[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOYiU5MgWq7IY43QZWNgOH5E-RA5rse03AeOsOj6qy8I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2858,"Kuin unkuva","Orzeszkowa, Eliza",1841,1910,"2858-orzeszko-eliza-kuin-unikuva","2858__Orzeszko_Eliza__Kuin_unikuva",null,"romaani",[],[],"fi",1896,1908,18303,111570,false,71903,[23],"Polish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kuin unikuva\" by Eliza Orzeszkowa is a novel written in the early 20th century. The story appears to focus on the life of Klaara Wygrycz, a 19-year-old girl living in a small house surrounded by nature, as she navigates her daily responsibilities and dreams. The narrative hints at themes of innocence, social class, and the complexities of human relationships, particularly as Klaara encounters Julius Przyjemski, a man connected to the nearby princely residence.  The opening of the novel introduces Klaara in her quaint home, where she is diligently working on sewing clothes for her family while enjoying the beauty of her surroundings. She has a playful and optimistic demeanor, often singing and feeling content, despite the challenges she faces due to her family's circumstances. The scene shifts when she notices a young man, Julius, who is captivated by the charm of her home and the garden. Their unexpected meeting sparks a budding connection, as they engage in meaningful conversation about life, aspirations, and their contrasting social standings. The rich imagery and character interactions set the stage for an exploration of their growing relationship amidst the backdrop of societal expectations and personal struggles. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Puolalainen pienoisromaani kertoo yhdeksäntoistavuotiaasta Klaara Wygryczistä, joka asuu isänsä ja sisarustensa kanssa vaatimattomassa talossa kaupungin keskellä. Klaaran iloinen ja huoleton elämä kohtaa muutoksen, kun hän tutustuu nuoreen mieheen ja joutuu punnitsemaan tunteitaan.","Eliza Orzeszkon 'Kuin unikuva' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2858. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KUIN UNIKUVA\n\nKirj.\n\nEliza Orzeszko\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorissa,\nGust. Ronelius,\n1908.\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOlipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle,\nseisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni,\nsiinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonka\nrehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut,\nkadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea,\nettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä se\noli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkä\nvanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävien\nturkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassa\nalapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.\n\nHuoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiiliset\nuunit kömpelösti tehdyt.\n\nErääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten ja\nlaulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Yllään\nhänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihat\nkyynärpäitä myöten käärityt.\n\nVastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat,\nhän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaan\npiironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.»\nSitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita,\nsakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, joka\nmyöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaan\nleipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.\n\n»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkua\nja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseli\nympärilleen.\n\nTurkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielä\nmahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden hän\ntaittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivat\nyli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroita\nmyöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanen\nloisti kuin hehkuva liekki.\n\nHän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaan\ntuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastui\nliikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili,\nkatsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun oli\nkaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isä\noli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinen\nuunissa odotti kotiintulevia.\n\nHuoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.\nSiksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.\n\nKori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, joka\nsijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikä\nläheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahi\npari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tuli\nhän aina mitä iloisimmalle tuulelle.\n\nTuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihan\nyhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niin\nhyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidan\ntoisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puista\nsyntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaan\nnurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinen\nhovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia.\nValtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät,\nikkunat ja parvekkeet pensaiden lomitse, jotka nurmikenttää kaunistivat.\n\nSalaperäisyys johtui hiljaisuudesta, joka aina vallitsi linnassa ja sen\nympärillä. Sen ikkunat olivat aina suljetut, sen puisto aina lepäsi\näänetönnä, autiona. Joskus vain puutarhureita puistossa työskenteli\nja nurmikentillä, muttei kukaan koskaan linnan sisällä liikkunut.\nVarsin lähellä lehtimajaa näkyi pieni veräjä, mutta sekin aina vaan oli\nsuljettuna. Joskin huolellisesti hoidettuna oli linna kumminkin autio\nja hyljätty.\n\nKlaara tiesi, kuuleman mukaan, että sen omistaja, ruhtinas Oskari,\nsiellä ei koskaan asunut. Klaaralle oli muuten aivan yhdentekevää,\noliko linna asuttu vai ei. Hän vaan mielellään sitä katsoessaan\ntyydytti kauneudentunnettaan, joka oli hyvin kehittynyt.\n\nKun hän nyt istui kapealla penkillä, sireenipensas takanaan ja\nedessään, ei hän vielä linnaa katsellut eikä sen kauneudesta nauttinut.\nHän ahkerasti ompeli. Hänen edessään pienellä pöydällä seisoi kori\nleikattuine Vaatekappaleineen ja niiden välistä näkyi kirja. Muttei\nlukemiseen eikä unelmiin vielä ollut aikaa. Äskettäin hän oli yhdeksään\npaitaan vaatetta ostanut pikku veljelleen ja vasta neljäs paita oli\ntekeillä. Sitte vielä oli isälle liinavaatteita ommeltava ja itselle\nhame, sillä omistamansa molemmat hameet olivat aivan loppuun kuluneet.\n\nOi! hän ei totta tosiaan olisi toivonut, että niin olisi käynyt, mutta\nei auttanut. Halvinkin hame vaati rahaa, ja hänen täytyi kovasti\nkamppailla, jotta isän palkka vaan kaikkeen riittäisi. Tähän saakka ei\ntoki mitään ollut puuttunut, joskin isä sai kieltäymyksiä kestää, sillä\nheikko kun terveys oli, olisi ravitsevampi ruoka ollut tarpeellinen,\nvarsinkin hedelmät...\n\nRuokaa ajatellessaan tyttö muisti leipäpalasen, jonka oli mukaansa\nottanut. Hän haki sen korista, söi muutamia leipäpalasia ja jatkoi\nompelemista.\n\nLehtikujaan, joka kolmelta puolen ympäröi suurta puistoa, ilmestyi\nnyt korkeakasvuinen mies, ylhäisen näköinen, kallisarvoiseen pukuun\npuettu mitä hienointa kuosia, päässä pieni huopahattu, joka peitti\ntuhkanväristä tummaa tukkaa. Kasvonsa olivat hienot, vaikka kalpeat;\nsileiksi ajeltuja poskia kaunistivat pienet, keltasenruskeat viikset,\njotka varjostivat ohuvia, ivallisia huulia. Hän saattoi olla\nkorkeintaan kolmekymmenvuotias; ryhtinsä ja liikkeet olivat vielä\nnuorukaisen ja sirot, vaikka vähän huolettomat.\n\nEnsin hän kulki pää alas painuneena, mutta sitte kohosi katse ja ihaili\npuiston puita. Ne seisoivat liikkumattomina hiljaisessa ilmassa,\nvalossa syysauringon, jonka kultaiset säteet siellä täällä murtautuivat\nläpi kellastuneiden tai punettuneiden lehtien. Joskus kahisi kuihtunut\nlehti kävelevän jalkojen alla, joka yhä hiljensi askeleitaan, antaen\nkatseensa liukua puiden latvoista, jotka punakeltaisina hohtivat,\npitkin paksuja runkoja, vihreitten köynnösten kietomia.\n\nHän teki sen johtopäätöksen, että tämä puisto oli viehättävä, joskin\nvain varsin pieni, pikkukaupungin puisto. Mutta ehkäpä se oli\nviehättävä juuri siksi, että täällä vallitsi suurkaupungissa mahdoton\nhiljaisuus.\n\nTämmöisessä hiljaisuudessa tosin vaan erakko saattoi kauvan elää, mutta\njonkun aikaa täällä muutkin mielellään viihtyivät. Siitä näet tulvi\njotakin rauhottavaa ja samalla sellaista, mikä hämäriä unelmia henkiin\nherätti.\n\nTosin nuo eivät olleet varsin viisaita unelmia, mutta täällä, tässä\nympäristössä, ne vastustamattomat mielikuvitukset kohosivat, jättäen\njoksikin aikaa kaihomieltä sydämen sisimpään. Ja mitä sitte on tässä\nmaailmassa viisasta?\n\nIhmiselämän aherrus ja levottomuus sisältää yhtä paljon tyhmyyttä ja\nviisautta; niin, oikeammin on viisautta mitättömän vähän tyhmyyteen\nverraten, samoinkuin totuutta valheeseen verraten.\n\nTämä hiljaisuus, nämä puut eivät valhetelleet kellekään, ei edes\nitselleen. Kuka sitte voi sanoa koskaan tavanneensa sellaisen\nihme-ihmisen, jolle teeskentely, petollisuus, imartelu ja turhamaisuus\novat vieraita olleet? Miehet ovat imartelijoita, naiset keimailijoita,\nja toisinaan voi nuo kauniit ominaisuudet tavata samassakin yksilössä\nyhdistyneinä. Miesten ystävyys, naisten rakkaus on luonnon pilaa, joka\nihmisille ihanteen näyttää tehdäkseen heidät sitte vaan koko elinajaksi\nperhosia ajeleviksi lapsiksi.\n\nMutta eivät sentään kaikki anna pettää itseänsä viimeiseen asti.\nOnhan sellaisia, jotka kenties jo hyvinkin pian saavat kokea, että\npyydystetty perhonen kohta on kädessä inhottavana ruumiina. Sellainen\nihminen nauttii siitä, että joskus saa oikein täysin siemauksin\nvapaasti hengittää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, joka idyllin,\ntuon runoilijain mielikuvituksen tuotteen tuoksua levittää. Sillä\ntodellisuudessa on idyllillä pari punaista kättä, jotka tuntevat\nmagneetintapaista vetoa rakastuneen paimenen taskuihin.\n\nTäällä, etäällä ihmisistä, olisi sopiva lukea La Rochefoucaud’ta. Mikä\ntumma sivellin ja mikä uskollisuus elämän totuutta kohtaan — joka\non vielä tummempaa! Hänen tulisi hakea itselleen joku paikka tässä\npuistossa ja lukea La Rochefoucauld‘ta... Oliko täällä istuimia!\n\nHän kohotti päätänsä etsiäkseen sellaisen paikan, mutta jäi yht'äkkiä\nseisomaan kuin naulattu. Muutaman askeleen päässä, heti aivan aidan\ntakana hän huomasi nuoren tytön, punaraitaiseen pumpulihameeseen\npuetun. Tyttö istui kapealla penkillä sireenipensaan alla ompelemassa.\nKukkanen hohti hänen tummassa tukastaan kuin punainen liekki; mustia\nhiuskiehkuroita kiemurteli pitkin kumartunutta niskaa ja poimukaulusta.\nKeskikokoisena, hintelänä, kalpeaihoisena, punahuulisena, hän samalla\nteki raihnauden ja nuorekkuuden kaksinaisen vaikutuksen.\n\nOmpelu-intonsa ei estänyt häntä silloin tällöin kädellä tavottamasta\nleipäpalasta, joka oli maalamattomalla puupöydällä. Hän purasi palan\nja jatkoi ompelua. Leipä oli mustaa, mutta hampaat olivat valkoiset ja\ntasaiset kuin helmet. Pari kolme minuttia hän ompeli taukoomatta, sitte\ntaas purasi palasta, joka pienenemistään pieneni. Sen sijaan valmiitten\nvaatekappalten joukko yhä suureni. Vielä palanen leipää, vielä muutamia\npistoksia, ja Valkoset hampaat katkasevat langan leivän asemesta.\nNuori tyttö oikasee itseänsä, hän katselee Valmista työtään, ja ehkäpä\nhavaitsee hän, että työ on hyvin tehtyä, että leipä maistuu hyvältä,\nettä ilma on ihana, sillä taas hän alkaa hyräillä valssisävelellään:\n»Tralalalaa.»\n\nNuori mies astui muutamia askeleita eteenpäin, esiin puiden suojasta,\njoiden oksien lomitse hän kotvan aikaa oli tyttöä tarkastellut. Kuivat\nlehdet kahisivat jalkojen alla.\n\nTyttö katsahti äkkiä ylös, ja kasvot saivat kummastuksen ilmeen.\nKiiltävistä kullanruskeista silmistä vieläpä pilkahti peljästyksen\ntapaista. Nyt ensi kerran hän kolmeen vuoteen näki jonkun puistossa\nkävelevän. Mutta peljästys pian haihtui.\n\nSen henkilön ulkomuoto, jonka hän noin odottamatta havaitsi, teki\nmiellyttävän vaikutuksen. Mies oli ilmeisesti hyvin kasvatettu, sillä\nkun heidän katseensa kohtasivat toisensa, nosti hän lakkia, paljastaen\nkaunismuotoisen otsan, kohtisuora ryppy kulmakarvojen välissä. Ryppy,\njoka oli kasvojen ja vartalon nuorekkuuden jyrkkänä vastakohtana, pisti\nheti silmiin, samoin ylimyskäden muoto, kun se hatunlieriä kohden\nkohosi.\n\nHetkisen mies näytti epäröivän tahi miettivän. Sitte hän kiireesti\nlähestyi aitaa, ja pitäen yhä hattua kädessä hän mitä kohteliaimmin\nvirkkoi:\n\n— Uskallanko kysyä, ken asuu tuossa kauniissa pienessä talossa?\n\nHän katseellaan viittasi valkoista tupaa, joka oli vihreän ympäröimä.\n\nHieman hämillään tyttö vastasi:\n\n— Me siellä asumme.\n\nHän kumminkin heti korjasi sanat:\n\n— Minun isäni, Teofil Wygrycz, minä ja minun sisarukseni...\n\nTytön puhetapa, koko käytöksensä ilmaisi, että hän oli tottunut ihmisiä\nkohteliaasti puhuttelemaan.\n\n— Tuo on erittäin sievä paikka, — huomautti mies.\n\n— Kyllä! huudahti tyttö innostuneena. — Täällä on niin vihantaa ja\nhiljaista...\n\n— Todellakin rauhallinen pikku pesä, — lisäsi mies ja kysyi sitte:\n\n— Kuka on istuttanut nuo kauniit kasvit, jotka antavat talolle noin\nkauniin ulkomuodon?\n\nIloissaan ylistyksestä neitonen vastasi tuikkivin katsein:\n\n— Niin, eivätkö turkinpavut ole oivallisesti kohonneet tänä vuonna?\nSisareni ja minä istutamme uusia joka vuosi, mutt'eivät ne koskaan ole\nnoin korkeiksi ja tiheiksi kasvaneet...\n\n— Kas vaan, ne ovat todellakin harvinaisen korkeita ja oivallisia.\nTuolla lavassa näen myöskin kukkasia. Onko neiti nekin istuttanut?\n\n— Hiukan leukoijia ja reseedoja... ei sisarellani eikä minulla ole\naikaa useampia hoitaa...\n\n— Sisarenne on varmaankin Teitä vanhempi?\n\n— Ei, hän on neljä vuotta nuorempi.\n\n— Kuinka vanha hän on?\n\n— Viisitoista vuotta.\n\nHe vaikenivat. Uudelleen hämmennyksissään painoi tyttö päänsä työhön\nja alkoi taas ommella; mies nojasi aitaa vastaan, häntä katsellen,\nollenkaan yrittämättä lähteä. Juuri tuo katseleminen pani tytön\nhämilleen.\n\nKatselijan suurissa, tummansinisissä mantelinmuotoisissa silmissä\nvälkähteli veitikkamainen ilme. Ilmeessä, käytöksessä, hiukan\npitkäveteisessä äänessä oli jotakin itsenäistä varmuutta ja\nylimielistä, joka häntä hämmensi. Lisäksi hän tiesi, ettei nuoren tytön\nsopinut antautua keskusteluihin tuntemattomien kanssa. Mutta kuka mies\nsaattoi olla? Uteliaisuus kasvoi. Kuinka on selitettävä, että mies oli\npuistossa? Mitähän jos tuota suoraan kysyisi? Mutta sopivaa kysymisen\nmuotoa ei keksinyt. Hän siis jatkoi ompeluansa, samassa kun ajatukset\nrauhattomina lentelivät sinne tänne: Ehkäpä mies poistuu? Pitäisiköhän\nminun poistua? Mutta tuohan olisi epäkohteliasta, kuin istun omassa\nlehtimajassani. Hänen pitää poistua. Kuka hän on? Näkö on uljas...\nentäs mikä tavattoman miellyttävä ääni!\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen puhkesi tuntematon taas puhumaan\näänellä, joka oli sametinhieno ja sointuva:\n\n— Mitä työtä neiti hommailee?\n\nPäätänsä nostamatta hän vastasi:\n\n— Ompelen paitoja veljelleni...\n\nTyttö oli huomannut hymyilyä, joka väreili tuntemattoman huulilla.\n\n— Onko veljenne täysikasvuinen?\n\n— Eihän toki, hän on kymmenen vuotta minua nuorempi.\n\n— Te siis olette vanhin sisaruksista?\n\n— Aivan niin.\n\n— Mutta minä taannoin panin merkille, että puheestanne jotakin puuttui.\nEtte maininnut mitään äidistänne.\n\nÄitini kuoli neljä vuotta sitten.\n\n— Ja Te toimitte äidin sijaisena perheessä?\n\nYhä vaan ommellen, pää alaspäin tyttö hiljaa vastasi:\n\n— Niin, ainakin yritän.\n\nVeitikkamainen hymyily katosi nyt tuntemattoman huulilta ja katseesta.\nHetkisen perästä hän taas virkkoi:\n\n— Näen kirjan korissanne... huvittaako Teitä lukeminen?\n\n— Kyllä, varsin paljon.\n\nMies kurotti kätensä aidan yli, ja neitonen ojensi hänelle kirjan,\nvaikka ensin hiukan epäröityään. Mitä mies oikeastaan tahtoi? Eikö hän\naikonutkaan koskaan lähteä? Ei, hän vaan jatkoi puheluansa, ollenkaan\nsanomatta, kuka oli. Tuo oli epäkohteliasta — vaikka hän toiselta\npuolen tuntui hyvin säädylliseltä ja miellyttävältä.\n\nKirjassa oli yksinkertaiset, repaleiset kannet ja sisältäkin se oli\nhyvin viheliäisessä kunnossa. Sitä olikin ahkerasti luettu. Tuntematon\nselaili sen lehtiä, ja huomio kiintyi muutamiin runosäkeihin, jotka\nolivat lyijykynällä erityisesti merkityt.\n\n— Tekö olette merkit pannut?\n\n— Minä, — Vastasi tyttö hiljaa.\n\n— Vai niin, Te siis noista säkeistä paljon pidätte?\n\nMies alkoi niitä puoliääneen lukea:\n\n    — — — Vie mun kaihova henken’\n    kummuille, joita ain’ metsät varjoo\n    ja rannoille Niemenin, missä tarjoo\n    kultiaan vainio aaltovan Viljan...\n\nVaikka hän luki puoliääneen, luki hän kumminkin kauniisti. Kuulijan\nmielessä tuntui kummalliselta. Tämä ei ollut koskaan ennen kuullut\nrunoja ääneen luettavan, ja tuo ääni oli sametinhieno, hivelevä, mutta\nsamalla kaihonsekainen.\n\nMies hetkeksi vaikeni, ja pään läpi lensi ajatus: olen kauvas poistunut\nLa Rochefoucauld’sta... aivan päinvastaiseen suuntaan... Ja hän jatkoi:\n\n    Miss’ rapsi keltainen, vehnä valkoinen hohtaa,\n    miss’ virna kuin neitosen poski hohtaa,\n    ja peltojen piennar on vihreä nauha...\n\nTietämättä miksi, kohosivat kyyneleet neitosen silmiin. Niin kävi aina\nsilloinkin, kun hän soittoa kuuli, mitä muutoin sangen harvoin sattui.\nHäntä kovin hävetti, mutta sen lisäksi hän myöskin tunsi jonkun verran\nmielipahaa.\n\nKuka olisi uskonut! Ei se riittänyt, että mies häntä puhutteli, vieläpä\nhän luki ääneen runoja, eikä edes nimeään maininnut.\n\nSitte neitonen rohkaisi mielensä, ja pannen kädet ristiin polvellaan\nolevan työnsä päälle, kysyi hän vakavasti:\n\n— Asutteko täältä kaukana?\n\nNeitonen itsekin tunsi, että esitti kysymyksen kovemmalla äänellä kuin\nolisi pitänyt, ja että vähän liiaksi rypisti kulmakarvojaan. Mutta\nainahan niin käy, kun tahtoo olla oikein rohkea.\n\nMies kohotti katseensa kirjasta ja vastasi hieman huolettomasti:\n\n— En, hyvin lähellä...\n\nSitte hän taas luki pari säettä:\n\n    Keskellä kenttäin, varjossa koivuin,\n    korkeella kummulla, partaalla virran seisoi...\n\nMutta näytti siltä kuin lukija samalla olisi jotakin miettinyt, sillä\nyht'äkkiä hän sulki kirjan ja kumartaen lausui:\n\n— En ole vielä esittänyt itseäni Teille. En edellyttänyt, että\nkeskustelumme tulisi näin pitkäksi. Mutta nyt huomaankin, että se tulee\njatkumaan...\n\nHän loi silmänsä alas ja hetken arveltuaan sanoi:\n\n— Nimeni on Julius Przyjemski, asun tuossa talossa...\n\nHän osoitti ruhtinaan linnaa. Nuoren tytön katse kirkastui; hän tunsi,\nettä sopivaisuuden vaatimukset nyt olivat täytetyt. Mutta samalla hän\ntunsi myöskin kummastusta.\n\n— Minä luulin, ettei kukaan asuisi linnassa.\n\n— Tähän saakka ei siellä olekaan muita asunut kuin joku palvelija,\nmutta eilen omistaja saapui viettämään siellä lyhemmän ajan...\n\n— Ruhtinasko?! — huudahti tyttö.\n\n— Niin, ruhtinas, joka saapui tänne asioissa.\n\nTyttö istui hiljaa, mutta kysyi sitte epäröiden:\n\n— Te olette Varmaankin ruhtinas Oskarin vieraana?\n\n— En, en. Minä olen ruhtinaan palveluksessa, seuraan häntä aina. Ja\nlyhyen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi:\n\n— Minä olen ruhtinaan palvelija ja samalla hänen lähin ystävänsä.\n\nVarmaankin tuo on ruhtinaan sihteeri, ajatteli tyttö. Hän kyllä tiesi,\nettä ylhäisillä herroilla tavallisesti on sihteerinsä. Ei hän muuten\nVoinut tietää, mitä kaikkia toimia ruhtinaalla saattoi olla. Mutta hän\ntunsi itsensä iloiseksi siitä, että uusi tuttavansa ei ollut ruhtinaan\nvieras. Hän ei itsekään tietänyt miksi, mutta tuo ilahutti häntä.\n\n— Onko ruhtinas nuori? — kysyi hän.\n\nPrzyjemski epäröi hetkisen, mutta vastasi sitte hymyillen, joka tuntui\nvähän kummalliselta:\n\n— Jaa ja ei, ikäänsä nähden hän ei ole kovinkaan vanha, mutta on paljon\nkokenut.\n\nTyttö nyökäytti päätään varmistaakseen toisen sanoja.\n\n— Ah niin! Voin kuvitella, että hän on jo paljon iloa maailmassa\nmaistanut!\n\n— Vai niinkö luulette?\n\n— Tietysti. Kun on niin rikas, tottakai voi tehdä mitä ikinä tahtoo.\n\nMies selaili levottomasti kirjaa kapeilla sormillaan.\n\n— Vahinko vaan, — vastasi hän —, että monetkaan asiat eivät häntä enää\nmiellytä.\n\nTyttö mietti hetkisen.\n\n— Se on totta, — sanoi hän. — Monet asiat näyttäytyvät lähemmältä\nkatsottuina aivan toisilta kuin alussa ja kauvempaa katsottuina.\n\n— Vai ymmärrättekö Tekin jo tuon asian? — puuttui mies puheeseen hieman\nhämillään.\n\n— Vuosiin katsoen en vielä ole kovin vanha, mutta olen jo paljon\nkokenut, — mainitsi hän veitikkamaisesti myhäillen.\n\n— Esimerkiksi? — kysyi hän leikillisesti.\n\n— Minulle on ainakin pari kertaa sattunut, että hirveän mielelläni olen\njotakin tahtonut... jotakin uneksinut, mutta kuitenkin kaikitenkin olen\nhavainnut, ettei se ollut tahtomisen eikä uneksimisen arvoista.\n\n— Esimerkiksi? — toisti mies.\n\n— Minä esimerkiksi toivoin saavani hyvän ystävän, oikein\nsuoraluontoisen ystävän, joka olisi aivan yhtä minun kanssani.\n\n— Mitä tarkoitatte: olla yhtä jonkun kanssa?\n\n— Tarkoitan: olla kaikki yhteistä, ei mitään itseänsä varten, auttaa\ntoisiansa, iloita ja surra yhdessä.\n\n— Tuohan oli kaunis ohjelma! No, onnistuiko toteuttaa se?\n\nNeitonen loi katseensa maahan.\n\n— Ei! Pari kertaa olen luullut, että minulla on sellainen ystävä, ja\nolin niin onnellinen, niin onnellinen, mutta sitte...\n\n— Jos sallitte, päätän lauseen. Sitte teitte ensinnäkin sen havainnon,\nettä nuo ystävät olivat paljoa tyhmempiä kuin Te itse, ja ettei Teillä\nsiksi voinut kaikki olla yhteistä, ja toiseksi, etteivät ne pohjaltaan\nTeistä oikein pitäneet... Eikö niin ollut?\n\nHän nyökäytti päätänsä, samassa jatkaen ompelua.\n\n— En tiedä, olivatko ne minua tyhmempiä, mutta varmaa on, etteivät\nminusta oikein pitäneet.\n\nMies lausui verkalleen:\n\n— He puhuivat Teistä pahaa selän takana, eivät olleet rehellisiä\nTeitä kohtaan... vähimmästäkin pikku-asiasta he Teihin suuttuivat ja\nloukkasivat Teitä lakkaamatta...\n\nRajaton kummastuksen ilme kasvoissa katsahti tyttö häneen.\n\n— Kuinka sen tiedätte?\n\nHän nauroi.\n\n— Ruhtinas on tullut aivan samaan kokemukseen, vaikka paljoa\nsuuremmassa määrässä. Hän oli nuoruutensa ensi aikoina äärettömän\nhaaveksivainen ja avosydäminen, uskoi ystävyyttä, rakkautta, onnea ja\npaljon muuta sentapaista, mutta sitte hän havaitsi, että jotkut ihmiset\nikävystyttivät häntä, että hän vuorostaan ikävystytti muita, että oma\netu piili joka sydämen pohjalla, että joka ilossa oli pettymyksen\nsiemen. Siksi hän on samalla nuori ja vanha.\n\nNeitonen kuunteli tarkkaavasti, ja sitte kuiskasi:\n\n— Ruhtinas parka! Niin rikas ja kumminkin niin köyhä!\n\nPrzyjemski tuli miettiväiseksi. Hän loi katseensa maahan, ja\nkulmakarvojen välissä ryppy syveni, tuottaen hänen kasvoihinsa\nVäsymyksen ja kyllästyksen eleen. Neitonen katseli ensin hetkisen\nmiettivästi ja huudahti sitte säihkyvin silmin:\n\n— Mutta on kumminkin paljo sellaista, joka on ja pysyy hyvänä ja\nkauniina, ja vaikka ruhtinas on monta katkeraa kokenut, täytyy hänen\nkumminkin olla onnellinen...\n\nMies katsahti ylös.\n\n— Mitä paljon se on?\n\nVilkkaalla liikkeellä tyttö osoitti puistoa.\n\n— Tuollainen puisto esimerkiksi. Arvatkaas mikä onni, kun saa\nmielensä mukaan kävellä noissa lehtikujissa, asettua noiden puiden\nalle, nauttia kauniista kukkasista! Minä tunnen itseni onnelliseksi,\nkun vaan saan tässä istua ja katsella linnan ääriviivoja... ne ovat\nniin sopusuhtaisia... ja puita, nurmikenttää... Tietäkääs, keväisin\non tapana kasvaa tuolla kentällä niin taajaan orvokkeja, että nurmi\nmelkein peittyy. Nurmi muuttuu aivan punasinerväksi, ja tuoksu\ntunkeutuu meille saakka...\n\n— Tepäs olette kaunotunteinen...\n\nKaikki neitosen arastelu oli nyt kuin pois puhallettu. Vilkkailla\neleillä hän nyt hilpeästi jatkoi:\n\n— Oi, kuinka olen ponnistellut, jotta pääsisimme tuohon pieneen taloon\nasumaan... Näin sen kerran sattumoilta. Menin siitä ohitse. Veräjä oli\nauki, sen sisäpuolella seisoi eukko, hedelmiä myyden. Menin sisälle\nisälleni niitä ostamaan. Ja niinpä sain nähdä tuon pienen talon, joka\nseisoi yksinään puutarhassa, ja sitte tuon suuren puiston kauniine\npuineen. Minussa silloin heräsi sellainen toivo, että isä ja me\nlapset saisimme siinä asua, keskellä vihanuutta ja hiljaisuutta...\nenkä itsekään tiedä, mitä kaikkea olisin antanut päästäkseni sinne\nasumaan... Mutta ei se totta tosiaan ollut helppoa. Minun täytyi saada\nomistaja käsiini ja koettaa häntä tavata... ja hän oli hyvin rikas\nherra, joka asui suuressa sivurakennuksessa. Pari kertaa menin sinne,\nmutta en saanut tavata. Sitte havaittiin, että vuokra oli meille vähän\nliian korkea, että meidän täytyi odottaa ja että muutto tulisi hyvin\nkalliiksi. Niin, kaikellaisia vaikeuksia ja vastuksia oli tiellä, mutta\nkuinka olikaan, niin kävi sentään kaikki hyvin, ja Jumalan kiitos, nyt\nme täällä asumme... Siitä on enemmän kuin kolme vuotta, kun me tänne\nmuutimme.\n\n— Te siis olitte kuusitoistavuotias, kun tuollaisia sankaritöitä\ntoimititte.\n\nTyttö nauroi.\n\nSankaritöitä ne eivät olleet, mutta niihin tarvittiin sentään suuri\nannos hyvää tahtoa. Olen aivan varma siitä, että isän terveys on\nniinkin hyvä juuri siksi, että hänellä on raitista ilmaa ympärillään.\nJos olisimme edelleen asuneet vanhassa paikassa, likaisen,\nvastenmielisen kujakadun varrella, niin kukapa tietää, kuinka silloin\nolisi käynyt. Mutta täällä voi isä, jollei paremmin, niin ei ainakaan\nhuonommin, ja kaikilla meillä on hyvä olla...\n\n— Hyvä! — toisti Przyjemski miettiväisesti. — Te siis tunnette itsenne\ntäysin onnelliseksi, senjälkeen kuin tänne muutitte?\n\nKatsahtamatta ompelustaan puisti tyttö suruisena päätänsä.\n\n— Ei aivan hyvä, en ole ollenkaan tyyni isän terveyden enkä lasten\ntulevaisuuden suhteen...\n\n— Entäs oman tulevaisuutenne suhteen?\n\nNyt katsahti neitonen mieheen rajattomalla kummastuksella.\n\n— Tulevaisuuteni? Mitä minulle voisi tapahtua? Olenhan täysikasvuinen,\nja tulkoon mitä hyvänsä, niin kyllä suoriudun...\n\n— Siinä tapauksessa Te olette onnellisempi kuin ruhtinas, kyllä hän ei\nvoi suoriutua...\n\nKuinka niin?\n\n— Hän ei itsekään tiedä, mitä tehdä sydämensä, joka jo monasti on\nhaavoittunut, kun se nyt on hänessä kuin kuollut, ei tiedä, kuinka\nsaisi päivät ja tunnit kulumaan.\n\n— Mies parka! — huokasi neitonen uudelleen, mutta hetken perästä hän\nvilkkaasti jatkoi:\n\n— Mutta minusta tuntuu, että hän voisi olla onnellinen, vika on vaan\nsiinä, ettei hän tahdo taikka ei ymmärrä olla onnellinen. Kuulostaa\nehkä itserakkaalta, mutta uskon aivan varmaan, että minä hänen\nsijassaan kyllä tietäisin mitä tekisin sydämelläni ja elämälläni.\n\n— Todellakin? Mitä sitte tekisitte?\n\n— Minä kiipeäisin tuohon torniin, aivan korkeimmalle kohdalle ja sieltä\nkatsoisin koko kaupungin yli. Minä huomaisin kaikki, jotka siellä\nelävät, kärsivät, jotka saavat puutteita kestää ja...\n\nKlaara keskeytti puheensa ja kysyi aivan odottamatta:\n\n— Oletteko koskaan nähnyt parisilaista jumalanäidin kuvaa?\n\n— Kyllä, muistaakseni, mutta sen ulkomuoto on haihtunut mielestäni.\n\n— Jumalan äiti on siinä kuvattu seisovana, ja hänen molemmista\nkäsistään lähtee valovirtoja, jotka valaisevat, lohduttavat ja\nsuojelevat pahasta. Jos minä olisin ruhtinaan sijassa, niin kiipeäisin\naivan tornin harjalle, levittäisin käteni ja antaisin valovirtojen\nniistä tulvia... Oi, kuinka onnellinen olisin!\n\nTyttö sanoihinsa liitti vastaavia liikkeitä. Hän osoitti tornin harjaa,\nsitte laski alas kätensä ja heilutteli niitä, kuin olisi jotakin maan\npäälle sirottanut.\n\nPrzyjemski kuunteli, ja hänen katseensa sai vienon, lämpimän ilmeen.\n\n— Kaunista, hyvin kaunista — mutisi hän itsekseen. Mutta kohta hän\nvirkkoi ääneen ja hiukan ivallisesti:\n\n— Tuota voi kutsua kivikovaksi uskoksi hyväntekeväisyyden siunaukseen!\nMinä en yritäkään sitä Teiltä riistää. Teidän on annettava olla aivan\nsellaisena kuin olette. En tiedä, mikä käsitys ruhtinaalla saattaisi\nolla, mutta omasta puolestani minä...\n\nJa hattua nostaen hän lausui:\n\n— Olen onnellinen, kun sattuma on sallinut minun päästä Teidän\ntuttavuuteenne.\n\nNeitosen poskille kohosi tumma puna. Hän alkoi kiireesti koota työnsä\nkoriin.\n\n— Minun on jo aika lähteä...\n\n— Nytkö jo? — kysyi mies valittaen ja katsoi kirjaan, jota tyttö piti\nkädessään.\n\n— Ettekö olisi niin ystävällinen, että lainaisitte minulle tuon kirjan\nhuomiseksi?\n\n— Mielihyvällä, — vastasi tyttö kohteliaasti.\n\n— Te saatte sen takaisin huomenna, kun samoihin aikoihin palaatte tälle\nlehtimajalle, vai kuinka?\n\n— Kyllä, — Vastasi tyttö epäröimättä, — minä istun täällä joka päivä,\nkun sää vaan on kaunis.\n\n— Jospa huomenna olisi kaunis ilma!\n\n— Klaara! Klaara! — kuului samassa lapsen ääni huutavan talosta.\n\nKuistin portailla seisoi noin kymmenvuotias poika koulupuvussa,\nheiluttaen käsivarsiaan lehtimajaa kohden, ja huusi täyttä kurkkua:\n\n— Klaara, Klaara! Minä olen nyt kotona! Isä on myöskin heti kotona,\nja Frania tulee neulomosta. Tule pian, jotta saamme päivällistä, olen\nkauheasti nälissäni.\n\n— Minä tulen, minä tulen! — huusi Klaara Vastaukseksi, ja kumartaen\npäätänsä jäähyväisiksi uudelle tuttavalleen, aikoi hän kiiruhtaa —\npois, mutta Przyjemski pidätti häntä sanoen:\n\n— Ettekö tahdo ojentaa minulle kättänne jäähyväisiksi?\n\nEpäröimättä ja miellyttävästi kumartaen ojensi neitonen kätensä, ja\nvasta kuin kaunismuotoista, vaikka työstä hiukan karkeata kättä ympäröi\nvaalea, pehmeä käsi, peitti hänen kasvonsa tumma puna, joka levisi\nmustista kiharoista otsalta aina kaulan valkoiseen reunukseen saakka.\n\n\n\n\nII\n\n\nKirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi\nusein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä\npuutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä\npuutarhassa tapahtui.\n\nEnsinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen,\nkuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku\nkainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli\nKlaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen,\nsanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja\nkiiruhti pois.\n\nLaiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin\noli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka\nkuului talosta:\n\n— Isä! isä!\n\nPuolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä\nhänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.\n\nPrzyjemski myhäili.\n\n— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon... Kylläpä tuo Benedikt\non ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä\naamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa\n— todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta\ntietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää\nja kävellä mukanaan runoja korissa...\n\nHän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld,\nvaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta\ntuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä\nerikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!\n\n    Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni.\n    Taivahan kantta vain hattarat peitti\n    ja länsi purppurahohdetta heitti.\n\nMies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.\n\n— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo\nlapsuudessa... Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa\ntässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla... Hän ei tänään\nkirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen... Mitähän\ntyttö nyt mahtoi hommailla?\n\nSen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille,\nkantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin\nnähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen\ntyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen\nmolemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli\ntakaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina\nedessä.\n\n— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno\nolento... eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta\njumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.\n\nPrzyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta\npalasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt.\nHän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä\nhän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin\nnähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin\nsillalle.\n\nToinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen\noli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas\nja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.\n\nKas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää\npalaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli\noikein suloinen!\n\nKiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen\nvälissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.\n\nKoko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai\nenkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt\nitseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra\nPrzyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti,\najatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin\nerinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin\nkauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut\nkenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin\nerinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät,\njotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat\nsurumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän\noli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei\ntietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita\nruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka\nhyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla\naivan sellainen kuin olette».\n\nKeittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon\ntuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti\nraittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin\nhänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet\nvaltasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti\nesiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?\n\nKorin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.\n\nAhaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!\n\nLehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja\ntuliko herra sinne, oli yhdentekevää.\n\nKuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi,\njos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?\n\nTyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti\nkiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».\n\nMutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui\npieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat\nposket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä.\nKlaara suuteli iloisesti hänen kättään.\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.\n\n— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte\nhän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella\ntyöllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.\n\nNäkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.\n\n— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän,\npannessaan lahjat pöydälle.\n\nHänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla,\nja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen\nkättänsä uudelleen.\n\n— Miksette tahdo istuutua?\n\n— Kun minulla on kiire. Minä vaan pistäydyin täällä sinua hakeakseni.\nNyt sinulla on aikaa seurata minua ostoksille. Minun täytyy ostaa pari\nuusia kenkiä, näethän minkälaiset minulla nyt on.\n\nEukko näytti valkoiseen sukkaan puettua latuskajalkaa, jota verhosi\nruskea lintallaan oleva nahkatohveli.\n\n— Minä en uskalla mitään ostaa, ellet sinä ole mukana. Minua\npetkuttavat, houkuttelevat ostamaan jotakin, joka ei mitään kestä.\nLisäksi minä tarvitsen nauhoja myssyjeni reunustamiseen. Pukeudu ja\ntule mukaan!\n\nKlaara istui allapäin. Katkeran pettymyksen tunne hänet valtasi, mutta\nsitte hän katsahti ylös ja vastasi reippaasti:\n\n— Kyllä, kyllä minä tulen mukaan, otan vaan kaulukseni ja hattuni.\n\nHe lähtivät heti menemään. Klaara sulki talon portin ja pisti avaimen\ntaskuunsa. Hänen isällään oli oma avaimensa. Kulkiessaan puutarhan\nkautta virkkoi vanhus:\n\n— Kun olen rahaa saanut puodissa vaihdetuksi, annan sinulle rahaa\nStasin lukukausimaksua varten. Eikös nyt ole maksun aika, vai kuinka?\n\n— Kiitos, — kuiskasi Klaara. — Jollei Teitä olisi, niin en ymmärrä,\nkuinka voisimme pitää Stasia koulussa.\n\n— Entäs sitte? Tässä maailmassa täytyy toisiaan auttaa. Oletko kiltti\nja reunustat myssyni uusilla nauhoilla?\n\n— Oi, Varsin mielelläni!\n\nKadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti\nsireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.\n\n— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen\ntunnetta.\n\nAutettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi\nhän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä\nystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut\nPrzyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan,\nmutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli\ntungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä\npilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta\noli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat\njoskus toisensa.\n\nNuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa,\nsyleili ja suuteli Klaaraa.\n\nKlaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli\njotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.\n\nPauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven\nlukittuna.\n\nKlaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei\nollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin\nkuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle.\nHe aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen\noikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä\nmuutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana...\n\n— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata,\nupeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.\n\n— Mutta isäsi?\n\n— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin\nläksyjä.\n\nKlaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän\nhänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että\nhän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen\nlinnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.\n\n— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä\nPerkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta\nsinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa,\nVieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski\ntullut...\n\nKlaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin,\nettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:\n\n— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä,\nherra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on\nollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä\non paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin\nkemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen\ntähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin\nhyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori,\nkomea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen...\n\n— Tummaverinen? — toisti Klaara.\n\nMutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä\noli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.\n\n— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona...\nHyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme...\n\nPalatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei\ntotisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei\nhän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta\nPauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku\ntietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja\niloinen, siinä kaikki.\n\nVarmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan\nhuvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä\ntulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee\nhauskaa! Mielellään siellä olisi mukana... Ja Klaara asetti kyynäräänsä\nvanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät\nkyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi\nisänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.\n\nPäivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät\nköynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista\nikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.\n\nHän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti\nhän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos\nhoukutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet,\njotka tuikkivat hänen ikkunaansa.\n\nKuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara\nistahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena\nehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä\nkadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen.\nKaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen\npuiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat\naivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä.\nElokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja\nsaattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.\n\nKlaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän,\njoka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä\ntummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta\nensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin\nhavaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara\nollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja\nnyt oli kotona.\n\nOlikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta\nvarmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta.\nEhkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä\nollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta\ntuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin\njättiläiset ja kanerva kukkii...\n\nJo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja\nkätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain\nkahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä\nhänen mielessään.\n\nHän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä\nvesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa,\nharmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari:\nPrzyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta... Mies katsoo\nneitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan\nsellaisena kuin olette».\n\nKaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä,\nmutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman\npitkäveteinen ääni:\n\n— Hyvää ehtoota, neiti.\n\nTyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana:\nkummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi\ntoivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään\nseisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.\n\n— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin\nportailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään.\nNyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin\nkauniilta... Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?\n\nAlussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen\nsydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski\nmiehen istuutua kapealle penkille.\n\n— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski,\nviitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka\nnatisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui\njonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt\nhallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:\n\n— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?\n\n— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.\n\n— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin,\nettä sitä oli olemassakaan.\n\n— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta\nlopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?\n\nKlaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli\nhänen vastauksensa:\n\n— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko\nvasta kotimatkalla.\n\nMies katsahti häneen kummastellen.\n\n— Ketkä?\n\n— Perkowskin herrasväki ja Te. Eräs tuttavani kertoi minulle, että\nPerkowskin herrasväki oli kutsunut Teidät huvimatkalle, jolla\nvarmaankin oli sangen hauskaa... Mutta miksi ette tullut Perkowskin\nillalliselle, Teitä siellä kovasti odotettiin ja kaivattiin.\n\nPrzyjemski ei heti vastannut, ja kun hän lopulta sen teki, piili\näänessä salainen hymy.\n\n— Minä en ole ollut Perkowskin illallisilla enkä heidän huviretkellään.\nMutta jos suvaitsette, niin puhumme hauskemmista asioista ... kuin\nPerkowskin herrasväestä. Kiitos kirjasta, jonka minulle lainasitte;\nminä en aijo sitä vielä jättää takaisin. Minä luen sen kannesta\nkanteen, ja sitte Te saatte sen. Se sisältää suuremmoisen runoelman.\nMinä kyllä tunsin sen ennestäänkin, mutta vain pintapuolisesti. Olen\ntodellakin kiitollinen, kun olen saanut siihen tutustua... Mutta\nsanokaapas minulle nyt, miten olette saanut päivänne kulumaan, ja eikö\nse ole tuntunut pitkältä? Minusta se ainakin on ollut äärettömän pitkä.\nMitä tänään olette tehnyt?\n\n— Samaa kuin muinakin päivinä; ei siitä sen enempää kannata puhua...\n\n— Kyllä, kyllä, kertokaa!\n\nKlaara nauroi sydämellisesti.\n\n— No, olkoon menneeksi! Minä olen siivonnut huoneet, laittanut\npäivällisen, pessyt vaatteita, olen ollut asioilla erään tuttavan\nseurassa ... Entäs sitte vielä? Minä olen auttanut veljeäni läksyjensä\nlukemisessa, olen valmistanut teetä, ommellut...\n\n— Kaikki nuo asiat hän lasketteli estelemättä ja hauskuudekseen. Mies\nkysyi:\n\n— Ettekö ollenkaan ole lukenut tänään?\n\n— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan\nja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä\nhetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä,\njoka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin\noppilaana.\n\n— Vai olette siellä ollut?\n\nHän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar,\noli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että\nhänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.\n\nHänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin\nkuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta,\nmutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä\nja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat...\n\n— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.\n\n— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka\npaljo minulta puuttuu... mutta parastani koetan.\n\n— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies\nhiljaa...\n\nKlaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat\nvyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.\n\nPrzyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.\nKumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:\n\n— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?\n\n— Mistä sen tiedätte?\n\n— Minä näin sen lehtikujasta, missä istuin kirja kädessä ja Teitä\najattelin.\n\nSe oli rouva Dutkiewicz, erään eläinlääkärin leski ja Klaaran äidin\nkummi, hyvin kunnioitettava, kiltti vanha rouva. Hän oli heidän\ntodellinen ystävä, joka heitä usein auttoi, kun he olivat ahdingossa.\nNyt hän esimerkiksi maksoi Stasin lukukausimaksun.\n\n— Hän siis on varakas nainen? — kysyi Przyjemski.\n\n— Aivan niin, — vakuutti Klaara, — Hänellä on kolme huonetta ja\npalvelija.\n\n— Sehän on suuremmoista, — virkkoi mies ja Klaara jatkoi:\n\n— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen\nomaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on\nviisitoista tuhatta...\n\n— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.\n\n— Eikös ole? — jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.\nPaitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia...\n\n— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.\n\n— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen\nelämällään ei olisi mitään päämäärää... Hänellä ei ole lapsia.\n\nMies päätti:\n\n— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa\nparisilaista jumalanäidin kuvaa...\n\nPrzyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä\nkäteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi.\nHänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan\nmiestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi\nPrzyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy\nkulmakarvojen välissä syveni.\n\nMies virkkoi:\n\nTähdet lentelevät.\n\nMyöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:\n\n— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun\ntähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin\ntähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu... Katsokaas tuossa\ntaaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!\n\nPrzyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin\nrastiin, ja lausui verkalleen:\n\n— Lausua toivomus... niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina\njotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.\n\nKlaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä,\nettä Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.\n\nKoettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:\n\n— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi\ntäyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa\nasiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja\nettä heistä tulisi hyviä ihmisiä.\n\n— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.\n\n— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.\n\n— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin\ntahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se\nsydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle,\nkorkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.\n\nNämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui\nleimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän\nvirkkoi leikillisesti:\n\n— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin\nolla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää.\nSitte hän lisäsi:\n\n— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?\n\nPrzyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:\n\n— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa\nhyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen\nsydämen saisin omakseni...\n\nMies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:\n\nMinä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni...\n\nSamalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen\nsanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin\nkäsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.\n\nPrzyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:\n\n— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?\n\nKlaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden\nkarviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.\n\n— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi\nterveeksi... Eikö hän sitte ole terve?\n\n— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.\n\n— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?\n\n— On jotakin vikaa rinnassa.\n\n— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?\n\n— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt\nei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja\nauttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän\nmahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä\naikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.\n\n— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski,\n— kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan\nvieressä... Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.\n\nKlaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se\ntähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja\nettä semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa,\nilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.\n\nPrzyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että\nhän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:\n\n— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja\nsiellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää\nmielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla\nsemmoisia täällä oli... Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara\nhuomautti:\n\n— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.\n\n— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö\nmitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita\nikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.\n\nHe seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden\nlatvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti\nsoitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta\näkkiä vaikenivat.\n\n— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.\n\nPrzyjemski vastasi:\n\n— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme\nyhdessä.\n\n— Vai soitatteko Tekin?\n\n— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.\nPidättekö soitosta?\n\nLinnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät\nheti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo\ntaukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.\n\nKlaara vastasi hiljaa:\n\n— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.\n\n— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?\n\n— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari\nkolme kertaa tuttavien luona.\n\n— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut\nsoittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman\nmusiikkia?\n\nKlaara myhäili.\n\n— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?\n\n— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta,\nvarsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.\n\n— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.\n\nPrzyjemski katsahti ylöspäin.\n\n— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.\n\n— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella,\ntuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?\n\n— Kyllä näin... Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».\n\nKlaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa\nnäin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista\nsoittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!\n\nHymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:\n\nKultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla... Mutta Klaara keskeytti,\nsillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka\nyhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja\nsäteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.\n\nPrzyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.\n\n— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa\ntoivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on\njo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin.\nAivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?\n\n— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.\n\n— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi\nminun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.\n\nPrzyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin\nmuistellen runoa.\n\nSoitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi\nsametinhieno ääni, lausuen:\n\n    Sä olet niinkuin kukka,\n      niin kuulas kaunoinen;\n    Kun katson kasvois, murhe\n      mun hiipii mielehen.\n\n    Ma taivaalt’ anon, että\n      sois kaikkivaltias\n      sun saastumatta olla\n      noin kaunis, kuulakas.\n\nLausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja\npainoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:\n\n— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme\nTeille.\n\nPrzyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten\nvarjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma\ntaas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta.\nSelloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen\npuiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka\nnojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKlaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti\nhän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka\nvettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui\nvuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät\nsäveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.\n\n    Sä olet niinkuin kukka,\n    niin kuulas, kaunoinen...\n\nPiano ja sello jatkoivat:\n\n    Ma taivaalt’ anon,\n    että sois kaikkivaltias...\n\nMutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa\ntunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi\nvaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen\nsisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen\nhetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:\n\n    Sun saastumatta olla\n    noin kaunis kuulakas.\n\nMitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei\nkoskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta\ntuntemaan... Minä ja ystäväni soitamme Teille...» He olivat kauvan\nsoittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat\nsoittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle\nsoittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli\nhyvä!\n\nKlaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:\n\n— Tarpeeksi!\n\nHän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja\notti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin.\nHänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä\nrunsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että\nkeittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet\nherätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa,\njonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä\ntarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin,\nmutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli?\nMistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään\nsellaisia nähnyt!\n\nKapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä\nkartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä\nhelakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä,\nja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja\nmelooneja.\n\nNe kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka\npeittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi\ntuoreitten ruusujen tuoksu.\n\nKlaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän\nvoinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut\nValmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin\n»hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli\nkehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.\n\nLeimuava puna kohosi Klaaran poskille.\n\n— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan\nminulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään\nmuotoa!\n\nKlaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle\nsentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten?\nOlkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies\nsittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan\nihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun\nei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään\nkäynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania\ntahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?\n\nSitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori\nmahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara\npisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni,\nettä kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja\nkiiruhtaa torille —\n\nTuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin\ntyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että\ntuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin\nmukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi\ntulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi\nolevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä\nepäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle\npuolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia\noli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää\ntavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara\nei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski\nluuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli\npaljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat\nennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin\nKlaara ei häntä vielä tuntenut.\n\nEihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle\neikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi\nsuutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?\n\nMutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava\ntunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan,\nasettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti\nsilmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.\n\nTunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen,\nallapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului\nkuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli\nyhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat\nraskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.\n\n— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.\n\nKlaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin\nkatsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.\n\nMies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy\noli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä\nväreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja.\nSitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän\nilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara\nkalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan\ntakaa ja lausui hymyillen:\n\n— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!\n\nKlaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi\nhänen valkoiseen, pehmeään käteensä.\n\n— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on\nsaapunut mukananne tänne.\n\nKlaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:\n\n— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä\ntapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja\nlähettäkää sitte joku sitä noutamaan.\n\nKlaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski\nteki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:\n\n— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää\nsyyn.\n\nKlaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin,\nleikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen\nKlaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:\n\n— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta... me\nemme koskaan... ei isäni enkä minä... voihan olla köyhä ja kumminkin...\n\n— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.\n\nMies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään\nharmia. Sitte hän jatkoi:\n\n— Mutta otatte lahjoja rouva... eläinlääkärin leskeltä?\n\n— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva\nDutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa\nja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.\n\nJa hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:\n\n— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä\nkuin ystäviään pitäisi vieraina!\n\nPrzyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:\n\n— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?\n\n— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.\n\n— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?\n\nSilloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.\n\n— Olette, — kuiskasi hän.\n\nPrzyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen\nkatsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman\naskeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:\n\n— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.\n\nKulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:\n\n»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta,\ntäytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi\nsiltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»\n\nVarsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen\nusko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa\nnoin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä\nrakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi,\nsinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!\n\nOlisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta\nläiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki\ntämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.\n\nNiinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin,\nvieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo\ntänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi\nodottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran\nperheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi\npitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli\ntäpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli\nlausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin\nmuisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen\nvastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan\ntoiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin\nolisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja\nsamalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman\nivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset\nsilmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta.\nEhkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä\nnäkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen\nleiman... Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet\nhänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu,\njonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen\ntäytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan\npikemmin pyrki entistä lähemmäksi.\n\nNäin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen\nhameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.\n\nPienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni\npäivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti\nmelkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia\nja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.\n\nKahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla\nsohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli\nmuutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja\nlasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli\nvastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita\nreseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat\nlapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty\nlautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.\n\n— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.\nFrania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.\n\n— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.\n\nHän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot,\nkellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten\ntautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat\ntoimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät\nälykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin\nKlaaran.\n\nHänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö,\njolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö\nyht’äkkiä sanoa tokasi:\n\n— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?\n\nKlaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta\nhänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen\ntukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan\nsileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta\nkaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin\nsisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta\nlattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:\n\n— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut\npuhtaan kauluksen kaulaani.\n\n— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.\n\nVastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti\nKlaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.\n\n— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.\n\n— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva\nDutkiewicz? ... Mutta eihän hän ole mikään vieras.\n\nKuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:\n\n— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas\nOskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi\ntulevansa isän luokse viereisille.\n\nWygrycz virnisti.\n\n— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen\nväsynyt enkä jaksa istua ja jutella.\n\nTämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina\nväsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.\n\nTerävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella\näänellään puheeseen:\n\n— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.\n\n— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään,\njoka heti vaikeni.\n\nSen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:\n\n— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin\npoika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että\nruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon\npitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista...\nHänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä\npuutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.\n\n— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.\n\nTukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi\nja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen.\nYhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan\nhuoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut\nseinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun\npiirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui\nisälleen:\n\n— Herra Julius Przyjemski...\n\nJa sitte vieraalle:\n\n— Minun isäni...\n\nWygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.\n\n— Minulla on varsin suuri ilo... Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin\nhyvä!\n\nKlaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti\nja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän\npujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää,\nettä tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli\nvalkoinen, virkattu liina, levitetty maalaamattomalle honkapöydälle.\nStas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.\n\nKun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän\niloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen\nkeskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan\nväsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi\nPrzyjemski olla oikea taikuri!\n\nAsian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle\nkanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli\nikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz\noli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen\nyhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.\n\nEnsi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on\ntapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta\nvähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat\nja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja\nvilkkailla liikkeillä.\n\nTehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:\n\n— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti\nkeskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa\nanteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa\nvarakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari...\n\nHän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden:\n\nNiin, te saatte olla hyvä ja suoda anteeksi, ehkäpä minun ei olisi\npitänyt tuota lausua ruhtinaan sihteerin ja ystävän kuullen.\n\n— Kyllä, kaikin mokomin — virkkoi Przyjemski vilkkaasti. — Sanokaa vaan\nsuoraan, mitä ajattelette. Minä olen ruhtinaan ystävä, ja juuri siksi\nminun mieltäni mitä suurimmassa määrässä kiinnittää kuulla, kuinka\nruhtinasta täällä arvostellaan. Minä pyydän teitä vieläpä olemaan hyvä\nja selittämään, missä suhteessa arvelette ruhtinaan olevan epäkohtiin\nsyyllinen.\n\nWygrycz siirtyi kiivaasti paikoiltaan kapealla sohvalla.\n\n— Missäkö suhteessa? — huudahti hän. — Mutta paras herra Przyjemski,\nonhan se itsestään selvää! Suurin osa ruhtinaan maatiloista sijaitsee\nnäillä seuduin. Itse kaupungissa hänellä on linna, joka on hänen\nisänisänsä taikka isänisänisänsä rakentama. Hän on rikas ja hänen\nnimellään on sellainen kaiku, että, jos hän koettaisi perehtyä\nolosuhteisiin, niin hänen jok’ikinen sanansa tulisi meille tueksi ja\noppaaksi, joka toimensa hyväksi työksi. Pyydän rohkeuteni vieläkin\nkerran anteeksi, mutta tehän itse kehotitte minua puhumaan suuni\npuhtaaksi... Ruhtinas kiertelee maita mantereita...\n\nTähän Przyjemski hiljaa virkkoi: I\n\n— Eihän siitä ole kuin viisi vuotta, kun hän täällä viimeksi oli. Ennen\nhän oleskeli jotenkin pitkät ajat maatiloillaan tässä seudussa, ja\nlinnassakin hän asui...\n\n— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa —\nhuudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli\npujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua\nkatkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai\npikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta\nvarakkaampia kohtaan.\n\nPrzyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa\nveltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa\nhopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat\nkellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi\nverkalleen, silmänsä alas luoden:\n\n— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan\nitse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä\ntäydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole\nsiitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä\njoitakuita velvollisuuksiaan j.n.e...., niin ei hän ole mikään\npoikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä\nmerkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin\nperhonen kukasta kukkaan.\n\nWygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte\npuhumaan:\n\n— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan\nmaailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele\nkukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri\nheidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat.\nSiltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas\non meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän\nherramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla\ntavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä... Mutta se,\njoka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä\nsydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta...\nehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän\ntäällä maailmassa toimittaa?\n\nHän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin\nsilmin jatkoi:\n\n— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?\nKenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?\n\nJa hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.\n\nTämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään\nmitään.\n\nTämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän,\nkeltaisen sormensa ylös.\n\nSenkö tekin huomaatte! ... Ja kumminkin on ruhtinas kristitty; siinä\nensimmäinen asia. Kumminkin hän on täällä syntynyt ja omistaa täällä\nmaatiloja, siinä toinen...\n\nKlaara, joka koko keskustelun ajan oli istunut ikkunan ääressä,\nompelemassa pitsiä myssyn reunaan, nosti tämän kuullessaan päätään ja\npuuttui arasti puheeseen:\n\n— Rakas isä, minun mielestäni meidän ei pitäisi noin ankarasti\narvostella ihmisiä, jotka sentään ovat aivan toisellaisia kuin me itse.\n\n— Toisellaisia? Miksi toisellaisia? Missä suhteessa? Mitä sillä\ntarkoitat? Jumala on kaikki luonut, ja samassa maassa me kaikki elämme.\nKaikki tekevät syntiä, kärsivät ja kuolevat, ja nuo kohtalojemme\nyhtäpitäväisyydet tekevät kaikki erilaisuudet mitättömiksi.\n\n— Te olette oikeassa — vakuutti Przyjemski. — Te lausutte syvän\ntotuuden. Mutta minä olisin neiti Klaaralle hyvin kiitollinen, jos hän\njatkaisi ystäväni puolustamista.\n\nPrzyjemski katsoi häneen niin lämpimästi, että hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Paljoa varmemmalla äänellä Klaara jatkoi:\n\n— Minusta tuntuu, että tuollaisten rikasten ja korkeasukuisten\nihmisten, jotka elävät aivan toisellaisissa oloissa kuin me, täytyy\nsaada aivan toisellaisia käsitteitä ja tapoja, niin että mikä\nmeille on hyvin tunnettua, on heille varsin vierasta; mikä meille\non velvollisuutta, tuntuu heistä tarpeettomalta ja mahdottomalta.\nEhkäpä ruhtinas on sangen hyvä ihminen, vaikkei hän järjestä elämätään\nniin, kuin hänen meidän mielestämme tulisi... Ehkäpä hän on saanut\nVastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pilanneet hänet\nimartelemalla tahi teeskentelemällä olemattomia tunteita.\n\nPrzyjemskin kasvot yhä enemmän kirkastuivat. Päätään kääntämättä hän\nkatsoi nuoreen tyttöön, eikä silmät tahtoneet hänestä erota. Wygrycz\nsitävastoin kuunteli levottomana ja ilmeisesti tyytymättömänä tytön\npuheesta. Hän kohautti olkapäitään, kun Klaara oli puheensa päättänyt.\n\n— Naisten lorua! Naiset aina luulevat voivansa kaikki hyvin selittää,\nasia muka johtuu siitä ja siitä. He ovat tottuneet kiinnittämään\nhuomionsa pikku-asioihin. Minun käsitykseni mukaan on vaan kahdenlaista\nväkeä: rehellisiä ihmisiä ja konnia. Joko noudattaa ihminen Jumalan\nkäskyä, palvelee lähimmäistään ja tekee työtä oikean asian puolesta,\ntaikka hän ei sitä tee. Syntinen hän tosin saattaa olla ensin\nmainitussakin tapauksessa, mutta aina on hän kumminkin jonkun arvoinen;\ntoisessa tapauksessa hän ei ole edes mädänneen puolukan veroinen. Niin\non sen asian laita!\n\nPrzyjemski vastasi verkalleen:\n\n— Te tuomitsette ankarasti ja häikäilemättä, mutta neiti Klaara seisoo\nkuin lempivä ja sovittava enkeli välillämme — ja hän _on_ enkeli.\n\nJa antamatta aikaa vastaamiseen, virkkoi hän heti Wygryczille:\n\n— Onko teillä aina ollut sama toimi kuin nykyään, ettekö ole\naikaisemmin ollut muissa toimissa? Minusta tuntuu niin...\n\nWygrycz hymyili karvaasti.\n\n— Koko elinaikani, herra Przyjemski, nim. 18:sta vuodesta lähtien\nolen ollut saman viraston palveluksessa. Olen porvarin poika tästä\nkaupungista, isälläni, joka oli käsityöläinen, oli täällä pieni talo.\nHän lähetti minut kouluun — suoritin kimnaasin 5 luokkaa ja sitte\ntehtiin minut kirjuriksi. Mutta miksi tätä minulta kysytte?\n\nPrzyjemski istui hetkisen mietteissään, sitte hän vastasi kumartaen:\n\n— Minä tunnustan suoraan, että olen havainnut teidän käsityksenne ja\npuhetapanne ilmaisevan korkeampaa sivistystä...\n\n— Kuin olitte odottanut, — puuttui Wygrycz puheeseen ivallisesti\nnauraen. — Huomaa, ettei teillä ollessanne ruhtinaallisen suosijanne\ntalossa ole ollut paljo tekemistä köyhän väen kanssa. Köyhyys\nei välttämättömästi tarvitse merkitä samaa kuin typeryys, herra\nPrzyjemski... Ha ha ha!\n\nHän nauroi ilkeästi, mutta huomasi, että hän oli hyvin mielissään\nvieraan lausunnosta.\n\n— Mitä minuun tulee, — jatkoi hän, — olen kumminkin erikoistapauksissa\nollut hyvä-osainen. Minä sain vaimon, joka ensinnäkin oli sivistynyt ja\ntoiseksi oli maailman paras nainen. Hän oli opettajatar, me rakastuimme\nja menimme naimisiin, vaikka hän olisi voinut taloudellisessa suhteessa\ntehdä paremmat naimiskaupat. Mutta hän ei koskaan kauppojaan katunut.\nMe olimme onnellisia. Sivistykseen nähden olin häntä heikompi,\nja minulla oli kyllä kykyä sitä käsittämään ja hyötymään hänen\netevämmyydestään. Olinhan minä aina muutamia tuntia päivässä vapaa\ntyöstäni, ja ne tunnit me kulutimme lukemalla ääneen toisillemme,\ntaikka soitti hän pianoa minulle... hän soitti sangen hyvin... Oi,\nminulla on monta valoisata muistoa, jotka voin viedä mukanani toiseen\nmaailmaan! ... Ja toisessa maailmassa on minulla hän, jonka kanssa\ntahtoisin heti yhdistyä, ellei lapsia olisi. Mutta hän on jättänyt\nminulle lapset jälelle, ja lisäksi ihminen aina on riippuvainen tästä\nelämästä. Kaksikymmentä kolme vuotta olimme yhdessä, ja ne menivät\nmenojaan kuin kaksikymmentä kolme päivää... Paljosta olen hänelle\nkiitollisuuden velassa, ja hän myöskin kiitti minua ennen kuolemaansa.\nMe erosimme rakkaudessa ja rauhassa, rakkaudessa ja rauhassa me myöskin\nkerran tapaamme toisemme Jumalan kasvoin edessä.\n\nHän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.\n\nPrzyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.\nVihdoin hän lausui mietteissään:\n\n— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa...\n\nWygrycz hymyili ivallisesti.\n\n— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista\non olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.\n\nPrzyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella,\njoka kumminkin pian katosi.\n\n— Niin... niin... — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää\nmonella eri tavalla.\n\nHän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.\n\n— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi\npyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.\n\n— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.\n\n— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat\nrunoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa\nkädessä.\n\nWygrycz puuttui puheeseen:\n\n— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin\nrunoutta.\n\nJa hän lisäsi kohteliaasti:\n\n— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän\ntahtoo valita jonkun teoksen.\n\nKlaara nousi.\n\n— Se on minun huoneessani.\n\nHerranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä,\nmissä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä,\nkaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli\nhuone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine\nniteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen\nkutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.\n\n»Sveitsissä»... Ehkäpä se? ...\n\n— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä\ntunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.\n\nOttaessaan kirjan, jonka kuluneet, repaleiset kannet ilmaisivat, että\nsitä oli ahkerasti luettu, piti hän hetkisen Klaaran kättä omassaan ja\nkuiskasi:\n\n— Kiitos siitä, että minun ystävätäni puolustitte, kiitoksia, että\nolette maailmassa!\n\nHe palasivat saliin. Przyjemski pysähtyi talon isännän edessä, joka oli\nnoussut sohvaltansa, nojasi kättänsä, jossa piti hattua, pöytää vastaan\nja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta epäröivän. Vihdoin hän alkoi:\n\nMinä tahtoisin kysyä Teiltä erästä asiata, pyytää Teiltä jotakin, ja\npyydän etukäteen anteeksi, jos minun kysymyksessäni tahi hartaassa\npyynnössäni olisi jotakin epähienoa.\n\nWygrycz kumarsi.\n\n— Ei millään muotoa, elkää kursailko! Olemmehan naapureita, ja jos\nTeitä jotenkin voin palvella...\n\nPrzyjemski keskeytti hänen puheensa:\n\n— Minä päinvastoin tahtoisin kysyä Teiltä, ettekö sallisi minun Teitä\njollakin palvella...\n\nHän nojasi kättänsä vielä enemmän pöytää vastaan ja jatkoi mitä\npehmeimmällä äänellä:\n\n— Minä arvelen näin: Te olette kivulias, Teillä on kaksi lasta, jotka\neivät vielä ole saaneet kasvatustaan, ja Teidän taloudellinen asemanne\nei ole varsin loistava. Toiselta puolen on minulla jonkunmoinen,\nVieläpä sangen suuri vaikutus ruhtinas Oskariin, joka on hyvin rikas.\nOlen varma siitä, että, jos hänelle Teistä puhuisin, pitäisi hän sitä\nonnena osoittaa Teille kaikkea palvelustaan. Ehkäpä hän ottaisi tuota\npientä herraa kasvattaakseen ja elättääkseen... Ehkäpä hän voisi\ntarjota Teille maatiloillaan jonkun toimen, joka tuottaisi vähemmän\ntyötä ja suuremmat tulot... Jos suvaitsette minun puhua asiasta\nruhtinaan kanssa.\n\nHän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.\n\nWygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut\npäänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti\nkurkkunsa ja vastasi:\n\n— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan\navuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.\n\n— Miksette? — kysyi Przyjemski.\n\n— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten\navuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni\novat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa\ntapauksissa vastannut puolestani.\n\nPrzyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan\nsäkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:\n\n— Siinä sen nyt näette! ... Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän\ntee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä\nhyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.\n\n— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin\nsilmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi\nkuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta\ntasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa\nja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas\nheittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka\nolenkin köyhä, en luita nosta maasta.\n\nHimmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.\n\n— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole\nsellainen kuin hänen luulette olevan.\n\nWygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.\n\n— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä\nkukaan voi tietää.\n\n— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille\nkapean, valkoisen kätensä.\n\n— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste...\n\n— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —\nAiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?\n\n— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan\nmaatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että\nme palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.\n\nLausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin\nsilmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.\n\nTuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi\nisänsä kaulaan.\n\n— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!\n\nKlaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä\ntuskistuneena.\n\n— Kas niin, kas niin, jo riittää. Anna nyt minun yötakkini ja\ntohvelini. Minä nukahdan hiukan. Tuo vierailu minua väsytti.\n\nKlaara kiiruhti noutamaan pyydettyjä esineitä, ja ovessa hän kuuli\nsisaren lausuvan terävällä äänellään:\n\n— Tietääkös isä mitä! Tuo herra Przyjemski on varmasti Klaaraan\nrakastunut. Kuulilleko, millä äänellä hän sanoi, että: »Neiti Klaara on\nenkeli». Ja sitte hän katsoi häneen niin...\n\n— Sinä olet aivan liian pieni voidaksesi arvostella tuollaisia asioita,\n— keskeytti hänet isänsä ankarasti nuhtelevalla äänellä.\n\nFrania loukkaantui.\n\n— Minäpä en enää olekaan pieni, ja jos Klaaralla saa olla ihailijoita,\nniin pitää minun ainakin saada tietää, onko hänellä niitä...\n\nVapisevin käsin ojensi Klaara yönutun isälleen. Wygrycz kääntyi\nnuorimman tyttären puoleen.\n\nHillitse kielesi, ja rukoile sinä meidän herraamme, että tulet sisaresi\nkaltaiseksi. Herra Przyjemski oli oikeassa, sanoessaan, että hän on\nenkeli.\n\nNäin sanoen meni hän huoneeseensa.\n\nFrania heitti huivin päähänsä ja kiiruhti neulomoonsa. Klaara huusi\nveljeänsä.\n\nTule tänne kirjoinesi, niin kuulustan laskento-läksyjäsi!\n\nStas, kaunis vilkassilmäinen, punaposkinen poika heitti käsivartensa\nhänen ympärilleen ja puhkesi katkeroituneena puhumaan:\n\n— Hyi, kuin tuo Frania on ilkeä! Yhtä päätä hän sinua kiusaa ja\närsyttää!\n\nKlaara silitteli pienokaisen otsaa ja tukkaa.\n\n— Elä niin sano, että Frania on ilkeä. Hänellä on hyvä sydän ja pitää\nmeistä kaikista. Hän on vaan hiukan ajattelematon, ja se on hänelle\nanteeksi annettava.\n\nYhä kietoen käsivarsiansa hänen kaulansa ympäri ja katse hänen\nkasvoihinsa kääntyneenä poika jatkoi:\n\n— Sinä olet kaikista kiltin, sinä olet minun, Franian ja isän äiti...\n\nKlaara nauroi, ja kumartuessaan painoi hän pari äänekästä suudelmaa\npojan vereville huulille.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivä senjälkeen kuin Wygrycz oli mennyt ruokalevolle, Frania palannut\nneulomosta ja Klaara avustanut veljeänsä läksyjen lukemisessa, kolkutti\njoku ovelle. Stas hypähti tuoliltaan ja kiiruhti avaamaan. Klaara nosti\nsilmänsä vihkostansa, ja hänen kasvoihinsa kohosi leimuva puna.\n\n— Vaarassa näyttää tunkeilevalta — alkoi Przyjemski puhua jo ovessa —\ntulen minä tekemään teille pienen ehdotuksen. Mutta kaikkein ensiksi:\nhyvää päivää tahi oikeammin: hyvää ehtoota. Ja sitte vielä kysymys:\nmiksi ette ole tänään ollenkaan ollut lehtimajassa, josta niin paljon\npidätte?\n\n— Minulla ei ole ollut aikaa. Olen ollut rouva Dutkiewiczin luona\nnoutamassa muutamia myssyjä reunustaakseni ne ja sitte neuvottelemassa\nhänen kanssaan taloustoimista.\n\n— Oi, tuo rouva Dutkiewicz! Kylläpä ne vie Teiltä paljon aikaa ja tekee\nminulle paljon kiusaa!\n\n— Kiusaa? Teille?\n\n— Niin kyllä, nyt jo toisen kerran hänen tähtensä en ole tavannut Teitä\nlehtimajassa tavalliseen aikaan.\n\nNämä sanat he vaihtoivat katsoen toisiansa suoraan silmiin, ikäänkuin\neivät olisi voineet erota.\n\n— Ettekö halua istua?\n\n— En, sitä en aio tehdä enkä antaa teidänkään tehdä. Katsokaas...\n\nHän näytti Klaaralle kirjaa, jonka oli saanut lainaksi edellisenä\niltana.\n\n— Minun ehdotukseni on tämä: menkäämme lehtimajaan ja lukekaamme\nyhdessä tätä »Sveitsissä» nimistä kirjaa. Ettekö tahdo? Ottakaa työnne\nmukaanne. Te ompelette ja minä luen Teille ääneen. Ettekö tahdo? — Oi,\nkuinka se olisi hauskaa!\n\nKlaara vilkasi veljeänsä.\n\n— Mutta minun täytyy kuulustella Stasin läksyt.\n\nPoika, joka mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, heitti\nkäsivartensa sisaren kaulan ympäri.\n\n— Mene vaan, rakkaani, jos tahdot — pyysi hän. Kyllä minä luen läksyni\nitse. Maantieto on kovin helppoa. Saat sitte kuulustella minua illalla,\nja silloin saat nähdä, että osaan läksyni kuin vettä.\n\n— Onko Varmaa, Stas?\n\n— Onpa tietenkin!\n\nSilloin nousi Klaaran kasvoille ilonhohde, mutta jälleen hän rupesi\nepäröimään.\n\n— Entäs samovaari?\n\n— Kyllä minä samovaarin sytytän. Eipä luulisi tuon kysyvän suurta\ntaitoa — huusi Stas kiihkeästi.\n\n— Ja kun isä herää, huudatko minua silloin?\n\n— Kyllä, sen lupaan. Ja jos Frania tulisi takaisin, niin huudan sinua\nsilloinkin, ettei hän näe sinua yhdessä herran kanssa, sillä silloin\nhän rupeaa taas sinua härnäilemään.\n\nKlaara suuteli veljeänsä, ja parin minuutin kuluttua oli hän\nPrzyjemskin seuraamana menossa lehtimajaan, neulomakori käsivarrellaan.\n\n— Teillä on harvinaisen kiltti pikku veli, — huomautti Przyjemski,\n— olisin minäkin tahtonut suudella häntä, kun antoi Teille hetken\nloman palveluksestanne. Tehän olette perheenne palvelija. Mutta mitä\nhän sanoikaan, tuo pikku veitikka: että sisarenne rupeaisi Teitä\nhärnäilemään, jos näkisi meidät yhdessä.\n\nKlaara tuli kovin hämilleen, mutta onneksi hän samassa huomasi\nviereisessä puistossa valonsäteitä, niin kauniita, että hän ihastuneena\nhuudahti:\n\n— Katsokaas, kuinka ihastuttavasti auringon säteet murtautuvat\ntiheitten lehvien läpi tuolla puiston kulmassa, on aivan kuin\nkultalankaverkkoa.\n\nOletteko koskaan ollut tuossa puistossa?\n\n— En koskaan, kuinka olisin voinut olla siellä?\n\n— Johtuu mieleeni eräs asia. Kas kun en ole sitä ennen tullut\najatelleeksi! Menkäämme ruhtinaallista puistoa yhdessä katselemaan!\n\nKlaara melkeinpä pelästyi tuosta ehdotuksesta.\n\n— Eihän toki, huudahti hän, — ruhtinas on asiaankuulumattomilta\nkieltänyt pääsyn.\n\nPrzyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.\n\n— Mutta jos minä Teitä saatan...\n\nNiin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli\nse melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.\n\nKiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa\nedes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää\nvihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta\nhän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.\n\n— Mutta jos me kohtaamme...\n\n— Kenenkä?\n\n— Ruhtinaan.\n\nPrzyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei\nollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.\n\n— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuutti\nPrzyjemski.\n\n— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.\n\n— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan\nsitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni\nsaada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä,\nettä saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi\nainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.\n\nKlaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka\nmelkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei\nvoinut vastustaa.\n\n— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.\n\n— Bravo! — huudahti Przyjemski.\n\nHe olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat\nvapaasti mellastella.\n\nNopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka\nerotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä\nmahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari\nläpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan\nläpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat\nläpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa.\nMaassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset\nsilmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.\n\nKlaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.\nPrzyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.\n\n— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.\n\nKlaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja\nvarpaillaan.\n\nÄänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen\nkuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä\nkomeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.\n\n— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.\n\n— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä\nkäytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin\nTeitä.\n\n— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin... — lausui Klaara,\nkoettaen leikkiä laskea.\n\n— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä\npari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä.\nMenkäämme niitä katselemaan!\n\nKlaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa\ntuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:\n\n— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.\n\nNurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä\nsaattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun\nalla, pehmeällä nurmikolla.\n\nPaikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki\nsekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti\nosia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän\npäässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka\nvehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.\n\nPikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi\npunainen lehti vaipui äänetönnä maahan.\n\nÄänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan\nkulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.\n\n— Voi, kuinka paljon kukkia! huudahti hän.\n\n— Ja kuinka kauniita kukkia!\n\nPrzyjemski otti ompelukorin hänen kädestään, asetti sen hänen viereensä\npenkille ja pyysi, äkillinen ilonhohde silmissään:\n\n— Tahdotteko odottaa täällä hetkisen? Minä heti palaan. Mutta älkää\nolko levoton, älkää paetko luotani. Minä palaan heti.\n\nJa nopein askelin poistui hän palatsia kohden.\n\nKlaara katsoi hänen jälkeensä ja huomasi, kuinka eräs kiiltonappinen\npoika, nähtävästi palvelija, tuli juosten hänen luoksensa. Przyjemski\nvirkkoi jotakin pojalle, ja liikkeistä saattoi huomata, että hän antoi\njonkun käskyn. Kun poika kiireesti poistui, kääntyi Przyjemski vielä\nkerran hänen jälkeensä ja huusi selvästi kuuluvalla äänellä:\n\n— Mutta joudu, joudu!\n\nSenjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä.\nKlaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan\nkarkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.\n\n— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?\n\n— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.\n\n— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.\n\n— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku\nveljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa\nTeitä häntä vastaan.\n\nHämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua\nvastasi hän työlästyneenä:\n\n— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan\ntyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia,\njotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.\n\nPrzyjemski puuttui puheeseen:\n\nHänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että\nhänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin\ntuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.\n\n— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin\nsiivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä\nompelu huvita... Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän\nsitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että\nhänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä valittavana.\nMutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla,\nenkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että\nettä minä olemme siitä suutuksissa.\n\nKlaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan\nkeskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa,\nmutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin\nolisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan,\njoka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä\nvastaan.\n\nKlaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän\nkäytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä\ntaakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui,\nettä nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin\nkiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.\n\n— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä,\nläheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella\nkädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella\nkädellään kukkakimpun.\n\nHeti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa\nkukkiin.\n\nKimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita\nja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran\nmielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo\nkaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut\nsilmänsä hänen silmiinsä.\n\nMyöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen\nmielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:\n\n— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on\nilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan\nmaailmaan.\n\nJa sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:\n\n    Kuin unikuva mun armaani haipui,\n    ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui.\n    Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa,\n    miks’ seuraa et häntä sa taivahassa,\n    miks’ korkeuksiin sa nousta et voi,\n    miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?\n\nMinuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi\nalas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset\nsilmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi\nompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.\n\nPrzyjemski luki:\n\n    Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi,\n    vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta.\n    Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi,\n    ja kiivaammin aaltoili rinta.\n\nKlaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän\nkuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään,\nkohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis,\nliikutuksesta värähtelevä ääni:\n\n    On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut,\n    ei leivonen laula, ei orava kiiku,\n    kun puiden oksat ei tuulessa liiku\n    ja hiljemmin pulppuvi puro...\n\nLehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa\nja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:\n\n    Voi kuinka silloin syömet hehkuu,\n    Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa\n    Ja kaikki unholan virtahan kantaa...\n\nMinuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin\nunikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:\n\n    Leivonen laulaa ja lähde kiehuu,\n    ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee,\n    ja tuskissaan se kuolevan luulee...\n\nPrzyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä\nkimalti hänen silmäripsissään.\n\nHitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä\nhänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat\nkyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin\nrusopilvi.\n\n— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.\n\n— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.\n\nSanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa\nsillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa\nkietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon\nliittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki\nedelliset syrjään.\n\nArasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas\nja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia\nompelukoriin.\n\n— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui\netukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot\nhermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa\npuristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.\n\nMutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja\nuudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei\nkäskevästi.\n\n— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.\n\nNyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.\nYhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui\nPrzyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte\nveti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:\n\n— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat\nkuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin\ntäytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet\nenkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi\nkuulisit sitä yksin?\n\nHänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen\nvälissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:\n\nJoku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin\nuteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja\nmuutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!\n\n    He toisiansa niin arvostivat,\n    ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet.\n    He kasvojansa vaan katselivat\n    kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.\n\n    Niin he vihdoin erkanivat,\n    syömet aivan särkyneinä,\n    kauvas sitte kaikkosivat,\n    tuskaa toisen tietämättä.\n\n— Kuulitteko... he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana\ntoisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että\n»he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja\nepäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on\nse suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole\nmaailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt\ntahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka\nolenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin\naarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja\nenimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma\nkirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.\n\nMielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.\n\n— Te? Minulta? Mitä vielä?...Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?\nStasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.\n\n— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta\nlopettakaamme runo!\n\n    Kun menneisyytehen mieleni kiitää,\n    ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.\n\nMinuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui\nhitaasti ja huonosti.\n\nLukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein\nkaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan\nsytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi\nhämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt\npimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.\n\nKlaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:\n\n— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?\n\n— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?\n\n— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei\nollenkaan.\n\n— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.\n\n— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin\nsuuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.\n\n— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte\npalvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut...\n\nKlaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:\n\n— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa\ntoimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin. Tuo riippuu\nvaan kulloinkin tarkotuksesta...\n\n— Syistä, — oikasi mies.\n\n— Aivan niin, Te olette oikeassa.\n\nMutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?\n\n— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta\nhäntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa\nmyssyissään.\n\n— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies\nhuoaten.\n\n— Kuinka niin? — kysyi Klaara.\n\n— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla\navonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia\ntapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka\npuhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat...»\n\nPrzyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta\nkajahti Stasin ääni!\n\n— Klaara! Klaara!\n\nKun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä\nsisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.\n\nKlaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.\n\n— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä\nota?\n\n— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen\nkädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.\n\nPrzyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen\nhermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän\nKlaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen\npäässä kysyi Przyjemski:\n\n— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?\n\n— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania\nuseimmiten jo menneet levolle.\n\n— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin\nsaatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen\nseudussa. Haluatteko?\n\n— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle,\njonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.\n\nPrzyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen\nallapäin.\n\n— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä\naidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme\nyhtyvät.\n\nHän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.\n\nTuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi\nverkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä\nkauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa.\nHän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät\nmuutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän\nhuulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta\nkatkeruudestaan.\n\nKlaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa,\npuuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi\nolleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen\nlukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän\nmatkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat\nnäyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.\n\nKoko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat\nmelkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua\npaikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua\npulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, —\nkeskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas\nharhaillen.\n\nWygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella\nkorvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin,\nmutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi,\nkuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi\nveitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli\npalannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli\nkerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:\n\n— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on\ntietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän\nsiltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle...\nTuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle,\nja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.\n\nWygrycz kavahti pystyyn.\n\n— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat\nsisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta\ntai naimisiin menosta...\n\nHän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle\nvettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi\nja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran\niloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.\n\nKlaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat\nvastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä\najatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin\nnähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi\nkuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut\nhänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen\nsydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut\nkärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on\naivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se\ntunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja\nelämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus.\nJoskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän\nKlaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta\nystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin,\nkukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli\nhänellä kaikista katkerin.\n\nSisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin\nverraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön\njuopa heitä erottanut.\n\n— Jos hän minua rakastaa... — ajatteli hän.\n\n— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin\nolivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos\nkuistiin.\n\nIlta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä\nkirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara\ntuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven.\nSilloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.\n\nOli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle\nsovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista,\nkapeista, valaistuista ikkunoista.\n\nKlaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona,\naivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei\nmikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen\nsydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä,\ntuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan\nihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi\nkiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita\nkohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.\n\nHänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän\nsyvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja\nläähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.\n\nAika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa\nlakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja\nikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin.\nHän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita\npuistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen\nedessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui\nmolemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:\n\n— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani\najattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin\nsoittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä\ntahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli\nsuhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!\n\nPrzyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen\npäätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen.\nSoiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan\nkanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.\n\n— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua\ntavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko\nhuomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa\nminut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä\nkerran katsomaan? Oletko?\n\n— Olen, — kuiskasi Klaara.\n\nPrzyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:\n\n— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä\npenkillemme lehtokujaan, tahdotko?\n\nKlaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:\n\n— En... elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!\n\nPrzyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas\npainoi ne rintaansa vastaan.\n\n— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon\nmeidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan... kas noin,\nrakkaani.\n\nKlaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla ... Säveleet kaikuivat\npimeässä, kaihomielisinä... Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi\nmies:\n\n— Rakastatko minua?\n\nKlaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin\nhiljaisin huokaus:\n\n— Minä rakastan sinua.\n\n— Oi, rakkaani!\n\nMutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa\noli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan\nlähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli\nyllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät\nniinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita\nhän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies\nvarjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija\nläheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.\n\nMies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka\nlepäsi hänen rinnallaan.\n\n— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä\nkumminkin löydän ne!\n\nVaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi,\nettä niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita\nhänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:\n\n— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!\n\nHän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri\nsekä kysyi:\n\n— Mitä tämä on?\n\n— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun\nilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne...\n\nNyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju\nviha valtasi hänet.\n\nVapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:\n\n— Mene tiehesi!\n\nKiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän\nuudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena,\nikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.\n\nKoettaen hymyillä alkoi hän:\n\n— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! ...\n\nElä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani...\n\nTuijottavin silmin kuiskasi Klaara:\n\n— Te... ruhtinas?\n\nÄänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:\n\n— Niin... entäs sitte? Pitäisikö sentähden...\n\nJa hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne\npäätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti\nsanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi.\nSamassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi\nhämärään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nRuhtinas Oskar palasi huviretkeltään kolmannen päivän iltana! Tunti sen\njälkeen näytti hän synkkänä kävelevän puistokujaa. Nurmipenkillä hän\npysähtyi ja katsahti ympärilleen. Tuo oli vähää ennen pimeän tuloa.\nNurmikko, joka pisti esiin mahtavien puurunkojen lomitse, lepäsi\nvinojen auringonsäteiden valaisemana; maassa värähteli hopeanvalkoisia\nsilmukoita. Nurmelle oli unohtunut muutamia kuihtuneita kukkasia.\n\nOli aivan sama kuva kuin toissa päivänä.\n\nRuhtinas heittäytyi penkille, otti lakin päästään, nojasi otsansa kättä\nvastaan ja huokasi raskaasti.\n\nNoin tunti sitten, heti palattuaan hän oli lyhyeen kysynyt: »No, mitäs\nkuuluu? kamaripalvelijaltaan Benediktiltä, joka silloin sattui yksin\nolemaan herransa luona.\n\nVanha, uskollinen palvelija ja suosikki oli syvästi kumartaen vastannut:\n\n— Huonoja uutisia, teidän ruhtinaallinen korkeutenne... — He ovat\nmuuttaneet.\n\n— Kuka on muuttanut? — huudahti ruhtinas.\n\n— Wygrycz.\n\n— Mistä he ovat muuttaneet?\n\n— Pienestä talosta tästä puutarhan vierestä.\n\n— Milloinka?\n\n— Tänä aamuna.\n\n— Minnekkä?\n\n— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee...\n\nHän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta\ntarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun\njatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli\nulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:\n\n— Etkö ole neitosta nähnyt?\n\nKyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää\npientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä\ntehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä\nsai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi\npuurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä,\nkäsivarret ja otsa siihen nojaten.\n\nSe oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja\nkatsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään\nja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta\nkun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti\nsieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista\nvälillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte Benedikt\npistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut\ntietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan\neukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.\n\nKaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli\npuheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:\n\n— Sinä voit lähteä.\n\nKamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.\n\nNyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi\nsuruissaan ja mietteissään.\n\n»Kuin unikuva mun armaani haipui...» Haipui? Mutta vähätpähän siitä!\nOlihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa\nBenediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi\nKlaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli\npaennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut.\nSemmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo\nhänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä\noli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri\nonnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.\n\nMikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin\nnäyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa\ntapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua!\nHyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä\nkoskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin\nhakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä\nruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja\nluottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä.\nMuutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt... Mikä\nonni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän\nviehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! ... Jos ruhtinas taaskin Klaaran\ntapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa\nhäirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut\nhänelle sanomatonta tuskaa...\n\nMutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias\nSun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei\nhäntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas\nhäntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja\nkumminkin...\n\nRuhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen\nvilliytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä\nsuuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin\nne viipyivät kuistin kohdalla.\n\nKapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän\nkutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.\n\n— Varmaankin rouva Dut... kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi\nVeräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään\nruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen\nhymy leveällä suullaan:\n\n— Voinko ruhtinasta jollakin palvella? Eikö ruhtinas tahtoisi olla\narmollinen ja istuutua kuistini penkille... se olisi minulle suureksi\nkunniaksi.\n\nNäin sanoen eukko niiasi ainakin kymmenen kertaa, mikä ei suinkaan\nollut helppo asia ahtaassa kuistissa, missä lisäksi sijaa otti lihava\nkissa, joka makasi patjalla.\n\n— Eikö ruhtinas tahdo pienelle tuvalleni osoittaa sitä kunniata, että\nistuutuu tänne? Millä voin palvella?\n\nVielä kerran hän niiasi niin, että hameen helmat ulottuivat tohveleihin\nsaakka, peittäen valkoisilla sukilla verhotut jalat, mutta sitte hän\ntaas istuutui entiselle paikalleen, sukanneule ja kerä sylissään.\n\nRuhtinas ei istuutunut, hän vaan nousi kuistin portaita ja hattu\nkädessä kohteliaasti kysyi:\n\n— Eikö herrasväki Wygrycz enää täällä asu?\n\n— Ei, ei, — vastasi vanhus päätänsä pyöräyttäen. He muuttivat varhain\naamulla, ja nyt minä olen ruhtinaan lähin naapuri... he, he, he...\n\n— Onko minulla kunnia puhua rouva Dutkiewiczin kanssa... alkoi ruhtinas\nmitä pehmeimmällä äänellä.\n\n— Kyllä, herra ruhtinas. Rouva Dutkiewicz on nöyrin palvelijanne.\n\n— Olisiko mahdollista saada tietää, minne herrasväki Wygrycz on\nmuuttanut?\n\nHyväntahtoinen, ihastunut hymyily hävis vanhan pyöreiltä, punakoilta\nposkilta jättäen sijaan surumielisen, mutta samalla arvokkaan ilmeen.\nKatsoessaan ruhtinaaseen lemmenkukan värisillä silmillään, vastasi hän\npäätään pudistaen:\n\n— Se ei käy laatuun.\n\nSamalla putosi villalankakerä polvilta, vierien epätasaiselle\nlattialle. Hän koetti vetää sen luokseen langan päällä, mutta se ei\nonnistunut.\n\nRuhtinas nosti kerän maasta ja ojensi sen hänelle. Hän nousi kiihkeästi\npystyyn ja niiasi taas syvään.\n\n— Kiitoksia paljon, ei ruhtinaan olisi pitänyt vaivata itseään,\nkiitoksia paljon.\n\nRuhtinas nojasi kuistin pylvästä vastaan, ja syvä ryppy kulmakarvojen\nvälissä ja tumma puna poskillaan kysyi hän:\n\n— Luuletteko, että minun olisi vaikeata saada tietää Wygryczin\nherrasväen uusi asunto, jos etsisin?\n\nEukko pani lihavat, lyhyet kätensä ristiin ja huudahti:\n\n— Ruhtinaalle kai ei ole mitään mahdotonta! ... Herranen aika, kun on\ntuollainen asema, ja tuollaiset keinot, mitä silloin olisi mahdotonta!\nRuhtinas heti kohta saisi selville heidän uuden asuntonsa, mutta...\nEukko hymyili ilkeämielisesti.\n\n— Mutta ruhtinas ei varmaankaan tule etsineeksi.\n\nRuhtinas näytti haluavan luonteita tutkia, sillä hän tarkasteli\nVanhusta erikoisella mielenkiinnolla. Sitä paitsi pitsireunainen myssy\njohdatti hänen mieleensä paljon asioita. Pari kertaa oli hän nähnyt sen\nKlaaran käsissä.\n\nYhä nojaten pylvästä vastaan, pani hän käsivarret ristiin rinnan yli ja\nkysyi:\n\n— Miksi olette siitä niin varma, etten hae käsiini Wygrycziläisiä?\n\nEukko katsoi häneen vilkuttaen silmiään ja vastasi:\n\n— Siksi että ruhtinas on hyvä ihminen ... sen heti huomaan... Kyllä\nminä olen nähnyt enemmän kuin yhden ruhtinaan ja kreivin eläissäni.\nNuoruudessani palvelin kamarineitsyenä suurissa herraskartanoissa,\nja silloin näin paljon hienouksia... Minulle on varsin vähäinen asia\nhuomata, minkä arvoisia ihmiset ovat. Sekä ruhtinaat että tavalliset\nihmiset voivat olla erilaisia. Mutta ruhtinas on hyvä ihminen. Sen\nhuomasin jo pienestä asiasta. Ruhtinas nosti lattialta lankakeräni,\nruhtinas kunnioitti minun ikääni. Totta tosiaan on paljo tavallisiakin\nihmisiä, jotka eivät noin vaivaisi itseänsä vanhan eukko paran tähden.\nMutta ruhtinas on hyväsydäminen ja kunnioittaa sitä, mitä Jumala on\nkäskenyt kunnioittaa. Sen huomaan jo Teidän rehellisistä kasvoistanne,\npuheestanne ja siitä, että kerän nostitte...\n\nEukko nauroi hyvänsuopaisesti. Ruhtinas Oskari seisoi alla päin.\n\n— Teidän hyvä tarkoituksenne imartelee minua suuresti, mutta tahtoisin\ntietää, kuinka asunnon muutos on tapahtunut. Mistä syystä? Kenenkä\nalotteesta?\n\nVanhus nyökäytti päätään.\n\n— Minä ymmärrän, minä ymmärrän... Se tapahtui Klaaran pyynnöstä...\nhänen omasta pyynnöstään. Hän juoksi luokseni kirkosta, missä oli\nkoko aamun rukoillut, heittäytyi polvilleen minun eteeni ja kertoi\nminulle kaikki ... kenelle hän sitä sitte olisi kertonut, ellei\nminulle? Minähän olen kantanut hänen äitiänsä ja häntä itseänsä\nkäsivarsillani... »Muuttakaa meidän asumukseemme», rukoili hän minua,\n»ja antakaa minun muuttaa Teidän asuntoonne, siksi vaan että...»\nniin, kyllä ruhtinas asian ymmärtää! »Mutta,» lisäsi hän, »minä en\nvoi puhua siitä isälle, sillä minä en voisi siitä puhua tyynesti, ja\nhänen kanssaan täytyy puhua tyynesti...» Minä siis seurasin häntä\nkotiinsa ja kerroin itse herra Teofilille kaikki tyyni ja tein hänelle\ntuon ehdotuksen. Hän ymmärsi, suostui ja kiitti minua vielä kaupan\npäälliseksi. Kun tytär tuli kotiin, syleili isä häntä, mutta, nuhteli\nmyöskin hiukan. Yöllä hän on tainnut yskiä tavallista enemmän, mutta\nse on ohimenevää laatua... Minä annoin aamulla erään kaupunginlähetin\ntuoda tänne köyhät kampsuni ja muuttaa heidän tavaransa minun luokseni,\nja tässä minä nyt olen. No, nyt olen ruhtinaalle kaikki kertonut,\nsillä se oli minun velvollisuuteni. Sydän on aina samallainen, olkoon\nse sitte ruhtinaan tai talonpojan. Sitä kirvelee samalla tavalla. Ja\nhirmuista olisi jättää kirvelevä sydän epävarmuuteen. Olen kertonut\nruhtinaalle kaikki...\n\nRuhtinas oli kauvan äänetönnä ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\ntotiset. Vihdoin hän katsahti ylös ja kysyi:\n\n— Katsotteko, että olen liikoja pyytänyt, jos haluan tavata Klaara\nneitiä vielä kerran täällä, Teidän läsnä ollessanne?\n\nVanhuksen siniset silmät vettyivät. Hän käänsi punaiset, ryppyiset\nkasvonsa ruhtinaan puoleen ja kuiskasi:\n\n— Hän on äiditön, hyvä ruhtinas, ja äidittömien äiti. Hän on tosin\nköyhä...\n\nKeltatäplikäs kissa, joka oli herännyt ja laiskasti oikaissut itseään\nvuoteellaan, hyppäsi yhtäkkiä emäntänsä polvelle ja liikutteli\nkäpälällään sukanneuletta ja kerää, niin että ne vierivät lattialle.\n\n— Säh! — huudahti rouva Dutkiewicz — mene nukkumaan vuoteellesi!\n\nNenäliinallaan, jolla hän oli aikonut pyyhkiä silmiään, hän läimäytti\nkissaa, joka silloin hyppäsi lattialle vetäen mukanaan sukan, puikot,\nkerän — kaikki tyyni. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sukan\nkohtaloon yhtä vähän kuin kissan käpäliin, jotka sitä säälimättömästi\npitelivät. Ruhtinas Oskari seisoi nyt aivan vanhuksen edessä, joka\naikoi lopettaa alkamansa lauseen:\n\n— Hän on tosin köyhä, mutta...\n\n— Te ette tarvitse jatkaa. Kaikki mitä voi, sitte sanoa neiti Klaara\nWygryczistä, tiedän ennestään ja ehkä vielä enemmänkin. Haluatteko\nviedä tervehdyksen neiti Klaaralle minulta?\n\nRouva Dutkiewicz katsoi häneen silmiänsä räpyttäen.\n\n— Aikooko ruhtinas hakea hänet käsiinsä?\n\nHän painoi päänsä alas ja vaikeni hetkisen, mutta sitte hän sen jälleen\nnosti ja vastasi:\n\n— En.\n\n— Annatteko ruhtinaallisen sananne sen vakuudeksi? — kysyi eukko.\n\nRuhtinas silloin kalpeni, näytti kärsivän kovia tuskia, vaikeni\nhetkisen, mutta vastasi vihdoin:\n\n— Minä annan kunniasanani.\n\nVanhuksen kasvot säteilivät ilosta.\n\n— Siinä tapauksessa minä mielelläni esitän ruhtinaan tervehdyksen.\nSydän on aina samallainen, kun sitä kirvelee, niin sitä kirvelee. Jos\nhaavaan voi vuodattaa vaikkapa pisaran palsamia, niin miksikä ei sitä\ntekisi? Mitä haluaa ruhtinas Klaaralle sanottavaksi?\n\n— Sanokaa neiti Klaaralle, että minun puoleltani ei ole ollut leikkiä\neikä oikkua, vaan aluksi myötätuntoisuutta ja sitte rakkautta ja\nkunnioitusta — hänen sielunsa puhtauden ja jalouden kunnioitusta.\nSanokaa hänelle, että minä kunnioituksesta uhraan rakkauteni, ja ettei\nmikään ero — ja kumminkin olen monessa ollut mukana, minua niin syvästi\ntärisyttänyt, ja minä toivon, että muisto minusta...\n\nÄäni petti, ja silmät kostuivat. Syvästi kumartaen hän lausui:\n\n— Voikaa hyvin!\n\nJa hän poistui nopein askelin.\n\nVanhus nousi kiireesti ja niiasi pari kertaa. Sitte hän istuutui\npenkille, painoi nenäliinan silmilleen ja purskahti itkemään.\n\nKeltatäplinen kissa, joka ei saanut käpäliään irti kerästä, istui\nympärillään sukka, puikot ja kerä, kuistin vastakkaisessa päässä,\nkatsoi säälien emäntäänsä ja naukui.\n\nPalatsissa olivat jo lamput ja haarakynttilät sytytetyt kaikissa\nsaleissa. Ruhtinas Oskari astui komeasti sisustettuun työhuoneeseensa\nja kääntyi Benediktin puoleen, joka seurasi perässä.\n\n— Onko Josef jo saanut eron? Kamaripalvelija joutui hämilleen.\n\n— Ei, ei vielä, Teidän ruhtinaallinen korkeutenne. Poika itkee ja\nrukoilee...\n\n— Anna hänen jäädä paikoilleen.\n\nAjatuksissaan hän lisäsi: »Mitäpä syytä pojalla olisi minun asioissani?»\n\n— Käske Przyjemskin tulla tänne!\n\nHän alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin suuressa, valaistussa\nhuoneessa. Muutamien minuuttien kuluttua astui sisään noin\nkolmekymmenvuotias, lyhyenläntä mies, jolla oli älykkäät, ruskeat\nsilmät, eloisat liikkeet ja iloinen, luonteva katse.\n\n— Ruhtinas on minua kutsunut. Soitammeko vai kirjoitamme?\n\nRuhtinas pysähtyi hänen eteensä.\n\n— Sinulla on todellakin joskus loistavat aatteesi, rakas ystävä! Tuntuu\nkuin kuihtuisin tuskasta, ja sinä ehdotat, että soittaisimme tahi\nkirjoittaisimme... Ei, aikomukseni oli sanoa: huomenna me matkustamme\nmaalle... ole hyvä ja ilmoita jo tänään asianajajille, asiamiehille ja\nkaikille muille, minkä nimisiä lienevätkin, minun matkastani ja sano\nheille, että, jos heillä on minulle jotakin asiata, tulevat luokseni\nmaalle. Minun täytyy päästä vähän liikkeelle, tulla pois täältä,\nunhottaa... ja lisäksi minä tahdon, että Klaara saa palata sinne, missä\nhän parhaiten viihtyi. Jätä sinä koko Perkowskin herrasväki ja seuraa\nminua! Jollet tahdo, niin jätän minä sinut tänne, mutta yksinäisyydessä\nluulen tulevani vallan hulluksi epätoivosta...\n\nPrzyjemski istuutui nojatuoliin ja virkkoi puoleksi leikillisesti:\n\n— Vai on ruhtinaan epätoivo saanut tuollaisen laajuuden?\n\nTämä pysähtyi hänen eteensä ja vastasi synkästi:\n\n— Elä laske leikkiä, Julius! Asia on koskenut syvemmälle kuin itse\narvelinkaan. Minä kärsin todellisia tuskia...\n\nPrzyjemski tuli vakavaksi.\n\n— Siinä tapauksessa oikein pahoittaa mieltäni. Neidet Perkowski ovat\ntyhmiä, vaativaisia nukkeja, jotka minä ilman vähintäkään kaipuuta\njätän, ja tulen mielelläni huomenna mukaan. Mutta en koskaan ole voinut\naavistaa, että ne varmaankin hyvin suloiset hetket, jotka ruhtinas on\nminun nimelläni viettänyt, olisivat saaneet noin surullisen lopun.\n\n— Sinä yksin, Julius — puhkesi ruhtinas puhumaan — tiedät, mitä\nminä ajattelen ihmisistä. Joko he ovat teeskentelijöitä tai myöskin\ntuuliviiriä tahi ovat he hyvin kiittämättömiä....\n\n— Sen olen jo ennenkin kuullut, — puuttui Przyjemski puheeseen.\n\n— Naiset myöskin: joko he ovat tyhmiä ja ikäviä tahi myöskin\nkevytmielisiä olennoita, taikka on heillä kaksi sielua samassa\nruumiissa — toinen kotoisin taivaasta, toinen helvetistä.\n\n— Senkin olen jo kuullut.\n\n— Elämä on paljasta mielettömyyttä. Niin kauvan kuin ihminen uskoo,\ntuntee hän itsensä onnelliseksi, mutta on lapsi. Onhan niitä, jotka\nkoko elinikänsä säilyttävät harhaluulonsa. Mutta mitä on sillä jälellä,\njoka niistä vapautuu? Koska nyt kaikki on petosta, varjokuvia, lentäviä\nhöyheniä...\n\n— Tuonkin olen usein ennen kuullut.\n\nRuhtinas keskeytti puheensa.\n\n— Mutta, näetkös, nyt löysin sen, jota jo olin lakannut uskomasta.\nMinä löysin hänessä ja vieläpä hänen ympäristössään sellaista, jota en\nenää pitkiin aikoihin ole uskonut. Vieläpä eläinlääkärin leskessä on\njotakin, jotakin...\n\n— Missä leskessä? Minkä eläinlääkärin leskessä? — kysyi Przyjemski\nkummastuneena.\n\n— Siitä et sinä ole selvillä, ja se on yhdentekevää. Mutta ajatteles,\nettä voi löytyä sellaista sen luokan ihmisissä! Hänen kauttansa sain\ntietää, että voi löytyä...\n\nJa uudessa tuskan purkauksessa ruhtinas huudahti:\n\n— Tiedätkö, Julius... Se tyttö on kylvänyt helmiä minun sieluuni! Voi\nkuinka hän on viehättävä! ... Hän tosin ei ole mikään kaunotar, mutta\nminä antaisin sata kaunotarta hänen yksinkertaisesta kainoudestaan...\nhänen kullanruskeista silmistään, hänen lempeästä hymyilystään.\n\nRuhtinas heittäytyi nojatuoliin.\n\n— Mutta, nyt on kaikki lopussa! »Kuin unikuva mun armaani haipui».\n\nHän pani käden silmilleen ja vaikeni. Nuori, iloinen, huolettoman\nnäköinen mies tuli vakavaksi ja miettiväiseksi.\n\n— Ei siis ollut mitään leikkiä! — sanoi hän puoliääneen, ja ilme tuli\nyhä vakavammaksi.\n\nHetkisen kuluttua hän nousi pystyyn, meni korkea-arvoisen ystävänsä ja\nsuosijansa luoksi ja alkoi lohdutellen:\n\n— Mutta hakekaa toki hänet käsiinne, ruhtinas! Ei mikään ole helpompaa,\nnäin pienessä kaupungissa.\n\nRuhtinas nosti päätään ja katsoi häneen tuimasti.\n\n— Mitä se hyödyttäisi? — hän vastasi.\n\n— Tyttö on sellainen, ettei häntä voisi miljoonalla lohduttaa.\n\n— Suokaa anteeksi, annoin Teille huonon neuvon, mutta sen herätti\nminussa tuskanne.\n\nPrzyjemski alkoi nopein askelin kävellä edestakaisin huoneessa, veteli\nmustia viiksiään, mietiskeli ja pysähtyi uudestaan ruhtinaan eteen.\n\n— Mutta siinä tapauksessa — alkoi hän epäröiden, — siinä tapauksessa\non vaan yksi keino jälellä. Ruhtinas on tähän saakka turhaan etsinyt\ntotista tunnetta maailmassa, onnea, elämän päämäärää ja muita\ntuollaisia asioita. Ruhtinas luulee nyt löytäneensä tuon kaiken\ntytössä, jonka me parissa päivässä voisimme saada käsiimme. Minä otan\nsen suorittaakseni ja sitte ruhtinas — naikoon hänet!\n\nRuhtinas nosti päätään ja katseli ystävätään, kuin ei olisi uskonut\nomia korviaan.\n\n— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.\n\nPrzyjemski toisti pelkäämättä:\n\n— Naikaa hänet!\n\nRuhtinaan kasvot alkoivat äkkiä vaihtaa ilmettään ja suuren, komean\nhuoneen läpi kaikui äänekäs naurun remahdus:\n\n— Ha ha ha haa! Ha ha ha haa!\n\nJa yhä lakkaamatta nauraen lausui ruhtinas Oskari:\n\n— Sinä olet mainio, rakas Julius, todellakin mainio! Ha ha haa! Minä\nluulin surusta menehtyväni, mutta, ha ha haa, sinä voit houkutella\nkuolleenkin nauramaan. Ha ha ha haa!\n\nHän otti taskustaan nenäliinan, painoi sen silmilleen ja nauroi, kunnes\nnauru muuttui melkeinpä nyyhkytykseksi.\n\n— Ha ha ha haa! Ha haa!\n\n\n\n"]