahdottomuuden ja ajoi kaikki pois\nhuoneesta. Hän tahtoi olla yksin.\n\nPian hän olikin yksin, mutta puolustuskeinoa ei hän keksinyt.\n\nHän istui kauvan pää käsien varassa ja kun hän korotti katseensa,\nseisoi hänen lihava muorinsa hänen edessään. Mutta voi raukkaa, miten\nhän näytti surkealta!\n\nSiinä seisoi hänen laiha Leenansakin, itkusilmin niinkuin\ntavallisesti.\n\n— Mitä te tahdotte? kirkaisi hän heille.\n\nMuori säpsähti, mutta ei sanonut mitään, ainoastaan nyökytteli\npäätään.\n\n— Rakas isä! lausui Leena.\n\nMutta samassa avautui ovi ja Olli astui kiireesti sisään.\n\n— Kuinka sinä uskallat! huusi Maunu Niilonpoika ja nousi.\n\n— Isännän täytyy heti lähteä täältä.\n\n— Minunko lähteä?... Tulkoon se tänne, joka tietää, että minun\ntäytyy...\n\n— Malttakaa mielenne! vaikeroi muori.\n\n— Viholliset! nyyhkytti Leena.\n\n— Missä he ovat? kysyi Maunu kalveten.\n\n— Tulossa tänne! puhui Olli kiireesti. — Isännän täytyy heti lähteä.\n\n— Heti, heti! pyysivät naiset.\n\n— Teidän täytyy kätkeytyä, lisäsi Olli.\n\n— Mihin?\n\n— Sysimiiluun.\n\n— Sysimiiluunko? toisti Maunu.\n\n— Niin, sysimiiluun! huudahtivat naiset.\n\n— Minä olen sen järjestänyt niin, että luulen isännän tulevan\ntyytyväiseksi.\n\n— Ja minä olen sinne vienyt mitä parhaimpia ruokia, sanoi Leena.\n\n— No, kävittekö yhdessä?... Maunu loi vilahdukselta silmänsä naisiin\nja laski kätensä Ollin olkapäälle. — Näetkö nyt, että rahalla saa,\nvaikka mitä.\n\nOlli kääntyi surumielisenä poispäin.\n\n— Isä kulta, emme me rahojesi tähden sinua auta, itseäsi me\najattelemme, sanoi Leena.\n\n— Noin monta sanaa en koko vuonna ole kuullut suustasi, sanoi Maunu,\ntuijottaen tyttäreensä.\n\n— Aika rientää, huokasi muori.\n\n— No tule sitte, Olli, saattamaan minua miiluun; jos minä eheänä\npääsen tästä leikistä, niin saat mennä naimisiin.\n\n— Kenen kanssa? huudahti muori.\n\n— Isä! puhkesi Leena puhumaan.\n\n— Pekka Olavinpojan tyttären kanssa! naurahti Maunu. — Voinhan minä\nottaa toisilta, niin ei minun tarvitse kajota omaani.\n\nSitte hän läksi ja Olli meni hänen kanssaan. Miilu oli todellakin\nerinomaisesti järjestetty ja jumalanviljaa siellä oli yllin kyllin.\n\n— No, ei minun nyt tarvitse nähdä nälkää eikä janoa, virkkoi Maunu\nNiilonpoika tyytyväisenä.\n\n— Eikä vilua, sanoi Olli, — tässä on kaksi karhuntaljaa ja yksi\nsudennahka.\n\n— Kyllä minulla sitte on kaikki mitä tarvitsen; niinkuin näet, Olli,\nei minulta koskaan puutu mitään.\n\n— Voittepa vielä tarvita hyvän Jumalan apua, lausui Olli vakavasti.\n\n— En, niinkauvan kuin tulen toimeen omin voimin, vastasi Maunu,\nlaskeutuen taljojen päälle pitkäkseen.\n\n— Älkää tehkö syntiä, isäntä!\n\n— Kuinka sinä uskallat!... Olisipa iso keppini täällä... mutta kyllä\nsinä saat, kunhan tästä pääsen kotiin. Lähde nyt tiehesi ja muista,\nettet enään iske silmääsi Leenaan.\n\nOlli sulki miilun oven ja läksi.\n\nSeuraavana aamuna tuli Leena tuomaan isälleen lämmintä ruokaa.\n\n— Onko kuulunut mitään? kysyi Maunu.\n\n— Ei vielä.\n\n— Eikä taidakaan kuulua!\n\n— Nukuitteko hyvin, isä?\n\n— Se Olli minua illalla suututti.\n\n— Sen hän teki vastoin tahtoaan.\n\n— Kyllä hän vielä saa siitä keppiä.\n\n— Isä kulta...!\n\n— Mene tiehesi... minä en tarvitse ketään!\n\n— Ettekö Jumalankaan apua?\n\n— Minä tulen toimeen omin voimin, sen olen jo sanonut, ja hullu minä\nitse asiassa olen, kun istun täällä, sillä ei kuningas, enempää kuin\nmuutkaan valtaherrat, sentään uskalla minuun kajota täällä Taalaissa,\nomalla alueellani.\n\nLeena läksi ja isä käski häntä päivällisaikaan palaamaan. Olliin ei\nhän saisi katsoakaan.\n\nMutta kappaleen matkan päässä miilusta seisoi Olli, tyttöä odotellen.\nHän tarttui hänen käteensä ja niin he läksivät astelemaan.\n\nKumpikaan ei puhunut, mutta he ymmärsivät toisensa, ehkä sanattomina\nvielä paremmin.\n\nKun he olivat päässeet talon nurkalle, sanoi Olli:\n\n— Olen aikonut...\n\n— No, mitä?\n\n— Mennä kuninkaan luo.\n\n— Sinäkö?\n\n— Ja sinä myös.\n\n— Hyvänen aika!\n\n— Taidamme sentään olla liian halvat...\n\n— Kyllä vaan olemmekin! Sitte he erosivat.\n\nMuori vaan itki, huojutellen ruumistaan edestakaisin ja vaikeroiden;\nei hän huolinut sianlihasta eikä hanhenrasvasta, ja kun Leena pyysi\nhäntä syömään kalaa, niin otti hän palasen hyppysiinsä ja nuoli\nkastekkeen lautaselta, veistä käyttämättä.\n\n— Kaikki vanhat tapani palaavat, sanoi hän, — sellaista se suru\ntekee!\n\nJuuri kun Leena aikoi lähteä miilulle, tuli taloon suuri joukko\nsotureja, ratsain.\n\n— Haemme Maunu Niilonpoikaa, virkkoi johtaja.\n\n— Ei ole kotona, vastasi Leena.\n\n— Missä hän sitte on?\n\n— Matkalla.\n\n— Missä?\n\n— Sitä ei hän sanonut.\n\nJohtaja hypähti hevosensa selästä ja muut miehet seurasivat hänen\nesimerkkiään.\n\n— Täällä on tehtävä tarkastus.\n\n— Olkaa hyvät.\n\n— Ehkä te olette hänen tyttärensä?\n\n— Olen kyllä.\n\n— Ja niin laiha... sitte teillä varmaan on sydänsuruja! huudahti\njohtaja, kietoen kätensä tytön ympäri.\n\nSamassa seisoi Olli hänen rinnallaan. Hän ei puhunut mitään, mutta\njohtaja ymmärsi hänen katseensa, päästi paikalla Leenan ja lausui\nnauraen:\n\n— Vai niin, vai niin. Kyllä minä nyt ymmärrän koko jutun... Onnea\nvaan!\n\n— Muistakaa pojat, että joka kaappi ja kirstu on tarkastettava!\n\nOlli seurasi miehiä, mutta Leena jäi pihaan. Häntä niin kovasti\nhävetti ja kuitenkin tuntui samalla niin suloiselta, kun ei kukaan\npilkannut heidän rakkauttaan.\n\nMelkein samat tunteet liikkuivat Ollin mielessä; vieraat kohtelivat\nhäntä Leenan tähden kunnioituksella ja hän kasvoi omissa silmissään.\nÄkkiä he olivat käyneet toisilleen entistä tarpeellisemmiksi.\n\nTarkastus ei tietysti tuottanut mitään tuloksia. Mutta vanhan\ntavan mukaan ei kukaan kestittämättä saanut lähteä talosta; olutta\ntarjottiin sentähden runsaasti ja kului hyvän aikaa ennenkuin\npäästiin lähtemään.\n\nMuutamat vanhat soturit sanoivat hiukan haluavansa kierrellä pitkin\nseutua ja läksivät metsään.\n\nSamassa saapui paikalle joukko miehiä, jotka väkisin olivat\nkuljettaneet taloon vastahakoisia.\n\nSillävälin oli aika käynyt Maunu Niilonpojalle pitkäksi; hän ei\noikein tietänyt oliko tehnyt tyhmästi, kun tällä tavalla oli\nkytkenyt itsensä sysimiiluun, ja sitte se Olli häntä harmitti...\nmokomakin poika, kun oli Maunu Niilonpojalle, Taalain rikkaimmalle\nvuoritilalliselle huomauttanut, että hän tarvitsisi apua, ties keiltä\nkaikilta!\n\nMitähän se Leena tuumi, kun ei tullut?\n\nEhkä Aspebodaan oli tullut vakoilijoita?\n\nTai ehkä tyttö, koppa kädessä, seisoo pakinoimassa hiilenpolttajan,\nsen Ollin kanssa?\n\nMaunu Niilonpojan veri alkoi kiehua. Hän päätti kurittaa heitä\nmolempia... ja astui ulos miilusta.\n\nUlkopuolella seisoivat sotamiehet.\n\nHe eivät tunteneet toisiaan, mutta Maunu ymmärsi paikalla miesten\nasian.\n\n— Minuako te haette? kysyi hän tyynesti. Tietysti he hakivat juuri\nhäntä.\n\n— Tahdoin vain käydä katsomassa miiluani ennenkuin lähden kotoa; ja\nhiilenpolttajalle minä annan matkapassit!\n\n— Miilu on hyvässä kunnossa!\n\n— Eipä minusta!... Poika taas saa selkäänsä. Maunu Niilonpoika\nasteli sotamiesten edellä, poraellen itsekseen kuin puuropata.\n\nMutta kun he tulivat Aspebodaan, päästivät sotamiehet ilohuutoja.\n\n— Isä, isä! huudahti Leena peloissaan. Muori seisoi jäykkänä,\nliikkumattomana.\n\n— Oletteko saaneet jotakin suuhunpantavaa? kysyi Maunu.\n\n— Olemme kyllä.\n\n— Mutta nyt tarjoan minä itse joka miehelle pikarillisen viiniä.\n\nSe ei tietysti miltään taholta herättänyt vastustusta. Maunu\nNiilonpoika täytti itse pikarit ja kun kaikki muut olivat ottaneet,\njoi hänkin.\n\n— Nyt juon omia hautajaisiani, sanoi hän nauraen.\n\nKaikki muutkin nauroivat.\n\n— Ei sitä toki niin pitkälle mennä!\n\n— Ei, en minäkään luule, että hän uskaltaa.\n\nJuotuaan astui hän vaimonsa eteen ja sanoi:\n\n— Nyt et sinä saa lähteä mihinkään Aspebodasta ennenkuin minä\npalaan. Ymmärrätkö?\n\n— Viivytkö sinä kauvankin?\n\n— Riippuu siitä miten sovimme kuninkaan kanssa. Ja auta sinä muoria!\n\n— Kyllä! vastasi Leena.\n\nSitte kääntyi Maunu Ollin puoleen.\n\n— Saat odottaa selkäsaunaa kunnes minä palaan. Mutta muista, ettei\nMaunu Niilonpoika tarvitse kuninkaan eikä Jumalan enempää kuin sinun\ntai muitten ihmisten apua.\n\n— Nyt lähdemme, miehet, puhui hän sitte sotamiehille, — mutta minä\ntahdon olla edellimäisenä ja tulkaa te perässä, jotta näkyy mikä mies\nminä olen.\n\nKaikki suostuivat ehdotukseen, koska Maunu oli heitä niin runsaasti\nkestittänyt.\n\nYlpeä vuoritilallinen odotti, että kuningas erityisesti antautuisi\nkeskusteluihin hänen kanssaan, mutta kun hän sitte oli kiivennyt\nmäelle ja kuningas tapansa mukaan antoi sotaväen piirittää kansan,\nniin alkoi hänestä tuntua hiukan kolkolta.\n\nKuninkaan etevimmät miehet puhuivat ensin.\n\nLäsnä oli Lauri Siggenpoika (Sparre), herra Jon Olavinpoika\n(Gyllenhorn) ja Iivar Fleming.\n\nLausuttiin ankaria sanoja ja jo alkoivat talonpojat pelätä, ettei\ntämä asia pääty niinkään helposti kuin he olivat toivoneet.\n\nSitte puhui kuningas itse.\n\nMutta hänen puheensa liikutti taalalaisia siihen määrään, että he\nkaikki lankesivat polvilleen.\n\n— Muistakaa, sanoi hän, — mitä täällä viisi vuotta sitte luvattiin\nja päätettiin, tai aiotteko pitää minua leikkikaluna, jonka joka\nvuosi pitää ilvehtiä teidän tahtonne mukaan. Olkaa varmat siitä,\nettä tämä tulee olemaan viimeinen leikki, sillä joko on Taalainmaa\ntästälähin käyttäytyvä kuuliaisena lääninä, tai hävitetään sen\nviljelys maan tasalle. Sillä vihollispesänä ei se saa olla,\nmieluummin pidettäköön sellainen puhdistus, ettei tästä päivästä\nalkaen täällä kuulla kukonlaulua eikä koiran haukuntaa. Siitä voitte\nolla varmat.\n\nTaalalaiset rukoilivat ja vaikeroivat.\n\nSitte kysyi kuningas, tahtoivatko he maakuntansa rajan Brunbäckin\njoelle, niinkuin Maunu Niilonpoika ja hänen puolueensa oli määrännyt,\nvai saisiko maan kuningas mennä sen yli, kysymättä lupaa Långhedenin\nyläpuolella olevilta asukkailta ja pyytämättä vuoritilallisten ja\nehkä muidenkin suosiollista suostumusta.\n\nKuningas kääntyi kaikkien kokoontuneiden, sekä ritarien että\nrälssimiesten, pappien, vuoritilallisten ja rahvaan puoleen, kysymään\nkaikilta, joilla on järkeä, ovatko he kuulleet tai nähneet, että\njossakin valtakunnassa alamaiset käyttäytyisivät niin hävyttömästi,\nettä he oman päänsä mukaan mestaroisivat herraansa ja kuningastansa,\njolle he ovat tehneet uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.\n\nVai olisiko heistä ollut oikein ja kohtuullista, etteivät Ruotsin\nentiset valtionhoitajat, Sten Sture vanhempi, Svante Sture ja Sten\nSture nuorempi, olisi uskaltaneet kulkea Brunbäckin joen toiselle\npuolelle ennenkuin olisivat saaneet luvan Taalaista.\n\n— Se on kohtuutonta! huudettiin usealta taholta.\n\n— Se sotii Jumalan käskyjä vastaan! vastattiin toisaalta.\n\n— Taalalaiset ovat käyttäytyneet levottomien ja uppiniskaisten\nalamaisten lailla! puhui voimakas ääni.\n\n— Niin ovat!\n\n— Niin, niin!\n\nNäin nuhteli yleinen mielipide ja taalalaiset kuuntelivat häpeillään.\n\nEntä Maunu Niilonpoika?\n\nHän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä. Maan tuomio oli\nlangetettu.\n\nHänen itseluottamuksensa oli kokonaan kadonnut; hänen sisässään\ntuntui koneisto menneen epäkuntoon, hän tunsi olevansa niin hyljätty,\nniin pieni tuossa suuressa joukossa; kuka tässä välitti hänestä,\nAspebodan isännästä Maunu Niilonpojasta, joka oli Taalainmaan rikkain\nvuoritilallinen, jonka hevoset kulkivat hopeakengissä ja jolla oli\nrahaa kuin roskaa... sen he olivat kokonaan unohtaneet ja muistivat\nyksin sen, että hän oli niskoitellut Kyösti kuningasta vastaan, mutta\nsiihen oli Trolle ja muut herrat hänet houkutelleet.\n\nHiljaa! Kuningas puhuu taaskin.\n\nHän tahtoo tietää kuka yllyttäjä, kapinan alkuunpanija on.\n\nNyt on hetki tullut ja tuhannet äänet huutavat:\n\n— Maunu Niilonpoika, Aspebodan isäntä.\n\nJalat eivät enään kannata häntä; hän, joka tähän saakka on pysynyt\nniin kankeana, hän lankeaa nyt polvilleen.\n\nHän kuulee Kopparbergin ympärillä asuvien liittolaistensa nimiä\nmainittavan, ne mainitaan kaikki, ei edes pappeja unohdeta.\n\nVielä kerran kuulee Maunu oman nimensä ja sitä seuraa kirouksia...\nHe rukoilevat hänelle taivaan rangaistusta... eivätkö he näe,\nmiten onneton hän jo on...? Nyt hän tarvitsisi ystävän, joka häntä\npuolustaisi, mutta kaikki kääntävät he hänelle selkänsä... ensinnä\nne, jotka useinten ovat nauttineet Aspebodan vieraanvaraisuutta.\n\nHe rukoilevat kuninkaalta armoa.\n\nHe valittavat ja vaikeroivat.\n\nHeitä on yllytetty ja viety harhaan.\n\nHe lupaavat, etteivät enään koskaan tee tällä tavalla; sillä nyt he\ntietävät, kuinka Jumala rankaisee.\n\n— Armoa! Armoa!\n\nJokainen rukoilee itsensä puolesta, kukaan ei ajattele Maunua.\n\nHänen kielensä tarttuu suulakeen, hän ei saa ääntäkään lausutuksi...\n\nJo kuulee hän vieressään sotamiesten askelia, he kantavat kahleita\nkäsissään.\n\nTaas kuuluu huutoja, valitusta.\n\nIhmisiä astelee hänen ohitsensa.\n\n— Hyvää yötä, veli, ja tervetuloa perässä!\n\nHän tunsi äänen Söderbyn Niilon ääneksi... ja hän olisi tahtonut\nhäneen katsahtaa, mutta hän ei saanut katsettaan siirtymään; hän oli\nikäänkuin kivettynyt.\n\nÄkkiä syntyi kova hälinä... sitte seurasi neljä, viisi iskua; tuntui\nsiltä kuin ne olisivat lävistäneet hänet... äsken oli niin hiljaista,\nmutta nyt huudettiin...\n\nKutka olivat saaneet kärsiä kuoleman rangaistuksen?\n\nJoko nyt oli hänen vuoronsa?\n\nHän ei muistanut mitään ennenkuin huomasi makaavansa olkivuoteella\nvankilassa; hänelle ojennettiin pikari, mutta hän ei itse voinut\nottaa sitä käteensä.\n\nSilloin joku vei sen hänen huulilleen ja hän joi. Siinä oli vain\nvettä, mutta se maistui erinomaisen hyvältä.\n\nJoku pyyhki hänen otsaansa.\n\nHän nosti silmänsä. Se oli Leena!\n\nHänen silmistään alkoi tulvia kyyneliä. Saattoiko Maunu itkeä?\n\n— Älä mene! kuiskasi hän.\n\n— En, jään tänne.\n\nKokous kesti aamusta iltaan. Viisi miestä mestattiin, itselleen\nkauhuksi ja muille varoitukseksi, ja heidän päänsä naulattiin\nlautaan, joka kiinnitettiin korkeaan paaluun muistoksi ja\nvaroitukseksi kaikille ohikulkeville.\n\nMaunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika, vouti Ingel Hannunpoika ynnä\nmuutamat muut vietiin vangittuina Tukholmaan ja saivat istua siellä\nkokonaisen vuoden, ennenkuin päätettiin minkä tuomion he saisivat.\n\nJos muistamme miten reippaasti Kustaa tavallisesti langetteli\ntuomioita julkisesta kavalluksesta, niin täytyy meidän hämmästellä\ntätä pitkää viivytystä. Mutta syy siihen on selvä.\n\nKustaa ei ollut unohtanut aikaa, jolloin hän köyhänä pakolaisena\npiiloitteli metsissä ja pui viljaa Antero Pietarinpojan riihessä;\nja kerran oli Maunu Niilonpoika Ornäsissä kieltäytynyt ottamasta\nhäntä kiinni. Molemmat miehet olivat olleet hänen uskollisia\nystäviään ja nyt piti hänen surmata heidät... Mutta olihan sittemmin\ntodistettu, että he olivat olleet mukana maatansa kavaltamassa, ja\nainoaksi syyksi oli ilmoitettu, että heitä oli houkuteltu. Ylpeys ja\nturhamaisuus näyttivät sokaisseen Maunu Niilonpojan.\n\nHän oli sittemmin houkutellut paulaan Antero Pietarinpojan.\n\nKuningas olisi ollut anteeksiantamattoman heikko, jos hän, nähden\nvääryyden, ei olisi jakanut oikeutta. Heikko hän ei saanut olla,\njos mieli voimakkaasti vaikuttaa levottomiin, horjuviin ja uljaista\nmuistoistaan kerskaileviin taalalaisiin.\n\nMaunu Niilonpoika istui tyynenä ja levollisena vankeudessa ja\njärjesteli suurella ahkeruudella papereitaan, jotta hän saattaisi\nantaa täydellisen kertomuksen neuvoston edessä, sillä sen eteen hän\ntiesi ennemmin tai myöhemmin tulevansa kutsutuksi.\n\nMuori kävi häntä kaksi kertaa tervehtimässä. Hän oli tullut hyvin\nlaihaksi ja silkkipukunsa oli hän kokonaan jättänyt. Suurella\ntarkkuudella teki hän selkoa taloudestaan ja Maunu Niilonpoika jakeli\nhänelle määräyksiään, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hän\npääsee takaisin Aspebodaan.\n\nLeena seurasi aina hänen mukanaan, yhtä kalpeana, laihana ja\näänettömänä kuin ennenkin.\n\nMutta Maunu Niilonpoika katseli häntä nyt aivan toisin silmin kuin\nennen.\n\nHän sai nykyään olla melkein aivan vapaana, mutta silti pysyi hän\ntottelevaisena tyttärenä.\n\nMaunun täytyi saada tietää, miten asian oikeastaan oli.\n\nHän lähetti sentähden Leenan kaupungille tekemään jotakin ostosta.\n\n— No, onko palvelusväki paikoillaan? kysyi Maunu vaimoltaan.\n\n— Kyllä, kukaan ei muuta Aspebodasta.\n\n— Hm, ajattelin vain, että ehkä hiilenpolttaja...\n\n— Olliko? Voi, voi!\n\n— No mitä?\n\n— Hän tekee niinkuin muutkin.\n\n— Laiska työssään!\n\n— Olliko? Joka on ahkerin kaikista.\n\n— Luulee kai saavansa hyvän palkan.\n\n— Pieneksipä se taitaa supistua.\n\n— Entä Leena?\n\n— Kaikki on lopussa.\n\n— Leenan ja hänen välilläänkö? huusi Maunu.\n\n— Niin, siitä asti kuin te jouduitte vankeuteen.\n\n— Siitäkö asti kuin hän kävi minun luonani?\n\n— Olli oli kyllä mukana.\n\n— Häntä en nähnyt.\n\n— Tyttö sanoi hänelle, ettette tahdo häntä nähdä ja että olisi paras\nsamalla rikkoa koko väli.\n\n— Suostuiko Olli?\n\n— Suostui, mutta pyysi, että saisi pysyä palveluksessaan.\n\n— Ja saiko hän?\n\nKyllä, hänestä on niin paljon apua.\n\n— No, sittehän kaikki on entisellään.\n\n— Ei, sillä Leena ei välitä hänestä ensinkään.\n\n— No eikö hänellä käy kosijoita?\n\n— Kyllä, paljonkin.\n\n— Hiilenpolttajiako ja tallirenkejä?\n\n— Eihän toki. Rikkaita talollisia sekä ulkopitäjistä että omasta.\n\n— Mitä Leena siihen sanoo?\n\n— Antaa kaikille rukkaset,\n\n— Mutta kai hän toki naimisiin aikoo?\n\n— Ei, hän ei tahdo.\n\n— Kenelle meidän omaisuutemme sitte jää?\n\n— Siitä saatte itse pitää huolen, kun pääsette täältä.\n\n— Mutta jollen koskaan pääse?\n\n— Maunu, älkää puhuko sillä lailla!\n\nMaunu istui pitkän aikaa ääneti, ajatuksiin vaipuneena.\n\n— Minä olen ollut kovaluontoinen, sanoi hän.\n\n— Ihmisellä pitää toki olla joku vika.\n\n— En koskaan ole luottanut kuin itseeni.\n\n— Maunu Niilonpoikaan, Aspebodan isäntään kyllä kelpaa luottaa.\n\n— Te olette tehneet minut sangen itserakkaaksi, mutta minä alan nyt\nherätä.\n\n— Te teette aina niin hyvin.\n\n— Enpä koskaan. Rikkaus on sokaissut silmäni.\n\n— Niinhän ihmiselle tahtoo käydä.\n\n— Mutta jos minun nyt täytyy kuolla...\n\n— Ei, sitä kuningas ei voi tahtoa!\n\n— Mutta jos laki tahtoo.\n\n— Kai kuningas on lain yläpuolella?\n\n— Ei ole. Mutta siitä ei nyt kannata puhua. Onko Leena tyytyväinen\nkohtaloonsa?\n\n— Täytyy kai hänen koettaa.\n\n— Tarkoitan, onko hän onnellinen?\n\n— Hän ei koskaan valita.\n\n— Ennen hän aina itki.\n\n— Nyt hän on työssä koko päivän.\n\n— No tapaavatko he toisensa?\n\n— Tapaavat, eivätkä kuitenkaan tapaa. Kerran vain...\n\n— Kerroppas...\n\n— He eivät nähneet minua, mutta minä kuulin Leenan sanovan: \"mene\npois tieltäni, Olli. Sydämeeni niin koskee, että välistä luulen sen\nsärkyvän.\"\n\n— Kuule muori... lähetäppä heidät molemmat tänne.\n\n— Hyvänen aika! Koska?\n\n— Noin viikon päästä, mutta pidä huolta siitä, että Olli tulee vähän\naikaisemmin.\n\n— Kyllähän minä...\n\n— Ja Jumalan haltuun sitte!\n\nOlli tulikin jo samalla viikolla; hän oli hämillään, pelkäsi\nnähtävästi, että hänet sanottaisiin irti palveluksesta.\n\n— No mitä Aspebodaan kuuluu? Olli kertoi kaikki tarkkaan.\n\n— Ja hiiliä poltetaan ahkerasti?\n\n— Niinkuin tavallisesti.\n\n— Nyt ei siellä miilussa taida olla ketään kätkössä?\n\n— Jollei isäntä olisi lähtenyt ulos...\n\n— Muistatko minun sanoneeni, etten tarvitse Jumalan apua?\n\n— Muistanhan minä sen.\n\n— Sellaisesta tulee aina kosto ja se onkin oikein, vai — ja kun ei\nOlli vastannut, jatkoi Maunu, — mitä sinä arvelet?\n\n— Minun mielestäni se on oikein.\n\n— Kuinka sinä uskallat sanoa sen minulle vasten naamaa?\n\n— Kun isäntä kysyy, niin...\n\n— Sitte sinä olet varastanut Leenan sydämen.\n\n— Välimme on nyt rikottu.\n\n— Mutta sitä minä en tahdo; tahdon että menette naimisiin.\n\nOlli jäi isäntäänsä tuijottamaan; hän ei uskonut korviaan eikä saanut\nsanaa suustaan.\n\n— Vait, nyt Leena tulee.\n\nTyttö oli hämmästyneen näköinen ja vähän peloissaan.\n\n— Kuule nyt Leena, minä olen lahjoittanut pois Aspebodan.\n\nLeena loi isäänsä hämmästyneen katseen.\n\n— Aspebodanko?\n\n— Niin, tuolle Ollille... ja sinun pitää mennä naimisiin hänen\nkanssaan.\n\nLeena luuli kuulleensa väärin, mutta sitte valtasi hänet niin ääretön\nilo, ettei hän muuta voinut sanoa kuin:\n\n— Isä! Olli! Suuri Jumala...!\n\n— Olli, suutele häntä nyt, niin että minä näen. Siitä tuli pitkä\nsuudelma.\n\n— Menkää nyt heti kotiin ja puuhatkaa häät; kun ensi kerran tapaamme\ntoisemme, olette te naimisissa. Tänne ette saa tulla ennenkuin\nlähetän sanan. Jumala teitä siunatkoon!\n\nKahden päivän perästä kutsuttiin vangit valtakunnan neuvoston\neteen ja tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa. Maunu\nNiilonpoika, Antero Pietarinpoika ja Ingel Hannunpoika joutuivat heti\ntuomion uhreiksi. Muut vangit armoitettiin.\n\nVainajien omaisuuden antoi kuningas leskille ja lapsille.\n\nTämä oli viimeinen kuritus, joka Taalainmaata kohtasi, sillä nyt\npysyivät taalalaiset alallaan. He olivat huomanneet, että maahan oli\ntullut uusi komento.\n\n\n\n\n6.\n\nSVANTE STURE JA LYYPEKKI.\n\n\nRouva Kristina Gyllenstjerna oli jo useita päiviä ollut vieraana\nkomealla Ekebergan tilalla.\n\nRouva Ebba Vaasa oli ilolla ottanut vastaan jalon ja arvossa pidetyn\nvieraan ja molemmat rouvat istuivat nyt kunniasijalla, jutellen\nmenneistä ja nykyisistä ajoista. Sillaikaa kertoili Svante herra\nneitosille uutisia hovista, josta hän hiljan oli tullut.\n\n— Tunnustan, virkkoi Ebba rouva, — että melkein pelästyin tuota\nkiireellistä kihlausta; eiväthän he olleet nähneet toisiaan kuin\nhääretkellä.\n\n— Mutta olivat luultavasti silloin olleet yhdessä sitä enemmän,\nsanoi Kristina rouva hymyillen.\n\n— Paras olisi ollut, ettei Brigitta olisi lähtenyt koko matkalle...\n\n— Tarkoitat, ettei Margareeta Hoja...\n\n— Ole oikein sopiva... nimittäin hänellä on niin paljon muuta\najattelemista...\n\n— Mutta olihan hänen oma tyttärensäkin mukana.\n\n— Minulle hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan, että hänen\ntyttärensä piti Birger Niilonpojasta.\n\n— Sitte ei hän ole paljonkaan seurannut tytärtään.\n\n— Meidän kesken sanoen: Margareeta on muuttunut.\n\n— Hän ei ole onnellinen, virkkoi Kristina rouva.\n\n— Syy ei ole siinä, ettei hän rakastaisi miestään.\n\n— Hänen ikäisenään ei pitäisi näyttää sitä; sen uskalsin jo kerran\nsanoa hänelle.\n\n— Siitä ei hän kai pitänyt.\n\n— Hän vimmastui niin, että minä ihan pelästyin.\n\n— Sellainen hän on... ja kreivi... niin, päättyköön asia paremmin\nkuin miltä näyttää.\n\n— Kuningas luottaa häneen — toistaiseksi.\n\n— Hän osaa voittaa mielet. Sitäpaitsi on hän ulkomuodoltaan aika\nmuhkea.\n\n— Niin. Toivottavasti hän nyt ei petä kumpaakaan. Mitä te\najattelette kuninkaallisesta avioliitostamme?\n\n— Sääli kuningas Kustaata! huudahti Kristina.\n\n— Niin, olla sellaisessa avioliitossa.\n\n— Kuningatar kuuluu olevan kummallisen oikullinen.\n\n— Aivan niinkuin hänen sisarensa, prinsessa Dorotea.\n\n— Herra Juhana Turenpoika sanoo häntä vielä pahemmaksi, juonikkaaksi\nja vallanhimoiseksi.\n\n— He kuuluvat olevan ahkerassa kirjevaihdossa.\n\n— Joku kuuluu kehoittaneen kuningasta avaamaan kirjeet, mutta siihen\nei hän suostunut.\n\n— Hän on oikeassa; voihan hän sitä tarkemmin seurata kuningattaren\ntoimia.\n\n— Minä olen nyt kaikissa tapauksissa antanut Svantelle luvan\noleskella jonkun aikaa Lauenburgin hovissa.\n\n— Tahtooko kuningas sitä?\n\n— Kyllä. Ja tekeehän aina hyvää nuorelle miehelle vähän katsella\nmaailmaa.\n\n— Ero tulee olemaan vaikea.\n\n— Ei, sanoi Kristina kyynelsilmin, — kun tiedän, että se on hänelle\nhyvä, niin en pidä sitä vaikeana.\n\n— Mitä hän itse sanoo?\n\n— Minä sain tehdä parastani ennenkuin hän suostui;\nseitsentoistavuotias sydän tahtoi sekin puhua puolestaan.\n\nHän katsahti äkkiä Ebba rouvaan.\n\n— Siinä iässä vaihtelevat tunteet kuin taivaan tuulet.\n\n— Toivottavasti eivät hänen tunteensa.\n\n— Johtakoon pyhä neitsyt asiain kulkua; hänen käsiinsä lasken\ntyttärieni kohtalon.\n\n— Kuningas Kustaa varmaankin tahtoo puuttua vielä toistenkin\ntulevaisuuteen.\n\n— Minuun ei hän enään pääse vaikuttamaan. Kyllä nyt olen varoillani.\n\n— Hänestä täytyy pitää, vaikka hän onkin niin kiivasluontoinen.\n\n— Hänen ei tarvitse kuin näyttäytyä, niin hän jo voittaa ihmisen.\n\n— Kumma kyllä. Ja kuitenkin hän toimii mitä suurimmalla\nvarovaisuudella.\n\n— Mutta eikö hänellä ole ketään uskottua?\n\n— Kyllä hän rakastaa Juhana herraa, mutta ei hän edes hänelle avaa\nsydäntään.\n\n— Olisipa hän saanut kuningattaren, joka...\n\n— Niin. Kuningattaresta olisi voinut tulla hänen uskottunsa; mutta\nnyt tekee hän vaan kiihkeästi työtä unohtaakseen kotiolonsa.\n\n— Hän ottaa osaa kaikkeen.\n\n— Siksettei hän luota kehenkään.\n\n— Mutta miten hän kestää?\n\n— Kyllähän se häntä rasittaa.\n\n— Eikä hän koskaan saa olla rauhassa.\n\n— Niin, ajattele, miten paljon hänellä on työtä. Kun Juhana herra\njoskus minulle kertoo kuninkaan suunnitelmista, niin täytyy minun\nkiittää Jumalaa, että rakastettu herrani Sten pääsi pois. Hän olisi\nollut liian hento taistelemaan esteitä vastaan. Kustaa sopii siihen\nparemmin.\n\n— Toivokaamme että niin on.\n\nSamassa kuului pihamaalta kavioiden kapsetta. Ebba rouva katsahti\nulos.\n\n— Herra Kustaa Stenbock! huudahti hän hiukan punastuen.\n\n— Hän tulee mielitiettyään katsomaan.\n\n— Olen luvannut tällä kerralla päättää, koska heidän häänsä\nvietetään.\n\nOvi avautui hiljaa.\n\n— Saanko tulla? kysyi Brita neiti.\n\n— Tule vain. Suothan anteeksi, että keskustelumme keskeytyy?\n\n— Tietysti.\n\nSamassa astui huoneeseen palvelija, joka kumartaen ilmoitti:\n\n— Herra Kustaa Stenbock!\n\n— Hän on tervetullut! sanoi Ebba rouva.\n\nRitari astui sisään. Hänen ensi katseensa sattui neitiin, jonka\nposkille oli noussut heleä puna, mutta sitte kääntyi hän kohteliaalla\nkumarruksella rouvien puoleen.\n\nKun muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä ja vastauksia oli vaihdettu,\nvirkkoi Kristina rouva Ebba rouvalle:\n\n— Sinä lupasit näyttää minulle kutomahuoneen.\n\n— Heti paikalla!\n\n— Kyllä kai ritari suo anteeksi.\n\nRitari kumarsi. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa punastua. Rouvat\nläksivät.\n\n— Brigitta!\n\n— Kustaa!\n\nRitari sulki hänet syliinsä.\n\n— Kuinka olen kaivannut sinua!\n\n— Eihän siitä ole kuin viikko, Kustaa.\n\n— Iäisyys siitä on, oma Brigittani!\n\nJätämme heidät nyt jatkamaan tuota vanhaa ja iäti uutta keskustelua\nja riennämme katsomaan toista nuorta paria: nuorukainen on\nseitsemäntoista ja neito tuskin viidentoista vanha.\n\nHän oli tullut sanomaan tytölle jäähyväisiä eikä kolmeen päivään\nollut saanut puhua sanaakaan hänen kanssaan kahdenkesken.\n\nSilloin saapui Kustaa herra. Ja pelästyneen kyyhkysparven lailla\nkarkasivat nuoret neitoset kukin haaralleen; yksin Margareeta ja\nMärta jäivät huoneeseen.\n\n— Mihin he juoksivat? kysäisi kolmetoistavuotias Märta. — Tuliko\nheille kaikille sulhasia?\n\n— Kas, kuinka hänellä on kaunis hevonen! sanoi Svante, katsellen\nulos ikkunasta.\n\n— Sen minä tahdon nähdä! huudahti Märta ja jätti huoneen.\n\nNuorukainen hymyili onnistuneelle kepposelleen, mutta samassa hän\nhuomasi, että mielitiettykin oli lähtemäisillään.\n\n— Lähdetkö, Margareeta? huudahti hän.\n\n— Kyllä, menen hakemaan toisia tyttöjä.\n\n— Ja jätät minut yksin?\n\n— Sinä kyllä tulet toimeen! sanoi neito, mutta palasi kuitenkin. —\nMitä sinä sitte tahdot?\n\n— Tiedätkö että huomenna lähden?\n\n— Tiedän toki.\n\n— Menen sitte ulkomaille ja viivyn poissa viisi vuotta.\n\n— Silloin olen minä kahdenkymmenen ja sinä kahdenkymmenenkahden\nvuoden vanha.\n\n— Unohdatko sinä minut sinä aikana?\n\n— En, minulla on hyvä muisti.\n\n— Margareeta, sinä tiedät että sinua rakastan.\n\n— Kyllä, olethan sen sanonut.\n\n— Rakastatko sinä minua?\n\n— Kysynpä äidiltä.\n\n— Ei, sinun täytyy itsesi vastata!\n\n— Niinkuin et sinä tietäisi, että sinusta pidän.\n\n— Sitte menemme kihloihin.\n\n— Jos äiti sallii...\n\n— Salaa! ymmärrätkö... näin! Nuorukainen otti taskustaan kaksi\nkaitaista, metallilangasta väännettyä sormusta. — Ota sinä toinen ja\nminä otan toisen... ei, odotappas, tahdon itse panna sen sormeesi...\nei, vasempaan käteen.\n\n— Mutta ystäväni, eihän se sitte ole salaisuus.\n\n— Olet oikeassa!\n\n— Nyt minä tiedän! huudahti Margareeta, — kannan sitä nauhassa\nkaulallani.\n\n— Ja minä teen samalla tavalla.\n\nMolemmat ottivat sormukset ja kätkivät ne.\n\n— Nyt sinun pitää suudella minua.\n\n— Jos äiti sallii.\n\n— Sehän on salaisuus!\n\n— No niin, jääköön sitte sikseen.\n\n— Tekeehän Kustaa herrakin niin!\n\n— Vai tahdot sinä tehdä mitä hän; no sitte ei siitä tule mitään.\n\n— Miten hän tekee? kysyi Svante uteliaasti.\n\n— Hän kietoo käsivartensa... ei, en minä sano.\n\n— Mutta sinun pitää suudella minua!\n\n— No pian sitte. Nyt suljen silmäni.\n\nSvante suuteli häntä ja seuraavana hetkenä oli hän kadonnut\nhuoneesta. Mutta Svante herra ylpeili ajatellessaan, että hän nyt voi\nkertoa äidilleen olevansa kihloissa Margareetan kanssa. Kuinka äiti\nilostuu, äiti, jota hän jumaloi, joka on hänelle rakkain maan päällä.\n\nSeuraavana päivänä läksivät Kristina rouva ja Svante. Mutta viime\nhetkenä pusersi Svante Margareetan pientä kättä niin kovasti, että\ntyttö punastui korviin asti ja ehdottomasti huudahti \"ai!\"\n\nKristina rouva suuteli häntä hellästi ja lausui:\n\n— Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!\n\nMutta heidän edessään liehutteli Margareeta nenäliinaansa ja pyyhki\nsalaa silmiään.\n\nEi tosin aivan salaa, sillä Märta kysäisi terävästi:\n\n— Onko nyt niin ikävä?\n\n— Etkö tiedä, että...\n\n— Tiedän vaan, että tässä piilee petos, ja jollen pian saa siitä\nselvää, niin kutsun äidin tänne, siitä voit olla varma.\n\n— Asia on se, rakas Märta... lupaatko olla vaiti?\n\n— Kyllä... Koskeeko se Svante herraa?\n\n— Hän kosi.\n\n— Sinuako? Ja sitäkö muka tulisi pitää salassa?\n\n— Sinä saat sen tietää, mutta eivät muut.\n\n— Kyllä minä voin pysyä vaiti, mutta minun pitää saada tietää\nkaikki, muuten...\n\nJätämme tällä kertaa perheen sikseen. Margareeta on, niinkuin näemme,\nkokonaan nuoren sisarensa vaikutusvallan alaisena.\n\nPian senjälkeen matkusti nuori Svante Sture Lauenburgiin, pyhästi\nvakuuttaen äidilleen, ettei unohda hänelle antamiaan lupauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa sattui Lyypekissä merkillisiä tapauksia.\n\nHansakaupungille tuleva velka oli nyt suoritettu sekä kellovaskella\nettä muilla lähetyksillä. Lyypekissä väitettiin kuitenkin, että\nvielä oli maksamatta 1,000 markkaa. Kustaa selitti, että velka _oli_\nmaksettu ja että Lyypekin valtuutetut olivat kavaltaneet noin 8- tai\n9,000 markkaa, joita eivät olleet merkinneet laskuihin.\n\nMutta nyt tahtoi kuningas tehdä rajoituksia heidän\nkauppavapauksissaan.\n\nLyypekin neuvosto vastasi tähän helmikuun 24 p:nä 1530, että\nkuninkaan vaatimukset ovat esitetyt kaupungille ja että kaikki\n\"suuresti ovat moittineet mokomia esityksiä\".\n\nKustaa lähetti taaskin viestin Lyypekkiin. Hän ei enään \"voi eikä\nsaata antaa kaupungille näitä etuoikeuksia; sellainen menettely\nsotisi hänen valaansa ja velvollisuuksiaan vastaan, sillä olihan\nhänen alamaistensa ja kaupunkiensa etu tässä kysymyksessä, varsinkin\ntuottaisivat nuo oikeudet Tukholmalle ääretöntä tappiota ja\nherättäisivät katkeruutta hallituksessa, jonka aina täytyisi peljätä\nkapinoiden ja kaikellaisten levottomuuksien syntymistä\".\n\nLyypekki ei kuitenkaan tahtonut antaa perään ja silloin uhkasi\nkuningas tulevilla herrainpäivillä Tukholmassa lakkauttaa kaikki\nHansakaupunkien vapaudet Ruotsissa.\n\nTosin ei uhkausta pantu täytäntöön, mutta se herätti tavatonta\nsuuttumusta, jota vielä lisäsi Ruotsin tekemä liitto Hollannin kanssa.\n\nItämeren rannalla olevilla Hansakaupungeilla ei ollut mitään\nteollisuuslaitoksia eikä mitään raaka-aineita ja niiden koko kauppa\nrajoittui siihen, että ne pohjoisista maista toivat sikäläisiä\ntuotteita ja sinne veivät ravintoaineita ja taide-esineitä, joita\nhe muista maista olivat hankkineet ja joita Ruotsissa halukkaasti\nostettiin.\n\nNiiden kaupalla ei siis ollut lujaa perustusta ja se joutui\nvaaranalaiseksi niinpian kuin muut kauppavaltiot rupesivat tuomaan\nRuotsiin tarvittavia tavaroita ja viemään ulkomaille sen tuotteita.\n\nKun Hojan kreivi ja arkkipiispa Johannes Magnus v. 1525 olivat\nLyypekissä keskustelemassa Tanskan riidasta, sattui sinne samaan\naikaan muutamia lähettiläitä Hollannista. Nämä ilmoittivat\nruotsalaisille herroille, että hallitsijatar Margareeta haluaisi\nrakentaa kauppaliittoa Ruotsin ja Alankomaiden kesken.\n\nVaikka asia sekä kreiville että arkkipiispalle oli aivan odottamaton,\npitivät he sitä maalle niin tärkeänä, että he lähettiläiden kanssa\ntekivät sopimuksen, jonka voimaanastumiseen sentään tarvittiin\nkuninkaan vahvistus.\n\nTulos oli, että seuraavana vuonna (1526) tehtiin sopimus, joka\nmääräsi kahden vuoden aselevon. Alankomaiden valtioiden ja Ruotsin\nvälille, jona aikana määrättyjen ruotsalaisten merikaupunkien tuli\nolla avoinna alankomaalaisille laivoille. Tuoduista tavaroista oli\nmaksettava tavallinen tulli. Pian ryhdyttiin keskusteluihin myöskin\nHollannin, Brabantin y.m. kanssa vapaasta ja esteettömästä kaupasta,\nniin että Ruotsin ja näiden maiden asukkaat vapaasti ja vaaratta\nvoisivat käydä toistensa satamissa ja kaupungeissa, siellä ostaa ja\nmyydä tavaroita, kuitenkin suorittamalla sen tullin, joka muinoin oli\nollut tavallinen.\n\nSuolaa piti tullitta saada tuoda maahan.\n\nHallitsijatar Margareeta lähetti Ruotsin kuninkaalle ne suulliset\nterveiset, että vapaa kauppa huomattavasti oli edistänyt hänen\nmaatansa ja kaupunkejansa, ja kehoitti häntä valtakuntansa ikihyväksi\nnoudattamaan esimerkkiä, kutsumalla maahan vieraita kauppiaita ja\nkaikin tavoin edistämään kauppaa antamalla sille vapauksia.\n\nSamaan aikaan hyökkäsi Kristian, Hollannin avustamana, Norjaan.\n\nSilloin käyttivät lyypekkiläiset tilaisuutta hyväkseen ja koettivat\nantaa kilpailijoilleen kuoliniskun.\n\nHe tarjosivat kuningas Fredrikille apua niillä ehdoin, että\nHollantia vastaan tehtäisiin liitto. Se olikin jo melkein valmis,\nkun Alankomaista saapui sanansaattajia ilmoittamaan, että ainoastaan\nyksityiset maakunnat olivat auttaneet Kristiania, eivätkä suinkaan\nvapaehtoisesti, vaan pakosta.\n\nJa nämä sitoutuivat nyt olemaan Kristiania auttamatta ja lupasivat,\netteivät lähetä ainoaakaan kauppalaivaa Norjan satamiin, niin kauvan\nkuin virkaheitto kuningas on Norjassa.\n\nTäten palasi hyvä sopu Alankomaiden ja pohjoisten valtojen välille ja\nentistä ahkerammin purjehtivat hollantilaiset pohjoisilla vesillä.\n\nMutta Lyypekin viha yltyi äärimmilleen.\n\nKahden nuoren, kekseliään seikkailijan oli onnistunut saada käsiinsä\nkaupungin hallituksen ohjat, ja kokeneet miehet, jotka tähän asti\nonnellisesti olivat ohjanneet laivaa karien ja kallioiden välitse,\nolivat tulleet työnnetyiksi syrjään.\n\nMarkku Meyer, entinen seppä, hyväpäinen, kunnianhimoinen ja ennen\nkaikkea rohkea mies, oli päässyt kiipeämään pormestariksi ja toisen\npormestarin paikalle oli hänen onnistunut toimittaa samanmielinen\nystävä ja virkaveli Yrjö Wullenwewer.\n\nTämä jälkimäinen osasi erityisellä taidolla voittaa alemman kansan\nsuosion. Hän mairitteli kansaa lupaamalla, että se saa ottaa osaa\nhallitukseen, kunhan tuo vanha, ylpeä puolue onnellisesti on\nsiirretty syrjään.\n\nLyypekki päätti nyt väkivallalla karkoittaa hollantilaiset Itämereltä.\n\nTarkoitusta varten varustettiin laivasto, jossa oli 24 alusta.\nKuningas Kustaan uhkaukseen vastattiin ylpeällä kirjeellä, jossa\nvaadittiin apua hollantilaisia vastaan.\n\nKustaa vastasi olevansa sitä mieltä, että jos \"hyvät lyypekkiläiset\ntodellakin kaipaavat hänen apuaan, niin olisi ollut kohtuullista,\nettä he korvaukseksi hänen vaivastaan olisivat lähettäneet tänne\nkappaleen kultaa ja rahaa, jotta hän olisi voinut varustaa väkeä,\npyssyjä ja miekkoja; mutta kyllä hän huomaa, että he nytkin tahtovat\nhäntä välittäjäksi, niinkuin viimein Gottlannissa\".\n\nLyypekkiläiset suuttuivat tästä suuresti. Vai sellaisen kiitoksen\nhe saivat kaikesta avuliaisuudestaan! Mutta hepä eivät jätä\nhollantilaisille kostamatta kärsimäänsä vahinkoa ja häpeää.\nLyypekkiläisten laivasto oli jo vesillä ja he toivoivat Ruotsin\nlaivaston liittyvän siihen. Ankarasti he vaativat jälellä olevan\nvelan maksamista ja tuon omituisen tullin poistamista. He eivät rupea\nsitä kärsimään. Jollei kuningas hyvällä suostu, niin keksitäänpä\nmuita keinoja.\n\nNe jotka 100 markalla auttoivat Kustaa Eerikinpojan Ruotsin\nvaltaistuimelle, toki näyttävät, että he 500 markalla voivat syöstä\nhänet sieltä alas.\n\n— Sillä tavalla meitä kiitetään siitä, että karjanpaimenen teimme\nRuotsin kuninkaaksi!\n\nNiin kirkuivat lyypekkiläiset.\n\nVihdoin ottivat he takavarikkoon tavaroita noin 1000 markan arvosta,\njotka Kustaa oli lähettänyt kauppa-asiamiehelleen.\n\nKuultuaan tämän, korvasi Kustaa vahinkonsa ottamalla takavarikkoon\nkaikki lyypekkiläisten tavarat, jotka olivat Ruotsissa, ja\nlakkauttamalla lyypekkiläisten kauppaoikeudet.\n\nNyt vasta pääsi melu valloilleen.\n\nHuhtikuussa v. 1533 tuli tieto Tanskan kuninkaan Fredrikin kuolemasta.\n\nWullenwewer ja Meyer saivat siten erinomaisen tilaisuuden sekaantua\npohjoisvaltojen asioihin ja kääntää ne itsensä ja Lyypekin eduksi.\n\nHe rakensivat suurensuuria suunnitelmia: he anastavat valtaansa\nkoko Itämeren ja ottavat Lyypekin voimalle tueksi Helsingörin ja\nHelsingborgin, Bergenin Norjassa ja Kalmarin ja Ölannin Ruotsissa\nsekä Gottlannin.\n\nNämä lujat linnoitukset tulevat tukemaan Hansakaupunkien valtaa. Ja\nuudet kuninkaat, jotka hansalaiset aikovat asettaa sekä Tanskaan että\nRuotsiin, tulevat luovuttamaan heille nämä paikat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin tiedämme, oleskeli nuori Svante Sture Lauenburgin\nlikeisyydessä, kuninkaan apin luona.\n\nMaunu herttua oli hiljainen, hyvä mies, joka ei milloinkaan ollut\ntahtonut herättää huomiota maailmassa.\n\nKatarina rouvan kädessä olivat ohjakset, vaikka herttua sai kantaa\nhallitsijanimeä.\n\nKäydessään Tukholmassa häissä, oli rouva Katarina kiinnittänyt\nhuomionsa nuoreen Stureen. Ja ajatellen, että hänestä ehkä saattaisi\nkoitua vaarallinen kilpailija hänen vävypojalleen, oli hän valinnut\njuuri hänet, pyytäessään että kuningas lähettäisi jonkun nuoren\njalosukuisen Lauenburgiin kasvatettavaksi.\n\nKustaa kiitti ja Svante läksi matkaan.\n\nEi siellä hänen mielestään tosin ollut niin paljon oppimista,\nmutta hän oli tottunut mukaantumaan muiden tahtoon ja hiljaisella,\nmiellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien mielet.\n\nHerttuatar jutteli hänen kanssaan tyttäristään. Ruotsin kuningatar\noli heistä hyväluontoisin; sentähden hän niin hyvin sopikin ankaran\nkuninkaan puolisoksi.\n\nHerttua kertoi metsästysretkistään ja kuinka kaunis herra hän\nnuoruudessaan oli ollut. Sitte hän — syvänä salaisuutena —\nuskoi Svante herralle, että hän valtiollisista, syistä oli nainut\nnykyisen herttuattarensa; hän oli rakastanut toista; lopputulos\nhänen puheestaan oli, ettei nuoren miehen koskaan pidä kysyä neuvoa\nsydämeltään, vaan ensin äidiltä ja sitte isältä.\n\nKotona oli kolme prinsessaa ja heille kävi aika ikäväksi; he vain\nuneksivat, kuka heitä tulisi noutamaan, ja nuorin, jota nuori\nSture suuresti miellytti, sanoi hänelle suoraan, että jos hän\nvaan olisi Ruotsin kuningas, niin hän mielellään rupeaisi hänen\nkuningattarekseen.\n\nVanhempi, joka oli ollut mukana Ruotsissa, oli ihastunut kaikkeen\nmitä siellä oli nähnyt.\n\nHän kertoi sisarilleen, ettei koko maailmassa ole niin uljaita\nritareja kuin Ruotsissa; sitäpaitsi ovat he niin rikkaat, että monen\ntilukset ovat kaksi kertaa arvokkaammat kuin koko Lauenburg.\n\n— Enkö ole oikeassa, herra Svante Sture? kysyi hän sitte hymyillen.\n\nSvanten täytyi myöntää, ettei hän ymmärrä asiaa, mutta ei hän toki\nluullut Lauenburgia niin pieneksi.\n\nHovin muut herrat olivat joko vanhoja kamariherroja tai alaikäisiä\npaaseja; tosin Svantekin oli sangen nuori, mutta hän oli pitkä ja\nryhdikäs, kasvonpiirteiltään jalo ja kaunis; sitäpaitsi oli hän\nperinyt äitinsä ilmehikkäät silmät, joista nuoret neidit eivät\nkoskaan väsyneet puhumaan.\n\nOnneksi ajatteli nuorukainen vaan Margareetaa, muutoin olisi hän\nvoinut rakastua kolmeen yhtaikaa. He olivat kaikki nuoret ja kauniit\neikä heillä ollut muuta seuraa kuin hän ja kaikki he hänestä pitivät.\n\nMutta rakastumatta asteli hän heidän joukossaan, iloisena,\nkohteliaana, aina valmiina ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja\niloihinsa, mutta aavistamatta, että kolme nuorta sydäntä hänen\ntähtensä oli ilmi tulessa.\n\nEräänä päivänä saapui linnaan vieras, joka pyysi puhutella jaloa\nherra Svante Sturea.\n\nNuori herra oli juuri heittämässä palloa nuorimman neidin kanssa, kun\ntieto hänelle tuotiin.\n\nHän kumarsi neidille ja läksi.\n\nNeiti karkasi äidin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut.\n\nKuka tuo vieras saattoi olla?\n\nPian palasi Svante herra. Hänen silmänsä loistivat, kun hän\ntyytyväisenä kertoi, että Nyköpingin pormestari oli saapunut\nRuotsista, tuoden kirjeitä ja sanomia hänen rakkaalta äidiltään.\n\n— Mitä hän kirjoittaa? kysyi herttuatar.\n\n— En vielä tiedä muuta kuin että mies on saapunut, vastasi\nnuorukainen. — Hän odottaa minua Möllenissä; luultavasti hän on\nkipeä tai ei voi muuten tulla.\n\nMatka ei ollut herttuattaren mieleen, mutta eihän hän saattanut\nsitä estää. Hän käski sentähden Svanten ottaa muutamia palvelijoita\nmukaansa.\n\nSvante kiitti, huomauttaen, että se kyllä on tarpeetonta, mutta että\nhän sentään noudattaa rouvan tahtoa.\n\nKaikki neidit karkasivat ikkunaan katsomaan lähtöä.\n\nHevonen ei ollut heidän tallistaan!\n\nMutta se oli tavattoman komeissa valjaissa! Sture itsekin näytti sitä\nhämmästyvän; hän teki vieraalle jonkun kysymyksen, mutta neidit eivät\nsaattaneet kuulla sitä. Sitte hypähti hän hevosen selkään. Miten\nhänellä oli uljas ryhti!... Nyt hän kääntyi ja tervehti neitejä.\n\n— Hän pitää teitä kamarineitsyinä eikä prinsessoina! virkkoi\nherttuatar vihoissaan; — tahtoisinpa tietää, keneen teissä hän\nuskalsi katseensa korottaa!\n\nTytöt eivät uskaltaneet vastata, mutta jokainen heistä näytti\nmiettivän: \"minua hän tarkoitti!\"\n\nMöllenin pieni kaupunki kuului kyllä Lauenburgiin, mutta\nlyypekkiläiset olivat panttina ottaneet sen Maunu herttualta. Tänne\ntuo salaperäinen vieras vei Svante herran ja hänen seurueensa.\n\nKaupungin komeimman talon eteen seisahduttiin ja komeisiin\nvaatteisiin puettu palvelija otti vastaan hevosen.\n\nVieras vei Svante herran huoneeseen, jossa ennestään oli kaksi henkeä.\n\nNämä kumarsivat syvään ja pyysivät häntä astumaan huoneeseen.\n\nSiellä oli katettu pöytä.\n\nNyt pyysivät miehet häntä tekemään niin hyvin ja aterioimaan kanssaan.\n\nSvante herra kysyi heidän nimiään.\n\nHe joutuivat molemmat hämilleen.\n\n— Meidän olisi oikeastaan aikoja sitte pitänyt mainita ne, huomautti\nensimäinen miehistä, — varsinkin kun me nimistämme voimme ylpeillä.\nMinä olen Yrjö Wullenwewer, Lyypekin pormestari.\n\n— Ja minä olen Markku Meyer, niinikään Lyypekin pormestari! vastasi\ntoinen.\n\nSvante ei saattanut käsittää mitä he hänestä tahtoivat, mutta hänen\nmielestään ei ollut sopivaa kysyä enempää.\n\nPäivälliset olivat komeat, viinit oivalliset ja kaikki kolme he\nsöivät hyvällä ruokahalulla.\n\nKeskustelu koski pääasiallisesti kuningas Fredrikin kuolemaa ja kuka\noli tuleva hänen seuraajakseen.\n\n— Eikö prinssi Kristian? kysyi Svante.\n\n— Piispat kuuluvat tahtovan kahdeksanvuotista pikku Juhanaa, vastasi\nWullenwewer. — Hän ei ole luterilainen ja häntä he saattavat johtaa\nmihin ikinä tahtovat!\n\n— Joku puolue tahtoo Sönderborgin vankia! huomautti Markku Meyer.\n\n— Joka on tehnyt niin paljon pahaa! sanoi Svante.\n\n— Ajat ovat muuttuneet! naurahti Yrjö. — Hän on nyt pyhimys,\nsanovat piispat.\n\n— Sitä ei kukaan taida uskoa.\n\n— Kyllä sen uskoo jokainen, joka siitä voi hyötyä.\n\n— Voimme olla varmat, ettei siitä tule mitään. Vielä elää Lyypekki\nja sen pormestarit!\n\nMiehet kilistelivät pikarejaan ja joivat.\n\nSvante pyysi saada juoda heidän maljansa, vaikkei hän voinut\nkäsittää, miksi kaikki tämä kohteliaisuus tuli hänen osakseen. Ehkä\nmahdollisesti hänen rakkaan isä vainajansa tähden?\n\n— Eläköön Sten Sturen muisto! huudahti Meyer.\n\n— Tulkoon hänen poikansa hänen kaltaisekseen!\n\nJa taaskin juotiin ja kilisteltiin.\n\nSvante tunsi jo juoneensa tarpeeksi ja tuumaili vaan, mitä tämä\nkaikki tarkoittanee.\n\nVihdoin noustiin pöydästä. Nyt he varmaankin sanoisivat asiansa.\n\n— Jalo herra! alkoi Wullenwewer epävarmasti. Svante kumarsi.\n\n— Ei täällä, ei täällä! keskeytti Markku, laskien kätensä\nvirkaveljensä olkapäälle.\n\n— Ei täällä! toisti Yrjö.\n\n— Teidän täytyy seurata meitä Lyypekkiin, nuori herra.\n\n— Minä en tunne ketään siellä.\n\n— Mutta kaikki tuntevat teidät.\n\n— Ja teitä odotetaan sinne!\n\n— Kuka odottaa?\n\n— Sen saatte sitte tietää. Ja toivottavasti tulette siitä suuresti\nilostumaan.\n\n— Mutta entä äitini kirjeet?\n\n— Niitä käytimme ainoastaan tekosyynä saadaksemme teidät tänne.\n\n— Olisinhan minä tullut ilmankin, jos olisitte pyytäneet.\n\n— Satuloikaa hevoset! käski Wullenwewer.\n\n— Sallikaa minun ensin ilmoittaa herttuan palvelijoille...\n\n— Heidät minä jo aikoja sitte lähetin pois. Nouskaamme hevosen\nselkään, hyvät herrat, meidän täytyy kiirehtiä.\n\nLähdettiin ajamaan täyttä laukkaa.\n\nPormestarit kuiskailivat ahkerasti toisilleen.\n\nSvante herra oli koko matkan vaiti.\n\nVihdoin saavuttiin Lyypekkiin ja seisahduttiin suuren talon eteen,\njonka ikkunoista loisti kirkas valo, vaikka oli myöhäinen ilta.\n\nTäälläkin riensi palvelija heti ottamaan vastaan Svanten hevosta.\n\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun joukko pitkiin kaapuihin puettuja\nmiehiä astui ulos talosta, kumarrellen ja pyytäen häntä astumaan\nsisään.\n\nSvante noudatti kehoitusta ja huomasi tulleensa kaupungin\nraatihuoneeseen.\n\nMitä kummaa tämä tiesi?\n\nHän ei voinut käsittää.\n\nSamassa asettuivat Markku Meyerin viittauksesta kaikki kaapuihin\npuetut miehet puolikehään Svanten ympärille.\n\nHetkisen kuiskailivat pormestarit keskenään.\n\nSitte puuttui Markku Meyer puheeseen:\n\n— Kuningas Kustaa Ruotsissa on osoittanut meille suurinta\nkiittämättömyyttä. Ilman meidän apuamme ei hän ikinä olisi saanut\nRuotsin kruunua. Me olemme koettaneet häntä varoitella, mutta\nkarjapaimen ei näy lähtevän hänestä ja sentähden olemme me nyt\npäättäneet ottaa häneltä kruunun ja antaa sen sille, jolle se\noikeastaan kuuluu. Eläköön Sten Sturen poika, jalo herra Svante\nSteninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas!\n\n— Eläköön Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin\nkuningas! toistivat muut.\n\nEnsi hetkessä näytti nuorukainen käyneen hyvin hämilleen, mutta pian\nhän tointui ja puhuessaan muistutti hän aika paljon isäänsä.\n\n— Jumala minua varjelkoon, alkoi hän kirkkaalla, nuortealla äänellä,\n— rupeamasta vehkeilemään kuningastani ja isänmaatani vastaan;\ntuottaisin siten äidilleni, sukulaisilleni ja ystävilleni suurta\nsurua ja mieliharmia, jopa voisin saattaa heidät turmioonkin ja itse\nmenettäisin koko perintöni ja omaisuuteni!\n\nKokoontuneiden joukossa syntyi liikettä; tämä oli aivan odottamatonta.\n\n— En usko korviani! sanoi Meyer.\n\n— Nyt on minun vuoroni! virkkoi Yrjö, kääntyen Svanten puoleen, ja\njatkoi mahtipontisesti:\n\n— Me Lyypekin herrat olemme rikasta, mahtavaa väkeä; jos te\nRuotsissa kadotatte omaisuutenne, niin voimme me monin kerroin sen\nkorvata, ja jollemme saisi kuningas Kustaata taivutetuksi, jonka\nJumala suokoon, niin kirjoitamme hänelle, että hänen pitää antaa\nteille omanne, muutoin sodimme häntä vastaan, kunnes hän sen tekee.\n\n— Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, sanoi Svante, — mutta\nminä en mistään hinnasta suostu poikkeamaan velvollisuuksistani\nkuningasta ja isänmaata vastaan.\n\nMeyer suuttui nyt niin, että hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:\n\n— Jollette tahdo tehdä sitä Jumalan nimeen, niin tehkää se saatanan\nnimeen!\n\n— Tarkoituksemme oli kohdella teitä herrana ja ruhtinaana ja\ntoimittaa teille hovikunta, puhui Wullenwewer, — mutta koska te\ntallaatte onnenne jalkojenne alle, niin olette meidän vankimme.\n\n— Siihen minun täytyy alistua!\n\nPitkän aikaa ja osaksi salaa keskustelivat miehet keskenään. Sitte\nvietiin Svante raatihuoneessa olevaan valoisaan, mukavaan kamariin.\n\n— Niinkuin näette, emme aio kohdella teitä ankarasti, sanoi Meyer.\n— Toivomme, että pian tulette muuttamaan mielenne. Jos tahdotte,\nvoitte myöskin kuunnella raatisalissa pidettäviä neuvotteluja.\n\n— Saanko? kysyi Svante hämmästyen.\n\n— Kyllä.\n\n— Saanko kirjoittaa kotiin?\n\n— Mielellänne, mutta meidän täytyy saada lukea kirjeet.\n\n— Tahtoisin myöskin ilmoittaa herttualle...\n\n— Sanokaa hänelle, että olemme sulkeneet teidät raatihuoneeseen\ntoivossa, että mielenne muuttuisi.\n\n— Samalla voin lisätä, ettei se muutu.\n\n— Tehkää se.\n\nTämän asian käänne näytti tulevan pitkäikäiseksi.\n\nEihän Svantella muuten ollut mitään hätää, ainoa oli, ettei hän\npäässyt ulos, sillä ruoka oli hyvää ja sitä annettiin runsaasti.\nIkkunasta oli ihana näköala merelle, hän sai lukea ja kirjoittaa niin\npaljon kuin halutti ja joka päivä kävi hänen luonaan raatiherroja\nilmoittamassa uutisia.\n\nSvante oli tähän saakka ollut lapsi ja lapsena häntä oli kohdeltu;\nmutta nyt häntä aiottiin käyttää erityisiin tarkoituksiin, jotka\nvaativat miestä. Hän ei tosin hetkenäkään ollut edes lankeamaisillaan\nkiusaukseen, mutta lieneekö heräävä miehuus tai työn puute\nhoukutellut häntä kuuntelemaan noita huhuja, joita hänelle joka päivä\nkerrottiin.\n\nSiten sai hän tietää, että Tanskan kuninkaanvaali oli siirretty\ntoistaiseksi, sillä oli ollut eri mieliä Fredrikin seuraajasta.\n\nKöpenhaminassa pidettäisiin herrainpäivät, joissa vaali\npäätettäisiin. Ja tähän tilaisuuteen oli Wullenwewer itse matkustanut.\n\nHeti isän kuoltua oli prinssi Kristian, osaksi mieskohtaisesti,\nosaksi molempien nuorempien veljiensä holhoojana, saanut haltuunsa\nperintömaat Slesvigin ja Holsteinin.\n\nMutta kansa oli Fredrikin hallituksen aikana saanut paljon kärsiä ja\nhalusi kuninkaaksi vanhaa Kristiania. Se täytyi neuvoskunnan ottaa\nhuomioon.\n\nMaalliset herrat tahtoivat kuninkaaksi Holsteinin herttuaa ja\npapit kahdeksanvuotista prinssi Juhanaa, jonkatähden he hänen\nopettajakseen ja hovimestarikseen olivatkin valinneet kaksi innokasta\nkatolismielistä.\n\nWullenwewerin asia oli selittää, että Lyypekki haluaa elää sovussa ja\nystävyydessä Tanskan kanssa, mutta Ruotsin kuningasta ja Holsteinin\nherttuaa se ei tunnusta; näiden molempien herrojen kanssa Lyypekki\nvielä aikoo otella, kunhan sopiva aika koittaa.\n\nEräänä päivänä tuli Markku Meyer Svanten luo ja virkkoi kiivaasti:\n\n— Nyt on Yrjö ollut Köpenhaminassa kymmenen viikkoa ja vihdoinkin\nsaanut tietää ettei voida ryhtyä mihinkään ennenkuin maassa on\nkuningas.\n\n— Kai prinssi Kristian sentään tulee kuninkaaksi, sanoi Svante.\n\n— Emmeköhän nyt saa heitä lopultakin riitaantumaan! nauroi\nMarkku. — Olemme ehdottaneet, että Lyypekki ja Ruotsi tekisivät\nliiton Tanskaa vastaan ja luvanneet kaikin voimin auttaa Ruotsia\nvalloittamaan Tanskalta muutamia paikkoja. Tanskassa taas olen pannut\nliikkeelle huhun että kuningas Kustaa valmistaa vihamielisiä vehkeitä\nTanskaa vastaan, ja ruotsalaisille olemme kertoneet tehneemme Tanskan\nkanssa liiton hollantilaisia vastaan! Ha, ha, ha! nauroi Meyer,\nhieroskellen käsiään, — jos tämä siemen itää, niin siitä nousee\nsato, jota ei hevillä unohdeta.\n\n— Kuinka te sen kerrotte minulle! sanoi Svante, joka hämmästyneenä\noli kuunnellut pormestarin puhetta.\n\n— Te olette meikäläisiä, ja minä olen ottanut huolekseni\nkasvatuksenne, niinkuin kai olette huomannut.\n\n— Mutta olenhan minä teille sanonut...\n\n— No, kyllä aika mielen muuttaa ja ennen ette te pääse irti.\n\n— Sitte saan istua kauvan!\n\nMutta Svante ei tietänyt, että Ruotsin kansalle hänen nimessään\noli lähetetty kirjeitä, joissa kehoitettiin ruotsalaisia\ntarttumaan aseihin vapautuakseen Kustaa kuninkaan hirmuvaltaisesta\nhallituksesta, ja että kirjeiden alle oli pantu Svanten sinetti,\njonka lyypekkiläiset itse olivat teettäneet ja jota he hänen\ntietämättään käyttivät.\n\nMutta kun ei vankeus näyttänyt Stureen vaikuttavan, kehoitettiin\nhäntä lähtemään ulkoilmaan kävelemään. Sitä ennen hänen sentään piti\npukeutua komeaan pukuun, jotta se olisi hänen nimensä ja arvonsa\nmukainen.\n\nIhastuneena vapautensa voittamisesta, suostui hän käyttämään\nehdotettuja pukuja, koska hänen omat vaatteensa sitäpaitsi olivat\npoissa. Hänelle osoitettiin suurta kunnioitusta ja huomaavaisuutta,\nmutta hänen luonnollinen, vaatimaton mielensä ei näyttänyt siihen\nkiinnittävän mitään huomiota.\n\nMutta sekä Kristina rouva että kuningas olivat kirjoittaneet Maunu\nherttualle ja kysyneet, mitä tuo kaikki merkitsi, molemmat tiesivät\nhe, että nuorukainen vastoin tahtoaan oli Lyypekissä ja herttuan\nhaltuun sekä äiti että kuningas olivat hänet uskoneet.\n\nKun palvelijat palasivat Lauenburgriin tuomatta muassaan nuorta\nritaria, syntyi linnassa hirveä melu.\n\nHerttuattarenhan piti varjella häntä kaikilta kiusauksilta ja nyt tuo\nherkkäuskoinen olento hänen luvallaan oli langennut susihautaan.\n\nNeitoset olivat epätoivoissaan.\n\nJoka ikkunan pieneen, vihreähtävään ruutuun oli kirjoitettu \"Svante\"\nja välistä oli perään pantu huudahdusmerkki.\n\n— Entä jos he tekevät hänet kuninkaaksi! sanoi vanhin.\n\n— Siinä tapauksessa minä säälin Katarinaa.\n\n— Minä puolestani olen jo sanonut, että jos hän tulee kuninkaaksi,\nniin minä mielelläni rupean kuningattareksi! sanoi nuorin neitosista.\n\n— Oletko sinä sen sanonut?\n\n— Voi, ettet sinä häpeä!\n\n— Mutta kun minä hänestä pidän!\n\n— Oletko sinä senkin sanonut hänelle?\n\n— Näkeehän hän sen itsekin!\n\n— Oletpa sinä voinut unohtaa naisellisen arvosi!\n\n— Niinkuin ei hän teistä näkisi samaa!\n\n— Minustako?\n\n— Minusta ei ainakaan!\n\n— Kyllä, teistä molemmista!\n\n— Tietysti, jos hän tulee kuninkaaksi... lausui vanhin.\n\n— Niin sallit minun tulla kuningattareksi?\n\n— Kyllä, jos hän kosii.\n\n— Sen hän tekee!\n\n— Minä luulen kuulleeni hänen sanoneen, että hän rakastaa toista.\n\n— Ehkä sinua?\n\n— Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta kuka tietää!\n\n— No ketä, ketä?\n\n— Hänen kaulassaan on musta nyöri.\n\n— Ja siinä sormus!\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Arvaan!\n\n— Ehkä itse olet antanut sen hänelle?\n\n— Vastaa, vastaa!\n\nJa kaksi sisarta asettui uhaten kolmatta vastaan.\n\n— Ei. Niin hyvissä väleissä emme ole. Mutta tämä on kauheaa. Mehän\nkaikki olemme häneen rakastuneet.\n\n— Hyi, mitä sinä puhut! ja tyttö purskahti itkuun.\n\n— Sopiiko prinsessan nyt käyttäytyä tuolla tavalla!\n\n— Prinsessakin on ihminen!\n\nJa vihdoin itkivät kaikki kolme.\n\nMutta herttuatar meni herttuan luo ja sanoi:\n\n— Herrani ja puolisoni lupasi opettaa nuorelle Sturelle ritarillisia\nleikkejä; tähän saakka en ole huomannut muuta kuin että hän on pannut\nprinsessojen päät pyörälle!\n\n— No sinä ne kyllä panet sijoilleen takaisin.\n\n— Aiotko sinä jättää hänet sinne lukon taa?\n\n— Saahan hän kävellä ulkona vahdin saattamana.\n\n— Etkö tiedä, mikä on velvollisuutesi?\n\n— Pelkään, että he vaativat lunastusta pantista!\n\n— Pelkäät... herttua!\n\nMuutaman päivän perästä tuli kuninkaalta ja Kristina rouvalta\nkirjeitä. Silloin täytyi herttuan lähteä Lyypekkiin. Ja lieneekö hän\nsitte puhunut niin hyvin, vai lieneekö neuvosto huomannut turhaksi\npitää nuorta ritaria vankeudessa, mutta vapauteen Sture päästettiin\nja omat vaatteensa hän sai ylleen.\n\nHän oli tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että jokainen ystävyydellä\nerosi hänestä.\n\nIloisena ja tyytyväisenä palasi hän herttuan kanssa Lauenburgiin\nja kun herttua kysyi eikö lyypekkiläisten tarjous sentään ollut\nviekoitellut, niin vastasi hän:\n\n— Äitini oli jo aikoja sitte nähnyt että näin kävisi, ja minä olin\nluvannut hänelle, etten ikinä luovu velvollisuuksistani alamaisena!\n\n— Se on Kristina Gyllenstjernan arvon mukaista! sanoi herttua.\n\nHovissa otettiin Svante mitä ystävällisimmin vastaan.\n\nNeitoset olivat kuin seitsemännessä taivaassa.\n\nHerttua keksi nyt kaikellaisia syitä saadakseen Svantea\nmatkustelemaan. Milloin meni hän yksin, milloin herttuan seurassa,\nmilloin pitemmille, milloin lyhemmille matkoille. Ja Lauenburgissa\npantiin toimeen aseharjoituksia ja ritarileikkejä, joten ei Svante\nenään yksin omistanut kaunotarten suosiota.\n\nMutta herttuatar huomasi, että prinsessojenkin täytyy oppia tekemään\nhyödyllistä työtä. Ja koska hän itse oli hyvä emäntä, niin kasvatti\nhän tyttärensäkin siksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Wullenwewer ja Meyer huomasivat, ettei nuorta Sturea saada\ntaipumaan, niin kiinnittivät he huomionsa Hojan kreiviin.\n\nKuningas Kustaa oli antanut hänelle läänitykseksi suuren osan Suomea,\nnimittäin Viipurin ja Savonlinnan kaupungit maineen ja Kyminkartanon\nläänin. Asuntonaan piti kreivi Viipurin linnaa, jossa hän oli asunut\nKustaan häistä asti.\n\nYhä kasvava vastenmielisyys oli kehittynyt hänen ja kuningas Kustaan\nvälille.\n\nKuningas ei enään luottanut häneen. Käydessään Lyypekissä\nkeskustelemassa suuresta rahakysymyksestä, ei hän ollut valvonut\nRuotsin oikeuksia, ja suurinta omanvoitonpyyntöä oli hän jo\nosoittanut monissa monituisissa tilaisuuksissa.\n\nKreivi oli aivan vastoin tahtoaan antanut tytärpuolensa mennä\nkihloihin nuoren Birger Niilonpojan kanssa. Hänellä oli ollut aivan\ntoiset aikeet, mutta hän ei uskaltanut vastustaa Kustaan tahtoa.\n\nSamanikäisenä kuin Kustaa, näki hän tämän lankonsa nauttivan onnea\nylenmäärin, sensijaan että hän itse oli hänelle kiitollisuudenvelassa\nkoko toimeentulostaan, jonka Kustaa saattoi riistää häneltä minä\nhetkenä tahansa.\n\nAinoana yhdyssiteenä oli Margareeta. Kreivi oli nainut hänet\npäästäkseen kuninkaan langoksi. Hän ei koskaan ollut häntä rakastanut\nja viime aikoina oli hän hellyydellään käynyt hänelle sietämättömäksi.\n\nHän kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, valittaen olevansa onneton,\nmutta seurasi häntä siitä huolimatta kaikkialle.\n\nKumma kyllä, kiintyi kuningatar, joka oli käynyt miltei\nmielipuoleksi, Margareetaan enemmän kuin kehenkään muuhun naiseen\nRuotsissa. Hän oli häntä kohtaan avomielinen ja tahtoi että hän aina\nolisi hänen likeisyydessään.\n\nKuningas oli tietysti tähän hyvin tyytyväinen ja läsnäolollaan\nTukholmassa saattoi Margareeta rouva valvoa puolisonsa etuja ja\noikeuksia. Sentähden kreivi olikin pyytänyt Margareetaa jäämään\nTukholmaan ja antamaan hänen yksin mennä Suomeen, mutta sellaista\nehdotusta ei Margareeta ottanut kuuleviin korviinkaan.\n\nHän oli jo kärsinyt eron tuskaa, käydessään pitkällä häämatkalla.\nEihän kreivi toki tahtonut, että näyttäisi siltä kuin he eivät\neläisi yhdessä... pitihän heidän edes maailman silmissä näyttää\nonnellisilta. Ja Margareeta läksi mukaan Suomeen, kreivin suureksi\nharmiksi.\n\nHän oli vaimonsa poissaollessa viettänyt sangen vapaata elämää ja\naikoi yhä jatkaa samaan tapaan.\n\nMargareetalle koitui surullinen aika. Hän vakoili ja vaanieli ja\nkeksi yhtämittaa uusia aiheita tyytymättömyyteen, mutta ei uskaltanut\nlausua valituksen sanaa, vaan hymyili aina, kun kreivi tuli hänen\nluokseen.\n\nKreivin molemmat lapset olivat liian pienet ymmärtääkseen syytä äidin\nsuruun, mutta Pietari Brahe, poika ensimäisestä avioliitosta, katseli\nsynkin silmin vihattua isäpuolta.\n\nKuningas oli monasti pyytänyt sisartansa jättämään pojan hänen\nhaltuunsa, mutta äiti ei voinut eikä tahtonut hänestä erota.\n\nNeljätoistavuotias poika rakasti äitiään kiihkeästi ja tuntien\nolevansa hänen ainoa turvansa ja apunsa, jätti hän häntä harvoin\nyksin.\n\nVähitellen olivat kreivin ivalliset kohteliaisuudet äidille ja\nomituinen säännötön elämä kylväneet pojan sydämeen vihan kipinän,\njoka nyt leimahti ilmi tuleen. Mutta samalla tunsi hän, että äiti\nhäntä tarvitsi ja että hänen elintehtävänsä oli häntä puolustaa.\n\nKreivi tiesi ja tunsi, että poikapuoli oli hänen vihamiehensä; alussa\nhän häntä nauroi, mutta jota enemmän poika varttui, sitä selvemmin\nhuomasi hän, että hän voi käydä hänelle vaaralliseksi. Hänen mustat,\ntuliset silmänsä iskeytyivät pelotta kreivin silmiin, mutta suu pysyi\nsuljettuna silloinkin, kun hän sai kuulla sellaisia sanoja kuin\n\"lellipoika\" ja \"körttiritari\".\n\nJoskus Pietari herra sentään punastui ja alahuuli alkoi vavista,\nmutta hän vaikeni.\n\nKreivin suureksi harmiksi oli poika hänestä aivan riippumaton;\nainoastaan kuningas ja äiti olivat hänellä määrääjinä.\n\nVähitellen tottui kreivi huvikseen ärsyttämään poikaa äärimmilleen,\nmutta hänen täytyi ihailla hänen kärsivällisyyttään: hän vaan vaikeni.\n\nTuollaisten kohtausten jälkeen pyysi Margareeta rouva itkien häntä\nlähtemään Ruotsiin.\n\n— Mielelläni, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika. Mutta äiti ei\nvoinut... olisihan se sitäpaitsi sotinut Jumalan käskyjä vastaan.\n\nJoskus, kun kreivi mielestään oli elänyt liian rajusti, pani hän\ntoimeen loistavan juhlan, johon kutsuttiin koko seudun aatelisto\npenikulmien takaa, mutta nuoret naiset eivät saaneet tulla,\nainoastaan keski-ikäiset. Margareeta rouvan piti saada loistaa\nylinnä, ja kreivi kohteli häntä silloin niin huomaavaisesti, että\nhän, tunnotonna kaikkien muiden kohteliaisuuksille, viikkokausia\njälkeenpäin oli onnellinen, muistellessaan sitä.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun kreivi vastaanotti kirjeen\nLyypekistä.\n\nTarjoukset olivat tosin sangen horjuvaa laatua; puhuttiin kruunuista\nja korkeista kunniapaikoista.\n\nJos lyypekkiläisten tuumat toteutuisivat, niin tulisivat he jakamaan\nkaksi kruunua ja sitäpaitsi tarvitsemaan ylhäisiä miehiä vartioimaan\nomia linnojaan, linnoituksiaan ja valloituksiaan.\n\nTässä kysyttiin varovaisuutta ja kreivi antoi ainoastaan epämääräisiä\nvastauksia.\n\nMutta pian tuli kirje kuninkaalta. Hän oli jo useita kertoja kutsunut\nlankoaan Ruotsiin, itsensä ja muutamien muiden kanssa keskustelemaan\nmuutamista valtakunnalle, tärkeistä asioista.\n\nMitä tehdä? Mikä on vähinten vaarallista ja mikä on edullisinta?\n\nLyypekkiläisiltä tuli pian vastaus.\n\nHojan kreivi saattaa vaatia melkein mitä tahansa; sillä vapaa\nHansakaupunki on kyllin rikas hänen vaatimuksensa täyttämään.\n\nVapaan Hansakaupungin Lyypekin pormestarit Yrjö Wullenwewer ja Markku\nMeyer olivat allekirjoittaneet paperin.\n\nMelkein samaan aikaan sai Margareeta rouva kuningattarelta\nsalaperäisen, kummallisen kirjeen, joka pääasiallisesti sisälsi, että\nvaikka hän suuresti haluaisi tavata rakasta Margareetaansa, niin\nhän kuitenkin varoittaa kreiviä tulemasta Ruotsiin, ennenkuin väli\nkuninkaan kanssa on selvinnyt.\n\nMargareeta joutui epätoivoon ja päätti paikalla kirjoittaa veljelleen.\n\nMutta kreivi kielsi ja kirjoitti itse, että hänen heikko terveytensä\nestää häntä matkustamasta Ruotsiin; sensijaan pyysi hän kuninkaalta\nsuostumusta päästä menemään Tallinnaan.\n\nViipurin ja Lyypekin välillä kiiti sillaikaa yhtämittaa kirjeitä.\nKreivi oli äkkiä joutunut suureen kirjevaihtoon.\n\nMutta huolimatta jäistä ja pahoista ilmoista sai kuningas Kustaakin\nvihiä siitä, että jotakin oli tekeillä. Viisaana ja varovaisena,\nkuten aina, kirjoitti hän kreiville, valittaen, että sairaus\npakoitti häntä hakemaan apua muualta. Samalla hän sentään varoitti\nhäntä yhtymästä saksalaisten kapinallisuuksiin. Hän huomautti, että\nlyypekkiläisten velka oli maksettu, vaikka he vielä niskoittelivat\neivätkä tahtoneet luopua oikeuksistaan, ja mainitsi pelkäävänsä,\nettei lyypekkiläisillä sanansaattajilla, jotka olivat tulleet\nSuomeen, ollut hyvää mielessä. Vihdoin pyysi hän, ettei hänen\nlankonsa salaisi häneltä mitään.\n\nMargareeta rouvakin lienee saanut vihiä asiasta, sillä hän riensi\nkreivin luo, heittäysi polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä\nluopumaan lyypekkiläisten vehkeistä.\n\nJos asiat olisivat olleet toisin, niin olisi kreivi heti työntänyt\nhänet luotaan, mutta nyt hän vaan kysyi, oliko Margareeta unohtanut\nkuningattaren kirjeen.\n\n— Minun ei olisi pitänyt näyttää sitä sinulle... hän kirjoittaa\nasioista, joita ei hän tunne.\n\nKreivi asteli levottomana edestakaisin.\n\n— Ihminen ei mielellään luovu sellaisista eduista, mutisi hän.\n\n— Kustaa antaa sinulle vielä parempia; minä kirjoitan...\n\n— Tahdon päästä riippumattomaksi! ja kreivi polki jalkansa maahan.\n— Riippumattomaksi hänestä ja... Kreivi iski silmänsä Margareetaan.\n\n— Ja minusta, äänsi hän hiljaa ja nousi, lähteäkseen huoneesta.\n\n— Sinä et anna minulle rauhaa!\n\n— Minä menen nyt!\n\n— Huomenna palataksesi?\n\n— Ei, minä en palaa.\n\nJa Margareeta livahti ulos ovesta kuin varjo. Herra Pietari oli ollut\nmetsästämässä. Kotiin palatessaan tapasi hän äitinsä vuoteen omana.\n\nMutta levottomuus ajoi hänet pian jalkeille. Ja seuraavana päivänä\nhän taas oli vakoilemassa herransa toimia.\n\nHeti senjälkeen tuli kuningas Kustaalta kirje. Se sisälsi\nturvakirjeen Hojan kreiville; hän saisi 30 tai 40 hengen kanssa\nvapaasti ja vaaratta matkustaa Ruotsiin sekä sieltä esteettömästi\ntakaisin Viipuriin.\n\nMutta samalla oli kuningas antanut luottamusmiehelleen Niilo\nKrabbelle käskyn salaa panna kuntoon muutamia laivoja ja pitää\nsilmällä Hojan kreiviä, jottei hän matkustaisi muualle kuin Ruotsiin.\n\nMutta kreivi oli toiminut vikkelämmin. Hän oli jo edeltäkäsin antanut\nvarustaa kolme laivaa ja sitte ilmoittanut Margareeta rouvalle\nseuraavana aamuna aikovansa jättää Suomen; hän saisi itse päättää,\ntahtooko hän jäädä Suomeen vai tulla mukaan.\n\nMargareeta ei hetkeäkään epäillyt.\n\nAikaisemmin kuin kreivi itse oli hän jo lastensa kanssa kajuutassa,\njoka oli valmistettu häntä varten.\n\nMatkan määränä oli Ruotsi, hän tiesi, hän tunsi sen ja hänen\nsydämensä sykki ilosta.\n\nHetkeksi astui kreivi kajuuttaan; Margareeta loi häneen iloisen,\nkiitollisen katseen, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaan ja jätti\npaikalla laivan.\n\nHän matkusti edellimäisellä laivalla.\n\nAnkkurit nostettiin, purjeet pullistuivat ja hyvällä tuulella\nalkoivat laivat kiitää eteenpäin.\n\nMutta Margareeta rouva istui pää poikansa olkapäätä vastaan; hän\nkertoi hänelle, ettei hän pitkiin aikoihin, ole ollut näin tyyni,\nnäin onnellinen, nyt ovat varmaankin kaikki surut voitetut.\n\nMatka kului pian. Niin usein kuin Pietari vaan saattoi jättää\näitinsä, astui hän kannelle, tavallisesti ottaen velipuolensa\nmukaansa.\n\nKun vihdoin maata alkoi näkyä, ei Pietari tuntenut paikkoja.\n\nHän kyseli laivan miehistöltä, mutta sai vältteleviä vastauksia,\näkkiä käsitti hän, että he olivat saaneet käskyn vaieta. Nyt eivät\nasiat mahtaneet olla oikein.\n\nMutta hän ei virkkanut äidilleen mitään, katseli vaan tarkasti\nympärilleen.\n\nEräänä päivänä huomasi hän vastaisella puolella purjehtimassa useita\nlaivoja, jotka näkyivät tulevan heidän laivojansa kohti.\n\nHänen päähänsä juolahti äkkiä, että ne mahtavat olla ruotsalaisia.\nSentähden meni hän perämiehen luo ja sanoi:\n\n— Ruotsalaiset saavat meidät kiinni.\n\n— Ei ole hätää, olemme pian perillä.\n\nPietari kääntyi ja näki edessään lakean maan, mutta Ruotsia se ei\nollut.\n\nHän jäi kannelle seisomaan.\n\nMutta Margareeta rouva oli palvelijoiltaan kuullut, että pian\noltaisiin perillä. Sentähden hän kiireesti astui ulos kajuutasta.\n\n— Sinä paha poika, kun et ilmoittanut minulle, että pian olemme\nperillä, puhui hän Pietarille, joka tuli häntä vastaan.\n\nPietari suuteli häntä.\n\n— Rakas äitini!\n\n— Mutta iloitse toki kanssani! sanoi Margareeta, luoden häneen\nsäteilevät silmänsä.\n\nHän tarttui Pietarin käsivarteen ja he nousivat kannelle.\n\nPietari ei uskaltanut sanoa mitään, hän vaan katseli äitiään.\n\nHämmästyneenä silmäili Margareeta ympärilleen. Laivat likenivät\nhyvällä vauhdilla rantaa.\n\nPietari näki ruotsalaisten laivojen tulevan aivan likelle.\n\nÄkkiä tunsi Margareeta rouva seudut.\n\n— Tallinna! huudahti hän kalveten ja vaipui maahan. Pietari tuki\nhäntä, mutta hän ei näyttänyt heräävän. Palvelijattaret rupesivat\nsitte vaalimaan häntä ja Pietari jäi kannelle.\n\nLaivat laskivat maihin.\n\nViiden minuutin perästä olivat ruotsalaisetkin rannassa.\n\nPietari näki kapteenin rientävän maihin ja heti lähtevän\npuhuttelemaan Hojan kreiviä.\n\nHän oli vielä laivallaan eikä erityisesti näyttänyt haluavan tavata\nruotsalaisia.\n\nRuotsalainen riensi hänen luokseen ja pian olivat he vilkkaassa\nkeskustelussa.\n\n— Se on herra Niilo Krabbe, huomautti muuan merimies.\n\nPietari ei hetkeksikään heittänyt heitä näkyvistään.\n\nNiilo herra pyysi todellakin kreiviä palaamaan Ruotsiin kanssaan.\n\nPietari ajatteli äitiään ja rukoili hiljaa itsekseen, että hän\nonnistuisi.\n\nMutta kreivi pysyi järkähtämättömänä.\n\nMolemmat kävivät kovaa taistelua.\n\nHetkisen ajan näytti ratkaisu epävarmalta; kreivi seisoi pää\nalas painuneena... nähtävästi hän punnitsi ja laski, mikä olisi\nedullisinta.\n\nNiilo Krabbe pyysi häntä pyytämistään.\n\nPietarin sydän sykki kiivaasti.\n\nÄkkiä nosti kreivi päänsä ja huitasi ympärilleen molemmin käsin.\n\nKrabbe yritti taas puhua.\n\nMutta kreivi ei tahtonut kuunnella. Hän ojensihe suoraksi ja viittasi\nruotsalaista lähtemään.\n\nNiilo Krabbe kohautti olkapäitään ja läksi.\n\nSilloin raukesi toivo nuorukaisen rinnassa ja raskain mielin meni hän\näitinsä luo.\n\nÄiti lankesi hänen syliinsä ja he itkivät molemmat.\n\n— Minä lähden, kun hän tulee tänne, kuiskasi Pietari.\n\n— Tee niin, kultani; anna minun kahdenkesken puhutella häntä.\n\nMutta kreivi ei tullut.\n\nHän lähetti sanan, että hänen paikalla täytyy jatkaa matkaa.\nKreivittärelle oli valmistettu asunto ja se odotti.\n\n— En enään koskaan näe häntä, vaikeroi Margareeta. Hänelle oli\nvalmistettu kaunis asunto ja hän sai runsaasti palvelijoita.\n\nHeti kun Pietari oli saattanut hänet hänen huoneisiinsa, palasi hän\nlaivoille ja kysyi päällikköä.\n\nHänelle osoitettiin päällikön hytti.\n\nPietari riensi sinne ja tunsi paikalla päällikön samaksi mieheksi,\njoka oli puhutellut hänen isäpuoltaan.\n\n— Oletteko herra Niilo Krabbe? kysyi hän kunnioittaen.\n\n— Kyllä; mutta kuka sinä sitte olet?\n\n— Pietari Brahe, vastasi poika.\n\n— Vai niin! Vanha merikarhu sieppasi lakin päästään. — Niin, tämän\nmatkan olisimme voineet heittää tekemättä.\n\n— Me emme tiedä, minne hän on lähtenyt.\n\n— Ettekö? Tietysti lyypekkiläisten laumaan. Kun Sture livahti heidän\nkäsistään, niin hankkivat he Hojan kreivin sijaan.\n\n— Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?\n\n— Tulkaa mukaan Ruotsiin.\n\n— Tahtoisin kyllä, mutta en voi jättää äitiäni.\n\n— Ottakaa hänet mukaanne; kuningas ilostuisi siitä enemmän kuin jos\nkuljettaisin kotiin hänen kavalan lankonsa.\n\n— Äidilleni ei pidä sitä edes ehdottaa; hän on epätoivoissaan.\nSanokaa terveisiä enolleni.\n\n— Niitä kyllä menee.\n\n— Sanokaa hänelle, että minä kerran vielä olen tuottava kunniaa\nisäni muistolle... minun sydämeni on ruotsalainen.\n\n— Kuningas tulee siitä ilostumaan.\n\n— Pyytäkää häntä antamaan anteeksi äiti raukalleni. Hän horjuu\nniiden välillä, joita hänen sydämensä rakastaa.\n\n— Mutta kuinka hänen sydämensä on voinut kiintyä tuollaiseen!\n\n— Hojan kreivi pettää sekä häntä että Ruotsia, lausui nuorukainen.\n\n— Ja äitinne rakastaa häntä kuitenkin.\n\n— Sitä ei hän koskaan lakkaa tekemästä,\n\n— Kuka ymmärtää naisia?\n\n— Tiedän, että hän on väärässä, sanoi poika, — mutta rakastan häntä\nsilti yhtä paljon. Se kai kuuluu rakkauden luontoon.\n\n— Ehkä! Niilo Krabbe loi häneen hämmästyneen katseen.\n\n— Niin, te sanotte siis terveisiä kuninkaalle?\n\n— Kyllä minä puhun teidän puolestanne. Merimiehen karkea koura\npusersi nuorukaisen melkein naisellisen hienoa kättä. Heidän\nsydämensä ymmärsivät toisensa.\n\nMutta rientäessään kaupunkiin päin, täytyi Pietarin tuontuostakin\npyyhkiä silmiään. Äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään.\n\nJa siitä lähtien vietti Margareeta rouva surullista elämää. Hänen\nainoana ravintonaan olivat uutiset, jotka hän sai mieheltään.\n\nMatkalta oli kreivi kirjoittanut kuninkaalle, että hän jo v. 1529\noli sitoutunut itse saapumaan Lyypekkiin 30 hevosella, jollei\nkaupunki määräajalla olisi saanut maksoaan, sekä viipymään siellä,\nkunnes kaikki olisi maksettu. Ja koskei tämä ollut tapahtunut,\nniin oli Lyypekki ankarasti vaatinut häneltä tuota samaa velkaa\nja kunniallisena miehenä katsoi hän velvollisuudekseen täyttää\nlupauksensa. Tallinnaan oli hän jättänyt emäntänsä ja molemmat\npoikansa.\n\nTämä kirje lähetettiin kuninkaalle.\n\nHojan kreivi oli hankkinut turvakirjeen, joka oikeutti hänelle matkan\nLiivinmaan ja Preussin kautta Lyypekkiin.\n\nTurhaan koetti Liivinmaan ritarimestari neuvoa häntä luopumaan\naikeistaan. Hän tarjosi hänelle varman turvan ja vapaan ylläpidon,\njopa lupasi sovittaa hänen ja Ruotsin kuninkaan välin.\n\nMutta kreivi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; hän läksi\nLiivinmaalta suoraa tietä Lyypekkiin.\n\nSiellä häntä jo odotettiin ja vastaanotto oli sangen juhlallinen.\n\nKoko kaupunki oli liikkeellä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.\n\nSoittona soivat kunnianosoitukset kreivin korvissa. Hän painoi\nkannukset hevosen kylkiin, jotta se alkoi hyppiä pystyyn, ja\nohjatessaan tulista ratsua, kumarteli hän kaikille tahoille ja\nkuunteli mielihyvällä lausuntoja, joita sateli hänen ympärillään:\n\n— Kuinka hän on kaunis!\n\n— Komea herra!\n\n— Toista kuin tuo tyttömäinen Sture!\n\n— Tuleekin saamaan aikaan enemmän kuin hän! Juuri sellaisesta kreivi\npiti. Kuninkaallinen kunnioitus soveltui paremmin hänelle kuin Kustaa\nEerikinpojalle.\n\nHänen kunniakseen pantiin toimeen juhlia ja kaupungin porvarit\nriemuitsivat, sillä nyt olivat he tavanneet soveliaan miehen.\n\nHän lupasi juhlallisesti täyttää kaikki heidän toivomuksensa, vieläpä\nenemmänkin.\n\nKun Kustaa sai tietää, että hänen lankonsa oli paennut, antoi\nhän heti käskyn että Viipuri ja Savonlinna ovat piiritettävät ja\nvalloitettavat.\n\nJoulun aikaan kirjoitti kuningas sisarelleen, pyytäen häntä palaamaan\nisiensä maalle ja ottamaan haltuunsa perintönsä ja omaisuutensa; hän\nvakuutti rakastavansa häntä veljellisellä rakkaudella ja ainoastaan\ntahtovansa auttaa ja lohduttaa häntä.\n\nLopuksi ilmoitti hän, että hänen kuningattarensa joulukuun 13 p:nä\noli synnyttänyt hänelle pojan, joka pyhässä kasteessa oli saanut\nnimen Eerik.\n\nMargareeta raukka olisi kyllä tahtonut lähteä, mutta jos kreivi\nsitte mahdollisesti tulisi Tallinnaan käymään, niin eihän hänen\nsopinut olla poissa! Eikä kuningas ollut maininnut mitään hänen ja\nHojan kreivin pojista, ehkä ankara kuningas ulottaisi vihansa isästä\nlapsiin... Margareeta ei olisi uskaltanut ottaa heitä mukaansa, eikä\nhän voinut erota heistä... Hänen täytyi siis jäädä Tallinnaan, kunnes\nsaisi ratkaistuksi, miten tehdä.\n\nMutta hän ei koskaan saanut sitä ratkaistuksi. Kuolema sen ratkaisi,\nlopettaen hänen surullisen elämänsä.\n\nHänet haudattiin P. Olavin kirkkoon, pääalttarin eteen, Tallinnassa\nv. 1537.\n\nKuningas lähetti paikalla noutamaan nuorta Pietari Brahea ja antoi\nhänen perintönsä hänen haltuunsa.\n\nHojan kreivin pojat saivat jäädä ulkomaille.\n\nKaksi kertaa koetti Kustaa sopia Lyypekin kanssa. Hän oli kokenut\nsotaonnen vaihtelevaisuutta ja tarttui miekkaan ainoastaan\nhätätilassa.\n\nHän kääntyi appensa puoleen, pyytäen häntä nostamaan kysymyksen\nRuotsin ja Lyypekin välisistä riidoista sekä koettamaan sovittaa ne.\nLyypekkikin suostui ottamaan herttuan riidanratkaisijaksi.\n\nTiedämme jo, että herttua Maunu, niinkuin monet muut saksalaiset\nruhtinaat näihin aikoihin, velkamiehenä oli riippuvainen\nkaupungeista; hän koetti sentähden niin paljon kuin suinkin katsoa\nniiden etua ja teki nyt, luultavasti lyypekkiläisten avulla,\nehdotuksen, että Ruotsin kuningas heti päästäisi vapaiksi ne\nlyypekkiläisten laivat ja tavarat, jotka hän oli pannut takavarikkoon.\n\nSensijaan olisi Lyypekki oikeutettu pitämään takavarikossa Ruotsin\nkuninkaan ja hänen alamaistensa tavarat, kunnes Kustaa olisi\nlähettänyt valtuutettunsa tekemään kaupungin kanssa lopullisen ja\nselvän suorituksen.\n\nMutta silloin alkoi vaasalainen veri kiehua. Tämä oli toki liikaa;\nkuningas hylkäsi koko ehdotuksen.\n\nHän oli jo monta monituista kertaa suurilla kustannuksilla\nlähettänyt Lyypekkiin sekä kreivejä, ritareja että palvelijoita, ja\nlyypekkiläiset vaan uhkasivat ja pöyhkeilivät. Tällä kertaa saisi\nLyypekki toimittaa lähettiläänsä Ruotsiin ja heidän läsnäollessaan\nolisivat laskut tarkastettavat, jotta rettelöt kerrankin loppuisivat.\n\nKustaa päätti, ettei hän enään lähetä ketään Lyypekkiin. Ja Lyypekki\npäätti olla lähettämättä miehiään Ruotsiin. Silloin tarjoutui\nTanska välittäjäksi. Lyypekki vastasi toimittamalla kaikkiin\nHansakaupunkeihin avoimia kirjeitä, joissa kiellettiin lähettämästä\nRuotsiin tavaroita, olkoot ne mitä laatua tahansa.\n\nSamaten lähettivät lyypekkiläiset vesille useita kaappareja.\n\nMuuan kaappari, jossa oli kolmekymmentä miestä, purjehti\nSuomenlahteen ja otti siellä haltuunsa ruotsalaisen laivan, joka\nkuljetti kaikellaista hyvää tavaraa; sen miehistönä oli kymmenkunta\nhenkeä, se tuli Turusta ja aikoi Tukholmaan.\n\nSyntyi kiivas ottelu, mutta enemmistö pääsi voitolle. Ainoastaan\nkaksi ruotsalaista jäi henkiin, muut kaikki surmattiin.\n\nVastatuuli esti laivaa heti purjehtimasta Lyypekkiin saaliinensa; sen\ntäytyi lähteä likeisimpään satamaan ja siellä odottaa muutamia päiviä.\n\nPäivällä saivat vangit vapaasti liikkua kannella, ainoastaan kolme\nmiestä oli heitä vartioimassa, mutta yöksi heidät pantiin kahleisiin\nsekä käsistä että jaloista.\n\nKerran yöllä saivat he päähänsä tuuman.\n\nEräänä päivänä päivällistunnilla, kun kaikki olivat kannen alla\naterioimassa ja ainoastaan kaksi miestä toimitti vartianvirkaa,\nantoi toinen ruotsalaisista (Niilo Eskilinpoika) merkin\nonnettomuuskumppanillensa, ja juuri kun vartiat kumartuivat\nvastatusten, karkasivat he heidän kimppuunsa, musersivat melkein\nsilmänräpäyksessä käsipuukolla heidän päänsä ja riensivät sitte\nluukulle. Kannella sen vieressä oli joukko suuria, irtonaisia kiviä;\nne he nostivat luukun päälle. Kannen allapa syntyi elämä!\n\nMutta miehistö ei saanut luukkua auki ja pian alkoivat he rukoilla\narmoa.\n\nYksi kerrallaan pääsivät he nyt sieltä ylös ja jokainen pantiin\nrautoihin.\n\nSeuraavana päivänä puhalsi raikas, suotuisa tuuli. Silloin nostivat\nhe keulapurjeen, mutta isoa purjetta eivät he saaneet nousemaan; omaa\nlaivaansa kuljettivat he hinaten ja pääsivät siten Tukholmaan.\n\nKuninkaan käsiin jätettiin nyt 24 vankia sekä joukko petollisia\nkirjeitä, joita oli löydetty lyypekkiläiseltä laivalta.\n\nVankeja kohtasi ankara tuomio: jokainen heistä surmattiin.\n\nMutta Niilo Eskilinpoika ja hänen toverinsa saivat uhkarohkeasta\nteostaan kuninkaallisen palkinnon.\n\nVuosi 1534 alkoi pahoilla enteillä. Sodan liekit jo melkein\nleimusivat, keskustelut eivät vieneet mihinkään tuloksiin, kaikkialla\nvalmisteltiin salajuonia ja varustuksia suurta, ratkaisevaa taistelua\nvarten Hansakaupunkien ja kolmen pohjoisen valtakunnan välillä.\n\nVielä kerran oli sota alkava Kristian II, Lyypekin pahimman\nvihollisen nimessä. Kreivi Kristofer Oldenburgilainen, entisen\nkuninkaan pikkuserkku, alkoi sodan. Siitä syystä sai sota\nkreivitaistelun nimen.\n\nKristofer oli sodassa kokenut ja rohkea mies sekä luterilaisen opin\nharras ystävä, mutta köyhä, sentähden että hänen vanhemmat veljensä\nolivat saaneet haltuunsa kreivikunnan.\n\nSalaa neuvoteltuaan Wullenwewerin ja Meyerin kanssa, tuli hän\nLyypekkiin ja pyysi apua, auttaakseen sukulaisensa, kuningas\nKristianin, takaisin Tanskan valtaistuimelle.\n\nHänen pyyntöönsä suostuttiin. Tarkoitus oli, että hänen nimensä,\narvonsa ja hänen luterilaisuus-harrastuksensa sekä erittäinkin hänen\naikomuksensa Kristian II asettamisesta valtaistuimelle, saisivat\nsodan näyttämään oikeuden nimessä aletulta taistelulta. Senkautta\nluulivat lyypekkiläiset voittavansa Tanskan rahvaan ja porvariston\npuolelleen. Sotaväkeä ryhdyttiin jo värväämään.\n\nPian johti Kristofer 4,000 suuruista jalkaväkijoukkoa ja 600\nratsumiestä.\n\nHän marssi Holsteiniin, valloitti useita linnoja ja kaupunkeja, otti\npaloveroa luostareilta ja poltti kyliä.\n\nPrinssi Kristian lähetti heti sanan Tanskan valtakunnan neuvostolle\nja pyysi pikaista apua.\n\nItse ilmoitti hän Ruotsin kuninkaalle olevansa suuressa hädässä.\n\nTanskan neuvosto lähetti kaiken sotaväkensä Köpenhaminasta ja\nMalmöstä.\n\nPiispat ja aateli lähettivät palvelijansa ja hovimiehensä hänen\navukseen.\n\nKustaa pelkäsi menettävänsä Ölannin ja kutsui Kalmariin\nLänsigötlannin ja Uplannin rälssin.\n\nArvid Trolle nimitettiin laivaston päälliköksi ja 10 sotalaivaa\nlähetettiin ahdistamaan Lyypekin laivoja ja kaappareja Tallinnan\nvesillä.\n\nSilloin marssi Kristofer kiireesti takaisin Travemündeen, astui\nsotajoukkoineen kahteenkymmeneenkolmeen sotalaivaan ja purjehti\nJuutinraumaan.\n\nTämä rohkea ja äkillinen asiain käänne pani kaikki hämmästyksiin.\n\nSe oli sekä Tanskalle että Ruotsille yhtä odottamaton.\n\nEi ollut sotaväkeä puolustukseen. Suurin osa sotamiehiä oli lähetetty\nHolsteiniin, laivasto ei ollut kunnossa ja ruotsalaiset sotalaivat\najoivat paraikaa takaa vihollista Tallinnan vesillä.\n\nKreivi Kristofer astui maihin Seelannilla. Wullenwewer ja Meyer\nseurasivat häntä.\n\nMyöskin Kustaa Trolle oli mukana, Berendt von Melen tahtoi vielä\nkerran koettaa onneaan ja Hojan kreivi aikoi täällä luoda itselleen\nloistavan maineen.\n\nHeidän matkansa määränä oli Roskilden kaupunki.\n\nSiellä Kristofer, Kristian II puolesta otti vastaan uskollisuusvalan\nporvaristolta. Hiippakunnan antoi hän Kustaa Trollelle, ryösteli\naateliston taloja ja kutsui rahvaan kokoon Kögeen.\n\nKansaa tuli paljon ja hän piti heille parvekkeelta puheen.\n\nHän lupasi hankkia heille takaisin ne vapaudet, joita he Kristianin\naikana olivat nauttineet ja jotka herrat heiltä olivat ryöstäneet.\nSitte hän selitti, että hän on tullut auttamaan Kristiania\nvankeudesta ja asettamaan hänet takaisin valtaistuimelle. Tämän\nkuultuaan tekivät talonpojat mielellään uskollisuusvalan kreivi\nKristoferille ja lupasivat auttaa häntä niin paljon kuin suinkin\ntaitaisivat.\n\nPorvaristokin yhtyi nyt liikkeeseen; he valloittivat Stegen linnan\nMöenillä, polttivat sen, tappoivat linnanpäällikön ja ottivat\nvangiksi useita aatelisia.\n\nMalmössä oli pormestari raatimiesten avulla viekkaudella ottanut\nvangiksi linnanpäällikön sekä valloittanut ja hävittänyt linnan.\n\nKaksi tanskalaista herraa oli, tietämättä mitään tapahtumista, tullut\nsamaan aikaan sinne, mutta raivostuneet talonpojat ottivat heidät\nkiinni majatalosta ja veivät heidät vankeuteen.\n\nMonta aatelispoikaa, jotka kävivät kaupungin koulua, otettiin kiinni\nja vangittiin.\n\nUseat aatelismiehet Norjasta ja Skånesta, jotka olivat matkalla\nKöpenhaminaan, joutuivat saman kohtalon alaisiksi.\n\nKymmenen vuoden epäinhimillisen sorron synnyttämä suuttumus ja viha\npuhkesi nyt valloilleen.\n\nHädässään kirjoittivat Tanskan valtakunnan neuvosherrat kuningas\nKustaalle ja pyysivät apua.\n\nHänen lankonsa Holsteinin herttua pyysi niinikään hänen apuaan ja\nkuningatar rukoili häntä suostumaan.\n\nHeinäkuun alussa marssi 700 ratsumiestä ja neljä fennikaa sotamiehiä,\nhyvin varustettuina, alas Skåneen päin.\n\nRuotsalainen laivasto sai vihollisen laivat ajetuiksi Tallinnan\nsatamaan, jossa niitä niin pommitettiin, että ne suurimmaksi osaksi\njoutuivat häviön omiksi, sitte se purjehti Kalmarin salmeen, otti\nsiellä useita laivoja ja likeni Juutinraumaa.\n\nKustaa kirjoitti melkein kaikille tanskalaisille maakunnille\nvaroittavia kirjeitä, joissa hän kehoitti niitä pysymään esivallalle\nuskollisina ja miehuullisesti puolustautumaan uhkaavaa vihollista\nvastaan.\n\nHän puolestaan lupasi auttaa tanskalaisia kaikin voimin. Vihdoin\nneuvoi hän heitä valitsemaan herttua Kristianin kuninkaaksi, koska\nhe nyt tarvitsivat kokemusta ja viisasta hallitsijaa. Mutta hän\nkirjoitti myöskin useille valtakunnan herroille, kehoittaen heitä\nkohtelemaan alamaisiaan ja rahvasta niin, että se todella voisi pysyä\nheille kuuliaisena.\n\nLankoansa kehoitti hän lähettämään Kalmariin luotettavan miehen\nnoutamaan \"melkoista rahasummaa\", jonka hän oli ottanut mukaansa\nauttaakseen lankoaan.\n\nKristoferin lähdettyä Seelantiin oli herttua Kristian vähällä\nvaivalla voittanut sen pienen voiman, jonka Kristofer oli jättänyt\njälkeensä, polttanut useita laivoja ja tehnyt rynnäkön Lyypekkiä\nvastaan.\n\nLeirissä Lyypekin edustalla sai hän tiedon, että hänet on valittu\nkuninkaaksi.\n\nHän heitti silloin paikalla pääkomennon Juhana Rantzowille ja läksi\nJuutinmaalle, jossa otti vastaan kansan uskollisuusvalan.\n\nSillaikaa oli kreivi Kristofer Tanskassa valloittanut linnan toisensa\nperästä ja ottanut haltuunsa niiden maat.\n\nKun piispa Rönnow rohkaisi Köpenhaminan porvareja miehekkäästi\nvastustamaan vihollista, vimmastui porvaristo hänen puheestaan siihen\nmäärään, että hän töin tuskin pelasti henkensä.\n\nHeinäkuun 16 p:nä saapui Kristofer loistavan seurueen kanssa\nKöpenhaminaan. Kaikkialla vannoi porvaristo ja rahvas hänelle\nkuningas Kristianin sijaisena uskollisuutta ja kuuliaisuutta.\n\nJa kaikkialla nousivat porvarit ja talonpojat. He valloittivat linnan\ntoisensa perästä ja pakoittivat päälliköt vannomaan uskollisuusvalan\nkuningas Kristianille.\n\nRahvas ja ylhäisö nousivat toisiansa vastaan. Aateliston ylpeys\nja sydämetön kovuus oli synnyttänyt hehkuvan vihan sorrettujen\nrintoihin. Laumottain läksivät talonpojat liikkeelle, karkasivat\naateliston kimppuun ja ryöstivät ja polttivat heidän kartanojaan ja\ntiluksiaan. Jokaista aatelismiestä katsottiin pahaksi, joka piti\npoistettaman.\n\n— Susi on tapettava, niin ei tule penikoita, sanottiin.\n\nAatelisnaiset pukeutuivat talonpoikaisiin pukuihin ja pakenivat\nkaukaisille seuduille, siellä toivoen saavansa elää tuntemattomina.\n\nUseat ritarit vannoivat Kristoferille uskollisuutta pelastaakseen\nhenkensä.\n\nKun Seelannista ja muilta Tanskan saarilta alkoi kuulua tällaisia\nuutisia, niin pitivät Skånen aateliset kokouksen, jossa päätettiin,\nettä he pelastaakseen henkensä ja omaisuutensa lähettäisivät\nKöpenhaminaan neljä miestä joukostaan ritariston ja koko Skånen\naateliston puolesta tekemään kuningas Kristianille ja kreivi\nKristoferille kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan, jonka vahvistukseksi\nhe antoivat avoimen valtakirjansa ja sinettinsä.\n\nSilloin matkusti Kristofer itse Skåneen ja otti kuningas Kristianin\npuolesta vastaan uuden uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan koko maalta.\n\nRuotsin sotajoukko oli jo päässyt Vä'hen ja laivasto oli Hanön\nluona, kun Tanskan valtakunnan neuvosherroilta tuli ystävällinen\npyyntö, että sotajoukot vetäytyisivät takaisin, koska koko maa kreivi\nKristoferin kautta oli vannonut uskollisuutta Kristian II:lle.\n\nTiedämme, että Kristian herttua taas oli tunnustettu kuninkaaksi\nJuutinmaalla; yleinen kauhistus oli pakoittanut ihmiset\nyksimielisyyteen ja sentähden oli piispojenkin täytynyt suostua\nedistämään herttuan vaalia.\n\nMutta täälläkin syntyi kapinallisia liikkeitä ja ensinnä leimahti\nliekki Fyenillä.\n\nAateliston taloja ryöstettiin ja poltettiin, herroja tapettiin\nja pahoitettiin tunnustamaan Kristian II. Linnoja valloitettiin\nsekä äkkiarvaamatta että väkirynnäköllä ja koko saari pakoitettiin\ntekemään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille.\n\nAalborgin likeisyyteen majoittui 6,000 päättäväistä, rohkeaa\ntalonpoikaa.\n\nHeitä vastaan läksi kokoontuneen aateliston joukko, 300 miestä,\nraskaissa sotapuvuissa.\n\nNuo korkeat herrat, jotka kohtelivat talonpoikiaan juhtien lailla,\neivät paljonkaan välittäneet suuresta talonpoikaisjoukosta; mutta se\njoka äärimmilleen ärsyttää juhtaa älköön hämmästykö, jos se kostaa,\nuhkaamalla kiduttajansa henkeä.\n\nTalonpojat tähtäsivät keihäänsä ja nuolensa herrojen hevosiin\nja kun ne olivat tapetut, joutuivat herrat kömpelöine, raskaine\nvarustuksineen pian heidän käsiinsä. Suuri loukko ritareja ja\naatelisia joko tapettiin tai joutui vangiksi. Ainoastaan harvat\npääsivät pakoon.\n\nKoko Viborgin hiippakunta ja suurin osa niemimaata meni Kristoferin\npuolelle.\n\nHädissään kirjoitti nyt herttua Kristian uudestaan langolleen,\npyytäen häntä armahtamaan suurta hätäänsä ja muistamaan sitä liittoa,\njonka hän teki Tanskan neuvoston kanssa, sekä väellään valloittamaan\nHallannin ja Skånen Tanskalle.\n\nRuhtinaallisen kunniansa ja arvonsa nimessä lupasi herttua aina\nkuolemaan saakka pysyä Kustaan hyvänä veljenä, joka ei petä missään\nhädässä tai tuskassa.\n\nEikä tee liittoja eikä sopimuksia Lyypekin tai sen ystävien kanssa\nilman Kustaan suostumusta.\n\nKustaa puolestaan lupasi hänelle voimakasta apua ja lainasi\nhänelle \"sangen suuren summan hopearahaa\". Sitte nostatti hän koko\nsotajoukkonsa, mutta ennenkuin hän marssitti sen rajan yli, tahtoi\nhän odottaa niitä 2,000 sotamiestä, jotka herttua oli luvannut\nlähettää Juutinmaalta. Tätä lisäjoukkoa ei kuitenkaan kuulunut ja\nmyöhään syksyllä läksi ruotsalainen sotajoukko liikkeelle.\n\nJohtajana oli Juhana Turenpoika ja hänen rinnallaan Ruotsin uljaimmat\nritarit ja kokeneimmat soturit.\n\nTunnemme heistä jo useimmat. He olivat: herrat Lauri Siggenpoika,\nHolger Kaarlenpoika, Birger Niilonpoika, Pietari Olavinpoika, Kaarlo\nEerikinpoika, Maunu Juhananpoika, Ture Arvinpoika ja Kustaa Stenbock,\njotka kaikki kuuluivat maan etevimpiin aatelissukuihin. Pekka\nSvenske, Lauri Eerikinpoika ja Jaakko Bagge olivat myöskin mukana.\n\nRatsuväkeä oli 2,000 miestä, jalkaväkeä kuusi fennikaa, noin 3,000\nmiestä.\n\nMutta kuningas huomautti, ettei kaikkia huolia saisi työntää\nJuhana Turenpojan niskoille, vaikka hän olikin ylipäällikkö, vaan\npäällikköjen piti neuvotella keskenään. Sitte kehoitti hän heitä\nvarovaisuuteen, heidän tuli kohdella kansaa ystävällisesti eikä\nharjoittaa väkivaltaa ja vallattomuutta.\n\nHirveän ilman vallitessa marssi ruotsalainen joukko Hallantiin. Satoi\nja myrsky raivosi niin, että tiet olivat kamalassa epäkunnossa.\n\nMutta vihdoin päästiin sentään Halmstadiin.\n\nVanhemmat äänestivät pakkosopimusta, nuoremmat rynnäkköä.\n\nKaksi hyökkäystä lyötiin takaisin. Naiset ja lapsetkin ottivat\nosaa taisteluun; he kantoivat kiviä, joita viskeltiin piirittäjien\npäälle. Miehet ampuivat ja heittelivät tulikuulia ja toinen rynnäkkö\ntorjuttiin yhtä suurella miehuullisuudella kuin ensimäinenkin.\n\nSilloin päätti Juhana Turenpoika heittää kaupungin piirityksen kunnes\nmuu osa maata olisi valloitettu, ehkä se silloin antautuisi helpommin.\n\nMutta kun kaupunkilaiset tämän huomasivat, rupesivat he valleilla\nveisaamaan ilolauluja.\n\nRuotsalaiset luulivat sitä pilkanteoksi ja pyysivät vimmastuneina\nsaada tehdä kolmannen rynnäkön.\n\nHerra Juhana suostuikin.\n\nMutta tätä myrskyä eivät porvarit uskaltaneet odottaa; portit\navautuivat ja ruotsalaiset miehittivät kaupungin, joka paikalla\nsitoutui tunnustamaan Kristian III hallitsijaksi. Jaakko Bagge tuli\nkaupungin päälliköksi.\n\nJuhana Turenpoika marssi nyt Varbergiin ja käski linnan antautua.\n\nSen komento oli uskottu tanskalaiselle raatiherralle, joka heti\nvastasi Turenpojan kehoitukseen tekemällä ankaran hyökkäyksen;\nmutta häntä kohtasi miehuullinen vastarinta ja kadotettuaan paljon\nväkeä, täytyi hänen vetäytyä takaisin kaupunkiin. Kaikki satamassa\nolevat laivat poltettiin ja Juhana herra jatkoi piiritystä suurilla\nmurtokoneilla.\n\nKristofer oli sillaikaa ollut Hallannissa, mutta saatuaan tietää,\nettä ruotsalaisten sotavoima oli valloittanut Halmstadin ja polttanut\nLaholmin, piiritti Varbergia ja uhkasi Skånea, lähetti hän sinne\nkiireesti niin paljon väkeä kuin suinkin taisi luovuttaa Seelannista.\n\nLyypekistä saapui Meyer, tuoden muassaan neljä fennikaa sotamiehiä.\n\nHojan kreivi toi viisi fennikaa ja joukon ratsuväkeä.\n\nPormestari Yrjö Mynster Malmöstä toi kolme fennikaa ratsuväkeä\nmainitusta kaupungista ja Landskronasta.\n\nEngelholmista marssitti Hojan kreivi kolmetoista fennikaa sotaväkeä\nHalmstadia vastaan.\n\nKolme kertaa lähetti hän torvensoittajansa vaatimaan, että kaupunki\nantautuisi.\n\nBagge antoi ylpeän vastauksen, kutsui kreiviä kavaltajaksi, uhkasi\ntorvensoittajan henkeä ja varoitti häntä tulemasta takaisin neljättä\nkertaa.\n\n— Sitä kurjaa olentoa, joka pilkkaa minua, Hojan kreiviä! Ja kreivi\nantoi paikalla käskyn tehdä hyökkäyksen.\n\n— Minäpä kohtelen sinua ansiosi mukaan! tuumaili Bagge ja käski\nladata muutamia vanhoja tykkejä, jotka heti ampuessa räjähtivät.\n\n— Hahhahah! Voitto on meidän! huusi kreivi ja komensi paikalla\nrynnäkköön.\n\nSotamiehet karkasivat silloin kiivaasti, varovaisuutta ajattelematta,\nvalleille.\n\nSitä juuri oli Bagge tarkoittanutkin ja nyt pani hän kaikki tykit,\nsekä pienet että suuret, paukkumaan. Seuraukset näkyivät piankin.\n\nSavun hajaannuttua oli kaikkialla silvotuita ihmisruumiita ja veri\nvuosi virtoina.\n\nSilloin alkoi linnoituksen sisäpuolelta nousta ilohuutoja.\n\nSiihen aikaan käytiin sotaa pontevasti, ilman juonia ja keinottelua,\nsotaretket olivat lyhyet, mutta ratkaisevat, tahdottiin kokea\ntaistelua ja ennen kaikkea nähdä verta.\n\nBaggen taistellessa miehistönsä etunenässä ammuttiin kuula hänen\nlävitsensä; mutta hän ei silti poikennut taistelukentältä, vaan\nkehoitti yhä joukkojansa miehuullisuuteen, itse ollen heille hyvänä\nesimerkkinä.\n\nKärsittyään suuren mieshukan ja vielä suuremman häpeän, täytyi Hojan\nkreivin vetäytyä takaisin.\n\nMutta kun hän sai sanoman, että Juhana Turenpoika ruotsalaisine\njoukkoineen on tulossa Varbergista, antoi hän kiireesti hajoittaa\nleirinsä ja marssi pois Skånen kautta.\n\nJuhana Turenpoika oli Varbergin linnanpäällikön Ulfstandin kanssa\ntehnyt aselevon pääsiäiseen asti ja marssi nyt kreivin perässä\nniin reippaasti, että melkein voi sanoa hänen ajaneen vihollista\nedellänsä. Hän sai retkellään paljon miehiä vangiksi ja tuotti\nviholliselle suurta tappiota.\n\nNyt kohtasi urheaa päällikköä odottamaton ilo.\n\nEngelholmin pohjoispuolella yhtyi Ruotsin joukkoihin Skånen\nritaristosta ja aatelistosta 500 hyvin varustettua miestä ratsain,\ntäysissä aseissa.\n\nKuultuaan että onni oli seurannut ruotsalaisten aseita, olivat\nhe päättäneet Vä'ssa sanoa irti kreivi Kristoferille tekemänsä\nuskollisuusvalan, varsinkin kun he luulivat huomanneensa, että kreivi\nepäluulolla ja karsain silmin katseli aatelistoa.\n\nVihollinen kokosi nyt kaikki voimansa Helsingborgiin, jonka\nlinnanpäällikkönä oli tanskalainen valtiomarsalkka Tyke Krabbe ja\njonka linnaa pidettiin miltei voittamattomana.\n\nLinna oli kummulla kaupungin ulkopuolella. Se oli suuri, mahtava\nrakennusryhmä, jota muurit, kehänteet, haudat ja tornit joka taholta\nympäröivät, joten sitä siihen aikaan pidettiin valloittamattomana.\n\nRuotsalainen sotajoukko asettui kaupungin ulkopuolella oleville\nylängöille ja vuorille.\n\nMolempien sotajoukkojen päälliköt neuvottelivat keskenään. He\ntiesivät ja näkivät, että linna hallitsi kaupunkia, mutta kenen\nystävä tai vihollinen oli Tyke Krabbe? Sitä ei kukaan tietänyt.\n\nPahinta kaikesta oli, ettei hän sitä itsekään tietänyt.\n\nTyke Krabbe oli — niinkuin moni muu — vannonut uskollisuutta\nkreivi Kristoferille eikä hän tahtonut rikkoa valaansa, mutta ei hän\nmyöskään tahtonut totella vieraan herran käskyjä! Mitä tehdä?\n\nJos lyypekkiläiset voittavat, niin joutuu hän surman omaksi, jollei\nole avannut heille linnan portteja.\n\nTyke herra sai kokea, ettei ole helppo palvella kahta herraa.\n\nRuotsin sotajoukko ja Skånen aatelisto hyökkäsivät nyt kaupunkia\nvastaan.\n\nEdellä marssi ratsuväki kahdessa suuressa joukossa.\n\nToinen karkasi suoraan vihollista vastaan, toinen sytytteli kaupungin\ntaloja tuleen.\n\nTyke herra, joka oli kahden vaiheilla, seurasi heitä suurella\ntarkkuudella.\n\nKenen puolelle asettua?\n\nHän tiesi, että hänen tykkinsä mahtavasti tulisivat vaikuttamaan\nasiain kulkuun.\n\nSillaikaa paloi kaupunki ja ihmishenkiä meni hukkaan, niinkuin\nsodassa aina käy, mutta mille puolelle Tyke herran tuli asettua?\n\nPäätös on tehtävä! Kas vaan! Ratsuväen jälkeen on jalkaväki rynnännyt\nesiin lippuineen, sitä on mahdoton vastustaa, se lyö maahan kaikki\nmitä eteen sattuu.\n\n— Oivallista väkeä! sanoo Tyke ja hänen jalkansa alkaa jo siirtyä\ntoisen herran puolelle.\n\nNyt on vihollinen pantu ahdinkoon!\n\n— Olkoon menneeksi! huudahti herra Tyke Krabbe, — enhän minä ole\nmikään ruotsalaisystävä, mutta näyttää siltä kuin voitto kallistuisi\nruotsalaisten puolelle, ja sentähden tahdon minä auttaa heitä. Sitä\nhe varmaan eivät odota!\n\nJa sitte käski hän tähdätä kaikki tykit keskelle lyypekkiläisten\ntaajaa joukkoa.\n\nSyntyi hirveä pelästys. Kaikki jotka suinkin taisivat, karkasivat\nveneisiin.\n\nNe täyttyivät pian ylen täyteen ja hukkuivat.\n\nVoittoisa ruotsalainen sotajoukko ajoi, eteenpäin rynnätessään,\nsuuren määrän vihollisia veteen.\n\nMarkku Meyer ja monet muut lyypekkiläiset päälliköt sekä 1,500\nsotamiestä, pakenivat luostariin, rukoilivat armoa ja antautuivat\nväkineen päivineen vangiksi.\n\nTämä merkillinen tappelu oli tammikuussa kahdentenakymmenentenä\njoulupäivänä v. 1535.\n\nKustaa kuningas otti tuhat miestä vangituista sotureista\npalvelukseensa. Ensi kuukauden saivat he palvella lunnaittensa\nkorvaukseksi, sittemmin saivat he kuukauspalkan.\n\nHelsingborgista läksi Ruotsin joukko Lundiin, piiritti ja valloitti\nkaupungin.\n\nHerra Juhana Turenpoika kutsui sinne kokoon Skånen maan väestön\nja otti siltä kuningas Kustaan nimessä Kristian III puolesta\nuskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.\n\nOsa sotajoukosta läksi nyt Malmöhön, ryösti eräästä Lyypekin\npormestarien laivasta 300 nautaeläintä ja poltti laivan.\n\nToinen osa sotajoukosta piiritti samaan aikaan Landskronan.\n\nMutta sitte palasivat molemmat joukot takaisin Lundiin, koska sekä\nKarlskrona että Malmö olivat vaikeat valloittaa niinkauvan kuin meri\noli sulana.\n\nRuotsalaiset ja tanskalaiset herrat olivat joutuneet riitaan\netevimmästä vangistaan Markku Meyeristä. Juhana Turenpoika ja Lauri\nSiggenpoika väittivät, että hän on lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo,\nkoska kerran ruotsalaiset ovat ottaneet hänet vangiksi.\n\nKuningas kirjoitti itse Tanskan valtakunnan neuvostolle Skånessa,\nettä hän tahtoo saada Meyeriltä suullisia tietoja asiain tilasta\nLyypekissä. Oli siis tärkeää, että mies lähetettäisiin Tukholmaan ja\nKustaa sitoutui sitte lähettämään hänet vapaana takaisin Tanskaan.\n\nMeyer pyysi, että hänet mieluummin pistettäisiin kuoliaaksi kuin\nlähetettäisiin kuningas Kustaan luo.\n\nTanskalaiset huomauttivat, että hän heidän kanssaan on ollut\nystävällisissä suhteissa, ja koskei asiaa muuten saatu ratkaistuksi,\nniin päätettiin antaa Meyer Varbergin linnaan Trued Ulfstandin\nhaltuun, kunnes molemmat kuninkaat keskenään ratkaisisivat, kenen\nvanki hän oli.\n\nViisas lyypekkiläinen ymmärsi siihen määrään voittaa herra Truedin\nluottamuksen, että hän salli hänen vapaasti liikkua miltei\nkaikkialla. Ja vapauttaan käytti Meyer hyväkseen voittamalla\npuolelleen porvariston ja kaupungin sotaväen, niin että he kaikki\nlupasivat auttaa häntä.\n\nEräänä varhaisena aamuna, kun herra Trued, seurassaan suuri joukko\npalvelijoita, meni linnasta hevostalliin ja navettaan, päästi Meyer\nliittolaisensa linnaan ja valloitti sen, ottaen vangiksi Truedin\nvaimon ja lapset.\n\nSitte otti hän haltuunsa kaikki kullat, hopeat ja muut kalleudet,\njotka useat maan herroista olivat tuoneet Varbergiin säilytettäviksi.\nTöintuskin pääsi Ulfstand itse pakoon. Hän riensi heti ruotsalaisten\nleiriin valittamaan mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut.\n\nSkånen ritaristo kirjoitti nyt hädissään kuningas Kustaalle, kysyen\nmitä olisi tehtävä. Kustaa vastasi:\n\n\"Me emme tiedä muuta neuvoa tällä hetkellä kuin että te,\nhyvät miehet, ette liian paljon luottaisi korkeaan ja syvään\nymmärrykseenne, vaan pikemmin niihin kunnon miehiin, jotka teidän\nkanssanne uskaltavat elämänsä ja henkensä. Jos olisi käynyt niinkuin\nme pyysimme, että Markku Meyer olisi joutunut meidän käsiimme, niin\nolisi mahdollisesti se, mikä nyt on tapahtunut, jäänyt tekemättä.\"\n\nMutta omille sotapäälliköilleen kirjoitti hän varoittavia ja\nnuhtelevia sanoja, että \"he tarkasti olisivat varuillaan Varbergin\ntanskalaisiin herroihin nähden eivätkä ryhtyisi mihinkään otteluihin\nheidän kanssansa, jotteivät he kietoisi meitä kahleihin, niinkuin\nheidän on tapana tehdä\".\n\n\"Meistä näyttää sopimus, jonka te olette tehneet heidän kanssansa,\nliian häpeälliseltä. Heille myönnetään kaikki, mitä he pyytävät,\nmutta me saamme vakuudeksemme sangen vähän sellaista, mikä meille\non tärkeää. Meidän tulee heille antaa apua hengellä ja voimalla,\nse lohdutus, jonka he meille antavat, on tapahtuva heidän kykynsä\nmukaan. Totta kyllä, että ihmisen on helpompi suojella itseään\nnaapurinsa ovella kuin omallaan, mutta kuka tietää, saatammeko me\nkäyttää heitä hyödyksemme yhtä hyvin kuin he meitä. Mutta jos niin\ntapahtuisi, että me joutuisimme pulaan ja te vetäytyisitte takaisin\nauttamaan ja puolustamaan meidän omaa maatamme ja valtakuntaamme,\nniin olisitte te osaksi sopimusten kautta niin sidotut, ettette\nvoisi jättää heitä ja saisitte kuitenkin hyvin vähän kiitosta\navunannostanne.\" Hiukan jälkeenpäin kirjoittaa kuningas:\n\n\"Teidän ei, hyvät miehet, pidä luulla, että me, vaikkemme ole\nleirissä teidän luonanne, olisimme vähemmällä työllä; päinvastoin\non meillä enemmän työtä. Olkaa siis hyvät ja ottakaa meidän\nhartioiltamme niin suuri kuorma kuin suinkin.\"\n\nMeyerin petos ja pako häntä suuresti huolestutti ja sellainen\nhuhu kulki, että hän oli uhannut Lödöseä ja aikoi sotajoukkoineen\ntunkeutua ruotsalaiselle alueelle. Siksi oli tärkeää _pitää silmät\nauki_ kaikilla tahoilla.\n\n\n\n\n7.\n\nKUN IHMINEN ON OTTANUT PAHOLAISEN VENEESEENSÄ.\n\n\nSillaikaa kun tämä tapahtui Skånessa, oli kuningas Kristianin\nonnistunut päästä Fyeniin, mutta siellä saarsi hänet kaksi\nlyypekkiläistä laivastoa. Toinen, johon kuului kymmenen laivaa, oli\nVähässä-Beltissä, toinen risteili Itämerellä.\n\nKristianilla ei ollut laivastoa, joka olisi vastustanut niitä,\nsentähden täytyi hänen turvautua lankonsa apuun.\n\nHän lähetti Ruotsiin kolme luotettavaa miestä ja nämä tapasivat\nKustaan Örebrossa.\n\nHe sanoivat, että kaikki tähänastinen menestys ja kaikki tähänastiset\nvaivat olisivat turhat, niinkauvan kuin kulkuväylät pysyisivät\nyksinomaan vihollisten käsissä. Kuningas Kristian pyysi sentähden\nRuotsin kuningasta ensimäisten kevätpäivien tullessa panemaan kuntoon\nsotalaivastonsa ja lähettämään sen vesille.\n\nSillä kuningas Kristian on valmis mihin tahansa, kunhan eivät\nlyypekkiläiset pääse leikittelemään noiden kolmen mainehikkaan,\nvanhan kuningaskunnan kustannuksella, niinkuin kauppias tekee kauppaa\ntavaroillaan, koska kerran he jo ovat kaupitelleet niitä herroille ja\nruhtinaille.\n\nKustaa kuunteli herrojen pitkiä puheita ja mietti luultavasti, että\nkun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä, niin hänen täytyy\nkuljettaa se maihin; sitte hän lupasi, että Ruotsin laivasto ensi\navoveden tullessa olisi Gottlannin luona vihollista vastassa.\n\nSodan kestäessä olivat lyypekkiläiset ruvenneet epäilemään kreivi\nKristoferia, mutta omista aikeistaan eivät he suinkaan tahtoneet\nluopua, heidän piti vaan saada toinen johtaja.\n\nJa siksi valitsivat he Albrekt Meklenburgilaisen, joka oli naimisissa\nKristian II sisarentyttären kanssa.\n\nHänelle tarjottiin Tanskan kruunua.\n\nMutta Kristofer ei suostunut luopumaan vallasta. Vihdoin päättivät\nherrat jakaa sen keskenään.\n\nSeelannilla sattui tähän aikaan tapahtumia, jotka ovat omiaan\nosoittamaan, miten pitkäaikainen sorto voi villitä kansan mielet.\nRuotsin sotajoukon voittoisasti kulkiessa läpi Skånen ja tanskalaisen\naatelin liittyessä siihen, toivottivat porvarit ja talonpojat\nkirousta ja tuhoa aatelisille, sanoen, että heidän aatelistoa oli\nkiittäminen kaikista sodista, joihin olivat joutuneet.\n\nErään ylhäisen rouvan, joka käräjissä valitti kärsimäänsä väkivaltaa,\nsurmasi ärtynyt kansanjoukko paikalla.\n\nViha ja kostonhimo puhkesi ilmi murhan, ryöstön ja polttamisen\nmuodossa, ei edes naisia ja lapsia säästetty, sillä vimmastuneen\nkansan intohimot eivät tunne rajoja, heidän täytyy kostaa, mitä itse\novat saaneet kärsiä.\n\nKun kreivi Kristofer kuuli, että Skånen herrat olivat hänestä\nluopuneet, antoi hän raivoissaan sulkea vankeuteen kaikki sekä\nKöpenhaminan että Seelannin ja saarien ritarit ja herrasmiehet.\n\nSekasorto oli ääretön, toiselta puolen pelättiin ja epäiltiin,\ntoiselta puolen uhattiin kostaa. Wullenwewer, joka yhä oleskeli\nTanskassa, huomasi vaaran ja hänen kehoituksestaan käännyttiin\nherttua Albrektin puoleen. Tämä hauska, iloinen herra saapuikin\npaikalla Tanskaan, tuoden muassaan ainoastaan yhden fennikan\nsotamiehiä ja 40 ratsumiestä, mutta suuren joukon metsästäjiä ja\njahtikoiria.\n\nMutta, kuten sanottu, kilpailijat eivät tahtoneet kuulla toisistaan\npuhuttavankaan ja sovinto oli ainoastaan näennäinen.\n\nNyt oli ritarien mielestä aika käyttää tilaisuutta hyväkseen ja\nhe kehoittivat kuningas Kristiania lähtemään Fyenille. Kristian\nkeräsi kiireesti kaikki laivat, jotka sai käsiinsä, lähetti ne yöllä\npurjehtimaan Allerön luo, purjehti sitte itse huomaamatta Fyeniin ja\nennenkuin vihollinen sai edes vihiä asiasta olivat hänen väkensä jo\nmaissa.\n\nMutta heti senjälkeen saapui lyypekkiläinen sotalaivasto, joka esti\nkaiken yhteyden Holsteinin ja Juutinmaan kanssa. Osa siitä asettui\nJuutinraumaan.\n\nHädissään kääntyi Kristian taaskin Ruotsin kuninkaan puoleen, mutta\ntuskin oli Kustaa luvannut hänelle laivaston, kun uusi sanansaattaja\nilmestyi pyytämään 100,000 guldenin suuruista lainaa.\n\nKustaa vastasi, ettei edes koko valtakunnan vuosikorko noussut\nniin suureksi, se maksettiin sitäpaitsi suurimmaksi osaksi voin,\nsianlihan, kalan y.m. muodossa. Hän oli ottanut vastaan valtakunnan\nylen köyhtyneessä tilassa ja hänellä oli ollut suuri velka\nmaksettavana; hänen lankonsa ylhäinen ymmärrys saattoi siis käsittää,\noliko hänellä ollut tilaisuutta aarteiden kokoamiseen, varsinkin\nkun sota ja laivaston varustaminen tulisi vaatimaan suuria summia.\nLankonsa tähden oli hän valmis maksamaan niin paljon kuin taisi,\nmutta suuremmaksi kuin 20,000, korkeintain 30,000 guldeniin ei summa\nvoisi nousta.\n\nJoka tapauksessa pyysi Kustaa sekä tästä että ennen antamastaan\navusta takaukseksi linnan tai läänin.\n\nSitte uudisti hän lupauksensa että hän ensi avoveden tullessa\nlähettää sotalaivat lankonsa avuksi.\n\nKustaan ystävyyteen saattoi kuningas Kristian lujasti luottaa ja\ntoivoi Kustaa, että tämä sota pian onnellisesti loppuisi.\n\nNyt määräsi Kustaa valtakunnan puolustusta varten veron, 12 äyriä\njokaiselta perintötilalliselta ja markan aurtuan jokaiselta\nlampuodilta.\n\nHuhtikuun 31 p:nä lähti Ruotsin laivasto Tukholman saaristosta.\n\nSiihen kuului yhteensä yksitoista suurta sotalaivaa ja neljä\nlastialusta.\n\nYlipäällikkönä oli Maunu Sveninpoika (Some) ja hänen alipäällikkönään\nEerik Fleming.\n\nEdellimäisenä kulki amiraalilaiva, suuri Kraaveli, joka saattoi\nkuljettaa tuhat sotamiestä ja 300 miehen miehistön sekä niin paljon\ntykkejä kuin neljä toisista laivoista yhteensä.\n\nKraavelin jälkeen tuli Kampermanni, sekä sitte Bryntti.\n\nEerik Fleming, Pietari Skram ja herra Maunu olivat sekä laivaston\namiraaleina että maajoukon ylipäällikköinä. Heidän piti uskollisesti\nauttaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä ja koettaa edistää\ntoistensa aikeita. \"Sillä\", kirjoittaa kuningas, \"niinkuin te\ntiedätte, riippuu koko Ruotsin valtakunnan onni tästä laivastosta\".\n\nMaunu Sveninpoikaa varoitettiin liian lujasti luottamasta\ntanskalaisiin, \"sillä ei ole uskomista, että tanskalaiset tällä\nkertaa, enemmän kuin ennenkään, ovat sitä, miltä he näyttävät, muista\nse; ihmistä ei näe kuin hampaisiin asti\".\n\nGottlannin luona, Karlsön ulkopuolella kohtasi väliaikainen laivasto\nsekä ne laivat, jotka kuningas Kristian oli hankkinut, Ruotsin\nlaivaston. Purjehdittiin nyt länteenpäin.\n\nMatkalla tavattiin kolme hollantilaista laivaa ja niiltä saatiin\ntietää, että lyypekkiläinen laivasto, kaksikymmentäkuusi alusta,\njoista kolme suurta sotalaivaa, oli Bornholmin luona. Amiraalilaivan\nnimi oli Mikael.\n\nTämä laivasto oli Lyypekin ylpeys ja sillä aikoi ylpeä Hansakaupunki\nvoittaa maan, jonka kruunun se jo kahdesti oli lahjoittanut mielensä\nmukaan.\n\nAnkarasta myrskystä huolimatta päätettiin karata vihollisen kimppuun.\n\nVihdoin tulivat lyypekkiläiset laivat näkyviin. Ne olivat juuri\njärjestymäisillään taisteluun ja koettivat päästä tuulen yläpuolelle,\nmutta aallot olivat suuret ja he kiinnittivät kaikki purjeet ja\npakenivat salmea kohti.\n\nUhkarohkeaa olisi ollut ruveta ajamaan heitä takaa sellaisessa\nkamalassa myrskyssä. Kaikki päälliköt, paitsi kaksi, olivat sitä\nmieltä, ettei se kävisi päinsä.\n\nSuuren Kraavelin komentosillalla seisoi Maunu Sveninpoika väkevänä ja\nrotevana.\n\n— Ylös purjeet! huusi hän jymisevällä äänellä. Kaikki hämmästyivät,\nmutta tottelivat komentoa. Ja purjeet alkoivat lepattaa ja pullistua\nkuin ilosta ja riemusta.\n\nMutta kun kaikki purjeet olivat nostetut, näytti laivan iso runko\nhetkeksi itsekin hämmästyvän omaa voimaansa. Se kumarsi niin syvään,\nettä etumaiset purjeet koskettivat vettä, sitte se ylpeästi nousi\npystyyn ja alkoi jalon sotaorhin lailla tepastella yli ärjyvien\naaltojen; vaahto vaan pärskyili korkealle sen suurta keulalaitaa\nvastaan. Tyynenä seisoi amiraali komentosillalla, edes taakseen\nvilkaisematta.\n\nHämmästyneinä olivat laivaston muut miehet, kukin laivaltaan, nähneet\nmahtavien purjeiden pullistuvan, nyt liitivät ne eteenpäin kuin\ntaivaan pilvet.\n\nIhaillen oli Eerik Fleming katsellut laivan lähtöä. Tosin ei\nKampermanni ollut niin hyvä purjehtija kuin Kraaveli, mutta\nkoettakoon sekin.\n\n— Ylös purjeet! kuului taaskin huuto ja pian nähtiin Kampermannin\npurjehtivan samaan suuntaan kuin Kraaveli.\n\nNyt katsoivat muut parhaaksi seurata esimerkkiä, ja pian läksivät\nlaivat kaikki liikkeelle, ensin ruotsalaiset, sitte tanskalaiset ja\nviimein saksalaiset.\n\nMaunu Sveninpoika vaan katseli lyypekkiläisten mutkiin; hänet näkyi\nvallanneen todellinen taistelunhalu.\n\nHyökyaallokkojen välitse saattoi hän nähdä pakenevien lyypekkiläisten\npurjeet. Mutta kas, etäisyys väheni vähenemistään.\n\nYlpeämpänä kuin kuningas istuu valtaistuimellaan, seisoi Maunu\nSveninpoika Kraavelin komentosillalla.\n\nMitä he mahtavat hänelle, jota tuulet palvelevat!\n\nAhavoituneet merimiehet katsahtivat vuoroin toisiinsa, vuoroin\namiraaliin.\n\nJa he sitaisevat parroittuneita kasvojaan ja ylpeilevät siitä, että\nsaavat totella sellaista herraa.\n\nÄkkiä he pitkän matkan päässä näkivät laivan tulevan.\n\n— Kampermanni!\n\n— Hyvä purjehtija, vaikkei niin hyvä kuin Kraaveli.\n\n— Sen vertaista ei olekkaan!\n\nVihdoin oli vihollinen saavutettu ja nyt vasta kääntyi Maunu herra,\ntyytyväisesti hymyillen, uljaitten poikiensa puoleen, jotka ihaillen\nhäneen katselivat.\n\nTähän saakka oli amiraali itse hoitanut peräsintä, mutta nyt kutsui\nhän paikalle perämiehen, joka heti tulikin.\n\nMaunu herran silmät olivat pysähtyneet suureen amiraalilaivaan\nMikaeliin.\n\n— Tuon otamme ensin! virkkoi hän, ojentaen voimakkaan käsivartensa\nlaivaa kohti.\n\n— Nyt pojat, pitäkäämme puoliamme! Joka mies paikoilleen!\n\nÄäneti tottelivat väet käskyä, mutta jokaisen sydän sykki\ntaistelunhalusta.\n\nVihdoin päästiin luodin kantomatkalle.\n\nSeurasi suuri salama ja jyrinä, joka voitti aaltojen ja myrskyn\npauhinan.\n\nSavun hälvettyä huomattiin, että Mikael oli kadottanut sekä\nsuurpurjeen että keulapurjeen.\n\nKraavelin purjeet olivat pahoin vahingoittuneet.\n\n— Nyt annamme sille laukauksen runkoon... pitkin koko sivua!\n\nKauhea huuto kuului ja nyt saattoi savupilven läpi nähdä, kuinka\nMikael luikerteli tiehensä \"kuten kettu koiraparven edellä\".\n\nVastausta ei tullut, joten amiraali arveli sen saaneen tarpeekseen.\nJa kun savu hälveni, nähtiin uljaan laivan avuttomana hylkynä\nkiikkuvan aaltojen välissä.\n\nMutta Kraaveli suuntasi kulkunsa keskelle vihollisia laivoja ja nyt\ntarvittiin kaikki kynnet sen puolustukseen. Moneen alukseen iskettiin\nkiinni, mutta moni mies menetti siinä henkensä ja verensä. Ja tappio\noli melkein yhtä suuri molemmin puolin.\n\nTaistelu oli kauhea.\n\nSotilaat tappelivat kuin villit pedot.\n\nLyypekkiläiset puolustautuivat sankarien tavoin. Tässä taisteli\nmies miestä vastaan, kirveet välähtelivät, miekat olivat veressä ja\ntiheäin laukausten lomitse kuului kaatuneiden ja haavoittuneiden\nvalitushuudot ja kiroukset.\n\nMaunu Sveninpoika seisoi yhä vielä komentosillalla, kylmänä katsellen\nympärilleen.\n\nAinoana levollisena miehenä keskellä tätä sekamelskaa, antoi hän\nkäskynsä lujalla ja kuuluvalla äänellä.\n\nLaukaus toisensa perästä tähdättiin häntä vastaan, mutta ne sattuivat\nvaan paksuun költeriin.\n\n— Toisen kerran, ei tänään, mutisi hän itsekseen.\n\nKraavelin taakeli ja touvit alkoivat jo tulla huonoon kuntoon.\nVaadittiin kiireistä työtä.\n\nVihdoin oli myöskin Kampermanni päässyt verisen leikin ääreen.\n\nSe ehti tosin ottaa siihen osaa, mutta nyt alkoivat viholliset laivat\nväistyä ja, pullistuneena jokainen riepu, johon vain tuuli sattui,\nkiiti Kraaveli eteenpäin, ajaen vihollisia takaa.\n\nVasta yön tullen päättyi taistelu ja takaa-ajo. Kraavelissä oli ollut\ntuhannen sotamiestä ja kolmesataa merimiestä. Heistä oli yön tullessa\njäljellä vain neljätoista.\n\nMelkein nämäkin kaikki olivat haavoitettuja.\n\nMutta Maunu Sveninpoika ylpeili pojistaan. Hän sanoi heidän kunnialla\npuolustaneen isänmaata ja vakuutti ruotsalaisten aina tulevan heitä\nmuistelemaan ylpeydellä ja kiitollisuudella.\n\nJos muu osa laivastoa olisi voinut seurata amiraalilaivaa, niin ei\nainoakaan vihollisten laivoista olisi päässyt pakoon; nyt pakenivat\nne raajarikkoina salmeen, Köpenhaminaa kohti.\n\nMuut laivat saivat miehittää Kraavelin ja sitte purjehtivat\nruotsalaiset ja tanskalaiset Bälteihin päin, mutta edellimäisenä\nkulki aina suuri Kraaveli.\n\nSe oli päässyt noin neljä penikulmaa edelle muita, kun se Wismarin\nluona näki saksalaisen aluksen.\n\n— Tuo tyttö odottaa meitä! huudahti Maunu herra. — Annammepa sille\nhellän syleilyn!\n\nPaikatut purjeet nostettiin, mutta lyypekkiläinen laiva läksi pakoon.\n\n— Kas kuinka se onkin olevinaan, nauroi Maunu herra, — otamme me\nsen kuitenkin.\n\nJa niin kävikin. Laivan lastin arveltiin nousevan 30,000 guldeniin.\n\n— Koska kerran Kraaveli nyt on tässä saaliin haussa, niin ottakoon\nkaikki, mitä tielle sattuu! huusi päällikkö, ja sitte ryösti hän\nWismarin ja Travemünden välillä kaksitoista lyypekkiläistä alusta,\njotka kuljettivat rihkamaa, viljaa ja viiniä.\n\nOnni suosi ruotsalaisten aseita sekä maalla että merellä,\nlyypekkiläiset sitä oikein ihmettelivät.\n\nTämä uljas taistelu ennusti jo lyypekkiläisille kummoinen ottelu\nRuotsin kuninkaan kanssa tulisi olemaan.\n\nOmituista on nähdä, kuinka ajan hammas vähitellen murtaa tuon\nHansavallan, joka kerran hallitsi Pohjolan kolmea valtakuntaa, kehuen\nvoivansa mielin määrin asetella kuninkaita niiden valtaistuimille ja\nsyöstä heitä niiltä alas.\n\nJokaisella vallalla on tehtävänsä. Kauppakansa oli tuottanut\npohjoisille valtakunnille paljon hyvää ja hyödyllistä; nyt ei sitä\nenään tarvittu, sen aika oli ollutta ja mennyttä niinkuin sen\nsuuruuskin.\n\nNyt lähetettiin laivastolle sana, että ne lyypekkiläiset laivat,\njotka olivat säilyneet, vetelehtivät Vähässä Beltissä, Fyenin ja\nJuutinmaan välillä. Amiraalit purjehtivat heti paikalle ja työnsivät\nkoko vihollisen laivaston menemään Svendborgin rantaa vastaan. Yksi\nainoa laiva pääsi pakoon.\n\nKuningas Kristian saattoi nyt huoleti lähteä Seelantiin.\n\nViisi viikkoa vietti yhdistynyt laivasto näillä vesillä ja kuninkaan\npurjehdittua Seelantiin, läksi sekin, puhdistaen meren vihollisista\nja piirittäen Köpenhaminan, liikkeelle Malmön ja Landskronan\nmaanpuolelta.\n\nTämä tapahtui heinäkuussa.\n\nHeinäkuun 29 p:nä pystytti Kristian leirinsä Köpenhaminan edustalle.\n\nHuomattava onni oli suosinut kuningas Kristiania Fyenillä. Jo\nmaaliskuussa oli Juhana Rantzow tullut Juutinmaalta ja lyönyt sekä\nlyypekkiläiset että talonpojat, niin että jälkimäisistä oli kaatunut\nkolmetuhatta miestä.\n\nLyypekkiläiset sulkeutuivat Asseniin ja Rantzow asettui kaupungin\nulkopuolelle.\n\nPääkomentajana Fyenillä oli Hojan kreivi ja piispana Kustaa Trolle.\n\nNämä molemmat herrat päättivät uskaltaa päätaisteluun ja hyökätä\nRantzowin niskaan kahdelta taholta, niin ei hän varmaankaan pääsisi\npakoon.\n\nMutta pienessä mökissä Faaborgissa, jossa suunnitelma tehtiin, oli\nmuuan vangittu pappi. Tämä pääsi pakenemaan ja varoitti Rantzowia.\n\nRantzow poltatti paikalla leirinsä ja läksi vihollisia vastaan. Hän\ntapasi heidät puolen penikulman päässä Assenista vaunulinnoituksessa\nOxnebergillä.\n\nHeti kun Hojan kreivi sai vihiä vihollisen tulosta, käski hän\nhälyttää.\n\nTaistelevien lukumäärä oli miltei yhtä suuri kummallakin puolen,\nmutta Rantzowin tykit tekivät hänen asemansa paremmaksi. Taistelua\nkesti puolitoista tuntia, silloin antautui Hojan kreivi vangiksi.\nMutta kun hänen piti astua alas hevosen selästä, pistettiin hän\nkuoliaaksi.\n\nKustaa Trolle löydettiin pahasti haavoitettuna taistelukentältä. Hän\nvietiin Gottorpiin, jossa kuoli.\n\nNiin päättyi näiden molempien kapinoitsijain elämä.\n\nSeuraavana päivänä tuli kuningas Kristian voittoisan sotapäällikkönsä\nleiriin.\n\nPantiin toimeen useita mestauksia ja mestattujen omaisuus lankesi\nkruunulle.\n\nJuutinmaan rahvas sai tästä tappiosta kärsiä enemmän kuin oli\nodotettu.\n\nEi ainoastaan sodassa kaatuneiden omaisuus langennut kruunulle ja\naatelistolle, vaan henkiin jääneittenkin maatilukset joutuivat\nsuurimmaksi osaksi kruunun haltuun. Nämä onnettomat tuomittiin\nViborgin käräjissä menettämään henkensä ja omaisuutensa. Tosin\nkuningas sitte heidät armoitti, mutta he saivat kalliisti maksaa\ntämän armon. Jokainen kihlakunta kirjoitti nimittäin kirjeen, jossa\nsitouduttiin ikiajoiksi luovuttamaan kuninkaalle kaikki talonpoikien\nmaa.\n\nTuomareina olivat aatelismiehet ja he käyttivät armottomasti\nhyväkseen valtaa, jonka nyt olivat voittaneet takaisin. He laskivat\nneljänkymmenenyhdeksän kihlakunnan vapaat, itsenäiset talonpojat\ntäydelliseen orjuuteen. He kuuluivat joko kuninkaalle tai niille\nherroille, joille kuningas heidät lahjoitti tai möi, orjien tai\njuhtien lailla.\n\nVäkivallan kova koura laskeutui siten painamaan itsenäisen\ntanskalaisen rahvaan viimeisiä jäännöksiä.\n\nAatelisto voitti sadoin kerroin takaisin, mitä se kreivisodan aikana\noli menettänyt.\n\nHeinäkuun kolmantena päivänä pidettiin Odensessa kokous, jossa\nkuningas Kristianille tehtiin uskollisuus- ja kuuliaisuusvala. Hän\njätti sitte komennon kenttäeversteilleen ja meni Skåneen. Lundissa\notti hän tämän maakunnan aatelistolta, kauppakaupunkilaisilta ja\ntalonpojilta uskollisuusvalan.\n\nTanskassa oli sodan kestäessä mainittu \"mieluisana merkkitapauksena\npohjoismaiden historiassa, että ruotsalainen kuningas pukeutuu\nhaarniskaan puolustaakseen tanskalaisen kuninkaan valtaistuinta\".\n\nSamallaista tapausta sai turhaan hakea Tanskan historiasta.\n\nKustaa oli tehnyt suuria uhrauksia voidakseen voimakkaasti käydä\nsotaa sekä maalla että merellä; tosin hän suureksi osaksi oli\ntehnyt sen oman maansa vahvistamiseksi; mutta Hallannin ja Skånen\noli ruotsalainen sotavoima valloittanut ainoastaan Tanskan kruunun\nhyväksi ja kaikkia Kristianin hankkeita merellä oli Ruotsin laivasto\npontevasti kannattanut.\n\nMutta juuri tähän aikaan, kun Tanskan kuningas, ritaristo ja aateli\nmyönsivät, että heidän Ruotsia oli kiittäminen siitä, että heidän\nmaansa oli pelastettu täydellisestä perikadosta, täytyi Kustaan\nsyystä valittaa, että hänen veljellistä apuaan, kiitollisuuden\nasemasta, palkittiin epäluulolla. Siitä oli paljon esimerkkejä.\n\nHuhtikuussa lähetettiin Skåneen ne kaksituhatta sotamiestä, jotka\nkuningas Kristian oli luvannut hankkia kuningas Kustaan palvelukseen\nja joille hän itse oli luvannut maksaa palkan, vaikka heidän työnsä\naluksi tulisikin hyödyttämään Tanskaa. Mutta sotamiehet kieltäytyivät\ntekemästä kuningas Kustaalle uskollisuusvalaa, koska kuningas\nKristian jo oli ottanut heiltä valan.\n\nKustaan mielestä tuntui tämä asia sangen kummalliselta ja hän lähetti\nsentähden kaksi neuvostonsa herraa Kristianin luo selittämään, että\nhänestä tuntui ikävältä maksaa palkkaa sotamiehille, joita ei hän\nole vannottanut, ja että häntä hämmästyttää, ettei kuningas Kristian\ntahdo vapauttaa heitä valastaan. Näyttää siis siltä kuin Kristian\nolisi tahtonut valalla sitoa heidät, vain siksi, ettei hän (Kustaa)\nvoisi käyttää heitä muualla kuin siellä, missä kuningas Kristian\ntahtoi. Sellaisiin sotamiehiin ei Kustaa saata luottaa, varsinkin jos\nhän tarpeen vaatiessa tahtoo käyttää heitä Suomessa tai muualla.\n\nMutta vielä tyytymättömämmäksi kävi Kustaa, kun kuningas Kristian, ei\ntosin suorastaan kieltäen, vaan kaikellaisten tekosyiden nojalla, yhä\nsiirsi tuonnemmaksi erään lupauksen täyttämisen: olihan hän takuuksi\nsaamistaan lainoista luvannut antaa jonkun linnan tai läänin joko\nHallannissa, Norjassa, Vikenissä tai Jemtlannissa.\n\nSamaten oli hän Tanskan kuninkaalta ja neuvostolta vaatinut\nvakuutusta siitä, että Tanska yhtä pontevasti ja rehellisesti\nauttaisi Ruotsin valtakuntaa, jos se kerran joutuisi avun tarpeeseen.\n\nMutta kun ei tätäkään vakuutusta annettu, niin ei Kustaa enään\npeittänyt tyytymättömyyttään.\n\nHän tiesi nyt omasta kokemuksesta sen, minkä historiakin todisti,\nettä Tanskan politiikka on liukas ja epäluotettava; kun vaara on ohi,\non kiitollisuuskin unohdettu.\n\n\"Jos kuningas Kristianin oma isä ja äiti olisivat antaneet hänelle\napua, niin eivät he olisi voineet tehdä sitä suuremmalla loistolla\nja runsaammilla kustannuksilla kuin Kustaa. Sentähden ei hänen\nmielestään kuningas Kristianilla ollut syytä kieltää apuaan, jos\nRuotsin valtakunta joskus joutuisi kahakkaan.\"\n\nNiitä herroja, joille kuningas uskoi tämän viestin viemisen, varoitti\nhän pelästymästä ja esiintymästä arasti. Päinvastoin tulisi heidän\npysyä lujina ja päättäväisinä eikä tyytyä hölliin puheisiin ja\nlykkäyksiin, sillä alotettu asia on aina päätettävä.\n\nMutta ruotsalaiset lähettiläät palasivat eivätkä tuoneet mukanaan\nmuuta kuin sen tiedon, että koko asia siirrettäisiin kokoukseen,\njossa sopivaan aikaan ja sopivalla paikalla kuninkaat tapaisivat\ntoisensa.\n\nKustaan tyytymättömyys yhä yltyi; hän tiesi nyt varmaan, että\njos Kristian kokonaan pääsee hädästään, niin on myöhäistä ruveta\nvaatimaan häneltä jotakin. Sentähden kirjoitti hän lähettiläilleen:\n\n\"Takokaa niinkauvan kuin rauta on kuumaa, sillä jos me mielimme saada\njotakin tanskalaisilta, niin täytyy meidän ottaa omamme ennenkuin\nKöpenhamina ja Malmö ovat antautuneet. Sillä myöhäistä on vaatia, kun\nne ovat päässeet oikeuksiinsa.\"\n\nHän aikoi jo kutsua sotajoukon ja laivaston takaisin ja kirjoitti\nMaunu Sveninpojalle: \"Meistä tuntuu siltä kuin istuisimme\nruokapöydässä kahden välissä, emmekä söisi kummankaan kanssa. Kunhan\nhe ovat saaneet käsiinsä Köpenhaminan, Malmön ja Landskronan, niin\nemme enään saa heiltä edes hyvää sanaa.\"\n\nLuultavasti perhesuhteetkin tähän aikaan masensivat Kustaan mieltä.\n\nKuningattaren rukoukset olivat ehkä aluksi olleet syynä hänen\nmyötätuntoisuuteensa Kristiania kohtaan. Mutta Katarinan\numpimielisyys harmitti Kustaata samoin kuin se, että hän niin\nitsepintaisesti hemmotteli pientä prinssiä.\n\nKuningas lausui silloin ankaria sanoja; joskus näytti kuningatar\npelästyvän, mutta usein kuunteli hän niitä synkkänä, äänettömänä. Ja\nkun kuningas oli poissa, teki hän taas miten tahtoi.\n\nPikku Eerik näkyi perineen äitinsä luonteen. Hän rypisteli\nkulmakarvojaan ja katseli synkkänä, vihaisena eteensä, aivan niinkuin\näiti.\n\nJos kuningas häntä nuhteli, niin pakeni hän heti äitinsä turviin\neivätkä edes äidin rukoukset saaneet häntä tottelemaan.\n\nEhkä Katarina salaa iloitsi siitä, ettei hän välittänyt muista kuin\nhänestä, hänestä, jota ei kukaan rakastanut eikä koskaan ollut\nrakastanut.\n\nHänen lapsensa antoi hänelle nyt rakkautta, jota ei hän vielä\nkoskaan ollut saanut. Hän kyllä huomasi, ettei kukaan, ei edes isä,\nvälittänyt hänen lapsestaan. Sensijaan päätti hän rakastaa häntä koko\nsielustaan, hän joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta. Ja entistä\nkiihkeämmin painoi hän hänet syliinsä; mitä siitä, jos hän häntä\nloikin, hän ei sentään muista välittänyt, eikä viihtynyt kuin hänen\nluonaan. Pieni kaksivuotias poika kohteli kaikkia muita kuin tyranni\neikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.\n\nMutta rakkaus poikaan oli Katarinan rinnassa herättänyt toisenkin\ntunteen: tarpeen suojella ja auttaa kaikkia, jotka eivät olleet\nkuninkaan suosiossa, ensinnä tietysti likeisiä omaisia, mutta myöskin\nmuita, joista Katarina oli ruvennut pitämään.\n\nHeitä palvellakseen luopui hän entisestä välinpitämättömyydestään;\nsentähden oli hän kirjoittanut Margareeta rouvallekin, neuvoen hänen\nmiestään varomaan kuningasta, mikä neuvo ehkä oli syynä kreivin\nkavallukseen.\n\nIsälleen, Maunu herttualle ilmoitti hän, että Kustaa oli tyytymätön\nhänen toimenpiteisiinsä lyypekkiläis-kysymyksessä; ja sisartaan\nDoroteaa palveli hän kaikin voimin tanskalaissodan aikana.\n\nKuningatar Dorotea oli sisarparvesta lahjakkain ja Katarina ylpeili,\nettä sai olla hänen uskottunaan.\n\nVoidakseen antaa sisarelleen oikeita tietoja kuninkaan aikomuksista\nTanskan suhteen, vakoili hän jokaista kuninkaan sanaa; ja koska\nKustaa ainoastaan silloin, kun häntä Tanskan puolelta oli kohdannut\njoku uusi halpamaisuuden osoitus, ilmaisi Katarinalle mielipiteitään\nnäistä asioista, ei kuningattaren käsitys niistä suinkaan ollut hyvä\neikä oikea.\n\nVarsinkin senjälkeen kun Kristian oli voittanut menestystä ja Kustaa\nrupesi vaatimaan takuuta kaikesta mitä Ruotsi oli tehnyt, huomattiin,\nettä Tanskan kuningas mieluinten olisi heittänyt kaikki sitoumukset\nsikseen.\n\nMutta Kustaan kirjeet kävivät yhä vaativammiksi ja kuningatar\nkirjoitti, että hän täydellä todella aikoi kutsua sotajoukkonsa pois\nMalmöstä ja Köpenhaminasta.\n\nTiedämme, että Markku Meyer urhoollisesti puolusti Varbergia ja\npiiritys näytti tulevan sekä pitkälliseksi että vaikeaksi.\n\nLyypekki ei aikonut alistua, se kamppaili kuin kuolinkamppausta,\nvoidakseen pysyä yksinvaltiaana Itämerellä, ja vastustajilta\nvaadittiin suuria ponnistuksia, jos he mielivät voittaa.\n\nJollei Ruotsin sotavoima olisi ehtinyt avuksi, niin olisi Kristian\nauttamattomasti ollut hukassa; sitäpaitsi olivat melkein kaikki hänen\nvaransa lopussa eikä ollut ketään muita kuin Kustaa, jonka puoleen\nhän hädissään olisi voinut kääntyä.\n\nMutta kaikki hänen lähettiläänsä palasivat takaisin tyhjin toimin.\n\nSilloin kirjoitti viisas Dorotea:\n\n— Lähde itse!\n\n— Ilman turvakirjaako?'\n\n— Ei mitään hätää! Kukaan ei hajoita maahan, mitä itse on\nrakentanut, ja Ruotsin kuningas kuvittelee asettaneensa Kristian III\nTanskan valtaistuimelle.\n\nOsoittaisihan tuollainen menettely ritarillista luottamusta ja\nKristian aavisti hämärästi, että se tulisi miellyttämään kuningas\nKustaata.\n\nHän oli Lundissa ja ritaristo ja aateli oli juuri tehnyt hänelle\nkuuliaisuus- ja uskollisuusvalan; heti senjälkeen kutsui hän kokoon\nneuvostonsa herrat ja ilmotti heille aikovansa lähteä Tukholmaan.\n\n— Tukholmaan!\n\nSyntyi yleinen hämmästys.\n\n— Ilman turvakirjaako?\n\n— Lankoni, Ruotsin kuningas, on ritarillinen mies; minä luotan\nhäneen.\n\nHerrat vastustivat kiihkeästi Kristianin aikomusta. Kuningas ei saisi\npanna kallista henkeään vaaranalaiseksi... ja hengenvaara oli tässä\ntarjolla...\n\nHerrojen mieliin muistuivat uniooniajat. Miten olisivat tanskalaiset\nmenetelleet?\n\nMutta Kristian pysyi lujana päätöksessään; jota enemmän hänen\nherrojensa pelko kiihtyi, sitä tyynemmäksi hän itse kävi.\n\nNyt tuli kysymys hänen seurueestaan.\n\nHän ei ottaisi mukaansa kuin muutamia neuvoston jäseniä ja muutamia\nruotsalaisia herroja.\n\nHämmennys yhä kasvoi.\n\nMutta seuraavana päivänä lähdettiin matkaan.\n\nSanansaattaja lähetettiin Tukholmaan ilmoittamaan kuninkaan tuloa.\n\nSielläkin vastaanotettiin uutinen suurella hämmästyksellä.\n\nKustaa käski heti ryhtyä valmistuksiin lankonsa vastaanottamiseksi.\n\nMutta itsekseen hän hymähti ja ajatteli: \"odota, lankoni, nyt puhumme\nsuumme puhtaaksi\".\n\nKuningatar Katarina pelästyi. Mitä hänen langollaan oli täällä\ntekemistä?\n\nHän ei ymmärtänyt ilmettä kuninkaan kasvoissa. Hän hymyili lempeästi,\nmutta hymyn takana piili jotakin... mitä se oli?\n\n— Nyt hän on täällä! ilmoitettiin samassa.\n\nSuuren, loistaviin pukuihin puetun ritarijoukon ympäröimänä\nvastaanotti kuningas kaupunginportilla vieraansa ja hiljaista ravia\najaen, ratsastivat kuninkaat rinnatusten linnaan.\n\nKuningatar, komeassa puvussa, naistensa saattamana ja taluttaen\npientä Eerikkiä kädestä, odotti vierasta perimmäisessä huoneessa.\n\nKuningas rypisti kulmakarvojaan. Hän oli määrännyt, että kuningatar\nvastaanottosalissa tervehtisi lankoaan, mutta Katarina teki, niinkuin\naina, oman päänsä mukaan.\n\nMielenliikutus oli hänet vallannut siihen määrään, että hän tuskin\nsai ylläpidetyksi kuninkaallisen arvokkuutensa.\n\nHän oli Dorotean puoliso... häneen hän luotti, häntä hän päätti\nsuojella.\n\nNyt seurasi joukko tavanmukaisia juhlallisuuksia. Kuningas Kristianin\npiti nähdä, että Tukholman hovia osataan edustaa arvokkaalla tavalla.\n\nNeljän päivän aikana oli Kustaa ainoastaan kohteliaana isäntänä,\nmutta viidentenä päivänä pyysi Kristian puhutella häntä kahdenkesken.\nHe läksivät sentähden kuninkaan salakammioon. Siellä oli joukko\nasiapapereita ja pergamentteja pöydällä ja luotuaan niihin lyhyen\nsilmäyksen, luuli Kristian tuntevansa oman käsialansa.\n\nTulvana alkoivat nyt sanat valua hänen huuliltaan. Hän kiitti niistä\nveljellisen ystävyyden ja todellisen naapurisovun osoituksista, joita\nhän oli saanut vastaanottaa ja pyysi lopuksi suurempaa lainaa.\n\nKustaa ei häntä keskeyttänyt, päinvastoin hän tuontuostakin liitti\nlankonsa puheeseen sanasen, joka ikäänkuin voiteli tanskalaista\nkieltä.\n\nMutta hänen lopetettuaan, puuttui Kustaa puheeseen ja näytti ankarin\nsanoin toteen, miten häntä oli kohdeltu. Hän luki Kristianille\nkappaleita hänen omista kirjeistään, joissa runsaalla mitalla\nlueteltiin lupauksia ja vakuutuksia, ja osoitti, miten ne kaikki\nolivat laimentuneet samassa määrässä kuin vaara väheni.\n\nKristian koetti selittää, että hänen oli täytynyt tehdä tärkeitä\nmatkoja...\n\n— Kun avun pyytämisestä oli kysymys, niin eivät esteet pidelleet,\nvastasi Kustaa.\n\nKristian joutui nyt pinteestä toiseen. Kustaa esitti hänelle\nvaatimuksensa, että hän vahvistaisi vuoden 1234 liiton sekä että\nhän lainatuista rahoista antaisi pantiksi Bohusin ynnä Vikenin ja\nAggerhusin, jotka linnat ja läänit olisivat luovutettavat Kustaalle\nennen tulevaa pääsiäistä. Kristianin täytyi suostua. Sitte tehtiin\nveljellinen sopimus, joka allekirjoitettiin ja vahvistettiin\nsinetillä, sopimus siitä että Ruotsi ja Tanska ainoastaan yhdessä\npäättäisivät kaikki Lyypekin kaupunkia koskevat asiat. Ja vihdoin\nlupasi Kristian kiitollisuutensa osoitteeksi antaa Kustaalle\ntakaisin hänen perintötilansa Hallannissa, joka joku aika sitte oli\nvalloitettu Tanskalle.\n\nPitkiksi venyivät tanskalaisten neuvosherrojen kasvot, kun heidän\npiti allekirjoittaa asiapaperi; he olivat iloisesti nauttineet\nruotsalaista vierasvaraisuutta ja karvaalta tuntui näin kalliisti\nmaksaa pidot.\n\nKristian katui myöntyväisyyttään, mutta ennen kaikkea sitä, että oli\nmatkustanut Ruotsiin.\n\nLuultavasti oli hän Katarinalle ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä\nvähää ennen lankonsa lähtöä, sanoi tämä:\n\n— Veljeni, kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, että johtonasi on ollut\nonnen tähti, sillä siitä ei ole kauvan kun sinua uhkasi aivan toiset\njuonet.\n\nKustaa oli itse sanonut Kristianille, että hän oli aikonut kutsua\npois sotajoukkonsa, ja sen kuultuaan ymmärsi Kristian kyllä Katarinan\nsanat, vaikka hän sittemmin tulkitsi ne aivan toisin.\n\nOltuaan viikon Tukholmassa, läksi hän syyskuun 14 p:nä, suuren,\nkomean seurueen saattamana, mutta perille päästyä lausui hän, että\nhän mielellään maksaisi suuren rahasumman, jos saisi retkensä\ntekemättömäksi.\n\nKustaa oli mitä parhaimmalla tuulella; sillä hänen kysymyksensä\nolivat nyt erinomaisella tavalla tulleet ratkaistuiksi ja\nlainaamistaan rahoista oli hän saanut hyvän takuun.\n\nKuningatar sitävastoin oli hyvin kiihoittuneessa mielentilassa; ero\nlangosta oli häneen suuresti koskenut, sillä Kristian oli niitä\nihmisiä, joihin hän tunsi voivansa kiintyä, ja niin pian hänen sitte\ntäytyi hänestä erota!\n\nMikä toiselle tuotti iloa, tuotti toiselle surua. Olihan siis\nluonnollista, että ylhäiset puolisot välttelivät toisiaan. Mutta\nKatarina oli tavallista oikullisempi ja taipumattomampi; kun hän\nvaan näki kuninkaan, purskahti hän itkuun ja alkoi kiihkeästi häntä\nsoimata.\n\nHän kohtelee häntä, hänen sukulaisiaan ja ystäviään pahasti; se\njohtuu kaikki siitä, että hän vihaa häntä ja hänen lastaan. Ja\nKatarina sulki kirkuvan, uppiniskaisen pojan syliinsä ja antoi hänen\nsiinä potkia ja lyödä.\n\nMutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys ja kiivaasti nousi hän\nistualtaan.\n\nSilloin lankesi Katarina hänen jalkainsa juureen ja pyysi anteeksi,\nhän oli sairas, hän ei tietänyt mitä hän teki.\n\n— En tule tänne luoksesi, virkkoi kuningas, otsa rypyssä, —\nennenkuin tajuntasi, on palannut!\n\nJa kiireesti jätti hän huoneen.\n\nSeuraavana päivänä kerrottiin hänelle, että kuningatar on sairaana,\nvuoteen omana.\n\nKuningas lähetti heti lääkärinsä hänen luokseen.\n\nLääkäri kertoi sittemmin, että kuningatar oli ollut nukkuvinaan. Hän\nei ollut saanut häntä lausumaan ainoaakaan sanaa.\n\n— Antakaa hänen olla! sanoi kuningas.\n\nKolme päivää myöhemmin tuli lääkäri levottomana ilmoittamaan hänelle,\nettä kuningatar on vaarallisesti sairaana.\n\n— Hoitakaa häntä niin huolellisesti kuin ikinä taidatte! sanoi\nKustaa.\n\n— Eikö teidän armonne tahdo käydä häntä katsomassa?\n\n— Onko se tarpeellista? kysyi kuningas.\n\n— Hän on viimeisillään!\n\nKustaa loi lääkäriin hämmästyneen katseen ja läksi paikalla\nkuningattaren huoneeseen.\n\nKuningatar oli suuresti muuttunut, hän lepäsi vuoteellaan jäykkänä,\nliikkumattomana, antaen silmän harhaella yhdestä esineestä toiseen.\nNähdessään kuninkaan, kirkastui hän hetkeksi.\n\nMutta kuninkaan huomio oli heti kiintynyt pieneen prinssiin, joka\npuoleksi riisuttuna lepäsi vuoteella, vähääkään välittämättä äitinsä\nmukavuudesta.\n\nKustaa nosti hänet, hänen huudoistaan huolimatta, heti maahan, mutta\nsilloin loi Katarina häneen niin rukoilevan katseen, että hänen\npiti päästää poika takaisin sänkyyn. Tapansa mukaan pakeni hän heti\näitinsä suojiin, niin likelle häntä kuin suinkin.\n\nKatarina kietoi käsivartensa miltei tuskallisesti suojellen hänen\nympärilleen.\n\nLempein sanoin kehoitti kuningas häntä luopumaan pojasta. Hän ei\nvastannut sanaakaan, hänen silmänsä olivat kiinni ja kyyneliä valui\nalas kalpeille poskille. Mutta poikaa painoi hän koko voimallaan\nrintaansa vastaan.\n\n— Minä en tässä mahda mitään! lausui kuningas tyytymättömänä ja\nläksi huoneesta.\n\nSeuraavana päivänä kuoli kuningatar.\n\nSe tuntui Kustaasta miltei käsittämättömältä.\n\nHän antoi nyt joka päivä tuoda pienen Eerikin luokseen ja koetti\nkaikin tavoin vetää häntä puoleensa, mutta turhaan.\n\nJollei hän itkien pyytänyt, että hänet vietäisiin kuningattaren luo,\nseisoi hän jurona ja ynseänä jossakin nurkassa eikä häntä rukouksilla\nenempää kuin uhkauksilla saatu sieltä pois.\n\nKuningatar kuoli syyskuun 23 p:nä 1535 ja lokakuun 1 p:nä haudattiin\nhän Suurkirkkoon Tukholmassa.\n\nOlisi väärin sanoa, että Kustaa häntä suri, mutta kuolema tuo\njokaiseen kotiin, olkoon se linna tai matala mökki, juhlallisen\nvakavuuden mielialan.\n\nKuulukoon vainaja ylhäisöön tai alhaisoon, niin onhan hänet noutanut\ntuo synkkä vieras, jolta ei kenkään saata sulkea oviaan.\n\nHiljaisina hetkinä ajatteli Kustaa kuluneita vuosia ja ilotonta\navioliittoaan.\n\nHän oli tahtonut tehdä Katarinan onnelliseksi ja hän oli toivonut\nhänen kauttaan tulevansa onnelliseksi, mutta heidän välillään ei\nollut yhtään yhtymäkohtaa.\n\nLapsesta, jonka olisi pitänyt heidät yhdistää, oli tullut ainainen\nriidanesine.\n\nMitä oli tuleva tuosta lapsesta, joka oli perinyt niin pahoja\ntaipumuksia?!\n\nKustaa päätti uskoa hänet ankaran, vakavan opettajan käsiin.\n\nValtakunnan asiat anastivat nyt, niinkuin ennenkin, kaikki hänen\najatuksensa.\n\nTärkeimmältä tuntui hänestä pitää silmällä Lyypekkiä.\n\nSiellä oli onneton sota tehnyt lopun Wullenwewerin ja Meyerin\nvaikutusvallasta.\n\nHeidän vastustajansa nostivat taas päitään ja elokuun lopulla v. 1535\npääsi vanhan järjestyksen ensimäinen mies, Klaus Brömse, taaskin\nentiseen arvoonsa, Lyypekin pormestariksi.\n\nKuukautta myöhemmin täytyi Wullenwewerin luopua neuvostosta. Mutta\nasiain nykyisestä tilasta huolimatta piti neuvosto viisaimpana jatkaa\nsotaa ja valmisti 18 suurta laivaa. Wullenwewer pantiin laivaston\npäälliköksi.\n\nHänen tarkoituksensa oli toiselta puolen omilla laivoillaan karata\nruotsalaisten ja tanskalaisten yhdistyneen laivaston kimppuun,\ntoiselta puolen usuttaa Köpenhaminassa oleva lyypekkiläinen laivasto\nsitä hätyyttämään.\n\nMutta ruotsalaiset ja tanskalaiset jakoivat laivastonsa kahteen\nosaan, joista toinen jäi vartioimaan Köpenhaminan vesien suuta ja\ntoinen läksi vihollista laivastoa vastaan. Wullenwewerin laivasto\nkarkoitettiin Falsterbon tuolle puolelle ja ainoastaan muutamat\npienemmät kutterit pääsivät viemään muonaa nälkääntyneelle\nkaupungille. Tämä tapahtui marraskuun 11 päivänä.\n\nVähää ennen, P. Mikon päivänä, avasi Varberg porttinsa ruotsalaisille\nja kuusi kuukautta myöhemmin täytyi Markku Meyerin, hurjan\npuolustuksen perästä, antautua vangiksi. Hänet vietiin Helsingöriin,\njossa hän kiitollisuuden osoitukseksi kaikista \"hyvistä teoistaan\"\nteilattiin.\n\nMalmön luona ottelivat ruotsalaiset vihollistensa kanssa monta kertaa\nja eräässä kahakassa kaatui Pekka Svenske.\n\nVähän jälkeenpäin otettiin Arvid Trolle vangiksi.\n\nKustaa valitti, että hänen miehensä liian ahnein silmin olivat\nruvenneet katsomaan vihollista, kehoitti heitä suurempaan\nvarovaisuuteen ja lisäsi:\n\n\"Te olette tosin osoittaneet suurempaa kelpoisuutta kuin ne, joihin\ntämä asia likemmin koskee.\"\n\nTarkoin mietittyään, antoi hän ruotsalaisen laivaston talveksi jäädä\nLandskronan satamaan, jotta se olisi valmiina, jos vihollinen taas\naikoisi ryhtyä hyökkäykseen.\n\nKuningas lähetti miehistölle sekä rahaa että vaatteita ja määräsi\nrahasumman laivaston ruokavarojen hankkimista varten.\n\nToisten Hansakaupunkien välityksestä olivat Lyypekki ja kuningas\nKristian ryhtyneet keskusteluihin, mutta Kristian ei tahtonut\nsuostua mihinkään ennenkuin Lyypekki olisi heittänyt Tanskassa\nolevat liittolaisensa oman onnensa nojaan. Lyypekki suostui tähän\nvaatimukseen ja nyt tehtiin, helmikuun 24 p:nä v. 1536 Hampurissa\nsopimus, jonka mukaan Kristian tunnustettiin Tanskan kuninkaaksi ja\nlyypekkiläisten Bornholmia koskevat kauppaoikeudet pidennettiin 50\nvuodeksi. Jos kuningas Kustaa määräajan kuluessa Kristianin edessä\npuolustautuisi niitä syytöksiä vastaan, jotka Lyypekki, Hojan kreivi\nja Berendt von Melen olivat tehneet, niin pääsisi hänkin osalliseksi\ntästä rauhanteosta. Muussa tapauksessa ja jos sotaa täytyisi jatkaa,\nei Ruotsi saisi mitään apua kuningas Kristianilta.\n\nLupaukset ja vakuutukset olivat siis unohdetut ja sopimus oli sekä\ntehty että allekirjoitettu kaikessa salaisuudessa; tanskalaisuus\noli taaskin päässyt voitolle; Kustaa tuskin hämmästyikään, kun\nLauenburgin herttua hänelle ilmoitti, että salainen sopimus oli tehty.\n\n\n\n\n8.\n\nPIMEYDEN VOIMAT.\n\n\nLyypekkiläiset olivat vihan vimmassa; helpostihan he olivat saaneet\nkuningas Kristianin kukistetuksi, mutta tuo Kustaa Eerikinpoika, jota\nhe ennen olivat pitäneet enkelinä, oli nyt muuttunut pahaksi piruksi,\njoka välttämättä oli hävitettävä maailmasta.\n\nTämä käsitys kyti mielissä vuosikausia; huhuttiin jo, että\noli tekeillä salahankkeita kuningasta vastaan. Ja huhu kasvoi\nkasvamistaan ja Kustaa rupesi saamaan saksalaisilta ruhtinailta\nkirjeitä, joissa häntä kehoitettiin olemaan varoillaan.\n\nTukholmassa oli katkerimman vihan lietenä Pyhän Klaaran luostari.\n\nTurhaan oli abbedissa tosin koettanut edistää Ture Jönsinpojan\naikeita, mutta silti ei hän suinkaan luopunut omista kostotuumistaan;\nmieluummin olisi hän vaikka henkensä heittänyt.\n\nJota korkeammalle Kustaan onnen-tähti kohosi, sitä enemmän hän häntä\nvihasi.\n\nPahat huhut Saksasta pääsivät tunkemaan hänenkin korviinsa.\n\nEräänä päivänä kutsui hän luokseen Gorius Holstin, saman miehen,\njoka oli pannut toimeen juhla-aterian kuningas Kristianin kunniaksi\nTukholman suuren verilöylyn jälkeisenä päivänä.\n\nTämä notkeaselkäinen mies oli viime vuosina varovaisesti pysytellyt\npoissa näyttämöltä.\n\nHän oli vanhentunut ja joutunut miltei kokonaan unohduksiin; mutta\nse harmitti häntä, ja kun Pyhän Klaaran ylhäisen rouvan sana hänelle\nsaapui, säpsähti hän niinkuin vanha sotaorhi, kuullessaan torven\ntoitotuksen.\n\nMitä korkea rouva saattoi tarkoittaa?\n\nTurhaan hän sitä mietti.\n\nKun hän sitte tuli luostariin, vietiin hänet ruokasaliin odottamaan.\nHetkisen kuluttua astui abbedissa huoneeseen. Hän oli ennen hänet\nnähnyt, vanhaksi hän oli käynyt hänkin.\n\nAbbedissan mielessä liikkui ehkä sama ajatus, sillä pitkän aikaa\ntuijotti hän eteensä ennenkuin tunsi vanhan tanskalaisystävän.\n\nVihdoin pyysi hän häntä seuraamaan itseään.\n\nHe astelivat useitten käytävien läpi, kunnes tulivat pieneen\nhuoneeseen, jossa pienen pöydän ääressä seisoi kaksi pehmeää tuolia.\nPöydällä oli useita kirjeitä ja kaksi pientä, etiketillä varustettua\npulloa.\n\nAbbedissa istuutui itse toiseen tuoliin ja tarjosi Goriukselle toisen.\n\nVanhan herran hämmästys ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Mitä\nkummaa tämä tiesi?\n\nHeikolla äänellä kysyi abbedissa nyt, saattaisiko hän hankkia\nluostarille viinejä, joita tarvittiin sairaille ja vieraita varten,\njotka ehkä sattuisivat käymään luostarissa.\n\n— Tämä on vaan johdanto, tuumi Gorius itsekseen ja lupasi parhaimman\ntaitonsa mukaan täyttää abbedissan pyynnön.\n\nRouva mainitsi pullojen lukumäärän ja vaipui sitte pitkäksi aikaa\najatuksiinsa.\n\nGorius katseli häneen vilkkumatta.\n\n— Elämme pahoina aikoina, mestari Gorius!\n\n— Viimeiset ajat lienevät käsissä, jalo rouva! Molemmat vaikenivat\nhetkisen.\n\n— Mitä Saksaan kuuluu?\n\n— Pahaa, pahaa!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sotaa ja vainoa ja — siinä selveni äkkiä Goriukselle abbedissan\ntarkoitus — kaikellaisia salaisia huhuja!\n\n— Mitä huhuja? kysyi abbedissa, korottaen päätään. Gorius ymmärsi\nhänet jo täydellisesti.\n\n— Pyhän kirkkomme huokaukset nousevat taivasta kohti! sanoi hän,\nluoden kyyneltyneet silmänsä abbedissaan, joka oli peittänyt kasvot\nhunnullaan.\n\n— Maailmassa ei ole niille kuulijaa!\n\n— Onpa kyllä.\n\n— Niin, te ja minä.\n\n— Jotka emme mitään voi!\n\n— Kuka tietää...\n\n— Voitteko te ehkä?\n\n— Hyvä tahto minulla ainakin on.\n\n— Entä taitoa?\n\n— Se riippuu teistä!\n\n— Minustako?\n\n— Te olette käskijä; minä tottelen!\n\n— Voitteko valalla vahvistaa sananne?\n\n— Ettekö luota sanoihini?\n\nPetolintujen lailla katselivat he toisiinsa. Abbedissa otti käteensä\nyhden pöydällä olevista kirjeistä ja avasi sen.\n\n— Kuulkaappa nyt mitä minulle kirjoitetaan.\n\n\"Korkea-arvoisa rouva abbedissa ja hurskas sisar! Jumalan pyhä äiti\nja kaikki hurskaat enkelit suojelkoot teitä nyt ja iankaikkisesti!\n\n\"Kamalia uutisia saapuu meille Ruotsista. Me tiedämme, että\npääkerettiläinen Kustaa Vaasa on antanut hajoittaa kaikki Tukholman\nkatoliset kirkot, muiden muassa P. Klaaran luostarin ja sen komean\nkirkon, joka oli rakennettu goottilaiseen tyyliin. Rääkätyt\nnunnaraukat pakenivat fransiskaaniluostariin, josta munkit juuri\nolivat lähteneet pakoon Kustaan hirmutöitä. [Augustin Theiner.]\n\n\"Ryövärin lailla on hän anastanut piispoilta heidän omaisuutensa,\nryöstänyt kirkot ja luostarit, köyhdyttänyt munkit ja pakoittanut\nheidät lähtemään maailmalle ryövärijoukon tieltä, joka on asettunut\nasumaan heidän pyhiin majoihinsa.\n\n\"Tiedämme, että maassa vallitsee yleinen tyytymättömyys, että aateli\nvihaa sortajaansa, että kansa vapisee hirmuvaltiaan edessä, hänen\naseelliset miehensä kun väjyvät sen henkeä, jonka muutamat harvat\novat saaneet lunastaa viimeisillä rovoillaan.\n\n\"Tämä verenhimoinen tyranni on rikkonut kaikki lupaukset, jotka antoi\naatelisille, kun he auttoivat häntä kirkon aarteita ryöstämään.\n\n\"Heidän olisi pitänyt saada jakaa saalis hänen kanssaan, koska\nkirkon omaisuus oli syntynyt paraasta päästä ritariston ja aatelin\nhurskaista lahjoituksista. Mutta Kustaan veronkantomiehet katsovat\nyksin hänen etuaan ja maan mahtimiehet ja ritarit saavat kourin\nkynsin pidellä kiinni oikeuksistaan.\n\n\"Paljon on syytä tyytymättömyyteen, mutta ennen kaikkea huutaa kirkko\nkostoa julmurille, joka on noussut tuomitsemaan kirkon piispoja ja\npappeja. Jalon Sunnanväderin ja tuomiorovasti Knutin veriset haamut\nkutsuvat taivaan salamoja musertamaan kavaltajan päätä.\n\n\"Ja köyhää, kurjaa rahvasta, joka polvillaan, kyynelsilmin rukoilee\nettä se saisi pitää isiensä uskon ja munkkinsa, sitä vastaan hän on\nkäynyt oikeaa hävityssotaa!\n\n\"Kun vihdoin taalalaiset, vimmoissaan hänen petollisuudestaan,\ntarttuivat aseisiin, lähetti hän heitä vastaan 14,000 miehen\nsuuruisen armeijan ja ilmoitti, että jolleivät he taivu hänen\ntahtonsa alle, niin hän hävittää heidän maansa ja karkoittaa heidät\nviimeiseen mieheen.\n\n\"Hän houkutteli heidät Tunan metsiin, pyhästi luvaten, ettei heille\ntapahtuisi mitään pahaa, ja siitä huolimatta otatti hän kiinni\nkaikki, joita piti vaarallisina, antaakseen paikalla mestata heidät,\nheidän ystäviensä, veljiensä ja kansalaistensa läsnäollessa.\n\n\"Pelästyksissään heittäytyi vimmastunut kansa tyrannin jalkain\njuureen, siten lauhduttaakseen hänen raivoaan, ja rukoili armoa.\n\n\"Kaikki nämä kauhut kärsi kansa vale-Sturen tähden, jota se niin\nsuuresti rakasti; olihan hän luvannut antaa heille takaisin heidän\nuskontonsa, hän juuri oli heidän mielensä mukainen mies, ja\nainoastaan ihmeen kautta onnistui hänen päästä Tanskaan, pois pedon\nkynsistä.\n\n\"Mutta kun hirmuvaltias, kanssaan kuormittain kultaa ja alamaistensa\nveren tahrimana, palasi Tukholmaan, niin antoi hän ensi työkseen\nmestata jalon Peder Grymin, joka kauvan oli saanut kitua raudoissa ja\njulmassa vankeudessa.\n\n\"Tämä mies oli Sturein uskollinen palvelija ja vanha ystävä; koko\nkansa rakasti ja kunnioitti häntä, sillä hän oli jumalaapelkääväinen\nja viisas mies. Hänen ainoa rikoksensa oli, että hän urhoollisesti\ntaisteli Niilo Sturen rinnalla.\n\n\"Nyt on koston hetki koittanut, nyt on mitta kukkurallaan. Saakoon\nKustaa Eerikinpoika palkan, jonka ansaitsee! Löytyykö ainoaa\nkatolista, joka ei tahtoisi olla jouduttamassa hänen perikatoaan,\njoka olisi unohtanut, että kaikkia keinoja tulee käyttää, jotta\nmaailma saataisiin vapautetuksi julmimmasta, verenhimoisimmasta\ntyrannistaan? Nouskaa työhön ja toimeen, te oikean uskon soturit!\nKäyttäkää kavaluutta ja petosta, valitkaa välikappaleita, jotka\nparhaiten edistävät aikeitanne, ja tietäkää, että saatte sekä\ntäydellisen synninpäästön että palkan, jonka olette ansainneet, kun\nmaailmasta hävitätte sen pahimman vitsauksen.\"\n\nHitaasti kääri abbedissa kokoon kirjeen ja huokaili syvästi.\n\n— Kukaan ei aavista mitä minä sen miehen tähden olen kärsinyt,\nvirkkoi hän sitte säihkyvin silmin.\n\n— Kyllä minä käsitän! huudahti Gorius.\n\n— Veljeni, oi jalo veljeni!\n\n— Maamme suurin mies!\n\n— Kirkon ruhtinas; nostakaa silmänne, katsokaa, onko ketään hänen\nvertaistaan?\n\n— Ei ketään!\n\n— Hänen ainoa vikansa oli, ettei hän jatkanut sotaa tyrannia vastaan.\n\n— Moni on sitä kyllä hämmästellyt!\n\n— Hän ei tahtonut tuottaa maalle veristä sotaa. Hän unohti, että\nkirkko on ensimäinen ja että Ruotsi mieluummin saisi muuttua\nverimereksi kuin siunattu kirkko sortua.\n\n— Kirkko ei tule sortumaan!\n\n— Toivokaamme.\n\nAbbedissa sytytti pienen lampun ja pisti kirjeen liekkiin.\n\nKun se oli hiiltynyt, virkkoi hän:\n\n— Mies, joka toi tänne kirjeen, olisi saattanut menettää päänsä, jos\nhänen tekonsa olisi tullut ilmi.\n\n— Entä te itse, arvoisa sisar?\n\n— Mitä minusta, minä elän ainoastaan täyttääkseni kostoni!\n\n— Mutta varovaisuus...\n\n— Sentähdenhän minä hävitin kirjeen; emme kumpikaan taida unohtaa\nsen sisältöä.\n\n— Siitä saatte olla varma!\n\n— Minulle sanottiin, että minulla pitäisi olla joku uskottu, ja minä\nolen kauvan ajatellut teitä!\n\nGorius teki syvän kumarruksen.\n\n— Vihaattehan te häntä?\n\n— Kuolemaani saakka!\n\n— Niin teen minäkin.\n\n— Tiedättekö jonkun, johon saattaa luottaa?\n\n— Niitä on monta!\n\n— No sanokaappa keitä!\n\n— He ovat saksalaisia porvareita!\n\n— Lyypekistäkö?\n\n— Heidän vannotettujaan!\n\n— Onko tehty jonkinlainen suunnitelma?\n\n— Montakin!\n\nAbbedissa ojensi Goriukselle toisen pöydällä seisovista pulloista.\n\"Kristuksen kyyneliä\", oli kirjoitettu kylkeen.\n\n— Se vaikuttaa hitaasti!\n\n— Erinomainen keino!\n\nAbbedissa ojensi hänelle toisen pullon, jonka kyljessä luettiin:\n\"Kristuksen verta\".\n\n— Se vaikuttaa pian!\n\n— Saanko ottaa molemmat?\n\n— Ottakaa!\n\n— Siinä se on pulma, kuinka saa hänet näitä nauttimaan.\n\n— Ettekö te nyt tiedä mitään keinoa?\n\n— Ehkä te voisitte auttaa meitä!\n\n— Millä tavalla?\n\n— Tiedättehän että kuninkaalla on kääpiö?\n\n— Kuuluu olevan.\n\n— Kääpiö on rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön, joka jonkun\naikaa oli täällä luostarissa.\n\n— Kevytmielinen tyttöletukka!\n\n— Se ei tee mitään; tyttö saattaisi kääpiön kautta päästä linnaan.\n\n— Entä sitte? kysyi abbedissa hymyillen.\n\n— Hän saattaisi siellä mielensä mukaan käyttää näitä pulloja!\n\nAbbedissa vaikeni pitkän aikaa.\n\n— Minun kai täytynee puhutella häntä, lausui hän sitte.\n\n— Luvatkaa hänelle paljon rahaa!\n\n— Annan hänelle synninpäästön!\n\n— Rahasta hän enemmän pitää!\n\n— Antakaa te hänelle rahaa, kunhan hän on täyttänyt tehtävänsä.\n\n— Ilmoitatteko te sitte hänelle, mikä hänen tehtävänsä on?\n\n— Olkaa huoleti, ensin hänen täytyy tehdä synnintunnustus.\n\n— Aiotteko kutsua hänet tänne?\n\n— Hän palvelee kultasepällä, jonka luona nuo kadotetut syntiset\novat! huudahti abbedissa vimmoissaan.\n\n— Niin, tyttö on heille kaikki kaikessa!\n\n— Sitä parempi, niin saamme tavata heidätkin; tuokaa hänet tänne\nyöllä, sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, köyttäkää silmille ja suun\neteen vaate.\n\n— Niinkö tahdotte? kysyi Gorius hämmästyneenä.\n\n— Kyllä, sillä ainoastaan sillä tavalla onnistuu tuumamme!\n\n— Koska te hänet tahdotte?\n\n— Mitä pikemmin sitä parempi!\n\n— Ehkä jo tänä yönä?\n\n— Niin, jo tänä yönä!... Mutta olemmeko me nyt kokonaan selvillä\nasiasta?\n\n— Rahamestari Martti Munk taitaisi mielellään olla mukana\npuuhissamme!\n\n— Hän taitaa usein olla kahden kuninkaan kanssa, kun he Eskilin\nkammiossa laskevat hopeaharkkoja. Ainakin olen kuullut niin\nkerrottavan.\n\n— Niin minäkin luulen.\n\n— No antakaa hänelle terävä tikari ja käskekää hänen pistää roistoa\nrintaan.\n\n— Sen hän kai helposti voi tehdä.\n\n— Antakaa hänen palkakseen ottaa niin paljon hopeaa kuin hän ikinä\ntahtoo!\n\n— Niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä, kyllä.\n\n— Mutta siinä ei ole tarpeeksi. Eikö voitaisi toimittaa nelikollinen\nruutia kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa? Sinne hän säntillisesti\nmenee.\n\n— Voimmehan koettaa kaikkia keinoja? sanoi Gorius, pitkän aikaa\nmietittyään. — Kun kuningas sitte on kuollut, hajoitetaan Tukholman\nlinna, kaupunki julistetaan vapaaksi jäseneksi Hansa-liitossa ja koko\nRuotsin valtakunta lasketaan Hansan alle.\n\n— Rohkea tuuma! huudahti abbedissa ihaillen; — siitä tulisi oikea\npohjoinen Venezia!\n\n— Tuuma ei tosin ole aivan uusi, huomautti Gorius; — se syntyi jo\n1300-luvulla, kun Visby oli kadottanut mahtavuutensa.\n\n— Soisinpa että se nyt toteutuisi!\n\n— Jos tuumamme onnistuu, niin siitäkin tulee tosi!\n\n— Sen täytyy onnistua! huudahti nainen kiihkeästi. — Autuuteni\nnimessä tahdon minä kostaa tuolle kirotulle Kustaa Eerikinpojalle,\njoka karkoitti rakastetun veljeni synnyinmaasta ja pakoitti hänet,\nkirkon ruhtinaan, elämään köyhää, kurjaa elämää pimeässä luostarissa,\nhäpeäksi pyhälle kirkollemme.\n\n— Amen! lisäsi Gorius. — Kerettiläisen viimeinen hetki on tullut.\n\nSitte erosivat jalot liittolaiset.\n\n\n\n\n9.\n\nAATAMI RAKASTUU.\n\n\nPikku Aatami oli aina osoittanut olevansa kuninkaan uskollinen ja\nvalpas palvelija. Kustaa oli usein antanut hänelle tehtäviä ja kaikki\nhän aina oli täyttänyt viisaasti ja toimellisesti, herransa iloksi.\n\nUsein hän vapaasti sai kulkea missä tahtoi ja viime aikoina oli hän\nruvennut käymään erään kultasepän luona. Siellä oli tapahtunut kumma\nasia: munkki ja nunna olivat menneet naimisiin.\n\nNaapurit olivat tietysti vimmoissaan ja aina kun nuoret, jotka\nkodissaan elivät sanomattoman onnellisina, läksivät ulos, kohtasi\nheitä ihmisten pilkka ja herjaukset.\n\nVanha kelloseppä kohteli heitä lapsinaan ja iloitsi siitä että he\nolivat hänen luonaan, mutta yksin hänen täytyi hoitaa kauppaansa,\nsillä jos jompikumpi syyllisistä näyttäytyi puodissa, niin ostajat\nkyllä yltyivät puhelemaan, mutta eivät suinkaan ostamaan.\n\nJolleivät he sitävastoin olleet puodissa, niin ostajat jäivät sinne\nkaupantekoon, toivoen että he näyttäytyisivät, sillä jokainen tahtoi\nomin silmin nähdä, olivatko he samallaiset kuin muut ihmiset.\n\nAatami oli alusta asti ollut heidän todellinen ystävänsä, hän\ntoimitteli heidän asioitaan, istui tuon tuostakin työpajassa\njuttelemassa heidän kanssaan ja katselemassa heidän onneaan, tai\npuuhaili puodissa myyjänä.\n\nMutta eräänä päivänä kohtasi häntä näky, joka miltei sokaisi hänen\nsilmänsä.\n\nHän näki nuoren tytön, joka oli niin pieni, että häntä olisi pitänyt\nmiltei lapsena, jollei hänen vartalonsa olisi ollut täysin kehittynyt\nja hänen muotonsa mitä kauneimmat ja sopusointuisimmat.\n\nHänellä oli pienet, pyöreät kasvot ja kiiluvat mustat silmät, joita\npitkät ripset varjostivat, kun hän painoi alas luomet. Tummat hiukset\nkähertyivät niskaan, kokonaan peittäen kaulan. Hänen käyntinsä\noli melkein kuin tanssia ja hänen pieniä, somia jalkojaan saattoi\nkatsella aivan väsymättömiin. Sen vaikutuksen hän ainakin teki\nAatamiin, joka vallan ihastui häneen. Kaikki nauroivat kääpiötä,\neninten ehkä Barbette itse.\n\nMutta nähtävästi hän sentään nautti hänen ihastuksestaan, koska\nhän välistä laski kauniit pienet kätösensä pöydälle, Aatamille\nnäyttääkseen, että ne olivat paljon pienemmät kuin hänen kätensä, ja\nkoska hän tuontuostakin muodosti huulensa ruusunnupun muotoisiksi ja\nkysyi, eikö Aatami tahtoisi suudelmaa.\n\nMutta kun Aatami sitte yritti häntä liketä, hyppäsi hän nauraen\ntiehensä, niinkuin lintu pyrähtää lentoon.\n\nAatami raukka oli pahasti rakastunut!\n\nMutta koko talo rupesi käyttämään pientä perhosta apunaan, hän sai\ntoimittaa kaikellaisia asioita ja hän houkutteli ostajia mestari\nJaakon kauppaan, sillä kaikki tahtoivat hänet nähdä ja kun hän vaan\noli myymässä, niin paikalla syntyi kauppa.\n\nAatami oli kokonaan muuttunut, ainoastaan ne hetket, jolloin hän sai\nolla tyttönsä läheisyydessä, olivat hänelle elämää ja sillävälin eli\nhän onnen huumauksessa.\n\nAinoastaan nuori vaimo tiesi, kuka Barbette oli ja mistä hän tuli,\nmutta hän ei uskonut sitä kenellekään, ei edes miehelleen.\n\nEräänä iltana, kun Aatami tuli kultasepälle, oli nuori pari poissa ja\nBarbette istui yksin verstaassa.\n\nAatami istuutui paikalla tytön viereen ja rupesi kertomaan, että\nkuningas on niin hyvä, että hän kyllä auttaa Aatamia, jos hän tahtoo\nmennä naimisiin ja perustaa kodin.\n\nLieneekö tyttö kuunnellut hänen puhettaan, mutta ei hän ainakaan\nvastannut.\n\n— Barbette, virkkoi Aatami huolestuneena.\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Saanko minä sen sanoa sinulle?\n\n— Tietysti saat!\n\nBarbette loi häneen kauniit, hymyilevät kasvonsa.\n\n— Lupaatko ettet suutu?\n\n— Enhän minä voi luvata ennenkuin tiedän, mitä sinä aiot pyytää.\n\n— Minä rakastan sinua, Barbette!\n\n— Sinä hullu! naurahti tyttö.\n\n— Hullu!... Senkötähden, että...? Aatami pusersi hänen käsivarttaan,\nniin että hän huusi.\n\n— Tekikö kipeää?\n\nVastauksen asemasta paljasti tyttö soman pienen käsivartensa, jossa\noli suuri sinelmä.\n\nAatami tahtoi suudella sitä, mutta Barbette työnsi hänet luotaan,\nlausuen:\n\n— Sillä et sitä paranna. Mene tiehesi!\n\n— Ajatko minut luotasi, Barbette?\n\nKääpiö näytti niin onnettomalta, että tytön sydän heltyi.\n\n— No, ole nyt täällä, mutta sillä ehdolla, ettet enään koskaan tee\nminulle pahaa.\n\nAatami istuutui kappaleen matkan päähän, oikein voidakseen häntä\nkatsella.\n\nSamassa kuuli hän puodista seuraavan keskustelun:\n\n— Mistä ne huhut oikeastaan tulevat, että kuningas aiotaan murhata?\n\n— Sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki siitä vaan puhuvat.\n\n— Kaarlo keisari kuuluu saaneen kirjeen, jossa kerrotaan, että hän\non kuollut.\n\n— Niin, veljeni kirjoittaa, että Saksassa yleisesti ollaan siinä\nluulossa.\n\n— Mutta kuinka sellainen huhu saattaa syntyä?\n\n— Kai huhussa on jotakin perää.\n\n— Eihän savu synny ilman tulta!\n\nAatami kuuli jokikisen sanan ja omituinen tunne valtasi hänen\nmielensä: kuninkaan henki on vaarassa, eikä hän tiedä siitä mitään,\nhän on ainoastaan ajatellut itseään.\n\nÄkkiä hän nousi.\n\n— Hyvästi Barbette! sanoi hän.\n\n— Mihin sinä menet?\n\n— Etkö kuullut, että kuninkaan henki on vaarassa?\n\n— No mitä sinä sille mahdat?\n\n— Voin suojella häntä.\n\n— Niin voin minäkin.\n\n— Sinäkö, Barbette?\n\n— Voisinhan minä valmistaa hänen ruokansa.\n\n— Luuletko että...\n\n— Että joku voisi myrkyttää hänet. Etkö veisi minua kuninkaan luo?\n\n— Pelkään, että hän nauraisi.\n\n— Sano, että minä olen morsiamesi.\n\n— Tahdotko sinä? huudahti Aatami ihastuneena.\n\n— Niinkuin kuulet!\n\nAatami kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen\nkauniisiin silmiinsä.\n\nTyttö oli juuri päätä pitempi kuin hän.\n\n— Anna minulle suudelma, Barbette! Tyttö työnsi hänet inholla\nluotaan.\n\nEn nyt. Toisen kerran!\n\n— Koska sinä tahdot mennä kuninkaan luo?\n\n— Huomenna!\n\n— Sitte minä tänään puhun Kustaa herran kanssa.\n\n— Ja tulet huomenna noutamaan minua!\n\n— Aivan varmaan!\n\nAatami riensi pois. Hänen olisi pitänyt tuntea iloa, mutta sensijaan\noli kamala, selittämätön levottomuus hänet vallannut.\n\nLinnaan päästyään kiiruhti hän paikalla kuninkaan huoneeseen.\n\nVahti ilmoitti hänelle, että hänen armonsa jo oli mennyt\nmakuusuojaansa.\n\nAatami kuunteli, huomasi kuninkaan istuvan kirjoittamassa ja uskalsi\nmennä huoneeseen.\n\nKustaa ei häntä huomannut, vaan jatkoi ahkerasti työtään,\ntuontuostakin mutisten itsekseen: \"Onhan Ruotsin ja Lyypekin suhde\nmelkein julkinen.\" Hetkisen kirjoitettuaan hän taas puheli: \"nämä\nsalaiset asiat ne tulevat Tanskasta\". Ja rupesi taas kirjoittamaan.\n\nAatami katseli häntä äänetönnä. Kuinka hänen rakas, rakas kuninkaansa\nnäytti väsyneeltä! Aatamin silmät kyyneltyivät, hänen kävi niin sääli\nKustaa herraa.\n\nKuningas laski kynän pöydälle, peitti hetkeksi kasvot käsillään ja\navasi sitte raamattunsa, joka aina oli pöydällä hänen vieressään.\n\nHiljaa luki hän siitä luvun ja äänteli itsekseen:\n\n\"Kun sinä ainoastaan minulla olet, niin en minä ensinkään taivaasta\nenkä maasta tottele.\"\n\n\"Vaikka vielä minun sieluni ja ruumiini vaipuisi, niin olet sinä,\nJumalani, kuitenkin minun sydämeni uskallus ja minun osani.\"\n\nHetkisen perästä hän nousi ja työnsi syrjään tuolinsa.\n\n— Oletko sinä täällä? sanoi hän Aatamille, — en kuullut sinun\ntulevan.\n\nMutta kääpiö tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä itkien.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi kuningas kiivaasti.\n\n— Löytyy ihmisiä, jotka aikovat tehdä pahaa kuninkaalle, nyyhkytti\nAatami katuvaisella mielellä.\n\n— Eikö muuta. Sen minä kyllä tiedän, mutta on minulla toki hyviä\nystäviäkin, jotka valvovat onneani, niinkuin esimerkiksi sinä.\n\n— Huonosti olen tähän asti valvonut, mutta tästälähin tulen tekemään\nsen paremmin, sillä pian on meitä kaksi valvomassa.\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Että minä ja morsiameni...\n\n— Morsiamesi? huudahti kuningas, tukahduttaen hymynsä. — Mistä sinä\nhänet olet saanut, Aatami?\n\nAatami kertoi kaikki mitä tiesi Barbettesta ja lisäsi, että hän on\nkaunein tyttö maailmassa!\n\n— Sinun täytyy näyttää hänet minulle!\n\nAatami uskalsi nyt esiintuoda pyyntönsä, että Barbette saisi keittää\nkuninkaan ruuan, jottei kukaan pääsisi sitä myrkyttämään.\n\nKustaa kävi tarkkaavaiseksi ja määräsi, että nuori tyttö seuraavana\naamuna kello kahdeksan tuotaisiin hänen luokseen.\n\nAatami oli kuin seitsemännessä taivaassa. Jo varhain aamulla riensi\nhän Barbetten luo, mutta tyttö ei vielä ollut pukeutunut, joten hän\nsai odottaa hyvän aikaa.\n\nSillävälin viittasi entinen munkki hänet luokseen ja he läksivät\nviereiseen oluttupaan.\n\n— Älä liiaksi luota Barbetteen, sanoi hän, — koska hän petti meitä,\nniin hän voi pettää sinuakin.\n\n— Barbetteko pettää? Se ei ole mahdollista!\n\n— Kyyneliä vuodattaen tunnusti vaimoni, että hän jo luostarissa\nollessaan oli huonomaineinen. Hän oli uhannut tappaa itsensä, jos\nElsani jotakin ilmaisisi, mutta koska tässä nyt on tapahtunut\nkaikellaista...\n\n— Mitä on sitte tapahtunut? kysyi Aatami.\n\n— Siitä on nyt viikko, kun eräänä iltana joku tuli puotiin ja pyysi\nhäntä kadulle.\n\n— Enhän minä silloin ollut teillä?\n\n— Olit juuri mennyt... Me kuulimme huutoja ja kun tulimme ulos,\nnäimme useita miehiä. — Elsa sanoi heitä luostaripalvelijoiksi —\njotka sitoivat Barbetten ja veivät hänet mukaansa. Emme uskaltaneet\nsanoa mitään, mutta ajattelimme, ettemme kai enään ikinä saa häntä\nnähdä.\n\n— Hän tuli sentään.\n\n— Kyllä, jo seuraavana päivänä.\n\n— No, mitä hän sanoi?\n\n— Ei juuri mitään, hän oli saanut puvun, jonka hän tänään aikoo\npukea ylleen.\n\n— Mutta eihän tämä kai todistane, että hän aikoo minua pettää,\nhuomautti Aatami vapisevalla äänellä.\n\n— Me arvelimme vaan, että oli paras kertoa tämä sinulle, jottet\nsanoisi meidän syyksemme, jos jotakin tapahtuisi.\n\n— Kiitos! virkkoi Aatami kankeasti, ja äänettöminä palasivat\nmolemmat kotiin.\n\nHetkisen perästä tuli Barbette, puettuna hienoon harmaaseen\nvillapukuun. Hänen kaulansa ja käsivartensa olivat paljaat. Hiuksiin\noli pistetty punainen ruusu.\n\nHän oli häikäisevän kaunis. Kuni lumouksen valtaamana jäi Aatami\nhäneen tuijottamaan.\n\n— Olenko siisti? kysäsi hän nauraen.\n\n— Aiotko sinä noin lähteä kuninkaan luo?\n\n— Tietysti. Koska nyt ensi kerran pääsen hoviin, niin totta kai\npanen parhaat päälleni!... Ota sinä vaatteeni, jotka ovat tuossa\nmytyssä ja pistä taskuusi nämä pullot. Niissä on elämänvettä, jota\nolen hankkinut vartavasten kuninkaalle.\n\n— Kyllä minä ne säilytän, vastasi Aatami, pistäen pullot taskuunsa\nja ottaen mytyn kainaloonsa. Sitte hän heitti ylleen viitan ja veti\npääpussin korvia myöten.\n\n— Hyvästi nyt! huudahti tyttö kotiväille ja nyökäytti päätään. —\nTule Aatami! Kai otit pullot?\n\n— En ole unohtanut mitään, vastasi kääpiö, luoden kotiväkiin\nmerkitsevän katseen. — Hyvästi! Ja olkoon Jumala kanssamme!\n\n— Epäiletkö ettei hän olisi? kysyi tyttö nauraen.\n\n— Nykyään epäilen kaikkea!\n\nÄänettöminä he astelivat tietä pitkin, kumpikin ajatellen omia\nasioitaan.\n\nLinnaan saavuttua tahtoi Barbette järjestää pukuaan ja hiuksiaan.\nSillaikaa läksi Aatami kysymään, ottaisiko kuningas heidät vastaan.\n\n— Tietysti, sanoi kuningas, — mutta mikä sinua vaivaa? Olet kalpea\nkuin kalma!\n\n— Minun olisi yksin pitänyt suoriutua tästä asiasta, mutta en\nvoinut...\n\n— Puhuppa selvemmin, Aatami, en sinua ymmärrä.\n\n— Armollinen herra, minä pelkään... Aatami purskahti itkuun ja\nheittäytyi polvilleen.\n\n— Mikä on, Aatami? Eikö tyttö tullut?\n\n— Kyllä hän on täällä?\n\n— No, eikö hän tahdokkaan ruveta keittäjäkseni?\n\n— Tässä on elämänvettä vartavasten kuninkaalle. Aatami otti pullot\ntaskustaan.\n\n— Mitä tämä on? virkkoi kuningas ja rupesi tarkastamaan pulloja.\n\n— Minä pelkään, että niissä on kuolemanvettä!\n\n— Hänkö ne sinulle antoi?\n\n— Arvelen, ettei hän itse uskaltanut niitä säilyttää, puhui Aatami,\nvavisten mielenliikutuksesta.\n\n— Ehkä sinä tuomitset häntä väärin, virkkoi Kustaa, säälivästi\nsilmäillen kääpiötään.\n\n— Sitte tahdon uskollisena koirana palvella häntä koko elämän ajan.\n\n— Entä jos hän on syyllinen?\n\n— Niin häntä täytyy rangaista.\n\n— Rakastatko häntä, Aatami?\n\n— Enemmän kuin elämääni!\n\n— Ja tahdot kuitenkin...?\n\n— Tahdon, herra kuningas!\n\n— Sankarin henki asuu pienessä ruumiissasi! Kääpiö vapisi\nmielenliikutuksesta. Hetkisen perästä virkkoi kuningas:\n\n— Tahdotko kutsua hänet sisään?\n\n— En saata!\n\nKuningas soitti ja palvelija astui huoneeseen. Oven avautuessa\nsaattoi ulkopuolelta kuulla ääniä ja naurua.\n\n— Kuka siellä on?\n\n— Muutamia kamaripalvelijoita ja eräs ihana neiti, vastasi palvelija.\n\n— Käske hänet sisään!\n\nSeuraavana hetkenä astui Barbette huoneeseen. Hän loi kuninkaaseen\nkauniit silmänsä, lankesi sitte polvilleen ja liitti pienet kätensä\nristiin.\n\nHän oli todellakin viehättävän kaunis!\n\n— Nouskaa! käski kuningas.\n\nTyttö totteli ja jäi rukoilevin silmin katselemaan kuningasta.\n\n— Mitä te tahdotte?\n\nHänen katseensa näytti ensin kysyvän neuvoa Aatamilta, mutta sitte\nhän vastasi:\n\n— Palvella kuningastani!\n\n— Millä tavalla?\n\n— Sanotaan, että hänen henkensä on vaarassa.\n\n— Voitteko te torjua vaarat?\n\n— Voin, vastasi tyttö.\n\n— Tällä elämänvedelläkö? kysyi kuningas, osoittaen pieniä pulloja.\n\n— Hyi, Aatami, huudahti tyttö, — kun ilmaisit salaisuuteni!\n\n— Miten tätä on käytettävä?\n\n— Sitä pitää illalla juoda, puhui tyttö vilkkaasti.\n\n— Entä mitä se vaikuttaa?\n\n— Se tuo suloisia unia, terveyttä, voimaa ja iäisen nuoruuden.\n\nKustaa lausui pari sanaa Aatamille, joka paikalla jätti huoneen.\n\n— Voitko sinä todella hankkia minulle kaiken sen?\n\n— Voin, kuninkaani, lausui tyttö, astuen kuningasta likemmä.\n\n— Hetääri! mutisi kuningas.\n\nTyttö kalpeni hiukan, mutta pysyi aivan levollisena.\n\n— Kuka sinut on lähettänyt? kysyi kuningas.\n\n— Oma sydämeni! kuiskasi tyttö.\n\nSamassa palasi Aatami, kädessään pieni pikari.\n\n— Sanotko sen tuottavan minulle iäistä nuoruutta?\n\n— Kyllä, teidän armonne! Kuningas ojensi hänelle pikarin.\n\n— Valmistappa sitte juoma!\n\n— Vasta illalla...\n\n— Iäisen nuoruuden lahja on otettava, heti, kun tilaisuus tarjoutuu,\nvirkkoi kuningas.\n\nTyttö loi epäilevän katseensa vuoroin kuninkaaseen, vuoroin Aatamiin.\nSitte hän, kauniisti hymyillen lausui:\n\n— Anna minulle pullot!\n\n— Kummanko tahdot? kysyi Aatami.\n\n— Molemmat! vastasi tyttö veitikkamaisesti. — Joudu toki!\n\nAatami katsahti kysyvänä Kustaaseen.\n\nTyttö näytti niin viattomalta, että Kustaa todellakin rupesi\nluulemaan, että he turhaan häntä epäilivät. Hän oli siinä seisoessaan\nerinomaisen viehättävä.\n\nKuninkaan viittauksesta ojensi Aatami hänelle pullot, mutta hän oli\nkalman kalpea ja käsi vapisi.\n\n— Pyhä neitsyt! Sinähän näytät hirveältä, Aatami! sanoi tyttö ja\nojensi kätensä ottamaan pulloja, mutta samassa putosivat ne lattialle\nja särkyivät.\n\nHämmästyksellä seurasi kuningas heidän liikkeitään.\n\n— Aatami, mitä sinä teet! huudahti Barbette kauhistuen, — kaadat\nkallisarvoisen nesteen!\n\nHelmojaan nostellen hyppeli hän lasisirpaleiden ja nestelätäkköjen\nkeskellä.\n\nHetkisen seisoi Aatami liikkumattomana, eteensä tuijottaen kuin\nukkosen lyömänä, mutta sitte hän äkkiä painui maahan: pullon pohjalle\noli jäänyt hiukkanen punaista nestettä. Hän kävi siihen käsiksi,\nmutta samassa karkasi Barbettekin sitä ottamaan... Syntyi kiivas,\näänetön kiista, mutta Aatami voitti.\n\nHän oli sellaisella voimalla tuupannut Barbetten syrjään, että tyttö\noli kaatunut lattialle. Ennenkuin hän ehti nousta, oli pullonpohja\npöydällä ja neste pienessä pikarissa.\n\nIlveskissan innolla vahti Barbette hänen liikkeitään. Hän oli\nkokonaan unohtanut näyteltävänsä osan.\n\nKuningas seurasi heitä katsojana.\n\nMutta Aatami oli kamalan näköinen. Kalpeana, kasvoissa miltei villi\nilme, tarttui hän pikariin ja sanoi:\n\n— Juo!\n\nTyttö tahtoi tuupata sen hänen kädestään, mutta hän asetti sen\npöydälle ja kävi kovin kourin kiinni Barbetteenr, joka kaikin voimin\nponnisteli vastaan. Vihdoin sai hän hänet laahatuksi pöydän luo ja\ntarttui uudestaan pikariin, viedäkseen sen hänen huulilleen, mutta\nsilloin pusersi tyttö huulensa kokoon ja ravisteli päätään.\n\nSilloin puraisi Aatami häntä olkapäähän ja hänen huudahtaessaan,\nkaasi hän nesteen hänen kurkkuunsa.\n\nHän sylkäisi kyllä paikalla suunsa puhtaaksi, mutta jotakin sinne\nsentään mahtoi jäädä, koska hän rupesi huutamaan vettä.\n\nAatami oli vaipunut maahan ja jäänyt siihen liikkumattomaksi.\n\nSilloin täytti kuningas pikarin.\n\nBarbette katseli sitä ahmivin silmin ja ojensi kätensä sitä ottamaan.\n\nMutta Kustaa ei antanut hänelle sitä, vaan piteli sitä hänen\nnäkyvissään.\n\n— Kuka sinut on lähettänyt? kysyi hän ankarasti. Hetkisen näytti\ntyttö epäilevän, mutta huomatessaan, ettei kuninkaalta ollut armoa\nodotettavissa, sanoi hän:\n\n— Pyhän Klaaran abbedissa!\n\n— Pitikö sinun myrkyttää minut?\n\n— Kyllä! Antakaa minulle vettä!\n\n— Äkkiäkö?\n\n— Ei, viikon kuluessa. Vettä, vettä!\n\n— Ja sinun piti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja? Tyttö painoi\nhetkeksi alas silmänsä, mutta vaipui sitte polvilleen maahan.\n\n— Armahtakaa minua, antakaa vettä, sisuni on kuin tulessa!\n\n— Kuka on abbedissan liittolainen?\n\n— Gorius Holst! vaikeroi tyttö.\n\nKuningas antoi hänelle pikarin, jonka hän paikalla tyhjensi.\nJa luultavasti vesi lievensi tuskia, koska hän entisellä\nuhkamielisyydellään virkkoi:\n\n— Minä olen saanut anteeksi kaikki syntini.\n\nAatami oli noussut ja astui nyt kuninkaan eteen, mutta hän näytti\nniin vanhentuneelta, että oli vaikea häntä katsella.\n\n— Mihin hän on vietävä? kysyi hän vapisevalla äänellä ja katse\ntähdättynä maahan.\n\n— Pyhän Klaaran luostariin, vastasi kuningas. Barbette säpsähti,\nmutta ei lausunut sanaakaan. Hetken perästä hän oli poissa.\n\nMiettiväisenä avasi kuningas kirjeen, jonka hän pari päivää sitte oli\nsaanut Maunu herttualta.\n\nHäntä kehoitettiin siinä kaikella muotoa olemaan varoillaan, sillä\nkoko maailma puhui hänen kuolemastaan.\n\n— Kyllä ystäväni lyypekkiläiset kaikin voimin koettavat saada minut\nhengiltä, sanoi Kustaa.\n\nMutta hän ei tuntenut pelkoa enemmän kuin epätoivoakaan, sillä hänen\nmielessään asui vanha lempilause: se ei ole vaarassa, joka on Herran\nsuojeluksessa.\n\nNämä tapaukset vaikuttivat kääpiöön enemmän kuin kuninkaaseen. Aatami\nvanheni muutamassa viikossa kymmeniä vuosia, lieneekö syynä sitte\nollut Barbetten kuolema vaiko levottomuus rakastetusta herrasta.\n\nKustaa katseli tyynesti asiain kulkua. Olihan vaara nyt ohi ja hänen\ntäytyi ajatella kaikkinaisia tärkeitä seikkoja.\n\nSota oli eroittanut hänet hänen parhaista ystävistään, mutta hän\nilmoitti heille mielipiteensä ja antoi heille neuvoja kirjeellisesti.\nVarsinkin kehoitti hän heitä varomaan tanskalaisia.\n\nJuhana Turenpojalle hän kirjoitti, että sota Lyypekin kanssa voi\npuhjeta milloin hyvänsä; silloin saadaan nähdä, mille puolelle\ntanskalaiset asettuvat. \"Koska kerran maailman meno on sellaista,\nettä uskollisuus ja annettu sana vähän merkitsevät.\"\n\nValtakunnan neuvoston kanssa keskusteli hän joka päivä. Useat\nkehoittivat häntä joksikin aikaa lähtemään pois Tukholmasta, mutta\nhän vastasi, että onhan vaaroja kaikkialla ja jos hänen päivänsä pian\novat päättyvät, niin hänen sitä suuremmalla syyllä täytyy käyttää\nloppuaikansa hyvin.\n\nAatami ei viettänyt päiviään toimettomuudessa.\n\nHän piti entistä huolettomuuttaan suurena rikoksena.\n\nBarbetten nimeä ei hän koskaan maininnut ja naisiin ei hän enään\nmilloinkaan luonut silmiään.\n\nKapakoissa ja julkisissa paikoissa kuljeskeli hän nyt aamusta iltaan.\n\nKaikkialla puhuttiin kuninkaan kuolemasta. Se teki kamalan\nvaikutuksen.\n\nToiset kysyivät miksei Kustaa herra saa olla rauhassa, koska muita\nruhtinaita käsillä kannetaan, vaikka he kansansa hyväksi ovat tehneet\npaljon vähemmin kuin hän.\n\nPääsiäinen oli ovella.\n\nLiittolaiset olivat määränneet itse palmusunnuntain aikeittensa\ntoteuttamiseksi.\n\nAbbedissa ilmoitti Gorius Holstille miten onnettomasti\nmyrkyttämisjuttu oli päättynyt.\n\nKurja nuori nainen oli itse saanut kantaa tekonsa seuraukset.\n\nMutta Gorius Holst oli saanut tietää, että hänet oli leimattu\nabbedissan liittolaiseksi. Hän pysytteli sentähden piilossa, mutta ei\nsilti suinkaan ollut toimettomana.\n\nHän kehoitti abbedissaa pakenemaan valtakunnasta, mutta tämä pysyi\njärkähtämättömämpänä kuin hänen veljensä.\n\n— Todisteita ei ole, virkkoi hän. — Minä jään tänne!\n\nMuuan viekas saksalainen, Hannu Bökman, sai toimekseen panna\ntäytäntöön itse pääyrityksen.\n\nAbbedissan neuvon mukaan oli kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa\npantu nelikko ruutia.\n\nHannu hankki kuparisen putken, jota myöten lanka piti johdettaman\nruutinelikkoon. Siitä kun sen ulkopuolinen pää oli sytytetty kuluisi\nviisi tuntia kunnes räjähdys tapahtuisi.\n\nTätä ei Aatami tietysti saattanut aavistaa. Mutta hän ei enään\ntyytynyt kapakoihin, vaan kuljeskeli satamassa vakoilemassa, mitä\nsiellä tapahtuisi.\n\nMuitten muassa tutustui hän erääseen köyhään kippariin, jonka nimi\noli Hannu Viinisuu. Viimeinen nimi oli tietysti haukkumanimi,\nmutta se sopi hänelle erinomaisen hyvin, sillä Hannu oli miltei\naina humalassa. Hyvät ystävät täyttivät hänen lasinsa, saadakseen\nhyväluontoisen miehen puhetuulelle, eikä siihen monta pikarillista\ntarvittukaan.\n\nPienessä kapakassa Jaakopin kirkon luona hän tavallisesti oleili.\nKapakoitsijatar oli jo monta vuotta juottanut häntä velaksi,\nsentähden että hän houkutteli kansaa kapakkaan, mutta Hannu, joka\noli häneen rakastunut, eli siinä varmassa vakaumuksessa, että\nkapakoitsijatarkin rakastaa häntä.\n\nHän oli jo monta kertaa kosinut ja aina saanut vastaukseksi: \"en minä\nmene naimisiin sian kanssa!\"\n\nMutta siitä huolimatta palasi Hannu Viinisuu aina takaisin Liisa\nmuorin ahtaaseen kapakkaan. Kerran kuljetti hän Aataminkin kanssaan.\n\nTässä kapakassa ei Aatami vielä koskaan ollut käynyt.\n\nHänen päähänsä pälkähti paikalla, että täällä saattaa kuulla uutisia\nja sittemmin hän vaistomaisesti usein kulki sinne.\n\nEräänä päivänä hän hämmästyksekseen näki kuninkaan rahamestarin\nAntero Hannunpojan tulevan kapakkaan.\n\nHän astui suoraan myymäpöydän luo ja kysyi Liisa muorilta, oliko\nHannu Viinisuu saapuvilla.\n\nMuori neuvoi häntä sillalle ja rahamestari läksi, Aatamia huomaamatta.\n\nAatami hiipi perässä, itsekään tietämättä miksi. Hän näki\nrahamestarin, Hannu Bökmanin, ja useiden muiden saksalaisten tapaavan\ntoisensa ja sitte jäävän kuiskaten juttelemaan. Kääpiössä heräsi\nepäluulo.\n\nHannu Viinisuun näkyivät he kokonaan unohtaneen.\n\nEikä Hannu koko päivänä tullut Liisa muorin kapakkaan.\n\nAatami oli pitkän aikaa istunut häntä odottamassa, kun Liisa muori\nsalavihkaa tuli häntä puhuttelemaan.\n\n— Nyt kaivavat taas koiriaan suohon!\n\n— Mitä suota tarkoitatte, Liisa muori?\n\n— No, suurinta suota tietysti!\n\n— Kuningastako? kuiskasi Aatami.\n\n— Heidän tuumansa ovat jo kauvan olleet tekeillä.\n\n— Kunhan vaan voisi saada kiinni langanpäästä.\n\n— Onhan se jo käsissänne.\n\n— Kuinka?\n\n— Onhan Hannu Viinisuu?\n\n— Olisiko Hannu petturi?\n\n— Ei, mutta hän on hyväluontoinen sielu, jonka saa johdetuksi minne\ntahansa.\n\n— No, mitä te nyt luulette?\n\n— Hannulla on välistä rahoja, enkä tiedä, mistä hän niitä saa. Koko\nviime viikon hän sitäpaitsi pysytteli selvänä eikä muka tahtonut\nilmaista minulle mitä juttuja hän ajoi tuolla sillalla merimiesten ja\nmuiden roikaleiden kanssa.\n\n— Kuinkahan sen saisi tietää?\n\n— Minä käskin häntä tänä iltana tulemaan tänne. Aatami tulee nyt\nmukaan.\n\n— Mutta jollei hän tule?\n\n— Se olisi paha, mutta kyllä minä luulen, että hän tulee.\n\nIllalla ilmestyivät sekä Hannu että Aatami kapakkaan. Hannu oli aivan\nselvänä, mutta erittäin huonolla tuulella.\n\n— Mitä Liisa muori tahtoo? kysyi hän.\n\nMuori avasi oven pieneen kamariin kapakkahuoneen vieressä. Siellä\nseisoi pöydällä olutkannu sekä kolme pikaria.\n\n— Menkää tuonne, sanoi Liisa, — minä tulen perässä. Hannu ja Aatami\nmenivät.\n\n— Minä en juo mitään! mutisi Hannu, vaipuen penkille istumaan.\n\n— No mikset? kysyi Aatami.\n\n— Minulla on muuta ajattelemista.\n\n— Ehkä suuren rahdin lastausta?\n\n— Kiipeä korkeammalle! Hannu Viinisuu ojensihe suoraksi.\n\n— Sitte sinä kai et enään tahdo tunnustaa minua tuttavaksesikaan?\n\nHannu loi Aatamiin ystävälliset silmänsä.\n\n— Älä sinä aina riipu kuninkaan kintereillä! sanoi hän kiivaasti.\n\nAatamista tuntui äkkiä siltä kuin hänen sydämensä olisi ollut\nsärkymäisillään, mutta hän sai mielensä hillityksi.\n\n— Mitä pahaa siinä sitte on?\n\n— No älä tee sitä, sanon minä! huusi Hannu Viinisuu, mutta sitte ei\nhän enään puhunut sanaakaan.\n\nLiisa muori astui samassa sisään.\n\n— Nyt minä olen hankkinut puotiin sijaisen ja tahdon hetkisen\njutella kanssanne.\n\nHän täytti pikarit, mutta se, joka seisoi Hannun edessä, oli puolta\nsuurempi kuin muut.\n\n— Kas nyt sitä juodaan!\n\n— En huoli! virkkoi Hannu itku kurkussa.\n\n— Mitä kummaa! Täytän tänään neljäkymmentä vuotta! Etkö toki häpeä?\n\n— Täytättekö...? Ei, Liisa muori, olen luvannut...\n\n— Etkö sinä sitte minulle ole luvannut useammin kuin muille, ja\nkuinka olet lupauksesi pitänyt?\n\n— Rakas Liisa muori, jos tietäisitte...\n\n— Tiedän sen asian, että jollei Hannu nyt tottele, niin näemme\ntoisemme viimeisen kerran...\n\nHannu tarttui pikariin.\n\n— No, jos on sillä tavalla, niin... Ja nyt hän joi täysin siemauksin.\n\n— Näkyypä kelpaavan!\n\n— Oikeaa Braunschweigiläistä! Onpa se hyvää!\n\n— Kahdenkymmenen vuoden vanhaa, Hannu!\n\n— Ja sitä te tarjoatte minulle!\n\n— Syntymäpäivän kunniaksi... Juokaa nyt maljani.\n\nHannu vei vasta lisätyn tuopin huulilleen ja katseli hetkisen\nvilkkumatta Liisa muoriin; sitte ummisteli hän tyytyväisenä silmiään,\ntaas katsahtaen Liisaan. Ja niin hän teki, kunnes tuoppi tyhjeni.\n\n— Minun maljaani et sentään vielä ole juonut, virkkoi Liisa muori.\n\n— Ehkä tästälähin saan juoda tällaista joka päivä, puhui Hannu.\n\n— Minä vaan en aio sitä tarjota.\n\n— Mutta jos minä maksan jokainoan aurtuan ja minulle vielä sittenkin\njää tuhat guldenia, niin mitä te sitte sanotte?\n\n— Että olut jo on noussut päähäsi.\n\n— Mutta rakkaus asuu sydämessä, Liisa muori.\n\n— Kuka sinulle antaisi tuhat guldenia?\n\n— En sano.\n\n— Ehkä Antero Hannunpoika! sanoi Aatami. Hannu kalpeni.\n\n— Mitä sinä hänestä tiedät?\n\n— Hän kävi eilen täällä, huomautti Liisa.\n\n— Minua hakemassa. Minä tiedän sen.\n\n— Oli hänellä muutakin asiaa.\n\n— No mitä?\n\n— Voinpa minäkin ansaita tuhat guldenia.\n\n— Millä tavalla?\n\nPienet harmaat silmät säihkyivät.\n\n— Sano sinä ensin, niin sanon minä sitte.\n\n— Kas, saksalaiset aikovat sunnuntaina panna toimeen pienet lystit...\n\n— Kutka? Saksalaisetko?\n\n— Niin, kaikkihan he lienevät saksalaisia... ei sittenkään, sillä\nGorius Holst on kai tanskalainen.\n\n— No, minkälaiset lystit ne ovat?\n\nHannu katsoi vuoroin Liisaan, vuoroin Aatamiin.\n\n— Kun minä vaan uskaltaisin, mutta minä pelkään tuota Aatamia.\n\n— Eikö Hannu luule, että rahamestari voi toimittaa minullekin tuhat\nguldenia? kysyi Aatami.\n\n— Kyllä hän toimittaa, jos sinä, pikku veitikka, vaan otat osaa\naikeisiimme, vastasi kippari.\n\n— Mutta kuningas pitää rahakamarin avaimen taskussaan eikä anna pois\nsitä.\n\n— Ei, ennenkun hänen täytyy! naurahti Hannu. — Mutta kas — ja\nsiinä hän teki liikkeen ikäänkuin takaapäin pistääkseen jotakin\nselkään, — vihdoin se tapahtuu pakosta!\n\n— Mutta voihan rahamestari yksinkin tulla toimeen, eihän hänen\nHannulle tarvitse ruveta antamaan tuhansia guldeneja.\n\n— No niin!\n\nHannu kurkisti tuoppiin; se oli tyhjä, mutta Liisa muori täytti sen\npaikalla.\n\n— Juo pois, Hannu!\n\nJa Hannu joi, pyyhki suutaan ja virkkoi sitte kuiskaten:\n\n— Kas, sytyttäminen on minun tehtäväni.\n\n— Minkä sytyttäminen? Linnanko?\n\n— Ei, vaan langan!... Hiljaa!\n\nAatamin mieleen muistui kamala tapaus: hän näki luostarin, joka\nhajosi tuhansiin kappaleisiin. Mutta hän pakotti itsensä pysymään\ntyynenä ja virkkoi samaan tapaan kuin juopunut:\n\n— Eikö kukaan sitte voi sitä nähdä?\n\n— Ei, se on siellä pienen käytävän luona.\n\n— Pienen käytävänkö? Aatami ei ymmärtänyt mitään.\n\n— Pienen alttarikäytävän luona tietysti, sanoi Hannu kärsimättömästi.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän. Sieltäkö putki käy?\n\n— Niin, suoraan tuolin alle... Hihhih! Koko kirkko menee, mutta\nsille ei voi mitään.\n\n— Eihän sille voi mitään, kertoili Aatami.\n\n— Kuulkaa nyt, Hannu, virkkoi Liisa muori, — te saatte olla täällä\nyötä.\n\n— Syntymäpäivänkö tähden? mutisi Hannu. — Sellaista kunniaa ei\nminulle ennen ole suotu!\n\n— No, kerta ensimäinen, ymmärrättehän sen. Menkää nyt nukkumaan.\n\nMuori avasi oven.\n\n— Liisa muorin omaan makuuhuoneeseen!\n\n— Voinko minä enään parempaa tarjota? Joutuun nyt! Muori sulki oven\nja pisti avaimen taskuunsa.\n\n— Tuletteko heti kanssani? kysyi Aatami kiivaasti.\n\n— En voi, ennenkuin varmaan tiedän, että hän nukkuu ja että koko\ntalossa on hiljaista. Pitäkää minulle tie auki.\n\n— Kyllä... Kai te löydätte?\n\n— Löydän... Mutta kuulkaappa... virkkoi hän epäröiden.\n\n— Sanokaa vaan suoraan!\n\n— He ovat houkutelleet Hannun. Hän on heidän käsissään vaan\nvälikappale, joka ei voi mitään.\n\n— Kyllä minä sen sanon kuninkaalle.\n\n— Mutta muistakaa todellakin sanoa se!\n\n— Kuulkaa Liisa muori, sanokaa se itse. Kuningas tulee olemaan\nteille hyvin kiitollinen, ja jos te vielä lupaatte tulevaisuudessa\npitää Hannua silmällä, niin...\n\n— Veitikka! Olen jo päättänyt tehdä sen.\n\nKiirein askelin riensi Aatami linnaan. Entä jos onnettomuus jo on\ntapahtunut... jos kuningas on käynyt hopeakammiossa... Ei, ei, kyllä\nJumala suojelee Kustaa kuningasta ja Ruotsin kansaa.\n\nAatami antoi ensin linnanvoudille perinpohjaisen kertomuksen.\n\nLinnanvouti arveli, ettei kuningasta enään näin myöhään pitänyt\nhäiritä, mutta Liisa muorin talolle asetti hän vahdin, jottei Hannu\nViinisuu pääsisi pakoon.\n\nLiisan mielestä tämä toimenpide oli sangen turha, sillä hänen\nluvattaan ei kukaan päässyt taloon eikä talosta. Mutta seurauksena\noli, että rahamestari Antero Hannunpoika huomasi uhkaavan vaaran ja\nheittäytyi alas Kolmen Kruunun tornista, vapaehtoisella kuolemalla\npelastuakseen kuninkaan vihasta ja oikeutetusta rangaistuksesta.\n\nSeuraavana päivänä vietiin pohmelostaan selvinnyt Hannu Viinisuu\nlinnaan.\n\nLiisa muoria ja Aatamia oli kuningas jo tutkinut.\n\nLiisalle oli kuningas luvannut, että Hannu, heti kun saataisiin\nselville, ettei hän ollut toiminut kuin välikappaleena, pääsisi\nvapaaksi.\n\nKuulustelua kesti pitkän aikaa, mutta sitte sai onnellinen Liisa\nviedä Hannun vapaana kotiin. Ensin hänen sentään oli pitänyt pyhästi\nluvata, että hän tulevaisuudessa kokonaan noudattaa Liisan tahtoa.\n\nMutta muut syylliset tutkittiin ja tuomittiin. Useat heistä, muiden\nmuassa saksalainen Hannu Bökman, mestattiin. Ne jotka olivat vähemmin\nsyylliset, saivat rahalla lunastaa henkensä.\n\nGorius Holst vietiin Tynnelsön linnaan ja sai olla siellä kuninkaan\nkustannuksella.\n\nSalaliitto oli levinnyt laajemmalle kuin ensin oli luultukaan.\nSentähden antoi kuningas koota kaikki aseet kaupungista ja tuoda ne\nlinnaan.\n\nJa siten päästiin sillä kertaa vaarasta.\n\n\n\n\n10.\n\nTOINEN MORSIAN.\n\n\nLiittolaisten pettämänä ja salajuonien ympäröimänä, rupesi Kustaa\nsiihen määrään epäilemään ihmisiä, että hän päätti tästälähin luottaa\nainoastaan itseensä. Ja tämän tunteen valtaamana hän äkkiä, aivan\nodottamatta antoi käskyn, että laivasto ja sotaväki oli palautettava\nRuotsiin.\n\nUutinen herätti Tanskassa suurta levottomuutta. Tosin ei vihollisten\nkäsissä enään ollut kuin Köpenhamina, mutta tarpeen ruotsalaisten\napu silti oli, Tanskan kruunulle kun oli ilmaantunut uusi vaatija,\npfalzkreivi Fredrik.\n\nHän oli noin kuudenkymmenen ikäinen, tottunut sotaherra ja vasta\nmennyt naimisiin Kristian II:n vanhimman tyttären viisitoistavuotiaan\nDorotean kanssa. Keisari oli luvannut hänelle Tanskan ja Norjan\nmyötäjäisiksi. Häät olivat olleet syyskuussa 1535 ja joulukuussa sai\nkuningas Kristian kehoituksen luovuttaa Tanskan pfalzkreiville.\n\nNorjaankin tuli kirjeitä sekä keisarilta että kreiviltä.\n\nTämä uutinen rohkaisi köpenhaminalaisten mieliä. Siltä taholta\nsaattoivat he siis toivoa apua.\n\nSitävastoin kuningas Kristian, jonka ei ollut onnistunut voittaa\ntakaisin pääkaupunkiaan ja jota uudet vaarat nyt uhkasivat, tunsi\ntarvitsevansa ruotsalaisten apua enemmän kuin koskaan ennen.\n\nMutta samalla hän kyllä tiesi, että vaikea sitä oli pyytää kuningas\nKustaalta, jota Hampurin sopimus suuresti oli suututtanut.\n\nMutta täytyihän koettaa, ja tanskalaiset valtioneuvokset Holger\nUlfstand ja Aksel Ugerup lähetettiin Malmön kautta Tukholmaan, johon\nsaapuivat toukokuun 30 p:nä 1536.\n\nOlisi luullut että heille oli vaikeaa astua ankaran kuninkaan eteen,\nmutta lähettiläät ymmärsivät tehtävänsä.\n\nHe esiinkantoivat Kustaalle kuninkaansa ja Tanskan neuvoston\nkiitokset siitä avusta, jonka he häneltä olivat saaneet vastaanottaa;\nruotsalaisten ystävällisyys oli ollut niin suuri, ettei sitä\nTanskassa ikinä unohdettaisi. Lähettiläät ylistivät ruotsalaisen\nsotamiehen urheutta ja miehuutta, koettivat puolustaa Hampurin\nsopimusta sillä, että sekä keisari että pfalzkreivi olivat uhanneet\nsodalla, ja vakuuttivat pyhästi, että rauha tarkoitti Kustaatakin.\nHojan kreivi ja Berendt von Melen taas olivat niin likeisesti\nliittyneet Lyypekkiin, ettei sovinnosta olisi voinut tulla mitään,\njollei heitä olisi otettu rauhansopimukseen. Sitte tarjoutui kuningas\nKristian hankkimaan kuninkaalliselle veljelleen lakimiehen, joka\nLyypekin ja toisten Hansakaupunkien välisessä kokouksessa ajaisi\nasiat niin pontevasti, ettei Kustaan tarvitsisi nähdä mitään vaivaa\nkoko oikeudenkäynnistä. Vihdoin pyysivät tanskalaiset herrat\nanteeksi, että Bohusin ja Aggerhusin luovuttaminen oli viipynyt;\nmutta siihen olivat norjalaisen arkkipiispa Olavin sotaiset puuhat\nolleet syynä. Lopuksi pyysivät he, että Kustaa kuningas lähettäisi\nsotalaivansa purjehtimaan takaisin salmeen.\n\nKustaa antoi ankaran vastauksen. Sopimus oli, vastoin kaikkia\nlupauksia, tehty hänen tietämättään ja neljän kuukauden aikana\noli häneltä salattu rauhanehdot, ei ilmoitettu edes miten hänen\noli meneteltävä, jottei yksin jäisi jatkamaan ja päättämään\nsotaa. Lisäksi oli kuningas Kristian — niinikään vastoin kaikkia\nlupauksiaan — antanut Lyypekille sanansa, ettei hän auta Kustaata,\njos olosuhteet pahoittavat häntä jatkamaan sotaa.\n\nTällaista kiitosta rehellisestä avusta ei hän ollut odottanut. Hän\nkyllä tiesi olevansa oikeassa Hojan kreiviin ja Berendt von Meleniin\nnähden, mutta oikeutta voidaan väännellä ja käännellä, senkin hän\ntiesi. Aggerhus ja Bohus taas olivat kuninkaan miesten hallussa,\narkkipiispan kapinasta huolimatta olisi siis kyllä voinut luovuttaa\nne Ruotsille. Kronikka ei kerro, joutuivatko tanskalaiset herrat\nhämilleen ja häpeilleen. Luultavasti eivät.\n\nHeidän rukouksensa ja vakuutuksensa saivat vihdoin Kustaan heltymään\nja hän lupasi lähettää laivastonsa purjehtimaan Juutinraumaa kohti.\n\nMutta se oli ehtinyt vasta Kalmarin salmeen, kun saapui tieto, että\nKöpenhamina on antautunut.\n\nMiehuullisesti oli kaupunki kestänyt piiritystä, sittenkin kun\nLyypekki oli vetäytynyt pois leikistä.\n\nVanhukset, naiset ja lapset olivat saaneet luvan lähteä pois\nkaupungista, jotteivät kuolisi nälkään, mutta viholliset ajoivat\nheidät takaisin ja nälänhädän kanssa tuli Köpenhaminaan tauteja ja\nriitaa. Ihmiset söivät hevosia, koiria, kissoja, jakun ne loppuivat,\nrottia ja variksia. Kansaa nääntyi kaduille ja lapset imivät verta\nkuolleiden äitiensä rinnoista. Mutta toivon kipinä ei silti sammunut,\nvaan muureista ja torneista tähystelivät ihmiset eikö luvattua apua\njo kuuluisi. Ne, jotka vaikeroivat, saivat lohdutuksekseen sanat:\n\"emmehän vielä ole syöneet omia lapsiamme niinkuin Jerusalemin\näidit\". Mutta apua ei tullut; Köpenhaminan täytyi avata porttinsa, ja\nelokuun 5 p:nä marssi Kristian kuningas suurella loistolla kaupunkiin.\n\nPian senjälkeen päättivät valtakunnan maalliset herrat salaisessa\nkeskustelussa, \"ettei Tanskan valtakunnan asiain tästä päivästä\nalkaen pidä riippuman arkipiispasta eikä muista piispoista, vaan\npitää kuningas ja valtakunnan maallinen neuvosto niistä huolen\".\nKaikki piispat vangittiin ja heidän hiippakuntansa ja luostarien\ntilukset otettiin kruunulle. Ja tähän antoi kansa suostumuksensa,\nsillä luterilainen oppi oli jo ehtinyt vaikuttaa. Sitävastoin\nvahvistettiin Tanskan ritariston ja aatelin kaikki oikeudet\nja vapaudet ja talonpojat kadottivat ainiaaksi suurimman osan\noikeuksiaan.\n\nKaupunki sai pitää vapautensa ja porvareille annettiin armosta\nanteeksi, että he olivat tehneet vastarintaa.\n\n\"Köpenhaminan antautuessa kaatui Tanskan kansan vapauden viimeinen\ntuki\", sanoo tanskalainen historioitsija.\n\nNorjassa päättyi kreivisota aivan odottamattomasti.\n\nArkkipiispa Olavi pakeni maasta huhtikuussa v. 1536.\n\nSilloin lankesi maa kuningas Kristianin käsiin ja samana vuonna\ntehtiin Köpenhaminan valtiopäivillä seuraavat tärkeät, Norjaa\nkoskevat päätökset:\n\n\"Koska Norjan valtakunta sekä voimiensa että varallisuutensa puolesta\non siihen määrään köyhtynyt, ettei se yksin saata pitää kuningasta,\nja koska tämä sama maa on velvollinen kaikiksi ajoiksi kuulumaan\nTanskan kruunulle, niin olemme me Tanskan valtakunnan neuvostolle ja\naatelille luvanneet, että — — Norjan valtakunnan tästälähin tulee\nkuulua Tanskan kruunulle niinkuin Juutinmaa, Fyen, Seelanti ja Skåne,\nsekä ettei sen enään tästälähin tule kantaa itsenäisen kuningaskunnan\nnimeä, vaan että sitä on pidettävä osana Tanskan valtakunnasta, osana\njoka kaikiksi ajoiksi on yhdistetty Tanskan kruunuun.\"\n\nSellaisen lopun sai Norjassa tuo \"hellä suhde\", jonka piti yhdistää\npohjoiset valtakunnat!\n\nEpäilemättä jokaisen ruotsalaisen mielessä tätä lukiessa herää\najatus, että sama kohtalo oli aiottu Ruotsille. Ja varmaan jokainen\nruotsalainen kiitollisuudella muistelee niitä miehiä, jotka\ntaistelivat Ruotsin itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Engelbrektin,\nSturein ja Kustaa Vaasan nimet loistavat tähtinä Ruotsin taivaalla,\nne eivät joudu unohduksiin niin kauvan kuin ruotsalaisten rinnoissa\nsykkii lämmin, uskollinen, isänmaallinen sydän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme nyt kuningas Kustaaseen, jolle elämä viime aikoina oli\nnäyttänyt vain synkkiä puoliaan.\n\nHän oli neljänkymmenen vuoden vanha ja paljon oli hän saanut kokea,\nmutta vähän oli elämä hänelle persoonallisesti antanut onnea.\n\nYhteen aikaan hän oli jo luullut, että hänen sydämestään oli sammunut\nkyky rakastaa. Mutta viime aikoina oli hän päivä päivältä ruvennut\ntuntemaan yhä suurempaa rakkauden tarvetta, varsinkin ikävöi hän\nolentoa, jolle olisi saattanut uskoutua. Sillä ei ollut ketään, jolle\nhän olisi voinut ilmaista salaisimmatkin ajatuksensa. Asioissa, jotka\neivät koskeneet valtioviisautta, vaan tunne-elämää, sielujen salaista\nsukulaisuutta, ei hän saattanut keskustella kenenkään kanssa. Eihän\nollut ketään, johon hän rajattomasti olisi saattanut luottaa.\nSentähden hänen täytyi voittaa sydän, joka kokonaan kuuluisi hänelle.\n\nHän tahtoi ja hän päätti mennä naimisiin, mutta ei ulkomaalaisen\nprinsessan kanssa, sillä siitä oli hän jo tarpeekseen saanut kärsiä,\neikä hän enään pelännyt ruotsalaisten kateutta: saattoihan hän sen\npitää kurissa, jos niiksi tuli.\n\nMonasti oli hänen silmiensä eteen ilmaantuneet lempeät, suloiset\nlapsenkasvot... Tyttö oli kai jo kehittynyt ihanaksi immeksi. Hänen\nkuvansa oli asettunut hänen eteensä jo silloin, kun hän ensi kerran\npäätti mennä naimisiin.\n\nJa aina kun häntä oli kehoitettu valitsemaan morsianta, oli hän\najatellut häntä. Mutta nyt tahtoi hän hänet nähdä, oliko hän\nsellainen, jommoiseksi hän hänet kuvitteli. Suuri kunnia oli\ntapahtuva sille ruotsalaiselle tytölle, joka tulisi korotetuksi\nvaltaistuimelle. Täytyi toki tietää, että hän oli sen kunnian\narvoinen, että hän osaisi kaunistaa paikkansa.\n\nKustaa kirjoitti siis rakkaalle sukulaiselleen rouva Ebba Vaasalle,\nettä hän pian tulee hänen luokseen vierailemaan, saadakseen hänen\nkanssaan neuvotella asiasta, joka hänen elämänsä onnelle on hyvin\ntärkeä.\n\nSeuratkaamme kirjettä, niin näemme, miten se nosti hämmästyksen punan\nEbba rouvan poskille, kun hän suurella tarkkaavaisuudella sen oli\nlukenut.\n\nPaikalla ymmärsi hän kuninkaan aikeet ja äidin vaisto sanoi heti,\nettä ne tarkoittivat Margareetaa, hänen rakasta Margareetaansa.\n\nTietysti hän ylpeili siitä, että kuninkaan silmä oli sattunut juuri\nhänen tyttäreensä, mutta äidinrakkaus kysyi vavisten: tuleeko hän\nonnelliseksi?\n\nSiihen aikaan eivät ylhäiset rouvat saaneet uhrata paljonkaan aikaa\ntunteilleen; käytännöllinen elämä vaati heidät miltei kokonaan\npalvelukseensa. Hetkisen perästä oli Ebba rouva huolellisesti\npiiloittanut kirjeensä. Sitte kutsui hän tyttäret luokseen ja\nilmoitti heille, että kuningas tulee heidän taloonsa vieraaksi;\npäivää ei hän vielä tiedä, mutta varmaan se tapahtuu pian.\n\n— Kummallista, sanoi Margareeta, — minä näin unta hänestä.\n\n— Mitä unta? kysyi Märta uteliaasti.\n\n— Hän kysyi, mitä minä kannan nauhassa kaulallani.\n\n— Svante Sturen sormusta! huudahti Märta.\n\n— Mitä? kysyi Ebba rouva kummastuen.\n\n— Hän antoi sen minulle hyvästi jättäessään, puolustihe Margareeta.\n\n— Ainoastaan kihlatut kantavat sormusta.\n\n— Äiti kulta, hän meni kihloihin Margareetan kanssa! puhui Märta\nvilkkaasti.\n\n— Oletko sinä Margareeta voinut, minun tietämättäni...\n\n— Äiti kulta, se tuli niin äkkiä... hän pyysi minua...\n\n— Ja sitte hän suuteli häntä! selitti Märta.\n\nMargareeta peitti kasvot käsillään.\n\nEbba rouva oli mennyt vallan ymmälle; uutiset eivät ensinkään\nmiellyttäneet häntä. Hänen täytyi tässä käyttäytyä sangen viisaasti.\n\n— Onko vielä muuta? kysyi hän hetken perästä.\n\n— Ei, mikäli minä tiedän, vastasi Märta.\n\n— Ei mitään muuta, äiti kulta! vakuutti Margareeta, kyynelten\npisaroidessa sormien lomitse.\n\n— Ota pois kätesi, lapseni, ja pyyhi silmät!\n\nMargareeta totteli paikalla.\n\n— Puolustukseksesi olkoon mainittu, että sinä siihen aikaan olit\nlapsi; mutta lasten kihlaukset eivät merkitse mitään; ota siis nauha\nkaulastasi ja unohda Svante Sture, niinkuin hän aikoja sitte on\nunohtanut sinut.\n\n— Onko hän todellakin mennyt kihloihin kuningatar Katarinan sisaren\nkanssa? kysyi Märta innokkaasti.\n\n— En pidä sitä ensinkään mahdottomana. Margareeta oli irroittanut\nnauhan kaulastaan. Kapea sormus oli nyt hänen kädessään.\n\n— Minä säilytän ne sinulle! kuiskasi Märta ja otti kiireesti sekä\nnauhan että sormuksen, samassa kiinnittääkseen ne omalle kaulalleen.\n\n— Mitä sinä teet, Märta?\n\n— Tahdon säilyttää ne kunnes varmaan tiedämme, onko kihlaus kestävää\nlaatua.\n\n— Nyt on muuta ajattelemista, virkkoi Ebba rouva, ottaen joukon\nsuuria avaimia taskustaan. — Kas tässä, Margareeta, tämä on liina-\nja tämä hopeakaapin avain. Kaikki hopeat ovat puhdistettavat ja\nkiilloitettavat ja parhaat liinavaatteet otettavat esiin.\n\nMargareeta otti avaimet.\n\n— Saanko ottaa jonkun avukseni? kysyi hän nöyrästi.\n\n— Kyllä, ota kaksi palvelustyttöä, sillä sinulle tulee paljon työtä.\n\nMargareeta niiasi ja oli jo lähtemäisillään, kun Ebba rouva huusi\nhänet takaisin.\n\n— Tule tänne Margareeta!\n\nHänen tultuaan tarttui Ebba rouva molemmin käsin hänen päähänsä,\nsuuteli hänen otsaansa ja lausui:\n\n— Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttäreni! Kas nyt saat mennä!\n\nMargareeta näytti sangen hämmästyneeltä, mutta hän totteli paikalla.\n\nMärta ei koskaan ollut nähnyt äitinsä suutelevan ketään\nsisaruksistaan, enempää kuin itseäänkään. Sentähden hän, suu\nauki hämmästyksestä, jäi äitiin tuijottamaan. Mitähän kummaa oli\ntapahtunut?\n\nEbba rouva oli kiireesti kuivannut silmänsä ja ojentaen avainta\nMärtalle, virkkoi hän nyt:\n\n— Mene jyväaittaan, ota puoli pannia vehnäjauhoja ja neljännes\npannia ruisjauhoja. Taikinat ovat tänään valmistettavat. Mene sitte\njuomakeittiöön ja hanki hyvää hiivaa... mutta älä ota liian paljon.\n\n— Minäkö valmistan taikinat?\n\n— Et tällä kertaa, mutta leipomassa sinun pitää olla; siihen\nryhdytään huomenaamulla kello kahden ja kolmen välillä, niin on\nkaikki kello kahdeksan aikaan valmista.\n\n— Kyllä, äiti.\n\n— Lähetä sitte oluenpanija ja karjakko tänne, mutta heti paikalla.\n\nMutta Märta ei liikahtanut paikalta. Koska kerran äiti oli suudellut\nMargareetaa, niin kai hän toki suutelee häntäkin.\n\n— No, mitä sinä odotat?\n\n— Minäkö?... En juuri mitään! Nyt hän läksi.\n\n— Tämäpä on kummallista, mietti hän itsekseen. — Margareetaa\nsuudellaan, mutta ei minua!\n\n— Mikä tytön on? tuumi Ebba rouva. — Eihän hän vaan aavistane\njotakin?\n\nOluenpanija sai käskyn valmistaa kolmenlaista olutta; vahvaa ja\nmakeaa olutta sekä sahtia, sillä Ekebergaan odotettiin paljon\nvieraita. Hänen piti sanoa paljonko maltaita panokseen menisi, sillä\nEbba rouva tahtoi aamulla itse olla läsnä, kun jyvät mitattaisiin.\nHän päätti antaa niitä tavallista enemmän, jotta juoma tulisi oikein\nhyvää ja vahvaa.\n\nSitte saapui vuorostaan karjakko. Hänen tuli pitää huolta siitä, että\nlöytyisi tarpeeksi voita. Jollei myymiseen jäisikään, niin ei sille\nmahtanut mitään. Oliko ternijuustoa?\n\nJo tuli teurastaja ja kanapiika. Härkä, hieho ja neljä vasikkaa piti\nteurastettaman, lihottaman ja laskettaman jäihin.\n\nKanapiian piti katsoa etteivät kanat pääsisi metsään munimaan, sillä\nnyt tarvittaisiin munia. Kaikki munat mitä vaan löytyi, olivat\ntuotavat ruoka-aittaan. Kanoja ja kalkkunoja piti lihottaa ja\nkananpojille oli annettava niin paljon talia kuin ne ikinä jaksoivat\nsyödä.\n\nSamallaisia määräyksiä antoi armollinen rouva sioista ja lampaista\nja käski lähettää kalamiehelle ja metsänvartijalle sanan, että he\nhankkisivat kaloja ja metsänriistaa niin paljon kuin suinkin, sillä\nEkebergaan odotettiin ylhäisiä vieraita.\n\nKokkikin sai määräyksensä; hänen tuli valmistaa kaikellaisia\nsokerileivoksia.\n\nSitte tuli puutarhurin vuoro. Oliko puutarhassa mitään kelvollista?\n\n— Kyllä, siellä on sitä hienoa kaaliakin, josta kuningatar Katarina\nniin piti.\n\n— Sitä en huoli! huudahti Ebba rouva kiivaasti. — Eikö meillä ole\nruusuja?\n\n— On toki kauniitakin.\n\n— No, se on hyvä!\n\nSitte kutsutti rouva luokseen rengit ja piiat; he saivat toimekseen\nottaa esiin tapetteja ja kaikellaisia peitteitä suurista kirstuista.\nParhaimmat huoneet valmistettiin tietysti kuninkaalle, seinät\npeitettiin tapeteilla ja penkeille levitettiin peitteitä. Keskelle\nlattiaa laskettiin suuri matto ja komean nojatuolin eteen pantiin\nsuuri karhuntalja, päineen, käpälineen.\n\nKun Ebba rouva oli saanut huoneet järjestetyiksi mielensä mukaan,\nläksi hän itse viinikellariin ja otti sieltä joukon pulloja, jotka\nantoi hovimestarin haltuun.\n\nSitte sulki hän omin käsin kellarin oven ja pisti avaimen muiden\navainten joukkoon taskuunsa.\n\nKaikki huoneet toimitettiin ja lattiat vahattiin. Mutta kun Ebba\nrouva oli saanut koko talonsa väet työhön, noudatti hän sydämensä\nääntä ja läksi Margareetan luo.\n\nPöydät olivat täynnä pikareja, suuria kynttiläjalkoja, ruoka- ja\njuomamaljoja, ja iloisesti nauraen ja jutellen istuivat tytöt\nhankaamassa ja harjaamassa astioita.\n\nVaikka olivatkin ylpeitä ja ylhäisiä, kohtelivat aateliset tähän\naikaan palvelijoitaan sangen ystävällisesti: he tanssivat,\nhuvittelivat ja tekivät työtä heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat\nolleet heidän vertaisiaan.\n\nPalvelijat taas ylpeilivät herrasväestään, jakoivat heidän ilonsa\nja huolensa ja palvelivat heitä uskollisesti halki elämän monien\nvaiheiden.\n\nYli kaksi vuotta oli jo kulunut siitä, kun Brigitta neidin häitä\nvietettiin Ekebergassa. Silloin olivat hopeat viimeksi olleet\nkäytännössä ja kun ne nyt taas otettiin esiin, niin luulivat\npalvelijat sen tietävän, että samallaiset juhlat olivat tulossa.\n\nMutta kuka olisi niissä sulhasena?\n\nHuhuttiin kyllä, että Anna neiti menee naimisiin herra Aksel Bjelken\nkanssa, mutta nämä juhlat varmaankaan eivät tarkoita häntä, vaan\nMargareeta neitiä.\n\nHehkuvin poskin puuhaili Margareeta, nauroi, laski leikkiä ja\nkehoitti tyttöjä arvaamaan, kuka vieras olisi. Äiti ei ollut antanut\nhänelle lupaa kertoa sitä.\n\nEbba rouvan astuessa huoneeseen puhelu tosin hiljeni, mutta pian sai\nhän sentään tietää, mistä oli ollut kysymys.\n\n— Kuningas meille tulee, sanoi hän ylpeillen.\n\n— Kuningas!\n\nHuoneessa syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitte loivat molemmat\npalvelustytöt katseensa Margareetaan.\n\n— Kyllä se siunattu kuningas vaan on kaunein ja uljain mies\nmaailmassa! virkkoi toinen.\n\n— Kerran minä olen kuullut hänen puhuvan ja kuinka hänellä oli\nsointuva ääni!\n\n— Ja kuitenkin, sanoi Margareeta, — väjyvät he hänen henkeään.\nKamalia huhujahan oli liikkeellä.\n\n— Kuka saattaa olla hänen vihamiehensä?\n\n— Kaikilla hyvillä ihmisillä on vihamiehiä, puhui Margareeta, — ja\nKustaa kuningas on maan isä.\n\n— Kunhan hän vaan pääsisi noista sodista. Niissä saa moni ihminen\nsurmansa!\n\n— Niin, se on totta! huokasi Margareeta.\n\n— Sitä ette te, lapset, ymmärrä, huomautti Ebba rouva. — Kustaa\nkuningas sotii saadakseen maahan rauhan.\n\n— Nyt täytyy taas sotia tanskalaisia vastaan.\n\n— Heitä vastaan täytyy aina sotia!\n\n— Ei, tällä kertaa heitä autetaan, sanoi Ebba rouva.\n\n— Autetaanko tanskalaisia! Hyi, sitä minä vaan en tekisi!\n\n— Hyi niitä tanskalaisia, miten ne ovat tehneet paljon pahaa!\n\n— Ettekö tiedä, että vihamiehiäkin pitää auttaa, kun he ovat\nhädässä; mutta kerroppa nyt, Margareeta, kuningas Kustaasta, kun hän\nkodittomana kuljeskeli Taalaissa.\n\n— Sen olen jo tehnyt niin monasti, äiti kulta.\n\n— No tee se uudestaan, sitä on niin hauska kuulla!\n\n— Kertokaa Sven Elfinpojan muorista, joka löi häntä leipälapiolla\nselkään.\n\n— Ei, vaan siitä, kun hän oli olkikuormassa!\n\n— Oletteko kuulleet laulua siitä retkestä? Margareeta rupesi\nlaulamaan ja pian yhtyivät lauluun tytötkin:\n\n    \"Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa\n    Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa,\n    Ja Juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.\"\n\nLaulavien äänet olivat nuorteat ja laulu tuli sydämen pohjasta.\n\nMutta Ebba rouvan sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän\najatteli, että hänen Margareetastaan tulee kuninkaan puoliso ja\nuskollinen elämänkumppani!\n\nLaulun loputtua pyyhki hän salaa silmänsä ja virkkoi:\n\n— Kerroppa Margareeta alusta, kun hän pääsi vankeudesta.\n\n— Niin, kertokaa, kertokaa!\n\nJa Margareeta kertoi. Kun hän sitte pääsi siihen paikkaan, että\nKustaa, matkalla Norjaan, sunnuntaiaamuna meni Liman kirkkoon\nviimeisen kerran kuulemaan ruotsalaista messua ja siinä painui\nsyvästi miettimään, näkisikö hän enään koskaan rakkaan Ruotsinsa,\nniin silloin vierivät kirkkaat kyyneleet alas Margareetan poskia ja\nhänen kuulijattarensa nyyhkyttivät ääneen.\n\nMutta Ebba rouva asteli levottomana edestakaisin, hetkeksi jätti hän\nhuoneen mutta palasi taas, sillä hän ei saanut olluksi sieltä poissa.\nJa kun Margareeta sitte oli tehnyt Kustaan Ruotsin kuninkaaksi, niin\ntäytyi hänen kertoa, miten paljon ihmeellisiä asioita hän elämässään\noli saanut aikaan ja miten suuret vaarat häntä olivat vaanineet. Ja\näidinsydän iloitsi, kun hän huomasi tyttären niin hyvin tuntevan\nasiat ja niin vilkkaasti ihailevan sankariaan. Palvelijattaret\ntaas olivat kuunnelleet hänen kertomustaan yhtä hartaasti kuin jos\nolisivat istuneet kirkossa kuuntelemassa itse arvoisaa rovastia.\n\nTyö sujui reippaasti, vaikka sitä kestikin myöhään yöhön. Ja kun\nkaikki sitte oli järjestyksessä ja Ebba rouvan tahdon mukaan, niin ei\nkukaan valittanut väsymystä, päinvastoin oli aika jokaisen mielestä\nrientänyt lentäen. Ja koko ajan oli sentään puhuttu vaan kuningas\nKustaasta.\n\n— Minä iloitsen, että saan nähdä kuninkaan, virkkoi Margareeta\näidilleen, kun he hetkisen perästä sanoivat toisilleen hyvää yötä.\n\n— Kai sinä hänet vielä muistat?\n\n— Muistan hänen kauniit silmänsä!\n\n— Ne ovat vielä entisellään, muuten on hän vanhentunut.\n\n— Odottakaappa äiti, hän on nyt neljänkymmenen vanha.\n\n— Ajattele, Margareeta, mitä kaikkia hän on saanut kokea!\n\n— Hän on voittoisasti kokenut kaikki!\n\n— Mutta hänellä ei koskaan ole ollut uskollista ystävää rinnallaan.\n\n— Katarina rouva ei häntä ymmärtänyt.\n\n— Ainakaan ei hän hänelle sopinut.\n\n— Kai hän nyt menee uusiin naimisiin?\n\n— Toivottavasti hän menee!\n\n— Tulkoon hän nyt onnellisemmaksi!\n\n— Sen hän ansaitsee!\n\n— Paremmin kuin kukaan muu!\n\n— Rukoilkaamme Jumalaa hänen puolestaan, Margareeta!\n\n— Kyllä, rakas äiti, koko sydämestäni!\n\n— Hyvää yötä sitte, siunattu lapseni!\n\nMargareeta suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä ja riensi\nhuoneeseensa. Hän ei ihmetellyt äidin suurta ystävällisyyttä,\nhän vaan nautti siitä, ja sitte lensi hänen ajatuksensa takaisin\nKustaaseen. Myöskin muisti hän lupauksen, jonka oli antanut äidille,\nja hän lankesi polvilleen ja puhkesi rukoilemaan. Harvoin lienee\nviaton ja puhdas naissydän hartaammin rukoillut; sinä hetkenä\nhän varmaan vihittiin Kustaan suojelusenkeliksi, joka monena\nvaiherikkaana vuonna oli seisova hänen rinnallaan.\n\nMutta hän oli jo ehtinyt vaipua vaatimattomalle vuoteelleen ja unen\nenkeli levitti jo harsonsa hänen ylitsensä, kun Märta suurella\nmelulla astui heidän yhteiseen huoneeseensa.\n\n— Sinä olet kai jo nukkunut pois koko väsymyksesi, Margareeta?\n\n— En, olin juuri nukkumaisillani.\n\n— Vai niin. Kyllä minun nyt täytyy sanoa, että me liiaksi puuhaamme\ntuon sukulaisen tähden.\n\n— Kuningashan hän on, rakas sisko!\n\n— Hän on kaikissa tapauksissa sukulaisemme. Hullumpaa ei ollut edes\nsilloinkaan, kun Brita sisko ja Kustaa herra viettivät häitä.\n\n— Mikä nyt sitte on? kysyi Margareeta kummastuneena.\n\n— Mikäkö on? Vai et sinä sitä tiedä! No, kyllä minä sitte sinulle\nkerron, että äiti kulta nyt, aivan niinkuin silloinkin, on käskenyt\nvalmistaa niin paljon ruokaa, että kokonainen rykmentti ainakin\nviikon voisi elää sillä ruualla.\n\n— Ehkä kuningas tulee suuren saaton seuraamana.\n\n— Siinä tapauksessa hän vähän aikaisemmin olisi voinut antaa siitä\ntietoa! Ajattele, metsävahti uskalsi huomauttaa, että metsissämme\non vähän lintuja. Minä annoin häntä siitä korville, mutta häneen ei\nmahtanut sattua, koskei hän edes liikahtanut paikalta.\n\n— Sisko kulta, kuinka saatoit...\n\n— Täytyyhän talossa toki pitää järjestystä. Sai sitä Malenakin\nkorvapuustin, mutta silloin sattui kädessäni olemaan nuija, joten\nhänen kasvoihinsa tuli naarmu. En voinut sille mitään.\n\n— Mitä hän sitte oli tehnyt?\n\n— Ajattele, hän kaatui suinpäin, kantaessaan jauhovakkaa.\n\n— Mutta hän ei kai voinut auttaa sitä?\n\n— Samaa hän juuri uskalsi huomauttaa. Pitää katsoa sekä eteensä että\ntaakseen, sanoin minä ja samassa minä läjähytin.\n\n— Sattuiko häneen pahastikin?\n\n— Mitä vielä, sai vaan pyyhkiä pois veren; kyllä, hän siksi paranee,\nkun vihille viedään.\n\n— Mutta Märta, eihän äidillä ole tapana...\n\n— Minäpä sanon sinulle, kuiskasi Märta, — että äiti on liian hyvä\nja leväperäinen. Heitä täytyy pitää kurissa, muuten käy vallan\nhullusti. \"Nytpä eletään komeasti, kun kuningas tulee\", sanoi pitkä\nRietakin viskatessaan kahlekoiralle suuren palasen luutonta lihaa.\n\"Silloin tulee maassa olemaan kaksi kuningasta\", vastasin minä ja\notin palasen koiran edestä, \"tulkoon vaan tänne minun luokseni, jos\ntahtoo tietää, miten maata on hallittava\". Ja minä leikkasin lihan\nkappaleiksi ja panin ne omin käsin ryynien joukkoon pataan heille\npyhäruuaksi... Kuulin kyllä, kuinka he sitte keskenään kuiskailivat:\n\"Märta kuningas\", mutta mitä minä siitä välitän.\n\nTällä lailla laverteli tyttö kunnes molemmat nukkuivat.\n\nSeuraavana päivänä pani Ebba rouva toimeen ankaran tarkastuksen koko\ntalossa. Itse asteli hän tallien ja navettojen läpi ja pahoin kävi\nrenkien, jolleivät he hyvin olleet puhdistaneet hevosia, ja piikojen,\njollei lehmien karva kiiltänyt ja välkkynyt! Ensi muutossa saattoivat\nhe odottaa irtisanomista ja se oli suuri häpeä.\n\nYksin ratashuoneenkin tarkasti Ebba rouva.\n\nSitte tuli kyökkien, aittojen, vieras- ja herrasväenhuoneiden vuoro;\nja palvelijat saivat joko kiitosta tai nuhteita, aina ansionsa mukaan.\n\nSitte määräsi Ebba rouva, miten hänen tyttäriensä tuli pukeutua.\n\nJa, kumma kyllä, kiinnitti hän huomiota varsinkin siihen, mikä väri\npuki Margareetaa.\n\nSininen sopi hänelle parhaiten ja huolellinen äiti oli itse sitonut\nseppeleen ruiskukista, joka laskettiin hänen hiuksillensa.\n\nMolemmilla sisaruksilla piti olla valkea puku, toisella sininen,\ntoisella punainen vyöhyt. Märtan piti kiinnittää tukkaansa punaisia\nruusuja.\n\nTuskin oli Ebba rouva saanut käskynsä jaelluiksi, kun postiratsastaja\najoi pihaan.\n\nKuningas tulee tunnin päästä!\n\nSyntyi hirveä hälinä.\n\nKoko talon väki sai nyt käskyn pukeutua parhaisiinsa. Heidän piti\nasettua kujaksi portailta pihan poikki.\n\nTorvien toitotuksilla kutsuttiin nyt koko talon alustalaiset\nkokoon, he olivat jo aikaisemmin saaneet tiedon kuninkaan tulosta,\njoten he vaan odottivat kutsua. Kartanonvouti järjesti heidät nyt\ntienvarrelle, kehoitti naisia niiaamaan syvään ja miehiä seisomaan\npaikoillaan sekä ottamaan lakit päästä, eikä tapansa mukaan\nkerääntymään ryhmiin.\n\nEbba rouva taas antoi tyttärilleen käskyn, että heidän heti kun\nolivat pukeutuneet, piti tulla hänen luokseen. Itse päätti hän\npukeutua samaan kallisarvoiseen mustaan samettipukuun, joka hänellä\noli ollut kuninkaan häissä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että\nhänen täytyi heittää koko pukeminen palvelijattariensa huoleksi.\n\n— Eikö äiti kulta sinun mielestäsi ole omituinen? kysyi Märta, joka\naina oli suulas.\n\n— Hän on niin hyvä ja ystävällinen, vastasi Margareeta, kiinnittäen\nseppeltä hiuksiinsa.\n\n— Mutta olemme me hullut, Margareeta, kun itse puemme yllemme. Eihän\nmeidän tarvitsisi...\n\nMärta ei saanut mielensä mukaan kiinnitetyiksi tukkaansa ruusuja.\n\n— Minä autan sinua, sisko kulta! Hehän ovat koko ajan auttaneet\nmeitä. Täytyy heidän saada toki hetkinen vapautta, että voivat\nsiistitä itseänsäkin.\n\n— No, eikö tämä nyt ole hyvin? kysyi hän sitte, asettaen pienen,\nkirkkaan teräslevyn siskonsa silmien eteen.\n\n— On todellakin, mutta annappa minun nyt tarkastaa itseäsi... Kas,\nsininen pukee paremmin kuin punainen... En totisesti ymmärrä, miksen\nminäkin saanut käyttää sinistä!\n\n— Märta, jo näkyy tomupilvi tiellä... tule, tule! Margareeta riensi\nEbba rouvan luo.\n\nTämä loi ensin silmäyksen tytön pukuun, mutta jäi sitte katselemaan\nhänen suloisia kasvojaan, kunnes kyyneliä alkoi herua silmiin.\n\nEhdottomasti polvistui Margareeta hänen eteensä.\n\n— Äiti! kuiskasi hän hiljaa.\n\nAavistusko hänet oli vallannut, vai miksi hän sen teki? Ebba rouva\nlaski kätensä hänen päälaelleen ja lausui toistamiseen:\n\n— Sinä siunattu lapseni!\n\n— Nyt kuningas tulee! kuului samassa pihalta. Märta karkasi\nkiireesti huoneeseen, mutta ei edes ehtinyt hämmästyä omituista\nkohtausta äidin ja Margareetan välillä, sillä heidän täytyi paikalla\nrientää portaille vastaan.\n\nPortaille oli levitetty sininen peite ja koko tie siroteltu täyteen\nkaikellaisia kukkasia.\n\nEbba rouva hymyili tyytyväisesti: järjestys oli aivan hänen mielensä\nmukainen.\n\n— Hän on yksin, ainoastaan kaksi palvelijaa kanssaan! Mihin kaikki\nmeidän ruokamme nyt joutuu? kuiskasi Märta. Ebba rouva loi häneen\nankaran katseen.\n\nKaikkien silmät kiintyivät nyt kuninkaaseen. Hän ratsasti hitaasti,\nystävällisesti tervehtien joka taholle.\n\nLinnanportilla astui hän ratsunsa selästä.\n\nNoin yksinkertaisessa puvussa ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt.\n\nHänen yllään oli musta, ruumiinmukainen samettipuku, päässä korkea\nhöyhentöyhtöinen hattu.\n\nMutta komealta hän näytti, ryhti oli niin uljas ja miehekäs.\n\nKansanjoukossa hänen ympärillään kuului hiljainen hyminä. Nyt astui\nhän ylös portaita ja tervehti Ebba rouvaa, joka teki syvän niiauksen,\naikoen suudella hänen kättään. Mutta sensijaan suuteli hän Ebba\nrouvan kättä.\n\nMargareetan eteen hän hämmästyneenä seisahtui. Sitte tarttui hän\nhänen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa pitelemään sitä. Ihaillen\nkatseli hän noita hienoja, soikeita kasvoja, noita lempeitä, vakavia\nsinisilmiä, tuota sirotekoista nenää, pientä, kaunista suuta ja\nleukaa. Ja entä hänen vaaleaa, pehmeää tukkaansa! Hän näytti tahtovan\npainaa hänen kuvansa ikipäiviksi mieleensä. Vihdoin, kun tytön\nposkille nousi helakka puna, ikäänkuin hänen naisellista ylpeyttään\nolisi loukattu, päästi hän hänen pienen, vapisevan kätensä. Lyhyesti\ntervehti hän sitte Märtaa ja talutti sisään Ebba rouvan.\n\nMutta väkijoukossa oli syntynyt liikettä, ihmiset katselivat toisiaan\nja kuiskailivat keskenään; kaikkien mielessä liikkui sama ajatus.\n\nKuningas saatettiin heti huoneisiinsa ja Ebba rouva yksin seurasi\nhäntä.\n\n— Kiitos, kiitos, lausui hän, painaen Ebba rouvan käsiä. Hän astui\nhetkisen edestakaisin permannolla, sitte hän heittäysi tuoliin; hän\nnäytti niin huolettomalta ja onnelliselta.\n\nIlo nuorentaa aina ihmistä ja tänä hetkenä oli Kustaan nuoruus\npalannut.\n\n— Niin, niin, virkkoi hän äkkiä ääneen, mutta ikäänkuin itsekseen.\n— Hän ansaitsee kunnian tulla Ruotsin kuningattareksi, hänen\nkatseessaan ja ryhdissään on majesteettisuutta.\n\nEbba rouva seisoi liikkumattomana, sydän kuuluvasti sykkien.\n\n— Oletteko ilmoittanut hänelle asiani, rakas sukulaiseni?\n\n— Eihän teidän armonne minullekaan ole kuin nyt vasta...\n\n— Olette oikeassa, naurahti kuningas, — mutta ymmärrättehän te\nminut sanoittakin! Eikö tyttö todellakaan tiedä mistään?\n\n— Ei mistään!\n\n— No, pyytäkää häntä sitte heti tänne.\n\n— Nytkö jo?\n\n— Ettekö käsitä, että alustalaisenne jo tietävät asiani? Suokaa\nminulle ilo itse ilmoittaa se hänelle.\n\nEbba rouva tapasi tyttärensä kahdenkesken. Margareeta istui\npenkillä, kyyneleet vierivät alas hänen kalpeita poskiaan. Väkevä\nmielenliikutus oli hänet vallannut.\n\nMärta seisoi hänen edessään pitämässä puhetta:\n\n— Minäpä ilmoitan sinulle, että hän minua kohtaan käyttäytyi aivan\nyhtä epäkohteliaasti... Tuskin hän suvaitsi ottaa minua kädestä. Ja\neihän hän itse asiassa ollut ensinkään ylhäisempää sukua kuin mekään,\nennenkuin pääsi kuninkaaksi. Tosin hän saattaa olla urhea herra,\nmutta on niitä nyt muitakin urheita, vaikkei heidän tähtensä nosteta\nnäin paljon melua.\n\nEbba rouva näyttäytyi vasta kun oli kuullut koko Märtan sanatulvan.\nHänet nähdessään vaikeni Märta paikalla.\n\n— Pyyhi silmäsi, lapseni, ja mene kuninkaan luo, hän tahtoo sinua\npuhutella.\n\n— Minua! huudahti Margareeta peloissaan.\n\n— Tietysti hän tahtoo pyytää sinulta anteeksi epäkohteliasta\nkäytöstään. Sitte tulee minun vuoroni! selitti Märta varmasti.\n\n— Mene, Margareeta, lausui Ebba rouva lempeästi.\n\n— Ja kerro sitte minulle, miten olet käyttäytynyt, jotta tiedän\nmiten minun tulee olla, jatkoi Märta.\n\nMargareeta nosti päätään pystyyn; mitä syytä hänellä oli pelkoon?\nSitte hän reippaasti läksi kuninkaan luo.\n\nMutta hänet nähdessään piti hänen luoda silmänsä maahan ja hän tunsi\npunastuvansa.\n\n— Oletteko itkenyt, Margareeta? kysyi Kustaa lempeästi ja istuutui\npenkille hänen viereensä.\n\n— Olen! vastasi tyttö hiljaa.\n\n— Minäkö olen siihen syynä... pidinkö liian kauvan pientä kätöstä\nkädessäni?... vastatkaa, Margareeta!\n\nMiten kauniilta hänen nimensä kuului, kun hän sen lausui! Sitä ei hän\nikinä olisi luullut. Mutta täytyihän hänen jo vastata.\n\n— Kyllä, teidän armonne! Kustaa hymähti salavihkaa.\n\n— Arvasinhan minä sen! Anteeksi, kaunis neiti!\n\nJa samassa tarttui hän hänen käteensä ja teki saman\nepäkohteliaisuuden uudelleen.\n\nMutta nyt ei kukaan ollut läsnä ja sentähden sai hän mielellään\npidellä hänen kättään; mutta, pyhien enkelien nimessä, kuinka hänen\nsydämensä sykki!\n\nKustaa näkyi vaipuneen ajatuksiin. Vihdoin loi hän tyttöön hymyilevän\nkatseensa, päästi pienen, vapisevan käden ja lausui lempeällä äänellä:\n\n— Margareeta, saanko teille hiukan kertoa? — Jos teidän armonne\nsuvaitsee sen tehdä!\n\n— Tiedättekö, siitä saakka kun minut vankina kuljetettiin\nTukholmasta, ei minulla ole ollut kotia eikä ystävää, johon\nehdottomasti olisin voinut luottaa; viimeinen, jonka saatan muistaa,\noli vanha Hemming, mutta silloin olin niin nuori ja isänmaanrakkaus\noli oikeastaan ainoana yhdyssiteenä välillämme; sitte — Kustaa\nnousi ja alkoi astella edestakaisin permannolla, tuontuostakin\npysähtyäkseen — sitte kohtasin naisen, joka tosin vuosiltaan oli\nlapsi, mutta jonka mieli oli täynnä saatanan juonia; minä rakastin\nhäntä niinkuin ihminen rakastaa ensi lemmellään... Margareeta,\nuskotteko löytyvän pahoja ja hyviä enkeleitä? Minä uskon!... Hän oli\ntulemaisillaan pahaksi enkelikseni, joka olisi johtanut elämäni aivan\nväärään suuntaan. Jumala on nyt tehnyt minut isänmaan pelastajaksi,\ntuo nainen olisi kahlehtinut tahtoni ja estänyt minua siksi\ntulemasta!... Vanha mies, jota sanottiin tietäjäksi, varoitti minua\nja minä pelastuin hänestä kuin ihmeen kautta.\n\n— Vieläkö hän elää? kysyi Margareeta innostuen.\n\n— En tiedä, en ole koskaan kysynyt enkä tahdo mitään tietää; minulle\nhän on kuollut, puhui Kustaa, luoden Margareetaan katseensa.\n\nOmituinen ahdistuksen tunne oli vallannut Margareetan, hän pelkäsi,\nhän ihmetteli. Mitä kuningas mahtoi tarkoittaa?\n\n— Onhan minulla sittemmin ollut monta ystävää, jatkoi Kustaa, —\nja saatanhan sanoa, että tänäkin hetkenä tunnen useita, joihin\ntäydellisesti voin luottaa, mutta ei ole ainoaakaan, jolle olisin\nvoinut lausua ajatukseni, niinkuin nyt teille.\n\nHän loi tyttöön katseensa ja luuli huomanneensa, että hän kalpeni.\n\n— Katarina ei ymmärtänyt minua enemmän kuin minäkään häntä; hän oli\nkuin taimi, joka revitään irti omasta maaperästään ja istutetaan\nvieraaseen maahan, sentähden hän niin pian kuihtui. Onni oli sekä\nminulle että hänelle itselleen, että hän kuoli, mutta tyhjän sijan\nhän kaikissa tapauksissa jätti jälkeensä, ja entistä väkevämpänä elää\nminussa tarve omistaa sydän, jolle saan antaa hellän rakkauteni ja\njoka tahtoo minua tukea ja auttaa elämäni vaivaloisella retkellä!...\nVierasta ruhtinatarta en tahtonut... silloin muistui mieleeni pieni\ntyttö, jonka monta vuotta sitte eräissä häissä näin ja jota en\nsittemmin koskaan ole voinut unohtaa.\n\nMargareeta painoi alas päänsä, helakka puna oli noussut hänen\nkasvoilleen.\n\nKustaa huomasi sen ja jatkoi:\n\n— Sitte läksin tänne. Heti kun sinut näin, tiesin, että sinä olit\nsydämeni valittu; sinussa oli sekä nöyryyttä että viattomuutta, sekä\nnaisellista arvokkaisuutta että majesteettia, ja minä pitelin pitkän\naikaa kättäsi, jotta kaikki ymmärtäisivät, että olin valinnut sinut\npuolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.\n\nKustaa oli asettunut hänen eteensä, voidakseen nähdä hänen kasvojensa\nilmeen.\n\nMutta hän ei voinut nähdä muuta kuin pienet vapisevat kädet, jotka\nolivat painetut silmille.\n\nSilloin notkisti Kustaa polvensa ja kuiskasi hellällä äänellä:\n\n— Margareeta, minä rakastan sinua, niinkuin kerran rakastin pahaa\nenkeliäni! Rupea sinä hyväksi hengekseni, joka viittaat minulle tietä\nylöspäin, joka hillitset tuiman mieleni purkaukset, kärsivällisesti\notat vastaan luottamukseni puheen, rakastat kansaani, puhut katuvien\nrikollisten puolesta ja hoivaat jokaista, joka tarvitsee kuningatarta.\n\nTytön kädet vaipuivat hiljaa hänen helmaansa. Hämillään tuijotti\nhän alas eteensä, suloiset kasvot polttavassa punassa. Mutta Kustaa\nnousi, sulki hänet syliinsä ja kuiskasi rakkauden huumaavaa,\nkäsittämätöntä kieltä hänen korvaansa.\n\nMargareeta tahtoi riistäytyä irti.\n\n— Äitini...! lausui hän hämillään.\n\n— Hän tietää kaikki... epäiletkö sinä sitä?\n\n— Päästäkää minut kuitenkin menemään!\n\n— En, ennenkuin olet kietonut kätesi kaulaani ja sanonut, että minua\nrakastat, en ennenkuin suudelmallasi olet vahvistanut ihanan onneni!\n\nHän oli ottanut hänet väkirynnäköllä. Jälkeenpäin muisti hän, että\nhänen kätensä todellakin olivat olleet hänen kaulassaan; tosin ei\nhän mitään ollut sanonut, mutta varmaan oli Kustaa hänen kasvojensa\nilmeestä arvannut hänen ajatuksensa, koska hän esteettömästi oli\nsaanut useammallakin suudelmalla vahvistaa onnensa.\n\n— Päästäkää minut! pyysi Margareeta hämillään.\n\n— Siihen pyyntöön, jos se tarkoittaisi koko elinaikaa, olisi minun\nvaikeampi suostua kuin mihinkään toiseen, virkkoi Kustaa syvällä\nvakaumuksella. — Minä tunnen, että sinä, Margareeta, olet käyvä\nminulle hyvin rakkaaksi!\n\n— Mutta mitä äiti kulta sanoo?\n\nHän oli niin herttainen, kun hän siinä hämillään hypisteli\nnenäliinansa päärmettä.\n\n— Hyvä, virkkoi Kustaa, — menkäämme yhdessä hänen luokseen, mutta\nsitte minä paikalla lähden. Tahdotko sanoa minulle hyvästi nyt\ntäällä, tai sitte tuolla?\n\nMargareeta ei heti käsittänyt hänen kysymystään, mutta sitte valui\nhänen kasvoilleen puna, joka ulottui kaulalle asti.\n\n— Jäähyväisiksi täytyy _sinun_ antaa minulle suudelma.\n\nHetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta sitte painautui hän häntä\nvastaan ja ojensi hänelle raikkaat huulensa, hiljaa kuiskaten;\n\"Kustaa!\"\n\nSillaikaa oli Märta levottomana astellut edestakaisin huoneessaan,\nharmitellen, ettei \"tuo nyt koskaan lopu!\"\n\n— Noin kauvan en minä ikinä viitsi viipyä hänen luonaan, en ymmärrä,\nmitä Margareeta ajattelee!\n\nMutta äkkiä tuli hän muistaneeksi, ettei komentoa kyökissä saanut\ntänäänkään laiminlyödä, ja suinpäin karkasi hän sinne.\n\nEbba rouva oli hyvin levoton; hän miltei katui, ettei ollut mitään\nsanonut Margareetalle, mutta toiselta puolen hän tiesi, että\nkuninkaasta oli hauskaa nähdä Margareeta hämillään. Kuinka he\nviipyivät kauvan! Se saattoi tietää sekä hyvää että pahaa.\n\n— Johda sinä, Jumala, kaikki parhain päin! kuiskasi hän. Vihdoin\navautuivat ovet. Ja samalla haihtuivat kaikki hänen epäilyksensä.\n\nMargareeta tahtoi vaipua äidin jalkojen juureen, mutta hän sulki\nhänet syliinsä.\n\nKustaan kasvot säteilivät tyytyväisyyttä.\n\n— Teitä, rakas sukulaiseni, minun on kiittäminen elämäni onnesta!\nsanoi hän ja syleili Ebba rouvaa.\n\n— Emmekä siirrä onneamme kauvas, puhui hän sitte, tarttuen\nMargareetan käteen; — huomenna, kun palaan, saamme likemmin puhua\nasiasta.\n\n— Aikooko rakas vieraamme jo meidät jättää? kysyi Ebba rouva.\n\n— Kyllä, huomiseksi; huomenna minä palaan suuren seurueen kanssa ja\nsilloin minä itse tahdon julaista kihlaukseni, jota uutista kai huhu\njo on levitellyt.\n\nMargareetan ja Ebba rouvan saattamana asteli kuningas, portille, joka\nvielä oli avoinna.\n\nUlkopuolella odotti hänen palvelijansa, ja lausuttuaan viralliset\njäähyväiset, nousi kuningas ratsunsa selkään; kerran hän vielä\nkääntyi katsomaan taakseen, sitte hän kiiti pois täyttä laukkaa.\n\nÄiti ja tytär jäivät katselemaan hänen jälkeensä.\n\n— Se on kuin unta! sanoi Margareeta.\n\n— Kaunista unta, lapseni!\n\n— Luuletko hänen palaavan?\n\n— Epäiletkö sinä sitte?\n\n— Se tuntuu niin mahdottomalta!\n\n— Rakastatko häntä, Margareeta?\n\nTyttö painoi kädet rintaansa vastaan.\n\n— Että se voi tapahtua niin äkkiä! lausui hän.\n\n— Mutta oletko nyt varma itsestäsi?\n\n— Tiedän, että kuolisin, jollei hän palaisi! virkkoi hän kalveten.\n\n— Ole huoleti, lapseni, kyllä hän palaa! Samassa törmäsi Märta\nheidän luokseen.\n\n— Onko kuningas lähtenyt? kysyi hän kiivaasti.\n\n— On.\n\n— Kysyikö hän minua?\n\n— Ei, hän unohti.\n\n— Hän ei tahtonut kysyä, sen tiedän.\n\n— Märta, minä en tunne sinua! sanoi Ebba rouva vakavasti ja loi\ntyttäreensä ankaran katseen.\n\nMärta vaikeni paikalla, mutta Ebba rouvan selän takana antoi hän\nMargareetalle merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.\n\nVihdoin jäivät sisarukset kahden.\n\n— Nyt on liikkeellä korea juttu! huudahti hän.\n\n— En minä ole kuullut mitään!\n\n— Sen minä kyllä uskon, mutta sillaikaa kun sinä olit kuninkaan\nluona, puhuttiin täällä kauheita asioita.\n\n— No mitä?\n\n— Että hän on tullut tänne kosimaan sinua!\n\n— Todellako?\n\n— Ja se on oma syysi!\n\n— Mitä minä sitte olen tehnyt?\n\n— Ensinnäkin olit sinä aivan morsiamen näköinen!\n\n— Enhän toki!\n\n— Ja sitte hän piteli kättäsi.\n\n— Siitä hän pyysi anteeksi!\n\n— Niin, sinulta ehkä, mutta ei kaikkien nähden!\n\n— Mitä hänen sitte sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?\n\n— Oi; minä suutuin niin hirveästi!\n\n— Miksi, rakas sisko?\n\n— Minä sanoin heille, ettei se koskaan saata tapahtua!\n\n— Ethän sinä sitä tiedä!\n\n— Ethän sinä saata mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kaksi\nkertaa niin vanha kuin sinä!\n\n— Niin, se on totta!\n\n— Sitäpaitsi oli Katarina rouva onneton!\n\n— Se oli hänen oma syynsä.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Minä uskon niin!\n\n— Ei, hän on sen sanonut, hän on sen sanonut!\n\n— Märta, anna minun olla!\n\n— En, ennenkuin olet minulle kertonut, miksi hän tuntikausia jutteli\nkanssasi!\n\n— Sen saat tietää huomenna!\n\n— Mutta minä tahdon tietää sen nyt juuri!... Rakkahin, Margareeta,\nsano minulle, mitä te puhuitte!\n\n— Voitko olla vaiti?\n\n— Kai minä nyt huomiseen asti voin!\n\n— Suutele minua sitte!\n\n— No, tyydytkö nyt?\n\n— Nyt sinä sait hänen suudelmansa.\n\n— Hyi, hyi! Märta rupesi voimiensa takaa hankaamaan huuliaan. —\nNiin pitkällekö nyt on päästy?\n\n— Muista, että olet vaiti!\n\n— Tietysti olen! Tietääkö äiti?\n\n— Minä en ole sanonut hänelle mitään.\n\n— Mutta Margareeta, kuinka sinä saatoit?\n\n— En voinut sille mitään!\n\n— Olisinpa minä ollut sinun sijassasi!\n\n— Saammepa nyt nähdä, kun sinä joudut samaan asemaan!\n\n— En ikinä, en ikinä, Margareeta!\n\n— Hyvä sanoa!\n\n— Koska häät vietetään?\n\n— Sitä ei vielä ole päätetty.\n\n— Ehkei häitä tulekkaan?\n\n— Kuinka sinä voit...!\n\n— Kun on valmis antamaan suudelmia jokaiselle, joka vaan ensinnä\nvastaan sattuu!\n\n— Märta, miten voit sanoa niin!\n\n— Miksen, eihän tämä ollut ensimäinen, sillä se oli Svante Sture.\n\nMargareeta kalpeni.\n\n— Minä unohdin hänet! sanoi hän.\n\n— No, sitä ei pidä kummastella, kun kuningas kosii! Sillä kai hän\nkosi?\n\n— Tietysti, mutta Svante...\n\n— Lasten kihlaukset eivät merkitse mitään, sanoi äiti, lohdutteli\nMärta.\n\n— Svante raukka!\n\n— Ehkä hän jo on löytänyt lohdutusta!\n\n— En usko.\n\n— Mitä aiot tehdä hänen sormuksellaan?\n\n— Antaa sen hänelle takaisin.\n\n— Ei, sen pidän minä!\n\n— Sinäkö, Märta!\n\n— Se lohduttaa häntä.\n\n— Sisko kulta, tahdotko häntä lohduttaa?\n\n— Minäkö? kysyi Märta punastuen.\n\n— Se tuottaisi _minullekin_ lohdutusta!\n\n— En lupaa mitään, mutta saammepa nähdä.\n\n— Kristina rouva pitää sinusta!\n\n— Minäkin pidän hänestä!\n\n— Märta, etkö sinä matkustaisi sinne kertomaan hänelle?\n\n— Vaikea tehtävä, mutta voinhan sinun tähtesi...\n\n— Kiitos, rakkahin sisko!\n\nMargareeta lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n— Ehkä tämäkin oli hänen suudelmansa?\n\n— Ehkä!\n\n— Etkä sinä ole sanonut mitään äidille?\n\n— En mitään!\n\n— Tästälähtien tahdon minäkin olla mukananne, kun olette yhdessä.\n\n— Ole sinä vaan, Märta!\n\n— _Neiti_ Märta, sillä minä tulen olemaan kuningattaren sisar.\nPelkäätkö sinä, Margareeta?\n\n— Kuningattaren nimeäkö?\n\n— No sitä ei tarvinne pelätä!\n\n— Kylläpä paljonkin, sillä sillä, joka seisoo kuninkaan rinnalla, on\npaljon velvollisuuksia ja suuri vastuunalaisuus.\n\n— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa!\n\n— Minun kantani on sellainen.\n\n— Kuinka minä olen utelias tietämään, kummoisen morsiuspuvun sinä\nsaat!\n\nTyttöjen jutellessa kierteli Ebba rouva pitkin taloa antamassa\nmääräyksiä.\n\nSuuri päivällispöytä oli katettava huomiseksi ja kaikki hopeatavarat,\nkannut, pikarit ja maljat olivat asetettavat vieraiden eteen.\n\nMutta Ebba rouva teetti lavan, jolle pantiin kaksi istuinta, toinen\nkorkea ja leikkauksilla koristeltu, toinen aivan yksinkertainen.\nLavalle levitettiin peite.\n\nMutta palvelijat, jotka salavihkaa hiipivät katsomaan pöydän\nkomeutta, kuiskailivat keskenään: \"tuossa istuu sitte kuningas ja\nMargareeta neiti!\"\n\nSeuraavana aamuna aivan äkkiarvaamatta saapui kuningas. Märta, joka\nensin sattui näkemään hänet, pelästyi niin, että malja, täynnä\nrusinoita ja manteleja, putosi hänen kädestään. Kiireesti karkasi hän\nMargareetan luo.\n\n— Kuningas! huudahti hän tulipunaisena.\n\n— Missä hän on? kysyi Margareeta.\n\n— Tuolla alhaalla. Voi, tämä on kamalaa! Margareeta riensi häntä\nvastaan ja välittämättä ihmisten uteliaista katseista, tarttui hän\nhänen käteensä ja talutti hänet puutarhaan.\n\nKuinka suloiselta ja kunniakkaalta hänestä tuntui astella hänen\nrinnallaan, käsi hänen kädessään!\n\nHe istuutuivat penkille tuuheain, kukkivien syreenipuitten siimekseen.\n\n— Minun täytyy äitisi kanssa keskustella monesta asiasta, virkkoi\nKustaa, — mutta oikeastaan tulin tänne siksi, että minun sinua,\nMargareetani, tuli niin ikävä! Kas, nämä minä eilen unohdin!\n\nHän otti taskustaan pienen samettikotelon. Siinä oli kaksi kiiltävää\nsormusta, toisen hän pisti Margareetan sormeen, toisen omaansa.\n\n— Nyt olet omani! lausui hän sitte. Tyttö painoi päänsä hänen\nrinnalleen.\n\n— Tällaista onnea en ikinä tule ansaitsemaan!\n\n— Sinä olet luova koko minun onneni!\n\n— Jumala tietää, että minä rehellisesti tahdon sen tehdä, vastasi\nMargareeta, — mutta minä olen oppimaton tyttö.\n\n— Jonka sydämessä asuu oppi, joka tekee puolisosi onnelliseksi!\n\n— Älkää pyytäkö minulta liian paljon!\n\n— En pyydä mitään; sitä enemmänhän saan!\n\n— Muistakaa, että olen kokematon!\n\n— Sydämen vaisto kyllä viittaa tien.\n\n— Minä tulen vieraana astelemaan hovin saleissa!\n\n— Kun hovin suojat ovat tulleet asunnoksesi, niin kuningattaren\ntavat kyllä tulevat hovin tavoiksi.\n\n— Ehkä, jos kuningas minua auttaa!\n\n— Tietysti hänen täytyy!\n\n— Täytyykö?\n\n— Tietysti, sillä sinä pakoitat hänet!\n\n— Kuinka minä sen voin tehdä?\n\n— Sinisilmiesi voimalla, niiden ihmeellisellä loisteella ja hellällä\nrakkaudellasi!\n\n— Kestääkö sitte rakkaus aina?\n\n— Olen kuullut aviopuolisojen sanovan, että he oltuaan kaksikymmentä\nvuotta avioliitossa, rakastavat toisiaan enemmän kuin päivää ennen\nhäitään.\n\n— Todellako! huudahti Margareeta.\n\n— Ajattele nyt itse!\n\n— He ovat oppineet luottamaan toisiinsa, virkkoi Margareeta,\nhetkisen mietittyään.\n\nKustaa sulki hänet syliinsä.\n\n— Niin, Margareetani, he luottavat toisiinsa. Todellinen luottamus\non rakkauden korkein onni, ja jos ihmiset, kaksikymmenvuotisen\navioliittonsa kestäessä ovat sen saavuttaneet, niin he nähtävästi\novat päässeet taivaamme esikartanoihin.\n\n— Nyt minä alan ymmärtää! lausui tyttö.\n\n— Minä osoitan sinulle tien, sinä kuljet sitä ja minä seuraan sinua!\n\n— Tee se, jalo herrani! puhui Margareeta, liittäen kätensä ristiin;\n— minä tahdon joka päivä rukoilla Jumalaa, että hän tekee minut\nhyväksi hengettäreksesi, joka koko tien kulkee edelläsi, aina\ntaivaaseen saakka, Jumalan istuimen eteen!\n\n— Ei, Margareeta, et saa mennä ennen minua!\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuresti hämmästyi Ebba rouva, kun Kustaa herra hänelle ilmoitti,\nettä häät ovat vietettävät jo syyskuussa.\n\nKuningatar Katarinan kuolemasta ei silloin vielä olisi kulunut\nvuottakaan, varmaan se herättäisi suuttumusta.\n\n— No, lokakuun ensi päivänä sitte — ei päivääkään myöhemmin!\n\n— Kuningattaren hautauspäivänä!\n\nKustaa rypisti kulmakarvojaan, mutta ei sanonut mitään.\n\n— Margareetalle olisi suuri ilo, jos häät vietettäisiin täällä\nEkebergassa.\n\n— Tänne ei mahtuisi kuin aivan vähän vieraita ja minä tahdon, että\nmonet silloin saavat iloita hänen kauneudestaan.\n\n— Tukholmassako siis?\n\n— Ei, sinne me kyllä sitte lähdemme. Mutta Upsalassa olen oleskellut\npaljon ja aina siellä viihtynyt; vietetään häät siellä, niin sinne\nvoi tulla väkeä sekä likeltä että kaukaa.\n\n— Siis Upsalassa!\n\n— Niin, Upsalassa lokakuun ensi päivänä. Se on päätetty asia.\n\nSamassa tuli Margareeta paikalle. Hän oli kuninkaan pyynnöstä\npukeutunut aivan samaan pukuun kuin eilen.\n\n— Sinä ihana kyyhkyseni! huudahti Kustaa ihastuksissaan, —\nhirveältä tuntuu, että minun monta kuukautta täytyy elää saamatta\nsinua joka päivä nähdä!\n\n— Häät tulevat vietettäviksi lokakuun ensi päivänä, virkkoi Ebba\nrouva, pannen erityistä painoa viime sanoille.\n\n— Kuningattaren hautauspäivänä! lisäsi kuningas. — Mitä sinä siitä\nsanot, Margareeta?\n\n— Se riippukoon kuninkaan tahdosta! vastasi tyttö.\n\n— Juuri sitä vastausta minä odotin! huudahti Kustaa ja hänen\nsilmänsä säihkyivät; — kiitos, sinä suloinen morsiameni!\n\nSamassa näkyi tiellä suuri joukko ratsastajia ja pian täyttivät he\nkoko pihan.\n\n— Minä en vielä ole pukeutunut, virkkoi Kustaa, — odottakaa minua\ntäällä.\n\nJa kuningas riensi pois.\n\nKuninkaan hovimarsalkka, herra Niilo Gyllenstjerna, hieno,\nteräväkielinen herra, tapasi sitte Kustaan ja vastaanotti häneltä\nkäskyn, että koko hovi oli saatettava juhlasaliin, joka tilaisuutta\nvarten oli sille luovutettu ja jossa sen tuli odottaa kuninkaan tuloa.\n\n— Minun mielestäni on hyvin sopimatonta valita hääpäiväksi lokakuun\nensimäinen päivä, sanoi Ebba rouva.\n\n— Äiti kulta, jollei se ole vastenmielistä kuninkaalle, jota asia\nsentään lähinnä koskee, niin miksi se olisi meille?\n\nHetkisen perästä palasi kuningas, puettuna komeisiin vaatteisiin.\nHän otti Margareetaa kädestä ja esitti hänet muutamille hovinsa\nylhäisimmistä herroista, jotka olivat häntä seuranneet, sitte esitti\nhän heille Ebba rouvan ja Märtan. Nyt talutti kuningas morsiamensa\njuhlasaliin, jossa hovi oli koolla ja siellä tapahtui naisten ja\nherrojen varsinainen esittely.\n\nKuninkaan hyvä tuuli haihdutti pian tavanmukaisen kankean\njuhlallisuuden ja vieraiden riveistä alkoi kuulua naurua ja\npilapuheita.\n\nTosin emme voi luetella mitä ruokalajeja ateriaan kuului, mutta\npaljon niitä oli ja hyviä ne olivat, sillä Ebba rouva oli tunnettu\nerinomaiseksi emännäksi; itse hän talouttaan johti ja runsaasti\nhänellä oli varoja käytettävänään, sen tietää lukija tästä\nkertomuksesta ja me sen tiedämme vanhoista kirjoituksista.\n\nPäivällisten jälkeen hajaantuivat vieraat sekä puutarhaan että pitkin\nhuoneita. Jokainen sai vapaasti oleskella missä tahtoi, paitsi\nMargareeta, joka ikäänkuin kulki kädestä käteen; kaikki tahtoivat\nkatsella häntä likemmin ja puhutella häntä.\n\nEivät yksin vieraat, vaan pääasiallisesti tuttavat, sillä heidän piti\nsaada tietää, oliko hän jo muuttunut ja oliko ylpeyden henki hänet\nvallannut.\n\nMargareeta raukka! Kateus rupesi jo kiertelemään hänen ympärillään.\n\nOnneksi ei hän sitä aavistanut. Hän käyttäytyi luonnollisesti ja\nvaatimattomasti, kuten tavallisesti, mutta tietysti hän tahtoi\nmiellyttää vieraita, jotka kuningas oli heille tuonut. Kaikkien\nhuulet häntä ylistivätkin, vaikka monen sydämessä piili vastalause.\n\nKustaa teki itse salaa huomioita; jutellessa ja laskiessa leikkiä\nmuiden kanssa, seurasi hänen silmänsä yhtämittaa Margareetaa, hän\ntahtoi nähdä, miten hän käyttäytyi noiden ihmisten joukossa, joista\nei hän oikeastaan kehenkään luottanut.\n\nEpäluulo oli päässyt juurtumaan syvälle Kustaan sieluun, kokemus\noli hänelle opettanut, ettei pidä luottaa kehenkään muuhun kuin\nomaan itseensä; useimpia ihmisiä täytyy pitää pelinukkeina, joiden\nhyppylangat tosin vastaiseksi ovat hänen käsissään, mutta joissa ei\nole mitään itsenäisyyttä ja joiden ainoa halu on päästä näyttämölle\ntanssimaan.\n\nSiitä huolimatta kohteli hän heitä iloisella ystävällisyydellä,\njutteli heidän kanssaan maan tärkeimmistäkin asioista, ikäänkuin\nhe olisivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään, ilmoitti\nheille aikeitaan ja kuunteli heidän mielipiteitään suurimmalla\ntarkkaavaisuudella. Olisi saattanut luulla, että hän heihin luotti\nenemmän kuin itseensä.\n\nHän tiesi, että luonne ja kyky ovat kaksi eri asiaa; kuninkaan\ntehtävä oli eroittaa nisut ohdakkeista ja käyttää itsensä ja maan\nhyväksi jokaisen ihmisen parhaat ominaisuudet.\n\nMutta välistä hän tuli sekoittaneeksi hyvän ja pahan, pitäneeksi\nvarovaisuutta pelkurimaisuutena ja perustettua syytä kateutena.\n\nHän tunsi täydellisesti oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa ja\nsentähden valtasi hänen sielunsa usein epäilys — hän epäili sekä\nitseään että koko ympäristöään.\n\nMutta nyt oli hän saava uskotun; hän oli päättänyt, että Margareetan\npitää nähdä hänen sielunsa salaisimmatkin sopet; hän ei salaa häneltä\nmitään; ehkä hän siten kerrankin saa selvää omasta itsestään.\n\nTuolla asteli Margareeta, tuo suloinen, herttainen tyttö, kaikkia\nvastaan hymyillen, ehkä kaikkiin luottaen.\n\nMutta sitte oli Kustaa huomaavinaan, että hänen kasvoihinsa ilmestyi\nväsymyksen ilme.\n\nPois pelinuket! Toki hän vielä saattoi vapauttaa rakastettunsa heistä.\n\nNiilo Gyllenstjerna sai viittauksen ja pian alkoi hyvästijättö.\n\nNoin kymmenkunta ylhäistä herraa jäi Ekebergaan, mutta muut vieraat\npalasivat kaupunkiin tai talonpoikaistaloihin, jotka olivat heidän\nväliaikaisina asuntoinaan.\n\nKun viimeiset olivat lähteneet, meni Kustaa Margareetan luo, tarttui\nhänen käsivarteensa ja vei hänet sisähuoneisiin.\n\n— Oletko väsyksissä? kysyi hän lempeästi.\n\n— Hiukan!\n\n— No, oliko vaikeaa?\n\n— Olisi ollut, jollen olisi tuntenut, että muuan silmäpari aina\nminua seurasi!\n\n— Se silmäpari ei aina saata sinua seurata!\n\n— Saattavathan ajatuksesi olla luonani!\n\n— Entä missä sinun ajatuksesi sitte tulevat olemaan?\n\n— Rakastettuni luona!\n\n— Lausu minulle kuka se onnellinen on!\n\n— Herrani ja kuninkaani!\n\nKustaa sulki hänet syliinsä.\n\n— Sinä olet oleva hyvä enkelini, virkkoi hän, — taivaani tähti!\n\n— Tahtoisin niin mielelläni tulla siksi! kuiskasi Margareeta.\n\nKuinka minä saatankaan monta kuukautta tulla toimeen ilman sinua?\n\n— Mutta sitte me emme enään koskaan eroa!\n\n— Emme koskaan!\n\nKolme päivää viipyi kuningas Ekebergassa, jona aikana hän näytti\ntyöntäneen syrjään kaikki surunsa ja huolensa.\n\nHän rakasti ensi kerran eläessään, rakasti koko sielullaan ja\nmielellään.\n\nMerkillisen hyvin nuo molemmat sopivat toisilleen; Margareeta saattoi\ntäydellisesti eläytyä Kustaan ajatuksen juoksuun ja Kustaa uskoi\nhänelle kaikki aikeensa. Tuontuostakin teki Margareeta kysymyksen,\njoka oli sekä oikeutettu että järkevä, mutta mieluinten hän kuunteli,\nkun Kustaa puhui.\n\n— Yksin jäätyäni saan tarkemmin ajatella näitä asioita, lausui hän\nlempeästi.\n\nMutta jos Kustaa yritti vakuuttaa hänelle, että hänen mielipiteensä\nasioista ja henkilöistä olivat ainoat oikeat, niin pyysi Margareeta:\n\"anna minun katsella omilla silmilläni!\"\n\nErotessa otti Kustaa häneltä lupauksen, että hän usein kirjoittaisi,\njoskus hänkin saisi kirjeen.\n\n— Minun täytyy oppia tuntemaan sinut, puhui Kustaa; — nyt olet sinä\nminulle suloinen, selittämätön arvoitus!\n\nHeidän hyvästijättöään ei kukaan nähnyt.\n\n— Luotan sinuun, Margareeta! olivat Kustaan viimeiset sanat.\n\nMutta kun koko loistava seurue sitte oli lähtenyt, jäi morsian\nitkemään, kasvot kalpeina, sydämessä tyhjä tunne.\n\n— Anna hänen olla, kyllä hän siitä tointuu, kuiskasi Ebba rouva\nMärtalle, joka malttamattomana asteli edestakaisin huoneissa.\n\n— Pyhän neitsyen kiitos, huudahti tämä, — että tässä muutkin\nihmiset saavat jotakin arvoa.\n\nNuorta neitiä ei kukaan suinkaan ollut laiminlyönyt; hän oli saanut\nuuden arvonimen, jota muutoin ainoastaan todelliset prinsessat\nkantoivat, sitäpaitsi olivat hovin herrat kohdelleet häntä mitä\nsuurimmalla huomaavaisuudella, mutta heidän puheaineenaan oli aina\nollut Margareeta, ikäänkuin hän olisi ollut aurinko ja kaikki muut\nvaan pieniä tähtiä.\n\nTämä saattoi kyllä heidän mielestään olla hauskaa, mutta Märta, joka\ntunsi sisarensa ja tiesi, että hän oli paljon parempi kuin he ikinä\nluulivat, ei siitä ensinkään pitänyt.\n\nSehän oli saman asian jauhamista uudelleen ja uudelleen; hän halusi\nkuulla uutisia Tukholmasta ja hovielämästä, tanssittiinko ja\nhuviteltiinko hovissa, ja — saattoi tosin näyttää kummalliselta,\nettä 18 vuotias tyttö sellaisia ajatteli — mutta hän olisi niin\nmielellään tahtonut tietää kankaiden ja maustetavaroiden y.m.s.\nhintoja.\n\nMärta neiti oli käytännöllinen tyttö. Hän näki hyvin mielellään, että\nhäntä välistä kutsuttiin \"Märta kuninkaaksi\", sillä talousasioissa\nhän oli sangen taitava, sen hän varmaan tiesi.\n\nMutta kuninkaan lähdettyä alkoi vieraita saapua likeltä ja kaukaa ja\nEbba rouva sai monta kertaa ryöstää talousvarastoistaan samat määrät\nkuin ne, joista vasta kerrottiin.\n\nEnsin tuli rouva Brita Stenbock, hänen sisarensa neiti Sigrid ja\ntuskin vuoden vanha tyttärensä, Katarina; suuri uutinen oli saapunut\nheille vallan odottamatta, Brita rouva oli heti kirjoittanut\nherralleen, joka oli sotaväen kanssa Malmössä, ja sitte paikalla\nlähtenyt matkaan.\n\nKiihkeällä uteliaisuudella, niinkuin sisarten tapa on, kyselivät\nBrita ja Sigrid nyt mitä kuningas oli kysynyt ja mitä Margareeta\noli vastannut. Mutta Margareeta oli kaikkien lemmikki ja sisaret\niloitsivat hänen onnestaan, keskenään kuiskaillen, että monet tulevat\nhäntä kadehtimaan.\n\nMutta koska lapset nyt olivat kotona, päätti Ebba rouva itse\nmatkustaa rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja Margareetan pyynnöstä\npääsi Märta mukaan.\n\n— Paha on, ettei parhaalle ystävättärelleni vielä ole annettu\ntietoa! virkkoi Ebba rouva.\n\nMutta huhu oli ehtinyt Kristina rouvan luo aikaisemmin kuin\nekebergalaiset; hän tiesi jo, että hänen rakas poikansa oli\nkadottanut nuoruutensa lemmityn. Rakkaus Margareetaan oli varjellut\nhäntä monessa kiusauksessa ja juuri nyt, kun hän iloiten oli\nkirjoittanut kotiintulostaan, kun hän haaveillen oli ylistänyt\näitiään ja Margareetaa mahtavina voimina, jotka vetivät häntä pois\nhoukutusten tieltä, juuri nyt täytyi äidin lähettää hänelle tieto,\nettä Margareeta on toisen morsian.\n\nKristina oli tehnyt sen raskaalla mielellä, ensi hetkessä voimatta\ntukahduttaa tunnetta, että Kustaa oli ryöstänyt häneltä sangen paljon.\n\nMutta pian voitti lujamielinen nainen heikkoutensa; olihan hän\noppinut ensi sijassa ajattelemaan isänmaata Ja vasta toisessa itseään\nja omaisiaan.\n\nEpäilemättä oli Margareeta arvokkain nainen, jonka Kustaa saattoi\nvalita puolisokseen.\n\nHänessä oli kuningattaren myötäsyntynyt jalous ja ymmärrystä ja\njärkeä niinkuin kuninkaan puolisolla tuli olla.\n\nTähän vakaumukseen oli Kristina päässyt jo ennenkuin Ebba rouva\nsaapui, sentähden hän hymysuin ja iloisin kasvoin saattoi toivottaa\nvieraansa tervetulleiksi.\n\nVaikea oli Ebba rouvan saada lausutuksi, mitä hän aikoi, mutta\nKristina arvasi hänen ajatuksensa ja toivotti paikalla hänelle onnea.\n\n— Tämä tapahtui todella niin äkkiä, etten saattanut sitä aavistaa!\nsanoi Ebba rouva.\n\n— Eikö kuningas ollut kirjoittanut?\n\n— Kyllä, mutta hän ei kirjeessään sanonut muuta kuin että hän tulee\nmeille vierailemaan, eikä minun edes juolahtanut päähäni...\n\nIlkeä yskä katkaisi hänen sanansa.\n\n— Sinä, joka kuitenkin olet niin viisas!\n\n— Minä vakuutan sinulle, Kristina!\n\n— Onhan kuninkaalla oikeus valita puolisonsa mistä ruotsalaisesta\nperheestä hän ikinä tahtoo! keskeytti Kristina, — ja oikeaan hän\nosasi. Margareeta tulee kyllä osoittamaan, että jollei hän synnyltään\nolekaan kuningatar, niin hänen hyveensä oikeuttavat hänet tulemaan\nsiksi.\n\n— Kiitos sanoistasi!\n\n— Ne lähtevät rehellisestä sydämestä!\n\n— Minä niin pelkäsin, että sinä pahastuisit...\n\n— Poikani tähdenkö? Svanten täytyy tyytyä kohtaloonsa.\n\nMutta samassa katsahti Kristina rouva Märtaan ja näki hänen\nsilmissään niin hellän ilmeen, että hän ehdottomasti tuli\najatelleeksi: tuossahan on lohduttajatar ja ehkä hän sopii hänelle\nerinomaisesti!\n\nSitte keskusteltiin häistä ja myötäjäisistä. Ebba rouva ilmoitti\nkaikessa hiljaisuudessa parhaimmalle ystävättärelleen, että hän\noikein suree sitä, että häät vietetään lokakuun 1 päivänä. Se ei\nikinä ole hyvä.\n\n— Mitä Margareeta sanoo?\n\n— Että, jollei se kuninkaalle ole vastenmielistä, niin...\n\n— Hän on oikeassa! naurahti Kristina. — Sinä päivänä hautasi\nhän suuren surun, miksei hän samana päivänä valmistaisi itselleen\nsuurta iloa; ja minusta on hyvä, että häät vietetään Upsalassa eikä\nTukholmassa, sillä siellä eivät mustat muistot häiritse hänen iloaan,\nja nyt minä vasta käsitän, miten suuresti hän rakastaa Margareetaansa.\n\n— Niin sinä kyllä ymmärrät hänet paljon paremmin kuin minä, ja hyvin\niloissaan Margareeta olisi, jos saisi tavata sinut ja jutella sinun\nkanssasi rakastetustaan. En minä ikinä luullut, että se kävisi niin\npian; odotin, että hän pyytäisi edes muutamia päiviä ajatusaikaa ja\nse olisi minusta kyllä ollut sopivaakin, mutta — kyllä hän pelkäsi,\nkun hän meni kuninkaan luo; jo minä ajattelin, että ei tämä ikinä\npääty hyvin! Mutta palatessaan oli hän niin muuttunut, että tuskin\nolin häntä tuntea.\n\n— Hän rakasti häntä!\n\n— Niin. Ja kyllä hän sittemmin on koettanut ottaa osaa kaikkiin\naskareihin, niinkuin tavallisesti, mutta hän kävelee kuin unissaan\neikä hän ajatuksistaan herää ennenkuin hänelle puhutaan rakkaasta\nKustaa kuninkaasta.\n\n— Mitä sinä Märta tästä sanot? kysyi Kristina Märtalta, joka\ntarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.\n\n— Puhuu Margareeta toki välistä menneistäkin ajoista, vastasi Märta\npunastuen. — Sillä kyllä hänellä on hyvä muisti!\n\nKristina rouva läksi muutaman päivän perästä saattamaan rakkaita\nvieraitaan ja viipyi kolme päivää Ekebergassa.\n\nPaljon hän sinä aikana puheli Margareetan kanssa, mutta tutki samalla\ntarkasti Märtaa. Märta taas, joka sykkivin sydämin aavisti hänen\najatuksensa, koetti käyttäytyä niin edukseen kuin suinkin. Sen\nohessa sai Kristina rouva nähdä, että hän oli viisas tyttö, joka\nsuurella toimeliaisuudella osasi johtaa suurta maatilaa. Mutta \"Märta\nkuninkaasta\" ei Kristina rouvan pitänyt saada aavistustakaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEkebergasta palasi kuningas Tukholmaan. Siellä oli hänellä, niin\nkuin tavallisesti, paljon tekemistä, mutta tällä kertaa tuntui työ\nhelpommalta. Hänen tapoihinsa ei yleensä kuulunut lykätä töitänsä\ntuonnemmaksi, mutta nyt hän ikäänkuin odotti uuden, valoisemman\najanjakson alkamista.\n\nEi ollut varaa ryhtyä suuriin korjauksiin kuningattaren huoneissa,\nmutta kaikki oli siirrettävä toiseen järjestykseen, jotta huoneet\nnäyttäisivät valoisemmilta ja iloisemmilta.\n\nHän vietti niissä nyt melkein kaikki vapaahetkensä, ajatellen\ntulevien päivien kotoista onnea.\n\nSiellä hän myöskin luki Margareetan kirjeet ja iloitsi hänen\nviisaista, järkevistä ajatuksistaan.\n\nPikku Eerikin piti kotiutua näihin huoneisiin ja Kustaa koetti kaikin\nvoimin — tai ainakin luuli koettavansa — saada tuota itsepintaista,\nkummallista lasta viihtymään luonaan.\n\nMutta poika asettui jyrkkään vastarintaan.\n\nHän sai silloin selkäsaunan ja peläten, että saisi enemmän, totteli\nhän isää.\n\n— Eerik saa uuden äidin! puhui Kustaa usein kolmivuotiaalle lapselle.\n\n— Eerik ei tahdo! tuli vastaukseksi.\n\nHän oli hyvin äitinsä näköinen: sama arka katse silmissä, suupielissä\nsama uhkamielinen ilme.\n\nVälistä koetti Kustaa hyvyydellä ja lempeydellä voittaa pojan\nrakkautta, mutta hänen kärsivällisyytensä joutui silloin niin kovan\nkoetuksen alaiseksi, että hän vihdoin ajoi pojan huoneesta.\n\nEikä hän sitte moneen päivään tahtonut häntä nähdä.\n\n— Ehkä Margareeta saa hänet taipumaan — minä en saa, mietti hän\nitsekseen.\n\nTänä vuonna ei historia tiedä hänen ryhtyneen kuin yhteen\nvaltiolliseen toimenpiteeseen: hän päätti, että vapaan kaupan piti\nvallita Ruotsin ja Hansa-kaupunkien välillä, kuitenkin niin, että\nHansa-kaupunkien oikeudet lakkautettaisiin.\n\nPitäen silmällä sekä ystäviä että vihollisia, valmistautui hän\nauttamaan edellisiä ja rankaisemaan jälkimäisiä, mutta vasta jonkun\najan perästä.\n\nVihdoin likeni lokakuun ensi päivä.\n\nUpsalaiset olivat luovuttaneet kokonaisen talon tulevan kuningattaren\nasunnoksi. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapuikin äitinsä ja\nsisartensa seurassa, suuren palvelijajoukon kanssa.\n\nEbba rouva oli kiihkeästi esittänyt, etteivät sulhanen ja morsian\nsaisi nähdä toisiaan ennen vihkiäisiä ja Margareeta oli pyytänyt\nkuningasta täyttämään hänen toivomuksensa.\n\nHän teki sen vastoin tahtoaan, hän ei pitänyt siitä, että syntisellä\ntaikauskoisuudella ruvettiin pidentämään hänen odotusaikaansa.\n\nVihdoin he sitte seisoivat rinnan ja Lauri toimitti tälläkin kertaa\nvihkimisen.\n\nVarmaan kaikki läsnäolijat sinä hetkenä tunsivat, että tämä\navioliitto oli taivaassa päätetty.\n\nKuningas oli lahjoittanut morsiuspuvun. Se oli tehty kallisarvoisesta\nvalkeasta silkkikankaasta, johon kullalla oli kudottu kuvioita.\nMorsiamen paljasta kaulaa koristi kallisarvoinen hely ja hänen\nkiharoilleen oli levitetty ohut, hopeankarvainen harso, joka miltei\noli kuin pilvi.\n\nKun hän herra Juhana Turenpojan taluttamana astui hääsaliin, oli\nhänen esiintymisensä niin arvokas ja vakava ja katse, jonka hän\nkuninkaaseen loi, niin hellä ja nöyrä, että monen läsnäolijan\nsilmä kyyneltyi ja kaikkien sydämet ehdottomasti heltyivät häntä\nrakastamaan.\n\nKun juhlallinen toimitus oli päättynyt, esiinkannettiin\nonnentoivotukset. Sitte talutti Kustaa morsiamensa hänen äitinsä luo,\nsalavihkaa kuiskaten hänen korvaansa:\n\n— Margareeta, nyt olet omani, ikiomani! Margareeta loi häneen\nhymyilevän, onnellisen katseen.\n\n— Sano toki jotakin! pyysi Kustaa.\n\n— Kustaa! kuiskasi Margareeta.\n\nJuhlallisuudet olivat mitä loistavimmat. Tosin ei kuninkaan iloisuus\nollut niin äänekäs kuin hänen ensimäisissä häissään, mutta kaikki\nnäkivät, että se tällä kertaa oli todellisempi. Nyt esiintyi hän\naivan luontevana; silloin oli hän keinotekoisella riemulla koettanut\nsalata pettymystään.\n\nHäät kestivät ainoastaan kolme päivää, sitte läksivät kuningas ja\nkuningatar Tukholmaan.\n\nJouluun saakka olivat he päättäneet olla kahden, sitte piti morsiamen\näidin, sisarten ja sukulaisten tulla heille joulua viettämään.\n\n— Minun täytyy tottua onneeni, sanoi Kustaa. Naisellisen hienosti\nymmärsi Margareeta piankin eläytyä uusiin olosuhteihinsa. Hän\nkiinnitti huomionsa kaikkeen mitä hänen ympärillään tapahtui, ei\nyksin itsensä tähden, vaan ennen kaikkea sen miehen tähden, jota koko\nhänen hellyytensä ja huolenpitonsa tarkoitti.\n\nPikku prinssi vietti koko päivän hänen luonaan. Alussa ei hän\ntahtonut tulla, vaan valmistautui vastarintaan, jopa löi häntä, mutta\nMargareeta houkutteli ja leikitteli, kunnes hän rupesi tulemaan\nitsestään. Eerik oli omituinen lapsi. Joskus hän saattoi heltyä\nhyväilemään, mutta tavallisesti hän oli oikullinen, kovasydäminen ja\ntaipuvainen mitä kummallisimpiin mielenpuuskiin.\n\nEräänä päivänä ennen joulua, kun Margareeta taas istui huoneessaan\nhänen kanssaan leikkimässä, alkoi ulkopuolelta kuulua kiivastuneita\nääniä. Äkkiä avautuivat ovet, nuori mies karkasi huoneeseen ja\nheittäysi maahan hänen jalkainsa juureen.\n\n— Margareetat\n\n— Pyhien nimessä!\n\n— Miten sinä saatoit?\n\nNuori mies loi häneen kalpeat, epätoivoiset kasvonsa.\n\n— Nouskaa ylös, Svante Sture!\n\n— Minuahan sinä vannoit rakastavasi!\n\n— Enhän, vaan sinä pyysit rakkauttani.\n\n— Ja sinä lupasit sen minulle!\n\n— Olin vaan neljäntoista vuoden vanha!\n\n— Minä rakastan sinua, Margareeta!\n\n— Olisit tehnyt niinkuin minä!\n\n— Oi, kuinka sinä olet kaunis... armahda minua, ojenna minulle\nkätesi!\n\nMargareeta totteli, vaikka epäillen. Svante suuteli kiihkeästi hänen\nkättään.\n\n— Päästä käteni... ole toki järkevä!\n\n— En tiedä muuta kuin että rakastan.\n\n— Siinä tapauksessa minun täytyy huutaa apua.\n\n— Anna minun kuolla tähän jalkojesi juureen! Nuorukainen purskahti\nkatkeraan itkuun.\n\n— Svante Sture, nouse ylös, minä pyydän sinua! pyysi Margareeta.\n\nMutta nuorukainen ei liikahtanut. Samassa siirtyivät oviverhot\nsyrjään ja kuningas astui huoneeseen.\n\n— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän synkästi.\n\n— Herra Svante Sture kosii minulta sisartani, vastasi Margareeta,\ntekeytyen levolliseksi.\n\n— Annettakoon hänelle myöntävä vastaus, sanoi kuningas. — Nouskaa\nylös, herra ritari! puhui hän sitte ankarasti.\n\nSvante noudatti paikalla käskyä.\n\n— Joko Ebba rouva on antanut suostumuksensa?\n\n— En ole pyytänyt hänen suostumustaan.\n\n— Kai teillä sentään on neidin suostumus? Svante punastui korvia\nmyöten.\n\n— Märta on aina rakastanut Svante Sturea, virkkoi Margareeta, — hän\non hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ja hän kantaa kaulallaan\nsormusta, jonka hän antoi...\n\n— Hänellekö? kysyi kuningas.\n\n— Hän kantaa sitä siksi, että hän on pysynyt Svantelle uskollisena.\n\n— No niin, herra ritari, toimittakaa sormus jouluksi impenne\nsormeen, niin saamme lankona toivottaa teidät tervetulleeksi.\n\nSvante teki syvän kumarruksen ja jätti huoneen.\n\nMutta kuningas jäi seisomaan keskelle lattiaa, otsa rypyssä.\n\nHiljaa hiipi Margareeta hänen luokseen.\n\nHän vei hänet pehmeälle penkille ja houkutteli hänet istumaan; sitte\nhän istuutui hänen viereensä ja painoi päänsä hänen povelleen.\n\n— Kysy minulta nyt, rakkaani!\n\nKustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kyyneleet kiilsivät\nhänen silmissään.\n\n— Sinä et käsitä miten minä kärsin!\n\nMargareeta kyllä käsitti. Hän hypähti ylös penkiltä, taivutti hänen\npäänsä syliinsä, silitteli sitä ja hyväili sitä.\n\n— Kustaa, epäiletkö sinä minua?\n\nHänen äänensä sointu oli niin vakuuttava, että Kustaa paikalla\nlakkasi epäilemästä. Mutta sitte piti Margareetan kertoa hänelle\nkaikki, ei salata vähintäkään. Hän kyllä tiesi, ettei Sture ollut\nrakastanut Märtaa, vaan hänen omaa Margareetaansa.\n\nJa Margareeta kertoi kaikki, yksin suudelma-jutunkin.\n\nKustaan otsa vetäysi ryppyihin, mutta hän ei puhunut mitään,\nainoastaan katseli Margareetan kirkkaisiin silmiin.\n\n— Sano minulle rakkaani, virkkoi hän sitte, — onko se nyt kokonaan\nkulunut pois?\n\n— Sinun ensi suudelmasi sen kulutti.\n\n— Oliko se säilynyt niin kauvan?\n\n— En tiedä, mutta en sittemmin koskaan ole muistanut sitä.\n\n— Kerroppa nyt eteenpäin, oma Margareetani!\n\nJa Margareeta kertoi miten Märta oli ottanut sormuksen. Hän oli varma\nsiitä, että Märta rakasti nuorta ritaria.\n\n— Toivokaamme, ettei hän vastusta onneaan.\n\n— Tiedän, että hänen äitinsäkin sitä toivoo.\n\n— Kristina rouva olisi kyllä mieluummin ottanut sinut miniäkseen.\n\n— Hän sanoi minulle, ettei kukaan niin hyvin sopisi Kustaa kuninkaan\npuolisoksi kuin minä.\n\n— Millä perustuksella?\n\n— Siksi, että minä muka olen liian viisas aina taipuakseni sinun\ntahtosi alle.\n\nKustaa nauroi.\n\n— Hän on viisain nainen koko Ruotsissa, ja sitte olet sinä, virkkoi\nhän.\n\n— Ovatko nyt kaikki pilvet poissa? sanoi Margareeta, sivaltaen\nkädellään hänen otsaansa.\n\n— Saammepa nähdä miten Svante herran naimiskaupat menestyvät.\n\nMutta Margareeta ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän lupasi,\nettei hän ikinä epäile häntä. Hän ei häntä tunne, jos hän luulee,\nettä hän edes ajatuksissaan saattaisi olla velvollisuuksilleen\nuskoton.\n\n— Ja, lisäsi Margareeta, — vielä mahdottomampaa on, että minä\nlakkaisin rakastamasta sinua ylinnä maailmassa!\n\nKustaa lupasi hänelle vihdoin, mitä hän ikinä tahtoi. Hän tunsi,\nettei hän saattanut kieltää häneltä mitään.\n\n— Margareeta, lausui hän, — sinä teet minut hellämieliseksi.\nSellainen en koskaan ennen ole ollut.\n\n— Siksi ettet koskaan ennen ole rakastanut, niinhän itse sanoit...\nNyt on velvollisuutesi olla hellä.\n\n— Velvollisuuteni, ketä kohtaan?\n\n— Sitä kohtaan, joka on antanut sinulle kaikkensa ja jolla kai on\noikeus odottaa edes jotakin ankaralta herraltaan.\n\n— Oma Margareetani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevottomalla kaipauksella odotti Margareeta tietoja Ekebergasta.\n\nVihdoin kirjoitti Ebba rouva, että Kristina rouva ja hänen poikansa\nolivat käyneet heillä ja että Svante oli kosinut Märtaa. Nuori Sture\noli käynyt harvapuheiseksi ja vakavaksi ja koska nuoret tahtoivat\nviettää jouluajan kahdenkesken, niin oli Ebba rouva päättänyt siirtää\nTukholmanretken toistaiseksi. Sensijaan toivoi hän, että Kustaa\nherra ja Margareeta kevätpuoleen tulisivat Ekebergaan, sillä silloin\ntulisivat häät vietettäviksi.\n\nMargareeta ei ollut ensinkään tyytyväinen kirjeeseen; hän olisi niin\nmielellään tahtonut heidät kaikki Tukholmaan, mutta kun Kustaa sitte\nselitti, että se oli viisain päätös, minkä he ikinä olivat voineet\ntehdä, niin täytyi tietysti Margareetankin tyytyä.\n\nJa Kustaa antoi hänen nyt \"istua kotona ikävissään\". Tosin pantiin\ntuontuostakin toimeen rekiretkiä ja muita huveja, joista nuoriso\npitää, mutta ilokseen huomasi Kustaa, että hänen rakas Margareetansa\nparemmin viihtyi hänen ja vanhempien, valistuneitten miesten ja\nnaisten seulassa kuin liehui turhamaisissa ja pintapuolisissa iloissa.\n\nOnnellinen kotielämä ei suinkaan vieroittanut kuningasta hänen\nkuninkaallisista velvollisuuksistaan, se ainoastaan helpoitti hänen\ntyötään. Varovasti piti hän silmällä naapurimaita, varsinkin Tanskaa,\njonka hyväksi hän oli uhrannut niin paljon ja johon ei hän, sen\nvaloista ja vakuutuksista huolimatta, saattanut luottaa.\n\nPfalzkreivi Fredrikin uhkauksista ei kuulunut mitään ja kuningas\nKristian valmisteli loistavia kruunausjuhlallisuuksia.\n\nMutta rettelöistä Lyypekin kanssa ei tahtonut tulla loppua ja\nkeväällä täytyi useitten ruotsalaisten herrojen lähteä vastaamaan\nBerendt von Melenin ja Hojan kreivin lasten tekemiin väitteisiin.\nSitäpaitsi vaativat lyypekkiläiset suurta rahasummaa, joka heillä\nmuka vielä oli saatavana. Kuningas Kristianin välityksellä\nsaatiin vihdoin aikaan sovinto, jonka mukaan Lyypekki luopui\nrahavaatimuksistaan; sitävastoin piti Lyypekin vakinaisten porvarien\nja laivurien saada tullitta viedä ja tuoda tavaroita Ruotsiin ja\nRuotsista y.m.\n\nKuningas Kustaa allekirjoitti sovinnon, selittäen, että hän sen\nteki ainoastaan ylläpitääkseen rauhaa ja lankonsa Tanskan kuninkaan\ntähden, sillä tämän sovinnon noudattaminen oli hänelle sangen työläs.\n\nBerendt von Melenin väitteisiin vastattiin, että hänen tapaisilleen\nkonnille soveltuvat Ruotsin laissa kavaltajia tarkoittavat pykälät\nerinomaisesti. Hojan kreivin hävyttömästä menettelystä huolimatta\nlupasi kuningas sisarensa tähden päästää yhden hänen pojistaan\nvaltakuntaan ja antaa hänelle hänen äitinsä jättämän perinnön, mutta\nniillä ehdoin, että hän uskollisesti ja rehellisesti palvelisi\nRuotsin valtakuntaa ja Ruotsin kuningasta.\n\nToinen poika saisi kreivikunnassa ottaa haltuunsa isänsä perinnön;\n\"kuningas tahtoi ainoastaan tietää, kuinka suuri se oli, jotta\nmolemmat veljekset tulisivat osallisiksi samoista oikeuksista; mutta\nehdotus hylättiin eikä asiasta sen koommin keskusteltu\".\n\nElokuussa tapahtui Kristian kuninkaan kruunaus. Tilaisuuteen\nkutsuttiin useita ruotsalaisia herroja ja etevimmät heistä\nistutettiin juhla-aterialle erityisen pöydän ääreen aivan kuninkaan\nlikeisyyteen, mutta kun Berendt von Melenille, joka edusti\nlyypekkiläisiä ruhtinaita, oli määrätty paikka samassa pöydässä,\nnousivat kaikki ruotsalaiset herrat ja sanoivat, etteivät he tahdo\nsyödä samassa pöydässä kavaltajan kanssa. Sitte he kaikki siirtyivät\nalemma toisen pöydän ääreen.\n\nTäällä puheltiin tanskalaisista herroista sangen ylenkatseellisesti,\nsillä he olivat yhden vuoden kuluessa tehneet uskollisuusvalan\nmonelle eri maaherralle. Herra Tyke Krabbe koetti silloin puolustaa\nheidän menettelyään, mutta \"kaikki herrat ja ruhtinaat nauroivat\nsalaa\" hänen sanojaan.\n\nMolempien maiden riennoilla oli suuri yhteinen päämäärä, yhteisen\npolitiikan olisi pitänyt niitä likentää, mutta kansojen sydämissä\nasui vanha viha ja samalla kun ne yksissä neuvoin varustautuivat\nvastustamaan yhteistä vihollista, vallitsi yksityisten mielissä\nriidanhalu ja kateus.\n\nVarsinkin valitti Kustaa, että tanskalainen ritaristo niin\nvihamielisesti ja karsain silmin häntä katseli. Jos esimerkiksi\nsotamiehet tai hovilaiset Köpenhaminasta pyysivät passia Saksaan,\nniin se heille esteettömästi myönnettiin, mutta jos joku ilmoitti\ntahtovansa lähteä Ruotsiin, niin meno häneltä kiellettiin. Kustaa\nhuomautti, ettei hän epäile kuningas Kristiania, mutta että löytyy\n\"paljon pahoja poikia, jotka pitoihin kantavat enemmän huonoja\nhumaloita kuin hyviä!\" Korvaukseksi niiden suurten rahasummien\nkoroista, joilla kuningas oli auttanut tanskalaisia, oli hänelle\nluvattu verot Bohusin ja Varbergin linnoista ja lääneistä. Mutta\nveronkanto ei tuottanut kuin viisi kuormusta voita ja viisisataa\ntanskalaista markkaa. Tämä oli Kustaan mielestä toki liikaa, eikä\nsuhde parantunut, vaikka sittemmin tehtiin kaikellaisia sopimuksia.\n\nKristiania huolestutti muuan liikkeellä oleva huhu, nimittäin\nse, että Kustaa aikoisi ottaa Skånen, ja saadakseen tietoa hänen\ntuumistaan, lähetti hän Ruotsiin sanansaattajia, joiden kautta\nhän jätti koko valtakuntansa lankonsa haltuun siksi ajaksi kuin\nhän matkusti Braunschweigiin solmimaan liittoa protestanttisten\nruhtinaiden kanssa.\n\nKustaa taas luuli, että sanansaattajat olivat tulleet ainoastaan\nvakoilemaan, ja pidätti heitä neljä kuukautta Ruotsissa.\n\nRuotsin ja Venäjän suhde ei myöskään ollut varma. Vasili\nIvanovitschin kuoleman jälkeen ei viisikymmenvuotista rauhaa oltu\nvahvistettu ja rajoilla harjoitettiin kaikkinaista väkivaltaa.\n\nKoska suhde tanskalaisiin oli epävarma, niin täytyi edes idän\npuolella saada aikaan rauha. Tätä tarkoitusta varten lähetettiin\nVenäjälle useita lähettiläitä ja pitkällisten, monimutkaisten\nkeskustelujen kautta saatiin todellakin vihdoin toimeen\nviisikymmenvuotinen rauha, alkaen vuodesta 1537.\n\nIlomielin kertoi Kustaa sen Margareetalle.\n\n— Nyt ovat käteni vapaat! sanoi hän.\n\n— Emmekö sitte koskaan saa rauhaa? kysyi kuningatar. — Kyllä, mutta\nmeidän täytyy ostaa se sodalla. Lyypekkiläiset eivät tyydy tehtyihin\nsopimuksiin, vaan ovat he lähettäneet tänne lähettiläitä vaatimaan\nedullisempia ehtoja.\n\n— Ja sellaisia ei herrani tahdo antaa, virkkoi Margareeta hymyillen.\n\n— Mutta onko sitte säädyllistä, että ruotsalaisten kauppiaiden\ntäytyy antaa tavaransa hansalaisille niillä ehdoin, joita he vaan\nsuvaitsevat määrätä, ja että Beltit ja Juutinrauma suljetaan meiltä,\nmutta ovat heille avoimina? Neuvosto ilmoitti jo lähettiläälle,\nSebastian Esramille, ettemme aio ryhtyä mihinkään sopimuksiin emmekä\nluvata Lyypekille uusia etuoikeuksia.\n\n— Kai hän hyvin suuttui?\n\n— Hän pyysi päästä minun puheilleni.\n\n— Suostuitko sinä?\n\n— Kyllä, mutta salaisilla ehdoin, sanoi kuningas hymyillen.\n\n— Salaisilla ehdoinko?\n\n— Niin, niillä ehdoin, että sinä saat olla läsnä.\n\n— Oi, sinä lasket leikkiä!\n\n— En, Margareeta, se on aivan totta. Kun minä vaan ajattelen, miten\npaljon me olemme saaneet kärsiä noiden Hansakaupunkien tähden, niin\nmieleni joutuu vallan kuohuksiin ja minä tahdon lausua hänelle\nsuoraan ajatukseni, mutta pelkään joko kiivastuvani tai puhuvani\nvähemmin kaunopuheliaasti kuin soisin. Mutta jos sinä olet läsnä,\nniin ilmeestä sinun kasvoissasi näen, ovatko sanani selvät ja\nvakuuttavat.\n\n— Ymmärränkö minä näitä asioita?\n\n— Sinäkö, joka niin monasti olet kumonnut väitteeni!\n\n— En politiikan alalla.\n\n— Tahdon nähdä etkö sinä sitäkin ymmärrä. Olen ajatellut,\nettä ottaisimme hänet vastaan kodin piirissä, se vaikuttaa\nsaksalaisiin, varsinkin koska koko kunnia kodin suloisuudesta tulee\nkuningattarelle...\n\n— Sinä imartelija!... Sinun huoneissasiko hänet otamme vastaan?\n\n— Ei, vaan juuri täällä, jossa minä parhaiten viihdyn.\n\n— Eikö muita saa olla läsnä?\n\n— Ei edes Eerik.\n\nKun raatisihteeri Sebastian Esram saapui linnaan, vietiin hänet\nkuningattaren huoneisiin ja vastaanotto oli niin ystävällinen ja\ntutunomainen, että saksalainen aivan hämmästyi. Sitte tarjottiin\nvirvokkeita ja juteltiin; eikä kukaan näyttänyt ajattelevankaan\ntärkeitä kysymyksiä ja kauppasopimuksia.\n\nVihdoin puuttui Esram sentään valittamaan, että Lyypekki, joka ennen\noli pitänyt Kustaata parhaana ystävänään, nyt oli pakoitettu pitämään\nhäntä yhtenä niistä monista, jotka kaikin voimin koettivat Lyypekkiä\nkukistaa.\n\nMutta jos Hansakaupungit saisivat takaisin vanhat hyvät vapaa- ja\nkauppaoikeutensa Itämerellä, niin molemmille maille koituisi onnen\naika, ja Esram oli juuri lähetetty solmimaan Ruotsin ja hansalaisten\nvälille iäistä rauhan liittoa, jommoinen se alusta asti oli ollut.\n\nPuhuessaan oli Esram tuontuostakin tehnyt kohteliaan kumarruksen ja\nmielistelevin katsein silmäillyt ympärilleen; lopetettuaan painoi hän\nalas päänsä ja jäi odottamaan vastausta.\n\nKustaan kulmakarvat olivat tuontuostakin vetäytyneet ryppyihin ja\nvarmaan olisi hän keskeyttänyt puhujan, jollei Margareetan jännitetty\ntarkkaavaisuus niin suuresti olisi häntä huvittanut.\n\nMargareetan piti saada kuulla molempien mielipiteet.\n\nNyt puuttui kuningas puheeseen.\n\n— Kaikki tietävät, lausui hän, — että tässä valtakunnassa\nmuinoin vallitsi suuri eripuraisuus, milloin riitelivät kuninkaat\nja hengelliset tai maalliset herrat, milloin naapurivaltiaat.\nHätä pakoitti ruotsalaiset kuninkaat suostumaan kaikkeen, mitä\nlyypekkiläiset ikinä pyysivät antamiensa rahalainojen korvaukseksi.\nSamoin kävi, kun minä nousin valtaistuimelle: sekä lyypekkiläiset\nettä meidän hengelliset herramme olivat kuin jalopeurat vaanimassa\nsaalistaan, saadakseen laskea minut orjuutensa alle, niinkuin\nolivat laskeneet edelliset kuninkaat ja hallitsijat. Mutta Jumalan\narmo ja voima pelasti valtakunnan. Minä olen vapauttanut kansani\nverenhimoisten käsistä ja miekalla ja asevoimalla saattanut sen\nrauhaan ja vaurauteen. Minä saatan niinkuin Mooses sanoa, että\nvankeudesta olen vienyt kansani luvattuun maahan. En enään voisi\nJumalalle enkä ihmisille tehdä tiliä menettelystäni, jos uudestaan\nheittäisin maani alttiiksi samoille vaaroille ja vahingoille\nja jos lyypekkiläisille luovuttaisin oikeudet, jotka he kerran\nvalheellisesti minulta houkuttelivat, sitte monin kerroin pettääkseen\nluottamukseni.\n\n— Mitä Lyypekin vanhaan velkaan tulee, niin en enään siedä kuulla\nsiitä puhuttavankaan, sillä paljon enemmän olisi minulla syytä\nvaatia korvausta kaikista sotakulungeista ja muista vahingoista ja\nvääryyksistä, joita minä ja valtakunta lyypekkiläisten tähden olemme\nsaaneet kärsiä. Jos te tahdotte ryhtyä sopimukseen, josta Ruotsinkin\nvaltakunnalle voi koitua onnea ja hyötyä, niin siihen kyllä olen\nsuostuvainen.\n\nTähän ei Sebastian Esram osannut vastata mitään; hän kumarsi ja läksi.\n\n— Mitä sinä luulet heidän nyt tekevän? kysyi Margareeta.\n\n— Heidän täytyy ennemmin tai myöhemmin käsittää, että heidän\nmahtipäivänsä Ruotsissa ovat loppuneet, vastasi kuningas.\n\n— Sinä olet mahtava herra, kuningas Kustaa!\n\n— Minun täytyy olla, sillä minä olen yksinäni enkä voi luottaa\nkehenkään.\n\n— Etköhän sentään nyt tuomitse väärin?\n\n— Mutta katsele ympärillesi... keneen minä kokonaan voin luottaa?\nMinua vainotaan siitä, että mielelläni otan ulkomaalaisia\npalvelukseeni ja minä myönnän, että heitä valitessani usein olen\nonnistunut huonosti, mutta he ovat nähneet maailmaa, he tietävät\nminulle kertoa kokemuksista muissa maissa, he tuntevat kieliä. Omissa\nkansalaisissani sensijaan ei ole ainoaakaan, joka osaisi kirjoittaa\nkirjeen ulkomaalaisella kielellä. Sentähden olen monessa tärkeässä\ntilaisuudessa seisonut neuvottomana!\n\n— Enkä minäkään saata sinua auttaa!\n\n— Minä jouduin niin aikaiseen hovipalvelukseen, jatkoi Kustaa, —\nsentähden ehdin saada niin vähän tietoja ja sentähden olen niin\nmonasti saanut kärsiä saksalaisten kirjeiden tähden. Mutta poikieni\npitää oppia sekä kirjainten taitoa että ritarillisia tapoja.\n\n— No entä pieni tyttäremme?\n\n— Katarinan pitää tulla äitinsä kaltaiseksi sekä kotoisessa\nahkeruudessa että naisellisissa avuissa, jotta hän kerran voisi tehdä\nrakastetun puolisonsa onnelliseksi.\n\n— Kustaa, joko sinä nyt voit ajatella hänen puolisoaan?\n\n— En, täytyyhän minun sitä ennen naittaa useita muita. Oletko\nhuomannut kuinka rakastuneesta rakas sisarenpoikani Pietari Brahe\nkatselee Beata Stenbockia?... Ja eihän mikään estä heitä saamasta\ntoisiaan.\n\n— Saamme ruveta ajattelemaan häitä! sanoi Margareeta nauraen.\n\n— Minun täytyy ensin tietää, onko hän kosinut, sillä tuo oiva poika\non sangen ujo.\n\n— Hän rakastaa sinua suuresti!\n\n— Niin taitaa tehdä! sanoi Kustaa hyvillään.\n\n— Ei sentään enemmän kuin Juhana.\n\n— Esikoisemme... Tiedätkö, Margareeta, hänen silmänsä ovat kuin\nsinun silmäsi ja kun hän rukoillen minuun katselee, niin mieleni\nheltyy kuin vaha. Miksi minun Eerikille pitää jättää Ruotsin kruunu,\neikä hänelle!\n\n— Eerik on hyvin lahjakas!\n\n— Kyllä, hän on paljon kehittynyt, mutta hänen leikkinsä ja huvinsa\novat niin rajut.\n\n— Hän tarvitsee opettajan, jota hän kunnioittaa.\n\n— Minä olen kirjoittanut Melanchtonille, ja pyytänyt häntä\nhankkimaan nuoren, lahjakkaan miehen. Toivottavasti vakava työ\ntaltuttaa Eerikin rajun mielen.\n\n— Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta? Suhde poikien välillä ei\nmuuten ole ensinkään hyvä.\n\n— Mistä syystä?\n\n— Eerik ei voi kärsiä Juhanaa.\n\n— Mikä siihen saattaa olla syynä?\n\n— Pelkään että hän kadehtii häntä.\n\n— Sitä minä en käsitä.\n\n— Kyllä ehkä minussakin on syytä, sanoi Margareeta ja kyynel herui\nhänen kauniiseen silmäänsä; — ehkä minä Juhanan syntymisen jälkeen\nolen laiminlyönyt Eerikiä.\n\n— Hän on jo muutenkin vienyt sinulta liian paljon aikaa. Mitä taas\nJuhanan tulevaisuuteen tulee, niin olen päättänyt järjestää sen aivan\nriippumattomaksi Eerikistä.\n\n— Kuinka sinulla on paljon ajattelemista!\n\n— Olet oikeassa, mutta Jumala on antanut minulle paljon voimia ja\nreippaan mielen.\n\n— Kuinka sinä puolisoksesi saatoitkaan valita juuri minut! puhui\nMargareeta ja loi häneen ihastuneen katseensa.\n\n— Sinä, Margareeta, olet valo elämäni tiellä; jollei sinua olisi,\nniin eläisin pimeydessä.\n\n— Kuinka minä rakastan näitä hetkiä, jolloin olemme kahdenkesken!\n\n— Ne ovat elämän jälkiruoka, sillä pääasiallisesti meidän täytyy\najatella muita. Tiedätkö, kun sinä nyt taas olet parantunut ja\ntäällä on niin paljon elämänhaluista nuorisoa, niin olen määrännyt,\nettä hovimestarittaren ja kaikkien sinun naistesi on tuleminen\ntanssisaliin; siellä ottavat hovin herrat ja ritarit heidät vastaan\nja soittoniekkojeni soittaessa saavat he tanssia.\n\n— Se tulee tuottamaan heille suurta iloa, rakas Kustaa.\n\n— Ratsastusretkillämme ovat he tehneet pieniä viittauksia siihen\nsuuntaan.\n\n— Tähän asti ovat ratsastusretket olleet heidän suurin ilonsa.\n\n— Sen kyllä uskon... Nuoret ovat siten saaneet tavata toisensa.\nKenttäkouluni näkyy olevan hyödyllinen.\n\n— Yhäkö vielä itse otat työhön osaa?\n\n— Kyllä, harjoitukset tekevät minulle hyvää, jäsenet vahvistuvat,\nrinta laajenee, kun siinä saa kiidätellä ja pistellä ja olla täydessä\nsotisovassa.\n\n— Eikö Sten Eerikinpoika ole erittäin taitava?\n\n— Ei läheskään niinkuin Stjernskjöld. Tehdäkseni kilpailun\njännittävämmäksi, olen määrännyt voittajalle palkinnoksi\nkultasormuksen, helmivyön tai että hän kerran saa tanssittaa jotakin\nsinun hovineitsyistäsi.\n\n— Jos herra Lauri Siggenpoika voittaa sen palkinnon, niin kyllä\ntiedän, kenen neidoistani hän valitsee.\n\n— Etkö luule minun sitä huomanneeni, mutta ylpeä neiti ei näy\nhänestä välittävän.\n\n— Beata Trolle on uskonut minulle salaisuutensa.\n\n— No mitä hänellä saattaa olla häntä vastaan?\n\n— Herra Lauri on kevytmielinen.\n\n— Se on juorua, panettelua!... Myönnän tosin, että hän liian kauvan\non kuljeskellut naimattomana... minäpä puhun hänelle.\n\n— Mutta älä vaan sano, että minä...\n\n— Ole huoleti... Minusta on sitäpaitsi niin hauska puuhata heidän\nhäitään!\n\n— Mutta Kustaa, en ole niin pitkiin aikoihin kuullut luuttua; ethän\ntoki ole lakannut soittamasta?\n\n— En, mutta olen pelännyt, että se sinua väsyttäisi; lähetän\npaikalla noutamaan sen!\n\nJa hän lauloi ja soitti Margareetalleen. Mutta joka ilta luki\nonnellinen, iloinen Kustaa kuningas raamattuaan.\n\n— Enhän muuten, selitti hän Margareetalle, — voisi nukkua yötäni\nrauhassa enkä pelotta ottaa vastaan päivää.\n\nJa paljonhan hänellä oli huolia.\n\nKuningas Kristian oli tehnyt liiton Saksan protestanttisten\nruhtinaiden kanssa, mutta vaikka hän sekä suusanalla että\nkädenlyönnillä oli luvannut, että Kustaakin tulisi liitosta\nosalliseksi, niin ei hän ollut pitänyt lupaustaan, vaan sensijaan\nsallinut Berendt von Melenin julkisesti solvata Kustaata.\n\nSiitä suuttuneena teki Kustaa pfalzkreivi Fredrikin kanssa\nsopimuksen, että hän 18,000, Ruotsin palkkaamalla miehellä, etelästä\npäin hyökkäisi Tanskaan, sillaikaa kun Kustaa itse ryntäisi sinne\nruotsalaiselta puolelta.\n\nKoko tuuma raukesi kyllä sikseen, mutta Kristian oli jo ehtinyt\npelästyä ja Kustaa sai pääasiassa tarkoituksensa täytetyksi.\n\nAlkupuolella vuotta 1541 kohtasivat Ruotsin ja Tanskan lähettiläät\ntoisensa Nylödösessä ja silloin maksettiin Kustaalle Tanskan velka,\n31,000 täysipainoista joakimitaalaria.\n\nKristian halusi hartaasti saada persoonallisesti tavata Kustaata.\n\nTästä asiasta samoin kuin syistä molempien valtakuntien riitoihin\nkeskustelivat lähettiläät, ajan voittamiseksi, myöskin. Tämä tapahtui\nBrömsebrossa.\n\nKustaa vaati Gottlantia ja 800,000 taalaria sotakulunkeja. Sitäpaitsi\nettä Ruotsin aateliston piti saada takaisin maatilansa Tanskassa ja\nNorjassa ja että Berendt von Melenin vaatimukset kumottaisiin.\n\nTanskalaiset herrat arvelivat, että Ruotsin kuningas haluaa sotaa,\nmutta vihdoin saatiin toimeen jonkinlainen sovinto. Kuningas Kristian\nlupasi auttaa Kustaata Albrekt Preussilaista vastaan, jos tämä, joka\ntähän asti oli suosinut sekä Berendt von Meleniä että Hojan kreivin\nperillisiä, yhä vielä suojelisi ruotsalaisia kavaltajia eikä kaikissa\nsuhteissa suostuisi sopimaan kuningas Kustaan kanssa.\n\nGottlanninasia sekä kysymys perintötiluksista ja sotakulungeista oli\njätettävä puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.\n\nSitten määrättiin päivä, jolloin kuninkaat kohtaisivat toisensa.\n\nSmålannin ja Blekingen välillä on Brömsebron joki; Itämeressä likellä\nsen laskua on pieni saari ja tämä saari oli siihen aikaan Ruotsin\näärimäinen raja Tanskaa vastaan.\n\nKuningatar Margareeta ja molemmat pojat, Eerik ja Juhana olivat\nkuninkaan mukana. Kuningatar nousi maihin Vernanäsissä.\n\nSyyskuu oli sinä vuonna mitä ihanin. Kuninkaan seurueessa oli useita\nherroja valtakunnan neuvostosta sekä suuri joukko ritareja ja\npalvelijoita. Matka oli kulunut hauskasti ja kuninkaan hyvä tuuli\nteki mielialan vieläkin iloisemmaksi.\n\nLaivastossa oli kymmenen galeeria, bojortia ja pinkiä. Purjeet\npullistuneina ne kiitivät aalloilla ja ilomielin katseli Kustaa\nniiden kauniita liikkeitä. Mutta laivaston komentajana olikin Jaakko\nBagge.\n\nMolemmat pienet prinssit saivat seurata isää.\n\nSvante Sture, joka mentyään naimisiin Märtan kanssa, suuressa\nmäärin oli voittanut kuninkaan suosion, ja Pietari Brahe komensivat\nsotaväkeä.\n\nSaarelle pystytti kuningas leirinsä. Eerik Fleming oli sinne\nantanut laudoista rakentaa suuren salin sekä muutamia pieniä tupia,\njoiden sisäseinät olivat päällystetyt punaisella tahtikankaalla ja\nenglantilaisella veralla. Ympärille oli pystytetty siroja telttoja\nja uutimia kuninkaan herroja ja miehiä varten, ja täällä juotiin ja\nsyötiin, iloisen rupatuksen raikuessa ilmojen halki.\n\nSeuraavana päivänä saapui kuningas Kristian ja pystytti leirinsä\nvastapäätä ruotsalaisia, Blekingen rannalle. Hän lähetti heti\nlangolleen veljellisen tervehdyksen, pyytäen, että hän tulisi\ntoiselle puolelle, koskei hänellä itsellään, paha kyllä, sattunut\nolemaan veneitä.\n\nKustaa lähetti paikalla muutamia veneitä tuomaan niitä ylhäisiä\ntanskalaisia herroja, joiden tuli olla ruotsalaisten panttivankeina.\n\nVangit uskottiin herra Svante Sturen haltuun, joka oli korkeimpana\nkäskynhaltijana saarella, jotta hän hyvin kohtelisi ja kestittäisi\nheitä. Eerik ja Juhana pantiin Pietari Brahen valvonnan alaisiksi,\njoka oli sotavoiman komentajana.\n\nSitte soudatti Kustaa itsensä ja useita neuvostonsa herroja toiselle\npuolelle.\n\nRannalla oli kuningas Kristian häntä vastassa ja tervehtiessään\nsuuteli ja syleili hän häntä.\n\nMolemmat kuninkaat läksivät sitte Tanskan kuninkaan teltalle.\n\nSen seinävierellä olevalle penkille eli tuolille he istuutuivat.\n\nNeuvoston herrat loittonivat kappaleen matkan päähän ja hovimiehet\nsiirtyivät heistäkin kauvemma.\n\nTanskan kuninkaan sotavoima seisoi vastapäätä ruotsalaisia, jotka\nolivat smålantilaisella rannalla, mutta heidän välillään kelluivat\nruotsalaiset kaleerit ja bojortit koko komeudessaan, tykkineen\npäivineen, etukeulat käännettyinä tanskalaisiin sotamiehiin päin.\n\nTunnin ajan keskustelivat kuninkaat ja tekivät silloin sopimuksen,\nettä viisikymmenvuotisen rauhan tulee vallita heidän valtakuntiensa\nvälillä.\n\nSitte he nousivat ja joivat kerran tai kahdesti toistensa\nterveydeksi, jonka jälkeen Kustaa purjehti takaisin leiriinsä ja\nkuningas Kristian, ruotsalaisten ampuessa ilolaukauksia, läksi\nAvaskäriin.\n\nIllalla pani Kustaa toimeen loistavat kemut niiden tanskalaisten\nherrojen kunniaksi, jotka olivat olleet panttivankeina ja jotka nyt\nmielellään viipyivät päivän ruotsalaisten leirissä.\n\nViini ja hyvä kestitys panivat kaikki iloiselle päälle, varsinkin\noli tanskalainen valtakunnanneuvos Antero Bille kuin seitsemännessä\ntaivaassa. Tuontuostakin lausui hän, riemunsa valtaamana, että\nkaikkien tanskalaisten ja rehellisten ruotsalaisten miesten tänä\npäivänä tulee suuresti iloita, koska molempien valtakuntien välille\nnyt on rakennettu iäinen rauha.\n\nKuningas Kustaa huomautti, että \"iäinen\" sana ehkä on liioiteltu,\nkoska naapureilla usein on tapana sitä lyhennellä; mutta jos\ntanskalaiset vaan pysyvät hyvässä naapurisovussa, niin koettavat\nruotsalaiset kyllä Jumalan avulla suojella rauhaa.\n\nMyöhään yöhön ilakoivat herrat viinin ääressä.\n\nSeuraavana päivänä tulivat Tanskan kuninkaan rummunlyöjät ja\nsoittajat kuningas Kustaan leiriin ja saivat paljon ja hyviä lahjoja.\n\nKolmantena päivänä hajoitti Kustaa leirinsä ja purjehti Vernanäsiin,\njossa Margareeta suurella ilolla otti vastaan herransa.\n\nMutta usein tulivat rahvaan miehet puhuttelemaan Kustaata, kun hän\noli matkoillaan.\n\nYhä yleisemmäksi oli tullut tapa sanoa: \"mennään kuninkaan luo, kyllä\nhän tietää neuvoa\".\n\nJa moninaisissa asioissa hänen täytyikin tietää neuvoa.\n\nTällä kertaa tapasi hän Vernanäsissä kaksi porvaria Lödösestä, jotka\njo olivat häntä odottaneet.\n\nKuningas tervehti heitä ystävällisesti ja kysyi, mitä asiaa heillä\noli.\n\n— Kas, seikka on nyt sellainen, että me pyytäisimme kuningasta\nlainaamaan itsellemme muutamia satoja markkoja kohtuullista korkoa\nvastaan! virkkoi toinen miehistä reippaasti ja tuuppasi toista\nkylkeen, ikäänkuin kehoitukseksi, että hänkin sanoisi jotakin.\n\nMutta toinen pysyi ääneti, vakavana tuijottaen kattoon; lieneekö hän\nollut niin ujo, vai mikä hänen lienee ollut.\n\n— Minä en lainaa rahoja! sanoi Kustaa. — Mutta kuuleppa, olen\nnähnyt sinut joskus ennen.\n\nKustaa lausui sanansa reippaalle miehelle.\n\n— Muistaako kuningas sen? kysyi mies punastuen.\n\n— Odotahan, Vesteråsin raatisalissa; sinähän puhuit siellä, mutta\nnimeäsi en muista ja tätä toista miestä en tiedä nähneeni!\n\nVaitelias mies loi katseensa maahan kuin pahantekijä.\n\n— Minä olen Olli Ollinpoika, porvarin poika Lödösestä, vastasi\nensimäinen mies; — me olimme molemmat Vesteråsissa, vaikka tämä\ntoinen kuului toiseen puolueeseen; syntyi siinä sitte kahakka ja minä\nlöin häntä niin, että hän menetti toisen käsivartensa.\n\nToinen mies nosti oikeaa käsivarttansa, näyttääkseen, että osa siitä\noli poissa.\n\n— Kuljetin hänet sitte olkikuormassa koriin ja olen tuontuostakin\nhäntä autellut minkä olen voinut.\n\n— Ja tulet nyt lainaamaan minulta rahaa? kysyi kuningas.\n\n— Minä otin noin kymmenen vuotta sitte hänen tyttärensä vaimoksi ja\nmeillä on tuvan täydeltä lapsia; täytyyhän tässä johonkin ryhtyä ja\nukko keksi sitte keinon, että rupeaisimme kalastamaan ja maksaisimme\nlainan kaloilla.\n\nKustaa kävi tarkkaavaiseksi.\n\n— Onko siellä päin paljon kaloja? kysyi hän innokkaasti.\n\n— Niitä on vallan kauheasti; vahinko vaan, ettei kukaan niitä\nkorjaa, vastasi Olli.\n\n— Olet oikeassa; pari kolmekymmentä kalastajaa saattaisi siellä\nLödösessä elää komeasti; minä olen kyllä sitä asiaa ajatellut.\n\n— No, asia on sitte ollut säkissä ennenkuin tuli pussiin! vastasi\nmies; — jos täälläpäin vaan voisi laittaa asiat samalle kannalle\nkuin siellä lännessä, niin joka mies tästä vaurastuisi.\n\n— Saat 300 markkaa lainaksi, Olli Ollinpoika.\n\n— Oikeinko totta? huudahti mies.\n\n— Mutta sinun pitää kehoittaa muita noudattamaan esimerkkiäsi ja\nminä kirjoitan asiasta voudilleni, herra Kustaa Stenbockille; kas,\nte voisitte pitää koko maan kaloissa, niin ei meidän tarvitsisi\nturvautua vieraisiin.\n\n— Niin, Kalmarinsalmesta saa paljon silakoita ja silliä, huomautti\nOlli Ollinpoika.\n\n— Tiedätkö sen varmaan?\n\n— Olenhan minä usein ollut siellä niitä pyytämässä! Kustaa vaipui\nhetkiseksi mietteisiin.\n\n— Istukaa miehet, virkkoi hän sitte, — teidän täytyy saada vähän\nsuuhunpantavaa!\n\nMiesten syötyä jätti Kustaa Olli Ollinpojalle sata taalaria.\n\n— Nämä saat lainaksi, puhui hän, — ja nämä — hän pisti vielä\ntoiset sata taalaria hänen käteensä — saat palkinnoksi hyvistä\nneuvoistasi! Pidä nyt huolta siitä, että kalastus pian pääsee\nvauhtiin!\n\nMiehet joutuivat vallan ymmälle, hämmästys oli yhtä suuri kuin ilokin.\n\nKotimatkalla lausuivat he tuontuostakin toisilleen, etteivät he toki\nsellaista olleet odottaneet.\n\nMutta Kustaa kutsutti paikalla luokseen muutamia ymmärtäväisiä miehiä\nja keskusteli heidän kanssaan asiasta. Kalarikkaus tulisi varmaan\ntuottamaan suurta hyötyä maalle.\n\nSen myönsi jokainen, mutta siinä tapauksessa olivat suolauslaitokset\ntarpeen ja suola oli niin kallista.\n\n— Eiköhän voitaisi tuoda suoloja Ranskasta ja omilla laivoilla?\nhuomautti muuan miehistä.\n\n— Täällä on muuan Frans Trebo, joka itse tarjoutui panemaan toimeen\nsuolakeittimön, mutta hän pyysi siitä 200 taalaria.\n\n— Ne hän kyllä saa, jos lupaa opettaa taitonsa muutamille piioille\nja rengeille, jotta se tulisi yleiseksi koko valtakunnassa.\n\nMutta Kustaa tahtoi vielä viipyä Vernanäsissä muutamia päiviä,\nnähdäkseen että asiaan todenteolla käytäisiin käsiksi.\n\nVernanäs ei ollut kuin suuri kylä, mutta se sijaitsi mitä ihanimmalla\nseudulla. Kustaasta oli tavattoman hauska astella Margareetan\nrinnalla katselemassa talonpoikien syystöitä.\n\nEräänä päivänä tuli häntä vastaan vanha sotamies, ukko raukka, joka\nkäveli puujaloilla.\n\n— Jumala siunatkoon kuningasta, virkkoi hän, riistäen lakin päästään.\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Täällä puhutaan, että kuningas puuhaa kaikellaisia parannuksia ja\nsilloin ehkä minustakin voisi olla hyötyä.\n\n— Mikä nimesi on?\n\n— Pietari Tervanpolttaja.\n\n— Missä sinä olet taitosi oppinut?\n\n— Saksassa, jossa olen syntynyt, vaikka sittemmin olen asunut täällä\nlikemmä viisikymmentä vuotta.\n\n— No osaatko hyvin ammattisi?\n\n— Osaan kyllä ja uunia kanssa osaan tehdä; on täällä yksi, jos\nkuningas tahtoo nähdä.\n\n— Onko se kaukanakin?\n\n— Ei, vähän matkan päässä metsässä.\n\n— No käy sinä edellä näyttämässä tietä!\n\nPian näkyi metsästä nousevan savua. Vähän matkan päässä oli miehen\nasunto, kurja mökki, jonka ympärillä lapsilauma juoksenteli.\n\n— Ovatko nuo kaikki sinun lapsiasi? kysyi Kustaa.\n\n— Ovat kyllä, ja pojista tulee tervanpolttajia, niinkuin isäkin.\n\nTuvasta astui samassa kalpea nainen, joka ihaillen jäi Margareetaan\nkatsomaan.\n\n— Älkää menkö sinne, virkkoi hän, — savu tekee niin pahaa rinnalle!\n\n— Hän on oikeassa, puhui Kustaa, — odota sinä täällä, kunnes minä\ntulen!... Voitko sinä tarjota rouvalle tuolin, että hän saa istua?\nkysyi Kustaa naiselta.\n\nTämä palasi samassa, kantaen topattua tuolia, joka tuskin mahtui ulos\novesta.\n\nKustaa kehoitti Margareetaa istumaan, kunnes hän palaisi; pari 8—9\nvuoden vanhan pojan piti sillaikaa saattaa hänet uunille, jonne isä\nja molemmat vanhemmat veljet jo olivat menneet.\n\nNaisen pienet 5—6 vuotiaat tytöt seisoivat sanattomina tuijottaen\nMargareetaan.\n\n— Teillä on hyvä, pehmeä tuoli, virkkoi kuningatar.\n\n— Se on minun kodistani!\n\n— Olette siis nähnyt parempia päiviä?\n\nNainen peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.\n\n— Toimeentulonne taitaa olla niukka? puhui Margareeta lempeästi.\n\n— No, senhän nyt vielä kestäisi, mutta...\n\n— Eikö miehenne ole teille hyvä?\n\n— Onhan hän.\n\n— Mikä teitä sitte niin surettaa?\n\n— Lapseni, en tiedä, mitä heistä tullee.\n\n— Mutta kasvatattehan te heidät kelpo ihmisiksi?\n\n— Minä en enään saata heitä johtaa; vaikeinta on luopua Leenasta ja\nBriitasta!\n\n— Hyvät ihmiset kyllä ottavat heidät huostaansa.\n\n— Eivät ota minun lapsiani! nyyhkytti nainen katkerasti.\n\n— Mikseivät?\n\n— Minä olen istunut vankeudessa varkaudesta!\n\n— Kevytmielisyydestäkö teitte varkauden?\n\n— En! Hätä ja puute pakoitti... Tuo tuoli on jäänyt minulle\nmuistoksi siitä tapauksesta.\n\n— Kertokaappa minulle.\n\n— Isäni oli reunustenleikkaaja; me tulimme hyvin toimeen... Sitte\nruvettiin Kalmaria piirittämään ja tappelussa menetti isäni molemmat\nkäsivartensa. Kotimme ryöstettiin, me jäimme suurimpaan köyhyyteen.\nAinoastaan tuo tuoli oli jälellä ja isäni makasi siinä — kadulla.\nMinä kerjäsin hänelle ruokaa. Alussa ihmiset antoivatkin, mutta\nsitte ei heillä enään ollut antamista. Sulhaseni oli konstaapelina\nlinnoituksessa. Minä koetin mennä häntä tapaamaan ja varastin\nsillä matkalla muutamia leipiä, mutta varkaus saatiin ilmi, minua\npiiskattiin ja kaksi päivää peräkkäin sain olla jalkapuussa. Kun\nsitte pääsin irti, oli isäni kuollut eikä minulla enään ollut ketään\nomaista maailmassa. Tuon tuolin heittivät ihmiset perässäni!\n\n— Voi teitä, ihmisraukka!\n\n— Silloin tuli Pietari, joka ennen oli pitänyt minusta, mutta jota\nen minä koskaan ollut saattanut kärsiä, minä kun rakastin toista;\nmutta hän otti sekä minun että tuolin ja vei meidät tänne. Hän ei\nedes kysynyt, tahdoinko häntä seurata, sillä minä olin kadottanut\nkaiken tahtoni, en voinut enään ajatella.\n\n— Menittekö sitte naimisiin?\n\n— Emme, minä olen hänen jalkavaimonsa!\n\n— Ettekö tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan?\n\n— Kyllähän minä välistä siitä puhuin, mutta hän vastasi aina:\n\"silloin et tahtonut sinä, nyt en tahdo minä\".\n\n— Miksei hän sitte tahdo?\n\n— Alussa se oli vaan ylpeyttä. Joka lapsen synnyttyä, sanoi hän\nminulle: \"nyt ei kukaan muu kuin minä sinusta enään huolisi!\" Mutta\nviime aikoina on hän saanut toisen syyn.\n\n— No minkä?\n\n— Täällä on rikas kapakoitsijatar, joka hänet ottaisi!\n\n— Voi teitä, ihmisraukkaa!\n\n— Mitä minusta, mutta lapset, lapset!\n\n— Eivätkö he voi seurata teitä?\n\n— Eivät, sitä en tahdo!\n\n— Minne te sitte aiotte mennä?\n\n— Järveen!\n\n— Se on paha ajatus!\n\n— Rangaiskoot sitte kuollutta ruumistani! huusi hän raivoissaan,\nmutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. — Paljon on minun henkeni\nsyyttömästi saanut kärsiä, kärsiköön nyt ruumiskin osansa! Olisin\nminä jo aikoja sitte päiväni päättänyt, jollei noita rakkaita lapsia\nolisi ollut; mutta lapset, varsinkin nuorin, pidätti minut täällä.\nJos Pietari minut karkoittaa luotaan, niin on kuolemani hänen syynsä!\n\nViime sanat lausui hän miltei voitonriemulla.\n\n— Mikä ristinimesi on?\n\n— Margareeta!\n\n— Sitte olet minun kaimani!... Tiedätkö Margareeta, että minä olen\nkuningatar?\n\n— Kyllä minä sen arvasin!\n\n— Nyt minä sekä voin että tahdon sinua auttaa! Sanoppa minulle,\nmiten sen parhaiten voin tehdä!\n\n— Minua ei kukaan voi auttaa!\n\n— No kai sinä itse parhaiten tiedät, miten tahtoisit järjestää\nelämäsi.\n\n— Siitä asti kun kerjäsin leipää kuolevalle isälleni, en enään\nkoskaan ole toivonut.\n\n— Mutta sinun täytyy ajatella lapsiasi!\n\n— En saata ajatella, en voi kuin itkeä heidän kohtaloaan!\n\nKuningattaren piti yhtämittaa pyyhkiä silmiään; sellaista kurjuutta\nei hän koskaan ollut nähnyt.\n\n— Tahtoisitko sinä päästä irti Pietarista? kysyi hän.\n\n— En voi!\n\n— Kyllä kai yhtä hyvin kuin hänkin sinusta.\n\n— Mihin minä sitte joutuisin?\n\n— Voinhan minä lähettää sinut jonnekin: voit esimerkiksi hoitaa\nkarjaa, jos pidät lehmistä!\n\n— Mutta mihin lapset, molemmat nuorimpani joutuvat?\n\n— Otat heidät mukaasi!\n\n— Pojat pitäköön Pietari, he ovat vallan hänen kaltaisensa.\n\n— Nyt tulee kuningas takaisin... Suostutko ehdotukseeni, Margareeta.\n\n— Kyllä! lausui nainen, luoden kuningattareen kiitollisen katseen.\n\nHymyillen astui Kustaa heidän eteensä.\n\n— Me olemme Pietarin kanssa sopineet, alkoi hän, — että tänne\non palkattava kymmenen renkiä tekemään työtä hänen kanssaan; minä\nluulen, että tämä yritys tulee kannattamaan erinomaisesti, varsinkin\nHelsinglannissa ja Gestriklannissa, joista on niin lyhyt matka\nmerelle.\n\nPietari kumarteli yhtämittaa; nyt hän vasta oli oikein ilkeän\nnäköinen.\n\n— Sillaikaa olen minä palkannut itselleni piian, lausui Margareeta.\n\n— Täältäkö? kysyi kuningas hämmästyneenä.\n\n— Niin, tuon Margareetan! Pietarin silmät lensivät selälleen.\n\n— Mutta eikö hän ole Pietarin vaimo?\n\n— Ei, hän ei ole Pietarin vaimo! sanoi Margareeta.\n\n— Mutta tulee pian siksi! huomautti Pietari.\n\n— Ehdotuksenne tapahtuu liian myöhään, eikö niin, Margareeta! Ketä\nsinä tahdot seurata?\n\nNainen, joka tähän saakka oli näyttänyt melkein tunnottomalta,\nheittäytyi kuningattaren jalkojen juureen; vuosikausia\nkasvanut kirsi näytti äkkiä sulaneen kyynelvirraksi; hän hytki\nsuonenvedontapaisesti, vaikka selvästi saattoi huomata, että hän\nkoetti hillitä itseään.\n\nMargareeta silitti rauhoittaen hänen päätään; hän ymmärsi, että hänen\ntäytyi ajatella asiaa.\n\nMies loi häneen pirullisen, petomaisen katseen; saattoi nähdä, että\nhän sentään mielellään olisi pitänyt hänet luonaan; mutta kun hän\nhiljaa astui naistaan likemmä, karkasi tämä, kuin käärmeen puremana,\nylös ja alkoi kiihkeästi:\n\n— Antakaa Jumalan tähden minun heti tulla mukaanne!\n\n— No, ei kai tässä nyt niin kiire ole, puhui Pietari; — voithan\ntoki odottaa huomiseen asti.\n\n— Ei, vastasi kuningatar, — minä tarvitsen häntä heti ja koska hän\non valmis tulemaan, niin lähdemme.\n\n— Mutta entä lapset?\n\n— Hän saa ottaa mukaansa niin monta kuin hän tahtoo! Pienemmät\nlapset olivat käyneet kiinni hänen helmoihinsa. Pojat seisoivat\nnurkassa ja katselivat.\n\n— Pelkään, sanoi kuningas, — että te, Pietari, itse olette\nvalmistanut itsellenne tämän vitsan, mutta kai te tiedätte, että\nihminen saa niittää, mitä on kylvänyt.\n\nKustaa tarjosi Margareetalle käsivartensa ja vaimon ja hänen lastensa\nseuraamina palasivat he kylään.\n\nMargareeta oli kuiskaten kertonut Kustaalle, mitä hän oli nähnyt. Hän\nniin iloitsi siitä, että oli saanut pelastaa tuon kurjan, kärsivän\nnaisen.\n\nSeuraavana päivänä sai muori lapsineen laivalla purjehtia pohjoiseen\npäin. Siellä hänen eräässä kuninkaankartanossa piti saada asua.\nKuningas oli jo kirjoittanut asiasta käskynhaltijalleen, jonka oli\nmäärä noutaa hänet kipparilta sekä ottaa hänet ja hänen lapsensa\nhaltuunsa.\n\nKuninkaallinen perhe päätti lähteä maitse. Prinssi Eerik, joka oli\nrohkealuontoinen, osasi jo ajaa sävyisää hevosta.\n\nMatka kului hitaasti, sillä kuningas tahtoi tarkasti tutustua\nkaikkiin oloihin ja puhutella vouteja ja rahvaan miehiä. Sentähden\nhän mielellään poikkesi suuriin talonpoikaistaloihin, varsinkin\nsellaisiin, joiden likeisyydessä oli linna tai suurempi herraskartano.\n\nNiin hän eräänäkin iltana tuli suureen talonpoikaistaloon pyytämään\nyösijaa.\n\nSiellä syntyi hirveä hälinä, mutta koska kyökkimestarin aina oli\nmäärä pitää huolta ruokavaroista ja suurin osa kuninkaan seuruetta\noli päättänyt jatkaa matkaa kuninkaankartanoon, joka oli noin puolen\npenikulman matkan päässä, niin rauhoittui talonväki piankin ja Kustaa\nja Margareeta saivat kaksi siistiä huonetta.\n\n— Tähän taloon olen minä poikennut sinun tähtesi! selitti Kustaa.\n\n— Minunko tähteni? kysyi Margareeta hämmästyneenä.\n\n— Pidäthän sinä seikkailuista?\n\n— Saammeko täällä kokea seikkailuja?\n\n— Luulen melkein.\n\n— Mutta kuinka sen saattaa tietää edeltäkäsin?\n\n— Välistä saattaa. Saammepa nähdä.\n\nKuningas antoi nyt käskyn, että isäntäväet tulisivat sisään, niin\nsaisivat nähdä kuningattaren.\n\n— Niinkuin minä olisin mikäkin ulkomaan elävä!\n\n— Heidän silmissään sinä oletkin.\n\nToinen toisensa jälkeen astuivat talonväet nyt sisään.\n\nEnsin tuli pitkä mies, kankeana ja juhlallisena, sitte hänen\nemäntänsä, melkein yhtä pitkänä ja kankeana, rinnalla riippumassa\nmitä erilaisimpia vitjoja, ja vihdoin heidän tyttärensä, jonka kasvot\nmuistuttivat sekä isää että äitiä; hän oli kaunis tyttö, mutta\nsuupielissä oli kärsivä ilme.\n\nKustaa tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja kertoi Margareetalle,\nettä hän jo monta kertaa oli poikennut heille.\n\nHe kumartelivat ja niiailivat aivan loppumattomiin, mutta Kustaa teki\nsiitä vihdoin lopun käskemällä vanhuksia istumaan ja asettamalla\ntytön seisomaan Margareetan eteen.\n\n— Tämä on Liisa, alkoi hän, — Niilo Pietarin pojan ja hänen\nemäntänsä ainoa tytär; ennen sanottiin häntä kauniiksi Liisaksi, nyt\nhän on muuttunut!\n\n— Eihän sitä aina voi pysyä samallaisena! virkkoi tyttö.\n\n— Ei se liiasta työstä johdu! sanoi Niilo Pietarinpoika.\n\n— Hän saa tehdä ihan mitä tahtoo! sanoi emäntä.\n\n— Sitte hänellä on sydänsuruja! sanoi Kustaa. Liisa punastui korviin\nsaakka.\n\n— Hänellä on yhtä monta kosijaa kuin vuodessa on päiviä! sanoi Niilo\nPietarinpoika.\n\n— Sellaisesta rikkaudestahan ei kuningatarkaan saata kerskailla!\n\nMargareeta punastui ja hymähti hiukan.\n\n— Hän saisi ottaa kenen vaan tahtoisi, selitti emäntä; — hän on\nainoa lapsemme.\n\n— Hänen sydämensä valittu ei vielä ole tullut, virkkoi Kustaa,\n— arvatkoon nyt kuningatar, kuka se on. Sillaikaa pitää Niilo\nPietarinpojan kertoa minulle, millä kannalla maanviljelys on!\n\n— Huonolla kannalla! vastasi isäntä.\n\nSamassa ilmoitettiin kuninkaalle, että koko kyläkunta on saapunut\ntänne tapaamaan kuningasta.\n\n— Mennään sitte arkitupaan, sanoi Kustaa. — Tänne emme mahtuisi!\n\nNyt sitä vasta pokkuroitiin ja kaapittiin jalkaa; useimmat tunsivat\nkuninkaan ennestään ja hän muisti heidän nimensä ja mainitsi heitä\nnimeltä, heidän suureksi ilokseen.\n\nRuvettiin sitte puhumaan pellonviljelyksestä. Kaikki valittivat\nhuonoa satoa.\n\nKustaa kehoitti silloin heitä hankkimaan enemmän karjaa, sillä kun\npeltoa paremmin lannoitetaan, niin sekä pelto että karja tuottavat\nenemmän hyötyä, ne kun kokonaan riippuvat toisistaan.\n\n— Mutta, sanoi Niilo Pietarinpoika, raappien korvansa taustaa, —\njos kesä tulee sateinen, niin toiset niityt seisovat aivan veden\nalla; mitä hyötyä silloin on heinän pituudesta, mätänee se kuitenkin.\n\n— Niilo Pietarinpoika on oikeassa! vakuuttivat toiset miehet.\n\n— Mutta entä jos estetään vettä seisahtumasta niityille? kysyi\nkuningas.\n\n— Sitä ei millään voi tehdä!\n\n— Miten se kävisi päinsä?\n\n— Ojittamalla!\n\n— Niin, tietysti!\n\n— Se maksaa rahaa!\n\n— Kuuleppas, Matti Matinpoika voitatko sinä rahaa, jos jätät maasi\nkylvämättä?\n\n— Niin hullu nyt ei kukaan ole!\n\n— Mutta yhtä hullua on antaa veden hävittää kasvun. Kustannathan\nsinä joka vuosi siemenen peltoosi; mutta jos sinä kerran ojitat, niin\npelastat monen vuoden sadon. Puut ovat myöskin ajoissa korjattavat\nniityiltä.\n\n— Kyllä se vaan niin on.\n\n— Kyösti herra ymmärtääkin kaikki asiat!\n\n— Sitte ei teidän pidä luottaa vanhoihin tapoihin kun viljanne ovat\nkorjattavat. Ilmoistahan riippuu elon tuleentuminen; jos annatte\nsen seisoa leikkaamatta liian kauvan, niin ette aittoihinne saa\npuoliakaan.\n\n— Kyllä se vaan niin on.\n\n— Ihmisen ei pidä riippua kiinni kaikissa vanhoissa tavoissa.\n\n— Ainakin hänen tulee koettaa käyttää hyväkseen uusienkin tapojen\nhyviä puolia, kun ne juuri hänen kohdalleen sattuvat. Millähän\nkannalla humalaviljelykseni on? Kaippa miehet ovat täällä käyneet.\n\n— Ovat kyllä, mutta...\n\n— Otatteko mieluummin humalat kauppiaalta?\n\n— Tapa on aina ollut sellainen, huomautti Pekka Jussinpoika ja\nvilkaisi tovereihinsa.\n\n— Sekä isän että isoisän ajoista asti.\n\n— Eihän siihen uuteen tahdo tottua.\n\n— Eipä niinkään.\n\n— Kuuleppa, Lauri Laurinpoika, olethan sinä nyt toisissa naimisissa?\n\n— Olen niinkin... Pyhän Johanneksen päivästä asti.\n\n— Saitko hyvän vaimon?\n\n— Onhan tuo aika hyvä.\n\n— Onko vanha ja harmaantunut?\n\n— Eipä suinkaan, vaan nuori ja ketterä!\n\n— Mutta enemmän kulunkeja hän tuottaa kuin vanha olisi tuottanut.\n\n— Mutta tekee hän toki enemmän hyötyäkin.\n\n— Juuri samoin on uusien tapojen; alussa ne hiukan maksavat, mutta\nhumaloiden kasvamisaika jo tuottaa teille iloa aivan niinkuin Lauri\nLaurinpojalle nuori vaimo; hän on nyt jo huomannut, miten paljon\nhyötyä hän on tehnyt juhannuksesta asti. Ja hiukan pitemmässä ajassa\nte jo tulette huomaamaan, että humalat säästävät kukkaroonne monta\naurtuaa.\n\nTalonpojat raappivat korvantaustaa ja loivat toisiinsa kysyviä\nkatseita.\n\n— Minä nyt taidan olla vanhin pitäjässä, puhui muuan vanha,\nkyttyräselkäinen mies, — mutta sen minä sanon, että kyllä kuningas\non oikeassa; humalathan ovat yhtä korkeassa hinnassa kuin maltaat, ja\nse on toki kohtuutonta.\n\n— Oikein sanottu, Iivari Iivarinpoika. Teidän saamattomuutenne\nrikastuttaa kauppiaat. Tiedättekö, että maahan vuosittain tuodaan\nhumaloita sadan rautalästin arvosta, ja humaloita me sentään itse\nsaattaisimme viljellä.\n\n— Sadan lästin arvosta!\n\n— Niinhän ne menevät kuin järveen heittäisi!\n\n— Ajatelkaa, sata lästiä rautaa!\n\n— Kai siihen sitte pitää ryhtyä.\n\n— Niin, jos minä vaan elän ensi vuonna ja kuningas tulee tänne, niin\nkyllä hän silloin saa nähdä humalaseipäitä!\n\n— Oikein puhuttu, Iivari Iivarinpoika. Huomaan, että vanhimmalla on\nviisauttakin eninten... Käykää te edellä, niin muut kyllä tulevat\nperässä. Talonpojilla on sellainen tapa.\n\nMiehet nauroivat. Mutta kyllä kauppiaat siinä kaupassa häviäisivät!\n\n— Sata lästiä rautaa. Onko se nyt laitaa?\n\n— No, miten mehiläishoito tänä vuonna edistyy?\n\n— Minä en valita, sanoi Iivari Iivarinpoika.\n\n— Mutta aina se niiden ääressä haaraakin, puuttui puheeseen Niilo\nPietarinpoika, — kuka sitä sillä lailla ehtii.\n\n— Se riippuu aivan siitä, paljonko ihminen tahtoo lepoaikaa,\nhuomautti ukko hymyillen.\n\nMielipiteet mehiläishoidosta olivat sangen erilaiset, toiset olivat\nsiihen tyytyväiset, toiset tyytymättömät.\n\n— Huomatkaa, miehet, että tänä vuonna olen kantanut yhteensä\nneljäkymmentä tynnyriä hunajaa Uppvidingestä ja kahdesta muusta\nkihlakunnasta.\n\n— Hitto vieköön!\n\n— Neljäkymmentä tynnyriä!\n\n— No sillä lailla se voi kannattaa!\n\n— Kannattaa aina pitää huolta omaisuudestaan! Jumala on maamiehelle\nantanut niin monta keinoa toimeentulon hankkimiseksi, että jos\nepäsuotuisat ilmat toisen keinon tekevätkin tyhjäksi, niin toinen sen\nkorvaa. Työ saattaa mielen reippaaksi ja hyvä tuuli, suuri työkyky ja\ntosi jumalanpelko kasvattavat kansan mahtavaksi ja voimakkaaksi.\n\n— Se on totta!\n\n— Kuningas on oikeassa!\n\n— Kiitos vaan kuninkaalle siitä, että hän meille näin puhuu, sanoi\nvanha Iivari; — hyvä on tietää, kummoinen esivalta on, täällä kun\nkulkee niin kummallisia puheita.\n\n— Sanotaanko, että kuningas on kerettiläinen?\n\n— No sinnepäin.\n\n— Ottakaa itse selvää asiasta.\n\n— Me niin harvoin tapaamme häntä.\n\n— Minä en voi ehtiä joka paikkaan ja kuningas on ihminen\nniinkuin tekin; mutta minä arvostelen teitä töittenne mukaan.\nIivari Iivarinpojasta esimerkiksi sanon: hän on viisas mies,\nhänen kokemuksistaan saattaa olla hyötyä koko pitäjälle. Lauri\nLaurinpojasta taas sanon, että hänen nuori emäntänsä saattaa\nkiihoittaa häntä kaikellaisiin uusiin yrityksiin.\n\nKaikki purskahtivat nauruun ja Lauri Laurinpoika nauroi itse.\n\n— Tuomitkaa tekin minua, jatkoi kuningas, — niinkuin minä\nteitä tuomitsen: sanojeni ja töitteni mukaan. Minä en usko teitä\nteeskentelijöiksi eikä teilläkään ole syytä uskoa minua siksi. Kun\nnäen rehellisen, ahkeran miehen, niin heti edellytän, että hän on\nkristitty, ja niin voitte tekin arvostella minua, välittämättä\nkaikista puheista.\n\n— Ei kuningasta taida kukaan epäillä, sanoi Niilo Pietarinpoika, —\nen minä ainakaan sitä tee.\n\n— Jumala siunatkoon kuningasta!\n\n— Kyllä me tiedämme, mitä hän on tehnyt!\n\n— Mutta nyt minä tahtoisin tietää, mitä te arvelette seurakuntanne\npapista?\n\nKaikki vaikenivat ja loivat katseensa Niilo Pietarinpoikaan.\n\nNiilo joutui suuresti hämilleen.\n\n— Emme tiedä hänestä muuta kuin hyvää, sanoi hän vihdoin.\n\n— Saarnaako hän hyvin? Kaikki vaikenivat.\n\nKuningas katseli heitä hämmästyneenä.\n\n— Messuaa hyvin, huomautti vanha Iivari.\n\n— Kummoista elämää hän viettää?\n\n— Nuhteetonta!\n\n— Kyllä niin! vakuuttivat useat.\n\n— Pysyykö hän Jumalan sanassa? Taaskin vaikenivat kaikki.\n\n— Eikö hän sitä tee? huudahti kuningas.\n\n— Hän on niin usein tekemisissä perkeleen kanssa, selitti vanha\nIivari taaskin.\n\nKasvot polttavassa punassa, seisoi Niilo Pietarinpoika tuijottaen\neteensä maahan.\n\nKuninkaan katse lensi miehestä mieheen.\n\n— Eikö kukaan tahdo selittää minulle tätä asiaa? sanoi hän...\n\nTaaskin kääntyivät kaikkien katseet Niilo Pietarinpoikaan.\n\nTämä näytti sangen tuskastuneelta.\n\n— Jollen erehdy, niin minä itse annoin hänelle kutsumuksen tähän\nvirkaan, sanoi kuningas.\n\n— Niin olikin!\n\n— Hän on itse sen sanonut!\n\n— Hän oli lahjakas, nuori pappi... Minä pyysin, että Niilo\nPietarinpoika ottaisi pitääkseen hänestä huolta.\n\n— Kyllä minä sen teinkin.\n\n— No, sitte sinun pitää antaa minulle tietoja hänestä. Mies näytti\nkäyvän kovaa taistelua.\n\n— Parasta sitte kertoa, niinkuin asia on, sanoi hän.\n\n— Niin juuri!\n\n— Mestari Germund tuli alussa hyvin toimeen.\n\n— Niin kyllä!\n\n— Muuta ei voi sanoa!\n\n— Hän kävi usein meillä, koska hän oli vieras paikkakunnalla,\nmutta sitte... sitte kävi niin hullusti, että hän ja meidän Liisa\nrakastuivat toisiinsa.\n\n— Tietysti kaikessa kunniallisuudessa?\n\n— En ainakaan minä muuta tiedä.\n\n— No, mikseivät he mene naimisiin?\n\n— Hän oli käynyt meillä joka päivä, mutta äkkiä lakkasi hän käymästä\neikä sen koommin ole avannut oviamme. Siitä on nyt melkein vuosi.\n\n— Tapaavatko he sitte toisensa taivasalla?\n\n— En luule, että he ensinkään tapaavat! huokasi Niilo Pietarinpoika.\n— Voinhan minä tämän kertoa, sillä tietävät pitäjäläiset sen\nkuitenkin.\n\n— Juuri silloin saatana häneen meni, puuttui Pekka Jussinpoika\npuhumaan, — eikä se enään koskaan häntä päästä.\n\n— Ja hänestä lähtee pieniä piruja, sanoi vanha Iivari.\n\n— Kenen kanssa hän nyt seurustelee? kysyi kuningas miettiväisenä.\n\n— Erään vanhan munkin kanssa, joka hoitaa hänen talouttaan.\n\n— Ja on oikein pirujen mamma! lisäsi vanhus.\n\n— Sen minä arvasin.\n\n— Hänen silmänsä ovat käyneet niin punaisiksi.\n\n— Hän ei ensinkään ole sen näköinen kuin ennen!\n\n— Eikö hän käy pitäjäläisiään tervehtimässä?\n\n— Käy hyvinkin usein, mutta ainoastaan huonointen ja kurjinten luona.\n\n— Mutta kai hän käy toimituksilla?\n\n— Kyllä, mutta silloin hän vaan lukee eikä itsestään sano montakaan\nsanaa.\n\n— Kai hän siitä muuttuu, kun vanhenee ja tottuu! virkkoi vanhus.\n\n— Lähetä noutamaan hänet tänne, Niilo Pietarinpoika, ja tulkoon\nmunkki mukaan!\n\nMiesjoukossa syntyi hälinä.\n\n— Niin, hyvät ystävät, minä olen nyt ilmoittanut teille, mitä\ntahdon; ajatelkaa sanojani. Jos tienne vie Gripsholmaan päin, niin\npistäytykää katsomaan navettaan. Se on Margareeta rouvan oman\nvalvonnan alaisena ja hänellä on siellä kaksikymmentäkaksi piikaa.\nJos me silloin oleskelemme paikkakunnalla, niin käykää linnassa;\nymmärrättehän, että minäkin kerran mielelläni näytän, kuinka viljelen\npeltoni ja niittyni.\n\nSitte paiskasi hän jokaiselle kättä ja lähetti \"terveisiä kotiin\",\nja sanat \"terveisiä kotiin\" kulkivat suusta suuhun ja herättivät\nihastusta niissäkin, jotka eivät olleet kuningasta edes nähneetkään.\n\nTäytyihän sellaisen kuninkaan mieltä noudattaa, ja hänen määräämänsä\nparannukset pantiin toimeen vaan siksi, että kuningas oli käskenyt.\n\nSitte palasi hän Margareetan luo.\n\nHän oli sillaikaa jutellut sekä nuorien että vanhojen kanssa.\nÄidiltään oli Margareeta oppinut mistä asioista kansannaiset\nmieluinten puhuvat ja Kustaa oli hänelle sanonut, että hänen puheensa\ntuli olla opettavaista. Ja hän ymmärsi niin hyvin seurata molempia\nnäitä neuvoja, että Elsa muori sitte kertoi kuninkaalle, että on\noikein opettavaista ja hauskaa jutella armollisen rouvan kanssa, kun\nhän on niin \"alhainen\".\n\nLiisan kanssa hän oli saanut vaihtaa ainoastaan muutamia sanoja.\nTyttö oli antanut lyhyitä vastauksia ja koettanut päästä pois niin\npian kuin suinkin.\n\nKun Kustaa tuli sisään, kysyi hän ensi työkseen tahtoiko Märta muori\ntarjota hänelle väkioluttaan.\n\nTahtoiko hän?... Hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, kun\nkyökkimestari oli tuonut muassaan niin paljon herkkuja.\n\n— Sanokaa hänelle, että te kolme tänä iltana olette vierainani,\nsanoi kuningas, — mutta että te tarjoatte oluen.\n\nEmäntä niiasi syvään. Hän ymmärsi, että hänen nyt oli aika lähteä.\n\nLiisa nousi, hänkin lähteäkseen.\n\n— Ei, sanoi kuningas, — jää sinä Liisa tänne, minä tahdon puhua\nkanssasi.\n\nLiisa loi häneen pelästyneen katseen. —! Tule, Liisa, tänne istumaan\nvastapäätä kuningatarta ja minua, niin kerron sinulle jotakin.\n\nRauhoittuneempana istuutui Liisa.\n\n— Katsoppa nyt tänne.\n\nTyttö loi häneen arasti silmänsä.\n\n— Katso, asia on nyt sellainen, että kosken minä keneltäkään saa\noikeaa vastausta, niin sinun nyt täytyy kertoa minulle mimmoinen mies\ntuo mestari Germundus on.\n\nKysymys tuli niin odottamatta, että Liisa ensin lensi tulipunaiseksi,\nsitte valjetakseen kuin vaate.\n\n— Hyvä! lausui hän vihdoin vapisevin huulin.\n\n— Miksi sanovat muut aivan päinvastoin?\n\n— He eivät häntä tunne!\n\n— Tunnetko sinä sitte?\n\n— Paremmin kuin he!\n\nKuningas katseli häneen terävästi, mutta hänen silmänsä tähtäsivät\ntoisaalle.\n\n— Minä olen lähettänyt noutamaan häntä tänne.\n\n— Hän ei tule! huudahti tyttö.\n\n— Vaikka minä käsken?\n\n— Hän ei voi tulla.\n\n— Mikä estää?\n\n— Hänen valansa.\n\n— Onko hän vannonut, ettei tule tänne?\n\n— On.\n\nSamassa pisti Niilo Pietarinpoika päänsä sisään ovesta.\n\n— Mestari Germund lähettää terveisiä, ettei hän saata tulla... hän\non kai tehnyt jonkun lupauksen, lisäsi talonpoika hiljemmin.\n\n— Lähetä kaksi miestä kantaen tuomaan hänet tänne. Muista, että se\non kuninkaan tahto.\n\nTuskin oli talonpoika sulkenut oven jälkeensä ennenkuin Liisa\nheittäytyi kuninkaan jalkain juureen.\n\n— Armahtakaa häntä, rukoili hän tuskissaan, — jos hän tulee tänne,\nniin menee hänen sielunsa autuus!\n\n— Puhu nyt suusi puhtaaksi, lausui Kustaa ankarasti. — Minä sen\ntahdon. Kerro alusta asti.\n\n— Mes... mestari Germundistako? Kustaa loi Margareetaan lyhyen\nsilmäyksen.\n\n— Kai Niilo Pietarinpoika otti hänet ystävällisesti vastaan.\n\n— Kyllä!... Se oli onnellinen aika!\n\nKyyneliä herui tytön silmiin, ne valuivat alas poskia, mutta hän ei\nsitä huomannut.\n\n— Hän lauloi niin kauniisti ja puhui niin hyvin, eikö niin, Liisa?\n\n— Kyllä, sanoi tyttö punastuen.\n\n— Poika raukka näki nälkää ja luki, saadakseen pois tutkintonsa,\nsitte hän mestari Olavin suosituksella pääsi hyvään paikkaan; minä\nsuositin häntä pitäjän varakkaimmalle talonpojalle; hän luuli jo\nolevansa Jumalan omassa kaalimaassa... vai eikö hän näyttänyt\nonnelliselta, Liisa?\n\n— Kyllä, hyvin onnelliselta.\n\n— Kai se suureksi osaksi oli pitäjän \"kauneimman tytön\" ansio? sanoi\nkuningas.\n\nPuna oli levinnyt tytön korviin asti; hämillään, mutta onnellisena,\nkatsahti hän kuninkaaseen.\n\n— Hän sanoi, ettei hän voi elää ilman minua.\n\n— No olitko sinä taipumaton?\n\n— Minä rakastin häntä.\n\n— Kerroitko vanhemmillesi?\n\n— En, hän tahtoi ensin päästä selvyyteen, oliko synti mennä\nnaimisiin.\n\n— Sitä hänen olisi pitänyt ajatella ennemmin.\n\n— Niin hänkin sanoi ja pyysi minulta moneen kertaan anteeksi... Isä\nAnton häntä ohjasi.\n\n— Munkkiko?\n\n— Hän on hyvin pyhä mies.\n\n— Sanoiko hän sitte sinulle, ettette voi mennä naimisiin?\n\n— Kyllä, vastasi Liisa hiukan epäillen.\n\nMutta Kustaa huomasi, ettei juttu vielä ollut lopussa.\n\n— Mutta miksi hän sitte vannoi, ettei koskaan tule tänne.\n\n— Hän arveli, että se on meille molemmille parasta.\n\n— Tapasitteko te sitte muualla toisenne? Tyttö näytti pelästyvän.\n\n— Aivan harvoin, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.\n\n— Mitä hän sitte sanoo, kun tapaatte?\n\n— Ettei hän voi luopua minusta.\n\n— Entä sinä, Liisa?\n\n— En minäkään voi luopua hänestä.\n\n— Ja kuitenkaan ei hän tahdo alistua rehelliseen avioliittoon?\n\n— Jos hän kävisi täällä, niin hänen omatuntonsa hänet siihen\npakoittaisi ja kiusaus oli niin suuri, että hänen sielunsa autuuden\nkautta täytyi vannoa, ettei hän koskaan avaa meidän oviamme.\n\n— Mutta miten hän sitte aikoo menetellä? kysyi Kustaa, luoden\nMargareetaan merkitsevän katseen.\n\n— Hän tahtoo... hän tahtoo... yritti tyttö kalveten.\n\n— Että sinä muuttaisit hänen luokseen, niinkö?\n\n— Niin, hoitamaan hänen talouttaan.\n\n— Oletko sinä suostunut?\n\n— Olen isän ja äidin takia kauvan taistellut vastaan. Nyt en enään\njaksa...\n\n— Suostutko siis rupeamaan hänen jalkavaimokseen?\n\n— Me emme muutoin saisi toisiamme omistaa. Liisa purskahti itkuun ja\nkätki kasvot käsiinsä.\n\n— Jos sinä nyt itse alistuisitkin elämään halveksittuna\nrakastajattarena, niin oletko punninnut, mikä kohtalo odottaa\njalkavaimon lapsia? He eivät saa periä...\n\n— En! huudahti tyttö kauhistuen.\n\n— Isäsi on toivonut, että hänen rikkautensa joutuisivat sinun\nlapsillesi, mutta nyt lankeavat ne luultavasti munkeille ja kuoltuasi\njoutuvat lapsesi köyhyyteen ja kurjuuteen.\n\nLiisa väänteli käsiään.\n\n— Mitä minä teen? huusi hän epätoivoissaan.\n\n— Tahdotko, että minä autan sinua?\n\n— Kyllä, kyllä!\n\n— Mutta ainoastaan niillä ehdoin, että sinä täsmälleen tottelet\nkäskyjäni.\n\n— Olen valmis mihin tahansa, kunhan ei minun tarvitse erota hänestä.\n\n— Siihenkin sinun täytyy alistua joksikin aikaa, jos asianhaarat\nvaativat.\n\n— Mutta vaan joksikin aikaa!\n\n— Niin, enempää en pyydä... Niinkuin tiedät, tulee mestari Germundus\ntänne...\n\n— Pakosta!\n\n— Ei ole muuta neuvoa!... Minä aion sinun läsnäollessasi todistaa\nhänelle kuinka väärässä hän on.\n\n— Sitä ei kukaan voi tehdä!\n\n— Saammepa nähdä. Mutta hänen ollessaan täällä huoneessa, et sinä\nkertaakaan saa häneen katsoa.\n\n— Germundukseenko?\n\n— Muista, Liisa, että tulevaisuutesi, voinpa melkein sanoa, että\nkoko ajallinen ja iankaikkinen onnesi riippuu tästä hetkestä. Olen\nvarma, että sinä saat hänet omaksesi, että sinusta tulee arvossa\npidetty vaimo ja äiti ja että sinä teet miehesi totiseksi Herran\npalvelijaksi, jos tänä hetkenä uskollisesti tottelet minua.\n\n— Minä tottelen, äänteli tyttö vavisten.\n\n— Istu tähän kuningattaren viereen, jotta Germund oikein näkee\nsinut. Kuningatar kyllä sitte hyväntahtoisesti puhuttelee sinua,\njotta näyttäisi siltä kuin ette te ensinkään huomaisi meitä.\n\n— Niin, näyttäköön vaan siltä, sanoi Margareeta, — mutta kyllä minä\ntahdon kuunnella.\n\n— Minäkin tahtoisin kuunnella, pyysi Liisa.\n\n— Saat, saat... Hiljaa, nyt tulee joku!\n\n— Anna mulle kätesi, Liisa, sanoi kuningatar, — me kyllä ymmärrämme\ntoisemme sanoittakin.\n\nNiilo Pietarinpoika avasi oven.\n\n— Pappi on nyt täällä, mutta munkki pakeni metsään; lähetin kyllä\nhäntä etsimään...\n\n— Menköön vaan munkki... tuokaa pappi sisään. Isäntä loi tyttäreensä\nhämmästyneen katseen, mutta läksi samassa pois huoneesta.\n\nHetkisen kuluttua tuli mestari Germundus.\n\nSe oli nuori mies, jonka kauniissa, kalpeissa kasvoissa loisti\nhaaveksiva tuli. Turhaan koetti hän peittää pelkoaan.\n\nKustaa tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä. Hänen terävä\nkatseensa näytti aikovan hänet lävistää, pappi väänteli kuin mato\nhänen edessään. Hän tahtoi nähdä Liisan kasvot, mutta Liisa ei\nnäyttänyt ajattelevan muuta kuin kuningatarta... Eikö hän edes ainoaa\nkertaa aio katsahtaa tännepäin?\n\n— Mitä te katselette? huusi kuningas kiivaasti. Papin katse painui\nmaahan.\n\n— Miksette tullut heti kun teitä kutsuin?\n\nGermund ei vastannut... Liisa katsoi yhä poispäin... Olikohan hän\nkertonut jotakin?\n\n— Olin tehnyt lupauksen, sammalsi pappi.\n\n— Kenelle?\n\n— Pyhälle... Jumalalle.\n\n— Oletteko evankeelinen pappi?\n\n— Olen Herran palvelija.\n\n— Kysyn tunnustatteko te evankeelista oppia? kysyi kuningas\nankarasti.\n\n— Kyllä, teidän armonne.\n\n— Mistä te olette oppinut, että pappi saa tehdä lupauksia, jotka\nestävät häntä käymästä jossakin seurakuntaansa kuuluvassa talossa,\nvarsinkin koska häntä tässä talossa on kohdeltu poikana ja veljenä.\n\nKyyneleet tulvivat Germunduksen silmiin.\n\n— Meitä on käsketty pakenemaan kiusausta.\n\n— Minä tiedän, että te rakastuitte Niilo Pietarinpojan tyttäreen.\nKuningatar on nyt ottanut hänet palvelukseensa ja hän lähtee jo\nhuomisaamuna täältä pois meidän kanssamme, joten te tästälähtien\nhuoleti voitte käydä talossa.\n\nTuskin olisi ukkosen isku kovemmin voinut koskea Germundukseen kuin\nnämä sanat.\n\n— Lähteekö hän, Liisa, täältä pois?\n\nHänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että Margareetan kovasti piti\npainaa Liisan kättä, saadakseen häntä pysymään levollisena.\n\nKuningas loi heihin lyhyen silmäyksen ja kääntyi sitte papin puoleen.\n\n— Tehän ette voi mennä naimisiin.\n\n— Omatuntoni kieltää minua! vaikeroi Germundus.\n\n— Tytölläkin on omatunto, joka kieltää häntä antautumasta\nsalavuoteuteen, vaikka evankeelinen pappi häntä kehoittaa siihen\nalentumaan.\n\nPappi ei uskaltanut kohottaa silmiään.\n\n— Tietysti te ette kunnioita naista, jolle voitte tehdä sellaisia\nehdotuksia.\n\nGermundus lausui muutamia epäselviä sanoja.\n\n— Mutta koska te paremmin kuin minä tunnette raamatun, niin\npyytäisin teitä ilmoittamaan missä evankeliumissa Kristus kieltää\navioliiton; niinkuin tiedämme, oli hän itsekin häissä.\n\n— Kristus ei sitä kielläkään, vaan Paavali.\n\n— Ettehän tahtone väittää, että apostoli kieltäisi mestarinsa? kysyi\nKustaa ankarasti.\n\n— En suinkaan, mutta...\n\n— Onko Kristus missään kieltänyt pappeja tai maallikkoja menemästä\navioliittoon? Vastatkaa kieltäen tai myöntäen.\n\nPappi nieli nielemistään.\n\n— Joko kieltävä tai myöntävä vastaus!\n\n— Ei!\n\n— Mutta paavillinen kirkko sen kieltää, sillä se tahtoo pitää\npalvelijoitaan orjina eikä vapaina, ajattelevina ihmisinä; alennettu\nnainen on sen käsissä parempi välikappale kuin puhdas, viaton nainen.\n\n— Teille on tässä talossa osoitettu suurta hyvyyttä ja\nkiitollisuutenne merkiksi tahdotte te ryöstää siltä sen parhaimman\naarteen, käyttää sitä himojenne uhrina ja sitte joko pitää tai\nhyljätä, miten hyväksi näette.\n\n— Minä en ole mikään roisto! nyyhkytti Germundus.\n\n— Paavilainen te olette ja se merkitsee yhtä paljon!\n\nLiisa oli unohtanut näyteltävänsä osan ja purskahtanut itkuun.\nMargareeta sulki hänet syliinsä.\n\n— Nyt näette tytön viimeisen kerran, virkkoi Kustaa. — Menkää!\n\nMutta pappi ei liikahtanut. Kamala tuska oli hänet vallannut.\n\n— Armahda minua, Liisa! vaikeroi hän. Kuningas tarttui tytön\nkäsivarteen.\n\n— Ole väkevä! kuiskasi hän hänelle ja jatkoi sitte ääneen:\n\n— Ojenna hänelle kätesi jäähyväisiksi ja anna hänelle anteeksi!\n\nMutta pappi heittäytyi polvilleen maahan ja suuteli kiihkeästi tytön\nkättä.\n\n— Älä minua heitä, Liisa... en saata elää ilman sinua... suo\nanteeksi, mitä olen tehnyt... rupea vaimokseni... minä tahdon sinua\nkunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\n\nLiisa loi kuninkaaseen katseensa, ikäänkuin neuvoa pyytääkseen ja\nkuningas kehoitti häntä vaikenemaan.\n\n— Isä Anton uhkasi minua helvetin tulella ja minä olen tuntenut sen\nraivotarten raatavan rintaani; niiden kamalat haamut ovat yöt päivät\najaneet minua takaa ja saarnastuolista olen vihdoin saanut tyhjentää\npolttavaa sisuani... Minä olen tuntenut ja itselleni tunnustanut,\nmiten kamalasti olen rikkonut sinua vastaan, mutta samalla olen\niloinnut siitä, että sinä niin suuresti rakastat minua, että olisit\nvalmis mihin tahansa. Mutta seuraavana hetkenä olen taas itkenyt omaa\nsydämettömyyttäni.\n\n— Nouskaa ylös! käski kuningas.\n\nPappi totteli paikalla.\n\n— Liisan kohtalo on nyt minun käsissäni; minä saatan antaa hänet\nteille, saatan myös viedä hänet Tukholmaan. Mutta jos minä suostun\ntäyttämään toivomuksenne, niin mikä minulle takaa, ettette uudestaan\nvaivu paavillisiin villityksiinne?\n\n— Liisa takaa, vastasi Germund.\n\nKustaa hymyili; pappi oli lausunut kultaisen totuuden.\n\n— Tahdotko ottaa hänet armoihisi? kysyi Kustaa. — Sinun\nedesvastuullasi vaadin, että hänestä tulee tosi evankeelinen pappi,\nmuutoin karkoitan hänet pitäjästä.\n\nHeidän lupauksistaan ja vakuutuksistaan ei tahtonut tulla loppua.\nVihdoin lähetti Kustaa Liisan noutamaan vanhempia.\n\n— Huomatkaa nyt, sanoi kuningas, — että kolmena seuraavana\nsunnuntaina kuulutetaan kirkossa ja neljäntenä vietetään häät.\nMuista, että tässä on tosi käsissä.\n\n— On kuin peite olisi pudonnut silmiltäni, vastasi Germund ja\nsuuteli kuninkaan kättä.\n\nSuuresti hämmästyivät vanhemmat, mutta salaa olivat he sentään hyvin\ntyytyväiset. Ja kalpea, vaitelias Liisa oli kuin toinen ihminen.\n\nKun seurue huomisaamuna tuli noutamaan kuningasta ja kuningatarta,\nhämmästeli jokainen, miksi talonväet näyttivät niin iloisilta ja\ntyytyväisiltä. Mutta syvin kiitollisuus kuvastui Liisan silmissä, kun\nhän hyvästijättäessä suuteli kuningattaren kättä ja virkkoi:\n\n— Jumalan enkelit ovat teidän kanssanne käyneet meillä.\n\nMutta Margareeta loi katseensa kuninkaaseen ja lausui liikutetuin\nmielin:\n\n— Sinä saatat olla kansasi ylimmäinen pappikin!\n\n— Minä luulen, että ihminen voi olla mitä tahansa, kun innostus\noikein hänet valtaa.\n\n— Kunhan ei innostus vaan johda pahaan!\n\n— Ihmisen täytyy varoa itseään.\n\n\n\n\n11.\n\nRISTIRIITOJA.\n\n\nViemme nyt lukijan pieneen, nykyajan vaatimusten mukaan sangen\nyksinkertaiseen huoneeseen. Siellä ei ollut kuin pöytä ja kuusi\npuutuolia, mutta pöydällä oli valkealla liinalla pieni savinen pikari\ntäynnä tuoksuvia keväisiä kukkia.\n\nIkkunassa riippui lintuhäkki, jossa pieni sirkkunen viserteli täyttä\nkurkkua.\n\nSuuren pöydän ääressä istui mies ahkerassa työssä; joskus nosti hän\nmalttamattomasti päätään, ikäänkuin harmitellen linnun kirkuntaa,\nmutta vaipui samassa taas kirjoittamaan.\n\nÄkkiä raoitti joku ovea ja nuoren naisen kauniit, kalpeat kasvot\ntulivat näkyviin. Ensin katsahti hän mieheen, mutta sitte kierteli\nhänen katseensa tarkastellen pitkin huonetta.\n\nMiltei ääneti avasi hän oven ja astui huoneeseen. Me hänet\nkyllä tunnemme, hän on Martti Skinnaren tytär, Kristina, joka\nneljätoista vuotta sitte meni naimisiin mestari Olavin kanssa. Hänen\nsuupielissään on kärsivä ilme, mutta silmässä säteilee lämmin rakkaus.\n\nHän astuu pari askelta likemmä, mutta joko ei mies häntä huomaa, tai\nei hän hänestä välitä, koska hän vaan jatkaa kirjoittamistaan, ehkä\nentistä kiihkeämmin.\n\nMutta samassa pärskähtää hanhenkynä, sillä ei enään voi kirjoittaa.\nHän viskaa sen malttamattomasti kädestään ja virkkaa lyhyesti:\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Rakkaani, tuolla ulkopuolella on niin paljon ihmisiä.\n\n— No, etkö voi antaa heille ruokaa?\n\n— Olen antanut heille kaikki mitä meillä on.\n\n— Tulkoot sitte sisään.\n\n— Toiset tahtovat tavata sinua.\n\n— Onko heillä tärkeää asiaa?\n\nOlavi oli ottanut uuden kynän ja kirjoitti jo täydessä vauhdissa,\npäätään kääntämättä.\n\nÄkkiä alkoi lintu visertää.\n\nKristina loi siihen hymyilevän katseen.\n\nMutta silloin nousi Olavi. Ja nyt saatamme häntä tarkastaa: hänen\npitkähköt kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, mutta silmissä välkkyi\nelämä ja intohimo.\n\nHän kietoi käsivarret vaimonsa ympäri.\n\n— Näetkö kuinka kevätaurinko paistaa! lausui hän ja viittasi\nkädellään ikkunaan.\n\n— Siksi sirkkunenkin niin visertää, vastasi Kristina ja loi häneen\nrakastavan katseen.\n\n— Eipä, se kirkuu epätoivoaan!\n\n— Etkö sinä pidä siitä?\n\n— Mitä minusta, mutta etkö ymmärrä, että vanki valittaa kaivatessaan\nvapautta?\n\n— Kyllä minä ymmärrän.\n\n— Lintu on sinun ja sinulla on valta menetellä niinkuin tahdot!...\nKutka tahtovat minua tavata?\n\n— Siellä on kaksi miestä ja yksi nainen.\n\n— Minä menen paikalla. Ja hän riensi pois.\n\nHetkiseksi jäi Kristina epäillen katselemaan hänen jälkeensä. Hän\ntahtoi nähtävästi, että Kristinan piti päästää irti lintu, jota hän\nniin rakasti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hitaasti astui\nhän häkin luo ja avasi oven; seuraavana hetkenä istui lintu hänen\nkädellään, viserrellen ja käännellen pientä päätään. Keveästi\nkosketti hän sitä huulillaan, yhä se vielä viipyi siinä istumassa.\n\n— Sinä pääset vapauteesi, jos tahdot! Hän avasi akkunan.\n\nJa lintu levitti siipensä, lensi kerran huoneen ympäri, istuutui\nhetkiseksi ikkunalaudalle ja liiteli sitte ulos huoneesta, lensi yli\nkorkean kirkontornin ja katosi hänen näkyvistään.\n\nMutta Kristina vaipui tuolille istumaan ja purskahti katkeraan\nitkuun. Lintu oli kahden vuoden aikana ollut hänen ainoa ilonsa ja\nseuranpitäjänsä. Sitä ennen oli hänellä ollut kanarialintu, mutta se\noli kuollut. Hän oli luullut sirkkusen niin rakastavan itseään, että\nse hänen tähtensä olisi valmis uhraamaan vapautensa. Mutta pois se\nlensi!\n\nKristinalla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Poika oli kymmenen\nvuoden vanhana lähetetty Wittenbergiin kasvatettavaksi ja tytär asui\narkkipiispan luona, jossa hän arkkipiispan lasten kanssa nautti\nopetusta. Kristina oli miltei aina yksin, sillä mestari Olavilla oli\npaljon työtä. Nyt tuntui elämä hänestä niin kovin tyhjältä!\n\nUlkoa kuului ääniä, varmaankin Olavi jo palasi takaisin. Kiireesti\npyyhki Kristina silmänsä, hän tahtoi näyttää, että hän ilomielin oli\ntehnyt uhrauksensa.\n\nMestari Olavi tuli erään porvarin seurassa; tämä valitti kaikellaista\nvääryyttä: kuningas suosi ainoastaan herroja eikä välittänyt\nporvareista ja rahvaan miehistä.\n\nOlavi loi Kristinaan silmäyksen ja Kristina ymmärsi paikalla sen\ntarkoituksen: hänen piti lähteä tiehensä.\n\nHuoaten hän meni; hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä,\nhämmästyisikö Olavi, kun huomaisi, että häkki oli tyhjä.\n\nMutta Olavin ajatukset eivät näyttäneet johtuvan sinnepäinkään; hän\nkäski porvaria istumaan, kuunteli hänen valituksiaan ja myönsi, että\nkuningas Kustaa on itsevaltias.\n\n— Onko nyt säädyllistä, huomautti porvari, — että hän määrää hinnan\nmeidän elukoillemme?\n\n— Minun ei pitäisi puuttua siihen asiaan, kosken sitä ymmärrä,\nvastasi mestari Olavi, — mutta omituiselta se tuntuu.\n\n— Herroja vaan suositaan, he saavat ryöstää itselleen oikeuksia\nmiten paljon tahansa!\n\n— Kuningas saa itse siitä hyvän voiton!\n\n— Niin juuri, mestari Olavi, aina kun papinpaikka jää auki, on hän\nmukana perinnön jaossa.\n\n— Pappien jalkavaimot saavat tavallisesti osan!\n\n— _Ilman_ heitä harvoin on jätetty, mutta entisinä aikoina lankesi\nperintö kirkolle.\n\n— Olkoon kirkko vaan meidän aikoinamme varuillaan.\n\n— Kuningas tekee ihan niinkuin tahtoo; kukaan ei uskalla lausua\nhänelle totuutta!\n\nOlavin rinnassa kiehuivat tunteet, hän näkyi taistelevan itseänsä\nvastaan.\n\n— Minä sen teen! huudahti hän vihdoin.\n\n— Silloin hän ajaa ulos teidät!\n\n— Eipä saarnatuolista, ja sieltä minä hänelle aion julistaa totuuden.\n\n— Uskallatteko?\n\n— Minä palvelen toista herraa ja tottelen hänen tahtoaan ja\nkäskyjään.\n\n— Mutta te voitte saada sen kalliisti maksaa!\n\n— Siihen en saa katsoa!\n\n— Niin, te olette todellinen pappi; hänen ainoa ansionsa onkin, että\nhän asetti teidät virkaanne.\n\n— Sydäntäni on jo kauvan vihlonut, kun kuulen hänen yhtämittaa\nmainitsevan Jumalan nimeä ja Kristuksen kärsimysten ja veren kautta\nvannovan kaikkien jokapäiväisten harmien sattuessa.\n\n— Pahahan se on!\n\n— Minä aion sanoa sen hänelle julkisesti!\n\n— Koska?\n\n— Ensi sunnuntaina.\n\n— Silloin menen minä kirkkoon!\n\nMiesten keskustellessa istui Kristina pienessä makuuhuoneessa\nkeittiön takana.\n\nHänen vieressään istui kaunis nuori tyttö, ommellen käsityötä.\n\nHän oli rikkaan kultaseppä Ulmanin tytär, seitsentoistavuotias Åsa.\n\nKristina, joka itse oli nauttinut opetusta Örebron luostarikoulussa,\nopetti nyt vuorostaan muutamia nuoria tyttöjä, ja Åsa oli hänen\netevin oppilaansa.\n\nPikemmin oppiakseen tuli hän joka päivä Kristinan luo ja ommellessaan\nkertoi hän hänelle tuhansia asioita ja kyseli kiihkeästi Kristinan\nkokemuksia.\n\nKristinalla ei ollut tuttavia. Monet häntä halveksivat eivätkä\ntunnustaneet lailliseksi vaimoksi ja usein oli häntä kutsuttu mestari\nOlavin \"forsiaksi\".\n\nAlussa ei hän edes tietänyt, mitä tuo sana merkitsi, mutta mutta pian\nsen merkitys hänelle selitettiin.\n\nJa kun hän oli sen ymmärtänyt, alkoivat hänen poskensa kalveta, mutta\nmestari Olaville ei hän siitä hiiskahtanut sanaakaan.\n\nHänen hurskas, vaatimaton käytöksensä herätti sentään huomiota,\nvarsinkin koska Olavi voitti yhä enemmän ja enemmän suosiota\nseurakunnassa.\n\nSitäpaitsi tiesi jokainen, että papinväen anteliaisuus meni niin\npitkälle, että he usein itse saivat kärsiä puutetta. Mutta he eivät\nkoskaan valittaneet eivätkä kehuneet.\n\nOlisihan Kristina voinut pyytää apua isältään, mutta tämä oli\nmuuttanut Örebrohon ja hänen mielestään Olavin tulot kyllä olivat\ntarpeeksi suuret.\n\nOlavin äiti, joka vielä eli, oli rikas eukko, mutta hän lahjoitteli\nomaisuuttaan munkeille ja korvaankuiskuttajille.\n\nHe olivat siis kokonaan riippuvaiset itsestään ja seurakunnan\nmyötätuntoisuudesta.\n\nTodisteena siitä oli nuori Åsa.\n\nHänen äitinsä oli hiljan kuollut ja isä arveli, että Kristinan seura\nsaattaisi olla hänelle hyödyllinen, jotapaitsi hän saisi häneltä\noppia käsitöitä.\n\nPian tuli heistä hyvät ystävät; Kristina pääsi Åsan kautta\ntutustumaan maailmaan, joka tähän saakka oli ollut hänelle aivan\ntuntematon, ja se haihdutti hänen omia surullisia ajatuksiaan.\n\nEräänä päivänä tuli Åsa hehkuvin poskin Kristinan luo.\n\n— Minä en ikinä mene naimisiin! virkkoi hän.\n\n— Niin nuoret tytöt aina sanovat! vastasi Kristina hymyillen.\n\n— Minulla on erityiset syyni!\n\n— Ne eivät paljon merkitse!\n\n— Minulle ne merkitsevät sangen paljon!\n\nTyttö nosti päänsä pystyyn ja näytti loukkaantuneelta.\n\n— Kerroppa nyt minulle.\n\n— Heti paikalla. Tiedäthän, että isäni on hyvin rikas?\n\n— Sen hän kyllä on minulle osoittanut.\n\n— Mutta hän osoittaa sitä sellaisillekin, jotka eivät ole tuottaneet\nminulle muuta kuin harmia.\n\n— Miksi sinä sitte kärsit sellaista?\n\n— En kärsikkään!\n\n— No mutta kai sinä sitte valitat?\n\n— Se ei auta.\n\n— Minä luulin, että kaikki tahtoisivat olla sinulle mieliksi.\n\n— Mutta juuri sitähän minä en kärsi!\n\n— Vai niin, nyt minä alan ymmärtää.\n\n— Niinkuin tiedät, Kristina, virkkoi tyttö, työntäen käsityön\nsyrjään, — on meillä neljä kisälliä.\n\n— Ja joukko oppipoikia.\n\n— He eivät tule kysymykseen, mutta nyt on sellainen vanha tapa, että\nyksi kisälleistä, nimittäin se, jonka kanssa tytär menee naimisiin,\nsaa verstaan.\n\n— Vai niin.\n\n— Isä kulta ei suinkaan aio luopua vanhoista tavoista.\n\n— Ja sentähden...\n\n— On minulla neljä kosijaa, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin\nverstasta!\n\n— Kuinka sinä tiedät, etteivät he pidä sinusta itsestäsi?\n\n— Frans, joka on nuorin, sen ehkä tekee, mutta ei kukaan noista\nmuista!\n\n— No, ota sitte hänet!\n\n— Kuuleppa nyt. Aamuisin — tyttö veti syvältä henkeään — tahtoo\nisä aina, että minun pitää sanoa hänelle hyvästi, ennenkuin\nlähden. Tänä aamuna, kun minä valmistuin, oli hän jo ehtinyt mennä\nverstaaseen ja minun piti mennä perässä. Hui!\n\n— Oliko se sitte niin kauheaa?\n\n— Kun minä sanoin hänelle hyvästi, niin suuteli hän minua!\n\n— Näkivätkö muut?\n\n— Siitä minä viis, mutta juuri kun nojauduin isän korkeaa tuolia\nvastaan... tällä tavalla... ja suutelin häntä, niin samassa —\najattele! — uskaltaa tuo pitkä roikale Joel — tiedäthän tuon\nkalpeakasvoisen miehen — suudella kättäni!\n\nTyttö rupesi löyhytellen liikuttamaan käsityötään.\n\n— Mutta minä hänelle annoinkin aika korvapuustin.\n\n— Mitä isäsi sanoi?\n\n— Hän kysyi mitä oli tapahtunut. \"Minä vaan tapoin ilkeän sääsken\",\nvastasin minä; ja aika korvapuustin minä olinkin antanut, sillä\nJoelin toinen poski oli tumman punainen ja toinen tavallista\nkalpeampi!\n\n— Åsa kulta, sinähän aivan tärvelet työsi! Kristina irroitti\nvarovasti työn hänen käsistään.\n\n— Luuletko sinä asian tähän loppuvan? Ei, kuuleppa nyt lisää! Kun\nminä sitte silmäni avasin, näin edessäni hajasäärisen, rokonarpisen\nAntonin ja hän minuun tuijotti ikäänkuin siinä paikassa nielläkseen.\nMutta minä katsoin takaisin ja koetin pysyä niin tyynenä kuin suinkin.\n\n— No saatoitko pysyä tyynenä?\n\n— Olisin kyllä saattanut, jollei isä samassa olisi kysynyt, joko\nkaulavitjojen lukko oli valmis.\n\n— Kuka niitä sitte juoksi noutamaan?\n\n— He juoksivat kaikki neljä! Minä poljin jalkaa, niin vihastuin,\nmutta isä nauroi ja sanoi: \"siinä näet!\"\n\n— \"Näen tarpeekseni!\" vastasin hänelle ja riistin heidän käsistään\nsekä vitjat että paperin, joka oli kiedottu niiden ympäri.\n\n— Kuka ne sitte sinulle ojensi?\n\n— Se hävytön Anton!\n\n— Eihän hän ollut tehnyt mitään!\n\n— Paperissa oli runo...! En ikinä olisi sitä ottanut, jos olisin sen\naavistanut!\n\n— Hänkö sen oli kirjoittanut?\n\n— Joko hän tai Frans; luulenpa melkein Frans.\n\n— Eikö hän sanonut mitään?\n\n— Ei, mutta lähtiessäni seisoi hän ovella, käsi sydämellä. En ollut\nhäntä näkevinäni, vaan pakenin pois minkä pääsin.\n\n— No, entä runo?\n\n— Odotahan nyt!\n\nJa tyttö kääri auki paperin.\n\n    \"Tahdotko sä tyttö kulta\n    Sydämes antaa mulle,\n    Muuta en mä pyydä sulta,\n    Kaikki annan sulle!\"\n\n— Sinun täytyy antaa hänelle vastaus, sanoi Kristina.\n\n— Sen olen jo aikoja sitte tehnyt!\n\n— Joko?\n\n— Enhän minä muutoin olisi saanut rauhaa!\n\nTyttö otti povestaan pienen paperiliuskan ja luki:\n\n    \"Vieköön teidät kaikki hiisi,\n    Teistä välitän mä viisi.\n    Jos ken teistä mua haukkuu,\n    Selässä sen keppi paukkuu!\"\n\nSitte hän voitonvarmuudella piiloitti paperipalasensa.\n\n— Mutta et sinä, Åsa, tuota kirjettä voi lähettää!\n\n— Se on jo lähetetty!\n\n— Kenelle?\n\n— Kas, minä läksin takaisin verstaaseen. \"Tässä paperi, joka oli\nkaulavitjojen ympärillä\", sanoin. \"En tiedä, kenen se on!\" Heitin\npaperin pöydälle ja läksin tieheni, mutta ennenkuin olin ehtinyt\nsulkea oven, näin että he kaikki neljä karkasivat paperin kimppuun!\n\n— Sinäpä olit julma!\n\n— Minkä minä sille voin!\n\n— Pidätkö sinä sitte jostakin toisesta?\n\n— En, mutta minulla on aikaa odottaa.\n\n— Ketä sinä sitte odotat, Åsa.\n\n— Oikeaa ritaria!\n\n— Sinulla on suuret vaatimukset.\n\n— Olenhan minä niin rikas, että voin vaatia.\n\n— Mutta kai sinä toki tahdot häntä rakastaa?\n\n— Ensimäinen ehto on, että hänellä on ylhäinen nimi.\n\n— Se ei tee sinua onnelliseksi, Åsa!\n\n— Minä tulen onnelliseksi, jos saan mitä tahdon. Minun pitää päästä\nylenemään; tahdon, että herrani kantaa kaulassaan kultavitjoja ja\nettä minua kutsutaan rouvaksi!\n\n— Se onni ei ole suuri, Åsa.\n\n— Mutta minä en suurempaa pyydä.\n\n— Mitä isäsi sanoo?\n\n— Hän saa mukaantua! vastasi tyttö.\n\nKristina jäi ihmeissään miettimään hänen sanojaan. Mielellään hän\nolisi keskustellut asiasta Olavin kanssa. Mutta Olavilla ei ollut\naikaa.\n\nSeuraavana sunnuntaina huomautti Kristina aikovansa kirkkoon,\nniinkuin tavallisesti, mutta hän huomasi, että Olavi mieluinten olisi\ntahtonut jättää hänet kotiin.\n\nKerran ennen oli hän niinikään tahtonut estää häntä menemästä\nkirkkoon ja jälkeenpäin oli Kristina muilta saanut kuulla, että Olavi\noli pitänyt kummallisen saarnan, joka ei miellyttänyt kaikkia.\n\nOlavin mentyä läksi Kristina kirkkoon ja sai paikan juuri\nsaarnatuolin alla.\n\nHän tahtoi, että Olavi astuessaan saarnatuoliin ja alas\nsaarnatuolista, näkisi hänet.\n\nKirkko oli, niinkuin tavallisesti, täynnä väkeä.\n\nTäällä, erossa kaikista muista ihmisistä, likellä sitä jota hän\nrakasti ja jonka rukouksiin hän niin hartaasti yhtyi, oli Kristina\nonnellinen.\n\nOlavi alkoi saarnansa melkein tavallista komeammin, ainakin Kristinan\nmielestä, joka voitonriemulla näki kaikkien kuulijoiden katseet\nnaulattuina miehensä kasvoihin, ikäänkuin he olisivat pelänneet\nkadottavansa ainoankin sanan. Monen silmiin herui kyyneliä.\nKristina näki kasvojen ilmeitten vaihtelevan, ihmiset näyttivät\nhämmästyneiltä, rupesivat katselemaan toisiinsa; miehet hymähtelivät.\nMitä Olavi sitte sanoi? Kristina oli vaan katsellut, kuuntelematta.\nHän puhui kuninkaasta, kutsui häntä tyranniksi, saituriksi!... Nyt\nhän kehoitti kuulijoitaan katsomaan taulua, jonka hän oli antanut\nripustaa kirkkoon. Se kuvasi päivänsappea, jonka ihmiset olivat\nnähneet taivaalla ja joka muka ennusti, että maata kuninkaan syntein\ntähden, oli kohtaava suuri rangaistus.\n\nKirkossa syntyi hälinä, toiset nousivat. Mielet olivat kuohuksissa\nkuin meri myrskysäällä.\n\nMutta samassa loppui saarnakin, hän päätti sen muutamalla värssyllä,\njota ei Kristina koskaan ollut kuullut. Sanat vaikuttivat mahtavasti,\nne toivat mieliin hartauden.\n\nKristina hiipi pois kirkosta, hiljaa kuin rikollinen, ja läksi\nkotiin; hän ei uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin, vaikka hän\nmuutoin niin mielellään oli kuunnellut miestään kiitettävän ja vaikka\nmoni kiitollinen kuulija hänen kauttaan oli lähettänyt Olaville\nkiitoksensa... Nyt, nyt hävetti Kristinaa.\n\nHänen täytyi päästä kotiin itkemään. Tuntui siltä kun sydän olisi\nollut särkymäisillään.\n\nOlavin huoneessa odotti kansleri Lauri Antinpoika.\n\n— Olitteko kirkossa? kysyi hän.\n\n— Olin. Se oli kamalaa!\n\n— Hänen ei olisi pitänyt antaa teidän mennä sinne.\n\n— Eikö minun, hänen vaimonsa, sitte pitäisi saada tietää kaikkea,\nmikä häntä koskee? huudahti Kristina.\n\n— Mutta se koskee teihin liiaksi.\n\n— Ettekö sitte luule, että se muihin koskee? Miksi, miksi teki hän\ntämän?\n\n— Siksi, että hän piti sitä velvollisuutenaan.\n\n— Hyökätä kuningasta vastaan, joka hänelle on tehnyt niin paljon\nhyvää, jota hänen on kiittäminen koko onnestaan!\n\n— Omanvoitonpyynnön takia ei ihminen saa sulkea silmiään paheilta ja\nvääryydeltä.\n\n— Mitä kansa tulee sanomaan?\n\n— Ettei mestari Olavi katso arvoeroitukseen, ja se tulee nostamaan\nhäntä vielä korkeammalle kansan silmissä.\n\n— Mutta kuningas, kuningas!\n\n— Hän on huomaava vikansa.\n\n— Ketään ei vielä ole soimattu sillä tavalla!\n\n— Paha tauti vaatii voimakkaita lääkkeitä; toivottavasti tämä kaikki\nvaikuttaa hyvää.\n\nSamassa saapui Olavi kotiin. Nähdessään Lauri Antinpojan, heittäytyi\nhän hänen syliinsä.\n\n— Oletteko tyytyväinen? huudahti hän.\n\n— Sinäpä et arastellut!\n\n— Totuus oli lausuttava puhtaasti ja selkeästi.\n\n— Jumala johtakoon seurauksia!\n\n— Kristina, olitko sinäkin kirkossa?\n\n— Olin, vastasi Kristina, luoden silmänsä toisaalle.\n\n— Tietysti sinä minua moitit?\n\n— En ymmärtänyt sinua.\n\n— Mitä sinä et ymmärtänyt?\n\n— Minä luulin, että saarnatuolista tulisi julistaa ainoastaan\nrakkauden ja Jumalan evankeliumia.\n\n— Mutta seurakunnan täytyy kunnioittaa saarnaajaansa ja luottaa\nhäneen; sentähden ei hän saa ruveta tinkimään omantuntonsa kanssa.\n\n— Mutta esivaltaa pitää kunnioittaa.\n\n— Ei sillä tavalla, että suljen silmäni sen vioilta ja puutteilta;\nsillä sitenhän kieltäisin kaikkien herrojen Herran, jonka käskyjä\nminun ensi sijassa tulee noudattaa.\n\n— Toivoisinpa, että olisit oikeassa, lausui Kristina.\n\n— Saatan sanoa, että Kustaa meidän molempien avulla on tuonut\nuuden opin tänne Ruotsiin, puhui kansleri; — me rohkaisimme hänen\nmieltään, autoimme häntä niin paljon kuin taisimme ja sanoimme monta\nmonituista kertaa: \"en tahdo herättää pahennusta, en ryhtyä liian\näkillisiin toimenpiteisiin!\"\n\n— Menestys yllytti rohkeutta, huomautti Olavi.\n\n— Myönnän mielelläni, että hätä pakoitti ryhtymään laittomiin\nkeinoihin; velka Lyypekille oli maksettava ja varat siihen olivat\nhankittavat mistä tahansa.\n\n— Sinä sanoit sen hänelle.\n\n— Siihen aikaan me teimme työtä yhdessä. Ensimäinen erimielisyytemme\njohtui siitä, että huomasin kuninkaan karsain silmin katselevan\nkaikkea vanhaa.\n\n— Hän kyllä mieluinten tahtoisi taivuttaa kirkon kruunun alle.\n\n— Mutta minäpä kaikin voimin taistelen sitä vastaan. Kirkko ei\nsaa olla tuuliviiri, joka heiluu kuninkaan oikkujen mukaan, vaan\nlaillinen mahti, joka vankkana, vahvana kestää kaikki mullistukset.\n\n— Niin, sellaiseksi se on tehtävä.\n\n— Monasti tapahtui, kun me yhdessä teimme raamatunkäännöstä, että\nKustaa viehättyi ihailemaan pyhän kirjan kauneutta. \"Miten pieni\ntunnen olevani tuon tai tuon suuren jumalanpalvelijan rinnalla!\"\nhuudahti hän vilkkaasti. \"Jos teidän armonne vaan pysyy nöyryydessä\",\nuskalsin minä vastata, \"niin olette kaikissa suhteissa heidän\nkaltaisensa\". \"Lupaa, että oikaiset minua, jos yrittäisin siitä\npoiketa!\" sanoi hän. Sen olen tehnyt ja tulen aina tekemään, ihmisiä\npelkäämättä, lisäsi kansleri varmalla äänellä.\n\n— Olisihan se vähäpätöinen asia, puuttui Olavi puhumaan, — jos hän\nottaisi henkeni, kunhan hän vain senkautta kadottaisi edes hiukan\nitseluottoaan ja huomaisi erehdyksensä.\n\n— Mutta unohdatko sinä kokonaan minut? huudahti Kristina.\n\n— En, mutta sinä et saa olla minulle esteenä.\n\n— Esteenä! toisti Kristina.\n\n— Älkää ottako hänen sanojaan tosiksi! Hän liioittelee!\n\n— Toivottavasti, lausui Kristina ja jätti huoneen.\n\n— Nyt hän istuutuu itkemään, virkkoi Olavi pahoillaan.\n\n— Sinä häntä loukkasitkin.\n\n— Eihän ihminen aina voi punnita sanojaan.\n\n— Se riippuu siitä, mitä tunteita sydämessä liikkuu.\n\n— Kun on paljon ajattelemista, niin ei siedä, että mikään häiritsee.\nMinua vaivaa esimerkiksi se, että minun työtä tehdessäni, täytyy\nkuulla linnun laulua.\n\n— Ulkoako? kysyi Lauri herra.\n\n— Ei... mitä... lintu ei enään olekkaan täällä!\n\n— Hän on päästänyt sen irti.\n\n— Sitä en usko, sillä se oli hänelle hyvin rakas.\n\n— Mutta sinun toivomuksesi oli vielä rakkaampi. Hetkisen vaikenivat\nmolemmat. Sitte jatkoi Olavi kiivaasti.\n\n— Olen vielä aikonut pitää saarnan kiroilemista vastaan.\n\n— Mutta mainitsematta kuninkaan nimeä?\n\n— Sitä en lupaa.\n\n— Tähän asti olet toiminut hyvän asian vuoksi, mutta jos jatkat,\nniin tulee menettelysi näyttämään ilkeydeltä.\n\n— Minä tahtoisin pakoittaa hänet toimintaan.\n\n— Mutta hyödylliseen toimintaan tarvitaan vakaumusta; se ei synny\närtyneessä mielentilassa.\n\nSamassa palasi Kristina, kasvoilla iloinen hymy.\n\n— Tahdotteko tyytyä vaatimattomaan ateriaamme, pyysi hän, kääntyen\nLaurin puoleen.\n\n— Mielelläni, vastasi kansleri.\n\n— Mutta voitko sinä, Kristina...?\n\n— Kaikessa yksinkertaisuudessa! lausui Kristina lempeästi.\n\n— Sanoppa, mihin lintu on joutunut?\n\n— Nyt vastako sinä sitä kaipaat?\n\n— Onko se jo kauvan ollut poissa?\n\n— Kolme viikkoa.\n\n— Mitenkä se tapahtui?\n\n— Kevät oli niin kaunis ja lintu kaipasi vapauttaan.\n\n— Etkö sinä päästänyt sitä minun tähteni?\n\n— Sekä sinun että sen itsensä tähden.\n\n— Kristina, välistä tuntuu siltä kuin sinä menisit minulta piiloon.\n\n— Hae häntä sitte, kunnes löydät! sanoi Lauri. Lauri Antinpoika eli\nnaimattomana miehenä, kokonaan antautuneena valtion ja yleishyvän\npalvelukseen, ja tämä työ vei häneltä niin paljon aikaa, ettei\nseurustelemisesta koskaan tullut mitään. Kristinan vaatimaton käytös\nhäntä miellytti, hän noudatti ilolla hänen kutsuaan ja vakuutti,\nettei hän moneen aikaan ollut viettänyt niin hauskaa päivää.\n\nIllemmalla tuli Åsa; hän oli myöskin ollut kirkossa ja hän tahtoi\nmuka likemmin katsoa miestä, joka oli lausunut niin kamalia asioita.\n\nOlavi kehoitti häntä tarkastamaan, eikö hänellä jalkojen asemasta\nolisi sorkkia, ja Åsa vastasi nauraen, että se kyllä on luultavaa,\nvaikkei hän sitä näytä.\n\nSitte kertoi tyttö, että muuan ylhäinen ulkomaalainen herra oli\nkäynyt hänen isänsä kaupassa; hän oli kertonut olleensa kirkossa\nedellisenä sunnuntaina ja sanonut, että saarnaaja oli erinomainen,\nvaikkei hän hänen saarnastaan ollutkaan ymmärtänyt paljon.\n\n— Ehkä se on tuo Yrjö Norman, joka on otettu prinssi Eerikin\nopettajaksi, huomautti kansleri. — Luther on taitanut häntä\nsuosittaa.\n\nUusiessaan menneiden aikojen muistoja sattuivat miehet puhumaan\nmurhayrityksestä kuningas Kustaata vastaan.\n\n— Kumma kyllä, sanoi Olavi, — tunnusti Antero Hannunpoika minulle\naikeensa.\n\n— Murhayritykseenkö?\n\n— Niin, mutta minusta tuntui siltä kuin ei mies olisi ollut aivan\nviisas ja minä kehoitin häntä luopumaan syntisistä ajatuksistaan.\nSitte unohdin koko asian.\n\n— Samaan aikaan, virkkoi kansleri, — kävi taas tuo saksalainen\nHannu Bökman usein minun luonani.\n\n— Hän varmaan oli yrityksen johtajana.\n\n— Hän oli vasta myöhemmin tullut Lyypekistä.\n\n— Mitä hän sitte tahtoi?\n\n— Kaikellaisia tietoja. En laisinkaan ymmärtänyt hänen kysymystensä\ntarkoitusta ennenkuin salaliitto ja kaikki muut vehkeet tulivat\npaljastetuiksi.\n\nKristina ja Åsa pysyivät äänettöminä kuulijoina, mutta kun ilta tuli\nja oli aika erota, tunsi jokainen viettäneensä erinomaisen hauskan\npäivän.\n\nHeidän jäätyään kahdenkesken, virkkoi Olavi:\n\n— Kristina, minä en ole tehnyt sinua onnelliseksi.\n\n— Olenko minä valittanut? kysyi Kristina.\n\n— Et sanoilla, mutta koko esiintymisessäsi on jotakin niin hyljättyä\nja avutonta.\n\n— Minä tunnen välistä olevani hyvin heikko.\n\n— Enkä minä sinua tue, sillä minä olen itsekäs ihminen.\n\n— Sinulla on niin paljon muuta!\n\n— Mutta tämän tulisi olla minua likinnä; mies ja vaimo ovat yhtä,\nsanotaan sanassa.\n\n— Minä olen niin mitätön.\n\n— Minun ei olisi pitänyt eroittaa sinua lapsistasi.\n\n— Sehän on meille kaikille hyödyksi.\n\n— Elisabethin olisi ainakin pitänyt jäädä luoksesi.\n\n— Hän on onnellisempi kummitätinsä luona, hänen lastensa seurassa.\n\n— Sinä ajattelet ainoastaan muita.\n\n— Onhan se velvollisuuteni.\n\nKristina ei lausunut mitä hän ajatteli: \"minä en tahdo antaa lapseni\nkuulla niitä kovia sanoja, joita joskus lausutaan hänen äidilleen,\nsentähden luovun ilosta pitää häntä luonani.\"\n\n— Sinä olet totisesti paljon jalompi kuin minä, jatkoi Olavi, —\nsillä sinä elät ainoastaan tehdäksesi minut onnelliseksi, ja minä,\nvoi hyvä Jumala, mitä teen minä sinun hyväksesi?\n\n— Mitä sinun sitte pitäisi tehdä?\n\n— Sinä et aavista, Kristina, miten minuun on koskenut tuo lintu...\ntiesinhän minä miten sinä siitä pidit ja minä ryöstin viattoman ilosi.\n\n— Suurin iloni on palvella sinua.\n\nOlavi sulki hänet syliinsä.\n\n— Suo minulle anteeksi, Kristina! Lupaan tulla toisellaiseksi!\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin Olavi sairaan luo. Kristina jäi yksin\nkotiin. Mutta kaikki hänen surulliset ajatuksensa olivat poissa,\nhän asteli kuin tanssien. Lähtiessään oli Olavi suudellut häntä ja\nsanonut: \"minä ikävöin takaisin luoksesi, olemme liian kauvan olleet\nerossa!\"\n\nKristina puhalteli huolellisesti pois tomuhiutuoita hänen\npapereiltaan ja laski suojellen kätensä niiden päälle.\n\n— Te pahat paperit, kuiskasi hän, — te olette vieroittaneet hänen\nsydämensä minusta, mutta tästälähin tahdon rakastaa teitä hänen\ntähtensä.\n\nHän astui ikkunan luo, avasi sen ja loi katseensa sinnepäin minne\nlintu oli lentänyt.\n\n— Ja sinua, pikku karkulainen, en enään kaipaa, sillä nyt olen\nvoittanut sen, joka on minulle paljon rakkaampi!\n\nPäätään nyökäyttäen heitti hän lentosuudelman ulos ikkunasta.\nSinä hetkenä oli hän sama nuori, onnellinen tyttö, kuin se, joka\nneljätoista vuotta sitte ujona, punastuen oli ojentanut mestari\nOlaville kätensä.\n\nSamassa koputettiin oveen.\n\nKristina säpsähti. Ettei nyt koskaan saanut olla rauhassa!\n\nEnsin täytyi hänen sulkea ikkuna ja pyyhkiä silmänsä.\n\nTaas koputettiin oveen, mutta paljon lujemmin.\n\nKuka siellä saattoi olla?\n\nHän kiirehti avaamaan. Ja samassa henki häntä vastaan jäinen kylmyys.\n\nHuoneeseen astui Kristina rouva, Olavin äiti, jonka talossa hän oli\nviettänyt monta vuotta.\n\nVanha rouva ei ollut häntä tuntevinaan, vaan lausui käskevällä\näänellä:\n\n— Mene kutsumaan mestari Olavia!\n\n— Hän ei ole kotona.\n\n— No, tuleeko hän pian?\n\n— Kyllä, luulen. Mutta ettekö tahdo hiukan levätä?\n\nRouva istuutui Olavin kirjoitustuoliin.\n\n— Eikö hän pane pois paperejaan, kun hän lähtee ulos? kysyi hän\närtyisästi.\n\n— Se ei ole tarpeellista, sillä eihän talossa ole muita kuin minä.\n\n— Taloudenhoitajatarko?\n\n— Ei, vaan vaimo.\n\n— Pappi ei mene naimisiin... se sotii lakia vastaan.\n\n— Se on julma laki, jota ei Olavi tottele.\n\n— Sentähden hän onkin kadotettu.\n\n— Ajatelkaa toki, että hän on poikanne!\n\n— Luopio hän on!\n\nVanha rouva oli hirveän näköinen. Ryppyiset, pergamentinkarvaiset\nkasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja pienet silmät säkenöivät\npidätetyn vihan vimmassa.\n\nSanomaton sääli valtasi Kristinan mielen. Olihan hän tänä hetkenä\nniin onnellinen ja tahtoihan hän tehdä mitä ikinä taisi Olavin äidin\nhyväksi. Heittäytyen polvilleen hänen eteensä, virkkoi hän:\n\n— Äiti, älkää enään kiduttako meitä ja itseänne... me saattaisimme\nelää niin onnellisina yhdessä!\n\n— Sinä käärme, sinä hylky, sinä hänet viettelit!\n\n— Mihin? kysyi Kristina hämmästyneenä.\n\n— Avioliittoon, joka on häpeä!\n\nTämä oli Kristinalle liikaa.\n\n— Te ette tiedä, mitä sanotte, huudahti hän ja nousi.\n\n— Enkö tiedä! huusi äkäpussi. — Kirottu olkoon se päivä, jolloin\npoikani synnytin, mutta kaksinkerroin kirottu olkoon se päivä,\njolloin otin talooni sinut, sinä heittiö, joka olet myrkyttänyt koko\nelämäni!\n\nKristina oli käynyt kalpeaksi kuin vaate.\n\n— Suokoon teille Jumala anteeksi, niinkuin minä sen teen, lausui hän\nja liitti kätensä lujasti ristiin, ikäänkuin siten lieventääkseen\nhenkistä tuskaansa.\n\n— Tekö suotte minulle anteeksi, te, jonka pitäisi madella jalkaini\njuuressa ja suudella tomua niiden alla!\n\n— Te ette tiedä, mitä sanotte, toisti Kristina ja aikoi lähteä\nhuoneesta.\n\n— Enkö tiedä? kirkui vanhus.\n\nSamassa tuli Olavi.\n\n— Tuo väittää, etten tiedä, mitä sanon! jatkoi eukko, kääntyen\npoikansa puoleen.\n\n— Kristina, virkkoi Olavi, — hän on äitini.\n\nKristina ymmärsi, että hänen miehensä häntä nuhteli ja kyyneleet\nalkoivat valua hänen silmistään.\n\n— Hän on lausunut minulle kovempia sanoja kuin koko elämäni aikana\nolen kuullut, virkkoi hän. — Minä kärsin niitä niin kauvan kuin\ntaisin, mutta sitte koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei hän\ntietänyt, mitä sanoi.\n\n— Luota sinä vaan häneen ja halveksi äitiäsi, joka astelee haudan\npartaalla! huusi eukko.\n\n— Jätä meidät kahden, pyysi Olavi lempeästi.\n\nKristina läksi paikalla.\n\n— Äiti, sinä kohtelet häntä kovuudella.\n\n— Tällaisia sanojako minun täällä pitää kuulla! Vanha rouva peitti\nkasvot nenäliinalla.\n\n— Rauhoitu hiukan!\n\n— Mitä sinä minusta?\n\n— Voi vanhaa äiti raukkaani!\n\n— Nyt lausuit ensimäiset todet sanasi... Kuinka minä olen\nrakastanut sinua ja Lauria ja mitä surunlapsia teistä on tullut!\nLuuletko sen minua lohduttavan, että Lauri on arkkipiispana ja sinä\nkirkkoherrana Tukholmassa, kun molemmat olette antautuneet saatanan\npalvelukseen?... Parempi olisi ollut, jos kumpikin olisitte ottaneet\ntaloonne jalkavaimon kuin että menitte avioliittoon; äpäriä ovat\nlapsenne ja jalkavaimoja niinkutsutut vaimonne, kuiskasi eukko\nilkkuen.\n\n— Erehdytpä suuresti, vastasi Olavi suuttumustaan hilliten; —\nKristina on laillisesti vihitty vaimoni.\n\n— Saatanan, mutta ei Jumalan edessä.\n\n— Huomaan, ettei sinun uskoasi millään saa horjumaan.\n\n— Tulin tänne kertomaan sinulle, että kaikki omaisuuteni lankeaa\nluostarille, virkkoi vanha rouva, luoden poikaansa terävän silmäyksen.\n\n— Tee niinkuin tahdot, äiti. Kyllä minä tulen toimeen.\n\n— Lauri ei myöskään saa mitään.\n\n— Hän on samaa mieltä kuin minä.\n\n— Minä pysyn sanassani, ymmärrätkö! Taaskin iski äiti terävät\nsilmänsä Olaviin.\n\n— Niinkuin tahdot, äiti.\n\n— Vähät sinä siitä, mitä minä tahdon!\n\nSamassa koputettiin oveen.\n\nOlavi meni avaamaan.\n\n— Odota, huudahti äiti, — minä lähden samalla.\n\n— Onko sinulla niin kiire?\n\n— Tuolla naisellahan on kiire!\n\nEukko heristeli nyrkkiään ovea kohti.\n\n— Kenen sinä luulet siellä olevan?\n\n— Tiedänhän minä... hän on siellä kuunnellut koko ajan.\n\n— Ei se ole hän.\n\n— Mutta jos se sittenkin on hän, niin lupaatko ajaa pois hänet?\n\n— Minä tiedän, ettei se ole hän.\n\n— Kas nyt olet antanut minulle lupauksesi! Äiti riensi avaamaan.\n\nOven ulkopuolella seisoi mies, kädessään kirje.\n\nVanha rouva työnsi hänet syrjään ja läksi pois, lausumatta sanaakaan\njäähyväisiksi.\n\nOlavi epäili rientääkö hänen perässään; mutta sitte otti hän kirjeen\nja astui huoneeseen.\n\nSe oli hänen veljeltään, arkkipiispalta.\n\nTämä oli saanut kuninkaalta kirjeen, joka kuului: \"Me pidämme\nsellaista saarnaa enemmän yllytyksenä kapinaan ja levottomuuksiin\nkuin kristillisenä opetuksena. Meitä vastaan on nyt täällä\nTukholmassa saarnatuolista lausuttu sellaisia solvauksia ja\nmoitteita, ettei hallituksemme muka ole lempeä; mutta Kristus on\nopettanut, että saarnaajan kerran tai kolmasti tai neljästi on\nkahdenkesken kehoittaminen erehtyvää parannukseen, eikä, niinkuin nyt\non tapahtunut, heti lausuminen hänen vikojaan julkisuudessa.\"\n\nArkkipiispa kehoitti veljeään ajattelemaan, miten paljon pahaa\ntuollaiset saarnat vaikuttavat, tuottamatta mitään hyötyä.\n\nOlavi tuskin uskoi silmiään. Hän oli ollut niin varma siitä, että\nLauri veli ihailisi sitä rohkeutta, millä hän oli lausunut totuuden\nja ehkä ainoastaan olisi huolissaan veljensä teon seurauksista; mutta\nnyt ei hän maininnut niistä sanaakaan, puhui ainoastaan itse Olavin\nteosta. Sitä ei Olavi ymmärtänyt.\n\nHän vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei hän huomannut Kristinaa,\njoka oli astunut huoneeseen ja joka vanhan tapansa mukaan ei\nuskaltanut häntä häiritä.\n\n— Olavi! virkkoi hän vihdoin.\n\n— Mitä sinä tahdot?\n\n— Oletko sinä pahoillasi minulle?\n\n— Anna minun olla rauhassa!\n\n— En tehnyt väärin, lausui hän nöyrästi, — mutta en saattanut\nkestää sellaisia solvauksia.\n\n— Äiti raukkani!... Hyljättynä kulkee hän niinkuin minäkin!\n\n— Sinäkö, Olavi?\n\n— Kuka minua ymmärtää?... Sinä et! Olavi loi häneen rajun katseen.\n— Kuka antaa töilleni tunnustusta?... Ei kukaan muu kuin vanha,\nrehellinen Lauri Antinpoikani!\n\n— Onko jotakin tapahtunut? kysyi Kristina säikähtyen.\n\n— Mitä sinä niistä ymmärrät!... Minä lähden hänen luokseen ja viivyn\npoissa koko päivän!\n\nMestari Olavi oli toiminnan mies. Rajun hevosen lailla karkasi hän\nkeskelle taistelun tulta, vähääkään välittämättä itsestään. Mutta\nsamaa ystävää, jonka edestä hän eilen olisi ollut valmis heittämään\nhenkensä, katseli hän tänään vihollisena, jollei hän kaikissa\nsuhteissa vastannut hänen toivomuksiaan.\n\nSentähden oli hänen merkityksensä ensi taistelussa arvaamaton; hän\nei katsonut oikeaan eikä vasempaan, hän näki ainoastaan päämäärän;\nomasta elämästään ei hän välittänyt vähääkään. Uskonpuhdistuksen\nedistäminen oli hänelle _a_ ja _o_.\n\nRaamatunkäännöstä tehdessä syntyi hänen ja kansleri Lauri Antinpojan\nvälillä ystävyysside, jota tuskin kuolemakaan katkaisi. He oppivat\nmolemmat tämän jokapäiväisen seurustelun aikana kunnioittamaan ja\ntuntemaan toisiaan. Kuninkaan kansleri oli tosin sekä vanhempi\nettä omisti laajemmat tiedot kuin nuori kaniikki, mutta molempia\ninnostutti rakkaus samaan uskoon ja vanhurskauteen, jota heidän\ntyönsäkin tarkoitti.\n\nNiin kauvan kuin Kustaa askel askeleelta asteli heidän rinnallaan,\neivät he huomanneet hänessä mitään vikoja, vaan ainoastaan hyveitä.\nMutta kun ei hänen mielestään heidän työnsä kantanut niitä hedelmiä,\njoita hän oli toivonut, niin alkoi hän miettiä, eikö kirkollisia\nasioita ehkä voitaisi järjestää tanskalaiseen tai saksalaiseen\nmalliin, ja sentähden viipyivät piispannimitykset. Nyt huomasivat\nmolemmat uskonpuhdistajat, etteivät he enään kulkeneet samaa tietä\nkuin kuningas ja etteivät he voineet poiketa hänen tielleen.\n\nLauri Antinpojalla oli aivan yhtä hyvä pää kuin Kustaallakin, mutta\npaljon enemmän tietoja. Hän käsitti, ettei Ruotsin oloihin saattanut\nsovittaa kaikkea mikä ulkomailla kävi päinsä, ja nämä mielipiteensä\nhän lausui ääneen.\n\nMutta kun ei hänen huomautuksiaan otettu kuuleviin korviin, niin\nvetäytyi hän syrjään ja liittyi entistä lujemmin mestari Olaviin.\n\nJa jota kauvemmaksi molemmat herrat etenivät Kustaasta, sitä\nselvemmin huomasivat he hänen inhimilliset vikansa ja heikkoutensa.\n\nHe eivät ottaneet huomioon, että valta tuo myötänsä suuria\nkiusauksia, vaan ne vaativat, että Kustaa seisoisi kiusausten\nyläpuolella.\n\nMielet olivat kuohuksissa, kaikkialla vallitsi levottomuus ja siitä\nsyytti Kustaa uskonpuhdistajiensa leväperäisyyttä. He taas väittivät\nsiihen olevan syynä, että kuningas oli ryöstänyt kirkolta kaikki\nrahavarat ja usein antanut papinpaikkojen olla vuosikausia ilman\nsielunpaimenta, jona aikana kruunu oli kantanut tulot.\n\nHe vaativat, että arkkipiispa ryhtyisi nuhtelemaan kuningasta, mutta\ntämä lempeä, sävyisä mies ei milloinkaan käyttänyt pakkokeinoja. Kun\nkuningas vihan vimmoissa moitti pappeja hengellisten tietojen ja\nohjauksen puutteesta, niin antoi Lauri hänelle tyyniä, määrättyjä\nvastauksia. Usein lausui hän ankariakin totuuksia, mutta ei hän\nmilloinkaan kiivastunut eikä unohtanut vannomaansa uskollisuusvalaa.\n\nLauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika saivat siis tulla toimeen\nomin voimin. Sekä yksityiselämässään että saarnatuolista tekivät he\nkyllä ankaria syytöksiä Kyösti kuningasta vastaan, mutta tämä ei\nnäyttänyt niistä paljon välittävän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin jo mainittua, oli nuoren prinssin opettajaksi otettu muuan\nsaksalainen, Yrjö Norman.\n\nMutta pian sai Ruotsi onnen vastaanottaa toisenkin saksalaisen\nseikkailijan, nimittäin Konrad von Pyhyn eli Peutingerin.\n\nOman tiedonantonsa mukaan oli hänellä ollut paikka roomalaisen\nkeisari Ferdinandin hovissa. Mutta sieltä hänen oli pitänyt paeta\nerään kaksintaistelun tähden ja nyt oli hän tullut Ruotsiin hakemaan\nvirkaa.\n\nHän oli vielä nuori herra, tunsi erittäin hyvin Europan olot ja\nomisti ikäänsä nähden harvinaisen työkyvyn.\n\nMielihyvällä otti Kustaa hänet palvelukseensa. Tämä mies oli varmaan\ntuottava maalle hyötyä.\n\nvon Pyhy sai asua linnassa, aivan likellä maamiestään Yrjö Normania.\n\nViimemainitun oli onnistunut voittaa prinssi Eerikin, nuoren\noppilaansa rakkaus, ja hän vakuutti kuninkaalle, että nuori\nprinssi on nero, joka voi oppia miten paljon tahansa, mutta jätti\nmainitsematta, oliko syynä siihen luonnollinen kehitys vaiko mainio\nopetus.\n\nTietysti tämä odottamaton uutinen suuresti ilahutti Kustaata.\n\nMolemmat saksalaiset viettivät täydellistä perhe-elämää Tukholman\nlinnassa.\n\nHe aterioitsivat kuninkaallisten kanssa ja ottivat joka iltapäivä\nosaa heidän tanssiinsa; sitäpaitsi saivat he olla läsnä\nkuninkaallisten pienissä illanvietoissa, joissa usein keskusteltiin\nmitä tuttavallisimmistakin asioista.\n\nNiissä ilmaisi Kustaa sisimmätkin ajatuksensa, puhui suunnitelmistaan\nmaan kehitykseksi ja lausui tyytymättömyytensä kirkolliseen\nhallitukseen, joka ei hänen mielestään laisinkaan vastannut hänen\ntoiveitaan. Vihdoin hän myöskin ilmaisi olevansa hyvin suuttunut\nsiitä, että henkilöt, joiden onnestaan oli kiittäminen häntä,\nsaarnatuolista ahdistivat hänen persoonaansa.\n\nSaksalaiset kuuntelivat henkeä pidätellen. Tämä puhe vasta oikein oli\nheidän mieleensä.\n\nMolemmat herrat saivat olla läsnä myöskin aamu- ja iltarukouksissa,\njotka Kustaa itse parhaasta päästä toimitti.\n\nSitte työskenteli von Pyhy kuninkaan kanssa hänen yksityisessä\nhuoneessaan. Kustaa oli nyt vihdoin tavannut miehen, joka tunsi\nkieliä, ja hän tiesi käyttää häntä hyväkseen.\n\nMutta von Pyhylle jäi paljon joutilastakin aikaa. Ratsastusretkiin\nhän harvoin otti osaa, vaikka hän osottautui taitavaksi\nratsastajaksi, sillä hän valitti olevansa heikkorintainen ja heitti\nvähitellen ratsastamisen kokonaan.\n\n— _Me_ ymmärrämme toisemme, virkkoi von Pyhy Normanille, pitemmän,\nsalaisen keskustelun jälkeen.\n\n— Täydellisesti! vastasi Norman.\n\n— Jos tuumamme toteutuvat, niin joutuu koko kirkollinen valta meidän\nkäsiimme.\n\n— Ensin meidän täytyy toimittaa vaarallisimmat vastustajat pois\ntieltä.\n\n— Välttämättömästi, virkkoi von Pyhy miettiväisenä.\n\n— Mutta kuningas vaatii todisteita heidän syyllisyydestään.\n\n— Niitä ei liene mahdoton hankkia.\n\nKun ihminen antautuu paholaisen palvelukseen, niin saattaa hän\nainakin alussa luottaa hänen apuunsa, von Pyhy oli kerran,\nsattuessaan käymään kultaseppä Ulmanin myymälässä, kuullut\nmainittavan mestari Olavin nimeä tavalla, joka edellytti, että\nkultasepän väet likemmin olivat tutut saarnaajan kanssa, ja tälle\nperustukselle rakensi saksalainen tuumansa.\n\nHän läksi myymälään toistamiseen ja näki siellä silloin\nseitsentoistavuotiaan Åsan.\n\nHän mieltyi häneen paikalla; hänen täytyy saada tyttö omakseen,\nmaksoi mitä maksoi.\n\nHetkiseksi unohti hän kokonaan varsinaisen asiansa.\n\nEräänä iltana asettui hän odottamaan Åsaa, kun tiesi hänen olevan\nkotimatkalla, ja puhutteli häntä silloin.\n\nTyttö antoi nokkelan vastauksen ja tahtoi jatkaa matkaansa.\n\n— Pysähtykää! lausui saksalainen. — Minä käsken!\n\n— Minua ei kukaan käske, vastasi Åsa, mutta pysähtyi kuitenkin ja\njäi herraan katsomaan.\n\n— Tunnetteko minut?\n\n— Kyllä, vastasi tyttö punastuen.\n\n— Olen käynyt kaksi kertaa teitä tapaamassa.\n\n— Minuako?\n\nÅsa punastui entistä enemmän.\n\n— Minulla on tärkeä asia, asia, jonka tahdon uskoa yksin teille.\n\n— No, sanokaappa.\n\n— En täällä... joku saattaisi meidät nähdä.\n\n— Minä en pelkää.\n\n— Tulette pelkäämään, kun kuulette salaisuuteni.\n\nTyttö kävi uteliaaksi.\n\n— Saatatte toki käsittää, virkkoi hän, — etten aio lähteä\ntapailemaan vierasta miestä.\n\n— Ottakaa mukaanne kuinka monta henkeä hyvänsä, kunhan otatte\nsellaisia, joihin täydellisesti voitte luottaa.\n\nYhtymäpaikaksi määräsi hän kauniin pienen lehdon Eteläportin\nulkopuolella ja käski Åsan tulla sinne kello kuusi seuraavana iltana.\n\nTehden kohteliaan, miltei kunnioittavan kumarruksen, läksi hän,\npäätään kääntämättä.\n\nMutta sensijaan kääntyi Åsa ja jäi taakseen katsomaan. Tuo oli\nylhäinen herra, sen saattoi paikalla huomata... Mutta mitä hän\nhänestä tahtoi?... Ja mennäkö häntä tapaamaan?... Keitä ottaa\nkanssaan?\n\nÅsa mietti päänsä halki, mutta läksi vihdoin — yksin.\n\nKokeneella silmällään huomasi von Pyhy heti, että tyttö oli\npukeutunut erityisen huolellisesti.\n\nHän kohteli häntä, niinkuin viimeinkin, suurella kunnioituksella.\nTyttö oli tullut yksin, täytyihän hänen herättää hänessä luottamusta.\nSaksalainen pyysi häntä istumaan sammalmättäälle, jonka hän kiireesti\noli valmistanut istuinpaikaksi, levittämällä sille peitteen.\n\nTämä miellytti Åsaa suuresti ja hän istuutui.\n\nvon Pyhy otti nyt pensaasta esiin tarjottimen, joka oli kukkurallaan\nkaikellaisia herkkuja sekä pienen pullon ja kaksi lasia.\n\nSitte istuutui hän hänen jalkainsa juureen.\n\n— Tehkää minulle se ilo, virkkoi hän, — että maistatte näitä\nkotimaani hedelmiä.\n\nTyttö oli sekä hämillään että ihastuksissaan. Verenkarvainen\nmandariini häntä houkutteli, ja vieden sitä huulilleen, kysyi hän:\n\n— Mikä on kotimaanne?\n\n— Italia, vastasi mies kaihomielin; — ja sinne minä kyllä pian\npalaan.\n\n— Vai niin, virkkoi tyttö pettyneenä.\n\n\"Joko nyt!\" ajatteli saksalainen. \"Naiset ovat kaikkialla\nsamallaiset.\" Sitte kehoitti hän häntä juomaan viiniä. Åsa vakuutti,\nettä se on taivaallista, mutta hirveän vaarallista, jonkatähden ei\nhän tahdo tyhjentää lasia.\n\n\"Varovainen\", mietti von Pyhy, \"sitä parempi!\"\n\nHe leikkivät ja lavertelivat kuin lapset. Mies osasi mainiosti\nasettua tytön mielentilaan; tytön lapsellinen suoruus häntä vaan\nhurmasi.\n\nOli jo kulunut hyvän aikaa, kun tyttö äkkiä huudahti:\n\n— Mutta mitä teidän pitikään sanoa minulle?\n\n— En tänään saata sanoa sitä.\n\n— Miksette?\n\n— Sanon sen seuraavalla kerralla... Luvatkaa, että vielä kerran saan\nteidät tavata! pyysi hän tuskallisesti.\n\n— Mikä teidän on? Oletteko sairas?\n\n— Älkää kysykö! Sanokaa ainoastaan, koska taas saan teidät nähdä.\n\n— En tiedä, vastasi tyttö epäillen.\n\n— Minä toistan vielä sanani: ottakaa mukaanne keitä tahdotte, kunhan\ntäydellisesti voitte luottaa heihin.\n\n— Siinä tapauksessa tulen yksin, sanoi tyttö, salavihkaa luoden\nhäneen silmäyksen.\n\nMies pysyi varsin vakavana ja vihdoin lupasi Åsa, että hän — ehkä —\ntulee kahden päivän perästä, jos hänellä on aikaa.\n\nHe erosivat, keveästi painettuaan toistensa kättä.\n\nvon Pyhyn täytyi hillitä itseään. Olipa se tunteeton, tuo kaunis\ntyttö, joka kylmänä oli kestänyt hänen katseensa. Toisin olisi\nmenetellyt etelän tytär.\n\nÅsa oli joutunut aivan suunniltaan. Että hänelle olikin sattunut\ntällainen seikkailu!... Mutta herra ei ollut puhunut sanaakaan\nrakkaudesta ja sitä olisi Åsa miltei odottanut.\n\nMutta odotetaanpahan hiukan, kyllä hän hänet vielä siihen pakoittaa.\n\nVihdoin tuli odotettu päivä.\n\nÅsa oli iloinen ja vapaa käytöksessään.\n\nvon Pyhy tarkasteli häntä, mutta pysyi yhtä huomaavaisena kuin\nedelliselläkin kerralla. Herkut otettiin nytkin esille ja hänen\npyynnöstään tyhjensi Åsa viinilasin. Se vaikutti häneen miltei kuin\ntaikajuoma. Hänen rintansa alkoi kohoilla ja huulet paloivat.\n\n— Sanokaa se minulle nyt, juuri nyt! kuiskasi hän.\n\nJa mies teki intohimoisen, tulisen rakkaudentunnustuksen, ja tyttö\nkuunteli sitä nauttien. Hän painui petturin syliin ja otti vastaan\nhänen tuliset, aistilliset suudelmansa ja hyväilynsä.\n\nSamassa kuului pitkä valitushuuto.\n\nMolemmat hypähtivät istualtaan ja näkivät varjon katoavan puitten taa.\n\n— Kuka se saattoi olla? huudahti Åsa.\n\nvon Pyhy yltyi vihan vimmoihin. Hän karkasi ilkiön jälkeen,\nottaakseen hänet kiinni, mutta ei löytynyt ketään, ja kun hän palasi,\noli Åsakin kadonnut.\n\nHän kiroili ja sadatteli! Hän ei voi eikä tahdo luopua tytöstä. Juuri\nnyt hän häntä tarvitsee!\n\nYöt päivät mietti hän, mihin keinoihin ryhtyä. Hän vartioi häntä,\nmutta ei nähnyt hänen lähtevän kävelemään kuin ainoan kerran ja\nsilloin oli hänen kanssaan nuori mies, joka näytti vartioivan sekä\nÅsaa että jokaista vastaantulijaa.\n\nÅsa oli valittanut voivansa pahoin ja sentähden pysynyt sisällä monta\npäivää. Voi, miten hän kärsi. Eikä ollut ketään, jolle hän olisi\nvoinut, tai jolle hän olisi uskaltanut kertoa salaisuutensa.\n\nSiitä hän oli aivan varma, että ritari tulisi häntä tapaamaan. Mutta\nmitä hän sanoisi ja mitä tulisi Åsan vastata hänelle? Hänen ihanin\nunelmansa oli aina ollut päästä ritarin rouvaksi! Vaihtuisiko unelma\ntodellisuudeksi?\n\nSamassa tuli joku kaupustelija tarjoamaan hänelle helyjä; sanoi\nkauppaavansa ainoastaan ulkomaalaisia tavaroita.\n\nSuuresti tyttö hämmästyi, kun hän pisti paperipalasen hänen käteensä!\n\nHän ei uskaltanut ruveta sitä lukemaan ennenkuin omassa huoneessaan.\n\n\"Pidä ovesi auki tänään kl. 8!\" oli siihen kirjoitettu. Ei mitään\nmuuta!\n\nOnpa hänessä rohkeutta!... Ja vaatimuksia!... Entä jos Åsa\nilmoittaisi isälleen!\n\nMutta silloin täytyisi hänen tunnustaa, että jo kahdesti oli käynyt\nhäntä tapaamassa.\n\nJa sitä ei hän voinut tehdä.\n\nEntä jos hän menisi Kristinan luo ja olisi siellä yötä.\n\nMutta silloin ei hän saisi tavata häntä.\n\nHän tahtoi tietää kuinka hän uskalsi kohdella häntä sillä tavoin...\nAivan toisin kuin hänen entiset ihailijansa, kisällit! Miten syvästi\nhän sinä hetkenä halveksi heitä!\n\nEi, hän päätti jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan niinkuin morsian\nsulhasensa, hän päätti pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa ja sytyttää\npienen huoneensa täyteen tulia, niinkuin hänen sydämensä oli täynnä\niloa.\n\nHän ei varmaan tietänyt, pyytäisikö häntä jo tänä iltana\npuhuttelemaan isää. Ainoastaan siitä hän oli varma, että kaikki hänen\nkauniit unelmansa nyt vaihtuisivat todellisuudeksi. Ja onni teki\nhänet ylimieliseksi ja rohkeaksi.\n\nHän käski Fransin ostaa niin paljon kukkasia kuin suinkin sekä\nkaksikymmentä vahakynttilää, mutta kenenkään tietämättä. Ja tavarat\nolivat kannettavat Åsan kamariin.\n\nNuorukainen lupasi, mutta Åsa ei huomannut kuinka epäluuloisesti hän\nsilmäili ympärilleen.\n\nMonasti oli tyttö miettinyt, hänkö... mutta olihan se mahdotonta!\n\nFrans toi kotiin mitä ihanimpia kukkia ja auttoi Åsaa pistelemään\nniitä ikkunapieliin ja seinille, joten huone oli kuin kukkatarha.\nÅsa taas oli hankkinut lampetteja, joihin pantiin kynttelejä ja\njoiden ympäri kiedottiin seppeleitä. Kokonaisuus teki viehättävän\nvaikutuksen.\n\n— Sytytänkö kynttilät? kysyi Frans.\n\n— Ei, sen teen itse. Frans ei ole kysynyt miksi minä näin\nkoristelen! virkkoi hän sitte, itsekseen miettien, miksi poika oli\nniin vaitelias ja alakuloinen.\n\n— Odotatte kai vieraita!\n\n— Kyllä, harvinaisia vieraita, Frans.\n\n— Haluaisinpa heidät nähdä, virkkoi nuorukainen ilkkuen.\n\n— Kyllähän Frans heidät aikoinaan saa nähdä. Menee nyt vaan pois.\n\nFrans läksi — itkien.\n\nMutta oli jo niin myöhäistä, että Åsan piti pukeutua. Hän puki\nylleen valkean, silkkikukkasilla kudotun villahameen. Käsivarret ja\nkaula olivat paljaat, kaulassa kiilsi rubiinikoriste, käsivarsilla\nhohtokivillä koristetut rannerenkaat, ruusuja piteli hiuksissa\nkiiltävä timanttineula. Nuorekkaassa kauneudessaan oli hän\nvedenneidon kaltainen.\n\nJo kuului askeleita. Nyt hän varmaan tulee. Tyttö asettui\nkynttiläkruunun alle... Miten hänen sydämensä sykki!\n\nOvi avautui... kynttilän valo häikäisi; ovi sulkeutui, hetkisen\nperästä pistäytyi raosta sisään pää... hänen päänsä! Valaistus\nvaihteli niin omituisesti... ritari ei uskonut silmiään; mutta sitte\nheittäytyi hän neidon jalkojen juureen.\n\n— Sinä ihanista ihanin! huudahti hän. Tyttö pelkäsi Fransia.\n\n— Sulkekaa ovi! virkkoi hän.\n\nVieras noudatti paikalla hänen kehoitustaan; mutta nyt ei hän enään\nheittäytynytkään hänen jalkainsa juureen, vaan kietoi rohkeasti\nkätensä hänen ympärilleen, katseli häntä kauvan ja huudahti sitte:\n\n— Kuinka sinä olet kaunis!\n\nTyttö pelästyi ja koetti vetäytyä pois, mutta hän sulki hänet\nsyliinsä.\n\n— Sinä roisto! kuului samassa heidän takaansa ja nuijan isku sattui\nvon Pyhyn olkapäähän.\n\nHän vaipui maahan.\n\n— Isä, isä, hän on kihlattuni! huusi Åsa, — ja sinä tapat hänet!\n\n— Kyllä, jos hän tällä tavalla kosii, jatkoi vanha Ulman,\ntoistamiseen nostaen nuijaansa.\n\n— Tapa minut ensin! pyysi Åsa ja tarttui isänsä käsivarteen.\n\nvon Pyhy oli yhä pitkänään permannolla, hän näki timanttien\nkiiltelevän Åsan kaulalla ja käsivarsilla, hän rakasti häntä\nhurjasti. Mutta jos kuningas saisi vihiä hänen seikkailustaan, niin\nolisi hänen tulevaisuutensa mennyttä; tässä ei ollut muuta neuvoa\nkuin alistua ja nöyrtyä, mutta viisaasti ja suurella varovaisuudella.\n\nHän nousi, vaikka olkapäähän pahasti koski. Siihen ei nyt auttanut\nkatsoa.\n\n— Minä olen tämän kaiken ansainnut, virkkoi hän; — saanko nyt sanoa\npari sanaa puolustuksekseni?\n\n— Ehkä ensin saan kysyä, mikä on nimenne?\n\n— Konrad von Pyhy, Dubbenitzin perillinen! Olen tullut Ruotsiin\nkeisari Kaarle V asioissa. Ruotsin kuningas kunnioittaa minua\nluottamuksellaan ja minulla on syytä toivoa, että täällä voin kohota\nkorkeimpiinkin kunniapaikkoihin.\n\nUlman teki vaistomaisesti kumarruksen. Hämmästys oli miltei\nlamauttanut Åsan.\n\n— Heti kun Åsan näin, jatkoi seikkailija, — valtasi minut mitä\nkiihkein rakkaus; minä olen jo kahdesti saanut hänet houkutelluksi\nmetsään tapaamaan itseäni ja hän saattaa todistaa, että kourin kynsin\nolen taistellut intohimoa vastaan, joka päivä päivältä on käynyt\nminulle voittamattomammaksi.\n\n— Tämä taisteluko teidät tänään tänne johti? kysyi Ulman katkeralla\nivalla.\n\n— Ei, tänään olin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen; tulin tänne\nkosimaan tytärtänne.\n\n— Kosimaanko tytärtäni? toisti Ulman.\n\n— Sanoinhan minä sen, isä!\n\n— Mutta oletteko ajatellut, puhui Ulman epäillen, — että mies, joka\non niin korkeassa asemassa kuin te...\n\n— Myönnän, etten tähän saakka ole ajatellut muuta kuin rakkauttani,\nmutta olenhan minä vapaa ja riippumaton mies, eihän kukaan voi\npakoittaa minua kantamaan taakkaa, jota en tahdo kantaa.\n\n— En tahdo asettua teidän onnenne tielle, puhui Åsa, — erotkaamme\nmieluummin!\n\n— Hyvän maineesi olet menettänyt! huudahti Ulman; — teidät nähtiin\nEteläportilla.\n\nHuudahtaen kätki Åsa pään käsiinsä.\n\n— Kuulkaa nyt mitä minä ehdotan, virkkoi von Pyhy.\n\n— Me menemme nyt naimisiin, mutta pidämme avioliittomme salassa\nkaksi vuotta; silloin on asemani täällä varma ja siksi olen ehtinyt\nhankkia naimaluvan niiltä, joista perintötilani Pommerissa ovat\nriippuvaiset.\n\nIhaillen katseli Åsa rakastettuaan. Ulman epäili; tällaista onnea ei\nhän ollut saattanut edes uneksiakaan, mutta kuitenkin...\n\n— No, joko olemme selvillä asiasta?\n\n— Ei kai sillä niin kiire ole?\n\n— On kyllä; mikä estää meitä heti menemästä vihille?\n\n— Ruotsin laki; ensin on kolme kertaa kuulutettava.\n\n— Ei minun maani lakien mukaan, ja sitenhän kaikki, joka on\npidettävä salassa, tulisi tiedoksi!\n\nKeskustelun aikana oli olkapää ruvennut paisumaan ja kipu nähtävästi\nkasvanut, koska kiihkeä rakastaja äkkiä kalpeni ja pyörtyneenä kaatui\nmaahan.\n\nÅsa heittäytyi itkien hänen viereensä ja koetti kaikin voimin saattaa\nhäntä tointumaan.\n\nVälskäri noudettiin paikalle, takinhiha leikattiin auki ja sairas\nlaskettiin pehmeälle rahille.\n\nHerättyään pyysi hän, että hänet vietäisiin kotiin linnaan ja että\nUlman seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään.\n\nKaikki hänen toivomuksensa täytettiin.\n\nMitä saksalainen lieneekään puhunut Ulmanille, mutta kun hän palasi\nkotiin linnasta, niin ilmoitti hän, että kuulutuksen piti tapahtua\nsyrjäisessä maalaiskirkossa, jossa kävi hyvin vähän kansaa. Kolmen\nviikon kuluttua piti Åsan isänsä kanssa matkustaa sinne, sillä ennen\nei sulhanen saattaisi tulla terveeksi; hän tulisi sitte perässä\nja vihkiäiset olisivat paikalla. Kahdeksan viikkoa viipyisivät he\nsiellä. Sitte palaisi Åsa isänsä luo ja von Pyhy linnaan. Senjälkeen\nsaisivat he ainoastaan harvoin tavata toisensa.\n\nÅsan mielestä näytti tämä onni sangen kurjalta, mutta isä lohdutti\nnyt vuorostaan häntä; kaksi vuotta täytyisi heidän kärsivällisesti\nodottaa, sinä aikana saisi hänkin varastonsa myydyksi.\n\n— Etkö sinä aio jatkaa ammattiasi?\n\n— En, minäkin aion tästä kiivetä korkeammalle.\n\n— Mihin, isä?\n\n— En oikein tiedä, mutta kallis lysti siitä tulee, sillä se maksaa\n20,000 guldenia.\n\n— Miten hyvä hän on, kun pitää huolta meistä molemmista!\n\n— Mutta nyt emme saa tästä asiasta hiiskahtaakaan; muista, ettei\nyksikään elävä sielu saa sitä tietää.\n\n— Kyllä minä puolestani vaikenen.\n\nKolmen viikon perästä solmittiin todellakin kummallinen avioliitto;\nkukaan ei siitä aavistanut mitään, paitsi rakastunut Frans, joka\nmustasukkaisen tarkkuudella vaanieli, arvaili, itki ja suri, mutta\nvaikeni, vaikeni ja vakoili.\n\nKun he palasivat matkaltaan, tiesi hän Åsan yhä elävän nuoren\nrakkautensa huumeessa, kaivaten ja ikävöiden puolisoaan; Frans\nhuomasi hänen kasvoistaan, koska hän salaa oli käynyt hänen luonaan\nja kärsi hänen kanssaan, kun hän kauvan oli tulematta.\n\nvon Pyhy oli kertonut tehneensä pienen matkan sisämaahan, oppiakseen\ntuntemaan mimmoinen mieliala siellä vallitsi papistoa kohtaan.\nPalatessaan kertoi hän kuninkaalle, että Antero Hannunpoika\nsalaisessa ripissä oli ilmaissut mestari Olaville aikoneensa murhata\nkuninkaan.\n\n— Se ei ole mahdollista! huudahti Kustaa.\n\n— Hannu Bökman on uskonut salaisuutensa kansleri Lauri Antinpojalle.\n\n— Tiedätkö sen varmaan?\n\n— Eivät he sitä salaa.\n\n— Hanki todistajia!\n\n— Koetan hankkia.\n\nNiitä sai sangen helposti.\n\nSillä nuo vilpittömät ihmiset eivät salanneet tekojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt seuraa sankarimme elämässä ajanjakso, jolloin hänen\ninhimilliset heikkoutensa parhaiten tulivat ilmi.\n\nSuurta menestystä seuraa aina suuret kiusaukset.\n\nTähän aikaan oli Kustaa mahtinsa ja kunniansa kukkuloilla; hän oli\nnyt mielestään kuningas Jumalan armosta, joten hänellä oli oikeus\nvaatia ehdotonta alamaisuutta ja kuuliaisuutta.\n\nHän ei saattanut antaa noille molemmille uskonpuhdistajille anteeksi,\nettä he \"olivat hänestä eronneet\". He taas väittivät ainoastaan\n\"pysyneensä vakaumukselleen uskollisina\". Varsinaisia syytöksiä heitä\nvastaan ei kuningas saattanut tehdä. Hänen moitteensa perustuivat\nepäilyksiin ja luuloihin, ilman varsinaista syytä.\n\nEnsimäinen todellinen syy oli se, että Olavi saarnatuolista nousi\nhäntä vastaan, mutta Kustaa tukahutti kiukkunsa. Parasta oli olla\ntulta sytyttelemättä.\n\nMutta nyt saattoi hän tehdä todellisen syytöksen heitä vastaan: he\nolivat tietäneet, että murhayritys oli tekeillä.\n\nHän ei siis ollut väärässä: he olivat hänen, kuninkaan, vihollisia.\n\nVihamieliset tunteet, jotka kauvan olivat kyteneet hänen povessaan,\nolivat täysin oikeutetut.\n\nJa jos he olivat kyenneet tähän, niin saattoi heiltä odottaa mitä\ntahansa.\n\nEhkä viha ja nurjamielisyys olivat olleet johtamassa kaikkia heidän\ntoimiaan.\n\nKun tämä oli tapahtunut ystävyyden varjon alla, niin mitä saattoikaan\nsilloin odottaa julkisesta vihollisuudesta!\n\nKustaa käytti von Pyhyä apunaan ja tämä osoitti aivan ihailtavaa\nvirkaintoa.\n\nYrjö Normankin sai ottaa osaa asioihin. Molemmat tarjosivat Kustaalle\nhyvää tukeaan.\n\nPian oli yritys toteutettava, ukkosnuolena tuli sen iskeä syyllisiin.\n\nJoulun aikana kutsuttiin herrainpäivät kokoon Örebrohon ja syytetyt\nsaivat käskyn tulla sinne.\n\nTyynesti ottivat he vastaan sanoman.\n\nMutta Kristinan valtasi levottomuus.\n\n— Oi, huudahti hän, — minä olen tuntenut sen jo ilmassa! Nyt se\nhirveä tapahtuu!\n\nMestari Olavi oli viime aikoina kirjoittanut kronikkaansa, joka\nsisälsi Ruotsin historian vuoteen 1521 ja joka vasta hänen kuolemansa\njälkeen piti painettaman.\n\nHän lukitsi sen huolellisesti laatikkoon.\n\n— Kristina, virkkoi hän, — se on minun testamenttini. Jätä se\nveljelleni, arkkipiispalle, kun olen kuollut.\n\n— Aiotko sinä todellakin minut jättää? kysyi Kristina, purskahtaen\nitkuun.\n\n— Minä olen, vastasi Olavi, — uudenvuodenpäivänä aikonut pitää\nsaarnan, joka varmaan...\n\n— Miettisit mieluummin keinoa, joka voisi sinut pelastaa, puhui\nKristina. — Se olisi parempi!\n\nSamassa tuli kansleri.\n\n— Tätä olen minä odottanut aina siitä asti, kun saksalaiset tulivat\nmaahan, sanoi hän.\n\n— Mitä heillä on tekemistä tämän asian kanssa?\n\n— Me olemme heidän tiellään. Saammepa nähdä, että he laativat\nkanteen.\n\n— En käsitä mistä he aikovat meitä syyttää.\n\n— Aina ihminen kiven tapaa, jos tahtoo toisen kivittää!\n\n— Luuletko asian päättyvän sillä tavalla?\n\n— Luulen!\n\n— Ja kuolet mielelläsi?\n\n— Olen yhä useammin viime aikoina tuntenut halua päästä näkemään,\nmiltä haudan toisella puolen näyttää.\n\n— Minä tulen mielelläni mukaan, sanoi Olavi.\n\n— Olemme paljon kulkeneet käsi kädessä tässä elämässä, puhui\nkansleri. — Yhdessähän me pyhän kirjan kautta katselimme autuaitten\nmajoja; ehkä me nyt käsi kädessä saamme muuttaa niihin!\n\n— Sinun seurassasi on se retki minulle rakkaampi kuin kenenkään muun\nseurassa.\n\n— Mutta jos, jatkoi kansleri, — toinen tai toinen meistä sattumalta\nsaisi armon, niin eikö ihminen lujalla tahdolla voisi odottaa toista\njoko täällä tai siellä?\n\n— Sitä mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut; saattaisikohan käydä\nsillä tavalla?\n\n— En tiedä; se ajatus juolahti äkkiä mieleeni.\n\n— On ainakin hyvä, että yhdessä saamme lähteä Örebrohon.\n\nKristina tunsi kuinka vähäarvoinen hän oli heille molemmille! Mutta\nhän ei saanut häiritä heitä kyynelillään ja tuskallaan. Ainoastaan\nensi hetkessä oli tunne näyttänyt voittamattomalta, sitte päätti hän\npysyä väkevänä, kunnes he olisivat lähteneet.\n\nHän ei edes pyytänyt saada seurata heitä Örebrohon; saattoihan hän\nlähteä perässä, jos tahtoi.\n\nHe läksivät, lausuen jäähyväisensä hymysuin, ystävällisin sanoin.\n\nYksin jäätyään saattoi Kristina itkeä niin paljon kuin häntä halutti.\n\nMutta Tukholman linnassakaan ei joulu sinä vuonna ollut niin hauska\nkuin tavallisesti.\n\nJa kuitenkin olisi iloitsemiseen ollut täysi syy.\n\nSvante Sture ja hänen nuori rouvansa olivat nimittäin ensi kertaa\nvieraina sukulaistensa luona.\n\nMärta rouvan pienen pojan nimi oli Niilo ja hän oli hänestä\ntavattoman ylpeä.\n\nSe oli niin erinomainen lapsi, äiti ei koskaan voinut kylliksi kehua\nhänen hyveitään.\n\nMutta ollessaan kahdenkesken Margareetan kanssa, virkkoi hän:\n\n— Näin meidän kesken sanoen, sovin minä paljon paremmin Svanten\nemännäksi kuin sinä.\n\n— Sen minä kyllä uskon, vastasi Margareeta.\n\n— Hän ei pidä huolta mistään, metsävarkaat saavat vapaasti mellastaa\nja metsävartiat vaan katselevat hävitystä.\n\n— No mitä sinä sitte heille voit?\n\n— Minä komennan heitä kaikkia; metsävartijat, piiat ja rengit,\nkaikki pelkäävät minua!\n\n— Oletko saanut pitää vanhan nimesi?\n\n— \"Märta kuningas\"!... Olen kyllä!\n\n— Mitä miehesi siitä sanoo?\n\n— Ei hän nyt siitä oikein pidä, mutta jos hän saisi vallita talossa,\nniin menisi kaikki päin seinien!\n\n— Eikö hän välitä mistään?\n\n— Kyllä hän lukee, ja kirjoittaa myöskin; luullakseni siitä tulee\njotakin talousohjeita jalosukuisia nuorukaisia varten, ja sellaista\nhän mielellään saa kirjoittaa; minä en rajoita hänen vapauttaan,\nkunhan hän vaan pysyy poissa talouspuuhista, sillä niistä hän ei\nymmärrä mitään.\n\nMutta paitsi Svante Sturea oli kuningas pyytänyt myöskin herra Kustaa\nStenbockin ja Niilonpoika Gripin rouvineen ja lapsineen viettämään\njuhlia Tukholmassa.\n\nSitäpaitsi oli hän pyytänyt herra Juhana Turenpojan ja Kristina\nrouvan, mutta he pyysivät että saisivat tulla toisen kerran, sillä he\nolivat päättäneet tällä kertaa viettää joulun kotona.\n\nMutta Ebba rouva ja hänen ainoa naimaton tyttärensä, Anna, saapuivat.\nLieneekö syy ollut Anna neidin vai herra Bjelken, mutta häitä ei\nkuulunut.\n\nLinnaan tuli vielä muitakin vieraita sekä likeltä että kaukaa.\nKronikka sanoo, että vieraat aina mielellään saapuivat kuningas\nKustaan kutsuihin, vaikkapa monen penikulman päästä, sillä jokainen\ntiesi, että juhlat linnassa aina olivat iloiset ja hauskat. Kyösti\nkuninkaan kutsumuskirjeissä seisoi aina, että ritarien piti saapua\nvaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen pitämään hauskaa hänen ja\nhänen hyvien ystäviensä kanssa.\n\nTällaisia kutsumuskirjeitä oli tänäkin vuonna lähetetty ja\nkuninkaalliset suojat olivat täynnä iloista väkeä, naurua ja riemua.\n\nPelimannit soittivat sydämensä pohjasta ja nuoret tanssivat.\nTähän vuodenaikaan olivat tanssit vanhan tavan mukaan enimmäkseen\njoulutansseja, ja tanssiessa laulettiin ja parien lomitse pujotteli\npieniä poikia, jotka käsissään kantoivat täytettyjä kannuja ja\nvaroittelivat tanssivia törmäämästä kannuja vastaan. Varoitukset\neivät auttaneet, mutta jos tapaturma sattuikin, niin nauru ja huudot\npian saivat valitukset vaikenemaan. Ja entistä reippaammin kaikui\nlaulu: \"anna kätes mulle, minä tahdon antaa sydämeni sulle\". Niin\nliehui tanssivien joukko poikki permannon. Ja sitte lauloivat kaikki\nmiehissä: \"hei, nuoret tanssimaan, laulamaan\". Käsiä taputettiin,\ntehtiin piiri ja pyöriteltiin, anturat polkivat permantoa, kynttilät\nloimottivat miltei sammumaisillaan, pilvenä nousi tomu kattoa kohti\nja soitto soi epämääräisenä vinguntana. Naurettiin, huudettiin, ilo\noli ylimmillään.\n\nHerrojen von Pyhyn ja Normanin mielestä, jotka eivät koskaan olleet\nnähneet mitään tämäntapaista, olivat pidot \"ganz famos\"; keskenään he\ntosin nyrpistelivät nenäänsä, mutta ääneen ilmaisivat he ainoastaan\nkorkeinta tyytyväisyyttään, ottaen osaa iloon, minkä taisivat.\n\nPikku prinssi Eerik oli myöskin mukana. Hän näytti kehittyvän\nkauniiksi pojaksi eikä hän enään ollut ujo, umpimielinen lapsi,\nniinkuin ennen. Joskus vaan painui hänen nuorteille kasvoilleen\nvarjo, mutta tavallisesti se pian hälveni.\n\nHän tanssi sydämensä pohjasta ja valitsi aina toverikseen nuorimman\nja kauneimman tyttöjen parvesta.\n\nPikku Juhana viipyi mieluinten äidin luona tai leikkimässä Aatamin\nkanssa.\n\nKääpiö oli viime aikoina käynyt sangen raihnaaksi ja Kustaa oli hänen\ntyökseen uskonut lastensa hoidon.\n\nTämä luottamustoimi miellytti Aatamia suuresti; oikeastaan tuli hänen\npitää silmällä lasten hoitajattaria ja hän täyttikin tehtävänsä\nerittäin huolellisesti Margareetan suureksi iloksi.\n\nPikku Niilo Sture kiintyi kääpiöön siihen määrään, että Kustaa eräänä\npäivänä lausui Märtalle:\n\n— Niilo saa viedä Aatamin mukaansa Stegeborgiin.\n\n— Sepä hauskaa, vastasi Märta.\n\n— Mutta hän ei saa viipyä teillä kauvan; hänen pitää lähteä\ntervehtimään vanhaa ystävääni Arvid Vestgöteä ja viemään hänelle\nterveisiä minulta.\n\n— Våxtorpiin on Stegeborgista pitkä matka, virkkoi Märta.\n\n— Antakaa Aatamille hyvä hevonen, niin hän kyllä pian pääsee perille,\n\n— Saako hän sieltä palata Niilon luo?\n\n— Se riippukoon kokonaan hänestä itsestään; Aatami on metsän lapsi,\nhän tarvitsee vapautta.\n\n— Hän mahtaa jo olla sangen vanha?\n\n— Noin kolmenkymmenen, luullakseni.\n\n— Hän näyttää paljon vanhemmalta.\n\n— Metsä tulee häntä nuorentamaan, hän on liian kauvan ollut\nsuljettuna huoneeseen.\n\nOli jo kulunut pari päivää tästä keskustelusta. Aatamin käytöksestä\nsaattoi selvästi huomata, että hän iloitsi tulevasta vapaudestaan.\nMutta tuontuostakin jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan kuninkaaseen\nja kasvojen ilme näytti sanovan: \"kaikki muut kestän, mutta ero\nsinusta on vaikeinta\".\n\nMutta palatkaamme juhlivaan linnaan.\n\nSiellä syötiin, juotiin, naurettiin ja leikittiin, siellä puhuttiin,\nlaulettiin, soitettiin ja tanssittiin, kaikkien kasvoilta loisti ilo\nja tyytyväisyys.\n\nOli sentään joukossa yksi, joka harvoin hymyili eikä koskaan laskenut\nleikkiä, nimittäin kuningas; hän oli kerran verrannut itseään\nMoosekseen, joka vei Israelin kansan Egyptin maalta luvattuun maahan,\nmutta hän unohti, ettei Mooses, syntiensä tähden, koskaan päässyt\nsinne, sekä että hän itse asettui varjoon siitä valosta, jonka hän\noli saanut tuoda kansalleen.\n\nOmatunto on kova kurittaja ja Kustaa tunsi tehneensä väärin,\nsyyttäessään vanhinta ystäväänsä, kansleria, joka uskollisesti oli\nauttanut häntä työssä, josta hän ylpeili elintehtävänään.\n\nMutta hän ei kuunnellut tätä salaista, nuhtelevaa ääntä, hän kääntyi\npois Margareetansa kysyvistä, levottomista katseista ja iloitsi\nsiitä, että sukulaiset ja ystävät antoivat hänelle niin paljon\npuuhaa, ettei ollut tilaisuutta puhua työstä, johon kuningas uusien\nystäviensä avulla oli ryhtynyt.\n\nNämä kuiskuttelivat hänen korvaansa pahoja asioita, kaivoivat\nesiin kaikellaisia pikkuseikkoja, joita vääntelivät ja muodostivat\nkamaliksi aaveiksi! Pieninä pisaroina tippui myrkkyä yhtämittaa\nhänen korvaansa. Oli sangen mukavaa syyttää vanhoja ystäviä kaikesta\nepäjärjestyksestä, joka vallitsi maan kirkollisissa oloissa.\n\nKustaa oli luullut, että uskonpuhdistus taivaallisena mannana\nlankeaisi maalle ja kansalle ja sitte hän huomasikin, että se\npääasiallisesti ryhtyi poistamaan vanhoja kirkollisia tapoja eikä\nopettamaan kristinopin oikeaa henkeä.\n\nHän ei tullut ajatelleeksi, että rikkaat hiippakunnat ja hyvät\npapinpaikat houkuttelivat ihmisiä yhtymään kuninkaan mielipiteisiin;\nnäiden ihmisten virkainto oli tietysti samallainen kuin heidän\nkäsityksensä papin velvollisuuksista.\n\nTanskassa oli uskonpuhdistus pantu toimeen ilman vaikeuksia,\nainoastaan kuninkaallisen käskyn kautta; piispat olivat saaneet eron\nvirastaan ja heidän sijallensa oli pantu superintendenttejä.\n\nMiksei Ruotsissa saattaisi käydä samoin, jollei salaisilla keinoin\nedistettäisi vanhaa järjestystä ja kirkon entistä valtaa?\n\nMutta juuri kun haettiin aihetta pelättyjen mullistusten\ntoimeenpanemiseen, määräsi Kustaa uusien ystäviensä neuvosta, vastoin\nVesteråsin resessiä, kaikki kirkon kymmenykset kruunulle, sekä\nlähetti samaa tarkoitusta varten miehiä ottamaan takavarikkoon miltei\nkaikki kirkkojen jäljellä olevat kalleudet.\n\nViisaina, voiton- ja kunnianhimoisina, uhkarohkeina ja armottomina\nolivat saksalaiset onnenonkijat yhdessä tehneet suunnitelman,\nmiten Ruotsin kirkko olisi uudesta järjestettävä ja miten he itse\npääsisivät kiipeämään korkeimpiin kunniavirkoihin. Mutta näiden\ntuumien toteuttamiseksi oli tieltä raivattava pois kaikellaisia\nesteitä.\n\nSuurinta haittaa teki ehkä vanha kansleri, joka nautti yleistä\nkunnioitusta, mutta vaarallinen oli myöskin suurisuinen Olavi;\nnämä molemmat olivat siis toimitettavat pois tieltä. Senjälkeen\noli vaarallisin arkkipiispa; häntä vastaan ei ollut mitään\nmuistuttamista, hänen elämänsä ja hänen työnsä olivat kaikkien\nnähtävissä. Kuningas puhui hänestä aina suurimmalla kunnioituksella\nja rakkaudella, vaikka hän tosin joskus saattoi vimmastua, kun\nLaurilta saapui vastaus hänen ärtyisiin syytöksiinsä kirkon vikoja ja\npuutteita vastaan.\n\nLauri osoitti aina syyn vikoihin ja kun ne tavallisesti johtuivat\njostakin kuninkaan määräyksestä tai olivat luonnollinen seuraus\nasiain uudesta kulusta, niin kadottivat syytökset merkityksensä.\nKuningas vastasi silloin vihan vimmoissa, että älköön papisto\nluulkokaan saavansa miekkaa uudestaan käsiinsä, mutta pian unohti hän\nharminsa ja piti arkkipiispasta yhtä paljon kuin ennenkin.\n\nTämän miehen lankeemus oli mahdollinen ainoastaan hänen veljensä\nkautta; siten saataisiin hänen ja kuninkaan väli rikkoutumaan, ja\njotta kaikki kävisi pikemmin, viekoittelivat saksalaiset Kustaan\nmääräämään arkkipiispan veljensä tuomariksi.\n\nKustaa ei tahtonut suostua, mutta saksalaiset huomauttivat, että\nnythän tarjoutui erinomainen tilaisuus koetella, oliko arkkipiispan\nuskollisuus isänmaata ja kuningasta kohtaan niin suuri kuin miksi\nsitä ylistettiin.\n\nTuomareiksi määrättiin, paitsi arkkipiispaa ja Strängnäsin ja\nVesteråsin piispoja, kymmenen herraa kuninkaan neuvostosta sekä von\nPyhy ja hänen hengenheimolaisensa Yrjö Norman.\n\nYleisön huomion välttämiseksi haastettiin syytetyt tuomioistuimen\neteen vastaamaan teoistaan itse uudenvuoden aattona 1539.\n\nSyytökset sisälsivät, että Lauri Antinpoika, johdattaessaan kuninkaan\nuskonpuhdistusasiaan, pyhästi oli luvannut aina uskollisesti ja\nkaikin voimin auttaa häntä. Kustaa herra, siihen aikaan vielä\nkokemattomana ja nuorena, oli suuresti epäillyt ryhtyä asiaan, koska\nhänellä oli muita huolia ja koska hän pelkäsi, että yritys tuottaisi\nenemmän vaaraa kuin hyötyä.\n\nKun sitte talonpojat rupesivat kapinoimaan, niin unohti kansleri\nlupauksensa ja vetäytyi syrjään. Hän kuljetti kuninkaan, ikäänkuin\npitäen hiuksista kiinni, aavalle merelle ja sinne hän hänet heitti,\nvälittämättä siitä, jaksaisiko hän uida maihin vai eikö.\n\nEnsimmältä oli Lauri ylvästellen lausunut, ettei piispoilla tarvitse\nolla enemmän valtaa kuin kuningas heille suo, mutta sitte hän kravun\nlailla oli ryöminyt taaksepäin, tahtoen että he saisivat takaisin\nentisen mahtinsa.\n\nLaimeat olivat kaikki mestari Laurin toimet olleet. Ainoastaan\nsilloin, kun tuli kysymys lampaitten keritsemisestä, silloin oli hän\nollut ensimäisenä.\n\nHän oli aina kehunut, että hän evankeelisine joukkoineen on yhtä\nväkevä kuin kuningas ja että hän kyllä puolustaa itseään vetämällä\nmuita puoleensa, jollei kuningas häntä puolusta.\n\nSiihen aikaan, jolloin kuninkaalla oli sangen vähän kelpo väkeä\nja koirat häntä ajoivat takaa kuin ahdistettua hirveä, oli hänen\ntäytynyt kantaa myllynkivenpainoisia huoliaan sydämessään, jottei\nLauri matkaansaattaisi vielä suurempia petoksia, koska hänen\npääpyrintönään oli hänen herransa ja kuninkaansa tuho.\n\nSalaviekkaalla vakuutuskyvyllään oli hän johdattanut kuninkaan\ngottlantilaissotaan, jotta hän kokonaan menettäisi kuninkaallisen\narvonsa ja onnensa.\n\nKuninkaan oleskellessa Smålannissa oli hän yhdessä mestari Olavin\nkanssa ruvennut hävittämään alttareja, kirkkoja ja luostareja, kunnes\nheidän aikaansaamansa kiihko jo oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaksi.\nSittemmin he linnanvouti Pietari Hårdin kanssa vielä olivat\nryöstäneet kirkkoja ja hävittäneet alttareja, muka siten poistaakseen\nmessun jumalanpalveluksesta. Eivät he myöskään olleet tehneet tiliä\nverosta, jonka olivat kantaneet.\n\nKun kuninkaan kamreeri Olavi Broms epärehellisesti oli hoitanut\nkuninkaan kamaritiluksia, niin Lauri suoraan oli kysynyt, mitä\nkuningas tekee niin paljolla rahalla — hyvät ystävät olisivat muka\nhänelle paljon hyödyllisemmät.\n\nLauri ja Olavi olivat jo aikoja sitte salaisten rippien kautta\nhankkineet tiedon siitä hirveästä salaliitosta, joka v. 1536 uhkasi\nkuninkaan henkeä ja valtakunnan onnea. Ja vaikka he tiesivät, että\nteurastus odotti kuninkaallista, persoonaa, niin eivät he ajoissa\nolleet varoittaneet häntä.\n\nTaivaan Jumala oli suuren armonsa ja voimansa kautta ilmoittanut\nmurhan ja salajuonet, joiden vertaa tuskin tavataan missään\nhistoriassa, kuninkaalle, joten paha saatiin ehkäistyksi.\n\nLisäksi olivat Lauri ja Olavi vielä kehoittaneet kuningasta\nvapauttamaan petturit rangaistuksesta.\n\nVarsinkin syytettiin mestari Olavia siitä, että hän tämän johdosta\noli vedonnut Pyhään sanaan, mutta väärentämällä sen merkitystä.\n\nVielä oli hän selittänyt, että muutama päivänsappi, jonka hän näki\ntaivaalla, ennusti rangaistusta esivallan synneistä.\n\nNämä olivat pääasialliset syytökset.\n\nMonet niistä olivat aivan väärät, toisissa ilmeni selvä vääristely,\nkaikista henki katkeruus ja kiukku. Ne todistivat selvästi, että\nsyyttäjä syytettyjensä kustannuksella toivoi pääsevänsä suureen\nasemaan.\n\nKaikesta saattoi huomata, että von Pyhy, kuninkaan nykyinen kansleri,\noli laatinut kanteen.\n\nMestari Olavi vakuutti, tavalliseen huolettomaan tapaansa, sekä\nJumalan että omatuntonsa edessä, ettei hän julkisesti eikä salaa\nollut tahtonut vahingoittaa. Päinvastoin oli hän aina tahtonut\npuolustaa kuninkaan etuja ja hyötyä.\n\nLauri Antinpoika pysyi merkillisen tyynenä; syytökset eivät\nloukanneet häntä niin paljon kuin ne häneen koskivat.\n\nSaattoiko kuningas Kustaa todellakin soimata häntä työstä, jota hän\nitse piti toimintansa kruununa?\n\nSelvästi saattoi huomata, että syytökset olivat alleviivatut.\nKuningas joko ei tuntenut niitä, tai oli hänestä tullut tyranni, joka\nmistä hinnasta tahansa tahtoi päästä vanhoista ystävistään.\n\nLauri vastasi, että koska syytöksiä oli niin paljon eikä hän saata\nmuistaa niitä kaikkia, niin hän pyytäisi jäljennöksen asiakirjoista.\nSitte hän kirjallisesti vastaisi niihin kaikkiin.\n\nSyytetyt vietiin nyt asuntoon, jossa heitä pidettiin vankeudessa.\n\nMyöhään illalla tuli arkkipiispa salaa heidän luokseen.\n\nHän huomautti heille, että kirkon olemassaolo on vaarassa. Kuningas\nluottaa noihin molempiin hävyttömiin onnenonkijoihin ja Lauri\nAntinpojan aiottua kirjallista vastausta tulevat he käyttämään\nainoastaan aseena, jolla he vielä enemmän ärsyttävät kuningasta.\n\n— Mutta entä neuvosherrat? huudahti Olavi.\n\n— He ovat tällä hetkellä suosikkien tottelevaisia palvelijoita.\n\n— Oikeutta ei siis enään ole olemassa! huudahti kansleri.\n\n— Tyranni! mutisi Olavi.\n\n— Hän kutsuu itseään kristityksi!\n\n— Luulee olevansa väkevä ja kulkee toisten talutusnuorassa!\n\n— Olette oikeassa, aivan oikeassa, virkkoi arkkipiispa. — Mutta\njos ajattelemme mitä hän on tehnyt maamme hyväksi, että me, jollei\nhäntä olisi ollut, luultavasti nyt tottelisimme Tanskan käskyjä,\nettä meidän pääasiallisesti on kiittäminen hänen persoonallista\nvaikutustaan siitä, että meidän silvottu, levoton maamme sai\njärjestetyt olot, niin emme tuomitse häntä hänen inhimillisten\nheikkouksiensa tähden; niilläkin on ehkä selittävät syynsä.\n\n— Saattaa olla.\n\n— Miksi hän tuo tänne ulkomaalaisia?\n\n— Olen kauvan miettinyt sitä asiaa ja luulen syyn siihen olevan sen,\nettä ruotsalaiset niin vähän taitavat kieliä. Kuningas ei itsekään\nole kielentaitava ja siksi, ettei hän voi luottaa kehenkään, täytyy\nhänen ponnistaa voimiaan äärimmilleen.\n\n— Käyttäköön hän hyväkseen ulkomaalaisia, mutta älköön silti tehkö\nheitä uskotuikseen.\n\n— He kertovat hänelle, että olot heidän maassaan ovat juuri\nsellaiset, jommoisiksi hän tahtoisi Ruotsin olot.\n\n— Nyt tulevat seuraukset.\n\n— Tiedämme kaikki, jatkoi lempeä Lauri,— Kristuksenkin esimerkistä,\nettä elämässä sattuu pimeyden hetkiä... Joka ihminen saa niitä kokea.\nNyt ovat pimeät hetket kuningas Kustaalla, pahat voimat ovat saaneet\nhänet pauloihinsa ja minä olen varma siitä, että hän suuresti kärsii.\n\n— Itserakkauden ja ylimielisyyden henget ovat kietoneet hänet\npauloihinsa.\n\n— Sentähden tulee miekan lävistää hänen sielunsa ja muisto siitä,\nvaikkakin katkerana, on opettava hänelle nöyryyttä; mutta eikö\nmeidän, hänen vanhojen ystäviensä, näinä hetkinä tule auttaa häntä\nniin paljon kuin taidamme?\n\n— Tällaisissa asioissa täytyy jokaisen auttaa itseään.\n\n— Eikö enkelikin taivaasta tuonut kalkkia lohdutukseksi?\n\n— Me emme ole enkelejä\n\n— Te tulette enkeleiksi, jos kuljette samoja teitä.\n\n— Mikä on tarkoituksesi, veli Lauri? kysyi vihdoin Olavi, jonka\nmielenliikutus oli vallannut vastoin hänen tahtoaan.\n\n— Kuningas on tehnyt teille väärin, mutta paljon enemmän on hän\nrikkonut itseään vastaan, sillä hän on astunut ansaan, josta\nainoastaan te saatatte hänet pelastaa.\n\n— Sanasi sietävät selitystä! huudahti Olavi.\n\n— Minä alan ne ymmärtää, puhui kansleri, — mutta älä vaadi meiltä\nliikoja.\n\n— Löytyykö mitään liikoja, kun voitto on kysymyksessä?\n\n— Kunniastaan ei kukaan luovu.\n\n— Suurin kunnia on velvollisuuksien täyttäminen ja velvollisuuksia\novat kaikki keinot, jotka johtavat suureen päämäärään.\n\n— Älä enään kiusaa meitä, sano, mitä pyydät!\n\n— Että te ehkäisette tuuman, joka on täyttymäisillään. Tarkoitus\non tietysti jatkaa oikeudenkäyntiä ja rettelöimällä teitä vastaan\npakoittaa minut luopumaan virastani, joten taistelukenttä jäisi\ntyhjäksi eikä kukaan enään jaksaisi vastustaa.\n\n— Se on totta! huudahti kansleri.\n\n— Meidän kanssamme ei kukaan saata rettelöidä, huomautti Olavi.\n\n— Veli raukkani!... Entä jos teitä vaaditaan polvillanne\ntunnustamaan, että olette tehneet itsenne syypäiksi rikokseen\nkuningasta ja isänmaata vastaan sekä rukoilemaan armahdusta\nansaitusta ankarasta rangaistuksesta.\n\n— Sitä eivät he uskalla!\n\n— Mieluummin kärsin minä kidutusta.\n\n— Ja sitte teidät tuomitaan teilattaviksi... Sanokaa, rakkaat\nystävät, mitä tällä voitatte?\n\n— Se vasta olisi alennus.\n\n— Ehkä maailman silmissä, mutta Jumalan edessä siitä saattaa tulla\nylennys. Mutta minä en ole tullut pyytämään teiltä tätä, vaan sitä,\nettette kiellä syyllisyyttänne; minä ja piispat sekä muutamat\nvaltakunnan neuvoksista annamme sitte toisille selityksen asiasta.\n\n— Mitä tällä sitte voitetaan?\n\n— Ensi katsannolla sangen vähän; teidät tuomitaan kuolemaan ja minä\nynnä muut allekirjoitamme tuomion, puhui Lauri, luoden kyyneltyneet\nsilmänsä veljeensä ja Lauri Antinpoikaan.\n\n— Mitä siten on voitettu?\n\n— Se, että kun pyydetään armoa, niin kuningas saattaa antaa.\n\n— Mutta entä jollemme me huoli armoa?\n\n— Huolittehan toki, voidaksenne jatkuvasti edistää mestarinne ja\nherranne asiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun toisena päivänä oli tuomioistuin taaskin koolla ja silloin\nesitettiin asiakirja, jossa syylliset tunnustivat syyllisyytensä,\nynnä todistus, jonka useimmat tuomioistuimen jäsenet olivat\nallekirjoittaneet.\n\nTuskin saattoivat saksalaiset salata harmiaan; nyt oli käynyt aivan\nvastoin heidän laskujaan.\n\nTuomio julistettiin ja allekirjoitettiin.\n\nKiireen kautta palasivat alkuunpanijat Tukholmaan. Nyt piti heidän\nkaraista kuninkaan mieltä.\n\nMatkalla teki von Pyhy joukon hajanaisia muistiinpanoja, osaksi\nsaksan osaksi ruotsin kielellä, näyttääkseen ne kuninkaalle. Ne ovat\nsäilyneet meidän päiviimme asti.\n\nMutta samaan aikaan etsi Margareeta tilaisuutta saada puhutella\nkuningasta kahdenkesken.\n\nHän tapasi hänet salakammiossa, niin vaipuneena ajatuksiin, ettei hän\nhuomannut hänen tuloaan.\n\nMargareeta lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.\n\n— Margareeta, mitä tämä merkitsee? Kuningas tahtoi nostaa hänet ylös.\n\n— Ei, ennenkuin olet täyttänyt rukoukseni. Kustaa rypisteli hiukan\nkulmakarvojaan.\n\n— Mitä sinä pyydät?\n\n— Uudenvuodenlahjaa!\n\n— Saat mielelläsi, sano vaan mitä tahdot.\n\n— Armoa syyttömälle!\n\n— Syyttömällekö? Mistä sinä sen tiedät?\n\n— On inhimillistä erehtyä ymmärtämättömyydestä.\n\n— Mutta entä tieten, tahtoen?\n\n— Sitä ei mestari Olavi ole tehnyt!\n\n— Sen arvasin!\n\n— Hänen vaimonsa kävi täällä. Niin syvää surua en koskaan ole\nnähnyt, ja minä lupasin...\n\n— Lupasit? Margareeta!\n\n— Ettei minun herrani salli panna täytäntöön väärää tuomiota.\n\n— Väärääkö?\n\n— Niin, Kustaa, minä olen itse monta kertaa kuullut hänen saarnaavan\nja minä vakuutan sinulle, että hän on oikea pappi.\n\n— Joka herjaa esivaltaansa.\n\n— Etkö sinä ymmärrä, että hän tahtoo poistaa vikasi, oma rakas\nherrani!\n\nJa Margareeta hyväili hänen poskiaan ja suori hänen partaansa.\n\n— Tuleeko sen tapahtua julkisesti?\n\n— Mitä se tekee, jos joku osoittaa likapilkkua, koska kerran kaikki\njo ovat sen nähneet? Sitä pikemmin sinä sen poistat.\n\n— Hän sanoo, että päivänsappi ennustaa rangaistusta minun suurien\nsyntieni takia.\n\n— Se oli minun käsitykseni mukaan tyhmää, mutta hän on liian vähän\nollut sinun seurassasi. Antakaamme hänen tulla tänne — minun tähteni.\n\n— Ja aiotko sinä ruveta yhtä kapinalliseksi kuin hän?\n\n— Ehkä kyllä.\n\n— Tiedätkö mikä rangaistus siitä odottaa?\n\n— Älä sano sitä, mutta rankaise minua hänen sijastansa.\n\n— Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla?\n\n— Miksen voisi. Ajatelkaamme, että sinä rakastat minua yhtä paljon\nkuin hän Olavia; silloin et sinä rankaise häntä ankarammin kuin\nrankaisisit minua, jos minä olisin syyllinen.\n\n— Sinä olet vaarallinen asianajaja, virkkoi Kustaa.\n\n— Sinä olet siis luvannut, sanoi Margareeta, muodostaen huulensa\nsuudeltaviksi.\n\n— Ojenna tänne!\n\n— Lupaa ensin!\n\n— En voi, Margareeta!\n\nMargareeta ei tyytynyt yhteen suudelmaan, vaan suuteli häntä moneen\nkertaan.\n\n— Sinun täytyy tehdä se, minun tähteni!\n\n— Oikeus...\n\n— Niin, se vaatii, että sinä täytät Margareetasi rukoukset; sinulla\non ehkä aihetta syyttää häntä heikkouksista ja puutteista, mutta ei\nainoastakaan rikoksesta.\n\n— Sitä et sinä ymmärrä!\n\n— En mahda ymmärtää, virkkoi Margareeta, siirtyen syrjään, —\nminähän olen ainoastaan oppimaton nainen.\n\n— Nyt en minä pidä sinusta!\n\n— Etkö todellakaan?\n\n— Tiedäthän, että lasken leikkiä, sanoi Kustaa, hymyillen hänen\nlevottomuudelleen.\n\n— Kustaa, ajattele, että minä huomenna kuolen, etkö tänään tahdo\ntäyttää rukoustani? Minä pyydän: tee se minun, tee se Juhanan tähden.\n\n— Miksi sinä olet niin itsepintainen?\n\n— Siksi, Kustaa, että minä sinua niin rakastan. Minä en saata\nrukoilla sinulle taivaan siunausta, kun tiedän, että sinä aiot tehdä\njotakin, jota sittemmin katkerasti tulisit katumaan.\n\nKustaa vaipui mietteisiin.\n\n— Hyvä enkelini! virkkoi hän.\n\n— Anna minun olla hyvänä enkelinäsi, anna minun karkoittaa pois\npahat henget.\n\n— Entä jos jo olen antanut päinvastaisen lupauksen?\n\n— Pahalle hengelle. Sitä et sinä saa pitää! Kuningas istui ääneti,\najatuksiin vaipuneena.\n\n— Olemme juuri viettäneet joulujuhlaa, jatkoi Margareeta, — sinä\nolet tehnyt monen ihmisen iloiseksi ja onnelliseksi; kruunaa nyt\ntyösi antamalla surevalle vaimolle takaisin hänen miehensä. Anna\nanteeksi, niinkuin Kristus käskee, ja ajattele, kuinka, jos meidät\nolisi eroitettu, me rakastaisimme sitä, joka jälleen liittäisi\nkätemme yhteen.\n\n— Sinä olet voittanut! sanoi Kustaa.\n\n— Kiitos, kiitos!\n\nItkien vaipuivat he toistensa syliin.\n\nNe herrat, jotka kuninkaan sijaisina olivat olleet läsnä,\ntuomioistuimen keskusteluissa, palasivat nyt Tukholmaan, pyytäen\npäästä kuninkaan puheille. Kolme tuomaria oli seurannut heitä,\npyytääkseen tuomituille armoa.\n\nAlussa oli kuningas hyvin ankara, mutta vihdoin hän taipui ja muutti\nrangaistuksen rahasakoiksi, jotka Tukholman kaupungin asukkaat\nkeräsivät kokoon keskuudessaan ja maksoivat rakastetun opettajansa,\nmestari Olavin puolesta.\n\nMutta kansleri Lauri Antinpojan puolesta ei kukaan rukoillut eikä hän\nolisi tahtonutkaan vastaanottaa apua. Omin varoin suoritti hän sakot;\nne olivat juuri niin suuret, että hän tuli aivan köyhäksi.\n\nHän siirtyi nyt syrjään yleisestä elämästä ja vietti rikasvaiheisen\nelämänsä viime vuodet Strängnäsissä.\n\nTuntematon lahjoittaja lähetti hänelle tuontuostakin uusia kirjoja,\nsekä kaikellaista muuta tavaraa, kuten viiniä, y.m. Mestari Olavi\nse ei saattanut olla eikä hänen vaimonsa, sillä heillä ei ollut\nmitään antamista. Lähettäjänä oli ehkä kuningatar, tai mahdollisesti\nkuningas.\n\nViimeksimainittu ajatus toi kirkkaan hymyn vanhoille, uurtuneille\nkasvoille.\n\n— Hän huomaa tehneensä minulle väärin, mietti Lauri, — sitä\nparemmalta on lahja maistuva.\n\nMestari Olavi ja hänen vaimonsa saivat Martti Skinnaren toimesta\nparemman asunnon. Olihan Martti varakas mies.\n\nKristina sai nyt nauttia miehensä seuraa enemmän kuin ennen. Kun\nei Olavi enään joka päivä saanut tavata vanhaa Lauriaan, niin\ntäytyi hänen jonkun kanssa jutella hänestä; eikä kukaan ollut niin\ntaipuvainen kuuntelemaan kuin Kristina.\n\nHän oli aivan vakuutettu siitä, että hänen Olavin hengestä oli\nkiittäminen kuningattaren rukouksia, ja itsekseen tuumi hän monasti,\nettä sellainen vaikutusvalta pitäisi jokaisella vaimolla olla. Tämä\najatus varmaan rohkaisi hänen mieltään, sillä joskus, kun Olavi luki\nhänelle kronikkaansa, jota hän joka päivä kirjoitti, niin virkkoi\nKristina:\n\n— Sinun lausuntosi ovat liian ankarat!\n\n— Sitä et sinä ymmärrä, vastasi hän alussa. Mutta kun Kristina aina\nesiintoi todistuksia, niin hän vähitellen tottui sekä kuulemaan että\nselittämään syitä.\n\n\"Tästä minun on kiittäminen kuningatarta\", mietti Kristina.\n\nSaksalaiset olivat vimmoissaan kärsimästään tappiosta. Mutta sitä\nei auttanut näyttää. Jollei arkkipiispa ollutkaan kaatunut noiden\ntoisten kanssa, niin hän saattoi kaatua yksin.\n\nVaikutusvaltaansa kuninkaaseen koettivat he kaikin tavoin vahvistaa\nja heidän ponnistustensa menestystä todistaa se, että kuningas piti\nYrjö Normania niin välttämättömänä valtiollisiin toimiin, että\nnuorelle prinssille piti tilata uusi opettaja.\n\nNämä molemmat herrat saarnasivat nyt Kustaalle, että Ruotsin\nkuninkaan pitäisi hallita kirkkoaan yhtä suurella vallalla kuin\nsaksalaiset ruhtinaat ja valtiokaupungit kirkkoaan. Yhteydestään\nirroitettu luterilainen lause sanoi, että kirkko ainoastaan maallisen\nvallan kautta saattaisi päästä oikeuksiinsa, joten lääniherra\nerityisten olosuhteiden vallitessa saisi kaikki piispalliset\noikeudet. Sellaisen mullistuksen oli Saksin vaaliruhtinas pannut\ntoimeen jo 1528—29.\n\nHelposti kääntyivät Kustaan ajatukset siihen suuntaan, että kirkon\nvaltaa oli supistettava.\n\nUskonpuhdistustyön laimea edistys teki hänet tyytymättömäksi ja\nNormanin huomasi hän mieheksi, joka kirkollisasioissa taitavana ja\nkokeneena varmaan tulisi olemaan hänelle hyödyllinen.\n\nVielä jonkun aikaa punnittuaan asiaa, päätti hän uskoa hänelle\nRuotsin kirkon korkeimman tarkastusvallan.\n\nAvonaisessa kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1539 ilmoitti kuningas,\nettä hän pyhän, kristillisen uskon ylimpänä suojelijana koko\nvaltakunnassaan sekä kuninkaallisen virkansa nojalla, määrää\nmaisteri Yrjö Normanin Ruotsin kirkon ordinaatoriksi, ja pitää\nhänen, Vesteråsin piispan avustamana toimittaa tarkastuksia kaikissa\nhiippakunnissa. Hän saa vallan kuninkaan nimessä tuomita piispoja,\nprelaatteja ja kaikkia muita hengellisiä herroja.\n\nTarkastajien tulee katsoa, että piispat ja saarnaajat palavien\nlamppujen lailla ja tosikristillisellä esimerkillä valaisevat\nkuninkaan alamaisten tietä, sekä että he saarnatuolista kehoittavat\nheitä pyrkimään hyveisiin, rakkauteen, rauhaan ja kuuliaisuuteen\nesivaltaa kohtaan.\n\nVieraita lahkolaissaarnaajia tulee rangaista; kovaa kuria on\npidettävä ja tarkasti katsottava, etteivät piispat ja hengelliset\nherrat millään lailla tee haittaa kuninkaan toimenpiteille.\n\nKonservaatoreja ja senioreja on asetettava joka hiippakuntaan ja\nnäiden tulee pitää huolta siitä, että uutta järjestystä tarkasti\nseurataan ja noudatetaan.\n\nMäärätty tarkastus pidettiin heti senjälkeen. Kaikki kirkkojen\nkalleudet ja hopeatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu\njumalanpalveluksessa, merkittiin muistiin.\n\nSiten sai kuningas suuria kokoelmia kirkkohopeaa ja kultaa,\nkuten pyhimysarkkuja ja muita koristuksia, sormuksia, ristejä,\nmonstranseja, suitsutusastioita ja kullatuita nappeja kuorikaapuista,\nsekä kalkkeja ja öylättilautasia.\n\nTähän asti oli kirkoilta otettu veroa Ruotsin kansan suostumuksella;\nnyt tapahtui verotus kokonaan kuninkaan mielivaltaisuudesta, niinkuin\nyleensä koko sinä aikana, jolloin valta oli molempien saksalaisten\nherrojen käsissä.\n\nLuonnollisesti Ruotsin kansassa taas heräsi levottomuus ja\ntyytymättömyys. Siitä on todisteena kapina, joka kuningas Kustaan\nomien sanojen mukaan, oli pahin kaikista.\n\nMutta ennenkuin ryhdymme kertomaan \"dackesodasta\", niin seuratkaamme\nkuningas Kustaata Örebrohon v. 1540, nähdäksemme mitä hän siellä\ntoimittaa.\n\nHän kehoitti mielellään juhlavieraitaan saapumaan vaimoineen,\nlapsineen, ja mielellään hän itse matkoilleen otti Margareetan ja\nlapset. Kuninkaallisia linnoja oli kaikkialla, Örebrossa sangen\nkomeakin. Ja tavallista suuremmista valmistuksista saattoi päättää,\nettä suuret kemut olivat odotettavissa.\n\nKronikat kertovat, että Margareeta rouva itse otti osaa leipomiseen\nja oluenpanoon; ja vanhoista kirjoista tiedämme, että hän itse\nompeli sekä herransa että poikiensa paidat. Eikä se tapahtunut näön\nvuoksi, vaan täydellä todella, sen saatamme päättää jo siitä, että\najan tavan mukaan jokaisen vaimon, olipa hän sitte kuningatar tai\nporvarisnainen, piti olla kelpo emännän.\n\nMutta Margareeta oli vielä enemmän, sillä hän oli herransa ystävä\nja uskottu. Hänelle uskoi Kustaa yleensä kaikki huolensa ja hänelle\nhän ilmoitti suunnitelmansa. Margareeta omisti ne kaikki omikseen ja\njouduttuaan ikäänkuin kirkkaampaan valoon, katkesi huolista kärki ja\nyhteiset keskustelut selvittivät suunnitelmat.\n\nMargareeta ei koskaan esiintynyt vaativana; sekä hänen ajatuksensa\nettä hänen mielensä oli nöyrä. Hänen sanojensa ja tekojensa ainoana\nojennusnuorana oli sydän.\n\nSentähden hän monasti vastasikin, kun Kustaa kysyi, mistä hän tiesi\nsen tai sen asian: \"Minä en tiedä, mutta tunnen, että niin sen täytyy\nolla.\"\n\nKustaa toisti silloin, että hän totisesti on hänen hyvä enkelinsä.\n\n— Minulta puuttuu siivet, voidakseni sitä oikein olla, vastasi\nMargareeta.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Tahtoisin näkymättömänä seurata sinua.\n\n— Etkö luule, että yksin tulen toimeen?\n\n— Minä saattaisin silloin karkoittaa pahat henget luotasi.\n\n— Luuletko pahojen henkien minua seuraavan?\n\n— Kun näen otsasi rypyssä, niin tiedän, että ne ovat likeisyydessäsi.\n\n— Se tapahtuu usein.\n\n— Hyvin usein nykyään.\n\n— Sano minulle, keitä tarkoitat? — Likeisimpiä neuvonantajiasi.\n\n— Olet väärässä... He ovat eteviä, taitavia miehiä.\n\n— Ehkä.\n\n— Minä, joka tähän saakka olen saanut luottaa yksin itseeni, voin\nnyt käyttää hyväkseni heidän erinomaista apuaan.\n\n— Iloitsen siitä suuresti.\n\n— Miksei meidän rakas Ruotsimme voisi kehittyä samassa määrässä kuin\nvieraatkin maat? von Pyhy katselee olosuhteita terävällä silmällä ja\nminä olen varma, että hänen suunnitelmansa erinomaiset.\n\n— Minä niin mielelläni suon olevani väärässä.\n\n— Sinä olet väärässä, rakkaani. Mutta tahdotko nyt tietää, miksi\nolet täällä Örebrossa?\n\n— Sentähden, että herrani tahtoo\n\n— Mutta mistä syystä?\n\n— Hän tahtoo pitää suuret pidot.\n\n— Mistä syystä?\n\n— Minä kyllä tiedän... hän tahtoo nähdä ympärillään nuoruutta ja\nkauneutta, ja hänen emäntänsä...\n\n— On minun silmissäni kauneista kaunein ja rakkaista rakkain. Mutta\nkuuleppa nyt, sillä asia koskee sinua.\n\n— Minuako?... Siinä tapauksessa minä lähden tieheni.\n\n— Tai oikeammin sanoen lapsiamme.\n\n— Se on toinen asia... sitte minä jään tänne.\n\n— Arvasinhan minä sen.\n\n— Mitä, Kustaa?\n\n— Oletko utelias?\n\n— Suuresti!\n\n— Asia on se, että minä tahdon säätyjä vahvistamaan Vadstenan\nkokouksen päätöksen, jonka mukaan minun perillisteni, toisen toisensa\njälkeen, niin kauvan kuin heitä on, tulee periä Ruotsin valtakunta ja\nkruunu... Mitä sinä siitä pidät?\n\n— Se on aivan oikein.\n\n— Jollei ensimäinen poika kelpaa, niin valittakoon toinen, sanotaan\npäätöksessä, ja minä tunnustan, että jos seuraisin sydämeni ääntä...\n\n— Älä tee sitä. Eerikhän edistyy hyvin.\n\n— Hän on kopea ja itsepintainen... uusi opettaja, Beureus, ei ole\ntarpeeksi ankara.\n\n— Eerik tietää, että hän on prinssi.\n\n— Hänen täytyy oppia tottelemaan.\n\n— Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta?\n\n— Aion antaa hänelle parasta mitä saatan... Olen ajatellut Suomea.\n\n— Sepä oikein hyvä, niin he joutuvat kauvas toisistaan.\n\n— He eivät vedä yhtä köyttä.\n\n— Jospa ei heidän välinsä olisi sen pahempi!\n\n— Mitä sinä nyt tarkoitat?\n\n— Heitä ei koskaan uskalla heittää kahden samaan huoneeseen.\n\n— Se on Eerikin syy.\n\n— Niin minäkin luulen.\n\n— Olkoon hän varoillaan!\n\n— Ehkä hän muuttuu, kun saa enemmän järkeä.\n\n— Toivokaamme!... Tahdotko ottaa osaa juhlallisuuteen?\n\n— Tietysti minä tahdon.\n\n— Arvasinhan minä sen, lisäsi Kustaa hymyillen, — sinä ja kaikki\nnaiset.\n\nSitte määrättiin päivä ja juhlallisuuden jälkeen olivat kemut\npidettävät.\n\nValtakunnanneuvosto ja useita piispoja kokoontui kirkon yläkuoriin.\nKuningatar istui tuolilla kuorissa ja hänen hovinaisensa seisoivat\nhänen takanaan. Kuningas oli toisella puolen molempien poikiensa\nkanssa ja heidän takanaan seisoivat hoviherrat. Kirkko oli täynnä\nuteliaita katsojia.\n\nUrut alkoivat soida, piispat menivät alttarille ja virsi veisattiin.\n\nSilloin nousi kuningas ja astui muutaman askelen eteenpäin yhdessä\nmolempien poikainsa kanssa.\n\nSenjälkeen hän paljasti miekkansa ja sanoi lujalla ja miehekkäällä\näänellä:\n\n— Isän Jumalan, pojan ja pyhän hengen nimeen ja kaikkivaltiaan\nJumalan voimasta ja vallasta, joka suo ja sallii meidän ja kaikkien\nmeidän nuorten ja ruhtinaallisten perillistemme polvesta polveen\nhallita ja vallita teitä ja kaikkia alamaisiamme maan päällä,\nojennamme me tämän oikeuden miekkamme todistukseksi, jonka kautta\nvannokaa.\n\nHerrat ja piispat lankesivat polvilleen ja koskettivat kuninkaan\nmiekkaa, lausuen kuninkaan saneleman valan, jonka Konrad von Pyhy oli\nkirjoittanut.\n\nHe vannoivat pysyvänsä kuninkaalle ja hänen nuorille perillisilleen\nuskollisina, suosiollisina, kuuliaisina ja vilpittöminä sekä\nsuojelevansa heitä ja maata elämällään ja hengellään; he lupasivat\nsuojella ja varjella miehekästä viisautta ja ritarillisia tekoja,\neikä ylhäisten suosion eikä vihollisten mahtavan vastustuksen tai\nvaaran tai hädän pitänyt pakoittaa heitä luopumaan päätöksestään,\nvaan ainoastaan Jumalan ja kuoleman.\n\nTaaskin veisattiin virsi ja juhlallisuus oli lopussa.\n\nSitte alkoivat kemut linnassa.\n\nKuninkaallinen perhe tervehti vieraitaan aivan niinkuin meidän\npäivinämme tavalliset ihmiset tervehtivät toisiaan.\n\nNykyajan kokemus osoittaa, että jota vähemmin ihmisissä on todellista\nsuuruutta, sitä enemmän käyttävät he ulkonaisia juhlamenoja.\n\nMieliala juhlassa oli, kuten tavallisesti, iloinen ja hilpeä;\nnuoret tanssivat ja Margareeta rouva jutteli paikkakunnan rouvien\nkanssa talousaskareista; jokainen heistä piti kunniana saada kertoa\nkokemuksesta, jota eivät toiset vielä tunteneet, mutta tietysti\nkuunneltiin Margareeta rouvan kertomuksia suurimmalla innolla.\n\nKustaan oli tänään sangen vaikea tulla toimeen herrojen seurassa.\nUskollisuusvala oli tehnyt huonon vaikutuksen, se oli uutta, se\nmiellytti ruotsalaisia yhtä vähän kuin sen tekijä, von Pyhy itse.\n\nKun Kustaa huomasi mikä oli syynä mielialan raskauteen, kävi hän\npaikalla käsiksi asiaan ja kertoi aivan julkisesti, että hän aikoo\njärjestää Ruotsin hallituksen saksalaiseen malliin.\n\nJoku läsnäolijoista epäili tuuman menestymistä.\n\n— Saammepa nähdä! huudahti kuningas. — Sinut, Kustaa Olavinpoika,\nmäärään minä maaherraksi ja teidät, piispa Sven, alikansleriksi.\nTeidän apunanne tulee olla neljä lautamiestä ja yksi sihteeri.\nTeidän tulee minun poissaollessani käyttää kuninkaan korkeinta\ntuomio-oikeutta, valvoa kruunun veronkantoa ja sen muuta omaisuutta,\nkuten läänintiluksia ja kartanoja sekä pitää silmällä yleistä\njärjestystä.\n\n— Siihen vaaditaan suuria voimia.\n\n— Minä olenkin aikonut asettaa \"ratsastusmestarin ja ratsastavan\nruodun\", sanoi Kustaa. — Näiden tulee hyvillä hevosilla ja yllään\nmetsästyshaarniskat ratsastaa pitkin maakuntaa, päästä päähän, kysyä\njokaisen kulkijan ammattia ja asiaa, ottaa kiinni epäilyttävät\nhenkilöt, jotka poikkeavat tavalliselta kulkutieltä ja vaatia\njokaiselta kauppamieheltä matkustuskirje; tämä kirje on kirjoitettava\nhänen kotiseudullaan ja tulee siinä olla sen maaherran allekirjoitus,\njonka maakunnassa matkustus tapahtuu; hänelle on myös tehtävä selko\nmatkan tarkoituksesta.\n\nKunnioittavan hiljaisuuden vallitessa kuuntelivat läsnäolijat\nkuninkaan sanoja, mutta vaikkeivät he mitään sanoneetkaan, niin\nhuomasi Kustaa selvästi, etteivät hänen sanansa tehneet hyvää\nvaikutusta.\n\nKustaan ja hänen vieraidensa väli ei vielä milloinkaan ollut tuntunut\nniin kylmältä kuin tällä kertaa. Mutta kuningas oli saanut päähänsä,\nettä hän von Pyhyn kautta tulisi tekemään maansa onnelliseksi ja —\nälkäämme unohtako sitä — siihen päämäärään tähtäsivät kaikki hänen\najatuksensa ja toivomuksensa. Harvoin ovat etevän persoonallisuuden\nteot olleet niin selväjärkiset kuin Kustaa Vaasan, vaikka hänellä,\nniinkuin muillakin, oli inhimilliset heikkoutensa.\n\nMustin pilkku hänen elämässään oli hänen rikoksensa vanhaa ystäväänsä\nja uskottuansa, kansleri Lauri Antinpoikaa ja Olavi Pietarinpoikaa\nvastaan. Mutta emmehän me tunne hänen hiljaista katumustaan ja\nhänen omantuntonsa ehkä katkeriakin soimauksia. Hänellä oli suuria\nkiusauksia, hän kun tunsi sekä tietojensa että valtansa puolesta\nolevansa ympäristönsä yläpuolella. Vaikeaa oli olla tätä valtaa\nväärinkäyttämättä.\n\nKoko hänen elämänsä oli ainoa työpäivä, mutta sen lepohetket harvat,\nja koko hänen työnsä tarkoitti maan ja kansan hyötyä.\n\nHän eläytyi jokaisen säätyluokan elämäntapoihin, ei huvin vuoksi eikä\nvoidakseen tiedoistaan kerskailla, vaan hyödyttääkseen jokaisen etuja.\n\nMe tiedämme, että hän sekä sanoilla että töillä antoi talonpojille\nneuvoja maanviljelyksessä ja karjanhoidossa.\n\nSamaten koetti hän hankkia ruotsalaisille kauppiaille kaikellaisia\netuja suojelemalla ja varjelemalla ostajia nurkkakaupustelulta.\n\nHän järjesti rahalaitoksen ja hänen vaikeimpia tehtäviään oli opettaa\nruotsalaisille, ettei heidän pidä halveksia omaa rahaansa.\n\nRuotsissa lyötiin joka vuosi paljon rahaa, mutta siihen tarvittava\nhopea oli sekä hienompaa että parempaa kuin tanskalaisessa ja\nsaksalaisessa rahassa.\n\nKauppiaat lähettivät ruotsalaista rahaa tanskalaisille, saksalaisille\nja liiviläisille seuduille, jossa se kävi kaupan erinomaisen hyvin.\nJa ruotsalaiset ottivat yhden Lyypekkiläisen markan kahdesta\nruotsalaisesta aurtuasta, joiden arvo oli enemmän kuin kaksi kertaa\nsuurempi.\n\nKun eivät ankarimmatkaan kiellot vientiä vastaan auttaneet, lakkautti\nKustaa koko rahanlyönnin.\n\nMuutaman vuoden päästä oli rahanpuute tehnyt lopun miltei koko\nkaupasta ja hätä oli aivan yleinen.\n\nVasta nyt käsittivät kauppiaat asiain tilan ja tekivät keskinäisen\nsopimuksen, ettei ulkomaalaista rahaa otettaisi vastaan korkeammasta\narvosta kuin vastaavasta ruotsalaisesta rahasta, sekä että sitä,\njoka harjoitti kauppaa ruotsalaisella rahalla, oli rangaistava kuin\nvarkaudesta.\n\nSitte ruvettiin taas lyömään rahaa.\n\nKuninkaan saksalaiset neuvonantajat kehoittivat nyt häntä\nhuonontamaan ruotsalaista rahaa, josta ei suinkaan koitunut hyötyä\nkaupalle, koska se nyt kääntyi uusille suunnille. Se tuli v. 1536\nvapaaksi, viiden prosentin tullia vastaan kaikista maahan tuoduista\ntavaroista. Menevien tavaroiden tulli määrättiin kolmeksi prosentiksi.\n\n\"Tämän jälkeen\", sanoo Tegel, \"rupesivat kauppiaat purjehtimaan\nRanskaan, Espanjaan, Englantiin ja Alankomaihin, eikä enään niin\npaljon Itämerelle.\"\n\nKaikkien näiden maiden kanssa teki Kustaa sopimuksen ja otti selkoa,\nmitkä ruotsalaiset tavarat kussakin maassa parhaiten menivät\nkaupaksi. Ranskasta tuotiin viiniä ja suolaa, Englannista verkaa,\ntinaa ja lyijyä, Alankomaista silkkikangasta, liinaa, maustamia ja\nsokeria, Tanskasta salpietaria ja humaloita, Saksasta miekkoja,\nhaarniskoja, messinkitavaroita ja rihkamia.\n\nSiinä kohden oli Kustaa paljon aikansa, edellä, että hän kanavoilla\nja kuormavankkureilla edisti sisämaan liikettä. Väddön kanavaa, joka\nvasta meidän päivinämme on valmistunut, ruvettiin kuningas Kustaan\nkäskystä kaivamaan v. 1553.\n\nKuormavankkurien tuli ylläpitää liikettä Falunin ja Vesterisin sekä\nStegeborgin ja Vadstenan välillä.\n\nTähän aikaan järjesti hän myöskin sotavoiman, koettaen pitää\nsilmällä, että se niin vähän kuin suinkin rasittaisi rahvasta.\n\nMaassa ei ollut edes kymmentä henkeä, joiden neuvoa kuningas olisi\nsaattanut käyttää hyväkseen valtiollisissa asioissa. Ja varsin\navuttomat olivat aateliset, kirkon esimiehet ja papit. Maaherrat\nja päälliköt pitivät luonaan erityisen henkilön, jonka tehtävänä\noli lukea kuninkaan kirjeet ja vastata niihin, sillä itse he\neivät osanneet sitä tehdä. Hengellisten herrojen raakuudesta ja\ntietämättömyydestä löytyy paljon todisteita; evankeeliset saarnaajat\neivät suinkaan aina olleet hyvänä esimerkkinä. Juhana Kökemästaren,\njoka ensin oli ollut munkkina ja sitte tullut luterilaiseksi\nkirkkoherraksi Tukholmaan, eroitti kuningas virasta ja panetti\nvankeuteen siveettömän elämän tähden.\n\nRikosta seurasi rangaistus, säätyyn katsomatta. Kustaa ei koskaan\nlaiminlyönyt oikeuden käyttämistä. Laatimiaan lakeja noudatti hän\nankarasti. Siten sai hänen kuninkaallinen valtansa vakavuuden leiman,\njoka kelpaisi malliksi kaikille ajoille.\n\nLiian paljon aikaa veisi luetella kaikki todisteet Kustaan\nväsymättömästä toiminnasta, mutta se selittää, miksi von Pyhy saattoi\nvoittaa niin suuren vaikutusvallan.\n\nHänen tietonsa olivat laajat ja hänen esiintymisensä rohkea,\nhän näkyi tuntevan muiden maiden hallitusmuodot ja hän luuli\nhelposti voivansa istuttaa ne ruotsalaisiin oloihin, joten niiden\nperustuksella, aivan luonnollista tietä, voisi kasvaa uusi\nhallitusmuoto. Näillä tuulentuvilla hurmasi hän kuninkaan. Kustaa\nkorotti hänet vihdoin ensimäiseksi miehekseen.\n\nKonrad von Pyhy määrättiin ylimmäiseksi kansleriksi, rykmentti-,\nsota- ja salaneuvokseksi. Ja hänen tulonsa olivat sopusoinnussa hänen\nvirkojensa kanssa.\n\nJa nyt tehtiin ehdotuksia ja määräyksiä, jotka eivät olleet\ntervetulleet maalle.\n\nEnnen oli Kustaa ryhtynyt kaikkiin puuhiinsa varovaisuudella, mutta\nmenestys oli tehnyt hänet rohkeaksi; hän luuli nyt olevansa niin\nväkevä, että hän tahtonsa voimalla saattaisi hallita kansansa.\n\nSaatamme käsittää, miten huhu tulevista muutoksista vaikutti\nrahvaaseen. Yleensä ei lempein silmin katsottu sitä, että asiain\njohto oli muukalaisen käsissä; kaikkia hänen toimenpiteitään\nvihattiin ja kaikki pahat luettiin hänen syykseen. Kansleri von\nPyhystä huudettiin ja puhuttiin kaikkialla, että hän on herra ja\nkuningas maassa; hän määrää kansalle laittomia veroja ja rasituksia,\nverottaa heidän eloaumansa ja kieltää heitä leipomasta ja panemasta\nolutta.\n\nTämä huhu oli päässyt liikkeelle senjohdosta, että kuningas, uuden\nhallitusmuodon nojalla, yhdessä \"hallitusneuvoksensa\" kanssa oli\npäättänyt määrätä koko maalle lisäveron.\n\nSaatuaan tiedon yhä kasvavasta tyytymättömyydestä, kirjoitti kuningas\npaikalla kansalleen tavallisella ankaruudella:\n\n\"Te köyhät miehet ette saata käsittää miten tarpeellinen sekä\nmeille että valtakunnalle tottunut kansleri on! Parasta teille\nolisi, jos tyytyisitte pitämään huolta aurastanne ja elatuksestanne\nja juttelemaan siitä miten parhaiten saatatte tulla toimeen, ja\nantaisitte meidän hallita ja pitää huolta valtakunnan komennosta.\"\n\nHän kehoitti heitä muistamaan aikaa, jolloin hän vapautti heidät\njulman Kristianin käsistä; nyt oli kaikilla Ruotsin miehillä vapaus\nja saivat he elää hyvässä rauhassa ja turvassa.\n\nMutta kuninkaan sanat eivät auttaneet; talonpojat muistivat aivan\nhyvin, että heidän voimansa oli karkoittanut entiset kuninkaat ja\nheidän mielestään oli kuningas Kustaan kiittäminen heitä yhtä paljon\nkuin heidän häntä.\n\nSitäpaitsi alkoivat he pelätä, että hän aikoi kohdella heitä\nmielivaltaisesti ja vapaudestaan eivät he aikoneet luopua.\n\nHeidän vihansa herroihin kasvoi kasvamistaan.\n\nNämä anastivat usein väkivallalla taloja ja kartanoja, ryöstivät\nja kiskoivat itselleen ulkotiluksia, niitynpalstoja, kalavettä ja\nmuuta omaisuutta kirkoilta ja luostareilta, sekä vaativat sellaisia\nveroja, että kuninkaan täytyi ritaristolle ja aatelille huomauttaa\nheidän elävän \"niinkuin ei tässä maassa olisikaan esivaltaa, lakia ja\noikeutta\".\n\nKuninkaan vouditkin herättivät kansassa paljon mieliharmia ja\nkatkeruutta.\n\nKustaa kirjoitti heille usein nuhdellen, että he kohtelevat kansaa\nniin ymmärtämättömästi, \"että talonpojilla, kun he ovat oikein\nläpeensä köyhtyneet, ei ole muuta neuvoa kuin jättää koti ja kontu,\nvaimo ja lapset ja lähteä metsävarkaiden luo\".\n\nPahimmillaan oli mielenkiihko Smålannissa; ainaiset sodat Tanskaa\nvastaan olivat siihen määrään ärsyttäneet kansan, että yksin heidän\njuhlavietoissansakin kauvan jälkeenpäin säilyi murhamielisyyden leima.\n\nTavallinen sotaleikki oli paini. \"Miten syvältä sinä kärsit kylmää\nrautaa?\" kysyi toinen mies toiselta. Sitte mittasivat he veitsen\nterällä, miten syvälle saisi iskeä. Ja ottelu alkoi sanoilla: \"Minäpä\nviillän sinusta viipaleen, jotta kuu ja aurinko lävitse paistaa!\"\nUsein loppui taistelu molempien kuolemalla. Sentähden kertookin vanha\ntarina, että vaimot, seuratessaan miehiään pitoihin tai kokouksiin,\nottivat mukaansa kääriliinoja, sillä eiväthän he tietäneet,\nsaisivatko he miehensä elävinä kanssaan kotiin.\n\nTämän aatelia vihaavan kansan luo tuli Kustaa v. 1520, paetessaan\nKalmarista. Hänet otettiin vastaan peitsillä ja nuolilla ja sittemmin\nilmaantui kansan levoton mieli moninaisissa muodoissa: tuontuostakin\nsurmattiin kuninkaan vouti ja oltiin aina valmiit kapinoimaan.\n\nSuuresti suututti se, ettei nykyään saisi käyttää aseita paitsi\nkarhun, suden ja ketun ajossa; käräjiin, raastupaan, kirkkoon ja\npitoihin oli ankarasti kielletty ottamasta jousia tai muita aseita.\n\nEivät ihmiset myöskään pitäneet siitä, että kuningas rauhoitti\npyökki- ja tammimetsät sekä otti hirvet ja metsävuohet oman\nsuojeluksensa alaisiksi.\n\nSmålantilaiset olivat nyt vuosikausia nauttineet lepoa ja rauhaa.\nVarallisuus oli karttunut ja sen mukana tietysti itsenäisyyden- ja\nvapaudentunto. Se ilmeni luonnollisesti siinä, että jokaisen piti\nsaada tehdä niinkuin tahtoi.\n\nKun Kustaa auttoi lankoaan tanskalaista talonpoikaispuoluetta\nvastaan ja ruotsalaiset sotajoukot kulkivat Smålannin läpi,\nuhkasi raivostunut kansa, että kyllä he kerran vielä opettavat\nruotsalaisia herroja pysymään kotona, sensijaan että he nyt usuttavat\nvihollisjoukkoja heidän päällensä.\n\nMutta kuningas, joka tunsi mielentilan, lähetti suuren sotavoiman\ntaivuttamaan smålantilaisia tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen.\nHe olivat olleet uppiniskaiset, itsepintaiset ja vastahakoiset,\neivät olleet maksaneet vuotuisia verojaan eivätkä kymmenyksiään;\nhe tappelivat eivätkä pitäneet kirkko- eivätkä käräjärauhaa. Nyt\npidettäisiin kuninkaan käräjät. Päällikköjen piti tuomita ja\nrangaista jokaista hänen rikoksensa mukaan.\n\nMutta smålantilaiset nöyrtyivät heti, pyysivät kuninkaalta armoa ja\ntarjosivat alamaista sovintoa.\n\nSitä he kyllä saivatkin, mutta katkeruus mielistä ei poistunut,\npäinvastoin se vaan eneni, sillä nyt ruvettiin tarkastamaan kirkkoja,\npoistamaan kirkonmenoja ja kirkkohopeat joko vietiin pois tai\nsuljettiin sinetin taa.\n\nTyytymättömyys oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaan. Ainoastaan johtaja\npuuttui ja hänet löydettiin pian.\n\n\n\n\n12.\n\nDACKESOTA.\n\n\nNiilo Dacke oli arvossa pidettyä blekingeläistä talonpoikaissukua.\nHän asui Ruotsin ja Tanskan rajalla, talossa, jota sanottiin\nDackemålaksi.\n\nHän oli niitä miehiä, jotka usein olivat painiskelleet, mutta aina\njääden voittajaksi.\n\nSäihkyvät silmät kertoivat rajua, taipumatonta rohkeutta.\nKasvonpiirteet olivat karkeat, mutta säännölliset. Hänen tanakka\nruumiinsa olisi voinut olla mallina Vulkania kuvattaessa.\n\nHän oli joutunut riitaan naapurinsa kanssa, joka oli haastanut hänet\nkäräjiin.\n\nVouti sanoi iloitsevansa siitä, että kerrankin sai hänet pinteeseen\nja tuomitsi hänet maksamaan suuret sakot.\n\nNiilo selitti, että tuomio oli väärä ja löi vimmoissaan voudin\nkuoliaaksi.\n\nHänet otettiin nyt kiinni ja pantiin vankeuteen Kalmarin linnaan,\nodottamaan kuolemantuomiotaan.\n\nKuningas Kustaa lievensi rangaistuksen suuriksi sakoiksi. Ne nielivät\nkoko hänen omaisuutensa, joka ei kuitenkaan riittänyt.\n\nHänet tuomittiin suorittamaan loput vankeudella; silloin valtasi\nhänet epätoivo.\n\nJättiläisvoimalla rikkoi hän kahleensa, karkasi vankeudesta ja pakeni\nmetsävarkaiden luo.\n\nNäitä oli suuri joukko ja johtajakseen olivat he valinneet Jussi\nAntinpojan.\n\nKun kuningas v. 1537 oli pitänyt tarkastuksen, oli Jussi saanut\njättää kotinsa ja kontunsa.\n\nHän oli silloin lähtenyt Lyypekkiin ja mennyt Berendt von Melenin\nja Eerik Hojalaisen, kreivi Juhanan veljen, puheille. He olivat\nkohdelleet häntä ystävällisesti ja kehoittaneet ylläpitämään\nkapinallista liekkiä.\n\nHän sai Lyypekissä suuria lahjoja, enimmäkseen aseita, mutta\nkotimatkalla ajoi tanskalainen maaherra häntä takaa ja hänen täytyi\nheittää lahjat tielle.\n\nMetsissä Blekingen ja Skånen rajalla tapasi hän joukon irtonaisia\nvelikultia, ja heidän seuraansa yhtyi vielä toisia, joten Jussi pian\noli muodostanut kokonaisen rajujen metsävarkaiden liiton.\n\nNäiden miesten turviin pakeni Niilo Dacke; he ottivat hänet ilomielin\nvastaan ja Jussi Antinpoika, joka tunsi hänen kykynsä, luovutti\nhänelle koko arvonsa ja valtansa.\n\nDacke otti vastaan luottamustoimen ja hänen johdossaan kävivät\nmetsävarkaat entistä hirveämmiksi.\n\nJottei hallitus huomaisi hänen toimenpiteitään, vetäytyi hän\nBlekingeen, josta helpommin saattoi tehdä hyökkäyksiä Ruotsin\npuolelle ja järjestää voimansa.\n\nBlekingeläiset, jotka olivat ruotsalaisten vanhoja vihollisia,\nottivat hänet ystävällisesti vastaan ja auttoivat häntä ruokavaroilla.\n\nMutta Dacke ei aikonut pysyä halpana metsävarkaana. Hän hautoi suuria\ntuumia.\n\nTähän aikaan kiertelivät karkoitetut munkit pitkin maata ja useat\nheistä olivat paenneet rohkean seikkailijan, Niilo Dacken, turviin.\n\nMuuan heistä, isä Klemens, soveltui erittäin hyvin Dacken nykyisiin\ntarkoituksiin.\n\nNiilo oli, kumma kyllä, hankkinut tietoja kaikellaisista ulkonaisista\nasianhaaroista.\n\nHän tiesi, että sekä saksalainen pfalzkreivi Fredrik että herttua\nAlbrekt Meklenburgilainen tavottelivat Ruotsin kruunua. Tosin ei\nhänen tarkoituksensa suinkaan ollut auttaa kumpaakaan, mutta hän\npäätti ryhtyä kirjevaihtoon heidän kanssaan, saadakseen nähdä, missä\nmäärin heistä saattaisi olla hyötyä.\n\nJa juuri siinä suhteessa kelpasi munkki häntä auttamaan; hän\nkirjoitti näille herroille ja he vastasivat omakätisissä kirjeissä\nNiilo Dackelle. Yksin saksalainen keisari Kaarle V alentui\npersoonallisesti kiihoittamaan rohkeaa tuumaa ja suosittamaan\npfalzkreivi Fredrikiä Ruotsin kuninkaaksi. Moni maanpakolaisuuteen\najettu herra kirjoitti Dackelle, tarjoten hänelle apuaan ja\nrohkaisten häntä niin suurilla lupauksilla, että Dacke itsekin tuli\nsiihen vakaumukseen, että kohtalo oli määrännyt hänet täyttämään\nsuuria, jopa korkeimpia päämääriä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina kevätpäivänä v. 1542 seisoi Niilo Dacke mietteisiin\nvaipuneena Blekingen vanhan linnan edustalla, jonka muurien takana\nhänen väkensä tavallisesti asusteli.\n\nHänen takkinsa oli tummanvihreästä verasta, hihat halaistut ajan\ntavan mukaan ja silkillä sisustetut; edestä oli takki auki, joten\nkaula ja osa rintaa jäi paljaaksi. Väljät ruskeat polvihousut olivat\nsarkaa; polvien kohdalta piteli niitä hopeanapit.\n\nSääret olivat aivan paljaat ja jalat pistetyt karkeisiin kenkiin.\nTakin alla oli ohut, rautalangoista kudottu sotapaita, päässä\nnahkainen ryntökypärä ilman silmikkoa, niinkuin sotamiehillä. Sen\nharjana oli musta jouhitöyhtö, jonka juuressa välkkyi kallisarvoinen,\nsinisistä ja valkeista kivistä tehty, kullalla juotettu, tähti.\nLeveään nahkavyöhön oli pistetty lyhytvarsinen sotakirves sekä kaksi\nleveäsäiläistä veistä.\n\nOlkapään yli kulki miekanhankkilus, jossa riippui lyhyt, hiukan käyrä\nmiekka sekä kuparinen jahtitorvi. Pitkät, ruskeat hiukset valuivat\nolkapäille ja tuuhea, kihara parta kaarsi leuan ja huulet, tehden\nsynkät kasvot hurjan näköisiksi.\n\nPuku oli puoleksi aatelinen, puoleksi talonpoikainen, mutta kasvojen\nilme vaihteli lakkaamatta; tuli ehdottomasti ajatelleeksi pimeää\nhuonetta, jossa säilytetään paljon tavaraa.\n\nLinnanraunioissa syntyi pian elämääpä liikettä; vuoroin kuului sieltä\nraakaa naurua tai pilapuheita, vuoroin kirouksia, mutta Niilo Dacke\nseisoi yhä liikkumattomana, tuijottaen tielle, jossa kaksi henkilöä\nnäkyi likenevän; toinen heistä oli mies, toinen näytti olevan lapsi.\n\nMies varjosti kädellä silmiään, huomasi Dacken ja huudahti ääneen,\nsitte alkaakseen kömpiä ylös mäkeä.\n\nDacken kasvoista ei hetkenäkään olisi saattanut päättää, että hän\ntunsi hänet; ne kuvasivat ainoastaan odotusta.\n\nVihdoin tuli mies likemmä; hänen kädessään oli miekka, jota hän\ntällä haavaa käytti keppinä ja Dacke tunsi nyt hänet munkki Pietari\nErlandinpojaksi, jonka hän hiljan oli lähettänyt Smålantiin ottamaan\nselkoa kansan mielialasta.\n\n— Hähä, nauroi Niilo, — mikä jumalallinen olento on antanut teille\nsiivet, koska te jo olette täällä?\n\n— Intoni ja innostukseni!\n\n— Ne tunnen... mitä uutisia tuotte?\n\n— Mitä parhaimpia!\n\nEnempää ei munkki saanut sanotuksi, hän läähätti palkeitten lailla,\nrasitus oli hänelle ollut aivan liian suuri, hänen täytyi tointua.\n\nPietari Erlandinpoika oli kuin raaka sotamies, hänen karkea\nvillakaapunsa oli täynnä likapilkkuja ja reikiä, solmuinen\nnuoranpätkä oli hänen vyöllään ja rukousnauha, joka oli siihen\nkiinnitetty, näytti pitkän aikaa riippuneen käyttämättömänä; se oli\nvarmaan tarttunut pensaisiin ja aitoihin, sillä nappuloita oli jäänyt\njälelle tuskin niin paljon, että hän olisi voinut lukea kymmenen\nisämeitää perätysten.\n\n— Minkä kapineen sinä toit kanssasi?\n\n— Siitä voi vielä olla hyötyä, sanoi munkki hymyillen.\n\n— Minä kysyn, mikä kapine se on?\n\nMunkki vihelsi ja tuttavamme Aatami astui esiin. Hänen vaatteensa\nolivat risaiset ja likaiset.\n\n— Mikä peto sinä olet?\n\n— Kääpiö, hyvä herra.\n\n— Ehkä vakoilija?\n\n— Sinun kimppuusi eivät vakoilijat uskalla käydä! vastasi pieni mies.\n\nDacke hymähti.\n\n— Sinäpä näyt osaavan asettaa sanasi; mistä tulet?\n\n— Etkö ole kuullut puhuttavan kuningas Kristianin kääpiöstä, joka\nluopui hänestä?\n\n— Minä luulin sitä vielä vanhemmaksi.\n\n— Kiitoksia, mutta on sitä mullakin ikää.\n\n— Mitä sinä täältä haet?\n\n— Tahdon palvella sinua.\n\n— Luovuitko sinä herrastasi?\n\n— Hän luopui minusta; ruoka ei riittänyt kahdelle.\n\n— Todellako?\n\n— Hän tahtoi, että minä tulisin onnelliseksi...\n\n— Minun luonaniko?\n\n— Niin, herra, täällä ovat kaikki mahdollisuudet.\n\n— Kuinka sinä sen tiedät?\n\n— Luen sen silmistäsi.\n\n— Oletko tietäjä?\n\n— Kaikki jotka kuuluvat minun sukuuni ovat tietäjiä.\n\n— Menestyvätkö tuumani?\n\nAatami tarttui hänen käteensä.\n\n— Tuo karkea viiva tietää odottamatonta onnea.\n\n— Onni ei koskaan tule minulle odottamattomana!\n\n— Se seuraa sinua kauvan, kauvan!\n\nAatami tarkasteli yhä hänen kättään.\n\n— No heittääkö se minut vihdoin?\n\n— Ei ennenkuin viime hetkessä.\n\nAatami päästi hänen kätensä.\n\n— Elämän rajalla! Enempää en pyydä! Tahdotko jäädä minun luokseni?\n\n— Minä voin sekä huvittaa että palvella sinua.\n\n— Maata pannessani pitää sinun kertoa minulle kuningas Kristianista,\njotta voisin eläytyä kuninkaan ajatusten juoksuun; se on aina\nhyödyllistä.\n\n— On kyllä, sanoi Aatami vilpittömästi, — eihän sitä tiedä, miten\nasiat voivat kääntyä.\n\nPietari Erlandinpojan vaaniva silmä kohtasi tänä hetkenä Niilo Dacken\nsilmän; hän tuli hiukan hämilleen, mutta naurahti sitä peittääkseen\nja lausui:\n\n— Kertokaappa nyt uutiset!\n\n— Kansa tahtoo seurata sinua!\n\n— Vai niin.\n\nSanat lausuttiin hitaasti ja polttava puna peitti Dacken kasvot.\n\n— Mutta minulla on toinen huonompi sanoma.\n\n— No mikä?\n\n— Arvid Vestgöte on hirtättänyt lähettilääsi.\n\nDacken kurkusta pääsi mylvinä.\n\n— Vai on hän uskaltanut!\n\n— Hän asuu niin kaukana teistä.\n\n— Pyhän Pietarin nimessä, kyllä minä etäisyyttä lyhennän. Hengellään\nsaa hän tekonsa maksaa.\n\nUteliaasti silmäili Aatami toisesta toiseen, hypistellen risaista\ntakkiaan.\n\nVerkalleen asteli Dacke takaisin linnaan; munkki ja Aatami seurasivat\nhäntä.\n\nRosvojoukko asusti suuren rakennuksen sisimmissä suojissa.\n\nSuljetulla linnanpihalla paloi suuria tulia. Joku mies oli\nteurastamassa ryöstettyä karjaa, toiset kärvensivät tulessa\nlihakappaleita, joita oli ripustettu pitkien seipäitten neniin.\nMuutamat ratsastelivat pihamaalla, toiset huvittelivat sotaleikillä,\nolivat miekkasilla, ampuivat jousella, koettivat tulipyssyjä, jotka\nsiihen aikaan vielä olivat sangen puutteelliset, tai harjoittivat\nlingolla-heittämistä.\n\nToiset olivat heittäneet pitkäkseen maahan, toiset pelasivat\narpapeliä, tuontuostakin haukkuen toisiaan tai yltyen tappelemaan.\nMuutamat hoilottivat rakkauslauluja tai sotaisia viisuja, useimmat\nmakasivat juopuneina.\n\nKoko joukossa ilmeni hillitsemättömien, raakojen intohimojen leima.\nPuvut olivat tehdyt eläinten nahoista tai karkeasta sarkavaatteesta.\n\nDacke asteli edestakaisin miestensä joukossa, vähääkään huomaamatta\nmitä he tekivät.\n\nHän heittäytyi pitkäkseen rovion ääreen ja kutsui alipäällikkönsä\nluokseen.\n\nNämä asettuivat paikalla hänen ympärilleen. He olivat: Thord Bonde,\nMaunu Hane ja Pikku Jössi. Pietari Erlandinpoikaa ja Aatamia\nkäskettiin istuutumaan pelottavan Niilo Dacken taakse.\n\nHän kertoi nyt päälliköilleen miten miehen oli käynyt, joka\nlähetettiin Arvid Vestgöten luo.\n\n— Kostoa, kostoa! huusi Thord Bonde.\n\n— Me hirtämme hänet! kirkui Pikku Jössi.\n\n— Tai teemme hänet nuoliemme maaliksi! huusi Maunu.\n\n— Minä pidätän hänet itselleni, sanoi Niilo Dacke, — ja te voitte\nolla varmat siitä, että hän kymmenin kerroin saa maksaa sen, että\nmeitä loukkasi.\n\nHe huusivat ja mylvivät kaikki yhtaikaa, mikä ehdotteli kiehuvaa\ntervaa, mikä sulatettua tinaa; uusien kidutuskeinojen keksimistä\npidettiin siihen aikaan kunniana.\n\n— Johan minä sanoin, että itse pidän huolta siitä asiasta, huusi\nDacke vihoissaan.\n\nVihdoin vaikeni joukko.\n\n— Kuulkaa nyt miten aion menetellä. Minä kutsun Kongan ja Etelä\nMören kihlakuntien talonpojat käräjiin. Kansa odottaa, tyytymättömyys\non yleinen; me tahdomme elää niinkuin entisinä aikoina.\n\n— Niin, niin tahdomme!\n\nHe kalistelivat aseitaan, huusivat ja kirkuivat. Äkkiä pisti\nErlandinpoika esiin päänsä.\n\n— Minäpä sanon, että suuret verokuormat, mutta varsinkin\nkerettiläinen usko on vieroittanut kaikkien mielet tyrannista, Kustaa\nEerikinpojasta.\n\nHe päättivät nyt ottaa selvää, mitä mieltä Thorsåsin, Elmbodan\nja Linnerydin pitäjien talonpojat olivat, sekä sieltä lähteä\nherraskartanoihin ja voutien taloihin Smålannissa ja Itägötlannissa,\nrosvoamaan ja polttelemaan.\n\nPietari Erlandinpoika kannatti ehdotusta voimiensa takaa; se oli\naivan hänen mielensä mukainen.\n\nIsä Klemens, joka tähän saakka niin tehokkaasti oli ottanut osaa\nyhteisiin pyrintöihin, ei tällä kertaa ollut saapuvilla; jokainen\ntunsi hänen varovaisuutensa, sentähden tahdottiin kiireen kautta\nryhtyä leikkelemään sanakapuloita, jotta ne jo samana iltana\nvoitaisiin panna liikkeelle.\n\nKeskustelun päätyttyä erosivat miehet.\n\nMuurin ulkopuoliselle seinävierustalle oli sinne tänne tehty pieniä\nmultamajoja. Tällaiseen majaan läksi Dacke, käskien Aatamia tulemaan\nmukaansa.\n\nSuoja oli sangen suuri, mutta miltei tyhjä. Suden- ja karhuntaljoja\noli heitetty läjään lattialle. Dacke laskeutui niiden päälle.\n\nÄänetönnä seisoi Aatami hänen vieressään, tuntien, että Dacken silmät\nhäntä seurasivat.\n\n— Miksi sinä tulit tänne? kysyi Dacke.\n\n— Saadakseni palvella sinua.\n\n— Tunnetaanko minua Tanskassa?\n\n— Kyllä, monet korkeat herrat puhuvat sinusta.\n\n— Minä tiedän sen, sanoi Dacke, oikoen jäseniään.\n\n— He sanovat, että sinä tulet suorittamaan suuria tekoja.\n\n— Vai niin he sanovat!\n\n— Niin sanoi Kristian kuningaskin.\n\n— Mitä hän sitte saattaa tietää minusta?\n\n— Hän saa nykyään tietää kaikki mitä tapahtuu.\n\n— No, mitä hän sanoi?\n\n— Että minä tein oikein, kun läksin sinua hakemaan.\n\n— Vai kehoittiko hän sinua lähtemään?\n\n— Kyllä, hän soi minut sinulle.\n\n— Mihin sinä kelpaat?\n\n— Mihin vain tahdot.\n\n— Käytätpä sinä suuria sanoja.\n\n— En liian suuria.\n\n— No minä koetan, mutta voi sinua, jos olet vakoilija!\n\n— Tällaisen raukan kuin minä, voit sinä näpäyttää kuoliaaksi sormesi\npäällä.\n\n— Sen minä teenkin heti, kun vaan rupean epäilemään.\n\n— Siihen on sinulla täysi oikeus!\n\n— Osaatko ohjata hevosta?\n\n— Osaan.\n\n— Sinä pääset mukaan matkalle.\n\n— Saanko ratsastaa likellä sinua?\n\n— Miksi niin?\n\n— Sinun tähtesihän minä olen täällä.\n\n— Saammepa nähdä!... Saat nukkua jalkaini juuressa. Aatami totteli\nkäskyä. Hänen päässään liikkui moni uhrautuva ajatus; hän muisteli\nvuoroin vanhaa ystävää, joka oli kuollut, vuoroin häntä, jota\noli luvannut uskollisesti palvella. Hänellä itsellään ei enään\nollut ainoaakaan omaista maan päällä, ja sentään hän tunsi, että\nnäkymättömät langat liittivät hänet moneen ihmiseen.\n\nNuori päällikkö hänen vieressään käänteli kauvan levottomasti,\nvihdoin molemmat nukkuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖstbon kihlakunnassa oli Växtorpin talo ja siellä asui kuningas\nKustaan vanha sotatoveri Arvid Vestgöte.\n\nHänen tiluksensa oli kuin tavallinen talonpoikaistalo, paitsi että\nasuinrakennus oli suurempi, ja aitaus, joka ympäröi rakennusryhmää\nja tavattoman suurta pihamaata, oli erittäin vankkaa tekoa. Sitä oli\nlisäksi vielä vahvistettu paaluilla.\n\nTämä aitaus oli oikeastaan rakennettu suojaksi susia vastaan, joita\nusein suurissa laumoissa kierteli metsissä ja joita tallinhaju\nhoukutteli taloihin. Mutta samalla oli se hyvänä suojana ympäristön\nmetsävarkaiden varalta.\n\nAsuinrakennus oli turpeilla peitetty; tallit ja ladot muodostivat\nsuljetun neliön.\n\nItse pihamaa oli paikoittain kivitetty, mutta yksi kulma oli kuokittu\nja multaan istutettu nuoria hedelmäpuita. Se oli siihen aikaan sangen\nharvinaista Ruotsissa.\n\nIstutusten ympärille oli tehty pieni kaalimaa.\n\nTalossa vallitsi mitä suurin siisteys ja sinne tänne oli asetettu\nmaanviljelys- ja kalastustarpeita. Kaikki todisti, että isäntä\nsuuresti rakasti järjestystä.\n\nKeväinen aurinko oli vasta sulattanut jääpeiton ja ruis- ja\nohravainioiden vihanta loisti kuin vihreä sametti etäisyydestä.\n\nSisäpuolelta oli asuinrakennus jaettu kahteen huoneeseen, joista\nsuurempi teki sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa.\n\nArvid Vestgöte oli ylhäinen herra, jota pidettiin suuressa kunniassa,\nmutta siitä huolimatta oli hän pysynyt uskollisena esi-isiensä\nyksinkertaisille tavoille.\n\nHänen oma yksityinen huoneensa oli pitkä ja kapea, seinät laudoitetut\nja äärimäisellä seinällä suuri liesi; savu pääsi ulos rautapeltistä\ntehdyn huikun kautta. Täällä paloi tavallisesti aamusta iltaan suuri\nrovio.\n\nPihanpuoleisessa seinässä oli kolme suurta aukkoa eli akkunaa, joiden\npäällitse oli pingoitettu ohutta, läpikuultavaa nahkaa; säästeliäästi\ntunki sen läpi päivänvalo.\n\nLasiruudut olivat siihen aikaan ylellisyystavaraa, jota ainoastaan\nkaupungissa käytettiin.\n\nPitkä, maalaamaton puupöytä seisoi keskellä huonetta, pitkin seiniä\nkulki tamminen rahi, ilman patjoja ja selkänojaa. Sitäpaitsi oli\nhuoneessa muutamia kauniisti veistettyjä kaappeja ja arkkuja. Perällä\noli kaksi ovea, ne veivät Arvidin ja hänen tyttärensä makuusuojiin.\n\nNuoren Elsan vuoteessa oli höyhenpatjoja ja villapeitteitä, mutta\nArvid nukkui oljilla, eläinten nahkojen päällä.\n\nVielä on muistettava, että suuren asuinhuoneen seinillä kulki\nvalkeita hyllyjä, joilla kiilsi joukko kuparisia tai rautaisia\nkeittoastioita.\n\nArvid istui paraikaa takkavalkean ääressä, tuijottaen kirkkaaseen\ntuleen.\n\nKeväisestä ilmasta huolimatta oli vanhus vielä puettu avaraan,\nnahalla vuorattuun takkiin ja lakki oli näädännahalla reunustettu.\n\nHänen rinnallaan riippui valkea parta ja valkeat hiukset kähertyivät\nkaulalle.\n\nHän oli vanhan ja väsyneen näköinen. Muistot menneiltä ajoilta\nväikkyivät vielä hänen silmissään, muistot niiltä ajoilta,\njolloin hän istui tepastelevan hevosensa selässä tai työnsi\nmetsästysveitsensä petoeläimen rintaan, tuntien sen lämpöisen veren\nvirtaavan käsivarsilleen, tai kun hän taisteli kuninkaansa rinnalla\nrakkaan synnyinmaan edestä, tai ehkä oli hänen rakkain muistonsa\nnuori morsian, jota hän oli painanut povelleen ja joka sittemmin oli\nlahjoittanut hänelle hänen Elsansa. Nämä muistot leijailivat hänen\nmielessään, kun hän liekkejä katseli, ja siksi ei hän tahtonut lakata\nniihin tuijottamasta.\n\nOvi avautui ja Elsa astui huoneeseen. Hänet nähdessä tuli\nehdottomasti ajatelleeksi liljaa, joka on puhkeamaisillaan; hän oli\nniin puhtaan ja viattoman näköinen, että miltei tuntui siltä kuin ei\npahuus ikinä saattaisi häneen kajota.\n\nHiljaa likeni hän vanhusta, istuutui hänen jalkainsa juureen ja\npainoi päänsä hänen polveaan vastaan, alkaakseen, niinkuin hänkin,\ntuijottaa tuleen. Mutta isän nähdessä menneitten päivien vaiheiden\nliehuvan liekeissä, etsi tytär niistä selitystä tulevaisuutensa\narvoitukselle.\n\nHyväillen laski vanhus kätensä hänen päälaelleen ja lausui:\n\n— Sinä vanhuuteni lohdutus!\n\nElsa otti käden, suuteli sitä hiljaa ja vei sen takaisin päälaelleen.\n\nPitkän aikaa istuivat he ääneti.\n\n— Asiat eivät kauvan saa olla tällä kannalla, virkkoi Arvid\nikäänkuin voimanponnistuksella. — Minun täytyy tehdä päätös.\n\n— Lähdetkö Tukholmaan, isä?\n\n— En nyt saata sitä tehdä! vastasi vanhus kiivaasti.\n\n— Sanotaan, että vaarat uhkaavat.\n\n— Olenko minä koskaan pelännyt vaaroja? Olen tosin jo vanha, mutta\nkäsivarressa on vielä rautaa.\n\n— Minä jään sinun luoksesi.\n\n— Sitä minä en salli... Kuningas kirjoittaa, että hän sinulle\nvalitsee sulhasen, joka on meidän molempien arvoinen.\n\n— Isä, anna minun jäädä luoksesi!\n\n— Sinun pitää seurata kutsumuksesi ääntä, mutta minä en ruotiukon\nlailla saata paeta piiloon, kun tunnen vaaran likenevän; minun täytyy\nkunnialla kantaa seitsemääkymmentä ikävuottani.\n\n— Mutta odottakaamme, isäni.\n\n— Kuningas kirjoitti, että sinun pian piti tulla, ja kääpiö... mutta\nmissä hän on?\n\n— Ollut poissa jo monta päivää.\n\n— Sanomatta hyvästi?\n\n— Hän sanoi palaavansa.\n\n— Kummallinen olento!\n\n— Hän sanoi ennenkuin läksi, että kuningas Kristianilla oli ollut\nkääpiö ja että hän ehkä oli juuri sama olento, mutta että minun silti\npiti luottaa häneen.\n\n— Toihan hän kuninkaan kirjeen?\n\n— Kyllä!\n\n— Se ei voi olla petosta.\n\n— Varsinkin kun Märta rouva Stegeborgista lähetti palvelijan\nnoutamaan hevosta takaisin.\n\n— Onko hän sitte nyt ottanut hevosen meidän tallistamme?\n\n— Ei, hän meni jalkaisin.\n\n— Sitä ei sinun olisi pitänyt sallia.\n\n— Imo ei pyydä lupaa keneltäkään.\n\n— Imoko hänen nimensä on?\n\n— Hän sanoi, että minä häntä kutsuisin Imoksi.\n\nSamassa tuli vanha palvelija Matti ilmoittamaan, että vieraita,\naseellisia miehiä joka taholta, varsinkin idästäpäin näkyi rientävän\ntaloa kohti.\n\n— Kutsu kokoon kaikki palvelijani, käski päällikkö, — ja anna\nheille jouset ja nuolet.\n\n— Kyllä me metsävarkaat voitamme, jatkoi Matti. — Päästän irti\nkoirat, jos niiksi tulee; isännän ei tarvitse vaivautua leikkiin.\n\n— Tulen, jos tahdon, vastasi vanhus reippaasti. Palvelija riensi\npois, ensin koetettuaan katseellaan rauhoittaa pelästynyttä tyttöä.\n\nRaskaana lisahti tamminen ovi lukkoon hänen jälkeensä ja hetkisen\nkuluttua soi hätäkello, kutsuen kokoon talon miehiä kiireiseen apuun.\n\nKoiratkin päästettiin irti ja niiden iloiseen haukkuun sekaantui pian\nraju ulvonta.\n\n— Sudet tulevat, virkkoi vanha Arvid, — ne ovat haistaneet, että\nsyntinen riippuu hirsipuussa.\n\n— Raukka! huokasi Elsa, kätkien kasvot käsiinsä.\n\n— Sen täytyi tapahtua! Vero kuuluu kuninkaalle ja hänen\nkäskynhaltijanaan täytyy minun pitää huolta siitä, etteivät\nvelikullat ryöstä sitä itselleen... Mitä tämä nyt merkitsee?\n\nUlkoa kuului kamala melu, koirat haukkuivat vallan raivoissaan.\n\nArvid aukaisi oven etehiseen.\n\n— Mitä täällä tapahtuu? huusi hän jymisevällä äänellä.\n\n— Piru täällä elämöi, tuli vastaukseksi ja samassa kiipesi Pietari\nErlandinpoika aidan yli.\n\n— Älköön kukaan pääskö sanomaan, että vanha Arvid olisi paennut\nvaaraa, huusi vanhus, vyötti itsensä miekallaan, ripusti kilven\nkäsivarrelleen ja otti raskaan sotakirveen seinältä.\n\nMutta Elsa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sulkenut portin ja\nheittänyt avaimen menemään.\n\nVanha päällikkö ei ollut sitä huomannut, hän luuli vastustuksen\ntulevan ulkoapäin ja röykytti koko voimallaan raskasta tammiovea,\njoka ei silti liikahtanut paikaltaan.\n\n— Minä menen sitte ikkunasta! huusi hän.\n\nVillit huudot yhä likenivät; uhkauksiin ja kirouksiin sekaantui itkua\nja valitusta. Uhkausten tulva kävi yhä taajemmaksi ja kamalammaksi.\n\nKova isku kohtasi porttia.\n\nArvid Vestgöte painoi ryntökypärän valkeille hiuksilleen. Hänen\nsilmänsä säihkyivät.\n\n— Jumala meitä varjelkoon! lausui hän, luoden silmäyksen\ntyttäreensä. Sitte hän, sotakirves oikealla olallaan, asettui\nodottamaan uhkaavaa vihollista.\n\nTammiovi yhä kesti.\n\n— Nyt tulee Dacke! huudettiin.\n\n— Te hentosormiset raukat! kuului samassa voimakas ääni ja tammiovea\nkohtasi niin kova isku, että se särkyi.\n\nOven takana seisoi vanhus, valmiina iskemään kirveellään kuoliaaksi\nensi tulijaa, ja hänen rinnallaan Elsa, kalman kalpeana, mutta\ntyynenä, liikkumattomana, valmiina nöyrästi kuolemaan.\n\nMutta ryövärien käsistä vaipuivat aseet ja heidän joukossaan syntyi\näkkiä äänettömyys; hämillään katselivat he toisiinsa, kukaan ei\nuskaltanut astua likemmä.\n\n— No, verenhimoiset pedot, huudahti vanhus hetkisen kuluttua, —\neikö ole joukossanne ketään, jota haluttaa lyödä kuoliaaksi vanhan\nArvid Vestgöten?\n\nMutta kukaan ei liikahtanut paikalta. Likinnä vanhusta seisoi Dacke,\nkatse tähdättynä Elsaan.\n\n— Eteenpäin, kelpo pojat! Tappakaa kerettiläisorja! Tappakaa hänen\nsikiönsä! Tappakaa heidät Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Peseytykää\nheidän veressään, jokainen pisara on taivaan valtakunnassa kantava\ntuhatkertaisen sadon!\n\nNäin mylvi kurja Pietari Erlandinpoika.\n\nMutta Dacke ei liikahtanut paikalta.\n\nSilloin hiipi munkki hänen taaksensa, pääsi huomaamatta livahtamaan\nvanhan soturin ohi ja iski häntä olkapäähän.\n\n— Kurja murhaaja! mutisi vanhus, kirves putosi hänen kädestään ja\nhän vaipui maahan.\n\nElsa kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. Hän korotti\nkatseensa miehiin ja hänen rukoilevat silmänsä sattuivat Dackeen.\n\n— Tapa minutkin, niin siunaan sinua!\n\nDacke astui askeleen taaksepäin. Samassa huomasi hän munkin ja\nkatsahti häneen niin ylenkatseellisesti ja vihamielisesti, että\nPietari suinpäin läksi pakoon.\n\nDacke katseli ympärilleen, itse ei hän tahtonut eikä voinut mitään\ntehdä.\n\n— Ilkeä teko, arvoisa isä, sanoi Hane munkille, — Hullingsvin Nisse\nei ole sen arvoinen kuin ainoa pisara tuon miehen verta, jonka juuri\ntapoitte.\n\nPihassa seisoi Dacke, rajun, kummallisen näköisenä.\n\n— Eikö täällä ole ketään, joka voisi tutkia vanhuksen haavaa? kysyi\nhän kiivaasti.\n\n— Ehkä minä nyt hätätilassa voin, vastasi Aatami niin\nvälinpitämättömästi kuin taisi.\n\n— Mene sitte, pikkumies!\n\nKääpiö astui huoneeseen. Viereisissä huoneissa hakivat ryövärit\nsaalista.\n\nAatami lankesi polvilleen Elsan viereen.\n\n— Älä ole tuntevinasi minua, kuiskasi hän ja alkoi Elsan avulla\nvarovaisesti tarkastaa haavaa.\n\nSe oli syvä ja ulottui aina käsivarteen asti; mahdotonta oli tietää,\nparanisiko se milloinkaan. Vanhus vaikeroi hiljaa.\n\nAatami sitoi haavan niin hyvin kuin taisi, lainasi Häneltä Arvidin\noman karhuntaljan, jonka tämä oli ryöstänyt itselleen, ja pani sen\nsairaan pään alle. Sitte riensi hän ulos.\n\nDacke oli seisonut pihassa jakelemassa käskyjä. Hän oli pitänyt\nhuolta siitä, että karja oli ajettu talosta ja että ryöstetyt tavarat\nolivat asetetut kuormiin. Mutta hänen käskynsä olivat olleet lyhyet\nja varmat, hän ei ollut käyttänyt pilapuheita niinkuin tavallisesti;\nmiehet tuumailivat keskenään, että mikä päällikköä nyt vaivaa.\n\nAatami tuli samassa pihaan.\n\n— No, miten on? ärjäisi Dacke häntä vastaan.\n\n— Vielähän hänessä on henkeä.\n\n— Ja... ja entä se toinen?\n\n— Hän kyllä kuolee, jos isä kuolee.\n\n— Häntä pitää hoitaa niin huolellisesti kuin suinkin, huusi Niilo\nDacke miltei kuumeentapaisesti.\n\nAatami säpsähti. Näytti miltei siltä kuin hän olisi tehnyt keksinnön.\n\n— Tännekö he jäävät?\n\n— Ei, he ovat vietävät linnaan.\n\n— Tokkohan hän vaan kestänee kuljetuksen?\n\n— Tuohon, sanoi Dacke, osoittaen heinähäkkiä, — tuohon hän on\npantava.\n\nVai oli Niilo Dacke ajatellut sellaisia asioita! Silloin oli varmaan\nAatami arvannut oikein!\n\nSuurella varovaisuudella kannettiin vanhus ulos ja pantiin rattaille.\n\nSamat taljat, joita hän tavallisesti käytti, pantiin hänen allensa.\nHänen rinnallaan, tukien häntä, istui hänen hurskas tyttärensä.\n\nHitaasti läksivät rattaat liikkeelle; Aatami oli saanut käskyn\nseurata niitä.\n\nDacke jäi hetkiseksi taloon. Kun kaikki muut olivat lähteneet,\nmeni hän huoneisiin, jotka olivat miltei aivan tyhjät; hän asteli\nhuoneesta huoneeseen, hengittäen syvästi, raskaasti, ikäänkuin\nimeäkseen keuhkoihinsa niiden ilmaa.\n\nHänessä oli totisesti tapahtunut ihmeellinen muutos. Elsa oli häneen\ntehnyt vaikutuksen, jonka vertaista ei hän ikinä ollut tuntenut.\n\nOliko se rakkautta?\n\nMonasti oli hän nähnyt ihmisiä, joiden sydän oli kiintynyt naisiin.\n\nNarreja olivat hänen mielestään ne, jotka surivat onnetonta rakkautta.\n\nHän ei koskaan ollut kärsinyt naisia, ei milloinkaan hakenut heidän\nsuosiotaan.\n\nMoni oli koettanut houkutella häntä hymyilyllä ja katseilla.\n\nHän oli vaan nauranut heitä.\n\nMuuan tyttö tarjosi hänelle punaiset huulensakin.\n\nHäntä hän löi.\n\nJa nyt oli kalpea, sureva tyttö pannut hänet kuin kahleisiin.\n\nSe se oli hulluutta!\n\nNiilo Dacke rakasti. Hän, joka ei koskaan ollut tietänyt mitä rakkaus\non, tunsi nyt mitä rajuimman intohimon meluavan rinnassaan... mutta\nsamalla hän pelkäsi, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi... hän\nvartioi sitä mustasukkaisuuden kiihkolla... se täytti hänen rintansa\naavistamattomalla riemulla.\n\nTyttö tulee olemaan hänen kodissaan, hän saa suojella ja varjella\nhäntä, kätkeä hänet muiden katseilta; vaikkei hän itse milloinkaan\nuskaltaisikaan hänelle sanoa, miten hirveästi hän häntä rakastaa,\nniin eivät ainakaan muutkaan saa sitä tehdä.\n\nPalatessaan linnaan, huomasi Dacke, että kääpiö jo oli arvannut ja\ntäyttänyt hänen toivomuksensa; paras huone oli annettu vangeille ja\nvanhus lepäsi tyynenä vuoteellaan.\n\nKertoessaan hänen terveytensä tilasta, esiintyi Aatami niin\nlevollisena, ettei Niilo Dacken päähän edes pälkähtänytkään, että hän\ntiesi salaisuuden, jonka hän kaikilta tahtoi peittää.\n\nHän uskoi vangit \"Imon\" haltuun.\n\n— Minä tarvitsen vanhusta tuumieni toteuttamiseksi, selitti hän.\n\nAatami lupasi täyttää päällikön käskyt ja sai luvan viettää yönsä\nvankien oven edessä.\n\nJa nyt keskitti Aatami koko huolenpitonsa Arvidiin ja hänen\ntyttäreensä.\n\nTuntikausia käveli hän metsässä kokoilemassa yrttejä.\n\nSitte keitti hän lääkkeitä ja juomia, jotka vaikuttivat erinomaisen\nhyvää.\n\nItse hän valmisti heidän ruokansa ja Dacken viinivarastosta oli\nhänellä lupa ottaa miten paljon tahansa.\n\nVanha Arvid tointui silminnähtävästi.\n\nMalttamattomasti kyseli Dacke, miten hän jaksaa. Varmaan hän hautoili\njotakin mielessään, sillä hän lähetti väkensä polttamaan kyliä ja\nsuurempia taloja, mutta pysyi itse kotosalla. Kerrottiin, että hän\nmiettii suurta yritystä, johon itse aikoo ottaa osaa, mutta ettei\naika vielä ole varmaan päätetty.\n\nEräänä päivänä kääntyi Dacke tavallista malttamattomammin Aatamin\npuoleen ja kysyi, eikö herra Arvidia jo saa puhutella.\n\n— Toivoisin, että vielä odottaisit ainakin viikon, sillä hän on\nhyvin heikko.\n\n— Entä... se toinen?\n\n— Aivan niinkuin isä.\n\n— Hyvä on. Viikon odotan, mutta en päivääkään enemmän.\n\nSamana iltana virkkoi Aatami molemmille turvateilleen:\n\n— Hän tulee tänne.\n\n— Mitä hän tahtoo? kysyi Arvid.\n\n— Sitä hän ei sanonut.\n\n— Tulkoon vain, minä olen valmis.\n\nHetken kuluttua, kun vanhus oli nukkunut, kutsui Aatami Elsan suureen\netehiseen.\n\n— Sinua uhkaa mitä suurin vaara, virkkoi hän.\n\n— Minuako? kysyi tyttö hämmästyneenä.\n\n— Hän rakastaa sinua.\n\n— Uskaltaako hän?\n\n— Rakkaus ei koskaan pyydä lupaa... mutta pahemmin käy, jos sinä\nunohdat, että te olette hänen vankejaan.\n\n— Mitä sinä pelkäät?\n\n— Että sinä ärsytät häntä.\n\n— Mitä sinä minulta pyydät?\n\n— Että pysyt tyynenä.\n\n— Koetan pysyä.\n\n— Älä jyrkästi kiellä.\n\n— Minun täytyy!\n\n— Ajattele isääsi.\n\n— Hän näkisi minut mieluummin kuolleena.\n\n— Mutta ethän sinä tahdo hänen kuolemaansa.\n\n— En, en!\n\n— Ole siis viisas ja viekas. Älä lupaa, mutta älä kielläkkään.\n\n— Sinä vaadit vaikeita asioita.\n\n— Mutta vaikeampia saattaisi sattua\n\n— Koska hän tulee?\n\n— Jos minä sen saan tietää edeltäkäsin, niin kyllä ilmoitan teille.\n\n— Sanonko kaikki isälleni?\n\nKääpiö vaipui mietteisiin.\n\n— Arvelen, että on parempi olla sanomatta, vastasi hän vihdoin.\n\n— Kiitos siitä että olet ystävämme!\n\n— Se on synninkatumusta.\n\n— Mitä syntiä olet tehnyt?\n\n— Olin kerran suuri narri, minulla ei ole mitään muita ansioita, ja\nsitä saan nyt sovittaa.\n\n— Lausut ajatuksesi arvoituksina, Imo.\n\n— Ehkä... Sen vaan sanon, että jos sinä kohtelet Niilo Dackea\narmollisesti, niin siitä on hyötyä itsellesi ja varsinkin vanhalle\nisällesi.\n\nMiettivänä palasi Elsa isänsä luo ja kun hän illalla jäi yksin,\nniin hän levottomuudella ajatteli tulevaisuuttaan. Hän oli tähän\nasti elänyt yksinäistä elämää, joutumatta tekemisiin nuorten\nsäätyläisherrojen kanssa. Sentähden ei hän koskaan ollut kuullut\nrakkaudentunnustusta.\n\nNyt hän sen tulee kuulemaan ensi kerran, mutta miehen huulilta, jota\nhän halveksii; eikä hän saa sitä sanoa hänelle... hänen täytyy antaa\nhänen pysyä siinä luulossa, että se on mahdollista... Voi!\n\nTuntui miltei siltä kuin Imo olisi puhunut Niilo Dackesta\nmyötätuntoisuudella: ansaitsiko hän myötätuntoisuutta?\n\nElsan tulee olla viekas, hänen tulee valehdella, rikkoa pyhimpiä,\nsisimpiä tunteitaan vastaan!\n\nSe on mahdotonta. Hän ei saata sitä tehdä!\n\nEräänä päivänä astui päällikkö aivan odottamatta heidän huoneeseensa.\n\nHän oli pukeutunut harvinaisella huolellisuudella.\n\nVanha Arvid istui rahilla ja Elsa seisoi hänen takanaan sukien hänen\nhiuksiaan.\n\n— Minä tulen äkkiarvaamatta, virkkoi hän hiukan hämillään, — mutta\nsoturi ei ymmärrä hienoja tapoja.\n\n— Emme sellaisia pyydäkkään, vastasi vanhus.\n\n— Miten te jaksatte?\n\n— Paljon paremmin kuin vangin sopii odottaa\n\n— Imo on siis täyttänyt käskyni.\n\n— Imo osoittaa olleensa kuninkaan palvelija.\n\n— Siitähän hän ylpeilee... Entä te, kaunis neiti, oletteko tekin\nhäneen tyytyväinen?\n\nDacken ääneen tuli uusi sointu. Elsa punastui vasten tahtoaan.\n\n— Hän tekee kaikki, mitä saa ja voi, vastasi hän. Niilo Dacke\nkatseli häneen kummastuneena, mutta malttoi äkkiä mielensä ja lausui:\n\n— Herra Arvid Vestgöte, minä tulen teille esittämään tärkeää asiaa.\n\n— Puhukaa! sanoi vanhus.\n\n— Te olette suuresti rikkonut minua vastaan ja minä saattaisin\nteille julmasti kostaa.\n\n— Minä olen vallassanne.\n\n— Aikomukseni ei ole väärinkäyttää valtaani, vastasi Niilo Dacke,\nmutta älkää unohtako, että saatan lahjoittaa teille elämän ja\ntuhatkertaisesti korvata sen, minkä olette kadottanut.\n\n— Entä millä ehdolla?\n\n— Sillä, että luovutte kuninkaasta ja autatte minua kokoamaan\nsmålantilaiset ja johtamaan heitä.\n\nElsa oli kietonut käsivartensa isän ympäri. Rukoillen pyysi hän häntä\npysymään tyynenä.\n\nSääliväinen hymy nousi Arvidin huulille ja tukahuttaen katkerat\nsanansa lausui hän:\n\n— Jos olisit ottanut henkeni, niin olisin rukoillut Jumalaa\nsuomaan anteeksi pahat tekosi, mutta sinä ehdotat, että rupeaisin\nkavaltajaksi ja sitä en ikinä suo sinulle anteeksi.\n\nDacke oli käynyt kalman kalpeaksi.\n\n— Ruotsin onni ja pelastus on tässä kysymyksessä, vastasi hän.\n\n— Jos Jumala olisi tehnyt minut mielipuoleksi, vastasi Arvid, —\nniin ehkä kallistaisin korvani puheellesi; mutta nyt sanon sinulle\nainoastaan, että mieluummin annan käsivarteni kuivettua kuin nostan\nsen jaloa Kustaa Vaasaa vastaan.\n\nHyväillen ja hiljaa pyytäen koetti Elsa rauhoittaa isänsä vihaa.\n\nDacke ei voinut riistää silmiään hänestä.\n\n— Saamme vastaisuudessa likemmin puhua asiasta, sanoi hän ja jätti\nhuoneen.\n\n— Mikä meitä nyt odottaa? lausui Elsa vavisten.\n\n— Jumala yksin sen tietää... Antautukaamme hänen haltuunsa.\n\nMolemmat olivat levottomat; he tunsivat vaaran likenevän.\n\nSillaikaa syntyi linnassa elämää ja liikettä. Dacken sanansaattajat\nolivat rahvaalle ilmoittaneet, että suuri yritys on tekeillä. Vanha\nviha porvarien ja talonpoikien välillä oli leimahtanut ilmi tuleen ja\nsmålantilaisten herkkiin mieliin syöpyi syöpymistään se luulo, että\nKyösti kuningas tahtoo supistaa ruotsalaisten ikivanhaa vapautta ja\nkahlehtia heidät saksalaisen ikeen alle.\n\nRahvas oli kutsuttu käräjiin. Dacke tahtoi nyt ottaa haltuunsa\njohtajatoimen.\n\nHän käski miestensä valmistautua lähtöön ja pukeutui itse komeaan\npukuun, niinkuin johtajan sopii.\n\nSitte hän yksin asteli edestakaisin huoneessaan, vaistomaisesti\nkuunnellen melua linnan pihassa, kun metsävarkaat pukeutuivat\naseihinsa. Suuret tuumat ja rohkeat toiveet liikkuivat hänen\nmielessään.\n\nPotrat pojat olivat asettuneet riveihin ja Dacke asteli tarkastellen\nheidän joukossaan.\n\nHäntä huvitti nähdä, että nuo villit, vastahakoiset miehet tottelivat\nhänen pienintäkin viittaustaan.\n\nTarkastuksen loputtua lausui hän tyytyväisyytensä ja käski miehiä\nolemaan valmiina varhain aamulla. Sitte jätti hän heidät ja palasi\nhuoneeseensa.\n\nHetkeä aikaisemmin oli Aatami mennyt vankien luo.\n\n— Ilma on niin ihana, sanoi hän, — tie on auki ja neiti kulta\ntarvitsee raitista ilmaa.\n\n— Minä en jätä isääni, sanoi tyttö.\n\n— Häntä ei uhkaa mikään vaara.\n\n— Mene, siunattu lapseni, sanoi vanha Arvid, — raitis ilma tekee\nsinulle hyvää.\n\nIhmeellinen kauhu oli vallannut Elsan; hän huomasi, että kääpiöllä\noli erityinen tarkoitus, ja syleiltyään isäänsä, seurasi hän häntä.\n\n— Mikä on, Imo?\n\n— Hän odottaa sinua.\n\n— Missä?\n\n— Huoneessaan.\n\n— Sinne minä en mene!\n\n— Hän käski.\n\n— Mutta jollen tottele?\n\n— Toivoisin että sen tekisit.\n\n— Tuletko sinä mukaan?\n\n— En saa, mutta annan sinulle paremman turvan... kas tässä!\n\n— Isänikö tikari?\n\n— Löysin sen teidän talonne lattialta.\n\n— Kiitos! lausui tyttö, suudellen asetta. — Nyt en pelkää.\n\n— Mutta muista, että ainoastaan äärimmässä hädässä.\n\n— Minä olen ajatteleva isääni.\n\n— Niin, jos sinä kuolet, kuolee hänkin.\n\n— Hän toivoo kuolemaa.\n\n— Mutta sinä et tiedä mitä kidutuksia he saattavat keksiä.\n\n— Koetan olla viisas ja varovainen.\n\nSamassa kuulivat he Dacken menevän huoneeseen.\n\n— Pian, pian, joudu! Hän tahtoi, että olisit huoneessa ennen häntä,\nkuiskasi Imo.\n\n... Jumala minua auttakoon! huokasi Elsa ja astui miltei ääneti\nhuoneeseen, jonka ovi oli auki.\n\nDacke seisoi ikkunan ääressä, malttamattomana, hiljaa kiroillen\nitsekseen.\n\n— Sinä kutsuit minua, virkkoi tyttö. Mies säpsähti.\n\n— Joko sinä kauvan olet ollut täällä?\n\n— En kauvemmin kuin sinä itsekään.\n\n— Miksi sinä jätit oven auki?\n\n— Se oli auki ennen kuin tulin.\n\n— Sulje se!\n\nElsa totteli.\n\n— Ota pois avain ja anna se minulle!\n\n— Tässä, lausui tyttö, ojentaen hänelle avaimen. Dacke jäi\npitelemään hänen kättään.\n\n— Luotatko sinä minuun? kysyi hän.\n\n— Minä luulen sinua paremmaksi kuin itse tiedätkään.\n\n— Ehkä, virkkoi Dacke, — ihminen sinun likeisyydessäsi tulee\nhyväksi.\n\n— Mikset ota avainta?\n\n— Pelkäätkö minua, kaunis neiti?\n\n— En, vastasi Elsa, hymyillen kaunista hymyä. Dacke katseli häntä\nsilmiin, ikäänkuin koettaakseen lukea hänen sielunsa salaisimmatkin\najatukset. Tyttö ei luonut katsettaan maahan, vaan kohtasi pelvotta\nhänen katseensa.\n\n— Pidä sinä avain, sanoi Dacke. Elsa pani sen takaisin lukkoon.\n\n— Sinä olet sangen kaunis! lausui Dacke ihaillen.\n\n— Minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että tulisin hyväksi.\n\n— Suo minulle suosionosoitus!\n\n— Sano ensin mikä.\n\n— Anna minun suudella kättäsi!\n\n— Sellaiseen ei siveä neitsyt saata suostua.\n\n— Jollei _ritari_ pyydä, huomautti Dacke katkerasti.\n\n— Se ei sittenkään auta.\n\n— Mitä siihen sitte vaaditaan?\n\n— Että mies on hänen kihlattunsa, vastasi tyttö, punastuen vastoin\ntahtoaan.\n\n— Minä olen sinulle liian halpa... ajattele, ritari tai\ntalonpoika... kuinka heitä saattaa edes verrata toisiinsa!\n\nÄäni oli kova ja uhkaava.\n\n— Urheus ja suuret ansiot nostavat miehen aateliuden rinnalle, sanoo\nisäni.\n\n— Ehkä muista miehistä, mutta ei minusta.\n\n— Te olette vihamiehet.\n\n— Oletko sinäkin viholliseni?\n\n— Minä rukoilen joka päivä Jumalaa puolestasi.\n\n— Sinäkö, Elsa? huudahti Dacke säpsähtäen.\n\n— Minä rukoilen, että sinä huomaisit erehdyksesi ja luopuisit\nhankkeistasi.\n\n— Sitä en tee edes sinunkaan tähtesi, Elsa, mutta kunniaa ja\nmainetta olen minä voittava ja kun minä lasken kaikki voittoni\njalkaisi juureen, niin suostutko silloin seuraamaan minua, mihinkä\nikinä lähden?\n\n— Kuinka minä nyt saatan tietää sen?\n\n— Sinä olet niin varovainen kuin punnitsisit jokaista sanaasi\nkultavaa'alla. Mutta kuuleppa: kun minä palaan matkaltani, niin\ntahdon taaskin puhutella sinua ja silloin pitää sinun antaa minulle\nvastaus, oikea vastaus, ymmärrätkö?\n\n— Ymmärrän.\n\n— Suora vastaus.\n\n— Niin suora, ettet enään ikinä epäile, lausui tyttö, kovasti\npainaen tikarin vartta.\n\n— Kuinka sinä olet kummallinen olento, virkkoi Dacke; — sanoissasi\ntuntuu aina olevan kaksi tarkoitusta.\n\nDacke mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti; peto mietti,\nkarkaisiko saaliin kimppuun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ikäänkuin\nhän katseellaan olisi tahtonut häntä hallita. Hetkisen ajan vallitsi\nhuoneessa sellainen hiljaisuus, että he saattoivat kuulla toistensa\nhengityksen. Äkkiä kohtasivat he toistensa katseet. Sitte käänsi\nDacke päätään ja virkkoi lyhyesti, kovalla äänellä:\n\n— Mene tiehesi!\n\nKuin lentämällä katosi tyttö huoneesta. Dacke jäi silmäilemään hänen\njälkeensä.\n\n— Ymmärsikö hän vaaran? mutisi hän. — Odota, me tapaamme toisemme\nvielä kerran!\n\nAatami oli odottanut miltei kuoleman kauhussa.\n\n— Pelastettu! kuiskasi Elsa ja riensi isänsä luo.\n\n— Sinä viivyit kauvan... kävin jo levottomaksi, sanoi hän, syleillen\ntytärtään.\n\nElsa ei kertonut mitä vasta oli saanut kärsiä. Se olisi vaan tehnyt\nisän levottomaksi.\n\nSeuraavana aamuna marssi Dacke pois, ottaen mukaansa suurimman osan\nmiehiään; he menivät Blekingen rajan yli Smålantiin. Päällikön\nlikeisimpänä miehenä oli luotettavuudestaan kuulu Pikku Jössi.\n\nDacke oli tavattoman huonolla tuulella; kaikki pahat voimat hänessä\nnäyttivät nousseen vastustamaan niitä inhimillisiä tunteita, jotka\nnyt olivat alkaneet pyrkiä oikeuksiinsa. Hurjemmin kuin koskaan ennen\nryhtyi hän ryöstämään ja polttamaan.\n\nEräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun messun piti alkaa, saapui tämä\nyhteenhaalittu sotajoukko Väckelsångin kirkolle.\n\nVähää ennen oli kirkon sakaristoon paennut muutamia herrasmiehiä; he\nluottivat siihen vanhaan tapaan, että kirkon pyhyys suojaa väkivaltaa\nvastaan ja uskoutuivat Pikku Jössille, joka lupasi heille turvaa ja\nvarmuutta.\n\nDacken mielestä oli Jössi tehnyt oikein. Kai sitä keino keksitään,\nkunhan he tulevat ulos.\n\n— Ei, huusi Jössi, — jos sinä tahdot lyödä heidät kuoliaaksi, niin\ntee se ennenkuin me uskomme ja kunniamme nimessä olemme antaneet\nlupauksia; sillä muutoin käy meidän hullusti.\n\nSitte meni hän sakaristoon, lupasi herroille varmuutta sekä hengen\nettä ruumiin puolesta ja vei heidät kanssaan kirkkotarhaan.\n\n— Ha'at auki, mieheni! huusi Dacke rajusti. Silloin juoksi Jössi\nmiestensä luo.\n\n— Ha'at auki! huusi hänkin, sitte kääntyen Dacken puoleen. — Jos\nsinä tahdot, että sinua pidettäisiin rehellisenä miehenä, niin pysy\nalallasi, sillä muuten saat takaisin.\n\nDacke vimmastui, mutta hänen täytyi hillitä itseään. Yksi herroista\nmeni Dacken puolelle ja, rupesi hänen kirjurikseen, toinen osti\nsuurella rahasummalla ja kalleuksilla henkensä.\n\nSuuri joukko talonpoikia meni Dacken puolelle, joten hän nyt oli\noikean sotajoukon johtaja.\n\nHän piti ankaraa järjestystä ja järjestyksen rikkoja joutui armotta\nkuoleman omaksi.\n\nHenkivartiastoonsa valitsi hän nuorimmat ja parhaimmat talonpojat.\n\nMenestyksen kanssa kasvoivat hänen vaatimuksensa ja suunnitelmansa.\nHän päätti syöstä kuninkaan valtaistuimelta ja lupasi, rahvaan mieltä\nmairitellakseen, asettaa Svante Sturen valtakunnan etunenään.\n\nRakas Sture-nimi vaikutti nimittäin yhä vielä kaikkialla maassa.\n\nNiilo Dacke lähetti nyt herra Svante Sturelle Stegeborgiin\nkirjoituksen, jossa sanoi, että \"kaikki Smålantilaiset ovat\nkyllästyneet kuningas Kustaan kovaan ja ankaraan hallitukseen, ja\nkoska herra Svanten isä valtakunnan herrana oli ollut lempeä ja\nhyvä hallitsija, niin tarjoavat he nyt hänen pojalleen valtakuntaa;\njos hän tahtoo ottaa sen vastaan ja ruveta heidän herrakseen ja\npäämiehekseen, niin he, kaikki kruunun veronalaiset talonpojat,\ntahtovat maksaa hänelle vuotiset verot ja muut ulosteot, kunhan hän\nvain suojelee heidän lakejaan ja oikeuksiaan ja vanhoja hyviä tapoja,\nniinkuin hänen isänsä teki\". Tämän kirjoituksen alle pani Dacke\nnimensä ja sinettinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Svante hämmästyi suuresti; tosin hän kyllä tiesi, että mielissä\nvallitsi levottomuus; sillä hän oli hiljan yhdessä lankonsa Abraham\nEerikinpoika Lejonhufvudin kanssa kuninkaan puolesta keskustellut\nItägötlannin rahvaan kanssa ja silloin saanut kummallisia vastauksia,\njotka eivät ennustaneet hyvää. Säädyt olivat \"täynnä paavillisuutta,\nneitsyt Maarian maitoa ja Pyhän Pirkitan ilmestyksiä, joten eivät he\nollenkaan välittäneet kansan menettelystä\".\n\nKaikki merkit osoittivat, että \"koko Itägötinmaa riippui silkkilangan\npäässä\"; jos smålantilaiset pääsisivät tunkemaan sinne ja saisivat\nitägötilaiset houkutelluiksi mukaansa kapinoimaan, niin saattoi\nedellyttää, että koko maa leimahtaisi ilmi kapinaan.\n\nEi Svante sentään ollut odottanut, että hän persoonallisesti joutuisi\nkapinoitsijain vehkeilyihin.\n\nEikä kiusaus häntä houkutellut nyt enemmän kuin Lyypekissäkään.\n\nHän ilmoitti emännälleen, että hänen paikalla täytyy lähteä\nTukholmaan.\n\n— Joko taas! huudahti Märta rouva hiukan epäluuloisena.\n\nSvante ilmoitti hänelle syyn matkaansa.\n\n— Minun täytyy sanoa, että sinä olet merkillinen mies, virkkoi Märta\nihaillen. — Jollei Margareeta olisi sisareni, niin en lupaisi olla\nestelemättä.\n\n— Puolustaisitko sinä kansalaissotaa?\n\n— Johan se on ilmi tulessa. Mutta sitte saisivat talonpojat ainakin\nkelpo johtajan.\n\n— Kiittäkäämme Jumalaa siitä miehestä, joka jo hallitsee maatamme.\nHänpä ei kulje kukkasilla.\n\n— Kuljetko sinä sitte?\n\n— Kyllä; jos oka joskus pistääkin, niin ei sen pistos tapa.\n\n— Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kohtelen talonpoikia liian\nkovasti, mutta sinä oletkin liian leväperäinen.\n\n— Suurin iloni on nähdä onnellisia ihmisiä.\n\n— Toivottavasti ensi sijassa minut?\n\n— Mitä voin tehdä hyväksesi?\n\n— Anna minun hoitaa kotia ja taloa, sillä sellaisia asioita et sinä\nymmärrä.\n\n— Niinkuin tahdot... Minä lähden huomenna.\n\n— Panen siis tavarasi kuntoon. Mutta... toinen asia vielä, lisäsi\nhän hellästi ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. — Olen\nmustasukkainen!\n\n— Kenelle? kysyi Svante hämmästyneenä.\n\n— Margareetalle! kuiskasi Märta.\n\n— Kuningattarelle, puolisolle ja äidille! sanoi Svante, — Nyt teet\nväärin sekä hänelle että minulle.\n\n— Tiesinhän sen, mutta minun täytyi saada kuulla se omilta\nhuuliltasi!... Nyt menen järjestämään tavaroitasi!\n\nMärta riensi ulos.\n\nSvante Sture oli tottunut näihin pieniin kohtauksiin ja hän torjui\nne aina lempeydellä ja rakkaudella. Tällä kertaa häntä eninten\nhuolestutti se, että hänen kuninkaalle täytyi viedä paha sanoma;\nkapinan kukistaminen kysyi ankaria keinoja.\n\nMuutamien palvelijain saattamana läksi hän Tukholmaan.\n\nKuningas oli huolissaan ja levottomassa mielentilassa. Olihan hänellä\nmonta syytä levottomuuteen, mutta kiireellisimpiin toimenpiteihin\ntäytyi ryhtyä sodan vuoksi. Ja koskei hän enään uskaltanut luottaa\nrahvaaseen, lähetti hän sanan Saksaan, että hänelle sieltä\npestattaisiin hyvää, sotakuntoista väkeä.\n\nSitte kehoitti Kustaa kaupunkeja lähettämään nuoria kelpo porvareja,\nkauppapalvelijoita, renkejä ja merimiehiä, sekä varustamaan nämä\nhyvillä aseilla.\n\nKoko maan ritaristoa ja aatelia kehoitettiin panemaan kuntoon niin\nsuuri voima kuin suinkin. Osan rälssistä sekä kuninkaan omien\nhovimiesten tuli jäädä Itägötlantiin pitämään kansaa kurissa ja\npelossa. Koko jalkaväen ja keveän ratsuväen piti yksissä voimin\nlähteä Smålantiin.\n\nLauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika määrättiin johtamaan osaa\nsotavoimasta.\n\n— Itägötlantiin jäävän sotaväen päälliköiksi määrättiin Abraham\nEerikinpoika Lejonhufvud, Svante Sture, Maunu Juhananpoika Natt- och\nDag, Aksel Eerikinpoika Bjelke ja Maunu Sveninpoika Some.\n\nKuningas itse antoi heille mitä parhaita ja viisaimpia neuvoja.\nHeidän ei tullut hyökätä talonpoikien murrosten kimppuun, vaan\nsaartaa heidät ja pitää huolta siitä, etteivät he tapansa mukaan\nasettuisi toiselle puolelle tietä, sieltä ampumaan jousillaan\nja nuolillaan; mutta silti ei kuninkaan miesten tulisi pelätä\njoka pensasta, sillä se, joka niin tekee, ei saa mitään aikaan.\nVakoilijoita ja kirjeenkuljettajia tuli tarkasti pitää silmällä,\nsekä, jos suinkin mahdollista, ottaa heidät vangiksi.\n\nKuningas Kristian ja Tanskan neuvosto oli luvannut lähettää\navuksi viisituhatta miestä, puoleksi hevos-, puoleksi jalkaväkeä.\nKutsuttaessa saapuikin Pietari Skram muutamien skånelaisten\nherrasmiesten seurassa tuoden muassaan 200 hevosta ja 350\njalkamiestä, \"sekalaista seurakuntaa\", sanoo kronikka, \"varustettuina\nsangen huonoilla, vanhoilla, ruostuneilla kirveillä ja huonoissa\nvaatteissa, kuten talonpojat ovat, kun heidät äkkiarvaamatta\nriistetään auran kurjesta\".\n\nMonta päivää ei Svante herra saanut viipyä Tukholmassa. Stegeborg\nsaattoi odottaa piiritystä millein tahansa ja varokeinoihin oli\nryhdyttävä, jotka vaativat päällikön läsnäoloa.\n\nKustaa Olavinpoika Stenbock ja Severin Kihl Länsifgötlannista olivat\njo marssittaneet Smålantiin kuusikymmentä hevosta ja 10 ruotua\nsotamiehiä. He luulivat, että heidän ainoastaan tuli kurittaa\nmetsävarkaita, ja Smålannin läntisten kihlakuntien rahvas rohkaisi\nheidän mieltään niin, että he levollisesti päättivät jatkaa matkaansa\nVexiöhön.\n\nMutta siellä kohtasi heitä tieto, että Dacke johtaa tuhannen miehen\nsuuruista joukkoa ja että hän on kutsunut kokoon likitienoon rahvaan.\nKustaa Stenbock läksi silloin Bergqvaraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiilo Dacke oli käynyt entistä ylimielisemmäksi; hänen joukkonsa\nkasvoi päivä päivältä ja viime retkellä oli häneen liittynyt monta\nherrasmiestäkin.\n\nHän järjesti väkensä ruotuihin ja fennikoihin ja valitsi parhaat\nmiehet johtajiksi.\n\nPapit yllyttivät veristä yritystä, jakelivat kirkon siunausta,\nvihittyjä lippuja, synninpäästöä y.m.\n\nKruununvero oli ennen kaikkea syynä talonpoikain vihaan. Dacke\noli voittanut heidän suosionsa pääasiallisesti senkautta, että\noli antanut heidän ryöstää ja polttaa suuria aatelistiloja; siten\nsaivat he sekä koston- että saaliinhimonsa tyydytetyksi. Nyt oli hän\nluvannut heille Bergqvaran linnan ja säterin ja he riemuitsivat.\n\nVanha linna oli lujasti ja tukevasti rakennettu suurista harmaista\nkivistä, se oli kuusikerroksinen ja muodoltaan neliskulmainen, siinä\noli neljä tornia ja lukuisat vallit ja haudat sitä suojelivat.\n\nMutta ennenkuin Dacke sinne läksi, antoi hän käskyn, että hänen\npoissaollessaankin joka päivä oli pidettävä aseharjoituksia.\nSitte otti hän mukaansa pienen joukon miehiä, muiden muassa isä\nPietarin, ja palasi Blekingen rajan toiselle puolelle. Hän ei\nsanonut kenellekään, mihin aikoi, mutta kaikki arvasivat, että retki\ntarkoitti linnaa.\n\nTapansa mukaan oli hän lähettänyt vakoilijan edelle. Eräänä päivänä\npalasi tämä kiireesti ja kuiskasi:\n\n— Vankisi ovat paenneet linnasta, he ovat kätkeytyneet tuonne\nmetsänlaitaan!\n\nDacke vimmastui niin, että hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.\nHän käski väkensä pysähtyä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen\naivoissaan, mutta yksi voitti kaikki muut ja hän kääntyi munkin\npuoleen ja puhui ankarasti ja käskevästi.\n\nMunkki ei näyttänyt erittäin ihastuvan tehtävästään, mutta hän\ntotteli nöyrästi.\n\nSekä hän että Dacke astuivat nyt hevosten selästä ja vakoilijan\nseuraamina läksivät he hiipien astelemaan.\n\nVanha Arvid ja hänen tyttärensä nukkuivat, tytön pää vanhuksen\nsylissä.\n\nKappaleen matkan päässä makasi kaksi sotamiestä, he olivat Dacken\nomista joukoista.\n\nDacke näki ainoastaan tytön ja rajut intohimot hänen rinnassaan\nalkoivat riehua, sitte vaipuakseen lepoon kuin lapset, kovan kurin\nkestettyään.\n\nTätä ei saa kestää! Pois hellät tunteet, ne kuuluvat ainoastaan\nrakastuneille narreille!\n\n— Herätkää! huusi hän kiivaasti, — kostaja on täällä! Kaikki neljä\nnukkujaa karkasi ylös.\n\nDacken nähdessään läksivät sotamiehet pakoon.\n\nArvoisa isä oli taaskin hiipinyt uhrinsa taakse ja ennenkuin vanha\nArvid oli ehtinyt nousta pystyyn, tunsi hän jo, että hänen kätensä\nolivat sidotut.\n\nElsalta oli päässyt kauhistuksen huuto ja kiihkeästi oli hän kietonut\nkäsivartensa isänsä kaulaan.\n\n— Sinä käärme, virkkoi hänelle Dacke, — tahdotko elävänä seurata\nisääsi hautaan?\n\n— Tahdon mitä tahansa, kunhan ei minun tarvitse hänestä erota!\n\n— Tapahtukoon sinun tahtosi!... Tuo hevoset tänne! Rauhallisina\nkulkivat hevoset metsässä, pureskellen heinää.\n\nVakoilija talutti ne esiin ja Dacke auttoi Arvid Vestgöten hevosen\nselkään.\n\nElsa oli itse noussut hevosensa selkään.\n\nHe eivät vaihtaneet sanaakaan.\n\nDacke joutui vihan vimmoihin. Oli hän odottanut, että tyttö häneen\nloisi edes rukoilevan silmäyksen, mutta hän ei kertaakaan häneen\nkatsonut.\n\n— Isä Erlandinpoika, virkkoi Dacke kovalla äänellä, — te tiedätte\nluolan Bråvallan nummella. Sulkekaa heidät sinne kunnes olette saanut\nkaivetuksi kyllin syvän haudan; sinne ovat he molemmat elävältä\nhaudattavat.\n\nMunkki nyökäytti myöntävästi päätään ja Dacke kutsui paikalle kaksi\nratsumiestä, joiden tuli seurata heitä.\n\nSurullinen kulkue läksi liikkeelle. Dacke näki kyynelten kostuttavan\nvanhan Arvidin ryppyisiä kasvoja. Hän ei ollut alentunut lausumaan\npyövelilleen ainoaakaan sanaa tai pyyntöä; varmaan hänen tuskansa nyt\noli herännyt sentähden, että hän ajatteli tytärtä.\n\nJa Elsa, Elsa ajatteli yksin vanhaa isäänsä. Kalpeana kuin kalma,\nkauhun ilme suloisissa kasvoissa, tuijotti hän kuivin silmin isäänsä,\nvain isäänsä.\n\nDacke jäi heihin katselemaan niin kauvan kuin heitä näkyi, sitte\nratsasti hän pois kuin raivotarten takaa-ajamana.\n\nKuka oli auttanut heitä pakenemaan? Hirveän rangaistuksen se saa!\n\nSuuresti hämmästyi Dacke, kun hän tuli linnaan, sillä se näytti\nolevan autio ja tyhjä.\n\nMutta suurista kellariholveista kuului melua ja huutoja ja Dacke\ntapasi vahvat rautaovet salvoilla suljettuina.\n\nMiehistö oli siis suljettu sinne... miten se oli tapahtunut?\n\nDacke avasi kiireesti ovet ja kansa alkoi paikalla rientää, häntä\nvastaan.\n\nMuiden muassa tuli kellarista Hane.\n\n— Sinäkö täällä! huudahti hän nähdessään Dacken. Nyt seurasi\nkysymyksiä ja selityksiä tulvimalla. Istuessaan päivällispöydässä,\nolivat miehet ruvenneet kuulemaan itkua ja valitusta kellarista;\npari miestä oli silloin, lähtenyt sinne katsomaan, mutta kun eivät\nhe koskaan palanneet, niin läksi sinne toisia ja yhä uusia, kunnes\nhe kaikki; vihdoin olivat siellä, mutta kun heidän piti kääntyä\ntakaisin, niin oli ovi suljettu.\n\nMitä siellä kellarissa sitte oli?\n\nSiellä haisi niin kummalliselta ja muutaman hetken kuluttua rupesi\nheitä pyörryttämään; he kaatuivat tajuttomina permannolle ja\nmakasivat siinä tuntikausia.\n\n— Kuka sulki kellarin ovet?\n\n— Liika, kummitus, joka tämän kaiken pani toimeen.\n\n— Näittekö te mitään?\n\nMuutamat olivat nähneet, mutta kaikki olivat tunteneet että liika oli\nläheisyydessä.\n\nJa kun muuan miehistä sitte rupesi kertomaan kummoinen liika oli\nollut, niin kaikki äänekkäästi todistivat hänen sanansa tosiksi.\n\nSe siis oli auttanut vangit pakosalle.\n\nVangitko? Kukaan ei tietänyt, että he olivat poissa.\n\nEntä kääpiö... missä kääpiö oli?\n\nHäntä eivät he olleet nähneet senjälkeen kun Dacke läksi; he olivat\nluulleet hänen olevan mukana matkalla.\n\n— Tässä piilee raaka petos, huusi Niilo Dacke ja iski nyrkkinsä\npöytään, — mutta voitte olla varmat, että minä otan selkoa asiasta\nja rankaisen hirveällä tavalla!\n\nTällä kertaa ei tosin saattanut ryhtyä mihinkään, sillä piti vain\nkiiruhtaa pois. Linna tyhjennettiin miltei kotonaan, miehet nousivat\nhevostensa selkään ja kulkue lähti liikkeelle sovittua yhtymäpaikkaa\nkohti.\n\nViha ja harmi kiehui Dacken sielussa, mutta hänen täytyi säästää\nraivonsa toiseen kertaan; nyt tuli hankkia voittoja, menestystä,\nkunniaa ja valtaa.\n\nKapinallisten lukumäärä oli noussut melkein kolmeentuhanteen ja he\nlikenivät nyt Bergqvaraa, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä.\n\nMutta helteinen kesäkuuma ja mahtava linna vahvoine varustuksineen\nvaikutti miltei lamauttavasti talonpoikiin, ja kun Dacke heitä\npuhutteli, huomasi hän pelon ja katumuksen ilmeen heidän kasvoissaan.\n\nHän antoi paikalla käskyn, että ruokaa ja juomaa, varsinkin simaa ja\nolutta on jaettava kansalle, ja koska päivää jo oli kulunut jonkun\nverran, niin käski hän munkkeja lukemaan rukouksia ja juttelemaan\nmiesten kanssa. Itse vaipui hän synkkiin ajatuksiin.\n\nMunkkien joukossa oli jo ennen mainittu Klemens Pietarinpoika; hän\nosasi hengelliseen arvokkaisuuteensa yhdistää sangen paljon nöyryyttä\nja peitti näillä ominaisuuksilla viisautensa ja viekkautensa. Hänen\npukunsa oli siisti, miltei siro; vyöllään käytti hän silkkivyötä ja\nrukousnauhaa hän tuskin koskaan päästi käsistään.\n\nNoin viisisataa talonpoikaa oli asettunut Helgajoen ympärille. He\npuhelivat innokkaasti ja kaksi miestä nousi juuri, kun isä Klemens\nastui paikalle.\n\n— Minne aiotte? kysyi hän lempeästi.\n\n— Täyttämään kristillistä tehtävää, arvoisa isä.\n\n— No mitä?\n\n— Menemme puhuttelemaan herra Kustaa Stenbockia.\n\n— Te kavaltajat! huudahti munkki.\n\n— Me emme ole Dacken orjia emmekä hevosia, joita mielin määrin\nrevitään suitsista! huusi ensimäinen talonpoika. — Aiomme kysyä\nherra Kustaa Stenbockilta, eikö kuningas tahdo kuulla kanteitamme.\n\n— Pelkäättekö muutamia satoja sotamiehiä? Jos Dacke kuulisi\npuheenne, niin panettaisi hän paikalla teidät kahleisiin ja\nkuljettaisi teitä pitkin leiriä kaikkien pilkkana.\n\n— Me olemme kaikki samaa mieltä, virkkoi toinen talonpoika.\n\n— Me tahdomme sovinnolla päästä oikeuksiimme! huusi koko joukko,\nnousten seisomaan.\n\n— Menkää rauhassa linnanpäällikön luo ja olkoon Herra kanssanne!\nlausui munkki nöyrästi.\n\nMolemmat rauhantarjoojat läksivät viipymättä vihollisten leiriin.\n\nVahti kohteli heitä alentuvasti ja vei heidät päällikön luo.\n\nKustaa Stenbock otti heidät ystävällisesti vastaan, kuunteli heidän\nkanteitaan ja lupasi puhua heidän puolestaan kuninkaalle, jos he\npuolestaan nyt lupaisivat rauhallisesti lähteä kotiin ja jättää\njohtajansa hänen haltuunsa.\n\nEnsimainittuun vaatimukseen he kyllä lupasivat suostua, mutta toiseen\nvastasivat he jyrkällä kiellolla.\n\n— Ainakin teidän täytyy luvata, että hän suostuu tulemaan\npuheilleni, sanoi Stenbock, — minä kyllä lähetän täysikelpoisen\npanttimuksen hänen vakuudekseen leiriinne.\n\n— Sitte ei hänen sovi kieltää, sanoi toinen talonpojista.\n\n— Hän on vannonut, että hänen tekonsa tulevat tarkoittamaan meidän\nparastamme, lisäsi toinen.\n\nMiehet läksivät heti paluumatkalle.\n\nDacke oli jo papin kautta saanut tietää heidän aikeensa ja otti\nheidät vastaan synkin katsein.\n\nHe kertoivat nyt miten oli käynyt ja talonpojat kuulivat ilomielin,\nettä heidän lähettejään oli kohdeltu ystävällisesti.\n\nDacke arvasi heidän ajatuksensa ja, peläten ettei hänen tuumansa\nonnistuisi, kun joukossa viimeaikoina oli vallinnut alakuloisuus ja\nepäilys, suostui heidän ehdotukseensa.\n\nKuuden \"uskollisen\" seuraamana lähti hän vihollisen leiriin.\n\nKaksi kuninkaallista upseeria antautui panttivankeina hänen\nseuralaisilleen. Ja nyt vietiin hän yksinään linnanpäällikön\ntelttaan, jossa Stenbock odotti häntä.\n\nVihan vimmassa oli hän suostunut miestensä ehdotukseen ja miltei\nitsetiedottomasti oli hän kasvoissaan säilyttänyt saman ylpeän ilmeen\nja äänessään saman uhkamielisyyden.\n\nStenbock hämmästyi nähdessään jättiläiskokoisen talonpoikaispäällikön\nja puhutteli häntä ystävällisesti.\n\nMutta syytösten tulvalla katkaisi Dacke hänen puheensa. Hän oli\nryhtynyt toimeen vaan sentähden, että oikeutta hänen kotipuolellaan\noli kohdeltu mitä suurimmalla huolimattomuudella ja rohkeasti lausui\nhän, ettei kapina lakkaa ennenkuin talonpoikien vaatimukset ovat\ntulleet täytetyiksi. Hän valitti liian suuria veroja, sietämättömiä\nrasituksia, kuninkaan omavaltaista menettelyä ja vakuutti, ettei\nsovinnosta tule mitään ennenkuin olot palautetaan entiselleen ja\ntalonpojille annetaan varma vakuutus siitä, ettei heiltä enään\nvaadita uusia veroja ja ulostekoja.\n\nStenbock lupasi esittää kuninkaalle talonpoikien vaatimukset ja sanoi\ntoivovansa, että kaikki kääntyisi parhain päin.\n\nVielä keskusteltuaan päättivät he tehdä kolmen kuukauden aselevon.\n\nDacke lupasi kaksitoista tuntia päällikön ja hänen miestensä lähdön\njälkeen hajoittaa leirinsä, lähettää talonpoikansa ja sotamiehensä\nkotiin ja itse lähteä Tanskan alueelle.\n\nKustaa Stenbock ihaili Dacken ajatusten selvyyttä ja erinomaista\nesittämiskykyä; mies teki häneen mahtavan vaikutuksen. Hän ei tullut\nedes ajatelleeksi, että Dacken mielessä piili petos, ja iloiten\nsiitä, että koko kapina päättyisi ilman ainoaa miekaniskua, lupasi\nhän seuraavana päivänä kaikkine joukkoineen palata Länsigötlantiin.\n\nEntistä ylpeämpänä ja voitostaan varmempana palasi Dacke leiriinsä.\n\nMutta viisaana ja varovaisena miehenä ei hän ilmoittanut ajatuksiaan\nkenellekään, vaan sulkeutui paikalla telttaansa.\n\nVarhain seuraavana aamuna alkoi sekä linnassa että kuninkaallisessa\nleirissä vilkas elämä.\n\nBergqvaran omistaja Ture Trolle oli, todistaakseen uskollisuuttaan\nja rakkauttaan kuninkaaseen, lahjoittanut kuninkaallisille joukoille\npaljon muonavaroja ja toivoi niiltä voimakasta apua.\n\nEpäluulolla kuuli hän Stenbockin vakuuttavan, että kaikki vaara on\nohi.\n\nDacke oli jo monta kertaa lähettiläidensä kautta koettanut vaikuttaa\nTure Trolleen, mutta aina saanut ylpeitä ja halveksivia vastauksia.\n\nStenbock oli pelännyt tappiota siitä yksinkertaisesta syystä, että\nhänen joukkonsa, suureen talonpoikaisvoimaan nähden, olivat sangen\npienet. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacke häntä pettää,\nvaan iloitsi siitä, että niin helpolla oli päässyt pälkähästä.\n\nKun talonpojat näkivät leiriä tyhjänä, heräsi heidän rohkeutensa.\nTuon kaiken oli Dacke saanut aikaan, hän oli nyt heidän mielestään\nmiltei puolijumala ja ihaillen kokoontuivat he hänen ympärilleen.\n\nDacke soi jo hengissä heille anteeksi kärsimänsä solvauksen, kun he\nedellisenä päivänä olivat pakoittaneet hänet, käymään Stenbockin\npuheilla. Nyt päätti hän oikein lujilla siteillä kiinnittää heidät\nitseensä. Mutta edullisinta oli hänelle antaa joukon ryöstää ja\nrosvota, sillä se vaikutti miehiin enemmän kuin hänen voimansa ja\nmunkkien puhe.\n\nMuutamia tuntia Stenbockin lähdön jälkeen, kutsui hän kokoon väkensä\nja käski heidän ryöstää Bergqvaran, murhata ja rosvota mielin määrin.\nKäsky herätti rajattoman riemun.\n\nAinoastaan muutamat varakkaat smålantilaiset talonpojat ja\ntilanomistajat panivat vastaan.\n\nJoku sanoi suoraan, että Dacke rikkoo sotalait. Stenbock läksi pois\nluottaen hänen sanaansa, sen saattoi lapsikin ymmärtää. Mutta tätä\nvastustusta ei kukaan kuunnellut.\n\nPapit selittivät, etteivät Dacken sitoumukset velvoita mihinkään ja\nlupasivat täydellisen synninpäästön jokaiselle, joka pitää syntini\nryhtyä rankaisemaan Ture Trollea, sitä pirua ja talonpoikaisvihaajaa,\ntulella ja miekalla.\n\nTämä puhe auttoi, sillä rosvoamishalu eli jokaisessa ja nyt oli\nheidän päätöksensä valmis.\n\nVillin näköisiä miehiä pukinnahkatakeissa ja vasikannahkahousuissa\nkulki joukon etunenässä.\n\nTurhaan oli Ture Trolle sulkenut ovensa ja porttinsa, turhaan oli\nhänen väkensä kätkeytynyt kaukaisimpiin soppeihin. Hänellä ei ollut\naseita, ei ampumavaroja eikä sotamiehiä. Talon täytyi armotta joutua\nvihollisten käsiin.\n\nRosvojen rautakynsiä eivät kestäneet mitkään lukot ja ovet ja\nportit murrettiin auki. Saisipa Trolle nähdä, kuka nyt on herrana\nBergqvarassa.\n\nNe onnettomat, jotka olivat kätkeytyneet aittoihin ja kellareihin,\nvedettiin esiin piilopaikoistaan piestäviksi.\n\nNaurua ja huutoja, valituksia ja voivotuksia, kirouksia ja sadatuksia\nkuului sekaisin; oli kuin joukko helvetin henkiä olisi päässyt irti\nja joutunut riitaan saaliin jaosta.\n\nTämän hirveän sekamelskan vallitessa oli Ture Trolle sairaan vaimonsa\nkanssa lähtenyt pakoon takaportin kautta; oman ja vaimonsa hengen hän\nsiten pelasti, mutta heidän omaisuutensa joutui ryövärien käsiin.\n\nLinnanpihalla vilisi saaliinhimoisten talonpoikien joukko, rikkoen\novia ja antautuen mitä hirveimpiin väkivaltaisuuksiin.\n\nJoukko linnan väkeä oli noussut torniin soittamaan hätäkelloa,\nkutsuakseen päällikköä takaisin; mutta turhaan kaikuivat hätähuudot:\nStenbock oli liian kaukana voidakseen niitä kuulla ja Dacke lähetti\npaikalla miehensä syöksemään onnettomat alas tornista. Hänen käskyään\ntoteltiin ilohuudoilla ja nauraen.\n\nKaikki ruoka- ja juomatavarat, jotka olivat tavattavissa,\nkuljetettiin linnanpihaan ja raivoisa joukko heittäytyi, petoeläinten\nlailla, mitä vallattomimpaan ahmintaan.\n\nToiset kiertelivät huoneesta huoneeseen, suojasta suojaan ja\nrääkkäsivät ja tappoivat vanhuksia ja lapsia; he eivät kohdanneet\nvähintäkään vastarintaa. Toiset, juovuttuaan juovuksiin, etsivät\ntyydytystä villeille himoilleen, ja toiset, jotka parhaasta päästä\nhalusivat saalista, nuuskivat nurkkia ja komeroja ja varastivat\ntovereilta, jotka eivät olleet saattaneet ryöstösaalistaan varmuuteen.\n\nDacke pakoitti jälellejääneet talonväet tekemään uskollisuusvalan,\nmiehitti vanhan linnan ja piti itseään korkeana ja mahtavana herrana.\n\nKuullessaan että Kustaa Stenbock oli lähtenyt Bergqvaraan, riensivät\nMaunu Juhananpoika ja Aksel Eerikinpoika Kindin ja Ydren kautta\nhänen avukseen, Kuningas oli vasta lähettänyt heille kaksi fennikaa\nruotsalaisia ja saksalaisia sotamiehiä sekä sata ratsumiestä; nämä\nhe ottivat mukaansa. Mutta kun he saapuivat Kisaan, tuli heidän\npuheilleen muutamia talonpoikia.\n\nHe käyttäytyivät sangen nöyrästi ja alamaisesti, kummastelivat, että\nherrat tuovat mukaansa noin paljon sotamiehiä ja olivat pelkäävinään\nheidän miekkojaan ja muita aseitaan. He tunnustivat, että olivat\ntehneet suuren rikoksen ja rukoilivat herroja puhumaan puolestaan\nkuninkaalle.\n\n— Tunnustatte siis tehneenne väärin? kysyi herra Maunu Juhananpoika.\n\nSen he kyllä tunnustivat, mutta he eivät olleet voineet toisin\nmenetellä, kun hätä oli käynyt niin ylenmäärin suureksi. Kummallista\nsentään oli, että kuningas lähetti noin paljon sotaväkeä heidän\nköyhään maahansa. Verot he aina olivat aikoneet maksaa ja jos herrat\nvain viipyisivät täällä muutamia päiviä, niin he jo saisivat ne\nmukaansa.\n\nHerrat antoivat pettää itsensä, pystyttivät leirinsä Yxevallan\nalueelle ja jäivät odottamaan veroja.\n\nMutta keskenään tekivät talonpojat aivan toisia päätöksiä. Silloin\ntällöin he vain kuljettivat leiriin ruokatavaroita, vakoillakseen ja\nlisätäkseen herrojen luottamusta.\n\nMutta kaikessa hiljaisuudessa olivat he lähettäneet sanan\nlikipitäjiin ja eräänä varhaisena aamuna herätti hirveä ryske koko\nleirin. Tuhansia kirveitä välkkyi ilmassa ja ennenkuin miehet ehtivät\nkäsittää asemaansa, oli heidän leirinsä ympärillä murros ja sen\ntakana seisoi kokonainen talonpoikaisarmeija.\n\nVarmaan olisi kuninkaallisen sotaväen täytynyt saada surmansa tai\nantautua vangiksi, jollei muuan talonpoika olisi osoittanut salaista\ntietä, joka heille avasi ainoan pelastuksen mahdollisuuden.\n\nHe läksivät paikalla astumaan tätä tietä, mutta olivat niin\nvaromattomat, että koko matkan pärryttivät rumpua; tämän huomasivat\ntalonpojat, läksivät ajamaan pakenevia takaa ja piirittivät\nheidät. Nämä, ollen johtoa vailla, joutuivat pian mitä suurimpaan\nepäjärjestykseen. Väkevät talonpojat tappoivat joukottain sotamiehiä,\nkunnes kahakka vihdoin päättyi hurjalla paolla ja kuninkaan miehet\npelastuivat metsien salaisimpiin soppeihin ja vuorten luoliin.\n\nTuhannesta sotamiehestä palasi ainoastaan muutama takaisin\nItägötlantiin.\n\nTalonpojat saivat saaliikseen suuren joukon pyssyjä, miekkoja,\npiikkejä, kalpoja ja tapparakeihäitä.\n\nTämä saalis vietiin riemusaatossa suuren talonpoikaisjoukon leiriin\nVexiössä, Dacken omalla johdolla.\n\nKuninkaan sotajoukossa oli ainoastaan fennika saksalaista väkeä,\nkuusisataa valittua miestä, \"parhaat sotamiehet koko Saksassa\".\n\nMuuten olivat he kaikki samallaiset, huusivat palkkaa ja ylvästelivät\nurhoollisuuttaan.\n\n\"Sitä puhetta kuului niin kauvan kuin sotaretkeä kesti\", sanoo\nPietari Brahe, joka oli ylimpänä tarkastusherrana.\n\nUnioninaikainen ylimielisyys vallitsi nykyisessäkin palkatussa\nsotaväessä. Kronikka panee sen suuhun lauseen: \"jos taivaasta vaikka\nkokonaisen vuorokauden sataisi talonpoikia, niin meidän fennikamme\nheidät kaikki voittaisi\".\n\nMutta puhe muuttui niinkuin ennenkin.\n\n\"Ennenkuin leikki smålantilaisten kanssa loppui\", lisää kronikka,\n\"tuli kelloon toinen ääni ja ylimieliset pojat myönsivät\nsmålantilaiselle talonpojalle saman sotilasarvon kuin itselleen\".\n\nHerrat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika olivat sillaikaa\nmarssineet pääjoukon kanssa Smålantiin ja kutsuneet rahvaan\nkokoukseen Jönköpingiin.\n\nTapansa mukaan lupasivat talonpojat katumusta ja parannusta, sanoivat\nluopuvansa Dackesta ja tahtovansa pysyä kuninkaalle uskollisina,\nmutta tuskin oli sotajoukko lähtenyt heidän seuduiltaan, kun he jo\nrakensivat varustuksia metsään, siten katkaisten kaiken tuonnin\nja viennin. Valtiomarski ja herra Juhana kulkivat Värendeen asti\nja ylpeämpänä ja ylimielisempänä kuin koskaan ennen marssi Dacke\nkahdentuhannen miehen kanssa Vexiöhön.\n\nHän oli yli kuukauden ajan pitänyt Bergqvaraa asuntonaan; sieltä\nlähetteli hän joukkojaan reippaiden johtajain komentamina\nsotaretkille ja siellä otti hän vastaan heidän tiedonantojaan,\ntuontuostakin marssien Vexiöhön.\n\nMutta varsinaista suunnitelmaa ei hän tehnyt. Sinne minne\nkuninkaallisia joukkoja odotettiin, lähetti hän parhaat väkensä,\nkehoittaen heitä toimimaan viisaasti ja viekkaasti.\n\nMunkit häntä suuresti auttoivat; he osasivat vaikuttaa raakoihin\ntalonpoikiin ja aina, kun oli kysymys salaviekkaasta juonesta, osasi\nDacke käyttää munkkeja hyväkseen.\n\nRosvoaminen ja murhaaminen olivat luvallista työtä ja mielellään\nheitti talonpoika kotinsa ja kontunsa, sillä saattoihan hän näiden\nasianhaarain vallitessa voittaa enemmän kuin oli kadottanut.\n\nDacke osasi houkutella kansaa luokseen myöskin iloisella elämällä ja\nhurjilla kemuilla. Hän tarjosi monenlaisia houkutuksia.\n\nNyt oli hän lähettänyt kaksi päällikköään itägötlantiin ja nostanut\nkoko metsäseudun kapinaan; muuan joukko oli jo saapunut likelle\nLinköpingiä.\n\n\n\n\n13.\n\nVALKENEE.\n\n\nTämä aika oli kuningas Kustaan hallituksen levottomin.\n\nKaikilta tahoilta saapui tietoja, jotka osoittivat, että kapina\nlevenemistään leveni.\n\nTivedenissä piiloittelivat metsävarkaat ja Uplannissa liikkui pahoja\nhuhuja.\n\nTaalaissa näytti joka sorkka nousseen liikkeelle ja saaristossa\nvakoilivat kapinoitsijain liittolaiset, ottaen takavarikkoon\nsilliveneitä ja muita aluksia.\n\nSekä Tanskasta että muualta ulkomailta saapui huolestuttavia sanomia.\n\nKuningas Kristian pyysi Kustaalta apua keisaria ja muita saksalaisia\nruhtinaita vastaan, jotka taaskin alkoivat toimia valtaistuimelta\nsyöstyn kuningas Kristian II hyväksi. Ja saksalaisten ruhtinaiden\nluo kokoontui joukko ruotsalaisia pakolaisia, jotka vielä toivoivat\nvoivansa syöstä Kustaan valtaistuimelta.\n\nViisivuotinen rauha Lyypekin kanssa oli loppumaisillaan ja luultavaa\noli, että Hansakaupungit nykyisten asianhaarain vallitessa\nasettuisivat vihollisen kannalle.\n\nVenäjältäkin saapui pahoja sanomia; rajalla oli tapahtunut murhia ja\nryöstöjä.\n\nSilloin valtasi syvä alakuloisuus Kustaan mielen.\n\nMargareetakaan ei saattanut häntä lohduttaa.\n\nEikä hän tähän aikaan uskaltanut kertoa hänelle huoliaan, sillä hän\noli sairaana ja kuningas pelkäsi tekevänsä hänet levottomaksi, jos\nkertoisi mitä kaikkia oli tapahtunut.\n\nKahta vaikeampi on meidän kärsiä niitä vastoinkäymisiä, jotka\ntiedämme johonkin määrin itse ansainneemme. Kustaa ei voinut eikä\nedes tahtonut salata itseltään, että syynä tähän smålantilaisten\nkapinaan suurimmaksi osaksi olivat ne uudet määräykset, muutokset ja\nverot, jotka hän hiljan oli säätänyt.\n\nOlipa hän antanut tuon von Pyhyn pettää itseään!... Hän oli\nlahjoittanut hänelle koko luottamuksensa, täysin käsin osoittanut\nhänelle suosiotaan, uskonut hänen sanoihinsa, puolustanut hänen\ntekojaan ja vihdoin huomannut, että koko hänen toimintaansa johti\nomanvoitonpyyntö ja vallanhimo.\n\nVuoden alussa olivat von Pyhy, Yrjö Norman sekä muutamat muut herrat\nsaaneet toimekseen lähteä Ranskaan sopimaan eräästä kauppayrityksestä\nja jonkun ajan perästä osoittivat selvät laskut, että kansleri oli\nvarastanut kruunun omaisuutta.\n\nSyvästi asia koski kuninkaaseen. Mutta ei siinä kyllä, vaan muuan\nporvari Tukholmasta pyysi eräänä päivänä päästä kuninkaan puheille,\nvaatiakseen kostoa miehelle, joka salaa oli mennyt naimisiin hänen\ntyttärensä kanssa, vaikka hänellä Saksassa jo oli vaimo; sama mies\noli sitäpaitsi kaikellaisilla verukkeilla houkutellut häneltä\nsuurimman osan hänen omaisuuttaan.\n\nNyt oli mitta kukkurallaan! Tätä roistoa oli Kustaa pitänyt\nystävänään ja valtakunnan ensimäisenä miehenä!... Hän lupasi\nUlmanille, että oikeuden kouriin mies on joutuva ja otatti\ntakavarikkoon koko von Pyhyn omaisuuden; mutta suurimman osan tämä\njo oli ehtinyt pelastaa; itseään ei hän sentään ollut toimittanut\nvarmuuteen... Porvari itki; hänen tyttärensä oli häväisty ja syösty\nepätoivon partaalle, itse oli hän miltei kerjäläinen.\n\nKuningas lohdutti häntä sillä, että omaisuutensa hän kyllä saa\ntakaisin... enempää ei hän saattanut luvata.\n\nMutta porvarin mentyä sanoi hän kuningas Davidin kanssa: \"Sinä panet\nminut häpiäksi minun läsnäasuvaisilleni, pilkaksi ja nauruksi niille,\njotka minun ympärilläni ovat.\"\n\nKun von Pyhy palasi matkalta, joutui hän tutkinnon ja tuomion\nalaiseksi; hänet tuomittiin menettämään virkansa ja pantiin\nvankeuteen Vestårisin linnaan. Normanille annettiin vähäpätöinen\ntoimi. Kaikki heidän uudenaikaiset puuhansa hyljättiin ja Kustaa\nsanoi von Pyhystä, \"että hän kyllä oli saanut aikaan paljon, mutta\nmeille ja Ruotsin valtakunnalle enemmän pahaksi kuin hyväksi\".\n\nTietysti Kustaan täytyi kärsiä siitä mitä oli tapahtunut ja tapansa\nmukaan otti hän raamattunsa, etsiäkseen sieltä lohdutusta; muualtahan\nei ollut sitä saatavissa.\n\nEräänä päivänä, kun hän luki raamattua, muistui hänen mieleensä\nkeskustelu hänen, Lauri Antinpojan ja mestari Olavin välillä siltä\najalta, jolloin he yhdessä käänsivät raamattua. Olavi oli sanonut,\nettä synti, jota ihminen katuu, jo on anteeksiannettu, ja Lauri\nAntinpoika oli lisännyt: \"kun ihminen sydämensä pohjasta suo\nanteeksi, niin Jumalakin sen tekee\".\n\nKustaa vaipui mietteisiin. Vihdoin alkoi kuumia kyyneliä valua kirjan\nlehdille.\n\nHetkisen hän vielä epäili... sitte hän soitti.\n\nPalvelija astui sisään.\n\nSe oli vanha mies, jopa se, jolle Kustaa mieluinten tahtoi uskoutua.\n\n— Kuuleppa Maunu, virkkoi hän, — tiedätkö missä mestari Olavi\nnykyään on?\n\nMaunun kasvot kirkastuivat.\n\n— Tiedänkö minä sen? puhui hän, tuumien miten kysymys on käsitettävä.\n\n— Niin, ethän sinä toki pelänne ilmaista sitä minulle?\n\n— En suinkaan.\n\n— Voitko toimittaa hänet tänne?\n\n— Voin kyllä.\n\n— No tee se sitte niin pian kuin suinkin.\n\n— Varhain aamullako tai myöhään illalla?\n\n— Vaikkapa keskellä päivääkin.\n\nMaunu läksi, mutta kuningas tunsi, että hän ensin suuteli hänen\nviittansa äärimäistä lievettä.\n\nKustaa oli saanut taistella ennenkuin teki tämän päätöksen, mutta sen\ntehtyään hän iloitsi.\n\nSeuraavana päivänä astui Maunu huoneeseen.\n\n— Nyt hän on täällä, virkkoi hän.\n\nKustaa oli sattumalta yksin.\n\n— Päästä hänet sisään!\n\nKustaa kyllä tunsi Olavin äkkipikaisuuden, mutta hän pysyi lujana\npäätöksessään.\n\nOlavi astui sisään, mutta pysähtyi hämillään oven suuhun.\n\nSilloin meni kuningas hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.\n\n— Suo anteeksi! virkkoi hän.\n\nOlavi heittäytyi polvilleen ja peitti kuninkaan käden suudelmillaan\nja kyynelillään.\n\nKustaankin silmät kyyneltyivät.\n\n— Nouse ylös, sanoi hän, — tahdon puhua kanssasi.\n\nOlavi nousi ja istuutui kuninkaan osoittamalle paikalle.\n\n— Miten vanha Laurini jaksaa?\n\n— Hän asuu Strängnäsissä ja varmaan näkisi nälkää, jollei hyvä\nhaltija lähettelisi hänelle hyviä viinejä ja kirjoja, joita hän\nrakastaa.\n\n— Vai niin, sanoi kuningas, miettien itsekseen, eikö hän mahtanut\ntietää, mistä viini tuli.\n\nHyvä haltija oli varmaankin hänen oma Margareetansa, _hänen_ hyvä\nenkelinsä.\n\n— Alundan palkkapitäjä Upsalan hiippakunnassa on vapaana, sanoi\nKustaa; — minä annan sen sinulle.\n\nOlavin mieli heltyi äärimmilleen. — Teidän armonne! virkkoi hän.\n\n— Kai sinä otat sen vastaan?\n\n— Suurimmalla kiitollisuudella.\n\n— Kyllä minä silti taas ensi vuonna tahdon sinut takaisin\nSuurkirkkoon; seurakuntalaisesi kaipaavat sinua, muiden muassa\nMargareeta rouva.\n\nOlavi nieli kyyneliään.\n\n— Kuule, tulitko sinä valituksi seurakunnan kirkkoherraksi?\n\n— Kyllä, teidän armonne.\n\n— No, se on siis tehty... Sanoppa, voinko minä tehdä jotakin hänen,\ntuon toisen, hyväksi?\n\n— En luule...\n\n— Voithan kuulostella.\n\n— Kyllä.\n\n— Ja vie hänelle minulta terveisiä... sano, että soisin välimme\ntulevan entiselleen.\n\n— Hän tulee siitä suuresti ilostumaan.\n\n— Sinun pitää välistä tulla minua tervehtimään, Olavi; tästälähin ei\nvälimme enään saa rikkoutua.\n\n— Jumala siunatkoon teidän armoanne!\n\nOlavi läksi.\n\nMutta ilomielin loi Kustaa silmänsä kirkastuvaa taivasta kohti;\nhän tunsi nyt jaksavansa kantaa vastoinkäymiset, sillä hän oli\nsaavuttanut sisällisen rauhan.\n\nMargareetan ei tarvinnut kysyä, sillä hän näki muutoksen hänen\nkatseestaan ja kuuli sen hänen äänestään. Hän laski pienen,\nvastasyntyneen poikansa Kustaan syliin ja osoitti kaksivuotista\nCeciliaa, joka tyytymättömänä ja juron näköisenä katseli vanhempien\nsisarusten leikkiä, he kun eivät ottaneet häntä kanssaan leikkimään.\n\n— Tule tänne, Cecilia, sanoi kuningas.\n\nLapsi loi häneen hymyilevän katseen ja ojensi käsivartensa häntä\nvastaan.\n\nSilloin juoksivat vanhemmatkin lapset isän luo, kietoakseen\nkäsivartensa hänen ympärilleen.\n\n— Onnellinen isä minä olen, puhui Kustaa; — tuottakoot lapset iloa\nvanhuuteni päiville!\n\n— Varmaan he tuottavatkin, jos tulevat sinuun.\n\n— Siitä ei ole takuuta, vaikka olisinkin paljon parempi ihminen\nkuin olen; minussa on pahojakin ajatuksia ja taipumuksia, lapseni\nsaattavat periä ne yhtä hyvin.\n\n— Ne ovat pienet hyviin ominaisuuksiisi verraten.\n\n— Katsoppa Eerikiä.\n\n— Hän ei ole sinun kaltaisesi.\n\n— Totta on, että lapset äidiltään perivät yhtä paljon. Katarina\nesimerkiksi on aivan kuin sinun kuvasi; hän rakastaa kaikkia kotoisia\ntoimia.\n\n— Niin, aina hän seuraa minua, kun menen leipomaan tai olutta\npanemaan, aina hän tahtoo olla mukana.\n\n— Se on hänen tulevan herransa onni.\n\n— Mutta Juhana ei muistuta sinua eikä minua.\n\n— Juhana on oma sydänkäpyseni, hän ymmärtää minun ajatukseni\nniinkuin minäkin ymmärrän hänet.\n\n— Minua huolestuttaa, että hän ja Eerik aina riitelevät.\n\n— Siksi, että Eerik on niin vallanhimoinen.\n\n— Niin hän varmaan on, sillä Juhana tulee joka päivä valittamaan\nhätäänsä.\n\n— Pidätkö sinä heitä erossa?\n\n— He tapaavat toisensa ulkona, tänne ei Eerik koskaan tule kuin\npakosta.\n\n— Ja kuitenkin kohtelet sinä, Margareeta, häntä hyvyydellä?\n\n— Teenhän minä mitä voin, mutta tietysti rakastan omia lapsiani\nenemmän.\n\n— Se on luonnollista.\n\n— Hän on käynyt niin jäykäksi ja kylmäksi senjälkeen kuin\nperintösopimus tehtiin.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Hän tahtoo, että häntä kutsuttaisiin kuninkaaksi ja ...\n\n— Kymmenvuotista poikaa?... Tekeekö joku sitä?\n\n— Hänen palvelijansa ja ehkä opettajansa.\n\n— Puhunpa Beureuksen kanssa asiasta; hän antaa pojasta mitä parhaita\narvosteluja.\n\n— Eerik lukee ahkerasti.\n\n— Toivokaamme parasta ja jättäkäämme toiveiden täyttyminen Jumalan\nhaltuun... Tiedätkö, Margareeta, huomenna lähden Itägötlantiin\npitämään käräjiä itägötlantilaisteni kanssa. Ehkä samalla matkalla\nkäyn tervehtimässä sukulaisiamme Stegeborgissa.\n\n— Märta tulee suuresti ilostumaan.\n\n— Ehkei ensinkään! Mitä sinä sanoisit, jos ehdottaisin, että me\nlapsinemme ja kaikkine kalleuksinemme lähtisimme pois Ruotsista,\nostaisimme Saksassa tai jossakin muualla kreivikunnan ja asettuisimme\nsinne asumaan?\n\n— Sanoisin, että tahdon seurata rakasta herraani, mihinkä hän ikinä\nmenee.\n\n— Sen arvasin, puhui Kustaa liikutetuin mielin, — mutta sinä et\nkysy syytä sanoihini.\n\n— Sinä kyllä tiedät, mikä on paras.\n\n— Ja mitä viisaus vaatii, Margareeta. Sekä talonpojat että kaupungit\novat niin hullut, että tahtovat tavotella kaikkea uutta; minä olen\nväsynyt hallitsemaan tätä uppiniskaista kansaa, jonka joka mies\ntahtoo olla oma herransa. Vihamiesteni luku enenee päivä päivältä,\nkohta en enään saata tulla toimeen heidän kanssaan.\n\n— Levollisemmaksi elämäsi tosin tulisi, mutta etkö pelkää, että\nkatuisit ja kaipaisit?\n\n— En tiedä.\n\n— Ja jos täältä taas alkaisi tulla surusanomia, niin etköhän palaisi?\n\n— En, en... Mutta en tahdo tehdä mitään päätöksiä; riippukoon päätös\nsiitä, mimmoinen mieliala Itägötlannissa vallitsee.\n\nSe ei suinkaan ollut hyvä, päättäen niistä kirjeistä, jotka kuningas\nkirjoitti Tukholman linnanpäälliköille. Hän pyysi, että he kaikessa\nhiljaisuudessa, herättämättä kansassa huutoa ja melua, linnasta ja\nMälarin ympärillä olevista taloista veisivät kaikki ruokatavarat,\njoita ei välttämättömästi tarvittu Tukholmaan, mutta että he samalla\npitäisivät silmällä tätä kaupunkia, jotteivät lyypekkiläiset siellä\npanisi toimeen mitään melua.\n\nKirjeet olivat kirjoitetut Stegeborgista. Uskollisen ystävänsä ja\nlankonsa Svante Sturen kanssa neuvotteli Kustaa maan tilasta, hän\nuskoi hänelle aikeensa ja jätti hänen päätettäväkseen, tahtoiko hän\nviedä kalleutensa säilytettäviksi Tukholman linnaan vai muualle.\n\nPäivän viivyttyään Stegeborgissa läksi hän takaisin Tukholmaan.\n\n— Miten käy, jos Kustaa heittää valtakunnan oman onnensa nojaan.\n\n— Toivokaamme ettei hän tee sitä.\n\n— Mutta silloin olet kai sinä likinnä?\n\nMärta ei koskaan ollut nähnyt Svanten suuttuvan, mutta nyt hän\nsuuttui, ja äänellä joka vapisi mielenliikutuksesta, virkkoi hän:\n\n— Älä koskaan enään puhu tästä, muista se!\n\nSitte hän läksi.\n\nMärta putosi istualleen, siihen määrään hän hämmästyi. Sellaisia\nsanoja käyttää Svante hänelle!... Hyvä. Kyllä hän vaikenee, vaikka\ntarjoisivat kruunun jollekin hänen torppareistaan. Tosin hän on sitä\nmieltä, että hänen Niilonsa yhtä hyvin voisi tulla kuninkaaksi kuin\ntuo Eerik tai Juhana, mutta eihän asia häneen koske... kyllä hän osaa\npitää suunsa kiinni.\n\nTukholmasta kirjoitti kuningas koko maan ritaristolle ja aatelille,\nkehoittaen heitä saattamaan parhaimmat tavaransa sekä ruokavaroja\nniin paljon kuin suinkin likeisimpään linnaan, mutta varovaisuudella,\njotteivät talonpojat saisi vihiä asiasta. Markkina-aika oli pian\nkäsissä, ei saattanut tietää, mikä melu silloin syntyisi.\n\nHän kirjoitti sotavoiman päälliköille, huomautti, että rahvas koko\nmaassa on ikäänkuin järjiltään, että se aatelistoa ja koko esivaltaa\nvastaan on käynyt niin kiihkeäksi, että hän pelkää, kuinka se saadaan\ntyynnytetyksi. Sentähden tulee päällikköjen paikalla kaikkine\njoukkoineen lähteä liikkeelle ja marssia Tukholmaan.\n\nHän huomautti, että hän on kestänyt monet kovat ja vaaralliset\nkahakat sekä valtakunnan vihollista vastaan että kotimaassa,\nniin salaisia kuin julkisiakin kavaltajia vastaan, mutta että\nhän tästä kaikesta saa palkakseen ainoastaan kiittämättömyyttä,\nvastahakoisuutta ja kapinallisuutta omilta alamaisiltaan.\n\nNyt on hän väsynyt ja aikoo heittää kaiken tämän kurjuuden.\n\nMutta saatuaan tämän kirjeen keskustelivat Lauri Siggenpoika ja\nJuhana Turenpoika kotvasen aikaa.\n\nHe tulivat siihen johtopäätökseen, että kapina tarkoitti ritaristoa\nja aatelistoa yhtä paljon kuin kuningasta, sekä että ainoastaan\nKustaan suuri miehekkyys, hänen kykynsä taivuttaa kansan mieltä,\nhänen johtava viisautensa ja erinomainen onnensa kaikissa\nyrityksissä, saattaisi torjua ja kukistaa vaaran, joka nyt uhkasi\nkoko Ruotsin valtakuntaa.\n\nHe kirjoittivat paikalla kuninkaalle, että talonpojat aina Kaarle\nkuninkaan ajoista asti ovat ottaneet tavakseen käyttää väkivaltaisia\nkeinoja ennenkuin tottelevat; nyt ovat he ryhtyneet äärimäisimpään ja\nvoimakkaimpaan keinoon; toisen kerran he kyllä tulevat huomaamaan,\nettä Jumala, joka tähän asti niin ihmeellisellä tavalla on suojellut\nKustaa herran kuninkaallista hallitusta, eteenkinpäin on sen tekevä.\n\nEnnen kaikkea kielsivät he häntä lähtemästä liikkeelle\nsotajoukkoineen, koska talonpojat siten tulisivat vielä rohkeammiksi\nja seuraisivat häntä ehkä Tukholman portille asti. Koskaan ei\nsaattaisi käydä hullummin kuin jos he saisivat haltuunsa meren\npuolen ja sitä tietä tulisivat kuninkaan luo, jos maantiet heiltä\nsuljettaisiin.\n\nKustaa epäröi. Hän ilmoitti epäilyksensä sisarensa pojalle Pietari\nBrahelle, joka häntä hartaasti rakasti, ja tämän pyyntöjen ja\nrukousten tähden päätti hän jättää asian ratkaisematta.\n\nHiukan myöhemmin marssi eteläänpäin noin kaksituhatta taalalaista,\nkaikki täysissä aseissa, jouset ja nuolet olalla.\n\nHe olivat kuulleet, että eteläisemmissä maakunnissa vallitsi meteli\nja olivat neuvotelleet keskenään. He olivat myöskin ottaneet\nhuomioonsa kuningas Kustaan oikeutta harrastavan hallituksen ja\nettä hän isällisellä huolella hoiti valtakuntaa. He olivat itse\noikeudenmukaisesti saaneet rangaistuksen kapinallisesta mielestään\nja he tahtoivat nyt vuorostaan olla apuna rankaisemassa muita, jotka\nolivat saaneet aikaan melua ja epäjärjestystä.\n\nKuningas tuli sangen liikutetuksi ja iloiseksi, hän kiitti\ntalonpoikia ja jakoi heille lahjoja. Hän pyysi heitä olemaan\nvalmiina silloin kun hän kutsuisi heitä; tällä hetkellä ei hän heitä\ntarvinnut. Talvi oli tulossa ja hänen päällikkönsä olivat tehneet\naselevon smålantilaisten kanssa.\n\nJuhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika olivat leiriytyneet Vexiön\nedustalle ja tiheässä metsässä, aivan heidän likellään, oli Dacke\njoukkoineen, jotka olivat jaetut kahteen osaan. Toista niistä johti\nPikku Jössi. Tällä miehellä oli kuusi sormea kummassakin kädessä ja\nkuusi varvasta kummassakin jalassa. Hän oli rohkea veitikka ja muita\netevämpi. Hyökätessään kuninkaan väen kimppuun, menetti hän koko\njoukkonsa ja kaatui itse.\n\nTalonpoikain kesken kävi huhu, että paljon sotaväkeä oli tulossa\nSaksasta ja tämä ynnä talven läheneminen sai talonpojat taipumaan\naselepoon. Dackekin suostui siihen vihdoin ja yhden vuoden välirauha\ntehtiin, jonka aikana talonpoikain tulisi suorittaa veronsa\nkuninkaalle ja rangaista pahantekijöitä ja kavaltajia; kaikki mitä\nrahvas oli rikkonut kuningasta vastaan annettaisiin sille anteeksi ja\nunohdettaisiin.\n\nDacke jätti rahvaan puolesta luettelon kaikista heidän valituksistaan\nja niiden johdosta lupasivat herrat hankkia parannuksia. Senjälkeen\njätti sotaväki Smålannin ja osa marssi Länsigötlantiin, mutta suurin\njoukko meni Itägötlantiin.\n\nKiihko oli niin suuri, että talonpojat useimmissa kihlakunnissa\nkokoontuivat hävittämään sotaväkeä, mutta päälliköt jouduttivat\nmarssia ja Holavedin luona, jossa noin 70 talonpoikaa tervehti\nsotaväkeä terävillä nuolilla, saivat nämä kaikki surmansa.\n\nDacke oli nyt, kuten aina, hetkeksi alistunut joukon tahdon alle.\nNiinpian kuin talonpojat kerran olivat saaneet tahtonsa läpi,\nmyöntyivät he taas hänen vaatimuksiinsa ja nyt hän kokosi heidät\nhyökätäkseen sotajoukon selkään. Se leiriytyi Linköpingiin ja sen\nympäristöön; Dacke ja hänen miehensä sijoittuivat varustettuun\nasemaan noin puolen penikulman päähän siitä.\n\nTällä tavoin saattoi hän estää kaiken avun ja ruokavarain tuonnin\nsotajoukolle. Jos tämä marssi eteenpäin, niin jäi Itägötlanti\nvihollisen haltuun ja sitä olisi katsottu sotajoukon paoksi.\nSotapäälliköt ryhtyivät siis keskusteluihin.\n\nSanansaattaja lähetettiin talonpoikaisjoukon luo kysymään Dackelta,\noliko tällä jotakin neuvoteltavaa valtakunnan neuvoston kanssa, sillä\nsotaväki ei muuten saattanut käsittää, miksi talonpojat seurasivat\nsitä, kun kuitenkin hyvin tiesivät Vexiössä tehdyn aselevon.\n\nTalonpoikaispäällikkö oli valmis vastaamaan. Kopealla ja röyhkeällä\ntavallaan sanoi hän, että hänellä todellakin oli puhuttavaa herroille\nvaltakunnan neuvoksille ja toivoi, että muutamat heistä alentuisivat\ntulemaan talonpoikaisjoukon luo jonakin päivänä, hän puolestaan\ntakaisi heidän turvallisuutensa.\n\nMaunu Juhananpoika (Natt och Dag), Jaakko Bagge ja muutamat muut\nlähtivät sinne.\n\nDacke otti heidät vastaan melkein armollisesti; sanoi olevansa valmis\nlaskemaan aseensa sekä tahtovansa mennä kuninkaan palvelukseen\nkahdentuhannen jousimiehensä kanssa, jos hän ja talonpojat saisivat\nlujan vakuutuksen kuninkaan suosiosta ja armosta sekä jollei heitä ja\nrahvasta rangaistaisi tästä kapinasta.\n\nMutta kun herrat lupasivat parhaimmalla tavalla sovittaa heidän\nasiansa, niin neuvoi hän kuningasta, ettei tämä antaisi voutiensa\nniin ankarasti vaatia sakkorahoja viimeiseen ropoon asti. Itse\npuolestaan ei hän koskaan olisi ryhtynyt tähän työhön, jollei kova\nköyhyys ja kurjuus olisi pakoittanut häntä siihen. Lisäksi valitti\nhän naineiden pappien ahneutta, arvellen, että asiain näin ollen\nkuningas ei saattanut odottaa ilmenevän muuta kuin tyytymättömyyttä\nja mielipahaa kaikissa maakunnissa järjestään.\n\nHerrat lupasivat uudestaan välittää, mutta keskenänsä tulivat he\nsiihen johtopäätökseen, että Niilo Dacke oli \"ilkeä kavaltaja\".\n\nKuitenkin vahvistettiin tehty aselepo ja Niilo Dacke marssi takaisin\nSmålantiin.\n\nTapansa mukaan lähetti Kustaa kirjeitä ja avoimia kirjoituksia\nrahvaalle, erittäinkin Smålannissa, sanoen niissä, että jos vääryyttä\noli tehty, niin se oli tapahtunut vastoin hänen tahtoansa. Hän oli\npannut hallitukseen valtakunnassa syntyneitä miehiä \"ja tulkaa te,\nhyvät talonpojat, jos joku vääryys tai hätä teitä kohtaa, pelotta\nmeidän luoksemme puhumaan, niin tahdomme me mielellämme jokaiselle\nhankkia hänen oikeutensa\".\n\nRitaristo ja aateli sai ankaria nuhteita; rahvasta pitää kohdella\nhyvyydellä, sen niskoille ei saa panna suurempia verokuormia kuin se\njaksaa kantaa ja on velvollinen maksamaan.\n\nVoutien tulee käyttäytyä niin, että he samalla pitävät kruunun\noikeuksien puolta ja pysyvät hyvissä väleissä hyväntahtoisen ja\nuskollisen rahvaan kanssa.\n\nMelkein kaikilta tahoilta esitettiin kuninkaalle valituksia niistä\nuusista tavoista, joita maahan oli tuotu, eikä Kustaa koskaan väsynyt\ntodistamaan, ettei kaikki vanha ole hyvää. Verot olivat nyt tosin\nsuuremmat kuin ennen, mutta nyt oli valtakuntaan hankittu kelvollista\nsotaväkeä ja kauniita sotalaivoja eikä hän mielestään ollut ansainnut\nkiittämättömyyttä sellaisista toimenpiteistä.\n\nSitäpaitsi saatiin kaikista tavaroista nyt parempi hinta kuin ennen.\n\nSilloin maksettiin hyvästä härkäparista 6 markkaa, voinaulasta 2\näyriä, lihavasta lampaasta 2 vanhaa aurtuaa, kauniista varsasta 8 tai\n10 maikkaa, pannista ohria 1 äyri, heinäkuormasta 2 äyriä, ja siihen\ntapaan. Nyt olivat tällaiset tavarat melkoisesti kallistuneet, vaikka\nviime vuoden sadot olivat olleet hyvät.\n\nAlussa vuotta 1543 kutsui kuningas valtakunnan neuvoston ja osan\naatelistoa kokoukseen Örebrohon; hän kehoitti heitä väkineen ja\naseineen saapumaan Vadstenaan helmikuun 22 p:nä.\n\nSamaan aikaan tuli Itägötlannin, Smålannin ja Dalin rälssin ja\nvoutien saapua Jönköpingiin, tuoden muassaan sekä hevos- että\njalkaväkeä niin paljon kuin suinkin. Näiden molempien kaupunkien tuli\nsitte lähettää toisilleen viestejä ja ilmoittaa toisilleen tuumansa.\n\nPiankin huomattiin, että nämä varokeinot olivat sangen tarpeelliset.\n\nPalattuaan Smålantiin mietti Dacke yhtämittaa mihin hän nyt ryhtyisi.\n\nHäntä tavallaan houkutteli tuuma päästä kuninkaan mieheksi, joka\ntuomitsisi lain ja oikeuden mukaan.\n\nMutta saattaisiko hän todellakin kiivetä niin korkealle, että voisi\nvaatia haluamansa palkan?\n\nHän päätti vastaiseksi pysyä sanoissaan ja lupauksissaan.\n\nAvoimien kirjeiden kautta kielsi hän ryöstämisen ja julisti\naateliskartanoille rauhan.\n\nMutta omia määräyksiään noudatti hän suuremmalla ankaruudella kuin\nhänen olisi pitänyt.\n\nEräs hänen parhaimmista päälliköistään, mahtava ja suurisukuinen\nsmålantilainen talonpoika, sama mies, jonka Dacke määräsi päälliköksi\nlinnaan silloin kun Arvid tyttärineen sieltä pakeni ja jota ei Dacke\nsittemmin saattanut kärsiä, sama kelpo mies, Maunu Hane, joutui hänen\nkanssaan kiivaaseen kiistaan ja sai kuolemanrangaistuksen. Muita\narvossapidettyjä porvareja kuljetutti hän kahleissa pitkin kyliä,\nsaadakseen talonpojat pelkäämään ja päästäkseen kuninkaan ja herrojen\nsuosioon.\n\nTämä oli talonpojista liikaa ja kun hän sitte piti käräjät Bergassa\nja kysyi heiltä, paljonko apua heiltä oli odotettavissa, niin\nvastasivat he aikovansa pysyä kotona, he eivät aio totella hänen\nkäskyjään.\n\nKeskenään päättivät he tappaa kaikki miehet, jotka heidän luoksensa\nsaapuisivat kehoittamaan heitä ryöstämään ja rosvoamaan.\n\nNyt kutsui Dacke Värendin talonpojat Vexiöhön ja puhui heille ylpeää\nkieltä.\n\nTästälähin palautettaisiin vanhat hyvät tavat, sentähden antaa hän\nanteeksi vuoden (1542) veron ja lupaa, että tästä päivästä alkaen\njokainen saa pitää hankkimansa saaliin, luovuttaen hänelle, Dackelle,\nainoastaan pienen osan. Sitte kehoitti hän heitä veljien lailla\nauttamaan toisiaan; jokaisen, joka tahtoi yhtyä liittoon, piti nostaa\nkätensä.\n\nTalonpojat noudattivat kehoitusta ja nyt kertoi Dacke heille, että\nhän odottaa kirjettä kuningas Kustaalta; jos sen sisältö on hänelle\nmieliksi ja maalle hyödyksi, niin aikoo hän pysyä uskollisena\npakkosopimukselle, muussa tapauksessa hän kyllä vielä muistaa entiset\ntemput ja ryhtyy sotaan.\n\nKorkeana herrana eli hän nyt Bergqvarassa ja sai tähän aikaan\nvastaanottaa kirjeen Meklenburgin herttualta, joka tarjoutui\nrupeamaan talonpoikien kuninkaaksi.\n\nYlenkatseellisesti viskasi Niilo kirjeen luotaan; hän odotteli\njoka päivä lähetystöä keisarilta ja pfalzkreivi Fredrikiltä, jotka\nmolemmat koettivat voittaa häntä puolelleen.\n\nHiukan myöhemmin kirjoitti hän valtakunnan neuvostolle, että\nhänelle on tarjottu Smålanti läänitykseksi, jos hän auttaa keisaria\nvalloittamaan Ruotsin ja Tanskan. Mieluummin hän sentään palvelee\nkuningas Kustaata, jos herrat auttavat häntä saavuttamaan kuninkaan\nystävyyden ja niin suuren läänityksen, että hän saattaa katsoa\ntulevansa sillä toimeen.\n\nKuningas Kustaalle kirjoitti hän, että jos kuningas tahtoo täyttää\nhänen toivomuksensa, niin hän uhraa elämänsä jakamattomana kuninkaan\nja valtakunnan palvelukseen.\n\nSitte pyysi hän, että kirjureita lähetettäisiin kaikkiin Smålannin\nkihlakuntiin. Sotaväkeä lupasi hän itse hankkia, kuninkaan tulisi\nainoastaan pitää huolta heidän vaatteistaan ja rahoistaan.\n\nKirje osoitti tavatonta rohkeutta ja itseluottoa ja Kustaassa heräsi\nhalu nähdä ja puhutella tuota talonpoikaa, jonka kanssa keisari ja\nuseat Saksan ruhtinaat olivat neuvotteluissa. Hän kirjoitti siis\nhänelle ja pyysi häntä, varmaa turvaa vastaan, tulemaan Tukholmaan\njoko maa- tai meritietä.\n\nMutta Dacke pelkäsi petosta ja tahtoi ensin herättää enemmän pelkoa.\n\nJa niin alkoivat rettelöt uudestaan.\n\nKronoborgin linnassa joi hän jouluoluensa ja esiintyi kaikkialla\nankarana ja mahtavana herrana.\n\nKalmarin linnanpäällikkö, Germund Sveninpoika Some, urhean\nmerisankarin veli, tahtoi puhutella Niilo Dackea ja kirjoitti\nhänelle siitä. Dacke saapuikin tuhannen miehen etunenässä ja vastasi\nkirjeeseen, että nyt sopii Germundin tulla puhuttelemaan häntä.\n\nParin aatelismiehen ja Kalmarin pormestarin seuraamana tuli Germund\ntalonpoikaisleiriin ja koetti kehoittaa Dackea luopumaan koko\nkapinasta.\n\n— Mistä te luulette saavanne apua? kysyi hän.\n\nDacke vastasi, että keisari, herttua Albrekt, lyypekkiläiset ja monet\nRuotsista karanneet herrat saapuvat ensi avoveden tullessa.\n\nGermund neuvoi häntä pysymään levollisena siihen asti, sillä soturien\non tapana pitää annetut lupaukset.\n\nDackea suututti ja hän vastasi, ettei hän muuta ole aikonutkaan.\nSitte marssi hän pois.\n\nMutta Dacken sanoihin ei ollut luottamista. Hän läksi Ölantiin ja\nkielsi talonpoikia maksamasta kuninkaalle veroa, ryösti Germundin\nomia taloja sekä kaikkia seudun aatelistiluksia.\n\nKiireen kautta poltatti silloin Germund kaikki kaupungin\nlikeisyydessä olevat kylät; kansa joutui suureen kurjuuteen, mutta\nhän sanoi talonpojille, että syyttäkööt itseään kaikesta mitä\ntapahtuu.\n\nKaikki karja ajettiin kaupunkiin ja portit suljettiin.\n\nPian saapui kahdeksansataa talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä\nkaupungin ulkopuolelle, tämä tapahtui tammikuun 31 päivänä.\n\nNyt teki Germund hyökkäyksen, löi heidät ja otti kolmekymmentä\ntalonpoikaa sekä heidän johtajansa, Pietari Spännaren vangiksi.\n\nHeidät teilattiin Kalmarin pohjoispuolella olevalla mäellä, jota\nvieläkin kutsutaan Spännaremäeksi.\n\nJonkun ajan päästä tuli Dacke itse ja pystytti kaksi leiriä, toisen\netelä-, toisen pohjoispuolelle kaupunkia.\n\nTaas läksi Germund liikkeelle ja löi sata talonpoikaa; silloin olivat\ntalonpojat saaneet tarpeekseen ja marssivat pois.\n\nMutta ruton lailla levisi kapinanhenki pitkin kyliä ja vuoden alussa\nmarssi suuria joukkoja Holaveden poikki Itägötlantiin. Kaikkialla,\nvarsinkin metsäkylissä, saavutti heidän yrityksensä suurta\nmyötätuntoisuutta, varsinkin pappien puolelta.\n\nHerra Simon huusi Sundissa saarnatuolistaan:\n\n\"Tahdon tänään messuta ja huutaa taivaan kostoa julmalle kuninkaalle\nja hänen sikiöilleen ja kaikille hänen palvelijoilleen. Seuratkaa\nesimerkkiäni, te kaikki, sekä miehet että naiset, jotta häntä\nkerrankin kohtaisi niin suuri lankeemus, ettei hän ikinä voisi\nnousta.\"\n\nVi'n pappi, mestari Antero, käytti sanakapulana lautaa, jonka\nhän värjäsi verellä ja jonka molempiin päihin hän kiinnitti\nmessinkirenkaan ja rautarenkaan ja johon hän kirjaili käden, jalan ja\nnaisen nisän.\n\nSanakapula lähetettiin kiertämään kihlakunnasta kihlakuntaan\nseuraavalla kirjoituksella: \"Rientäkää joutuun kindiläisten avuksi,\nsillä julma kuningas saapuu pian suuren sotajoukon kanssa; hän antaa\nhakata jokaiselta Smålannissa asuvalta miehenpuolelta käden ja jalan\nja kaikilta naisilta leikkauttaa hän nisän.\"\n\nKauhun huuto kajahti halki syrjäisten metsäseutujen, jonne sanakapula\nsaapui.\n\nHelmikuussa marssi suuri joukko miehiä Itägötlantiin ja toinen joukko\ntuli Eerik Laurinpoika nimisen miehen johdolla samaan maakuntaan,\nmarssiakseen Stegeborgia vastaan.\n\nSvante Sture oli jo kauvan odottanut heidän tuloaan ja ryhtynyt\ntarpeellisiin varokeinoihin.\n\nJoulun edellä oli Märta rouva luvannut suojaa ja turvaa eräälle\nmunkille, joka kertoi, että häntä hänen uskonsa tähden vainottiin.\nSvante oli liittynyt evankeliseen opin tunnustajiin, mutta hänen\nemäntänsä oli, äitinsä esimerkkiä noudattaen, pysynyt vanhalle\nopilleen uskollisena.\n\nTämä munkki, nimeltään Klemens Pietarinpoika, oli erittäin taipuisa\nja miellyttävä mies.\n\nSekä puvullaan että koko käytöksellään oli hän siihen määrään\nymmärtänyt voittaa Märta rouvan suosion, että Märta rouva sangen\nmielellään olisi tahtonut tehdä hänelle synnintunnustuksensa. Hän\nluopui aikeestaan ainoastaan herransa hartaiden pyyntöjen tähden.\n\nArvoisa isä sai vapaasti liikkua linnassa. Asunnokseen oli hän\npyytänyt ainoastaan pienen tornikamarin linnan äärimäisessä päässä.\n\nMutta Stegeborgissa oleskeli eräs toinenkin tuttavamme, nimittäin\nkääpiö Aatami. Hän ei tehnyt kenellekään tiliä retkistään, olihan\nkuningas antanut hänelle luvan kulkea, kunne halutti. Eräänä aamuna\noli hän, kaikkien hämmästykseksi, tavattu makaamassa linnan porttien\nulkopuolella, väsymyksestä nääntyneenä ja puolikuolleena; mutta pian\noli hän tointunut ja ystävällisesti oli hänet otettu vastaan.\n\nKlemens Pietarinpoika ei, kumma kyllä, koskaan sattunut näkemään\nhäntä Dacken luona; olihan hän kyllä kuullut puhuttavan Imo\nkääpiöstä, mutta tämän nimi oli Aatami ja tämä näytti kovin\nyksinkertaiselta, kun sensijaan Imoa oli kehuttu oikein pirullisen\nviekkaaksi. Imo oli tullut Kristian II luota, tämä tuli Kustaa I\nluota — tästä ei Klemens välittänyt vähääkään!\n\nMutta Aatami oli kuullut puhuttavan isä Klemensistä. Hän alkoi\npaikalla aavistaa, että nyt on pahoja tekeillä. Märta rouvaa ei auta\nvaroittaa, sen hän tiesi; sensijaan päätti hän itse puolestaan pitää\nsilmät auki.\n\nParas tilaisuus vakoilemiseen tarjoutui leikkiessä Märta rouvan\nesikoisen, pikku Niilon kanssa. Poika piti kääpiöstä, sentähden suosi\nhäntä äitikin.\n\nEräänä varhaisena aamuna kuului huuto: \"Dacke tulee!\"\n\nLinnanpäällikkö käski paikalla nostaa sillan ja sulkea portit.\n\nSitte riensi hän torniin katsomaan vihollisten tuloa.\n\nLukuisia joukkoja likeni.\n\nHän kiiruhti alas toimittamaan aseita miehilleen; kaikkialta kuului\nmelua ja aseiden kalsketta.\n\nPelko ja levottomuus olivat saattaneet Märta rouvan aivan\nsuunniltaan. Turhaan koetti hänen herransa häntä lohduttaa.\n\nKaikki väki kokoontui linnanpihalle, muutamat käyskelivät\nedestakaisin valleilla; pelko oli suuri, mutta uteliaisuuttakaan ei\npuuttunut.\n\n— Paljonkohan noita vihollisia saattaa olla?\n\n— Vähinten kaksituhatta.\n\n— Meitä ei ole viittäsataakaan.\n\n— Mutta meitä ympäröivät lujat muurit.\n\n— Ja meillä on niin jalo päällikkö.\n\n— Oletko tavannut munkkia?\n\n— Hän on täynnänsä saatanan juonia.\n\n— Kuuleekohan kukaan häntä? Samassa kuului Svante herran ääni:\n\n— Joka mies asehuoneeseen!\n\nSiellä jaeltiin keihäitä, jousia, nuolia, pyssyjä, kaikkea mitä vaan\nlöytyi.\n\nMahdolliset puutteet puolustuslaitoksissa pantiin vielä kuntoon.\n\nKaikkialla vallitsi elämää ja toimintaa.\n\nMutta vihollisetkaan eivät viettäneet aikaansa toimettomuudessa, he\nolivat asettuneet järven toiselle puolelle, vastapäätä linnaa, sinne\nrakentaneet telttoja ja majoja, joten selvästi saattoi huomata,\netteivät he aikoneet pitää kiirettä.\n\nTuli kova pakkanen, vesi jäätyi. Siten menetti linna suojan, jonka\nsitä ympäröivä avovesi ennen oli suonut.\n\nMutta vihollisille tarjoutui siten helppo pääsy linnaan.\n\nMatkalla Stegeborgiin olivat talonpojat Söderköpingissä ryöstäneet\nuseita kuninkaallisia makasiineja ja koonneet likiseudun karjan\nsuureen laumaan.\n\nNyt he levollisesti odottivat jään vahvistumista, valmistivat\ntikapuita ja muita kapineita, joita mahdollisesti saattaisi tarvita\nrynnäkössä, söivät ja joivat kaikessa rauhassa.\n\nMuuan uskollinen palvelija, Sten Olavinpoika, huomautti Sturelle,\nettä tuonne mäelle he ovat koonneet aika suuren karjalauman; eiköhän\nsopisi koettaa pienellä rynnäköllä vähentää heidän ylellisyyttään?\nSture suostui mielellään ehdotukseen, varsinkin koska linnassa löytyi\nvähän ruokavaroja.\n\nTuli yö. Vihollisten leirissä vallitsi täydellinen hiljaisuus,\nainoastaan siellä täällä loimotteli vartiotuli ja uninen vahti seisoi\ntapparakeihääseensä nojaten. Äkkiä avautui linnan läntisessä päässä\npieni portti ja linnasotamies sadan miehen seuraamana astui ulos,\nulkovarustusten yli.\n\nTaivas oli pilvessä, ei näkynyt ainoaakaan tähteä.\n\nHiljaa kulki pieni joukko lumisen jään poikki, kohti mäkeä, jolle\ntalonpojat olivat koonneet varustuksensa.\n\nTosin niitä vartioimassa oli useita vahteja, mutta miehistö nukkui\nsikeää unta eikä herännyt, ennenkuin Sten Olavinpoika miehineen jo\noli karannut heidän niskaansa.\n\nSuuri osa talonpoikia haavoittui pahasti, useat saivat surmansa.\n\nHevoset, nautaeläimet ja runsaat ruokavarat otettiin takavarikkoon ja\nkiireesti käännyttiin kotimatkalle.\n\nSillaikaa oli leiri päässyt jalkeelle ja kiivaasti ryntäsivät\ntalonpojat nyt Olavinpojan pienen joukon kimppuun.\n\n— Pelastakaa kiireen kautta saalis! huusi linnasotamies, — kyllä\nminä pidän huolta kotimatkasta.\n\nVaikea oli pimeässä tietää, kuka oli ystävä, kuka vihollinen. Vihan\nvimmassa, kiroten ja sadatellen karkasivat talonpojat eteenpäin.\nKaikkialla kuului ulvontaa ja huutoa, ikäänkuin jos metsänpedot\nolisivat olleet mukana tappelemassa. Yön pimeyttä valaisivat\nainoastaan pyssynlaukausten salamat, kun valleilta ammuttiin\ntalonpoikia.\n\nVihdoin oli saalis saatu turvaan, mutta hyökkäävä joukko oli niin\nlukuisa, että Sten Olavinpoika pelkäsi talonpoikien tunkeutuvan hänen\nkanssaan linnaan.\n\nLinnaväki sai vihdoin talonpojat ajetuiksi takaisin ja nyt vasta\nsaatettiin sulkea linnan portit.\n\nUsea heistä oli haavoittunut ja Aatami sitoili uupumatta heidän\nhaavojaan.\n\nSeuraavana aamuna tehtiin linnasta uusi hyökkäys Mogatan luona olevaa\njäätä myöten. Sturella oli silloin kaksi falkonettitykkiä muassaan ja\nniillä karkoitti hän vihollisen.\n\nMutta talonpojat olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, joista toinen\nvetäytyi Vikbolandiin ja pani kirkonkellot soimaan kutsuakseen kansaa\nkokoon. Kun ei se kuitenkaan onnistunut, kääntyi joukko takaisin ja\ntunkeutui Svante Sturen ja linnan välille.\n\nSvante oli siten aivan vihollisten keskellä. Hänen onnistui\nkuitenkin, kadotettuaan kaksi falkonettiaan ja kymmenen hevosta,\nraivata itselleen tie linnaan, mutta talonpojat ajoivat häntä takaa\nja asettuivat lujaan asemaan pienelle saarelle, josta linnanherra oli\nheidät karkoittanut kaksi kertaa.\n\nSilloin anoi talonpoikien johtaja Eerik Laurinpoika aselepoa; hän oli\nluultavasti saanut tietää, että Juhana Turenpoika oli tulossa.\n\nHiukan myöhemmin pyysi hän salaa saada keskustella linnanpäällikön\nkanssa; hän sanoi tahtovansa päästä koko tästä sekamelskasta,\nvoidakseen antautua kuninkaan palvelukseen.\n\nSture suostui antamaan hänelle turvakirjeen, mutta ainoastaan sillä\nehdoin, että piiritys paikalla lakkaisi ja että molemmat falkonetit\ntoimitettaisiin hänelle takaisin.\n\nEerik Laurinpoika piti sanansa ja suurin osa talonpoikia marssi pois\nStegeborgista. Noin 150 miestä sentään jäi vihollisen leiriin.\n\nKierrellessään linnan suojissa oli Aatami monasti käynyt isä\nKlemensin pienessä huoneessa.\n\nMunkki vietti siellä tavallisesti ainoastaan yöt, sillä päivänsä hän\nenimmäkseen kulutti linnassa, jutellen ja rukoillen, tai sotamiesten\nluona, joihin hän kaikin tavoin koetti vaikuttaa.\n\nSinä iltana jolloin talonpoikaisjoukko läksi, sattui Aatami olemaan\nulkona; hän huomasi silloin, että pienen tornikamarin ikkunassa\nriippui nuoratikapuut; vahti, joka tavallisesti asteli ikkunan alla,\noli nyt poissa. Aatamin pienet, vilkkaat silmät kiertelivät pitkin\npihaa ja pian huomasi hän olennon, joka likeni vihollisten puolelta.\nAatami kätkeytyi paikalla lumikinosten taa ja näki sieltä, kuinka\nolento likeni, tarttui nuoratikapuihin ja alkoi kiivetä ylös.\n\n\"Hän menee tuota tietä, jottei kohtaisi ketään linnanväkeä\", mutisi\nAatami itsekseen ja vikkelänä kuin orava hiipi hän sisään, kiiti\nlinnan läpi tornikamariin ja avasi hiljaa oven.\n\nViime aikoina oli Aatamilla aina ollut mukanaan jousi, jota hän osasi\nkäyttää sangen taitavasti.\n\nKun hän avasi ovea, näki hän kiipeävän olennon ulkoapäin ojentavan\nkätensä tarttumaan ikkuna pieleen; yhä korkeammalle nousi olento,\nväsymyksestä läähättäen.\n\nSilloin pani Aatami jouseen nuolen, pimeästä huolimatta saattaisi\nhän varmaan osata maaliinsa, ja pian lensi nuoli läpi huoneen,\nkohti olentoa, joka istuen ikkunalaudalla, juuri aikoi vetää ylös\nköysitikapuita. Kirkaisten kaatui mies suinpäin permannolle.\n\nAatami riisti kaavun hänen yltään. Tietysti se oli isä Klemens!\n\nKiireesti juoksi kääpiö noutamaan väkeä; nuoratikapuut ja kadonnut\nvahti todistivat selvästi asiain tilan.\n\nPappi laskettiin vuoteelle. Hän kirkui ja vaikeroi miltei kuoleman\ntuskissa.\n\nKääpiön pyynnöstä kiirehti Svante Sture vaikeroivan syntisen luo.\n\n— Tunnusta syntisi, virkkoi linnanpäällikkö, — muista, että viime\nhetkesi on käsissä.\n\n— Ottakaa pois nuoli! kirkui munkki. Sture teki Aatamille merkin.\n\n— Armollinen herra, huudahti kääpiö, — ensin hänen täytyy tunnustaa.\n\n— Puhu siis, onneton!\n\n— Linnanavaimet...\n\n— Ovatko ne vihollisten käsissä?\n\n— Ovat! Ottakaa pois nuoli! Ja väännellen kamalissa tuskissa, toisti\nhän: — ottakaa Jumalan tähden pois nuoli!\n\nSamassa tarttui Aatami hänen käteensä.\n\n— Ei ennenkuin sinä minulle ilmoitat, vieläkö Arvid Vestgöte ja\nhänen tyttärensä elävät?\n\n— Elävät!\n\n— Odotappa!\n\nNyt Aatami otti pois nuolen. Haavasta purskahti verivirta.\n\n— Missä he ovat?\n\nMunkki mutisi jotakin, jota ei kukaan saattanut ymmärtää, hänen\npäänsä horjahti taappäin ja — hän kuoli.\n\nSvante Sture oli paikalla rientänyt antamaan käskyjä.\n\nVihollisten tarkoitus oli tietysti tehdä äkillinen hyökkäys.\nSen onnistumisesta oli luultavasti riippuva, palaisiko\ntalonpoikaisarmeija. Uusia vahteja asetettiin linnan ympärille eikä\nsinä yönä kukaan linnassa nukkunut. Luultavasti oli munkki luvannut\nantaa jonkun merkin ja kun ei sitä kuulunut, niin ei vihollinen\nuskaltanut ryhtyä mihinkään. Yö kului siis rauhallisesti.\n\nSeuraavana aamuna alkoi Vikbolandista päin kuulua rummun pärinää ja\nvaltava sotajoukko marssi linnaa kohti.\n\nSe oli Juhana Turenpojan joukko; hän toi muassaan 400 jousimiestä\nsekä Södermanlannin rälssin. Jälelle jääneet talonpojat saivat\nsurmansa, paitsi kolmekymmentä miestä, jotka otettiin vangiksi.\n\nMutta Stegeborgissa vallitsi suuri ilo. Harvoin lienevät isäpuoli ja\npoikapuoli olleet täydellisemmässä sopusoinnussa.\n\nPersoonallisuutena oli Juhana Turenpoika paljon etevämpi, mutta\nsydämen lämmössä ja mielen uskollisuudessa vei Svante Sture häneltä\nvoiton. Molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita\nkumpikin piti suurimmassa arvossa.\n\nPaljon heillä oli keskustelemista, mutta Märta rouva tahtoi olla\nheidän kanssaan; eihän kukaan niin ollut kärsinyt ja pelännyt kuin\nhän; olipa tuo munkkijuttu aika ikävä, varmaan vielä syytettäisiin\nhäntä, ehkä hänen vaan tulevaisuudessa oli kääntyminen herransa\nuskoon... olihan hän tottunut mukaantumaan.\n\nTalon parhaimmat herkut hän kantoi herrojen eteen, mutta kun Juhana\nherra sitte kiitteli hänen ruokiaan, valitteli hän, etteivät ne\nolleet onnistuneet niin kuin hän olisi suonut.\n\nMolemmat herrat läksivät sitte kokoukseen Örebrohon. Maunu\nSveninpoika Some oli sillaikaa käskynhaltijana Stegeborgissa, eihän\nsitäpaitsi enään ollut mitään vaaraa.\n\nÖrebrossa päätettiin, että kuninkaan sotaväki Lauri Siggenpojan\njohdolla kokoontuisi Vadstenaan.\n\nÄkkiä levisi huhu, että Dacke itse on tulossa, ja hiukan myöhemmin\nsaapui monta tuhatta talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä\npuolentoista penikulman päähän Vadstenasta.\n\nKuninkaalliset päälliköt päättivät tehdä äkkiarvaamattoman\nhyökkäyksen ja lähtivät liikkeelle yön aikaan.\n\nSkrukebyn ja Mjölbyn pitäjien rajalla oli metsän laidassa niitty,\njonka talonpojat olivat varustaneet valleilla.\n\nPäälliköt päättivät paikalla tehdä hyökkäyksen ja antoivat ratsuväen\nkulkea niitylle. Jalkaväki, joka jaettiin kahteen joukkoon — toista\njohti Arvid Trolle, toista Pietari Brahe, marssi kahta eri tietä\nmetsään. Niin alkoi taistelu.\n\nDacke löi ensin toisen joukon ja sitte toisen, joten kuninkaan väen\ntäytyi vetäytyä takaisin.\n\nMutta kalliisti oli voitto maksettu: yli tuhannen talonpoikaa oli\nkaatunut ja suuri tyytymättömyys vallitsi eloon jääneiden mielissä,\nsiksi että heitä oli houkuteltu näin syvälle tasankomaahan.\n\nNiilo Dacke ei ollut mikään Engelbrekt, hän ei taistellut korkean,\npyhän asian puolesta eikä hänessä ollut voimaa, joka olisi vetänyt\nkaikkien sydämet hänen puoleensa, ei myöskään sitä etevämmyyttä, joka\noli suuressa taalalaispäällikössä.\n\nSentähden sai Dacke usein kuulla soimauksia ja vihan vimmoissa täytyi\nhänen mukautua talonpoikien tahtoon, mutta nyt odotti hän suurta apua\nSaksasta.\n\nHerttua Albrekt ja pfalzkreivi Fredrik olivat palkanneet kolmesataa\nratsumiestä ja yksitoista fennikaa sotamiehiä lähetettäväksi Ruotsiin\nauttamaan smålantilaisia ja hankkimaan viimemainitulle herralle\nkruunun.\n\nKeisarin kansleri, Granvalla, oli kirjoittanut asiasta Dackelle,\nkehoittanut tyytymättömiä vapautumaan kuningas Kustaan orjallisesta\nikeestä ja ottamaan kuninkaakseen pfalzkreivin.\n\nMaanpakolaisuuteen ajettu piispa Maunu Haraldinpoikakin oli\nkirjoittanut Dackelle, vakuuttaen että keisari toimittaisi tehokasta\napua.\n\nMiksi Dacke sitte epäili? Pois se! Mitä harmeista ja pilkasta! Onnen\naurinko hymyilee häntä vastaan, ainoastaan pieni pilvenhattara\non tiellä ja sen hän pian haihduttaa!... Muuan aarre on hänellä\nkätkössä... miten monasti se jo onkin vetänyt häntä puoleensa, mutta\nhän on aina vastustanut... sillä hän tarvitsee rauhaa, voidakseen\nnauttia \"unelmiensa onnea\", ja tiesihän tyttö nyt, että hänen\nrakkaudellaan tuli maksaa isän elämä!\n\nHän oli saanut pitkän ajatusajan, paljon pitemmän kuin Dacke oli\naikonut antaa.\n\nSillävälin oli kuningas kirjoittanut päälliköilleen, että asiaan\non käytävä käsiksi oikein voimakkaasti, jo ennenkuin \"pensas\nviheriöitsee\".\n\nHän antoi käskyn, että ne talot, \"jotka kiivainten ovat ottaneet osaa\nsmålantilaisen rosvojoukon hankkeisiin\", armotta ovat ryöstettävät,\nmutta että vähemmin rikollisille tulee osoittaa armoa.\n\nNaapurimaakuntia kiellettiin myymästä viljaa smålantilaisille,\npaitsi voudin luvalla ja silloinkin korkeimpaan hintaan, jotta\n\"smålantilaiset oppisivat tietämään, mitä sota ja riita aikaansaavat\".\n\nNäiden käskyjen johdosta marssitettiin sotavoima kolmelta taholta\nSmålantiin. Pääjoukkoa komensivat Lauri Siggenpoika ja Juhana\nTurenpoika. Se kulki tietä Vadstenasta suoraan Kindiä kohti.\n\nSvante Sture läksi 2,000 sekä ratsu- että jalkamiehen kanssa\nStegeborgista Tjustiin.\n\nKustaa Stenbock vei koko Länsigötlannin sotavoiman Sunnerbon ja\nVestbon kihlakuntiin, joissa 1,000 tanskalaista sotamiestä liittyi\nhänen joukkoihinsa.\n\nStegeborgin linnanpäällikkö saavutti Tjustissa suurta menestystä:\nkoko kihlakunta meni kuninkaan puolelle, talonpojat katuivat ja\nlupasivat parantaa tapansa sekä ottaa kiinni Dacken liittolaisia.\n\nKustaa Stenbock'kin pääsi kulkemaan miltei esteettömästi Smålannin\nkaakkoisten kihlakuntien — Finvedin — läpi; otettuaan kaikista\nkolmesta kihlakunnasta panttivangiksi kaksitoista mahtavimpaa\ntalonpoikaa, marssi hän Värendin kautta Etelä Möreen.\n\nTäällä oli kapinallisten pääpesä ja täällä kulki Stenbockin joukko\nryöstäen ja polttaen.\n\nVarsinkin kunnostivat itseään tässä työssä tanskalaiset ja kun he\nsaaliskuormineen saapuivat Kalmariin, rupesivat he uhaten vaatimaan\npalkkaansa, huomauttaen, että he tahtovat auttaa Kustaa kuningasta\npuhdistamaan hometta hopeataalereista.\n\nKronikat eivät kiitoksella mainitse sitä tanskalaista sotaväkeä, joka\nlähetettiin kuninkaan avuksi.\n\nLauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika marssittivat itse pääjoukon\nVadstenasta Linköpingin ohi Kindiin, jossa he ryöstivät ja polttivat\ntalonpoikien tiloja. Mutta ainoastaan kolme pitäjää meni kuninkaan\npuolelle, kaikki muut pakenivat metsiin, joissa suuri joukko\naseellisia miehiä vaimoineen, lapsineen, elusteli, koko matkan\nkulkien rinnan sotajoukon kanssa. Yhtämittaa tavattiin tiellä\nmurroksia, väjyvää väkeä piili pitkin pensaita ja kaikki sillat\nolivat revityt.\n\nEi kulunut päivääkään jolloin ei olisi tapeltu ja vuodatettu verta.\n\nTalonpojat seurasivat ennen kaikkea kuormastoa, mutta eivät\nuskaltaneet ryhtyä avonaiseen taisteluun; he väittivät, että ihmiset\ntaistellessaan heinäsirkkalaumaakin vastaan saattavat väsyä, saatikka\nsitte kun on kysymys suuresta sotajoukosta.\n\nKindistä oli sotajoukko hyökännyt Seveden kihlakuntaan ja sieltä\nAsbolandiin.\n\nHögsbyssä seisoi Dacke itse parhaimpine miehineen. Hän oli asettunut\nniin vahvaan asemaan, etteivät sotapäälliköt uskaltaneet käydä hänen\nkimppuunsa.\n\nSaksalaisten palkkasoturien suureksi iloksi vetäytyivät he takaisin.\nNämä luulivat jo, että nyt mentäisiin tuohon luvattuun maahan\nItägötlantiin, mutta marssi suunnattiinkin Östran kihlakuntaan.\nTäällä oli runsaasti kaikellaista tavaraa joka talossa, sanoo Pietari\nBrahe; minne vain poikkesi, niin pitoihin pääsi.\n\nDacke lähti myöskin Högsbystä ja marssi Kindiin, jossa laittoi\nitselleen lujan aseman.\n\nSotapäälliköt päättivät nyt hyökätä Dacken kimppuun ja kielsivät\nväkeänsä ampumasta ainoatakaan laukausta sinä päivänä, jotteivät\ntalonpojat tietäisi olla varuillansa.\n\nMutta kapinanjohtaja oli itse mennyt loukkoon. Metsää, jonne\ntalonpojat olivat tehneet leirinsä, vartioivat ankarasti kahdelta\npuolen kuninkaallisten joukkojen parhaimmat miehet, jotka paloivat\ntaistelunhalusta ja odottivat hyökkäyskäskyä, tehdäkseen yhdellä\nkerralla lopun koko sodasta.\n\nDacke huomasi vaaran suuruuden, hän tiesi, että hänen vihollisensa\nolivat kokeneita sodassa sekä joukoltaan lukuisammat. Vaikka epätoivo\nkarkaisikin talonpoikien mieltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut luottaa\nheihin.\n\nJos taistelu menetettäisiin, niin hänen kohtalonsa olisi ratkaistu.\nSynkkänä ja umpimielisenä käveli hän rivien välillä, ei ainoakaan\nkehoituksen sana päässyt hänen huuliltaan, puoleksi tukahutetulla\näänellä hän vaan vannoi ja kiroili.\n\nOli pimeä talviyö, tuuli ulvoi korkeiden kuusten latvoissa ja\ntuiskutti lunta puiden oksilta, mutta kaikkialla leirissä oli hiljaa\nja ääneti kuin hautajaisissa.\n\nPäällikön teltassa oli pimeä, loimuava soihtu valaisi ainoastaan yhtä\nnurkkaa. Dacke nukkui.\n\nSilloin kajahti kaksi laukausta.\n\nHän hypähti ylös ja herätti lähimmät miehensä.\n\nPian oli koko leiri liikkeellä.\n\nMuutamat vallattomat palkkasoturit olivat kiellosta huolimatta\nampuneet, siitä olivat talonpojat havahtuneet ja Dacke varustautui\nnyt tulisella kiireellä taisteluun.\n\nHän nousi hevosen selkään. Hänen mielensä kuohui ja harhaileva katse\nosoitti, että hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan tappeluun,\ntaisteluun elämästä ja kuolemasta.\n\nMunkit tulivat kantaen pyhimysten kuvia ja vihittyjä lippuja. He\nuhmivat vaaroja ja lupasivat jumalallista apua. He puhuivat kuninkaan\nhirmuhallituksesta ja marttyrikuoleman onnesta.\n\nMutta samalla kuvailivat he rangaistuksia, hirsipuita, teilauksia ja\nkidutuskapineita, jotka uhkasivat niitä, jotka joutuisivat sotaväen\nkynsiin.\n\nSilloin kajahti jylhä kuolonulvona kautta koko talonpoikaisjoukon,\ntumma puna kuvastui johtajan kasvoilla. Hän viittasi kuninkaallista\njoukkoa kohden, joka läheni nientä, ja heilautti raskasta\nsotakirvestään.\n\nTaalalaiset hyökkäsivät toiselta puolen, kiväärimiehet karkasivat\nnientä kohti.\n\nSyntyi hirveä ottelu, armahdusta ei pyydetty eikä annettu.\n\nTalonpojat taistelivat vimmoissaan, kalliisti maksoivat he\npienimmästäkin maatilkkusesta, joka kummun kastelivat he verellään,\njoka notko täyttyi kaatuneiden veljien verellä, ennenkuin pelätty\nvihollinen sen sai haltuunsa.\n\nJoka puuta käyttivät he rintavarustuksena, joka pensasta muurina ja\nainoastaan harjaantuneiden sotamiesten ylivoiman onnistui vihdoin\npitkän taistelun jälkeen ja kun miltei kaikki talonpojat olivat\nkaatuneet, saada haltuunsa heidän hyvin varustettu leirinsä.\n\nMutta pienemmissä joukoissa taisteltiin vielä; niin kauvan kuin\nkäsivarsien jänteissä vielä oli joustavuutta, taistelivat talonpojat\nkuin villin raivon valtaamina. Kiihkeästi karkasivat he painimaan\nvihollisen kanssa, saadakseen hänet suistetuksi samaan kuolemaan,\njoka heitä itseään väjyi.\n\nSankarin lailla oli Dacke johtanut taistelua, jättiläisvoimalla\nkaatoi hän allensa kokonaisia ruumisläjiä. Mutta turhat olivat hänen\nponnistuksensa, sillä yhä uusia joukkoja karkasi kapinallisia vastaan\nja joka taholta kaikui vastustajien villit voittohuudot.\n\nHän oli saanut monta haavaa, jotka vuosivat verta, mutta iskien\nkannukset hevosen kylkiin, ajoi hän täyttä laukkaa pienelle kummulle,\njossa vielä oteltiin. Murhaenkelin lailla ryntäsi hän voitollisten\nsotamiesten keskelle, joiden oli helppo taistella väsyneitä\ntalonpoikia vastaan; vinkuen halkaisi hänen sotatapparansa ilmaa ja\njoukottain kaatui sotamiehiä sen iskusta.\n\n— Pois tieltä kurjat palkkasoturit! huusi hän, — tai saatte minun\nkädestäni surman.\n\nSamassa singahti ilman halki kuula, se sattui hänen polvensa\nyläpuolelle, mennen hevosen ja hänen toisen säärensä läpi. Komea\nhevonen kaatui ja Dacke jäi sen alle.\n\nKaksi miestä, Pietari Djup ja Sven Haka sattuivat seisomaan aivan\nlikellä sitä paikkaa, missä onnettomuus tapahtui.\n\nTaistelua yhä jatkui, toinen ei ehtinyt ajatella, mitä toinen teki,\nsentähden onnistui miesten huomaamatta kantaa Dacke taistelupaikalta\nrantaan. He laskivat hänet veneeseen ja sousivat hänet järven\npoikki Etelä Vi'hin, jossa, metsässä Flakan talon luona oli varmoja\npiilopaikkoja.\n\nTaistelu loppui, talonpojat pakenivat vuorille ja metsiin. 500 miestä\noli kaatunut.\n\nTämän voiton perästä näytti kamala sota vihdoin päättyneen.\n\nMutta turhaan etsittiin johtajaa kuolleiden ja kaatuneiden joukosta;\ntuntui miltei siltä kun tuuli olisi hänet vienyt.\n\nTalonpojat kuljeskelivat yhä vielä syvissä metsissä, paeten kuninkaan\nväkiä, jotka ryöstivät ja polttivat kyliä, etsien joka sopesta\npelättyä Dackea.\n\nMutta savu palavista kylistä sytytti rajun epätoivon kansan mieleen\nja päivä päivältä lisääntyi metsissä piilevien pakolaisten joukko;\nsiellä oli yllin kyllin ruokatavaraa, kun sitävastoin kylissä\nvallitsi nälänhätä, koska niihin oli kielletty kuljettamasta muonaa.\n\n— Koskemme me voi estää kuninkaan sotamiehiä hävittämästä ja\npolttamasta talojamme, sanoivat talonpojat, — niin eivät hekään\nsaata kieltää meitä ottamasta ravintoamme, mistä voimme jotakin saada.\n\nEräänä päivänä oli Aatami ilmestynyt Flakan taloon; kukaan ei osannut\nhoitaa haavoja niin hyvin kuin hän ja hän esiintyi sellaisella\nvarmuudella, että Sven vihdoin Dacken luvalla vei hänet Dacken luo.\n\n— Missä olet ollut? kysyi päällikkö kolkosti.\n\n— Piilossa.\n\n— Pelkäsitkö?\n\n— Ehkä.\n\n— Et ainakaan pelännyt silloin, kun autoit pakolaisia pakenemaan\nlinnasta.\n\n— Minut oli pantu salpojen taa.\n\n— Kuka sen teki?\n\n— Maunu Hane.\n\n— Senkin kavaltaja! Mutta hän on saanut palkkansa! Haavat vaivasivat\nDackea ja Aatami hoiti niitä hellällä kädellä, keitellen voiteita,\njotka vaikuttivat hyvää.\n\nMutta saatuaan tietää, mitä oli tahtonut, pysyi Dacke enimmäkseen\nvaiti.\n\nAatami oli taitava lääkäri; haavat paranivat hänen hoidollaan ja pian\nsaattoi jättiläinen nousta ja liikkua kuten ennenkin.\n\n— Millä minun nyt tulee palkita sinua? kysyi hän eräänä päivänä,\nluoden Aatamiin epäluuloisan katseen.\n\nKääpiö oli luultavasti odottanut juuri sitä kysymystä, koska hän\nempimättä vastasi:\n\n— Anna minun seurata itseäsi!\n\nTätä vastausta ei Dacke ollut odottanut. Hän vaikeni. Aatami oli\njuuri sitomassa hänen haavaansa eikä puhunut mitään.\n\n— En minä huoli sinua aina riippumassa kintereilläni.\n\n— Etkö siis ota minua?\n\n— Etköhän sinä vaani kuolemaani?\n\n— Mitä hyötyä minulla siitä olisi?\n\n— Etkö sinä tahdo tietää jotakin?\n\n— Eikö joku muu sitte saata minulle ilmoittaa, mitä tahdon tietää?\n\n— Ei kukaan muu; ja jos minä sen sinulle sanon, niin hukka perii ne,\njotka sinä tahdot pelastaa!\n\nAatami ei pyytänyt selitystä synkkään arvoitukseen. Hän puuhaili\nsiteiden solmimisessa.\n\nEivätkä he sen enempää kajonneet asiaan. Kevätpuoleen parani Dacke\ntäydellisesti ja läksi taas liikkeelle.\n\nKulovalkeana levisi sanoma Dacken tulosta ja metsien kätköstä\nriensivät hänen päällikkönsä ja suuret talonpoikaisjoukot hänen\njohdettavikseen.\n\nMutta siitä ei koitunut paljonkaan hyötyä.\n\nSillä kaikki kihlakunnat, nekin, joihin Dacke eninten oli luottanut,\nolivat tehneet kuninkaalle uskollisuusvalan.\n\nKuninkaan soturit vetäytyivät takaisin. Sotamiehiä ei millään ehdolla\nsaatu ottamaan kiinni metsässä risteileviä talonpoikaisjoukkoja.\n\nNäytti siis olevan vallan otollinen aika uusien kapinayritysten\ntoimeenpanemiseen.\n\nMutta onni oli kääntynyt. Kun Dacke taaskin näyttäytyi joukkojensa\netunenässä, niin keräsi Jaakko Bagge kiireesti sotaväkensä ja läksi\nhäntä vastaan, sillä varmalla päätöksellä, että nyt on kapinasta\ntehtävä loppu.\n\nTämä kelpo sotaherra ajoi kapinanjohtajaa pitäjästä pitäjään, yhtenä\nyönä kokonaista seitsemän penikulmaa, hajoitti hänen soturinsa ja\notti hänen etevimmät päällikkönsä vangiksi, muiden muassa Aatamin.\n\nEdelliset suostuivat tarjottuun aselepoon ja kääpiö kuiskasi muutaman\nsanan päällikön korvaan, jonka jälkeen hän sai jatkaa matkaansa.\n\nDacke itse pakeni salaisia teitä Blekingen metsiä kohti.\n\nJoukko sotamiehiä, useat hänen entisiä miehiään, ajoi häntä takaa.\n\nRödebyn metsässä he vihdoin hänet saavuttivat ja ampuivat hänen\nselkäänsä nuolen, joka hänet tappoi.\n\nHän kaatui ja kun hän silmänsä avasi, seisoi Aatami hänen rinnallaan.\nKamala hymy lensi hänen kalpeille kasvoilleen.\n\n— Takkiini on neulottu kirje — Bråvallan nummella — läähätti hän\nja heitti henkensä.\n\nPian löysi Aatami kirjeen ja riensi pois.\n\nDacken ruumis vietiin Kalmariin ja pantiin, kuparikruunu päässä,\nneljään teiliin ja rattaaseen.\n\nKääpiö kätki kirjeen, hyppäsi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa\najamaan Bråvallan nummelle päin.\n\nSinne päästyä riisui hän hevosen ja laski sen metsään syömään. Hänen\npiti nyt löytää tie sinne, missä hän varmaan luuli onnettomien olevan.\n\nMetsä oli suuri, pieniä polkuja kulki sinne tänne, mikä niistä oli\noikea?\n\nTuli ilta ja pimeä, silloin hän äkkiä näki valon vilkkuvan.\n\nKuin siivillä riensi hän sitä kohti. Nyt näki hän kaksi kumpua ja\nniiden juurelle oli tehty maja.\n\n— Täällä! kuiskasi Aatami itsekseen. — Ole Jumala kanssani!\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi kaikkialla.\n\nRohkeasti astui Aatami ikkunan luo ja koputti ruutuun.\n\n— Kuka siellä? kysyi karkea ääni.\n\n— Teidän ystävienne ystävä! tuli vastaukseksi.\n\n— Minulla ei ole ystäviä. Mene tiehesi!\n\n— Eikö Dacke ole ystäväsi? Hetkisen vaikeni ääni, sitte kysyäkseen:\n\n— Onko Dacke sinut lähettänyt?\n\n— Kyllä, tuomaan tärkeitä sanomia.\n\n— Odota vähän.\n\nSalpa työntyi syrjään, ovi avautui ja jo näkyi pitkä, laiha ukko,\npuettuna sudennahkaisiin vaatteisiin; valkea parta riippui rinnalla\nja palavan soihdun valossa näyttivät hänen ryppyiset kasvonsa miltei\naaveentapaisilta.\n\nNähdessään kääpiön jatkoi hän:\n\n— Jos Dacke todellakin käyttää lähettiläinään tuollaisia\nepäsikiöitä, niin mahtavat hänen asiansa olla huonolla kannalla.:\n\n— Minä luulin täällä tapaavani korkea-arvoisen isän, Pietari\nEvaldinpojan, virkkoi Aatami, silmäillen ympärilleen.\n\n— Hän laulaa paraikaa enkelein kanssa pyhän neitsyen istuimen\nääressä, vastasi mies. — Jo minä muutamia kuukausia sitte ilmoitin\nDackelle hänen kuolemastaan.\n\n— Kirje ei varmaankaan ole tullut perille, puhui Aatami näennäisen\ntyynenä.\n\n— Minä muutin tänne hänen kuoltuaan, mutta jos Dacke sinut on\nlähettänyt, niin kai sinä tuot häneltä kirjeitä.\n\nAatami ojensi hänelle kirjeen. Munkki luki sen.\n\n— Tätä olen kauvan odottanut, virkkoi hän innokkaasti. — Hän lupaa\nkäyttää lähettinään luotettavaa miestä. Sinuun saatan siis luottaa?\n\n— Herrani edestä heitän vaikka henkeni, vastasi Aatami omituisella\näänensoinnulla.\n\n— Istuppa tähän, sanoi munkki, — ennenkuin nyt käymme noudattamaan\nDacken käskyjä, niin syökäämme ja juokaamme hiukan.\n\nAatami istui rahille seinän vieressä ja katseli ympärilleen.\n\nSeinät olivat savuttuneet mustiksi, siellä täällä näkyi pyhänkuva\nsekä kalaverkkoja ja metsästysaseita. Hyllyllä oli pari kirjaa\nja seinällä riippui papinkaapu. Vielä näkyi majassa muutamia\nyksinkertaisia talousastioita, kaikkialla oli paksulta tomua,\nainoastaan alttari oli kirjailtu sametilla ja kullalla.\n\nMunkki avasi oven pieneen kaappiin, otti sieltä leipää ja kuivattua\nkalaa ja asetti tämän ynnä pari pikarillista simaa pöydälle.\n\nSitte hän istuutui pöydän taa, vastapäätä Aatamia, luki pitkän\nrukouksen ja pyysi Aatamia tyytymään vaatimattomaan ateriaan.\n\nAatami oli nälkäinen kuin susi ja kävi paikalla ruuan kimppuun.\n\nMunkki kehoitti häntä juomaan ja joi itse hänen terveydekseen.\n\nAatami söi hyvällä ruokahalulla, mutta juoma maistui hänen mielestään\nkarvaalta ja asettaessaan pikaria pöydälle, loi hän epäilevän\nsilmäyksen munkkiin, joka hymyillen häneen katseli.\n\nMutta kun munkki toistamiseen korotti pikariaan, töytäsi Aatami niin\nvaromattomasti omaa pikariaan, että se putosi maahan ja neste valui\npermannolle.\n\nMunkki hämmästyi ja tahtoi noutaa toista, mutta Aatami vakuutti\njuoneensa tarpeeksi ja rupesi puhumaan muista asioista.\n\n— Nyt työhön! huudahti hän äkkiä ja nousi.\n\n— Työhönkö? Tiedättekö siis?\n\n— Kaikki! Olin Dacken uskottu!\n\n— Tässäkin suhteessa?\n\n— Sanoinhan teille, että kaikissa suhteissa!\n\n— Se oli kummallisen heikko kohta hänelle.\n\n— Niin, sangen kummallinen!\n\n— Mutta miksei hän paikalla sitä tehnyt?\n\n— Kaikellaisista syistä...\n\n— Häntä pidätti intohimo...!\n\n— Menkäämme! sanoi Aatami, jonka ruumista pöyristytti.\n\n— Minun täytyy ensin rukoilla.\n\n— Rukoilkaa sitte!\n\n— Te himoatte verta, kuiskasi munkki.\n\n— Niin, vastasi Aatami. — Himoan verta!\n\nMunkki meni kaapille, otti sieltä pullon, jonka sisältöä kaatoi\npikariin, käski Aatamin ottaa soihdun ja tulla perässään.\n\nSitte astui hän alttarille, lankesi hetkeksi polvilleen ja painoi\nalttaripöydässä olevaa pontta. Pöytä kiertyi nyt syrjään ja sen alta\naukeni näkyviin pimeä porraskäytävä. Munkki astui edellä, Aatami\nperässä.\n\nHetkisen perästä tuli heitä vastaan rautaovi.\n\nOikealle ja vasemmalle vei myöskin käytäviä; nekin olivat ainoastaan\nmuutaman askeleen pituiset ja veivät rautaoville.\n\nMunkki työnsi ensimäisen oven edestä salvan ja kiersi sen auki\navaimella, joka riippui nuorassa hänen vyöllään.\n\nHe tulivat pieneen, kurjaan huoneeseen ja munkin viittauksesta vei\nAatami tulisoihdun syrjemmälle.\n\nOlkivuoteella lepäsi vanha Arvid Vestgöte.\n\nKuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!\n\n— Ylös, kerettiläinen! huusi munkki, — nyt on vihdoinkin koittanut\nviimeinen hetkesi!\n\n— Kiitän siitä Jumalaa, vastasi vanhus. — Saat valita, tahdotko\nmyrkkyä vaiko tikarista! Munkki piteli tikaria kädessään, sen terä\nvälkkyi soihdun valossa ja vanhus katseli sitä tarkkaan.\n\n— Tikarisi näyttää terävältä, huomaan... iske se rintaani.\nArmollinen Jumala on kanssani!\n\n— Soihtu tänne, soihtu tänne! huusi munkki, painuen onnettoman\nvangin puoleen.\n\nTähän saakka oli Aatami ollut kuin huumeessa, nyt palasi hänen\ntavallinen tarmonsa ja hurjalla voimalla työnsi hän palavan soihdun\nmunkin silmiin.\n\nMylvien vaipui munkki maahan, kiireesti vetäisi Aatami tikarin hänen\nkädestään ja syöksi sen perätysten kolme kertaa hänen sydämeensä.\n\n— Herra, sinä autat! huudahti Aatami.\n\n— Helvetin tuskat! vaikeroi munkki heittäessään henkensä.\n\nVanha Arvid oli noussut.\n\n— Untako tämä on?\n\n— Ei, herra, pelastuksen hetki on tullut, antakaa minun johtaa\nitsenne pois täältä.\n\nOvesta tulevan heikon valosäteen johtamina löysivät he ulos kopista.\n\n— Missä Elsani on?\n\n— Pian me hänet löydämme, kunhan saamme tulta. Tässä soihtu!\n\nVihdoin saivat he tulta soihtuun ja Aatamin piti vielä kerran mennä\ntakaisin ottamaan avainta munkin vyöltä.\n\n— Elämä elämästä, kuiskasi Aatami. — Tämä oli sinulle oikein!\n\nMalttamattomana odotti Arvid hänen tuloaan. He avasivat oikealla\nolevan oven, mutta pieni huone oli tyhjä.\n\n— Voi minua, jos ovat vieneet pois tyttäreni! vaikeroi Arvid\nVestgöte tuskissaan.\n\nMutta sitte avasi Aatami vasemmanpuolisen oven ja siellä seisoi Elsa.\nHän oli kuullut ääniä, luullut tuntevansa isänsä äänen ja odotti nyt\ntuskallisessa jännityksessä. Siinä jo isä astuikin hänen eteensä.\n\nHän peitti kasvot käsillään. Joko hän oli taivaassa?\n\n— Isä! kuiskasi hän.\n\n— Elsa, lapseni!\n\nHe vaipuivat toistensa syliin ja tunsivat esimakua taivaan autuudesta.\n\n— Olemme pelastetut!\n\n— Kuka meidät pelastaa?\n\n— Aatami!\n\n— Siinä nyt näkee, huudahti Aatami, tekeytyen iloiseksi, — ettei\nhyvä Jumala ole luonut yhtään niin mitätöntä olentoa, ettei se voisi\npalvella Luojansa tarkoituksia.\n\n— Rakas Aatami, lausui Arvid liikutetuin mielin, — miten me nyt\nsaatamme sinulle kaiken palkita...?\n\n— Jumala sinua siunatkoon! kuiskasi Elsa, kietoi kätensä hänen\nympärilleen ja suuteli häntä.\n\nAatami meni vallan ymmälle, sitte punastui hän korvia myöten.\n\n— Olen saanut suuremman palkan kuin ikinä olen ansainnut, virkkoi\nhän.\n\n— Lähdemmekö paikalla täältä?\n\n— Kaikki minä unohdankin!... Tietysti, tulkaa, tulkaa paikalla!\n\nAatami avasi oven ja juoksi edelle osoittamaan tietä. Hevonen oli\nvielä metsässä. Aatami taputti sitä.\n\n— Jalomman kuorman saat kantaa kotiin kuin tänne, virkkoi hän ja\nauttoi Arvidin selkään. Nuori neiti istuutui hänen eteensä ja nyt\nosoitti Aatami heille tien likeisimpään kylään.\n\n— Tuletko pian perässä, Aatami? kysyi Elsa.\n\n— Muutamien tuntien kuluttua; lähettäkää kylästä joku tänne\nnoutamaan muutamia tavaroita.\n\nHe lupasivat täyttää hänen pyyntönsä ja läksivät. Aatami jäi hetkeksi\nkatselemaan heidän jälkeensä, sitte hän paneutui maahan pitkäkseen.\n\n— Voi, ettei hän suonut minun elää! Olisin niin mielelläni tahtonut\nnähdä heidän ilonsa. Mutta Kustaa kuningas ilostuu ja muistelee\njoskus kääpiötänsä, joka sentään lopulta tuotti hänelle vähänkin\nhyötyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurella ilolla tervehdittiin Arvid Vestgöteä ja hänen tytärtään\nkaikkialla. Kaikki olivat kaivanneet arvossapidettyä päällikköä ja\ntalonpojat olivat paikalla valmiit hankkimaan heille hevosia, jos he\ntahtoisivat lähteä Kalmariin.\n\nSiellä tapasivat he ylipäällikön, Juhana Turenpojan, joka suurella\nilolla otti heidät vastaan ja paikalla rupesi puuhaamaan heidän\nmenoaan Tukholmaan.\n\nMutta ilo ei koskaan pysy eheänä ja kun Elsa sai tietää, että Aatamin\nruumis oli löydetty metsässä Bråvallan nummen luona ja että joku oli\nhänet myrkyttänyt, niin itki hän katkerasti ja vanha Arvidkin puhkesi\nliikutetuin mielin puhumaan:\n\n— Henkensä hän meidän tähtemme heitti emmekä me koskaan saa osoittaa\nhänelle kiitollisuuttamme.\n\nSitte matkustivat he Tukholmaan ja avosylin ottivat Kustaa kuningas\nja Margareeta rouva heidät vastaan.\n\n\n\n\n14.\n\nMYRSKYN TAUOTTUA.\n\n\nVuonna 1543 palasi rauha ja järjestys Smålantiin. Tämä kapina oli\nvaikein, mutta myöskin viimeinen, jota vastaan Kustaan täytyi\ntaistella.\n\nOsa aatelia ja ritaristoa, jonka talot ja omaisuudet dackesodan\naikana olivat rosvotut ja ryöstetyt, rupesi kapinan jälkeen\nsuurimmalla ankaruudella vaatimaan talonpojilta korvausta kärsitystä\nvahingosta.\n\nMutta kuningas huomautti heille ankarin sanoin, ettei hän saattanut\nsietää sellaista. Heidän oli kohteleminen kansaa niin, etteivät saisi\naikaan uutta rauhattomuutta maassa; \"uusi hätä saattaisi herättää\neloon uuden Dacken\".\n\nMutta samaan aikaan hän kirjoitti Kustaa Stenbockille, ettei tämä\nsallisi rahvaan vaatia liikoja, vaan pitäisi kiinni oikeudesta ja\nkohtuudesta.\n\nLujitettu valta ja lujitettu valtaistuin olivat Kustaalle jääneet\ntuloksiksi näistä sisällisistä taisteluista.\n\nVanhan ajan hengen rohkeimmat, toimellisimmat ja mahtavimmat miehet\nolivat kaatuneet.\n\nRahvas oli oppinut pelkäämään \"taistelua oman ovensa edustalla\" ja\nsen huonoja kokemuksia vahvistivat vielä kuningas Kustaan neuvot ja\nvaroitukset; talonpojat eivät ainoastaan pelänneet häntä, vaan he\nkunnioittivat ja rakastivat häntä ja pitivät hänen valtaansa niin\nlujana ja järkähtämättömänä, ettei kukaan enään uskaltanut lähteä\npainimaan kuningas Kustaan kanssa.\n\nMyöskin se uusi uskonoppi, jota hän mitä suurimmalla huolella oli\nkoettanut istuttaa kansaansa, oli omiaan jalostuttamaan tapoja ja\nmielipiteitä sekä taivuttamaan mieliä yhteiskuntajärjestykseen ja\nkuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.\n\nMutta samalla huomasi Kustaa selvästi erehdyksensä. Hän oli ottanut\npalvelukseensa useita ulkomaalaisia, sillä hän oli luullut heitä\ntaitavammiksi, mutta he olivat kerran toisensa perästä pettäneet\nhänet. Ja kokemustensa varoittamana kutsui Kustaa sittemmin ani\nharvoin valtakuntaan ulkomaalaisia; vielä vähemmin uskoi hän tärkeitä\nasioita heidän toimitettavakseen tai antoi heille sijan neuvostossa.\nVanhaksi tultuaan sanoi hän pojilleen: \"nämä raa'at koulukarhut eivät\nole saaneet aikaan mitään, mutta koska he nyt meidän huolenpitomme\nkautta ovat tulleet ymmärtäväisiksi, niin saavat he toimekseen\nainoastaan vähäpätöisempiä asioita. Eivätkä ruotsalaiset mielellään\nkärsi ulkomaalaista maan toimissa; sillä nenäkäs hän onkin.\"\n\nTammikuun 9 p:nä kokoontui valtakunnan ritaristo ja aateli, yhteensä\nsataneljäkymmentäviisi henkeä, piispoja, kauppakaupunkilaisia,\nvuoritilallisia ja rahvaan valtuutettuja valtakannan kaikista\ntuomiokunnista, yleiseen valtiokokoukseen Vesteråsiin ja täällä\nvahvistettiin perintöoikeus, joka neljä vuotta aikaisemmin oli\nsäädetty Örebrossa, jolloin prinssi Eerik oli tunnustettu Ruotsin\nvaltakunnan perintöruhtinaaksi.\n\nTämä tapahtui taivasalla, Stellhagen nimisessä haa'assa, joka linnan\nlänsisyrjäitä ulottuu Mälariin asti.\n\nKokouksen kestäessä ilmestyi taivaalle komea sateenkaari, \"mutta\njuuri sen päälle lankesi syntipilvi\", kertoo kronikka, ja ympärillä\nseisova kansa ravisteli päätään.\n\n— Tuo ei tiedä hyvää, virkkoi muuan vanha vaimo.\n\n— Kuka sellaisista välittää? vastasi nuori sotamies. — Kauniimpaa\nprinssiä saa etsimällä etsiä.\n\n— Ja kuinka hänellä on kummalliset silmät, huudahti muuan nuori\ntyttö, — ne ihan lävistävät ihmisen!\n\n— Pahallakin voi olla kaunis nahka, huomautti vaimo, — minä tiedän,\nmitä tiedän.\n\n— No mitä tiedät, muori kulta? kysyi tyttö.\n\n— Että silloin kun prinssi syntyi, taivaalla oli niin pahoja\nmerkkejä, että hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessakin.\n\n— Eivätpä teidän hiuksenne näy nousevan, keskeytti hänet nuori\nsotamies nauraen.\n\n— Senkin nulkki, tosin ne nyt ovat lähteneet, mutta aikoinaan olivat\nne sangen kauniit ja tiedän minä, kuka niistä piti, vaikken sitä\nkerro.\n\n— Mitä tapahtui hänen syntyessään? kysyi tyttö uteliaasti.\n\n— Voinhan minä sen kertoa, sillä eihän se mikään salaisuus ole,\nettä kuninkaan tähtientutkija tuli perähuoneeseen ja puhui: \"koskei\nlapsi vielä ole syntynyt, niin langetkaa, kaikki jotka täällä olette,\npolvillenne ja rukoilkaa kanssani, ettei se syntyisi tänä hetkenä,\nsillä taivaalla on niin pahoja merkkejä, että jos se nyt syntyy, niin\nsiitä tulee surun lapsi koko Ruotsin valtakunnalle\".\n\n— No, kuinka kävi?\n\n— Samassa kuulivat he jo lapsen huutavan.\n\n— Voi, taivaan pyhät!\n\n— Minä en luota koko juttuun, sanoi sotamies ja läksi tiehensä.\n\n— Ole luottamatta, sama se, vastasi nainen.\n\nNuori prinssi herätti jo tähän aikaan suurta huomiota; hän oli\nkasvoiltaan kaunis ja terve, ruumiiltaan notkea ja väkevä.\n\nHänen nykyinen opettajansa, ranskalainen Dionysius Beureus oli nuori\noppinut, joka omisti sangen laajat tiedot, mutta pahaksi onneksi oli\nhän tähtienselittäjä. Tähtitiede rupesi voittamaan yhä enemmän alaa\nja ranskalainen uskoi nuorelle prinssille sen salaisuudet.\n\nHän oli tavattoman reipas ja urhea herra. Pelonsekaisella ilolla\nkatselivat ihmiset kuinka hän ajoi hevostaan; kilpajuoksussa,\nuinnissa, tanssissa, pallonlyönnissä ja turnauksessa voitti hän\nmiltei kaikki ikäisensä.\n\nOpintoaineistaan piti hän eninten matematiikasta eikä aikaakaan, kun\nhän tähdiltä tahtoi kysyä neuvoa kaikkien aikeidensa onnistumisesta.\n\nMutta nuori prinssi oli luonteeltaan oikullinen ja huikentelevainen;\nmilloin vaipui hän raskasmielisyyteen, milloin oli hän kiivas ja\nepäluuloinen.\n\nLuultavasti ei hän koskaan täysin tutunomaisesti ollut puhunut\nisälleen tai äitipuolelleen.\n\nYleensä lapset helposti huomaavat, kuka heitä rakastaa.\n\nEerik oli tavallaan ulkopuolella perheen piiriä, vieraana seisoi\nhän keskellä omaistensa joukkoa; luultavasti korvaankuiskuttajat jo\nvarhain rupesivat hänelle supattelemaan, että häntä syrjäytetään,\nettei kukaan häntä rakasta.\n\nRaskasmielisyytensä hetkinä hän sitä suri, mutta useimmiten kävi hän\nylpeäksi ja ynseäksi; alentavaa olisi hänen arvolleen ollut nöyrtyä.\nHän on parempi kuin luulevatkaan, he eivät häntä tunne; hän rakastaa\nheitä kaikkia... paitsi Juhanaa; häntä ei hän kärsi. Kerran oli Eerik\npurrut häntä käteen, mutta sitte pyytänyt anteeksi ja lahjoittanut\nhänelle parhaimmat leikkikalunsa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni;\nja Juhana lupasikin vaieta, mutta piteli kättään sillä tavalla, että\nkaikki huomasivat sen kipeäksi, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänen\noli, niin täytyi hänen tietysti puhua totta.\n\nJuhana osasi mielistellä ihmisiä; hän koetti kaikin tavoin vieroittaa\nisää vanhemmasta veljestään, Ruotsin perintöruhtinaasta... Täytyihän\nEerikin häntä vihata!\n\nJoskus valtasi hänet halu heittäytyä äidin syliin ja hän tiesi, että\njos hän menee Margareetan luo ja sanoo: \"rakasta minua niinkuin\nrakastat omia lapsiasi\", niin hän paikalla avaa sylinsä ja suutelee\nhäntä niinkuin noita toisiakin. Mutta tämän ajatuksen tullessa tuntui\näkkiä siltä kuin joku olisi käynyt kiinni hänen takkinsa liepeeseen,\nja virallinen hymy huulilla jäi hän katselemaan kuinka Margareeta\nhyväili pienokaisiaan, kunnes juoksi pois painiskelemaan toveriensa\nkanssa tai soittamaan luuttua. Sitä ei Juhana voinut oppia, sillä\nhänellä ei ollut musikaalista korvaa, mutta sen oli Eerik perinyt\nisältään ja sitä ei kukaan voinut häneltä riistää.\n\nNäin itivät hänen nuoressa sielussaan siemenet, joista oli kasvava\nepätoivoa ja surua hänelle itselleen ja monelle muulle.\n\nOmituinen piirre oli Eerikissä se, että hän mieluinten seurusteli\nlasten kanssa, jotka kuuluivat alhaisempaan säätyyn.\n\nNuori Niilo Sture ei ollut kuin hiukan nuorempi Juhanaa, mutta\nhänestä ei Eerik välittänyt vähääkään. Hän ei antanut Beureukselle\nrauhaa, ennenkuin tämä hankki nuorelle oppilaalleen seuraa, jossa\nhän, perintöruhtinas, saattoi esiintyä arvonsa mukaisesti.\n\nYlpeys oli hänessä synnynnäinen, sukulaistensa ja toveriensa kesken\nei hän sentään uskaltanut päästää sitä näkyviin; mutta aatelittomille\nsaattoi hän näyttää mahtiaan, heidän täytyi nöyrtyä hänen edessään —\njolleivät tahtoneet, niin hyvästi sitte! Hän kyllä tiesi, miten heitä\noli kohdeltava; rahalla saa ja hevosella pääsee, ja Eerik tuhlaili\nrahaa. Aina hän tarvitsi lisää ja kun isä hänelle selitti, että pitää\noppia säästämään, niin sulki hän korvansa hänen puheiltaan.\n\nPallonlyönnistä hän varsinkin piti ja määräsi palkintoja\ntaitavimmille. \"Eerikin palloja käyttävät vielä kerran hänen\nsuosikkinsa kultaomeninaan\", sanoi Kustaa, ajatellessaan hänen\ntuhlaavaisuuttaan.\n\nKuninkaan suurimpia huveja oli talvi-iltoina koota omaisensa\nympärilleen loimottavan lieden ääreen. Hän kertoi heille silloin\nyksityisiä tapahtumia vaiherikkaasta elämästään tai keskusteli heidän\nkanssaan yleishyödyllisistä asioista.\n\nMargareetan piti istua hänen vieressään, jotta hän sai pidellä hänen\nkättään kädessään.\n\nLapset istuivat ympärillä, kuinka kukin tahtoi, mutta tavallisesti\njoutuivat Juhana ja Cecilia likelle isää, Cecilia miltei aina hänen\nsyliinsä, leikkimään hänen parrallaan.\n\nKatarina istui aina äidin vieressä, joka tavallisesti piti sylissään\npientä Maunua.\n\nKuningas tahtoi Eerikiäkin tulemaan; kerran hän tulikin, mutta\nhuoneessa ei sattunut olemaan hänen arvoistaan istuinta; hän jäi\nsentähden seisomaan, eikä enään toista kertaa palannut.\n\nErittäin mielellään puheli Kustaa uskonpuhdistuksesta ja usein,\nvarsinkin vieraiden läsnäollessa, rupesi hän siitä keskustelemaan,\nsaadakseen kuulla muiden mielipiteitä.\n\nEräänä päivänä, kun mestari Olavi ja Kustaa Stenbock olivat\nsaapuvilla, virkkoi jälkimäinen:\n\n— Varma on, että uskonpuhdistus maallisessakin suhteessa on\ntuottanut paljon hyötyä.\n\n— Minä olen kuullut väitettävän, vastasi Olavi reippaasti, — ettei\nsillä muuta ole tarkoitettukaan.\n\n— Sellaisiin väitteisiin saamme alistua, sanoi Kustaa hymyillen; —\nihmiset tuomitsevat sen mukaan, mikä silmiin pistää.\n\n— Mutta, huudahti Olavi, — hirveältä tuntuu ajatella, että\njalointen sanojen ja ajatusten päämäärä olisi ainoastaan maallinen.\n\n— Te käsititte minut väärin, huomautti Stenbock, — minä en kiellä\nuskonpuhdistuksen hengellistä vaikutusta, mutta se on silti saattanut\nvaikuttaa muussakin suhteessa.\n\n— Olette oikeassa. Aurinko lämmittää asuntojamme, se on kaiken\nkasvullisuuden lähde, mutta tämä kaikki ei ole sen ylin tarkoitus.\n\n— Mikä se sitte on?\n\n— Valon antaminen, Kyösti kuningas.\n\n— Oikein puhuttu, Olavi.\n\n— Tällaiseksi valoksi on uskonto aiottu; katolisuus oli kaivanut\ntämän aarteen kätköön ja kiskoi sen nojalla veroja käyttääkseen niitä\nomiin tarkoituksiinsa. Luther kaasi aitauksen ja Jumalan sanasta tuli\njokaisen ihmisen yksityisomaisuus. Uskonpuhdistuksen suuri ansio on,\nettä se ajatukselle on antanut vapauden; henki, joka ennen voihki\norjuuden kahleissa, saattaa nyt vapaasti tutkia, sillä pyhä kirja\navautuu jokaiselle, joka sitä vain tahtoo lukea.\n\n— Sen tiedän, lausui Kustaa. — Kristuksen oppi ja totuus,\njommoisina ne Pyhässä Raamatussa ovat ilmoitetut, kiinnittivät\nensinnä huomioni siihen pimeyteen ja harhauskoon, jossa paavin oppi\npitää ihmiset.\n\n— Tiedän kyllä, että luostareilla ja munkeillakin kerran oli\ntehtävänsä, mutta se aika on ollut ja mennyt; nykyään ei autuutta\nenään _osteta_ eikä saada sen mitan mukaan kuin voidaan maksaa; vaan\nnyt saa jokainen sopia asiasta _oman_ Jumalansa kanssa, olkoon hän\nsitte ylhäällä taivaassa tai alhaalla helvetissä.\n\nNiitä etuja, puuttui Kustaa Stenbock puheeseen, — jotka\nniinsanoakseni ovat kouraantuntuvimmat, voidaan kyllä pitää\nsivuseikkoina, mutta vähäpätöinen asia ei suinkaan ole, että kirkon\nvaroilla saatettiin panna kuntoon koko maan vammat.\n\n— Älkää unohtako, puuttui kuningas puheeseen, — että kirkon varat\novat kansan hiellä ja työllä koottuja rahoja; niillä olivat he\ntahtoneet ostaa itselleen autuutta. Pietarinraha on siis kuitenkin\ntullut käytetyksi heidän hyödykseen ja he tulevat kerran ymmärtämään,\netteivät laiskat munkit ole Herran apostoleita, vaan kuokkavieraita\nJumalan vainiolla.\n\n— Minä palaan vieläkin vertaukseeni auringosta, puhui Olavi. — Kun\nsen kirkkaat säteet valaisevat huoneen, niin tulee ilmi paljon, joka\noli aiottu yksin pimeyttä varten; sentähden ei uskonpuhdistuksen\nainoa tehtävä ole rakentaa siltaa ihmisen ja hänen Jumalansa välille,\nvaan sen tulee valaista kaikki ihmiselämän olosuhteet ja opettaa\nihmiselle, miten hänen tulee niissä menetellä.\n\n— Miten hyvin muistan, virkkoi Kustaa, — kun Lauri Antinpoika\nensin minulle huomautti luterilaisten opinkappaleiden sovittamista\nmeidän kirkkoomme. Minä miltei pelästyin; kumous tuntui minusta niin\näärettömältä, että ensin tahdoin nähdä, miten se Saksassa leviäisi.\nMutta hän ja Olavi käänsivät silloin yöt päivät raamattua ja minä\nluin sitä senmukaan kuin se valmistui... me keskustelimme sisällöstä\nja vähitellen teki evankeliumeista henkivä rakkaus ja oppi minulle\nraamatun niin rakkaaksi, että minun joka päivä täytyi ammentaa siitä\nlohdutusta ja virvoitusta. Ja tämän kirjan nojalla päätin minä tuoda\nmaahan niinkutsutun uuden opin; minä tosin näin, että se maalle\ntulisi tuottamaan suuria maallisiakin etuja, mutta vaikka nämä\nedut olisivat olleet vieläkin suuremmat, niin olisin työntänyt ne\nsyrjään, jollen omasta kokemuksesta olisi ollut vakuutettu siitä,\nettä paavisuus on pimeyttä ja henkistä orjuutta, kun sensijaan\nluterilaisuus toisi valoa ja vapautta Ruotsin kansalle.\n\n— Saksassa ovat mielipiteet jo jakaantuneet ja puolueita on\nsyntynyt, virkkoi Stenbock.\n\n— Tietysti näiden täytyy taistella, vastasi Olavi. — Täälläkin on\npaljon eri mieliä, mutta juuri sehän todistaa elämää; Luther itse\nsanoi: \"minä olen ainoastaan ihminen, työni ei ole täydellinen; olen\ntehnyt mitä olen voinut, mutta uudet ajat tuovat uutta valoa, joka\npääsköön oikeuteensa, sillä mikään oppi ei pysy paikallaan, kaikki\nelämässä menee eteenpäin\".\n\n— Nyt en sinua oikein ymmärrä, sanoi Kustaa; — tarkoitatko, että\nJumalan valtakunta muuttuu?\n\n— Minä toistan vanhan ajattelijamme Lauri Antinpojan sanat:\n\"maailmassa ei ole mitään seisahdusta eikä sellaista siis saata olla\ntaivaassakaan; ensimainittu on ainoastaan heijastus viimemainitusta.\nJokainen ajatus maailmassa on syntynyt taivaassa ja se tulee\njoka ihmiselle, joka sen voi ottaa vastaan. Ihmiskunta menee\neteenpäin samassa määrin kuin taivaan enkelit edistyvät valossa ja\nvalistuksessa.\"\n\n— Tästä johtuisi, että taivaan enkelejä elähyttäisivät inhimilliset\npyrinnöt, huomautti Stenbock.\n\n— Toivomme kaikki kerran tulevamme enkeleiksi, sanoi Olavi. — Mutta\nkysyn teiltä, eikö tuo katolinen mielipide, jonka mukaan ihmisten\nainoa tehtävä enkelinä on kiittää ja ylistää Herraa, sellaisenaan\nhiukan peloita käytännöllisiä mieliämme.\n\n— Olette oikeassa, vastasi Stenbock.\n\n— Lutherin mielipide on paljon todempi ja kauniimpi: kiitos ja\nylistys ilmenevät taivaassa tekojen suurempana täydellisyytenä. Me\nsuremme, kun lahjakas ihminen kuolee; me tiedämme itse ajatuksia\nja viettejä, jotka eivät koskaan elämässä täydellisesti kehity.\nOlisivatko ne turhaan istutetut meihin? Sitä ei kukaan tosi\nluterilainen usko; hän tietää, että kehitys yhä menee eteenpäin, että\ntyö on jatkuva kirkkaudesta kirkkauteen ja että taivaallisen autuuden\nsuureksi osaksi vaikuttaa se tunne, että parhaimmat ajatuksemme ja\ntunteemme taivaassa tulevat saavuttamaan kauneimman, aavistamattoman\nkehityksensä.\n\n— Olen kuullut Lauri veljesi lausuvan saman ajatuksen, sanoi Kustaa.\n\n— He ovat monessa suhteessa samaa mieltä.\n\n— Mutta, virkkoi Stenbock yhä kasvavalla mielenkiinnolla, — tämä\nedellyttää vastakohtia.\n\n— Ja tarkoittaa kuolemaa, jota meidän on pelättävä. Kerrotaan,\nettä taivaan enkeli, joka kalvavasti kadehti Jumalan majesteettia,\nsyöstiin helvettiin; ei sanota missään, että Herra hänet olisi\nsyössyt, vaan hänen oma syntinsä sen teki.\n\n— Viha on kateuden kaksoisveli ja silloin alkoi se taistelu, joka on\nyhtä vanha kuin maailma.\n\n— Ihmisen himot ja halut vetävät häntä alaspäin; ne johtuvat\nkiusauksiin, mutta Jumalan ääni puhuu omassatunnossa, se varoittaa,\nkehoittaa ja viittoo ylöspäin.\n\n— Ihminen on vapaa ja saa itse valita.\n\n— Hänen suuruutensa, lausui Kustaa, — siis juuri voi tuottaa\nhänelle lankeemuksen.\n\n— Tahtoisin mielelläni, virkkoi Stenbock, — tehdä kysymyksen, mutta\nte ette saa pitää minua pakanana.\n\n— Kysy vaan mitä tahdot.\n\n— Mikä meille takaa, etteivät kaikki nämä asiat ole syntyneet\nmuutaman vikkelän velikullan aivoissa?\n\n— Mikä sinulle takaa, että elät?\n\n— Totta minä toki sen tiedän.\n\n— Saattaahan se olla mielikuvitusta... mutta jos edellytämmekin\nettä olemassaolosi todistetaan todellisuudeksi, niin miten selität\nelämisesi?\n\n— En ole tiedemies.\n\n— Jumala on antanut ihmiselle taidon selittää paljon asioita,\nhuomautti Olavi, — mutta muutamien asioiden selittämisen on hän\npidättänyt itselleen; niihin kuuluu elämisen olemassaolo. Monella\ntavalla koettaa ihminen tutkia tätä suurta salaisuutta, mutta kaikki\nhänen kokeensa kohtaavat aina kallioseinän: \"tähän asti pääset, mutta\net kauvemmaksi!\" Kaikkiallahan näemme Jumalan mahtavan käden tekoja.\nMiten pysyisi maailman-rakennus pystyssä ilman häntä? Monasti näyttää\nsiltä kuin suuri mullistus olisi tulossa, mutta sitte selviytyvät\nasiat vallan luonnollisella tavalla entiselleen.\n\n— Me ylistämme suuria miehiämme ja omaa kuningastamme, mutta minä\nkysyn häneltä, itsestäänkö hän on tehnyt tekonsa vai Jumalaltako hän\non voimansa saanut.\n\n— Niin, niin, huudahti Kustaa, — ja ainoastaan silloin olen\nvaeltanut oikealla tiellä, kun olen kuullut omantunnon äänen soivan\nhyväksyvänä.\n\n— Edellyttäkäämme, lausui Olavi vilkkaasti, — että ihminen\nvoisi puhaltaa eloa savipalaseen, niin saisiko hän siitä muuta\nkuin liikkuvan nuken? Mahdotonta! Hän ei saisi siihen ainoaakaan\nniistä ajatuksista, jotka liikkuvat ihmissielussa! Me saatamme\najatella taivasta ja tuntea taivaallisten ilojen esimakua, vaikka\nitse elämmekin maan päällä. Saattaisiko tuo kurja saviastia, joka\nluonnottomalla tavalla on saanut elämän, tuntea sellaista?\n\n— Sitä en usko, sanoi Stenbock, — mutta useimmat ihmiset uskovatkin\nJumalan olemassaoloon.\n\n— Tämän uskon hengittävät he mieliinsä ilman mukana; persoonallista\nJumalaa eivät he tahdo tunnustaa.\n\n— Onko se sitte niin välttämätöntä?\n\n— On sille, joka ei ole pakana.\n\n— Mutta kun minä tunnustan Jumalan olemassaolon?\n\n— Kukaan ei saata käsittää häntä ilman persoonallisuutta, joka\nilmestyi maan päälle, käveli keskellämme, osoitti tien meille, jätti\nmeille kalliin testamenttinsa, äärettömässä rakkaudessaan avasi\nkatuvaiselle sovituksen sylin, poisti katoovaisuudelta kauhun ja\nlausui syntiselle rinnallaan: \"tänäpänä pitää sinun olla kanssani\nparatiisissa\".\n\n— Sokea on se ihminen, lausui Kustaa, — joka ei näe ja rukoile.\n\n— Varma on, sanoi Stenbock, — että uskonpuhdistus on aikaansaanut\nsuuria muutoksia.\n\n— Sen vaan tiedän, jatkoi kuningas, — että ryöstettäköön minulta\nvaikka tavarani ja taloni, joka seiväs, jonka Ruotsissa omistan,\nvaimoni ja lapseni — ja Jumala tietää, että heitä rakastan, —\nelämäni ja henkeni, mutta Jumalan pyhästä ja puhtaasta sanasta\nsekä siitä varmuudesta, jonka se minulle suo, ei heidän pidä minua\neroittaman niinkauvan kuin sydämeni on eheä ja vereni lämmin.\n\n— Me seuraamme sinua, kuhunka ikinä menet, kuiskasi Margareeta.\n\n— Sen tiedän, rakkaani.\n\n— Minä myöskin, virkkoi Katarina, painaen pienen päänsä äidin rintaa\nvastaan.\n\nJuhana ja Cecilia olivat nukkuneet.\n\n— Katsokaa miten hän on kaunis, sanoi Kustaa. Pieni punaposkinen\ntyttö vaaleine kiharoineen lepäsi todellakin viehättävänä kuninkaan\nsylissä.\n\nIhaillen kaikki häntä katselivat.\n\nSilloin avasi hän suuret, tummansiniset silmänsä, katsahti\nveitikkamaisesti läsnäoleviin, kätki sitte päänsä isän kainaloon ja\nkietoi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\nStenbock ja Olavi eivät voineet olla ilmaisematta ihastustaan.\n\n— Hemmoittelu on jo häneen vaikuttanut, virkkoi äiti. — Anna\npienokainen tänne, niin kannan pois hänet.\n\nMutta Cecilia rupesi hyväilemään ja suutelemaan isäänsä, pyytäen:\n\n— Anna minun olla täällä luonasi.\n\nMargareeta otti pienen itsepintaisen tytön syliinsä ja muut lapset\nseurasivat häntä.\n\n— Olen onnellinen isä, lausui Kustaa.\n\n— Ja onnellinen kuningas, lisäsi Stenbock.\n\n— Olet oikeassa; näyttää todellakin siltä kuin sopu ja rauha\npalaisivat maahan.\n\n— Työmies saa palkkansa, lisäsi Olavi.\n\n— Täällä tarvittaisiin paljon parannuksia; koulut ovat hyvien\nopettajien puutteessa.\n\n— Mistä ottaa leipää erämaassa?\n\n— Sentähden olen lähettänyt pitäjiin käskyn, että talonpoikien\ntulee panna lapsensa kouluun ja auttaa köyhiä teinejä, kuten heidän\nesi-isänsä tekivät, sillä muutoin heittävät nämä koulun ja ryhtyvät\ntoisiin elinkeinoihin.\n\n— Koulumestareilla täytyy olla vakinainen palkka, sanoi Olavi.\n\n— Minä olenkin Tukholmassa lahjoittanut kaupungille yhdeksän eri\ntaloa sillä ehdolla, että kaiken mitä ne tuottavat, tulee langeta\nkoulumestareille. Ja niin aion tehdä kaikkialla.\n\n— Eikö Wittenbergiin ole mennyt paljon ruotsalaisia? kysyi Kustaa\nStenbock.\n\n— Olenhan minä lähettänyt heitä sinne noin neljäkymmentä, sanoi\nKustaa tyytyväisellä hymyllä. — He kehoittavat minua kirjeissään\nperustamaan yliopistoa koko valtakunnan yhteiseksi hyödyksi, mutta\ntäällähän on ollut niin paljon riitoja ja sotia, ettei ole tahtonut\nsaada rauhaa; sitäpaitsi täytyisi ottaa kaikki opettajat ulkomailta,\nja sen minä mieluinten heittäisin tekemättä.\n\n— Sen vaan tiedän, sanoi Olavi, — että moni ruotsalainen\nnuorukainen, oleskeltuaan Wittenbergissä kaksi vuotta, on palannut\nkotiin maisterina.\n\n— Hyvä tietää; minä en hätäile.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässäkin, niinkuin kaikissa muissa asioissa, saatamme huomata Kustaan\npersoonallisen vaikutuksen.\n\nMuuan nuori talonpoika oli vahingossa tappanut toisen ja tämän\nsukulaiset vaativat henkeä hengestä.\n\nSilloin meni äiti kuninkaan luo valittamaan suurta hätäänsä.\n\nKuningas rukoili nyt murhatun veljiä, \"että he armahtaisivat hänen\nhenkeään\".\n\nNämä puolestaan antoivat hyvän vastauksen.\n\nSilloin kirjoitti kuningas murhatun äidille ja muille omaisille:\n\"Meidän käsityksemme mukaan teette te siten hyvän työn ja\npalveluksen, sillä onhan parempi että hän elää ja tekee hyötyä\nsekä omasta puolestaan että kuolleen puolesta; harras rukouksemme\non siis, että te Jumalan tähden armahtaisitte hänen henkeään. Ja\nkun tilaisuus ilmaantuu meidän palvella teitä tämäntapaisissa\narmahtavaisuusasioissa, tai muissa tilaisuuksissa, niin tahdomme\nsuosiollisena herrananne sen mielellämme tehdä, jota älkäät epäilkö.\"\n\nKamarivirastoa piti hän tarkasti silmällä. Siellä piti olla hyviä\narkkuja ja vahvoja lukkoja ja kamarineuvosten tuli aina sekä\npäivällisajaksi että illalla itse panna pois kirjat ja ottaa avaimet\nmukaansa.\n\nAamulla piti heidän taas määräaikana saapua virastoon, jolloin kirjat\nolivat otettavat esille.\n\nItse ohjasi kuningas sekä kamarineuvoksia että kamarikirjureita.\n\nGripsholmassa hän v. 1547 kutsui luokseen erään Rasmus Niilonpojan,\n\"koska meillä nyt on aikaa opettaa sinulle kirjanpitoa mielemme\nmukaan, kuten muillekin kamariherroille ja kamarikirjureille\nopettaneet olemme\".\n\nToisen kerran kirjoitti hän Itägötlannin maaherralle, että koskei\nsaata tietää, kummoinen sato tänä vuonna tulee, niin ei kruunun\nviljaa saa myydä, sillä jos sattuisi tulemaan kallis aika, nälkä ja\nhätä, niin sillä vastaisuudessa voitaisiin auttaa rahvasta.\n\nKuninkaan yksityisistä kirjeistä näemme, miten hän paikalla voimiensa\ntakaa riensi auttamaan, kun vaan hätä ja puute kutsui. Kymmenyksensä\nsai jokainen silloin maksaa, kun jaksoi. Voudit saivat käskyn auttaa\ntalonpoikia, jotteivät pellot jäisi kylvämättä.\n\nKustaan hallitus oli persoonallinen sanan täydessä merkityksessä.\nSe riippui tietysti sekä aikakauden hengestä että hänen omasta\nluonteestaan.\n\nKansan silmissä lankesi hänen niskoilleen sekä tehdyt että\nlaiminlyödyt velvollisuudet; hän oli siten sekä Ruotsin herra että\nsen ensimäinen, raskainten kuormitettu palvelija.\n\nEi ollut mitään niin pientä, ettei hänen mielestään siitä olisi\nkannattanut ottaa selkoa, kaikkialle ojensi hän auttavan kätensä,\n_miltään_ ei hän sulkenut silmiään ja hänen lempilauseensa oli, ettei\nihmisen koskaan pidä heittää huomispäivään sitä, mitä heti saattaa\ntehdä. Aina huomautti hän palvelijoilleen, sekä ylhäisemmille että\nalhaisemmille, mitä heidän tuli tehdä. Miltei joka asiassa kysyivät\nvoudit häneltä neuvoa ja pyysivät ohjeita. Jos linnanmuuria oli\nkorjattava, paja tai sauna rakennettava, niin piti kuninkaalta kysyä\nneuvoa.\n\nLääniherroille jaeltiin varoituksia, uhkauksia ja kiitoksia, aivan\nniinkuin voudeillekin.\n\nKustaa käsitti asemansa kuninkaana kuten huoltapitävä perheenisä\nasemansa suuren maatilan isäntänä: hänelle ei mikään saa olla\nvierasta; hän on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Mutta hän\ntahtoi että hänen alamaisensakin ajattelisivat hänen onneaan, kuten\nhän ajatteli heidän onneaan. Kerran kirjoitti hän eräälle voudilleen:\n\n\"Epäilemättä olet saanut kuulla, että me miltei kokonaisen\nvuosineljänneksen Jumalan tahdosta olemme olleet heikkona ja\nsairaana, ja olisimme me sentähden odottaneet, että sinä ja muut\nhyvät miehet jollakin lailla olisitte meitä ajatelleet, lähettämällä\nmeille jotakin hyvää, jota paikkakunnallanne on saatavissa; varsinkin\nolemme halunneet saada tynnyrillisen hyvää emsiläistä olutta,\nmutta sitä ei tähän asti ole kuulunut. Meidän mielestämme tulisi\nsinun pitää sitä kunniana ja vähäisenä vahinkona, että joskus, ja\nvarsinkin tämän sairautemme aikana, ajattelisit meitä, koska sinulla\non tarpeeksi hyvät varat ja koska kai itse tiedät, että sinun koko\nonnestasi on kiittäminen Jumalaa ja meitä.\"\n\nHän kääntyi suoraan kansansa puoleen samalla tavalla kuin\npalvelijoidensa puoleen.\n\nValtiopäivillä, maakuntakokouksissa ja kaikellaisissa tilaisuuksissa\noli hänellä jotakin sanomista, aina hän tahtoi varoittaa, selittää ja\nneuvoa kansaansa.\n\nOli tuskin ainoita markkinoita, joissa ei yleisö jollakin lailla\nolisi saanut kuulla kuninkaan ääntä.\n\nJollei hän itse saattanut tulla — ensi aikoina oli hän miltei aina\nläsnä — niin lähetti hän sinne jonkun valtioneuvoksen tai muun\nrälssimiehen viemään kirjoituksia; mutta hänen ei pitänyt lukea\nniitä sanasta sanaan, vaan valita ainoastaan ne kohdat, joita piti\nrahvaan miehille hyödyllisimpinä ja ne hänen aina tuli esittää\nsuusanallisesti.\n\nJos taas joku vaara uhkasi, varsinkin jos jossakin maakunnassa oli\nollut levottomuuksia, niin lähetti kuningas paljon kirjoituksia.\nUsein hän myös sai muut kaupungit ja maakunnat uhkauksilla ja\nvakavilla varoituksilla nousemaan kapinallisia vastaan.\n\nSiten työskenteli kuningas Kustaa väsymättömällä innolla, vaivoja\nkysymättä Ruotsin valtakunnan hyväksi.\n\nEnsi aikoina teki hän sen pakosta, sitte se tapahtui tottumuksesta,\nvaikka hänestä tuontuostakin tuntui raskaalta yksin kantaa koko\ntaakkaa; viime vuosina hän usein valittikin olevansa \"työn kuluttama\nherra\" ja pyysi, ettei kaikkia töitä työnnettäisi hänen niskoilleen.\n\nMutta vaikka vaiva olikin suuri ja työ raskas, niin paljon saatiin\naikaan.\n\nSyystä saattoi kuningas Kustaa v. 1539 kirjoittaa eräälle voudilleen:\n\"on täällä nyt toinen maailma kuin ennen oli\". Hän oli katkaissut\nunionin viimeisetkin siteet, poistanut paavin vallan, särkenyt\nHansan vuosisatoja painaneen ikeen ja sitte perustanut kansallisen\nkuningasvallan, joka on vapaan, vahvan ja itsenäisen valtakunnan\nuudestasyntymisen välttämätön ehto.\n\nKöyhänä herrana tuli hän lamaantuneeseen, autioon valtakuntaan;\nhallituksensa ensi aikoina sai hän aamusta iltaan taistella\nkaikellaisen puutteen ja kurjuuden kanssa, kunnes hänelle vuoden\n1524 valtiopäivien kautta avautui uusia tulolähteitä. Kruunun tulot\nkasvoivat nyt kolme kertaa suuremmiksi kuin ennen reduktionia.\n\nVielä lakkautti hän sen keskiaikaisen tavan, jonka mukaan suurin\nosa kruunun läänejä joko ilman veroja tai aivan vähäisestä maksosta\nannettiin korkeille herroille, jotka niistä ottivat toimeentulonsa.\n\nJo v. 1530 oli paljon enemmän kuin puolet lääneistä hänen oman\nvälittömän hallintonsa alla. Osan tuloista piti hän itse ja\nläänitysmiehiltä vaadittiin ankarasti määrätty palvelus heidän\ntulojensa suuruuden mukaan.\n\nVeronalaisilta talonpojilta vaadittiin paljon suurempia maksoja\nkuin ennen oli ollut tapana ottaa, ja verojen suuruus määrättiin\nkaikkialla maan suuruuden perustuksella, joten talonpojat maksoivat\nveroja maatilansa ko'on mukaan. Verojen maksamista vaati Kustaa\nankarasti ja luultavasti hän siitä syystä muistutti talonpoikia\nviljelemään maata huolellisesti ja levitti uhkaavia kirjeitä, joissa\nsanottiin, että se talonpoika, joka ei huolellisesti viljele maataan\nja maksa verojaan, kadottaa oikeutensa maatilan omistamiseen. Tämä\nuhkaus välistä pantiinkin täytäntöön. Mutta syynä raha-asiain\nparantumiseen Kustaan hallituksen aikana ei ollut ainoastaan tulojen\nsuureneminen, vaan yhtä paljon Kustaan suuri säästäväisyys sekä se,\nettä verojen kanto tapahtui järjestyksessä ja tarkastuksen alaisena.\n\nMutta nämä toimenpiteet eivät estäneet häntä pitämästä huolta\nkotoisistakin askareista ja Geijer sanoo, että kuninkaan valtiollisia\nasioita koskevat kirjoitukset ja määräykset usein muistuttavat suuren\ntalouden muistiinpanokirjaa.\n\nKuninkaalla oli pitkin maata karjakartanoja, joissa hän usein\noleskeli ja joissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa hänen omien\nmääräystensä mukaan ja suureksi osaksi hänen omalla johdollaan.\n\nKuninkaan likeistä huolenpitoa suuren taloutensa yksityisseikoistakin\ntodistaa muuankin kirje tammikuun 14 päivältä v. 1548, joka on otettu\nitse valtioregistraturaan.\n\nSe on kirjoitettu eräälle Smålannin voudille.\n\n\"Rakas emäntämme Margareeta on valittanut, etteivät ne lehmät, jotka\nSigfrid Jönsinpoika lähetti Gripsholmaan, ole niin hyvät kuin olisi\nsopinut odottaa. Sentähden tulee hänelle vakavasti huomauttaa, ettei\nsellainen menettely ole meille mieleen, ettei hän paremmin täytä\nkäskyjä, joita hänelle annetaan.\"\n\nGripsholman ja Svartsjön puutarhurit tekivät kuningattarelle tiliä\nvihanneksista ja hedelmistä, joita oli myyty Tukholmaan ja eräässä\ntällaisen tukholmanretken jälkeen tehdyssä tilissä tavataan ostetun\ntavaran joukossa \"norsuluinen kampa hänen armolleen kuningattarelle\".\n\nJoulun v. 1545 vietti kuningas omaistensa kanssa Gripsholmassa.\nPaljon oli linnassa silloin puuhaa, sillä valmistettiin suuret määrät\nolutta ja komeaa jouluruokaa. Kuningas aikoi nimittäin samaan aikaan\npitää häitä muutamille miehilleen ja kuninkaan ja kuningattaren\nkutsumuskirjeet näihin häihin ovat säilyneet meidän päiviimme asti.\nHe pyytävät ystäviään ja sukulaisiaan näkemään sen vaivan, että\ntulisivat heille ja tyytyisivät lahjoihin, jotka Jumala heille oli\nsuonut.\n\nKuningatar Margareeta pyysi sisartansa, Märta rouvaa asettamaan\nkirkonkäyntinsä niin, että he voisivat saapua jouluaatoksi.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa työnnettiin tavanmukainen säästäväisyys\nsyrjään ja vakavuus vaihdettiin iloiseen leikkiin. Elettiin\nrikkaasti ja komeasti, kaikkien piti tietää, että he vierailivat\nkuninkaallisessa talossa ja juhlaa kesti viikkokausia.\n\nTällaiset kemut vietettiin Gripsholmassakin v. 1548; ne kestivät\nneljätoista päivää.\n\nKuningas naitti viisi miestään maan jalointen neitien kanssa; ilo\noli ylimmillään, kuningatar Margareeta tarjosi itse vierailleen\nkaikellaisia konvehteja ja kuningas kantoi omin käsin sisään juomat,\njoi hyvien herrojen maljan ja kehoitti heitä pitämään hauskaa.\n\nKoko tämän ajan vallitsi maassa rauha, niin onnellista aikaa ei\nruotsalainen talonpoika vielä ollut nähnyt. Monasti oli Kustaan\nkäsi raskaasti kurittanut, nyt rakasti sitä jokainen, sillä kaikki\ntiesivät, että se toimi lain ja oikeuden mukaan.\n\nItse nautti Kustaa terveellistä rauhaa; eninten huolta tuotti hänelle\nkruununprinssi.\n\nEerikin kiivas luonne ei kärsinyt minkäänlaista kuria. Välistä\ntulivat vain hänen hyvät ominaisuutensa näkyviin, silloin laati hän\nkirjoituksia, jotka kerrassaan ihastuttivat kuninkaan, ja kirjoitti\nrunoja, jotka itse sävelsi.\n\nMutta hänen mielensä muuttui aivan äkkiarvaamatta. Hän saattoi\nseuraavassa hetkessä toimia kokonaan vastoin kuninkaan tahtoa\nja kun Kustaa häntä silloin soimasi, niin kuunteli hän häntä\nliikkumattomana, uhkamielisenä, rientääkseen pois niin pian kuin\nsuinkin.\n\nSensijaan ei Cecilia koskaan rikkonut kuninkaan tahtoa vastaan ja\nhäntä rakasti Kustaa enemmän kuin kaikkia muita.\n\nKustaa rakasti kauneutta, ja tämä lapsi oli viehättävän kaunis;\nsulavat ja pehmeät olivat hänen liikkeensä ja jokaisen, joka hänet\nnäki, täytyi hänestä pitää.\n\nLeikkitovereistaan rakasti Cecilia eninten Niilo Sturea; kummallinen\ntenho näytti vetävän näitä lapsia toistensa puoleen.\n\nJoskus, kun ei Cecilia välittänyt Niilosta, jäi poika ääneti,\nvalittamatta tuijottamaan hänen jälkeensä.\n\nMutta kun Cecilia palasi, säteilivät pojan kasvot ilosta.\n\n— Harras toivoni on, sanoi Margareeta usein, — että noista\nkahdesta tulisi pari. Cecilia ei tule onnelliseksi muuta kuin Niilon\nmorsiamena.\n\n— Eipä tiedä mitä pojasta tulee.\n\n— Puhutteleppa häntä, niin huomaat, että hänen luonteessaan ilmenee\nharvinainen rehellisyys.\n\n— Hän on Sten Sturen pojanpoika.\n\n— Ja Märtan poika.\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto, Margaretaani!\n\nNyt saivat lapset usein olla yhdessä ja onnellisilta kiitää aika kuin\nsiivillä, ties minne se menee. Se luisuu kuten vesi näkymättömästi\nvirtaa tyynessä järvessä, ihminen näkee sen pakenevan, mutta ei tiedä\nminne se pakenee.\n\nMutta alituista onnea ei maailma anna. Syksyllä v. 1550 synnytti\nMargareeta kymmenennen lapsensa, pojan, joka sai nimen Kaarle.\n\nSilloin murtuivat hänen voimansa ja samalla päättyi kuninkaan ilo.\n\nHän vietti jokaisen vapaahetkensä puolisonsa luona, koetti\nleikkipuheilla reipastuttaa häntä ja soitteli hänelle luuttua.\n\n— Margareeta on ainoa, virkkoi hän, — joka saa kuulla, että olen\nkadottanut ääneni.\n\nMargareeta hymyili hänelle kuten ennenkin ja hänen laihoille,\nkalpeille kasvoilleen tuli punaa; tosin hänen silmiinsä usein nousi\nkyyneliä, mutta samalla loistivat ne entistä kauniimmin.\n\nHänellä oli niin paljon puhumista heidän lapsistaan, Kustaa ei saisi\nliiaksi hemmotella Ceciliaa; Katarinasta hän oli vähinten levoton,\nsillä häntä hän niin usein oli varoittanut ja hänelle hän oli\npuhunut; mutta miten kävisi molempien nuorinten tyttöjen ja Maunun\nja Kaarlen? Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän jo oli kutsunut pois\nmuutamia heidän lapsistaan.\n\n— Margareeta, sinä kasvatat heidät kaikki.\n\n— Tietysti, jos Jumala tahtoo!\n\n— Tietysti hän tahtoo... Miten minä muuten tulisin toimeen... kesä\nsinut parantaa, me muutamme aikaiseen Gripsholmaan, sinun pitää\npaljon olla järvellä, se vahvistaa voimiasi.\n\n— Ehkä! lausui Margareeta hymyillen.\n\nKesä tuli ja kuninkaallinen perhe muutti Gripsholmaan.\n\nKeväinen ilma näytti todellakin tekevän sairaalle hyvää, hän\nvoimistui ja kuninkaan ilo nousi ylimmilleen.\n\nMutta heikkous palasi eikä Margareeta olisi jaksanut ottaa osaa\nsoutoretkiin, vaikka hän suostui tehdäkseen kuninkaalle mieliksi.\n\nElokuun keskivaiheilla tehtiin taas tuollainen retki Mälarille, mutta\nkuningatar rupesi voimaan niin pahoin, että hänet oli vietävä saareen\nja sieltä likeisimpään linnaan, Tynnelsöhön.\n\nLähetettiin paikalla sanaa kaikille lapsille, sillä Margareeta tunsi\nloppunsa lähestyvän.\n\nSanomaton tuska oli vallannut Kustaan; hän ei hetkeksikään jättänyt\npuolisoaan.\n\nKaikellaisia keinoja koeteltiin, mutta mikään ei auttanut.\n\nKoitti elokuun 26 päivä.\n\nKoko yön oli kuningatar ollut horroksissa, nyt hän äkkiä avasi\nsilmänsä. Hän oli täydessä tajussa. Hänen ensi katseensa etsi\nkuningasta, hymy lensi huulille, hän tarttui Kustaan käteen ja\nsuuteli sitä.\n\n— Kiitos, herrani ja kuninkaani, lausui hän, — sinä korotit\nminut valtaan ja kunniaan... suo anteeksi, jollen naisellisessa\nheikkoudessani ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt.\n\nKustaa oli langennut polvilleen vuoteen viereen, nyyhkytyksiltään ei\nhän saanut lausutuksi sanaakaan, mutta hän suuteli hänen kättään ja\nkasteli sen kyynelillään.\n\n— Pidä huolta lapsistamme, minä heitän heidät ensinnä Jumalan ja\nsitte sinun huomaasi!\n\n— Olen tekevä mitä ikinä voin, Margareetani, vastasi Kustaa\nkyynelten vieriessä.\n\nMargareeta antoi katseensa kierrellä pitkin itkevien omaistensa\npiiriä.\n\n— Hyvästi ja kiitos kaikesta rakkaudestanne! Itkien olivat lapset\nkerääntyneet isän ympärille. Heikolla äänellä kehoitti Margareeta\nheitä keskinäiseen rakkauteen ja siunasi heitä.\n\nSitte pani hän kätensä ristiin ja lausui:\n\n— Jumala, siunaa ja varjele kuningasta, anna hänen vielä elää monta\nvuotta maansa ja kansansa onneksi!\n\nVielä kerran tarttui hän kuninkaan käteen, painoi sitä hiljaa ja veti\nsyvältä henkeään.\n\nSitte hän sammui.\n\nOli iltapäivä, kello kahden ja kolmen välillä. Kaikki itkivät, syvän\nsurun valtaamina. Silloin pimeni äkkiä aurinko ja ihmiset sanoivat,\nettä taivaskin otti osaa Kustaa kuninkaan suureen suruun.\n\nKatkerasti suri hän rakasta Margareetaansa. Miten monasti hän oli\nviihdyttänyt hänen kiivaan luonteensa purkaukset, rukoillut armoa\nerehtyneille, taivuttanut hänet sovinnollisuuteen, kun hän olisi\ntahtonut rangaista ja saanut hänet unohtamaan ja antamaan anteeksi,\nkatkeruutta ja kaunaa kantamatta.\n\n— Kuka nyt varoittavana, rakastavaisena henkenä seisoo rinnallani!\nhuudahti hän kyynelten virtana vuotaessa, — kuka minua tästälähin\ntukee ja lohduttaa!\n\nKuningattaren ruumis vietiin Tukholmaan.\n\nJuhlalliset hautajaiset toimitti Suurkirkossa arkkipiispa, mutta\nruumissaarnan piti seurakunnan kirkkoherra, Olavi Pietarinpoika.\nKyyneleet ja nyyhkytykset keskeyttivät monta kertaa pyhän toimituksen.\n\nKustaa määräsi, että arkku jätettäisiin Suurkirkkoon kunnes kuningas\nkuolisi. Ja niin tapahtuikin.\n\nKustaa ei tahtonut erota lapsistaan, hän hankki heille niin hyvän\nhoidon kuin suinkin ja vietti joka päivä monta tuntia heidän luonaan,\npuhellen heille äitivainajista; hän sanoi, etteivät he koskaan saa\nhäntä unohtaa ja että äiti lakkaamatta heitä ajattelee, rukoillen\nJumalaa heidän puolestaan.\n\nMutta usein kalvoi häntä ikävän ja hyljättyyden tunne; ensi kerran\nhuomasi hän työkykynsä vähenneen. Margareeta oli usein tullut hänen\nhuoneeseensa, hän oli hänelle kertonut töistään, nyt tunsi hän\nhirveää tyhjyyttä.\n\nEräänä päivänä puheli hän asiasta Juhana Turenpojan kanssa. Tämä\nhuomautti, ettei kuningas näytä terveeltä ja että hän viettää liian\nhiljaista ja yksinäistä elämää.\n\n— Ikävä voittaa minut, sanoi kuningas, — minä en saata sitä hallita.\n\n— Siihenkin löytyy lääke!\n\n— No mikä?\n\n— Se, että teidän armonne menee uuteen avioliittoon.\n\n— Minun ikäiseni mieskö?\n\n— Kustaa Vaasa!\n\n— Minun sydämeni kiintyy ainoastaan nuoruuteen ja kauneuteen!\n\n— Onhan sitä Ruotsissa yllin kyllin!\n\n— Luuletko sinä...?\n\n— Kuningattaren kruunu, teidän armonne!\n\nKustaa vaikeni ja vaipui mietteisiin. Sitte ojensi hän hänelle\nkätensä ja lausui:\n\n— Tahdon ajatella asiaa.\n\nJuhana herra aikoi lähteä, mutta kuningas pidätti hänet.\n\n— Oletko tavannut perintöprinssiä?\n\n— Minä olen käynyt hänelle liian vanhaksi.\n\n— Olet oikeassa, hän tahtoo nähdä ympärillään ainoastaan poikia ja\nimartelijoita.\n\n— Hän on nuori ja erittäin lahjakas.\n\n— Beureus häntä aina kehuu, mutta kun minä puhun hänen kiivaasta\nluonteestaan, sanoo hän, että ainoastaan aika ja oma tahto sen\nsaattaa tasoittaa.\n\n— Hän on ehkä oikeassa.\n\n— Eninten minua huolestuttaa hänen suhteensa Juhanaan.\n\n— Eikö se ole käynyt paremmaksi?\n\n— Ei, ja minä pahoin pelkään, että vastenmielisyys on\nmolemminpuolinen. Juhana tahtoo kyllä lohduttaa minua vakuuttamalla,\nettei niin ole, mutta ajattelemattomuuden hetkinä luen minä totuuden\nhänen silmistään ja mikä tästä on oleva seuraus?... Nämä ajatukset\nseuraavat minua aamusta iltaan ja karkoittavat yön unen vuoteeni\näärestä! Sano minulle sinä, jos taidat, mitä minun tulee tehdä?\n\n— Eroittaa heidät, mikäli mahdollista, toisistaan.\n\n— Niin minäkin olen ajatellut... Hyvin suojeltuna olisi Suomi yhtä\nhyvä kuin kuningaskunta.\n\n— Tietysti!\n\n— Hän voisi mennä naimisiin hyvin nuorena.\n\n— Jotta saisi muuta ajattelemista, tarkoittaa teidän armonne?\n\n— Sinä et saata käsittää miten kamalaa minusta on ajatella, että\nmaan turvallisuutta ehkä uhkaa poikieni riidat: he ehkä jonakin\npäivänä rupeavat tappelemaan kruunun omistamisesta.\n\n— Mutta jakaahan teidän armonne molemmille osansa.\n\n— Kyllä, ja oikeudenmukaisesti minä sen teen, mutta mistä tiedän,\nettä se auttaa?\n\n— Herra kyllä ohjaa asiain kulun!\n\n— Siihen minäkin luotan, sillä ihmisviisaus ei mitään voi. Juhana\nherra kysyi eikö kuningas tahtoisi viettää joulua hänen luonaan,\nkoska kotona varmaan tuntuisi kolkolta ja yksinäiseltä.\n\nKustaa kiitti häntä, mutta hän oli luvannut lapsilleen jäädä kotiin;\nsitäpaitsi olisi ehkä vielä vaikeampaa matkustaa pois; mutta keväällä\noli hän päättänyt lähteä tervehtimään ystäviä ja sukulaisia ja\nsilloin hän ilolla tulisi tervehtimään jaloa Kristina rouvaa.\n\nNyt läksi Juhana herra pois, mutta kuningas jäi kotiin ja levottomat\najatukset valtasivat hänen mielensä. Varsinkin ajatteli hän poikiaan,\nmutta sitäpaitsi saapui Suomesta huolestuttavia tietoja. Venäläiset\ntekivät sinne hyökkäyksiä ja taistelu rajoilla oli leimahtanut ilmi\nliekkiin.\n\nKustaa, joka mielellään tahtoi säästää ruotsalaisia, oli kirjoittanut\nja kysynyt syytä riitoihin, mutta vastausta ei vielä ollut tullut.\n\nJoulu kului tavattoman hiljaisesti ja rauhallisesti. Kuningas oli\nryhtynyt kaivattamaan kuparia Fahlunin luona ja sen johdosta tehtiin\nhänelle kaikellaisia kysymyksiä, joihin hänen itsensä täytyi vastata.\n\nHuhtikuussa sai hän tietää, että kansleri Lauri Antinpoika oli\nkuollut Strängnäsissä huhtikuun 26 päivänä ja kaksi päivää myöhemmin\nsaapui surusanoma, että Olavi Pietarinpoika oli seurannut häntä.\n\nSyvästi koskivat nämä sanomat Kustaaseen, hän katui ettei ollut\nlähtenyt Strängnäsiin, mutta iloitsi sentään siitä, että oli sopinut\nvanhan ystävänsä kanssa.\n\nHänen rakas, kiivasluontoinen Olavinsa oli taaskin pari vuotta sitte\ntapansa mukaan soimannut kuningasta saarnatuolista, mutta silloin\noli Kustaa lähettänyt noutamaan häntä ja sanonut, että kahdenkesken\nheidän kyllä sopi kiistellä, mutta saarnatuoli oli liian pyhä\npaikka: sieltä ei sopinut nuhdella yksityistä hänen vioistaan,\nvarsinkin koska ei tämä voinut esiintyä puolustamassa itseään. Olavi\noli tunnustanut tehneensä väärin ja heidän ystävyyssiteensä oli\nsenjälkeen käynyt entistä lujemmaksi.\n\nKetä oli Kustaan kiittäminen siitä, ettei hänen kiivautensa tässä\ntilaisuudessa ollut noussut yli äyräidensä?\n\nKetä muita kuin hurskasta, rakastettua Margareetaansa! Hän oli\nosannut viihdyttää myrskyn ja johtaa lempeät, anteeksiantavat sanat\nhänen huulilleen! Siunatkoon Herra häntä!\n\nNyt olivat he kaikki kolme poissa, rivit harvenivat, mutta Kustaa\ntunsi, että he ajattelivat häntä ja rukoilivat hänen puolestaan.\nKaivaten tulisi hänkin heitä ajattelemaan aina siihen autuuden\npäivään asti, jolloin saisi heidät kohdata.\n\nMutta hän ei saa antautua surun valtaan! Niin kauvan kuin Jumala\nsuo hänen elää, täytyy hänen tehdä työtä ja siihen vaaditaan lujaa\nluottamusta, rohkeutta ja elämänhalua.\n\nHän antoi heti tarpeelliset määräykset ja toukokuun keskivaiheilla\nläksi hän matkaan.\n\nHänen halunsa paloi Torpaan, jossa hän nuoruudessaan oli viettänyt\nmonta onnellista hetkeä. Siellä asui hänen rakas ystävänsä ja\nasetoverinsa Kustaa Stenbock puolisoineen ja lukuisine lapsineen.\nHeidän luonaan tahtoi hän vierailla muutamia päiviä. Paikalla\nlähetettiin Torpaan postitieto.\n\nHiukan myöhemmin saapui kuningas itse pienen saattojoukon seuraamana.\nSuurella kunnioituksella otettiin hänet vastaan.\n\nBrita rouva, jonka kuningas ensimäisenä hääpäivänään kihlasi herra\nKustaa Stenbockille, oli nyt kunnianarvoisa emäntä, kahdentoista\nlapsen äiti.\n\nKuninkaan tullessa olivat kaikki lapset vanhempiensa ympärillä.\n\nKustaan katse sattui heti kahdeksantoistavuotiaaseen Katarinaan, hän\noli \"suloinen kukka, ihana jokaisen katsoa\", mutta sitte tarjosi hän\nBrita rouvalle käsivartensa ja kaikki astuivat nyt sisään, Torpan\nrakkaisiin, vanhoihin saleihin.\n\nNyt oli Kustaa Margareetansa sisaren luona, nyt he saattoivat puhella\nhänestä ja yhdessä itkeä.\n\nKustaa oli pyytänyt ettei muita vieraita kutsuttaisi, joten hänellä\nolisi tilaisuutta jutella kenen perheenjäseneni kanssa tahtoi.\n\nNuori Katarina ei ollut yksin kaunis, vaan hän oli tunnettu erittäin\nälykkääksi ja kelpo tytöksi.\n\nJo ensi kertaa puhutellessaan häntä ilostui kuningas hänen suorista\nvastauksistaan ja hänen katseensa tyynestä luottavaisuudesta.\n\nMutta jo toisena päivänä oli hän käynyt araksi: kuninkaan liketessä\npunastui hän ja vastaukset olivat ujot.\n\nNyt ymmärsi kuningas, mihin oli tultu.\n\nUteliaana, veitikkamaisin katsein seurasi siskoparvi asiain kulkua.\n\nKuningas keskusteli nyt pitkän aikaa rakkaiden sukulaistensa kanssa.\nHän kertoi miten tyhjältä elämä tuntui Margareetan kuoltua, hän\ntarvitsi jonkun, jolle saattoi uskoutua, jonka kanssa saattoi jakaa\nilonsa ja surunsa. Hän oli sentähden päättänyt mennä uusiin naimisiin.\n\nHän oli päättänyt valita Katarinan ja hän kysyi, tahtoivatko\nvanhemmat antaa hänet hänelle.\n\nHän kyllä huomasi, että he jo olivat arvanneet hänen salaisuutensa.\n\nKustaa Stenbock puuttui ensinnä puhumaan. Hän kiitti kuningasta siitä\nsuuresta kunniasta, jota hän osoitti heidän talolleen valitsemalla\njuuri heidän tyttärensä ja toivoi, että Katarina osottautuisi onnensa\narvoiseksi.\n\n— Pidän kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa teidän armollenne...\nalkoi Brita rouva hämillään.\n\n— Mitä? Puhukaa suoraan!\n\n— Että Katarina jo lapsena rakastui.\n\n— Niinhän Margareetakin teki.\n\n— Niin, ja omituista on, että hän on Svante Sturen velipuoli.\n\n— Juhana Turenpojan ja Kristina Gyllenstjernan poikako?\n\n— Heidän ainoa poikansa!\n\n— Sepä ikävää, sanoi Kustaa, — mutta hän on nuori ja saa niinkuin\nSturekin... annattehan te hänelle jonkun toisista tyttäristänne?\n\n— Kyllä, jos hän tahtoo, vastasi Stenbock, — eikä tyttö pane\nvastaan.\n\nTämän keskustelun kestäessä oli joukko sisaruksia kokoontunut\nlikeiseen huoneeseen.\n\n— Kas nyt hän kosii! huudahti muuan nuorempi veli.\n\n— Ajatelkaa, kun Katarina tulee kuningattareksi! säesti toinen.\n\n— Hei vaan, silloin pääsen minä linnaan! virkkoi kolmas.\n\n— Te olette häijyt Katarinaa kohtaan, selitti likinnä vanhin sisar,\n— ei hän tahdo mennä naimisiin kuninkaan kanssa.\n\n— Jollei hän tahdo, niin hänen täytyy!\n\n— Siitä koituu kunniaa koko suvulle!\n\n— Hei vaan, minä pääsen kuninkaan langoksi!\n\n— Minä en välitä teidän puheistanne, huudahti Katarina, peittäen\nsilmänsä nenäliinalla, — minä en ikinä petä rakastettuani!\n\n— Katarina! kuului samassa äidin ääni.\n\n— Nyt tulee isä sinua noutamaan!\n\nNuolen nopeudella karkasi tyttö huoneesta, alas portaita, ja katosi\npuutarhaan.\n\n— Missä Katarina on? kysyi Kustaa Stenbock.\n\n— Tuolla hän juoksee! vastasi eräs pojista, — piiloutuu juuri\npensaikkoon.\n\nKustaa Stenbock palasi kuninkaan luo.\n\n— Hän on ujo, virkkoi hän, — teidän armonne luvalla lähden paikalla\nnoutamaan häntä.\n\n— Minne hän meni?\n\n— Hän on tuolla pensaikossa, kaistale hänen vaaleasta hameestaan\nnäkyy tänne asti.\n\n— Menen itse häntä noutamaan, puhui kuningas. — Puhukaa te hänelle\nja lähettäkää hänet sitte luokseni vierashuoneeseen.\n\nNyt läksi kuningas puutarhaan, mutta joka ikkunasta seurasivat häntä\nuteliaat katseet.\n\nKustaa asteli hitaasti, katse tähdättynä vaalean hameen\nkaistaleeseen. Hän tiesi kulkevansa uutta ajanjaksoa kohti, tiesi,\nettä ihmiset nauraisivat hänelle, 62 vuotiaalle miehelle, joka menee\nnaimisiin kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Mutta voidakseen\njatkaa uutteraa työtään tarvitsi hän rinnallaan sopusointuista\nkauneutta, hän tarvitsi uskotun, naisen joka tyynnyttäen estäisi\nvaasalaista verta kiehumasta yli äyräidensä ja joka hyväilisi hänen\npäätään, kun se työn rasittamana oli painumaisillaan alas.\n\nHän seisahtui vaalean hameenkaistaleen eteen, mutta se katosi äkkiä.\n\n— Katarina, lausui hän lempeästi. Tyttö ei liikahtanut paikalta.\n\n— Tule, lapsi, en tahdo tehdä sinulle pahaa.\n\nPosket punassa, katse tähdättynä maahan, seisoi tyttö hänen edessään.\n\nHymyillen Kustaa häntä katseli. Hän oli todellakin suloinen\nkevätkukka.\n\n— Ojenna minulle kätesi, Katarina. Pelästyen loi tyttö häneen\nsilmänsä.\n\n— Niin menemme vanhempiesi luo.\n\nTyttö laski pienen, vapisevan kätensä kuninkaan käteen ja he läksivät\nastumaan taloa kohti.\n\n— Pidätkö kukkasista, Katarina?\n\n— Kyllä, paljon!\n\n— Näethän vasta-auenneet orvokit tuolla?\n\n— Saanko? kysyi hän ujosti.\n\n— Se olisi minulle hyvin mieluisaa.\n\nTyttö riensi pois ja poimi kauneimmat kukat. Sitte tarjosi hän ne\nkuninkaalle.\n\n— Sinun pitää kiinnittää ne rinnalleni. Katarina pisti ne hänen\nnapinläpeensä.\n\n— No miltä ne näyttävät?\n\n— Ne ovat hyvin kauniit,\n\n— Ovatko kauniimmat kuin ennen?\n\n— Ne ovat nyt kuninkaan rinnalla.\n\n— Lahjoittamassa minulle suloista tuoksuaan. Me sovimme siis yhteen,\nkukkaset ja minä?\n\nNyt ymmärsi Katarina hänen tarkoituksensa. Hän kävi kovin hämilleen,\nmutta onneksi ei kuningas enään sanonut mitään.\n\nKustaa jätti hänet vanhempiensa seuraan ja meni huoneeseensa.\n\nIsä ja äiti selittivät nyt tytölle, että hänelle on tapahtunut suuri\nkunnia, jota ei hänen sovi työntää luotaan.\n\n— Kustaa Roos! nyyhkytti tyttö.\n\n— Oletko antanut hänelle lupauksia?\n\n— Eihän sellaisia tarvittu.\n\n— Sinun käy nyt niinkuin rakkaan sisareni Margareetan kävi.\n\n— Hän saattoi olla iloissaan.\n\n— Niin sinäkin saatat! puhui Kustaa Stenbock, — ajattele, että\nsinä, tuollainen pikku tyttö, tulet Ruotsin kuningattareksi!\n\n— Orvokki! ajatteli Katarina.\n\nHetkisen kuluttua hän ujona, poskilla puna, astui kuninkaan luo.\n\nHän istui huoneen toisessa päässä odottamassa.\n\n— Katarina, lausui hän lempeästi, — tule tänne! Hiljaa likeni tyttö.\n\nKustaa tarttui hänen käsiinsä.\n\n— Tahdotko ruveta orvokikseni?\n\n— Jos kuningas käskee!\n\n— Ei, sen täytyy tapahtua vapaehtoisesta Kas, minä olen vanha mies\nja minulla on paljon suuria huolia, minä tarvitsen jonkun, joka pitää\nminusta huolta ja rakastaa minua oman itseni tähden, jotta voisin\nantaa viimeisetkin voimani rakkaalle isänmaalleni! Tahdotko sinä\nuhrata nuoren lempesi, leikkisi ja huvisi vanhan kuninkaan tähden,\nkeventääksesi hänen taakkaansa ja levittääksesi valoa hänen elämänsä\nviime aikoihin?\n\nKyyneliä vieri tytön poskille.\n\n— Minä tahdon, virkkoi hän hiljaa.\n\nSilloin sulki Kustaa hänet syliinsä ja painoi isällisen suudelman\nhänen huulilleen.\n\n— Älä luule, että tarkoitukseni on ryöstää sinulta ikäsi huvituksia,\npuhui hän, — päinvastoin kaikukoon taas tanssi ja laulu Tukholman\nlinnan saleissa!\n\n— Kyllä minä voin elää ilman niitä!\n\n— Mutta sitä sinun ei pidä tehdä, siunattu lapseni! Ilolla olen\nminä näkevä suloiset kasvosi tanssivien joukossa, olen pitävä niitä\nkauneimpina ja rakkaimpina ja olen iloitseva siitä, että juuri sinä\nolet kuningatar, jota kaikki kunnioittaen katselevat.\n\n— Älkää tehkö minua itserakkaaksi!\n\n— Ole huoleti, sanoi kuningas reippaasti, — minä nautin orvokin\ntuoksusta, mutta kannan sitä rinnallani, jotta kaikki saisivat\niloita sen kauneudesta. Juuri samalla tavalla tahdon kohdella sinua,\nsuloinen orvonkukkani!\n\nHe palasivat nyt vanhempien luo, jotka malttamattomasti odottivat\nkihlatuita.\n\nSitte seurasi syleilyjä ja onnitteluja. Päätettiin vastaiseksi pitää\nasia salassa. Tosin likeistä sukulaisuutta tavallisesti pidettiin\nesteenä, mutta Kustaa arveli, että se helposti olisi poistettavissa.\n\nNiin pian kuin suinkin, viimeistään elokuussa, tahtoi hän viedä\nnuoren morsiamensa Tukholmaan.\n\n— Lähden täältä herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan luo,\nsanoi kuningas, — ainoastaan heille tahdon ilmoittaa salaisuuteni.\n\nSeuraavana päivänä läksi kuningas.\n\n— Hyvä, että Kustaa Roos on vieraalla maalla eikä palaa ennenkuin...\nennenkuin...\n\n— Juuri näin kävi Margareetan, sanoi Brita rouva, — mutta hän\nmieltyi paikalla kuninkaaseen; kuinkahan sinun käy, rakas Katarina?\n\n— Kyllä minä luulen, että tulen hänestä pitämään, pidän nyt jo,\nmutta aivan toisella tavalla.\n\n— Kuin Kustaa Roosista?\n\nKatarina nieli kyyneleensä.\n\n— Tahdon olla kuninkaan tottelevainen ja rakastavainen tytär, lausui\nhän; — hän sanoo tarvitsevansa minua, tietysti on velvollisuuteni\nnoudattaa hänen mieltään.\n\nBrita rouva syleili häntä, mutta sisarukset kohtelivat häntä miltei\nkunnioituksella. He olivat, lupaamalla vaieta, saaneet tietää\nsalaisuuden.\n\nSydämellisesti ottivat Juhana Turenpoika ja hänen jalo puolisonsa\nvastaan kuninkaan; huhun kautta olivat he jo saaneet tietää\nodottamattoman uutisen ja ensi hämmästyksestä tointuneina, olivat\nhe tulleet siihen johtopäätökseen, että Katarina arvokkaasti tulee\ntäyttämään Margareetan sijan sekä että heidän tulee tukahduttaa\nikävänsä toivotun miniänsä kadottamisesta.\n\n— Kustaa raukkamme! lausui Kristina rouva, — hän saa noudattaa\nvelipuolensa esimerkkiä.\n\nSäästääkseen Kustaan mielipahalta, onnittelivat he häntä heti. Häntä\ntosin hiukan harmitti, ettei mikään saanut pysyä salassa, mutta\nsamalla hän sentään ilostuikin ja joutui paikalla hyvälle tuulelle.\n\nKustaa osasi olla tavattoman rakastettava ja kun hän nyt koko\ntunteellisuudellaan kuvasi ilotonta elämäänsä, niin oli Juhana herra\naivan samaa mieltä kuin hän.\n\nKristina rouvakin iloitsi sydämensä pohjasta ja vakuutti olevansa\nvarma siitä, että Katarina Stenbock kaikin puolin koettaisi tehdä\nhänet onnelliseksi.\n\nNäin iloinen ja toivorikas ei Kustaa ollut pitkiin aikoihin ollut ja\nlausuen isäntäväelleen \"näkemiin asti\" läksi hän.\n\nMutta pahin este oli vielä edessä.\n\nKuningas esitti papistolle kysymyksen: saako mies ottaa entisen\nvaimonsa sisarentyttären avioksi?\n\nArkkipiispa ja muut piispat vastasivat kieltäen.\n\nSilloin ilmoitti kuningas, että asia koski häntä itseään.\n\nLauri ei siitä heltynyt, vaan kehoitti kuningasta kaikella muotoa\nluopumaan tuumastaan.\n\nNeuvosto, joka oli tottunut tottelemaan, antoi paikalla\nsuostumuksensa ja kirkonkokous päätettiin pitää Vadstenassa.\n\nSiellä meni Linköpingin piispa ja suurin osa papistoa hovin puolelle.\n\n— Tällainen avioliitto, sanoivat he, — lienee tosin vasten Jumalan\nkäskyä, mutta valtakunnan onnen säilyttämiseksi lienee siihen tällä\nkertaa suostuttava.\n\nArkkipiispa ja sekä Strängnäsin että Skaran piispat pysyivät\nsanassaan.\n\n\"Se mikä on kielletty kaikilta muilta\", kirjoitti arkkipiispa Lauri,\n— \"älköön olko luvallista ylhäisille ja mahtaville henkilöille.\nMuiden kristittyjen lailla täytyy heidän alistua rehellisyyden\nja sopivaisuuden käskyihin. Parempi on sitte sallia likeisten\nsukulaisten mennä avioliittoon, niin saadaan aikaan laki eikä\ntarvitse tehdä poikkeuksia.\"\n\nSitäpaitsi meni Lauri itse kuninkaan luo ja kehoitti häntä luopumaan\naiotusta avioliitostaan.\n\nKaksi tuntia he keskustelivat, mutta kuninkaan kovista sanoista ja\nsoimauksista huolimatta selitti Lauri, että tällainen avioliitto\nsotii kirkon lakia vastaan sekä ettei hän saata antaa siihen\nsuostumustaan.\n\nMolemmat puolustivat kynsin hampain vakaumustaan ja sellaisessa\nmielentilassa he erosivat.\n\nKustaa saattoi tulla toimeen ilman hänen suostumustaan, sillä olihan\nmuu papisto antanut suostumuksensa.\n\nElokuun 22 päivänä vietti hän neiti Katarinan kanssa häänsä\nVadstenassa.\n\nLinköpingin piispa Klas Hvit toimitti vihkimisen. Lauri kieltäytyi\nsitä tekemästä.\n\nKustaa sai kärsiä paljon pilkkaa, mutta osaksi ei Katarina koskaan\nantanut hänelle aihetta katua kolmatta avioliittoaan, osaksi oli hän\nniin tottunut taivuttamaan vastustajansa oman tahtonsa alle, että hän\nnytkin odotti, että he nöyrtyisivät.\n\nJa hänen tahtonsa mukaan lopulta kävikin. Katarina kohteli puolisoaan\nmitä hellimmällä, puhtaimmalla rakkaudella.\n\nTosin oli hän enemmän kuninkaan tyttärenä kuin puolisona, mutta\nkoko tahtonsa voimalla pyrki hän arvokkaasti täyttämään paikkaansa\nkuninkaan rinnalla.\n\nHän tahtoi olla Margareetan sijaisena; tosin se oli mahdotonta,\nsillä eihän hän niin hyvin tuntenut olosuhteita eikä hänellä ollut\nMargareetan kokemusta, mutta koko avioliittonsa ajan hän rehellisesti\npyrki tätä päämäärää kohti.\n\nNuoruutensa rakkautta ei hän sentään kokonaan saattanut unohtaa; hän\nkätki sen sydämensä pohjaan, eikä koskaan lausunut siitä sanaakaan.\n\nKerrotaan nuoren kuningattaren usein puhuneen unissaan. Kerran kuuli\nkuningas hänen lausuvan: \"Kuningas Kustaata kyllä rakastan, mutta\nRoosia en ikinä unohda.\"\n\nKustaa Roos noudatti Svante Sturen esimerkkiä ja meni naimisiin\nkadotetun morsiamensa sisaren, Cecilia Stenbockin kanssa. He elivät\nsangen onnellisessa avioliitossa.\n\nArkkipiispalle ja piispoille tahtoi kuningas kostaa sen, että he\nolivat asettuneet hänen tahtoaan vastaan.\n\nHeidän arvoaan vähentääkseen oli hän piispannimen asemasta antanut\nheille arvonimen \"ordinarius\". Nyt hän lisäksi jakoi useat\nhiippakunnat.\n\nTapansa mukaan tyyntyi Kustaa jonkun ajan kuluttua ja teki\narkkipiispan kanssa sovinnon.\n\nHän oli mahdollisesti huomannut, että arkkipiispa oli ollut oikeassa,\nsillä v. 1560 antoi hän, arkkipiispan pyynnöstä, määräyksen, \"ettei\npappi saa vihkiä eri-ikäisiä ihmisiä, vanhaa ja nuorta\".\n\nMargareetan aikuisia tapoja koetti hän kaikella muotoa pitää voimassa.\n\nMielellään hän illoin kokosi lapset takkavalkean ääreen, opettaakseen\nja varoittaakseen heitä esi-isäin tavoin lujasti pitämään kiinni\nuskonnosta, pysymään sovussa, yksimielisyydessä ja rauhassa.\n\nPieni Kaarle seisoi aina silloin isän polvien välissä, katsellen\nhäneen viisailla lapsellisilla silmillään, ikäänkuin kätkeäkseen\nmieleensä joka sanan.\n\n— Ryhtykää pakosta sotaan, puhui kuningas usein, — ja\nvapaehtoisesti rauhantekoon, mutta jos naapuri uhkaa, niin lyökää\nhänet, älkääkä koskaan unohtako, että olette ruotsalaisia!\n\n— Lapsuudesta asti olen sotinut ja tapellut ja haarniskassa olen\nharmaantunut, mutta uskokaa sanani: rauha on kaikista tärkein.\n\n— Kootkaa ympärillenne niin rehellisiä miehiä, ettei kenenkään\ntarvitse kysyä, kummoiset he ovat.\n\n— Karttakaa ylpeyttä, mutta kunnia on ruotsalaiselle sellainen\nylpeys, ettei hän salli soimata vanhaa valtakuntaansa, jonka väet\nvoitollisesti ovat sotineet sekä itäistä, läntistä että eteläistä\nvihollista vastaan.\n\n— Rakastakaa ja edistäkää maanviljelystä, vuorityötä ja kauppaa\nsamoinkuin kirjallisuutta ja taidetta, sillä tietäkää, että\nalamaisenne tekevät samoin: he matkivat aina teitä.\n\n— Rakastakaa alamaisia ja kehoittakaa heitä pysymään Jumalan\npuhtaassa sanassa ja rukouksessa sekä käymään kirkossa! Se on sielun\nrauhalle yhtä välttämätöntä kuin maan onnelle.\n\n— Rakastakaa alamaisia, niin oikeudentekijät rakastavat teitä ja\nheidän avullansa voitte te ohjata muita. Niin olen minä tehnyt.\n\n— Rakkaat lapset, Jumalan armosta olen minä ahkeroiden koettanut\npitää teitä kurissa, pysykää sellaisina, omaksi ja muiden onneksi!\nTietäkää, ettei kuninkaan muiston kuoleman jälkeen tule kadota\nkellonsoiton siivillä, vaan sen tulee säilyä hänen kansansa\nkiitollisissa sydämissä.\n\nVälistä tuntui siltä kuin kuningas olisi puhunut ainoastaan\nnuorimmalle pojalleen; lapsen tarkkaavaisuus hämmästytti isää ja\nmonasti lausui hän Katarinalle:\n\n— Mahtaako hän ymmärtää minua paremmin kuin nuo toiset?\n\nJuhana kyllä aina ilmaantui näihin illanviettoihin, mutta helposti\nsaattoi huomata, ettei hän ilolla sitä tehnyt.\n\nEerik ei koskaan tullut.\n\nNuoret neidit katselivat äitipuoltaan hiukan nurjin silmin. Hän oli\nnuori ja kaunis niinkuin hekin, mutta hän oli aina ensimäinen, sillä\nhän oli kuninkaan ja maan kuningatar.\n\nMutta ei hän usein ollut heidän tiellään, sillä Kustaa tahtoi\naina hänet huoneeseensa ja merkillisen pian hän tutustui kaikkiin\nkysymyksiin, jotka likinnä liikkuivat kuninkaan mielessä.\n\n\n\n\n15.\n\nASEIHIN, ASEIHIN!\n\n\nUusi sanoma saapui Suomesta: 8,000 venäläistä oli hyökännyt rajan yli.\n\nNyt päätti Kustaa kohdella väkivaltaa väkivallalla.\n\nMuonavaroja hankittiin, asesepät pantiin työhön, laivasto kuntoon,\nvierasta sotaväkeä tilattiin, oma sotaväki tarkastettiin ja suuri osa\nsiitä lähetettiin Suomeen.\n\nKustaa kirjoitti päälliköilleen, ettei heidän muuta kuin pakosta\npitänyt antautua taisteluun niin voimakkaan vihollisen kanssa.\n\nTammikuussa v. 1555 tuli Suomeen taas suuri joukko venäläisiä.\nMitä kamalimmalla tavalla he murhasivat ja kiduttivat ihmisiä sekä\nvalmistautuivat piirittämään Viipuria.\n\nTässä tarkoituksessa kokoontuivat he erään järven jäälle, mutta\nsuuren painon alla murtui jää ja suurin osa hukkui. Pelastuneet\nriensivät saaliineen kotiin Venäjälle.\n\nMaaliskuussa samana vuonna tuli 30,000 miestä Iivana Bibikoffin\njohdolla.\n\nNämä jakaantuivat neljään joukkoon, joista suurin, 12,000 miestä,\nkääntyi Viipuria kohti.\n\nHeitä vastaan marssi suomalainen aatelismies Maunu Johanneksenpoika,\nmukanaan tuhat miestä sekä muutamia tykkejä, joita kuljetettiin\nreellä.\n\nVenäläiset lähestyivät suurilla huudoilla, mutta nähdessään\nruotsalaisten seisovan liikkumattomina, seisahtuivat hekin kappaleen\nmatkan päähän.\n\nNyt otti venäläisten johtaja käteensä viinatuopin, joi Maunu\nJohanneksenpojan maljan ja heitti sitte tuopin vierimään pitkin maata.\n\nMutta Maunu Johanneksenpoika vastasi maljaan laukaisemalla tykkinsä.\nParhaimmat venäläiset johtajat kaatuivat nyt ja syntyi suuri hämminki.\n\nRuotsalaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, hyökkäsivät venäläisten\nkimppuun ja karkoittivat heidät.\n\nKoko joukko palasi Venäjälle. Aseensa, hevosensa ja muonavaransa\nolivat he kadottaneet.\n\nKun muut venäläiset joukot saivat tietää miten viipurilaisen joukon\noli käynyt, läksi koko sotajoukko tiehensä.\n\nMutta rajalla jatkui sotaa: taloja poltettiin, ryöstettiin lehmiä,\nhevosia, viljaa ja heiniä, meneteltiin aivan niinkuin villit kansat\ntekevät.\n\nElokuussa läksi Kustaa itse kuningattaren ja prinssi Juhanan kanssa\nSuomeen.\n\nEerik jätettiin kotiin hallitsemaan valtakuntaa.\n\nLokakuun alussa läksi Jaakko Bagge rohkealle retkelle. Ottaen\nmukaansa ainoastaan neljäsataa miestä, karkasi hän Venäjälle ja tunki\naina Pähkinälinnaan asti.\n\nMutta linna oli niin lujasti varustettu, että Bagge huomasi parhaaksi\nvetäytyä takaisin.\n\nSilloin kohtasi hän moninkerroin väkevämmän vihollisen, jonka hän\nviekkaudella ja viisaudella sai voitetuksi.\n\nSyyskuussa läksi Kustaa Viipuriin, järjesti siellä kaikki sotaan\nkuuluvat asiat ja määräsi päälliköt, ensinnä Jaakko Baggen.\n\nMarraskuussa raivosi sotajoukossa tarttuva tauti, ja annettuaan\ntarkkoja, helliä määräyksiä väen hoidosta, läksi Kustaa takaisin\nHelsinkiin; sieltä lähetti hän neljätoista aarnia reiniläistä viiniä\nsotamiehille, jotta he pysyisivät reippaalla mielin.\n\nMutta suurempia huolia oli vielä tulossa. Tammikuussa v. 1556\nmarssi maahan 150,000 venäläistä, jotka piirittivät Viipurin.\nRuotsalaisia oli tuskin kahdeskymmenes osa. Kustaalle oli luvattu\napua Liivinmaalta ja Puolasta, mutta sitä ei kuulunut.\n\nSilloin kirjoitti hän prinssi Eerikille, että hän lähettäisi niin\npaljon apua kuin suinkin.\n\nMutta suuri vaara voitettiin yhtä pian kuin se oli ilmaantunut.\n\nPiirittäessään Viipuria eivät venäläiset olleetkaan huomanneet\nottaa haltuunsa ulkopuolella linnaa olevaa navettaa, jossa koko\nheinävarasto säilytettiin.\n\nToisena yönä venäläisten tulon jälkeen saivat sotamiehet käskyn\nkuljettaa kaikki heinät linnaan, johon työhön kului koko yö. Oli\nkova pakkanen, mutta paljas maa, joten heinät olivat kuljetettavat\nrattailla. Linnasta johti navettaan pitkä telasilta, sillä linna oli\nsaarella, mutta navetta mannermaalla.\n\nRattaiden räminä oli niin kova, että se tunki venäläisten korviin\nasti.\n\nHe kuuntelivat kuuntelemistaan eivätkä voineet käsittää, mistä melu\ntuli.\n\nKun ei siitä koskaan tullut loppua, niin alkoivat he kuvitella, että\nsuuri ruotsalainen sotajoukko, monta tuhatta miestä, marssii linnaan.\n\nHirveä pelko valtasi heidät ja koko suuri joukko läksi liikkeelle\nkeskellä yötä ja palasi Venäjälle. Ainoastaan muutamia tuhansia\nmiehiä jätettiin leiriin, jotta pako saataisiin peitetyksi.\n\nSeuraavana aamuna teki Jaakko Bagge hyökkäyksen, huomasi, että suurin\nosa vihollisia oli poissa ja ajoi jälellejääneitä takaa.\n\nKoko suuri sotajoukko ei siis ollut saanut aikaan muuta kuin että se\nhirveimmällä tavalla oli hävittänyt Viipurin ja rajan välillä olevat\npitäjät. Niin palasi se Venäjälle.\n\nTämä oli suurin sotajoukko, mikä koskaan on uhannut Ruotsin rajoja.\n\nNyt osottautuivat venäläiset taipuviksi rauhantekoon; Kustaa kuningas\noli aina suosinut rauhaa. Ryhdyttiin pian keskusteluihin.\n\nSten Eerikinpoika Lejonhufvud ja arkkipiispa Lauri sekä muutamat muut\nherrat läksivät Moskovaan tekemään rauhaa suuriruhtinaan kanssa.\n\nMuiden vaatimusten rinnalla esittivät venäläiset, että Kustaa\nkuningas antaisi hakata pään poikki Jaakko Baggelta, jota he sekä\nvihasivat että pelkäsivät.\n\nMutta kun heille sanottiin, ettei se käy päinsä, niin tyytyivät he\nsiihenkin.\n\nLähetystön vielä viipyessä Moskovassa, tahtoi suuriruhtinas kuulla\nruotsalaisen arkkipiispan ja venäläisen patriarkan keskustelevan\nuskonopeistaan.\n\nHän tahtoi että keskustelu tapahtuisi venäjäksi tai saksaksi, mutta\nLauri ei osannut venättä eikä patriarkka saksaa. Silloin päätettiin\npitää keskustelu kreikaksi ja suuriruhtinaan tulkki sai käskyn\nkääntää sen venäjäksi.\n\nTämä ei uskaltanut myöntää, että hänen kreikankielentaitonsa oli\nheikonlainen.\n\nKeskustelu alkoi ja tulkki käänsi niin hyvin kuin taisi.\n\nUsein ei hän ymmärtänyt mitään, mutta selitti asiat sen mukaan kuin\nhän luuli niiden olevan.\n\nAinoastaan patriarkka ja Turun piispa huomasivat kepposen, sillä he\nymmärsivät sekä venättä että kreikkaa.\n\nPatriarkka vaikeni, sillä hänen oli vaikea selviytyä arkkipiispan\nväitteistä.\n\nSuomalainen piispa Agricola, joka myöskin oli läsnä, vaikeni kauvan,\nmutta kerran kun tulkki taas puhui puuta heinää, hymähti hän.\nSuuriruhtinas kysyi syytä siihen ja saatuaan sen tietää, käski hän\nlopettaa keskustelun.\n\nSitte ripusti hän raskaat kultavitjat arkkipiispan kaulaan, sanoen,\nettä hänen arvokas käytöksensä suuresti on häntä miellyttänyt.\n\nKuninkaallisten oleskellessa Suomessa, oli prinssi Juhana matkustanut\nPuolaan ja käynyt kuningas Sigismundin hovissa. Siellä tutustui\nhän kuninkaan sisareen, nuoreen prinsessa Kaarinaan, ja molemmat\nrakastuivat toisiinsa.\n\nPalatessaan Helsinkiin kertoi hän kiihkeästi rakastavansa puolalaista\nprinsessaa, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjoamista kuningas\nSigismundin ihanalle sisarelle.\n\nKuningas antoi hänelle silloin koko Suomen, jotta hän saisi sitä\nhallita ja siellä pitää hovia. Naimiskaupasta oli niin pian kuin\nsuinkin ryhdyttävä keskustelemaan.\n\nIloisena, ylimielisenä palasi Juhana Tukholmaan; suuresti oli hänen\narvonsa kasvanut.\n\nMutta Eerik vimmastui: Juhana on saanut valtakunnan, mutta mitä on\nhänellä, Eerikillä?\n\nTätä oli Kustaa odottanut. Hän antoi hänelle sentähden Kalmarin\nkaupungin läänineen, mutta ennenkuin Eerik otti ne vastaan, täytyi\nhänen valalla vakuuttaa, ettei hän ryhdy mihinkään, joka voisi\nvahingoittaa kuningasta ja valtakuntaa.\n\nEerik antoi vakuutuksen, mutta ilmoitti samalla isälleen aikovansa\nmennä naimisiin.\n\n— Joko olet valinnut morsiamen? kysyi Kustaa.\n\n— Kyllä, Englannin prinsessan Elisabetin.\n\n— Eerik, oletko mieletön?\n\n— Hän on minulle suosiollinen.\n\n— Joko sinä sitte olet tiedustellut häneltä...?\n\n— Kyllä, hänellä on kuvani.\n\n— Onko hän sitte vastannut?\n\n— Toisen kautta, että hän on minulle suosiollinen.\n\n— Sitä en usko, mutta jos hän tulee Englannin kuningattareksi,\nniin miten sinä aiot hallita kahta niin kaukana toisistaan olevaa\nvaltakuntaa?\n\n— Se oli helppo asia.\n\n— Minusta se on hulluutta.\n\n— Tahtooko teidän armonne sitte vastustaa onneani, vihaatteko\ntodellakin minua siihen määrään?... Oi, tämä vääryys huutaa taivaan\nkostoa!\n\n— Punnitse sanasi, Eerik!\n\n— Isäni minua vihaa, minulla ei ole ainoaakaan ystävää, joka\ntahtoisi minua auttaa!\n\n— Etkö tunne minua niin paljon, että tietäisit, miksen tahdo suostua\nkaikkiin päähänpistoihisi: siksi, että onnesi on minulle rakas!\n\n— Onko avioliitto prinsessan kanssa sitte arvoton?\n\n— Ei suinkaan, mutta hän ei valitse sinua puolisokseen!\n\n— Eikö Ruotsin kuningas ole kyllin ylhäinen henkilö?\n\n— Sittenkin epäilen onnistumistasi.\n\n— Oi isäni ja kuninkaani, harvoin olen sinua vaivannut pyynnöilläni,\nanna minulle varoja, että voin ryhtyä keskusteluihin. Ainakin tahdon\nsaada häneltä vastauksen.\n\n— Tätä tarkoitusta vartenko olet lähettänyt Beureuksen?\n\n— Niin, vastasi Eerik hiukan hämillään; — hän kuvailee prinsessan\nniin viehättäväksi, minä kannan alituisesti hänen kuvaansa rinnallani\nja olen vannonut, etten ikinä lahjoita uskollisuuttani ja rakkauttani\nkenellekään muulle kuin suloiselle, viehättävälle Elisabetilleni!\n\n— No, kai minä sitte saan taipua, vastasi kuningas, — kenen tahdot\nlähettää Englantiin?\n\n— Sen jota isäni pitää sopivimpana. Olin ajatellut Niilo\nGyllenstjernaa.\n\n— Puhukaamme asiasta Sten Eerikinpoika Lejonhufvudille; hän on joka\nsuhteessa sopivampi.\n\n— Lähetänpä heti häntä noutamaan.\n\nSten herra tuli ja päätettiin, että hän niin pian kuin suinkin\nlähtisi matkaan.\n\nKustaa huokaili ajatellessaan turhan matkan suuria kustannuksia.\n\nEerik säteili ilosta. Eräänä päivänä tahtoi hän riemunsa valtaamana\nnäyttää Maunulle, miten korkealle hän osaisi hypätä. Tuumansa pani\nhän täytäntöön eräässä salissa, mutta loukkasi hypätessään päänsä\nkynttiläkruunuun ja vaipui tajuttomana permannolle.\n\nKaikki pelästyivät suuresti, mutta Eerik tointui pian ja valitti\nainoastaan päänsärkyä.\n\nMutta tästälähtien uudistuivat omituiset kohtaukset, miltei\nhulluudenpuuskat, jotka tuontuostakin ennen olivat vaivanneet\nprinssiä, useammin ja rajumpina.\n\nHiukan myöhemmin läksi Eerik Kalmariin.\n\nSitä ennen oli Ruotsiin saapunut nuori oppinut Göran Pietarinpoika,\njonka Melanchton oli lähettänyt ja jonka sanottiin menestyksellä\nharjoittaneen opintoja Wittenbergissä.\n\nKustaaseen teki mies epämiellyttävän vaikutuksen ja hän aikoi jo\nlähettää hänet takaisin, kun Eerik pyysi saada ottaa hänet mukaansa\nKalmariin.\n\nHe läksivät ja heistä tuli mitä parhaat ystävät ja uskotut.\n\nGöran Pietarinpoika ymmärsi voittaa nuoren ruhtinaan\nsuosion; ilomielin kallisti hän korvansa kuuntelemaan hänen\ntulevaisuustoiveitaan ja epäilyksiä, jotka alati kalvoivat hänen\nlevotonta, pelonalaista sieluaan.\n\nMutta nyt päättivät he viettää hauskoja päiviä. Eerik piti iloista,\nloistavaa hovia. Huvikseen antoi hän puhkaista silmiä ja hakata\npoikki käsiä. Kukaan hänen ystävistään ei koettanut ohjata häntä\noikealle tielle. He tiesivät että vanha herra pian kuolee ja pyrkivät\nuuden suosioon. He mairittelivat hänen ylpeyttään, yllyttivät häntä\nisää vastaan ja ottivat osaa hänen irstaaseen elämäänsä, joka maassa\nherätti paljon pahennusta.\n\nSanat eivät saata kertoa miten Kustaa kärsi, kuullessaan siitä\nkerrottavan; kaikkina aikoina on löytynyt ihmisiä, jotka elinkeinoaan\nkäyttävät juorujen levittämistä ja sellaisia leipäsusia on joka\nhovissa.\n\nNe imevät uhreistaan ilon ja elinvoiman, ne hivuttavat heidät\nvähitellen kuoliaaksi.\n\nEerik tiesi, että isä häntä epäilee ja hänen vakoilijansa kertoivat\nhänelle säntillisesti joka paheksuvan sanan, jonka kuningas lausui\nrajusta elämästä Kalmarissa.\n\nHerttuan juomapöydän ääressä puhuttiin kuninkaasta niin solvaavalla\ntavalla, että kerrankin, kun Göran Pietarinpoika oli päättänyt\nparjauspuheensa vanhuksesta, Björn Pietarinpoika (Båt) huudahti:\n\"Tietäkää, Göran Pietarinpoika, että teette väärin, kun soimaatte\nKyösti kuningasta; te olette häijy, te käyttäydytte kuin koira, joka\nhaukkuu kuuta; siinä on kyllä pilkkuja, joita te voitte osoittaa,\nmutta silti on se Jumalan mestariteos!\"\n\nMutta neuvot ja varoitukset eivät vaikuttaneet. Eerik piti, isänsä\ntietämättä ja vastoin hänen tahtoaan, kansankokouksia ja vaati\naatelistolta erityisen uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.\n\nSaadakseen enemmän arvoa Elisabetin silmissä, otti hän\nperintökuninkaan arvonimen ja kirjoitti usein kiivaita kirjeitä\nisälleen.\n\nKustaa kärsi siitä suuresti.\n\n\"Että sinä sallitkin kaikkien konnien kantaa luoksesi valheita\",\nkirjoitti hän; \"me kyllä kohtelemme lapsiamme niinkuin tulee,\nvaikkemme tunnekkaan latinankieltä yhtä hyvin kuin sinä\". Viime\nsanat tarkoittivat erästä kirjettä, jonka Englannin vastakruunattu\nkuningatar Elisabet oli kirjoittanut kuninkaalle. Hän kehoitti siinä\nKustaata valitsemaan pojalleen toisen morsiamen, sillä hän aikoi\npysyä naimattomana.\n\nKirje oli kirjoitettu latinaksi ja Eerik väitti, että kuningas oli\nväärinkäsittänyt sen. Tulisella kiihkolla antautui hän intohimonsa\nvaltaan; milloin sanoi hän valepuvussa ja valenimellä aikovansa\nvoittaa Elisabetin rakkauden, milloin tahtoi hän loistavalla\nesiintymisellään lumota hänet.\n\nEräänä päivänä, kun hän tavallisella kiivaalla tavallaan oli sanonut\nkuninkaalle, että hänen elämänsä onni riippuu tästä avioliitosta,\nantoi Juhana hänelle salaa merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.\n\nEerik aavisti heti pahaa, mutta seurasi kuitenkin veljeään,\nsaadakseen tietää, mistä oli kysymys.\n\nJuhana sulki oven, jottei kukaan kuulisi keskustelua.\n\n— Tahtoisin tietää, mitä sinulla on sanomista, kysyi Eerik\nilkkuvalla hymyllä.\n\n— Tiedän, että sinä epäilet minua, virkkoi Juhana kyynelsilmin. —\nNyt tahdon näyttää, että olen ystäväsi!\n\n— Sen melkein luulen!\n\n— Tahdotko kuulla ehdotukseni?\n\n— Puhu!\n\n— Minusta kuningas tekee sinulle väärin. Eerik säpsähti.\n\n— Todellako?\n\n— Nähtyäni prinsessa Kaarinan, tiedän minäkin, mitä rakkaus on.\n\n— Vai tiedät!... Kannan Elisabetin kuvaa rinnallani... hän itse sen\nminulle lähetti, minä sen tiedän, vaikka he koettavatkin minulta\nsalata sitä; minä suutelen tätä kuvaa, minä vannon ja vakuutan\nsille... opittuani tuntemaan hänet, halveksin kaikkia muita naisia.\n\n— Sitä en minä sentään tee.\n\n— Sen minä tiedän; sinulla on useampia rakastajattaria kuin minulla.\n\n— Taitaa olla, vastasi Juhana nauraen; — mutta sama se, kunhan ei\nkuningas saa vihiä siitä, sillä silloin hän saisi halvauksen.\n\n— Eikö ihmisellä muka olisi oikeutta elää miten hän tahtoo, koska\nkerran hän kuitenkin itse saa kärsiä tekojensa seuraukset?\n\n— Puhukaamme siitä toiste enemmän. Mitä sinä siitä sanot, jos minä\nmatkustaisin Englantiin toistamiseen kosimaan sinun puolestasi?\n\n— Tahdotko tehdä sen?\n\n— Kyllä minä olisin kaunopuhelias.\n\n— Juhana, se olisi suuri palvelus!\n\n— Tekisin sen sinulle hyvin mielelläni.\n\n— Mutta mistä me saamme rahaa?\n\n— Kuninkaan täytyy antaa.\n\n— Mutta hän ei anna.\n\n— Antaapa, kun minä pyydän.\n\n— Niin, sinä, suosikki!\n\n— Minä tulen nyt käyttämään vaikutusvaltaani sinun eduksesi.\n\n— Sano minulle, miksi sinä sen teet?\n\n— Minä pidän sinusta, Eerik.\n\n— Minusta ei kukaan pidä eikä ole pitänyt sitte kun äitini kuoli!\n\nKyyneleet tulvivat hänen poskilleen.\n\n— Minäpä näytän.\n\n— Tämä on käsittämätöntä... Ajatteletko niin, että jos minusta tulee\nEnglannin kuningas, niin sinä saat Ruotsin?\n\n— Sinä teet minulle väärin niinkuin tavallisesti, virkkoi Juhana\npunastuen.\n\n— Se ei olisi ollenkaan mahdotonta. Eerik loi epäilevän katseen\nveljeensä.\n\n— Voi, huokasi Juhana, — jos minä vain saan Kaarinan, niin kyllä\ntyydyn Suomeeni... nimittäin kyllähän minä tahtoisin hiukan lisääkin.\n\n— No mitä?\n\n— Sitä ei saa ilmoittaa kuninkaalle.\n\n— Oi, sinä voit luottaa minuun.\n\n— Olen luvannut Liivinmaan maamestarille summan rahaa, josta hän\nantaa minulle muutamia linnoja ja linnoituksia.\n\n— Nyt minä ymmärrän; sinä et tyydy Suomeen yksin.\n\n— Se on vain unelma.\n\n— Hyvä, ajakaamme asiaa suurella varovaisuudella.\n\n— Luottakaamme ainoastaan toisiimme.\n\n— Tuohon käteen.\n\nNyt oli heidän pyhä liittonsa vahvistettu.\n\nRukouksilla ja kyynelillä sai prinssi Juhana todellakin kuninkaan\nantamaan rahaa uuteen kosimaretkeen Englantiin. Seurueeseen, jota\nJuhana johti, kuului useita ruotsalaisia herroja, muiden muassa\nhienotapainen Niilo Gyllenstjerna, ja kuningas oli antanut heille\n200,000 guldenia. Syyskuussa v. 1559 läksivät he matkaan.\n\nSillaikaa jatkoi Eerik rajua elämäänsä Kalmarissa. Kuninkaalle\nkirjoitti hän, että koska hän on Ruotsin perintökuningas, niin ei\nhänelle käy kirjoittaminen niinkuin tavallisille voudeille, sellaista\nei hän kärsi.\n\nTämä tuntui kuninkaan mielestä uhkaukselta, jonkatähden hän lisäsi\nhenkivartijastoaan saksalaisella ratsuväellä ja valitti haikeasti,\nettä Eerik on hänen Absalominsa.\n\nMonasti suuttui hän niin, että päätti tehdä Eerikin perinnöttömäksi,\nmutta kuningattaren rukoukset hänet aina tyynnyttivät.\n\nKohteliaasti otettiin Juhana vastaan Lontoossa, mutta milloin kertoi\nElisabet inhoavansa avioliittoa, milloin sanoi hän, ettei hän voi\npäättää asiaa ennenkuin on nähnyt miehen, jonka kanssa hänen tulee\nmennä naimisiin.\n\nJuhana sai kuulla kauniita sanoja, mutta varmaa lupausta ei hänelle\nannettu ja siihen hän sai tyytyä.\n\nSten Eerikinpoika Lejonhufvud läksi kotiin ja ilmoitti kuninkaalle,\nettei Englannin kuningatar ikinä suostu menemään naimisiin Eerikin\nkanssa, jollei hänen oma persoonansa poista nuoren kuningattaren\nepäilyksiä.\n\nKustaa koetti sanoa pojalleen, ettei Ruotsin perintökuninkaan\ntarvitse kerjätä morsianta; mutta entistä kiihkeämmin pyysi hän, että\nKustaa sallisi hänen itsensä lähteä Englantiin.\n\nMaassa vallitsi rauha ja kunnioituksella ja rakkaudella katseli kansa\nvanhaa kuningasta, joka perhehuolien painamana levottomasti odotti\ntulevaisuutta. Hän pelkäsi, että huolet, jotka nyt painoivat hänen\nhartioitaan, hänen kuoltuaan lankeisivat tuhatkertaisella painolla\nraskauttamaan rakasta synnyinmaata.\n\nHelmikuussa v. 1559 tuli tieto, että venäläisten hävitettyä maan\nRigaan saakka, koko Liivinmaa oli tuhkana. Kalparitarit pyysivät apua\nPuolalta, keisarilta, Tanskalta ja Ruotsilta. He kääntyivät keisarin\npuoleen, vaikka viime venäläisen sodan aikana olivat luopuneet\nhänestä. Siitä huolimatta tahtoivat he nyt houkutella hänet uuteen\nsotaan.\n\nYhdessä ainoassa suhteessa huomasi Kustaa tämän sodan edulliseksi\nRuotsille. Tallinna oli v. 1558 tarjoutunut kuningas Kristian III:lle\nja nyt ilmaantui tilaisuus ehkäistä Tanskan vallan kasvamista.\n\nLuultavasti siitä syystä hän vihdoin lupasikin auttaa ritarikunnan\nmaamestaria lainalla, jonka vakuudeksi hän pyysi Tallinnan kaupungin.\n\nVielä lienee Kustaaseen vaikuttanut toinenkin syy: hän huomasi\nJuhanan hautovan salaisia tuumia ja sai tietää, että hän Suomessa\nsuojeli kaupungin kaappareja, samoja joita Kustaa kutsui\n\"tallinnalaisiksi merirosvoiksi\", sekä että hän oli ryhtynyt\nsalaisiin keskusteluihin maamestarin kanssa. Herttua oli tähän\naikaan Lontoossa, joten ei hän saattanut olla peittelemässä salaisia\nvehkeitään, ja saatuaan käsiinsä langanpään, ei Kustaa hellittänyt,\nennenkuin oli kerinyt koko vyyhdin.\n\nSilloin selveni hänelle, että veljekset olivat sovussa, kun yhteinen\ntarkoitus oli pettää isää.\n\nEerik oli antanut sihteerilleen käskyn, että tämä ryhtyisi\nkeskustelemaan maamestarin kanssa Sonnenburgin ja Padisin linnojen\nluovuttamisesta 50,000 taalarista; niistä piti 10,000 kerättämän\nSuomesta.\n\n\"Kun isämme, kuningas, saa tietää, että asia edistyy, kirjoitti\nEerik, ja että linnat ovat meidän käsissämme, niin hän varmaan\nmaksaa loput, tai saatamme me muulla tavalla hankkia ne\".\n\nSitte sitoutui hän edistämään tuumaa lupauksensa mukaan, \"vaikkapa\nkuninkaan viha häntä kohtaisikin\". Vielä antoi Eerik käskyn, että\nSuomessa varustettaisiin useita laivoja.\n\nMutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys, ja hän laati kirjoituksen,\njossa kielsi ketään tärkeämmissä asioissa noudattamasta \"prinssi\nEerikin tai muiden lastemme meidän tietämättämme antamia käskyjä\".\n\nPojat olivat liittoutuneet isää vastaan juuri samassa asiassa, joka\nhänen kuoltuaan oli yllyttävä heidät keskinäiseen vihaan ja joka\nvihdoin vei heidät molemmat perikatoon.\n\nVakavasti nuhteli kuningas prinssi Juhanaa.\n\n\"Sinä tiedät, ettei Suomi ole eroitettu Ruotsista, vaan että ne\nyhdessä ovat kuin jäsenet samassa ruumiissa. Siksi ei sinun myöskään\npidä ryhtyä mihinkään, joka koskee valtakuntaa, kysymättä Ruotsin\noikean päämiehen ja valtakunnan säätyjen mieltä. Ja heiltä saat sinä\nsuostumuksen vaan siihen, mikä sopii yhteen sinun velvollisuutesi ja\nRuotsin lain kanssa.\"\n\nSangen huolestuneena ajatteli Kustaa Ruotsin tulevaisuutta, koettaen\nkorjailla kaikkia vammoja, joita näki syntyvän. Hän oli tahtonut\nantaa valtaa kaikille pojilleen, jottei panisi alttiiksi koko\nvaltakuntaa antamalla sen Eerikin käsiin. Mutta tämäkin toimenpide\nsisälsi suuria, ratkaisevia vaaroja.\n\nItämeren toiselle puolelle oli sotatie valmiiksi viitoittu.\nOjentaessaan kätensä Liivinmaan avuksi, oli hän viskannut\nsotahansikkaan ja useammilla valtakunnilla näkyi olevan halu nostaa\nse.\n\nMuuallakin näytti taivas pimeältä. Kustaa oli saanut tiedon, että\nvanhan Kristianin likeisimmät sukulaiset vielä kerran aikoivat\nkoettaa onneaan, ja Tanskan uusi kuningas, Fredrik II, näytti\nhautovan niin sotaisia tuumia, että Kustaa piti sekä sotajoukkoa että\nlaivastoa alituisesti valmiina hyökkäykseen.\n\nLevottomuutta lisäsi sekin, että Tanskan valtiovaakunassa yhä\nylvästeli kolme kruunua, vaikka Ruotsin perintöjärjestyksen kautta\nTanskan hallitsijoilta otettiin viimeinenkin mahdollisuus päästä\nehdokkaaksi Ruotsin kuninkaanvaalissa.\n\nEnsinnä maalattiin nämä kolme kruunua tanskalaisen prinsessa Annan\nhäävaunuihin ja sitte suvaitsi kuningas Kristian panettaa ne\nsinettiinsä.\n\nKustaa teki asiasta huomautuksen, mutta hänelle vastattiin, että\nTanska käyttää kolmea kruunua vain muistona siitä ajasta, jolloin\nnämä kolme valtakuntaa olivat yhdistetyt.\n\nKustaa heitti asian sikseen, vaikka hän kyllä itsekseen epäili, että\ntämän kauniin vaipan alle oli kätketty salaisia juonia.\n\nRauha pysyi sentään rikkomattomana, vaikkei kulunutkaan pitkää aikaa,\nennenkuin Tanskan tarkoitus kolmeen kruunuun nähden tuli ilmi.\n\nTähän aikaan oli Ruotsiin ja Tukholmaan saapunut paljon ylhäisiä\nherroja ja ruhtinaita.\n\nKauneudestaan kuulut prinsessat ja täydet rahakammiot heitä tietysti\nsinne houkuttelivat.\n\nLinnassa elettiin iloista elämää. Suurista murheistaan huolimatta\ntahtoi Kustaa nähdä ympärillään iloisia, onnellisia ihmisiä; nuoret\nneidit tanssivat mielellään elämän ruusutarhassa ja jaloja herroja\nja ritareja oli yllin kyllin; kiihkeästi halusivat he pyytää neitejä\ntanssimaan kanssaan halki koko elämän.\n\nMutta nuorisolla on huoliakin, vaikka ne usein helposti unohtuvat.\n\nRuusujen ja liljojen keskellä istui kukkasista ihanin, Cecilia neiti,\nitkien.\n\nHänen vieressään seisoi mielenliikutuksen valtaamana, vaikka\nulkonaisesti levollisena, nuori Niilo Sture, hellästi häneen katsoen.\n\n— Rakas pikku Sissa!\n\n— Sinä tiedät, Niilo, etten voi elää ilman sinua, ja kuitenkin\ntahdot minut jättää.\n\n— Minä en tahdo — minun täytyy!\n\n— Kuka sinua pakoittaa?\n\n— Velvollisuus, Cecilia! Vasta sitte kun olen oppinut niin paljon,\nettä voin kohota korkeimpiin kunniapaikkoihin, uskallan kuninkaalta\npyytää sinua morsiamekseni.\n\n— Mutta minä rakastan sinua sellaisena kuin olet.\n\n— Lupaa minulle, että aina teet sen!\n\n— Epäiletkö?... En käsitä, miten saatan elää ilman sinua.\n\n— Ajatelkaamme toisiamme!\n\n— Koska sinä lähdet?\n\n— Huomenna.\n\n— Oi Niilo, Niilo, silloin minä kuolen!\n\nItkiessään hytki hän suonenvedontapaisesti. Niilo istuutui hänen\nviereensä ja koetti häntä rauhoittaa.\n\nTyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\nÄkkiä nousi nuorukainen.\n\n— Ei, huudahti hän, — ei näin! Suo minulle anteeksi, Cecilia!\n\n— Mitä? kysyi Cecilia kummastuen.\n\n— Minulla ei ole oikeutta suudella sinua ennenkuin teen itseni\nsinun arvoiseksesi.\n\n— Mutta entä jos minä tyydyn sinuun tällaisena ja tahdon antaa\nsinulle suudelmani, puhui tyttö hymyillen ja ojensi käsivartensa\nhäntä vastaan.\n\n— Niin en saa väärinkäyttää luottamustasi... Hyvästi sinä, joka olet\nminulle rakkain maailmassa, oma Ceciliani, pysy minulle uskollisena,\nsillä ilman sinua ei minulla ole onnea maailmassa!\n\nNäin sanoen riensi hän pois, mutta pikku neiti jäi hillitsemättömästi\nitkemään. Vihdoin hän vaipui uneen ja nukkui, kunnes kuningatar ja\nKatarina, jotka olivat lähteneet häntä etsimään, hänet herättivät.\n\n— Täällä hän on! huudahti kuningatar.\n\n— Hän on itkenyt, sanoi Katarina.\n\n— Olen nukkunut, vastasi Cecilia.\n\n— Oletko sitte itkenyt unissasi.\n\n— Ehkä... näin niin pahaa unta.\n\n— Mitä unta?\n\n— Että minulta riistettiin jotakin, jota rakastin.\n\n— Sellaista kyllä tapahtuu monasti elämässä, vastasi kuningatar.\n\n— Minulle ei sellaista tule tapahtumaan, jollen itse tahdo.\n\n— Oletko tavannut Niilo Sturea? kysyi sisar.\n\n— Näin unta hänestä.\n\n— Hän lähetti sinulle terveisiä.\n\n— Eikö tänään tule vieraita?... Ja minä en vielä ole pukeutunut!\nhuudahti Cecilia ja riensi pois.\n\n— Kuinka hän on kaunis! huudahti sisar ihaillen ja jäi katsomaan\nhänen jälkeensä.\n\n— Tule tänne, Katarina, istumaan, minun pitää kuninkaan puolesta\npuhua sinulle pari sanaa.\n\n— Miksei hän itse puhu minulle?\n\n— Arvaappa! Kreivi Etzard Itäfrieslannista esitellään täällä tänä\niltana.\n\n— Tiedän sen.\n\n— Tiedät ehkä hänen asiansakin.\n\n— Taidan tietää, vastasi neiti punastuen.\n\n— Kuningas on ottanut selkoa hänen perheoloistaan ja tietää, että\nhän on jalo ja ritarillinen herra; sinusta riippuu siis, tahdotko\nvastaanottaa hänen tarjouksensa.\n\n— Mutta jollen minä tahdo?\n\n— Anna sitte minulle merkki, niin ilmoitan kuninkaalle vastauksesi.\n\n— Mitä hän sitte tekee?\n\n— Kieltää häntä palaamasta.\n\n— Vai niin, nyt minä ymmärrän.\n\n— Kreivin veli seuraa häntä; hän on nuori, kaunis herra, mutta\nnuorempana veljenä ei hän omista mitään.\n\n— En minä häneen rakastu, virkkoi Katarina nauraen, mutta sitte\ntarttui hän kuningattaren käteen. — Voi, rakas ystävä, mahtaa tuntua\nikävältä olla niin monen lapsipuolen äitinä, kun itse on niin nuori.\n\nKyyneleet täyttivät jalon naisen silmät.\n\n— Sinä, Katarina, olet aina ollut minulle ystävällinen ja minä tulen\nsinua paljon ikävöimään.\n\n— Mutta kun me sisaret jokainen toimimme oman päämme mukaan, niin\nsinä koetat noudattaa jokaisen mieltä.\n\n— Teen sen kuninkaan tähden.\n\n— Sanoppa, eikö Maunu sinun mielestäsi ole omituinen?\n\n— Olisin tahtonut, että hän olisi saanut jäädä tänne.\n\n— Oma syysi, ettei hän saanut, sanoi Katarina nauraen.\n\n— Mitä siitä, jos hän hiukan haaveellisesti minusta piti.\n\n— Sekä Eerik että Juhana nauroivat häntä ja sentähden hänen täytyi\nlähteä.\n\n— Toivon sydämeni pohjasta, että hän on joutunut hyviin käsiin,\nmutta pelkään, että hän veljiensä lailla tekee kokonaan mitä tahtoo,\nja riippuuhan se taipumuksistakin.\n\n— Niin, niitä äitejä, paljon on heillä huolenpitoa! Ceciliaa varmaan\net kauvan saa pitää, mutta jäähän tänne sitte vielä kolme, jotka\nsinua tarvitsevat.\n\n— Sinä olet siis päättänyt...\n\nKatarina punastui.\n\n— Olenko minä sanonut sen?\n\n— Minä näen sen silmistäsi.\n\n— Ne voivat pettää; vastaukseni annan illalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri vastaanottosali Tukholman linnassa oli juhlallisesti koristettu\nja tavallisen yksinkertaisuuden asemasta vallitsi kaikkialla nyt\nkuninkaallinen loisto.\n\nSeinille oli ripustettu kaikellaisia kallisarvoisia tapetteja ja\nkomeita peitteitä ja patjat olivat muodostetut pehmeiksi, mukaviksi\nistumasijoiksi.\n\nJoukottain saapui vieraita kallisarvoisissa puvuissa. Kruunuista ja\nlampeteista levisi lempeä, miellyttävä valo ja iloinen puhe täytti\nsuojat.\n\nOvella otti Niilo Gyllenstjerna vastaan kreivi Etzardin sekä hänen\nveljensä Juhanan; useat hovin herrat menivät heitä tervehtimään,\nmutta toiset kuiskailivat keskenään, koettaen arvata, mitä varten\nkreivi oli saapunut.\n\nÄkkiä vaikenivat kaikki.\n\nHitain askelin, taluttaen kuningatarta, astui kuningas saliin.\n\nHeitä seurasivat Katarina ja Cecilia.\n\nSitte tulivat nuorimmat prinsessat, Elisabet, Sofia ja Anna.\n\nKomean vaikutuksen teki tämä kuninkaallinen perhe, eikä kukaan, joka\nsen näki, saattanut olla tunnustamatta, että Kustaa oli aikansa\nsuurimpia miehiä.\n\nKukoistavien naisten joukko hänet ympäröi, jokainen heistä,\nkuningattaresta alkaen, olisi erikseen ansainnut kauneuden palkinnon,\nmutta loistavin tähti oli heistä sittenkin Cecilia.\n\nTänä iltana oli hän tavallistakin viehättävämpi, sillä hänen\nkasvoissaan oli surumielinen ilme, joka teki hänet kerrassaan\nlumoavaksi. Sitä mieltä olivat kaikki, mutta syvimmän vaikutuksen\nteki hän Itäfrieslannin kreiviin, Juhanaan, joka näki hänet ensi\nkerran.\n\nKreivi Etzard käänsi koko huomionsa Katarinaan; hän vietti miltei\nkoko illan hänen rinnallaan.\n\nKuningas ja kuningatar kiertelivät pitkin kaikkien vieraidensa piiriä\nja keskustelu salissa koski mitä erilaisimpia asioita.\n\nNyt alettiin soittaa. Kreivi Etzard osottautui erinomaiseksi\ntanssijaksi, mutta hän tanssi ainoastaan Katarinan kanssa.\n\nNuori kreivi taas ei nähnyt muita kuin Cecilian ja niin tulinen oli\nhänen katseensa, että Cecilian miltei koko ajan täytyi pitää silmänsä\nmaahan tähdättyinä.\n\nTämä juhla antoi tietysti paljon aihetta arveluihin ja vaikka\nKatarina aivan hiljaa oli kuiskannut kuningattaren korvaan:\n\"antakaamme hänen jäädä tänne\", niin kaikki vieraat jo tiesivät, että\nhänestä tulisi Itäfrieslannin kreivitär.\n\nViime aikoina oli kuninkaalle käynyt mieluisaksi tavaksi jutella\nruotsalaisistaan ja luonnollisesti tämä puheaine hänelle olikin\nrakkain. Nyt seisoi hänen rinnallaan Sten Lejonhufvud, veljenpoika\nPietari Brahe sekä useita ulkomaalaisia herroja.\n\nPuhuttiin ruotsalaisten luonteesta ja kuningas lausui:\n\n— Ruotsalaiset ovat heti valmiit suostumaan, ennenkuin ovat ottaneet\nselkoa siitä, mikä on hyödyllistä ja oikein.\n\n— Myönnän, että minäkin nuorena olin juuri sellainen, sanoi Sten\nherra.\n\n— Minä puolestani, huomautti herra Pietari, — olen luullut\nhuomanneeni, että pelkäämätön, miehekäs kuningas on heille\nvälttämätön.\n\n— Olet oikeassa, vastasi Kustaa; — he eivät kärsi nahjusmiestä,\nmutta eivät myöskään vääryyttä eivätkä orjuutta. Minun kokemukseni\nmukaan ovat he voimakkaat, rohkeat ja notkeat sekä kelpaavat\nmelkein mihin tahansa; he ovat hyväluontoiset ja kekseliäät ja yhtä\nopinhaluiset kuin mikä kansa tahansa, vaikka joskus ovatkin aika\npitkäpiimäiset.\n\nJoku kysyi häneltä, kauvanko prinssi Juhana viipyisi Englannissa.\n\n— En tiedä, vastasi Kustaa, — ilma on varmaankin siellä\nterveellisempi kuin täällä.\n\nNäissä juhlissa kestitettiin vieraita runsaasti ja erotessaan\nolivat kaikki sitä mieltä, ettei kenenkään juhlissa ollut niin\nhauskaa kuin kuninkaan kemuissa; häneltä aina oppi jotakin ja hänen\nlikeisyydessään viihtyi jokainen.\n\nSeuraavana päivänä pyysi kreivi Etzard päästä kuninkaan puheille ja\nsilloin hän kosi sekä ilmoitti kuninkaalle varallisuussuhteensa.\n\nKustaa kysyi, oliko hän puhutellut prinsessaa.\n\nKatarina oli kehoittanut häntä kääntymään isän puoleen.\n\nKihlausjuhla vietettiin perheen piirissä, mutta häät päätettiin\nviettää suurellisesti, sukulaisia kutsuttaisiin likeltä ja kaukaa.\n\nSillaikaa elivät Cecilia ja kreivi Juhana onnensa huumauksessa.\n\nKuningatar kehoitti Ceciliaa olemaan avuliaana Katarinan myötäjäisten\nvalmistamisessa, mutta kreivi osasi kaikellaisilla keinoilla\nhoukutella hänet seuraansa.\n\nNuori kreivi sanoi suoraan, että hän on liian köyhä uskaltaakseen\npyytää prinsessaa puolisokseen, mutta hän rakastaa häntä\nsilmittömästi ja hän murhaa itsensä, jos hänen pitää erota naisesta,\njota hän rakastaa enemmän kuin elämäänsä.\n\nKreivi Etzardin ja prinsessa Katarinan häät vietettiin Tukholman\nlinnassa suurella loistolla ja kunnialla.\n\nKuningas antoi tyttärelleen suuret myötäjäiset: raskaita\nhopeaharkkoja ja runsaasti kallisarvoisia vaatteita, jotapaitsi\nsulhanen kuninkaan asesalista sai valita itselleen komeita\nvarustuksia ja aseita. Nuori kreivi Juhana vietiin talliin, jotta hän\nitse saisi valita kuusi uljasta orhia. Mutta kun kaikki lahjat olivat\nannetut, otti kuningas kallisarvoisiin kansiin sidotun raamatun,\nja parhaiten ilmaisemme hänen ajatuksensa, jos tähän lainaamme\nBörjessonin sanat:\n\n    Mun aarrekammioni kalleus paras,\n    jot' ei voi kalvaa koi, ei ryöstää varas,\n    se sisarosas sulla olkohon,\n    sen aarre raamattuni rakas on.\n    Sen kautt' on Herran sana ilman salpaa\n    avoinna kansallein. Muu kaikk' on halpaa\n    sen rinnalla. Min rikkaass' armossaan\n    hän tehnyt onkin heikoll' aseellaan:\n    ett' oppins' on nyt julki puhdas, pyhä,\n    se valtikkani ylin maine yhä.\n    Täss' on se aarre. Pyhään helmaan tähän\n    nimenne rakkaat piirsin säilymähän.\n    Te siihen kiittäen myös piirtäkää\n    lyhyet vaiheenne ja pitäkää\n    alati itsellänne valpas selko,\n    ett' ainut perustus on Herran pelko,\n    sanalle Herran että raketaan\n    niin palatsi kuin tölli päällä maan.\n    Se kalleinnas sa, Katarina, kanna,\n    omaistes asua sen ääress' anna,\n    sit' usein äänin selkein heille lue\n    sen neuvoll' opeta ja ohjaa, tue,\n    vakaasti varoittele heitä myös,\n    se ompi perheenemon toimes, työs.\n    Papitar kodin olla äidin, naisen\n    on kutsumus, hän Jumalalta sai sen.\n\nItkien vaipui tytär isänsä syliin ja lupasi aina pitää mielessään\nhänen sanansa ja neuvonsa.\n\nMutta lähtövalmistuksia tehdessä lausui Cecilia hartaasti haluavansa\nlähteä saattamaan jonkun matkan päähän; eihän hän koskaan ollut\nmatkustanut ihanassa synnyinmaassaan, jota isä aina niin suuresti\nylisti.\n\nKatarina pyysi hänen puolestaan.\n\nKreivi Etzard yhtyi hänen rukouksiinsa.\n\nKreivi Juhana seisoi kappaleen matkan päässä, uskaltamatta lausua\nsanaakaan.\n\nKustaa epäili eikä tahtonut suostua, mutta samassa rupesi prinssi\nEerik vakuuttamaan, että hän pitää mitä hellintä huolta prinsessasta\nja saattaa hänet terveenä takaisin kuninkaan luo, kunhan kuningas\nvain uskoo hänet hänen huostaansa.\n\n— Lähde sitte, siunattu lapseni! sanoi Kustaa ja sulki hänet\nsyliinsä.\n\nMutta koska kerran Cecilia, hänen sydänkäpynsä, aikoi matkalle, niin\npiti hänen sekä pukujensa että kasvojensa kauneudella voittaa kaikki\nmuut. Margareetan vaateaitasta tuotiin nyt kallisarvoisia silkki-,\nsametti- ja brokaadipukuja ja kuningas valitsi itse kauneimmat. Sitte\nlähetti hän kutsumaan Ceciliaa luokseen, hänen piti heti tulla.\n\nJokohan kuningas oli muuttanut mielensä, eikö hän saisikaan lähteä\nKatarinaa saattamaan.\n\nCecilia tuli kuninkaan luo aivan peloissaan.\n\n— Isä, sinä kutsuit minua.\n\n— Kyllä. Kas, kun sinä minulta houkuttelit luvan päästä matkalle,\nniin et laisinkaan ottanut lukuun, että matkustaminen maksaa paljon.\nTässä saat matkarahaa.\n\nKuningas ojensi hänelle rasian.\n\n— Voi, miten raskas! sanoi hän ja nosti rasian kantta.\n\n— Se on kyllä tarpeen matkan varrella, mutta joko siinä nyt on\nkaikki mitä tarvitset, pikku Sissa?\n\n— Kyllä, en ainakaan tiedä muuta!\n\n— Mutta entä puvusto?\n\n— Minähän olen saanut niin paljon pukuja häihin.\n\n— Eevan tyttäret tarvitsevat paljon viikunalehtiä ja sinun tulee\nesiintyä prinsessana ja minun tyttärenäni. Södermanlannin ja\nÖstergyllenin aateli on rikasta väkeä enkä minä tahdo, että muut\nesiintyvät komeampina kuin sinä.\n\n— Isä, sinä hemmottelet minut ihan pilalle!\n\n— Taidat jo olla valmiiksi pilattu! Kas tässä... Kustaa nosti suurta\nvaatetta. Hämmästyneenä jäi Cecilia häneen katsomaan.\n\n— Kuinka kaunista! huudahti hän sitte ja karkasi isänsä kaulaan.\n\n— Joko nyt tyydyt? kysyi Kustaa.\n\n— Johan toki!\n\n— Etkö enään tarvitse mitään?\n\n— En ymmärrä mitä se olisi.\n\n— Katsoppa tätä rasiaa.\n\n— Voi mikä ihana helminauha!\n\n— Tässä rannerenkaat!\n\n— Entä tämä vyö! Cecilia kiersi sen kiireesti vyötärensä ympäri. —\nSe sopii mainiosti!\n\n— Mahtaa sopia, se oli äitisi ja teidän vartalonne on ihan sama.\n\nTyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.\n\n— Miten saatankaan sinua kiittää!\n\n— Minäpä heti sanon. Vanha isäsi on nyt koristanut sinut helmillä ja\njalokivillä, korista sinä häntä hyvillä tavoilla, arvokkuudella ja\nsulolla. Muista, Ceciliani, että jota korkeammalla me seisomme, sitä\nuseampi meihin katsoo; luonto on jakanut sinulle runsaat lahjat, ne\nvoivat tuottaa sinulle suuria kiusauksia.\n\n— Ei ole vaaraa!\n\n— Tuo nuori kreivi!\n\n— Hänkö! pääsi miltei ylenkatseellisesti neidin huulilta.\n\n— Hän ei ole mitään eikä omista mitään.\n\n— Niin, minä en hänestä välitä.\n\n— Mutta hän välittää sinusta.\n\n— Välittääkö? kysyi tyttö hymyillen.\n\n— Etkö ole sitä huomannut?\n\n— En ole huomannut koko miestä.\n\n— Etkö huomaa matkallakaan?\n\n— En ainoaakaan kertaa!\n\n— Sitte olen levollinen, mene nyt nukkumaan.\n\n— Joko sinä nyt ajat pois minut?\n\n— Sinähän itse tahdot lähteä luotani.\n\n— En, en tahdo, anna minun olla täällä luonasi... pidä minua\nkiinni... tyttö kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen.\n— Älä päästä minua!\n\n— Pikku Cecilia, mikä sinun on?\n\nHän irroitti hänen käsivartensa ja asetti hänet polvelleen istumaan.\n\n— Mikä sinun on, lapseni?\n\n— Ei mikään, vastasi tyttö nyyhkyttäen.\n\n— Äskenhän itse tahdoit lähteä?\n\n— Mutta minä olen yhtä tyytyväinen, jos saan istua täällä luonasi.\n\n— Mutta, lapseni, miltä tämä näyttäisi?\n\n— Siitä en välitä!\n\n— Ihmiset työntäisivät syyn minun niskoilleni.\n\n— Sen sinä kyllä jaksaisit kantaa.\n\n— Ei, sinun pitää lähteä, lapseni, ja kun tulet kotiin, niin kerrot\nminulle kaikki mitä olet kokenut; silloin tuntuu minusta kuin\nhengittäisin vanhaan rintaani koko kesän ja sen lämmön ja valon.\n\n— Isä, isä!\n\n— Hyvää yötä nyt! Näe unta hurskaasta äidistäsi!\n\n— Ja sinusta!\n\n— Niin, mutta älä ainoastaan unissasi meitä ajattele, vaan muista\naina pitää Jumala silmäisi edessä ja meidät mielessäsi.\n\nVaihdettuaan hellän suudelman he erosivat.\n\nMutta tultuaan huoneeseensa, mietti Cecilia kauvan, mikä saattoi olla\nsyynä hänen mielenliikutukseensa... hän oli ikäänkuin aavistanut,\nettä jotakin pahaa tapahtuisi... mutta mitä saattaisi tapahtua?...\nKuningas oli varoittanut kreivi Juhanan tähden...\n\nJos hän olisi tietänyt...!\n\nMutta huoneessa ei ollut ketään, kun hän lankesi hänen jalkainsa\njuureen ja sanoi jumaloivansa häntä.\n\nCecilia ei paljon välittänyt hänestä.\n\nNiilo oli paljon kauniimpi ja miehekkäämpi.\n\nJos _hän_ olisi nähnyt!\n\nOi, se olisi ollut kamalaa!\n\nMutta mitä Cecilia sitte mahtoi! Hän oli rukoilemalla rukoillut\nsuudelmaa ja hän oli saanut vain yhden ainoan!\n\nNyt iloitsi hän siitä, että Cecilia lähtisi mukaan... mahtoiko\nluulla, että hän lähtee hänen tähtensä?\n\nHän päätti, ettei hän puhu hänelle koko matkalla eikä kertaakaan\nojenna hänelle kättään. Aina hän sitä tahtoikin painaa.\n\n— Odota, odota, herra kreivi, ei vaasalainen neiti niin helposti\nunohda, kuka hän on!\n\n— Hävetkää, herra kreivi!\n\nKuningaspa ilostuu, kun hän palaa kotiin!\n\nJa Cecilia karkaa hänen syliinsä ja kertoo, kertoo...\n\nNiin, tärkeintä kohtaa ei hän kuitenkaan kerro.\n\nMutta entä jos hän ilmaisisi salaisuutensa äitipuolelle. Hän on niin\nhyvä, hän on katsellut Ceciliaan niin lempeästi ja osaaottavasti,\naivan kuin sanoakseen: lapsi raukka, sinä jäit niin aikaiseen\näidittömäksi ja jouduit vieraiden hoitoon... kukaan ei ole\nvaroittanut sinua kompastumasta kiviin, joita on elämän tiellä...\nsinä olet aina tehnyt mitä olet tahtonut, minä olen pyytänyt ja\nhoukutellut, mutta sinä käännyit aina pois luotani!... Tästälähin\nen enään tule tekemään sillä lailla, tahdon pitää häntä äitinä ja\nystävänä... Oi, kuinka minä ikävöin takaisin kotiin!\n\nCecilia pani levolle ja nukkui rauhalliseen uneen.\n\nSeuraavana päivänä lähdettiin matkalle.\n\nKatarina itki katkerasti, mutta Cecilia iloitsi ja ajatteli\nuteliaisuudella, mitä saisi nähdä. Ja pianhan hän palaisi kotiin!\n\nOltiin toukokuussa, koko luonto kukoisti, kukkaset availivat\numppujansa, linnut livertelivät lemmenlaulujaan ja ilma oli täynnä\nsuloista tuoksua.\n\nKoko matka kului juhlan lailla, kaikki panivat toimeen kutsuja...\njoka ritarikartanossa tahdottiin vielä kerran nähdä prinsessa\nKatarinaa, toivottaa hänelle onnea ja lausua hänelle jäähyväiset.\n\nJa Ceciliaa ihailtiin, ylisteltiin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin\nkaksi surullista silmää, jotka lakkaamatta häntä seurasivat... Kuinka\nhän mahtoi häntä rakastaa!\n\nCecilia käytti kaikkia komeita pukujaan, kuninkaalla oli syytä\niloita, sillä kukaan ei ollut niin kaunis kuin hän, sen hän itsekin\nhuomasi.\n\nKatarinan olisi paremmin pitänyt vartioida häntä, hänen olisi pitänyt\nhuomata, että kreivi alituisesti viipyi hänen likeisyydessään.\n\nKatarina kertoi kreivi Etzardin sanoneen, että jos Juhana puhuisi\nCecilialle muita kuin aivan tavallisia asioita ja kaikkien kuullen,\nniin hän paikalla karkoittaisi hänet hänen seurastaan.\n\nVai siitä syystä. Nuori mies raukka!\n\nOikein hän suri, sen selvästi näki.\n\nEntä jos Cecilia kysyisi häneltä syytä hänen surumielisyyteensä!\n\nMitä hulluja! Hänhän tiesi syyn.\n\nOnneksi oli juhlia niin paljon, ettei hänellä ollut aikaa ajatella\nhäntä.\n\nNyt olivat he Vadstenassa ja siellä piti heidän erota, ensin\nlevättyään muutamia viikkoja.\n\nKuinka luostaripuutarhassa, puiden varjossa oli suloista viivähtää!\n\nSatakieli lauloi; se oli eksynyt näin pohjoiseen.\n\nCecilia ei koskaan kyllästynyt kuulemaan sen kummallisia liverryksiä.\nMutta eräänä suloisena iltana — niin suloisena kuin ilta ainoastaan\npohjolassa saattaa olla — kuuli hän aivan vieressään äänen:\n\n— Cecilia, sallikaa minun puhua kanssanne!\n\n— En, en! vastasi tyttö peloissaan.\n\n— Ensi yönä nousen tikapuita myöten sisään ikkunastanne.\n\n— Onneton mies, minä en salli sitä! Nuorukainen vaikeni.\n\nCecilia odotti... vihdoin hän kääntyi, mutta kreivi oli poissa,\njäljettömästi kadonnut.\n\nOliko tämä unta?\n\nEhkä hänen pitäisi ilmoittaa Katarinalle.\n\nTai Eerikille tai Maunulle?\n\nMutta Eerik oli niin kiivas ja Maunu vielä lapsi, 17 vuotias...\nKatarina taas ei välittänyt muista kuin miehestään... Osaisi Cecilia\ntoki itse pitää huolta itsestään. Sitäpaitsi oli hän kieltänyt häntä\ntulemasta. Hän ei varmaankaan uskaltaisi...\n\nPrinssi Maunu oleskeli tähän aikaan Vadstenan linnassa, ollen\nrakkaiden vieraidensa isäntänä. Varsinkin mairitteli häntä Eerikin\nvierailu, Eerik taas kohteli häntä alentuvalla ystävällisyydellä.\n\nKumma kyllä, olivat Kustaan lapset kehittyneet aivan päinvastaiseen\nsuuntaan kuin isä. He olivat kaikki kevytmieliset ja Maunu oli\nalkanut aikaiseen.\n\nVeljesten seurustelu ei suinkaan ollut ylevää laatua ja heidän\nkeskinäisen sopunsa perustana oli sangen arveluttava keskustelu.\n\nEräänä päivänä karkasi Eerik Maunun huoneeseen, kalpeana ja kovan\nmielenliikutuksen valtaamana.\n\n— Mikä häpeä, huudahti hän, — mikä kamala häpeä! ja heittäytyi\npenkille istumaan.\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\n— Etkö sitte tiedä mitään?\n\n— En mitään!\n\n— Aina minä olenkin onneton ja tulen...\n\n— Onko saatu vihiä siitä, että sinä...\n\n— Mitä minusta tai sinusta, mies saattaa menetellä miten tahtoo,\nmutta Cecilia...\n\n— Mikä hänen on?\n\n— Etkö ole nähnyt, että Juhana...\n\n— On häneen silmittömästi rakastunut.\n\n— Mutta tyttö, tyttö!\n\n— Hänen kunniansa on meidän kunniamme!\n\n— Taidamme saada vaatia hänen kunniaansa kreiviltä. Eerik nauroi\nrajusti.\n\n— Mitä sinä sanot?\n\n— Linnanvahti on monena yönä peräkkäin nähnyt, että tikapuut ovat\npystytetyt prinsessan ikkunaan ja että kreivi on kiivennyt hänen\nhuoneeseensa.\n\n— Mitä kuningas tulee sanomaan?\n\n— Sitä mitä koko Vadstenan kaupunki nyt sanoo, että häpeämme on\nsuuri!\n\n— Minä olen joskus tuntenut omantunnonvaivoja, virkkoi Maunu, —\nmutta jos hän naisena sillä tavalla on saattanut unohtaa arvonsa,\nniin...\n\n— Me kostamme heille kamalasti!\n\n— Tietysti, mutta millä tavalla?\n\n— Liian helppo rangaistus olisi tappaa hänet, hänen täytyy nöyrtyä,\nmasentua!\n\n— Mitä aiot tehdä?\n\n— Mietin juuri sitä; ensinnäkin aion äkkiarvaamatta yllättää heidät.\n\n— Saanko minä tulla mukaan?\n\n— Tulkoon kuka tahansa! Sitte on kreivi vangittava ja lähetettävä\nkuninkaan luo.\n\n— Se on kamalaa!\n\n— Kaikki on pantava pöytäkirjaan.\n\nMutta Eerik ei pitänyt asiaa salassa, hän kertoi sen kaikille muille\npaitsi Katarinalle ja hänen miehelleen. He olisivat tietysti estäneet\nhuhun leviämisen.\n\nEerik ja Maunu olivat päättäneet itse karata prinsessan huoneeseen,\nmutta hoviherrat, peläten verenvuodatusta, saivat heidät luopumaan\naikeestaan.\n\nVihdoin päätettiin, että Kaarlo de Mornay muutamien muiden herrain\nkanssa kävisi asiaan käsiksi.\n\nKolmantena yönä tuli tieto, että tikapuut ovat nostetut pois ja lintu\nsuljettu häkkiin.\n\nHeti senjälkeen karkasivat herrat huoneeseen ja kreivin täytyi\nantautua vihollistensa käsiin.\n\nEerik panetti hänet paikalla vankeuteen.\n\nMutta Cecilia, isänsä rakkain lapsi, nuori, kaunis, kaikkien ihailema\nneiti...\n\nHän oli heittäytynyt permannolle pitkäkseen; häpeänsä, alennuksensa\nkurjuuden valtaamana ei hän tahtonut paljastaa kasvojaan.\n\nHänen epätoivonsa oli niin ääretön, ettei Katarina uskaltanut ruveta\nhäntä nuhtelemaan; hän vain koetti rauhoittaa ja lohduttaa häntä.\n\nTurhaan koetti kreivi Etzard lieventää Eerikin vihaa, hän raivosi\nkuin mielipuoli.\n\n— Kuninkaan oikeutettu viha tulee minua kohtaamaan, jollen kosta\nhänelle hänen rikoksensa mukaan! huudahti hän.\n\nKahleissa lähetettiin kevytmielinen kreivi Juhana halki koko maan\nkuninkaan luo. Hänen mukanaan oli kirjeitä ja pöytäkirja, joissa koko\ntapaus täydellisesti kerrottiin.\n\nKreivi Etzard siirsi matkansa tuonnemmaksi, voidakseen jäädä\nauttamaan veljeään. Mutta koko maassa herätti häpeällinen juttu\nsuurta hämmästystä ja melua.\n\nSaatamme käsittää miten se vaikutti kuninkaaseen.\n\nSe iski kuin ukkosen nuoli kirkkaalta taivaalta.\n\nSuru teki hänet mykäksi, hän istui tuntikausia eteensä tuijottaen ja\nmahdotonta oli tietää, nukkuiko hän vai oliko hän valveella.\n\nKuningatar ei hetkeksikään poikennut hänen luotaan. Hän puheli\nlempeitä lohdutuksen sanoja.\n\nEnsi päivänä ei hän saanut kuninkaalta mitään vastausta ja lopulta ei\nhän voinut muuta kuin itkien häneen katsella.\n\nMutta silloin nosti kuningas päänsä. Se oli käynyt niin harmaaksi ja\nkatse oli niin väsynyt.\n\n— Voi nuori nainen, Katarina raukka, joka koetat jakaa kanssani\nsuruni, virkkoi hän, — miten sinun käy, kun minä vaivun hautaan ja\nsinä jäät yksin?\n\n— Käy kai niinkuin köynnöskasvin, joka on kasvanut vahvaan puuhun\nkietoutuneena: se kaatuu puun kanssa, vastasi kuningatar. — Vähät\nmuusta, kunhan se vaan on täyttänyt tarkoituksensa.\n\n— Lähetä noutamaan Lauria. Arkkipiispa tuli.\n\n— Tässä näet murtuneen isän.\n\n— Niin, Jumala yksin voi teitä auttaa.\n\n— Kamalaa on juoda tämä kalkki, Lauri, kun omat lapset ovat sen\ntäyttäneet!\n\n— Kova on koetus, mutta se täytyy kantaa.\n\n— Että Cecilia, oma Ceciliani on tuottanut minulle tämän häpeän!\n\nKyyneleet alkoivat vieriä alas uurtuneita poskia.\n\n— Jumalan kiitos, että hän itkee! sanoi Katarina.\n\n— Niin, tyttärenne on rikkonut, mutta hän saattaa voittaa takaisin\nkunniansa.\n\n— Naisen kadotettua kunniaa ei koskaan voiteta takaisin.\n\n— Mutta katuvaiselle annetaan anteeksi hänen syntinsä ja silloin\npalaa kunniakin.\n\n— Kuinka minun vanhat aateliseni nyt mahtavat iloita: he totta\ntotisesti eivät kelpaa hyveen esikuviksi, mutta huonoa mainetta\npelkäävät he kuin kuolemaa... ja juorut, ne lentävät halki maiden ja\nkaupunkien ja minun ja tyttäreni nimeä tahrivat he loalla!\n\n— Niin, sieltäpäin ette löydä lohdutusta, mutta nostakaa silmänne\nrakastavaisen Luojanne puoleen: Hän ei tuomitse yksin sen mukaan,\nmitä silmien edessä on.\n\n— Mielelläni antaisin pois päivät, jotka vielä saan elää, jos siten\nvoisin tehdä hänet tahrattomaksi, niinkuin hän oli.\n\n— Nyt puhuu isänsydän... riisukaa päähänne turhamaisuus, ylpeys,\npurppuraryysyt; ojensihan pyhä Herrammekin kätensä syntiselle\nvaimolle, täytyyhän toki heikon ihmisen antaa anteeksi ja unohtaa.\n\n— Olet oikeassa, Lauri, se on velvollisuuteni. Hartioilleni on\nlaskettu raskas taakka, mutta minun täytyy kantaa se kristityn lailla.\n\n— Nöyrän kristityn lailla.\n\n— Niin, olen aina mielestäni seisonut askelta ylempänä kuin muut,\nmutta nyt on Herra lyönyt minut maahan ja minä taivun ristini alle\nja kiitän häntä siitä, että hän koettelemuksen kautta on minut\nnöyryyttänyt.\n\n— Hän lähetti lohdutuksen kalkin Getsemanen yrttitarhaankin.\n\n— Minä tiedän, että hän sen minullekin lähettää; minä tahdon,\nnoudattaen korkean mestarini esimerkkiä, sortumatta kestää loppuun\nasti.\n\nLauri painoi alas päätään.\n\n— Niin puhuu Kristuksen tosi seuraaja, lausui hän.\n\nJa Kustaa piti sanansa. Nurkumatta alistui hän nöyryytykseen ja\nvaikka hän muutamassa viikossa vanheni kymmeniä vuosia, niin oli\nhänen toimintansa yhtä reipas kuin ennen.\n\nHän olisi tahtonut pitää asian salassa, mutta Eerik oli\najattelemattomuudessaan tehnyt sen kuuluisaksi koko valtakunnassa.\nKuninkaan täytyi sentähden toimia suurimmalla ankaruudella ja ilman\nsääliä.\n\nCecilia vietiin heti Tukholmaan ja suljettiin huoneeseensa.\n\nPitkällinen tauti kytki hänet kolmeksi kuukaudeksi vuoteen omaksi.\n\nKreivi Juhanaa pidettiin kovassa vankeudessa, ankaran tarkastuksen\nalaisena.\n\nKatarina ja hänen miehensä eivät saaneet palata Tukholmaan, vaan\ntäytyi heidän jäädä Vesteråsin linnaan.\n\nKuningattaren rukousten tähden suostui Kustaa vihdoin ottamaan heidät\nvastaan.\n\nHe heittäytyivät hänen jalkainsa juureen ja rukoilivat armoa kreivi\nJuhanalle.\n\nMutta turhaan. Kuningas antoi heille jyrkän, kieltävän vastauksen.\nRikoksensa mukaan piti hänen saada rangaistus.\n\nLoukkaantunut isä näytti miltei aikovan rangaista häntä kuolemalla.\n\nMutta vähitellen oli Eerikille alkanut selvitä, ettei hänen\nmenettelynsä ollutkaan ollut aivan järkevä.\n\n— Niin, sanoi hän Maunulle, — aina käy hullusti, vaikka\ntarkoittaisin kuinka hyvää!\n\n— Tarkoituksemme oli hyvä, vastasi Maunu, — minä luulin meidän koko\najan menettelevän kuninkaan tahdon mukaan.\n\n— Välistä on ihmisellä liian paljon kunniantuntoa, välistä liian\nvähän, virkkoi Eerik katkerasti.\n\n— Koska on liian paljon?\n\n— Silloin kun tahtoo suojella omaa kuninkaallista kunniataan, vaikka\nvallan ohjat ovat toisen käsissä.\n\n— No koska sitte on liian vähän?\n\n— Silloin, kun ihminen nöyrtyy rakastettunsa edessä ja tahtoo mennä\nnaimisiin oman halunsa mukaan.\n\n— Tarkoitat prinsessa Elisabetia!\n\n— Maunu, sinä et käsitä, miten minä rakastan häntä. — Käsitän toki,\nsillä kyllä minä ne asiat ymmärrän.\n\nMutta miten sinä, Eerik, hallitsisit kahta valtakuntaa, jotka ovat\nniin kaukana toisistaan?\n\n— Toiseen pantaisiin varakuningas, ymmärrätkö?\n\n— Kuka siksi sitte tulisi?\n\n— Sinä esimerkiksi.\n\n— Kelpaisinko minä?\n\n— Kyllä, jos tottelisit käskyjäni.\n\n— Enkö minä aina tee niinkuin sinä tahdot?\n\n— Juuri siksihän minä eninten pidän sinusta.\n\n— Sanotaan että me luonteeltamme olemme toistemme kaltaiset.\n\n— Ehkä!\n\n— Ethän sinä siitä pahastu?\n\n— En suinkaan; tahdotko tulla Kalmariin?\n\n— Luuletko kuninkaan antavan lupaa?\n\n— Emme kysy häneltä.\n\n— Sinä vietät iloista elämää, Eerik!\n\n— Välistä oikein hurjaa! Jos minulla on hyvä hevonen, niin ratsastan\nkunnes se sortuu, jos joku palvelija jotakin laiminlyö, niin\npuhkaisutan hänellä silmän tai hakkautan poikki hänen käsivartensa ja\nkun olemme juoneet juovuksiin, niin pitäköön vain syrjäinen varansa!\n\n— Ei kiitos, Eerik, en minä tule!\n\n— Pelkäätkö, raukka?\n\n— Älä luule, mutta minä tahdon mielelläni hallita valtakuntaa, jos\nsinä sen toimen uskot minulle.\n\n— Ajatelkaamme nyt asiaa, mutta annappa minulle neuvo, miten\njärjestää tämä Cecilian asia?\n\n— En tiedä.\n\n— Äh, sinä olet huono neuvonantaja!\n\n— Kuuleppa, jos piirustaisit hänet ihanana Susannana kylpemässä?\n\n— Mitä tyhmyyksiä?\n\n— Tarkoitan, että niinkuin häntä syyttömästi paneteltiin, niin\nsisartammekin...\n\n— Ei kelpaa!\n\n— Ehkei!\n\n— Mutta ehkä tuumasta sentään jotakin voi tehdä.\n\n— No mitä?\n\n— Lyötän mitalin, jonka toiselle puolelle panetan Cecilian\nrintakuvan, toiselle puolelle kylpevän Susannan.\n\n— Erinomaista!\n\n— Mitalin tarkoitus on osoittaa, että Ceciliaa panetellaan yhtä\nsyyttömästi kuin muinoin ihanaa Susannaa.\n\n— Erinomaista, Eerik! Sinä olet aika sukkela!\n\n— Kunhan kuningas olisi samaa mieltä.\n\n— Kyllä hän tulee olemaan.\n\nVeljekset erosivat ja Eerik ryhtyi paikalla toteuttamaan sukkelaa\ntuumaansa.\n\nKun Itäfrieslannin vanha kreivitär sai kuulla, että suuri vaara\nuhkasi hänen rakkainta poikaansa, niin valtasi hänet sanomaton tuska\nja hän kääntyi paikalla kaikkien likiseudun saksalaisten ruhtinaiden\npuoleen rukoilemaan, että he toimittaisivat hänen poikansa vapauteen.\n\nJa nyt saapui Ruotsiin joukottain lähettiläitä pyytämään, että Juhana\narmoitettaisiin.\n\nKustaan täytyi vihdoin suostua; mutta ensin lähetti hän noutamaan\nkreivi Juhanaa, ja kuninkaan ja valtakunnan neuvoston läsnäollessa\nsai tämä juhlallisella valalla vannoa, että sekä hän että prinsessa\nCecilia olivat viattomat.\n\nPrinssit Eerik ja Maunu olivat läsnä valaa tehdessä.\n\nEerik oli saanut valmiiksi näyterahansa ja toivoi sillä voivansa\nlohduttaa kuninkaan vihaa.\n\nPidellen rahaa pienellä tyynyllä, teki hän syvän kumarruksen ja\nlausui, että hän tunnustaa liian suurella innolla puolustaneensa\nkuninkaan ja kuninkaallisen huoneen kunniaa... Nähdessään Cecilian\nkyyneleet ja kuninkaan surun, on hän tullut siitä vakuutetuksi, hänen\nsydämensä on heltynyt ja hän tahtoo nyt sovittaa, mitä on rikkonut.\n\n— Mitä tarkoittaa pitkä puheesi? kysyi kuningas pahaa aavistaen.\n\n— Olen tahtonut osoittaa, että Cecilia on viaton ja Pyhästä\nRaamatusta olen tavannut hänelle vastakuvan.\n\n— Mistä? kysyi kuningas säihkyvin silmin. Eerik ojensi hänelle\ntyynyn.\n\n— Kylpevän Susannan!\n\nKuningas otti rahan käteensä ja viskasi sen permannolle.\n\n— Vai ei mitta vielä ollut täysi? puhkesi hän puhumaan. — Vieläkö\noli pohjalla sappea, jota et jo ollut juottanut onnettomalle\nisällesi?... Oivallisesti suoritit viime retkesi! Minä uskoin\ntyttäreni haltuusi ja sinä paljastit maailmalle hänen häpeänsä ja\nhäväistyksensä... Salaa olet sinä vehkeillyt kapinallisten alamaisten\nkanssa, mutta mitä luulet siten voittavasi?... Minua et sinä syökse\nvaltaistuimelta; sinun aurinkosi ei nouse ennenkuin minun aurinkoni\non laskenut.\n\nEerik puri huultaan, mutta ei uskaltanut vastata.\n\nKuningas ilmoitti hänelle vielä, että hänen seuraavana päivänä piti\ntulla neuvostoon, ja sitte hän, kuninkaan viittauksesta, jätti\nhuoneen.\n\nEerikiä täytyy pitää mielipuolena, muutoin on mahdotonta häntä\nymmärtää.\n\nMielipuoli saattaa usein olla lahjakas ja opinhaluinen. Eerikin\nkehitystä seuratessa huomaa helposti, että häneltä puuttuu\nihmistekoja ohjaava järki. Siihen viittaavat hänen rajut, hurjat\nleikkinsä, hänen villi elämänsä Kalmarissa ja vihdoin hänen tavaton\nitserakkautensa ja ylimielisyytensä.\n\nHän antautui kokonaan hetken tunteen valtaan.\n\nDionysius Beureus, joka itse oli kalvinilainen, oli yllyttänyt häntä\nkosimaan Elisabetia ja tästä tuumasta piteli hän kiinni kourin\nkynsin, kunnes sen äkkiä kumosivat toiset päähänpistot.\n\nTätä kaikkea aavisti Kustaa hämärästi ja sentähden hän monasti\naikoikin eroittaa hänet valtaistuimesta, mutta sitte hän taas\nluuli näkevänsä valonvälähdyksiä ja huomaavansa, että Eerik oli\nymmärtäväinen ja huolellinen. Ja tieto siitä, ettei hän koskaan\nollut rakastanut tätä poikaa niinkuin muita lapsiaan, esti häntä\nryhtymästä toimenpiteisiin, joiden perusteena pääasiallisesti oli\nisänmaanrakkaus.\n\nHänen elämänsä viime aika oli surun aika, sillä hän tunsi, että\nriidat ja eripuraisuudet tulisivat hävittämään paljon siitä, mitä\nhän oli rakentanut, sekä johtamaan ulkonaisiin, ehkä sisällisiinkin\nsotiin ja tappeluihin.\n\nTässä suhteessa ei hän luottanut Juhanaankaan. Juhana vehkeili salaa\nsekä veljensä että puolalaisten kanssa. Vanha kuningas oli tiellä,\nnuoret halusivat koettaa voimiaan.\n\nAinoa, jolle hän täydellisesti uskoi huolensa, oli hurskas, lempeä\nkuningatar.\n\nViha ja nöyryys vaihtelivat Kustaan mielessä. Usein puhkesi hän\nsadattelemaan lapsiaan, milloin Eerikiä, milloin Juhanaa tai Ceciliaa.\n\nSeuraavana hetkenä koetti hän nöyrästi alistua kohtaloonsa.\n\nEräänä päivänä katseli hän taivaankaarta ja kiitti Jumalaa siitä,\nettä hänenkin ylpeä ja korskea mielensä nyt oli taipunut.\n\n— Ylpeät ja taipumattomat, lausui hän, — eivät tunne taivaan armoa\nja laupeutta.\n\nTähän aikaan sai hän tiedon rouva Kristina Gyllenstjernan kuolemasta.\n\nMonet, monet hänen rakkaistaan olivat menneet pois ennen häntä!\nEnsin Margareeta, sitte Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika;\nv. 1554 oli Lauri Siggenpoika Sparre, mies, joka sekä myötä- että\nvastoinkäymisessä oli osoittautunut uskolliseksi ystäväksi, kuollut.\nSitte Maunu Juhananpoika Natt och Dag, Aksel Bjelke ja vihdoin rakas\nJuhana Turenpoika Roos.\n\nMiltei yksin oli Kustaa jäänyt, vanhana honkana keskelle kasvavaa\nviidakkoa.\n\nHuolet ja lakkaamaton työ olivat vieneet hänen voimansa, ehkä ennen\naikojaan.\n\nHänen muistinsa heikkeni, hän unohti nimiä ja peruutti antamiaan\nkäskyjä.\n\nTämä teki hänet vieläkin levottomammaksi ja pian sairastui hän\ntautiin, josta tosin tointui, mutta joka sittemmin kuitenkin vei\nhänet hautaan.\n\nCeciliaa ei hän vielä ollut kysynyt eikä kukaan uskaltanut mainita\nhänen nimeään.\n\nNuori kreivi Juhana oli tehnyt vaaditun valan; hänen kasvoissaan oli\nsilloin ollut sellainen kauhun ja epätoivon ilme, ettei kukaan, joka\nhänet näki, saattanut häntä unohtaa.\n\nRaudat otettiin sitte pois sekä hänen käsistään että jaloistaan ja\nhän otti ne mukaansa sekä läksi kiireesti kotiin Itäfrieslantiin.\n\nKevytmielinen, huoleton nuorukainen muuttui vakavaksi, miettiväksi\nmieheksi. Hän pysyi koko ikänsä naimattomana, ja vältti naisten\nseuraa niin paljon kuin suinkin.\n\nKun Cecilia, naimisissa ollessaan, tuli sisartaan Katarinaa\ntervehtimään, niin matkusti hän pois, jottei hänen tarvitsisi häntä\nnähdä.\n\nHän eli hiljaista, vaatimatonta elämää ja suojeli mielellään\nhenkilöjä, joita vainottiin heidän uskonsa tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä v. 1559 läksi kuningas hovineen Upsalaan, viettääkseen\nsiellä joulun.\n\nMutta Katarina ei, niinkuin tavallisesti, saanut ottaa osaa\njuhlavalmistuksiin.\n\n— Ole sinä minun luonani, sanoi Kustaa, — tämä on viimeinen jouluni\nja virkistävää on minulle katsella suloisia kasvojasi. Olethan sinä\nniitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettäneet minua.\n\nKatarina ei koskaan vastustanut hänen tahtoaan, elihän hän ainoastaan\nhäntä varten.\n\nKolme nuorinta prinsessaa ja kohta kymmenvuotias Kaarle seurasivat\nheitä Upsalaan.\n\n— Mitähän tuosta pojasta tulee? sanoi Kustaa monasti\nkuningattarelle. — Hän ei ole missään suhteessa noiden toisten\nkaltainen.\n\nOmituisella ihailevalla rakkaudella kohteli hän isää. Saadakseen olla\nhänen luonaan, heitti hän mielellään leikkinsä, ja vaikka kuningas\npuheli asioista, joita ei hän laisinkaan ymmärtänyt, niin hänen\nsilmänsä vilkkumatta seurasivat häntä.\n\nKaarle oli luonteeltaan hiljainen ja umpimielinen, mutta jos Kustaa\nrupesi kyselemään hänen opintojaan, niin saattoi huomata, että hän\nteki parastaan, voidakseen antaa tyydyttäviä vastauksia rakkaan isän\nkysymyksiin.\n\nUsein sattui hän kuulemaan kiivaan sanakiistan Kustaan ja Eerikin tai\nJuhanan välillä.\n\nSilloin hän tarkkaavasti seurasi vivahduksia jokaisen kasvoissa\nja kuninkaan jäätyä yksin, laski hän kätensä hänen polvelleen tai\nsilitteli sitä rauhoittavasti, ikäänkuin sanoakseen: \"tapahtukoon\nmitä tahansa, mutta minä pysyn aina puolellasi\".\n\nHänen leikkinsä eivät olleet laisinkaan niin rajut kuin veljien\nleikit, mutta ruumiinharjoituksissa osoitti hän tavatonta voimaa ja\nkestävyyttä.\n\nTapansa mukaan kokosi kuningas tänäkin jouluna ympärilleen vieraita,\nmutta tällä kertaa olivat he kaikki joko vanhempia, kokeneita ystäviä\ntai aivan nuoria, nimittäin hovin nuorten ikäisiä, ja Kaarle lupasi\npitää heidät kurissa, jotteivät he teuhaisi ja huutaisi liiaksi.\n\nKuningas viihtyi niin hyvin, että hän viipyi Upsalassa helmikuun\nloppuun asti, jolloin hän läksi Strömsholmaan. Sinne oli\nhän rakennuttanut uuden säterikartanon ja sieltä läksi hän\nUlfvesundiin, joka sittemmin sai nimen Kungsör. Tänne kutsui hän\nuseita valtioneuvoksiaan. Oli saapunut monta kirjoitusta, joissa\nilmoitettiin, että Kristian II sukulaiset ja ystävät nyt ovat saaneet\npaljon liittolaisia, jotka aikovat sotavoimalla hyökätä Ruotsiin,\nvoittaakseen sen takaisin, jos mahdollista.\n\nUudenvuodenpäivänä v. 1559 oli Tanskan kuningas Kristian III kuollut\nja hänen poikansa Fredrik kohteli Ruotsia nurjamielisyydellä, joka\nei ollenkaan ollut sopusoinnussa kauniiden vakuutusten kanssa hyvän\nnaapuruussovun ja rauhan säilyttämisestä molempien maiden välillä.\n\nKustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa sotakunnossa.\n\nHän lähetti kirjeitä sekä voudeille että muille käskynhaltijoilleen\nSödermanlannissa ja Nerikessä, että koska nyt liikkuu niin pahoja\nhuhuja, niin on parasta, että he antavat panna olutta ja leipoa\nleiviksi niin paljon viljaa, varsinkin ylivuotista, kuin jokaiselta\nliikenee.\n\nHuhtikuun alussa läksi hän Julitaan, jonka luostari oli valmistettu\nkuninkaan asunnoksi.\n\nTäällä sairastui Kustaa äkkiä kovaan kuumeeseen, joka piti hänet\nvuoteen omana muutamia päiviä.\n\nKatarina ja Kaarle olivat miltei alituisesti hänen luonaan ja heidän\nhellän hoitonsa ansio oli, että hän niin pian parani. Syynä hänen\nsairastumiseensa oli nyt, kuten aina, Eerikin uhkamieliset kirjeet.\n\nKaikkiin isän nuhteisiin ja varoituksiin vastasi hän kovin,\nkiivain sanoin, aina muistuttaen, ettei isän sovi kirjoittaa\nperintökuninkaalle niinkuin hän kirjoittaa voudeilleen.\n\n\"Rakas poikani Eerik\", kirjoitti kuningas maaliskuun 25 päivänä\n1560, \"sinä lähetät meille paljon kirjoituksia, mutta Jumala tietää,\nettemme ilolla ole niitä lukeneet, vaan suurimmalla mielikarvaudella\nja sydämen surulla. Me varoitamme sinua Kristuksen piinan ja kuoleman\ntähden sekä sen rakkauden ja kuuliaisuuden nimessä, jolla kaikkien\nhurskaiden lasten tulee kohdella vanhempiaan, että luopuisit siitä\nkidutuksesta, jolla vanhaa isääsi raskautat ja vaivaat.\"\n\nNäitä kirjeitä kirjoittaessa vierivät tavallisesti kyyneleet alas\nhänen poskiaan.\n\nJa ainoastaan Katarinan hellät sanat ja hyväilyt houkuttelivat taas\nhymyn hänen huulilleen.\n\nTultuaan terveeksi, palasi hän perheineen Ulfvesundiin. Tämä\ntapahtui toukokuun 7 päivänä. Ulfvesundissa oli laivoja ja veneitä\nodottamassa; vanhan tavan mukaan läksi kuningas koko hovinsa kanssa\nsoutelemaan Mälarin kauniiseen saaristoon. Toukokuun 25 päivänä tuli\nhän Eskilstunaan.\n\nSamana iltana saapui prinssi Juhana kotiin ja otettiin vastaan\nerittäin ystävällisesti.\n\nHän palasi Englannista, veljensä kosimaretkeltä ja hänen\nkertomustensa mukaan näyttivät Eerikin naimapuuhat alkavan onnistua.\n\nMuutamia päiviä aikaisemmin, toukokuun 18 päivänä oli kuningas\nlaatinut kirjoituksen, jossa hän kutsui valtakunnan säätyjä kesäkuun\n16 päivänä kokoontumaan Tukholmaan, \"sillä\", sanoo kuningas, \"me\nolemme heikko ja iällinen ja kovat, tärkeät ajat ovat käsissä\".\n\nKesäkuun 16 päivänä illalla palasi kuningas Tukholmaan. Valtakunnan\nsäädyt sekä hänen poikansa olivat silloin jo siellä koolla.\n\nKaikki saivat käskyn kesäkuun 25 päivänä iltapäivällä saapua linnaan,\nsuureen valtiosaliin.\n\nSaapui paljon kutsumatontakin kansaa. Tuli maalaisia, kaukaa,\nkaikilta haaroilta, Taalaista ja Smålannista, Itä- ja\nLänsigötlannista, Södermanlannista ja Uplannista; joukossa kulki\nvanhoja sotamiehiä, sekä yhdellä että kahdella jalalla, porvareita ja\nkauppakaupunkilaisia, kuparivuoritilallisia ja merimiehiä, naisia,\nlapsia, nuoria ja vanhoja sekaisin.\n\nSama magneetti veti puoleensa heitä kaikkia.\n\nKyösti kuningas tahtoi lausua jäähyväiset kansalle.\n\nViimeistä kertaa korottaisi hän kirkkaan, sointuvan äänensä ja\njokainen oli rientänyt paikalle, saadakseen kuulla edes jonkun sanan.\n\n— Isoa tietä valtiosaliin! huusi muuan linnasotamies.\n\n— Sisään minä vaan tahdon! sanoi vanha taalalaisukko. — Kyösti\nkuningas ja minä olemme monta kertaa paiskanneet kättä.\n\n— Mitä siihen tulee, niin on hän taas monta kertaa syönyt minun\nvaatimattomassa pöydässäni, virkkoi lihava eukko.\n\n— Minun tyttäreni, huomautti muuan talonpoika, — naitti hän\npapille, ja lieneekö sitte tyttäreni ansio vaiko kuninkaan, mutta\nmiesten mies siitä pojasta on tullut.\n\n— Me taas olimme köyhiä kalastajia...\n\n— Niin, Vernanäsista!\n\n— Onko siellä tuttua väkeä?\n\n— Lauri Niilonpojan emäntä.\n\n— Herranen aika!\n\n— No, miten teillä nyt jaksetaan?\n\n— Ei ole valittamista!\n\n— Teitä taitaa olla aika monta?\n\n— Kyllä kaloja riittää.\n\n— Minä olin ihan ensimäisiä.\n\n— Vai niin!\n\n— Mieheni otti rahat kuninkaan omasta siunatusta kädestä.\n\n— Todellako!\n\n— Yhden lantin otin minä ja sitä olen säilyttänyt; se saa seurata\nminua hautaan asti.\n\n— Muistaako kukaan sitä Margareetaa, jonka kuningatar otti suojiinsa?\n\n— Tottakai... elääkö hän?\n\n— Elää ja elää oikein hyvin.\n\n— Toisiaanko?\n\n— Kuningatar lähetti hänet Gripsholman karjakartanoon ja opetti\nhänelle lehmänhoidon niin hyvin, että hän sitte sai opettaa muita;\nja kyllä hän siellä pitikin sellaisen siisteyden ja puhtauden,\nettä korkea herrasväki aina Gripsholmassa käydessään pyysi häneltä\nlypsymaitoa juodakseen.\n\n— Tyttö hänellä myöskin oli.\n\n— Kyllä, ja korea olikin kasvoiltaan. Joku korkea herra iskikin\nhäneen silmänsä, mutta kuningas teki niistä kaupoista lopun\nnaittamalla tytön hänen vertaiselleen.\n\n— Mitä te akat siinä rupattelette, huusi vanha sotamies, — eihän\ntuollaiset merkitse mitään sen rinnalla, mitä hän valtakunnan hyväksi\non tehnyt.\n\n— Minä olen suuren Kraavelin miehiä! huusi vanha, ahavoitunut\nmerimies.\n\n— Ei taitanut lopulta laivalla olla montakaan henkeä.\n\n— Niinpä niin, joka mies kaatui kunniansa puolesta!\n\n— Siinä taisi saksalainen saada selkäänsä.\n\n— Ja tanskalainen kanssa!\n\n— Ovat samaa maata!\n\n— Ankara herra on Kyösti kuningas ollut, virkkoi eräs vanha porvari,\n— mutta mies arvollensa, ja sellaisista sitä ruotsalainen sittenkin\npitää.\n\n— Vanha hän jo on, mutta paljon hän on saanut aikaan.\n\n— Mitenkähän olisikaan käynyt, jollei hän olisi ajanut\nlyypekkiläisiä satamistamme!\n\n— Entä tanskalaista!\n\n— Nyt olemme unionista vapaat.\n\n— Mikä hätänä, jos tanskalainen pitäisi rehellistä peliä, mutta se\nvehkeilee aina niinkuin pensaan takaa kurkottaen.\n\n— Loikoilee pensaassa vakoilemassa.\n\n— Mutta Kyösti kuningaspa raivasi pois pensaat ja aukealle ei\ntanskalainen koskaan antaudu.\n\n— Kuuletteko jo hänen ääntään salista? sanoi vanha bergslagilainen\ntalonpoika.\n\n— Toimitus ei vielä ole alkanut.\n\n— No sitte voin tässä kertoa, että olin halpa renki, kun hän tuli\nmeille käymään... korea hän oli katsella...\n\n— Eikö prinssi Juhana vaan ole yhtä lempeä ja korea?\n\n— Poikakukko hän on!\n\n— Hannun Kaisa taisi vähän ihastua, nauroi toinen bergslagilainen.\n\n— Sellainenhan akkaväen tapa on, virkkoi ensimäinen talonpoika,\npunastuen korvia myöten, — mutta pian hän siitä taudista parani.\n\n— Kyösti herra ei koskaan ole juossut akkaväen perässä.\n\n— Mutta sillä kertaa hän oli sitä tekemäisillään.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kertokaa, kertokaa!\n\n— Olettepa te nyt olevinanne uteliaat, nauroi talonpoika. — Kas,\nasianlaita oli sellainen, että hän oli meillä riihellä ja ja Kaisa\ntuli tuomaan olutta.\n\n— No, joiko hän?\n\n— Joipa kyllä ja minä myös, sillä tyttö tarjosi minulle vasta sitte\nkun hän oli saanut.\n\n— Olisiko pitänyt tarjota teille ensiksi?\n\n— Tietysti, sillä meillä oli jo silloin niinkuin yhteisiä kauppoja.\n\n— Entä kuningas?\n\n— Hän ei silloin ollut kuningas, vaan halpa riihimies, huomaa se!\n\n— Tyttö oli tarkkasilmäisempi.\n\n— Taisi olla, koska hän takin alta huomasi kultakauluksen.\n\n— Näkikö todellakin?\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— Ei mitään, tarjosi vaan aina ensinnä hänelle.\n\n— Niin minäkin olisin tehnyt.\n\n— Ja minä.\n\n— Tytöt ovat kaikkina aikoina olleet toistensa kaltaiset, mutta\nminä, joka en tietänyt, kuinka asianlaita oli, suutuin suuttumistani.\n\n— Entä sitte?\n\n— No niin, eräänä päivänä näin, että hän...\n\n— Mitä, mitä?\n\n— Kietoi kätensä tytön vyötären ympäri.\n\n— Suuteliko kanssa?\n\n— Ei, mutta silitti poskea.\n\n— Oliko se sitte niin pahoin tehty?\n\n— Minä suutuin niin että sanoin hänelle, että jos hän sen vielä\nkerran tekee, niin isken kirveeni hänen kalloonsa, jotta se hajoaa\nkaikkiin ilmansuuntiin.\n\n— Senkin karhua!\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— \"Ole huoleti, Antti\", sanoi hän, \"en tee sitä toista kertaa\".\n\n— No, pitikö sanansa?\n\n— Kyllä, ensimäisenä päivänä.\n\n— Joko toisena suuteli?\n\n— Tai kävi kiinni vyötäreen?\n\n— Ei, hän läksi tiehensä.\n\n— Suuttuiko?\n\n— En tiedä.\n\n— Mitä Kaisa arveli?\n\n— Oli vihoissaan neljätoista päivää.\n\n— Minäkin olisin suuttunut.\n\n— Minä en ikinä olisi suonut anteeksi.\n\n— Kaisa sai markkinoilla silkkihuivin ja sitte unohti hän koko asian.\n\n— Sitä en usko.\n\n— Kysy häneltä, tuossahan hän seisoo.\n\nKaikki kääntyivät nyt katsomaan rotevaa, noin viidenkymmenen vanhaa\nnaista. Hän oli hyvissä vaatteissa ja sangen miellyttävän näköinen.\nSeisoen miehensä takana, oli hän tuontuostakin tuupannut tätä\nkäsivarteen, mutta saamatta häntä taukoamaan. Äkkiä punastui hän\nkorviin saakka ja kääntyi pois.\n\nKukaan ei uskaltanut häntä puhutella. Talonpoikaa, joka oli aika\nveitikka, huvitti keskustelu suuresti.\n\n— Sano sinä heille, muoriseni, että aikoja sitte olet unohtanut koko\nharmin.\n\n— Sepä olisikin ilmeinen valhe. Kaikki nauroivat.\n\n— Et ainakaan koskaan ole kertonut mitään.\n\n— Mitä minä siitä olisin kertonut, tiesin mitä tiesin.\n\n— Et tietänyt mitään!\n\n— Tiesinpä, koska kerran näytin hänelle tietä. Miehen silmät menivät\nselälleen.\n\n— Sitä et koskaan ole kertonut.\n\n— Pitäisikö minun sitte kaikki kertoa.\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— Kehui kelpo tytöksi ja antoi minulle...\n\n— Antoiko jotakin? kirkasi talonpoika.\n\n— Antoipa kyllä, tämän kultaisen sydämen.\n\nSe riippui nauhassa kaulalla ja nainen otti sen esiin ja näytti sitä.\n\n— Tuota on hän pitänyt salassa kolmekymmentäviisi vuotta, puhui\ntalonpoika.\n\n— Hänen on kai pitänyt varoa sinun mustasukkaisuuttasi!\n\n— No mitä annoit sinä hänelle? huusivat useat.\n\n— Kai suudelman? virkkoi talonpoika vihoissaan.\n\n— Olisinpa mielelläni antanut sen.\n\n— Minä en ollut estämässä!\n\n— Hän ei pyytänyt suudelmaa. Kaikki nauroivat.\n\n— Se se vasta on kuningas, huudahti merimies, — joka ei jahtaa\nnaisiamme! Eläköön hän sata, kaksisataa, kolmesataa, ei, tuhat vuotta!\n\nTaas purskahtivat kaikki nauruun.\n\n— Tahdotteko tulla tänne, täällä kyllä kuulee, vaikkei näe, sanoi\nlinnasotamies, avaten oven ahtaaseen käytävään, josta viiston kulman\nohi saattoi nähdä valtiosaliin.\n\nKysyi vielä, tahtoivatko he!\n\nKoko joukko ryntäsi käytävän suulle, sulloutuen niin tiheään kuin\nsuinkin.\n\nKomea näky heille avautuikin.\n\nKoko suuri sali oli täynnä ihmisiä. Tuolla istuivat valtakunnan\nherrat ja neuvosto, tuolla kuningatar, suloisena, ihanana, mutta\nvakavana ja kalpein kasvoin; hänen rinnallaan istuivat prinsessat\nAnna, Sofia ja Elisabet, kukoistavina, kauniina.\n\nHeidän takanaan olivat kaikki hovin naiset.\n\nArkkipiispa, piispat, pappeja ja virkamiehiäkin oli läsnä.\n\nSitäpaitsi oli maaseudulta saapunut joukko ylhäisiä ja korkeita\nrouvia.\n\nMutta näiden takana aaltoili, hirveästi ähkyen ja tuuppiellen\nkansanjoukko; jokaisen kasvoilta tippui hiki, mutta senhän ilolla\nkesti, sillä viimeisen kerranhan rakastettu kuningas oli esiintyvä\nkansansa keskuudessa.\n\nSiellä ylenivät bergslagilaisten ja taalalaisukkojen päät muita\nkorkeampina, siellä vilkuttelivat smålantilaiset silmiään, antamatta\nniiden hetkeäkään tähdätä samaan kohtaan; tuossa seisoivat hartevat\nitägötlantilaiset, tyyninä, liikkumattomina, antautuen aaltoilevan\njoukon vietäviksi. Ja sieltä täältä pisti esiin naisen pää, milloin\nkorkealta, milloin alempaa, keskeltä miesten parvea, hikisenä ja\nhelakkaposkisena.\n\nOli salissa myöskin joukko uteliaita tai innokkaita ulkomaalaisia,\njotka hoveihinsa tahtoivat viedä tietoja Europan senaikuisesta\nsuurimmasta hallitsijasta, satumaisesta Kustaa Vaasasta, jonka\nkummallisista elämänvaiheista koko maailma puhui.\n\nÄkkiä täytti hyminä suuren salin.\n\nKuningas astui sisään ja häntä seurasivat hänen neljä poikaansa.\n\nKuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!\n\nHän nousi ja istuutui valtaistuimelle. Vanhemmat pojat asettuivat\nhänen vasemmalle puolelleen, nuorin, kymmenvuotias Kaarle, jäi isän\njalkojen juureen.\n\nVilkkumatta katselivat kaikki kuninkaaseen.\n\nVanhanakin oli hän vielä kookas ja komea kuninkaallisessa puvussaan,\nkruunu painettuna valkeille kiharoille, pitkä, hopeankarvainen parta\nriippumassa alas rinnalle.\n\nJa kaunis oli nuorten poikien parvi hänen vieressään. Mutta kuka\nheistä on seuraava isän jälkiä, kuka tuottava maalleen kunniaa ja\nsiunausta?\n\nOnneksi ei kuningas eikä hänen kansansa saattaneet nostaa\ntulevaisuuden huntua, he eivät saaneet tietää kuinka Kustaan työtä\njärkytettäisiin ja kuinka vihdoin, kun vaara olisi saavuttanut\nhuippunsa, nuorin poika, hän, joka nyt seisoi isän jalkain juuressa,\nlapsellisen viattomasti katsellen suurta seuraa, olisi perikadosta\npelastava isän elämäntyön.\n\nTerävästi katseli kuningas, niinkuin hänen tapansa oli, ympärilleen,\njoka taholle.\n\nSitte rupesi hän puhumaan.\n\nAlussa hänen äänensä hiukan vapisi, mutta pian paisui se täyteen\nvoimaansa.\n\nHän kiitti säätyjä siitä, että ne olivat noudattaneet hänen kutsuaan,\nmuistutti niille, missä sorrossa ja kurjuudessa vieraat kuninkaat,\nvarsinkin viime aikana julma tyranni kuningas Kristian, olivat\npitäneet valtakuntaa ja että Jumala hänen, Kustaan, kautta, oli\nkatsonut hyväksi vapauttaa maan hänestä.\n\n\"Sentähden tulee meidän, sekä ylhäisten että alhaisten, herrojen ja\npalvelijoiden, vanhojen ja nuorten, aina muistaa hänen jumalallista\napuaan. Sillä kuinka olisin minä saattanut karkoittaa sellaisen\nmahtavan herran, joka hallitsi kolmea valtakuntaa ja jonka likeisiä\nsukulaisia olivat keisari ja Europan mahtavimmat ruhtinaat! Sellaista\nkunniaa en edes uneksinut, kun metsiin ja autioihin erämaihin\npakenin vihollisen veristä miekkaa. Mutta Jumala ryhtyi työhön,\notti minut aseekseen, jonka kautta hänen kaikkivaltaisuutensa oli\ntuleva ilmoitetuksi, ja syystä saatan minä verrata itseäni kuningas\nDavidiin, jonka Jumala pienestä paimenpojasta korotti koko kansan\nkuninkaaksi.\"\n\nTässä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta pian alkoi hän taas\nsyvällä lämmöllä:\n\n\"Minä kiitän teitä, uskolliset alamaiset siitä, että olette tahtoneet\nkorottaa minut kuninkaalliseen korkeuteen ja kuninkaallisen\nhuoneenne kantaisäksi. Vielä kiitän teitä siitä uskollisuudesta ja\navuliaisuudesta, jota olette minulle osoittaneet hallitukseni aikana.\"\n\n\"Jumala on tänä aikana antanut puhtaan ja selkeän sanansa tulla\nmaahan, niinkuin hän myös ajallisilla lahjoilla runsaasti on\nsiunannut valtakuntaa, kuten jokainen näemme. Sentähden tulee\nmeidän, hyvät miehet ja alamaiset, suurimmalla nöyryydellä ja\nkiitollisuudella antaa Jumalalle kunnia.\"\n\n\"Tiedän kyllä, että monen mielestä olen ollut ankara kuningas.\nMutta aika on tuleva, jolloin Svean lapset tahtoisivat nostaa\nminut haudastani, jos voisivat. En kuitenkaan häpeä tunnustaa\ninhimillistä heikkouttani ja puutteellisuuttani, sillä eihän kukaan\nole täydellinen ja nuhteeton. Sentähden pyydän teitä uskollisina\nalamaisina Kristuksen tähden antamaan anteeksi puutteet, jotka\nhallituksessani ovat olleet. Tarkoitukseni on aina ollut valtakunnan\nja sen asujainten onni. Harmaat hapseni ja uurtunut otsani kyllä\ntodistavat, että neljäkymmenvuotisen hallitukseni aikana olen saanut\nnähdä paljon vaivaa, huolta ja kärsimystä.\"\n\n\"Tiedän, että ruotsalaiset ovat taipuvaiset pian suostumaan, mutta\nmyöhään punnitsemaan. Aavistan myöskin, että tulevaisuudessa monet\nharhahenget ovat nousevat. Sentähden pyydän ja varoitan teitä:\npysykää lujasti kiinni Jumalan sanassa ja hyljätkää kaikki mikä\nsotii sitä vastaan. Olkaa esivallalle kuuliaiset ja keskenänne\nyksimieliset. Minun aikani on pian loppuva, tunnen sen kaikkinaisista\nmerkeistä. Sentähden olen antanut laatia testamenttini, joka tässä\nteille luettakoon.\"\n\nKun testamentti oli luettu ja säädyt olivat sen hyväksyneet, ynnä\nvalalla vahvistaneet, nousi kuningas ja lausui:\n\n\"Pian olen ylimäisen kuninkaan jalkain juuressa tekevä tiliä Svean\nvaltakunnan ihanasta, katoavaisesta kruunusta. Seuratkaa minua\nsilloin uskollisilla esirukouksillanne, ja kun olen ummistanut\nsilmäni, niin antakaa tuhkani levätä rauhassa!\"\n\nSitte nosti hän kätensä ja siunasi viimeisen kerran kansansa.\n\nTuo iäkkäisyydessäänkin mahtava olento, hänen voimakas,\nmielenliikutuksesta hiukan värisevä äänensä, tieto siitä, että\nrakastettu kuningas viimeisen kerran on kansansa joukossa, kaikki\nvaikutti, että kansan valtasi syvä mielenliikutus.\n\nIhmiset itkivät ja nyyhkyttivät niin, että tuskin saattoi kuulla mitä\npuhuttiin.\n\nMonasti oli tuo sointuva ääni vallan ja voiman päivinä puhutellut\nRuotsin miehiä. Talonpojista muisti moni, kuinka, kun kuningas\nvaltiopäivillä oli pannut virkamiehensä esittämään asioita, kansa\nyksimielisesti oli ruvennut huutamaan ja pyytämään, että kuningas\nitse puhuisi. Ja kun hän sitte täytti heidän pyyntönsä, niin tulivat\nsanat niin keveästi hänen huuliltaan, että jokainen huomasi, ettei\npuhuminen tuottanut hänelle vähääkään vaivaa.\n\nNojautuen molempiin vanhimpiin poikiinsa oli kuningas hitaasti\nalkanut poistua huoneesta.\n\nOvella hän kääntyi, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja\nviimeisen kerran hän nyt tervehti rakasta ruotsalaista kansaansa.\n\nItkien ja lausuen tuhansia siunauksia seurasi joukko niin kauvan kuin\nsuinkin hänen harmaata päätään.\n\nKuninkaan noustessa oli kuningatarkin noussut ja rientänyt pois,\nvoidakseen olla kuningasta vastassa hänen huoneissaan.\n\nMutta siellä oli sillaikaa sattunut aivan toisellainen kohtaus.\n\nKolme kuukautta oli prinsessa Cecilia häilynyt elämän ja kuoleman\nvälillä. Ainoastaan kuningatar oli joskus salaa käynyt häntä\ntervehtimässä, muuten ei kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä.\nKuningas oli kieltänyt heitä menemästä.\n\nCecilia oli uskottu lääkärinsä ja imettäjänsä hoitoon, muuten oli hän\nusein yksin.\n\nEnsi aikoina ei lian huomannut juuri mitään, mutta ruvetessaan\nparanemaan, alkoi hän ihmetellä ja kysellä, miksei kukaan tule häntä\nkatsomaan.\n\nHän sai kysymyksiinsä vältteleviä vastauksia.\n\nVihdoin heräsi muisti ja senjälkeen ei hän pitkiin aikoihin puhunut\neikä syönyt.\n\nMutta nuoruuden voima voitti hänen vastustuksensa ja jota\nterveemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän alkoi vaatia.\n\n— Te kiusaatte ja kidutatte minua, huudahti hän, — minä en enään\nkärsi tätä!\n\nHädissään kääntyi imettäjä kuningattaren puoleen. Kuningatar tuli\nkuninkaan tietämättä. Ja hän ilmoitti Cecilialle, että häntä\nkuninkaan käskystä pidettiin muista erillään.\n\n— Kuinka kauvan tätä kestää? kysyi Cecilia hämmästyneenä.\n\nSitä ei kukaan tietänyt, sillä kukaan ei ollut uskaltanut edes lausua\nCecilian nimeä.\n\nCecilia lyyhistyi läjään.\n\nEräänä päivänä näki hän suurten kansanjoukkojen likenevän linnaa ja\nkuuli niiden äänten hyminän. Mitähän tämä tiesikään?\n\nHän kysyi hoitajattareltaan, eikä päästänyt häntä rauhaan, ennenkuin\nsai vastauksen.\n\nKuningas oli lähettänyt sanan, että hän valtiosalissa tahtoo lausua\nkansalle jäähyväiset.\n\n— Jäähyväiset, miksi tahtoo hän lausua jäähyväiset?\n\n— Hän tuntee olevansa vanha ja väsynyt!\n\n— Vanha! Vanhana ei Cecilia koskaan ollut häntä nähnyt, eikä\nväsyneenäkään. Hän ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan.\nHetkiseksi jäi hän seisomaan, ikäänkuin hän olisi siihen paikkaan\nkivettynyt, mutta sitte pääsi häneltä läpitunkeva huuto... — Minäkö\nolen siihen syynä!\n\nJa vaikeroiden heittäytyi hän permannolle.\n\n— Siunattu lapseni, ole toki järkevä, menen paikalla noutamaan\nlääkäriä.\n\nImettäjä riensi pois ja Cecilia, nähden oven jääneen auki, karkasi\nmyrskytuulen lailla alas portaita, kautta käytävien ja huoneiden;\nsattumalta ei hän tavannut ketään, vaan pääsi suoraan kuninkaan\nhuoneeseen. Kuinka joka esine siellä oli tuttu... ja samalla tuntui\nkaikki niin oudolta ikäänkuin hän ainoastaan unissaan olisi täällä\nkäynyt... Tuossa isän tuoli, jossa hänen aina oli tapana istua.\n\nMonta, monta kertaa oli Cecilia siinä ollut hänen polvellaan,\nkäsivarret kietoutuneina hänen kaulaansa!\n\nTai hänen jalkainsa juuressa kosketellut luutun kieliä... Tuossa oli\nluuttu, rakas vanha luuttu, mutta aivan tomuisena. Varmaan ei hän\nollut siihen koskenutkaan senjälkeen kuin Cecilia läksi.\n\nEikö hän enään koskaan saisi kuulla \"Pikku Kaaria\", tai laulua \"neiti\nse tahtoi kirkkohon mennä\", tai Lutherin ihanaa virttä \"Jumala ompi\nlinnamme!\" Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. \"Voi minua kurjaa,\nkurjaa lasta, isäni ei koskaan suo minulle anteeksi, suoneeko\nJumalakaan!\" Ja epätoivon tuskissa heittäytyi hän lattialle.\n\nSiinä tapasi hänet kuningatar.\n\n— Nouse Jumalan tähden ylös, Cecilia, virkkoi hän, — kuningas tulee!\n\n— Antakaa minun vaikka vain vilahdukselta nähdä hänen rakkaat\nkasvonsa, kuulla vaikka ainoan sanan hänen suustaan, rukoili hän\ntuskallisesti.\n\nKatarina talutti hänet kiireesti syrjemmälle. Ovi avautui ja kuningas\npoikineen astui sisään. Kuningatar astui heitä vastaan ja tarjosi\nhänelle tukeaan.\n\n— Kiitos, mieleni virkistyy aina, kun sinut näen. Väsyneenä vaipui\nhän tuoliin.\n\n— Ota pois kruunu, se painaa päätäni. Katarina teki sen paikalla.\n\nPrinssit olivat huomanneet Cecilian, hänen kalpeat, surun kalvamat\nkasvonsa melkein pelästyttivät heitä. Kuningattaren viittauksesta\nkatosivat he viereisiin huoneisiin.\n\n— Ota manttelikin! Kuningatar riisui sen kevein käsin.\n\n— Onko nyt helpompi?\n\n— Kiitos. Nyt olen riisunut yltäni kaiken maallisen kunnian ja\nloiston, nyt en maailman silmissä ole suurempi kuin vähäpätöisin\nalamaisistani. Mutta mikä on suhteeni Jumalaan, ansaitsenko hänen\nsuuren armonsa ja laupeutensa?\n\n— \"Jolla mitalla me mittaamme, pitää meillekin naitattaman ja\nniinkuin me anteeksi annamme, pitää meillekin anteeksi annettaman!\"\n\nNäin lausuen talutti kuningatar esiin Cecilian, joka heittäytyi\nkuninkaan jalkain juureen.\n\n— Cecilia! huudahti kuningas, kätkien kasvot käsiinsä.\n\n— Hän on kärsinyt paljon, suo hänelle anteeksi, pyysi kuningatar\nliikutetuin mielin.\n\n— Minä olen syntiä tehnyt Jumalan ja sinun edessäsi enkä ansaitse\nanteeksiantoa. Anna minun kuolla tähän jalkaisi juureen! rukoili\ntyttö.\n\nPitkän aikaa istui Kustaa vaiti, taistellen kovaa sisällistä\ntaistelua. Vihdoin hän syvällä hellyydellä lausui:\n\n— Cecilia!\n\n— Isä! vastasi tyttö, nostaen silmänsä.\n\n— Onneton lapsiraukkani! lausui Kustaa, avaten hänelle sylinsä.\n\n— Oi Jumala, Jumala!\n\nTyttö vaipui hänen syliinsä.\n\n— Emme enään ajattele menneisyyttä, puheli Kustaa hyväillen, —\nkuinka sinä olet kalpea, lapseni!\n\n— Pääasiallisesti siksi, että niin olen kaivannut sinua!\n\n— Emme enään eroa!\n\n— Sitte palaa kyllä terveys ja elämänhalu, mutta miksi on partasi\nkäynyt niin valkeaksi, isä?\n\n— Elonaika on käsissä, ilta joutuu.\n\n— Ei, ei, älä mene luotani, sinun kanssasi vaipuu hautaan minunkin\nelämäni aurinko, sitte ei enään ole ketään, joka rakastaisi minua\nja jota minä rakastaisin, siipeen ammutun linnun lailla olen minä\nhyppelevä oksalta oksalle, etsivä pesää, mistään löytämättä kotoa,\njoka minulle sopisi ja jossa viihtyisin, ilman sinua ei ole minulle\nmissään kotia eikä rauhaa, oi isä, isä, älä mene pois luotani!\n\nHän väänteli käsiään hyljätyn, epätoivoisan lailla. Kuningatar koetti\nhäntä lohduttaa ja huomautti hänelle, että hän tekee kuninkaan\nlevottomaksi.\n\nÄkkiä astui Eerik malttamattomana huoneeseen, ikävä, että hänen\ntäytyi katkaista keskustelu, mutta hän piti velvollisuutenaan\nilmoittaa säädyille, että hän pian aikoo lähteä Englantiin; jos\nkuninkaan tila sillaikaa huononisi, niin voisihan Juhana ottaa\nkäsiinsä hallituksen ohjat.\n\n— Missä sinä säädyille aiot esittää asiasi?\n\n— Suurkirkossa, huomenna.\n\n— Joko he ovat saaneet käskyn saapua?\n\n— Jo, minusta tuntui tarpeelliselta antaa se.\n\nKustaa tukahdutti huokauksensa.\n\n— Tee niinkuin hyväksi näet, sanoi hän.\n\nSeuraavana päivänä pidettiin todellakin aiottu kokous Suurkirkossa.\n\nEerik kertoi aikovansa mennä naimisiin Englannin kuningattaren\nElisabetin kanssa ja huomautti, että hänen persoonallisesti täytyy\nolla läsnä, kun asia lopullisesti ratkaistaan.\n\nPoissaolonsa ajaksi määräsi hän valtionhoitajaksi veljensä Juhanan,\njoka vilkkaasti avusti veljeänsä, tämän esittäessä asiaa säädyille.\n\nKuningas oli koko ajan vastustanut tätä retkeä, nyt oli hän antanut\nsuostumuksensa. Ensin oli Eerikin sentään pitänyt allekirjoittaa\nkuningas Kustaan laatima avoin kirje, jossa turvattiin muutamat\nRuotsin valtakunnalle tärkeät kohdat, siltä varalta, että naimakaupat\nonnistuisivat.\n\nElokuun neljäntenätoista päivänä jätti Eerik hyvästi isänsä,\nlähteäkseen Elfsborgiin; laivasto, joka oli vievä hänet Englantiin,\nodotti siellä.\n\nSinä päivänä tunsi kuningas olevansa hyvin heikko, ero\nkiittämättömästä pojasta koski häneen kovasti.\n\nItse sanoi hän taudistaan, että se oli seuraus paljoista huolista ja\nliiasta puhumisesta.\n\nSeuraavana päivänä piti hänen panna vuoteen omaksi.\n\nAlussa oli tauti sama kuin ennen, mutta sitte se paheni, eikä sitä\nenään saatu hillityksi.\n\nKahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä kutsutti hän luokseen\npoikansa, kehoitti heitä yksimielisyyteen, muistuttaen, kuinka Maunu\nLatolukon pojat keskinäisellä kateudellaan syöksivät valtakunnan\nonnettomuuteen ja kuningashuoneen perikatoon.\n\n— Jos te tahdotte pysyttää kruunun sukunne hallussa, lausui hän, —\nniin kunnioittakaa ja totelkaa sitä, joka sitä kantaa ja katsokaa\naina toistenne parasta.\n\nKuninkaan sairastuessa oli hänen lääkärinsä, Le Palu, matkalla;\nkuningas kutsutti sentähden luokseen rippi-isänsä, mestari\nJohanneksen, mutta tämä rupesi paikalla saarnaamaan, että kuninkaan\ntulee pysyä kärsivällisenä.\n\nKuningas keskeytti hänen puheensa ja pyysi, että hän mieluummin\nantaisi lääkkeitä hänen kipeälle vatsalleen ja polttavalle päälleen.\n\nMaisteri teki mitä taisi, mutta mikään ei auttanut.\n\nSeuraavana päivänä tuli Le Palu, mutta hänkään ei onnistunut paremmin.\n\nKuningas lasketteli sellaisia pilapuheita heidän\ntaitamattomuudestaan, että läsnäolijoiden täytyi nauraa.\n\nSairautensa aikana oli kuningas usein kiivas ja epätasainen\nmieleltään.\n\nKatarina ei koskaan jättänyt häntä, yöt päivät vietti hän hänen\nvuoteensa ääressä.\n\nCecilia ja hänen sisarensa tulivat usein huoneeseen, mutta kuninkaan\ntyytymättömyys karkoitti heidät pian, kukaan ei osannut olla hänelle\nmieliksi.\n\nEräänä päivänä turhaan odotettuaan heitä, lausui hän:\n\n— Lapseni pelkäävät minua!\n\n— Älkää puhuko niin, herra, sanoi kuningatar, — he kyllä mielellään\nolisivat täällä, mutta teidän armonne vihastuu heti ja lausuu heille\nkovia sanoja; silloin he itkien pakenevat, peläten, etteivät saata\nolla isänsä mielen mukaan.\n\nEnnen sairastumistaan oli hän itse määrännyt, kuinka maisteri\nJohanneksen tulisi valmistaa häntä kuolemaan.\n\nSyyskuun 23 päivänä yllätti hänet kova taudinpuuska ja hän tahtoi\nripittää itsensä.\n\nKauvan ja vakavasti kuvaili Johannes silloin hänelle hänen\ninhimillistä epätäydellisyyttään.\n\n— Nyt, keskeytti hänet kuningas äkkiä, — olet jo tarpeeksi kauvan\nteroittanut minulle lakia, ehkä jo evankeliumilla lohduttaisit\nkärsivää omaatuntoa.\n\nSitte otti hän ehtoollisen, armahti vangit, jotka olivat tuomitut\nvelkavankeuteen ja kehoitti poikiaan lujasti pysymään uskossa ja\nkeskinäisessä rakkaudessa, sillä se oli hänestä pääasia.\n\n— Muistakaa, lausui hän lopuksi, — että ihminen on ihminen, kun\nnäytelmä on lopussa, niin olemme kaikki yhden vertaiset.\n\nMyöhemmin kertoi hän herttua Juhanalle tehneensä synnintunnustuksensa.\n\nTämä pyysi häntä lujasi pysymään siinä.\n\nNyt viittasi kuningas, että hänelle annettaisiin kynä, ja hän\nkirjoitti:\n\n\"Kerran puhua ja sanassaan pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua.\"\n\nKäsi ei enään jaksanut kirjoittaa loppuun tuttua sananpartta.\n\nHerttua Juhana otti paperin talteensa, mutta opin hän unohti.\n\nLääkärit, Upsalan kirkkoherra Martti, valtioneuvos Sten Lejonhufvud,\nrippi-isä Johannes ja arkkipiispa Lauri Pietarinpoika olivat\nvuorotellen kuninkaan huoneessa; kuningatar Katarina oli lakkaamatta.\n\nHän kesti aivan ihmeteltävällä voimalla. Kaikki pelkäsivät että hän\nsairastuisi.\n\nKun hän syyskuun 27 päivänä kysyi lääkäriltä miten kuninkaan oli, sai\nhän vastauksen, että nyt on kaikki toivo turha.\n\nTämä tieto koski häneen niin, että hän sairastui, mutta kuninkaan\nhuonetta ei hän millään ehdolla tahtonut jättää, hän antoi nostaa\nvuoteensa hänen huoneeseensa ja lepäsi siinä, silmät lakkaamatta\nseuraten kuningasta.\n\n28 päivänä lepäsi hän äänetönnä, liikkumattomana eikä tahtonut\nnauttia mitään lääkkeitä. Vihdoin viittasi hän rippi-isälleen, että\ntämä puhuisi.\n\nSeuraavan yön oli hän horrostilassa ja liitti usein kätensä ristiin\nkuin rukoillakseen. Tuontuostakin kumartui maisteri Johannes\nkuiskaamaan hänelle lohdutuksen sanoja Pyhästä Raamatusta.\n\n— Turha on, virkkoi aamupuoleen Sten Lejonhufvud, — puheenne. Ei\narmollinen herramme enään kuule.\n\n— Minä puolestani luulen, että hänen armonsa aivan hyvin ymmärtää\nminut.\n\nSamassa kumartui hän kuninkaan puoleen ja lausui:\n\n— Uskotteko Jesukseen Kristukseen ja kuuletteko puheeni? Antakaa\nmeille joku merkki.\n\nKaikkien hämmästykseksi vastasi kuningas korkealla, selvällä äänellä:\n\n— Kyllä.\n\nHetkisen perästä, kello 8 aamulla, P. Mikon päivänä, sunnuntaina\nsyyskuun 29:nä vuonna 1560 veti hän viimeiset hengenvetonsa.\n\nJoulukuun 21 päivänä laskettiin kuningas Kustaan ruumis ynnä hänen\nmolempien puolisovainajiensa ruumiit hänen oman määräyksensä mukaan\nUpsalan tuomiokirkon ylimpään kuoriin, pääalttarin luo; siinä olikin\narvokas lepokammio kuninkaalle, jonka nimi, hänen inhimillisistä\nheikkouksistaan ja puutteistaan huolimatta, kuitenkin on pysyvä\nkuolemattomana, sentähden että kuningas Kustaa uhrasi koko elämänsä\nja kaikki voimansa Ruotsin maan ja kansan hyväksi.\n\nHän täydensi ja kruunasi Engelbrektin ja Sturein työn. Hänen\nlaskemalleen perustukselle ovat vuosisadat rakentaneet ja voi meitä,\njos joskus laskemme toisia perustuksia, sillä, sanoo Geijer Kustaa\nVaasalle:\n\n    Kansalle kiihtyneelle\n    sa rauhan toit, sen kahleet katkoit.\n    Sua vaikka pelkäs ruotsalainen\n    kuin isää ankaraa,\n    niin vapahana miesnä\n    hän kättäs suuteli.\n\nNäihin sanoihin tuntuu suuri kuningas itse vastanneen:\n\n    Kuningas kova vaikka\n    ma olinkin, niin muistot sentään jäävät\n    minusta rakkahat.\n    Ja tuleva on aika,\n    kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain\n    mun, jos vaan voisivat.\n\n\n\n"]