[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4nFNYR6GZQc7hpktLIGb9-JvypGw0XDb3K7kdlvLOPw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2856,"Punanen lippu ynnä pari muuta kertomusta","Sarvela, Heikki (oik. Hornborg, Karl Henrik)",1853,1921,"2856-sarvela-heikki-punanen-lippu-ynna-pari-muuta-kertomusta","2856__Sarvela_Heikki__Punanen_lippu_ynnä_pari_muuta_kertomusta",null,"novelli",[],[],"fi",1898,5578,33024,false,72606,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Punanen lippu : ynnä pari muuta kertomusta\" by Karl Henrik Hornborg is a collection of short stories written in the late 19th century. The book primarily explores the lives and challenges of ordinary people, reflecting on themes of loss, responsibility, and the pursuit of happiness. Through the characters and their experiences, Hornborg delves into the human condition within the societal context of that era.  The collection comprises three stories featuring diverse characters and situations. In \"Punanen lippu,\" a railway guard grapples with the tragic relationship with his wayward son, culminating in a heartbreaking incident involving a train. \"Testamentti\" explores themes of inheritance and the legacy of hard work, focusing on a deceased man's will that reveals familial tensions among his heirs. Lastly, \"Onnen saari\" depicts the fruitless quest for happiness as people yearn to reach an elusive paradise, only to discover the significance of self-effort and personal journey. Each narrative presents poignant insights into the struggles and aspirations of its characters, making the collection a resonant exploration of life’s challenges. (This is an automatically generated summary.)",[],221,"Kolmesta kertomuksesta koostuva novellikokoelma sisältää tarinat Punanen lippu, Testamentti ja Onnen saari. Nimikertomus kuvaa iäkkään ratavartijan tunnollisia työpäiviä ja elämänvaiheita rautatien varrella.","Heikki Sarvelan 'Punanen lippu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2856.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUNANEN LIPPU\n\nynnä pari muuta kertomusta\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI SARVELA [Karl Henrik Hornborg]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1898.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPunanen lippu.\nTestamentti.\nOnnen saari.\n\n\n\n\nPunanen lippu.\n\n\nAamusta varhain, on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena\ntoimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat\nkuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja sulkee\nportit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse kiitää...\nKulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja saatuansa portit\nkiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen mukaan mikä vuorokauden\naika on, ja näyttää esiin porhaltavalle junalle, että tie on täydessä\nkunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu ja huoleti saapi\nlaskea menemään täyttä pohtia. Kun juna on ohitse, aukasee hän portit\nja viepi verkkaan lipun takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa\nkoko lailla, varsinkin kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin\npäivässä ja ajajiakin on ehtimiseen...\n\nUsein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan,\nlepuutan jalkaani ja juttelen hänen kansaan joko menneistä ajoista\ntaikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit\nja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että\ntalvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa\npesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia,\nnykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu\nlämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.\n\nHän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut\non partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja\nhyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä\nniissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan\nkanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt.\nKanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen\nvalmistuttua päässyt ratavartijaksi.\n\nOmasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä\nkohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen\nrauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä\npitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt\nhamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään,\njuttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja\nkuulijassa harrastusta huomaa...\n\n— Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen\nkojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty...\n\n— Nyt se on kuollut.\n\n— Kuka? Kuka on kuollut?\n\n— Sepä, josta tuonnoin kerroin.\n\nMinä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni\nolevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.\n\n— Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se\nsurullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: »Punanen lippu».\n\nOli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten.\nSuomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie,\njossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi\njäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa\nmukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin\npiti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo\nmiestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt\nmenivät aivan turhaan.\n\nMaailma ryösti häneltä pojan.\n\nKun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin\nhänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan seppää\nei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli alituista\nhuolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin isänsä luona\nrahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa, kun poika lupasi\nparantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei ollut apua, vaan\npahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta vielä vähemmän.\nHän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika oli joutunut niin\npitkälle, että häh kerran kotona käydessään oli omin lupinsa vienyt\näitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli isä ankarasti kieltänyt\nhänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen ilmestymästä. Sen perästä\noli hän ollut pitkän aikaa kotonansa käymättä, ruvennut näpistelemään,\nvarastanut, joutunut kiinni, vankeuteen.\n\nIsä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni.\n\nOli eräs kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään\ntoimeensa radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran\nollut kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti,\nsulki ovensa eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.\n\nTämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana,\nvaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.\n\n— Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi matkaansa.\n\nPoika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi ankarasti\nja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi jakamaan\ntavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä huolinut\nhänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa...\n\nJunan jyminä kuului etäältä.\n\nVartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, Valkosen ja punasen.\n\nKuului pitkähkö, kimakka vihellys.\n\nVartija pisti punasen lipun kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti\nvakavana Valkosen lipun... olihan tie kunnossa kaikin puolin.\n\nHän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa\nhänestä.\n\n— Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne päin,\nja piti vakavasti valkosta lippua ylhäällä.\n\nSamassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.\n\nVilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista\nerilleen.\n\nSitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa\nankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.\n\nLippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi\nhetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan\njunan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen\nlippu!\n\nTöin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään siksi\nkun apua joutui...\n\nHän oli mielipuoli.\n\nIsän sydän oli särkynyt.\n\nHänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli kohta\nvaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.\n\nKauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli\njonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet\nhoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä\ntulevan...\n\nTämä oli kertomus.\n\n— Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.\n\n— Olihan se hyvä sekin.\n\n— Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään\nainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli\nmakuutettu.\n\nVartija kuivaili vanhoja silmiään.\n\n— Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä\nSaimaan kanavalla.\n\nHän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:\n\n— Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime\nhetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt ikuiseen\nkirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.\n\nTähän lopetti vartija.\n\nJunan jyminä kuului etäältä.\n\nHän otti valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.\n\nJuna vihelsi.\n\nHän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä\nkunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä... minä\nläksin omille teilleni.\n\n\n\n\nTestamentti.\n\n\n— Nyt se on ukki kuollut.\n\n— Niinpä tuntuu.\n\n— Käsketin sinut tänne...\n\n— Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.\n\nPanivat tupakan.\n\n— Se on tehnyt testamentin.\n\n— Olipahan tuolla mitä testamentteerata.\n\n— Olipa... Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.\n\n— Onko se sinun hoteillasi tuo testamentti?\n\n— Minullehan sen vainaja jätti.\n\n— Sinusta tulee nyt koko mies.\n\n— Niinhän se taisi ukki vainaja meinata... Voimmehan silmäillä tuota\npaperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli\ntoisen pohjakamarin kaapissa.\n\nJa niinhän se oli ukki meinannut.\n\nHän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin\nirtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt\ntarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli uskonut\nsen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman huoneen\nkaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia silmällä\nviimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen silmäyksen tämän\nmaailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä ikuiseen uneen siinä\nvarmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä ja vaivalla kokoamat\nvaransa olivat jääneet hyviin käsiin.\n\nSiinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä\neikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli\ntytär kuolleen katteeksi heittänyt.\n\nSäpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki vainajan\nkylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä palvelustaan\neikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa seisahtui hän ja\nkatseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä silmänsä ja nuhtelee ja\nestää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän kuollut kummittele... Ei\nhievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt. Siinä lepäsi ukki ikuista\nuntaan, huoletonna asioista, joista hän ennen oli ollut hyvinkin\nhuolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan elävä mies.\n\n— Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten\nvasta näistä... mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä\nasia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.\n\nHän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ettei mitään ääntä,\npienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis kansallamme\nkunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan ulos ja\npainoi oven varovasti — ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen vielä\ntahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla piti ja\noliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta. — — —\n\nSiinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista\nei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten\ntunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika\npitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.\n\n— Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun\nlepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä.\nJohan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa\njo...\n\nJa riittihän se.\n\nPuoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen\ntoiselle langolleen.\n\nPuoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!\n\nMitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen\nhankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti\nperillisten mieleen.\n\nHän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika\nmitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on niillä\ntavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään liikene.\nEikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies joutuu\nsiihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli hän hankkinut\nkaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä varoissa, työtä,\ntuskaa, vaivaa ja valvomista.\n\nHänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikk'ei hän kuollessaan ollut\ntäyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät siinä\nole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.\n\nLapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli\nhän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli\nkivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan,\nsaivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli\nriepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli\ntullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä\nja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan,\nhuutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja\nviidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan useita\nvuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen äärettömällä\nahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon. Tähän tullessaan oli\nhän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin säästäväisen palvelustytön.\nKun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli huolimattomuutensa ja leveän\nelämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa rappiotilaan saattanut, vaihtoi\nhän tämän kanssa tiluksia, antaen täydessä kunnossa olevan mökin\nkerrassaan ränsistyneestä talosta ja vielä hyvän summan rahaa.\n\nTässä vasta tuli hänen ja vaimonsa kunto ja kestävyys näkyviin. Sen\nnäytti hän mahdolliseksi, mikä muista näytti kerrassaan mahdottomalta.\nTarmolla ryhtyi hän työhön, taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä\nkertomusta hänen tavoistaan ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja\nitaruudestaan. Nauruna oli häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan,\nkuinka Kivelän isäntä ei syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin\nrepaleihin, kuinka hän aina oli itse työväkensä etunenässä, olipa\naika mikä hyvänsä, talvi taikka kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän\noli voinut olla oma piikansa, oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut\npyttyjä, kirnunut, keittänyt, leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut\ntaikka muut eivät joutaneet; kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt\npäivillä; kuinka hän ei antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa\neikä vaatteita. Kaikkien täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään\npalvelijat pysyneet niin kauan paikoillaan kuin Kiveiässä, ne eivät\nolleet vaan vuoden, pari, kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä\nkauvemmankin.\n\nTätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman jaloissa\noppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa palvelijat.\nNe olivat aina, kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei joku sitä\ntullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He söivät ruokaa\nmitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen, missä näkivät\nisännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä, missä\nisäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.\n\nVaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset\nolivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi.\nIsäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta\ntavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema\nvaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli\nvasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat\nkasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin jäänyt,\njos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin ja useampia\nei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä perillistä, mutta\nmistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.\n\nKun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä\nlatuansa.\n\nKivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden\nisännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja\nmuokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana,\nseurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön. Hän\nvaan ei hetkeksikään muuttamat vanhoja tapojaan eikä jättänyt töitään\nja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauruun pilkka ja nöyrinä tulivat\nhätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.\n\nHän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen\nmuotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora,\nkeskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut\npitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet,\nsiniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot,\nohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä,\nhuulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli\nmiehen muoto.\n\nLuonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen ja\nvaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä niinkuin\nvaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai ja oikeaksi\nkatsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi tehnyt, ja\nsilloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa puolustaa piti.\n\nYhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.\n\n— Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä\npalkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä\ntaisi ollakin siihen aikaan.\n\nMuutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita\nsuurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat.\nPulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset\nhevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika\nnaapuriseurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun\nKivelän Annaa.\n\nIsäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.\n\n— Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian\nisosta... Mikä lieneekään tuhlaaja... hävittää kaikki. Ei tuota tässä\nmeillä tarvita.\n\n— Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.\n\nJa vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.\n\nPääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä\neräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli\nkoommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.\n\nKivelä arvosi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo\nedeltäpäin.\n\n— Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?\n\n— En! En tiedä, isä.\n\n— Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos... niin että\ntiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta... tuo on meille\notettava, kelpo mies.\n\n— Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.\n\nJa kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän varsin\nhelppo vastata.\n\n— Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret\nkeskenänsä sopinevat... Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin\nja sinullahan noita on poikia... Kun nuoret keskenänsä sopinevat,\nniin...\n\nAinahan ne nuoret sopivat.\n\nJa vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.\n\nJo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan\nherraspäiviä viettämään, ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut\nsaavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut\nkuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki mitä\nvävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen kuolemaansa\nasti.\n\nNuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli iloinen\nja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora. Rippikoulussa,\njota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut tutustua kirkonkylän\ntyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin rovastin tyttärien kanssa\ntuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne olivat soitannollista väkeä, oppi\nhänkin siellä laulamaan lauluja monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin\nhengellisiä kirjoja. Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai\nhän lainakirjastosta, jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia\ntäytyi tosin kirjat salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä\nviljellä, sillä isä ei ollenkaan suvainnut tuonlaista »joutavuutta»\nja »ajan hukkaa», vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa\nlukemiseen, kun vaan on halua ja harrastusta.\n\nIsännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi\nasettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun\nhänestä aika jättää.\n\nSenlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä\nkokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.\n\nKun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen\nniinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.\n\n— Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse;\npaitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi\ntyttö hörymättä, mutta nöyrästi.\n\nIsä äimistyi, eikä virkkanut mitään.\n\nSiihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.\n\nIsä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\n\n— Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän\nnöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa\ntäytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin kuin\nte olette muuttanut toiseen elämään.\n\nUkko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että\nmistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.\n\n— Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.\n\n— Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka\nmyöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä\nottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö.\nSilloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa\nsuostumuksenne ja siunata liittomme.\n\nTämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti, mutta\nkuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen olevan\ntäyttä totta ja vakavuutta.\n\nHän oli kuin puusta pudonnut.\n\n— Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.\n\n— En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna\nlevollisesti ja meni töilleen.\n\nIsä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään\nnäki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt... pitäneekö kiertää\nympäri.\n\n— Mitäs hupsutuksia!\n\nSe tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli\nosannut aavistaakaan.\n\nSe ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,\nSannan kasvinkumppani, leikkitoveri.\n\nTapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on\nusein kuultu, kirjoitettu ja luettu.\n\nHän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet\nlapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa päivät,\nja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.\n\nSanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja\ntoimittanut kirjallisuutta hänellekin.\n\nRantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä\nvalmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi huomata,\nmihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli täydellisesti\nvalmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle naima-aikeensa.\n\nIsä oli hämmästyvinhän.\n\n— Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.\n\n— Ei, vaan miniän tuon tähän.\n\n— Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset...\n\nÄiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.\n\nKun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivetään.\n\nLyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen\nisäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna\ntahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää, vaan\nsiinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä minkäänlaista\nkotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.\n\nSe oli viimeinen sanansa.\n\nKivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin poika,\nalhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla mitannut,\nsillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas tulee, jos on\ntullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut epäsovussa, riidoissa,\nSampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä, että nyt tahdottiin\nkostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen varoihinsa käsiksi,\nlaiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä vaivannäöillä.\n\nSe oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada,\nja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta\ntoisen käsityksen.\n\nSanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua\naikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.\n\n— Minä on ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön\nkiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan\nmuut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa\ntoimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen\nsitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.\n\nPäätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.\n\nSanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.\n\nVihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä,\nläheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut\ntullut.\n\nVäleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut\nentistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin\nennenkin.\n\nSamppo ei ollut Kiveläsä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä\ntuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun\nukin pää oli kaatunut. — — —\n\n— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.\n\nSe oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto,\ntestamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa,\nolipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro\nKähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei\nollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava\nmuistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.\n\nSe oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.\n\nSamppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.\n\n— Mitäs sanot? kysyi Kaapro.\n\n— Mitäpäs siihen... Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia,\nvastasi Samppo tyytyväisesti.\n\n— Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.\n\n— Onhan se vainajan viimeinen tahto.\n\n— Vaikkapa vaan...\n\nHän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja\nvetäsi peltit auki.\n\nSamppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.\n\nPianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.\n\n— Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.\n\n— Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin\nvastausta saadakseen.\n\n— Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos olisi saanut kauvemmin elää,\nkuului vastaus.\n\nMiehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.\n\n— Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt\nolemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo\nmieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui\nKaapro tyytyväisenä.\n\nSamppo kuivaili silmiään.\n\n— Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti\nKaapro.\n\n— Niinkuin tahdot.\n\n— Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin\nhän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.\n\nJa niin he tekivätkin.\n\n\n\n\nOnnen saari.\n\n\nKaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se\non kummallinen saari &en puolesta että sitä ympäröipi erityinen\nauer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin\nsädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas\ntummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä\nvaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa:\nvuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan\nei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on\nsiitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei\nkukaan ole takaisin tullut.\n\nSe saari on nimeltä Onnen saari.\n\nJa ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.\n\nOn siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On\nsiinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen\nmuodin puvuissa; on siinä virkamiehin ja kauppiaita, on sotilaita\nja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtnan-isäntiä ja\nkäsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä... Kaikkea siinä on\nkansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen,\nOnnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.\n\nOlisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.\n\nKulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka\nlajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä\nhuvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä höyry,\non pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on kanootteja\nja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä häärivät\nnuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä tehdään\nmatkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen, milloin\nvaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos sattuisi\npääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä saarta. Mutta\nei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään, sillä saari on yhtä\nvaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka luulee jo lähellä\nolevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään, pettyneensä: Onnen\nsaari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin kuin ennen.\n\nMutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset\njuoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelelevat käsiään\nja heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee\nja toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja\nviikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen sitä\nmenoa kestää... ja yhä se kiihtyy.\n\nMuutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä\noli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet\nensimmäiseen laivaan, minkä he näkivät lähtevän eivätkä veneeseen.\nVakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä.\nLähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin\nrantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu.\nTekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.\n\nMajan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien\npainosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan\nvanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:\n\n— Tuosta se tulee.\n\nSitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään\nneuvottelematta ensin hänen kanssaan.\n\nVaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.\n\n— Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi.\n\nJa niin alkoi työ, ankara ja tarmokas.\n\nMies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä. Laaja\npiti ottaa lastuus pinnalta, jos saada sydäntä myöten kun puu oli niin\npaksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera. Varhaisesta aamusta\nkuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset lastut sinkoilivat\nympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa palavuudesta, heiluessa kirves\nkädessä. Pitkän suoritti hän aina päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen\nyö alkoi viileyttä huokua väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi\nhavumajaan yövuoteelle.\n\nVaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan,\npiti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa\ntarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta,\nlepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa,\njoka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään\nankarasta työstään, luki hän ääneen.\n\nNäin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet eivätkä\nhe ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät siitä\nsen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä puita on.\nMutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella ryskeellä\nja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat höristellä,\nettä mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina lähtivät\nkurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja kuultavaa.\n\nMutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn kaadettuna\nja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen lukemassa sen\novella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei siinä mitään\nsen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin katselemaan,\ntöllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata naista, ja jotkut\nuteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat kannon päähän, katsellen\nja ilakoiden.\n\n— Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.\n\n— Venettä, vastasi mies toimissaan.\n\nKysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois.\n\nMutta kohta oli toinen kysyjä mailla:\n\n— Minkä sinä aiot siitä tehdä?\n\n— Veneen.\n\nJa kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.\n\n— Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä ja\noikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.\n\n— Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies.\n\nKysyjä lähti nauraa tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.\n\nSen perästä vasta alko! katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan sitä\npiti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman aikaan\nteki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta puusta...\ntähän koneitten ja sähkön aikaan.\n\nMies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen\npalasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien tavoin.\nHän keräsi kuivin tervaspuita metsästä ja poltti niillä venepuuhun\npykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti hän kirveellä\nhiiltynyttä toisesta, siirsi tulen taas veistetylle paikalle ja veisti\nhiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja sisus syveni.\n\nJa katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.\n\nKulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa\npuvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.\n\n— Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja luki.\n\n— Tämä on sotasuunnitelma, vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman\nmukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen rauhan.\n\nSotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen\ntakaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.\n\nPitkään katseli nainen hänen jälkeensä.\n\nTuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas,\nvilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi\njo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat sukat,\npolvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui remmissä\nja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka hän oli\npaljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut kaikissa\nmaissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä ansaitsevata\najatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä, Onnen saaressa,\nsiellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne hän nyt palasti,\nhalusi kiihkeästi.\n\nJa hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili\nOnnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä\naamuna.\n\nJa niin pyörähti hän naisen luokse.\n\n— Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.\n\n— Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla pääsette\nte siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.\n\n— Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten ei\nvarmaankaan ole siinä maassa mitään merkillisiä, näkemistä ansaitsevaa.\n\n— Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.\n\n— Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja\nneuvokaa minut sinne!\n\n— Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen\nvakavasti ja ojensi kirjaa.\n\nMies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen\nhuulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti\nlakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.\n\n— Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.\n\nAikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli jo\nehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein valmis ja\npäällyspuoli oli 'ristetty ja silitetty. Jokainen näki kysymättäkin,\nettä venehän siitä tulee kuin tuleekin.\n\n— Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.\n\n— Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.\n\n— Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs komea\nnainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.\n\n— Onnen saareen, vastasi mies varmasti.\n\nNainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat\nkuulemaan.\n\n— Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on\nsääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.\n\nJa nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa hänelle\njonkun lohduttavan sanan.\n\n— Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi\nmuotinainen puolittain piloillaan.\n\n— Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori, eikä\nvanhene milloinkaan, vakuutti nainen.\n\nPila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan. Mutta\nkatsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.\n\n— Hullu on tuon mielipuolen vaimokin... kurjaa, surkuteltavata,\nsäälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.\n\nJa niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui\ntuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat\nlääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle\nvaarallisina henkilöinä.\n\nTutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan\nlääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän\nluokseen. Hän oli pitkä, mies ja hänellä oli kahdet silmälasit nokalla.\n\n— Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi professori.\n\n— Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.\n\n— Hah? Eikö pääse?\n\n— Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista yrityksistä... Jokaisen\ntäytyy itse tehdä venheensä.\n\n— Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan. .\n\n— Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa tiedemies\nnaiselta.\n\n— Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä kaikkien\ntieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken tutkimuksen\nlopputulos, tarkotus ja päämaali.\n\nPuolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti tarttui\nhän kirjaan.\n\nHän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä kolmannet,\npuhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.\n\nKauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle ja\npuisti arveluttavasti viisasta päätään.\n\n— Sairas... mielipuoli... hullu, hoki lääkäri ja lähti toimittamaan\nniille sijaa houruinlaitokseen.\n\nKun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän oli\nijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli silkkiä\nja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet pääsemästä\npaahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti ja arvokkaasti.\nMiestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten vaimon puoleen.\n\n— Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.\n\nHän selaili sitä hetkisen.\n\n— Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin teos,\nPariisi, sanoi hän.\n\nJa hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.\n\n— Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.\n\n— On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia ja\nyhä uusia katsomaan.\n\nMies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja\nmelan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.\n\n— Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.\n\n— Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies pitänyt\nperää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä perää\npitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui mies.\n\nNainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille,\nhyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.\n\nMutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti kurkkuaan.\n\n— Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.\n\nKauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa, mies\nsouti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti, kunnes\nhe muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.\n\nRannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan\nnaisen kädestä ja katseli sitä.\n\n— Kaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän\nsaareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän\nvienosti.\n\nMutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla\nkulki se kiivaasti.\n\n— Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.\n\n— Ei se tänne tule... Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.\n\n— Miksi ei?\n\n— Tänne ei kukaan pääse muulla kuin omatekoisella venheellä, eikä osaa,\njos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole ihmisille\nannettu.\n\nTurhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi. Ne\neivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että ne\nolivat päässeet Onnen saanee omalla tekemällään veneellä. Ja siitäkös\nryske alko metsässä. Jokainen tahtoi tehdä itse veneen ja samanlaisen\nkuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen kanssa ja\nrikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään, sekin, joka\nei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni saikin veneen\nvalmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen harharetken\nperästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen saareen.\n\nHe olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.\n\nMutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan\nOnnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja\nonnellisia asukkaita.\n\n\n\n"]