[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFU_C6YGb5cJVsjYnQqvoe7V5ZH34lqACUG4jUrf4UI0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":4,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},286,"Lapsuuteni muistoja","Pakkala, Teuvo",1862,1925,"286-pakkala-teuvo-lapsuuteni-muistoja","286__Pakkala_Teuvo__Lapsuuteni_muistoja",null,"romaani",[],[],"fi",1885,16072,95607,false,14569,[22,23],"Authors, Finnish -- 19th century -- Biography","Pakkala, Teuvo, 1862-1925",[25],"Novels","\"Lapsuuteni muistoja\" by Teuvo Pakkala is a semi-autobiographical novel likely written in the early 20th century. The book narrates the childhood experiences of a young boy named Kalle, highlighting the themes of poverty, innocence, and the struggles of growing up in a challenging environment.   At the start of the narrative, readers are introduced to Kalle, who reflects on his carefree childhood despite the hardships faced by his family. The opening scenes depict Kalle's longing for food and his adventures with other boys, which temporarily distract him from his hunger and the reality of living in a small, shabby house with a sick mother and younger siblings. The writing captures the boy’s perspective vividly, portraying both the joys of play and the starkness of his surroundings, establishing a poignant contrast between youthful exuberance and the gravity of poverty. As Kalle interacts with his friends and attempts to bring home food for his family, the reader gets a glimpse into the social dynamics and camaraderie of childhood. (This is an automatically generated summary.)",[],"Teos kuvaa köyhän pojan lapsuutta ja elämänmenoa 1800-luvun loppupuolen Oulussa. Kertomuksissa nälkä, leikit ja arjen selviytymistaistelut puutalokaupungin pihapiireissä välittyvät lapsen näkökulmasta.","Teuvo Pakkalan 'Lapsuuteni muistoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 286. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAPSUUTENI MUISTOJA\n\nKirj.\n\nTeuvo Pakkala\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1921.\n\n\n\n\n\n\nSiihen aikaan olin \"mustalaispojan korkuinen\", pahanen naskali vain, ja\ntaisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän\nsurut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun\nhän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla\nsitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon\ntuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan\nkun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä\nleikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine\nkiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.\n\nLieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein\nhyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut\nsuuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta\nsilloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on\nvielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi\nsiitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja -- jos\nolisi niinkuin sekin ehdoksi panna -- tekisi pienen lahjoituksen\nvaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni\njotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi\nkunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!\n\n-- Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan\ntoverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin\ninnostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me\nmenemme pallille!\n\nPallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut\näänen kehotusta!\n\n-- Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.\n\nMinä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja\ninnostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei\ntuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli\nhukassa!\n\nKeväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä\nrepaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan\nläheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti\nharvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku\npieni lumitäplä.\n\n-- Pojat! tuonne, kentälle!\n\nSinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.\n\n-- Ruvetaan tervasutille!\n\n-- Ei, ruvetaan suolalle!\n\n-- Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!\n\n-- Joo, linnapallille, linnapallille!\n\nPantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja\nhuudettiin.\n\n-- Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan\nsisälinnasta ulkolinnaan.\n\n-- Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen\njälessä juosten.\n\n-- Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka\nmyöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:\n\n-- Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.\n\n-- Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.\n\n-- Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.\n\n-- Tolari! jopa lyöt \"Pyhtisen vuorolla\". Kalle lyö ensinnä: ja sitten\nminä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin\npääsevät lyömään.\n\nMinä löin.\n\n-- No, niin se mies lyö!\n\n-- Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!\n\n-- Maasta se pienikin ponnistaa.\n\n-- Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän\nhaamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka\nnäin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.\n\n-- Sepä oli emäisku!\n\n-- No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!\n\n-- Eihän tuota näykään koko pallia!\n\n-- Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.\n\nVaan Pekka itse huusi:\n\n-- Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!\n\n-- Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.\n\n-- Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä\nalle.\n\nVaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso,\npienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka\ntaivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen\ntaakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se\nlaskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi,\nlaskeusi lisäyvällä vauhdilla.\n\n-- Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti\nhänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.\n\n-- Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.\n\n-- Tarttui kuin hohtimiin.\n\n-- Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.\n\n-- Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.\n\nMinun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin,\nvaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon\ntuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi\nremakka.\n\n-- Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä,\nmielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut\npuolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja\npilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella\npuolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras\nlyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat\nlinnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja,\njonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin\nkäsittävän tehtävänsä tärkeyden.\n\n-- Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla\nmaahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja\ntuohon! -- se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat\nhajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse,\nseisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä.\nNostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla\nilmassa.\n\n-- Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla \"Pekkaa\npahempia\"! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.\n\n-- Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan,\nhuusi Jussi vastapuoluelaisille.\n\n-- Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.\n\n-- Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.\n\nSattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle\ntakaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka\nja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat\npuoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!\n\n-- Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli\nsattui vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.\n\n-- Miksi et sanonut sitä jo ennen?\n\n-- Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!\n\n-- Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!\n\n-- Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti\nnaurunremakan.\n\nMahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson\npuolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän\nhuonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka kerta\nhäneen itseensäkin.\n\n-- Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.\n\nKun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului\nsuloiselta kuin soitto etäältä.\n\nKun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin.\nVielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:\n\n-- Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä! -- Ei käynyt! -- Varo, varo\nTolari! -- Linna on meidän! Kopit turrattu!\n\nSitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan\nkuulumasta.\n\nAsuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa.\nHuoneemme oli sangen pieni, katto lähellä lattiaa ja akkuna maarajassa.\nSe oli purettavaksi määrätty hökkeli. Hyvä se oli paremman puutteessa!\n\nÄitini makasi sängyssä kalman kalpeana. Kätensä ojensi hän meille\nnähtäväksi ja ihmeteltäväksi, kun siinä hänen mielestään oli vaan neljä\nsormea. Huomasin että peukalo oli koukistunut kämmenen alle, jotta hän\nkäsiselän puolelta kättään katsellessaan ei voinut nähdä sitä. Tämän\nviidennen sormen ihmeellisen poissaolon selitti hän meille siten, että\nse oli ompelemassa ja illalla kuuluu tulevan kotia ja tuovan ruokaa\ntullessaan. Käski hän sitten, meidän korjata pöydän, tuolit ja muut\nkapineet syrjään, jotta eivät olisi tiellä kun häntä ruvetaan\npyörittämään. Semmoista päätöntä, perätöntä jutteli äitini siinä\nhourioissaan.\n\nLattialla istui kolmivuotinen veljeni ja leikki pienen kissanpennun\nkanssa -- mistä lie se sinne kopeutunut. Kissa teki vinkeitään. Maaten\nkylellään korvat luimussa puri ja takajaloillaan kynsiä rahmusteli\nleikkikaluksi annettua keränalustaa, potaisi siitä laukkaamaan,\npysähtyi, huiskautti häntäänsä, käänsihe ympäri, köyristi äkkiä\nselkänsä, pöyhisti häntänsä ja syrjäkareissa astua könötti kohti\nkeränalustaa. Taas kaapasi laukkaamaan, pysähtyi, oli vähän aikaa\nolevinaan tietämättä leikkikalustaan, koskettihan muuatta oljenkortta,\npureksikin sitä, vaan tarttuipa kauna tähkästä kieleensä, se piti\nkakistella pois, ja sitten kääntyi kohti keränalustaa, kyyristyi\nmatalaksi, hiipi hiljaa lähemmäksi, pysähtyi, tähtäsi silmillään\ntarkasti esinettä, hetkutti ruumistaan saadakseen pohtia, vielä\nhetkutti ja -- nyt se oli esineen kimpussa taas. Pieni veljeni nauroi\nherttaisesti. Vähällä on lapsen mieli tyydytetty! Vielä olivat hänen\nposkensa kosteina kyyneleistä. Äsken oli hän pyytänyt leipää ja itkenyt\nkovaa nälkäänsä, jonka hyvikkeeksi ei ollut antaa hänelle tään\ntaivaallista.\n\nSisareni puuhaili pienen vakkasen siivoamisessa -- se oli\nkerjuuvakkaseni. Sen pohjalta otti hän ryvettyneen paperin, kopisteli\ntöryn pois, levitteli puhtaampaa paperia pohjalle ja laitteli nuorasta\nuuden sangan, kun alkuperäinen puusanka oli jo aikoja sitten luopunut\npalveluksestaan. Tällä aikaa sonnustin minä itseäni matkaan. Pujottelin\nsukanrääsyt jalkoihini, jotka kylmästä olivat turvoksissa ja punaisina,\nja sioskelin hajanaiset kenkäni parhaan taitoni mukaan narunpalalla\nnilkasta estääkseni niitä siten luopumasta nykyisestä hallitsijastaan,\njoka jo olin kolmas luvulta. Ensimmäinen hallitsijansa, tahi oikeammin\nhallitsijattarensa, oli kuvernöörin neiti, joka hallittuaan niitä\nlyhykäisen ajan näki ne armossa arvolleen kelpaamattomiksi, luopui\nvallastaan ja antoi omistusoikeutensa joululahjana piialle, ja hän taas\npuolestaan käytettyään niitä hyödykseen, kunnes ne tulivat hänelle\nhyödyttömiksi, siirsi hyväntahtoisuudessaan käyttövallan minulle. -- Jo\nolin tavallani vyötetty kuin matkaan kiiruhtavainen. Otin vakkasen\nkainaloon ja läksin vaeltelemaan. Tepastelin ja tepastelinpa siis\nsamoissa kengissä, joissa kuvernöörin neiti ennen hipsutteli, vaan\nkaikitenkin eri retkiä: kuleksin joutavien palojen keruussa,\nanoskelemassa niitä muroja, jotka rikkaitten pöydiltä putosivat.\n\nJo olin eräitä kertoja ennenkin ollut tällaisilla retkillä ja silloin\ntavannut muutamia taloja, joista auliisti annettiin, vaan eipä\nkäyttänyt käyminen kovin useasti, sillä \"mieltä pitää olla\nkerjätessäkin, ettei kahdesti käy yhdessä talossa\". Uusia elonlähteitä\npiti etsiä. Mutta ennen kuin keksi talon, mistä sai leipäpalan, kerkesi\nkäydä monessa höystymättä kynnenvertaa. Siinä talossa röyhkeä\npiika, joka -- katsoen tietysti talonsa parasta -- ajoi anojan takaisin\nsen tulista vohkaa, tuossa siepattiin keittiön ovelta avain, kun\nnähtiin köyhä tulevaksi; tässä leiväkäs rouva nöyrään anomukseen\nvastasi valittavalla äänellä: eihän sitä lapsiraukka ole meillä sinulle\nmitään antaa.\n\nSeisoinpa taas muutaman talon portilla. Vakkaseni oli vielä typötyhjänä\nja nälkä kävi entistään kesummaksi. Muuta ei neuvona kuin lisätä\nkiirettä kerjuussani. Taloon sisälle. Mikä suloinen tuoksu täytti\nsierameni avatessani keittiön oven! Kunpa olisi suussa, mikä nokassa!\nKeittiössä ei ollut niin ristinsielua, vaan eipä siellä silti vallinnut\nhiljaisuus. Tulella oli rautapata, vaskikattila, matala, moniosainen\nrautapannu -- ja mene tietämään kaikkia niitä keittokampeita! -- joista\nkuului porinaa, kärinää ja kihinää valkoisen höyryn kohotessa korkealle\nlakeen. Tulipa vihdoin piika keittiöön kantaen käsissään suurta\ntarjotinta, missä monenmoiset astiat pitivät koko kilinää. Astioissa\noli missä voita, missä sokeria, omenia, munaa ja missä mitäkin, mikä\noli ihanaa nähdä ja lie ollut hyvää syödäkin. Piika ei ollut\nhuomaavinaan minua, tahi hänellä ei ollut siihen aikaa. Vaan suuri,\npörrökarvainen koira, joka tuli piian jälessä, lähestyi heti minua ja\ntyysti nuuskien tarkasteli kantapäästä saakka niin korkealle kuin ylti\n-- siis leukaa myöten. Mutta piika hyöri ja pyöri kuin tuulessa. Hän\nkohenteli tulta, lisäsi vähän puuta, kohotti kattilan kantta, mistä\nsakea höyrypilvi rynkäsi ylös, nosti padasta suuren lihaköntin\nlautaselle, leikkeli sen pieniksi paloiksi, joista erotteli paraat ja\njätteet antoi koiralle. Kateuden henki mieli minut valtaamaan\nnähdessäni kuinka makean näköiset lihapalat katosivat hurtan\nluksahteleviin leukoihin. Olisinpa melkein ollut halukas muuttumaan\nluppakorvan penikaksi -- ainakin sillä kertaa. Kohotti taas piika\nkattilan kantta ja tähysteli sinne kotvasen aikaa -- totta kai oli siinä\ntekeillä joku tärkeä herkkuseotus. Otti hän sitten voita suuren\nnokareen veitsenkärellä, ja pudotti sen siihen moniosaiseeen matalaan\npannuun. Siitäpä ätäkkä nousi: kuhina oli kova kuin tuuliaispään\npeuhatessa petäjikössä ja tuprahti sakea ja makea höyrypilvi, joka\npeitti koko keittiön kuin pimeys ennen muinoin Egyptinmaan. Mitähän\nkeisarin poika syöpi, tuumailin. Vaan en joutanut sen pitemmältä\naprikoimaan, sillä keittiöön astui rouva.\n\n-- Pyytäisin leipäpalasta, aloin rukoilevaisesti.\n\nHän loi pitkän katseen minuun ja kysyi vihdoin kenen sinä olet poika?\n\nSelitin.\n\n-- Kerjuulla! lausui hän kummeksuen. -- Kuinka sinä olet kerjuulla?\n\nEnhän älynnyt tähän vastata mitään, pureksin vaan lakkiani. Vaan rouva\notti minua kädestä ja vei sisälle saliin. Uudet sukat, saappaat,\nhousut, takin, lakin itselleni ja paljon ruokaa kotia viedäkseni\nluettelivat nopeat ajatukseni minun nyt saavani!\n\n-- Tässä tuon teille, tyttäreni, serkkunne nähtäväksi, lausui rouva\nsiellä oleville neideille. Muutamalle herralle, joka myös oli siellä,\nselitti hän kenen olin poika. Jos lie rouvan selitys pöyristyttänyt\nneitosten silmät, niin kasvatti se myöskin äsken syntynyttä toivoani,\njoka jo alkoi venyä tiesi kuinka pitkäksi. Sillä aikaa kun rouva puheli\nneitosten ja herran kanssa -- puhettaan en kuullut -- kuvailin mielessäni\noikein makeanleivän päiviä. Loin silmäyksen jalkoihin, joissa varmaan\nkohta oli olevan uudet saappaat. Oho, likaa oli kulkeutunut jaloissani.\nSiirsin jalkojani, ja kaksi märkää sijaa jäi korealle matolle. Rouva\nlähestyi minua ja minä hymyilin jo hyvässä toivossa.\n\n-- Minkä tähden kulet sinä kerjuulla? kysyi hän jotenkin tuimalla\näänellä.\n\nÄyskis! Mitä vastata? Yhtä ja toista pyöri aivoissani, vaan en älynnyt,\nmistä alkaa.\n\n-- Katso, mitä likaa olet tuonut matolle! sanoi hän ja viittasi\njalkoihini.\n\nMinä sen jo tiesin, senpä tähden en katsonutkaan. Vaan silloin rouva\npainoi minua päästä ja lausui: tuossa!\n\nMinä häpesin ja seisoin kuin vahinko loukossa.\n\n-- Sinä et saa kuleksia kerjuulla! Etkö ymmärrä, että se on synti ja\nsuuri häpeä? jatkoi rouva yhä ankarammalla äänellä.\n\nHei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt.\nSuupieleni alkoivat vetäytyä väärään -- itku oli tulossa.\n\n-- Eikö äiti anna sinulle ruokaa, vai miksi sinä kerjäilet?\n\nNo, nyt olisin tiennyt, mitä sanoa, ja ehättämällä koetin ehättää\nselitystäni, vaan itku kerkesi kumminkin puhjeta ilmi ennen.\nSemmoisella voimalla se myrskysi, jotta tukeutti vastaukseni katkomalla\nkaikki sanat, joita koetin lausua, eikä puheestani tullut mitään\nselkoa. Huomasin, että mahdoton oli minun antaa ymmärrettävää\nselitystä, jonka vuoksi lakkasin turhasta ponnistelustani ja laskin\nitkun valloilleen.\n\n-- Kalle raukka! sanoi muuan neitosista pannessaan piparikakun käteeni.\n\nVaan oloni näitten sukulaisten luona tuntui ahdistavan tukalalta. Tuo\nrouva oli minusta kuin Syöjätär itse, mistä olin kuullut saduissa,\njoita talvi-iltoina lapsiparvessa juteltiin. Läksin itkien pois\nmenemään. Rouva avasi oven keittiöön.\n\n-- Mene nyt kotia ja sano äidillesi, että hänen pitää hankkia ja antaa\nsinulle ruokaa, eikä panna kerjuulle, muutoin minä tulen...\n\nEnempää en joutanut kuuntelemaan rouvan puhetta, sillä koira muristen\nlähestyi, jotta kiireimmän kautta pynttäsin ulos.\n\nTuntui nyt helpommalta hengittää ja itku oli laantumassa.\n\n    Ei ole pojalla surua ollut,\n    ja huhhahei, ja surua ollut,\n    tähän päivään asti,\n    ja tähän päivään asti!\n\nSe oli muuan pojanpahanen, joka lauloi loilotteli astua tehveltäessään\nkatua vastaani. Puvustaan ja vakkasesta kainalossaan päättäen huomasin\nhänen olevan saman elinkeinon harjottajan kuin minäkin. Kerjäläiset\ntunsivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa kuulunut tämän\nelinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun \"firmani\" oli aivan\ntuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis uteliaisuutta. Hän\npysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun itkevän, rupesi hän ennen\nmuita tutkimisia kyselemään syitä itkuun. Vastausta ei saanut, vaan kun\nkatsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä haikeuteni perusteet.\n\n-- Elä itke! Saat minulta aluksi, he!\n\nSuuren palasen leipää pani hän vakkaseen.\n\n-- Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien\nsinua.\n\nLähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme\n\"eripään poikia\": hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta.\nTavallisesti \"pään\" poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan\nsattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä\ntunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle\ntavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen\noli saanut.\n\nOn minulla sitten vielä kolme korppuakin täällä taskussa. Ne minä ostin\nviidellä pennillä, jonka sain muutamalta herralta, kun kävin hänen\nasiallaan apteekissa.\n\n-- Mistä sinulla nuo ovat? kysyin häneltä nappirihmaa, jossa oli tina-,\nluu- ja lasinappeja ja kaikki eri laatua.\n\n-- Ne minä olen voittanut seinärahalla ja potalla. Kotona minulla on\nkaksi vertaa enemmän kuin tässä ja vielä olisin saaliissakin monelta,\nkehuskeli hän. Mistä sinä olet tuon takin saanut? kysyi hän sitte\nminulta.\n\n-- Äitini on sen laittanut.\n\n-- Minä sain tämän takin muutamasta talosta, selitti hän omaansa, se on\ntämän kadun varrella.\n\n-- Sepä on hyvä takki.\n\n-- On tämä -- ja melkein uudet housutkin sain sieltä, vaan niitä en pidä\nkuin suurina juhlapäivinä.\n\n-- Isäsikö sinulla on saappaat? kysyin vuorostani.\n\n-- Ei nämä ole isäni, minun nämät ovat, vastasi hän katsellessaan\njalkoihinsa.\n\n-- Ei suinketi niitä ole sinulle alkujaan tehty.\n\n-- Ei. Nämä ovat kuvernöörin vanhat saappaat. Enoni, joka on\nkuvernöörillä renkinä, oli saanut nämä, vaan kun ne olivat hänelle\npienet, antoi hän ne minulle.\n\nKaksi paria jalosukuisia kenkiä kuleksi siis, tässä. Voi poloisia!\nEnnen kirkkaina ja kiiltävinä kävivät pitoloissa ja huveissa, jossa\nsaivat ihailla loistoa, nähdä hekkumaa, iloa ja riemua, nyt olivat\nkiertelemässä mierontiellä, jossa näkivät alhaista väkeä, kurjuutta ja\nköyhyyttä.\n\n-- Siinäpä on ruotsi ruoalla, Venäjä verolla, tuumaili Antti\nkulkeissamme ohi muutaman eukon poikineen. Eukko istui muutaman portin\nluona havutakkansa päällä, vieressään pienoinen poikansa. Poika järsi\nleipäpalasta, eukko itse mätti suuhunsa helmastaan potaatinkuoria ja\nimeksi sillinpäitä. Toverini kiirehti kulkuaan ja vihdoin alkoi juosta\nsuurine saappaineen ja rallatti juoksulleen tahdiksi:\n\n    Onpa rik rik rik\n    onpa kai kai kai\n    onpa rikkaita ja rikkaita.\n\n    Silläval val val\n    sillä koi koi koi\n    sillä valkoisella varsalla.\n\nAntti oli huomannut muutaman toverinsa ja hänen luokseen kiiruhti hän\ntätä vauhtia.\n\n-- Oletko saanut paljonkin, Jaakko? kysyi hän luokse päästyään ja\nkatsahti Jaakon vakkaseen.\n\n-- Enkä ole, vastasi Jaakko asettuessaan istumaan kauppapuodin\nportaille. Siihen istui Anttikin ja minä seurasin esimerkkiä. Siinä\nistui nyt meitä kolme Latsarusta -- vaan ilman paisumia! Antilla, joka\noli suurin meistä, oli pukunaan pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat\nsaappaat, joihin, sekä takkiin että saappaisiin, olisi, kokoonsa\nnähden, mahtunut toinen Antin kokoinen mies. Sitä ylellisyyttä\nkerjäläisessäkin, kun pitää kaksi sen vertaa enemmän vaatetta yllään\nkuin tarvitseekaan!\n\nJaakon puku oli seuraava: jaloissaan vanhat kalossit, harmajat\nsarkahousut, joissa oli paikka paikassa kiinni, takkia hänellä ei\nollut, vaan sen sijassa oli sininen pohjavaatepusero, jossa toista\nhihaa ei ollut kuin kyynärpäätä myöten, toista kyllä pituudeltaan\nenemmän, vaan ainevaraltaan lie ollut yhtä verran, sillä suuria reikiä\nja palkeenkieliä oli se täynnänsä; päässä oli koppahattu, jonka\npäälaessa oli suuri aukko, mistä hiustupsu pörrötti kuin mikähän\ntöyhtö. Minun puvussani oli silmiin pistävintä kenkäni.\n\n-- Voi sinun hattuasi, Jaakko, kun on reikä laessa! nauroi Antti.\n\n-- Ei se tee mitään, yksi kolo ei komeassa haittaa? oli Jaakon vastaus.\n\n-- Mitä ne nuo kalossit sinulla jaloissasi merkitsee? Samahan olisi kuin\nolisit avojaloin!\n\n-- No, komeutta kissalla korvat! Etkö sitä tiedä?\n\n-- Ja reikiä pusero täynnä!\n\n-- Eihän reikä paina eikä ratkein purista.\n\n-- Tuommoiset paikkahousutkin!\n\n-- Kyllä ne välttää väliksi, ei niitä perillä pidetäkään!\n\nEi onnistanut nyt Anttia! Tarkoituksensa oli moittimalla Jaakon\nvaatteita kääntää hänen huomionsa omiin hyviin vaatteisiinsa ja saada\nhäntä kyselemään, mistä hän ne oli saanut. \"Hyvistä-taloista\" olisi hän\nsilloin vastannut, ja sanoakseen Jaakolle jonkun niistä, olisi hän\ntahtonut häneltä palkkioksi makeaa lihaa tahi näkkileipää. Kun tämä\nkeino ei vedellyt, oli hän keksivinään toisen. Taskustaan otti hän\nkorpun ja pyöritteli sitä käsissään ja aina vähän jyrsäsikin laidasta.\n\n-- Mitä sinä sairaana syöt, kun nyt vehnästä vetelet? Taidat syödä munia\nja makkaraa! tuumaili Jaakko eikä korppu näyttänyt hänessä herättävän\nmitään himoa.\n\n-- Annatko vähän lihaa, niin saat puolet tästä, lausui Antti\nhuomatessaan ettei paljas näytteleminen mitään vaikuttanut.\n\n-- Enpä tiedä, vastasi Jaakko. Kumminkin hän repäsi lihaköntistä, mikä\nhänellä oli vakkasessaan, sirpaleen ja antoi Antille.\n\n-- Anna yksi potaattikin!\n\nAntoi Jaakko potaatinkin.\n\n-- Anna vielä vähäsen tuota näkkileipää, niin saat tämän kokonaan,\nhoukutteli yhä Antti.\n\nSuostuikin Jaakko kauppaan, katsahdettuaan korppuun ja mitä hän oli\nantanut Antille. Arvelin jo minäkin pyytää ostaa piparikakullani\nJaakolta lihaa, potaattia ja leipää, vaan en rohennut.\n\nAntti syötyään saaliinsa esitteli Jaakolle seinärahalle rupeamista.\n\n-- Ruvetaanpa vaan, myöntyi Jaakko.\n\nMinusta kävi jo pitkäksi odottaa niitä Antin \"hyviä taloja\" ja\nluulinpa, että niitä ei olekaan tahi että hän on jo unehuttanut\nlupauksensa. Vaan vetipä hän samassa minun käsipuolesta vähän syrjään.\n\n-- Käypä tuossa talossa, jonka portilla on suutarinkyltti, kuiskasi hän\nkorvaani.\n\nSeurasin neuvoansa.\n\n-- No Kalle! Hyvää päivää! lausui muuan kartanolla oleva vaimonpuoli,\njonka tunsin, sillä hän oli muutamia kertoja käynyt meillä. -- Mistä sinä\nnyt tulet?\n\n-- Kotoani.\n\n-- Tule sisään. Kuinka äitisi voipi? Hän ei ole täällä käynyt herran\naikoihin.\n\n-- Hän on kipeänä.\n\n-- Kipeänä? Käy istumaan Kalle! Onko hän huononakin?\n\n-- On. Hän hourailee myötäänsä.\n\n-- Herra Jeesus hyvästi siunatkoon! Onko hän jo kauankin ollut?\n\n-- On kai hän jo muutamia viikkoja.\n\n-- Mhy! hynkäsi hän katsahtaessaan mieheensä, joka tuli kuuntelemaan\nkeskusteluamme. -- Olen käennyt ja käennyt käydä siellä teillä, vaan kun\nsitä on tuota työtä ja hommaa, niin eihän sitä kerkiäisi, eikä tahdo\npäästä liikkeelle senkään vertaa. Hyöriessä ja pyöriessä tuossa työn\nkimpussa livahtaa aika niin pian, että. Olenpa joskus mielessä\najatellut, mikä mahtaa syynä olla kun hänkään ei ole täällä käynyt.\nViimeksi oli hän täällä Väinöä ristittäessä ja siitä nyt on kuukausi\naikaa -- eikö niin Juhani?\n\nMiehensä nyökäytti päätään.\n\n-- Et suinkaan ole syönyt vielä puolista Kalle? Tulepa nyt meidän\nkanssamme ruoalle!\n\nPuolisen söin täällä isännän, emännän ja heidän pienen tyttärensä\nkanssa samassa pöydässä. Syödessämme kyseli isäntä ja emäntä vuoroon\ntilaamme, onko lääkäri käynyt, kuka on hoitanut äitiä, onko ketä käynyt\nsiellä, onko meillä ruokaa j.n.e.\n\n-- Herra isä armahtakoon! emäntä sydämellisesti päivitteli kuullessaan,\nettei sisareni enkä minä ollut saanut ruokaa sitten eilen puolilta\npäivin ja pieni veljeni saanut tyytyä iltasella pieneen leivän palaan.\n-- Toteen on rikkaita sukulaisia! lausui hän kääntyen miehensä puoleen.\n\nPäästyämme ruoalta käski emäntä mennä minun kotia suoraan ja viedä\nterveisiä, että hän tulee siellä käymään.\n\nToverini olivat yhä lyömässä seinärahaa. Molemmat olivat kontallaan\nmaassa, Jaakko koetti pingottaa vaaksaansa yltämään toisesta \"kuprusta\"\ntoiseen.\n\n-- Ottaa se! tuumaili Jaakko.\n\n-- Ei ota. Hevonen heinähäkin kanssa raosta pääsisi! väitti Antti. --\nTule sinäkin, Kalle, katsomaan vieraanmiehen puolesta.\n\n-- Ottaa se, vakuutin, katseltuani tarkkaan.\n\n-- Vaan lyö Jaakko uudestaan! Se äsken kun löit, kävi minun jalkaani ja\nsiitä kirposi tuohon lähelle.\n\n-- Raskin minä lyödä. Totuus tuopi ja vääryys viepi! arveli Jaakko, otti\nmaasta kuprunsa ja löi. -- Kilahti ja ottaa! -- se on kaksi. En ole enään\nkuin kymmenen velkaa sinulle. Kahdessakymmenessäkö se jo oli!\n\n-- Niin. -- Heitetään jo pois! esitteli Antti huomatessaan, että onnensa\npyörä oli kääntynyt.\n\n-- Ei heitetä, sanoi Jänes-Jussi! Lyödään vielä vähän aikaa, niin minä\npääsen selväksi!\n\n-- En minä viitsi enään.\n\n-- No, kun ei niin ei, rukoilemme ei. Napit saat vasta, minulla ei ole\nnyt muassani.\n\n-- Sinulla on seitsemän entistäkin velkaa, muistatko?\n\n-- Enkö ole jo niitä maksanut?\n\n-- Et sinä niitä seitsemää ole maksanut?\n\n-- Seitsemän on valehtelijan määrä, ei sitä tarvitse maksaa!\n\n-- Vai ei. Anna se lihapalanen, niin pääset kuitiksi.\n\n-- Elä luule rakas sielu, että kissa lentää!\n\n-- No, anna näkkileipää.\n\n-- Helpota \"viiteen ja puoleen!\"\n\n-- No, ei tarvitse sinun antaa kuin puolet siitä lihasta, helpotti Antti\nvaatimuksiaan.\n\n-- Tarvitseehan se köyhä kappeli itsekin kollehtansa!\n\n-- Maksa sitte luonnossa ne! vaati Antti jo ankarampana.\n\n-- Maksan kun jaksan.\n\n-- Maksa heti! äyäsi Antti.\n\n-- Elä nyt hätääsi kuole!\n\n-- Jos et vaan maksa, niin...? Antilla oli jo käsi nyrkissä.\n\n-- Maksan, maksan! lupaili Jaakko peräytyen hiljakseen ja kirmasi sitten\näkkiä juoksuun. -- Saat kun sattuu ja sakat happanee, että kokkareet\npäälle nousee! huusi hän päästyään välimatkalle, mikä näytti hänestä\nkyllin turvalliselta.\n\n-- Elä huoli Jaakko! -- Pidä mielessäsi, kyllä minä ne sinulta perin!\n\n-- Peri Siipolaiselta, joka asuu Kutterin Matin kujan suussa,\nTinatolppia vastapäätä, tuolla puolen tuulimyllyn, sillä puolen missä\nsiivet on!\n\n-- Missä sinä noin viisaaksi olet tullut?\n\n-- Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!\n\n-- Tulepa Jaakko tänne, niin minä näytän sinulle, miten Kemiksi löylyä\nlyödään!\n\n-- Tule sinä tänne, niin minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!\n\n-- No, seiso sitten paikoillasi, minä tulen. Eipä ole uskallusta\ntaskussa!\n\n-- Häär fins fast hyry mykky, hiiden hyvä lykky!\n\n-- Tulepa meille!\n\n-- Tule sinä meille, meillä leivotaan, saat lämmintä leipää, jos\nannetaan!\n\n-- Vaan vielä saat sinä tuosta tuta! uhkaili Antti näyttäen nyrkkiään.\nTässä on viisi piitä ja moukari!\n\n-- Vaan tässä on, vastasi Jaakko näyttäen hänkin nyrkkiään, se\nsäynäjänpää, josta isäsi viisi vuotta velliä keitti!\n\n-- Tulehan puoli matkaa, minä tulen toisen!\n\n-- Yhtä nyhtää.\n\nAntti antoi minulle vakkasensa ja läksi astumaan kohti Jaakkoa. Askele\naskeleelta lähestyivät molemmat toisiaan. Vaan vielä oli melkoinen\nmatka välillään, niin Jaakko pyörähti juoksemaan käpälämäkeen. Mutta\nAntti seurasi ja pitkän matkaa he juoksivat perävilkkaa kunnes vihdoin\nkääntyivät erään talon portista kartanolle. Vaan väleen rynkäsi Antti\ntakasin kadulle juoksupotkaa.\n\n-- En saanut kun kerran lyödä, lausui hän hengästyksissään päästyään\nminun luo. -- Tohtorin Ralle pahus oli siellä kartanolla ja tuli Jaakon\navuksi! -- Liekö minulta pudonnut kupru? Kun läksin Jaakon jälestä\njuoksemaan, kuului kilaus, vaan en joutanut sitä ajattelemaan siinä\nkiireissäni.\n\nHän kopeloi taskuaan ja poissa olikin kupru. Menimme sille paikalle,\nmissä hän oli kilauksen kuullut. Haimme vähän aikaa, vaan turhaan.\nAntti sylkäsi kämmenellensä ja toisen käden etusormella lyödä\nnapsahutti sylkeen.\n\n-- Täällä sen pitäisi olla, sanoi hän mennen sinne päin, mihin suuntaan\nisompi määrä nylkeä oli pirskahtanut. Sieltäpä se vihdoin löytyikin.\n\n-- Se on hyvä taika tuo, vaan elä sano sitä kellenkään! varotti Antti.\n\nLähdimme taas astumaan yhdessä. Antti pisti lauluksi, johon minäkin\nyhdyin säestämään. Astuen laulutahdissa vetelimme:\n\n    Ralla-Kaisun rakkaus\n    se paloi mennä vuonna,\n    lieneekö jo sammunut,\n    vai liekö tielle puonna,\n    ralle lalle, ralle lalle jo laulaa saa!\n\nVaan siihen keskeytti Antti äkkiä laulunsa ja pysähtyi tirkistelemään\naidan raosta eräälle kartanolle. Minä tein samoin. Näimme siellä kaksi\nkerjäläistyttöä seisovan huoneen seinustaa vasten. Toinen näytteli\ntoiselle koreita paperilippuja, joita apteekissa sidotaan rohtopullon\nsuulle. -- Eipä sinulla ole tämmöisiä! ärsytteli näyttäjä toveriaan,\nsaadakseen hänessä kateutta herätetyksi.\n\n-- Onpaan minulla kotona, vastasi toinen, vaikka asia saattoi olla ettei\nhänellä ollutkaan.\n\n-- Eipään! intti ärsyttelijätär.\n\n-- Onpaan!\n\n-- Mistä sinä olet niitä saanut?\n\n-- Niin -- vaan onpaan minulla vaatetilkkuja hyvin paljon ja hyvinkin\nkoreita, ja ne ovat parempia kuin nuo.\n\n-- Eläs kelposia!\n\n-- Vaan eipä teillä ole Raamattua!\n\n-- Onpaan, ja on virsikirjakin.\n\n-- Eipä teidän Raamatussanne ole niin hyviä kansia kuin meidän!\n\n-- Äitinikin on sanonut, että niin hyvää Raamattua ei ole -- ei ole\n-- ei -- keisarillakaan!\n\n-- Oho! Keisarilla kun on raamattu kullasta: kannet ja kaikki kullasta!\n\n-- Vaan sinäpä et osaa lukia.\n\n-- Osaatko sinä sitten?\n\n-- Osaapa äitini.\n\n-- Niin osaahan minunkin äitini.\n\n-- Minunpa äitini osaa paremmin!\n\n-- Osaa kun sattuu!\n\n-- Osaapaan!\n\n-- Eipään!\n\n-- Osaapaan!\n\n-- Vannopa!\n\n-- Vannopa sinä värttänä!\n\n-- Silmääpä!\n\n-- Korvaapa!\n\n-- Opettelepa konttamaan!\n\nNäin jankatessaan rupesivat he töykkimään toisiaan ja syntyi lopussa\nkäsirysy. Heikompi läksi pakoon juoksemaan kadulle, vaan voittajatar\nseurasi kintereillä töykkien niskaan pakenevaa, ja huusi kuin syötävä.\n\n-- Vai sinä, Anna, pienempääsi sorrat! lausui Antti, asettuen ahdistetun\nritariksi, ja otti Annan käsivarresta kiinni ja pyöräytti häntä ympäri,\nettä Anna raiska silmälleen tipsahti.\n\n-- Antti, kantti, karvajalka, repohuuli, rengassilmä! huusi Anna\npäästyään Antin käsistä jonkun välimatkan päähän.\n\n-- Mitä se lintu syöpi, joka noin koreasti laulaa? huusi Antti hänelle.\n\n-- Koettele sormellasi, tahi katso annakasta! oli vastaus.\n\n-- Elä räkytä Anna! kielteli Antti. Ajattele heikkouttasi: sinä olet\nlinnunluista ja pottuvoista. Jos minä viitsisin satuttaa kättäni\nsinuun, niin ei sinusta olisi jälellä kuin märkä sija! -- Joko tulen!\nAntti teki muka liikkeen lähteäksensä.\n\n-- Antti! elä astu pataan, pata kalisee, oljet kahisee, äitisi kuulee,\nisäsi luulee penkin alla molemmat!\n\n-- Pidä, pidä leipälaukkusi kiinni, kupparin Anna, muutoin ei hyvä\nseuraa! huusi Antti. -- Se on pieni, vaan pahankurinen, tuo Anna,\ntuumaili hän minulle, eikä ollut enään kuulevinakaan Annan pakinoita.\nTunnethan sinä sen Kuppari-Kaisan, Kosu-Kaisan, tämä on hänen\ntyttärensä, selitti toverini jatkaessamme matkaamme ja alkoi laulaa:\n\n    Kupparilla on kumma laatu,\n    kummempi kuin muilla:\n    Imee verta ihmisistä\n    eläimitten luilla.\n\nVastaamme tuli sama herra, jonka näin sukulaistalossa.\n\n-- Antakaa minulle patruuni se paperossin pää! pyysi Antti nöyrästi.\n\nHerra viskasi paperossin suustaan kadulle ja Antti vikkelästi sieppasi\nsen.\n\n-- Se on niin komeata, kun mies kulkee ja savu jääpi! tuumaili hän\nvedellessään aika savuja.\n\n-- Kuka tuo herra oli? kysyen häneltä.\n\n-- Se oli Ursinin patruuni. --\n\nJo olimme tulleet kadunristeykseen, mistä oli minun eroaminen kotia.\n\n-- Elä sano kellenkään sitä taloa, jossa kävit, kielteli hän minua ja\nminä lupasin olla sanomatta. Me nyt erosimme ja Antin kuulin alkavaksi\nlaulua:\n\n    Nuorena ollessani\n    minä elämäni riemuja nautin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoissa oloni aikana oli sisareni käynyt pyytämässä pari vaimonpuolta\nnaapurista avukseen kääntämässä sairasta äitiäni toiselle kyljelle,\njotta toinen kylki ei kovin väsyisi eikä hautuisi. Eukot seisoivat nyt\nminun tullessani sängyn ääressä katsellen sairasta.\n\n-- Kyllä hän pääsee pian tuosta taudistaan.\n\n__Niin, eipä mahtane hän kauan enään sairastaa. Hyvin lähellä näyttää\nparantuminen olevan.\n\nNiin tuumailivat he pois lähtiessään.\n\n-- Ville nukkuu? kysyin sisareltani.\n\n-- Niin. -- Poissa ollessasi pyysi hän ruokaa ja itki kovasti. Koetin\nlohduttaa häntä sillä, että sinä kohta tulet ja tuot ruokaa. Itki hän\nkumminkin, kunnes siihen nukahti.\n\nSuutarinemäntä tyttärineen astui asuntoomme. Kun hän meni sängyn luo\nkatsellakseen sairasta, seisoimme mekin hänen vieressään ja katsoimme\nvuoroon äitiämme vuoroon vierastamme silmiin. Syvän huokauksen laski\nhän vihdoin ja katsahti meihin. Silloin rupesi sisareni itkemään\nrajusti. Minun ajatuksiini ei ollut tähän asti mahtunut semmoista\nmahdollisuutta, että äitini voisi kuolla, nyt tunsin jotakin semmoista\npelkoa, vaan aivan hämärää. Rupesin itkemään minäkin, vaan kuitenkin\nenemmäksi kuin puoleksi sen tähden kun sisareni itki.\n\n-- Elkää itkekö lapsirakkaat! Jumalan avulla voi vielä äidistänne tulla\nterve, lohdutteli vieraamme pyyhkien vyöliinallansa kyyneleisiä\nsilmiään.\n\n-- Itketkö sinäkin lapseni? lausui hän tyttärelleen. -- Niin, opi Aina\nrakas ottamaan asioista vaaria. Ole aina tottelevainen vanhemmillesi,\nsillä ei sitä tiedä milloin elämän herra voi katkaista minun tahi isäsi\nelämän langan. Pidä aina hyvät aivotukset sydämessäsi, niin voit erota\nautuaallisella tunnolla täältä, kun taivaallinen isäsi kutsuu sinut\npois luokseen. Jos mailmassa satut joskus pääsemään rikkaaksi ja joudut\nylhäisiin piiriin, niin elä anna loiston huikaista silmäsi eläkä\nrikkauden sokaista ja paaduttaa sydäntäsi. Silloin olisi ainoana\nsilmämääränäsi omien himojesi täyttäminen, ja unehuttaisit, että on\nmonta köyhää raukkaa, jotka kärsivät suurinta puutetta ja kurjuutta\nsilloin kun sinä iloitsisit ylellisyyksien nautinnoissa. Muista aina\nJeesuksen vertausta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mieti tarkasti\ntätä tilaisuutta, se opettaa sinulle paljon.\n\nTalon emäntäkin tuli nyt meille. Hän oli merimiehen leski, ei rikas\neikä köyhäkään, toimeen tuleva. Usein oli hän meitä auttanut ruoan\nmurulla, antaen milloin leipää milloin särvintä. Hänpä oli toimittanut\nlääkärinkin käymään äitimme luona sekä ostanut omilla rahoillaan\nrohtoja. Niin avulias hän oli, vaikka oli itselläänkin suita, jotka\ntarvitsivat: kolme vielä työhönkykenemätöntä lasta oli hänelläkin\nelätettävänään.\n\n-- Kuinka täällä sairas jaksaa? kysyi emäntä toivoteltuaan hyvää päivää.\n\n-- Eihän tään jaksannosta taida olla juuri mainitsemista, vastasi\nsuutarin emäntä.\n\nMolemmat katselivat sairasta hetkisen aikaa lausumatta kumpikaan\nsanaakaan.\n\n-- Jo tässä maailmassa muutamat kovan kokevat, puuttui vihdoin\ntalonemäntä puheeseen.\n\n-- Niin sanokaa te! Ei Jumal' paratkoon täällä onnenpaloja samalla\nmitalla jaeta!\n\n-- Eipä vaan. -- Koetti kai hänkin vaimoparka ahkeralla työllä elättää\nitsensä ja lapsensa. Päivät päästänsä istui hän ompelutyönsä ääressä,\nmonesti jatkoi mielestään lyhyeksi käyneen päivän yöllä. Niin sai hän\nsiksi paljon työtä valmiiksi, että oli jokapäiväinen leipä, vaikka\nniukkakin. Ei tarvinnut silloin lasten käydä hieroskelemassa ihmisten\novenpieliä ja rukoilemassa ruoan jäännöksiä. Vaan tuo onnettomuus nyt\ntapasi.\n\n-- Niin. Vaan kuinka moni, hyvä emäntä, elää täällä laiskuudessa ja\ntoimettomuudessa, ja kumminkin nauttii ylöllisyydessä?\n\n-- Paljonhan niitä on.\n\n-- Kyllä se on suurimpia paheita ja vääryyksiä mailmassa, että ihminen,\njoka ei rikkaa ristiin tee, nauttii mitä suurinta maallista onnea ja\ntaas toinen, joka työhön käyttää kaiken voimansa, saa ryömiä\nsuurimmassa kurjuudessa.\n\n-- Niinhän se on. Veljeni heräsi unestaan.\n\n-- Nousepa syömään lapseni, täällä on nyt ruokaakin, lausui suutarin\nemäntä ja nosti veljeni istumaan pöydän ääreen. -- Tule sinäkin, Maria,\nsyömään, käski hän sisartani ja laittoi pöydälle tuomiansa ruokia.\n\nMinäkin muistin leipäpalasen vakkasessani ja nostin sen pöydälle.\n\n-- No, mistä sinä tuon sait? kysyi suutarinemäntä.\n\n-- Ahon Antilta, vastasin.\n\n-- Toinen köyhä toista auttaa! lausui hän hymyillen. -- Ahon Antti on\nmyöskin eräs kerjäläinen, selitti hän talonemännälle. -- Etkö käynyt\nmissään talossa ennenkuin meille tulit?\n\nKerroin käyntini sukulaistalossa. Suutarinemäntä näytti vihastuvan kun\nhän kuuli, ettei sieltä mitään annettu, muuta kuin toria.\n\n-- Että semmoisia ihmisiä maa päällään kantaakin! ihmetteli hän. --\nAnnahan minä saisin sen rouvan käsiini, niin kyllä hän kuulisi\nkuminakakkunsa; minä sanoisin hänelle nenästä nokkaan! Minulla niin\nsappi kiehuu!\n\nVaan siinä paha, missä pahaa kaivataan. Ovi aukeni ja sisään astui\npuheenalainen rouva.\n\n-- Hyvää päivää! lausui hän.\n\nVastattiin.\n\n-- Kuinkas täällä on asianlaita? kysyi rouva äänellä ja tavalla, missä\nilmaantui mahtavuutta.\n\nVaan siitäpä pääsi suutarinemäntä alkuun, pääsi jähdyttelemään kiehuvaa\nsappeaan. -- Kuinka on asianlaita? Parempiko kysymä kuin näkemä? Eikö\nrouva näe kuinka on asianlaita? Eikö rouva huomaa mitään erotusta kun\nvertaa tätä asuntoa omiin saliloihinsa ja huoneihinsa? Ettekö näe\ntuossa kolmea nälän kuihduttamaa lapsiraukkaa? Ettekö näe edes tuossa\nmakaavaa sairasta, joka siinä henkimeneissä on kuin kuolema itse. Tokko\nnäette miten asianlaita on?\n\n-- Herra Jeesus! ... alkoi kysymyksiin upotettu rouva.\n\n-- Elkää lausuko Jumalan nimeä turhaan! keskeytti suutarinemäntä.\n\n-- Vaan enhän ole voinut aavistaakaan, enhän ole tiennytkään tätä!\n\n-- Ette ole voinut aavistaa, ettekä tietää! Kävisikö armeliaisuutenne\nylen rasittavaksi, jos uhraisitte muutaman joutilaista hetkistänne\nkäydäksenne kurjain matalissa majoissa katsomassa \"kuinka on\nasianlaita?\" vaan alentaisiko se arvoanne?\n\n-- Tulinhan minä nyt...\n\n-- Tulitte nyt! vaan mitä varten? Tulitte kieltämään, ettei tuo äiti saa\nlaskea lapsiaan kerjuulle, vaan pitää hankkia ja antaa heille ruokaa.\nNäettekö nyt, ettei hänessä ole käskijää ei kieltäjää yhtä vähän kuin\non ruoan antajaa eli ottajaa?\n\n-- Vaan hyvä rouva...\n\n-- En minä ole mikään rouva! keskeytti suutarinemäntä.\n\n-- Minä luulin, että -- että... Hämmästynyt rouva sotkeusi sanoihinsa.\n\n-- Mitä luulitte? Luulitteko, että huvin vuoksi vaan tuo poika polonen\nkuleksi kerjuulla, tahi että äitinsä on pannut hänelle kerjuuvakan\nkainaloon kootakseen rikkauksia ja saadakseen elää laiskuudessa? Siinä\nluulossako laskitte pojan luotanne antamatta hänelle leivän palaakaan?\nTe rikkaat kannatte toisillenne ylen kalliita lahjoja paljaan\nkohteliaisuuden tähden, ylhäisien ystävyyksien rakentamiseksi ja\nkannattamiseksi, vaan köyhistä, joille anti olisi parempaan tarpeeseen,\nte vähän välitätte. Jos annatte köyhälle jonkun kipeneen, niin pidätte\nsitä suurena armeliaisuutena eikä heikkona velvollisuuden täyttämisenä\nhuonompi-osaista lähimmäistänne kohtaan. Ylellisyyteen ja turhuuteen\ntuhlaatte empimättä runsaita rikkauksianne, vaan sydäntä teillä on\ntinkimään työmieheltä palkkaansa niin alhaiseksi kuin suinkin voitte\nsaada...\n\nKuka tiesi kuinka pitkältä olisi tätä ripitystä kestänyt, jollei sairas\nolisi herännyt unestaan, johon hän oli vaipunut ennen vieraitten tuloa,\nja alkanut tuskin kuuluvalla äänellä tahtoa suunkostuketta. Molemmat\nemännät kävivät toimeen täyttääkseen sairaan tahtoa. Vaan rouva parka\noli kokonaan masennettu ja ujona hän seisoi eikä tiennyt mitä tehdä,\nmiten käyttäytyä, mitä puhua.\n\n-- Tuossa on leipäpala, minkä kerjäläinen antoi kerjäläiselle, jonka te,\nrouva, ajoitte tyhjin suin ja käsin aarteittenne äärestä, tuumaili\nlopuksi suutarinemäntä näyttäessään leivänkannikkaa, jonka olin saanut\nAntilta. -- Niin se on, että hyvä antaa vähästäänkin, vaan paha ei anna\npaljostaankaan! -- Lähdetäänkö Aina jo kotia? lausui hän tyttärelleen.\nVaan jos haluat jäädä tänne Marian ja Kallen luo vielä vähäksi aikaa,\nniin jää, minun pitää joutua kotia. -- Hyvästi nyt lapset! Elkää olko\nkovin murheissanne, kyllä Jumala kaikki asiat parhain päin kääntää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttipä kuin suosiollisempi kohtalo olisi kääntänyt kasvojansa\nmeidänkin puoleemme. Suutarinemäntä oli hommannut hoitajan äidillemme\nja joka päivä väliin itse väliin tyttärensä toi ruokaa sairaalle ja\nveljelleni. Olipa hän toimittanut sisarelleni helpompaa ompelutyötä,\njota hän hoitajan neuvolla kykeni tekemään ja sai siten irrotetuksi\njonkun rahakipeneen, millä voitiin silloin tällöin ostaa leipänaula,\nsärvintippu ja joskus pieni voinnokarekin. Sukulaistalon rouva lähetti\npalvelijallansa sanan, että sisareni ja minä saisimme käydä siellä\npuolisella kahdesti viikkoonsa -- olihan sitä siinäkin.\n\nOlimme erään kerran puolisella sukulaistalossa. Syötyämme pani rouva\nminut asialleen.\n\n-- Tiedäthän sinä missä pormestari Kurk asuu? Vie tämä sinne ja sano,\nettä insinööri Kananderin rouva lähetti tämän pormestari Kurk'in\nrouvalle.\n\nRouva antoi käteeni valkoisella vaatteella peitetyn vakkasen.\n\n-- Vaan odotapas vähäisen! Mikä pilkku tuossa liinassa on? odotahan,\nminä käyn hakemassa siihen uuden liinan.\n\n-- Sano, Kalle, siellä, että kana lähetti kurjelle nämä munat! lausui\npiika Liisa rouvan poissa ollessa ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan\nsukkeluudelleen.\n\nRouvan muuttaessa toista liinaa vakkaseen näin siinä olevan suurehkon\nhopeaisen kulhon täynnänsä munia.\n\n-- Pane, Liisa, sanoi rouva piialle otettuaan keittiön seinältä\npyheliinan, tähän muutama naula sitä luulihaa -- ymmärräthän? jota\nViikille keitetään -- niin Maria saa viedä kotiaan ja keittää äidilleen\nsiitä velliä. -- Niin mene vaan sinä, Kalle! Kanna sievästi vakkasta ja\nmuista sanoa niinkuin käskin!\n\nKun käännyin pormestarin portista sisään, huomasin edelläni toisenkin\ntaloon menijän. Kumarahartiainen äijä, saha ja kirves vasemmassa\nkädessä, oikeassa sauva, millä hän tunnusteli vuoroon maata vuoroon\nseinää, vaelsi siinä varovin askelin. Se oli \"Sokea Olli\", joka meni\ntalosta puunsärkyä kysymään.\n\n-- Minnekä Olli menee?\n\n-- Pormestarille.\n\nNäepäs! Kyllä Olli tiesi, missä hän milloinkin oli. Usein olivat\npojanviikarit koetelleet Ollia puijata neuvomalla häntä milloin\nminnekin ja valehtelemalla ojan, kiven tahi seinän olevan hänen\nedessään, vaan eipä muuta kuin Olli kosketti entistä useammin kepillään\nmaata ja seinää, niin sai hän heti oikean tiedon tiestään. Saha ja\nkirves olivat hänen tukenansa ja turvanansa, sauva oppaanansa olleet\ntäällä elämän vaivaloisella polulla vuotta jo parikymmentä, jonka ajan\npäivänvalo oli hänen silmistään kateissa ollut.\n\nJuuri kun palasin pormestarilta, astui Antti portin ohitse ja lauloi:\n\n    Ensi kerran halasin paimentyttöä,\n    kontti oli hartioilla;\n    tilurantanta tilu rantanta hei\n    kontti oli hartioilla.\n\n-- Mistä sinä tulet? kysyi hän huomattuaan minut.\n\n-- Pormestarilta,\n\n-- Saitko mitä?\n\n-- Kävin vain asialla siellä.\n\n-- Yhy. -- Katsopa, tuommoisen piipun sain Jaakolta. -- Hän oli tämän\nlöytänyt.\n\n-- Ettekö sitten olekaan enään vihoin?\n\n-- Ei; me olemme sopineet kaikki vanhat vihat ja rupeamme yhdessä luita\nkeräämään. -- Niitä ostetaan. Jaakko oli jo myönyt muutaman leiviskän.\n\n-- Ottakaa minuakin.\n\n-- Rupea vain. Tule meille vähän ajan perästä, Jaakko tulee myös, ja\nsieltä me sitten lähdemme. -- Vaan sinulla pitää olla vasu mihin kerätä.\n\nPuhuttu ja päätetty. Aikomuksessa kohta yhtyä läksimme kumpikin\nkotiamme astumaan ja Antti lauloi mennessään:\n\n    Kirjotin kirjan keisarille,\n    toisen tuomarille,\n    rallalilaa.\n\nMeillä oli suutarinemäntä ja talonemäntä vieraina. Äitini oli jo siihen\nmäärään parantunut että hän taisi vähin erin puhella heidän kanssaan.\n\n-- Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, jota olette osottaneet\nlapsi raukkojani ja minua kohtaan! lausui äitini emännille.\n\n-- Hyvä Maria, olemmehan vaan koettaneet täyttää velvollisuuttamme\nlähimmäistämme kohtaan, sen mukaan kuin olemme voineet, vastasi\nsuutarinemäntä.\n\n-- En tahdo sanoa, että olisin teille ristiksi ja vastukseksi,\nsillä uskon että auttavaisuutenne on lähtenyt kristillisestä\nvelvollisuudentunnostanne ja hyvästä sydämestänne, vaan sanon että\nsuurta uhraavaisuutta olette osottaneet. En voi palkita teitä\ntäydelleen omilla voimillani, vaan kaikkivaltias siunatkoon teille\nhyvyytenne.\n\nSukulaistalon piika astui huoneeseemme.\n\n-- Hyvää päivää! Kun oli muutakin kaupungilla käymistä, niin käski\nmeidän rouva pistäytyä minun samalla täälläkin sanomassa, että tulevana\ntiistaina ei Marian ja Kallen tarvitsekaan tulla puoliselle. Hän oli\nunhottanut sanoa siitä Marialle. Meillä on häät silloin, niin ei\nkuulemma passaa.\n\n-- Kuka sieltä naidaan? kysyi talonemäntä.\n\n-- Lotta röökynä, vastasi piika.\n\n-- No, kuka se on naimamies?\n\n-- Ettekö tiedä sitä? puuttui suutarinemäntä puheeseen. -- Ursin --\nkomesrooti tahi patruuni eli miksi ne häntä nimittävät.\n\n-- Patruuniksi häntä karahteerataan, virkkoi piika.\n\n-- Vai hän se on naimamies! No en olisi tuotakaan tiennyt, jos olisin\neilen kuollut! ihmetteli talonemäntä. -- Vai hän se naipi!\n\n-- Joo, vakuutti suutarinemäntä.\n\n-- No, olkaapas vaiti ollakaan -- jatkoi talonemäntä -- hänenhän hoetaan\nolevan yhtä rikkaan kuin konsuli Parkkisenkin!\n\n-- Kyllä kai hän onkin, arveli piika.\n\n-- Toki rouva on toimessaan? kysyi suutarinemäntä.\n\n-- No muutakos? vastasi piika. -- Hän nyt häärää kuin huttu härkimessä.\nSiellä on semmoinen puuha ja touhu, että aivan minä olen katketa\nsiihen.\n\n-- Eikö siellä ole muita piikoja -- on kai? kysyi suutarinemäntä.\n\n-- Onhan niitä kyllä, vaan mihin niistä on! Minun niskoillanihan ne on\nkaikki tehtävät.\n\n-- Tuota, tuota, tuokkuraista -- onkoon se Ursinin patruuni hyvä\nmiehekseen? kysyi talonemäntä.\n\n-- Vieläkö mitä! vastasi piika. -- Jos minä olisin Lotta röökynä, niin\nennen ottaisin vaikka vieron suden kuin hänen! Sitten alkoi hän\nluetella sulhasmiehen vikoja, joita kuulusti olevan kosolta. -- Hän on\nniin ylppiäskin, ettei koskaan sano minullekaan hyvää päivää!\nKihlauksen kertoi hän myös juurta jaksain ja jatkoksi mainitsi monta\nmonituista perheen salaisuutta, jotka hän näytti tietävän tarkemmin\nkuin almanakka kuun nousemisen ja laskemisen kesäkuukausina, jolloin\nkirkkaat yöt himmentävät sen valon. -- Ei, minulla on jo kiire, lausui\nhän vihdoin. -- Hyvästi!\n\nVaan kiire alkoi minullakin olla. Pyysin talonemännältä suurenpuoleista\nvasua lainaan, johon keräisin luita.\n\n-- Mitä sinä luista keräät? kysyi hän.\n\n-- Niitä ostetaan.\n\n-- Kuka niitä ostaa?\n\n-- Kyllä niitä jotkut kuulemma ostavat ja jauhattavat niistä jauhoja,\njoita käyttävät pellolle lannaksi, virkkoi suutarinemäntä.\n\n-- Vai niin. Mene ja käske Katrin antaa, on kai siellä semmoisia vasuja.\n\nAntti asui äitineen muutamassa pienessä saunassa, jota ei enään\nkäytetty kylpyyn, sillä puusaunojen käyttäminen kaupungissa oli\nkielletty. Vanha ja kivulias eukko oli jo Antin äiti, eikä hänestä\nollut enään minkään työn tekijää. Isänsä oli jo muutamia vuosia sitten\nmuuttanut manalan majoille. Alkuaan olivat he olleet mökkiläisinä\neräällä tilalla lähellä kaupunkia. Silloin Aho oli raatanut mökkinsä\nympärille viljamaata, mihin taisi kylvää ohria ja potaattia sekä jonkun\nvähän ruistakin. Kun taloon sai aina tehdyksi päivätyönsä mökin\nvuokrasta, käytti hän kesällä muun ajan ojankaivuun talollisille, ja\nansaitsi sillä rahaa, millä sai sitten ostetuksi heiniä talven varaksi\nlehmälleen. Talviseen aikaan hän teki työkseen juurivakkasia,\npärevasuja, suksia, korvoja ja muuta semmoista kaupaksi käypää\npuukalua, jotka hän kuletteli kaupunkiin ja vaihtoi rahaksi. Sai hän\nnäin aina \"puistetuksi muutamia pennejä\", jotta kykeni viemään kotiaan\nlihanaulan, suolakapan, ryynileiviskän ja erään kerran jonkun\npuolinaulasen kahviakin \"juhlapäivän kunniaksi\". Mikä penni kulloinkin\njäi, kun välttämättömimmät tarpeet oli ostettu, pantiin säästöön\n\"tarpeen varalle\". Toimeentulonsa oli silloin hyvä. Vaan talo, jonka\nalueella Ahon mökki oli, joutui rikkaan kauppiaan Ursinin omaksi ja\nsilloin muuttui asia. Ahon piti tehdä enemmän päivätöitä ja maksaa\nvielä rahassakin vuokraa ja lisäksi antaa osa elostaan. Tämä kävi\nraskaaksi. Lehmänsä piti hänen myödä ja rahat menivät vuokraan; kaikki\nmikä oli säästössä tarpeen varalle, menivät nyt. Eihän vihdoin jaksanut\nmaksaakaan ylen korkeata veroaan. Silloin uhkasi talonomistaja ajaa\nhänet pois mökiltään ja purkaa mökin ja täytti kuin täyttikin\nuhkauksensa. Se tapahtui sydäntalvella eräänä päivänä, jolloin Aho itse\noli kaupungissa kaupustelemassa töitänsä. Vaimo itkien pakeni lapsineen\nja vähine tavaroineen kylmää pakoon naapuritaloon. Vaan Aho iltapuoleen\ntultuaan kaupungista kun näki mökkinsä puretuksi, istui raunion ääressä\nhetkisen ja astui sitten metsään, jonne erään suuren kiven kupeelle\nasettui maata. Aamulla hän löydettiin kyllä elävänä sieltä, vaan\njalkansa olivat pilalle paleltuneet, jotta ne piti sahata poikki paljon\nyli polvia. Kun näin jalkansa jo olivat haudassa, oleskeli vielä muu\nruumiinsa maailmassa valmistelemassa juuri- ja pärevasuja elatukseksi\nitselleen. Vaimo silloin kankaitten kutomisella hankki tuloja itsensä\nja poikansa hengen piteiksi. Näin he eleskelivät loisina eräässä\ntalossa lähellä kaupunkia. Vaan kun Aho sitten kuoli, muutti leski\nkaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä\nkankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes\nvaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli\nkykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro \"pistää länget\nkaulaansa\". Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen\näitiään ja itseään.\n\n-- Siis lähdetään, sanoi Laakkonen kuu seitsemättä leipää alotti! lausui\nJaakko katseltuamme hetkisen Antin rakentelemia puuhevosia, rekejä ja\nkärryjä, joita oli pitkä rivi saunan ikkunalla.\n\n-- Lähdetään vain, vastasi Antti.\n\n-- Menkää vain lapset, mutta kulkekaa siivosti, elkääkä tehkö kelienkään\npahaa, varotteli Antin äiti.\n\n-- Riitaa en rakenna, rauhaa en rukoile, vaan mörköelämää ei pidä\npuuttuman! lausui Jaakko leikissään.\n\n-- Et sinä, Jaakko, liene mikään riitelijä, vaan Antilla ei aika anna,\nja jos niikseen tulee, niin eipä taida hänellä hattua haitata\ntappeluunkin ryhtyä! lausui äitinsä.\n\nYhtiö läksi liikkeelle ja Antti lauloi:\n\n    Täss' on poika Pohjanmaalta,\n    jok' ei ketään pelkää,\n    teräksestä on niskasuoni\n    ja samasta on selkä!\n\nKuleksittuamme kaupungilla talojen kartanoilla ja saatuamme luun sieltä\ntoisen täältä, läksimme kaupungin läheisille pelloille kiertelemään.\nTäällä tapasimmekin muitakin saman \"hyvyyden etsijöitä\", ja kun pois\nlähdimme oli meitä karttunut suuri joukko, lähemmäs kymmenkunta poikaa.\nLaulaen ja meluten kuljimme saaliinemme kohti kotoa.\n\n-- Mutta jo taisi tulla susi tupaan! lausui muuan poika lähestyessämme\nkaupunkia. -- Katsokaahan tuonne! osoitti hän kaupungin tulliin. Siellä\nalkoi pujahdella näkyviimme koulupoikia toinen toisensa perästä.\n\"Koulurotat\" ja katupojat olivat keskenään huonoissa väleissä jotta kun\nvastatusten satuttiin niin useimmiten tapella nujuttiin.\n\n-- Tuli, tuli paha pappia vastaan ja oli vähän huijakassa! arveli\ntoinen.\n\nKun joukko laajeni ja taajeni, niin alettiin jo tuumailla, käydäänkö\nsuoraan kohti, vai mennäänkö toista tietä omalle maalleen.\n\nÄlysimmepä pian ettei ollutkaan juuri mitään vaaraa. \"Ylioppilaat\nmenevät!\" lausuttiin. Oli näet tapana koululaisilla saattaa\nylioppilastutkintoa suorittamaan meneviä tovereitaan jonkinmoisessa\njuhla-saatossa läpi kaupungin. Mekin kiiruhdimme nyt tullia kohden sitä\nnäkemään. Ei ollut meillä pelkoa vihollisistamme, sillä eivät he\njoutuneet siinä touhussa ja väkitungoksessa varsinaiseen tappeluun.\nTullissa oli todellakin väen tungos. Meidän kaupunkilaisissamme asui\nsiihen aikaan suuri uteliaisuus ja näkemisenhalu -- sanomattoman suuri!\nIhmeen ei tarvinnut olla niin suuren suuri eikä isosti harvinainenkaan,\nmitä katsomaan pian koko kaupunki keräysi. Sattuipa kerran, että pieni\npoika tappoi suuren rotan kadulla. Poikkesi tuota katsomaan joku\nsivukulkija ja toinenkin ja jokainen, joka sattui silloin ohikulkemaan,\npiti velvollisuutenaan käydä katsomassa, mitä siinä muut tarkastelivat.\nLäheisistä taloista lähdettiin kadulle tietoa saamaan, mikä väkikokous\nsiinä syttyi. Joukko kasvoi ja varttui. Kiiruhtaen alkoi joku etäämpää\nkulkea kohti väkijoukkoa. -- Mitä tuolla on? -- kysyi tältä toinen ja\nalkoi juosta, ja he juoksivat molemmat. Kun toiset näkivät toisten\njuoksevan, rupesivat hekin juoksemaan ja juosten tulvaili nyt väkeä joka\nhaaralta ja katu kävi tungoksiinsa. Rotantappaja ja tapauksen näkijät\nolivat aikoja sitten kerinneet mennä menojaan.--Mikä täällä on? --\nkyseltiin toisiltaan, vaan kukaan ei tiennyt antaa oikeaa selitystä.\nMuuan sanoi: \"eräs pieni poika...\", toinen: \"tapettu...\", kolmas tiesi:\n\"eräs pieni poika tapettu!\" Tämä kiihotti uteliaisuutta. Jokainen koetti\nlöytää keskustaa, missä tapahtuma olisi nähtävänä ja kuultavana, vaan\nsemmoinen keskusta kun ei ollut löydettävissä, sillä se oli yhtävähän\nkeskellä kun laidallakin, pysyi väkijoukko alituisessa liikkeessä kuin\nkiehumaan rupeava vedenpinta, jossa kuplat kiertelevät sinne tänne.\nKuka oli kyllikseen tiedustellut ja etsinyt tulematta kumminkaan hullua\nviisaammaksi, lähti pois, vaan uusia, eheillä uteliaisuuden voimilla\nvarustettuja tuli sijaan. Niin kesti siinä joukkoa kuinka kauan. -- Pieni\nruumissaatto -- jokapäiväinen tapahtuma -- oli kylliksi kykenevä kokoamaan\nkatsojia katujen kulmat täyteen. Vaan kun \"ylioppilaat menivät\", joka\ntapahtui kerran vuodessa, niin kuka ei silloin olisi ollut katsomassa!\nJokaisen, joka kynnelle kykeni, piti päästä näkemään. Voipa melkein\nsanoa, että isä jätti poikansa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär\näitinsä, miniä anoppinsa ja anoppi miniänsä ja riensi kadulle, ja jos\nei työnsä ollut \"hirveän kiireellistä\" liittyi saattojoukkoon. Näin oli\nkertynyt väkeä sanomaton paljous kaupungin tulliin.\n\n-- Mitä me nyt tässä seisomme ja tuhlaamme kallista aikaamme? tuumaili\nJaakko, kun mekin, luunkerääjät, pysähdyimme katselemaan tätä menoa. --\nEihän tuo ole mitään ulkomaan kummaa! Pojat, pannaan luut liikkeelle!\n\n-- Niin, ja pistetään mekin lauluksi! jatkoi Antti. Läksi\nluunkerääjäjoukko liikkeelle ja Antti alkoi laulaa:\n\n    Tämä kylä, hyvä kylä\n    läpäjää kuin linna;\n    kuule Lutku, se on totta,\n    läpäjää kuin linna!\n\n-- Vaan onko tässä joukossa niin talonpoikaisia miehiä, jotka\nrupeaisivat pallille? keskeytti Jaakko laulun, nähdessään\npallinlyöntiin sopivan paikan.\n\n-- On kyllä! -- No minä ainakin. -- Ja minä. -- Minä myös. No, niin\nminäkin. Niin vastattiin joukosta. Luuvasut pantiin yhteen kokoon ja\nsitten järjestyttiin puolueisiin.\n\n-- Kuka panee pallinsa?\n\n-- Heikki.\n\n-- En minä pane. Minulla on uusi palli, se rääkkäypi, tuumaili Heikki.\n\n-- Rääkkäypi! kummasteli Jaakko. No olithan tuota sinäkin Heikki nuorena\nollessasi niitä miehiä joka tiesit, ettei pallilla ole sielua!\n\nSe tepsi. Heikki antoi pallinsa ja ruvettiin lyömään. Lyötiin kunnes\npalli hajosi.\n\n-- Pallilla ei ole sielua! tuumaili Heikkikin lyönnin innoissaan.\n\n-- Aivan oikein, korkia vääryys! lausui Jaakko. Lisää vielä, että se ei\nole luja, joka ei pidä!\n\nVihdoin teki pallin hajoaminen lopun leikistämme ja lähdettiin sitten\nkotia, jossa luut pantiin kuivumaan johonkin päivänpuoleiselle katolle.\nSe oli ensimmäinen retkemme. Toisia retkiä teimme joka päivä parin\nviikon ajalla. Olipa silloin meillä koottuna aika röykkiö kuivatuita\nluita ja päätimme ne jo muuttaa rahaksi. Määrättiin aika, jolloin\nkokoonnuttaisiin Jaakon asuntoon, mistä sitten tavaramme\nkuljetettaisiin yhteisillä voimilla ostopaikkaan -- kauppias Ursinille.\n\nJaakon asunto oli \"köyhäinhuoneella\", se oli muuan rakennus, minkä\nkaupunki oli vuokrannut köyhiensä asunnoksi. Samoin kuin muissakin\nhuoneissa oli tässäkin, missä Jaakko äitineen ja veljineen oli majaa,\nsuuri väen tungos asukkaista.\n\n-- Onpa täällä väkeä toista kouraa! tuumaili Antti.\n\n-- On sitä ja toista saadaan! arveli siihen Jaakko. -- Melkein joka viikko\ntulee tänne uusia asukkaita.\n\n-- Eihän tänne enään sovi? arveli Antti Jaakolle.\n\n-- Hyvä sopu sijaa antaa, vastasi Jaakko.\n\nVaan miten lie tämän hyvän sovun laita ollut täällä? Muuan eukko\ntoraili juuri toiselle, että hän suurella sängyn rottelollaan valtasi\ntilaa liian paljon. Puhuteltu rupesi vastustelemaan ja syttyi siitä\nkiivas sanasota, jossa eukot nyrkkiä puiden toisilleen antoivat sanan\nsanasta ja kaksi parhaasta. Pistätellen toisiaan joutuivat eukot\nalkuperäisestä asiastaan ja rupesivat \"laulamaan toistensa kunniaa\",\nsoimailemaan toistensa entistä ja nykyistä elämää, tapoja, muotoa,\ntekoja ja hankkeita mitä karkeimmilla sanoilla.\n\n-- Niin Ursinin rouva kuin oletkin, pidän sinut kumminkin niin\nhalpasena, etten viitsi sylkemättä päällesi katsoa. Enkä viitsi sinun\nkanssa enempi jankata, sillä hullu se on, joka vasikan kanssa kappia\nlaukkaa! Pidä sinäkin suusi kiinni, ja pidä huoli lapsestasi, eläkä\nsitä tuossa vinguta! Niin lausui toinen eukko toiselle. Vaan kun\ntoiseltakin puolelta tuli terävä pisto, niin eipä malttanut hän olla\nvaiti, vaan jankkasi yhä ja niin jatkui riita.\n\nTässä joukossa, jossa oli ruhaa, rampaa, sokiata, silmäpuolta, vanhaa,\nvoimatonta ja kasvavaa sukupolvea, lapsia, ijältään yhdestä päivästä\nylöspäin, ei todellakaan \"kaikki yhtä tehneet\", jotta siellä näki ja\nkuuli jos jotakin. Ken torueli, ken kiroili, ken siunaili, veisasi,\nrallatteli, itki, nauroi, muuan luki itse, toinen luetti lastaan,\nkuritti lastaan, pesi lastaan, nukutti lastaan, mikä lapsi huusi, mikä\nparkui, mikä remusi ilosta, juoksi toisten kanssa ympäri huonetta, mikä\nistui lattialla leikkimässä jonkun esineen kanssa, mikä ryömi\nvatsallaan, mikä teki taivalta kontaten, mikä jo seisoi tukea vasten ja\nsoperteli siinä huvikseen, mikä horjuen otti ensimmäisiä askeleitaan\nomintakeisin, jota äitinsä hymyhuulin katseli. Hyvin se oli kirjavaa\nelämää.\n\nMuutaman ikkunan luona sänkynsä laidalla istui Jaakon äiti,\nKorhos-leski. Miehensä oli ollut suutari. Avioliittonsa ensi vuosina\noli tämäkin vaimo saanut nauttia perheessään onnea mitä suloisinta.\nToimeentulonsa oli hyvä ja tyytyväisyys, keskinäinen rakkaus ja rauha\noli ainaisia asukkaita heidän hiljaisessa perheessään. Vaan mikä lie\nmiehen pilannut, että hän rupesi ryyppimään ja tottui siitä vähitellen\njuomariksi. Silloin perheen asiat antautuivat toiselle tolalle.\nToimeentulo alkoi käydä niukemmaksi ja niukemmaksi, kunnes puute aina\nankarammin alkoi heitä ahdistella. Rakkauden ja sovinnon hyvillä\nsanoilla muistutti vaimo miestään. Miehensä lupasi silloin heittää pois\nväkeväin nauttimisen ja ruveta taas ahkerasti työskentelemään. Kotvanen\nvierikin aikaa silleen ja perheen asiat alkoivat olla entisessä\ntasapainossaan. Vaan eräänä iltana meni Korhonen muutaman toverinsa luo\nonnittelemaan häntä syntymäpäivänsä johdosta ja muuten tuumailemaan\nasioita. \"Päivän sankari\" tarjosi vierailleen -- sillä siellä oli\nmuitakin -- lasin totia. Korhonen kieltäysi juomasta, vaan isäntä\nhoukutteli häntä houkuttelemallakin -- sillä useat pitävät isännän\nkunniana kun vieraat juovat.\n\n-- No yksi lasi, Korhonen, se ei vie sinne ei tänne! Etkö nyt tahdo\njuoda minun menestyksekseni? Ei syntymäpäiviä ole kuin kerran vuodessa.\n\nSeuraus oli että Korhonen palasi kotiaan myöhään yöllä ja humalassa.\nHeikkous oli hänet tavannut, himonsa päässeet uudestaan valtaansa ja ne\nriehuivat entistä rajummin ja hän rupesi juomaan entistä enemmän ja joi\nkunnes vihdoin viinaan kuolikin. Vaimonsa ja kaksi lastaan jäi\nkamalimman kurjuuden omiksi. Leskeä pian sen jälkeen kohtasi se kova\nonnettomuus, että hän sai ankaran luukolotuksen jalkoihinsa, jotta hän\nei nyt kyennyt liikkumaan kuin kainalosauvain avulla ja vähän niinkin.\nAinoa ilo mikä vaimo paralla oli nautittavana oli lapsistaan, joitten\nhän huomasi rakastavan, tottelevan ehdottomasti ja koettavan palvella\nhäntä vaivaista kaikella mahdollisella tavalla. Tuo hyväsydämisyys,\nmikä lapsissaan ilmaantui, oli hänen omaa luontoaan, vaikka hän ei sitä\nitse huomannut. Jumalalle yksin hän omisti kiitoksen. Jumalaan oli\nleski oppinut kovassa elämänkoulussa turvaamaan kaikessa\nyksinkertaisessa ja vilpittömässä uskossaan ja hänen haltuunsa hän\nrukouksissaan heitti lastensa tulevaisuudenkin. Vaan tunsi hän syvää\nsurua ajatellessaan, että lapsensa ovat vailla kaikkea maallista\nhyvyyttä. Hän luki sen vanhemmille rikokseksi, että he jättävät\nlapsensa maailmaan köyhyyden omina ja siten kurjuuden saaliiksi. Tämä\nkipeä tunto pani hänet suurimmalla ahkeruudella antamaan ja istuttamaan\nheihin henkensä hyvyyttä, sen mitä hänessä suinkin oli. Senpä tähden\nhän aina puheli heille opettavalla ja neuvovalla tavalla, selitti\nasioita kehittääkseen heidän ajatusvoimaansa. Huviksi taas kertoi hän\nheille satuja. Niinpä hän nytkin istuissaan siinä sänkynsä laidalla ja\nsukkaa kutoessaan jutteli nuoremman, nelivuotiaan poikansa kanssa, joka\nistui hänen edessään jakkaralla ja piteli kämmenillään sukkalankakerää.\n\n    \"Mikä tämä? -- Nykä, näkä.\n    Mikä tämä? -- Nyys, nyys.\n    Mikä tämä? -- Voipeukalo.\n    Missä voi? -- Kissa söi.\n    Missä kissa? -- Aitan alla.\n    Missä aitta? -- Tuli poltti.\n    Missä tuli? -- Vesi sammutti.\n    Missä vesi? -- Härkä joi.\n    Missä härkä? -- Kirves päässä.\n    Missä kirves? -- Kannon päässä.\n    Missä kanto? -- Karhu repi.\n    Missä karhu? -- Mies tappoi.\n    Missä mies? -- Mato pani.\n    Missä mato? -- Kokko nokkas.\n    Missä kokko? -- Kiitämässä, kaatamassa kahdeksan kaupungin lävitse,\n  yhdeksän meren ylitse. Ken sille äänensä virkkaa, nippu, nappu sille\n  niskaan, kippu kappu hälle kaulaan, suu sorohon, pää porohon,\n  kokonansa kiven kolohon.\" --\n\n-- Muistatko nyt vasta, kun minä kysyn sinulta? lausui äiti pojalleen.\nHe alkoivat alusta ja missä poikansa ei muistanut opetti hän.\n\n-- Onko sitä, äiti, mitä ostoksia? Me menemme nyt luita viemään, niin\nminä toisin tullessani, tuumaili Jaakko äidilleen kun tämä oli\nlopettanut äskeisen juttelunsa poikansa kanssa.\n\n-- Ostoksia! Niinhän lapsi kulta kysyt, kuin olisit ison talon isäntä,\nlausui äitinsä nauraen. Enpä minä tiedä muita ostoksia kuin leipää\njonkun viisinaulasen.\n\n-- Entäpä piimää?\n\n-- Niin, jos olisi sinulla rahaa!\n\n-- Ei ole niin rahasta rahaa, vaan onpa vankka koti! lausui Jaakko\nsanasutkauksiaan.\n\n-- Voi, Jaakko rakas, kuinka olet vielä huima! lausueli äitinsä.\n\n-- Lähdetäänkö pojat lämsimään? virkkoi Jaakko meille ja lähdettiin\nsiitä luun vientiin.\n\nKun saimme kaupat tehdyksi ja saalis pantiiu jakoon, niin oli kunkin\nmeidän kourassamme rahaa kappaleesen toista markkaa, se oli meitä\nilahuttava summa, koko iso raha!\n\n-- Kun kerran olen makuun päässyt, niin mieli tekee enemmän, arveli\nJaakko. -- Hankitaan itsellemme työtä, niin saamme panna kerjuuvasut\nkesäksi lepoon. Kyllä me kykenemme jo jotakin työtä tekemään. Muutamat\npojat kuuluvat saavan lopulle pari markkaa päivältä.\n\n-- He ovatkin isompia ja vanhempia kuin me, vastasi Antti.\n\n-- No emmehän me niin paljon vaadikaan, kunhan saamme vähänkään.\n\nPäätimme kotona käytyämme jälleen pian yhtyä ja etsiä työtä, jotta jo\nhuomenna saisimme alkaa ansaitsemistamme. Ilomielin astuskelin kotiani\nkun oli semmoinen rahasumma kädessä ja toista toivossa, vaan iloni kävi\nrajattomaksi kun päästyäni kotia näin äitini pukeissaan liikkuvaksi\nhuoneella. Toimessa ja tolkussa olin antaessani hänelle rahasaaliini ja\nkertoessani aikomuksemme. Häu kiitti yrittäväisyyttäni.\n\nOlimme jo monesta paikasta käyneet etsimässä työtä, vaan turhaan.\nSeisoimme muutamassa kadun kulmassa tuumaillen, mistä nyt\nvielä koettaisimme. Seisoessamme siinä lähestyi meitä remuava\nkoulu-poikajoukko, joka ärsytteli \"Vanhaa Aatamia\". Tämä Vanha Aatami\noli omituinen näöltään ja luonnoltaan. Vanhanpuoleinen mies, puujalka,\noikeassa kädessä sauva, vasemmassa kannun vetoinen lakkinen törppö\nnuorasankoineen. Pukunaan oli nahkahousut, vanha repaleinen turkki,\nlakinreuhka päässä. Kasvonsa, samoin kuin vaatteensakin, olivat aina\nlikaiset ja likakerroksen peitteenä oli useimmiten valkoinen kuori\njauhosta. Hän näet ei niin isosti kerjäillyt -- ani harvoin kävi\ntalossa pyytämässä leipää -- vaan hän kuleksi myllyissä kokoilemassa\njauhonpölyjä, joita hän käytti ruoakseen, ja näillä retkillä sai hän\nvaatteensa ja kasvonsa jauhoon, huomioltaan oli hän äkeä ja kiukkuinen.\nUsein tapahtui, että ohitsensa kulkeva herra tahi rouva sai osakseen\nhäneltä aika karkeita haukkumasanoja. \"Rikkaista\", \"viisaista\nherroista\" ja heidän \"metkuistansa\" puheli hän heille purkaen\nkatkeruutta ja pilkkaa uhkuvia sanoja. Hämmästyksellä täytyi heidän\nkuunnella häntä, sillä hän tiesi asioita paljolta ja tarkalta -- kumma\nkyllä. Minä en tunne tämän miehen elämän historiaa enemmältä, vaan\nse mahtaa olla hyvin synkkä ja täynnänsä kurjuutta, päättäen\näkeydestään ja katkerasta vihastaan jota hän puski \"onnenlapsille\",\n\"vallassäätyläisille\". -- Nyt siinä keskellä koulunuorisoparvea, mikä oli\nkeräytynyt hänen ympärilleen ärsyttelemään häntä, sai hän purkaa\nsydäntään.\n\n-- Olette muka sivistyneitten lapsia ja käytte koulua, vaan tuommoisia\nkoiranpenikoita te olette! Sinäkin! osotteli hän kepillään munatta\npoikaa. -- Kyllä minä sinun isäsi tunnen takitilaan. Hän oli\nnimismiehenä, kiskoi ja kalmasi talonpoikia ihan iltikseen. Vaan\nosasipa hän olla notkeaselkäinen herrain edessä ja siinä pistettiin\nraha rintaan ja korotettiin korkeampaan virkaan. Nyt hän elää komeasti\nja nauttii niitäkin rahoja, jotka hän kalmasi ollessaan erään\nalaikäisen lapsen holhojana.\n\nKoetteli hän juosta kohti poikaa ja tavotella kepillään, vaan silloin\npojat kävivät ärsyttelemisessään entistä kiihkeämmiksi. -- Entä sinä!\nosotteli hän taas muuatta poikaa, joka oli nykässyt häntä turkin\nliepeestä. -- Sinäkin olet sen viinaherran poika. Saipa isäsi muutamassa\njutussa, joka olisi vienyt häneltä tavaran ja kunnian -- pyyhkien vaan!\n-- renkinsä tekemään väärän valan. Renki sittemmin menetti järkensä ja\nhenkensä ja isäsi elää nyt rikkaana pohattana ja kunnioitettuna\nherrana. Tavotteli hän taas poikaa lyödäkseen häntä, vaan eipä\nonnistunut. -- Sinunkin isälläsi, lausui hän muutamalle kolmannelle\npojalle, -- on puoli syltä kättä, toinen puoli kavaluutta. Olette\nkunniallisten ihmisten lapsia, jotka ärsyttelette kurjaa kerjäläistä!\nKyllä teistäkin aika herroja tulee...\n\n-- Tulkaa pois! ei meillä ole enään aikaa tässä seistä, jos mieli työtä\nsaada, tuumaili Jaakko meille. Noudatimme toverimme kehotusta ja\nläksimme jatkamaan työnetsimistämme. Turhaan saimme käydä vieläkin\nmonessa talossa, vaan vihdoin viimeinkin onnistui. Työpaikan saimme\nkaupungin kaduilla, missä pantiin uutta kivitystä, ja työhömme saimme\nryhtyä huomispäivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat, viikot vierivät työskennellessämme kaupungin kaduilla.\nMihinkään huvittelemiseen ei ollut meillä isosti aikaa, sillä aamulla\nvarhain mentiin työhön ja illalla kun päästiin olimme siksi väsyneitä,\nettä lepo oli parasta nautittavaa. Kaupungissa oli hiljainen elämä\nkuten tavallisesti kesäaikana. Ihmisiä ei näkynyt paljon kaduilla, he\nolivat kai piiloutuneet kesähelteeltä suojaan, kuka kunnekin. Ei ollut\nsiis meidän huviksemme edes ohikulkeviakaan, joita olisimme saaneet\ntarkastella ja lausua heistä havainnoitamme hyviä, huonoja, isosti\nkummallisia, makeasti naurattavia tahi minkälaisia milloinkin olisivat\nolleet. Jokapäiväinen ohikulkija oli muuan kaupungin poliisi, joka teki\nsillä kadulla \"virkamatkojaan\". Hitain askelin hän kuleksi katua\npitkin, vähän väliä seisahtui ja katseli eikö jotakin ilmestyisi, edes\njoku \"hairahtunut\" maalainenkaan, joka olisi korjattava \"yhteiseen\nkotiin\". Vaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään, rauha oli maassa ja\njärjestyksenvalvoja jatkoi matkaansa. Pysähtyi hän joka päivä jonkun\nkerran työpaikallammekin puhellakseen ajan kuluksi muutaman sanan\nkivenlatojan kanssa. Kivenlatoja kysyi aina häneltä kuulumisia, vaan\neipä hän tiennyt juuri mitään erinomaisempaa tapahtuneeksi \"näin\nvaloisana aikana\". Tänä päivänä kertoi hän muitten tavallisten asiain\njoukossa, että \"herrat olivat taas viime yönä tapelleet seurahuoneella\nkelpo lailla\". Vaan mitään kummempaa ei hän tiennyt nytkään. Hän otti\nlakin päästään, pyyhki nenäliinallaan hikeä otsastaan ja lakin\nhikinauhasta ja läksi taas astumaan hiljalleen kädet selän takana. Niin\nvietti hänkin, samoinkuin mekin -- kivenlatoja ja hänen kolme\napulaistansa -- herttaista kesää kaupungin kadulla.\n\nOli aika elokuussa kun eräänä aamuna kokoonnuimme taaskin\ntyöpaikallemme, joka oli jo seurahuoneen kadulla. Aurinko oli päässyt\nkappaleen matkaa taivaan rannasta, vaan maa oli valkoisessa kuurassa ja\nilma tuntui kolealta.\n\n-- Jokohan nyt tulee luistinjäätä ennenkuin koulupojatkaan kokoontuvat?\narveli Antti.\n\n-- Vaan minä uskon, että tulevana talvena tulee niin kiire kerjuu, ettei\njoudu joka talossa käymäänkään! tuumaili Jaakko.\n\nKivenlatoja oli vaiti kuin ahven, puhalteli kynsiinsä ja latoi kiviä\nentistä kiireemmin. (Hän oli urakkamies.)\n\nKun muuraismätästä, jonka pinnalla kuleksii vaan muutamia muurahaisia\nvetämässä jotakin havun neulaa tahi muuta puuhaamassa, karhasee vähän,\nniin ilmestyy siihen pian vilisevä joukko. Meidänkin kaupungissamme\nsyntyi tänään vilkas ihmisliike. Ihmisiä kulki kaikkialla. Kusta ne\ntulivat, kuhunka he menivät ja mitä heillä oli toimenaan milläkin, en\ntiedä, vaan tolkussaan he olivat. Yhtyi usein kaksi, kolme tahi\nuseampiakin kävelemään yhdessä ja näki heitä joukossa seisovan katujen\nkulmissa.\n\n-- Mitähän varten ihmisiä nyt on niin paljon liikkeellä? kysyi Antti.\n\n-- Lämpimikseen ovat kävelemässä! arveli Jaakko\n\n-- Hyvää päivää! lausui muuan ohikulkeva mies kivenlatojalle.\n\n-- Eipä nyt taida olla hyvästä päivästä haaraa? vastasi siihen\nkivenlatoja.\n\n-- No, on se tosi toisakseen! arveli mies pysähtyen. -- Kyllä nyt taisi\ntavata meitä kova aika.\n\n-- Taitamattakin, vastasi kivenlatoja. -- Kyllä joutaa monelta hampaat\nnaulaan tulevaksi talvea!\n\n-- Kyllä se niin on. Sanotaanpa että kova kaikkiin koskee, vaan Ursinpa\nkuuluu hykerrelleen kämmeniään hyvillä mielin ja kehuneen, että\nmarkkoja on satanut hänelle viime yönä, kun kuuli kuuraa olleen, kertoi\nmies.\n\n-- Kai hän tänä vuonna rikastuukin elonkaupallaan, lausui kivenlatoja\ntyötä tehdessään yhtäläiseen.\n\nSiinä ajoi juuri Ursinkin seurahuoneelle muutamien muitten herrojen\nkanssa.\n\nSivukulkevat kertoivat toisilleen hallan viimeyöllisistä töistä,\nkertoivat sen siellä ja sielläkin panneen potaatin maata myöten,\npilanneen rukiin ja viottaneen ohran. Sukulaistalon rouva ja\npormestarin rouva kulkivat siitä ja he valittivat toisilleen\nsurullisella äänellä kylmän tuhoja kukkatarhoissaan. Sukulaistalon\nrouva kertoi oikein itkeneensä nähdessään kukkansa kuolleeksi.\n\nPoliisikin kulki nyt nopeammin ja teki pysähdyksiä harvemmin. Vaan\ntapansa mukaan pysähtyi hän työpaikallamme.\n\n-- Onpa nyt kiire! lausui hän kivenlatojalle, kun tämä ei joutanut häntä\nhuomaamaan.\n\n-- Kiire on! vastasi kivenlatoja keskeyttämättä työtään, eikä hän\nkysellyt tällä kertaa kuulumisia.\n\n-- En tiedä muuta, vaan kyllä ensi syksynä ja talvena on tekemistä\nvarkaista, lausui hän ja läksi astumaan vasen käsi miekan kahvassa ja\noikea heilumassa sivulla.\n\n-- Päivää! Se oli Mikko, joka nyt kulki sivu ja tervehti kivenlatojaa.\nMikko oli havun- ja luudankauppias, vanha mies, vaan iloinen ja hyvällä\ntuulella aina. Koko kaupunki hänet tunsi ja hänkin tervehti jokaista,\njonka hän tapasi, olipa se iso tahi pieni, köyhä tahi rikas. Jos\nhäneltä jotakin kysyi vastasi hän useimmiten runomitassa tahi muuten\nsukkelasti. Lauloi hän myöskin koulupojille ja herroille rahan edestä,\nkun niin halusivat.\n\n-- Päivää, päivää! vastasi kivenlatoja Mikon tervehdykseen. -- Mitäs\nkuuluu?\n\nMikko pysähtyi ja alkoi:\n\n    Kuule sa ukko utra,\n    kiven kovan kolkuttaja:\n    jop' on taisi tuho tulla,\n    paha päivä päälle saaha,\n    viljan vienyt kun on vilu,\n    vienyt, syönyt syötävämme.\n\n    Pakkanen puhurin poika,\n    kylmäkynsi, viluvarvas,\n    otti ohran, katkoi kauran,\n    ruumeniksi rukiin ruhtoi,\n    poispa otti potaatinkin.\n\n-- No, Mikko mielevä mies! huusi Ursin, joka oli tullut seurahuoneelta\nja hoiperteli nyt Mikon edessä. -- Mitä kuuluu, Mikko kettu?\n\n-- Takaa tuulee, karhu kuomaseni! vastasi Mikko. (Tunnettu asia oli että\nUrsinin alkuperäinen nimi oli Karhu.)\n\n-- Laulapa Mikko seinähirrestä viiden pennin edestä, sammalsi Ursin.\n\nMikko lauloi omituisella nuotilla:\n\n    Nyt on kumma virsi,\n    kun on seinähirsi\n    laulumme esine.\n    Jos virkkoa se voisi\n    viisaampi se oisi,\n    kuin itse herra te.\n\nTokko lie Ursin ymmärtänyt Mikon laulua, sillä hän näytti olevan niin\n\"iloissaan\" viime hallayön johdosta. Hän otti liivinsä taskusta kolme\nmarkan rahaa ja viskasi ne maahan Mikon eteen.\n\n    Ursin upia herra,\n    humalainen, hurjapäinen\n    markat maahan viskasutti,\n    tengat kenttähän ketisti,\n    kuni koiralle kipenen,\n    Lukille on luupalasen;\n    vaan kuitenkin kaikitenkin\n    kiitos olkohon hänelle!\n\nNiin pakisi Mikko ottaissaan rahat maasta ja läksi sitten kävelemään.\n\nJoku viikko myöhemmin oli taas kova hallayö, joka korjasi loput\nviljasta, missä sitä oli vielä säilynyt tähän saakka. Vaan pian tämän\njälkeen oli Ursinin talossa komiat kemut. Ne olivat muka \"ensimmäiset\npidot\" nuorelle rouvalleen \"omassa kodissaan\". Hämmästyttävässä\nkomeudessa ja ylöllisyydessä siellä kaupungin ylhäisö nautti iloa ja\nhuvitusta. Vaan kadulla kulki ihmisiä, jotka kantoivat kotiinsa\nvasullisia jäkälää, muonavaraa talven varaksi. Alhaiso varustausi näin\ntaisteluun nälkäkuolemaa vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven selkä oli jo katkennut -- kuten sanotaan kun on päästy ohi\nPaavalinpäivän, \"talvennavan\" -- vaan monen köyhänkin elämänlanka oli\nkatkennut nälkäkuoleman iskusta. Ruoanpuute oli ankara.\n\nMe elimme niinkuin märkä palaa. Jokapäiväinen leipämme, jonka\nhankkimiseksi äiti raukkamme työskenteli aina suuremman osan\nvuorokautta, oli sangen niukka, vaan juuri riittävä henkeä pitämään.\nSukulaistalon rouva oli uudistanut tänäkin talvena entisen\narmolahjansa: saimme, sisareni ja minä, käydä taas kahdesti viikkoonsa\nsiellä puolisella. Suutarinemäntä auttoi hänkin vähästään tuomalla aina\nvähän syötävää veljelleni, joka nyt oli sairasvuoteen omana. Tänäänkin\ntuo hyväntahtoinen emäntä toi ruoaksi pienelle sairaalle, vaan hän oli\nniin huonona, ettei hänessä ollut minkään nauttijaa.\n\nSisareni ja minä lähdimme puoliselle. Samassa ovenavauksessa meidän\nkanssamme astui sukulaistalon keittiöön muuan kerjäläiseukkokin.\n\n-- Pyytäisin vähäkään ruokaa! alkoi hän rukoilla rouvaa, joka sattui\nolemaan keittiössä. -- En moneen päivään ole saanut suuhun pantavaa,\npaitsi pientä palaa jäkäläleipää, jonka muuan hyväntahtoinen\nmerimiehenleski antoi vähästäänkin minulle. -- Antakaa hyvä rouva, kulta\nrouva minulle jotakaan, muutoin ma kuolen tuohon paikkaan!\n\n-- Anna tuolle eukolle, Liisa, vaan muille ei tarvitse antaa, jos joku\ntuleekin, ja parasta on, että otat avaimen keittiön ovesta, ettei niitä\npääse sisään, lausui rouva. -- Syököön hän yhdessä Marian ja Kallen\nkanssa.\n\nEukko hyvillä mielin lateli \"kosti jumalia\" ja \"tuhansia kiitoksia\"\n\"kultarouvalle\", \"armolliselle rouvalle\", joka \"pelasti tässäkin\nmuutaman köyhän kuolemasta nälkään\".\n\nJos olikin minulla hyvä ruokahalu, niin kävi kumminkin ihmeekseni tuon\nuuden pöytäkumppanimme syönnin paljous. Sisareni ja minä yhteensä emme\nvetäneet hänelle syönnissä vertoja lähestulkoonkaan. Näyttipä siltä\nkuin hän tällä yhdellä syönnillä olisi tahtonut lihottaa nuo kuopalle\nlaihtuneet poskensa ja luupuikoksi kuihtuneet sormensa.\n\n-- Kalle, kun olet syönyt, lausui rouva minulle, -- niin mene kauppias\nUrsinille ja sano minulta rouvalle terveisiä, että hän olisi hyvä ja\ntulisi täällä käymään.\n\nLähtiessäni sanoin sisarelleni meneväni käymään samalla\nköyhäinhuoneella Jaakkoa tapaamassa. Matkallani tapasin Antinkin. Hän\noli päässyt seurahuoneelle \"juoksupojaksi\". Äitinsä oli kuolo korjannut\njo syystalvella. Pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat eivät\nolleet enääh Antin palveluksessa, vaan uudet, somat vaatteet oli\nhänellä nyt yllään. Tuossa siistissä puvussaan vivahti Antti minusta\nherraspoikaan ja tunsinpa melkein ujoutta hänen edessään. Eikä hän nyt\nenään lauleskellut kadulla kuten ennen, eikä rakennellut riitaa\nkenenkään kanssa. Siivo poika oli hänestä tainnut tulla.\n\n-- Mitä sinä nyt hommaat? kysyin häneltä.\n\n-- Kantelen näitä ilmoituksia.\n\n-- Mitä ilmoituksia ne ovat?\n\n-- Siellä seurahuoneella on muuan laulukunta, useita naisia ja pari\nherraa -- ruotsalaisia tahi mitä he lie -- ja he pitävät laulantoa ja\nsoitantoa joka ilta; heidän ilmoituksiaan nämä ovat. -- Minne sinä olet\nmenossa?\n\n-- Ursinille.\n\n-- No, meillä on siis sama matka?\n\n-- Vietkö sinä noita sinne!\n\n-- No, sinne toki, jos minnekään! Hän kun on melkein joka ilta siellä.\n\nPalatessani Ursinilta näin portin pielessä istuvan muutaman kokoiseni\nkerjäläispojan. Hän oli uupunut siihen, eikä jaksanut kulkea enään\nminnekään. Minun kävi sääliksi häntä, vaan mitä taisin tehdä. Liekö\nhäneltä puuttunut halua vaiko voimia vastaamaan puheeseeni, vaan ei hän\nvirkannut juuri mitään kun kyselin häneltä. Siihen hän jäi, kun läksin\nastumaan köyhäinhuoneelle.\n\nTäällä muutamassa sängyssä nukkui äskeinen pöytäkumppanini, hän oli\nnukahtanut -- iäksi. Tekipä siellä muuan toinenkin eukko juuri loppua,\nvaan ei se tuntunut minusta niin oudolta kuin tuo äskeisen eukon\nkuolema. Ei ollut siitä kuin parisen tuntia aikaa kun hän kiitteli\nsukulaistalon rouvaa siitä, että hän oli pelastanut hänet kuolemasta\nnälkään!\n\nVaan Jaakko äitineen (Jaakon pienempi veli oli jo joulun aikana\nkuollut) ei ollutkaan nyt tavattavissani. Minne lienevät saaneet?\nMuutama päivä sitten kyllä tapasin heitä siellä. \"Hän on kuollut\",\nvastasi muuan, jolta kysyin Korhos-leskeä, vaan Jaakosta hänkään ei\ntiennyt mitään. Tuo miehekäs toverini oli siis teillä tietymättömillä,\nja ikävällä kaipasin häntä. Niin olin mielistynyt häneen, jotta toivoin\nhänelle niin hyvää kohtaloa kuin lapsellinen mielikuvitukseni saattoi\nkuvailla.\n\nLäksin astumaan kotia muistellen Jaakkoa.\n\n-- Tässähän sitä viime kesänä tehtiin työtä yhdessä, tuumailin\nmielessäni astuessani entisen työpaikkamme ohi. Vaan samassa ajoi\npoliisi -- vanha tuttu -- sivutseni issikalla, reessä äskeisen\nkerjäläispojan ruumis, jonka hän vei \"korjuuseen\".\n\nVanha Aatamikin astui siinä vastaani, naama ja vaatteet jauhossa ja\ntörppönsä täynnä jauhon pölyä. Näkönsä oli entistään tuikeampi.\n\n-- Kyllä minä Karhun tunnen! murisi hän sivutsensa kulkevalle Ursinin\npatruunille. -- Nytkin olet kiskonut Alatalolaiselta maan ja mannun\nvähäisestä velasta, jota hän ei kyennyt maksamaan sinulle katovuoden\nkäsissä. Vaan etpä ole tietävinäsikään siitä palauksista, jonka\nappivainajasi teki kaupungin kassaan ollessaan sen hoitajana. Onko tämä\nsinun syöttilääsi? hän tavotteli kepillään Ursinin koiraa, joka haukkua\närhenteli häntä. Mutta Ursin ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiiruhti\nseurahuoneelle.\n\nVielä oli suutarinemäntä meillä minun kotia tullessani, ja olipa\ntalonemäntäkin siellä. Vieraat, äitini ja sisareni, seisoivat veljeni\nvuoteen ääressä.\n\n-- Tallella lapsi taivaassa! lausui suutarinemäntä. Niin veljeni oli\nruumiina, henkensä oli kiitänyt sielujen asuntoon.\n\n-- No, se lohdutus on minulla, että pois on hän päässyt nälän kynsistä,\nsillä eihän tiedä kuinka kovaksi tämä aika vielä voipi käydä, lausui\näitini kyynelsilmin.\n\n-- Hyvää päivää! Se oli sukulaistalon piika. -- Rouva pani minut tuomaan\nvähän syötävää pienelle pojallenne. Siinä on nisua ja mitä hänessä lie\nkaikkia, lausui hän tarjotessaan pientä myttyä.\n\n-- Kyllä nyt on rouva hiljastunut huudosta! virkkoi talonemäntä.\n\n-- Lausu rouvalle paljon kiitoksia hyväntahtoisuudestaan ja sano\nterveisiä, että pienempi poikani ei tarvitse enään kenenkään apua!\nlausui äitini. -- Hän on jo poissa näiltä mailta!\n\n-- No, siinä se nyt on! virkkoi sukkelakielinen piika. -- Minä sanoinkin\nrouvalle, että eikö tuo lie jo kuollut!\n\n-- Olisi kai rouvalla ollut tilaisuutta tarjota apuaan ennenkin, jo\nammoin sitte! tuumaili suutarinemäntä.\n\n-- No, johan minäkin olen monta kertaa ajatellut, että kummapa kun tuo\nrouva ei lähetä mitään tänne, vaikka on kuullut Marialta, että pieni\npoika on kipeänä! arveli piika. -- Mikä tauti tällä on ollut? kysyi hän\nmennessään ruumiin luo.\n\nÄitini selitti.\n\n-- Vai niin, lausui hän ja kävi ovea kohti.\n\n-- Ei, pitää sitä lähteä. Minulla on kiire; sinne meille tulee vieraita.\nPitää käydä vielä ostamassa omenia ja sokurileipiä.\n\n-- No, mitkä pidot siellä nyt on? kysyi suutarinemäntä.\n\n-- Niitähän on muutamia rouvia yhtynyt pitämään semmoisia teekalaasia\nkukin vuoroon kotonansa, ja nyt on meidän rouvan vuoro pitää. -- Voi,\nvoi kun minä viivyn ja minulla on niin kiire. Rouva sanoi vielä\nlähtiessäni: \"elä nyt vaan viivy viikkoa asiallasi\". Kun se olisikin\nvaan yksi asia, niin hätäkö se sitten olisi, vaan kun pitää\nlaukata kymmenissä paikoin, niin on sitä siinä juoksemista, ja\nsilmänräpäyksessä pitäisi kaikki toimittaa, ja pitäisi olla yhtä aikaa\nkotona ja asioilla. -- Hyvästi nyt! -- Niin, minä saan viedä siis tämän\nmytyn takaisin ja sanoa ettei tämä kelvannut?\n\n-- Sano niin että se tuli ennen aikaansa kuin Kokki-Matin laskiainen!\nlausui talonemäntä ja rupesi sukkeluudelleen nauraa höklöttämään katsoa\ntiirottaissaan vuoroon suutarinemäntään, vuoroon äitiini.\n\n-- Ethän vain sano ettei se kelvannut! Sano, että poikani on kuollut\neikä siis tarvitse enään mitään namusia yhtä vähän kuin muutakaan, ja\nkiitä häntä puolestani hyväntahtoisuudestaan, lausui äitini.\n\n-- Jaha! lausui piika ja läksi vihdoinkin.\n\nVieraamme, puheltuaan äitini kanssa veljeni hautaamisesta hetkisen,\nmenivät kotiaan.\n\nKohta veljeni kuoltua jouduin sairasvuoteeseen ja vähän myöhemmin\nsisarenikin, vaan hän ei niin pitkälliseen kuin minä. Koko lopputalven\nolin minä vuoteessa ja vasta kevään tullessa aloin hiljakseen parata.\nEi ollut äidillämme helpot päivät silloinkaan. Piti näet hänen ansaita\nrahaa ruokaan ja lääkkeisiin ja työnsä ohella vielä hoitaa meitä\nmolempia. Vaan niin elää kituroittiin ajassa aina edelleen, päivästä\npäivään.\n\nAika oli jo kulunut keväälle. Nälkä heilutteli vielä kuolon kalpaansa,\nvaikka ei enään niin suurella voimalla. Heikommat olivat jo suurimmaksi\nosaksi kaatuneet, jälelle jääneet olivat niitä, joilla oli lujemmat\nvoimat ja paremmat varat kestämään nälän ahdistusta ja tullut kevät\nelähytti nyt näitä toivolla paremmasta ajasta. Kukaan ei tiennyt\nviepikö halla tulevanakin kesänä kypsyvän viljan, vaan tuskinpa sitä\nkukaan ajattelikaan, ja taas toisakseen, sitä ihminen helpommin uskoo,\nmitä hartaimmin toivoo. Hyvää vuotta toivoeltiin kaikkein merkkein\nmukaan. Kevään lämpimyys ja kauneus oli läheisin toivon synnyttäjä. Kun\non alku kaunis, odotetaan kiitettävää loppua!\n\nHerttaisesti paistoi aurinko tänäänkin matalaan asuntoomme. Mielessäni\ntunsin iloa. Olin jo niin terve että kykenin olemaan vähän ylhäälläkin.\nAsetuin istumaan akkunan ääreen katsellakseni ulos. Äitini oli viemässä\nompelutöitään ja sisareni oli mennyt puoliselle sukulaistaloon.\nYksinäni siis nyt istuskelin ja tähystelin ulos. Olisipa sopinut ulkona\npalliakin lyödä, sillä maa oli jo sulana ja ruoho vihantana! Mikko\nastui käykkäsi akkunan alitse luuta- ja havutakka seljässä. Olisipa\nollut mukavaa kuulla hänen laulavan. -- Kuka siellä seinään koputtelee?\n-- Sokia Ollipa siinä tallustelee sahoineen ja kirveineen. Eipä ole\nkuolema uskaltanut lähestyä tuommoisilla aseilla varustettua miestä!\nMutta kumma todellakin ettei nälkä ole saanut häntä saaliikseen. No,\nniinhän Jaakkokin sanoi kerran, ettei kaikkia yhtäaikaa hautaan\nlasketa. -- Vaan missä lie se Jaakko? Eihän vaan hänkin lie kuollut\nsamalla tavoin kuin se muuan kerjäläispoika! -- Siinäkin viedään muuatta\nhautaan. Kukahan lie sekin ollut?\n\n-- Päivää! Se oli Antti, joka tuli luokseni. Hän oli aina tuon tuostakin\npistäytynyt minun luonani. -- Arvaapa ketä tuossa vietiin?\n\n-- En osaa arvata.\n\n-- Kivenlatojaa.\n\n-- Vai on hänkin kuollut!\n\n-- On. -- Hän oli latomassa katua vielä tässä toissa päivänä, vaan sitten\nhän oli sairastunut.\n\n-- Kai ruoanpuutteesta ja paljosta työstä?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mistä sinä nyt tulet?\n\n-- Kävin meidän pufettineidin asialla, viemässä häneltä kirjeen kauppias\nUrsinille. -- Ursinpa on antanut meidän pufettineidille kultakellon ja\noikein komean rannerenkaan. -- Kyllä siinä on poikaa, siinä Ursinissa!\nrupesi Antti kehumaan. -- Viime yönäkin juotti hän sampanjaa herroille\n-- kuinka paljon lie juottanutkaan. -- Tiedäthän sinä mitä sampanja on?\n\n-- Mistä minä tietäisin.\n\n-- Sitä maksaa kahdeksantoista markkaa pullo, lausui Antti selittääkseen\nsiten, mitä sampanja on. -- Minullekin antoi Ursin kymmenen markkaa\njuomarahaa, kun -- vaan eipä sitä saanutkaan sanoa.\n\n-- Kun mitä?\n\n-- Niin ilman vain. -- Konsuli Parkkinen on ottanut Annan, Kuppari-Kaisan\ntyttären, ottotyttärekseen, muutti Antti puhettaan.\n\n-- Jo minä tiedän sen, äitini on kertonut siitä. -- Sinulla taitaa olla\nhyvä olo siellä seurahuoneella?\n\n-- On minulla. Nämä vaatteet sain taas vasta. Kengät saan myös uudet, ne\novat jo tekeillä. Rouva sanoi, että kun täällä opin ihmisyyttä, niin\nvoin sitten saada hyviä palveluspaikkoja. Ruotsia minulle puhutaan\nmyötäänsä, jotta oppisin, ja jo minä vähän osaankin. -- Kyllä jo pitää\nlähteä. Hän kumarsi syvään ja lausui \"atjöö\"!\n\nPaljon oli kerjäläis-Antti muuttunut!\n\nKohta Antin mentyä astui huoneeseen muuan mies. Hän oli minulle ihka\nouto, vaan kun hän tervehti minua sydämellisesti, välähti kuin salama\naivoissani ajatus: isä. Äitini ja sisareni olivat joskus puhelleet\nisästä, josta minunkin päähäni painui tieto isän olemassa olosta, vaan\nkun en ollut nähnyt tai oikeammin muistanut nähneeni isääni, niin tuo\ntieto isästä pysyi hyvin haamumaisena ja hämäränä. Senpä vuoksi en\nkoskaan ajatellut isää, vaan äitini oli kaikki kaikessa.\n\nIsäni oli käsityöläinen ja oli harjotellut ammattiansa hyvällä\nmenestyksellä, vaan viina oli hänetkin villinnyt ja silloin työt ja\ntulot jääneet takapajulle. Mahdottomalta näytti hänestä korjata\nasiaansa täällä ja hän läksi kiertelemään \"maailman rantoja\" onnea ja\nhyvyyttä etsimään muualta. Tämä tapahtui minun ollessani aivan pieni.\n\n-- Tahdotko sinä leipää? kysyi hän, kun näki minun jyrsiskelevän muuatta\nluupalasta; -- sitä tein enemmän huvin kuin tarpeen vuoksi.\n\n-- En tahdo, vastasin ja menin maata, sillä olin jo niin kauan istunut,\nettä alkoi minua pyöryttää.\n\nSisareni tuli samassa kotia. Hän heti tunsi isän, alussa vähän\nujosteli, vaan vastasi kumminkin hänen tervehdykseensä lapsellisella\nlämpöisyydellä. He rupesivat sitten vilkkaasti keskustelemaan. Sisar\nkertoi vaiheitamme, äidin tautivuoteen, veljen kuoleman, omansa ja\nminun sairastamisen ja ruoan puutteemme j.n.e. Minua raukasutti, jotta\nnukahdin ja heräsin vasta iltapuoleen. Äitikin oli kotona ja\nvierainamme oli suutarinemäntä miehineen. He puhelivat isälleni\nuskosta. Suutarinemäntä varsinkin puheli paljon ja hartaudella. Hän\nkuvaili Jumalan suuruutta ja hänen rakkauttaan ihmiseen ja taas\ntoiselta puolen ihmisen syntisyyttä. Sitten hän osotteli Jumalan lain\nankaruutta ja rangaistusta sen rikkomisesta. Kysyi isältäni onko hän\ntäyttänyt tämän lain. Sen jälkeen hän alkoi saarnata Jumalan\nevankeliumia, hänen armonsa runsautta ja suurta anteeksi\nantavaisuuttansa niille, jotka totisesti katuvat syntejään ja asettavat\nvilpittömän uskonsa häneen.\n\n-- Sinäkin olet kadonnut lammas, lausui hän isälleni, Jumala etsii\nsinua. Käänny pois harhatieltäsi. Tee parannus kun vielä armonaikaa on!\n\nIsäni oli vaiti.\n\n-- Lähde nyt meidän kanssamme seuroihin, niin saat siellä kuulla enemmän\nJumalan sanaa, lausui suutari itse.\n\nIsäni lähtikin vieraittemme kanssa.\n\n\"Hänestä on tullut hihhuli\", sanoivat jotkut isästäni. \"Hänestäkin on\ntullut uskovainen\", sanoivat toiset. Nimitettäköönpä millä nimellä\ntahansa sitä uskonlahkoa, johonka nyt isäni kuului, ja sanottakoonpa\nsen uskonperusteista mitä hyvänsä, vaan isäni inhosi viinaa, askaroitsi\nahkerasti työssä ja rakasti hellästi perhettään.\n\nKohta tämän jälkeen pääsi isäni konsuli Parkkisen palvelukseen, sai\nhänen luonaan luottamusta vaativan tehtävän, ja siitä hyvänpuolisen\npalkan. Jokainen meistä oli työssä ansaitsemassa kesän aikana.\nViljavuosikin tuli tänä suvena melkeinpä mainion hyvä, ihmisten toivo\nsiis toteutui. Jos muutkin, niin mekin saatoimme, pelkäämätttä nälkää,\nodottaa tulevaa talvea. Ilon ja onnellisuuden tunto oli meidän kaikkein\nsydämissämme. Vaan minä erittäinkin olin hyvilläni, kun kuulin isältäni\nettä syksyllä saan alkaa käydä koulua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan kertomustani olen varreltani vähän venähtänyt ja\nikäkuormaa on hartioillani muutamia vuosia enemmän. Siis pyöräytän\nmenemään eräitä ajastajanrenkaita -- ehkä noin puolikymmentä -- niine\nhyvineen. Suo siis lukijani hyppäykseni anteeksi tämä kerta -- ei ole\npitkä aika toiseenkaan!\n\nKaupungissamme nyt tänä syksynä avausi kaksi korkeampaa opistoa,\nlyseoa, ovensa nuorisolle. Toinen jo vanhempi oli vieraskielinen ja\nvaltion syöttiläs, toinen kansankielinen ja yksityisten perustama elää\nkinnaroi niistä penneistä ja markoista, joita sille yksityisten\nkansalaisten kädestä pirahteli. Vaan maamme täänaikaiset olot tunnet\nitsekin, lukijani. Miten onkin, niin pysytään vaan siinä luulossa, että\nkun kerran hallitus on kansan huoneenhallitsija, niin tottakai se\ntäyttää kansan tahdon ja tarpeen ja katsoo sen parasta!\n\nNiin, tuohon kansankieliseen opistoon tuli nyt oppilaita tulvaamalla.\nPapinpoikia, talonpoikain, mökkiläisten ja työmiesten lapsia ne olivat\nenimmäkseen. Joku korkeammankin virkamiehen poika oli joukossa samoin\nkuin joku -- kerjäläinenkin. Tämä todistaa että opinhalu oli suuri ja\nkansankielinen opisto tarpeellinen. Vaan tätä todistettua totuutta ei\noltu kuulevinaankaan eikä näkevinäänkään siellä missä \"rattaat pyörii!\"\n\nKoulussa tapasin entisen kerjäläis- ja työtoverini Jaakonkin. Hänet oli\nenonsa, muutaman naapuripitäjän siltavouti ottanut elätettäväkseen\nkatovuoden aikana. Siellä Jaakko kävi lukemassa pappilan neidin luona\nja tämä huomattuaan Jaakolla olevan terävän järjen ja hyvän muistin\nrupesi puuhaamaan häntä kouluun. -- Toveruutemme uudistui ja\nkolmanneksi liittyi meihin Antin sijaan Kauppilan Juuso, entinen\npallinlyöntitoverini ja koulukumppanini alhaisemmassa opistossa. Juuso\noli muutaman entisen hevosmiehen poika. Hänkin samoin kuin Jaakkokin\neleli hyväin ihmisten avulla ja suurimpiin tarpeisiin sai hän\nholhoojaltaan aina jonkun pennin siitä vähäisestä omaisuudesta, mikä\nisävainajansa jälkeen jäi.\n\nVuosi vuodeltaan vieri tavallisessa koulu-elämässä. Sen mukaan, kuin\nkohottiin luokalta luokalle, vanhennuttiin ja viisastuttiin. Oltiin jo\nhankailtu taaskin muuan kouluvuosi lähemmä loppuaan. Toukokuu oli\nmenossa. Ken luki tavallisuutensa mukaan, ken taas istui entistään\nahkerammin kirjainsa ääressä parantaakseen taitoaan toivossa päästä\nylemmälle luokalle, ken heittäysi entistään laiskemmaksi, kun tiesi\nvarmaan ettei hänellä ylentymisestä ole puhettakaan.\n\n-- Se kun olisi lupa! tuumailin aamulla, kun oli herttainen kevätpäivä\nja luku tuntui kuivalta. Koppoin kirjat kainalooni ja läksin Jaakon ja\nJuuson luo, kouluun mennessäni, esittääkseni siellä että koeteltaisiin\npyytää lupaa täksi päivää.\n\nJaakko ja Juuso asuivat nyt yhdessä muutamassa leipomatuvassa.\nPää-asukkaana siinä oli eräs leipojavaimo ja hänen vuokralaisiaan taas\nolivat mainitut koulutoverini. Jaakko lukujensa ohessa teki pientä\nsuutarintyötä raha-ansiokseen. Hän paikkaili ja puolipohjaili\nsaappaita. Olkoon mainittu hänen kätevyytensä osotteeksi että hän oli\ntehnyt eräänä joulu-aikana itselleen pieksusaappaat kokonaisuudessaan.\nJuuso oli oppinut siirappimällien teon ja niillä hän teki hyviä\nkauppoja. Kirjansitomatehdas oli heillä yhteinen. Siinä pantiin kansia\nkirjoihin ja tehtiin kirjoitusvihkoja. Vaan se \"kunnioitettava yleisö\",\njonka \"suosioon ja palvelukseen\" tämä \"firma\" Jakkko & Juuso sulkeutui,\noli ainoastaan toveristo. Silleen he kumminkin noukkivat pennin ja\ntoisen kokoon. Vaan kesäluvan aikana kulkivat he ulkotöissä, minkä\nmissäänkin, ja kokosivat pääoman sekä rahassa että terveydessä. --\n\n-- Terve!\n\n-- Terve veikko! sanoi Lämsän Maija, kun koira jalkaan tarttui, oli\nJaakon leikillinen vastaus. Hän pani juuri muuatta vasta sidottua\nkirjaa puristuksiin.\n\n-- Terve, terve, naapurini! joll'et tuota leikiksi katsoisi! vastasi\nJuuso. Hän kaateli valmistettua mälliainesta kääreihinsä.\n\n-- Eikö tahdota lupaa täksi päivää? kysyin.\n\n-- No ei tuo sen pahempi olisi! vastasi Jaakko.\n\n-- Eihän se hyvä pahaa tekisi, arveli Juusokin. -- Olisi minullakin\nvalmiita mällejä isonlainen varasto ja lupapäivinä niillä on hyvä\nmenekki. Matti onkin jo taskussa. Noihin housurepaleihin meni semmoinen\nsumma mynttiä, että mieltä karvastelee kun ajattelen!\n\n-- Vähinäpä nuo on minullakin rahat. Tokko lie monta vaskikolikkaa\nrahastossani ja huoneen vuokrakin pitäisi kohta maksaa, tuumaili\nJaakko.\n\n-- Niin, ja minä olen velkaakin sinulle, kuinka suuressa palanksissa\nlienenkään? virkkoi Juuso.\n\n-- Eihän se monen markan velka ole. -- Vuokraa housusi minulle syntisi\nkuitiksi!\n\n-- Paljain säärinkö minä sitten kulkisin?\n\n-- Pyydä emännältä lainaan joku vanha röijy!\n\n-- Olisipa se elämää, että minä röijy jalassa kulkisin ja sinä\npöyhkeilisit minun housuissani.\n\n-- No, saisit sinä näitä minun housujani lainaan aina kun menisimme\nParkkisen konsulille puoliselle, ettei tarvitsisi sinun röijyjalassa\nAnnan vieressä istua. -- Tehdäänkö kaupat?\n\n-- Kyllä muuten, vaan ei passaa!\n\n-- Ei se passa, ei se passa! Ku ei se passa, ni heittä pois ja otta uusi\nkonsti! matkitteli Jaakko ottaessaan muutaman saappaan katseltavakseen.\n-- Nuokin Rallen lopposet pitäisi saada paikatuiksi! -- Ja kuule Juuso!\nmilloin sinä alat sitoa Tolarin Latinan-kielioppia? Sillä kai on kiire.\n\nTolari, entinen pallinlyöntitoverini, oli maalarin poika ja siitä sai\nhän leikkinimekseen Tolarin.\n\n-- Kyllä minä heti koulusta päästyäni alan.\n\n-- Minullakin on puolipohjattavina hänen saappaansa. Jaakko otti\nmuutamat anturat katseltavikseen. -- Kyllä se on aika losusaapas, se\nsamanen Tolari, kun noin pilalle on saappaansa kuluttanut! Missään hän\nsilloinkin lienee laukannut, kun tuohon tuommoisen reijän on saanut,\njoka ammottaa kuin seitsemän leivän uuni? Tuota, tuota -- suksen tuohta\nja mäystintä! Kyllä se lupa olisi nyt tervetullut, kun tuota työnroskaa\non niin kosolta. Voipa toki, jos se rehtori olisi niin kunnonpoika,\njotta puhalluttaisi nyt luvan, niin minä kiittäisin häntä kirkossa ja\npaapattaisin papillekin.\n\n-- Kyllä hän on niin kinttara siitä luvasta, jotta ei sitä isosti\nliukia. -- Tuossa on vieraalle lämmintäleipää! Juuso antoi minulle\nsiirappimällin.\n\n-- Anna minullekin! tuumaili Jaakko.\n\n-- Ottaisitko, jos annettaisiin, söisitkö jos saisit!\n\n-- Ka, eihän se ole tuohesta minunkaan suuni!\n\n-- Pitänee tuota sinullekin antaa, muutoin ehkä itkun tirautat! -- Mitä\nkatsot?\n\n-- Katson että liekö kissan kinttu vai koirankäpälä, vaan voi kun on\nkorea.\n\n-- Syöt sen, ennenkuin poikasi kyntää!\n\n-- Säästääkö malttaisin, enhän toki niin perso ole.\n\n-- Ettekö lähde jo kouluun? kysyin.\n\n-- Onko se jo kello niin paljon? -- Katsopa Juuso sitä emännän\nkronomeetaria, tahi mikä pantenttkliivari se on!\n\n-- Seisoo kun potaatti!\n\n-- Parantajansapahan edessä seisonee!\n\n-- Sinähän sitä viimeksi olet kohennellut!\n\n-- Kuka sitä viimeksi liikutteli? Eikö hän, joka teki siihen tinasta\nuuden rattaan?\n\n-- Vaan eikö hän siihen viimeksi satuttanut kättänsä, joka kiilaili sitä\nnahkapalasilla?\n\n-- Sitten jälkeen olet sinä sitä senkin seitsemän kertaa karhonut,\nmilloin tikulla milloin puukolla.\n\n-- Ainapa se on sen jälkeen käydä lunkkassut...\n\n-- Ja pari viikkoa edellä muitten ihmisten kelloista.\n\n-- Vaan sinä pyörittelet sitä ja nokittelet aina, niin se seisoo.\nSuuttuisin kai minäkin kellona mokomasta kohtelusta.\n\n-- En totta tosiaan ole koskenut siihen moneen päivään. Vaan sinähän\nsitä eilenkin pidit käsilläsi. Etkö muista, kun vielä aioit tehdä siitä\nperpetuum mobilen, ikiliikkujan, laittamalla siihen jonkinmoisen\nvesirattaan?\n\n-- Minä luulen että kello kohta lyö, lausuin heille.\n\n-- Niinköhän? Minulla on vielä Ruotsinkielioppi Honkiojalla. Pitäisi\nsitäkin vähän silmätä ja pestä sitten silmänsä, lausui Jaakko ja alkoi\ntoimeen.\n\n-- Eihän tuota ole vielä syötykään! virkkoi Juuso.\n\n-- Heitetään se työ huomiseksi!\n\n-- Elä heitä huomiseksi, mitä voi tänään tehdä! -- Tahdotko, Jaakko,\nvoitaleivän?\n\n-- Onko sinulla?\n\n-- Ei sitä ole, vaan saahan tuota tarjota! -- Emäntä hoi! huusi Juuso\nemännälle, joka pani uunia lämpimään. Punnitkaapa meille viisi naulaa\nleipää!\n\n-- Häh! kysyi emäntä, sillä hän oli hyvin huonokuuloinen.\n\n-- Viisi naulaa leipää! uudisti Jaakko. Ja niinkuin tuulessa! jatkoi hän\nalemmalla äänellä.\n\n-- Häh?\n\n-- Niin että olisi vähän kiireenlainen, lausui Juuso.\n\n-- Omin ruokinneko te olettekin nyt? kysyin.\n\n-- Omin ruokimme ja ilman palkkaa! vastasi Jaakko.\n\n-- Siinä on, Jaakko, voitaleipä. Kierrä poskeesi, ei ole luita!\n\nKun vihdoin jouduimme kouluun, asetuttiin siellä jo rukouksiin.\n\n-- Huomenna on koululla lupa, julisti rehtori rukouksen pidettyään ja se\noli meille hyvä sanoma.\n\n-- Hiljaan, hiljaan, komensi rehtori oppilaitaan, jotka olivat alkaneet\nhyvän sanoman kuultuaan sihahdella ilosta. Huomenna on nimittäin,\njatkoi hän kun hiljaisuus oli palautettu, Juhana Vilhelmi Snellmannin\nsyntymäpäivä, sen johdosta pitää koulumme huomenna juhlaa. Kymmenen\naikana kokoonnutte kouluun. Joku opettajista pitää puheen Snellmannista\nja laulukuntamme saa laulaa muutamia isänmaallisia lauluja. -- Saatte\nmennä!\n\nKun koulutunteja ei ollut jälkeen puolisten, niin oli nyt hyvää aikaa\nja ilma oli kaunis, niin tuumailtiin lähteä käymään erään toverimme\nkotona, joka oli kappaleen matkaa maaseudulle. Retkeen halulliset\npäättivät kokoontua koululle määrätyllä ajalla.\n\n-- Käydään mennessämme Jaakon ja Juuson luona, ja tahdotaan heitäkin\nmukaan. Samalla saamme ostaa siirappimällejä! Esittelijä oli \"tohtorin\nRalle\", Rafael Kurtén, kaupunginlääkärin poika.\n\nRalle oli kömpinyt kyllä kolmanteen luokkaan saakka, vaan näyttipä\nsiltä, että \"päänsä ei kestänyt\" korkeammalle kohota. Paha merkki oli\nsekin, että hän Ahon Antin kanssa, joka nyt oli Ursinilla puotipoikana,\nkuleksi ryyppyretkillä. Muutoin oli hän vähän hidas ja tökerö\najatuksiltaan, vaan hyväsydäminen ja laupeanluontoinen. Rallen\nesitykseen suostuttiin.\n\n-- Sieltäpä tulee miestä kuin Aapon-Jussia! tuumaili Jaakko, joka juuri\npunoi pikilankaa, kun poikia alkoi valua tupaan.\n\n-- Onko sinulla Juuso valmiita siirappimällejä? kysyttiin.\n\n-- On kyllä, ostatteko?\n\n-- Tuo esiin!\n\nJuuso toi rautaisen sangon, joka oli siirappimällejä enemmillään kuin\npuolillaan. Pojat tunkeusivat ympärille.\n\n-- No, niinhän te hulmuatte kuin susi puhteella! Juurikuin ette olisi\nnäitä ennen nähneet! pakisi Juuso.\n\n-- Onko ne nyt niin makeita, että kielen suusta vievät? Niinhän sinä\nkehuit! virkkoi muuan.\n\n-- Maista veli, vaan maksakin!\n\n-- Anna minulle viiden pennin edestä!\n\n-- Minulle kymmenen!\n\n-- Anna minulle viidenkolmatta pennin edestä!\n\n-- Säästä minullekin markan edestä! Se oli Ralle. Eipä jäänyt paljon\njälelle tavaraa Juusolle ja aina yhä joku osti.\n\n-- Anna minulle yksi ilman edestä! pyysi joku.\n\n-- Kenkki on kuollut ja ilmanannista sakotetaan! vastasi Juuso.\n\n-- Anna minulle viidenpennin edestä velaksi!\n\n-- Mitä sitä tyhjää viisi penniä, eihän se ole paljon kymmenenkään!\n\n-- No anna sitten kymmenen pennin edestä!\n\n-- Kukapa sitä puumerkittä uskoisi?\n\n-- Etkö luota minuun?\n\n-- Eläpä Tolari kaada sitä vesisankoa! äyäsi Juuso.\n\n-- Kuulitko Juuso? kysyi velanhalullinen.\n\n-- Kuulin, kuulin, vaan lakkaavasi luulin!\n\n-- Etkö luota siis minuun?\n\n-- Luotanhan minä sinuun kuin pukki suuriin sarviinsa! Mitä sitä pitäisi\nluottaa?\n\n-- Siirappimällejä.\n\n-- Niin velaksi?\n\n-- No kun et tahdo antaa, niin elä!\n\n-- Elä häntä kalanhäntä suuhuni lennä! Tunteehan kamssukin leikin!\nKoetin vaan malttiasi. Niin viidentoistako pennin edestä? Siinä on ja\nsaat yhden vielä kaupantekiäisiä!\n\n-- Minulta saat lainaan sen viisitoista penniä, niin voit Juusolle heti\nmaksaa, tarjoili Ralle velanottajalle.\n\n-- Minulle se on sitä parempi, kuta pikemmin. Kyllä Ralle joutaa\nodottamaan vaikka viimeiseen Matin päivään, lausui Juuso.\n\n-- Niinhän te molitatte kuin seitsemänsataa ryssää! äyäsi Jaakko. --\nEmäntäkinhän tuon kuulee!\n\n-- Hiljaa minun huoneessani, olkoon seinät kenen tahansa! huusi Juuso.\n\n-- Joko sinä, Jaakko, olet puolipohjannut minun saappaani? kysyi Tolari.\n\n-- En vielä vaan kohta -- ja kohalla on pitkä häntä! -- Eihän sinulla liene\nniin kovin kiirettä niillä?\n\n-- Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan ilman kysäsin.\n\n-- Syltä sijaa suutarille! lausui Jaakko, vetäessään pitkää säiettä ja\ntöykkäsi tahallaan muuatta lähellä olevaa toveriaan.\n\n-- Eläpä töyki isäntä vierastasi! lausui tämä.\n\n-- Minkä sille teen? Tiellä laiska riihessä! tiedäthän sen.\n\nSyntyi suuri hälinä.\n\n-- Tuo Ralle kavalsi tuon vesikorvon kumoon, vaikka juuri pääsin\nkieltämästä Tolaria, lausui Juuso.\n\n-- Menkää nyt jo ulos minun huoneestani, tahi menen itse pellolle! huusi\nJaakko puoleksi pilalla toiseksi totuudessa.\n\nEmäntä istui loukossa uunin takana neulomassa hametta, eikä huomannut\nkoko onnettomuutta. Toverinsa pakottivat Rallen ensiksikin noutamaan\nkorvolla kaivosta uutta vettä, muutoin he uhkasivat kertoa rehtorille,\nettä \"Kurtén kuleksii ihmisten asunnoissa ilkeyttään jakelemassa\".\nRalle suostui tähän uhkaukseen pelosta. Vaan yksinään hän ei voinut\nsitä tehdä ja hän pyysi avukseen äskeistä velkamiestään. Tämä suostui\nehdolla että velka kuitataan ja lisäksi saa toisen mokoman rahaa. Kun\nmuut toverit pitivät ehdot kohtuullisina, täytyi Rallenkin suostua. Kun\nvesikorvo oli noudettu, pakottivat toverinsa Rallen ilmoittamaan\ntuhotyönsä emännälle, muutoin tämä muka käypi kantelemassa rehtorille\nja he saavat sitten syyttömästi kärsiä. Ralle oli tottelevainen.\n\n-- Vesikorvo kaatui, lausui hän emännälle.\n\n-- Hääh?\n\n-- Vesikorvo kaatui.\n\n-- Kaapuko? Nuoriherra laskee leikkiä! lausui emäntä ja nauroi\ntirkistellessään Rallea, vaskipuitteisten silmälasiensa ylitse. Eihän\ntää mikä kaapu ole, hame tästä tulee. Hän levitteli ompelustaan Rallen\nnähtäviksi.\n\nPojat nauroivat katketakseen, vaan Ralle seisoi emännän edessä kuin\nsuulle lyötynä. Vihdoin kumminkin sai hän monien selityskokeittensa\nperästä emännän äkkäämään, että jotakin oli tapahtunut ovensuussa. Kun\nvesiverkko oli täynnä vettä, ei emäntä tahtonut heti tajuta asian\nlaitaa. Vaan pääsihän selville kun Ralle näytti ja selitti miten hän ei\nmuuta kuin seisoi siinä korvon vieressä, niin se itsestään kaatui.\nEmäntä mieli yhtä ja toista murisemaan \"mokomille husaareille\", vaan\nkun Ralle tovereinsa käskystä antoi hänelle rahaa hyvikkeeksi vaivainsa\nnäöstä veden kuivuussa, niin silloin hän alkoi syyttää jalkaa, mikä oli\nkorvon alla, honteloksi ja vaapperaksi.\n\nKun tämä asia oli saatu korvatuksi, rupesivat pojat tuumimaan lähdöstä.\n\n-- Lähde Jaakko mukaan! kehotti joku.\n\n-- En jouda. Aika kuluu ja kiiret kasvaa.\n\n-- Milloin sitä sinäkin joudat? -- et koskaan!\n\n-- Silloin, kun on viikko pyhiä ja tynnyri voita!\n\n-- Juuso, sinä ainakin lähdet?\n\n-- Ei junnahdakaan, sanoi Kelkan Matti.\n\n-- No, jos mies olet!\n\n-- No, tässä on miestä kuin merenmujetta, vaan ei sittenkään!\n\n-- Ei todellakaan meillä sovi lähteä nyt. Meillä on lauluharjoituksia\njälkeenpuolisten, emmekä ole vielä puolisella käyneet, ja monta muuta\nsyytä, selitteli Jaakko. Jos meillä olisi aikaa kuin teillä, eikä\nkiireestä puhetta mitään, niin lähtisimme mielellämmekin.\n\n-- Syödään puolinen siellä maalla, esitteli Ralle.\n\n-- Tämmöistä joukkoa ei syötetäkään viidellä leivällä ja kahdella\nkalalla! virkkoi Juuso.\n\n-- Kyllä minä maksan teidän edestänne, lupaili Ralle Jaakolle ja\nJuusolle.\n\n-- Ei, miehet, rakkaat veljet, käytä nyt lähtö. Kun jätätte huomiseen,\nniin ehkä silloin on aikaa! selitteli yhä Jaakko.\n\nTuumailtiin, tuumailtiin. Päätettiin kumminkin lähteä tänään, huomenna\nsitten jonnekin muuanne.\n\n-- No lähdetään heti!\n\n-- Aivan oikein. Talo työlle, vieras tielle! lausui Jaakko.\n\n-- Saatte mennä, sanoi Maalperi köyhille! virkkoi Juuso. -- Käykää\ntalossa -- vaan omin konttinne!\n\nMatkamme kulki Ursinin maatilan ohitse. Missä ennen Ahon mökki pienine\nviljavainioineen sijaitsi, siinä kohosi kohti korkeuksia uhkea huvila,\njonka ympärillä rehotti kaunis puutarha. Sievä sannoitettu tie vei\npetäjikköön, muutaman suuren kiven luo -- saman kiven, jonka kupeella Aho\nvainaja vietti kerran yönsä mieli vaipuneena katkeraan suruun. Kiven\nympäristö oli kaunistettu kaikella mahdollisella tavalla. Metsä, mikä\nluonnostaan oli kaunis, oli siivottu, komeita pöytiä ja istuimia\nasetettu kiven ympärille ja kiven päällekin, jonka päällystä oli\nlaatta. -- Palvelusväkeä liikkui kartanolla ja kaikilla näytti olevan\nsanomattoman kiire. Niin siellä valmisteltiin pitoja. Ursin oli saanut\n\"komesrootiksi\" nimityksen ja sen johdosta piti hän nyt komeat pidot.\n\nMatkamme perille päästyämme söimme puolisen, löimme pallia, joimme\nkahvia ja pidimme puheita kuka mistäkin. Joku piti kauniin puheen\nrakkaudesta. Hän osotteli, kuinka se on kannus kiihottamaan koulupoikaa\nahkeraan työhön, kuinka se on tuikuttava valopiste koulupojan\nyksitoikkoisessa elämässä, kuinka se irrottaa koulupojan ajatukset\nkielioppein kuivista säännöistä ja kohottaa ne kiitämään ylevämpiin\nasioihin. -- Kenen sydän, lausui puhuja, ei innosta ja salaisesta ilosta\nsykähtelisi ja huulet värähtelisi hienossa hymyssä kun istuessaan\nkoulun tomuisilla penkeillä -- vaikka osaamatta läksyjäänkin -- äkkiä\njuolahtaisi henttunsa mieleen? -- Tuotiin kahvia ja puhuja esitti\nsilloin Amorin maljan ja se juotiin kahvissa.\n\n-- Sepä oli kaunis puhe! arveli Ralle minulle ja minä myönsin.\n\nEräs toinen puhuja lausui \"yleviä sanoja lämpöisessä muodossa\" Rallen\nmerino-sukuisesta pässistä, joka hiljakkoin oli vaipunut kuoleman\nuneen. Jalo vainaja oli eläissään -- kertoi puhuja -- antanut monta\nhupaista hetkeä ja paljon mieltä ylentävää nautintoa omistajalleen\nvetäessään häntä kaupungin kaduilla. Puhuja kääntyi lopussa eläimen\nomistajaan, kiittäen hänen neroaan, malttavaisuuttaan, aikansa ja\nvaivainsa uhrausta opettaessaan elikkoansa, pässiä, hevoseksi.\n\n-- En minä oikein pitänyt tuosta puheesta! virkkoi Ralle taas minulle.\n\n-- Ole vaiti! Kiitettiinhän siinä sinua!\n\n-- Vaan miksi ne nauroivat?\n\n-- Nauroivathan ne kun rakkaudestakin puhuttiin.\n\nRalle selitteli sitten minulle, että huomenna on hänen sisarensa\nsyntymäpäivä, ja että hän kutsuu tovereitaan ja muutamia poikiakin\nluokseen.\n\n-- Hän käski minun kutsua sinua. Jaakko ja Juusokin tulevat, heidät\nkutsuu sisareni itse kun he tulevat huomenna puoliselle meille.\n\nMinä kiitin tietysti, vaan päästyäni hänestä ilmoitin asian muille --\nhiljaan.\n\n-- Ralle! huusi muuan joukosta. Huutaja oli erään papin poika, aika\nvelikulta hänkin. -- Menepä tuonne toisiin huoneisiin, meillä on sinusta\nvähän haastelemista!\n\nRallen täytyi totella.\n\n-- Hiljaan! huusi äskeinen poika ja joukko asettui. -- Pojat! alkoi hän.\n-- Huomenna on Rallen sisaren syntymäpäivä ja siellä tulee kuulemma\npienet pirakat, joihin muutamia meistä on kutsuttu. Vaan meidänkin\npitäisi päästä osalliseksi ja siihen on nyt keksittävä keino. Minä olen\näkännyt erään tempun. Esittelen sen tässä, jos se sitten hyväksytään.\nHommataan serenaadit! Sitten tulee tietysti kutsut serenaadin pitäjille.\n-- Hyväksytäänkö?\n\n-- Yksimielisesti!\n\n-- No. Vaan ettei Ralle saisi tietää aikeestamme, pitää meidän laittaa,\nettä hän uskoisi asian koskeneen yksinomaan häntä. Siihenkin olen\nkeksinyt keinon. Hänellä on uudet saappaat ja niiden johdosta\nonnittelemme häntä...\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\n-- Hiljaan! -- Minä pidän puheen hänelle ja sitten nostamme häntä eläköön!\nhuutaen.\n\nRalle käskettiin sisään, toveristo nousi seisomaan, puhuja oli ottanut\nvakavan ja juhlallisen muodon.\n\n-- On hetkiä ihmiselämässä, alkoi puhuja, jotka saattavat ihmisen mielen\npois jokapäiväisestä hyörinästä ja pyörinästä korkeampiin asioihin,\njotka saattavat ajatuksen lentämään tulevaisuuteen, muiston johtamaan\nmenneisiin. Semmoisia hetkiä on esim. syntymäpäivä. Silloin, ihminen\nkun lopettaa muutaman renkaan ikävitjastaan ja alottaa taas uutta,\nkatsahtaa hän entisyyttä ja kuvailee tulevaisuutta. Vaan semmoisia\nhetkiä on myös kun pukee ylleen uuden puvun. Muistuttaahan sekin hetki\nihmiselle elämästään, sen muutoksista, kun heittää yltään vanhan ja\npukee uuden. Sinullakin Ralle on uudet saappaat, sievät ja somat.\nVarmaan ne ovat tuoneet mieleesi uutta intoa. Toveristo toivoo sinulle\nonnea ja menestystä uusissa saappaissasi. -- Toveristo toivoo että sinä,\njoka jo olet kaksi pitkää vuotta urhoollisesti taistellut ja\nponnistellut otsasi hiessä kolmannella luokalla, pysyt yhä edelleen\nsamalla kestäväisyydellä ja samalla innolla koetat murtaa vastuksia.\nEläköön!\n\nPojat tarttuivat kiinni Ralleen ja hän lensi korkealle ja kovasti\nraikui eläköön.\n\nRalle kiitti puhujaa sydämellisesti puheesta. Puhuja taas pyysi\nanteeksi puheensa huonoutta, kun se oli niin valmistamaton. Vaan\nminulle sanoi Ralle kehottavansa sisartaan kutsumaan kaikki nämät pojat\nja kaikessa tapauksessa puheenjohtajan ainakin pitoihin.\n\nIlta kului myöhäselle, ennenkuin palasimme kotia. Komesrooti Ursinin\nhuvilassa oli ilo ylimmällään.\n\nSisällä soittokunta soitteli ja nuoriso tanssi. Puutarhassa käveli\nneitosia -- koreita kuin kedon kukkaset ja niin lipakan näköisinä\npuhelivat ja naureskelivat vieressään keikailevan herran kanssa. He\nolivat viillyttelemässä. -- Kiven luota kuului kovaa melua. Ahon Antti\nkantoi sinne juomisvaroja herroille, jotka olivat asettuneet sinne\n\"nauttimaan luonnon helmassa\". Kaksi herraa siellä tuki käsikynkästä\nkolmatta, joka piti puhetta. \"-- -- että -- että -- me -- että me\nsaisimme -- että me saamme -- että me saamme--me toivomme, että --\ntoivomme, että on tuleva -- että pian on tuleva -- nimittäin se aika,\nettä me -- että me saamme -- tässä samalla -- samalla sijalla -- paikalla\niloita ja huutaa, että eläköön Ursin! -- Me toivomme ja siis -- eläköön\n-- eläköön komesrooti Ursin @@eläköön!\" Sitten jokainen avasi suunsa ja\nhuusi avuksi puhujalle, vaan sitten jokainen ryyppäsi. Sitten taas\njokainen kilisti laseja toistensa kanssa ja sitten jokainen taas\nryyppäsi. Vaan puheenpitäjä asetettiin istumaan tuolille ja hänelle\nvaihdettiin tyhjän lasin sijaan täysinäinen ja jotkut tulivat hänen\nkanssaan kilistelemään ja sitten ne ryyppäsivät, jotka kilistelivät.\nMe katselimme tätä menoa vähän aikaa ja Tolari sanoi: \"siellä molemmat\nlasit keikkuu kumpasenkin kerran!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä iltapuolella olimme syntymäpäivillä. Eiliset toverit\nolivat saaneet kutsut. Ei ole varmaa tietoa tuliko kutsut serenaadin\npidosta vai Rallen kehotuksestako -- ehkä kaha kummastakin!\n\nMenin Jaakon ja Juuson luo, sieltä mennäkseni heidän kanssaan\nkutsuihin.\n\n-- Kylläpä tämä takki ei juuri näytä olevan eilisen päiväisiä! tuumaili\nJaakko. -- Eipä ilkiäisi mokomaa selkäänsä vetää, vaan eihän auta\ntarpeessa, täytyy tätikin naida kun ei muuta muijaa satu.\n\n-- Sinne taitaa tulla naisia, joita ei uskalla puhutella kuin kissan\nselästä! arveli Juuso.\n\n-- Se heitä puhuttelemaan isosti rupesi pakkelehtamaan! Kun olisi tuo\nmeidän emäntämme siellä, niin hänen kanssaan tarinoisin koko sillan.\n\n-- Loukko-Jussina minä aion olla.\n\n-- En menisi koko pitoihin, jollen olisi heidän armolaisensa!\n\n-- Samat sanat, vaikka vähän hiljempaa!\n\n-- Ehkäpä siellä on hyvinkin hupaisa olla! lausuin minä.\n\nMenimme kutsuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas pieni hyppäys!\n\nHuomenna lähdemme Helsinkiin \"kolkuttelemaan akatemian ovea\" -- kuten\nrehtori lausui kaikenmoisilla vertauksilla täytetyssä päästöpuheessaan.\nNiistä tovereistamme, jotka olivat luokkakumppaneita ensi luokalla, oli\npaljon karissut pois, että meitä oli jälellä vaan: Jaakko, Juuso, tuo\nennen mainittu papinpoika, joka piti kerran puheen Rallelle uusien\nsaappaiden johdosta, kolme talonpojan poikaa, minä, muuan mökkiläisen\npoika ja Tolari. Muut olivat hajautuneet monella tavalla. Muutamat\nolivat jääneet jälelle, mikä milläkin luokalla. Eräs papinpoika oli\nerotettu huonon käytöksensä takia, pari kolme korkean virkamiehen\npoikaa saanut eronsa, kun heissä ei ollut kuntoa kaksi vuotta\nistuttuaan samalla luokalla kohoamaan ylemmäs (niitten joukossa oli\nRalle). Jonkun taas täytyi erota varojen puutteessa, jonkun sieppasi\nkuolema saaliikseen. --\n\nMeillä oli puuhaa ja tointa, kuten ainakin matkaan lähtevillä,\nhyvästillä käynneistä ja matkakompeitten laitosta.\n\nMenin suutarin emännän asuntoon heittääkseni hyvästiä hänelle,\nmiehelleen ja tyttärelleen. Emäntä toivotti onnea ja puhui paljon,\nneuvoen ahkeraan työhön vastakin edes. Käski pitämään Jumalaa aina\nsilmien edessä.\n\n-- Jumalalta kaikki hyvyys tulee, sanoi hän. Sitten kävin hyvästiä\nheittämässä talonemännälle, jonka luona ennen asuttiin.\n\n-- Pappiko teistä tulee? kysyi emäntä.\n\n-- En tiedä vielä.\n\n-- Olisihan tuota mukava nähdä teitäkin pöntössä! lausui emäntä\nnaurusuin. -- Vaan eihän se tohtorinkaan virka ole huonompia?\n\n-- Ei suinkaan!\n\n-- Vaan siihen taitaa keretä palan purasta, ennenkuin on kaikki\nreklementit päässä? arveli emäntä.\n\n-- Onhan sitä tohtoriksi paljon lukemista, vakuutin. No hyvästi ja\nkiitoksia paljon kaikesta osottamastanne hyvyydestä!\n\n-- Ei kiittämistä! -- Hyvästi, hyvästi! Onnea ja menestystä vain lausui\nemäntä ja kätellessämme pyyhki jo vasemman kätensä käsiselällä\nkyyneleitä silmistään. Hän itki! Tuskinpa olisi hän itse osannut\nselittää tunteitaan. Vaan minä käsitin että nuo kyyneleensä osottivat\nvilpittömimmän ilon tunteita hyvästä menestyksestäni tähän saakka ja\nsydämellisimmän toivotuksen tunteita hyvin käymään vastakin edes. Vielä\nkerran puristin hänen kättään, kiitin hyväsydämisyyttään ja läksin,\nmieleni liikutuksissaan.\n\nMenin sukulaistaloon. Siellä rouva sanoi, ettei hänellä nyt sattunut\nolemaan aikaa, jotta olisi joutanut tarjoamaan viinilasiakaan.\nKomesrooti Ursinin sanoi juuri olevan lähdössä matkalle (huvimatkalle!)\nRuotsiin, Sveitsiin -- ja minne kaikkialle hän luetteli -- niin piti\nhänen mennä sinne. Siis ei muuta kuin pistettiin kättä ja erottiin.\n\n    -- hei jaskutu hulivili laulelen,\n    että... --\n\n-- No, Kalle totta toisen kerran! Päivää!\n\nSe oli Antti, joka sattui vastaani sukulaistalon portilla.\n\n-- Päivää, päivää, Antti! No, mitä sinä laulelet? kysyin.\n\n-- Minä juon ja laulan, että:\n\n    Markan se maksaa vinkkeliviina,\n    tisleeristä ei moni tiedä;\n    liköörillä on liika taksa,\n    kun kolme markkaa putelli maksaa!\n\n-- Sinä olet päissäsi!\n\n-- No, näissä häissä pitää olla päissään!\n\n-- Miten sinun elämäsi on tuommoiseksi mennyt?\n\n-- Että kunko:\n\n    juon ja laulan\n    meuhaan ja pauhaan\n    ja juon?\n\n-- Niinpä niin.\n\n-- Siihen pitäisi pitkältä tarinoida. Vaan kun sanon, että olen ollut\nsusiteetissä pikenttinä ja Ursinilla puotipoikana, niin arvaa päälle,\ntekopaikka ja muu! Vaan joko sinä olet ylioppilas? -- Tuossa on\nJaakkokin. Onko hänkin ylioppilas?\n\n-- Ei vielä, vaan kohta tullaan.\n\n-- Päivää, Antti! Mitä kuuluu? lausui Jaakko.\n\n    -- Päivä on puolessa,\n    nälkä on suolessa! -- ja sitten:\n    putelli viinaa, kattila kahvia,\n    tallatarallaa!\n\nJaakko ja minä katselimme toisiimme ja Antti seisoi hetkisen äänetönnä\npää vaipuneena alas.\n\n-- Niin -- kohtako teistä tulee ylioppilaita? kysyi vihdoin Antti.\n\n-- Kohta, vastasimme.\n\n-- Ylioppilaita entisistä kerjuutovereistani! lausui hän mietiskellen.\n\n-- Niin, ken kulkee lankaa myöten, kerran keksii keränkin! virkkoi\nJaakko.\n\n-- Oikein puheltu ja viisaasti haasteltu. Minäkin olen kulkenut lankaa\nmyöten ja olen keksinyt kerän. Minä olen nyt patajuoppo, joksi olen\noppinut maistelemalla herrain sampanjalasin pohjia ja ollessani Ursinin\npuotipoikana. -- Nyt minä olen kurja kelvotoin! -- Antti vaipui\nsurumielisyyteen, vaan hetkisen perästä hän taas lausui: te menette\noikialle, minä menen vasemmalle -- hyvästi siis!\n\n-- Me menemme huomenna Helsinkiin, jotta tiesi milloin tapaamme\ntoisiamme, lausui Jaakko, etkö tahdo käydä luonamme tänään?\n\n-- En, en.\n\n-- Me eroamme siis nyt? lausui Jaakko.\n\n-- Niin niin; ja:\n\n    Kun eronhetken kellot soi,\n    ken kyyneleittä olla voi.\n\n\"No onnet vain! sanoi Eskelini\", lausui Antti kätellessään. \"Soov söt,\ntröm kot ja klömm inte port!\" Hän läksi kävelemään ja alkoi laulaa:\n\n    Amerikasta valkoinen näkyy,\n    hettuma heijei valkoinen näkyy\n    se tuikuttaa kuin tähti\n    ja tuikuttaa kuin tähti.\n\nKohta Antin erottua tapasimme Annan. Hän oli opettajattarena\nkansankielisessä tyttökoulussa, mikä hiljakkoin oli perustettu\nkaupunkiimme -- sekin yksityisten kansalaisten varoilla. Kulkeissamme\nAnnan kanssa puhelimme \"kuluneista päivistä\", muistelimme lapsuuden\naikoja, jolloin vasu kainalossa kulimme talosta taloon. --\n\nNyt oli meidän lähtöpäivämme. Kävin Jaakon ja Juuson asunnossa. Jaakko\npaikkaili ja puhdisteli \"Helsinkisaappaitaan\" ja Juuso piti emännän\nkanssa laskua asunnosta.\n\n-- Emäntä kysyy, Jaakko, etkö sinä ottanut mitään ruojustensa\npaikkaamisesta, lausui Juuso.\n\n-- Enhän minä ennenkään ole ottanut, huusi Jaakko emännälle.\n\n-- Vaan enhän minä ilman edestä tahdo, lausui emäntä.\n\n-- Olettehan tekin monta kertaa antanut lämmintäleipää meille. -- Ollaan\nkuitit! haasteli Jaakko.\n\n-- No kiitoksia vaan! -- Minä panen teille paperiin vähän siirappimällejä\nevääksi, tuumaili emäntä, jolle Juuso oli taitonsa jättänyt perinnöksi.\n\n-- Auta miestä mäessä! lausui Jaakko minulle. Tee joutessasi minulle\npienen pieni pikilanka.\n\nToimiessani astui sisään Parkkisen konsulin piika. Hän toi kaksi\nkukkakimppua, toisen Jaakolle ja toisen Juusolle, sekä kirjeen. Juuso\navasi sen ja luki ääneen:\n\n    Palakoon rinnassanne lemmentulta,\n    palakoon isänmaallenne!\n    palakoon siks' kuin sammuttaa sen multa,\n    kun ruusut peittää hautanne!\n\n    Se itsekästä hetken innostusta,\n    mink' aika syö, ei olla saa,\n    vaan puhtahinta sielun harrastusta,\n    vakaata hengen toimintaa!\n\nSe oli Annalta. --\n\nSeisoimme kaupungin tullissa ja heitimme hyvästiä koulutovereillemme,\njotka olivat saattaneet meitä laululla läpi kaupungin. Muistin että\ntoistakymmentä vuotta sitten seisoimme luuvasut kainalossa\nkatselemassa, kun \"ylioppilaat menivät\". Hyvästiä heitettyämme nousimme\nkärryihin ja eläköön-huutojen raikuessa toverijoukosta läksimme ajamaan\nkiitävää vauhtia. Vaan jonkun matkan maantien vieressä seisoi Antti,\nheilutti hattuaan ja huusi: \"eläkööt!\"\n\n\n\n"]