[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3HudNz6NlgUxV961qT5CGi6WP0GW0i2GbqOWctTTM48":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2860,"Ida Aalberg","Räsänen, Ilmari",1888,1931,"2860-rasanen-ilmari-ida-aalberg","2860__Räsänen_Ilmari__Ida_Aalberg",null,"muistelmat",[],[],"fi",1925,83668,564458,false,71900,[22,23],"Aalberg, Ida, 1857-1915","Actors -- Finland -- Biography",[25,26],"Biographies","Plays/Films/Dramas","\"Ida Aalberg\" by Ilmari Räsänen is a biographical work written in the early 20th century. This book aims to provide a factual account of the life and artistic development of the renowned Finnish actress Ida Aalberg. Through its chapters, it delves into her family background, formative years, and the cultural landscape of Finnish theater during her time.  The opening of the book sets the stage for a comprehensive examination of Aalberg's life, expressing the author’s intention to portray her story with objectivity, despite acknowledging the inherent challenges in capturing the essence of such a passionate and complex figure. Räsänen shares his doubts about the adequacy of the resources available, including letters and memoirs, while emphasizing the need for a vivid and nuanced depiction. He also introduces Aalberg's parents, highlighting the influence of her familial history on her personality and artistic pursuits, hinting at both the societal expectations of her early life and her eventual departure towards a career in theater. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Teos on elämäkerta näyttelijä Ida Aalbergista. Se käsittelee hänen lapsuuttaan, uraansa Suomalaisessa teatterissa, kansainvälisiä esiintymisiä sekä yksityiselämän vaiheita ja ihmissuhteita.","Ilmari Räsäsen 'Ida Aalberg' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2860.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IDA AALBERG\n\n\nKirj.\n\n\nIlmari Räsänen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n        Alkulause.\n     I. Vanhemmat.\n    II. Kotoa pois.\n   III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.\n    IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.\n     V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.\n    VI. Myrskyä ja kiihkoa.\n    VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.\n  VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.\n    IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.\n     X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.\n    XI. Lauri Kivekäs.\n   XII. Taide- ja avioelämää.\n  XIII. Ristiriitoja.\n   XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.\n    XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.\n   XVI. Uusi koulu.\n  XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.\n XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.\n   XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.\n    XX. Loppusanat.\n        Viiteselitykset.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nOlen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen\nmuistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.\n\nKun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että\nteen sen monin epäilyksin.\n\nPyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin\nelämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä,\ntekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman\nnäyttämötaitein ja muistolle.\n\nMonesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän\nkuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa\nolisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen\nväritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun\nsanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen\nhurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine —\nmahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?\n\nMitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?\nTaidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja\ntodistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida\nAalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.\n\nEmile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta\nteatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:\n\n»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja\nkuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista\nranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän\nparhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»\n\nIda Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan.\nJos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin\nerehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.\n\nKirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin\nkirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin\nhän parhaina hetkinään pystyi.\n\nMuistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä.\nEsitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein\npetollisin pohja.\n\nSiis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on\npuolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää\nvaljuksi ja verettömäksi.\n\nNykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin\nkuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata.\nSellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista\ntotuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta\njulkeudelta.\n\nKuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen\npohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja\nohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja\nenkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En\nkirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä\nja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas\nmuisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle\nSuomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin\ntai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman\nobjektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.\n\nKaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat\ntukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin\nelämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni\nhavaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän\nvikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus,\njota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja\nUexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti\nEllen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti\nMandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja\nJorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos\nK. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck,\nkirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer,\nHj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski,\nnimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf\nLindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur\nPippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit\nK.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua\nvilpittömän kiitokseni.\n\nHelsingissä lokakuussa 1925.\n\n_I. R_.\n\n\n\n\nI.\n\nVANHEMMAT.\n\n\nEnsimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on\nkysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen\npersoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.\n\nUseimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä\nparina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan\naatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin\nikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.\n\nEräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on\nkirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin\nSeurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana.\nLäsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia.\nVarsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui\nsisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena\neleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella.\nKaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. —\nSellaisena hänet muistan.»\n\nVirtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen\nolemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko\nsyvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan\nyhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja\ntäydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä\nnousi?\n\nItse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli\nmiehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä\nperusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen\nhän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli\ntaiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.\n\nUsein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli\netelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo\n1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä.\nJo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen\nsuomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän\nruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.\n\nOliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio\nnäki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla\nkaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän\nvaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida\nAalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.\n\nIda Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna\npaljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.\n\nIda Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa\nviittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen\nsukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.\n\nHänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja _Liisa Eerikintytär_\nnimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena\nmaailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja\ntoimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä\nolevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären\nelämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista\nseitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa\nolemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat\nluonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa\nEerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän\nkuoli koleraan.\n\nLiisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana\nvirallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi\non tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi\näidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen\noheen kysymysmerkki.\n\nTämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja\noikeusneuvos _Anders Johan Ahlbergia_. Liisa Eerikintytär oli\nseitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut\nensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän,\nperheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui\n5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.\n\nVaratuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli\nhyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui\nraivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt\nposetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu\nolleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos\ntahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan,\nettä hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia\njuttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän\njollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa\nsairastettuaan, 25/VI 1860.\n\nLiisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari\nAhlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys\nsinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin\nHämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa\nvaratuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa\nEerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja\nNorjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa\nmuistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan\ntanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin\nsanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden.\nMiksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä\nkulttuurista!\n\nOltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa\nEerikintyttären poika _Antti_ jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi\nJanakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista\naateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen\nmaaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin\nkäytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä\nmyöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit,\nmaaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa\nja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja\nkirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden\nsuuressa puutarhassa.\n\nMutta _Antti Ahlberg_, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei\nkaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena\nhän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä.\nJa jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat\nleimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä\nominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin\nkujeihin, hummailuun ja juopotteluun.\n\nIso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä,\nkarkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet\nerotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin\nmustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi\njouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti\njo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai\npaikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.\n\nVaratuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan\nja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja\nmuhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän\nTuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta.\nVuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari\nSpåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin\naikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin\nensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg\nkuoli lapsivuoteeseen.\n\nLeppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa.\nKirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai\n»palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo\nnimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet\nmainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari\nSpåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli\nLeppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.\n\nTuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen,\njosta tuli hänen toinen vaimonsa. _Agneta Charlotta Lindroos_ oli\ntaloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla\nLahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille\nCharlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä\nesiintyi tuomari Spåre.\n\nTästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista oli Ida\nAalberg.\n\nÄidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä,\n_Krister Laurinpoika_, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti\n_Aleksander Lindroos_, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan.\nJo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen\nPernajassa syntyneen _Maja Stina Veckmanin_., Toivoniemen kartanon\ntaloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista\nnuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.\n\nCharlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran\nmiestään vanhempi.\n\nKaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän\näitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut\nkielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia\npalveluspaikkoja.\n\n1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen\nHelsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa\nvieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti\nAhlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin\nelämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet.\nEnnen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien\nrakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian\npääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta,\nhän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat»,\nkertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri.\nAhlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon\npalveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut\nseurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua\nhänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai\nsuoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.\n\nRakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin\nliittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai\nsuunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon\nkiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan\nteknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän\nei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen.\nHänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun\nmiehistön johtajaa.\n\nKerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja.\nHän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen\nkeskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei\nAhlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin\nmäärä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään.\nVihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä\neivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata\nnimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».\n\nVarsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja\ntappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä.\nHelsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä\nsallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas\nmies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja\nhuutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas\nmies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset\nelivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä.\nHe olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua\n»vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään».\nMutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat\nensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu\ntiiliteollisuuspaikka.\n\n1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie\noli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan\nratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina\ntuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin\nvoi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse.\nEnnen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua\nviritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa\nhuvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken\nkesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin\nja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa\nmetsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että\nheidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava\ntasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja\nAhlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa\npankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa\nhän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka\n-tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä\nansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja,\nköyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden,\nja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle\nratamestarin asuntoon.\n\nKun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla\ntulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä\njärjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa\nnäyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon\nkiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä\nsaattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli\nitsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään\nja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen\nmestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja\nvastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää\npuoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan.\nMutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa,\nsillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän\npyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi\ntappelun.\n\nSiitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea\noikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä\nkerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli\nväittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä\npalkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin\nkuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa\nhäneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen\njälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua\nhakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli\nmennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut\ntakaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun\nrosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa\ntainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen\nmiehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä\nvanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua\ntappelupukaria.\n\n1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen\njälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai\nuskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli\ntanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon\nisäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen\nja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa\nlaestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja\nhengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan\nkestänyt kolmeakaan vuotta.\n\nVaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on\nhäntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi\nmieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen\nrahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja\nneuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken\nkartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea,\noli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari,\njota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet,\nLähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen\nsuistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan.\nAntti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa\nhevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi\nvauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla.\nReippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin.\nToisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla\nja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä\noli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan.\nErään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla\nmaihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus,\njosta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä\nvieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi\nerästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen\njoutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille.\nToiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine\nveljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti\nAhlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa\ntapahtunutkaan.\n\nAntti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli\nsuuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa\nkuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä\nmonipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen\nsairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti\nosaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa\nkoskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli\nsanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa\nvaltiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen\nkiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä.\nHän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui\ntoivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat.\nVävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja\nkeskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä,\njotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.\n\nCharlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan\nmuutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä\nominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä,\nAleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen\ntalon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui\navioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu\nsäästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon,\njoka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin\nemäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen\nruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja\nkeski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan\nniin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä\nvieläkin ihmetyksellä muistellaan.\n\nÄidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset\nlähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada\nlapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa\nsiten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg\nsaattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania,\nkuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei\ntaloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja\nkirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]\n\nIda Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen\nja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen,\nmutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa\nja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä,\nja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena.\nMutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa\nja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä\nmielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli\nuskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.\n\nOn vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku\non arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja\nsairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg\nmyöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla.\nItse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa\naiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan\nolla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa\nkuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa\nja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden\nnimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä\nvirantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen\nyhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta\nvaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli:\n»Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan\nkaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon\nviinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa\nsaattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki\naukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään\nuskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä\nkerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi\nhän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että\npaikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa\nmurhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.\n\nVuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa,\njotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti\ntutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä\nAntti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto\npitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta\nkuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle.\nErään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti\nAhlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen\npäähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.\n\nNiin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa\nkuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän\ntuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen\nvikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen\nviattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty.\nPari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin\nja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä\npyhää kirjaa rintansa päällä.\n\n1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas\nvaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.\n\nAntti Ahlberg kuoli 2/XII 1904.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti ja Charlotta Ahlbergin lapset olivat:\n\n  Johan _Oskar_ s. 1855, k. 1923.\n  _Ida_ Emilia s. 1857, k. 1915.\n  _Aksel_ Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa.\n  Anton August s. 1864, k. 1865.\n  _Alma_ Maria s. 1866, k. 1869.\n  _Anders_ August s. 1870.\n  Hugo _Hjalmar_ s. 1872, k. 1904.\n\nIda Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin\nhän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.\n\nIda Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten\nJanakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan\nAhlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin\nsyntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre\nvaimonsa Napoleone _Emilia_ Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja\nluultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi\nnimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon\nsivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa.\nOn arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen\ntoimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen\nkiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.\n\n\n\n\nII.\n\nKOTOA POIS\n\n\nKuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen\nkutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin\nkohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!\n\nIda Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä\nviehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä,\non alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi\nmoitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä\nkevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi\ntoisille.\n\nIda Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se\nennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan,\nSuomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä\nhänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla\neurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.\n\nKotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista\nkansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia\nläheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä\nmoittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut\nIda Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen\nsyistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.\n\nMillainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin\nensimmäinen suuri tahdonilmaus?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan:\n»Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en\nrakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin\nmyöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.\n\nLapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole\nrakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti\nerinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on\nylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin,\nkuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt\n»onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.\n\nMaantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin\nasuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan\näkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin\nilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan\nläpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten\nhalki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä\ntaivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta\navautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan.\nMutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen\njoen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla\nrajoittaa näköpiiriä.\n\nHaukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen\nkaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen\nnuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut\nyksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä\nja korkeita ajatuksia.\n\nJos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä\ntarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun\nluonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren\nmielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä\nhaaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCharlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja\nluonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän\ntarkoitti tytärtään Idaa.\n\nIda Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia.\nPääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen\npohjalla.\n\nIda Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha\nja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa\ntarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli\nkoettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa\npoikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli\nollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs\nkomentelemaan toisia lapsia.\n\nEttä taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan\nlienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat\nne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin\nvarhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva\nse oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka\nhuokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?»\ntytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi\nkädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar,\non kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa\nrautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.\n\nPienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin.\nSitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei\nymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä\nja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut\nensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen.\nSuurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on\nkertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien\nsanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».\n\nKateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan\nnäyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin\nvaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan\nerikoinen lapsi.\n\nPääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari\nAhlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli\nharvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin\ntuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.\n\nVuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin\nkouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan\nja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona\nasuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa\nKjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti\nlapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen\nkenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun.\nTämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa,\nja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas\nmies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin\nvanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei\nratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin,\nmutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa,\nasuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt,\nulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa.\nTalvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa.\nNeiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa»\nja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon\nrunoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin\nasemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli\nViipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen\n»pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen\nkoulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen\nmyöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen\nkehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus\noli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa,\nja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa\nmahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin\ntätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan\nkurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida\nasui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä\ntuttuja.\n\nVuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt\nkouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli\nolemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMillainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?\n\nAikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan\nQvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu\nsäkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö\non mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:\n\n    »Många har du till att minnas\n    Många också minnas dig\n    Låt ett litet rum dock finnas\n    I ditt minne ock för mig\n               Din förra skolkamrat\n                                    Ida\n\n    Taapola den 13/9 1872.»[2]\n\nPaljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva\nIda Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun\noppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta\nkirjoittanut:\n\n»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista\ntovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen\nkoruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä\nuinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän\non tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma\nitsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»\n\nKoulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se\npoikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa\nlapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan\nesimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta\nkoulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan,\nettä Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä\njohdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri\ntähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän\nlapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja\nkaipaaminen.\n\nIda Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään\nkuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja\nkukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.\n\nTiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran\nnähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen\nomien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt\nnäyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä\nja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä\nHämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava\ntiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään\nkanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka\noli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti\nkirjoittaa m.m.:\n\n»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli\n'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä\nosoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari-\nja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että\ntalonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»\n\nEi ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti\nlapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt\nteatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään.\nTiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret\nolivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen\nteatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa\nmukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin\nlippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin\nkoulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että\noli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti\nlakkaamatta hänen mieltään.\n\nTodennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on\nantanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään\nliisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa\nensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että\nnuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia,\nkoristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.\n\nSekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin\nQvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt\nrunonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran\n»Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä,\nettä opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta\nlapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu:\n»Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg\nkertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan\n»Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v.\nKothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen,\nja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin\nkoettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia\nvarten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli\nesittää nimi- ja syntymäpäivillä.\n\nIda Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa,\nkun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa.\nJanakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka;\nvarsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia\nylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta\npidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran\nsai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin\nSipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli\nKatrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä\n»Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:\n\n»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin,\nnim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'.\nTaiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria\nharrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät\nnaisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle.\nYksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja\nhauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee\nsuurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet\nhuvitilaisuuden etunenässä — — —»\n\nIda Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön\nsaatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa\nläsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen\nnäyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon.\nPohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän\nensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen\nteatteriin.\n\nPääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä\nvietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa.\n»Morgonbladetissa» kerrotaan:\n\n»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti\nensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän\nhyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli\nyleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää\ntoisen kerran ensi sunnuntaina »\n\nIda Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän\nkirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on\nmuistellut Leonoran olleen viehättävän.\n\nSamana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä\niltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.\n\nNäistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät\nolleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi\nniin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista\nmieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken\nratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta.\nPerheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin\nmatalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon.\nHän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan\ntalonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen,\njota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren\nhaluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei\nollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa\nikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin\nkorkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.\n\nHeinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan\naikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen.\nTytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla\noli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään\nrahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen,\nettä tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja\ntällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi\nelämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa.\nVain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on\nkadotettu ja tuomittu.»\n\nÄidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi\nkeksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin\nvalmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut\nlainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat\nliiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä\nkäsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan,\ntuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni\nDavid Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti\nAhlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.\n\nCharlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa\nkokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja\npakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi\nkarkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti\nHämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä\nhänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä\nluokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.\n\nJuhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää\nheräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen\npuhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi\nja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan\npari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali,\njotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa\npalvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa\nja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan\ntekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida\nAalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa\npuolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären\ntahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin\nrohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä\nasianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää\nhistoriaa.\n\nKotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän\nmyöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen\nja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin\nhän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että\nhän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty\note kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut\nsisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan\nAhlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:\n\n                           »Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)\n\n Rakas siskoseni!\n\n Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut\n ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin\n Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä\n eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä,\n ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä\n äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole\n kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja\n iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta\n mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin\n kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli\n Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin\n heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen,\n jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat\n vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan\n sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä\n kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä\n perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun\n muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja.\n Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut\n henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa\n tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin\n Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat\n alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan,\n jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli\n säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella\n itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä\n niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta.\n Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka\n on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät,\n niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään,\n sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä,\n nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso\n mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo,\n mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja\n loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä\n ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin\n omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että\n vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä\n kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen\n sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi\n hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän\n kaikkein yhteisesti.\n\n Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen\n muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua\n on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että\n senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten\n tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa.\n Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa.\n Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten ‒ ‒ ‒\n kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui\n niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään\n jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen\n esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan\n kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä\n äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että\n Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat,\n ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä\n yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden,\n seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin\n aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »_Mielikissä_» oli\n luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan\n ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä\n myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne\n Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen\n Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää\n siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin\n puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä\n sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni\n sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me\n täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit\n ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän\n vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen\n päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut\n kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni\n sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni\n puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme\n sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa\n kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla\n eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea\n sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme\n täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein\n korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon\n sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan\n kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin\n kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin\n teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että\n ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi\n\n                                          veljekses Oskar.\n\n P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi\n myös kaikkia minun tuttaviani.»\n\n\n\n\nIII\n\nSUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.\n\n\nSuuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen,\njossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen\ntunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden\nhengelle ja Kaarlo Bergbomille.\n\nVastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja\näänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:\n\n»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40\nvuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen\nsydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se\noli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka\nminä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut,\nherättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin\nnäin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä\nnäytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen\nkansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi\nkaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka\nolin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka\nminusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut\nsaattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen\nhuomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on\nkehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan\nja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä,\nsisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me\najattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme —\najattelisimme häntä. —»\n\nVaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana\ntehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti\nantaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta\nvaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo\nBergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä\nkiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen\naikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei\nkäsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin\nsuureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin\nyksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa,\nnäyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.\n\nSekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä\ntekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg\nei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen\nja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen\ntaiteilijamenestyksensä selvittämisessä.\n\nKäytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin\ntaiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut\nverraten vähän sanomista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen\nteatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi\noli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin,\nsillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen\nkannattamaan nuorta yritystä.\n\nSuomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä.\nKaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen\nlumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen\nmääräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja\nSuomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka\nkulkivat käsikädessä.\n\nKaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä\nnaisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne,\njolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen\nnaisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja\nyhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen\nomat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä\nkertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista,\nettä hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin\nvähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan\nkaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen\nteatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin,\nnäkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään\nkuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli\nvoinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli\ntoisaalla.\n\nKun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen\nteatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli\nvaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs\nja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi\nvalituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen\npuute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa\ntien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy\nlähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono\nterveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan.\nArvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka\nvaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet\nomaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden.\nLisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan\nhuolimatta toisinaan oli aikeissa erota.\n\nOn selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää\nvain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet\nolivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka\nkansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet\nolla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri\noli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen\naikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla\noleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan\nkeskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee\npuheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta\nviettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut\nyksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja\neräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka\npuhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja\nkateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa,\nettä Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden\nensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas\nnuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen\nja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla\nteatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun\npessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä\nkauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia\nja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m.\nkirjoitti:\n\n»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka\n'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos\nei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan\nkunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun\nmuisti pettää.»\n\nHeikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman\nesittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei\nollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja\nmusiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota\n»Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin\nyhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho\npelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa\ninnon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä\nsanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin,\netteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»\n\nYleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä\nkyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä\nei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja\nsopimattomasta käytöksestä.\n\nKaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen\nteatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen\nkunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin\nmaljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja\nsydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin\nasunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin.\nHeitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti\ntovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa\nkulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».\n\n    »Terve tänne tultuanne,\n    teille täysi onnenmalja!»\n\nsanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja\nlohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:\n\n    »Taideniekkain teillä kasvaa\n    vahvat orjantappuraiset.\n    Pistin tuikkii, yllyttääpi,\n    ruusu mieltä ilahuttaa.\n    Suru silloin, ilo tällöin,\n    tuskat, innot, työt ja vaivat\n    aamuin, illoin, ihan aina:\n    näissä taitureitten retket.»[6]\n\nYleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita\nseurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.\n\nOskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen\nteatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai\nkotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille.\nTämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja\nhyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö\nmatkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa.\nTäältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan\nkirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen\npuhuva kirje:\n\n Min snälla Broder!\n\n                                                     »Åbo den 17 Febr.\n\n Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna\n månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast\n svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag\n är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit,\n (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till\n det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger\n mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå\n på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom\n Dramatiska. —\n\n Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru\n Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst,\n och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag\n bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy\n Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades\n hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom\n bukett. —\n\n Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var\n de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di\n Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan\n äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan\n alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först\n Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och\n Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver\n höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius\n Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af\n 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der.\n måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med\n Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig\n\n Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan\n Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem\n gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt\n får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor\n uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket\n trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret\n blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et\n Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg\n att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag\n sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej.\n Adjö må väl dett önskar syster Ida.\n\n Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan\n till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert\n när vi res —»[7]\n\nTurusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai\nensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja\nteatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle,\njohon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä\nKallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja\nnäki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa\nnuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä\nhänestä Bergbomille kirjoittaa.\n\nMikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida\nAalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:\n\n    »Hur stark är icke ändå människoviljan,\n    När hon med snillet vandrar hand i hand!\n    Så kan den säga, som såg Dig på tiljan\n    För första gången i »På Lemos strand».\n\n    Det var om sjelf Du minnes, den teater,\n    Som inredd var i »Otava-salong»;\n    Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:\n    Ty konstens verld var än för Dig så trång.\n\n    Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,\n    Som böljan drifver fram å skummig elf;\n    »Hvad månde också bli af detta barnet?»\n    Jag tänkte då i tysthet för mig själf.\n\n    Ett år förgick, och då jag såg Dig åter\n    På samma tilja, så förändrad här,\n    Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter\n    Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]\n\nRuno on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg\nnäytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan\nesiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin\nmyöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri\ntästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa,\nvaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita\nmitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä\nisänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan\nolleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että\nIda Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset\neli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra\nTavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori\nneiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia\naskeleitaan.»\n\nSeuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja\nIda Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt,\nkoska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä\nseuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen\nteeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin\nvaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä\npuheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina,\nmutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein\nterve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä\nPreciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa\nAhlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin\nedessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman\nkoettaa.»\n\nPreciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet\neivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut\nteatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni\nsangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt\nparemmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa\nvoittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin\nlaulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean\narvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin\njohtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri\nkelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»\n\nSanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti\nniukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa\nharvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija\nkirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella».\nEräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti,\nettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida\nAalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä\nmainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään\nsanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että\n»Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi\ntaiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet\nensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä\noli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi\nsinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin\nja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja\n»Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa\nIda Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut»\n»neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä\nnaturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin\n»Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat\nLundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta»\n»Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen\nsuloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»\n\nJo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi\nniistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai\noikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan.\nNuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide\nolivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei\niältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin,\njoka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli\nvaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista\nvuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret\nsiniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä\npidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo\nBergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen\nolla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta.\nSuomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista\nkerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen»\njohdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen\n»Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi:\n»Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.»\nVuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja\ntoimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».\n\nVuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa.\nTämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita\nHelsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri\nKivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen\nkansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja\nvarsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin.\nJäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat\nmelkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki\naatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään\nelämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida\nAalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan\nAlfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se\nosoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota\nhän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa\nAgrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä\nneiti Alberg!\n\nTämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen\ntarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja\nkiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja\nlämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta\nkuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne\nkaraktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»\n\nVuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään\nsuurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä\narvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg\nja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi.\nSemminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden\nlopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida\nAalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi\nkertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton\nsolmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan\ntuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se\nmeidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta\nnyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon\nnäyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta\nIda Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä\naikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.»\n»Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida\nAalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli»\nja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen»\njohdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan»\nja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa\nkultain kuusistossa».\n\nOltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri\ntäytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti\nmenestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai\nainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen.\nUnkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai\nBorishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin\nja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti\nhänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors\nDagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen\nkaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen\nhämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi:\n»Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä\nhenkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä,\nsillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli\ntodellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin»\narvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa\nvetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen\nja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme\nvoineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta»\nja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko\nonnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen\nhenkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän\nmyöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin\n»yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin\nsovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on\nollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka\npuhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen»\nyhteydessä, jolloin arviointi annettiin.\n\nKevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin\ntaiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään\nvain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää\nsuomea.\n\nVuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom,\nainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten\nmerkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä\nkannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin\nvoinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta\nniihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina\noli.\n\nEräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon\naikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa.\nIda Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta\nelämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut\nolla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai\nkiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin»\nValentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana\nollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi,\nmutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden\nhistorias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on\nniitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun\ntietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet\nTörmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin\nOskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran\nkirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse\nmitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin\nhuomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen\nelämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet\nlankea!»\n\nEdvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä\nkuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja\nSuomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien\nsuomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida\nAalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti\nruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:\n\n»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia\nkohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman\nvastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin,\npäätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli\nloma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»\n\nJa eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:\n\n»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja\nvastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»\n\nViimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään\njuopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.\n\nAsser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida\nAalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut\nnäyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille\ntämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin\nmielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.\n\nKolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut\ntärkeämpi Ida Aalbergille.\n\nBruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten\nsankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä\nalkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran»\nteatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään\nsyvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä\npitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän\nvalitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen».\nBruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi\nvakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla\nruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka\ntämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista\ntoteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».\n\nUlkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi\nhienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen\nhyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään.\nSuomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti\nlauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille\nleikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille\nBergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä\nSuomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction»\ntanssin, viettelemistanssin.\n\nSyksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard\nTörmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään\npyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo\ntunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt\noikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä\njohonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin\nkanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi\nsamanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla\nehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti,\nsanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa\naskeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli\njärjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä\naiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten\nuudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä\nvalloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin\nhyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen\naikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan\nBergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja\nvaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia\nei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.\n\nSeuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli\nlyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»\n\nMutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä,\njolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin,\nettä kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat\nlemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On\nväitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa\nloukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.\n\nKun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat\nkihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen,\nmutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä\nsangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan\nheidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä\nomia vuorosanojaan.\n\nVielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi\n»nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».\n\n\n\n\nIV.\n\nSAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.\n\n\nAlkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä\nvaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja\ntoimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi\nkysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä\nharrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin\nhakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista\nteatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla,\nei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä\nlienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille\nnäyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa\n»Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista,\ntoinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut\nnäyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille\nvoimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra\nLundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista\nainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi\nluulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi\nNorjan.»\n\nJo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein\nja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan\nulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista\nmaista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive\nvihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön,\nSaksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka\nkaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.\n\nTämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden\nalla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin\nperusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että\nhänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet\nsitä puolta kieltää.\n\n       *       *       *       *       *\n\n1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset.\nAikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja\nhovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen\nvapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin,\nja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli\nseurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti.\nSaksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan\ntaloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä\nenemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien\nteattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen\nsekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen\nlukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut\nmonipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla\npalkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi\nhankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka\ntarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa.\nMistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin\nnäyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta».\nNiinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla\nesittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen\njälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli\ntanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin\nhistorioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin\ndraamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.\n\nHoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat\npoikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen\nhallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja\nhomehtumiseen.\n\nGoethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä.\nHän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn\nlausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan\nnäyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos\nGoethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on\nLudwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen\nnäyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen\nesityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan\nvaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista.\nJa 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla\nkuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka\ntarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä.\nJa vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä\nohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin\nlähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä\nnäyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.\n\nKaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan\ntunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä\nlienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja\nvaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan\nollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi:\nammattitaitoa.\n\nMarie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän\nvierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan\ntunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi\nvallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida\nAalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen\nteatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi\nominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä\nkirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko\nluonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle,\nmurtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa\nherättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan.\nIhanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä\navulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin\nolisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo\nMariasta'.»\n\nKaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida\nAalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli\nkäynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia\nIda Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom,\nkuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa\njohdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa,\nettä kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä.\nMutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista,\nkehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie\nSeebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä\nsiksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän\nsielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille\nkirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.\n\nVasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen\npyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään\nvanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:\n\n»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja\nsemmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten\nkaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran\nosalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut\ntuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen\nkanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen.\nVoin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin\ntäällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä\nhukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani\nastunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt\nmitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme\nja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on\nuutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää,\nsitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti\nNikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin\ntäydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» ‒ ‒ ‒\n\nJoutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach\nkirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että\nIda Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin\nskandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä\nMarie Seebach m.m. sanoi:\n\n »Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea\n ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne\n taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi\n opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»\n\nIda Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin\nkaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta\nkeisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg\nMarie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin\naikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:\n\n                    »Coburgissa 14. XII. 1878 Ehrenburgin linnassa.\n\n Rakas Ida!\n\n Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin\n iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa\n kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin\n iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen\n teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On\n aivan oikein, että _empien_ astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun\n taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi\n taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti\n edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen\n täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — —\n Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle\n Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani\n mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja\n lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua\n\n                                            Marie Seebach.»\n\nSchröderin edustaman näyttämöllisen realismin traditsioneja kannatti\ntähän aikaan näyttämöohjaaja Heinrich Laube, joka toi uudestaan\nsaksalaiselle näyttämölle luonnollisen puhetavan. Marie Seebach\nkuului toiseen koulukuntaan, suuntaan, joka näyttämötaiteilijalta\nvaati lähinnä suurta tekniikkaa. Idealistisen suunnan edustajalta\nvaadittiin tähän aikaan näyttelemisessä jaloa arvokkuutta ja kehitettyä\npuhetaitoa. Hänellä tuli olla hyvin kehitetty ääni, joka intohimoisissa\npurkauksissa pani »koko talon täräjämään». Marie Seebachin taiteesta\nkirjoitetut arvostelut osoittavat, että hän taiteilijana eli Weimarin\nApollon traditsioneista. Ida Aalberg tutki hänen luonaan eräitä niistä\nosista, joita hän myöhemmin Suomessa näytteli.\n\nJuhannuspäivänä 1878 vanhemmilleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida\nAalberg kertoi elämästään seuraavalla tavalla:\n\n                                            »Dresden 24 p. Kesäkuuta.\n\n Rakkaat Vanhemmat!\n\n Viimeisen kirjeeni varmaan olette saaneet? —\n\n Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä\n juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei\n vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että\n meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut\n mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme\n mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka\n ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä\n joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä,\n minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita,\n hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat\n vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta\n suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta,\n vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin\n hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in\n hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja\n useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä\n supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann\n basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin\n pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on\n suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia\n laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla\n tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja\n hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei\n ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä\n matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50\n p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon\n vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —\n\n »Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä]\n y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä\n minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana\n päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa\n tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että\n Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa\n teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan\n toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En\n ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä,\n sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän\n kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin\n mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis\n teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan\n noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman\n ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä\n ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee\n aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee\n hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4\n markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin;\n kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla\n on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita\n näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti\n menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2\n biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni\n hänen vaivojaan. —\n\n Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa,\n sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin\n puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —\n\n »Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin\n museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon\n kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo\n lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu\n joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä\n jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin\n ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta\n kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa,\n syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —\n\n Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen\n keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin\n paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»\n\nDresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m.\nsisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom\noli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie\nSeebachinkin kanssa.\n\nLahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida\nAalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista\nkansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan.\nHän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa\ntytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida\nAalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut.\nKirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen,\nnorjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen\navuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta.\nAvustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi,\nkutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian\nmaksoi takaisin.\n\nVanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida\nAalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä,\njoista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki»,\nmutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä»\nantavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat\nhänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo\nsilloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin\nmerkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden\ntuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida\nAalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie\nSeebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat\nkoti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia.\nHän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi\nheitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on\nmuistelmissaan kertonut:\n\n»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat\nDresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen\nkaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata.\nAlotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt\nharjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin\nluona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi\nSaksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan\nmatkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla\nkauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta,\njossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle\nPrebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg\nkäsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me\nkatselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun.\nIda Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä\nolla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs,\nosiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen\njohdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää\ndraamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään\nnäyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On\nhelppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui\nsuureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla\ntasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja\nminulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin\nGoethen »Egmont».»\n\nEttä hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin,\nfilosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin\nIda Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha\nja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut\noppilaalleen:\n\n»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut\npäästä vain käsitykseen roolien _sisäisestä olemuksesta_, niin olen\nmyöskin pitänyt silmällä, että pian _omalla_ kielellänne voitte niitä\nesittää.»\n\nAhkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen\nlyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi\nmonta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen,\nmutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin\nyrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona,\nei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.\n\nSuomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää\nhänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta\nvieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja\nyritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä jälkiä näkyi Marie Seebachin koulusta, kun Ida Aalberg palasi\nSuomeen?\n\nTurkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen\npulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen.\nMyöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti\ntuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään,\nmiksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti\nvaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä\nkohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.\n\nKun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli\nSuomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei\nollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola\nAvellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute,\njoka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön»\nmenestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi\ntehdä reklaamia.\n\nKun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa»,\nkirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:\n\n»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken\nkotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on\nopiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva\nNiemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa\nosassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin\nerittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta\ntaiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa.\nHän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta\nnopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa.\nRakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas\nesikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti\nrunouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä\non kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä\nplastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella\nnäyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä,\njoka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni\nhiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa»,\nkoska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet\nnähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä,\njotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut\nmelkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen\nvain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se\nvaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla.\nMitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä,\nkaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti\nja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse\nkatua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin\nsulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella\nei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa\nneiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää,\nmitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva\nNiemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman\nsuomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen\nnäyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus\ntäysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on\nmeille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa\nolevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — ‒ ‒\n\n»Sanomia Turusta» kirjoitti:\n\n»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt,\nsai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties\nilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta\nse kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — ‒ ‒\n\n»Åbo Underrättelser» sanoi:\n\n»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus»\ndraaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti\nAalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla\nheti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja\npalkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin\nsuosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen\nkäyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa\npainotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu\nliiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti\nkohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen\nkoristukseksi.» — ‒ ‒\n\nUlkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat\nyksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan\noppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet\nmäärittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin\nselostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä\ntyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo\nUnderrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta\npainotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie\nliioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan\nsiihen.\n\nOskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:\n\n»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella\nmielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut\ntaiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan,\nmutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla\ntyöllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa\nmaalata _sanoilla_ ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin\nääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin\nvivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä\nsanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja\ntästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin\nselvästi Laurastaan Maantien varrella.»\n\nVilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli\nkäsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin\näänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos.\nLausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla\njäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta\ntuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät\nyksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin\ntekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää\n»sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin\n»Maantien varrella» esityksen johdosta:\n\n»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se,\nettä hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti\nkykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista\njäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan\nei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki\ntarkoittaa.»\n\nMarie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin\nentisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset\naffektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser»\nkirjoitti:\n\n»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella\nsaksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton\ntilanteeseen.»\n\nHelsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa\n1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida\nAalbergille ehdottomaksi menestykseksi.\n\n»Uusi Suometar» kirjoitti:\n\n»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu\nsaksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on\nkiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen\ntapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin\nmielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden\n'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän\nvarsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen\nkohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa\nliiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta\nporvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti\nosansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»\n\nHelsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879\nIda Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä\netevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto\ntulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. ‒ ‒ Se, joka näki\nnti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen\nnäyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — ‒ ‒\nMutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla;\njos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa,\nettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli\nkirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:\n\n»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia\nliikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»\n\nMutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän\nilahduttavassa muodossa:\n\n(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä\nyleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno\nja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se\nnäytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:\n\n»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä\nnäytöksessä.»\n\nJos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja\ntältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että\nlehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa,\nparhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset\nlehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä\nkeväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän\n»huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai\n»Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879.\nKun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja\nlähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi\nmenestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:\n\n»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja\ndraamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän\non kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella\nkorkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta\non hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta\nnäytäntökauden loputtua:\n\n»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä\n»Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että\narvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen\nheikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei\nmitään.\n\nKun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili\nViipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä\nlehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua\noppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi\n»Jane Eyrestä»:\n\n»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane\nEyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli\npääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen\nluoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole\nollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu\nei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo\nolimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö\noli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle\narvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi\nmuuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.\n\nErittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla\nhyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten\nnäyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa\njakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa\nvaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia\nja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista\nja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä\nhänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti\nkohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa\nepätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka\nsäälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko\nnäyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla.\nSe on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta\nkuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä\nvain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien\ntaiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä»,\ntuskin ketään voidaan verrata häneen.»\n\nEräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän\nHuusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin\näänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla\nviehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan\ntyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi\ntutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa\nalkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin,\nettä isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen,\nja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja\npuettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas\nja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän\nkanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin\ntyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja\nheinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään\nseisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi,\nettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.\n\n\n\n\nV.\n\n»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.\n\n\nVoimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä\njohtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai\nSuomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen\nlyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko\nKaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid\nVasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin\ntyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut\nsen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään\nhiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta.\nSanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma\nosuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida\nAalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen\njokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.\n\nNäyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla\nlausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti\nlienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan,\nettä näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.\n\nAnkaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento\nruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti\nalkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän\nsaapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina\nAnzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja\nValpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä\nkiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen\nsaavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi\nlemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja\nrikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa\nesitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä\nviehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä\naikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä\n»Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan\ntytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En\nvoi» kappaleessa.\n\nNiin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä\nkuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että\nIda Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön\nlemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka\noli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa\nylemmäksi.\n\nHelmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan\nVelhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä\nosa hänen elämässään.\n\nMillainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa\n25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:\n\n»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle\nnäyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle\nintelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein\nhiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen\nsydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla\ntoiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä\ntavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin\nhänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin\nesirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut\nsyväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen\nhienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili\narvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten\nkanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen\ntaiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan\nvoittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen\nkertaa esiin —.»\n\nMyöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:\n\n»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta\nväittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan\nnaisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —\n\n»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:\n\n»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt\njuhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän\ntotisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti\ntosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme\nIbsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —\n\nMyöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä\nkirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida\nAalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.\n\nGoethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin\nSchillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen\nidealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan,\njoiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin\npohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan\nuuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa\nloistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta\nluonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan:\nlihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä\nniinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat\nhermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista,\nmitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä\nkielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat\nitalialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin\ndraamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.\n\nIbsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden.\nNäyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt\ntunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin,\njoiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle\nNooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän\ntunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen\nkappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään\nmuualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani\ntarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään\nparaatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman\nkaukana sankarityylistä.\n\nKaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa\ntietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa —\nhänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä,\njoka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut\nluottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa\nIda Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot\nneuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty\nSuomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan\npääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan\njäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa.\nAlma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta\nnäyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä\nluoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa.\nIda Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin\nNoora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä\nmissään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä\nedes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä\nnäytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin,\nrakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna\nsen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni\nSinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin\nminä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen\nja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se\nhäntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten\nole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi\nkuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)\n\nIbsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on\nihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä\neivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot.\nNoorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg\nsai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin\nensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan\nja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli.\nEttä hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi\npäättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön\njälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:\n\n»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein\nmuulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta\nlähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme.\nOli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen\nketo, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön\nkunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa.\n‒ ‒ ‒ Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan\nmahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta\netupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat\nmeren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi\nkiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää\nsaaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin\nsanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon\nluonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen,\nvaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota\nkauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin\nluonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi\nsattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat.\nTeidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli\nväliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän\nkauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen\nmonipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka\nmeissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut\nSuomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa,\nälynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten\nkälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi\nkäsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata\nNooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti»\n— — — j.n.e.\n\nPeranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg\nensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan\nkoulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian\npalata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle\nulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli\nkokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen\nSaksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli\nmyöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa\nja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500\nmarkkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle,\njoka huolehti hänen rahoittamisestaan.\n\nIda Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori\nSzinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.\n\nDresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.\nKirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne\nD’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja\nGretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita\nIda Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.\n\nTällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa\nteatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja\nsaksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi\npäättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa\nteatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut\nteatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat\nkoskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen\nkritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:\n\n1) _Orleansin neitsyt_ (ruotsiksi kirjoitettu).\n\n»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein\nliian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän\nnäkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa\ntarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen\nvoimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli\npitää _jakaa_ niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta.\nEnsiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi,\nkun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin\nselväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi\nesityksessä käyttää _vain silmien ja kasvojen ilmeitä_, ruumis ja\njäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana\npitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin\nulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen\nsiitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen\nsankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa\nhän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta\ntaistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa\nkorkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes\non katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen\nintohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa\ntehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin\nrakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen\nkaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen\ntämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä\nnainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut\nheikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa\nsotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen\nsankaritar, _rukous_ tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa,\nse vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää.\nKuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen\nrauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen\nkasvojaan. —»\n\n7) _Hellät sukulaiset_ kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja\nsuomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei\nnti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän\nkeskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla\ntunteella.»\n\n9) _Noita_. Fittgernin kirjoittama näytelmä.\n\n(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu\n30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui\nfanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin\nneljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan\nraamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat\nrukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta,\njoka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu\nodottamattomalla tavalla.\n\n11) _Nimetön kirjeenvaihto_. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä.\n(Ruotsiksi):\n\n»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin\nkeskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten\nklassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä;\nedellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin\nolla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä\ntavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella,\nmiltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla\nkonversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, _täytyy\npuhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin,\nkeskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti_, silloin\nvoi ja _saa_ hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen\nsillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui\naivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan,\nmutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys\njostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen\nvähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»\n\n12) _Medea_. Grillparzerin kirjoittama murhenäytelmä. (Suomeksi):\n\n»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan\nsekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen\nkaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja\nheikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä,\nhänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin\nMedealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin\nsurussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä\nvienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään\ntäytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden\ntuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta\nja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa\nkaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki,\nZieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on,\n— on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan\npuuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä\nja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon\njonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän\npolvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin\nhän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon\nmuistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan\npolvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin\nvastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen\nvienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet\nhänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa\nja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät\nsynkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös\nja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se\nkohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on\nolemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää\nsilmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa\nvähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah!\nikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan\nse oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee\nJason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein\nkuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen\nsisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen\nhame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen\ntapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.\n\n13) _Judith_. Hebbelin kirjoittama tragedia. (Suomeksi):\n\n»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina\npukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt\nvaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen\nrepertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana\nraakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan\ntodellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi\nja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja\nsilloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan\nlöysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli\nniin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon merkittävämpi kuin muutamien viikkojen oleskelu Dresdenissä\noli hänelle tutkimusmatka Müncheniin, minne heinäkuun ajalla koko\nSaksan näyttämöiden valioväki oli kokoontunut. Hän pääsi matkallaan\nnäkemään Münchenin »Valiovierailunäytäntöjä», kuuluisaa yritystä,\njonka tarkoituksena oli saavuttaa erinomaisia suurten runoluomien\nkokonaisesityksiä sillä tavoin, että yksinkertaisesti kutsuttiin kokoon\nkaikki saksalaisen kielialueen suurimmat »tähdet». Hampurista tuli\nkuuluisa sankariosien esittäjä Ludwig Barnay, jonka kuitenkin sanotaan\nolleen liiaksi älyllinen onnistuakseen Wallensteinina ja Macbethina,\nWienin Burg-teatterista Adolf Sonnenthal (Hamlet ja Clavigo), Josef\nLewinsky (Nathan ja Attinghausen), Fritz Krastel (Max Piccolomini),\nCharlotte Wolter (Kreivitär Orsina, Lady Macbeth ja Hermione) ja\nnuorekas Josephine Wessely (Luise Miller ja Klärchen »Egmontissa»),\nMünchenistä Ernst v. Possart ja useita muita. Vielä tuli näyttelijöitä\nBerlinistä, Hannoverista, jopa Dresdenistäkin, mistä tulivat m.m. Ida\nAalbergin ihailemat Franziska Ellmenreich (Minna v. Barnhelm ja Emilia\nGalotti) ja Pauline Ulrich (Portia ja Parman herttuatar). Sanotaan,\nettä taiteellinen tulos näistä näytännöistä ei vastannut odotuksia,\nhyvän yhteisnäyttelyn puute tuli katsojalle yhä selvemmäksi, kun hän\nnäki joukottain loistavia virtuoseja. Ida Aalbergille nämä näytännöt\nluonnollisesti merkitsivät sarjaa uusia elämyksiä, joista kiireelliset\nmerkinnät muistivihkoon antavat jonkinlaisen aavistuksen.\n\n28) _Kavaluus ja rakkaus_. (Suomeksi ja ruotsiksi):\n\n»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän\nkiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!'\n[Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän\nintoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin\npaljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt]\nettä hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se\non mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei\nlaisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että\ntuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse\nhavaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin\nmyös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit\nder ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till\ndet yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör\nhon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen\nepätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren\nliikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä\nvarsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)\n\n_Hamletista_ hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen\nesittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi\nverraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal\nkykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi\nShakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi\nliian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään\njaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään\nmäärässä olisi tehonnut meihin.»\n\nValiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid\nVasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi\nNooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin\nNooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori\nVasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon.\nVarmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti\nkohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota\ntämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?»\nEpäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista\nja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren\nnaisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen\nja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle,\nettä näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä\nitalialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän\nrunoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset,\njoihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita,\nm.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.\n\nMünchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä\nkärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä\njohdosta (suomeksi):\n\n»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla\nsinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta\nvoidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että\nymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka\nraamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»\n\nSitten (ruotsiksi) seuraa mietelmä:\n\n»Heidän tehtävänsä onkin liian vaikea!!!»\n\nElsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin\nlähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on\ntaloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa\nkäydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:\n\n                                       »Bad Elster 18 p:nä elok.\n\n Rakkahin Matte!\n\n Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä\n nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin\n rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin\n Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi\n on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset\n vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota\n luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi\n käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat\n yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla.\n Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista\n puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni\n voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani\n suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä\n sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti,\n saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen\n opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin\n pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin\n päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä\n ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua\n tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä\n onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen\n juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla\n esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun\n kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain _talonpoikia_, on\n ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja\n luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan\n yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin\n suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit\n uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin\n mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata\n voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia\n henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa\n lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin\n kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä\n tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —.\n Päästä pois usein _liian ahtaista_ oloista kotona, ja tulla sinne,\n missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta\n sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja\n matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi\n vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa,\n että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen\n anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan.\n Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja\n taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat\n aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa\n saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle\n — —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa\n ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on\n koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita\n en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin\n perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen\n arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan\n aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään\n korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon\n painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja _vähäpätöiseen_\n ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena\n tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus\n tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja\n omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten\n henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa\n kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja\n uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on\n muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun\n olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni,\n on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden\n runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja\n rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua\n ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »_Björkin\n runoissa_» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka\n merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä\n korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin\n runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —\n\n Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut\n täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat\n tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon\n toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti;\n Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa\n erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää\n itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni\n opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti\n on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella\n Strakoschin johdolla.» — — —\n\nVaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi\nsiitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti\nkoettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa\nkohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren\ntyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu\n»kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja\nkompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta\ntässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen\nseuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen\nyhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi\nvastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka\nkernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.\n\nEnnen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen\nsuhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen\nfilosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota\non melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä\nmyöhemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan\nUnkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän\nkansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa\nsaanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän\nheittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut\nparempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella\nnäyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta\nheimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen,\nsemminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi,\nkuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:\n\n»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki\ntapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu\npelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin\npelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea\ntuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa.\nNyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän\nrauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat\nhämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen\nsaada heille näytellä _suomeksi_, tahdon koettaa näytellä Boriskan\nparemmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai\nkuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se\nkuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se\nminua vaan innostuttaisi.» —\n\nBudapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja\ntutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön\nesityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta\nja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto.\n»Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän\naloittaa: »Frank oli _erinomaisen hyvä_!!!» Erään kohdan tässä osassa\nhän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».\n\nUnkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti\nsuurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava\nimpressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen\nkaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät\nnekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista\nsuuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan\ntulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet\nvastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli\nhänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun.\nKolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi\nhirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld»\nkirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos\nsanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano\nmitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt\nhyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä\nainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes\nhuomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi\ntunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku —\nkirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt,\nkuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan\nkieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen\nsilmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja\n»joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen\nesitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi,\nettä yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida\nAalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa\npuuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen\ntoisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin\nja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin.\nSaksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen\nkarkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi,\nmutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni,\nja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen\nhuomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan\npiti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla.\nNiin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli,\non unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu,\nniin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä\nvalitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on\nollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla\njokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman\nettä ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi\ntullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman\nilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden\nvallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät,\njotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla\nkatseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken\nepäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt\nosansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin\nsentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on\ntodellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille\njuhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja\nsuosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija\nBoriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.\n\n\n\n\nVI.\n\nMYRSKYÄ JA KIIHKOA.\n\n\nSuuri menestys taiteilijana tuli Ida Aalbergin osaksi jo sangen\nnuorella iällä. Hän oli vasta 22-vuotias näytellessään ensimmäistä\nkertaa Nooran osaa, josta alkaen hänestä tuli Ibsenin eetillisen\ntaiteen ylipapitar Suomessa. Täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin,\nkappale aiheutti väittelyjä, ja nuori tyttö, joka havainnollistutti\nIbsenin moraalista opetusta ja ahtaassa piirissä kulkevaa filosofiaa,\noli tavallaan filosofi filosofien joukossa. Hän oli lausunut\npainavimman sanan, kun Ibsenin puhe alkoi tehota Suomessa.\n\nKieltämätöntä on, että Ida Aalbergin menestys Unkarissa, jos sitä\narvioi ankaran mittapuun mukaan, oli enemmän kuriositeetin ja\nsensatsionin kuin suuren taiteen juhlaa. Ennakolta näyttelijättärelle\nantamissaan ohjeissa Antti Jalava pitää erikoisen tärkeänä, että tämä\nlaittaisi itsensä mahdollisimman »nätiksi» esiintyessään Budapestin\nyleisölle, ja hyvä itkemistaito, kaunis ääni ja tulinen temperamentti\nolivat suurimpina aiheina unkarilaisen kaunopuheisuuden vuodatuksiin.\nMutta Unkarin matka teki Ida Aalbergista päivän sankarin Suomessa.\nSanomalehdet, yksin kaukaiset maaseutulehdetkin, julkaisivat Budapestin\nja Kolozsvárin ystävällisiä arvosteluja, ja »Uuden Suomettaren» Matti,\nAntti Jalava, selitti Unkarissa annetun kritiikin johdosta, että Ida\nAalberg on »tehnyt heimolaisuuden lähentämiseksi enemmän kuin kaikki\noppineet miehet kirjoineen yhteensä». Ylioppilaat joivat maljoja Ida\nAalbergin kunniaksi, ja suomenmielisten taholla vallitsi mitä suurin\ninnostus. Kun asia sai tämmöisen kansallisen värityksen, on selvää,\nettä silloisina kiihkeinä kielitaistelun aikoina jokin soraäänikin\nyhtyi yleiseen innostuksen kuoroon. Niinpä saattoi »Hämeen Sanomat»\njulkaista seuraavan uutisen:\n\n»Samalla kertaa kuin nuori taiteiliamme Ida Ahlberg on kummastuttanut\nheimo-kansaamme Unkarilaisia ja ikäänkuin lumousvoimalla vetänyt\ntämän sukukansan mitä lähimpään yhdistykseen meidän kanssa, jopa\nsaattanut meitä vähän ylpeiksikin hänen kauttansa, ovat muutamat meidän\nruotsalaisista kokeneet tehdä valheeksi koko Ida Ahlbergin olosuhteet\nUnkarissa. Niin tapasi kaksi ylimyshenkilöä erään I.A:n läheisen\nheimolaisen. Ensin onniteltuaan ivallisesti, lausuivat kertomukset\nI. Ahlbergista olevan paljaita »Suomen fennomanien vehkeitä». Tämä\nei ollut ainoa tapaus tätä lajia, eikä mikään outo asia meidän\nsuomi-mielisten suhteen.» —\n\nYstävät tiesivät erinomaisen hyvin, ettei Ida Aalberg ollut mikään\nfilosofi eikä vankka aatteen ihminen, vaan että hän oli nuori,\nsuloinen, hyvin kunnianhimoinen ja mitä suurimmassa määrässä\nvaikutuksille altis tyttö. Unkarin matkaa suunniteltaessa Antti\nJalava kirjoitti hänelle sivumääriä kansallisuusaatteen jaloudesta\nja velvoituksista. Ida Aalbergin ei tullut, sanoi rehti kirjoittaja,\nunohtaa isänmaan asiaa, vaikka olikin jo liian paljon saanut maistaa\nkunnian »hurmaavaa nestettä». Tohtori Szinnyein kirjeistä Antti\nJalavalle voi nähdä, että hänkin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa\nIda Aalbergin kansallista mieltä. Niinpä hän kirjoittaa taiteilijan\nkunniaksi järjestämästään juhlasta:\n\n»Ensimmäisen puheen pidin minä suomeksi, ja sen sisällys oli lyhyesti:\nettä me pitäisimme hänet erinomaisen kernaasti täällä, mutta hänen\n_täytyy_ mennä takaisin, hänen _täytyy_ olla suomalainen näyttelijätär\nj.n.e. (Du verstehst schon [ymmärräthän], mitä minä tarkoitin.)» —\n\nJa vähäistä myöhemmin »Unkarin Matti» (Szinnyei) kertoo »Uuden\nSuomettaren» Matille:\n\n»Tietysti löytyy monta, jotka selittävät neitoselle, kuinka hyvä se\nolisi, jos hän oppisi unkarinkieltä, ja jäisi tänne, j.n.e. Mutta\nminä puhun hänelle paljon _fennomaniasta, kansallisesta taiteesta,\nvelvollisuudesta, isänmaasta_ y.m., jottei hänen päänsä hetkeksikään\njoutuisi pyörälle. — Oletko tyytyväinen sellaiseen impressarioon?» —\n\nJo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen\nteatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa,\njoka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään\naisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan\nennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset\naikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat\nesittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista\noli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa\npoliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase\nkirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa\noli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri,\njossa ei ollut Ida Aalbergia.\n\nMiten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta\nmenestystä?\n\nEräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan\nkotimaahan palanneesta taiteilijasta:\n\n»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin\nretkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa\nkansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa\nKerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana\niltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei\nnuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista\nkunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa,\nvaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu\nnähdä sen totista edistymistä.»\n\nHalu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin\nvaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen\nvain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida\nAalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin\non selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli\ntavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei\nenää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän\netukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona»\n(kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti\nSuomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi\njotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.\n\nHänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan\ntuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda\nAlmille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta\nja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että\nSuomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille\nUnkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun\nesityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen\nauttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.»\nVilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet\neivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden\npurkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä\nnuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:\n\n»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi\nneuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän\ntahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin\nolisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua»,\nvastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun\nminä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me\nmolemmat purskahdimme nauruun.»\n\nKun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri\nKivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä\nlähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison\nehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja\nvälitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa,\njolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden\nlemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina\naikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut\nsuomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista\noli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi,\nettä sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma\nja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää.\n»Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon\npuute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä\ntoisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian\nmerkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut,\nuseimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin\n»Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa\nja rakkaudessa.»\n\n»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle\nvilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta\nniin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin\npienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa\nnäyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että\nesittäjän syvää henkeä. —»[13]\n\nKevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella,\nyhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys\noli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat\n— verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan\nShakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää\nJuliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.\n\nEdellisellä ulkomaamatkallaan Ida Aalberg oli nähnyt sekä »Kavaluuden\nja rakkauden» että »Romeon ja Julian», johon jälkimmäiseen hän oli\ntutustunut Wienissä. Julian wieniläistä esittäjää, Wesselyä, hän\nmuistiinpanoissaan moittii liiasta sentimentaalisuudesta kappaleen\nalussa. Sentimentaalisuuteen kohdistuva viha tuntuu tähän aikaan\nolleen Ida Aalbergilla ohjelmallista, hän puhuu sentimentaalisuudesta\nhalveksien kirjeissään ja moite, jonka Helsingin arvostelijat\nkohdistavat hänen Juliaansa, on aiheutunut näyttelijättären\nitsetietoisesta pyrkimyksestä. Ja kuitenkin oli hempeämielisyys ja\ntunteileminen ollut hänelle varsin läheistä, hän oli varhaisvuosinaan\nesiintynyt antaumuksella hempeilevässä näytelmässä »Kukka kultain\nkuusistossa», ja edellisten vuosien kirjeet todistavat varsin suurta\ntaipumusta sentimentaalisuuteen. Nähtävästi jokin yksityinen kritiikki\ntai näyttämöltä saatu kokemus johtivat hänet kieltämään kaiken\nsentimentaalisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParantuakseen hyvin vaikeasta kurkkutulehduksesta, jonka Helsingin\nraaka kevätilma 1881 oli aiheuttanut ja joka oli käynyt yhä pahemmaksi\nnäyttämörasitusten vuoksi, Ida Aalberg matkusti kesällä laulajatar\nLydia Laguksen kanssa Norjaan, päämääränään Modumin kylpypaikka. Matka\nkulki Tukholman kautta, missä potilaat viettivät iloista elämää.\nYstävättärelleen Tony Sahlbergille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg\nsanoo m.m.: »Se oli senlaista hirmuista viilaamista, että minä jo\nvarsin väsyin.» Kristianiasta yhtyi potilaiden mukaan Emilie Bergbom,\njonka kanssa jatkettiin matkaa Modumiin. Perille päästyään Ida Aalberg\nkirjoitti ystävälleen Tony Sahlbergille:\n\n »Armas Tony!\n\n Norjan luonto on suurenmoinen, se on minuun tehnyt syvän vaikutuksen,\n se poesia, jonka löytää Norjan luonnossa, on mahtava ja samalla\n hurmaava, siinä ei löydy mitään hentoutta, mitään heikkoa lempeyttä,\n se ei kiusaa ihmistä työttömään elämään ja vienoihin unelmiin, —\n ei päinvastoin — se kiihoittaa ihmistä suuriin tekoihin, luonto\n joka ympäröi meitä on täynnä voimaa, ilma jota hengitämme on täynnä\n voimaa ja se vaikuttaa myös ihmisluontoon se enentää moralillista\n rohkeuttamme; sitä ei pelkää jalkojensa alle polkemaan kaiken\n _valheellisen ceremonian_ ja _kaikki vanhat, kehnot ennakkoluulot_,\n sanalla sanoen, kaiken _valheen, joka löytyy mailmassa ja ihmisissä_,\n sitä tekee mieli sydämmestänsä _halveksimaan_ ja _ylenkatsomaan_ ja\n aloittamaan veristä _sotaa valkeuden ja totuuden_ edestä. Kun seisoo\n tunturilla silloin erittäin tuo eli nuo tunteet valtaa minut. Täällä\n löytyy eräs korkea huippu, josta on hyvin lavea näköala ja jonka\n juurella yksi suuri järvi eli ne kutsuvat sitä »fjordiksi» se on suuri\n vesistö jonka rannoilla korkeat tunturit lumella peitetyllä huipulla\n kohoaa, tuo sanottu vuorenhuippu on minun mielipaikkani erittäin\n kun käy kova tuuli niin se on minun suurin riemuni seisoa tuolla\n huipulla ja antaa fantasiani ja aatokseni vapaasti lentää ympäri,\n silloin tunnen kuinka kaikki tuolla alhaalla laaksossa on pientä ja\n naurettavaa ja valheellista, silloin halulla tahtoisin nauraa kaikelle\n ceremoneille ja konvenancille ja päästä pilven reunalle istumaan joka\n veisi minut toiseen mailmaan todellisempain asujanten joukkoon. — Minä\n luultavasti olen sinusta hyvin kummallinen, vaan katsos minä en voi\n hillitä sitä, se on luontoni, peittää voin sitä usein kun täytyy vaan\n välisti se puhkeaa niin rajusti esiin. —\n\n Modumissa löytyy vielä eräs toinen mielipaikka, ja se on eräs kaunis\n koski, yhdellä oikein mahtavalla putouksella kalliolta kalliolle —\n toki Imatraan verraten ei mitään sen suurempaa — siellä useesti istun\n ja olen yhä enemmän ja enemmän rakastunut veteen, minusta _vesi, meri\n on se ainoa raitis_ ja _terve mailmassa_. Minä elän aivan _yksikseni_,\n sentähden etten saa paljon puhua ja myös sentähden että yksinäisyys\n minua miellyttää minä viihdyn kaikkein paraiten _näyttämöllä_ ja\n _yksinäisyydessä_. Se on hyvin terveellistä yksi aika vuodesta olla\n eroitettuna työstään ja 'samla sig' [koota itsensä] — —\n\n Neiti Lagus ja Bergbom ja minä asumme yhdessä ja samassa villassa,\n — Mitä neiti B: tulee niin minun täytyy sanoa että hän vielä tähän\n päivään on minulle selittämätöin arvoitus. Minusta kuitenkin niin\n hänessä löytyy luonteessa jotain _suurellista_ joku _suuri aate_\n eli maali jonka tähden eli _eteen_ hän _uhraa itsensä_, mutta minä\n sanon että hän _ei ole tosi_.[14] Kiitos Tony kirjeestäsi! Ole\n sydämmellisesti tervehditty ystävältäsi\n\n                                           Iida.»\n\nIda Aalberg kirjoittaa Tony Sahlbergille suomenkielellä, vaikka tämä\nosasi sitä niin huonosti, että Ida Aalberginkin tärkeistä asioista\nkirjoittaessaan täytyi turvautua ruotsiin. Ennen Unkarin matkaa\nIda Aalbergin kanta fennomaniaan nähden oli ollut epäiltävä ja\nepämääräinen. Hänellä oli ruotsalaisella taholla useita suosijoita\nja ystäviä — aina Suomen vaikutusvaltaisimmasta miehestä paroni\nNordenstamista alkaen— ja usein oli ollut kysymys Ida Aalbergin\nkiinnittämisestä ruotsalaiseen teatteriin. Tiedetään kyllä, että Ida\nAalberg jo 1870-luvun lopulla oli sanonut joskus kiihkeitä sanoja\nsuomalaisuuden puolesta, mutta Modumissa hänen fennomaniansa esiintyy\ntodellisena puuskana. Siellä suomalaiset naiset käyttivät keskenään\nvain suomenkieltä. Ida Aalberg on raivoissaan kirjoituksen johdosta,\njonka »Helsingfors Dagblad» julkaisi J.W. Snellmanin muistolle. Vuosina\n1881—1883 hän tavallisimmin kirjoittaa etunimensäkin aitosuomalaiseen\ntapaan: Iida. Tony Sahlbergille, valitulle ystävälleen, hän kirjoittaa:\n\n»Minä pidän siitä, että tahdot ja toivot minun kirjoittavan suomeksi.\nSinun täytyy vaan myös _itse tehdä se_, — sillä Tony meidän täytyy\n_ajatella_ suomeksi, _lukea_ suomea, _kirjoittaa_ ja _puhua_ suomea\njos tahdomme oikein tuntea itsemme _Suomen kansan lapsiksi_. Meidän\ntäytyy olla niin _ylpeät suomenkielestä_, että se tuntuu meistä\nhalveksittavalta puhua tuota _kurjaa lainattua ruotsia_, jota emme edes\nosaa oikein puhua.»\n\nTämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää,\nettä Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut\nfennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista\nlogiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony\nSahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din\ntillgifna Ida.»\n\nIda Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä\nteatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista\nKristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli\nkieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla.\nRouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille:\n»Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä\nintresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin\nelämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm —\nniin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen\njalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut\nseurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä\nvuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä\nvierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet,\nniin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia\nHelsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa\n(B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista\ntytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg\noli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena\noli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten\nWinterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen\nkiittää seuraavilla riveillä:\n\n»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen]\nluona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet\nsilmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—\n\nVaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden\nsuhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa.\nIda Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin»\nsuomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla\nkiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin\nhalusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen\nsuomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti\nvanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään.\nHäntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous.\nSiellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli\nnähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut\nluvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä\nsuomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi\nyritykseen ryhtymästä:\n\n»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei\nkatso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin\nvastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia,\nnähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:\n\n»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä\nminulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi\najatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko\nolentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin\nvoin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen\nitseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin,\nsaatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli\nepäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen\nteatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena\nkirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:\n\n»Oma Tonini! Se on todellakin _naurettavaa_ tuo huhu minun kivustani,\njonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en\nole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin\npahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa\nminusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin\n_tuhmaa_ niin _yksinkertaista_ että ei kukaan ajatteleva _ihminen saata\nsitä uskoa_. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin\njohtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman _lääkärin\ntodistusta_ jos he todella uskovat, että _minä valhettelen_ niin ei\nhe kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen\ntekevät niin silloin he ovat niin _kehnoja_ että minä _halveksin_ sekä\nheidän _moitettaan_ että heidän _kiitostaan_.» — — — j.n.e.\n\nIda Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön\nkykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun\nsuomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti\nesim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:\n\n»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun\n»tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt\nkäyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa\nsiinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli\nniin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut\nsitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt\nkun minulla on aikaa, oppia sen _todellisen_ tarantellan. — Nyt olen\noppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä\nsuuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on _etelän_ tulinen\ntanssi.» —\n\nNorjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista\ntapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille:\n\n»Georg Brandes tuo mainio danskalainen esteerikeri on pitänyt luentoja\nmuun muassa Björnsonista ja Ibsenistä. Sinä voit uskoa, että ne olivat\nintresantia. Hän on hirveästi vapaa uskoinen ja pahan näköinen kun itse\nMefistofeles, oikea antikristus, vaan niin nerollinen niin älykäs että\nunhottaa kaikki kun hän alkaa puhumaan.»\n\nJa Ibsenin »Kummittelijoiden» ilmestyttyä:\n\n»Ibsenin uusi teos tuli eilen ulos, vaan minä lähetän sen vasta\ntulevalla viikolla sinulle joulu-lektyyriksi. Se on julmasti\nrealistillinen ja pimeä, oikein a la E. Zola. Tämä realistillinen aika\njoka nyt niin suuressa määrässä vallitsee ihmisiä kirjallisuudessa ja\ntaiteessa, minua oikein surettaa. Ihmisillä ei ole enää mitään idealia\nja kuitenkin se on ideali joka pystyssä pitää ihmisen siveellisyyden\nja moraalin. Kun idealit hyljätään, täytyy ihmissuvun langeta. Minä\npuolestani uskon, että piakkoin tapahtuu joku »reaktion» Ranskassa,\nsillä sieltähän tuo kaikki on alkunsa saanut.» —\n\nEdelliset kirjeet ovat kaikki suomeksi kirjoitettuja. Niitä\nmielenkiintoisempi, mikäli koskee persoonallisesti Ida Aalbergia,\nlienee eräs, jossa vain ensimmäinen lause on suomeksi. Kaikessa\nnaisellisessa epämääräisyydessään sen sisältö on tunnustusluonteista:\n\n »Rakas Toniseni!\n\n Juohtui juuri mieleeni, että sinä eräässä kirjeessäsi lausuit jotakin\n _pettyneistä toiveista_. Että sinulla on ollut niinkuin minulla nyt\n on, suuria vaatimuksia elämälle, mutta ettei niihin ole syytä, vaan\n on niistä ennemmin tai myöhemmin tingittävä. Minun pitää tunnustaa,\n että minusta tuntui oikein pahalta kuulla sinun tuumivan niin. Se\n todisti, että sinä arkielämän vaivoissa olit kadottanut osan sielusi\n kyvystä kohota korkealle. — Meidän realistisena aikanamme pidetään\n suurena kunniana sitä, että on hankkinut itselleen pessimistisiä\n mielipiteitä elämästä ja ihmisistä. Mutta minä en tee niin, minä\n päinvastoin uskon hyvään, jaloon ja suureen elämässä ja säälin\n ihmisiä, jotka ovat toista mieltä tässä asiassa, sillä jos on\n kadottanut uskonsa hyvään, täytyy elämän olla viheliäistä. — Että\n usein tulee petetyksi! no niin, sitähän sattuu jokaiselle. Me olemme\n kaikki ihmisiä omine heikkouksinemme. Syntymästämme asti meillä\n jokaisella on omat vikansa ja omat ansionsa. Hyvä ja suuri, jota\n meillä jokaisella on sielussamme, saa elämän kovissa koettelemuksissa\n väistyä taemmaksi muiden epäjalojen tunteiden tieltä. Mutta jos etsii,\n löytää aina jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä. Useimmat ihmiset ovat\n niin heikkoja, että antavat ihanteittensa painua lokaan; senvuoksi\n enemmistö on keskinkertaista, useimmat ihmiset, joiden kanssa\n joudumme kosketuksiin, edustavat keskinkertaisuutta, ja kun tämän\n tiedämme, emme voi heiltä paljoa vaatia. Mutta Toni, poikkeuksia on,\n ja onnellinen se, joka joutuu niiden läheisyyteen. Minut heitettiin\n elämään lapsena, olin aivan kokematon ja tietämätön. Minulla on\n ollut kiusauksia niin hirvittäviä, että hyvällä omallatunnolla voin\n sanoa, että on harvoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet sitä, mitä minä\n olen kokenut. Itse en ymmärtänyt suurta vaaraa, mutta Jumala, joka\n ei koskaan hylkää meitä, on vienyt minut puhtaana kaiken läpi. Minua\n on petetty, mutta ne olivat keskinkertaisia ihmisiä. — Vaadin paljon\n elämältä, asetan ihanteeni korkealle, sillä ihanteethan meitä pitävät\n hengissä. Ja maailmassa on sentään niin paljon kaunista ja suurta,\n jota voi harrastaa ja jolle voi omistaa ajatuksensa ja tunteensa.\n Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka on avannut silmäni\n jaloudelle, valolle ja totuudelle elämässä ja suojellut minua pahalta\n ja huonolta, jota kuitenkin olen katsonut kasvoista kasvoihin. Nyt\n minulla on kalliisti ostettu kokemus ja ihmistuntemus. — Ei Toni,\n hanki ilmaa siipiesi alle ja lennä korkealle, yläpuolelle joukkojen\n mielipiteitä ja käsityksiä.» —\n\nVasta helmikuun lopulla Ida Aalberg, lepäiltyään useita viikkoja\nvielä Tukholmassakin, tuli Suomalaiseen teatteriin, ja hänen\n»Nooransa» valloitti, kuten eräs arvostelija kirjoittaa, »yleisön\nväkirynnäköllä». Ylioppilaat alkoivat juhlia häntä kuten ennenkin, ja\neräiden vähäpätöisempien esitysten jälkeen hän saavutti uuden suuren\nmenestyksen nimiosan esittäjänä »Regina von Emmeritzissä». Z. Topelius\nlähetti hänelle, ennenkuin kappale esitettiin, pitkän selostuksen\nosasta ja hänen kirjeensä lopusta näkee, että hän suuresti luotti Ida\nAalbergiin:\n\n— — »Osan suurimpana vaikeutena on se, että toiminta tapahtuu\nihmissydämessä. Luulen, että yksin I.A. voi saada katsojan täysin\nsitä käsittämään. Lotten Winterhjelm ja Ida Reis ovat osittain siinä\nonnistuneet, mutta vain osittain. Vasta Ida Aalbergista tulee täysi\nRegina. Hänessä yksin sielu murtaa ulkokuoren. — Ystäväni, seuraa\nsynnynnäistä, ihmeellistä, välitöntä taiteilijanäkemystäsi, ja sinä\nvoitat tekijän rohkeimmatkin unelmat, luot jotakin itsenäistä uutta! Z.\nT.»\n\nKun kappale oli esitetty, kiittelivät sanomalehdet suuresti, kauniisti\nja sovinnaisesti Ida Aalbergin suoritusta, mutta tekijä puhkesi\nrehelliseen ja välittömältä vaikuttavaan tunnustukseen: »Regina on\ntullut kotiinsa, — hän on ensi kertaa ollut kotona.»\n\nSuomalainen teatteri vieraili edelleen maaseutukaupungeissa ja\nPietarissa, ja vuoden 1882 taidearvostelutkin osoittavat Ida Aalbergin\neläneen jonkinlaista »myrsky- ja kiihko»kauttaan. Pietarilainen lehti\nkirjoittaa hänestä Jane Eyrenä m.m.:\n\n»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme\nsuitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka\nhäntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee\nkummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä\nliian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa\nsäästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara\nmitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä\nnäytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»\n\n»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta,\njonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen\nnäyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku\nsanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua»\ntai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua\nNooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se,\nettä suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla\nNooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä,\npaljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista\ntutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja\nonnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä\nsuomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni\npuolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä\nvielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan\nsekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen\nnäyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja\nsieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja\narvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin\nnähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä\nvaarallista vertailua kuin tässä».\n\nKun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi\nSuometar» tammikuun lopussa 1883:\n\n»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille,\njolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni\nja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset\nihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo,\nkekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa\nniin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa,\nja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata\nmuu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki\nnuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti\nAalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta\nenää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään\nvoipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»\n\nEttä Ida Aalberg ei jaksanut kestää menestyksen päiviä kiltillä ja\nporvarillisella vaatimattomuudella, ilmenee jälkeen vuoden 1880\nmitä moninaisimmissa muodoissa. Bergbomeilla on syytä merkitä\npaperille, milloin hän on hyvällä tuulella, milloin huonolla, milloin\nmyöntyväinen, milloin niskoitteleva. Hän oli jo ennättänyt kasvaa\nniin suureksi, ettei teatterin johtaja pystynyt lukemaan hänelle\nlakia, vaan sai turvautua välittäjiin ja houkutteluihin. Vain suurilla\nponnistuksilla Antti Jalava ja Frithiof Perander saivat hänet keväällä\n1882 uudistamaan välikirjansa Suomalaisen teatterin kanssa. Eron syynä\nolisi sillä kertaa ollut kärsitty persoonallinen loukkaus. Jalavan\nja Peranderin selittelyt kuitenkin sillä kertaa tehosivat, koskapa\nIda Aalberg kirjeessään edelliselle m.m. sanoo: »Minä pyydän, polta\ntuo kirjeeni johtokunnalle ja anna anteeksi loukkaava käytökseni.\nAinoa »ursäkt», jonka voin esiintuoda on se, että minun suonissani\nkuohuu toisenlainen veri kuin muitten ihmisten, ja saattaa minut\nusein tulisiin ajattelemattomuuksiin. Minä olen luotu näyttämölle,\nen todelliseen elämään. Oikeastaan minä elän ainoastaan näyttämöllä,\nelämässä minä vaan uneksin. Siksi minä en osaa elää tavallisten\nihmisten kanssa tavallisella lailla. Minä toivoisin sydämmestäni että\net sinä ymmärtäisi minua väärin etkä olisi suuttunut minuun.»\n\nHelmikuun viimeisenä päivänä 1883 Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen\nBertha Forsmanille eroavansa Suomalaisesta teatterista:\n\n »Tänä iltana lähetän kirjeen, jossa sanon irti välikirjani. Jotta\n irtisanominen olisi lainmukainen, se täytyy tehdä kolmea kuukautta\n aikaisemmin, tänään on viimeinen päivä helmikuuta, siispä sen täytyy\n nyt tapahtua. Kummalliset tunteet ja ajatukset riehuvat mielessäni.\n Sanon hyvästi kaikelle, kaikelle, mikä tähän asti on ollut minulle\n kallista ja jolle olen uhrannut terveyteni, nuoruuteni, innostukseni,\n kaikkeni! Mutta minulla on rohkeutta, minulla on voimaa raivata\n itselleni uusi tie. Kunpa Jumala auttaisi minua, ja Hän sen kyllä\n tekee. Se on kohtaloni, tunnen sen, minun pitää seurata sitä, minun\n pitää taipua sen alle, minulla ei ole voimaa vastustaa sitä. Itken\n ajatellessani, mitä minä jätän. Riemuitsen ajatellessani itseni\n vapaaksi. Nyt kai aavistatte, mitä minä teen. Toivon, ettette\n ilmoita sitä muille. Älkää halveksiko minua. Teen sen, koska minun\n _luonnollani on mahdotonta_ tehdä toisin!\n\n Teidän onneton, onnellinen\n\n                                  Iida Aalberg.»\n\nTämäkin kirje on kirjoitettu kiihkotilassa, se on jo siksi\nepämääräinenkin, että Bertha Forsman, vastaanottaja, luuli Ida\nAalbergin tarkoituksena olevan luopua kokonaan näyttämöltä. Tämä ei\nkiihkossaan ollut lukenut edes tarkkaan välikirjaa, josta puhuu —\nsillä sen mukaan hän olisi voinut irti sanomisensa säästää kuukautta\nmyöhemmäksi. Bertha Forsman piti luopumisajatuksia hyvin valitettavina,\nSuomalainen näyttämö ei hänen mielestään saanut kadottaa Ida Aalbergia.\nSilloin tämä selvittelee tekoansa seuraavalla tavalla:\n\n»Olkaa huoleti. Antakaa anteeksi epäselvä kirjoitustapani. En jätä\nvielä näyttämöä. Erosin nyt päästäkseni lentämään. En kuulu mihinkään\nahtaaseen uskontolahkoon. Löydän _oman jumalani_ kaikkialta ja palvelen\nhäntä kaikkialla, missä on kauneutta, korkeutta, suuruutta ja totuutta!»\n\nIda Aalbergin elämässä oli monta myrsky- ja kiihkokautta, mutta\nerikoisesti tämä nuoruudenajan raju kiihkoilu esiintyy päämäärättömänä\nja haihattelevana sisäisenä palona. Siitä kiihkosta havaitaan\nmerkkejä melkein kaikissa taidearvosteluissa, jotka koskevat hänen\nnäyttämöluomiaan tältä ajalta. Keväällä 1883 hän sai Adrienne\nLecouvreurinä suuren menestyksen, mutta arvostelu totesi, että tämän\nvoitto johtui lähinnä siitä hillittömästä hehkusta, jolla hän voi\ntäyttää pääosan Scriben näytelmässä. On muistettu, että hän näihin\naikoihin esiintyi näytäntöiltoina toisinaan semmoisessa mielentilassa,\nettä toverit pelkäsivät hänen näyttämöllä hajottavan kulissit tai\npukuhuoneessaan seinät. Joskus hänen sanotaan tehneen itsensä syypääksi\nrikkomuksiin sekä itsekuria että näyttämökuria vastaan »tulisilla\najattelemattomuuksillaan». Kiihkohetkien välillä on aina syvän\nalakuloisuuden ja mielenmasennuksen aikoja, jolloin hän vetäytyy\nyksinäisyyteen hautomaan ajatuksiaan. Tyhjyyden ja ikävyyden tunne\nvaivaa häntä. Hänen kunnianhimonsa etsii vaikutusalaa, joka antaisi\nenemmän kuin Suomalainen teatteri kykenee tarjoamaan.\n\nHän saa näinä vuosina suuren joukon ystäviä ja ihailijoita. Ne ovat\nenimmäkseen miespuolisia, vain harvojen naisten kanssa hän asettuu\nläheisen tuttavuuden suhteeseen. Hän tahtoo päästä eteenpäin elämässä\nja hän sovittaa tuttaviinsa mittapuuta: onko hän _erikoinen_? Ilman\nnäkyvää aihetta hän saattaa kirjoittaa jollekin ystävättärelleen\nhuudahduksia: »olkaamme suoria! olkaamme tosia! olkaamme avomielisiä!»\nItse hän on taipuvainen ystävätärten kesken tunnustuksiin, joita\nkieltää muille ilmoittamasta, hän tekee heistä uskottujaan ja ihailee\nheissä ilmenevää »erikoisuutta».\n\n\n\n\nVII.\n\nSARAH BERNHARDT. VÄLJEMMILLE VESILLE.\n\n\nSaksalaisen teatterin antamat vaikutelmat, jotka olivat sangen\nmääräävinä tekijöinä Ida Aalbergin nuoruudessaan saavuttamiin\nvoittoihin, näyttelijätär oli omaksunut lyhyessä ajassa ja käyttänyt\nniitä hyväkseen erinomaisella menestyksellä. Peritty kiihkeä ja\ntulinen temperamentti, johon yhtyi nuoruuden viehkeys ja sulo ja\nihana, puhtaana heläjävä ääni, oli saanut tuekseen saksalaisen\ntähtikouluutuksen kehitetyn lausuntataidon.\n\nIda Aalbergin myöhemmällä iällä ei saksalaisen kouluutuksen ansioita\nhänen kehitykseensä nähden paljoakaan muisteltu. Tiedettiin mainita\nnimi: Marie Seebach, mutta siinä olikin melkein kaikki. Sensijaan\nmuisteltiin, yleisemmin niitä vaikutelmia, joita taiteilijattaren\nsanottiin saaneen Ranskan suurelta tähdeltä, Sarah Bernhardtilta.\n\nKesällä 1883 Ida Aalberg ensi kerran tutustui Sarah Bernhardtin\ntaiteeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg sai, vaikka erosikin Suomalaisesta teatterista, keväällä\n1883 pienen valtioavun ulkomaamatkaa varten. Hän suunnitteli\nesiintymistä Kööpenhaminassa, jonne Z. Topelius häntä lämpimästi\nsuosittelu Sarah Bernhardt vieraili näihin aikoihin Tukholmassa ja\nKööpenhaminassa, ja uskotulleen Bertha Forsmanille Ida Aalberg kertoo\nensi vaikutelmistaan seuraavalla tavalla:\n\n »Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla\n näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki,\n mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja\n teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen\n esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli.\n Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko\n ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä\n hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen\n näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti.\n Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli\n pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen,\n luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on\n kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle\n taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan.\n Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden,\n millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. _Hän on suuri.\n Hänellä on nerollisuutta_. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä.\n Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian.\n Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet\n ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi\n samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä\n tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille,\n jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin\n on hänen persoonansa ‒ ennenkuin hän sitä itse aavisti ‒ muuttunut\n kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt.\n Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille?\n Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman\n kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja;\n kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka\n voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän\n hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä\n vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen\n esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten\n kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin,\n kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen\n ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia,\n joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä,\n he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen\n levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen\n aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli\n kaunis, pitkä _täyteläinen_, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella\n olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi.\n Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla\n suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla\n suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija,\n suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen\n mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi\n minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»\n\nTämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän\noli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:\n\n »Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista\n sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii\n tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.\n\n Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen\n on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä\n oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.\n\n Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne\n minua kohtaan sellainen harvinaisuus.\n\n                                                  Teidän\n                                               Ida Aalberg.»\n\nHeinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen\nkanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki\nmiellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin\nepäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä\non pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä,\niloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa\nj.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on\nkuitenkin merkillisempiäkin tietoja:\n\n»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut\nhänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni\nvähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni\npersoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala,\nkuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen\nluonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan,\nkunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen\nvähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi\nseurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen,\nkaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu\npari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen\ntoisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle,\nmillainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio\nkaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä,\nettä olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin\nympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin\nvarovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden\nkanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin.\nKuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen\nkuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän\nolikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani,\ntunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole\nmitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia\nhänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista\nlujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti,\nhenkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista\ntavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15]\nloppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen».\nJos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui\nvoimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen\nhuonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania\non saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa,\ntyökykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua\nhänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka\nesiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta\nja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli.\nLuonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole\nmiehille kovinkaan mieluinen.\n\nEn muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de\nBridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on\n_kirjailija_. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä\nmaailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka\neivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin\nluona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan.\nVarsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n»\njälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman\nprimadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä\nhyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon\npuhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua\nväliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni,\nuteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja\nodotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen.\nJa minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman\ntunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on\njo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille,\nWormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko\nnäytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta,\njosta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin\nnäytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät\nminut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen\nylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan.\nHienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän\nseurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita,\nkuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin\nolen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät\ntyötä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja\nhe tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota\nyli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi\nhyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin\nhänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä,\nja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua\nkoko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin\n— tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän\nonnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi.\nOlinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —\n\nIda Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen\nranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan\non senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden\nkanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen\ntaitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä\nkirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä\nkirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa\njonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren\nnorjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16]\npyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana\nkangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa\noli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun\nloppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin\nteatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka\npääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla\nväritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata\nsuurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut\nsemmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa\nBertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun\nhän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun\nhän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään,\nkotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi,\noli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen\nnäyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä\nnäytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on\nrunollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa.\nResignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen\ntunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin\nei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie\nkotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun\nniin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki\nnuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui\nparemmalta kuljeskella ja olla yksin.» —\n\nIda Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän\nikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi\nottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli\nsangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan\nja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli\nsaanut ohjeekseen:\n\n    »Photographies, tu signeras» [valokuviin panet nimesi],\n\nteki ystävällisen merkinnän pieneen kuvaan.\n\nIda Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa\nja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi\nhänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta\ntaiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä\nviitoittamisesta.\n\nKotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan\njuorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani,\nmutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen\nluultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle\npaikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon\nja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti\nvaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan\nmelkein epätoivoiseksi:\n\n»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni\nelämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan\njoudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt\nsurkeaan kaulaani.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nParisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa\nIda Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat\njuhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet\nkoettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt,\nja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä\nkäyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena\nedistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille\nkannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut\nensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk\nTidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia.\nHän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia\nsuitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida\nAalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän\nantoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto,\nhänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta\nsovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa\ntakaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat\nsuomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.\n\nIda Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana\nSchillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:\n\n»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma\nmielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti\nnaisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois\nfois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa.\nAjankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman\nkuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua\nja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja\nsamentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa,\njonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy\nviattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa,\nettä nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein\nkuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla\nhän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta\nelämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi\npäätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti\nhän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma\nkatse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis\nkohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella\nnti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee\nMariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä\närsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä\nnti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku\non hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan,\njossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on\nkoonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret\ntapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja\nElisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu\nvapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen\nsaa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu\nnaisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken\ntämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea\nsemmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa\nvastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän\nesittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa;\nMaria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa,\nvaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta\nkohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin\njalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan\nkuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen\nvartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista\nvaikutusta kuin tässä.\n\nOn itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen\nnäyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa\nsillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä,\nkoska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan\ntoinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva\ntyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen\ntaiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka\nja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa\nhän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim.\nMaria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään;\nse, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa\nehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen\nkohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen\nnäyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa\nhänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään\nmetodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista\ntoistavat nti Aalbergia.» —\n\nAinakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida\nAalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.\n\nKevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon»\njohdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin\nSirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei\nole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:\n\n»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan\nharjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen,\nmaalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä\nvähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi\nsuomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon\nmestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia\nepisodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston\nkanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle\nneljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo\nvaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin\nhyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär\non ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan,\njoka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen\nhengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon\ntaiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta\nvoi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan\nvaruillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun\nnäkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan.\nKieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä\nluonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon\nsuuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei\nedes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»\n\nSamana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii\nalkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut\nauttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa\nhäneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus\nmuulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten\ntapahtuu loistava muutos:\n\n»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä\nehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on\nverrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi\nsanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja\nIbsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja\nvailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot\nballadit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa —\nikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien\nvanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja.\nOfelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on\nmetodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että\n\n    surun, murheen, tuskan, helvetinkin\n    hän tekee viehättävän viehkeäksi,\n\non nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen\nkuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti\nAalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua,\nnyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa\ntodistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita;\nkun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä\nmuodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy,\nrunoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä\nmukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku\nmukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»\n\nKevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä\nsuuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti\nhänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta\nvoimaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto\noli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään\nammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta\nnäyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta\nkäsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää\nsilmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan\nhänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana.\nNe näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen\nharvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että\ntohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi\nmahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori\nBergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa\nnäyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista\nohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön,\njota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa\npiirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon,\njolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja\nlausuttiin.\n\nOhjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi.\nEi ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä\nja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun\nsanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua\neri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon\nneuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.\n\nIda Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen\ntehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä\n»sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon\nkahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa\nheidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin\nkeksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka\noli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen,\nkaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle\nsuoneen.\n\nIda Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri\nkiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää\ntätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa\nteatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin\nsuureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut\ntuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä,\nhän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa\nhallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.\n\nJos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin\ntyön tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä.\nBergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä,\nkuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat.\nHeille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja\nnäyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen\nteatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia\nenemmän kuin ketään muuta.\n\nEivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei\nvanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja\narvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi\nuskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885\nhän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut\nyhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli\nkierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt\nvierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut,\nperiaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen\njohtajalta, vanhalta Fallesenilta.\n\nHerman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä,\nvaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä\nkirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m.\nseuraavaa:\n\n»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En\nmilloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä\nilmeni _vangin_ kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin.\nMutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto\n— huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan»,\nhän kirjoitti. »_Täällä on vain vankila_.»\n\nIda Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi\nloukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen\neräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut\nkotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia,\nvanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.\n\n\n\n\nVIII.\n\nNEUVONANTAJIA JA YSTÄVIÄ.\n\n\n»Nooran» jälkeen Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin\nkansallisen romantiikan edustajien kanssa. He olivat pääasiallisesti\nvanhoja miehiä. Hänellä oli setätuttavana Zacharias Topelius, jolta\nriitti loputtomasti neuvoja, lämmintä osanottoa ja kiitosta. Jo ennen\n»Regina v. Emmeritzin» esitystä runoilija oli ihastunut nuoreen\nnäyttelijättäreen ja kunnioittanut häntä seuraavalla runolla:\n\n    »Hur faller släpet och hur klär rosetten?\n    Hur sitter lifvet? Är han snörd, korsetten?\n    Är håret pudradt à la Pompadour?\n    Är ögonbrynet penslad fin natur?\n\n    Vet, Cendrillon, i kväll är bal hos kungen.\n    Nej, rör oss icke! Fy den svarta ungen!\n    Prins Hjertekläm skall börja valsen der;\n    Jag spår, att han i en af oss blir kär.\n\n    — Ack, vore jag en mygga der i salen!\n    — Du, Cendrillon, ha, ha, vill du till balen,\n    Barfota, sotig, ful ‒ ‒ i ett palats?\n    Nej, blif i askan du, det är din plats.\n\n    Och systrarna, de åkte bort i qvällen.\n    Den frusna Cendrillon satt qvar på hällen;\n    Kring skuldran föll de rika lockars våg,\n    Och med en stjernblick hon i askan såg.\n\n    Der låg en gnista, slocknande i härden.\n    — Du lilla gnista, glömd af hela verlden,\n    Hvar är den andedrägt, som, stark af hopp,\n    Skall tända dig till ljus och värme opp?\n\n    Då kom en fé, de glömdas fé, som spanar\n    Fördolda skatter, hvilka ingen anar,\n    Och hon fått makten, för sin kärleks skuld,\n    Att kläda allt hvad hon rör vid i guld.\n\n    Hon rörde med sitt trollspö den förskjutna.\n    Oanade behag, i ringhet slutna,\n    Uppväxte som en vår i bortglömd dal,\n    Så kläddes Cendrillon till kungens bal.\n\n    Hon trädde in, som höfvisk sed det bjuder,\n    I vårdad drägt, men utan smink och puder,\n    Med kammad lock, så morgonfrisk och glad,\n    Som vårens björk med dagg på späda blad.\n\n    Hon dansade med prinsen; han var fången.\n    Hon talade ett språk, nytt i salongen;\n    Det var som fågelsång i hemlandsskog,\n    Det kom från hjertat, och det hjertan tog.\n\n    De trötta systrarna, det lefnadsmätta,\n    Förslitna hofvet undrade med rätta\n    Hvar hon kom från, som på en kunglig bal\n    Lagt frisk natur i konstens ideal.\n\n    Men när hon dansat, sjungit och förtjusat,\n    Försvann hon, som den vind i skogen susat,\n    Och ingen skulle anat hennes bo,\n    Om hon ej tappat nyss sin ena sko.\n\n    Nu söker prinsen foten, måttet, maken\n    Till denna sko. Hvar fot klär nu sig naken,\n    De stolta systrar hugga af sin tå,\n    Men skon, men skon, den passar ej ändå!\n\n    Jag vet likväl en fot, som fyller måttet;\n    Jag sett hans spår, jag hört hans steg i slottet,\n    Men tyst, det är en hemlighet! Ja, ja,\n    Jag vet, att skon är märkt med I och A.\n\n    När prinsen finner denna fot, den rätta,\n    Skall kronan han på egarinnan sätta,\n    Och detta kungabarn, i kojan krönt,\n    Skall blifva ödmjukt ännu mer än skönt.\n\n    Den glömda gnistan, slocknad halft i härden,\n    Skall gå med glans och värme ut i världen\n    Och glädja alla, hvilkas andedrägt\n    Har denna flamma ur dess aska väckt.»[17]\n\nKun »Regina von Emmeritz» oli esitetty, ei runoilija — niin on Emil\nBergbom kertonut — tahtonut löytää sanoja, millä ylistää Ida Aalbergin\nsuoritusta. Topelius kirjoitti usein nuorelle näyttelijättärelle ja\ntoivoi tämän lähettävän vastaukseksi edes vähäisiä kirjeitä olostaan\nja elostaan. Ida Aalberg ei tähän aikaan vielä luottanut kykyynsä\nkynänkäyttäjänä. Jos oli kysymyksessä kirjoittaminen Topeliukselle\ntai paroni Nordenstamille, sai Frithiof Peranderin filosofinen ja\nkaunopuheinen käsi laatia ainakin joskus konseptin lähetettävään\nkirjeeseen.\n\nIda Aalbergin hyvä setä oli myöskin G.Z. Yrjö-Koskinen, jonka Lopella\nolevalla tilalla hän kävi vierailulla. Yrjö-Koskinen, niin romantikko\nkuin olikin, ei kuitenkaan katsellut Ida Aalbergia romanttisella\nihailulla — suomalaiset romantikot tutkivat mieluummin karhunpalvelusta\nKalevalassa kuin palvelivat naista, ja Yrjö-Koskinenkin nimenomaan\ntoteaa kirjeessään olevansa liian vanha Ida Aalbergin palvelijaksi.\nSensijaan senaattori antoi isällisiä neuvoja, kuinka talous olisi\njärjestettävä, kuinka paljon kuukaudessa pantava pankkiin, jotta Ida\nAalbergilla kymmenen vuoden päästä olisi lähes 20,000 Smk:n pääoma,\njolla sitten voisi elää riippumattomana.\n\nIda Aalbergin suosijoihin ja läheiseen ystäväpiiriin, kuului elämänsä\nloppuun asti vanha romantikko B.O. Schauman, »Bos» eli »Tähtikiikari»,\n»Hufvudstadsbladetin» arvostelija ja suuri taiteen, varsinkin\nkuvaamataiteiden harrastaja. Ylioppilastalon portailla nähtiin hänen\nusein kiikarillaan tähyilevän ohikulkevia naishenkilöltä, kun hän\nodotti Ida Aalbergin palaavan harjoituksesta Arkadiateatterista.\n\nIda Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär\nei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja\nhän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle,\nmutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä\nkiittäen »valon palveluksesta».\n\nVanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän\nFrithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu\nja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida\nAalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska\navioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo\nedellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen\nPeranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle\nnaiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli\ntunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin\nmissäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa\npuheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi\nrakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.\n\nFrithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän\nkuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta\nhänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi\nvarsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen\nkansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta\nKullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa»,\nosoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli\nmyöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan\nkielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin\npitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen\nelämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei\nvälittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen\nidealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan\nmaailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin\nkuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat\ntyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät\nPeranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin\nyhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen\nkuivuvan kesken.\n\nPerander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer\nPracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.]\nKuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä\ntyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes\nkaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.\n\nKun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan\nmääräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut,\noli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin\nsäilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista\nrakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden\nlemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan»\nterveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi\nrasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa\nkurkkuaan kipeäksi.\n\nOnnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa\nlienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin\nläheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen\nkirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä\nvastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän\noli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa\nkirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä\nkuin sinä».\n\nPerander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren\nnaisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi»,\nrakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala.\nHänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä\nsangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä.\nSama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen\nmaailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen\nlemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta\nkirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.\n\n »Hyvä Ida!\n\n Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä.\n Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen\n oleskellut.\n\n Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla.\n Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn\n kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja\n merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi\n Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois\n tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla\n yksi.\n\n Sinun kirjeesi oli niin rikas sisällyksestä, etten tällä kertaa\n ennätä vastata, niinkuin tulisi. Kun asuu bolag'issa saapi niin\n vähän rauhaista hetkeä yksinololle. Iloista oli lukea sinun\n kirjettäsi. Siitä näin, että olet paljon mietiskellyt. Nuo muutamat\n valtiopäivämiesvaalit, joihin viittaat» (j.n.e. politiikkaa y.m.).\n »Luullakseni matka on vaikuttanut edullisesti terveyteeni. Varsinkin\n Norjan tunturi-ilma oli hyvää lääkettä hermoilleni. Saa nähdä koska\n minä saan tavata sinua. Oietkoon jo Tampereella? Missä Elokuun kuutamo\n viehättää sinua? Sinä olet, kuten näen, ollut altis sen kauneuden\n vaikutuksille. Näyttää kuin olisit ruvennut luontoa ja sen ihanuutta\n entistä enemmän rakastamaan ja mielesi syvyyteen painamaan. Kaunis\n on kuvauksesi syksyisen eli syksyyn kallistuvan luonnon laadusta. Se\n on todellakin äiti, joka on monta muretta nähnyt, vaan ei kuitenkaan\n vielä ole huolista riutunut. Hän vaan ajattelee ja pitää huolta kuinka\n elämä muille kävisi turvalliseksi.\n\n Nyt hyvästi, Ida raiska! Voi hyvin eläkä liioin rasita voimiasi\n näyttämön puuhissa.\n\n                                            Frithiof»\n\nYlioppilaille pitämissään puheissa — Perander toimi\nHämäläis-Osakunnassa sekä kuraattorina että inspehtorina — hän kehoitti\nnuorisoa asettamaan elämän päämaalin korkealle. Vedoten vanhaan\ntarinaan Hymetton mehiläisistä, joilta ymmärtämätön omistaja oli\nleikannut siivet, hän puhui opiskelevalle nuorisolle:\n\n»Hengellä on lentovoimansa, ja minä kehoitan teitä käyttämään tätä\nvoimaa. Harrastakaa itse, lentäkää korkealle Hymetton vuorelle!\nKoettakaa omin voimin pysyä korkealla Jumalan ilmoissa! Sillä lailla\nparhaiten palvelette isänmaata.\n\nIda Aalbergin tunnuslauseita olivat näihin aikoihin: »Excelsior!» ja\n»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben.» [Sydän olkoon\npuhdas, mieli ylevä, pyrkimys lepäämätön!] Voitaneen pitää varmana,\nettä nuori näyttelijätär julisti noita sanoja vakavan kasvattajan\nFrithiof Peranderin ansiosta. Perander ei ollut vain hänen ystävänsä\nja harras ihailijansa, hän oli myöskin hänen koulumestarinsa. »Ida\nraiska», kuten Perander joskus suvaitsee häntä nimittää, ei läheisessä\nseurustelussa ollut voinut salata opillisia puutteitaan. Peranderin\nmielestä piti jokaisen, ken halusi käydä sivistyneestä, tuntea latinan\nkieltä ja olla perehtynyt filosofiaan. Voidakseen »lentää korkealle»\nja tullakseen todella suureksi hengen maailmassa olisi Ida Aalbergin\npitänyt opiskella klassillista kirjallisuutta ja tutkia Saksan\nspekulatiivisia filosofeja. Ulkomaamatkallaan 1883—1884 Suomalaisen\nteatterin primadonna eräälle ystävättärelle kirjoittamassaan kirjeessä\nkertookin lukevansa saksalaisten ajattelijain teoksia. Se oli jotain\nse! Ida Aalberg, jonka loogillinen kyky tuohon aikaan vielä oli\nniin heikko, että lauseet hänen kirjoittamissaan kirjeissä pahasti\nonnahtelevat — hän tutustumassa Hegeliin! Vanha ystävä oli varmaan\nantanut hänelle liian vaikean tehtävän.\n\nVaikkakaan Perander ei voinut tehdä Ida Aalbergista filosofia eikä\nantiikin harrastelijaa, kuten olisi halunnut, on varmaa, että hänen\nopetuksensa ei jäänyt tehottomaksi. Oppilas ei ehkä teoreettisesti\nvoinut sulattaa opettajansa taivaita tavoittelevaa ja optimistista\nfilosofiaa, mutta häneen vaikutti tämän aatteellisuus ja vakavuus\nsinänsä. Todennäköisesti on kysymys juuri Peranderista, kun Ida Aalberg\nhelmikuussa 1883 Bertha Forsmanille kirjoittaa:\n\n »Tiedättekö, kuinka onnellinen olenkaan tänään. Tunnen suuren halun\n astua esille ja ruveta vastustamaan koko pessimististä suuntaa.\n Olen tänään nähnyt ja kokenut, että ihanteellisuutta, puhtautta ja\n korkeutta vielä on ihmisissä, vaikka ne ovatkin niin äärettömän\n harvinaisia. Kun ajattelee, että maan päällä on yksikin henkilö,\n jolla on ollut kykyä säilyttää sielussaan jumalallista, niin tekee\n sovinnon ihmiskunnan kanssa ja kohottaa lippunsa vielä korkeammalle!\n Olen tänään nähnyt eräässä henkilössä piirteitä, joita tähän asti\n olen pitänyt yli-inhimillisinä, niin puhtaita, niin ihanteellisia.\n Notkistan polveani. Uskoni hyvään on uudistunut. Toivoisin, että\n kaikki tietäisivät, mitä minä tiedän, silloin heistä tuntuisi\n helpommalta elää.» —\n\nSe aatteellisuus ja ihanteellisuus, joka Ida Aalbergissa — niin\nhetkellinen ja impulsiivinen taiteilijaluonne kuin olikin — usein\nmyöhemminkin ilmenee, on ehkä suurimmaksi osaksi Frithiof Peranderin\ntyötä.\n\n1880-luku on realismin vuosikymmen. Vanha polvi aatteineen,\nJumaloineen, rakkauksineen kansaan ja kotimaan luonnon ihailemisineen\nsaa vastustajakseen nuoren polven. Ida Aalberg oli nuorison lemmikki\nja otti siltäkin taholta vastaan vaikutteita. Suomenkielisten nuorten\ntaholla radikaalisuus kyllä ilmeni vain entistä kiihkeämpänä kieli-\nja kansallisuusintoiluna. Jo vuosikymmenen alussa nousi »K.P.T.»\nLauri Kivekkään johdolla vaatimaan suomen kielelle isäntävaltaa\nsuomalaisten omassa maassa. Enemmän kuin tämä aatteellisuus, joka\n1881 Norjan matkalla kylläkin ilmenee Ida Aalbergissa, lienevät\nhänelle seuraavina vuosina merkinneet ruotsinkielisten taholta\nsaadut vaikutteet. Se »eurooppalaisuus», jota Werner Söderhjelm ja\nHjalmar Neiglick edustivat, sai kiitollisen kuulijan Ida Aalbergista.\n»Eurooppalaisuus»-aatteen valossa Ida Aalbergin luopuminen\nSuomalaisesta teatterista ei ollut itsekäs teko eikä tarkoittanut oman\nkunnianhimon tyydyttämistä, vaan oli täysin kiitettävä tahdon ilmaus.\n\nKun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen\nTukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan,\nsai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa\nhenkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa\n1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:\n\n                                                  »Jollas 1/VI 85.\n\n Hyvä Neiti,\n\n Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan\n à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen\n oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä\n Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä\n tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.\n\n Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan\n ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään\n ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut\n artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten,\n kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä\n muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan\n yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä\n posti se lie ollut — vuoksi.\n\n Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne,\n parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita\n aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään,\n olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään\n elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini\n ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on\n luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä\n Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin,\n joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne\n Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys —\n ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä»,\n niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi\n noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti\n myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole\n voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa\n annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen _tahtonut_,\n että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne\n artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa,\n mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon —\n niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole\n aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin\n reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta,\n niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka\n suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän\n havumetsissämme.\n\n Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että\n Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia\n vaikutelmiani.\n\n Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa\n minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille\n ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten\n jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin\n tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän\n ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne\n ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea,\n kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi\n ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä\n syytän juuri meidän kansallista _maaperäämme_ siitä, että täällä\n Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma,\n kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa,\n se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi\n kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen\n vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja\n pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des\n infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.\n\n Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan\n olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta\n olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on\n tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka\n yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai\n nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja\n kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja\n tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin\n ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä\n »Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista\n tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu\n hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen\n kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja\n koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa\n Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla\n ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin\n muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on\n tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei\n merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti\n hyvää.\n\n Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni\n Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa,\n mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja,\n jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää\n olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla\n kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi\n käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole\n tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt,\n sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen\n saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka\n loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini\n lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».\n\n Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria.\n Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni\n ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun\n katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta\n ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä _ei saa_ painaa, voitteko\n ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle\n sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni\n semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut\n yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin\n viholliselle aseet käteen, ja näettekös, _senvuoksi_ oli parempi,\n että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä\n myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen\n artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi,\n hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu\n suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin\n vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu\n ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan\n tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui,\n että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan\n totta ‒ ‒\n\n Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa.\n Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin\n koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää\n tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen\n pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.\n\n Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä\n pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte\n Adrienne Lecouvreurinä. _Se_ olisi hauskaa. Koska en milloinkaan\n ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti\n huomautukseni suullisesti. _Erikoisesti_ pyytäisin Teitä Adriennena\n paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte\n silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah\n Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt\n Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne.\n Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun\n olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen.\n Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän\n Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa,\n esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein\n huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä\n Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta\n suorasanaista, minä ainakin olen suora.\n\n Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla\n tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän\n keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia\n on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja\n Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla\n täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja\n seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»\n\nPerander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi\ntavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle\nSuomalaisesta teatterista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla\nniiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen\nhenkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten\npersoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen\nmestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän\nmaailman viisaiden suusta.\n\nSuuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten\njoukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen\nmielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa\nedustajiin.\n\nJo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan\njumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain\ntytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin\ntytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret\ntytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin\nvalloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei\nkukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.\n\nMinna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi\nodotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella\nhänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista.\nSiitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen»,\ntotesi Minna Canth omana mielipiteenään.\n\nEmilie Bergbom ei koskaan saavuttanut lämmintä sijaa Ida Aalbergin\nsydämessä.\n\nIda Aalberg solmi kuitenkin nuoruutensa päivinä useita\nystävyysliittoja. Vain jokin niistä kesti pitkiä aikoja. Hänellä,\nenempää kuin Henrik Ibsenillä, ei tuntunut olevan aikaa eikä\nhalua hellän ystävyyden asettamien velvollisuuksien täyttämiseen.\nSitä »erikoista», mitä Ida Aalberg on sanonut naistuttaviltaan\nvaativansa, hän löysi milloin Hanna Snellmanissa, suuren Snellmanin\ntaidetta-harrastavassa tyttäressä, milloin Tony Sahlbergissa, milloin\nLovisa Uimosessa, milloin jossain muussa. Ellen Nervander tuli Ida\nAalbergin hyväksi ystäväksi ja uskotuksi 1884 Bangin esitelmän\njälkeen, jota kuulemasta palattuaan näyttelijätär kiihoittuneessa\ntilassa heittäytyi neiti Nervanderin syliin. Suhde Bertha Forsmaniin,\nViipurin hovioikeuden presidentin tyttäreen, oli se, jota Ida Aalberg\nsuurimmalla huolella tuntuu hoitaneen ja vaalineen aina elämänsä\nloppuun asti.\n\nJo aivan ensimmäisinä teatterivuosinaan Ida Aalberg oli tutustunut\nhelsinkiläiseen muotikaupan omistajaan Maria Grapeen, joka\nsuosi laulajia ja näyttelijöitä ja jonka ylin ystävä oli Hedvig\nRaa-Winterhjelm. Maria Grape oli kiihkeä ja tulinen pohjalainen,\nhillitön rakkaudessaan ja hillitön vihassaan. Kerrotaan, että hän, kun\nIda Aalbergin tähti alkoi kohota, oli etunenässä järjestämässä tälle\nserenadeja ja juhlia. Siihen aikaan Ida Aalberg oli Maria Grapelle\n»kullannuppu» ja rakkauden osoituksilla ei ollut määrää eikä rajaa.\nYstävyytensä aikoina Maria Grape kirjoitti seuraavaan tapaan:\n\n »Kulta!\n\n _Sulje ovet_, sammuta lamppu!\n\n Tuhansia terveisiä monilta _ihailijattarilta!_ »Naismaalari» itki!!!\n Sinun voittosi! Aukasin sähkösanoman peläten, että siinä olisi jotain\n ikävää, hurraa! uusi triumfi sille, joka tänä iltana sai vastaanottaa\n ensimmäisen suomalaisessa maaperässämme kasvaneen laakerin! Onneksi\n olkoon! Jumala siunatkoon minun omaa Idaani!\n\n Kaikissa kohtaloissa sinun\n\n                                        Mariasi.»\n\nKun Ida Aalberg 1880 oli Saksassa ja Unkarissa, oli Maria Grape,\nkuten sanottu, hänen pankkiirinaan. Siihen aikaan ei vielä tiedetty,\nettä Grapen ennen niin hyvä liike oli Turkin sodan jälkeen luisumassa\nalaspäin, ja Maria Grapen kirjoittamista kirjeistä voidaan päättää,\nettä hänellä oli vaikeuksia lähettäessään rahamääriä niistä varoista,\njotka Ida Aalberg olin hänen haltuunsa uskonut. 1881 Maria Grape kävi\nNorjassa Winterhjelmien luona, ja hänen läsnäollessaan Ida Aalberg\nja Hedvig Winterhjelm suunnittelivat yhteistä kiertuetta Suomeen\nja sopivat, että sellainen tehtäisiin. Heti Maria Grapen Suomeen\npalattua hän saa Ida Aalbergilta kirjeen, jossa tämä moitti häntä\nhuhujen levittämisestä ja toisten asioihin sekaantumisesta. »Olen\nvain puhunut totuutta, kertonut, että lääkäri on käskenyt sinua\nvaikenemaan, en ole puhunut mitään pahaa», vastaa Maria Grape ja vetoaa\nvanhaan palvelusintoonsa. Juuri näihin aikoihin Maria Grapen liike\nteki vararikon. Hänellä oli vielä hallussaan Ida Aalbergin rahoja 700\nmarkkaa, ja Ida Aalberg, ihmeissään siitä, ettei Maria Grape, vaikka\nhe vastikään olivat tavanneet, ollut mitään puhunut odotettavasta\nsurkeudesta, tiedusteli rahojensa kohtaloa erään yhteisen tuttavan\nvälityksellä. Tästä toimenpiteestä Maria Grape oli hyvin pahastunut,\nhän selitti Ida Aalbergin rahojen kyllä olevan turvassa ja sanoi\nmaksavansa ne milloin tahansa. Välit menivät lopullisesti rikki\nIda Aalbergin palattua Suomeen. Rouva Winterhjelm oli tiedustellut\nMaria Grapen tilaa Ida Aalbergilta, ja tämä oli antanut epäedullisia\nselostuksia. Tosiasia olikin, että Maria Grape näihin aikoihin etsi\npikarista lohdutusta intohimoiselle mielelleen.\n\nToukokuussa 1882 Hedvig Winterhjelm lähetti Ida Aalbergille kirjeen,\njoka koskettelee sekä heidän yhdessä suunnittelemaansa kiertuetta että\nMaria Grapen asiaa. Se on suomeksi kirjoitettu ja kuuluu:\n\n »Ida kulta!\n\n Kiitos kirjeestäsi sekä lupauksestasi tekemään mitä sinä taidat minun\n hyödykseni. Vaan kyllä ymmärrät itse että nyt on jo myöhään saamaan\n jotain toimeen täksi kesäksi. Minä käsitän ettet tahdo väsyttää\n itseäsi näyttelemällä kesällä, kun sinä et ole oikein terve ja kun\n luultavasti aiot lähteä syksyllä Unkariin. Olisin ollut kiitollinen\n jos olisin saanut tietää päätöksesi aikaisemmin, vaan ei auta puhua\n enää siitä.\n\n Mitä sinun kirjeeseesi 21:stä p. Huhtikuusta tulee, se on sekä\n hämmästyttänyt että syvästi loukannut minua. Ymmärsinhän ennen\n ettet pitänyt minusta niinkuin oikea ystävä pitää ystävästään, ja\n sitä en koskaan ole vaatinut, vaan luulin varmaan sinulla olevan\n ystävällisiä tunteita minua kohtaan, niinkuin minulla aina on ollut\n sinua kohtaan. Luulin sitä paitsi sinun luottaneen kunnollisuuteeni ja\n rehellisyyteeni, niinkuin minä tein sinuun. Käännyin sinuun saadakseni\n tietää _totuuden_ ennenkuin tuomitsisin Marian käytöksen, käännyin\n sinuun siitä syystä, että uskoin niin varmaan sinun ei epuuttaneen\n Marian ja sinun ystävyyttänne ilman varsinaista, tärkeätä syytä.\n Luulin sinun ymmärtäneen, etten kysynyt uteliaisuudesta, sekä myös\n etten voinut kääntyä Marian puoleen, sen vuoksi etten silloin olisi\n saanut tietää vilpitöntä totuutta. Muistinpa minun sanoneen sinulle\n täällä ollessasi, että minusta Maria ei enää ollut sama ihminen,\n kun hän kerran oli. Sentähden en tohtinut luottaa häneen, vaan en\n tahtonut tuomita häntä ilman varmoja todistuksia. Minä olen muka niin\n vanhanaikainen, että olen kiitollinen; en voi unhottaa että hän on\n ollut hyvää minua kohtaan ja että hän on pitänyt minusta innokkaasti.\n Vaan minkälaiset hyvänsä minun tunteeni häntä kohtaan olivat,\n mun täytyi epuuttaa ystävyytemme, jos hän oli käyttänyt itsensä\n alentavaisesti. Sen luulin sinun ymmärtävän ja sentähden käännyin\n sinuun luottamuksella. Uskoin myöskin, että kerran sinä olit pitänyt\n Mariaa _ystävänäsi;_ kirjeestäsi näen että sinä olet katsonut sekä\n Marian että minut vain _tutuiksi_. Noh, minä olen tehnyt niin monta\n katkeraa kokemusta Suomessa, että kyllä Jumalan avulla voin kantaa\n vielä senkin.\n\n Suloista kesää sinulle toivoo\n\n                                    Hedvig Winter-Hjelm.»\n\nKun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria\nGrapelta seuraavan kirjeen:\n\n »Suurenmoinen Taiteilija!\n\n Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja\n täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! ‒ ‒ ‒\n\n Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa,\n sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882\n asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas\n kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen\n suuruuteensa.\n\n Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon\n sanoa Teille muutamia _totuuden_ sanoja, sanoja, joita _ihailijat_\n ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään\n joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään\n taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille\n siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan\n ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan\n »mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen\n leipäkin.\n\n »_Huii_» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt\n taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään\n uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta\n keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa:\n Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi\n saatu olemattomaksi kaikki _aikaisempi_ ja vapauduttu velvoituksesta\n ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana,\n _ensin_ piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? _sitten_ piti\n häneltä viedä _kaikki_ kansalaisluottamus — ja _lopuksi_ — se on\n _pirullisuuden huippu_ hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena,\n _sydänystävä_, joka oli _nero, todella suuri ihminen_!! (Oi, Hedvig,\n kuinka syvästi _meitä_ molempia _silloin_ loukattiin tietää vain\n Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä\n päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden\n että neiti Aalberg on _kurja_ raukka, joka petti Hedvigille antamansa\n lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut\n poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia\n Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja\n omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena\n minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain\n tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy\n tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia\n kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä\n olin tehnyt? _Kymmenen_ minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa,\n jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä\n ja päällystakki yllä — siinä _kaikki!_ Mutta tarkastetaanpa erästä\n toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti\n käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs\n Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa\n tuntikausia suljettujen ovien takana? _Kuka, kysyn minä_?! Te\n Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte\n karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi\n _meistä kahdesta_ on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän\n kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä\n synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi,\n Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää\n minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä\n keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte\n minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan\n laivaan, koska »_Kullannuppu_» oli kavalasti suunnitellut tuhoni\n — mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun\n kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne.\n Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä\n 1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te\n ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena\n kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa\n itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat\n sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle,\n mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä\n hyväksi _kaiken_, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala,\n sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja\n tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen\n asti kunnes seisomme _jumalan tuomioistuimen_ edessä! Ymmärrän, että\n nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan\n pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta\n vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa\n ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla,\n mikä on sielussani.\n\n Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja\n kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös\n oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta\n rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne\n vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota\n toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä,\n vaikka polkisin nuo kaikki _jalkojeni alle_, kunhan vaan _minä\n pääsen eteenpäin_. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah,\n millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne\n perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että\n koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne!\n »Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi\n olisit kuullut tuon _mustan valheen_, niin sinun tomusi haudassa\n vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin\n jumalallisen neron _naamion! —_\n\n — Minä sanon, että koston päivä vielä koittaa, mutta minä tahdon, että\n Teidän syntiluettelonne tulee täyteen ja Muistelmissani tai omassa\n elämäkerrassani ei ketään unohdeta, sen vakuuttaa Teille syvästi\n loukattu\n\n                                          _M. Grape_.»\n\nYlläoleva kirje on kirjoitettu punertavalle paperille, semmoiselle,\njota nuoret rakastavaiset käyttävät lemmenkirjeissään. Maria Grapelta\nei suinkaan puuttunut »erikoisuutta».\n\nIda Aalberg ja Maria Grape eivät koskaan päässeet sovintoon. Edellinen\nuskoi Winterhjelmien olleen »Marian viimeisen nerontuotteen» takana.\n\nKun Maria Grapelle, joka vanhuudessaan asui Ähtärin pitäjässä,\nmyöhemmin koottiin rahallista avustusta, Ida Aalberg lahjoitti\nsuurehkon summan, mutta pyysi, ettei hänen nimeänsä mainittaisi\nantajien joukossa. Hän kai arvasi, ettei Grape, niin suuressa\npuutteessa kuin elikin, olisi ottanut vastaan lahjaa häneltä.\n\n\n\n\nIX.\n\nENSIMMÄINEN »EUROOPPALAISTUMIS»-YRITYS. KÖÖPENHAMINASSA 1885—1887.\n\n\nKun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen\nvanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan\n»Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius,\noli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan\nluottaen hyvään tähteensä.»\n\nVaikka hänellä oli sellaisia neuvonantajia kuin Hjalmar Neiglick ja\nHerman Bang, lähti hän Suomesta tunnesyistä eikä kylmän ja viisaan\nharkinnan jälkeen. Kirjeissään hän syyttää kotimaansa oloja ja ihmisiä,\nhän tukehtuu täällä vallitsevaan ahtauteen, hänet on pakotettu asumaan\nhotellissa. Hänellä ei ole vähintäkään tietoa, mihin hän ulkomailla\nasettuisi taidettaan harjoittamaan. Hän lähti suinpäin, suurellisen ja\nmielettömän vaiston ohjaamana.\n\nTämä Ida Aalbergin lähtö koitui kuitenkin hänelle voitoksi, joskaan ei\nsellaiseksi kuin hän ehkä itse olisi halunnut. Vaikka hän ponnisteli\nvarsin vääjäämättömästi saavuttaakseen itselleen ulkomailla suuren\ntaiteilijan nimen, ei voi katsoa hänen siinä onnistuneen. Matka\nmuodostui hänelle, ankarassa katsannossa, pikemmin monipuoliseksi\nopintomatkaksi kuin suureksi valloitusretkeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaisen teatterin historian lehdillä loistaa sangen kirkkaana\nIda Aalbergin menestys Tukholmassa keväällä 1885, jolloin hän\nsuomenkielellä näytteli Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliaa,\nvastanäyttelijänään, Hamletin osan esittäjänä, kuuluisa italialainen\nErnesto Rossi. Se oli melkein samanlainen sensatsioni ja triumfi kuin\noli ollut Unkarissa 1880. Ainoa näytäntö, jossa Ida Aalberg Tukholmassa\nsai esiintyä, muodostaa kokonaisen draaman hyvine ja pahoine henkineen,\njuonitteluineen ja lopullisine voittoineen. Ellen Nervanderille\nlähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sentään itsekin tyytyy niukkaan\nkuvaukseen:\n\n »Oma Ellen!\n\n Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen\n olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä\n lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat\n suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon\n minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla\n panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön\n jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä\n minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle\n taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena\n — hän itse jo vähitellen saa lopettaa. Kuljen kuin unessa. Kuinka\n onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. —\n Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys.\n\n                                        Sinun pieni\n                                        _Ofeliasi_.»\n\nEttä Ida Aalberg uhkapelissään todella voitti panoksensa, näkee\nsanomalehtiarvostelujen sangen suuresta suopeudesta. Ludwig\nJosephson, Tukholman Uuden teatterin johtaja, joka jo 1880 oli\nMünchenissä tutustunut suomalaiseen näyttelijättäreen — hän oli ollut\nmukana Ibsenin päivällisillä — tämän »Hamlet» esityksen jälkeen\npyytämällä pyytää Ida Aalbergia oman teatterinsa jäseneksi. Tie\nRuotsin pääkaupunkiin on nyt auki, hän kirjoittaa. Ei ole syytä\npelätä edes Suomen murretta, Josephson lupaa itse auttaa kielessä.\n»Me tarvitsemme Ruotsissa Teidän avustustanne: Teillä on kaikki ne\nnäyttelijäominaisuudet, jotka meidän näyttelijättäriltämme puuttuvat;\nme kaipaamme suurta näyttelijätärtä — ja Teistä minä toivon sellaista.»\nHän lupaa Ida Aalbergille hyviä osia: Gretchenin, Jane Eyren, Julian\nja, mahdollisesti, Homsantuun (»Hoppetossa») osat. — Ennen Tukholman\nOfelia-tulkintaa Josephson ei ollut ollut halukas suostumaan Ida\nAalbergin pyyntöön päästä Uuden teatterin jäseneksi.\n\nErnesto Rossista Ida Aalberg Tukholmassa sai itselleen hartaan\nystävän ja suosijan. Vanha näyttelijä puhui hänelle vakavasti suuren\ntaiteen tien vaikeudesta ja neuvoi häntä sanoilla: »Soyez sage, olkaa\nviisas. Tullakseen suureksi taiteilijaksi ihmisen tulee pitää itsensä\nkurissa. Menneisyys sitoo ja ehkäisee taiteilijaa, jonka tulisi olla\naina vapaa.» Näin puhui Rossi, ja hänen sanojaan Ida Aalberg muisteli\nlämpimin mielin vielä elämänsä viimeisenä kesänä.\n\nJo ennenkuin Josephson teki tarjouksensa, Ida Aalberg oli lisännyt\nmainettaan Skandinaviassa esiintymällä Ibsenin kotimaassa\nNoorana. Kristianiassa hän ensimmäistä kertaa elämässään näytteli\nruotsinkielellä ja kertoo yrityksestään Ellen Nervanderille:\n\n »Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei\n ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja\n kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva\n Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se\n nyt 45 kerran ja _yleisö oli hyvin innostunutta_. Björn Björnsonista\n pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan\n isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä\n Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. —\n Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa\n Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona\n nyt asun.»\n\nKristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei\nole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:\n\n»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän\nkuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista\nosista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen\ntaitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli\nylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan\nollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen\npyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli\npannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.\n\nTanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili\nKristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden\nNooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin\nhän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä\npetetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.\n\nNti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö,\njoka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään\nja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon\nvähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää\nvarsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei\ntiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi\nolla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä\nvihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten\nnäyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen\nnäyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena\njättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan\nmiehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan,\njoka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta.\nHänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen\nnerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi,\nniissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat\nriittämättömät.\n\nKohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin\nkielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti\ntätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti\nOfelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista»\nsuomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä,\nihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen\nkohtien herkkää suoritusta.»\n\nKööpenhaminasta Ida Aalberg kirjoittaa Ellen Nervanderille:\n\n »Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut\n kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa,\n minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa\n kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois\n kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen,\n matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä\n kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi\n noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun\n veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää\n matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään\n ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen\n suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle\n ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa\n tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan\n ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime\n vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli\n jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta\n naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin\n päässyt —; ilman _ainoatakaan_ suositusta, sillä minä halveksin,\n halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin _omin_\n voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo\n Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään\n kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua,\n kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan\n jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa,\n olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa\n asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo _koskaan, koskaan_\n alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan\n puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen\n sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli\n siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa\n ei lain mukaan kukaan _yksityinen_ vierasmaalainen saa esiintyä,\n mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi\n minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan\n sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja,\n kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he\n olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut\n minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen\n innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta\n tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston\n ruumissaattoa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei\nAdriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa\nsopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».\n\nHerman Bang kirjoitti »Tilskuerenissa» esityksen johdosta m.m.:\n\n»Ida Aalberg jätti taiteensa energialla tanskalaiset kilpailijattarensa\nkauas jälkeensä. Tämä nainen, joka ei ole vailla virheitä, tietää erään\nsalaisuuden — salaisuuden, miten meitä on hallittava. Hän pakottaa\nmeidät puolelleen silloinkin, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä.\nKatseemme kohdistuu lopultakin vain hänen kasvoihinsa ja korvamme\nkaipaa lakkaamatta hänen äänellään lausuttuja sanoja.\n\nRuhtinatar Zilahina hän vaikutti enimmän taiteensa ylhäisellä ryhdillä\nja sen suurella ilmeellä. Juuri sillä hän löi rva Oda Nielsenin\nmaahan. Kun hän kutsui Michelin tilille, hän vaikutti pidätetyllä,\nhallitulla, suorastaan fyysillisellä voimallaan, joka sai meidät\nvapisemaan Michelin tavoin. Ja kun purkaukset tulivat, kannatti\nniitä voitollisesti tuo notkea ruumis. Tässä hän voitti rva Betty\nHenningsin vähäverisen rakenteen, joka suurissa kohtauksissa aina vie\nhengästymiseen.\n\nJa molemmat vertailut meikäläisiin primadonniin antoivat tulokseksi\ntämän voitosta ylpeän kuvan Ida Aalbergista: Ruhtinatar Zilah,\nvoimakas, joka hermo, joka lihas jännittyneenä, heiluttelee piiskaa\nMichel Meukon hartioiden yläpuolella.»\n\nMarsan osan suoritusta »Ruhtinas Zilahissa» kuvaa tukholmalainen »Nya\nDagligt Allehanda»:\n\n»Neiti Ida Aalbergin esiintyminen Casinossa viime tiistaina oli\ntodellinen triumfi. Näyteltiin »Ruhtinas Zilah» — sen niminen on Jules\nClaretien romaani ja draama — melodraamallinen historia, jonka rinnalla\nsemmoinen tehdastuote kuin »Herra Derblayn avioliitto» on mestariteos.\n\nNeiti Aalberg ei valloittanut yleisöä heti. Hän oli soma, mutta\nei tarpeeksi soma, sanottiin, kun hän ensi näytöksessä käveli ja\nkeskusteli. Hän puhui ruotsia, t.s. sanoi ruotsalaisia sanoja\nsuomalaiseen tapaan korostaen. Kööpenhaminalaiset nyt kylläkään\neivät ole kovin tarkkoja Tukholman murteeseen nähden, mutta tämä\nHämeenlinnan kieli tuntui sentään kovin pahalta. Sitäpaitsi sitä oli\nvaikea ymmärtää. Mutta seuraavien näytöksien kiihkeissä kohtauksissa\nneiti Aalberg kohosi. Kieli unohtui ilmeen vuoksi, ymmärrettiin, ja\ntunnettiin, tunnettiin — —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhailtiin hänen voimaansa, sisäisten kohtien syvyyttä, intohimon\nsuuruutta. Havaittiin mahtava luonne, mutta samalla erinomainen,\nhallitseva taide. Ei mitään viileyttä, ei raakuutta eikä liioittelua\n»naturalismissa».\n\nJa puheenparsi unohtui, koska itse ääni on äärettömän suloinen ja\nhurmaava, vaikkakin hyvin voimakas. Mimiikki oli yhtä suurenmoinen,\nsen muodosti ilmeikäs suu ja ihmeelliset silmät, joiden väri vaihtuu\nvaaleasta tummaan aina tunnelman ja paatoksen mukaan.\n\nNeiti Aalberg on _une grande tragedienne_ [suuri traagillinen\nnäyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan\njalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»\n\n»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä\nhengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen\nnäytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät\nalastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen.\nYleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on\nunohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin\nmuodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin\njuhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia\nesiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan\nhän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa.\nLopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon\nhän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo\nennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa»,\njossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian\nvoimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen,\njoka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään\nhartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun\nPer kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta\nsanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen\nhän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun\n»Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa»\nja Feuillet'n »Sfinksissä».\n\nToukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa.\nHän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin\n»Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian\nmielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun\ntulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta\nmerkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi,\ndeklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään\nesitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti\ntäydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida\nAalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle\nnäyttämölle.\n\nDagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887\nvoivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia\nhän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin\nja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri\noli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden\nkappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta\nIda Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin\noppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden\nparantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä\nHelsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen\nmenestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä\ntuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli\nja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa\nvilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei\nenää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti\nsanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto\nBorchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat\nväsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat\ntoivottoman suuret.»\n\nDagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan\nohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä\n1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia\nluomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys\nIda Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo\nBergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.\n\nSardoun »Odetten» esityksestä Edvard Brandes kirjoitti »Politikenissa»:\n\n»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin\nkäsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa\nolosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen\nhallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären\non mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia\ntaiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia\nvaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä,\nsopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan\najatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä\nkohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta\nja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta\nkuvaavan äänivivahduksen!\n\nMutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman\npainon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa\nsiitä, kun hän ensi kertaa esiintyi _tanskaksi_ näytelmässä »Naisen\nrangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja\nsattuvasti.\n\nItse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa\non sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille\ntehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan\nonnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän\nloukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä;\nkun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta.\nKeikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä\nkadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy\nverhottuna hienoon neitsyen huntuun.\n\nNti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin\nvaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin\nhuikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen\nloppukohtaus varsin oivallinen.\n\nSiinä molemmat aviorikkojat tapaavat toisensa monivuotisen eron\njälkeen. Siinä näytti nti Aalberg hyvin hienosti niitä vaihtelevia\nmielenliikutuksia, joita Odette osoittaa kiukkuisesta katkeruudesta\njäykkään raivoon saakka. Se oli selvää, voimakasta ja jaloa\nnäyttelemistä ilman teeskentelyä ja joutavuutta.\n\nNiinpä nti Aalberg neljännessä näytöksessä myöskin karttoi liiallista\nitkuisuutta kohtauksessa äidin ja tyttären välillä. Hän näytteli\ntasaisesti ja luonnollisesti sitä lumoavaa rakkautta, joka Odetten\nsielussa herää. Ja kun hän lähtee pois ja tyttären kysymykseen,\nkoska he taas tapaavat, vastaa: »Ei täällä, kenties muualla», ei nti\nA. huonojen näyttelijäin tavalla kääntänyt silmiänsä taivaaseen:\nainoastaan kuolon surullisuuden noissa sanoissa antoi hän uudestaan\nkaikua.»\n\nSamassa »Politiken» lehdessä on toinenkin arvostelu, jonka alla on nimi\n»Per Anden» ja jossa Ida Aalbergista lausutaan:\n\n»Odetten näytteleminen eilen illalla oli kaunis voitto nti\nAalbergille. Yleisö huusi hänet esiin joka näytöksen jälkeen. Elleivät\nkööpenhaminalaiset nykyisin olisi niin epäluotettavia teatteriasioissa,\nvoisi ennustaa tuolle ei aivan tuntemattomalle kappaleelle koko sarjan\nnäytäntöjä sen uudessa fennomaanisessa esitysmuodossa.\n\nJättiläisruusuvihkon, vähintään 3 jalkaa läpimitaten, nti Aalberg sai\nmaanmiehiltään, ja leveihin suomenvärisiin nauhoihin oli painettu\ntällainen salaperäinen kirjoitus: »Tervehdys Suomenmaalta.»\n\nIda Aalbergilla ei, kuten Kaarola Avellan on hänestä sanonut, ollut\nkieliopillista älyä. Mutta hänellä ei ollut myöskään hyvää kielikorvaa,\nhän ei ollut niitä naisia, jotka suurella helppoudella oppivat\nlavertelemaan vierailla kielillä. Jo syksyllä 1886 tanskalainen\nsanomalehtiarvostelu alkaa hermostua hänen kielenkäyttönsä johdosta.\nKaikkien tunnustavien sanojen ohella annetaan huomautus huonosta\nkielestä yhä ankarammassa muodossa. Niinpä »Politiken» kirjoittaa hänen\nesiinnyttyään Margitina »Solhaugin pidoissa»:\n\n»Katsoja saa vaikutelman, jonka ehkä saisi, jos kuulisi taiturin\nsoittavan leikkiviululla Beethovenia. Neiti Aalbergin soitin tärvelee\nhäneltä sekä pienet että suuret vaikutukset. Hänen pitää täysin oppia\ntanskaa ennenkuin hänestä tulee tanskalainen näyttelijätär, ja on\nparasta, että hän malttaa odottaa, ennenkuin uudestaan esiintyy.»\n\n»Tilskueren» kirjoittaa samasta osasta:\n\n»Hänen kielenkäyttönsä on murskannut kaikki toiveet saada hänestä\nlähitulevaisuudessa _tanskalainen_ näyttelijätär. Totta puhuaksemme\nhänen rouva Margitissaan tuskin oli ainoatakaan tanskalaista\nkorostusta, myöhemmät näytännöt olivat siinä suhteessa yhtä huonoja\nkuin ensimmäinenkin.»\n\nJouluntienoissa johtaja Andersen asetti näyttämölle kevyen »Maasotilas»\nnimisen koristuskappaleen. Se saavutti niin suuren yleisömenestyksen,\nettei näyttänyt tarpeelliselta pitkiin aikoihin ottaa esitettäväksi\nuutta ohjelmistoa. Raivoissaan työttömyydestään Ida Aalberg lähti\nlupaa kysymättä tammikuussa 1887 Suomeen. Sellainen vierailumatka oli\nhänelle välikirjassa myönnetty, mutta ajasta olisi ollut sovittava\nDagmar-teatterin johtajan kanssa. Siksi Th. Andersen julkaisi\nKööpenhaminan lehdissä uutisen, että näyttelijätär oli rikkonut\nvälikirjansa. Tämä palasi loistavalta vierailultaan Helsingistä\ntakaisin Tanskaan, hän tuli ylpeänä ja ylimielisenä, mutta kuitenkin\nnäytti sovinto aluksi mahdolliselta. Ida Aalbergilla oli suuri joukko\nvaikutusvaltaisia ystäviä, ja hänen asiaansa ajettiin erittäin\nkiivaasti Kööpenhaminan lehdissä. »Juriidisen oikeuden varjolla tehdään\nusein vääryyttä», kirjoittivat hänen puolustajansa. Ristiriitaa ei\nsentään saatu sovitetuksi, ja lopputulos oli, että Ida Aalberg menetti\nsuurimman osan Dagmar-teatterista hänelle luvattua palkkaa, joka oli\nsilloin noin 7000 kruunua, ja Th. Andersen erosi johtajantoimesta\nhermoheikkona miehenä. — Tässä on vain lyhyesti kuvattu asia, josta\naikoinaan kirjoitettiin hyvin paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa.\nRadikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885\nhän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän,\njonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä\nJumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:\n\n»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt\ntaivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä\naikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta\nainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan\nennen.»\n\nRadikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui.\nAlkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.\n\nSamoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin)\nsanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään,\nGeorg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään\nterävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa\nlukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja\n»Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja\nsuopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti\ntälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä\nsuositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei\nvoi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi\nja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen,\nettä Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen\nKööpenhamina-aikana.\n\nPaljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä\njärjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita\nja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat\nolivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa\nEdvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida\nAalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan\nomille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen\nkirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären\najatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida\nAalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde.\nRuotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina\nKööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle\nerästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä\nsuhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään»,\nhän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi\npäätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista\nhäikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella\n»Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta\nmuultakin.\n\nGeorg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä\n1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida\nAalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen\nvoimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida\nAalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet\nolivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana.\nKööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista,\nmikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on\nihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En\nhalua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin\nmitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären\nerikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että\nKielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei\nhänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren\nWertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman\nkommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä\nmuutamia näytteeksi:\n\nI.\n\n                                »Kööpenhaminassa 3 p:nä marrask. 85.\n\n Neiti Ida Ahlberg!\n\n — nähtyäni Teidät tuona iltana tri Brandesin luona, halusin ensin\n jättää sattuman varaan, saisinko tavata Teitä useammin; mutta sitten\n arvelin, että aika on lyhyt ja sattuma oikullinen, ja päätin suoraan\n tiedustella, huvittaako Teitä nähdä minua uudestaan, vai annatteko\n sattuman ohjata.\n\n Sanokaa arastelematta, jos jätätte sattuman varaan. Tyydyn mihin\n vastaukseen tahansa — tyydyn olemaan ilman vastaustakin, kunhan ette\n vain katso minua tunkeilevaiseksi.\n\n                                            Kunnioittaen\n                                       Alexander L. Kielland.»\n\nII.\n\n                                 »Kööpenhaminassa 10 p:nä marrask. 85.\n\n Rakas Neiti Aalberg! — Olin filosofien luona, ja minä olin todellakin\n järkevä; mutta nyt tahtoisin tiedustella, sillä muistini on niin\n huono, oliko asia todella niin, että minun piti kirjoittaa koko tämä\n päivä ja koko huominen päivä ja koko ylihuominen päivä? — vai eikö\n ollut puhetta pienestä visite de récréationista [virkistyskäynnistä]\n huomenna — esim. klo 2? — voitteko neiti! Muistelkaahan, kuinka asia\n oli.\n\n                                                  Teidän\n                                              Alexander L. Ki.»\n\nIII.\n\n Holmerødin kartanossa Hillerødissä 19 p:nä marrask. 1885.\n\n Rakas Neiti Aalberg! en tiedä välitättekö sairaasta niin paljon,\n että voin lähettää muutamia rivejä joka päivä? Hänen tilansa tuntuu\n minusta huolestuttavalta ja hän puhuu kielillä, joita minä en ymmärrä.\n Hän väittää, että hän on ollut hammaslääkärissä, että hän on nähnyt\n valkoisen uutimen liikkuvan ja että nyt on kevät. Ei auta yhtään, että\n osoitan hänelle varisseita, kuihtuneita lehtiä ja tyhjiä puita, hän\n yhä vain väittää, että jotain on puhkeamassa, jotain vaaleanvihreätä —\n hän sanoo. Ymmärrättekö Te, mitä hän tarkoittaa? — Jos tietäisin, että\n Te otatte osaa ystävä parkamme kohtaloon, niin haluaisin tiedustella,\n ettekö luule, että hänen olisi parasta heti tulla kaupunkiin; täällä\n maalla hän vain kuljeskelee ja pysyy fix idéssään.\n\n Te tiedätte, mitä hänelle merkitsee yksikin sana Teiltä; saako hän\n odottaa jotakin?\n\n                                             Teidän\n                                     Alexander L. Kielland.»\n\nIV.\n\n »Holmerødin kartanossa Hillerødissä 20 p:nä marrask. 1885.\n\n Rakas Neiti Aalberg! Postinkulku on kovin huono täällä; en usko, että\n saatte kirjeitäni; ja minusta tuntuu, että minun velvollisuuteni on\n pitää Teitä à jour potilaan tilasta. Hän on huonontunut — niin rakas\n Neiti! hän on paljon huonontunut; lastentaudit ovat aina vaarallisia\n vanhoille kavaljeereille; nyt hän tahtoo Kööpenhaminaan; häntä ei saa\n pysymään täällä. Hän puhuu konsertista Griegin luona ja tanssiaisista\n konsulin luona; en todellakaan tiedä, mitä tyhmyyksiä hän aikoo tehdä,\n mutta hän saa minut pelkäämään. Eikö Teistä tunnu, että Teidän pitäisi\n lähettää hänelle pari sanaa? hänestä tuntuu ankaralta, että Te ette\n ole lähettänyt hänelle ainoatakaan riviä, — älkää käsittäkö minua\n väärin: hän ei valita koskaan, hän ei vaadi mitään, mutta minä, joka\n tunnen hänet, voin ymmärtää, että se kiduttaa häntä enemmän kuin Te\n ehkä uskotte.\n\n                                                 Teidän\n                                        Alexander L. Kielland.»\n\nLuonnollisesti »potilaan» tila seuraavina päivinä vielä paljon paheni,\nalettiin puhua toivottomuudesta, kadotetusta kyvystä j.n.e., ja\nleikillinen sävy katosi arveluttavassa määrässä.\n\nKielland joutui pian matkustamaan pois Tanskasta. Myöhemmin, kun Ida\nAalberg tarvitsi hänen neuvoaan Amerikan matkaa varten, jota hän\nsuunnitteli ja koetti Kööpenhaminasta käsin järjestää, norjalainen\nkirjailija kaihoten muistelee punaista lamppua, jonka oli nähnyt Ida\nAalbergin asunnossa.\n\nTanskassa oli paljon henkilöitä, jotka erään pankkivirkailijan tavoin\nvoivat Ida Aalbergille, »Smilikselle» — se oli hänen lempinimensä\nKööpenhaminassa? — huokailla: »Efter at jeg har laert Dem bedre at\nkjende, ere alle andre Mennesker mig saa forfaerdelig ligegyldige.»\n[»Opittuani Teidät paremmin tuntemaan, kaikki muut ihmiset ovat minusta\nhirveän merkityksettömiä.»]\n\nSiitä suunnattoman suuresta kirjemäärästä, minkä Ida Aalberg\nKööpenhaminassa ollessaan sai, ja osaksi hänen itsensäkin lähettämistä\nkirjeistä käy selville, että hän Tanskassa joutui mitä vilkkaimman\nseuraelämän pyörteeseen. Kaikki ovet kaupungissa olivat hänelle\navoimina. Paljoa suuremmalla huolella kuin ennen hän alkaa ajatella\npukuaan, asuntoaan ja esiintymistä seuraelämässä. Tanssiaisia, juhlia\nja ratsastusmatkoja Kööpenhaminan ympäristöön oli yhtä mittaa, niin\nettä voimat tavan takaa tahtoivat pettää. Toisinaan hän kutsui valitun\nseurapiirin illallisille luokseen, kaupunkiin saapuvat suomalaisetkin\nviettivät hänen luonaan jonkin iloisen hetken. Sangen usein saivat\nkuitenkin puheille pyrkijät, sekä tanskalaiset että suomalaiset,\nkääntyä hänen oveltaan takaisin.\n\nKööpenhaminaa pidettiin tähän aikaan pohjoismaiden Ateenana, ja sinne\nkokoontui edustavia hengen miehiä kaikista Skandinavian maista. Hengen\nmiehiä ja myöskin naisia. Siellä Ida Aalberg tapasi vanhan tuttavansa\nAlfhild Agrellin ja näytteli pääosan tämän »Pelastettu» draamassa,\nViola Hjernen osan, jota hän jo 1876 oli Suomessa tutkinut. Myöskin\nCamilla Collett, tunnettu norjalainen naisasianajaja joutui tekemisiin\nsuomalaisen näyttelijättären kanssa, ja ihastus tuntuu olleen\nmolemminpuolinen. Millaista Ida Aalbergin aatteellisuus oli, siitä\nantaa elävän kuvan pari otetta hänen kirjeistään.\n\nToisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Bertha Forsmanille:\n\n »Huudan Arne Garborgin tavoin: pois orjuus! Kunpa kaikkia naisia —\n olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia — innostuttaisi sama tarve\n päästä kohoamaan alennustilasta, kunpa he muodostaisivat armeijan ja\n kumoaisivat _kristillisen, korkeasti kunnioitettujen_ viranomaisten\n despotismin.»\n\nJa hän sanoo tahtovansa saada erään kirjailijan, josta tässä oli\nkysymys ja jonka kirja Köpenhaminassa oli takavarikoitu, pois Brandesin\nvaikutuspiiristä ja lupaa saattaa hänet Camilla Collettin huomaan.\n»Tahdon, että hänen mielenkiintonsa naiskysymystä kohtaan herää.»\n\nToisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Ellen Nervanderille:\n\n »En pidä naisseuroista! Vielä vähemmin, jos piirin muodostavat\n modernit, emansipeeratut naiset. Tunnen itseni viidenneksi pyöräksi\n kaikkien noiden pyhimysten joukossa. He vihaavat miehiä, minä\n ihailen miehiä! Ei ole siis mitään yhtymäkohtaa. Ja kuitenkin minua\n huomenna syntieni vuoksi kidutetaan. Rouva Lorckin [Ida Aalberg\n oli kuin kotonaan Ruotsin-Norjan Kööpenhaminassa olevan konsulin\n Lorckin perheessä] nerokas ajatus! Hän on haalinut kokoon kaiken,\n mitä hameväki on kirjoittanut, ja kaikki, jotka kirjoittavat hameet\n päällään. Norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia — voitko ajatella\n minua heidän seurassaan?»\n\nIda Aalbergin suhde naiskysymykseen — ja muihinkin kiistakysymyksiin —\noli ennen kaikkea perin naisellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOleskelunsa alkuaikoina Ida Aalberg oli hyvin mieltynyt Kööpenhaminaan,\nmutta mitä pitemmälle aika kului, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi.\n\nTässä muutamia otteita hänen Ellen Nervanderille kirjoittamistaan\nkirjeistä aikajärjestyksessä. Ensimmäisen sisältämä juttu laulajatar\nKristina Nilssonista on loistava näyte näyttelijä-logiikasta.\n\nI.\n\n »Synkkiä hetkiä minulla ei ole ollut kovin usein, ja jos niitä on\n ollutkin, ei niillä ole ollut tuota tavallista, triviaalista leimaa\n — —. Oi Jumala! Kuinka kauan tätä jatkuu; luultavasti ei kauan, jos\n maailma seisoo vanhoilla jaloillaan. Ehkä kaikki on vain unelmaa,\n mutta siinä tapauksessa tämä on kauneinta unelmaa, josta minä en\n tahdo koskaan, koskaan herätä. Kööpenhaminan yleisö on ottanut\n minut vastaan niin äärettömän hyväntahtoisesti, että voin vain sitä\n rakastaa. Ajattelepas, Ellen, että Christina Nilsson tulee tänne\n maailmanmaineineen, neljinekymmenineviisine vuosineen ja kaikkine\n henkisine ja ruumiillisine suuruuksineen ja tekee — _fiaskon!_ Mitä\n sanot siitä?! Voi hyvä Jumala, kuinka älykäs tanskalainen yleisö\n on! Kuinka itsenäinen se on! kuinka minä sitä rakastan! — Jumala\n varjelkoon tulemasta tuommoiseksi eurooppalaiseksi primadonnaksi,\n he kadottavat tiellä parhaansa, ja sitten he vaativat meitä olemaan\n siksi tyhmiä, että ihailisimme tyhjiä, onttoja, sieluttomia,\n mauttomia kuoria, joita he ihmeteltävällä röyhkeydellään tarjoilevat\n yleisölle. En ole milloinkaan välittänyt Christinasta. Hänellä ei\n milloinkaan ole ollut pisaraakaan taiteilijaverta suonissaan. Hän\n on oikea sivistymätön savolainen talonpoikaistyttö! Minä muuten\n tutustuin häneen, ja hän väitti olevansa niin enchantée [hurmaantunut]\n saadessaan tehdä tuttavuuttani. Järkeni ei myöntynyt siihen, että\n olisin sanonut hänelle jotain samanlaista. Tässä lähetän sinulle\n sanomalehden, siitä näet, että tiistaina näyttelen viimeistä kertaa, —\n oi, ei, sitä ei olekaan enää täällä, Bang vei sen tänään mennessään. —\n Minulla on kaksi hurmaavaa huonetta, toisessa punainen lamppu katossa;\n lamppu saa palaa kun minä olen runollisella tuulella tai muuten, jos\n jotain epätavallista tapahtuu. Tänä iltana se on sytytetty ensinnäkin\n senvuoksi, että kirjoitan sinulle, ja sitten siksi, että useiden\n viikkojen jälkeen saan yhden viikon olla kotona. — Minä en — kuuletko\n Ellen — minä en tule kotiin ennenkuin saan suomalaisesta teatterista\n siksi suuret tulot, että voin saada oman kodin. Kolme taiteellista\n huonetta minun pitää saada ja sitten kokoan ympärilleni kaikki, jotka\n ovat vähänkin epätavallisia. — Sieluni ainoa intohimo on kaiken\n tavallisen halveksiminen. —»\n\nII.\n\n »Ystäväni.\n\n Kello on nyt 1 päivällä ja minä olen jo ennättänyt elää kaksi\n onnellista tuntia. Ensin tuli Georg Brandes ja sitten sinun kirjeesi.\n — Minulla on hetkinen aikaa ja siksi kerron yhtä ja toista, jota\n haluat tietää. Edvard Brandesin ja minun suhdettani et ymmärrä ottaa\n oikealta kannalta, se on ja jää semmoiseksi kuin se on ollutkin.\n — Ihmiset ovat täällä kuin olisivat järkeä vailla. He sanovat,\n ettei heillä sitten rouva Heibergin ole ollut suurta näyttelijää.\n Eräänä iltana olin loistavissa kutsuissa kamariherra Linden luona,\n kaikki ihmiset pyysivät minua opettelemaan tanskaa ja liittymään\n kuninkaalliseen teatteriin. Mutta ole huoleti, ystäväni. _Niin_\n kiittämätön en ole. Tulen takaisin Suomeen, en hylkää työtäni,\n ensi lempeäni. Mutta minun täytyy ensin saada vähän moitetta,\n sitä tulen täällä saamaan ja se koituu minulle suureksi hyödyksi.\n Jouluksi en tule kotiin. Vasta myöhemmin. — Georg Brandes alottaa\n luentonsa tänään. Niissä käy niin paljon väkeä, että pitää mennä\n tuntia aikaisemmin saadakseen istumapaikan, hänen täytyy ahdingon\n vuoksi pitää jokainen luento kahteen kertaan. — Ibsen oli täällä,\n Kjellandt on tullut. Lauantaina olimme G.B:n luona. Kjellandt istui\n ja tuijotti minuun koko illan. Ja eilen sain häneltä kirjeen ja\n tänään hän kai tulee käymään luonani. — Bergenistä olen saanut\n vierailunäytäntötarjouksen huhti- tai toukokuuksi, mutta vielä en ole\n mitään luvannut. Koetan saada rouva Canthin esille täällä. Puhuin\n hyvän ystäväni kanssa siitä tänään, koetamme saada Työmiehen vaimon\n esitetyksi Dagmar-teatterissa. Se olisi voitto! Rouva Edgren oli\n täällä, teki kaikkensa, mutta ei saanut »Todellisia naisia» eikä\n »Hyväntekeväisyyttä» mihinkään teatteriin. — Olen Georg Brandesille\n lukenut Runebergiä. Runebergin lyyrillisistä runoista hän piti enimmän\n runosta »Hvi styrde hit din väg» [»Miks' tiesi tänne toi?»], minä\n väitin, että hänellä oli tyhmä maku ja luin »Den enda stunden» [Ainoa\n hetki.] Me arvostelemme toisiamme kauheasti.» —\n\nMyöhemmin alkaa tunnelma muuttua tämmöiseksi:\n\nIII.\n\n »Tämä uusi elämä, jota olen ikävöinyt ja koko sielustani palavasti\n kaivannut, tämä ulkoilmaelämä, josta olen uneksinut kauneimmat\n unelmani, tämä henkinen vapautuminen kaikesta pikkumaisesta ja\n valheellisesta, tämä, johon olin kaiken perustanut, mitä löydän siitä,\n en mitään, en mitään! Sama tyhjyys sama yksinäisyys kuin kaikkialla\n muuallakin. Maailma näyttää minusta haudalta, minä itse olen hyödytön\n ruumis.» ‒ ‒ ‒\n\nIV.\n\n ‒ ‒ ‒ »Kysyt, onko kritiikki täällä persoonallista. Kyllä, lapseni,\n se on vain persoonallista. Päivällisten lukumäärästä riippuu\n kiitossanojen lukumäärä. Tähän asti en kuitenkaan ole pannut kortta\n ristiin, olen seisonut heidän yläpuolellaan kuin patsas. Edvard\n Brandes pitää minua toisena päivänä amatsonina, toisena hän sanoo\n minun muistuttavan sfinksiä. Arvostelu on vain vaahtoa.»\n\n\n\n\nX.\n\nIDA AALBERG KUVAA OMAA KEHITYSTÄÄN.\n\n\nKun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista\nsyntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa\ntoivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan\nmuistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.\n\nUseat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia.\nSarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi\n»Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää,\nettä hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen,\nhäikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on\nkirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan\nkaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa\ntaiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa\nhänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä\nhistorian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan —\nmyöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa\nvain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi\nitsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet\nmuistelmiaan, on sangen suuri määrä.\n\nOleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä\nIda Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa\noman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän\nsaksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa\nkirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut\nluonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän\nolisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on\nsisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.\n\n1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt\nkuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa.\nToisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa\nkirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi\nvälittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on\ntyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi:\n»Eräs kehitys».\n\n       *       *       *       *       *\n\nEllen Nervanderille lähetetty kirje kuuluu:\n\n »Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä.\n Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian\n pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia,\n ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi\n minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä\n sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää,\n mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan\n ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun\n on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan\n tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua,\n ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä\n sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti.\n Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat\n muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On\n vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli\n minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin.\n Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää\n — olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään,\n olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla\n vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus\n kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut\n kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on\n ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut\n liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni\n asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni\n suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut _äitiä_,\n siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä,\n pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu\n minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof\n Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä\n etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää,\n mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen\n täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta,\n kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä\n olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän\n luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten\n kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään\n ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet\n kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut\n masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista\n välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin\n olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa\n ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten\n Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt\n hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista\n sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit,\n että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden\n siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet,\n eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän\n hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne\n huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset\n useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun\n ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei\n voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.\n\n Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten\n näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta\n semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä,\n joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen\n sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut\n moneen riitaan.»\n\n1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman\n»minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi\npolvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori\npolvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi,\nsyytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta\ntekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin\ntodistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa\nkirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden\nnimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen\nkoketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja\nvähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä\nvaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.\n\nIda Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy\nrealismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin\nlingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja\nihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.\n\n»Eräs kehitys» on kirjoitettu ruotsiksi. Monet tekstissä olevat\ntanskalaiset sanat jo viittaavat siihen, että hän on kuvauksensa\nkirjoittanut Kööpenhaminassa ollessaan. Kirjoitelma on vallan\nluonnosmainen ja hajanainen. Hän puhuu itsestään kolmannessa\npersoonassa. Frithiof Perander, Edvard Brandes ja Georg Brandes\nvoitaneen ilman muuta tuntea niiksi mieshenkilöiksi, jotka esityksessä\nmainitaan. Vahvasti lyhennettynä — lyhennykset koskevat lähinnä pitkiä\nja sekavia tunnelma-maalauksia — ja jonkunlaiseen järjestykseen\nsaatettuna »Eräs kehitys» (»En utveckling») kuuluu suomalaisena\nkäännöksenä:\n\n»Hän tuli maalta. Hän oli hyvin pitkän taistelun jälkeen lopultakin\nriistäytynyt irti kaikenlaisista siteistä, joihin olosuhteet\nolivat hänet kietoneet. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli ollut\nmuuttumaisillaan, kuolemaisillaan, katoamaisillaan yhtä yksinäisenä ja\nvailla ymmärtämystä kuin oli ollut varhaisimmasta lapsuudestaan asti.\nElämä oli hänen edessään kuin arvoitus, kuin kaunis, ihmeellinen,\nsalaperäinen arvoitus, tai kuin synkkä, surullinen, toivoton arvoitus.\nHän paloi halusta saada heittäytyä siihen ja saada selvyyttä kaikkiin\nniihin ajatuksiin, joita hänellä oli ollut. Hän vietti merkillistä,\nvilliä, epämääräistä elämää. Hän valvoi yöt, oli niin ihanaa kuvitella\nolevansa maailman kuningatar ja että entinen, surkea elämä oli lopussa.\n— Miten hän säälikään niitä, jotka nukkuivat pois elämänsä. Hän meni\nulos iltaisin ilman seuraa ja sanomatta siitä kellekään, ja kun hän\ntuli kotiin ja hänelle tehtiin kysymyksiä, ei hän koskaan antautunut\nselittelyihin. Hänet saattoi villin riemun valtaan myrsky ja ukkonen,\nhän väitti, että niissä oli sama luonne kuin hänessäkin. Hänellä\nei ollut milloinkaan ollut ystävätärtä, hän paljasti sielunsa vain\nluonnolle, koska se oli ainoa, joka ei pettänyt. Hän saattoi istua\nyökaudet tuijottaen avaruuteen, hän itki toisinaan niin, että sydän oli\nratketa. Kaikki oli niin kehnoa, niin tyhjää, niin tarkoituksetonta.\n‒ ‒ ‒ Vuosien kuluessa hän muuttui. Hänen katseeseensa tuli jotain\nlevotonta, hän alkoi kaivata yhäkin suurempaa vaihtelua. Toisinaan\nhän oli vilkas ja ystävällinen aina siihen määrään, että se\nmuodostui rasitukseksi hänen ympäristölleen, toisinaan hän taas\nvälinpitämättömyydellään ja epäkohteliaisuudellaan saattoi loukata\nihmisiä. Hermostuneena ja kuin kuumeen vallassa hän saattoi lingota\nhävyttömyyksiä vasten toisten kasvoja. Häntä alettiin vieroksua.\nNaistuttavat eivät hänestä yleensä pitäneet. Heidän mielestään hän oli\nepänaisellinen, koketti, kylmä. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän\nsanoi tuntevansa suurempaa mielenkiintoa herroja kohtaan, sillä heiltä\nvoi jotain oppia. Hänen sanottiin olevan kihloissa milloin toisen,\nmilloin toisen kanssa. Mutta aika kului, eikä hän mennyt naimisiin.\n— ‒ ‒\n\nHän oli professori ja tiedemies, lahjakas, pessimistinen, ihmiskuntaa\nvihaava. Heti ensi näkemältä hän kiintyi nuoreen naiseen, hän oli\nvanha, olisi voinut olla tämän isä. Kuntoa ja voimaa, jota tällä\nmiehellä oli, koko maa kunnioitti. Nuori nainen, jolla ei milloinkaan\nollut ollut kotia eikä äitiä, kiintyi häneen, hän kaipasi itselleen\ntukea. Mies oli intelligentti ja kehitti hänen henkeään. Nuori\ntyttö sai häneltä kirjoja ja alkoi harrastaa vanhoja klassikkoja.\nHän — tyttö — ihaili Platonia, sanoi aina uneksineensa semmoisesta\nhenkisestä rakkaudesta, hän ei milloinkaan halunnut suostua tavalliseen\nepäpuhtaaseen tunteeseen, joka vain vetää ihanteet alas. Hän ei\nollut koskaan nähnyt onnellista avioliittoa. Mies oli kosinut häntä\naikaisemmin, ja tyttö oli vastannut, että heidän suhteensa oli\nkuin isän ja tyttären, ei ollut syytä muuttaa heidän ihanteellista\nystävyyttään. Oli niin ihmeellistä elää toisin kuin muut ihmiset,\ntyttö tunsi siitä itsensä ylpeäksi. Naisen pitää olla tyyni, oli\nmies sanonut, ja hän koetti tulla tyyneksi ja arvokkaaksi. Mies oli\nystävällisempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen, tyttö oli\nmuuttunut hiljaiseksi ja ajatuksettomaksi, hän ei kuullut mitään,\noli tahdoton, oli tullut naiselliseksi. Tytön elämänkatsomus, joka\nennen oli ollut eriskummallinen ja vaihtelevainen, oli lähentynyt\nmiehen elämänkatsomusta. Hänen elämänkatsomuksensa oli tullut\nkäytännölliseksi. Hänellä ei ollut aikaa syventyä teorioihin, hän\nkarttoi kaikkia filosofisia kysymyksiä. Hän saattoi istua tuntikausia\nvelttona, käsityötä tehden. — ‒ ‒ Päivät eivät tulisi pitkiksi, sillä\nhän tahtoi ruveta miehen johdolla opiskelemaan latinaa, logiikkaa\nja kaikkea mahdollista. Hän tahtoi käydä kaikissa konserteissa,\nEuroopasta tuli niin paljon taiteilijoita, he toivat mukanaan\nvirkeitä tuulahduksia, niitä tuli niin usein, että hän väliajat voi\nelää muistoissa. Hän tahtoi koettaa saada miestä taipumaan siihen,\nettä saisi tutustua näihin. Muita tuttavuuksia hän ei halunnut. Hän\nei kärsinyt rouvia, heille hänellä ei ollut mitään sanottavana. Hän\najatteli tulevan miehensä vanhoja ystäviä, hekin olivat kaikki niin\nvanhoja, niin konservatiivisia, he kohtelivat häntä niin varoen, niin\nalentuen. Maailmassa ei ole enkeleitä, oli professori kerran vastannut\nhänen palavaan kysymykseensä ja sillä lopettanut keskustelun. Hänen\nkasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ja raskasmielisyyden piirre. Kenen\nkanssa hän sai keskustella, kun mies ei kärsinyt uutta koulua? Mies\nsanoi, että nuoriso oli vailla ihanteita ja että se välitti vain omista\nnautinnoistaan ja että se hävyttömässä itserakkaudessaan tahtoi vain\nrepiä alas kaiken, mitä traditsioni ja isät olivat rakentaneet. Mies\nei koskaan selittänyt omaa uskonnollista kantaansa. Sanoi vain, että\nnaisella _piti_ olla uskonto. Mutta missä sitten oli kristillisyys,\njosta hän kuuli niin paljon puhuttavan? Hän ei tuntenut ketään\nkristittyä. Mies selitti, että hän oli liian levoton. — ‒ ‒\n\nNiin tuli kevät unelmineen, kaipauksineen. Linnut lauloivat, aurinko\npaistoi, kaikkialla oli elämää ja iloa. Mies tuli hänen luokseen\nsuuteli häntä otsalle ja kysyi, eikö hän tahtoisi lähteä yhdessä\nkävelemään. Ja sen he tekivät. Lauha ilma teki hänelle hyvää. Hänen\nruumiinsa sai takaisin entisen notkeutensa, hänen liikkeensä tulivat\neloisammiksi, hän hengitti kiihkeämmin. Kevyt puna peitti hänen\nkalpeita poskiaan. Hän tuli melkein iloiseksi, hän tahtoi lentää yli\nkivien, hän tahtoi vuorelle, hän tahtoi nähdä meren. Tule, hän huudahti\niloisesti, juoskaamme kilpaa. Hän kääntyi ylimielisenä, ja hänen\nkatseensa kohtasi vanhan miehen, joka oli hänen seuralaisensa ja jonka\nmyöhemminkin piti sellaiseksi jäädä: hän näki vähän kumaraisen selän,\nväsyneet polvet ja kuuli läähättävän hengityksen. Hän sai kummallisen\nvaikutelman, joka vahvistumistaan vahvistui ja alkoi muuttua\ntietoiseksi. »Mikä sinun on?» kysyi mies ihmetellen. »Kevätaaltoja»,\nhän vastasi katkerasti. Mies silitti hänen poskeaan. »Sinun mielesi\non sukua keväälle, se vaikuttaa sinuun niin voimakkaasti» »Niin, »hän\nvastasi, »minusta tuntuu kuin olisivat ihanteet ja todellisuus nyt\nkauempana toisistaan kuin muulloin.» Hän irtautui ja kulki vaieten\nedellä, mies seurasi hiljaa perässä. Vuorella oli niin hiljaista. Ei\npieninkään tuulahdus, ei vähinkään ääni häirinnyt tuota hiljaisuutta.\nKirkas päivän valo oli niin toivottomasti samanlaista kuin hänen\ntulevaisuutensakin, vaaleankeltaista ja keltaista, keltaista ja\nvaaleankeltaista. Hän sai kuin salamaniskun. Hän luuli näkevänsä\nkotkan, joka ilman läpi lensi vieraisiin maihin. Hänet valtasi\nsanomaton tyhjyyden tunne, kaiho, halu saavuttaa jotakin — jotakin\n— —. Hänen toverinsa kosketti hänen olkaansa. Hän vavahti äkkiä ja\nheittäytyi hänen rintaansa vasten, purskahti itkuun, itki ääneen ja\nhillittömästi, kyyneleet, jotka kuukausia olivat olleet jäätyneinä\nhänen sielussaan, saivat viimeinkin sulaa. — ‒ ‒ Hän sanoi toverilleen\njäähyväiset. Muutaman päivän päästä hän oli matkustanut pois. — ‒ ‒\n\nYksin, kuten hän oli tähänkin asti elänyt, hän nyt päätti luoda\nitselleen vaikutuspiirin, hän tahtoi tulla joksikin, hän tahtoi,\nettä hänestä jäisi joitakin jälkiä. Hän oli lopultakin päässyt pois\nahdistavasta ilmasta, joka oli uhannut tukehduttaa hänet, hän oli\nsaanut ilmaa siipiensä alle ja hän tahtoi lentää, lentää vapaasti\nja lentää korkealle ja iloita maailman ihmeellisestä kauneudesta ja\nihanuudesta. Hän ei voinut elää elämän pieniä velvollisuuksia varten,\nhän ei voinut edes ihailla heitä, jotka niin tekivät, hän uskoi, että\nheiltä vain puuttui kykyä suurempaan. Hän uskoi elämään, hän luotti\nsaavuttavansa onnen, palavalla innolla hän tahtoi ryhtyä kaikkeen,\nnähdä kaikkea, oppia kaikkea, oppia, oi Jumala, mikä onni! Hän tahtoi,\nettä tulisi jotain, joka kokonaan valtaisi hänen olemuksensa, jokaisen\najatuksen, jokaisen tunteen, jokaisen veripisaran hänen ruumiissaan.\nHän etsi, hän kaipasi, hän janosi jotain, jota hän koko elämänsä oli\njanonnut. — ‒ ‒\n\nOli 3 päivä kesäkuuta.\n\nTässä on numero 17. Hän pysähtyi ja katsoi nelikerroksista taloa, joka\noli hänen edessään. Hän aukaisi suuren katuoven. Hän meni sisälle.\nRaskas ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen.\nVeri pakeni kohden sydäntä. Hän oli nähnyt nimen, jota haki. Jäinen\nilma käytävässä teki hyvää. Hän seisahtui hetkiseksi rauhoittaakseen.\nNousi sitten ylös portaita ja seisoi parin silmänräpäyksen päästä oven\nedessä. Hän pysähtyi uudelleen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt\ntehdä. Hän heilautti hiukan päätään taaksepäin ja soitti. Kello soi\nkuin kuumeisella äänellä, ovi avautui ja nuori palvelijatar tervehti\nhäntä kohteliaasti. — »Onko tohtori kotona?» »Kyllä, minä luulen,\nettä hän on.» »Olkaa hyvä ja kysykää, voiko hän ottaa minua vastaan.»\nPalvelijatar meni, avasi hetken kuluttua oven ja pyysi vierasta\nastumaan sisälle. Salonki, kaikki esineet jäivät huomaamatta, sillä\nsamassa hetkessä hän katsoi kasvoista kasvoihin häntä, jota etsi. Tämä\nojensi hänelle kätensä. — »Olkaa hyvä ja lukekaa kirje, muutoinhan ette\nlainkaan tiedä, kuka minä olen.» Tämä silmäili pikaisesti kirjettä.\n\nHän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän\notsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä.\nSamassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä.\nMies vaikutti melkeinpä sydämelliseltä, jotain ystävällistä oli hänen\nsilmissään, kun hän alotti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi\nolla avuksi, tekisi hän kaikkensa, »mutta» sanoi mies, »te tulette\nliian myöhään, sesonki loppuu näinä päivinä.» »Niin, paha kyllä,\nminä viivyin liian kauan Norjassa.» »Mitä te olette näytellyt?»\n»Enimmän Shakespearea ja muita klassikoita, kuten esim. Juliaa, Maria\nStuartia». »Huh! te vanhana Maria Stuartina», keskeytti toinen hänet\nkoomillisesti. — »Edelleen: Ofeliaa — —.» »Niin, Teillä on Ofelian\nkatse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?» »En,\nvain jokusen, Nooran, Clairen.» »No, mutta miksi ette?» »Ei ole\nsopinut.» »Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?» »Niin, miksi en saisi\ntahtoa?» »Tahdotte oppia uuden kielen»? — mies katsoi häntä epäilevin\nkatsein ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan. »Niin, sitä\ntahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi», hän\nvastasi koko nuoruuden innolla. »Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään\ntyöhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille\non semmoista neuvonut?» »Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan\nomaa päätäni», hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja, koska\ntoisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihoitti, hän\njatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena: »Toivon, että aika tulee\naina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi\nanteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla\nkielellä ovat saavuttaneet menestystä.» »Kyllä, kyllä, mutta silloin\ntäytyy kykyä olla kaksin verroin, silloin täytyy olla nerollisuutta\n—.» »Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa\nniin» —. »Ah, neiti, miksi ei, uskon että olette nero.» — Mies katsoi\nhäneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta.\n»Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne? Oletteko tavannut ketään\nmeidän teatterien johtajista?» »Kyllä, ————:n olen tavannut.» No, mitä\nhän sanoi?» »Sain saman vastauksen kuin niin monet muutkin nuoret\ntaiteilijat: Emme tunne teitä, emme tiedä kuka olette. Oh, noita\nsanoja, jotka saattavat kiusata kuoliaaksi.» — Hän nousi. »Mihin\naiotte lähteä?» »Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä.» »Ah,\nminä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto.\nTunsin teidät heti. Teistä oli kirjoitettu,[20] teitä oli kiitetty,\ntunsin heti teidän nimenne. Ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko\njotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän\nritarinne, jos suvaitsette. Missä syötte huomenna? »En tiedä, kotona.»\n»Emmekö voi aterioida yhdessä?» »Miksi ei», hän kulki pari askelta,\n»mutta missä aterioisimme?» »Kas niin, joko te pelkäätte, eikö teillä\nole rohkeutta?» »Enhän minä sentään pelkää.» Painostava tunne tahtoi\nottaa hänet valtoihinsa. Hän kuuli lasten ääniä viereisestä huoneesta.\nMitä se merkitsi? Kokonainen ajatusten meri risteili hänen aivoissaan.\nHän ojensi kätensä jäähyväisiksi ja kuuli, että mies aikoi yhdessä\nerään ystävänsä kanssa noutaa hänet päivällisille seuraavana päivänä\nk:lo 5. Mies aukaisi hänelle oven, hän tuli täyteen tajuntaan vasta\nviileässä käytävässä, hän katsahti vielä nimikilpeen ja luki uudestaan\nhänen nimensä. Kaikki alkoi uudestaan askarruttaa hänen päätään. Hänen\nverensä kohisi suonissa, hänen käyntinsä oli nopea, hänen huulensa\nyhteenpuserretut kuin olisi hän siten tahtonut säilyttää uusien\najatusten virran, uudet tunteet, joiden tunsi liikkuvan sisimmässään.\nTie oli niin lyhyt. Hän ei ollut lainkaan väsynyt. Hän juoksi portaita\nylös. Nyökkäsi sydämellisesti palvelijattarelle, joka aukaisi. Meni\nlaulaen huoneeseen. Istuutui. Nousi ylös. Katsoi kukkaa, istuutui\nuudestaan ja huudahti kerran kovasti, hän oli pakahtumaisillaan. Hän\noli niin iloinen päivällispöydässä, kaikki katsoivat häntä ihmetellen.\nMikä oli tullut sulkeutuneelle, vähän surulliselle nuorelle naiselle?\nKukaan ei ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ennen. Päivällisen jälkeen\ntuntui olo pienessä huoneessa hänestä sietämättömältä. Hän tahtoi\nnähdä meren. Kummallinen kaiho, levottomuus, surumieli tarttui häneen.\nHän muisti lasten äänet. Oliko mies naimisissa? Ei! Mutta kentiesi\nhän puolsi vapaata rakkautta? Hän tiesi, että mies kuului uuteen\nkouluun, oli realisti, uudenaikainen, ja sellaisista ihmisistä hän oli\nkuullut kummia kerrottavan. Hän oli kuullut, kuinka miehet Parisissa\nasuivat yhdessä lastensa ja lastensa äidin kanssa. Hän oli kuullut,\nkuinka kaikki kokeneet ihmiset siellä kotona tuomitsivat heitä. Hän\noli kuullut, kuinka vanhat tiedemiehet, professorit olivat sanoneet,\nselittäneet ja motiveeranneet nuo ihmiset vaarallisiksi, sanoneet\nheidän levittävän myrkkyään yhteiskunnassa ja olevan ilman moraalia,\nilman uskontoa ja ajattelevan vain omia nautintojaan. Tuo mies kai oli\ntuommoinen uudenaikainen ihminen, joka nauraa kaikelle ja jolle mikään\nei ole pyhää. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei ollut tavallinen. Hän oli kuin muotokuvakokoelma, tänään toista,\nhuomenna toista. Hänen persoonallisuutensa oli niin vivahdusrikas,\nettä hän sai epävarmaksi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä.\nUsein ihmetteli hän itsekin tätä ominaisuuttaan. Hän saattoi olla hyvin\nrakastettava, iloinen, lapsellinen, melkeinpä naivi, mutta vähäistä\nmyöhemmin hän taas vaikutti kypsyneeltä, sulkeutuneelta, kylmältä\nnaiselta. Herrat häntä kovin ihailivat. Hänellä oli oma tapansa heidän\nsuhteensa. Hän veti heitä puoleensa arvoituksellisella, kummallisella\nolemuksellaan. Hän osasi myöskin säilyttää valtansa heihin, hän näytti\nheille lakkaamatta uusia sielunvivahduksia ja uusia kasvoja, jotka\nherättivät heidän mielenkiintoaan. Mutta tämän ohessa oli hänessä\njotain muutakin, josta ei kukaan saanut selvää. ‒ ‒ ‒\n\nHän oli yksinään maailmassa. Hän tapasi erään kirjailijan, jota hän\naikaisemmin oli paljon ajatellut ja jota hän oli ihaillut, kuten monia\nmuitakin. Tämä mies oli viisas, ironinen, kylmä, häntä vihattiin ja\nhänestä pidettiin, mutta häntä kohtaan tunnettu viha oli ehkä suurempi\nkuin rakkaus. Tällä miehellä oli tapana osoittaa ylemmyyttään äänensä\nsävyllä ja eräällä ominaisella kädenliikkeellä, joka helposti loukkasi\nihmisiä. Tämä mies laski leikkiä ihmisten heikkouksista, leikki niiden\nkanssa kuin kissa hiiren kanssa. Tämä mies nauroi niin herttaisesti ja\nniin katkerasti sille kullalle, jolla ihmiskunta niin kernaasti itseään\nkultaa. Tämä mies oli intohimoisen kiihkeä, egoisti, — mutta välillä\ntaas melankolinen, raskasmielinen, pilkallinen, hermostuneen eloisa,\niloinen, mutta ilo oli jäistä iloa. He olivat tuttavia, mutta kuitenkin\ntoisilleen täysin tuntemattomia. He olivat molemmat kaksoisluonteita\nomalla tavallaan. Se oli lyhyt ja kiihkeä tuttavuus, ilman aikaa ja\nilman valmistelua.» ‒ ‒ ‒\n\n\n\n\nXI.\n\nLAURI KIVEKÄS.\n\n\nMillainen oli Ida Aalberg ihmisenä ja siveellisenä luonteena?\n\nKuva hänestä ei ole vielä vakiintunut. Vielä elää lukuisa joukko\nhenkilöitä, jotka tahtoisivat nähdä pyhimysglorian hänen kulmillaan.\nOn myöskin toisia, joille hän lähinnä on demoninen ja itsekäs voima.\nArka huhu on koettanut sovittaa häneen tarinaa suuresta rikollisesta ja\nmiehensä myrkyttäjästä.\n\nLauri Kivekäs muodostaa Ida Aalbergin elämässä sen episodin, jonka\njohdosta hänen ihmisarvoaan lienee ankarimmin punnittu.\n\nNiiden taholta, jotka ovat nähneet Ida Aalbergissa itsekkyyden,\negosentrisyyden puhdasverisen edustajan, on selitetty, että hän kylmien\nlaskelmien mukaan otti aviokseen tämän tulevaisuuden miehen ja että\navioliitto — ennen kaikkea Ida Aalbergin taiteilija-suuruudenhulluuden\nvuoksi — oli syvästi onneton.\n\nLähempi tutustuminen Lauri Kivekkään ja Ida Aalbergin suhteeseen on\nlohdullinen. Se näyttää kummankin luonteen varsin edullisessa valossa.\nIda Aalbergin naisellisuus ja ihmisyys ilmenee siinä mitä kukkeimmassa\nmuodossa. Heidän yhteinen historiansa sisältää rikkaan sarjan ilmauksia\nvilpittömyydestä, uskollisuudesta, hyvyydestä ja tasavertaisesta\ntoveruudesta.\n\nKööpenhaminasta käsin Ida Aalberg oli tehnyt kaksi vierailumatkaa\nSuomeen, ja menestys oli kummallakin kerralla ollut niin ehdoton,\nvastaanotto niin lämmin ja suurenmoinen, että se ei ollut voinut olla\ntehoamatta taiteilijaan. Hänelle sanottiin suoraan, että kotimaa odotti\nhänen apuaan ja työtään, häntä ylistettiin, houkuteltiin ja rukoiltiin.\nSuomalainen teatteri ei tullut toimeen ilman häntä.\n\nKyllästyneenä teatterirettelöistä Tanskassa Ida Aalberg keväällä 1887\npalasi Suomeen ja liittyi jälleen Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hän\nvietti kesää Hangon kylpylaitoksessa ja täällä hän meni salakihloihin\nLauri Kivekkään kanssa.\n\nHe eivät olleet eilispäivän tuttavia. He olivat tutustuneet toisiinsa\njo 1874, Janakkalan iltahuvien aikana.\n\nMyöhemmin, avioliittonsa aikana, Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs\njoskus huvittivat vieraitaan näyttelemällä pientä komediaa, jonka\nsanoivat olevan heidän omasta elämästään. Tuon näytelmän sisältö oli\nsellainen, että nuori ylioppilas Gustaf Laurentius Stenbäck koetti\nLeppäkosken asemalla saada aikaan keskustelua erään perin naivin\nja lapsellisen tytön kanssa, joka juuri karkasi kotoaan yhtyäkseen\nkuljeskelevaan teatteriseurueeseen. Kappaleen komiikka aiheutui siitä,\nettä kunnollista keskustelua ei syntynyt, koska tyttö oli yrmeä ja\npahantuulinen.\n\nSyksyllä 1880 pohjalaisen osakunnan v.t. kuraattori Lauri Kivekäs\noli ensimmäinen, joka Helsingin asemalla sai puristaa Ida Aalbergin\nkättä, hänen, joka kansallissankarin tavoin palasi voitolliselta\nvalloitusretkeltä Unkarista. Seuraavina kuukausina he olivat paljon\nyksissä, ja — koska toisena osallisena oli näyttelijätär — heidän\nseurustelunsa koetti nytkin pukeutua draamalliseen muotoon. He\nleikkivät komediaa, jossa esiintyvien henkilöiden nimet oli otettu\neräästä kuuluisasta ulkomaalaisesta tragediasta. Tässä komediassa\nLauri Kivekäs kulki nimellä Ferdinand Lassalle, Ida Aalberg nimellä\nHelene von Dönniges. Nämä nimet oli otettu kuuluisan saksalaisen\nsosialistijohtajan Ferdinand Lassallen elämäntarinasta, joka 1864\noli päättynyt väkivaltaiseen kuolemaan, kaksintaisteluun. Helene von\nDönniges oli nuori ylimysnainen, joka oli ollut lähin aihe Lassallen\nturmioon. Alkuperäisessä historiassa esiintyy tärkeänä henkilönä vielä\nkreivitär Sophie von Hatzfeld, Lassallen vanhempi ystävätär. Sitä\nosaa sai suomalaisessa komediassa esittää Vivi Malm, Tanskan Turussa\nolevan konsulin rouva. Rouva Malm ei osannut suomea, mutta kirjoitti\nKivekkäälle näihin aikoihin mitä kiihkeintä fennomaniaa uhkuvia\nkirjeitä.\n\nOn useita todistuksia siitä, että Lauri Kivekäs jo i881 valloitti Ida\nAalbergin sydämen. Sen näkee lukuisista kirjeistä, varsinkin syrjäisten\nkirjoittamista — heidän oma suhteensa tuntuu olleen arka ja ujo,\ntarvittiin välittäjiä — sitä todistavat muistelmat, sitä todistaa Ida\nAalbergin tämän jälkeen osoittama kiihkeä fennomania.\n\nMillainen oli Ida Aalbergin sydämen valittu?\n\nJo varhaisimmasta nuoruudesta lähtien Lauri Kivekkään kuvaan sisältyy\nkuva taistelusta ja oppositsionista.\n\nHänen isänsä oli Alavuden kirkkoherrana kuollut Karl Fredrik Stenbäck,\nrunoilija Lars Stenbäckin velipuoli.\n\nNuorena poikasena Lauri Kivekäs oli uneksinut tulevansa sotilaaksi. Hän\ntahtoi päästä sotakouluun ja tulla upseeriksi. Ruostunut kivääri olalla\nhän saattoi yöllä kierrellä Alavuden sankarikalmistoa ja kertoa sitten\nnuoremmalle veljelleen tarinoita kohtauksistaan vainajien kanssa.\nMetsästysmatkoillaan hän laati suunnitelmia, kuinka paikkakuntaa oli\npuolustettava hyökkäävää vihollista vastaan.\n\nVanhemmat saivat hänet kuitenkin siviilikouluun, ensin Vaasan\nruotsalaiseen, myöhemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon.\n\n»Jos joku Jyväskylässä muistaa Stenbäckin poikia, ei hän tiedä kertoa\nheistä paljoa hyvää», on Lauri Kivekkään nuorempi veli kertonut.\nVeljekset, jotka Pohjanmaalta siirtyivät Hämeeseen, halveksivat syvästi\nuutta ympäristöään. Eräässä muistelmateoksessa kerrotaan, että nuori\n»Gusti» Jyväskylä-aikanaan oli sangen ylimielinen toveri. Ettei hän\nollut mallioppilas, todistavat hänen omat merkintänsä paperille:\n\n»Syntynyt 21 p. tammik. 1852. Tulin Vaasan kouluun toiselle luokalle 1\np. syysk. 1862, kolmannelle 31 p. toukok. 1864. Siirryin Jyväskylään\nneljännelle luokalle 1 p. syysk. 1866. Sain relegatsionin juopumuksesta\n15 p. toukok. 1867. Relegatsionin päätyttyä pääsin viidennelle\nluokalle 20 p. tammik. 1869. Korotettu kuudennelle luokalle 21 p.\ntoukok. 1869. Erkanin opistosta maalisk. 1870. Otettuani yksityisiä\ntuntia matematiikassa ja luettuani muut aineet itsekseni suoritin\npäästötodistuksella Jyväskylän opistosta _ylioppilastutkinnon_ (»cum\nlaude») 22 p. kesäk. 1871.\n\nYlioppilasaikanaan Gustaf Laurentius Stenbäck ei aluksi esiintynyt\npolitikoitsijana. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa verraten\nlyhyessä ajassa. Mutta jo 1875 hän sai aikaan suuren oikeusjutun, jota\nPohjanmaalla käytiin virkavaltaa vastaan. Hän paljasti silloin räikeitä\nväärinkäyttöjä Alavuden nimismiehenviran haltijan toiminnassa ja\nsuhteessa talonpoikiin.\n\n1876 hän oli johtajana kuuluisassa »Lepakko» jutussa,\nmielenosoituksessa, jonka suomenkieliset ylioppilaat järjestivät\nruotsalaista teatteria vastaan. Nyt hän esiintyi siveellisyyden\npuoltajana, joka uskalsi uhmata korkeita herroja ja ruotsalaisen\nteatterin yleisöä, mutta palkkioksi tuli eroittaminen yliopistosta.\nPohjimmaisena syynä Straussin operettia vastaan käydyssä\ntaistelussa tuskin lienee ollut loukattu siveellisyys, vaan kiihkeä\nkielipolitiikka. Vuodesta 1876 lähtien Lauri Kivekäs — sinä vuonna hän\neräiden muiden ylioppilaiden kanssa suomalaistutti nimensä[21] — oli\nnuoren polven keskuudessa suomalaisuustaistelun jyrkin mies.\n\nOllessaan eroitettuna yliopistosta Kivekäs piti lennokkaita\nvalistuspuheita maaseudulla. Myöhemmin hän lähti opintomatkalle\nSaksaan. Berlinin yliopistossa kuulemiensa »katederisosialistien»\nluennot antoivat uutta virikettä hänen yhteiskunnalliselle\nradikaalisuudelleen — suomenmielisyyskin oli tähän aikaan mitä\npuhtainta radikaalisuutta ja Kivekkään radikaalisuus esiintyy ennen\nkaikkea mitä kiihkeimpänä suomenmielisyytenä. Hänen aatteellisella\ninnostuksellaan on kuitenkin sangen persoonallinen sävy. Suomenmieliset\nylioppilaat olivat jakautuneet »moderaatteihin» ja »radikaaleihin»,\nmutta vasta henkilökohtainen ja sangen ikävä riitaantuminen entisen\nystävän ja koulutoverin, J.R. Danielsonin, kanssa saa tulisen Lauri\nKivekkään toteamaan, että ero on jyrkkä. Näihin aikoihin, katkeran\nvihan vallassa, hän kirjoittaa m.m.:\n\n »Voin ilmoittaa — tuoreena uutisena erään uuden suomalaisen\n ylioppilasseuran syntymisen, joka kokoontuu nimimerkillä K.P.T. Kun\n näette nuo »kovat kerakkeet» sanomalehdissä, tiedätte, mitä on tehty.\n K.P.T. merkitsee, että kaikki punaset toverit ovat tehneet liiton\n panna Koko Programmi toimeen!»\n\nLauri Kivekäs kuului niihin edustajiin, jotka Suomen Ylioppilaskunta\n1880 lähetti lausumaan tunnustustaan koillisväylän purjehtijalle,\nA.E. Nordenskjöldille. Suurien juhlallisuuksien aikana Tukholmassa\nKivekäs otti osaa sikäläisen nuorison juominkeihin ja kemuihin, ja\njuuri tämän johdosta J.R. Danielson myöhemmin, kun oli kysymyksessä\nylioppilaskunnan puheenjohtajan paikka, langetti julkisessa kokouksessa\n— Suomalaisessa Nuijassa — ankaran ja vähäksyvän arvostelun Lauri\nKivekkään karakteerista. Liioitteleva huhu tiesi vielä kertoa, että\nKivekäs muka olisi esiintynyt päihtyneenä itsensä Ruotsin kuninkaan\nedessä. Kivekäs oli arka kunniastaan kuin espanjalainen grandi,\nsyvä katkeroituminen ei saanut häntä vain luopumaan ehdokkuudestaan\npuheenjohtajan paikkaan, vaan vaikutti muutenkin hänen ajatustensa\nsuuntaan. Ei voi selittää aivan puhtaaksi aatteellisuudeksi, kun näkee\nhänen tämän jälkeen suunnittelevan, miten ylioppilaskunnan olisi\norienteerauduttava ulospäin:\n\n»Siis, jos vasta Suomen ylioppilaskunta voi solmia kansainvälisiä\nsuhteita, me tiedämme, minne menemme etsimään veljeyttä _joka pysyy_.\nEläköön »Suomen silta» veljeys Suomen, Viron ja Unkarin välillä! à bas\n[alas] viimeiset repaleet tuosta kuluneesta mamsellivälistä »emellan\nde båda systerländerna [molempien sisarmaiden välillä].» Muistatko —,\nkuinka ne konnat kohtelivat ylioppilaskunnan deputationia keväällä 1880\n(Tukholmassa). Meitä ei kutsuttu kuninkaan bankettiin, ei Vegajuhlaan,\nei publicopäivällisille, ei niin mihinkään. Entäs vastaanotto\nsanomalehdissä, missä meitä suoraan skandaliseerattiin. Ja noiden\nkoirien kemuihin vieläkö fennomania löytyy lähteviä. —»\n\nVuosina 1880—1881 Lauri Kivekäs epäilemättä oli ensimmäinen nimi Suomen\nylioppilaskunnassa, ei ensimmäinen vakavuudessa ja opiskelija-hyveissä,\nvaan rohkeudessa, mielikuvituksen voimassa, tunteen voimassa, joka\naina tehoaa toisiin nuoriin enemmän kuin kylmä järki. Hän kohosi\njohtajan asemaan uhmansa avulla, loisteliaan kaunopuheisuutensa avulla,\nhäikäilemättömän sanavalmeutensa avulla. Kiihkeissä ja katkerissa\nkielitaisteluissa, joita näinä vuosina ylioppilaskunnassa käytiin,\nKivekäs saavutti voiton toisensa perästä, temperamenttinsa tulisuudella\nhän varsinkin tenhosi nuorimman suomenkielisen aineksen. Vasta\nylioppilaaksi päässyt Juhani Aho kirjoitti tämmöisen kahakan jälkeen:\n\n»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu\npuhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa\n— suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi,\nbooli virtaili! —»\n\nLauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa\nkonsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään\neikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan\neikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein\njokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen\nturhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän\non myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin\nagitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista\npuolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin\npuhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu.\nMyöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä\npitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885,\nTampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta\nesiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi.\nRuotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä\npuheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet\nnimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä,\noikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen\nihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli\njo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880\nylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää —\näänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat\narvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta\npääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko\nja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna\nsitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin\nkuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:\n\n»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä,\nettä saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan\nkaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi\nkuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan\nsiveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa\ndestruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että\ntulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii\nvoitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se\nsuunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin,\nse suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun\npyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun\non kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman\neduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että,\nkun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)\n\nTaisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja\nkiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa.\nSyvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy\nkuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä.\nHänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu\n»Deksippoksessaan».\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri\nKivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää\n»tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin\n»nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että\nhänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen\njoukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan\nEllen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi\ntahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä\n»femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän\nsai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen\nhurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta,\nhänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat\nlaskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.\n\nMennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes\nkolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut.\nMutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään\ntuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana,\nkun hän kertoo:\n\n »Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä\n kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni\n syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen\n unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta\n mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani,\n minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta\n kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta\n helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki\n minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli\n epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän\n ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän\n saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni\n niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän ‒ ‒\n ‒ Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä\n voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla.\n Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi\n olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua\n rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä,\n selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa\n olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin\n nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit\n vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja,\n joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä,\n se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja\n kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot\n minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko\n todellakin kaikki niin häilyväistä?\n\n Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan\n minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa\n varjelemaan sinua minulle.\n\n Ida.»\n\n »Sunnuntaina.\n\n Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin\n orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia,\n kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä\n kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon\n kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta\n oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun\n keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli.\n Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli\n juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen\n »Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua\n Lauri ja vaan sinua. ‒ ‒ ‒ Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä\n sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä\n heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä\n ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla\n pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen\n minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta.\n Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin\n kaunis. Ida.»\n\n »Perjantai ilta.\n\n Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin\n lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua\n ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä\n ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen\n kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen\n siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu\n senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi\n heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun\n oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea,\n se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on\n senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit\n saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on\n uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja\n ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, _sinä_ ja _minä_ olemme\n kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme,\n luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme\n kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle\n kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.»\n — — —\n\n »Armas!\n\n Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun\n kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon,\n minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi.\n Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja\n joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan\n voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. —\n Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän\n on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen\n henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein\n kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan\n oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa.\n Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton\n ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen\n kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että\n sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy\n mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin\n hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet\n joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän\n kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi\n sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi\n omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun\n kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien\n luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko\n ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»\n\n »Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä\n levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon\n tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle\n kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen\n kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja\n kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni\n niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan\n pidän sinusta liian paljon.» —\n\n »Laurini, armaani!\n\n Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän\n hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen\n silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni,\n riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se\n ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle\n kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla\n on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi\n sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni,\n sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään\n tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —\n\nJa vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on\nlyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä\nhuolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta\nkirjoitustavasta:\n\n »Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en\n milloinkaan tahdo _tahallani_ antaa sinulle surun aihetta. Minun\n järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen\n suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska\n luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa\n tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista\n onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin\n saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää\n kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli\n päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka\n pilvistä sanoakseni sinulle että _sinä olet minulle äärettömän rakas_.\n\n                                                        Ida.»\n\nKumpaisenkin kihlautuneen kirjeet puhuvat liian vilpitöntä ja\nvakuuttavaa kieltä todellisesta kiintymyksestä, jotta sen suhteen voisi\nerehtyä. Suhteen alussa Ida Aalberg tuntuu olleen aktiivisempi, Kivekäs\nempivä, kuten nähdään rakastavaisen naisen kirjeestä:\n\n »Minun korvissani soi yhä sinun sanasi »minä olen onnellinen\n ja kuitenkin se tuntuu niin raskaalta!» Se on minusta niin\n käsittämätöntä. Se ei minua loukkaa, sillä minä en sitä ollenkaan\n ymmärrä. Minä en voi ymmärtää sinun tunnettasi siinä kohden. Minulla\n on tosin niin ikävä että en tahdo jaksaa elää, mutta sieluni\n syvyytessä olen toki iloinen ja levollinen. Minä luotan sinuun,\n ja uskon sinua, ja olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla sinun\n omaisuutenasi.»\n\nKivekkäällä lienee ollut hyvinkin useita syitä epäröimiseensä. Hänen\ntaloudellinen asemansa ei ollut hyvä, pitkäaikainen opiskeleminen\nja toverielämä olivat saattaneet hänet rasittaviin velkoihin, hänen\nasianajotoimintansa oli vasta alulla, hän ei 1887 vielä ollut se\nsuurten oikeusjuttujen, »cause celebre'ien», ajaja, joksi hän ennen\npitkää tuli. Hän sai tuttaviltaan kuulla varotuksia avioliitosta\nnäyttelijättären kanssa, hänen oma rakastettu äitinsä oli tätä liittoa\nvastaan.\n\n »Niin äiti!» kirjoittaa Ida Aalberg sulhaselleen. »Minä itkin koko\n illan siitä mitä kerroit keskustelustasi hänen kanssaan. Se minua\n niin rasittaa. Minä en saa lepoa ennenkuin olen hänet nähnyt, häntä\n puhutellut. Ei hän voi olla kova, kuinka hän hennoisi jos hän tulee\n vakuutetuksi meidän onnestamme. Heti kun saavun Helsinkiin minä tahdon\n kiirehtiä hänen luokseen, laskeutua polvilleni tuon kunnioitettavan\n vanhuksen eteen peittää kasvoni hänen syliinsä, sanoa hänelle kuinka\n äärettömästi sinua rakastan, että sinä olet minun elämäni, rukoilla\n häneltä hellyyttä, pyytää häneltä mielenmalttia vaan lyhyeksi aikaa,\n ja Lauri, etkö usko kun hän näkee meidän onnemme niin hän uskoo meitä\n ja luottaa meihin. Voi, minä joudun ihan tuskaan ajatellessani tätä.\n Minua se niin surettaa, niin surettaa. Jos sinä olisit täällä! Minä en\n kestä tätä eroitusta! —»\n\nVaikka Ida Aalberg kirjeissään asettaa sulhasensa korokkeelle,\nihannoi ja jumaloi tätä, ei Kivekäs aluksi tahdo jaksaa pitää itseään\ntäysin tasavertaisena. Hän väittää, ettei hän ainakaan toistaiseksi\nole pystynyt mihinkään suureen, mutta että Ida Aalbergista aina\ntullaan puhumaan Suomessa. Kuinka kaukana teennäinen sävy on Ida\nAalbergin kirjeistä, näkyy siitäkin, että hän uskoo sulhaselleen oman\nseurustelutaktiikkansa salaisuuksiakin. Niinpä hän kertoo olostaan ja\nkeskustelustaan eräässä hienossa naisseurassa:\n\n »Minä olin tuommoisella Caesarin tuulella, minä tahdoin olla etevin\n heistä kaikista, ja tultuani siitä vakuutetuksi jätin seuran ja\n poistuin huoneeseeni jo kl. 9.»\n\nPoistuminen oikeaan aikaan, loistava »sortie» seurasta, kuuluu\ntaktiikan alaan!\n\nLauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta on\nvaikeata uskoa, että Ida Aalberg liittyi häneen vain kylmien laskelmien\nvuoksi. Kun hän kihlausaikansa lopulla kirjoittaa ylisteleviä sanoja\nsulhaselleen, on vaikeata uskoa, että hän tarkoituksellisesti tätä\nihaili. Seuraavakaan vuodatus tuskin todistaa laskelmallista imartelua,\nvaan on se lähtenyt suoraan hänen omasta riemuitsevasta, ylpeästä ja\nonnellisesta sydämestään:\n\n »Voi sinä Lauri kultani, kuinka olen ollut iloinen kuullessani\n kaikilta haaroilta minkä huomion tuo sinun sotaoikeus juttusi on\n herättänyt. Minä voin kysyä ensimäiseltä työmieheltä joka tulee\n vastaani maantiellä kuka Lauri Kivekäs on, ja hänen kasvonsa heti\n kirkastuu, hänelle puna nousee kasvoille ja silmissä näkyy omituinen\n tuike kun hän rupee kertomaan keväisistä asioista ja sinun jalosta\n puolustuksestasi suomalaista kansaa kohtaan. Ymmärrät, että minä tuota\n kuuntelin säihkyvin silmin ja kyyneleet silmissä, ja samat sanat,\n sama tunne josta kerroin rautatien vaunussa, että nimittäin joka\n päivä kun opin sinua enemmän tuntemaan niin minun kunnioitukseni ja\n rakkauteni tulevat yhä suuremmiksi, värähti vielä voimakkaammin minun\n koko olentoni läpitse. Ja sitä paitsi kerrottiin tuosta asiasta paljon\n eilen päivällispöydässä, ja sanottiin, että jos kansalla olisi valta\n niin he heti riemulla kohottaisivat sinun senaattorin istuimelle.\n Niin suuri on heidän rakkautensa sinuun. Voi! voi! kuinka äärettömän\n onnellinen, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille minä tuosta olin. Oli\n niin paljon kun voin itseäni hillitä. Voi! minä tahdon sinua vaalia ja\n hoitaa niin hyvin kun mahdollista, että kaikki sinun sydämesi rikkaat\n lahjat saisivat mitä harmoonillisimman kehityksen ja kypsyisivät\n kansamme ja isänmaamme pelastukseksi.»\n\nLauri Kivekäs valittaa eräässä kirjeessään, että hän ei löydä sanoja\ntunteilleen. Mutta kyllä hänkin osaa kirjoittaa kieltä, jossa tunteen\nlämpö ja hurmio ovat ilmeisiä:\n\n »En halaja aarteita, en rikkautta ja valtaa, en pyydä muuta kuin\n säilyttää rakkauteni kansaan ja maahan. Ja jos se on elähyttänyt\n nuoruuteni kauniimpia unelmia, miehuuteni paraimpia toimia nyt vasta\n minä tunnen, että se voi minua nostaa, laajentaa näköni, monistuttaa\n voimani. Ainoastaan siten voi rakastaa ihmisyyttä, kun yhtä rakastaa\n _täydellisesti_. Oi riemua, millä luen kirjettäsi, se hehkuu\n lämpöä, intoa ja onko se totta vai unta? Sinä _rakastat_ minua yhtä\n rajattomasti, luotat minuun yhtä ehdottomasti kuin minä sinuun.»\n\nKun nuoren parin kihlaus julkaistiin, Antti Jalava »Uudessa\nSuomettaressa» lohdutteli yleisöä tiedolla, ettei tuleva avioliitto\nriistäisi Ida Aalbergia Suomalaiselta teatterilta. Bergbomit olivat\niloissaan, koska arvelivat Ida Aalbergin tällä askeleella lopullisesti\nkiinnittyvän kotimaahan. Vihkiäiset tapahtuivat 22 p:nä marraskuuta\n1887 Helsingissä. Nikolainkirkko oli ääriään myöten täynnä vieraita.\nIda Aalberg esiintyi juhlallisen komeassa pitkälaahustimisessa puvussa.\nMenet ulkomaiset kuuluisuudet, m.m. Ibsen ja Georg Brandes, lähettivät\nonnittelunsa. Z. Topelius onnitteli nuoria Kalevalan häärunoista\nlainaamillaan säkeillä. Suomalaisilta ystäviltä ja ihailijoilta\ntulleesta suuresta sähkösanoma-tulvasta pari näytettä:\n\n    »Onnea ja siunausta. Säästyköön näytteleminen ja\n    juridiikka avioelämästänne.»\n\n    »Kirkkahana loistaa tähti yksinäänkin\n    kirkkahampi vielä loisto kahden on.\n    Jos maine mahtava jo Kivekkäänkin\n    sen kukkuloilla Ida Aalberg on.\n    Ei sammua suo Suomi tähtösensä\n    mi lämpimäks' sai sydämmensä.»\n\nKivekäs vei vaimonsa entiseen asuntoonsa, joka oli Länsi-Heikinkadun\n12:ssa, n.s. Frenckellin talossa. Siellä oli myöskin Kivekkään\nlakiasiaintoimisto.\n\n\n\n\nXII.\n\nTAIDE- JA AVIOELÄMÄÄ.\n\n\nSe valtava suosio, joka tuli Ida Aalbergin Kööpenhaminasta käsin\ntekemien vierailunäytäntöjen osaksi Suomessa sekä Helsingissä että,\nkesällä 1886, maaseudulla, antoi näyttelijättärelle kokemuksen,\njonka voisi kuvata vanhalla sananlaskulla: »Oma maa mansikka muu maa\nmustikka.»\n\nNoiden vierailujen aikana helsinkiläinen arvostelu taaskin totesi, että\nnäyttelijättären taide oli käynyt entistä hillitymmäksi ja että entiset\nsuuret luomat yhäkin olivat kehittyneet. Helmikuussa 1887 hän Camillena\nMusset'n »Ei lempi leikin vuoksi» näytelmässä antoi todistuksen\nlyyrillisen lausuntansa sulosta ja tehosta.\n\nKesällä 1887 Ida Aalberg Viipurin maanviljelysnäyttelyjen aikana\nesiintyi vanhojen loisto-osiensa ohella uudessa tehtävässä, Rebekka\nWestinä Ibsenin »Rosmersholmissa.» Se ei koitunut menestykseksi,\nsillä Ida Aalberg suhtautui kielteisesti koko osaan. Sulhaselleen hän\nViipurista kirjoitti:\n\n »Me harjoitamme nykyään Rosmersholmia, minä olen niin onneton\n täytyessäni näytellä Rebekkaa, en häntä ollenkaan käsitä, koko kappale\n on niin pessimistillinen, että se tulee koomilliseksi.\n\n»Varsin suuri menestys oli Ida Aalbergilla »Orleansin neitsyessä»\nsyksyllä 1887. J'eanne D'Arc'in osan suoritus teki illasta yhden\nniitä Arkadia-teatterin kuuluisia »lämpimän tunnelmin iltoja», joita\nsuomalaisuudenharrastajat ovat muistelleet ylpeydellä ja ilolla.\n\nMutta muut uudet tehtävät näytäntökautena 1887— 1888 eivät tuottaneet\nIda Aalbergille vähintäkään tyydytystä. Svava Björnsonin »Hansikkaassa»\nei saavuttanut mainittavaa menestystä, ei liioin Hjördis Ibsenin\n»Helgelannin sankareissa.» Tähän aikaan ei Kaarlo Bergbomilla tunnu\nolleen yritteliäisyyttä eikä voimaa viedä häntä uusiin voittoihin.\nGustaf von Numers ihaili Ida Aalbergin näyttelemistä »Erik Puke»\ndraamassa, mutta siinäkään menestys ei ollut niin ehdoton kuin\ntavallisesti. Sanomalehtiarvostelu oli joko kuivaa, kielteistä tai\ntyperää.\n\nSyksyllä 1888 Ida Aalberg käy uudestaan ulkomailla. Hän sai sangen\nedullisen vierailutarjouksen Bergenin teatterista, jossa tähän\naikaan oli johtajana Henrik Jäger, mies, joka 1885 oli Kristianiassa\njulistanut Ida Aalbergin ylistystä. Bergenin lehdet ovat paljon\nkaunopuheisempia kuin kotoiset suomalaiset.\n\n»Bergens Aftenblad»kirjoitti »Nukkekodin» johdosta m.m.:\n\n»Sanottakoon kaikkein ensiksi: rva Aalbergin esitys Noorasta\n»Nukkekodissa» oli suuri voitto. Esiinhuutoja seurasi joka näytöksen\njälkeen. Se olikin esitys, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Se\nosoitti rva Aalbergin lahjain monipuolisuutta ja etevyyttä, jolla hän\nryhtyy taiteelliseen tehtäväänsä ja väsymättä muodostaa kuvan piirre\npiirteeltä —. Rva Aalberg ei alleviivaa, ei osota sormellansa. Kaikki\ntulee aivan itsestänsä, on luonnollista, on suurta.\n\nVoisi tuoda esiin piirteen toisensa perästä rva Aalbergin esityksestä,\njoka on suuren taiteilijan työtä. — Lapsellisuus, huolettomuus\nensimmäisen näytöksen alussa esitettiin suurella reippaudella. Mutta\nvaimon, joka on ollut kahdeksan vuotta naimisissa, ei tarvitse\nkuitenkaan näyttää aivan niin nuorelta. Nuoruus kyllä havaitaan,\nvaikka Noora näyttäisikin hiukan vanhemmalta. — Hauska oli kaikissa\ntapauksissa makeiskohtaus, joka esitettiin hyvin leikillisesti.\nHuudahdus »tuhat tulimmaista» tuli sekä lausunnan että liikkeen\nvallattomuuden johdosta todelliseksi loistokohdaksi. Kohtaus lasten\nkanssa oli, kuten tavallisesti, hurmaava. — Ja sitten alkaa rva Aalberg\ntuoda esiin roolin vakavaa puolta kohdattuaan Krogstadin. Kaikille\nvakaville mielenilmauksille on hänellä sanat, katseet ja liikkeet.\nVarsinkin oli joulukuusen koristaminen ja keskustelu Helmerin kanssa\nKrogstadista unohtumaton. Nooran kuva joulukuuseen pusertuneena, kun\nhän tuijottavin silmin näyttää mielessään kuvittelevan kuilua, johon on\nvaipunut, on yksinään kappale taidetta. — Toisessa näytöksessä näytteli\nrva Aalberg suurella innostuksella. Siinä oli harvinaista ylevyyttä ja\nlyriikkaa.\n\nRva Aalberg pysyi kaikin puolin todellisuuden rajoissa.» — — —\n\n»Bergensposten» kirjoitti »Erään naisen rangaistuksen» johdosta:\n\n»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme\ntuntematon.\n\nMutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo\nhänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille\nhänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen,\ntanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi,\nvaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa,\ntanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.\n\nHeti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan\njotain tuntematonta, jotain vierasta.\n\nMuuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä\nolevansa koditonta.\n\nValtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta\nvuotta maassa, sanotaan.\n\nTaiteen laki murtaa muodollisuudet valon ja salaman nopeudella.\n\nJa monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai\nkansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —\n\nYhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno\nplastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät\nominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein\nparhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan\naavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi\nvoimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen\nyhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä,\nnäytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä\nnäyttämöllä.\n\nSellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin,\nettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista,\nmutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen\nkuin sävelet.\n\nKaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta,\ntuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti,\nkaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse\nelämää.»\n\nMarsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa\nmukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista\naikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän\narvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens\nTidende» kirjoitti:\n\n»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet\njoko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa\nhautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai\nhirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka\nhylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa\nkohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina\noli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. ‒ ‒ ‒ Tämän naisen\nuhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman\nfanaatikonkin ylitse. —\n\n»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen\nsuoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian\njulmalta ja liian voimakkaalta.\n\nMyöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg\nBergenissä sai tunnustuksen sanoja.\n\nKirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs\nja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät\nkuherruskuukausitunnelmassa.\n\nIda Aalberg kirjoittaa miehelleen Bergenistä m.m.: Ida Aalberg — 18\n\n »Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo\n sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein\n raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki\n hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta\n sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka\n hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi\n hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —\n\n »Kultani!\n\n Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin\n sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta.\n Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä\n minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla\n taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta\n nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua\n ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti\n joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos\n niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään\n koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä\n en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä\n myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä\n ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille,\n joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen\n asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja\n sinun kuvaasi.» —\n\n »Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun\n kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut\n ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi\n uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan\n ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja\n sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut\n niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni\n että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä\n lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein,\n usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan\n varovainen rahojen kanssa!» —\n\nJo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa\nmaassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:\n\n »Kultani, toivoni, iloni!\n\n Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle:\n »Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta,\n jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin\n helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei\n olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo\n antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin\n kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi _kunnialla_ isänmaan\n puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.»\n Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi\n joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan,\n silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat\n laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin\n ajattelee.» ‒ ‒ ‒\n\nToisessa kirjeessä:\n\n »Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää\n kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä\n toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi!\n voi!!! sitä riemua.» —\n\nNäihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti\nHelsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti\nvaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen.\nTämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti\nmiehelleen:\n\n »Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi\n ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi\n kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti,\n että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin\n iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa\n onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se\n todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät\n henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka\n minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa\n sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä\n hinta se nyt on, kun sillä saamme _aivan oman_ kodin ja pienen, pienen\n ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin\n lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen\n riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen,\n että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä\n aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä\n niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa\n puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista\n väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun\n seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali,\n se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se\n luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään,\n rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä\n lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki\n kaksi eri huonetta. ‒ ‒ ‒ Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin\n _täytyy_. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän\n mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä\n arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta\n sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen\n iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! ‒ ‒ ‒\n\n Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti\n pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta\n iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä\n sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja\n ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten\n tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt\n mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut\n Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen\n riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on\n eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo\n tulla näyttelijäksi, _suomalaiseksi_ näyttelijäksi. Vanhemmat ovat\n epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti\n nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän\n surkeat teatteriolot.» ‒ ‒ ‒\n\nNäinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen\njonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä\nvastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta\nsitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui\ntoiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on\nsuuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen\nteatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen\nm.m.:\n\n »En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä\n ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy\n auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen\n lause on ruotsinkielinen).\n\nNäyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa.\nJo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin\npuolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen\nkirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi.\nNäytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää\nhäntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton\ningénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet\ntehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat\nvähin äänin ohitse.\n\n»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida\nAalbergin osalle:\n\n»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja\ntodellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä\npuolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri\nkohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse\nluonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee\nluonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»\n\n»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen.\nSitten lehti jatkaa:\n\n»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa.\nTosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta\nniin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen\nyksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei\nollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui\nuusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi ‒ ‒ kaikki tuo kokemattomuus,\njoka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen,\ntuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän\ntakana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon\nsamaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin\nvain todellinen taiteilija voi löytää.»\n\nKeväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen,\ntyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta\npalveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen\nvirallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle\nuutta eurooppalaistumisyritystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa,\nAix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla\nIda Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan.\nMiehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja\naviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän\nvälillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin\npitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu,\nkertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa\npäätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta\nsattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä\nnähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla\nseurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin,\nesityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa».\nMichelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista\nolivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen\nsyvän vaikutuksen.\n\nIda Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria\nja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän\nilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään\npyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin.\nHänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen.\nHän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä\nnäyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen\nhän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä\nollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan\npensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen\nkenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut\nIda Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt\npersoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella\nsai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle\ntilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi\nvarsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri\nmuutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä\nvastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan\nvasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka\nyhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista\nja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä\nlykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan\nkotimaahan.\n\nJoulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa\nteatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista\nBerlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa\n»Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie\nBühnessä.\n\nBerliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi\nkoetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy\ntahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee\nsankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän\ntaistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.\n\nAluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg\nkertoo miehelleen seuraavan jutun:\n\n »Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä\n aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos\n asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan\n omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta\n iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä\n jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani\n olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein\n tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla\n sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme\n jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte»\n [lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan\n henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita,\n — johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin\n sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni\n hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi\n alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan\n ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa\n on kovin arka, en luule että hän vielä _koskaan_ on oppilastansa\n tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen,\n — tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki\n _galoschini, —_ ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja\n minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein\n noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —\n\nEräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan\nBerlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:\n\n »Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee\n eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni\n paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen\n minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno,\n hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä.\n Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta\n (»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva\n Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka\n myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen\n että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini\n toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt\n hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig»\n [vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on\n amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme\n katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla\n tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia.\n En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella\n puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa\n aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut,\n kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea\n koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3\n neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat\n oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan\n työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta\n vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi\n Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs\n professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria\n neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän\n toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs,\n joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten\n kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24\n henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on\n vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät\n siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse.\n Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden.\n — — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko\n aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa _tulevaisuuden dramasta_.\n Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä\n persoonallisesti.» —\n\nVähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun\nalku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim.\nseuraavasta kirjeestä:\n\n »En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin\n suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa.\n Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni\n on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja\n työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia.\n Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille\n vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti\n edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden\n vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei\n suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista\n voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän\n käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt\n ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun\n kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi\n ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja\n tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa\n ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit,\n joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin\n saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut\n minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän\n oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä\n tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa.\n Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi\n rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen\n vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla —\n _mustasukkaiseksi!_ Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän\n välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin\n geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua.\n Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon\n ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani\n (koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie\n Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin\n kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa.\n Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan\n armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin\n taasen, minä _tahdoin jaksaa_ ja niin kokosin viimeiset voimani ja\n tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea\n että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin\n väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti\n _kielsi_. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle\n ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi\n että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt\n mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin,\n lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja\n siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä\n kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy,\n minun _täytyy_, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla\n terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut\n Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta\n ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei\n enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo)\n hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää\n paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä.\n Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta\n kuin rautavettä jota juon _2_ suurta putelia päivässä, sitäpaitsi\n juon _kannun maitoa_ päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert.\n päivässä _kylmä kylpy_ ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan,\n jolloin hän _elektriseeraa_ koko ruumiin ja _kaulani_, tiedätkö,\n _sisäpuolelta_ sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause\n sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut _naista_, joka ylellisten\n rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin\n minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai\n sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin\n tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä\n vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret\n unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä\n luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä\n nyt ole voinut läpi viedä. ‒ ‒ ‒\n\n                                        Oma Pirjo raiskasi.»\n\nEdelleen hän tietää miehelleen kertoa:\n\n »Ajatteles mitä vaikeuksia!!! Kerroin että minun piti ylös\n harjoitukseen. Sen teinkin ja otin tuoksi 'profviksi' Romeo ja Julian.\n Kaikki olivat ihastuksissaan ja huusivat »Sie müssen deutsch lernen\n und deutsche schauspielerin werden» — Seuraavana päivänä tuli rouva\n Kainz ja teatterin direktööri luokseni, hän oli hyvin hämillään eikä\n tietänyt miten alkaa — arvasin heti että nyt oli jotain tapahtunut —\n ja kertoi että hänen molemmat _primadonnansa eivät suvaitse että hän\n laskee minut esille_ sillä näyttämöllä, sillä silloin ne _rikkovat\n kontrahtinsa_.» — — ‒\n\n »Voi kuinka olen ollut onneton ja nöyryytetty, mutta voihan sitä\n välistä kumartaa maahan saakka, sitä korkeammin voidakseen hypätä\n kerta pystyyn. Kun näen tätä keskinkertaisuutta täällä taiteen alalla,\n täällä ei löydy ainoatakaan intressanttia naisnäyttelijää — ja tunnen\n mitä minä voisin luoda jos olisin voimissani ja kerta saatuani kielen\n haltuuni, niin olen aivan menehtyä.» —\n\n »Kulta, nyt olen juossut rappusia ylös ja alas 10 päivää, ollut\n onneton, valvonut yöt ja tuntenut itseni aivan hyljätyksi ja\n mitättömäksi mutta nyt olen päässyt niin pitkälle että kävin tänään\n Kainzin luona ja näyttelin Julian hänen salongissaan muutamien\n auktoriteettien edessä. — Ja kun olin lopettanut huusi Kainz »Sie\n werden in Berlin spielen!» [Te näyttelette Berlinissä], vaikka se on\n niin vaikeata päästä esille että Sonnenthal Wienin suuri näyttelijä\n — _ei pääse_ esille. Mutta Kainz sanoi »so jung und so gross, so was\n haben wir nie gesehen!» [»Niin nuori ja niin suuri, senvertaista\n emme ole milloinkaan nähneet»] hän löi käsiään yhteen ja sanoi »und\n so spricht man von Goreva, das ist ja kein vergleich!» [Ja sitten\n puhutaan Gorevasta, eihän heitä voi verratakaan.] — _Goreva_ Venäjän\n ensim. näyttelijätär joka 85 teki _fiascon_ täällä ja jonka vuoksi 3\n teatteria on kieltänyt minun pyyntöni. — Kainz tahtoo että näyttelen 3\n roolia ja jään tänne 14 päiväksi. Jo ehkä huomena on suuri harjoitus\n Residenz teatterissa.» —\n\nJosef Kainz oli vähäistä aikaisemmin rikkonut välikirjansa erään\nteatterin kanssa ja oli tähän aikaan hovi- ja kaupunkiteattereiden\npannaan julistama. Senvuoksi hän esiintyi näyttämöllä, jolla ei oltu\ntotuttu näkemään suurta draamaa. Kainz oli itse juutalainen, ja\nBerlinin vaikutusvaltainen ja suurilukuinen juutalaisväestö osoitti\nnäissä Ostend-teatterin näytännöissä mielenosoituksellisesti suosiotaan\nhänelle.\n\nIda Aalberg esiintyi Kainzin vastanäyttelijänä kahdessa kappaleessa,\n»Romeossa ja Juliassa» ja »Kavaluudessa ja rakkaudessa».\n\n»Berliner Tageblatt» kirjoitti hänen Juliansa johdosta:\n\n»Oli vaikea tuntea Ostend-teatteria eilen. Missä vähän aikaa sitten\npyöveli D. Krantz heilutti kirvestään, missä helposti tyydytetty\nporvariyleisö nautti ylen romanttisista hirmunäytelmistä, sinne\noli eilen kokoontunut kirjallisesti sivistynyt, hemmoteltu Berlin.\nSemmoista ihmispaljoutta, joka eilen täytti Ostend-teatterin,\nsaanee tuskin pitkiin aikoihin nähdä. Ei ollut tyhjää paikkaa, ja\norkesteri oli otettu hätävaraksi. Ja näistä tiheistä joukoista,\njotka jännityksellä istuivat esiripun tällä puolen, nähtiin, ettei\nmikään tavallinen tapahtuma ollut saanut heitä tähän kaukaiseen\nrakennukseen. Salissa vallitsi omituinen mielentila, joka tavallisesti\nsyntyy, kun odotetaan jotain erinomaista, jokapäiväisyydestä eroavaa.\nJa todellakin mieltäkiinnittävä oli se koe, joka tapahtui tuolla\nylhäällä näyttämöllä. Suomalainen taiteilija, neiti Ida Aalberg,\njoka kotimaassaan ja pohjoisissa naapurimaissa jo oli saavuttanut\nsuuria voittoja, aikoi astua ensimmäiset askeleensa voittaakseen\nsaksalaisena taiteilijana kunniaa ja laakereita. On aina uhkayritys\njättää varma taiteilija-asema ja tehdä hyppäys, josta vielä ei tiedä\nviekö se ehkä pimeään syvyyteen, josta ei ole mitään paluuta. Siihen\nvaaditaan rohkeutta, suurta rohkeutta, mutta sen lisäksi myöskin suurta\nitseluottamusta. Ja se ei olekaan pettänyt nti Ida Aalbergia. Hänen\nJuliansa, jonka hän eilen esitti Shakespearen »Romeossa ja Juliassa»,\noli suurta kiitosta ansaitseva. Neiti Aalbergilla on hyvin harvinainen\nlahja, nimittäin luonto, ja se merkitsee hyvin paljon jo itsessäänkin,\nvaikkei siihen yhtyisikään, kuten tällä taiteilijalla, vilpitön tunne\nja todellinen intohimo. Hänellä on tavattoman vilkas temperamentti ja\ntunteen syvyys, joka synnyttää säveleitä, mitkä sydämestä tulevat ja\nsydämiin menevät. Parveke-kohtauksen hän esitti kerrassaan hurmaavasti.\nTässä hänellä oli apuna hienon naisen sulava luontevuus. Luonnollinen\nintohimo, joka ei ollut teatterimaista esiintymistä, teki valtavan\nvaikutuksen. Siinä ei ollut mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa.\nDramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon\nvoimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään.\nKumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin,\nsillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin\netuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä\ntäydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja\ndramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on\nomituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee\npaljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —\n\n»Vossische Zeitung» kirjoitti:\n\n»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on\nopiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi\nhavaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä,\njoka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä,\ntäydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja\nvastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä\npuheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken\noutouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka\nilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä\nkasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli\nalussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan\nrakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa\nniin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion.\nVilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä\nnäyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä\nhautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti\nolevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin\nkuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi\ntaiteilija lisää.»\n\nAnkarampi on »Das kleine Journalin» kritiikki, jossa m.m. sanottiin:\n\n»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut\neikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei\nmuuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan\nenemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin\nesittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon\nottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman\nkoomilliselta.» —\n\n»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti\nIda Aalbergista:\n\n»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että\nranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi,\nniin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin\nnäyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä\nrouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa\nhänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö,\nhoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea,\naaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen\nsuru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä;\nmenneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas\nylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja\nilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti\nkasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi,\njoka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan\ntoisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla\nsama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen\nJuliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat\ntoisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin.\nJa näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia\nmeidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja\ntraagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti\nmatkivat klassillisia sankaritaria.\n\nVahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia,\nuneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että\nhänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan\nja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet,\nsanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän\nkompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen\nääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää.\nLuulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä\nenemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä\nharjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä.\nRouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja\nnyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään\nja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi\njohonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien\nottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»\n\n»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:\n\n»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat\nlamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren\nsuosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida\nAalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin\nkukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime\nkerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan\nulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen\nolevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä\nr-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen,\nettä hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen.\nEttä heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi\nilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan\nkauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin\nkirjeestä:\n\n »Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan\n onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin\n hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä\n kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi\n muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan\n omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä,\n Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi\n tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen\n Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut\n ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan\n en _anna_ kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä,\n koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä\n voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella\n tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi.\n Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva,\n joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään\n päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä\n paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin\n ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä,\n ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se\n aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää\n minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden\n ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden\n että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet\n poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun\n jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin,\n tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta\n kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton\n kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos\n Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole\n tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»\n\nSairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä\nBerlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla\nkuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän\nvelvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta\nhänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta.\nIda Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:\n\n »Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin\n surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä\n siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka\n kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea\n auki ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on\n yksi sydän joka on _kokonaan sinun_, jos sanot, jos _tahdot_ että\n _heti tulen kotiin_, niin minä jätän kaikki, minä _tulen kotiin_,\n sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä\n naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos\n Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki,\n minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»\n\nIda Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen\nja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi\nsyntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri\nKivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista\nankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa\nkodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui\nmyöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.\n\n »Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi.\n Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta,\n kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen\n maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen\n joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä\n hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle\n kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin\n kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa\n itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka\n viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria\n sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä\n sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni\n »_seikkailijan_» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen\n on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että\n en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että kuitenkin\n teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä. Sinä kysyt\n jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä\n siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua\n kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg\n sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]\n\n Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta _aivan_ yhdentekevä _mitä_\n Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten\n henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi\n sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on\n inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti\n sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta\n kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet\n makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä\n minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että\n olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »_hieno_»\n kylliksi, niin _sano suoraan_, ei sinulla tarvitse olla mitään\n konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja\n »todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.\n\n                                                      Ida.»\n\nVaikkakin taiteilijakutsumus ja perheenemännän velvollisuudet\njoutuivat ankaraan ristiriitaan, saa Ida Aalbergin kirjeistä sen\nehdottoman käsityksen, että hän oli erinomainen kodin vaalija. Alusta\nlähtien hänen useimmissa kirjeissään on hellää huolenpitoa Lauri\nKivekkään huonosta terveydestä. Italiasta ja Saksasta hän lakkaamatta\nteroittaa tälle terveydenhoito-ohjeita, joita olisi noudatettava.\nEi saa joka ilta istua klubissa, hän sanoo, sillä sen viisauden,\njota siellä taritaan, oppii yhdessä illassa viikossa, ei saa pitää\npilaantunutta ilmaa huoneissa, täytyy voimistella ja kylpeä, täytyy\njuoda paljon maitoa ja iltaisin munatotia. »Kuka kultani kravatin nyt\nsitoo?» Palvelustyttöä tarkoittaen hän kirjoittaa: »Ole vain tarkka\nMarin kanssa, täytyy sanoa hänelle ja varoittaa sillä hän ei tahdo\nosaa säästää. Kiireissäni unohdin sanoa sinulle, että häneltä meni\ntoriostoksiin _2 kertaa_ enemmän kun minulta, 20 markalla viikossa\nhänen täytyy hushållata. _Siis elä anna hänen luxata itseäsi!!!!»_\nOma koti, joka näihin aikoihin alkoi valmistua — se tuli Puistokadun\n4:ään Kaivopuistoon — on Ida Aalbergilla ainaisen ilon ja huolen\nesineenä. Hän kirjoittaa yksityiskohtaisia ohjeita huoneiden\njärjestämisestä, tapeteista, uutimista. Hänen taloudellinen henkensä\non vallan kiistämätön. Kivekkäälle kirjoitetuissa kirjeissä tuli\nohjeita palvelijattarelle kukkien hoidosta, isännän vaatteiden kunnossa\npitämisestä j.n.e. Millä verrattomalla innolla ja taidolla Ida Aalberg\nosasi käyttää keittiökieltä, siitä antaa hyvän kuvan seuraava, uuteen\nasuntoon muuttoa koskeva kirje palvelijattarelle:\n\n »Mari on kiltti ja asettaa mööbelit seuraavasti:\n\n _Se korkea sohva_ joka on salonkissa _korkean karmin_ kanssa asetetaan\n _ruokasaliin_ tambuurin oven ja salongin oven väliin, siis tambuurin\n ovesta _vasemmalle_. Seinälle joka on _oikealla tambuurin oven_ ja\n _uunin_ väliin asetetaan _buffé_ eli ruokakaappi. Salongin _matto\n pannaan_ lattialle (keskelle lattiaa) ja ruokapöytä myös keskelle\n kuten nytkin. Kattoon _lamppu_, sama kun nytkin, sekä tuolit, myöskin\n nuo »gyllenläder» ikkunoitten luo. Kaikki kasvit pannaan myös\n ruokasaliin. Gardiinit jäävät siksi kunnes itse tulen. — Salongin me\n kesällä käytämme makuuhuoneena, ja ne kaksi huonetta (kirjasto ja\n sänkykamari) _hyyrätään kesäksi ulos_. Sänkykamariin asetetaan _toinen\n sängyistä_ komoodi sekä Häradshöfdingin byrå, sekä ikkunoihin _ne\n gardiinit jotka nyt ovat salongissa_ ja sen viereiseen huoneeseen.\n _Pöytä_ keskelle lattiaa tai sohvan eteen — sen Häradshöfdingi ostaa —\n sekä kirjakaappi että se _punainen sohva_ joka nyt on _sänkykamarissa_\n että _ne kaksi punaista tuolia_ ja vielä se _pieni kirjava sohva_\n joka on _nyt salongissa_ sekä ikkunoihin ne _gardiinit jotka nyt ovat\n sänkykamarissa_ sekä _kattoon_ se _kruunu_ joka _nyt_ on _salongissa_\n ja _sänkykamariin punainen amppeli. Tambuurin kattoon pannaan se pieni\n lamppu_ joka on _vinnillä_ ja jonka »_kuuppa_» on _liinavaate kaapin\n päällä Marin kamarissa_. Tulevaan salonkiin, joka kuten sanottu nyt\n kesäksi laitetaan sänkykamariksi pannaan _toinen sänky sekä_ se _suuri\n pöytä_ joka _nyt on salongissa_ sekä ne _korkeat vihriät tuolit_\n sekä _kiikkutuoli_ että ne _kaksi stopattua tuolia_ jotka kuuluvat\n siihen _pieneen sohvaan_, ne _kaksi sinistä_ Mari saa panna niihin\n _hyyrättäviin huoneisiin. Pianon_ saa panna myös _kirjasto_huoneeseen,\n kesällä emme sitä tarvitse. — Mari on hyvä ja _pesee gardiinit_ sekä\n _stryykää ne kotona vähitellen_. Mutta niitä _ei saa blonnata_,\n ne ovat oikeastaan _creme_ (kellertävät) ja senmoisena ne pitää\n stryykätä. Ne _gardiinit_ jotka _nyt_ ovat _Marin kammarissa pannaan_\n nyt myös siihen _pieneen kammariin joka on kyökin vieressä_ ja\n _kyökkiin_ Marin pitää myös asettaa _gardiinit. — Parketti lattian_\n Mari antaa _jonkun kaarttilaisen boonata_, sen hän tekee _parissa\n tunnissa_, mutta Mari ostaa itse _harjan_ ja _vaxin_, tai mitä se on\n jolla boonataan. Siten se tulee halvaksi, ei tarvitse muuta kun maksaa\n 50 pen. tunnista sille joka sen tekee. Kaikki mööbelit ja matot pitää\n _piiskattaman_ ennenkuin muutetaan. Ja se _tuoli joka on kyökissä_\n pitää _vietämän pihalle_ ja _otettava päällinen_ sekä _stopninki\n pois_, sillä _se on täynnä koita_. Sen saa sitten panna kellariin\n siksi kun minä tulen. Mari pitää itse _kommanderata_ ne kaartilaiset,\n jotka muuttaa, että se pian menee, muuten se kestää pari päivää. Minä\n pyydän ja toivon että Mari kunnollisesti toimittaa kaikki tämän, että\n minä saan ihmetellä kaikkea tätä kun tulen kotiin.»\n\n\n\n\nXIII.\n\nRISTIRIITOJA.\n\n\nVierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen\njälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta,\nsaksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi,\nvaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja\nhalveksuminen.\n\nHänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen\nteatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian\nvaikea kompastuskivi hänen tiellään.\n\nPaluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen\nnuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta\nantamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa\nhiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa\nkohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea\nuseiden vaikeiden viikkojen aikana.\n\n1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen,\nhapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana\nmenestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei\nilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta\ntyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin\nsangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin,\nsuruihin ja kuolemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia\nteatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885\nesitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden\npää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka\nkömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen\noli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen.\nGoethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö\ntaputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun\nShakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin\nnäyttelemisestä:\n\n»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta,\njos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti\ntuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»\n\nSiinä kaikki!\n\nMielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan\nlehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg\ntyömiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»\n\nKun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä\nmaaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa\nsuomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat\nedes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim.\nkuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen\nkappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan\nkotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän\nlaimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin\nalkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen\nedustajille monta karvasta hetkeä.\n\n1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida\nAalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä\nsyyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa\nhyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E.\nTudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg\nantoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin\nnuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen»\nnäyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat\nulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää\nkuin koulupoika.\n\n»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha\nForsmanille:\n\n »Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä\n ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon\n suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta\n tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista\n kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista\n ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien!\n näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman\n puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla\n riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo\n _kahdella_ rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!).\n Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei\n milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!\n\n Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin\n ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita\n ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle\n välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän\n ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu\n minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut.\n Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen\n kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja,\n kun _tahdon_, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua\n taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä;\n mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa\n saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää\n parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään\n annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää,\n _millainen_ hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat\n istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli _semmoinen_, sitä he eivät\n olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu,\n hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen\n onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan\n saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria\n ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on\n tanssinut heidän kanssaan.» — —\n\nVuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa\nteatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan\n»Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».\n\nEnsimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:\n\n»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin.\nEnsistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana\nolevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär\naina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.\n\nEräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista\non Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja\nollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora\noli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän\nsaksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei\nmerkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä\nNoora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista\nlausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin\nlyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli\nollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään\nhänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren\ntyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa\nm.m.:\n\n »Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi\n olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»\n\nKirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin\nesittämisestä m.m.:\n\n »Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi\n Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen,\n että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan\n poikkeuksellisen hyväksi.\n\n Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä\n rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen\n niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut\n siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin\n hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa\n tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta\n intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän\n kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]\n\n»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja\nKaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin\nohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi:\n»Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E.\nTudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee\npääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän\nyksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida\nAalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.\n\n»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt\nIbsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut\nihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon\nsyvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa\nkatselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee,\nkun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä\nselviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa\nkohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»\n\nJo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin\narvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken\nmyöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan\naina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta\ntuomion sanoja.\n\nIda Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin\nkirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa»\nesittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen\nepäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan:\n»Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi\ntoisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja\nhaltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen.\nSanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta\nkappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään\nuutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida\nAalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta\nlausuntakyvystä.\n\nKeväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana\nPietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki\nensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä\nhänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän\nPietarista kirjoitti:\n\n »Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen\n italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta\n intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt'\n [kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin\n kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja\n siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti\n tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä\n täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi\n kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän\n 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»\n\nEräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea\ntämän asunnossa:\n\n »Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi\n nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei\n paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt\n ja hieno ja _hyvin hiljainen olennossaan_, mutta suuressa määrässä\n _itsetietoinen_, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria\n niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan\n itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen\n kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi\n lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa\n ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»\n\nNähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi\nmiehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli\npaljon parempi».\n\nIda Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset\nlehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista\nSarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran.\nEtteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle\nantamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka,\nDusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä\narvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.\n\nKokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin\n»Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger\nZeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja\nyksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä,\nkaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea\nvaikutuksentavoittelua.» —\n\n»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä\nryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin\nruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain\nsilmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan,\nsemmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän\nvangitsi. ‒ ‒ ‒ Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus\nkohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija\ntässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa\naikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. ‒ ‒ ‒ Neiti Aalbergissa yhtyy,\nmikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen\ntemperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen\nintohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja\nriemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka\nkorkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty\nääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä\nkuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. ‒ ‒ ‒ Se merkitsi\nvarmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain\njoutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen\nkanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger\nZeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen\nyksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.\n\n»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi\nviehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti\nhänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen\nJuliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.\n\nTutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille\nsuuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa\nkirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis,\nettä sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat\n»yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin\nosaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä.\nHenkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää\nnäyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä\neikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja\nsemmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen\nvaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.\n\nSyksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen\nSarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja\nSarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa\nkilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta,\nmutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman\nulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja\nreklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen.\nHänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista\nhuolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida\nAalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin\nvarieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen\nihailunsa esineelle.\n\nJo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida\nAalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä.\nKotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on\nensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi\nSuomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä\nPietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa\nnojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän\nvaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin\ntuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia;\nkun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät\nvieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin\nmielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun\nalussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:\n\n »Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen\n kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia\n siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua\n värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat\n barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta\n kaikki tyyni, kaikki tyyni.\n\n Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani\n Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa\n kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori.\n Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen\n sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden\n ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat\n hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun\n henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän\n asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu\n neuvotteluja sanotaan käydyn _kummaltakin_ puolelta _diplomaattisin_\n keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta\n tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että\n hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana\n katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää\n inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta,\n — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen _kaiken_ ja teen kiertueeni\n ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan\n pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä\n jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin\n saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari\n viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani\n kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa\n niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on\n ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta,\n niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle.\n Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää,\n mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman\n synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei\n ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli\n levitetty kuolinvaate.\n\n                                           Teidän onneton\n                                           Ida Aalberg.»\n\nBertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida\nAalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.\nMuutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:\n\n »Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta\n tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla\n pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän\n kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi\n kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi\n muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon\n tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä\n yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista,\n jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en\n edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä\n maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta\n moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet\n tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin\n Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä,\n että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut\n ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole _mitään\n tunnetta isänmaataan kohtaani_ Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos\n voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on _yksi_\n ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä\n tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette\n niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin\n omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä\n hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen\n ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan\n impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän\n on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua\n hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta\n pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa\n kysyä häneltä.\n\n Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä\n tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet,\n että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta\n suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja\n minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää\n miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä\n ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa\n todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti\n viikingeille!» ‒ ‒ ‒\n\nMiten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin\nnäytellä vaikkapa ruotsiksi!\n\n1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten\naikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors\nrikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom\non yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän\nolisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen\npian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori\nkieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen\nperusteltuja.\n\nIda Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut\nsangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän\nloppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja\njäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen\nhuomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä\nkaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole\n_kylmä_, ole _kylmä!»_ on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle\nKivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta\nJonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin\nIda Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard\n»Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja\nväitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli\nsekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin\ntakatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein\nsanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin\npuuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi\nselvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras\nhänen sydämelleen.\n\nKun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida\nAalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää,\nettä taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä.\nJuhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana\noli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti\nnyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä\nkaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi\nkuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän\nkirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän,\ntodettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen\nkritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti\nteatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti\nlaatimasta artikkelista muutamia kohtia:\n\n»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut\ntuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että\nsen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut\ntarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin\npian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin\nkäynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet\nepäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut\nteatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin\nsentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen\nkorutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas\ntuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää\nvastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila\non näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.\n\nSuomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen\nsyntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä\nse tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen\nteatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena\nse on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä\nole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut\nkyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen\nniitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa\nseuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen\ntoiminta-aikaan.) ‒ ‒ ‒ »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa\narvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi\nmoittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.\n\nJos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se\nkuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä,\njoita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin\ntuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää,\non epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii\nmielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä\nilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.\n\nHyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden\nolemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä\nollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja\ntunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi\narvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu\nkuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt\nniin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan\nkuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa,\nkuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija,\njoka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee\nsuuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä\nitseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida\nAalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja\nyleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.\n\nMutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon\nniistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei\nniitäkään puutu.\n\nVastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia,\njoihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa\narvostelussa.\n\nIda Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa\nmurhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat\nliikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan\nkuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta\nseuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen\nporvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa\nsuutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu\nyli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli\ntarkoitettu.\n\nVoima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on\nenin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin\nusein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki,\njonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla,\nsanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi.\nEsimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler\npolttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä\nriemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan\nsoveltumattomalla tavalla.\n\nRouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi,\nniin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka.\nMutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten,\nettä näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta.\nTavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu\nsiltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus\nnäyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen\nsivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit\nsanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta,\nkun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä»,\npannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi\nkupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei\nsitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.\n\nNuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä\nviehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi\nlempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi\nnuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa\nusein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg\nitsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat\nsuloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat\ntakaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.\n\nLuonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan\nvapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä\nvarmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.\n\nIda Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun\nnäyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea\nkuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään\nvirheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli,\nsanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa\nloukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema»,\nkun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.\n\nYhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole\njulkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen\nja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan\nitsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan.\nHän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen\nyleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos\narvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.\n\nNyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin,\nettä niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä,\nmutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa,\njopa veljiinsäkin.» — — ‒\n\nTämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani\nAhon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen\nei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa\nvastaan.\n\nErnst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August\nArppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida\nAalbergista:\n\n»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli\njoutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi\nsilloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi\nrouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten,\nja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen\ntaiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti\nuusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia\ntaiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi\nsuomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla\nmelkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi\nrouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin\nluona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta\nsuomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena\nhuomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen\nhän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että\nhän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman»\nCoquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja\nCoquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä\nprimadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään\nrouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti.\nRouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin\nloppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti\nesittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen.\nHarjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä\nesittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja.\nKuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan\npäästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että\nelähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun\nmeidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin\njuhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti\nhänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin\nlääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset\nlehdet olivat tyytyväisiä.»\n\nAhlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä\npaikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi\noli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen\nranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida\nAalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär\ntuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin\nSuomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg,\njoka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa.\nCoquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de\nVictor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle\nAhrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa.\nRanskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän\nlupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei\n ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri\n Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee,\n että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa\n ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein\n viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän\n ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan\n verraten ankaran kritiikin muodossa.\n Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää,\n kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet.\n Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen\n vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.]\n Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:\n\n »Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä,\n miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono,\n että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin\n ja miksi pitää minun vielä elää.\n\n Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana,\n aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa.\n Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden\n korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa\n oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain\n kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen\n kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis\n kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä\n minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun\n kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli\n pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä\n ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja,\n miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin\n harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me\n olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme\n epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän\n oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen,\n näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella\n koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle\n kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja\n tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun\n suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle\n hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa\n elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e.\n Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi.\n Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —\n\nKun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa,\noli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa\nmahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria\nidealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään.\nVerraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton\nja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä\nvoi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida\nAalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on\nkertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä.\nKun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa\nCypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille\ntavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa:\n»Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti\nsen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.\n\nHirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia\nmiehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein.\nLauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan\nkuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella\nasianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen,\njota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä.\nMinna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä,\nmyrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti\nnäyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta\nkuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää,\nettä hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään.\nPoroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että\nIda Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.\n\nLauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt,\nmutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa\nkuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat\nperin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät\nvähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja\noloja.\n\n\n\n\nXIV.\n\nITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.\n\n\nLauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen\nvallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin\nkirjoitti:\n\n »Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan\n vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö\n ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen\n parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun\n pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen.\n Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin\n kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»\n\nHarald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin\nruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen\nohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin\n— tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan\nmuuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa\nriitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta\nLauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie\nrauennut.\n\nNäihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin\njohdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman\njälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän\nranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista\nteatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig\nXV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi\nmuodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea\nja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea\nmaailmaa.\n\nMolanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn\nlaadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa\nIda Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli,\nkoskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta\nyritystä.\n\nSyksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista.\nEsiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä\nHelsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin\nkannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin\nperustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi\nhänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin\nhenkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä\nitseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja\nAdriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä»,\nGrillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena\nSardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä\ntilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen\ntunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin\nSylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:\n\n»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen\nrakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei\nhänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua,\nettä rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista\nSylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten\nsaattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain\nsiten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»\n\nArvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen\ntuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty.\n»Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan\ntunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään\nKamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta\nhän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.\n\nSelvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu\nsilloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi\nverraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta\nteatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.\n\nIda Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen.\nHarald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä\njonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen\nhänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla\ntoimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti\nja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei\nyhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja\netteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.\n\nPaljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä\noli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen.\nHän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän\npääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä\nkerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä\nsanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali\nsielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa\nkaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida\nAalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja\nnäytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan\nPietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä\nhänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai\nosakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu\nPietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin\nSarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja\nsuureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten\nettä naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä\nkohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä\narvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida\nAalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä\nhenkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta\ntaiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden\nrajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.\n\nVoitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg\nsai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin\nhänet huomattiin.\n\nTeatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys.\nIda Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät\ntavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin\nPietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg\noli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin\ntalous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon\nhän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman\nhuolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja\naivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista,\nnäyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista\npalattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä,\nettä Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku\nsummia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan\nnäyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista\npuvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä\nMagasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien\nvuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli\nmitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään\nHelsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.\n\nKaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta\nolivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja\nkerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin karvaat,\nei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas, oli\nhänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi tuonnempana\npäästä Moskovaan, hän tahtoi päästä Skandinaaviaan. Harald Molander\nhalusi varsin mielellään olla hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa\nja Tanskassa, Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä\nneuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa,\nmutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan\nsopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota\njonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista mukaansa\nystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy Rejmanin, joka on tuosta\nmatkasta kertonut seuraavaan tapaan:\n\n»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan\ntarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli\nVenäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu,\nmutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään tehtävää,\nehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli helposti\nsuostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me vietimme illan\nkatsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun palasimme hotelliin,\nmeillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme olutta ja joimme sitä\nennen makuulle menoa.\n\nAikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli\nosoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty\nvapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.\n\n»Kuka se on?» kysyin minä.\n\n»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen setänsä,\nerään toisen parooni Uexkullin luona.»\n\n»Saanko lukea tämän kirjeen?»\n\n»Lue pois», sanoi Ida, joka yhä makasi vuoteellaan.\n\nTuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti tulla\n»Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen.\nKirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin teki\nIrene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja\nminä Arthur?»\n\n»Kuule, tämähän on kosimista!»\n\n»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta ryhtyi\nsitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.\n\nOli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin\naamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin minä\nhoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei siinä\nmitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida vakuutti\naivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa ja tutki\nentistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin jättää\nhänet hetkeksi yksikseen.\n\nOlin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen\nlakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on\ntietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää\najatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija\nastuisi huoneeseemme.\n\nMenin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli joku\npalveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-Kivekäs\nkutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan ja rouva\nAbazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten paitasillaan,\nmutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun pienen, hänelle\nvallan sopimattoman, päällystakkini.\n\nMolempien rouvien välillä oli pöydällä tyhjä olutpullo.\n\n»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza. —\nKuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän vielä\npuhuttavaa rouva Abazan kanssa.»\n\nMenin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida\nollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin huoneeseemme\nvasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja komeine valjakkoineen\najavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin äärimmäisen kiihtyneenä.\n\n»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan huonetta.\n»Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä onnetonta komentoa,\nkatsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi ensi sanoikseen: »Ah,\ntäällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli kysymys, ja lähetin\nhakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka minun toverini oli. — Mikä\nskandaali! mikä skandaali!»\n\nVähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me yhdessä\npaljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.\n\nMyöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband\nmuutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja varhain aamulla\nilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida Aalberg tilapäisesti\nmajaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva Aalberg-Kivekästä, ja\nkun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet kaupungille. Jonkun\najan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja hämmästyttäneet toisia\nuutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.\n\nNäin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida\nAalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»\n\nEmmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida Aalbergia ja\nmuistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja hellyydellä.\n\nBertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on ehdoton\nja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin lyhyen ajan\nkuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään avioliittoon melkein\ntuntemattoman kanssa:\n\n»Niin — Ida Aalberg eli siihen aikaan niin tukalissa oloissa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti\nkesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä\nmatkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi aluksi\nranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat matkustajat\nolivat pietarilaisia.\n\n»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette\nmeidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi\narkkitehti Stenbäck.\n\nTuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha\nherra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti\nStenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa, joka\ntiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.\n\n»Tunnen hyvinkin.»\n\n»Minkälainen karaktääri hänellä on?»\n\n»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi lähellä.\nHänen miesvainajansa oli minun veljeni.»\n\nSeuranainen lähti kertomaan näitä tietoja vanhalle pariskunnalle.\n\nKävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos\nAlexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin\npoika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti\narkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa\nulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen\nmurtama.\n\n»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään\npyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo\nnainen minun kokemattoman poikani.»\n\n»Ehkä rikkauden tähden.»\n\n»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme\nrikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»\n\nEnnenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva hytistään\nja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä ainoan\npojan.\n\nHelsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli saanut\nvastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli uutinen, että\nIda Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on juuri vihitty\nulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän ilmoitti heti asian nuoren\nherran vanhemmille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSenaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan saksalaiseen\nItämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän nuoruudessaan oli\nollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi. Myöhemmin hänestä\nkuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan edustaja. Hän oli\nVenäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan haaveista ei ollut kylmään\nreaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään, uskonto oli hänestä hyvä keino,\njolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia kurissa.\n\nVapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli\ntäysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen\nlääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.\n\nHeidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis\nvereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä\npuhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään\npuhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa,\ngermaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan\nkutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander\nUexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta\nkumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen\nhäämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen\naikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin\nsanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen\nvihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra\nAlexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan\nhäämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa\ntahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja,\nsalamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta\nmuutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että\nhetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen\nselailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne\nkuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.\n\nAlkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran\nsedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle\nPietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia\nomenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin\neetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja\nilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa\npoika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta\nelämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.\n\nKahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti\neriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin\nlyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot\nosoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt\nIda Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä»,\noli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää\nfilosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän\nyhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:\n\n»Rakkaus on _ainoa_ todellinen suhde; joko joku _jatkaa elämäänsä —_\ntaikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä,\nvalhetta; me hapuilimme _molemmat_ rakkautta kohti sitä etsiessämme;\nme erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä;\nlöysimme toisemme, _eri_ tahoilta tullen, _Ibsenissä;_ silloinhan\ntulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —\n\nMatkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on\ntultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen\nmerkinnän: —\n\n»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen\nfilosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka\non, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen\nanarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai\nsähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta,\nAmerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet\n_kaiken_, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, —\nparlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä\nantoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista\ntuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset\nantoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan\nja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he\njäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —\n\nHänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa\nkuvan seuraavakin merkintä:\n\n»Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin se\ntehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus vapauteen\nei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on hänessä\nkuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä rikkinäisyydestä.»\n\nVapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus\nesiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa.\nIda Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän\npitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta\nelämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa\n— ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi\nkieltää onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy\ntäydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa suvaitsevaisuudessaan,\nkun hän esim. toteaa:\n\n»Se on ollut vain näennäistä elämää» (Scheinleben»).\n\nVähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin kriitillisemmäksi.\nNuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että rakastetulla naisella ei\nolekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä ibseniläistä rakkautta. Hän ei\nolekaan _vapaa_, huomaa silloin kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida\nAalberg ei jaksanut kestää pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista\nsuoriutumiseen hänellä ei ollut mitään edellytyksiä — Perander-vainajan\nopetukset eivät auttaneet häntä vähääkään, siihen olisi tuskin\nPerander itsekään pystynyt. Ida Aalberg yritti esittää matkatoverinsa\nkiihkeisiin kysymyksiin ja syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja\nvastasyytöksiä:\n\n»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut _pakko\ntehdä työtä_ eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti matkatoveriaan\npedanttisuudesta.\n\n»Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa\nepäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua,\njoka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema: vaikenemista.\nMikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta muistiinpanosta:\n\n»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni: mitä\ntapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät ystävättäret\nalkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi puolustaa\nitsenäisyyttäsi minua vastaan.\n\nEttä _he tulevat niin tekemään_, on varmaa.\n\nRva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija Berlinissä\n1889] kirjeessä on jo alku siihen.\n\nOta se ajoissa huomioon.\n\nMinä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään\npienempää vihollista vastaan.\n\nEn voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja vaikeneminen\neivät ole ajattelemista.\n\nJuorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät _kykene_\najattelemaan.\n\nMutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän — niin\npitkälle, tai oikeastaan niin _alas_, että teet heistä liittolaisiasi,\njos jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.\n\nSe on naistaktiikkaa.\n\nHeikkoa, valheellista ja sairaalloista naistaktiikkaa.\n\nRakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat sinut\ntavallisten naisten yläpuolelle.\n\nEn niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten\nnaisten tasalle.\n\nTiedät, mitä arvelen olemuksesi sisimmästä.\n\nSitä ei _kukaan_ tule _koskaan_ ymmärtämään niin hyvin kuin minä.\n\nJos sen tiedät ja jos siihen _uskot:_ miten _pientä_ onkaan silloin\n_semmoista taustaa_ vastaan olla herkkätunteinen!\n\nSinä _olet_ aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi ympärille\nrumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä himmentänyt\noikean, puhtaan olemuksesi.\n\nSinä _olet_ niin tehnyt, sen sinä tiedät.\n\nKaikkien noiden tottumuksien _täytyy jäljettömiin kadota_, sen sinä\ntiedät.\n\nSinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä,\nennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn voi antaa _sinulle kaikkea_ aikaani.\n\nSinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» ‒ ‒ (Huonot\ntottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä menettele\nniin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin suoriutua.\n\nPäivistä tulee viikkoja, viikoista vuosia ja lopuksi _koko elämä_.\n\nSyy-seurauksen laki on _rautaisen järkähtämätön_.\n\nPelkää sitä.\n\nJos _kerrankin_, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle,\nsillä sinun _täytyy, minä_ tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi\nja vaikenemisesi _valheeksi, valheeksi_ rakkautemme edessä, niin\nseuraukset näyttäytyvät itsestään.\n\nNe näyttäytyvät _ehdottomalla_ varmuudella. Jos tahdot niitä välttää,\nvoita itsesi _hetkellisesti_.\n\nOle _vapaa_.» ‒ ‒\n\nTämäntapaisissa muistiinpanoissa, joita on sangen runsaasti, nuori\nfilosofi ja maailmanparantaja epäilemättä ei esiinny suvaitsevaisuuden\nja puhtaan epäitsekkään rakkauden palvojana, vaan sisältyy merkintöihin\nja alleviivauksiin sivumaku lahjakkaan ja äitinsä ainoan pojan suuresta\nomahyväisyydestä ja itsetietoisuudesta. Kun lukee nämä peittelemättömät\nmuistiinpanot on jokseenkin mahdotonta välttää vaikutelmaa, että\nkirjoittaja oli hiukan liian nuori, liian vähän kokenut, liian\nteoreettinen ja liiaksi itsetietoisen viisas pystyäkseen vaikuttamaan\nitseään koko joukon vanhempaan ja paljon kokeneeseen toveriinsa\ntäyden vakuutuksen voimalla. Ida Aalbergin kielteinen kanta ystävänsä\nteoretisoimiseen nähden tulee tämän muistiinpanoista riittävän\nselväksi. Ida Aalberg ei tosin loukannut toveriaan toistamalla Hamletia:\n\n    »Sanoja, sanoja, sanoja»,\n\nmutta hän loukkasi häntä muilla välinpitämättömyyttä ilmaisevilla\npuheillaan, ilmeillään, olemuksellaan ja käytöksellään, jotka kaikki\nosoittivat, ettei hän, Ibsenin jumalainen tulkitsija, osannut\nantaa toivottua arvoa syvälliselle ajatustyölle ja teoreettisesti\nsaavutetuille elämänohjeille. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli vanhaa\nritari- ja sotilassukua; oli selvää, että hänen oli liian vaikea taipua\nmyönnytyksiin. Traagillisen ristiriidan syvyyttä kuvaa esim. seuraava\npaperipalaselle tehty merkintä:\n\n»Joko:\n\nme eroamme heti; voin antaa sinulle 500 markkaa;\n\n1500 tarvitsen minä tehdäkseni kolmen vuoden ajan työtä jossakin\nsaksalaisessa yliopistossa ja täydentääkseni työni, jonka tehtävänä on\ntuoda sinulle ja minulle selvyyttä.\n\ntai:\n\nmenemme heti naimisiin (pastori Ziegler); — syksyllä Ruotsin kiertue;\nsitten kolme vuotta _yhdessä_ Münchenissä, missä saatan työni loppuun;\nrahakysymykset (asianajotoiminta) _saavat vasta senjälkeen_ tulla\npäiväjärjestykseen.»\n\nVälillä vapaaherra Uexküll-Gyllenband muistiinpanoissaan puhuu\nfilosofin kieltä rakkaudestaan ja kiintymyksestään toveriinsa, väliin\nhän saattaa uhata käyttää vaikkapa väkivaltaa saadakseen tämän\ntaipumaan tahtoonsa.\n\nKun nuori pari oli Sveitsistä saapunut Lontooseen, tahtoi Ida Aalberg\ntutustua englantilaiseen teatteriin ja kävi katsomassa ennen kaikkea\nHenry Irvingin ohjaus- ja näyttelemistaidetta, joihin molempiin hän\nsuuresti ihastui. Lontoossaoloajalla vapaaherra Uexküll-Gyllenband teki\nmelkein yksinomaan vain surullisen katkeria muistiinpanoja, esim.:\n\n»Irving on _nero_ — minuun Ida ei usko.\n\nHän on vilkas ja iloinen kuin ennen, huutaa englanniksi: come in j.n.e.\n\nHän ei välitä mitään surustani. Kysyy vain, olenko väsyksissä. — —\n\nRakkautemme ei ole tarpeeksi _sisäistä_. – — — Ida _saattoi_ olla\ntäysin tyytyväinen teatterissa, vaikka minä en ollut mukana; olemme\nvasta _kolme kuukautta_ olleet avioliitossa!!\n\n— — _Näyttämötaide on itsekästä, kunnian_himoista. Vain kaikkein\nkorkeimman idealismin avulla siitä voi tulla jotakin eetillistä.\n\nKunniaa he saattavat tavoitella yksin terveydenkin kustannuksella.\n\nEi _yhtään iltaa_ kolmessa kuukaudessa Ida halunnut valvoa. »Fedran»\nvuoksi hän ilman muuta valvoi 12 1/4:een asti. – — —\n\nMinulla, jolle elämä on vain _henkeä_, on vaimo, joka ajattelee pukuja\nja hattuja, muoteja ja värejä, mieltyy niihin ja _iloitsee_ niistä.\nAivan kuin muutkin!» —\n\nIda Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband olivat lähteneet matkalle\nhuhtikuussa. Vapaaherra oli maailmankatsomukseltaan täysi ateisti\neikä antanut mitään arvoa kirkolliselle vihkimiselle. Suomessa\nherätti, kuten esim. näkee Bergbomien kirjeenvaihdosta, tämä vapaa\nsuhde paljon pahaa verta, ja Ida Aalberg tunsi matkallaan, ainakin\ntoisinaan, elävänsä alennustilassa. Ristiriitaisuuksien johdosta, jotka\naiheutuivat siitä, että matkatoverien suhteella ei ollut yhteiskunnan\npyhitystä, vapaaherra kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n»Rakkaani.\n\nSinä et sittenkään ole _niin vapaa_ kuin luulin.\n\nSe aiheuttaa muutoksen koko asemassani.\n\nRakastan sinussa sitä, mikä on suurta ja vapaata, en sitä pientä ja\nepävapaata, mikä sinua sitoo.\n\nMinun pitää tehdä sinut _vapaaksi_ rakkauteni avulla.\n\nRakkautemme pitää vapauttaa meidät —; sen täytyy yhdistää _meitä_\nvapautemme _avulla;_ mutta se ei saa sitoa meidän vapauttamme.\n\nMinun tieni on seuraava:\n\n2—3 vuotta työtä ja vapautta. — Sinä aikana minun pitää löytää ilmaus\nsille, mikä muodostaa kaiken pyrkimiseni ytimen.\n\nNyt en saa tahtoa mitään muuta, mikään ei saa tulla esteeksi työlleni.\n\nNyt en enää saa tehdä mitään kompromisseja enkä suostua esim.\nkirkolliseen vihkimiseen.\n\nTie tulee olemaan vaikea.\n\nEn voi pyytää sinua mukaani käymään yhdessä tuota tietä. Etkö tahdo\nmieluummin _odottaa?_\n\nSinä tiedät: en milloinkaan tule rakastamaan ketään toista naista,\nketään toista ihmistä, vain sinua.\n\nSinä tiedät: rakastan sinua aina ja elän vain sinun rakkaudessasi.\n\nVain sinussa minä ajattelen, työskentelen ja luon.\n\nKun olen saavuttanut nimen, aseman ja menestyksen, tulee olemaan\nkorkein _onneni_ saada antaa ne sinulle.\n\nTahdotko odottaa?\n\nTahdotko kulkea yhdessä »minun» tietäni?\n\nEn saa pyytää sinua mukaani.»\n\nPessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman\negosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus,\njohon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä\ndialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka\ntakana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä\ntämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa\nkutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten\ntulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on,\nettä vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan\nvilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen\nkutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään\nnäkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen\nkäyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos\narvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi\ntuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen\nluonteessa.\n\nNiin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband\nolikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen\nkompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai\ntehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat:\nkirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle\nkiertueelle.\n\nElokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg\nkertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:\n\n»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki\nsaksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin\nlain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin\nvälityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että\nprofeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi\nvihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja\nsiten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen\noli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen,\ntahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin,\njoka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen\nLontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän\non sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi\nsanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena\nperäkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti\nreformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme\nosaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander\nväittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja\nettä se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan\nkehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa.\nOn mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin\nluonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin,\ntuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja\nMefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen\ntaiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. _Hän_ vasta on\nopettanut minua _ymmärtämään 'Faustia'_.»\n\nIda Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen\nsopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle\nkiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja\nvapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra\nUexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa\nja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894\nhän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista\narvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa,\nmutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen\nja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida\nAalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa\nsuomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa\naivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä\ntyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:\n\n                                   »Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.\n\n Vaimoni!\n\n Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi\n nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä\n hulluksi.\n\n Sillä: _näytteleminen_ on _minusta_ valhetta; ja päinvastoin.\n\n Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä\n näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää _ulkonaista_,\n muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja\n elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina\n elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) —\n mikä voi silloin taata, ettei sinulle _päinvastoin_ myöskin itse elämä\n ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?\n\n Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä _olet_ joutunut, kuten tiedät.\n\n Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista\n _elämänvakavuutta_.\n\n Jos elämä on niin _vakavaa_, niin se ei silloin voi enää olla\n milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.\n\n Kaikki elämän _näytteleminen —_ (kaiken esteettis-symbolisen taiteen\n juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta,\n ei mitään (elävää) taidetta.» ‒ ‒\n\nRistiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin\nkirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan\nelämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin\nyhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.\n\n\n\n\nXV.\n\nSKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.\n\n\n1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla\nkiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä,\nja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa,\nTanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista\nprimadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään\neteväksi tunnettua näyttelijää.\n\nIda Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle\nvarmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen\nbruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään\nnäytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja\nTanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä\naikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander &\nGrandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin\nsuuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät\npaljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa\nmeni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina\nmuodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi\ntoiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut\ntoimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri\nyleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua\nkuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.\n\nIda Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan\nalaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894\nvoisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle\ntuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi\npieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena\nnäyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin\nhavaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen\nvastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen\nkykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.\n\nGustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta\narvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona\naikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä\nerikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:\n\n»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin\nentein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi\nalkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia\nnäytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä\nparempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia\nsamanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu\nsiitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja\npääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain\nmatkustelevat seurueet.\n\nIda Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti\nTukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin\najattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille\nlahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa _sitä,\nettä_ hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää\n_questio an_ — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin\nLarssonin tapaan — vaan pikemminkin _questio quo modo_. Taikka toisin\nsanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka\nilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun\n1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa\noopperassa.\n\nEttei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma,\non jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi.\nRouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan\ntaiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan\nloisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin\nkiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi\nkuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan\nja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin\nosia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden\nvalinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa\nnaisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.\n\nTahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen,\njonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa\nyhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä —\ntehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti\nkoko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen\nkäsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen\ntuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin\nsekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide»\nsisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä\nehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi\nluokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa\nettä yhteisnäyttelyssä.\n\nToiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta\non suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle\nesiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme\nei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille\nintohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja\nhulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon\nmahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon\nvaltaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se\non vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme\nbanaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään,\nettä yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon\njo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on\nilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen\nkieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.\n\nEnsimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen\npersoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja\njolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa,\nennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan\nyhdistävät vahvat siteet.\n\nIda Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta\nei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon\nhuomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista,\njoita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan\nyleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että\nhänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta _poosiin_,\nteennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen\nkokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä.\nPlastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka\nvetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja\nja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän\ntaipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata\nmitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja\njonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti\ntehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta\n»Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan\nkreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa\nkirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko\nvastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule\nvastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset\nsanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin\nvoinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä\nhelpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena\nesimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta,\njotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja\nArmandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä\nkaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet,\nlöytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää\nvanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä\nAkilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän\nverraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen\nverrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin\nvarsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.\n\nMutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi\nvain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä\nmuistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä\nmuistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan\nkoko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen\npersoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin\nhermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu\nnäyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta,\nvallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko\nsielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai\nvallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo\nnäyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän\nesittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.\n\nNiistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää\nkaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan\nkorkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden\nsyvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt,\njoten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben\nvanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä\ntaiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta\nsaamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen\nkuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija\non sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle.\nSe muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on\nuskomattoman rajamailla.\n\nIda Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä\ntaituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa\nyleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla\nvoimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti\nvain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti\nsen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia,\njotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa\nenergia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa\nnäytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on\nsaanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin\nIda Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan,\nettä tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut\ninhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja\nkun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen\nepätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä\nhurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei\nhetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.\n\nKaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu\nkyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli\nkaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin\nloistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä\nkuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen\nnäyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus\nja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä\nhimmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko\n»Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan\nvastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman\nkappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on\ntulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona\nhetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa\ntaiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin\npisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan\nsisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää\nja merkityksetöntä.\n\n»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä\nnäytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne\nLecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota\nolisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava\nnäytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen\ntodellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito\ntunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo\nonni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin\nhiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka\nhajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.\n\nMutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä\nmielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti\nvähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen\nrakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus\nkuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden\nrajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät\nmahdollisuuksia.\n\nZolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on\nkuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa\nkotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja\njokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että\nrealistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla\nidealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin\nsuunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.\n\nThérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan\nei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja\nsiksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko\nympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea\ntehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä\nainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija\ntässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan\nkirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja\nneljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea\ntriumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa\nymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja\nettä Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan,\nosoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella\nyksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen.\nKokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn\ntehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida\nAalbergin taiteen laajaa alaa.\n\nHänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan\nomituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut\nsanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää\nsemmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa\non yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen\nkuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä\ntarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin\nsanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme\npohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin\nkansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen\nitsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»\n\nGustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia»\nkohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on\narvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä\npuhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta\nvastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSkandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä\ntietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen\ntaiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään\nylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen\nviikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa\nPietariin.\n\nVielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja\nvierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista\nloisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi\nuudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä\npäättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin\nja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista\nkiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä\nainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi\nIda Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa\nsisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria\nStuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut\nmuihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut\naivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien\nkirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen\ntämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896\nEmilie Bergbom kirjoitti:\n\n»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin\nviime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet\ntuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli\nkutakuinkin unohdettu.» —\n\nKevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa\nkolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa»,\nKleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja\nElisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan\narvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner\nSöderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen\ntyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide\non paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen\ndraamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia\nhuomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.\n\nSöderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady\nMacbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi,\nvallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki.\nVarsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja\nliian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää\nIda Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä\nristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia\nhuomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen\nkohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten\nveroiseksi.\n\nLady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen\nmuutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret\nnäyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta.\nAdelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja\nhänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen\nperusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä\ntueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten\naikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut\ntuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut\nSöderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte\nWolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady\nMacbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin\nmiestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen\nhehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on\nsaattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen\nhäämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin\nkirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain\nosassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen\nkäsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry\nkirjoittaa:\n\n»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta\nkuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan\nnäyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi,\nettä Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on\n_nainen_, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja,\nennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —\n\nTerry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän\nLady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen,\nmutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli\nkyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla.\nTerry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär\nsanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä\nsuorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons\nkatsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —\n\n»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä\ntehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana\nmuodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi.\nSöderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen\nasenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti,\n»maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin\nloistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja\nrahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta\nsuonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään\nvain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman\nvivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa\nmajesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja\nShakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija\nväittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani\nAho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta\nyleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin\nehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen\nesitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun\nKleopatraa eikä Shakespearen.\n\nMahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen\nKleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on\ntodennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin\npietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären\nparhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan\nKleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta,\njota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären\nesityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja\n»suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan\npaljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan\nDuse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän\nBergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan\ntoisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen»\nolivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli\nesiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen\ntaiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat\nmuodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään\ntuotantoon.\n\n»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista\nElisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi\nkiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat\nkaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin\nkirjoittaa.\n\nKevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa.\nBergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin\nkoskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai\nmitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren»\nkritiikistä:\n\n»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia\nei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu\njokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi\nkehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen\ntäysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain\nsellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä\njännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti.\nNäyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän\nesittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää\nmuutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi\neilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin\nentinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida\nAalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin\nsaakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä\nriippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli\nvakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä\nseuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin\nnäyttelijällä.\n\nSuureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa\nkatsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta\npuolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan\nlausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin\nsäkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne\njokaiseen mieleen.\n\nMagda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän\nkuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa\nnäytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista\nkuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti\nsiipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta\ntulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta\nainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa\nparhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin,\nmitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana\nvuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen\nteatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896\nhän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa\nhänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen\nsopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse\nnäyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän\nmoitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja\nvähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen\nteatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin\nvaralle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat,\nja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.\n\nTultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli\njoutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan\nkuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen\ntuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida\nAalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin\njohdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda»\notettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin\njättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida\nAalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat\nsiitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti\nvenäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen\nperää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään\nIda Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut\nteatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.\n\nMillaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön\nhetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf\nFredriksonille:\n\n »Herra Johtaja!\n\n Minä en voi hyväksyä sitä tapaa, millä Te Dramaattisen teatterin\n johtajana olette kohdellut minua. Saan senvuoksi ilmoittaa Teille,\n että minä, jos »Odetten» [»Odetten» vuoksi oli »Vanda» päätetty\n jättää pois, sittemmin ei kummankaan esittämisestä tullut mitään.]\n esitystä lykätään, heti matkustan. Minun täytyy silloin jättää asiani\n Venäjän ministerin ja jonkun ruotsalaisen asianajajan haltuun.\n Kuitenkin pyydän Teitä heti järjestämään taloudellisen puolen.\n Paitsi laskua niistä palkkioista, jotka saan näytäntöilloista, joina\n olen esiintynyt, minun, sen pahempi, pitää lähettää Teille laskuja\n useammista puvuista niihin kahteen kappaleeseen, joissa minun\n sopimuksemme mukaan olisi tullut esiintyä.»\n\n\n\n\nXVI.\n\nUUSI KOULU.\n\n\nMolemmissa avioliitoissaan Ida Aalberg yhdisti elämänkohtalonsa\nlakimieheen. Juridisesta kouluutuksestaan huolimatta hänen molemmat\nelämänkumppaninsa olivat kumpainenkin suuria idealisteja. Alexander\nUexküll-Gyllenband oli kuitenkin verrattomasti suurempi idealisti kuin\nLauri Kivekäs.\n\nLauri Kivekäs oli tavallaan ollut eetillinen filosofi hänkin — hän oli\nomaksunut maailmankatsomuksen, jonka tunnussana oli kansallisuusaate.\nHänen filosofiansa lähti elävästä elämästä semmoisenaan, ja sillä oli\nselvät, joskin rohkeat ja hyvin käytännölliset päämäärät. Lauri Kivekäs\noli tyypillinen suomalaisen luonteen edustaja, raju, häikäilemätön,\nrohkea, kiihkeä, jos oli kysymys taistelusta, mutta pehmeä kuin vaha,\nhelposti ohjattava, empivä, jos hänelle haasteltiin lemmen kieltä.\nTälle miehelleen Ida Aalberg puhui melkein aina rakkauden sanoja, ja\nheidän avioliitossaan ei ollut syviä, ainakaan maailmankatsomukseen ja\nluonteitten erilaisuuteen perustuvia ristiriitoja. Heidän ristiriitansa\nolivat tavallisen todellisuuselämän ristiriitoja, niistä puuttui\nteoreettinen pohja.\n\nAlexander Uexküll-Gyllenband oli ikivanhan saksalaisen suvun jäsen.\nHän tunsi itsensä germaaniksi, mutta hänen esi-isänsä olivat lähes\nparisataa vuotta toimineet slaavilaisuuden päämaassa, Venäjällä.\nKansallisuusaate ei hänelle muodostunut miksikään kipeäksi\npersoonalliseksi kysymykseksi, siihen nähden olivat jo esi-isät\nsaaneet tehdä ne kompromissinsa, joita yksityisen ihmisen elämänonni\nedellyttää. Ida Aalbergin toinen mies, vapaaherra Alexander\nUexküll-Gyllenband, oli kaikilta taipumuksiltaan kosmopoliitti. Hän\nkatsoi elämää ja sen ilmiöitä yleisinhimilliseltä näkökulmalta.\n\nEräässä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen lähettämässään kirjeessä,\njoka silloin oli tarkoitettu salaiseksi, mutta josta hän kuitenkin\notti itseään ja jälkimaailmaa varten tarkan jäljennöksen, vapaaherra\nUexküll-Gyllenband on käsitellyt Ida Aalbergin suhdetta kumpaankin\naviomieheensä. Niin jäävi kuin hän olikin antamaan lausuntoa\ntuossa asiassa, ei voi kieltää, että hän on koettanut katsoa sitä\nobjektiivisesti. Tärkein kohta tuosta kirjeestä kuuluu:\n\n »En ole milloinkaan tuntenut Lauri Kivekäs-vainajata. Tunnen häntä\n vain siitä, mitä olen kuullut toisilta ja mitä vaimoni itse on hänestä\n minulle kertonut. Näin on muodostunut minulle kuva voimakkaasta, mutta\n yksinomaan _politiikkaan_ taipuvaisesta ja suuntautuneesta luonteesta,\n niin, vieläpä poliittis-_agitatoorisesta_ luonteesta. Mutta vaimoni\n on kertonut myöskin monista jaloista piirteistä hänessä ja monista\n ritarillisista teoista, joita hän Kivekkään puolelta sai kokea — — —\n\n Lopulliseksi ja määrääväksi tosiasiaksi tästä kaikesta kuitenkin jää,\n että vaimoni _ei_ ensimmäisessä avioliitossaan ollut onnellinen ja\n että Lauri Kivekäs tässä viisi vuotta kestäneessä avioliitossa jäi\n hänelle _vieraaksi_.\n\n Lauri Kivekäshän ei ollutkaan mikään taiteilija. Hän kuului kokonaan\n siihen Teidän kansallisen elämänne _ensimmäiseen_ kehityskauteen,\n jolloin poliittiskansallinen näkökanta oli kaiken muun yläpuolella.\n Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta käsittää Ida Aalbergin oikeata\n ja syvintä olemusta, joka oli kauttaaltaan taiteilijan. Taikka:\n _silloin_ oli vielä liian _varhaista_, jotta tämä olisi käsitetty.\n Teidän kulttuurinne ei ollut vielä tarpeeksi kypsä siihen, mikä\n kuitenkin jo _eli Ida Aalbergissa_.\n\n Siksi Lauri Kivekäs ei milloinkaan tullut todella _läheiseen\n henkiseen_ suhteeseen Ida Aalbergin kanssa; ei milloinkaan sellaiseen\n suhteeseen kuin esim. Perander ja Edelfelt — puhuakseni vain\n kuolleista — olivat häneen.» —\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband epäilemättä oli oikeassa siinä, että\nLauri Kivekkäällä ei ollut vaimonsa taiteeseen mitään läheistä\nsuhdetta. Ja jos onnellisen avioliiton perusedellytykseksi katsotaan\nyhteistä henkistä työtä, voitaneen suuriakaan liioittelematta sanoa,\nettä hänen, Alexander Uexküll-Gyllenbandin avioliitto Ida Aalbergin\nkanssa on onnellisimpia, mitä historia tuntee.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband oli hyvin kasvatettu ja ritarillinen\nmies. Ulkonaisesti hän oli niin vaatimaton kuin tuskin kukaan\nmuu. Suomen seurusteluoloihin tottuneesta hänen rakastettava\nkohteliaisuutensa ja sydämellinen palvelevaisuutensa tuntui melkein\nainoalaatuiselta. Ida Aalbergin eläessä hänen hieno vaatimattomuutensa\noli niin suuri, että vain harvat tiesivät hänen jotakin merkitsevän\nvaimonsa taiteilija-kutsumukselle. Edempää katsoen hän näytti vain Ida\nAalbergin nöyrältä palvelijalta, joka totteli herrattarensa pienintäkin\nviittausta.\n\nVarsin tuoreessa muistissa on, kuinka äärettömän hartaasti\nja innostuneesti vapaaherra Uexküll-Gyllenband Ida Aalbergin\nkuoleman jälkeen palvoi vaimovainajansa muistoa. Hän perusti Ida\nAalberg-teatterin, johon yritykseen hän uhrasi varallisuutensa,\nhän kirjoitti pitkiä, oudon dialektiseen tyyliin laadittuja\nsanomalehtikirjoituksia, jossa koetti selittää Ida Aalbergin\ntaidetta kuvaillen sitä näyttämötaiteen ihanteeksi ja tulevaksi\npäämaaliksi, tai saarnasi aikakauden taidekritiikin pintapuolisuutta ja\nymmärtämättömyyttä vastaan. Häntä ei ymmärretty, ja hänen palvontansa\nmuodostui taisteluksi ympäristöä ja oloja vastaan. Hän sortui\ntuossa taistelussa. Jo ennen kuolemaansa hän vaikutti murtuneelta\nmieheltä, mieheltä, joka oli saanut liian katkeria kokemuksia ihmisten\npienuudesta ja ihanteitten häviöstä. Eräs niistä, jotka näkivät hänet\nhänen yksinäisillä vaelluksillaan Helsingin kaduilla, sanoi hänen\nloppuaikoinaan tuoneen mieleen jonkun Ibsenin synkistä ja katkerista\nhenkilökuvista, mutta suurelle joukolle hän pikemminkin olisi ollut\nCervantesin »murheellisen muodon ritari», joka oli noussut taisteluun\ntuulimyllyjä vastaan.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vaatimattomuus esiintyy suurena ja\nkauniina myöskin Ida Aalbergin kuoleman jälkeen. Hän ei tuonut yleensä\nitseään ja omaa persoonaansa esille. Kaikki, mitä hän teki ja toimitti,\ntapahtui ikäänkuin Ida Aalbergin nimen suojassa tai Ida Aalbergin\nnimen ja muiston suojaamiseksi. Kun hän joutui erimielisyyksiin jonkun\nkanssa — ja niin tapahtui lakkaamatta —, hän mielellään tahtoi masentaa\nvastustuksen vetoamalla auktoriteettiuskoon: Ida Aalberg ajatteli tästä\nasiasta toisin kuin Te, siis Te olette väärässä.\n\nVapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandilla, niin itsensäkieltävä ja\nvaatimaton kuin hän olikin, oli kuitenkin se ehdoton vakaumus, että\nIda Aalbergista tuli todellinen ja suuri taiteilija vasta sen jälkeen,\nkun he olivat toisensa löytäneet. Hän sanoi joskus aivan suoraan:\n»_Minä_ olen Ida Aalbergin luonut.» Tuommoisia sanoja hän tosin\nlausui asiaanperehtymättömille vain ikäänkuin vahingossa, hän käytti\nniitä vieraan kanssa puhuessaan vain kiihkollaan jouduttuaan, mutta\nlukemattomista seikoista selviää, että hän itse ajatteli niin ja että\nhän itse vuorenvankasti uskoi tuohon käsitykseen.\n\nTosiasia onkin, että Ida Aalbergin avioliitto Alexander\nUexküll-Gyllenbandin kanssa oli kaksikymmentä vuotta kestävä koulu,\njossa edellinen oli oppilaana, jälkimmäinen opettajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeikkailevalla häämatkallaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband, kun\navioliitto sittenkin oli solmittu, oli aikonut ruveta asianajajaksi\nRiikaan. Tämä aie kuitenkin raukesi, ja nuori pari asettui Pietariin,\nmissä vapaaherra sittemmin ansaitsi toimeentulonsa virastovirkamiehenä.\nHänen tiedetään m.m. toimineen Suomen ministerivaltiosihteerin\nvirastossa. Joskus hänellä sanotaan olleen parikin tointa yhtaikaa.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla tuntuu olleen nuoruudestaan asti\ntapana merkitä paperille melkein kaikki kokemuksensa ja mietelmänsä.\nAvioliittonsa alkuaikoina hän yhä edelleenkin näyttää suunnitelleen\nsuuren, käänteentekevän filosofisen teoksen kirjoittamista.\nKönigsbergiläinen Immanuel Kant oli saavuttanut maailmanmaineen\nkirjallaan, jonka nimi oli »Kritik der reinen Vernunft». Samanlainen\nsuurtyö lienee väikkynyt nuoren aatelisen filosofian harrastajan\nmielessä, kun hän erään suuren vihon kanteen on merkinnyt: »Entwurf\neiner reinen Philosophie», mutta valitettavasti tuo vihko on jäänyt\n— aivan tyhjäksi. Irtonaisista paperipalasista, joihin hän on\nmerkinnyt ajatuksen juoksuaan ja joista — niin paljon kuin niitä\non säilynytkin — suuri osa lienee joutunut hukkaan, ei saa mitään\nkokonaiskäsitystä, ne ovat aforismeja ja niiden abstraktisuudesta\njää lukijalle vahva »qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin\nmyönnettävä, että näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia\nelämyksiä. _Puhtaus_ tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä;\nse ja koko tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät\nselvityksen muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta,\nettä aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa\njoutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa. Mutta\nvielä useammin kuin sana _puhtaus_ esiintyy hänen kirjoituksissaan sana\n_vapaus_. Avioliiton alkuvuosina se sana on ytimenä kaikissa niissä\npurkauksissa, joissa hän valittaa käytännöllisen elämän asettamia\nkahleita ja huokaa rahallisen raadannan alla: »Minä en anna _pakottaa_\nitseäni, tahdon päästä käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää\nmielipiteilleni, tuo käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua\npuolinaisuudellaan», hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.\n\nMenemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra\nUexküll-Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut\nkäytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä suuren\nuhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan riveistä:\n\n»Olen siis näyttänyt, mitä _paljaalla ajattelemisella_ voi saavuttaa.\n\nSillä minulle ei anneta _keinoja filosofian harrastamiseen_. Ennen\nkaikkea ei anneta _joutoaikaa_. Kun isoäitini lahjoitti minulle\n10,000 markkaa, käytin siitä puolet _opintoihin_. Sitten olen\n_mennyt naimisiin_ ja olen käyttänyt _toisen puolen_ tuosta summasta\n_avioliittoni hyväksi;_ siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan\neivät ole olleet hallitsevina, olleet ainakin _yhtä tärkeitä_ kuin omat\nfilosofiset harrastukseni.» —\n\nIda Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille\nymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä lopulla\nsuurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897 on pari\nalakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa\naviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia. Vihon\nkanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:\n\n»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle mitään\nrepinyt pois sivun.»\n\nItse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että\nvapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa\nkutsumustaan:\n\n»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa istumiseen,\nsyömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun _ajattelen. —_ En saa\nrauhaa edes _lukemiseen;_ en edes sanomalehden lukemiseen. Ja kun\nluen filosofista tekstiä, rupean heti ajattelemaan enkä pääse alkua\npitemmälle. — Ja kaiken, mitä ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja\nkirjoitan sen muistiin; olen kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että\nniillä on mitään arvoa.»\n\nNiin herkkä ja helposti ärtyvä hermosto kuin vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandilla olikin, ei hänen hermostumisensa ollut\ntavallisten jokapäiväisten ihmisten hermostumista. Voidaan pitää\nkysymyksenalaisena, oliko hän nero — sen kysymyksen perinpohjainen\nratkaiseminen vie tutkijalta vuosikymmeniä, siksi tuottelias oli\nvapaaherra Uexküll-Gyllenband — mutta varmaa on, että hänellä oli\nnerojen yleinen tauti: hän oli nuoruudestaan asti maanikko. —\nHänen tarkoitusperänsä kyllä muuttuivat, mutta kun hän sai jonkin\naatteen, joka häntä innostutti, muuttui se hänelle todelliseksi\nelämänkysymykseksi, hän ei nähnyt eikä tahtonut nähdä mitään muuta,\nhän ei puhunut eikä tahtonut puhuttavan mistään muusta, hän toimi\nhellittämättömältä tuntuvalla tarmolla sen hyväksi.\n\nVapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband oli gentleman. »Hän ei\nvalehtele koskaan, ei edes leikillään», kertoi Ida Aalberg elämänsä\nloppuaikoina miehestään. Ellei vapaaherra Uexküll-Gyllenband olisi\nollut niin kiihkeä luonne, ellei hän olisi ollut siinä määrin\nhermoileminen kuin oli ja ellei hänellä olisi ollut avioliitosta niin\nkorkeata käsitystä sielujen, ajatusten ja tunteitten yhdistäjänä kuin\nhänellä oli, Ida Aalberg tuskin olisi saanut myöskään tietää, että\nheidän yhdyselämällään oli omat traagilliset puolensa. Ida Aalberg sai\nsen tietää, ja esim. seuraavasta vapaaherran puolisolleen osoittamasta\nkirjallisesta lausunnosta selviää, ettei ristiriita ollut kovin helppo:\n\n                                                     »30/VIII 95.\n\n 1. Sinun taiteesi ulkonaiset edellytykset, t.s. _teatteri_, ovat\n _elämän_, varsinkin _avioelämän_ (sisäisin, syvin elämänyhteys)\n kanssa ristiriidassa. Teatteri, semmoisenaan, on _leikkiväinen_ ja\n alhainen (_spielerisch_ und gemein). Tämä teatteri on ristiriidassa\n sinun luonteesi kanssa. Tämä ristiriita on tehnyt sinut tarpeeksi\n onnettomaksi. Et ole säilynyt puhtaana työsi _vuoksi_ teatterissa,\n vaan siitä _huolimatta_. Se oli _taistelua_. Mutta juuri tuossa\n taistelussa olet kuluttanut ruumiisi ja sielusi voimat. Nyt sinä\n _tarvitset_ tukea. (Aina siihen asti, kunnes olet saanut varman kannan\n elämässä). Jos _nyt_ heität luotasi tuon turvan, niin sinä pian,\n ottaen huomioon nykyiset heikot ruumiilliset ja _henkiset_ voimasi,\n sorrut _teatterin alle_.\n\n 2. Taiteesi on ristiriidassa elämäsi kanssa. Ristiriita johtuu\n taiteesi edellytyksistä (teatterista). Sinun pitää uudistaa taiteesi\n ottamalla lähtökohdaksesi elämä. Ei päinvastoin. Jos tahdot menetellä\n päinvastoin, muodostuu elämäsi _onnettomaksi_, taiteesi _epätodeksi_\n (elämää vailla olevaksi).\n\n 3. ‒ ‒ ‒ Tuleeko taiteestasi rahanhankkimisväline? Jos niin on, tuot\n ristiriidan sekä elämääsi että taiteeseesi — (sisäisin ja syvin ei\n kuulu joukolle eikä sen rahalle). Samalla teet myöskin yhteisen\n taloutemme mahdottomaksi.\n\n Nämä kolme asiaa sanon sinulle ennakolta.\n\n 30 p:nä elok. 1895.\n\n                                              _Alexander_.»\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband on selittänyt, että hän Ida Aalbergin\nvaatimuksesta ja Ida Aalbergin taiteen hyväksi luopui omasta\nfilosofisesta kutsumuksestaan. Ei ole mitään syytä epäillä tämän\nvakuutuksen vilpittömyyttä. Ida Aalberg kaipasi taiteessaan aina\nälyllistä tukea, ja on varsin todennäköistä, että hän, niinkuin\nvapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on kertonut, joskus kysyi\nmiehensäkin mielipidettä (vaikka tämä oli oppinut halveksimaan\nteatteria), ja, havaittuaan saamansa neuvot hyviksi, alkoi niitä sitten\npyytää yhä enemmän.\n\nElämänkutsumuksen menettäminen on suuripiirteistä tragiikkaa, niin\nsuuripiirteistä, ettei se enää tahdo saada vastakaikua tavallisen,\njokapäiväisen ihmisen sielussa. Tavallinen ihminen pikemminkin\nkäsittäisi niin, että tuon opettaja-oppilas-suhteen muodostumisessa Ida\nAalbergilla täytyi olla omat kipunsa ja kärsimyksensä.\n\nIda Aalberg oli useita vuosia miestään vanhempi. Hänellä oli ainakin\nSuomessa suuren taiteilijan maine. Hän oli tunnustetusti kansallisen\nnäyttämötaiteen etevin edustaja kotimaassaan. Hänen työnsä arvoa ja\nmerkitystä oli liian usein juhlittu ja vakuutettu, jotta hän itse olisi\nvoinut sitä epäillä.\n\nLähtien omasta filosofisesta kannastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband\nsanoi, ettei Ida Aalbergin taide vakavassa mielessä ollut mitään. Ida\nAalberg tarvitsi filosofin apua ja kouluutusta, ennenkuin hänen »hyvä,\nsisäinen olemuksensa» voi tulla tehoisaksi ja ennenkuin hän pystyi\nluomaan todellista taidetta.\n\nVain suuret uudistajat ovat ensiluokan neroja. Vapaaherra\nUexküll-Gyllenband vaati Ida Aalbergin taiteessa ja näyttämötaiteessa\nyleensäkin alusta alkaen suurta uudistusta.\n\nMennessään avioliittoon Ida Aalbergin kanssa ja avioliittonsa ensi\nvuosina vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband tietenkin oli\nnäyttämötaiteen alalla täysi maallikko. Hän oli nähnyt teatteria vain\nkatsomosta. Hänen näyttämöfilosofiansa oli silloin mitä puhtainta\nkamarifilosofiaa. Hän väitti, että näyttämötaide oli valheellista\nja kaipasi uudistusta, mutta miten tuon uudistuksen piti tapahtua,\nsiitä on mahdotonta saada mitään varmaa kuvaa, ellei tyydy sellaisiin\nsanoihin kuin: »taiteen on lähdettävä elämästä», »taiteen on oltava\nsisäisesti puhdasta» j.n.e.\n\nTyö opettaa tekijänsä. Ajan oloon, jouduttuaan Ida Aalbergin\nelämänkumppanina käytännölliseen näyttämötyöhön, vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandista kehittyi mitä tyypillisin _ohjaaja_-taiteen\nedustaja. Ida Aalberg oli mitä tyypillisin _näyttelijä_-taiteen.\nedustaja. Varsinaisessa ammattityössä heidän etunsa ja tarkoitusperänsä\ntulivat olemaan jyrkästi ristiriitaiset. Tämä ristiriita oli todellinen\nristiriita, jolle vapaaherra Uexküll-Gyllenband kuitenkin ummisti\nsilmänsä loppuun asti. Voimakas yksilöllinen näyttelijä ja voimakas\nyksilöllinen ohjaaja eivät tahdo menestyä saman katon alla, ja\nsuuria näyttelijöitä ei helposti synny teattereissa, jotka toimivat\nohjaajataiteen merkeissä — se tosiasia, että joku Josef Kainz on\nnuoruutensa päivinä kuulunut Meiningenin herttuan seurueeseen tai\nettä Moskovan taideteatterissa on ollut eräitä verraten eteviä\nnäyttelijöitä, ei riitä kumoamaan väitettä. Ida Aalbergin muistoksi\nperustetussa teatterissa, varsinkin avajaisnäytännössä, nähtiin\nhyvää, suorastaan erinomaista taidetta, mutta se oli vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin ohjaajataidetta, joka paljon enemmän perustui\nMoskovan Taide-teatterin antamiin vaikutelmiin kuin Ida Aalbergin\nomaan taiteeseen. Kuka ajatteli yksityisiä näyttelijöitä tuossa\navajaisnäytännössä? Kuka ajatteli ohjaajaa, kun Ida Aalberg itse seisoi\nnäyttämöllä?\n\nYksilöllisen, voimakkaasti yksilöllisen ohjaajan käsissä näyttelijä\nhelposti muuttuu marionetiksi. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli\nvoimakkaasti yksilöllinen, jos kukaan. Ida Aalbergilla oli liian suuri\nmenneisyys, jotta uusi koulu olisi voinut hänet täydellisesti muuttaa.\nTeoriassa hän kyllä kannatti miehensä oppeja ja toisteli kiltisti\nkaikkea, mitä vapaaherra Uexküll-Gyllenband teoreettisella älyllään\noli keksinyt, mutta käytännössä hän pysyi samana diivana, joka hän oli\nollut alusta alkaen.\n\nJos yksilöllinen näyttelijä ja yksilöllinen ohjaaja tahtovat toimia\nyhdessä, syntyy kummankin puolelta loputon sarja kompromisseja. Niin\ntäytyi käydä myöskin Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin\nyhteistoiminnassa, joskin nämä kompromissit lienee tehty\nhiljaisuudessa, jopa useissa tapauksissa itsetiedottomastikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ida Aalberg oli mennyt naimisiin saksankielisen miehen kanssa\nja joutui yksityisessä elämässään kaiket päivät käyttämään saksaa,\narvelivat Bergbomit, että hänen vanha halunsa päästä esiintymään\nKeski-Euroopassa saisi siitä uutta virikettä. Niin kävikin. Jo 1896\nIda Aalberg oli neuvotteluissa Meiningenin herttuan seurueen kanssa,\nja vähältä piti, ettei hänestä tullut silloin tuon teatterin jäsen.\nAsia oli jo sovittu, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai koko\naikeen raukeamaan pitämällä itsepintaisesti kiinni eräästä turhasta\nmuodollisuudesta. Bertha Forsman on kertonut, ettei Ida Aalberg koskaan\nvoinut antaa miehelleen anteeksi tämän silloin osoittamaa huonoa\ndiplomatiaa, ja että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkin myöhemmin katui\nerehdystään.\n\nOllessaan kesällä 1897 vaikeasti sairaana Hangossa Ida Aalberg\nkirjoitti Bertha Forsmanille m.m.:\n\n »Etten päässyt Meiningeniin, oli minulle raskas isku, oli kuin\n jotain olisi murtunut minussa, — olinhan rakentanut koko tulevan\n taiteellisen kehitykseni Meiningenin varaan. Se oli minulle kova isku\n siksi, että minä aina panen kaiken voimani yhteen ideaan. Harrastus\n puhtaaseen ja jaloon taiteeseen, harrastus, jonka tiedän olevan\n vallalla Meiningenin näyttämöllä, antoi minulle uskon, että minä\n panemalla taiteelliset voimani tuon teatterin käytettäväksi voisin\n raivata itselleni tietä tarvitsematta nähdä sitä likaa, jota nykyisin\n on niin monilla näyttämöillä ja joka on minusta niin vastenmielistä.\n — Ja kuitenkin uskon nyttemmin, että oli parasta, kun kävi niinkuin\n kävi. Olen lukenut muutamia tri Lindaun teoksia, ja minä luulen, että\n meillä olisi ollut aivan erilaiset mielipiteet sekä kirjallisissa että\n taiteellisissa kysymyksissä, ja senvuoksi olisi yhteistyömme varmaan\n käynyt vaikeaksi. — Ette saa olla minulle vihainen, että minä vasta\n nyt, kun kaikki on lopussa, yleensä mainitsen Teille mitään koko\n Meiningen-jutusta, mutta Tehän tiedätte, että minä vastenmielisesti\n puhun suunnitelmistani ja etten milloinkaan puhu siitä, mikä on\n lähinnä sydäntäni. — Uskotteko, että Meiningeniin nähden enää mitään\n olisi tehtävissä? — Millähän tavoin voisi solmia siteet uudestaan.» —\n\nIda Aalberg oli valmistellut liittymistään Meiningenin herttuan\nseurueeseen huolellisesti ja innokkaasti. Kesällä 1896 hän oli miehensä\nkanssa ollut Sveitsissä ja ottanut opetusta saksan kielen ääntämisessä\nkuuluisalta foneetikolta professori Edward Sieversiltä. Hänen\nkirjeidensä sävy tältä ajalta on iloinen ja toivorikas, hän kertoo\ntekevänsä alppivaelluksia ja olevansa tyytyväinen ja onnellinen. Ida\nAalberg ei, kuten professori Sievers myöhemmin on kertonut, pystynyt\nvoittamaan kielen vaikeuksia, mutta tämä ei suinkaan ole pääsyy,\njonka vuoksi on otaksuttava, ettei hän olisi menestynyt Meiningenin\nnäyttämöllä, vaikka olisikin tullut sen jäseneksi. Paul Lindaun,\nsilloisen meiningeniläisten johtajan, kirjoista Ida Aalbergissa\nitsessäänkin heräsi epäilys, että hänen taiteelliset pyrkimyksensä\ntähtäsivät toisaalle kuin meiningeniläisten, ja varmaa on, että hän\nyhtymällä tuohon mainehikkaaseen seurueeseen olisi joutunut aivan\nvieraaseen ja itselleen mahdottomaan ympäristöön.\n\nMillaista olikaan meiningeniläisten näyttämötaide?\n\nVoidaan tosin väittää, ja on usein väitettykin, että se\nnäyttämötaide, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suurten yksityisten\nnäyttelijäin saavutuksissa vietti voittojaan Euroopassa, ei ole\noikean näyttämötaiteen ihanne. Tähtisysteemi oli syntynyt Saksan\nporvarillisilla näyttämöillä köyhyyden ja taloudellisen ahdingon\nvuoksi, Italiassa vakinaisten teatterien puuttumisen vuoksi ja\nRanskassa ehkä lähinnä yksityisten näyttelijäin kurittomuuden ja\noikuttelujen vuoksi. Nuo kiertelevät suuruudet merkitsevät kuitenkin\n— huolimatta siitä, missä olosuhteissa olivat syntyneet ja huolimatta\nsiitä, että heidän työnsä ei perustunut mihinkään suureen, koko\nnäyttämötaidetta käsittävään ajatukseen — _näyttelijä_taiteen\nhuippusaavutusta.\n\n_Ohjaus_taidetta on kernaasti taituttu pitämään suuremmassa\narvossa kuin sitä taidetta, joka ilmenee yksityisten näyttelijäin\nsaavutuksissa. Meiningeniläisten tavaton merkitys uudemman\nnäyttämötaiteen historiassa perustuu yksinomaan regian, ohjauksen\nkehittämiseen. Mutta meiningeniläisten historiasta voi nähdä, ettei\ntuonkaan suunnan takana ole ollut mitään syvällistä ajatusta eikä\nsuurta taidekäsitystä, vaan että se pikemminkin johtui erään ruhtinaan\noikusta.\n\nNerokkaan näyttelijän Edmund Keanin »keskinkertaisen lahjakas poika»\nCharles Kean oli 1850 Princess Theatressa Lontoossa esittänyt\nShakespearen »Venetian kauppiaan» suunnattoman loisteliaassa\nja komeilevassa näyttämöasussa ja saavuttanut näillä puhtaasti\nulkonaisilla keinoillaan menestyksen, joka ei ihastuttanut vain sen\najan englantilaisia, vaan vaikutti koko englantilaisen näyttämötaiteen\nmyöhäisempään suuntaan, mikä on ilmennyt sarjana toinen toistaan\nloistavampia näyttämöasetuksia. Tieto tästä suuresta, mutta\ntodellisuudessa sangen kysymyksenalaisesta, jopa suorastaan sangen\npienestä taiteellisesta voitosta levisi mannermaalle, ja Kean,\njoka »Venetian kauppiaan» jälkeen tarjosi Lontoolle Shakespearen\nkuningasdraamoja kulisseina ja pukuina, sai pian matkijoita Saksassa.\nKun Coburgin hoviteatterissa 1867 esitettiin englantilaisena\njäljennöksenä »Venetian kauppiasta», sattui katsomossa istumaan\nnuori Meiningenin herttua Georg, joka tuosta näytännöstä sai\njumalaisen kipinän. Meiningenin herttua ei ollut mielipuoli eikä\ntullutkaan siksi niinkuin ovat tulleet muutamat muut näyttämötaidetta\nrajattomasti suosivat ruhtinaat, mutta mikään ei todista, että\nhänen taidekäsityksensä olisi ollut erikoisen syvällinen, kun hän\nmuutamia vuosia myöhemmin lähetti hyvin harjoitetun ja varustetun\nteatterinsa valloittamaan Eurooppaa. Meiningeniläisille merkitsivät\nkulissit, ihmeen ihanat matot, tyylinmukaiset sotilaspuvut j.n.e.\nenemmän kuin yksityiset näyttelijät. Heidän suurella vaivalla ja\nhuolella valmistettuihin joukkokohtauksiinsa, joita on paljon\nkiitetty, tahtoivat yksityisen näyttelijän vuorosanat hukkua,\n»Venetian kauppiaassa» ei kuultu Shylockin merkillistä puhetta,\nkun hän eroaa tyttärestään, koska samaan aikaan näyttämöllä\nmonilukuinen avustajakunta gondoloineen ja kirjavine pukuineen veti\nnäyttelemisellään suurimman huomion puoleensa. Koko meiningeniläisyys\nkaikkine epäilemättä suurine ansioineen ja ankaroine töineen ei\nmerkinnyt runoluoman _syventämistä_ näyttämöesityksessä, vaan sen\n_levittämistä_.\n\nMeiningenilaisilla oli ankara kuri. Näyttelijätär, joka tänään esitti\n»Orleansin neitsyttä», saattoi huomenna kuulua avustajakuntaan. Tuntuu\ntuiki mahdottomalta uskoa, että Ida Aalberg olisi voinut alistua tuohon\nkuriin ja koko ohjaustaiteeseen yleensäkään, jos ohjaajana oli vieras\nhenkilö, jota hänen ei ollut äärimmäinen pakko totella.\n\nMeiningenilaisten tyyliä on, ja tuskin ilman syytä, mainittu\nnaturalistiseksi. Näyttämöasetuksessa tuli ovien, ikkunain, huoneiden\nsisustuksen, pukujen, puiden, yleensä kaiken olla mahdollisimman\nluonnollista. Heidän naturalisminsa ilmeni sentään muussakin kuin\ntässä ulkonaisessa puolessa, Schillerin vuorosanoja lausuttiin tuolta\nnäyttämöltä juhlallisuutta ja pateettisuutta välttäen, luonnollisuutta\ntavoitellen.\n\nMeiningenilaisten vierailumatkasta Moskovaan sanotaan suureksi osaksi\njohtuneen, että vuonna 1897 amatöörinäyttelijä ja amatöörinäyttämön\njohtaja Konstantin Aleksejev, s.o. Stanislavski, ja draamankirjoittaja\nVladimir Nemirovits-Dantsenko päättivät perustaa uuden teatterin,\njosta sittemmin kehittyi maailman maineen saavuttanut Moskovan\nTaide-teatteri. Se kulki aluksi mitä täydellisimmän naturalismin\nmerkeissä, mutta myöhemmin on kyllä sekä Stanislavskissa että\neräissä hänen ohjaustaiteensa oppilaissa, ennenkaikkea originellissa\nMeyerholdissa, tapahtunut täydellinen luopuminen alkuperäisestä\ntaiteellisesta kannasta. Stanislavski ei anna yksityiselle\nnäyttelijälle suurta merkitystä, mutta juuri hänen teatteristaan\nAlexander Uexküll-Gyllenband löysi sen näyttämötaiteen, jota hän\nkaikkein lämpimimmin kannatti. Sieltä hän löysi totuuden ja sen\nhienouden ja yleensä ne ominaisuudet, joita hän voi kunnioittaa\ntaiteessa ja joiden nojalla hän voi taidetta kunnioittaa.\nMoskovan Taide-teatterilla on vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin\nohjaajataiteen kehittymiselle ainakin mitä tärkein, ellei suorastaan\nkeskeinen merkitys,[27] mutta Ida Aalbergille, ainakaan hänen\nnäyttelijätaiteelleen, ei moskovalaisuudella voinut olla paljon\nannettavana. Hän, Ida Aalberg, kyllä tutustui henkilökohtaisestikin\nStanislavskiin, piti hänen ohjaustaiteestaan, arveli häntä neroksikin,\nmutta tuo kaikki tuskin merkitsi hänelle sen enempää, varsinkin kun\nottaa huomioon, että Ida Aalberg perehtyi Moskovan taiteeseen vasta\nelämänsä viimmeisinä aikoina.\n\nOhjaajan tultua vaikuttavaksi tekijäksi näyttämötaiteessa on tuon\ntaiteen luomisessa syntynyt ristiriita, joka koskee hänen ja\nnäyttelijän keskinäistä suhdetta. Ohjaaja voi yllyttää ja kiihoittaa\nnäyttelijää yhä suurempiin saavutuksiin, se on tietysti luvallista,\nja se oli esim. Kaarlo Bergbomin harvasanaisen ohjaustaiteen vahvin\npuoli. Mutta ohjaaja voi myöskin pakottaa näyttelijän luopumaan\nitsenäisestä käsityksestä, vaikka tämä siihen pystyisikin, tai\nrajoittaa hänen luovaa mielikuvitustaan vetoamalla kokonaisuuden\netuihin tai muuten hillitsemällä häntä oman makunsa mukaiseksi.\nRistiriita on olennainen ja syvä ja niin vaikea, ettei sitä voida\nyleisillä laeilla ja määräyksillä ratkaista, jää lopultakin\nriippumaan olosuhteista ja psykologisesta vaistosta, minkä verran\nohjaaja puuttuu yksityisen näyttelijän työhön, ellei, niinkuin\nMeiningenin teatterissa tai Stanislavskin taiteessa, näyttelijää\nperiaatteellisesti aseteta toisarvoiseen asemaan ja olla sitä\nmieltä, ettei hänen persoonallisuutensa merkitse sen enempää draaman\ntulkitsemisessa. Äärimmilleen kehitetty ohjaajataide ei edellytä vain\nsuurta ja yksilöllistä ohjaajapersoonallisuutta, vaan myöskin runsaita\ntaloudellisia mahdollisuuksia, joita voi tarjoutua vain suurissa\nmaissa ja suurissa, väkirikkaissa kaupungeissa, tai aineellista tukea\nvallassaolijain tai rikkaiden henkilöiden kädestä.\n\nJos V. Meyerhold, joka nykyisin kuuluu entistä enemmän tulleen\nvakuutetuksi yksityisen näyttelijän arvosta ja merkityksestä, mutta\njoka jo vuosisadan vaihteessa, vaikka olikin ollut Stanislavskin\nopissa, saattoi olla yhteistoiminnassa semmoisen diivan kuin aikakauden\nsuurimman venäläisen näyttelijättären Vera Kommissarzevskin kanssa,\nolisi ollut vanhempi mies ja keksinyt ohjaaja-ajatuksensa aikaisemmin\nja jos vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband olisi tunnustautunut\nMeyerholdin oppien kannattajaksi, olisi ehkä hänen ja Ida Aalbergin\nyhteistoiminnasta voinut syntyä jotakin kerrassaan ihmeellistä. Mutta\nsiihen aikaan, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband luopui filosofiastaan\nja alkoi puuttua vaimonsa taiteeseen ja ohjata tätä erinomaisella\ntarmollaan, ei vielä tunnettu edes Moskovan Taide-teatteria, vielä\nvähemmän Meyerholdia. Aluksi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaus\nsiis oli vailla kaikkia näyttämötaiteesta saatuja vaikutelmia — ellei\nota lukuun niitä vaikutelmia, joiden mukaan hän hyljeksi kaikkea\nnäkemäänsä näyttämötaidetta, — ja perustui hänen omaan filosofiaansa ja\npuhtaasti kirjallisiin tietoihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband on epäilemättä vaikuttanut Ida Aalbergin\nnäyttelijätaiteeseenkin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli mies,\njolla oli oma tahto, jos kellään, ja joka kaikkialla halusi nähdä\noman tahtonsa toteutuvan. Henkilön, joka oli yhteistoiminnassa\nhänen kanssaan, oli mahdoton välttää hänen vaikutusvoimaansa.\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband tahtoi ulottaa määräämisvaltansa toisen\npienimpiinkin tekoihin ja ajatuksiin.\n\nTuommoisella voimakkaalla aggressiivisella persoonallisuudella on\nomat heikkoutensa. Sen heikkous on siinä, että se helposti synnyttää\nvastustusta ja vie konflikteihin. Ida Aalbergillakin oli oma voimakas\ntahtonsa, sen hän oli ehkä liiankin usein osoittanut. He olivat\nlisäksi kumpainenkin erinomaisen herkkähermoisia. Voisi luulla, että\nyhteistyö tuommoisin edellytyksin olisi käynyt mahdottomaksi tai\nainakin kovin vaikeaksi, mutta kumpaisenkin kunniaksi on mainittava,\nettei niin suinkaan ollut laita. Kirjeistä näkee, että vapaaherra\nUexküll-Gyllenband päivä päivältä innostuu yhä enemmän uuteen alaan ja\nalkaa tuntea sen omakseen ja että hän antaa ohjeensa vaimolleen mitä\nrakastettavimmalla ja hienoimmalla tavalla. Vuonna 1898 hän tunnustaa\nsiihen asti pitäneensä jokaista draamaa vain lukudraamana, mutta nyt\nalkavansa ajatella niitä myöskin näyttämöluomina. Kuten luonnollista\non, pysyvät hänen ohjeensa edelleenkin vuosikausia kirjanoppineen\nselvityksinä eivätkä näyttämöllä toimineen ammattimiehen.\n\nIbsen on niitä harvoja runoilijoita, jotka jo elinaikanaan saavat\nopeilleen ja runoudelleen selvittäjiä. Hänen problemaattiset draamansa\ntarjosivat mitä kiitollisimman kentän vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin\nfilosofisesti kouluutetulle älylle. Häämatkallaan 1894 ja vielä\nmyöhemminkin hän oli käyttänyt Ibsenin elämänviisautta melkein\njuristin tavoin todistaessaan lakkaamatta, kuinka väärässä Ida Aalberg\nkulloinkin oli, mutta jo 1898 hänen ainoana tarkoituksenaan tuntuu\nolleen vain luoda selvyyttä »Pohjan Velhon» henkilöluomiin. Hänen\nsaksalaisuutensa ei ilmene vain tavattomassa perinpohjaisuudessa,\njolla hän tutustuu Ibsenin draamoihin, vaan myöskin kaavamaisuudessa\nja hirvittävässä ja väsyttävässä monisanaisuudessa, jolla hän tekee\nIda Aalbergille selvää tutkimustensa tuloksista. Niinpä esim.\n»Hedda Gabler-selostus vuodelta 1898 on oiva näyte saksalaisesta\nkaavamaisuudesta ja perinpohjaisuudesta. Se alkaa:\n\n            »_Hedda.\n       Synteettinen taulu._\n\n     (Kuinka _yksityisistä_ luonnepiirteistä muodostuu\n     _kokonaisuus_ ja kokonaiskuva Heddan kompliseeratusta\n     luonteesta).\n\n        1) Heddan (koko toiminnan aikana yhä kasvava)\n           pessimismi, elämäänkyllästyminen ja inho.\n        2) Rotu.\n        3) Ylhäinen olemus.\n        4) Halu loistoon ja komeuteen.\n        5) Vallanhimo.\n        6) Äly; iva ja pilkka.\n        7) Epätoivo; demoninen viileys.\n        8) Mustasukkaisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\n1) Pääkohdat, joissa tämä Heddan pessimismi, inho ja\nelämäänkyllästyminen näyttäytyvät, on merkitty erikoiseen paperiin.\n»(Tuohon paperiin on todella koottu hartaalla vaivalla kaikki\nyksityiset lauseet, missä nuo ominaisuudet voivat ilmetä).\n\n»2) Inhosta aiheutuu pyrkimys saada _lohtua kauneudesta_. Mutta\ntodellisuudessa Hedda _ei_ siihen usko. (Hedda _ei_ ole sentimentaali).\nHänen _älynsä_ pilkkaa hänen omaa inhoansakin. Todellisuudessa Hedda\nuskoo vaan valtaan ja voimaan eikä estetiikkaan ja kauneuteen. Tästä\ninhosta aiheutuu myöskin _inho odotettavissa olevaa skandaalia\nkohtaan_. —\n\n3) _Ylhäinen olemus_. Rotu on jotakin _fyysillistä_.... $en pitää\nilmetä koko olemuksessa, käynnissä liikkeissä, kynsien puhdistamisessa\nj.n.e. Ylhäinen olemus tulee esiin seuraavissa kohdissa:\ntohvelihistoriassa» — — — — — — j.n.e., j.n.e.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalbergin taiteilijaluonne ei ollut älyllinen. Vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin intellektualismilla jota tarjottiin ylen runsaina\nannoksina, oli omat vaaransa Ida Aalbergille. Neuvoja oli liian\npaljon, jotta Ida Aalberg olisi voinut niitä kaikkia edullisesti\nhyödykseen käyttää. Ne voivat muodostua raskaaksi painolastiksi, joka\nvoi hävittää hänen taiteensa suurimman vaikutusvoiman: välittömyyden\ntunneilmauksissa. Hän tarvitsi Bergbomilta vain pienen vihjauksen\ntai lyhykäisen lauseen ohjauksekseen, heti sanotaan hänen joutuneen\ninspiratsionin valtaan, joka voimallaan ja hehkullaan ylitti kaikki\ntoivomukset, ja pystyneen tällöin luomaan sellaista, mitä ohjaaja\nomassa mielikuvituksessaan ei ollut nähnyt, mutta johon hän täysin\nyhtyi. Tuommoista hetkelliseen inspiratsioniin perustuvaa taidetta\nvoidaan syyttää pintapuolisuudesta, mutta älyn ylivalta vie tehon\ntaiteelta ja tekee esityksen kuolleeksi.\n\nMikä vaikutus oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ensimmäisien vuosien\naikana antamalla ohjauksella Ida Aalbergin taiteeseen? Vaikuttiko hän\nsiihen edullisesti vai ehkäisevästi?...\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband oli itse varma silta, että hänen\nvaikutuksensa oli mitä siunauksellisin. Vuonna 1903 hän laati Ida\nAalbergin taiteesta kirjoituksen saksalaista »Die Woche» lehteä varten\nkirjoituksen, joka kai olisi ollut jo aivan liian pitkäkin voidakseen\ntulla julkaistuksi. Siinä hän erottaa Aalbergin taiteessa kaksi suurta,\nmääräävää ominaisuutta, joista toinen on eräänlainen _sisäisyys_,\ntunneilmausten välittömyys, mutta toinen ja hänen mielestään paljon\ntärkeämpi, se johdonmukaisuus, _konsekvenssi_, jolla Ida Aalberg\nmuka on tunkeutunut runoilijan ajatusten perimmäisiinkin sopukoihin\nja sulattanut kaiken eläväksi ja yhdenmukaiseksi ja todelliseksi\ntaideteokseksi.\n\nJotkut niistä, jotka ovat tunteneet Ida Aalbergin taiteen jo\n1880-luvulla, m.m. Bertha Forsman ovat väittäneet, että nuori Ida\nAalberg antoi taiteilijana paljon enemmän kuin vapaaherratar Ida\nAalberg-Uexküll-Gyllenband. Huomattava on kuitenkin, että Bertha\nForsman syytti Ida Aalbergia liiasta hillinnästä jo 1891.\n\nSanomalehdissä ja aikakausjulkaisuissa esiintyvät kritiikit tietävät\nkertoa sangen vähän Ida Aalbergin taiteen älyllisestä puolesta.\nTietysti siitä sanotaan silloin tällöin jokin ylimalkainen fraasi,\nmutta kun hänen myöhempääkin taidettaan kiitetään todellisella\ninnostuksella, soivat sanat temperamentin, tunnevoiman, intoutumisen\nylistystä eivätkä suinkaan loogillisten avujen.\n\nEpäilemättä Ida Aalberg kuitenkin alusta alkaen sai jotakin hyötyä\nnäistä suurella ilolla ja hartaudella annetuista neuvoista, joskaan\nhyöty kaiken todennäköisyyden mukaan ei muodostunut niin ratkaisevaksi\nkuin antaja toivoi ja uskoi. Vielä enemmän hän varmaan hyötyi\nvapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjauksesta, kun tämä kehittyi\nja alkoi saada todellista ammattimiehen silmää. Vuosien kuluessa\nvapaaherra vapautui yhä enemmän filosofeeraamisesta ja kirjallisesta\nsaivartelemisesta, ja hänen ohjauskirjansa alkoivat muistuttaa muiden\nohjaajien kirjoja: merkinnät alkoivat yhä enemmän koskea lausuntaa,\nmielentiloja, asemia, ilmeitä, liikkeitä ja saada yhä käytännöllisemmän\nsävyn. Niissä ei ainakaan tapaa niin paljoa kuin varhaisempien vuosien\nohjeissa perinpohjaisia selityksiä siitä, mikä on itsestään selvää\ntai mitä ei ainakaan tarvitsisi monisanaisesti todistaa. Ne paksut\npaperipinkat, joihin hänen muistiinpanonsa on tehty, eivät todista\nainoastaan hänen innostustaan ja tarmoaan ja älyllisen erittelynsä\nterävyyttä, vaan niistä voi löytää myöskin paljon sellaista, joka\nosoittaa hänellä olleen taiteilijan mielikuvituksen ja herkän\nhavaintokyvyn.\n\nEläessään yhdessä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa Ida Aalberg\nluki paljon ja luki varmaan järjestelmällisemmin kuin milloinkaan\nennen. Mutta vaikka hän näin viljeli omaa henkeään, kadotti hän\nitsenäisen ajattelemisen lahjan suorastaan hämmästyttävässä määrässä.\nVuoden 1904:n jälkeen hän puhui usein ja paljon teatterista\nja taiteesta, kirjoitti niistä myöskin monesti, mutta melkein\npoikkeuksetta on kaikki se, mitä hän on puhunut tai kirjoittanut, ollut\nvapaaherra Uexküll-Gyllenbandin todistettavasti hänelle dikteeraamaa.\n\nVaikkakin Ida Aalbergin voi sanoa elämänsä loppupuolella toimineen\nehkä liian voimakkaan henkisen painostuksen alaisena, tiedetään hänen\nharvoin sitä valittaneen. Vuosien kuluessa hän oppi entistä enemmän\nluottamaan mieheensä, hän alistui, hän tyytyi henkisen itsenäisyyden\nmenetykseen, ja silloin oli kaikki hyvin, hyvin ainakin heidän kahden\nkesken.\n\n\n\n\nXVII.\n\nUUDEN KOULUN VAIKUTUKSESTA IDA AALBERGIN TAITEESEEN.\n\n\nKevätkaudella 1897 Suomalaiseen teatteriin tekemänsä vierailun\njälkeen Ida Aalberg pysyi poissa näyttämöltä lähes kolme vuotta.\nNäihin aikoihin hän oli epätoivoissaan terveytensä tilasta,\nsaman vuoden syksyllä hän sai Helsingissä kestää leikkauksen ja\nmyöhemmin hän koki etsiä parannusta useista ulkomaisista kylpy-\nja terveydenhoitolaitoksista. Kirjeenvaihdosta näkee, että hän\noleskeli milloin Lausannessa, milloin Dresdenissä, milloin missäkin.\nMenetettyä terveyttään hän ei koskaan saanut täysin takaisin, ja\nmyöhemminkin tarkoittivat lakkaamatta toistuvat matkat etelään pikemmin\nruumiinhoitoa kuin henkistä virkistymistä tai huvittelua.\n\nOn täysi syy uskoa, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla oli varsin\nvähäinen osuus siihen taiteeseen, jota Ida Aalberg pitkällisen\nsairausaikansa jälkeen esitti vierailunäytännöissään Suomalaisessa\nteatterissa. Vapaaherran tutkimukset koskivat melkein yksinomaan\nIbseniä, hänen papereissaan on ainakin tältä ajalta verraten vähän\nyrityksiä etsiä johdonmukaisuutta ja syvyyttä toisten runoilijain\nteoksista. Suomalaisessa teatterissa Ida Aalberg esiintyi eräissä\nentisissä loisto-osissaan; uusia tehtäviä hänellä oli vain kahdessa\nSardoun kappaleessa,»Fedorassa» ja »Theodorassa», joissa kumpaisessakin\nhän häikäisi helsinkiläisiä arvostelijoita ja yleisöä teknillisellä\ntaituruudellaan. »Fedoran» johdosta Jalmari Hahl sai aiheen\n»Valvojassa» verrata Ida Aalbergin tekniikkaa Sarah Bernhardiin\ntekniikkaan ja todeta, että kumpainenkin on yhtä kehittynyttä,\nmutta että Sarah'n näyttelemisessä on enemmän maneeria ja asentojen\nliiallista vaativaisuutta. Samaa ylivoimaisen tekniikan ylistystä\nsisältää esim. Bertel Gripenbergin »Euterpeen» »Teodorasta» kirjoittama\nkritiikki.\n\nNämä vierailunäytännöt Suomessa olivat luonteeltaan verraten tilapäisiä\nja ikäänkuin puolella sydämellä tehtyjä. Ida Aalbergin mielessä\nkangasteli edelleenkin suurempi päämaali, eurooppalaisen maineen\nvoittaminen, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki kaikin voimin hänen\npyrkimyksiään tässä suhteessa. Parannusmatkoilla ollessaan Ida Aalberg\nvielä kerran koetti perehtyä saksankielen ääntämiseen ja Pietarissa hän\nsai opetusta eräältä lausujalta, rouva Marie Strauch-Spettiniltä.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband oli siis muodostanut oman teoriansa\nsiitä, miten Ibseniä ja draamaa yleensäkin oli näyttämöltä esitettävä.\nTämän teorian ydin oli siinä, että näyttämöltä oli esitettävä\nrunoilijaa eikä näyttelijää. Näyttämöesityksen tuli pohjautua\nperusteelliseen tutkimukseen ja erittelyyn runoluomasta, runoilijan\ntarkoituksista ja ajatuksista, joita hän oli kätkenyt teokseensa. Se\nhylkäsi kaiken ulkonaisen efektintavoittelun.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoria ei sinänsä ole mitään uutta\neikä vallankumouksellista oppia. Se on vain sangen yleisen vaatimuksen\ntehostamista. Kukapa näyttelijä tai ohjaaja väittäisi ilman muuta\nolevansa välinpitämätön runoilijan tarkoituksista tai myöntäisi vain\npintapuolisesti tutustuvansa niihin tehtäviin, joiden tulkkina hän\ntahtoo olla. Mutta tämän teorian käytännöllisessä toteuttamisessa oli\naihe ristiriitaisuuksiin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband saattoi, ja\ntuskin ilman syytä, moittia aikansa teattereita ja näyttämötaiteen\nedustajia siitä, että nämä kuittasivat runoteokseen kätkettyjen\narvojen tutkimisen liian vähällä. Itse hän tunsi menettelevänsä\nniin perinpohjaisesti tässä työssä, että uskoi aloittavansa aivan\nuuden suunnan näyttämötaiteessa. Koska hän hautoi Ibsenin draamojen\nsalaisuuksia vuosikausia ja käytti joutoaikaansa tutkimuksiin\nsiitä, millä tavoin draamojen vuorosanat muodostuivat kokonaisiksi\nhenkilökuviksi, joilla oli ne ja ne ominaisuudet, hän luuli pääsevänsä\nniin varmoihin tuloksiin, että merkitsi oman kantansa _totuudeksi_.\nLoppuun asti pysyi hänen mieluisana väitteenään, kun hän tuomitsi\nvierasta näyttämötaidetta: se ei ole totta, se on valheellista\ntaidetta. Hän jaksoi tuskin koskaan täydellisesti selvittää itselleen,\nettä perinpohjaisinkin analyysi antaa vain _subjektiivisen_ totuuden,\nsillä muuten hän tuskin olisi ollut niin ankara arvosteluissaan.\nJos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin tavallisiin teatterinohjaajiin\nkohdistama pintapuolisuutta koskeva syytös perustui vakaumukseen,\nniinkuin se epäilemättä hänen puoleltaan perustui, oli hänen omalla\ntyötavallaan puolia, joita voitiin pitää heikkouksina: hänen\nanalyysinsa oli niin perinpohjaista, että se olisi voitu merkitä\npedanttisuudeksi, joka vie elämän ja veren näyttämötulkinnalta.\n\nElämänsä lopulla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla lienee ollut se\nkäsitys, että Ida Aalberg oli täysin toteuttanut hänen aatteensa ja\npyrkimyksensä ja esittänyt sitä suurta ja syvää ja todellista taidetta,\njoka hänen mielessään kangasteli. Ennenkuin hän kuitenkaan pääsi tähän\nkäsitykseen, täytyi hänen tuomita aikakautensa taidekritiikki, sillä\nsiltä jäi melkein kokonaan huomaamatta, että Ida Aalberg edusti jotakin\nuutta suuntaa.\n\nOn mahdollista, ettei Ida Aalberg ollut paras mahdollinen tulkki\nvapaaherra Uexküll-Gyllenbandin aatteelle. Missään tapauksessa hänen ei\nvoi katsoa tuota aatetta ulkonaisesti erinomaisen menestyksellisesti\ntoteuttaneen. Ida Aalbergin näyttelemisessä jäi älyllinen aines, jonka\npiti olla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin osuus, taka-alalle, ja vieras\nkieli, jolla hän aluksi koetti toteuttaa miehensä katsantokantaa,\nmuodostui kaikista valmisteluista huolimatta esteeksi vaikeuttaen\nvoittoon pääsemistä.\n\n»Hedda Gabler» oli ollut vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin hartaitten\ntutkimusten esineenä pitkän aikaa. Kun Ida Aalberg 1901 Pietarissa\nesiintyi Heddana, hän näytteli saksankielisessä amatööriseurueessa,\njonka nimenä oli »Draamallisen kirjallisuuden harrastajat». »St.\nPetersburger Herold» kirjoitti tuon esityksen johdosta, mainittuaan\nensin, että Ibsenin kappale oli esityksessä huolella harjoitettu ja\ntutkittu:\n\n— »Ja niin alamme puhua rouva Aalbergista itsestään.\n\nHänessä on jotakin vierasta, kun hän seisoo siellä yksinäisessä\nkorkeudessaan, ja tuo vierauden vaikutelma yhäkin lisääntyy, kun\nkuulemme hänen ääntävän saksaa. Omilta saksalaisen näyttämön\nsuuruuksiltamme olemme kuulleet toisenlaista kieltä, mutta koska hän\non ulkomaalainen, ei ole syytä olla ankara. Eikä oikeastaan voi sanoa,\nettä rouva Aalbergin kieli olisi mitenkään vaikuttanut häiritsevältä;\nse päinvastoin eräissä kohtauksissa yhäkin tehosti, että entinen Hedda\nGabler kuului toiseen maailmaan kuin hänen ympäristönsä.\n\nRouva Aalberg epäilemättä on sangen huomattava näyttelijätär. On\nvarmaan suuri nautinto saada kuulla hänen puhuvan äidinkieltään.\nSilloin hänen suunsa varmaan puhuu kiihkeissä kohtauksissa vieläkin\nintohimoisemmin ja silloin hänen sanansa varmaan soivat vieläkin\nsuloisemmin hänen kiehtoessaan sieluja ja ottaessaan kuulijan\nvaltoihinsa.» ‒ ‒ ‒\n\nOmituista on, että Pietarin saksalaisten lehtien kritiikit ovat\nitse tulkintaan nähden perin erimieliset. »Herold» kiittää häntä\nerinomaiseksi keskustelunäyttelijäksi, mutta arvelee häneltä puuttuvan\nsyvää traagillista intohimoa. Jos tämä arvostelu olisi oikea ja\npystyisi kuvaamaan Ida Aalbergin näyttelemistä, osoittautuisi uusi\nkoulu sangen voimakkaaksi. Mutta »St. Petersburger Zeitung» puhuu\nsamasta tilaisuudesta aivan vastakkaista kieltä. Sen kritiikki on\nerinomaisen myötämielinen, mutta kaiken kiitoksen ohella lehden\narvostelija väittää Ida Aalbergin tulleen liiaksi esille kokonaisuuden\nkustannuksella ja kertoo hänen näytelleen osan liian korkeaan\ntraagilliseen tyyliin.\n\n1903 Ida Aalberg esiintyi Berlinissä. Hän tulkitsi Heddaa »Hedda\nGablerissa» ja Rebekka Westiä »Rosmersholmissa». Näytännöt annettiin\nhyväntekeväisyysnäytäntöinä musiikkikorkeakoulun salissa. Hänen\nvastanäyttelijöikseen näihin »Ibsen-hyväntekeväisyysnäytäntöihin»\noli palkattu eräitä Berlinin kuninkaallisen ja Deutsches Theaterin\njäseniä. Yleisöä näissä tilaisuuksissa kävi hyvin runsaasti — suureksi\nosaksi salin täyttivät kuitenkin ei-saksalaiset katsojat —, mutta\nsaamistaan erinäisistä kiitoslauseista huolimatta Ida Aalbergin taide\nei herättänyt suurtakaan huomiota. Eräistä berliniläisen kritiikin\nkarkeuksista ja ilkeyksistä lienee johtunut, että luovuttiin kaikista\nlisäsuunnitelmista Saksaan nähden ja käännyttiin Itävallan puoleen.\nWienistä palkattiin näyttelijät vuosien 1904—1905 suurta kiertuetta\nvarten, jonka tehtävänä piti olla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin uuden\ntaiteen julistaminen.\n\nIda Aalbergin kirjeistä näkyy, että vuosien 1904—1905 saksankielinen\nkiertue oli tarkoitettu lähinnä julistamaan vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin taiteellista ohjelmaa. Ida Aalberg tosin puhuu\nnäissä kirjeissään omissa nimissään ja esittää uuden suunnan ilman\nmuuta omanaan, mutta varsin ilmeistä on, että hänen sanojensa takana on\nvapaaherra Uexküll-Gyllenband.\n\nEnnen tämän kiertueen alkamista Ida Aalberg kirjoitti Bergbomeille\nFranzensbadista:\n\n »Rakas Täti Emilie Bergbom!\n\n Minun täytyy teille, Tädille ja Tohtorille, tehdä ilmoitus eräästä\n uutisesta, joka ehkä tulee teitä kummastuttamaan, — mutta kun\n ajattelen, millä uskollisella sympatialla te aina olette minun\n tähänastista kehitystäni seuranneet, niin luulen uskaltavan! toivoa,\n että te molemmat minut nytkin ymmärrätte.\n\n Minä olen nim. päättänyt tänä syksynä tehdä suuremman tourneen\n saksankielellä, sillä se tulee, paitsi Skandinaviaa, koskettelemaan\n useampia maita.\n\n Se on perustettu osaksi uusille ja joka tapauksessa puhtaasti\n taiteellisille principeille, jotka nyttemmin ovat tulleet minulle\n välttämättömiksi voidakseni saada esille sen sisällön, jonka näen\n taiteellisena maalinani ja jonka kerran tahtoisin saavuttaa.\n Monenlaiset kokemukset viime vuosien aikana ovat kehittäneet minussa\n sen vakuutuksen, että nykyinen näyttelytapa on mitä suurimmassa\n määrässä — _brutali_ ja epätosi.\n\n Te Tohtori äärettömän hienolla taiteilia-sielullanne tiedätte mitä\n minä tarkoitan, ja — mitä minä etsin. Te joka minua aina tiedolla\n ja taiteella mitä hellimmällä kädellä johditte ja herätitte minussa\n aavistuksen taiteen huimaavasta korkeudesta. Te jonka kanssa yhteistyö\n aina tuli niin harmonilliseksi ja innostuksesta lentäväksi, — minä niin\n sydämestäni pyytäisin että Te nytkin sympatialla seuraisitte tätä minun\n pyrkimystäni kohden taiteen maalia.\n\n Minä en voinut Huhtikuussa Tädille ja Tohtorille tästä mitään\n ilmoittaa, sillä asia ei silloin vielä ollut selvillä.» ‒ ‒ ‒\n\nTämä Bergbomeille osoitettu kirje sisältää uuden ohjelman julistuksen\nsangen yksinkertaisessa ja varovaisessa muodossa. Kaarlo Bergbom tunsi\nIda Aalbergin siksi hyvin, että olisi havainnut tarkemmin teorian\nesittämisen opituksi läksyksi. Vieraammille henkilöille Ida Aalberg\nuskalsi esittää uutta oppia paljoa suuremmalla rohkeudella, mutta\nsilloin ei aina käynyt hyvin. Kun Albert Edelfelt oli saanut valmiiksi\nnäyttelijättärestä maalaamansa komean muotokuvan, pidettiin hänen\nkunniakseen juhla, jossa Ida Aalberg nousi puhumaan ja selitti, kuinka\ntaiteen alalla piti tapahtua suuri muutos. Edelfelt teki kuitenkin\ntästä puheesta niin sydämetöntä pilkkaa, että Ida Aalbergilla oli täysi\ntyö yrittäessään salata kyyneleitä, jotka kohosivat hänen silmiinsä ja\njoita hän pyyhiskeli pois kädessään olevalla ruusulla. Ja varmaa on,\nettä kyyneleet hänen silmissään olivat aidompia kuin se filosofia, joka\nvähäistä aikaisemmin oli virrannut hänen huuliltaan.\n\nEino Leino toimi tähän aikaan näyttämötaiteen arvostelijana, ja hänelle\nIda Aalberg koetti antaa tarkempaa kuvaa siitä, mitä uusi ohjelma\nsisälsi. Eivät vain tuossa selityksessä vilisevät saksalaiset sanat —\n»die dramatische Gegenwärtigkeit, »die dramatische Aktualitet», »die\ndramatische _Wahrheit»_ (joilla Ida Aalberg suvaitsi kuvata oikean\nnäyttämötaiteen tehtävää ja luonnetta) ja »Vergröberung» (jolla hän\nmerkitsi huonon näyttämötaiteen käyttämää tekniikkaa), »esteettinen\njenseits» ja »todellinen diesseits», vaan kaikki muukin, minkä Leino\nsaamastaan kirjeestä julkaisi, on niin opittua läksyä kuin mikään voi\nolla. Ja niin suuresti kuin Eino Leino olikin osoittanut ihailevansa\nIda Aalbergia taiteilijana, tuommoinen teoretisoiminen ei näy tehneen\nhäneen vakuuttavaa vaikutusta. Vain se seikka, että noiden sanojen\ntakana on pohjoismaiden suurin näyttelijätär, estää suhtautumasta\nteoriaan epäillen, semmoinen oli loppusumma Eino Leinon yleisöä varten\nkirjoittamasta kuvauksesta.\n\nEino Leino muuten lienee sanonut painavimman sanan, mitä vuosien\n1904—1905 kiertueesta Suomessa julkisuudessa sanottiin. Hän teki sen\n»Valvojassa». On syytä lainata tuosta Leinon juhlakirjoituksesta — Ida\nAalberg oli joulukuussa 1904 ollut 30 vuotta näyttämön palveluksessa,\nja »Valvoja» ilmestyi jonkinlaisena Ida Aalberg-numerona — muutamia\nkohtia:\n\n»Sanottakoon hänen saksankielisestä tunteestaan mitä tahansa, — se etu\nsiitä ainakin on ollut, että se on asettanut tarpeellisen välimatkan\npäähän nekin katsojat, joille se ennen on ollut vaikeata. Vieras kieli\non sen tehnyt. Me olemme olleet tilaisuudessa näkemään hänet ikäänkuin\nlintuperspektiivissä, ilman sitä kansallista sateenkaarta ja samoin\nvailla sitä hurmaavaa värivivahdusten auerta, joka hänen äidinkieltä\npuhuessaan aina on silmiämme hivellyt ja — sumentanut. Selvemmin\nkuin koskaan ennen on allekirjoittaneelle esiintynyt, kuinka suuri\ntaiteilija Ida Aalberg on, mutta samalla myöskin, mikä hänen oikea\nsuuruutensa on.\n\nEdellinen kysymys lienee jo aikaisemmin tullut, voimien mukaan,\nkyllin selkeästi valaistuksi. Kaikki näyttämötaiteemme arvostelijat\nylimalkaan ovat, muusta monikarvaisuudestaan huolimatta, olleet\nsiinä yksimielisiä, että paitsi sitä, ettei hänellä korkean\ntraagillisuuden papittarena ole meillä vertaistaan, hän samalla on koko\naikakautensa kaikkein suurimpia näyttämöllä liikkuvia henkiä. Tässä\nyksimielisyydessä on tosin usein ylimalkainen ihailu saanut korvata\nymmärtämisen, suuret sanat asiallisen määrittelemisen. Mutta tämä\nharvinainen ylistysten kuoro kantaa kaikissa tapauksissa todistusta\nsiitä, minkä valtavan vaikutuksen Ida Aalbergin taide on tämän polven\nsydämeen piirtänyt.\n\n— — — Jos on totta, että kukin taiteilija on arvosteltava ainoastaan\nsen parhaan mukaan, mitä hän on tehnyt, niin täytyypä sanoa, että\nainakin Ida Aalbergin suhteen on ollut tuiki vaikea tuota mittapuuta\nkeksiä. On tuntunut nimittäin kauan kuin olisi kaikki ollut yhtä\nhyvää, mitä hän on tehnyt. Olkoon hän esiintynyt Kleopatrana taikka\nGretcheninä, Magdana taikka lady Macbethina, Camillena taikka Hedda\nGablerina, Theodorana taikka Kirsti Fleminginä, — kaikissa on meille\nsäkenöinyt sama syntyperäinen nero, sama taiteellinen äly ja sama syvä\nihmisyys. Hyviä ovat ne olleet taideluomina kaikki, mutta siitä ei\nsittenkään johdu, että ne kaikki olisivat olleet yhtä hyviä. Niidenkin\njoukossa on toisia, jotka ovat Ida Aalbergin parhaita, ja näissä\nparhaimmissa taas osia, jotka edustavat hänen parastaan, s.o. hänen\nsyvintään, hänen alkuperäisintään, sanalla sanoen hänen keskeisintä\npersoonallisuuttaan.\n\n— — — Palataksemme Ida Aalbergiin — on meidän siis koetettava etsiä\nhänen tulkitsemiensa taideilmiöiden myllertävästä paljoudesta ne,\njotka ovat olleet hänen punaisinta sydänvertaan ja joissa hänen\npersoonallisuutensa on puhtaimpana esiintynyt. Tätä varten ei suinkaan\nole halveksuttava vanhaa, koetettua kriitillistä mittapuuta: »mikä\njää mieleen». Siinä suhteessa asettaisin taas ensi sijalle kaikista\nniistä taideluomista, joita hän viimeisen kymmenen vuodenaikana on\npääkaupungissamme esittänyt: Kleopatran, lady Macbethin, Kirsti\nFlemingin, Hedda Gablerin. Mikä on näiden luonteiden yhteinen\nominaisuus? — Intohimo.\n\nKolmen edellisen suhteen on lukija sen varmaankin helposti myöntävä.\nMutta Hedda Gabler? Onko intohimo tämänkin tyynen, viileän, itseään\ntäydellisesti hallitsevan naisen perusominaisuus? Epäilemättä. Sillä\neroituksella vain, että se, mikä edellisissä koskena kuohuu, virtana\nvilisee, on tässä jääksi jähmettynyt. Muuten emme mielestäni mitenkään\nvoi hänen tekojaan selittää, — esim. Lövborgin käsikirjoituksen\nhävittämistä, — emmepä edes hänen aikaisempaa tunne-elämäänsä, — esim.\nettä hän on vihannut jo koulutyttönä ollessaan kilpailijattarensa\nkauniin punaista tukkaa. Ellemme otaksu intohimoa siksi voimaksi, joka\ntuon jäisen pinnan alla väkevänä hyrskyy, jää kenraali Gablerin tytär\nmeille todellakin arvoitukseksi, kuten se niin monelle on jäänyt. Hedda\nGabler on Ibsenin Kleopatra, tunturien lady Macbeth, nykyaikaisen\nyhteiskunnan luoman jään ja lumen Kirsti Fleming.\n\nIntohimo eri muodeissaan on mielestäni Ida Aalbergin tuhatsärmäisen\ntaiteilijaluonteen perusominaisuus.\n\nKäydessämme taas tarkastamaan, mitkä kohdat yllämainituista\ntaideluomista esiintyvät muita merkitsevämpinä, on silloin esim.\nKleopatrassa muistettava tuo suurenmoinen kohtaus lähettilään kanssa,\njota villimpää, silmittömämpää ja väkevämpää emme Ida Aalbergin koko\nohjelmistossa tapaa. Samoin lady Macbethissa murha- ja pitokohtaus.\nSamoin Kirsti Flemingissä hänen taistelunsa syntymättömän lapsensa\npuolesta. Samoin Hedda Gablerissa ne välkähdykset, jotka Tea rouvan\nsekaantuminen Lövborgin kohtaloon hänestä iskee esille. Siis\nkaikkialla: intohimon kaamea leimu, elämän suurissa, alkuperäisissä\nkajastuksissa.\n\nMitä taas Ida Aalbergin muihin taideluomiin tulee, ovat niistäkin juuri\nnuo myrsky- tai myrskyä ennustavat kohdat, jotka kauimmin ovat jääneet\nmieleeni kaikumaan. Niin Magdan raivo von Kellerin halpamaisuuden\njohdosta, niin Maria Stuartin voitollinen, helisevä riemu saadessaan\nhäväistä Elisabethia tämän oman rakastajan läsnäollessa. — Tämä ei\nsuinkaan sulje pois sitä, mitä kerran ennen (»Suomalainen näyttämötaide\n9/1 1902») olen lausunut hänestä, että hän nimittäin voi hallita\nintohimoa aina sen »ensimmäisistä punastuvista oireista suuriin,\nmaailmoita mullistaviin myrskyihin saakka». Kysymys on tällä kertaa\nsiitä, mitä hän parhaiten voi hallita, mistä me parhaiten tunnemme Ida\nAalbergin. Ja siinä suhteessa on sanottava, että juuri myrskypääskynä\nhän meille syvimmin ja vaikuttavimmin omaa olemustaan tulkitsee.\n»Ensimmäisiä punastuvia oireita» voi joku muukin tulkita. Mutta\nmyrskyssä hän todella on kaiken kilpailun ulkopuolella.\n\nHänen äskeinen vieraskäyntinsä tarjosi erään tässä suhteessa valaisevan\nmielenliikutuksen. Se oli »Rosmersholmissa». Me istuimme katsomossa\nja seurasimme tavallisella mielenkiinnolla nerokkaan näyttelijättären\nRebekka Westiä. Epäilemättä ei se monin paikoin ollut Ibsenin Rebekka,\nse oli Ida Aalbergin oman, tulisen taiteilijaluonteen tulkinto. Mutta\nse ei saanut mielestämme tarpeeksi ilmaa siipiensä alle, tekijän sanat\nolivat liian harkittuja, tekijän tarkoitus liian silmiinpistävä: jäi\nhuomattava aukko tekstin ja näyttämöluoman välille. Mutta tultiin\nsiihen kohtaan, missä Rebekka tunnustaa vähitellen, vähitellen, oman\nvihansa hiljaisella tulella kiduttaneensa Rosmerin entisen vaimon\nhengiltä. Silloin se leimahti. Ida Aalberg vetäytyi taustaan, joka oli\nhimmeämmin valaistu; hänen silmänsä suurenivat hurjiksi ja pyöreiksi\nkuin havukan silmät, hänen äänensä sai kamalan, hampaitten välissä\nnatisevan kaiun, aivan kuin olisi jonkun niskoja väännetty nurin. Sitä\nkesti vain hetkinen, sitten oli kaikki ohitse. Mutta tuo momentti\noli ollut kylläksi saadakseen meidät unohtamaan sekä Ibsenin että\nRosmersholmin, sekä nykyaikaisen yhteiskunnan että sen sielulliset\nmaailmat, — viemään meidät takaisin villeihin, väkeviin renessansi-,\ntaikka paremmin sanoen, esirenessansi-aikoihin, metsäläisluonteisiin,\npuolibarbariaan. Toden totta: niin ei vihaa Rebekka West eikä mikään\nn.s. »moderni» nainen. Niin vihaa Brunhilda ja Fredegunda keskellä\ngermaanien kuohumistilassa olevaa yhteiskuntaa, Burgundian kontioisten\nkorpien hämärässä.\n\nTietysti oli tämä vielä vähemmän Ibseniä, tietysti vielä vähemmän\n»modernia» psykologiaa. Mutta se oli Ida Aalbergia.» — — —\n\nVaikka Eino Leino oli saanut heittää silmäyksen uuden koulun\nteoriaan, puhuu hän Ida Aalbergin taiteesta suunnilleen samanlaista\nkieltä kuin esim. Gustaf af Geijerstam oli puhunut kymmentä vuotta\naikaisemmin. Ida Aalberg esitti hänen mielestään erinomaisesti osiaan\nsalonkinäytelmissä, ja näyttelijättären hienostunut huumori Sardoun\n»Erotaan pois» komediassa oli katsojalle todellinen elämys, mutta\nsyvimmässä mielessä Ida Aalberg näyttäytyi suomalaiselle runoilijalle\nsuurten, alkuperäisten ja voimakkaiden intohimojen tulkkina.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband ei ihaillut taiteessa suuruutta ja\nvoimaa, ja myöhemmin ylistäessään Ida Aalbergin taidetta hän ei\nmilloinkaan liene vedonnut näihin ominaisuuksiin. Jos tutkii hänen\npapereissaan olevia ohjeita näyttelijöille, pistää hyvin pian silmään,\nettä sellaiset määräykset kuin »hiljaa» (»leise»), »hillitysti»\n(»gedämpft») ovat niissä kaikkein yleisimpiä. Eräs Ida Aalbergia\nvarten Hedda Gablerin esittämisestä kirjoitettu ohje alkaa: »Hedda\nGableria ei voi rakentaa efekteille», mikä tietysti on viisasta\npuhetta, mutta samalla kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin koko\nohjaustaiteen suuntaa, joka pyrki hillittyyn ja hienostuneeseen. Se\nsuurentelu ja karkeus (»Vergröberung»), jonka hän maneerin ohella luki\naikakautensa näyttelemistekniikan viaksi, antaa lisäpiirteen hänen\nohjaustaiteensa yleisen luonteen määrittelemiseen. Sanoilla: »Hän on\nkarkea (grob») hän esim. jyrkästi tuomitsi ja hylkäsi saksalaisen Max\nReinhardtin ohjaustaiteen. Tämä hienostus ja taipumus hillittyyn on\nhyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että hän oli vanhan aatelissuvun\njäsen ja koko olemukseltaan niin heiveröinen ja hento, että hän, kuten\nV.A. Koskenniemi hänestä kerran sanoi, muistutti jotakin eksoottista\norkideaa, jonka oikullinen kohtalo on viskannut saviheinien keskelle.\n\nSuuri kiertue aloitti toimintansa Itämerenmaakunnissa, Tartossa,\nnäytteli sitten Viipurissa ja Helsingissä, mistä matkaa jatkettiin\nSkandinaviaan. Ohjelmistoon kuuluivat Ibsenin »Hedda Gabler»,\n»Rosmersholm» ja »Noora», Sudermannin »Koti» ja Tsehovin »Eno Vanja».\nNäyttelijät olivat nuoria, Itävallassakin varmaan varsin tuntemattomia\nkykyjä, mutta heihin nähden vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaustaide\ntuotti hyviä tuloksia: ellei ota lukuun Suomessa heidän osakseen\ntullutta yleensä kylmää kritiikkiä, he saivat matkan varrella suurta\ntunnustusta; yhteisnäyttelystäkin ulkomaalainen sanomalehdistö\nantoi kehuvan arvostelun. Ruotsissa näyteltiin vain Göteborgissa.\nSuurinta mielenkiintoa ansaitsevat arvostelut, joita Ida Aalbergin\nIbsen-tulkinnasta annettiin Kristianiassa ja Kööpenhaminassa.\n\nKristianialainen »Aftenposten» kirjoitti Ida Aalbergin Heddasta:\n\n»Rouva Aalbergin Hedda Gabler on aivan pohjoismainen esitys keskellä\nsaksalaista seuruetta. Tulkinnalle on ominaista selvä ja ylhäinen\ntyyli, ja se on vailla sitä hysteeristä liioittelua, johon täällä on\ntotuttu. Suomalainen näyttelijätär on nähtävästi pannut pääpainon\nsiihen sairaalloiseen tilaan, jossa Hedda Tesman on. Hän on katsonut\nhänet ylvääksi, kauneutta rakastavaksi naiseksi, jonka sielua raastaa\ndemoninen hävittämishalu, halu, joka luonnollisesti ja ymmärrettävästi\njohtuu häntä ympäröivistä olosuhteista. Hän on tahtonut luoda kenraali\nGablerin jalosyntyisen ja onnettoman tyttären ja siinä hän täysin\nmäärin onnistuikin.\n\nMutta kokonaan toinen kysymys on, onko tuommoinen käsitys Hedda\nGablerista aivan oikea. Joka tapauksessa rouva Aalberg esitti\nsuurenmoisen dramaattisen kuvan tuosta kompliseeratusta luonteesta,\njoka toimii hetkellisten mielialojen vallassa.» — — —\n\n»Nukkekodista» sanotaan:\n\n»Eilen saimme nähdä uudelta puolelta rouva Aalbergin monipuolista,\nviisasta ja tunteellista taidetta.\n\nOlisi voinut melkein ennakolta sanoa, ettei suuri taiteilija haluaisi\ntuoda esiin ingénu'tä Ibsenin Noorassa. Niin taipuisa kuin hänen\nkykynsä onkin, ovat jo ulkonaiset vaikeudet, joita vastaan rouva\nAalbergin tässä suhteessa olisi taisteltava, siksi suuret, että ilman\nmuuta voisi uskoa taistelun menetetyksi.\n\nPitkä ja komea vartalo ja terävät kasvojenpiirteet — Noora ei ole\nsemmoinen. Arvovaltainen persoonallisuus, joka hallitsee koko tragedian\nrekisteriä — Noora ei ole semmoinenkaan.\n\nHän leikkii ja nauraa, hän laulelee kuin leivonen, kuten pitääkin,\nmutta sävy tuossa kaikessa ei ole aivan välitön, se on liiaksi\nharkittua, siitä puuttuu tyttömäistä suloa. —\n\nKaikkia noita vaikeuksia vastaan hyökkäsi Ida Aalberg — hän ei niitä\nvoittanut, mutta hän sai toisinaan meidät ne unohtamaan. Se oli\näärimmäisen mielenkiintoinen esitys, mutta Ibsenin Noora se ei ollut.\n\nKyllä sentään — viimeisessä näytöksessä, kun kypsynyt nainen astuu\nesiin nukkekoterosta, kun hän tietoisena omasta arvostaan särkee\nnukkenaamion, sinä hetkenä rouva Aalberg oli ylväämpi ja inhimillisempi\nkuin mikään Noora koko maailmassa. Tuessa lopussa ei ollut edes\npienintä häivettä siitä primadonnataiteesta, jolla moni muu rouva\nAalbergin suurista ammattitovereista on pilannut vaikutelman.\n\nAgnes _Sorma_ käyttää lopussa suurta traagillista inhon tunnetta\nhyväkseen, rouva _Réjane_ ei säästä puhtaasti ulkonaisia\nvaikutuskeinoja. Rouva _Dybvad_ taas ei ole saanut esiin sisäistä,\n_salattua_ tuskaa tuossa sielullisessa siirtymäkohdassa.\n\nSuomalaisen näyttelijättären epätoivoinen rauhallisuus, hänen hallittu\nkauhunsa elämän viheliäisyyttä kohtaan, oli vaikutukseltaan valtava.\nTuon itsetietoisuuteen heräämisen yllä oli _hiljaisuus_, joka vaikutti\nenemmän kuin tragedian rummut ja pasuunat.\n\nJa sen Nooran vuoksi, joka astui esiin kauhusta, tuskasta ja\nonnettomuudesta, unohdamme kernaasti, ettei ensimmäisen näytöksen pieni\nlaululeivo antanut meille tarpeeksi illusionia.\n\nKuinka loistavasti tuo osa onkaan mietitty ja harkittu? Mutta viisaus\non toisinaan näyttelijän pahin vihollinen. Niinpä tässäkin toisinaan\ntaide ja taiteileminen tahtoivat vaeltaa käsi kädessä, kunnes\nlopullinen muoto purkautui näkyviin ja muuttui mitä ihanimmaksi kuvaksi\nnaisesta, joka on herännyt surun ja tuskan kautta.\n\nSiksi olemme suurelle näyttelijättärelle jälleen kiitollisuuden\nvelassa. Hän on avannut meille uuden näköalan tuohon Ibsenin\nnaisluomaan, jossa liiankin paljon tapaa jälkiä nerokkaasta\ndraamanrakentajasta.» —\n\nKun Ida Aalberg »Nukkekodin» jälkeen esiintyi »Rosmersholmissa»,\nkirjoitettiin hänen Rebekka Westistään:\n\n»On suuri hyppäys Noora Helmeristä Rebekka Westiin — suuri ero\nsinisilmäisellä pienellä leivosella ja mustalla, demonisella\npetolinnulla, joka kasvaa suureksi intohimossaan.\n\nEllei rouva Aalberg voinutkaan antaa täydellistä kuvaa siitä nuoresta\nnaisesta, joka sairaan lapsen silmin tuijotti »ihmeelliseen», on hän\nsitä täydellisempi kypsyneenä Megairana, jolla on niin rohkea ja ylväs\nsielu.\n\nHänen näyttelemisessään oli nousua, joka saavutti huippunsa komeassa\nkolmannessa näytöksessä, jossa hän noille kahdelle kauhistuneelle\nmiehelle kertoo, miten hän avoimin silmin on tehnyt syntiä ja\nhimoinnut. Demonin sielu tuijotti hänen katseestaan, hänen äänessään\noli epätoivoisen häikäilemätöntä uhmaa — se oli juuri se Rebekka West,\njonka Ibsen on kuvannut yksinkertaisin keinoin ja synkin värein.\n\nJa kun näkee tämän esityksen ja vertaa sitä rouva Aalbergin\naikaisempiin, ymmärtää kuinka paljon hän on velkaa Ibsenille ja Ibsen\nhänelle. Hänen käsitykselleen suuren draamakirjailijan naiskuvista\nantaa leiman fanaattinen ihailu ja pieteetti, jota turhaan hakee omista\nnäyttelijöistämme.\n\nJa vielä eräs seikka: huomaa, että rouva Aalberg itse on muodostanut\nkäsityksensä osasta. Hän on eläytynyt siihen, antanut sille oman\nsielunsa. Mikäli tiedetään, ei mikään ohjaaja ole koskaan vaikuttanut\nhänen näyttämöluomiensa syntyyn. Ja siksi kaikki se, mitä hän esittää,\non jotakin itsessään — se on itsenäistä ja viisasta taidetta. —\n\nEhkäpä juuri tämä antaa rouva Aalbergin taiteelle suuret mittasuhteet\nja suuren tyylin.» —\n\nIbsenin »Nukkekodin» psykologisena heikkoutena on, että runoilija\nantaa siinä »nuken» parissa päivässä kehittyä persoonallisuudeksi,\njoka pystyy omintakeisesti ajattelemaan ja toimimaan. On usein\nhuomautettu, että koko tuo historia on mahdoton todellisuuden\nmaailmassa. Näyttämötaiteilijan on kuitenkin ratkaistava tuo arvoitus,\nja on varsin luonnollista, että Ida Aalbergin ratkaisu — kuten hän\nnimenomaan on sanonut — hänen myöhemmällä iällään kuului: Noora ei ole\nkappaleen alussakaan »nukke», »ingénue», »leivonen». Yli neljäkymmentä\nvuotta vanhalle näyttelijättärelle olisi käynyt liian vaikeaksi ottaa\npäämääräkseen keveiden ja tyttömäisten ominaisuuksien tehostamista,\nja semmoisiin tuloksiin ei vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkaan liene\ntutkimuksissaan tullut.\n\nNorjalainen »Verdens Gang» väitti kategoorisesti, että koko\n»Rosmersholminkin» esitys oli ilmeistä väkivaltaa Ibsenin draamaa\nkohtaan. Ei oltu seurattu runoilijan tekstiä eikä ohjeita, eikä Ida\nAalberg ollut ollut Rebekka West.\n\nIda Aalbergin Hedda Gablerissa oli jo vuonna 1891 ollut inhimillisyyttä\nja sovittavaa lämpöä. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin papereista näkee,\nettä hänkin tahtoi Heddan kuolevan kauneudessa ja vaikuttavan katsojaan\nliikuttavasti ja sympaattisesti. Sitä ei näe, johtuiko tuo käsitys\nhänen omista tutkimuksistaan vai keskusteluista Ida Aalbergin kanssa,\nmutta omana käsityksenään hän joka tapauksessa on Heddan luonnetta\nnäin selitellyt.[28] Tanskalainen sanomalehtikritiikki tuomitsi tuon\nkäsityksen vääräksi varsin yksimielisesti.\n\nKööpenhaminalainen »Dannebrog» kirjoitti »Hedda Gablerista» m.m.:\n\n»Ibsenin 'Hedda Gabler' ei ole koskaan ottanut oikein vaikuttaakseen\nKööpenhaminan yleisöön, tämä yleisö ei ole tahtonut suopua\ntuohon kylmään ja dekandenttiin naiseen, joka hedelmättömässä\nmustasukkaisuudessaan ajaa poloisen Eilert Løvborgin kuolemaan. Että\ntämä itsekäs, sydämetön nainen, jonka ainoana haluna on tehdä kokeita\nympäristöllään, lopuksi joutuu hakemaan kuolemaa oman käden kautta, ei\nmilloinkaan ole houkutellut kyyneleitä meikäläisten katsojien silmiin.\n\nNiin paljon erinomaisia yksityiskohtia kuin olikin mainion suomalaisen\ntaiteilijan Hedda-tulkinnassa, se ei kuitenkaan herättänyt suurempaa\nmielenkiintoa. Ida Aalberg panee verraten vähän painoa koviin,\njulmiin, sydämettömiin piirteisiin, hänen Heddansa on pääasiallisesti\nintelligentti ja häikäilemätön nainen, joka ikävystyy rajattomasti\nniihin jokapäiväisiin tusinaihmisiin, joiden pariin kohtalo on hänet\nsaattanut. Eräs niistä vuorosanoista, jotka hänen lausumistaan enimmän\njäivät mieleen, oli seuraava: »Usein minusta tuntuu, että minulla\non taipumusta vain yhteen tässä maailmassa, nimittäin ikävystymään\nkuoliaaksi.»\n\nTietysti oli paljon muutakin, mikä vaikutti; mykkä näytteleminen\noli erinomaista, Heddan mustasukkaisuuden puuska ja epätoivo, kun\nhän menee kuolemaan, kaikki tuo muistetaan kyllä. Mutta nähtävästi\nIda Aalberg saa yleisön enemmän valtoihinsa osissa, joissa\nvoimakkaampi näytteleminen voi tulla kysymykseen. Jo hänen mater\ndolorosa-kasvonsakin tekevät mahdottomaksi, että hänestä tulisi Hedda.\nKun hän muutamissa kohtauksissa mykkänä tuijottaa eteensä, saavat hänen\nkasvonsa petolinnun ilmeen, joka hyvin sopii runoilijan luomaan kuvaan,\nmutta vain niissä.» —\n\n»København» lehti on julkaissut »Hedda Gablerin» johdosta pitkän,\nIda Aalbergin taidetta ylistävän kritiikin, mutta itse Heddan\nluonnehtimisesta se sanoo:\n\n»Rouva Aalberg täyttää tuon kylmän naisluonteen paljon suuremmalla\nelämällä ja sisällöllä kuin siihen oikeastaan kuuluu. Hän täyttää sen\nkokemuksiensa rikkaudella. Mutta Heddahan ei oikeastaan ole kokenut\nmitään pohjaan asti. Hedda on kuin hienoksi hiottu kristalliksi, joka\non täynnä puoleksi pilaantunutta kukkavettä.» —\n\n»Samfundet» lausui, kiiteltyään ensin seurueen saksalaisia jäseniä:\n\n»Ja lopuksi sanottakoon, että rouva Aalbergin Hedda oli sangen\nhuomattava saavutus. Kuinka hän rakentaakaan osansa voimakkaasti ja\nvarmasti! Ja kuinka hän esittääkään sen kauniisti ja ylväästi! Tosin\nhänellä tuntuu olevan taipumuksena kaunistaa liikaa, hienostaa liikaa,\njalostaa liikaa, mitä hän sitten ottaakin käsiinsä. Hänen tulkintansa\ntästä »Hjördiksestä», joka on runoilijan ehkä nykyaikaisin luomus, oli\nsangen armeliasta. Ibsen, joka loi tämän »demonisen» luonteen vain\nmuutamia vuosia sen jälkeen kuin hän »Villisorsassa» oli selittänyt,\nettä demonisuus on paljasta roskaa, on antanut ruoskan iskujen sataa\nhäneen. ‒ ‒ ‒ Käsityksen oikeudesta voidaan olla eri mieltä, mutta se,\njoka kykenee nauttimaan taiteesta, ei voi jäädä välinpitämättömäksi\nsille kauneudelle ja rikkaudelle, jonka Ida Aalberg on kuvaan luonut.\nSe on näyttelemistä, joka vaikuttaa voimakkaasti sisäisellä voimallaan\neikä millään ulkonaisilla keinoilla. Siinä on ihmeteltävän vähän\nvirtuoosia, mutta paljon sielua.» —\n\n»Politikenissa» oli Edvard Brandesin kirjoittama suopea arviointi,\nmutta siinä väitettiin, että Ida Aalberg oli liiaksi itkenyt ja\nvalittanut ollakseen oikea Hedda Gabler.\n\n»Handelstidende» kirjoitti, että Ibsenin kappaleet eivät yleensä sovi\nkiertue-ohjelmistoon, koska näyttämöasetus ja koko kulissien takana\ntapahtuva huolto jää matkoilla puutteelliseksi. Puutteita oli Ida\nAalberginkin seurueen esityksessä ollut havaittavissa — Hedda Gablerin\nhuone ei saisi olla mikään huutokaupanpitäjän makasiini, piano ei\nsaisi ruveta soimaan, ennenkuin soittaja on päässyt siihen huoneeseen,\nmissä se on j.n.e. — mutta itse pääasiassakin, osien tulkinnassa, oli\nerehdytty:\n\n»Hedda Gabler on rouva Ida Aalbergin rakkaimpia osia. Ehkäpä siksi,\nettä tämä Hedda on hänen oma luomansa. Ainakaan ei kukaan toinen\nnäyttelijätär ole luonut sellaista Heddaa — ja kaikella varmuudella ei\nmyöskään Ibsen. —\n\n‒ ‒ ‒Ida Aalbergin Hedda on kerran rakastanut suuresti ja\nepäitsekkäästi. Mutta elämä erotti hänet rakastetustaan, ja hän tuli\nJörgen Tesmanin mataliin huoneisiin. Kappaleessa kerrotaan sitten,\nkuinka Hedda pääsee pois tuosta ahtaasta kodista. Tämän käsityksen\nmukaan Tea Elvsted ei olisikaan se hyvä enkeli, joka suruisena\nleyhyttää siipiään Eilert Løvborgin ruumiin yllä, ei, hän olisi ollut\nEilertille kiusaksi ja ja kadotukseksi, kuten Jørgen Tesman Heddalle.\nJa kuolema tulee sekä Heddalle että Eilertille suurena ja arvokkaana\nvapauttajana.\n\nEi tarvita mitään syvää tutkimusta ennenkuin jo havaitaan, että\ntuommoinen käsitys tekee suurta väkivaltaa kappaleelle. Siten kaikki\nsuhteet menevät sekaisin: Tesman, Elvsted, Eilert — kaikki tulevat\nepävarmoiksi niin pian kuin Heddan luonne on epäselvä. Eilen emme\nnähneet niin paljon Ibsenin kuin Ida Aalbergin »Hedda Gableria.»\n\nMutta tämä Ida Aalbergin Hedda esitettiin mitä suurimman taiteen\nmerkeissä. Se oli taidetta, joka on siksi ylhäistä ja hienoa, että se\nhylkää kaiken ulkonaisen taituruuden ja tulkitsee vain sitä, mikä on\ninhimillistä. Rouva Aalberg loi kykynsä suvereenilla voimalla Heddan,\njoka oli hänen omansa, ja hän teki sen semmoisella ylivoimaisella\nkunnolla, että hän koko illan tuli voimakkaan suosion esineeksi. Tästä\nHeddasta tuli arvokas ihminen siksi, että hän sekä ajattelee että\ntuntee enemmän ja lämpimämmin kuin kappaleen muut henkilöt.» —\n\nRebekka Westin tulkinnassa sanoo arvostelu — ja taaskin verrattain\nyksimielisesti — Ida Aalbergin eräissä yksityiskohdissa, eräissä\nintohimoisissa purkauksissa, esittäneen parasta, mitä hän tämän\nvierailun aikana Kööpenhaminassa esitti. Hän oli näyttänyt niissä\nsamanlaista hurjuutta kuin Sarah Bernhardt. Hänen kappaleen toisessa\nnäytöksessä käyttämänsä punainen puku ei ole kuitenkaan ainoa piirre,\njosta häntä moititaan. Kööpenhaminan arvostelijat olivat samaa\nmieltä kuin suomalainen Eino Leino, kuten nähdään esim. seuraavasta\n»Rosmersholmia» koskevasta otteesta:\n\n»Ida Aalberg on semmoinen taiteilijaluonne, ettei hänelle riitä tilaa\nsiinä pähkinänkuoreen sovitetussa tunneskaalassa, pähkinänkuoreen,\njohon Ibsenin tapainen runoilija saattaa mahduttaa maailman. Hän\nmurtaa uudenaikaisen näytelmän muodon, ja hänen pitäisi mennä kokonaan\nantiikkiseen tragediaan saadakseen itselleen ja omalle luonnolleen\nkaikkein sopivimman työalan.»\n\nÄlyllinen puoli Ida Aalbergin taiteessa ei saavuttanut voittoa\nKööpenhaminassa, se on kieltämätön tosiasia. Hedda ja Rebekka olivat\nkuitenkin hänen vanhoja osiaan, ja siksi olisi kohtuutonta syyttää\nvapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjausta niistä käsitysvirheistä,\njoita arvostelu väitti hänen tehneen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin\nvoi sanoa »Eno Vanjan» ohjauksella saavuttaneen suuren menestyksen.\nTsehovin hauras runous, Moskovan Taideteatterin erikoisala, oli\nkööpenhaminalaisille jotakin aivan uutta, ja kappaletta ja sen\nsuoritusta näyttämöllä kiiteltiin kilvan. Niinpä esim. »Samfundet»\nkirjoitti:\n\n— — — »Ja Ida Aalberg itse! Hänen osansa ei ole suurempi kuin\nmuidenkaan eikä hän viivyttele siinä enempää kuin soveliasta on.\nMutta hän täyttää kappaleen sielullaan. Kuinka jalosti kaikessa\nyksinkertaisessa luonnollisuudessaan näyteltiinkään kohtaus tohtorin\nkanssa! Hänen tunteensa ovat kuin lähteen kumpuamista, aavistaa,\nettä noiden ilmausten takana on todellinen suuri tunne. Itse\nolemuksellaan, sillä tuskallisen kauniilla runoudella, joka säteilee\nhänen persoonallisuudestaan, hän kirkasti koko kappaleen. Tämä ilta oli\nhuomattavin ja kaunein kaikista hänen näytäntöilloistaan.» —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkujaan vuosien 1904—1905 kiertue oli suunniteltu laajemmaksi kuin\nmiksi se lopullisesti muodostui. Haastattelijoilleen Ida Aalberg kertoi\nkäyvänsä seurueineen m.m. Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa, ehkäpä\nKonstantinopolissakin. Matka Wieniin tuntuikin varsin luonnolliselta;\nhänen seurueensa oli sieltä ja koko matkan käytännöllisenä järjestäjänä\ntoimi wieniläinen Ignaz Kugel. Tuosta suunnitelmasta ei kuitenkaan\ntullut mitään, mutta sensijaan Ida Aalberg antoi suuren joukon\nnäytäntöjä Riiassa, Pietarissa ja Moskovassa. Kiertueen ohjelmiston\nytimenä olivat luonnollisesti Ibsenin kappaleet ja Sudermannin »Koti»,\nSuomessa oli esitetty myöskin Strindbergin »Rikoksia», toisin paikoin\ntaas Bernard Shaw'n »Candidaa», »Kotia», »Eno Vanjaa», tai, kiertueen\nloppuaikoina Venäjällä, Dumas'n »Kamelianaista» ja Zolan »Thérèse\nRaquin'ia».\n\nNäytännöt Pietarissa ja Moskovassa menestyivät erinomaisesti. Ida\nAalberg näytteli Pietarissa useimmiten aivan täysille huoneille, ja\narvostelu oli erittäin kiittävää. Siellä hänellä olikin entuudestaan\nsuuri kannattajajoukko, mutta Moskovassa häntä ei aikaisemmin tunnettu.\nArvosteluista, joista lienee syytä ottaa tähän pari kohtaa, näkee\nkyllä, että hänen kykynsä sielläkin saavutti täyttä tunnustusta.\n\n»Ruskija Vjedomosti» kirjoitti hänestä:\n\n»Rouva Ida Aalberg, joka nykyjään antaa vierailunäytäntöjä Moskovassa,\non suuri ilmiö taiteellisessa maailmassa. Tähän saakka taiteilija on\nesiintynyt Moskovan yleisölle kolmessa niin erilaisessa osassa, että\nniiden täydellistä suorittamista varten vaaditaan hyvin monipuolista\nlahjakkuutta. Sudermannin »Kodin» ja »Kamelianaisen» esittävät\nmonet näyttämötaiteilijat, mutta Ibsenin »Rosmersholmiin» puututaan\nverraten harvoin. Tämä johtuu ehkä siitä, että kolmesta mainitusta\nnäytelmästä »Rosmersholm» vaatii katsojalta mitä suurinta ajatuskyvyn,\nei tunnekyvyn, jännitystä, ja senvuoksi asettaa suorittajalleen\nerittäin vaikeita velvollisuuksia. Seuratessanne rouva Aalbergin\nesitystä unohdatte nämä vaikeudet, ja eteenne avautuu itsestään\nnäytelmän aate. Taiteilijalla oli tässä osassa suuri menestys. Eilen,\n»Kamelianaisen» esityksessä, menestys oli yhtä ansaittu, kuten sen\nläsnäoleva yleisökin yksimielisesti jälleen vakuutti. Jo tämän liiaksi\nnäytellyn ja vanhentuneen kappaleen ensi kohtauksesta katsoja tunsi\ntaiteilijan, joka osaa antaa elävyyttä ja todennäköisyyttä osan mitä\nmelodraamallisimmille momenteille. Onnettoman Margueriten kärsimysten\nvaihteluun rouva Aalberg sulkee niin paljon vilpitöntä tunnetta,\nnaisellisuutta ja jotakin erityistä, hänelle ominaista viehättävyyttä,\nettä vanhaa juttua särjetystä sydämestä kuulee pakostakin liikutettuna\nja mielenkiinnoin. Joka näytöksen lopussa huudettiin taiteilijatarta\näänekkäästi esille.»\n\nArthur Luther arvosteli »Hedda Gableria» »Moskauer deutsche\nZeitungissa»;\n\n»Kuinka on mahdollista, että niin suuren taiteilijan täytyy\nesiintyä niin kurjassa huoneistossa! Tässä salissa [n.s. Romanovin\nteatterisalissa], jossa toinen puoli ei kuule mitään, toinen puoli ei\nnäe mitään! Tällä näyttämöllä, missä dekoratsionit huojuvat, kun niihin\nkoskee! Vain meidän paras teatterimme olisi Ida Aalbergille kyllin\nhyvä. Minä näin hänet eilen ensi kerran, mutta en tule tästä lähtien\nlaiminlyömään ainoatakaan hänen esiintymistään, sillä varmaankaan\nhänen esiintymisensä ei tule supistumaan viiteen ilmoitettuun\nvierailunäytäntöön.\n\nIda Aalberg on kauniin viivan taiteilija (ei kauniin _pose'n_). Jokaisen\nyksityisen momentin tahtoisi saada ikuistetuksi. Tämä Hedda Gabler\ntodellakin kuolee kauneudessa. Naispaholainen hän kyllä on; hänen\npitää se olla, ja unohtumattomana tulee mielessäni säilymään kuva,\nkuinka hän polvistuu uunin eteen ja palavat paperipalaset liekehtivät\nhänen päänsä ympärillä. Mutta ei se, mikä on villin-saatanallista,\nanna hänelle perussävyä (kuten Dumontille, jonka näimme viime vuonna),\nvaan se, mikä on kissamaisen-mephistomaista. Kaunis Mephistopheles?\nNiin, miksikäs ei? — kuten eräässä Heinen mitä laajimmalle piireille\ntuntemattomassa tanssirunoelmassa. Kohtausta oikeusneuvoksen kanssa\ntoisessa näytöksessä ja loppua, missä hän vetää sormiaan läpi alinomaa\nuurastavan Tean suortuvain, en ole nähnyt vielä kenenkään niin\nesittävän. Tosin en tunne Dusea tässä osassa,[29] mutta jo se, että\ntäytyy mennä niin korkealle, kun yrittää luonnehtia Ida Aalbergia,\nosoittaa riittävästi, mitä hän meille on.» —\n\nSaksankielinenkään kritiikki ei Venäjällä ollut Ida Aalbergin\nkielenääntämistä kohtaan niin ankara kuin vielä 1903 oli oltu\nBerlinissä. Ibsenin runous ei ollut tuntematonta Pietarissa\nja Moskovassa, mutta siellä ei tehty sellaisia huomautuksia\nkäsitysvirheistä kuin Kööpenhaminassa, missä eräs arvostelija oli\nsanonut:\n\n»Vi bilder os dog ind at forstaa os paa Ibsen her hjemme — kuvittelemme\ntäällä kotonakin sentään ymmärtävämme Ibseniä.»\n\n\n\n\nXVIII.\n\nVIIMMEISIEN VUOSIEN TAITEELLISESTA TOIMINNASTA.\n\n\nIda Aalbergin kuolemasta on kulunut siksi lyhyt aika, että varsinkin\nhänen elämänsä loppuvaiheista on liian vaikea laatia vähänkään\ntyhjentävää ja samalla objektiivista kuvausta. Vuoden 1911 suuret\nristiriitaisuudet saivat aikaan, että hän kulutti kolmatta\nvuotta melkein toimettomuudessa ja katkerassa ja tuskallisessa\nyksinäisyydessä, mutta kuitenkin on hänen elämänsä viimmeinen\nvuosikymmen mitä rikassisältöisin. Toistaiseksi on mahdollista\nkäsitellä vuosien 1905— 1915 välistä aikaa vain perin suppeassa\nmuodossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg oli kerran toisensa jälkeen yrittänyt näytellä vierailla\nkielillä, mutta ei ole mikään ihme, että näin saavutetut voitot\njäivät puolinaisiksi ja ettei hän sitä tietä voinut saavuttaa pysyvää\neurooppalaista ja yleismaailmallista mainetta. Ainoa toinen todellinen\nnäyttelijä-suuruus, joka 1800-luvulla on yrittänyt samaa, näytellyt\nvierailla kielillä, lienee Ristori. Ernest Legouvén puolittain\npakottamana italialainen näyttelijätär esiintyi Parisissa ranskan\nkielellä, ja tästä kokeesta ei ainakaan hänellä itsellään ole huonoa\nmuistoa. Mutta kun Ristori myöhemmin mitä tarmokkaimpien opiskelujen\njälkeen näytteli Lady Macbethia englanniksi, havaittiin hänen kielensä\npuutteelliseksi, ja kun hän Amerikassa uskalsi eräässä saksankielisessä\nteatterissa tulkita englannin kielellä pääosaa »Maria Stuartissa»,\nonnittelivat yankeet häntä siitä, että hän osasi niin hyvin saksaa!\n»Tuo viimeinen ponnistukseni valtameren toisella puolella on antanut\nminulle sangen terveellisen opetuksen taiteellisesta leikittelystä»,\nkirjoitti Ristori, joka sen jälkeen tyytyi näyttelemään vain italian\nkielellä.\n\nVuosien 1904—1905 suuri kiertue ei epäonnistunut taloudellisesti, mutta\nei myöskään siinä suhteessa antanut tulosta, joka olisi houkutellut\njatkamaan.\n\nKaikkialla, missä Ida Aalberg esiintyi saksan kielellä, hänet kuitenkin\nsaatiin tietää suomalaiseksi taiteilijaksi. »Suuri suomalainen\nnäyttelijätär» on hänen ainaisena nimityksenään, esiintyipä hän missä\ntahansa ja minkälaisessa ympäristössä tahansa. Ida Aalberg tunsi\nitsensä aina syvimmässä mielessä suomalaiseksi, ja kun häntä monien\nSuomalaisen teatterin kanssa sattuneiden ristiriitaisuuksien aikana\nsyytettiin isänmaallisuuden puutteesta, ei hän milloinkaan tahtonut\nmyöntää tuota syytöstä oikeutetuksi. Kaarlo Bergbomin teatteri ei\nhänestä vain ollut ainoa, jossa suomalaista näyttämötaidetta voitiin\npalvella.\n\nOn joskus sanottu, että Kaarlo Bergbom oli joka kerta, kun Ida Aalberg\ntuli Suomalaiseen teatteriin, äärettömän iloinen ja että hän huokasi\nhelpotuksesta joka kerta, kun näyttelijätär taas lähti pois. Heidän\nkirjeenvaihtonsa antaa sangen paljon tukea tämmöiselle väitteelle. Aina\n1880-luvun alusta lähtien Suomalaisen teatterin johtaja kirjoittaa niin\nnöyriä ja pyytäviä kirjeitä, että toisinaan tuntuu melkein pahalta, kun\nnäkee, miten kopeasti ja vaateliaasti Ida Aalberg niihin vastaa. Kaarlo\nBergbomia kohtaan Ida Aalberg esiintyi loppuun asti kuin hemmoteltu\nlapsi, joka äksyilee ja niskottelee ja kokeilee, kuinka pitkälle\nvanhempien rakkaus ulottuu. Suhde ei tosin tullut milloinkaan myöhemmin\nniin huonoksi, kuin se oli ollut 1890-luvun alkuvuosina, mutta liiankin\nselvää on, että Ida Aalbergin käyttäytyminen vanhaa suosijaansa kohtaan\nmyöhemminkin jätti toivomisen varaa.\n\nVuonna 1902 Suomalainen teatteri muutti uuteen asumukseen ja sai\nnimekseen Suomen Kansallisteatteri. Ida Aalberg oli antamassa loistoa\navajaisjuhlallisuuksille, mutta sai tuosta käynnistään Helsingissä\ntyytymättömyydenaiheen Bergbomia vastaan.\n\nVuoden 1903:n alussa Kaarlo Bergbom kirjoittaa Ida Aalbergille:\n\n »Arvoisa rouva Paroonitar!\n\n Olen kolme viikkoa ollut vuoteen omana, sairastanut pahaa\n keuhkokuumetta. Siinä syy, miksi en käynyt luonanne Helsingissä\n ollessanne. Mutta hyvälle ystävälle Thérèse Hahlille olitte silloin\n sanonut sanan, joka kovin kipeästi koski minuun. Syynä siihen, ettette\n esiinny Helsingissä on muka »Bergboms bry sig icke om att hafva mig»\n [Bergbomit eivät välitä minun tulostani sinne.]\n\n Jos niin sanotte päästäksenne kysyjästä, jolle ette tahtonut antaa\n vastausta, olkoon menneeksi. Mutta jos tosiaan sitä ajattelittekin,\n erehdytte suuresti. Sekä minulle että sisarelleni on käyntinne\n näyttämöllämme juhla. Tulkaa niin usein kuin tahdotte — aina olette\n tervetullut. Meille iloksi, — teatterille kunniaksi. Muutamat epäkohdat\n ovat Teitä suututtaneet ja Te laskette ne meidän niskoillemme\n muistamatta, että me niistä saamme kärsiä paljon enemmän kuin Te. Ne\n ovat Teille vastuksina muutamia viikkoja, meille vuosien läpi.\n\n Siis — jos tulette Maaliskuulla, tervetullut. Jos mieluummin tulette\n Pääsiäisen perästä, tervetullut. Jos lykkäätte käyntinne syksyksi,\n tervetullut silloinkin. Mainitkaa missä osissa tahdotte esiintyä, että\n saamme valmistaa käännökset hyvän sään aikana. Jos tahdotte suullisesti\n keskustella siitä, tulen Pietariin — mutta en nyt kohta, olen vielä\n liian heikko. Mutta myöhemmin.\n\nKunnioittaen\n\n                                             Kaarlo Bergbom.»\n\nIda Aalberg kirjoitti vastaukseksi:\n\n »Arvoisa Herra Tohtori!\n\n Teidän kirjeenne 18 p:ltä olen vastaanottanut.\n\n Te olette kummastunut kuinka minä olen uskaltanut sanoa uskovani, ettei\n minua Kansallisteatterissa tarvita. — Minä olen sen uskaltanut syystä,\n että olin saanut sen vakuutuksen ja iloitsen suuresti nähdessäni, että\n siis se ei ole niin. Syytä tähän vakaumukseen on minulle _kylliksi_\n teatterin avausjuhla-asiassa annettu.\n\nTänä keväänä en enää tule.\n\n Sitäpaitsi sanoitte syksyllä, ettei löydy minulle repertoiria. —\n Mitä myöhempään tulee siitä voimme myöhemmin päättää. Iloitsen\n että terveytenne on parempi ja toivon sydämellisesti pikaista\n voimistumistanne voidaksenne edelleen kehittää ja nostaa suomalaista\n taidetta.\n\n Kunnioituksella\n\n                                         Ida Aalberg-Uexküll.»\n\nVaikka nämä kaksi kirjettä antavat verraten tyypillisen näytteen\nheidän kirjeittensä yleisestä sävystä, on kuitenkin varmaa, että Ida\nAalbergin sydämen pohjalla oli mitä suurin hellyys Kaarlo Bergbomia\nkohtaan. Kun tohtori kesällä 1903 on sairaana ulkomailla, tiedustelee\nIda Aalberg hätääntyneenä hänen osoitettaan saadakseen lähettää hänelle\nsydämellisen osanottonsa ilmauksen. Ja saatuaan kuulla, että Bergbom\nalkoi toipua, Ida Aalberg kirjoittaa Augusta af Heurlinille: »Ole hyvä\npurista lämpimästi Tohtorin kättä ja sano hänelle kuinka hartaasti\ntoivon että hän meille takaisin annettaisiin, suurta työtänsä ainakin\nsuurella hengellänsä ohjaamaan.»\n\nKerrotaan, että Ida Aalberg itki kokonaisen vuorokauden saatuaan\ntiedon Kaarlo Bergbomin kuolemasta. Varmaa on, että hän jälkeenpäin\ntohtori Bergbomista puhuessaan ilmaisi mitä syvintä kunnioitusta ja\nihailua. Tämä myöhäinen kiitollisuus ja tunnustus on vanha tarina\nhyvästä teatterinjohtajasta ja hyvästä näyttelijästä, Ida Aalberg ei\nmenetellyt paremmin eikä huonommin kuin hänen ammattialallaan yleensä\nmenetellään. Jos Ida Aalberg alusta lähtien olisi mukautunut kaikkiin\nKaarlo Bergbomin toivomuksiin, ei ole lainkaan sanottu, että hän olisi\nnäyttelijänä kasvanut niin suureksi kuin kasvot. Esiintyessään vain\nvierailijana hän saattoi valita mieleisensä ohjelmiston, sai välillä\ntarpeellisia lepoaikoja, säästyi yleisön kyllästymiseltä enemmän kuin\nteatteriin vakinaisesti kuuluvan näyttelijän on mahdollista. Ida\nAalbergin henkilökohtainen suhde Kaarlo Bergbomiin ei ole kuvaavaa\nvain yleiselle teatteripsyykelle vaan sen takaa näkyy — jos nimittäin\nkatsoo vain tämän suhteen nurjaa puolta — itsesäilytysvaisto, jota ei\nvoi muitta mutkitta tuomita. Ristiriidat heidän välillään lienevät,\nniin näkyviä kuin ovatkin, kuitenkin olleet verraten pinnallisia.\nOn uskottavaa, että kumpaisenkin suurimpana riemuna oli työskentely\nyhdessä, vaikka Ida Aalberg ei ollut sitä aina kovin halukas\ntunnustamaan.\n\nKaarlo Bergbomin kuoltua Ida Aalbergista katosi halu »eurooppalaistua».\nTämän jälkeen hän esiintyi vain suomenkielisenä näyttämötaiteilijana.\nLukuunottamatta muutamia hyväntekeväisyysnäytäntöjä Pietarissa, joissa\nhän suomenkielellä tulkitsi Hugo von Hoffmansthalin »Elektraa», ja\nlyhyttä suomenkielistä vierailumatkaa Unkariin ja Pietariin vuonna\n1907 hänen koko taiteellinen toimintansa tapahtuu kotimaassa. Tuntuu\nmelkein siltä, että Bergbom vasta kuolemallaan kirkasti Ida Aalbergille\nelämäntyönsä arvon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn joskus sanottu, että onnellisessa avioliitossa on vaikeata\nmääritellä, mikä osuus kummallakin puolisolla on yhteisessä\nsaavutuksessa.\n\nIda Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin avioliitossa tuntuu\nerääseen aikaan olleen verraten varmasti määritelty työnjako.\nVapaaherra edusti yhteisessä taiteellisessa työssä teoreettista älyä,\nIda Aalberg oli toimeenpaneva voima.\n\nIda Aalberg oli erinomaisen henkevä ja älykäs nainen. Vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin suuresta vaatimattomuudesta johtui, että eräät\naikalaiset pitivät Ida Aalbergia perusluonteeltaan älyllisenä.\nTämmöinen erehdys on kyllä ymmärrettävää: on ollut suuri elämys kuulla\ntuon henkevän naisen toistavan miehensä teoreettisia oppeja, jotka koko\nluonteeltaan olivat erikoisia ja rohkeasti yksilöllisiä.\n\nIda Aalberg oli älykäs, mutta ei älyllinen. Kaikenlainen\nteoretisoiminen oli hänen luonteelleen tuiki vierasta, hän oli nainen\nja hänellä oli — kaiken opiskelun ja lueskelun jälkeenkin — liian vähän\nvarsinaista älyllistä kouluutusta pystyäkseen ominpäin muodostamaan\nteoriaa.\n\nIda Aalbergilla on kuitenkin ollut oma osuutensa miehensä teoreettiseen\najatteluun. Hän on määrännyt sen suuntaa. Ida Aalberg oli ollut\naiheena siihen, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia\nkohdistui 1890-luvun lopulla näyttämötaiteeseen. Hänellä on täytynyt\nolla määräävä osuus siinä, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin\nteoreettisessa kannassa Kaarlo Bergbomin kuoleman jälkeen tapahtui eräs\noleellinen muutos.\n\nVuonna 1908 julkaistiin »Ajassa» eräs kirjoitus Ida Aalbergin nimissä.\nArtikkelin otsikkona oli: »Kansa ja teatteri». Se on pitkä kirjoitus\nja luonteeltaan sangen teoreettinen, vaikka lupaakin alussa pysyä\nkäytännön kannalla. Se saarnaa _kosmopolitismia_ vastaan taiteen\nalalla, se väittää, että hyvän taiteen tulee olla _kansallista_.\nSe puhuu Kaarlo Bergbomin jättämästä perinnöstä, kansallisesta\nteatterista, jota olisi kohotettava ja vaalittava.\n\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband oli perusluonteeltaan kosmopoliitti.\nTaide, ei kansallinen ja suomalainen taide, vaan yleisinhimillinen\ntaide, oli ollut hänen johtotähtenään. Asettuiko siis Ida Aalberg\nmiestään vastaan tuossa kirjoituksessa? Se ei ole luultavaa,\npäinvastoin näyttää siltä, että koko kirjoitus on vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin laatima. Tyyli »Kansa ja teatteri» artikkelissa\nei ole Ida Aalbergin yksinkertaista ja havainnollista, vaan vapaaherra\nUexküll-Gyllenbandin filosofian ja juridiikan kyllästyttämää\ntyyliä.[30] Mutta itse perusajatuksen muodostamisessa Ida Aalberg\nlienee ollut »primus motor», aloitteen tekijä ja määräävä voima.\n\nIda Aalberg kirjoitti elämänsä lopulla eräitä erittäin kauniita\ntunnelmakuvauksia, semmoisia kuin aikaisemmin mainittu »Kotiseudun\nlumous» tai muistelma Oulunkoskien laskusta erään kiertueen aikana.\nKuitenkaan hän ei tunnu kernaasti tarttuneen kynään, jos oli kysymys\njulkisuudesta. Esim. vuoden 1908 alussa Kansallisteatterin »Elinan\nsurman» esityksestä kirjoitettu ja hänen nimissään julkaistu\narvostelu saattaa kyllä sisältää hänen omat mielipiteensä, mutta on\nalusta loppuun vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima: on tallella\nvapaaherran saksalainen konsepti, jota ei mitenkään voi selittää\nsuomalaisen alkutekstin käännökseksi.\n\nJalmari Hahlin ollessa Suomen Kansallisteatterin johtajana Ida Aalberg\nkevätkaudella 1907 vieraili kahdessa osassa: tuntemattoman kotimaisen\ntekijän »Luvatussa maassa» ja Victor Hugon »Lucrezia Borgiassa».\n»Valvojassa» Eino Leino merkitsi edellisen kappaleen perin heikoksi,\njälkimmäisen vanhentuneeksi ja kirjoitti Ida Aalbergin osalle:\n\n»Mitään erikoisen uutta eivät nämä Ida Aalbergin vierailut tällä kertaa\nesityksen puolesta tarjonneet. Mutta luonnollisesti on hänen oma\ntaiteensa aina omiaan aateloimaan Kansallisteatterin näyttämön siksi\ntunteiden ja väkevien mielikuvien kentäksi, joka sen oikeastaan tulisi\nolla ja joksi ainoastaan Ida Aalberg sen vielä voi tehdä. Mielestäni on\nnäin ollen arvostelijan tehtävä vain merkitä omansa ja epäilemättä myös\nkoko teatteriyleisömme syvin kiitollisuus.» —\n\nVuoden 1907:n vierailut Kansallisteatterissa päättyivät kesken, sillä\nIda Aalberg suunnitteli siihen aikaan kiihkeästi vierailuretkeä\nUnkariin. Saman vuoden syksyllä hän omine seurueineen esiintyi\nsekä Helsingissä että useissa maaseutukaupungeissa näytellen\n»Rosmersholmia», »Hedda Gableria», »Elinan surmaa» ja »Kotia».\nKotimaisen arvostelun voi ehkä lyhyimpänä lukea »Vasabladetista», joka\nkirjoitti:\n\n»Ida Aalbergin näytteleminen ei kaipaa monia sanoja. Ei tarvitse\nlisätä mitään siihen, minkä jokainen jo tietää, sillä hän on yhä sama\ntäydellinen näyttelijätär kuin ennenkin. Hänen näyttelemisensä on\nviimeistä yksityiskohtaakin myöten viimeisteltyä, siinä on huippuunsa\nkehitettyä tekniikkaa, eloa ja suloa kaikissa liikkeissä ja kaiken yllä\nsitä sielukkuutta, jonka Ida Aalberg yksin voi luomilleen antaa. Voimme\nsiis, kuten aina ennenkin, vain tunnustaa, että meidät on voitettu ja\nvallattu ja että olemme täynnä ihailua ja ihmettelyä.»\n\nHelsinkiläisessä arvostelussa sentään oli havaittavissa jokunen\nsoraäänikin. Varsinkin Volter Kilpi suhtautui Ida Aalbergin ja hänen\nseurueensa taiteeseen epäillen ja kielteisesti. Pitkän, kotimaassa\ntehdyn kiertueen tarkoituksena oli valmistautuminen esiintymistä varten\nUnkarissa, missä annettiin muutamia vierailunäytäntöjä vuoden lopussa.\nMagyarien kritiikki Ida Aalbergin taiteesta oli melkein yhtä innostunut\nja ritarillinen kuin vuonna 1880. Puhuttiin »Pohjantähdestä», otettiin\nvertauskohdiksi Duse ja Bernhardt ja lisäksi etevä unkarilainen\nnäyttelijätär Emilia Markus. Suomenkielen sanottiin olevan yhtä\nkaunista kuin unkarin kieli, jopa joskus muistuttavan kreikankieltä.\n»Neues Pester Journalissa» kirjoitettiin:\n\n»Rouva Aalberg on suuri taiteilijatar, lahjakkaisuudessa aivan\nkuuluisinten ammattisisartensa vertainen. Ihana, notkea vartalo,\nsuuret, puhuvat silmät, mieltäkiinnittävät kasvot, joissa kaikki\nmielenliikunnot elävästi ja tarkasti kuvastuvat. Hänen koko\nolentonsa muistuttaa Dusea, jonka kanssa hänellä on yhteistä tuo\nmelodinen persoonallisuus, ja Ida Aalberg kuuluu ehdottomasti niihin\nnäyttelijättäriin, joissa taiteen suuruus ja syvyys yhtyy hempeään\nnaisellisuuteen ja runolliseen suloon. Hänen puhelunsa, hänen tapansa\nesittää inhimillisten tunteiden asteikkoa, on täynnä intuitsionia\nja hienoa taidetta; on yhdentekevää, näytteleekö hän intohimoisesti\nliikkeillä vai ilmaiseeko hän mielensä kasvojensa ja silmiensä\nilmeillä.»\n\nParhaiten menestyi Unkarissa »Elinan surma». Yleisömenestys ei\nmuodostunut erikoisemmaksi, mutta unkarilaiset ylioppilaat juhlivat\nIda Aalbergia laulamalla hänelle teatterissa, riisumalla hevoset hänen\nvaunujensa edestä ja vetämällä hänet loistohotellin eteen, missä\ntaiteilija Pestissä ollessaan majaili. Vähäinen reservatsioni siitä,\nmiten Ibseniä oikeastaan olisi näyteltävä, ilmestyi »Pester Lloyd»\nlehdessä, mutta ei pahasti himmennä näiden Unkarin näytäntöjen yleistä\ntunnelmaa. — Budapestista palattuaan Ida Aalberg näytteli seurueineen\nvielä Pietarissa.\n\nVuonna 1909 Ida Aalberg saavutti huomattavan taiteellisen voiton\nesiintymällä Helsingissä »Iphigeneia Tauriissa» draaman nimiosassa.\nHänen lausuntansa ilmehikkyys ja hänen käyttämiensä asenteiden\nviivakauneus esiintyi edukseen tässä Goethen kaihoisassa ja viileässä\nrunoelmassa. Goethen draamassa ei ole draamallista voimaa, ja Ida\nAalberg esiintyi hänkin varsin vieraalla alalla, mutta kuitenkin oli\ndraaman tulkinta silloisissa oloissa jotakin varsin poikkeuksellista.\nIda Aalbergin oma innostus tarttui muihinkin näyttelijöihin ja riitti\naateloimaan esityksen, joka kuitenkaan ei saavuttanut suuren yleisön\nsuosiota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJalmari Finne on kertonut sanoneensa kerran Kaarlo Bergbomille: »Teidän\nvarjonne lyö kumoon viisi seuraavaa Kansallisteatterin johtajaa.» Näitä\nsanoja ei oltu sanottu ainoastaan vakaumuksesta ja todellisesta syvästä\nihailusta Kaarlo Bergbomia ja hänen elämäntyötään kohtaan, vaan myöskin\nlohdutukseksi Suomalaisen teatterin perustajalle, joka elämänsä lopulla\nhuokaili suurten vastuksien ja surujen alla.\n\nYhtä vähän kuin Aleksanteri Suuri tai Bismarck kasvatti Kaarlo Bergbom\nitselleen valtansa perijää ja työnsä jatkajaa. Koko kysymys tuntuu\nolleen hänelle vastenmielinen. Aatteen miehenä hänen olisi pitänyt\nvalita itselleen seuraaja, mutta on hyvin anteeksiannettavaa, ettei\nhän sitä tehnyt. Kaarlo Bergbom tiesi persoonallisesta kokemuksestaan,\nettä teatterinjohtajan vähäinen kunnia maksetaan nöyryytyksillä ja\nkieltäymyksillä, joilla on vaikeata yrittää onnellistuttaa toista\nihmistä.\n\nKaarlo Bergbomin suurimmissa voitoissa oli ollut määräävänä tekijänä\nIda Aalberg. Ei ollut mitään suuruudenhulluutta, jos Ida Aalberg katsoi\nitsensä Bergbomin lähimmäksi perijäksi ja Bergbomin traditsionien\nsuojelijaksi.\n\nVuonna 1909 Ida Aalberg valittiin Kansallisteatterin taiteelliseen\njohtoon.\n\nJo 1904—1905:n kiertueen aikana Ida Aalberg lienee seisonut\ntasavertaisena vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin rinnalla — vapaaherran\nitsensäkin mielestä. Ainakin jo sinä vuonna Ida Aalberg ohjailee,\nkuten kirjeet osoittavat, saksalaisten näyttelijäin roolianalyysiä.\nTämän jälkeen hän yhä enemmän alkaa puuttua ohjaukseen, ja esim.\nKansallisteatterin ottaessa esitettäväksi »Iphigeneia Tauriissa» Ida\nAalbergin neuvot tuntuvat olleen sekä määrääviä että hedelmällisiä.\nVaikka vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin Ida Aalbergin\nneuvonantajana ja mitä läheisimpänä työtoverina, sisältyy Ida\nAalbergin ohjaajatoimintaan vuosina 1909—1911 paljon itsenäisyyttä ja\nomintakeista toimintaa.\n\nIda Aalberg saapui 1909 Helsinkiin täynnä innostusta ja uskoa ja\nharrastusta, joka ei koskenut vain suomalaista näyttämötaidetta,\nvaan suomalaista kulttuuria yleensä. Hän tahtoi koota ympärilleen\nkansallisen sivistyksen suurimmat edustajat, hän tahtoi perustaa oman\n»salongin», hän tahtoi suomalaista näyttämötaidetta mitattavan vain\nkaikkein korkeimmilla mitoilla. Nämä optimistiset toiveet pettyivät\ntäydellisesti: emännän loistavasta seurustelutaidosta huolimatta\n»salonki» ei ottanut oikein menestyäkseen, ja taiteellinen toiminta\nteatterissa johti mitä surkeimpaan ristiriitaan, Ida Aalbergiin nähden\nsuorastaan katastroofiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg käsitti itsensä Bergbomin traditsionien suojelijaksi. Hänen\nKansallisteatterin kanssa tekemäänsä sopimukseen kuului, että hän\nvuosittain ohjaisi neljä kappaletta, joissa myöskin itse esiintyisi\nnäyttelijänä.\n\nKaarlo Bergbomin johdon suurin saavutus lienee siinä, että hän\nloi kotimaisen ohjelmiston, vaikutti itseensä draamatuotantoon.\nSiinä suhteessa Ida Aalberg koetti olla ehdottomasti uskollinen\ntraditsioneille. Ottamalla näyttämölle Linnankosken »Ikuisen\ntaistelun», Maila Talvion »Anna Sarkoilan» ja Eino Leinon\n»Alkibiades» näytelmän hän ei noudattanut vain omia mielitekojaan ja\nprimadonna-vaatimuksiaan, vaan myöskin, ja lähinnä, Kaarlo Bergbomin\ntraditsioneja. Onni ei kruunannut hänen rohkeita pyrkimyksiään.\nKritiikki ei tosin sivuuttanut hänen innostuneen työnsä tuloksia\nkylmästi, vaan tunnusti, että ohjaustoiminnan takana oli voimakas tahto\nja rikas mielikuvitus, mutta sittenkin jäi menestys puolinaiseksi.\nIbsenin »John Gabriel Borkmanin» esityksestä suomalainen kritiikki\nsanoi tuomionsanoja ja paljon jyrkemmässä muodossa kuin aikaisempi\nulkomainen kritiikki »Hedda Gablerista» ja »Rosmersholmista».\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband avusti parhaansa mukaan Ida Aalbergia\ntässä ohjaustoiminnassa, mutta hänen »uusi tekniikkansa» tai\n»psykologinen» suhtautumisensa tehtäviin ei tullut ainakaan yleiseksi\ntietoisuudeksi Helsingin arvostelijain kesken, kun he arvostelivat\nIda Aalbergin ohjausta ja näyttelemistä. »John Gabriel Borkmanin»\nesitys oli Ibseniin kohdistuvaa väkivaltaa, sen voi lukea suopeidenkin\narvostelujen rivien välistä, Anna Sarkoilaa Ida Aalberg ainakin toisten\nmielestä tulkitsi liiaksi suureen tyyliin.\n\nSuurisuuntaisin ja rohkein teko, minkä Ida Aalberg ohjaajana\nsuoritti, lienee ollut Linnankosken »Ikuisen taistelun» esittäminen.\nElämänsä lopulla taiteilija, joka niin usein oli näyttämöltä\ntulkinnut rikollisia tyyppejä, otti esittääkseen itsensä pahuuden\nalkuvoiman, Luciferin. Hän ei kuitenkaan valinnut kappaletta tuon\nosan vuoksi, hän selitti nimenomaan, että hänen päätarkoituksensa\noli kirjailijan kannustaminen ja kotimaisen draaman vaaliminen. Ida\nAalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband eivät säästäneet vaivojaan,\nohjauskirjoista näkee, että työtä on tehty hellittämättömällä\ninnolla. Mutta niin epäitsekäs kuin Ida Aalbergin yritys olikin,\n»Ikuinen taistelu» muodostui ehkä pahimmaksi kompastuskiveksi hänen\nohjaajatoiminnassaan. Suuret kustannukset, jotka kappale aiheutti\nteatterille, herättivät pahaa verta. Taiteellinen tulos muodostui\nmielenkiintoiseksi, mutta ei vakuuttavaksi. Draamaahan ei oltu\ntehtykään näyttämön vaatimuksia silmälläpitäen.\n\nV.A. Koskenniemi kirjoitti »Ikuisen taistelun» johdosta m.m.:\n\n‒ ‒ ‒ »Ensimmäinen näytös, Luciferin öinen kokous, on draamallisesti\nverraten heikko. Pimeyden ruhtinas on koonnut ympärilleen oman\nseurakuntansa, Repokorvat, Vihreäsilmät, Täti Lierot, Herjakielet,\nSatasormet j.n.e., ja suunnittelee heidän kanssaan ihmissuvun\nviettelemistä Jehovan pelvosta. Taikka oikeammin: koko näytös on\nLuciferin varsin epädraamallista yksinpuhelua, jonka keskeyttävät\nsiellä täällä henkien ulvahdukset tai muut mielenosoitukset verraten\nmerkityksettömine vuorosanoineen. Näytelmän heikoimpia puolia on\nmielestäni se, että Luciferin kuva kirjailijan ponnistuksista\nhuolimatta jää varsin vaaleaksi. Byronin Lucifer, Goethen Mefistofeles\nja Andrejevinkin Anatema — kirjallisuuden uusin viettelijätyyppi\n— ovat kuvatut samalla kertaa sekä verevämmällä että hienommalla\ntaiteella. Mikä on Linnankosken Luciferin toiminnan ja tekojen sisin\nvaikutin? Jos hän todella tietää alottaneensa »ikuisen taistelun»\nJehovaa ja hänen vaikutustaan vastaan, tuntuu hän tässä ensimmäisessä\nöisessä kohtauksessa tuhlailevan yhdellä kertaa liiaksi sydämensä\nraivoa. Samalla tekee hän liian kaunopuheliaan vaikutuksen. Hänestä\npuuttuu jotain siitä tyynestä sisällisestä auktoriteetista, jonka\nmielellään runoilisimme tähän Jehovan väsymättömään, ylpeään\nvastustajaan. En tiedä onko runoilija ajatellut tätä tyyppiä luodessaan\nparatiisin käärmettä, mutta ainakin tuli se usein Ida Aalbergin\nesityksessä mieleen. Joka tapauksessa on »Ikuisen taistelun» Lucifer\nmittasuhteiltaan vähäpätöisempi ja inhimillisesti merkityksettömämpi\nkuin se ihmislapsi, Kain, johon hän pyrkii vaikuttamaan. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsitys? Siinä pistää kenties ensimmäisenä silmään se ulkonainen loisto,\njolla tämä draama oli asetettu näyttämölle. Dekoratsionien tyylikäs\nhienous ja komeus voittaa kaiken, mitä meillä Kansallisteatterissa on\nnähty. Jo ensimmäinen kuvaelma idyllisine maisemineen antoi rikkaan\ntunnelman. Hauskasti oli keksitty uneksiva valmurivi rampin luona\nsamoinkuin suuret, koristeelliset sienet. Toisessa kuvaelmassa oli\nLuciferin luola niinikään pantu näyttämölle komealla taiteellisella\nmielikuvituksella. Aivan yhtä onnellista vaikutusta eivät tehneet\nne henget, jotka tässä luolassa pitivät kokoustaan. Heidän\njoukkohuudahduksissaan, naurunrähäköissään ja koko yleisesityksessä\ntuntui kyllä huolellinen ja harkittu johto, mutta koko kuvaelma on\nitsessään mahdoton esitettäväksi. Ei voi kernaasti uskoa, että tuo\npäätön lauma pystyisi ihmiskuntaa tuhoamaan. Ida Aalbergin komeasti,\nhillityllä energialla lausumat vuorosanat antoivat tälle kohtaukselle\nkuitenkin eräänlaisen loiston, joka osittain korvasi sen, mitä itse\nkuvaelmasta sinänsä puuttuu. Kaiuin näyt toisessa näytöksessä olivat\nmyöskin huomattavia näyttämöteknillisiä saavutuksia, ehkä kuitenkin\nlukuunottamatta muutamia taikalyhtykuvia, jotka olisivat voineet olla\nparempia. Uhrikohtauksen stilisoitu maisema sekä viimeisen kuvaelman\nsyysmetsä olivat harvinaisen tunnelmallisia ja auttoivat kaiketi\nosaltaan näytelmää sen taiteelliseen voittoon.\n\nOsien esityksessä kiinnittää mieltä ensi sijassa Ida Aalbergin Lucifer.\nOn erinomaisen rohkeata naiselle käydä tulkitsemaan tällaista osaa,\njonka luonteeseen kaiken traditsionin mukaan kuuluu juuri tärkeänä\npuolena maskuliininen uhma. Kukaan muu kuin Ida Aalberg olisi tuskin\ntähän voimankoetteluun antautunut. Hänen Luciferinsa oli enemmän\nkäärmeellinen kuin uhmaileva, enemmän raivokas kuin maltillisesti ja\ntyynesti harkitseva. Se oli eräänlainen sukupuoleton Mefistofeles,\nkenties hiukan hermostunut ja agitatoorinen, mutta monin paikoin,\nesim. kuiskatessaan Kainille tämän maatessa maassa tai uhritoimituksen\naikana, häikäisevän demoninen.» — —\n\nSe, että Ida Aalberg sekä ohjaajana että näyttelijänä saavutti yhden\nsuuren ja ehdottoman menestyksen, nimittäin Ostrovskin »Ukkosilmassa»,\nei riittänyt vakiinnuttamaan hänen asemaansa silloisen johdon silmissä.\nIda Aalberg ei, kuten tavallisesti aina ennen, ollut pystynyt\ntäyttämään taiteensa voimalla katsomoa ja kassaa, ja senvuoksi\nKansallis-teatterin johtokunta kevätkaudella 1911 sanoi hänet irti\nvakinaisesta toimesta ja toivoi palattavan entiselle kannalle, t.s.\nvierailunäytäntöihin, joilla Ida Aalberg kahdenkymmenen vuoden aikana\noli avustanut teatteria.\n\nSanottakoon Ida Aalbergin ohjausajasta 1909—1911 mitä muuta tahansa,\ntämä ainakin on varmaa: hän oli työssään osoittanut niin valtavaa\ninnostusta ja antaumusta, että tuomio kohtasi häntä ruhjovalla\nvoimalla. Saamansa ero, jos mikään, muuttui hänelle tunnekysymykseksi.\nHän tunsi ansionsa teatteria kohtaan liian elävästi kestääkseen näin\nsaamaansa tuomiota, ja oli myöskin liian vilpitön ja kuumaverinen\nkyetäkseen suhtautumaan siihen ylimielisesti ja kylmästi.\n\nMaila Talvio on kertonut, kuinka Ida Aalberg koetti, saatuaan tiedon\nerostaan, tulla hänen luokseen. Ida Aalberg pääsi taloon ja ovesta\nsisään, mutta lyyhistyi kokoon alimmille sisäportaille, tuijotti siinä\nmurtunein katsein eteensä ja toisteli raukealla yksitoikkoisella\näänellä: »Niin sitä vaan potkitaan — — pois!»\n\nHän oli kuolemaan asti väsynyt, ja koko kohtaus oli kaamea ja vilpitön\nkuin kuolema itse. Seuraavina päivinä ennen niin elegantti Ida Aalberg\npakkasi tavaroitaan puku ja tukka epäjärjestyksessä.\n\n1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa.\nLukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä\nhän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin\ntäytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla\nepäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen\nteatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä,\njotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan\ntoista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi\nesittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti.\nKiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin\nmuutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida\nAalbergin esitelmämatkan aikana.\n\nVuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä\nViipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän\nkieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on,\nettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan.\nVapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n\nriitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan.\nSe oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran\nkirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti\nopiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään\ntyydytystä.\n\nTarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti\nylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen\nkunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.\n\nMoni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg!\nMutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän\nteki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen\ntilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.\n\nIda Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän\nmaailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio»\nseurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä.\nViimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään\nsyksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti\nesiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi\nkaikki suunnitelmat.\n\n\n\n\nXIX.\n\nIDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.\n\n\n»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»\n\nSanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee\nLindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin\nkonflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on\ntullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta\nRainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut,\nettä tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä\nhalusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan\nhyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät\nkeskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!\n\nMistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti\nympäristöönsä suggeroivalla voimalla.\n\nNuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla\nperiaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä\nheidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai\nvielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse\nelämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa.\nVaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen\npuutteellisuutta — ankarassa katsannossa — koskaan täysin poistaa.\nHän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen.\nTeoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa\npaljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä\nvaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota\npuutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen\nkouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs,\nja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä,\nIbsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan\ninnostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.\n\nVaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia\nja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota\nympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida\nAalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti,\nmutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui.\nHenkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg\nei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan,\nmitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten\nniukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.\n\nIda Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti\nnaisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään\nsyvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida\nAalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti\nälyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa\nenemmän kuin parhainkaan filosofia.\n\nSaatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida\nAalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä,\nmutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti\nsemmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli\ntaiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa\nnäyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän\njoutui verraten paljon tekemisiin.\n\nGregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä»\nRuneberg sanoo:\n\n    »Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten\n    kulkeissas täällä elon tanterella,\n    kuink' outo voima, pakko sisäinen\n    toist' ihmistä voi toiseen taivutella?\n    Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,\n    vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»\n\nJo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä\nvoimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa,\nsitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin\nylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman\nuteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan\näänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle\nsaan olla kaikesta kiitollinen.»\n\nIda Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän\ninnostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein katkeamattomana\nryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja\nhänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka\nvaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin\noli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä\nohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse\npuhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään\nkeskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.\n\nIda Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja\nsynnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan\nvälittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon\nnähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän\nvangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun\nhenkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva\nN.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia\nsanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin\nkuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään\nhänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin\nja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän\nkeskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija\nAndrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää\nvaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi\nsunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi\nhyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon\njälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli\navaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään\ntuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan\nvaatimukset.\n\nIda Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä\nkirjeessään m.m.:\n\n »Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon\n sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi\n olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen\n läheisyyteen.»\n\nJo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi\nja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut\ntätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista\nmonien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti\nhyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan\nja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta\nkäyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio,\njoka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna\n1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka\non täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen\npienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille\ntoi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa.\nHän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan\nvapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin\naatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen\nläheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume\ntuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin\nvoimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta\nvuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin\nystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen\nsalaisuuksista. — Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä,\nkertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen\nvaltijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta\nollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä\nvälittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.\n\nIda Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä\nsyvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista,\ntuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt\npsykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli\nsuhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt\nuseita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen\nmielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla,\njolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista\nvoimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti\nkuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun.\nMitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan\nmielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli\nselitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin\nnaiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla\npaha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus\nnäyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä.\nPaljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin\nolemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä\nhermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät\nhymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.\n\nSitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella\nHedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin\nasti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia\nkohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön\njälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi\npientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?»\nKysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia\nnaisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa\nihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli\nolevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo,\nte muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat\nsanansa.\n\nHuumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui\nelämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä,\nkuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli\nnaivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä\nsanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla\ntavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili\nSuomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi\nkoiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen\nJens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille\nlemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan\n'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden\nvuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja\nkuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»\n\nVakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin\npuheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen\nsuuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä\ntaipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan\nkäsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra\noli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei\nkoskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi,\nettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen\nmiehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband\ntuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän\nesim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin\nSeurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli\ntoki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen\nHelsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi\nmukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli\nsangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida\nAalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas\nemäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin\nJukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:\n\n    »On mua lyötynä puukolla\n    ja rautapuntarilla,\n    seitsemän kertaa suolet syliss'\n    olen tanssinut permannolla»,\n\nhän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan,\nhuusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota\n— ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima\nonkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen\nharvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen\narvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei\nhän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän\ntavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän\nmyöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli\ntietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän\nkanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän\nsaattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui\nhänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei\nolisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan\npiti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä\nmelkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle,\njossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin\nviihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai\narvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa\nasumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut\nopettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin\nLuise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten\nihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon\nsisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri\nKivekkään kanssa.\n\nMaila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:\n\n»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää\nhetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina\novensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla\n5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella\njokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia.\nKomeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta,\nmikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä\nolisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli\nkukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään\nnäkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli\npistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla,\nhänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa,\nlauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi.\nJotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin\nkodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka\nnäenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — —\n—. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma\nhuoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.\n\nIda Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään\ntilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg\ntoisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen\nja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen\ntuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi\nyksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän\nmuisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi\nhuolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana\ntaloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan.\nSyksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri\ntaiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband\nperi vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof\nnimisen huvilan Viipurin liepeiltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan\nkihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa\nepäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä.\nNaistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti,\nBergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa.\nTeatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä\nominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.\n\nIda Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän\ntuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret\nrettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat\nhäneen ylen pahasti.\n\nOn täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan\nyhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista\nmieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen.\nSyrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhdyselämä\ntuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi\nosaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä\nlopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania\nhänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen\nmustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja\nhärnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen\nsanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut\ntyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu.\nHän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei\nsaanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa\nnäyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin,\non paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen\nsuomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä vietettiin\nunettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät\npääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon\nkirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät\nhäntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa\nkieltä.\n\nEräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut\nkuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on\nsangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja.\nKoska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä\nkuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä\nmuutamia kohtia semmoisenaan.\n\n»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905\nnäin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin\nKomedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin\nnäytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen,\nilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme.\nTultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli,\nminusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun\n»Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös\npelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi\ntaivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän\nsalaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa.\n— Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä\nRebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei\nolisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt —\n— —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne\npienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen,\njoka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja\nkaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina\nkolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina,\nylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään\nsopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö;\nsiinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli\nrukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä\ntyötä loppumattomiin.»\n\nMyöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša\nRadlovin ihastumista:\n\n»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä\nkukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja _Aurinko_, niin\nnimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina\nnoina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena\nhymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin\nseisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa\nnäyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden,\nheltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin\nkyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet,\njoka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin\nhäntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen\ntaidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli\nminun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa\ntähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja\npäämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä\nminä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja\npäästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan\ntyöni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan\nteatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden\ntunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen\nkirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»\n\nKoulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja\neräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti,\nettä käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan\nsekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:\n\n»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti»,\novi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla\nja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta,\ntäynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen\nsydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja\nlähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme:\noikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja\nhänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä\npaljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö\ntodella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti\nIdan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä\nkokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin:\n»Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne,\nkirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.»\nHän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut\nminuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa,\nnopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi\nensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli\nkädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö\nkirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi»,\nsopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa\nvielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun\npitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän\nvalitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»\n\nNataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että\nkotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki\nIda Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui\nnuorelle tytölle vakavasti:\n\n»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä\nomasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota\nihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se\non tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin\nvoimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte,\nasioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»\n\nSeuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi\ntähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin\ntaiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin\nkiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg\nsäilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov\njoutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida\nAalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja\nriemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa\nIda Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan\nse vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja\nikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša\nRadlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta,\nja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän\nvälilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt,\nse tahtoi yhä uudistua.\n\nNataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen\nnäyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan\nse pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun\nhän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.\n\n»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat\nhakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä\ntyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja\nminä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin\nennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani\nmukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä\njonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen.\nMuistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna\ntäsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en\nkevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle\nmuutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli\nrajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini.\nItkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää\nsitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja\nniin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä\nei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»\n\nIda Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida\nAalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi\nkuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista\ntunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön\näidin.\n\n»Äitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle,\nkoska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen\nelämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo.\nPalattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi\nhyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.»\nSeuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua\nkertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja\nIda astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät\npuoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään\nistumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan\nNataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja,\ntahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin:\n»Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi\nja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» —\n»Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen\nkuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken,\nkaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä\nminäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään\nliekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta.\nMinä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas\nlikaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä\nei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo,\nriittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun\nmennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette\nole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?»\n— »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo.\nHuoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu\nmatalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan\neteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään\nsanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei\ntarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo\nantavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin\nkuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin\nmurhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan\nuuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat\nvuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En\nosaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin\nvain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin\nhänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi;\nsitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei\nse veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»\n\nMoskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran\nhuomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan\neleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle\nsuosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.\n\n»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta\npuolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme\nsiirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen\nkirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin.\nEn vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen\nkohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko\nIda, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet\nsiitä.»\n\nKun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan\nnäyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin\nvastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä\ntukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen\ntoisiamme.»\n\n»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin\nelämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta,\najatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia\nsyvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän\nyksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan\nsydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»\n\nTäydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin\njälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä\nhuomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen\nseuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia\nrakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden\n1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:\n\n»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen\npuna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua\ntuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin\nhänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta,\nen onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden\nsuloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä\nkukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä\nluulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä,\nvaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta\nja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista\nhetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin,\nmitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen\nomaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin,\ntahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.»\nJa Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on\nEremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä\nja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää,\nAurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen\nhänen hentoja käsiään.»\n\nKun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša\nRadlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun\nystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää\nrakkautta uhkuvia sanoja.\n\n\n\n\nXX.\n\nLOPPUSANAT.\n\n\nLuonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on\netäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin:\nmoni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.\n\nElämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen\noptimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa\nmukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.\n\nJos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin\njuuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu\nniinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole\nrakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä\nja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta\nkiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja\nlämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.\n\nNäyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö\nvalaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.\n\nEräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia\nkuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli\nsuurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä\nmuka osoitti taiteellista rappiotilaa.\n\nJos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä\njumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi\nympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta\non tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla\ntaitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja\npuutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.\n\nOliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion,\njoka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?\n\nEi suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida\nAalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli\npoikkeuksellisen suuri ihminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri\n»elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen,\nsuurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee\nvapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus\nsiitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja\nkulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä\noli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka\nkuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän\nelämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään\nvaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan\nkieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön\nuljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki\npäämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä\nelämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin\nolisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että\nhänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.\n\nIda Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin,\nsyvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin,\nmutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei\nsitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei\nhän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille\nvaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes\nsitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka\noli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi\ntavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta\nvetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut\nniin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella\ntunnustaa uutta oppia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa,\nyhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen\nhuumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut\nvangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide\non sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan\nelävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla\nmielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.\n\nMaailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi\nMichelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän\nvälillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut\npolvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä.\nKummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi\nkiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on\ntaidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä\ntunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa\nvaikuttavana tekijänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen,\novat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima,\noli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken\nkritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona\nja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä\nväärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.\n\nIda Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän\nenemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi\n»haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan\ntodennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman\nvoiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen\nhetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen\nmielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän\nnäytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä\nhän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla\nhetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli\nerään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä\nselällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi\nKleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi\nollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran\ntoisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä\nSardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan\nesittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja\nGoethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom\ntoi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman,\nIbsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen\nteatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti\nusein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta\nkirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon\nromantiikan kannattaja.\n\nIda Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö\nmuodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien\ntemmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman\nhäntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja\n»Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille\npystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille\nantoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa»\nantamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen\nvelvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt\nkohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa\nkorkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.\n\nKuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja\nvieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle\nsen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja\najan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt\nelävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan»,\nniin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka\non havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen\nteho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan\nsiveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on\nheidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään\naikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja\nsuuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja\nrikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg\navasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei\nyllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.\n\nOnko se ollut turhaa?\n\nSilloin on kaikki muukin turhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen\nsyvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.\n\nAlbert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa\nsuomalainen, jolla on terästä silmissä».\n\nLevottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta\ntyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo,\njoita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on\npidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli\nvaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin\nloistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä\nintohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin\nkuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.\n\nSuurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A.\nKoskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy\nkoko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen\nsen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki,\nhän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni,\njoiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana\nitsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»\n\nSuomen suurin tytär!\n\nMiksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin\njumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin\nsuureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen,\nmutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.\n\nMikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että\nhän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen\ntyönsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan\nelävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET.\n\n\n[1] Ainoa omakätinen kirje, joka Ida Aalbergin papereiden joukossa on\nhänen äidiltään, on vaikeasti luettavaa käsialaa. Charlotta Ahlberg on\nsen kirjoittanut nähtävästi 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa, sillä se\nkoskee hänen vanhimman poikansa, Oskar Ahlbergin, taloutta ulkomaisella\nopintomatkalla. Kirje on ruotsinkielinen ja kuuluu: »Snella Ida. vj\nhade brev yttaf Oskar Tisda Hän er fri sek men för yndrar sig var för\ndu intte Låtti vetta yttaf dig blan annat Så skule hän villa komma till\nfinland för att söck sig Någon tienstt Men nu är han medel lös och ber\nPappa sicka ått hånåm 2 hundra 50 m. Men han ha ej ennu låfvatt för\nSöck nu Snella Ida att sicka ått Hånåm hundra marek om du nånsten kan\njag För min del kan ej Hjelppa Jag har sjölf svårtt att slippa i genom\nvi Mår alla bra och är friscka för när varan Pappa ha varitt... (ei\nluettavaa)... jag vett ej vart man skall ta vegen din Mår C Ahlberg.\n\n[2] Suomalaisena piirilauluna esiintyy säkeistö seuraavassa muodossa:\n\n    »Monta on sulla muistettavaa,\n    moni muistaa sinua\n    anna olla sydämessäs — sydämessäs\n    pieni tila minulla.\n\n[3] Jos Antti Ahlberg todellakin luki lapsilleen Dickensiä, kuten Ida\nAalberg on muistellut, hän todennäköisesti on lukenut juuri »David\nCopperfieldiä», sillä se oli jo tuohon aikaan suomeksi käännetty.\n\n[4] Tätä puhetta ei pidä käsittää aivan kirjaimellisesti. V. 1875 Ida\nei ollut kotona, mutta silloin ei Suomalaisen teatterin jäsenillä ollut\nmitään yleistä loma-aikaa. Jo silloin hän sentään puhuu halustaan käydä\nkotona ja kesällä 1876 hän, kuten kirjeenvaihdosta voi päättää, on\nkotonaan ja sangen hyvällä mielellä.\n\n[5] Vrt. ensim. luku. Anna Lovisa, Charlotta Ahlbergin sisar, oli\nnaimisissa suutari Strömbergin kanssa.\n\n[6] Runo on kyllä painettu »Oulun Viikkosanomissa», mutta Ismael Kallio\nilmoittaa sen tekijäksi vaasalaisen R. Svanljungin.\n\n[7] Puutteellisia kouluopintoja todistavia kielivirheitä ei saa esiin\nsuomalaisessa käännöksessä, joka kuuluu:\n\n                                               Turussa 17 p. helmik.\n\n Hyvä Veljeni!\n\n Kiitoksia paljon tervetulleesta kirjeestäsi, jonka sain tämän kuun\n alussa ja anna anteeksi etten ennen ole kirjoittanut enkä myös\n vastannut viimeiseen kirjeeseesi, sinä kai luulet ja sinulla on\n syytäkin luulla että minä olen kauhean huolimaton ja välinpitämätön\n kirjoittamisessani, syynä on ollut, (minun täytyy suoraan tunnustaa)\n että minulla on ollut hyvin hauskaa täällä ja toiseksi on minulla\n ollut kauhean paljon tekemistä, täytyy tehdä kolme kertaa enemmän\n kun ollaan yhdessä Oopperan kanssa, joka päivä täytyy mennä\n Oopperanharjoituksiin joissa täytyy laulaa mukana kuoroissa ja\n sitäpaitsi Puheosasto. —\n\n Useita uusia osia olen saanut joihin minun pitää perehtyä sillä\n rouva Aspegrenin pitää keväällä matkustaa Parisiin kehittyäkseen\n taiteessaan, ja silloin minä saan ruveta näyttelemään useampia\n hänen osiaan jos vain kykenen. — Viime sunnuntaina esitettiin Lucia\n Seitsemäs ja viimeinen kerta ja Yleisö juhli kauheasti Emmy Strömmeriä\n Hulluuskohtauksen jälkeen huudettiin hänet kolme kertaa esiin ja hän\n sai ottaa vastaan suuren Laakeri seppeleen ja Kukka vihon.\n\n Sunnuntaista viikko täällä oli suuret Naamio huvit ja siellä olivat\n useimmat Suomalaisen Teatterin jäsenet naamioituina Me esitimme\n Olympon Jumalia ja Jumalattaria mukana ei olleet vain oma väki vaan\n vieraitakin, me pukeuduimme Teatterissa ja sieltä menimme sitten\n kaikki Seurahuoneelle kun astuimme Salonkiin niin kulki ensiksi\n Jupiter puolisonsa Junon kanssa sitten Mars ja Minerva, sitten Venus\n ja Apollo ja Neptunus ja Ceres, Minä olin Flora Kukkaisjumalatar, minä\n olin kokonaan kukkien peitossa ja minulla oli kukkakori kädessäni\n minun parini oli Merkurius Herra Anderson y.m, siellä oli kauhean\n ahdasta sillä siellä oli 1,200 ihmistä hyvin hauskaa siellä oli\n Tohtori Bergbom oli myöskin siellä. Viime maanantaina olin Bangénilla,\n Stafva kuulutettiin viime sunnuntaina ensi kerran Masinisti Lindholmin\n kanssa hän lähettää sydämellisiä terveisiä sinulle —\n\n Turusta matkustaa Suomalainen Teatteri Poriin, me avustamme vielä\n Oopperassa Fra Diavolo joka tänään esitetään ensimäinen kerta se menee\n neljä viisi kertaa, minä luulen että ensi viikolla lähdemme täältä. —\n Minulle tulee kovin ikävä Turkua sillä minulla on ollut hyvin, hyvin\n hauskaa, sillä me asumme erinomaisen siistissä perheessä, heillä on\n kolme täysikasvuista lasta jotka ovat hyvin hauskoja ja kilttejä.\n — Ei nyt minun täytyy lopettaa kirjeeni, koska paperi loppuu. Sano\n Strömbergin väelle ja Axelille Anni ja Janne Kerkkoselle ja Kilpisen\n Tytöille kauhean paljon terveisiä ja tervehdi myös täti Johannaa\n (Johanna Liljeroos, ruokapaikan pitäjä, jonka luona Oskar Ahlberg ja\n Idakin olivat asuneet Hämeenlinnassa.) ja sano että hän saa kirjoittaa\n jonkun rivin R:lle kirjeessäsi sillä ei hän välitä sanonko minä vai\n olenko ilman. Hyvästi voi hyvin toivottaa sisko Ida. Ole kiltti ja\n kirjoita minulle 2-3 viikon perästä ja osoita sitten Poriin, sillä\n sinä et voi kirjoittaa ennen kuin minä tiedän varmasti koska me\n matkustamme.»\n\n[8] Suomeksi: »Kuinka voimakas onkaan ihmistahto, kun se käy käsi\nkädessä nerouden kanssa! Niin voi sanoa se, joka näki Sinut näyttämöllä\nensi kerran esiintyessäsi kappaleessa »Lemun rannalla». Se oli, jos\nitse muistat, »Otavan salonkiin» järjestetyssä teatterissa; siellä\nnäin sinut niin pelokkaana ja väkinäisesti elehtivänä: sillä taiteen\nmaailma oli sinulle vielä ahdas. Tunnuit minusta levottomalta kuin\nkaarnanpalanen, jota aalto kuljettaa vaahtoisessa joessa. »Mitähän\ntuostakin lapsesta tulee?» minä hiljaa kysyin itseltäni. Kului vuosi ja\nnäin Sinut uudelleen samalla näyttämöllä, mutta niin muuttuneena, että\nminua alkoi hävettää — ja toivon Sinun antavan minulle anteeksi, jos\nitse muistat hurmaavan »Jane Eyresi».»\n\n[9] Kaarola Avellan on kertonut, että Ida myöhemminkin, koska tiesi\nitsellään olevan verraten leveän suun, koetti puhua »supukkasuulla».\n\n[10] Julia Blåfieldille, joka tiedusteli syytä, miksi Ahlberg nimi\nmuutettiin Aalbergiksi, näyttelijätär on kertonut tehneensä sen siksi,\nettä Suomalaisessa teatterissa oli ollut toinen samanniminen henkilö.\nTämä selitys ei pidä paikkaansa: Axel Ahlberg liittyi teatteriin vasta\npari vuotta nimenmuuton jälkeen.\n\n[11] Bruno Böökin sanotaan harjoituksissa pilkanneen entistä\nmorsiantaan huutamalla tavan takaa saksalaisen »ach» huudon\nsäestykseksi Ida Aalbergin käyttämille interjektsioneille.\n\n[12] Ibsenin päivällisillä, kertoi Vasenius, moitti August Lindberg\nSonnenthalin Hamletia liiasta huutamisesta. Vasenius vastasi: »Luulen\nuskaltavani väittää, että Shakespearea ei voi esittää huutamatta»,\njohon Lindberg: »Protesteeraan näyttelijäammatin nimessä.»\n\n[13] Kiihkoruotsalainen »Helsingfors» lehti sentään piti ylläolevaa\ntunnustusta liian suurena ja kirjoitti »Dagbladin» arvostelun johdosta\nvastalauseen otsakkeella: »Iljettävää fennomanian imartelemista»\nsoimaten »Helsingfors Dagbladia» siitä, että tämä Ida Aalbergin vuoksi,\njolla sentään lienee ollut yhtä ja toista opittavaa, kuten lehti sanoi,\noli unohtanut »ne tunnustetut, ensiluokkaiset näyttämötaiteilijat,\njoiden on nähty esiintyvän ruotsalaisella näyttämöllämme».\n\n[14] Ida Aalbergin myöhäisemmän vakuutuksen mukaan Emilie Bergbom jo\nensi tapaamassa 1874 oli vaikuttanut tutkivalta ja epämiellyttävältä\nlapselliseen teatteriin pyrkijään.\n\n[15] Björnsonin tendenssinäytelmä, jossa runoilija vaatii mieheltä yhtä\nsuurta puhtautta kuin naiseltakin. Svava on siinä naispuolinen pääosa.\n\n[16] Kirjeessään 3.XII.1883 Ida Aalberg kertoo Bertha Forsmanille\nolleensa muutamien Björnsonin läheisinten ystävien seurassa, kun tämä\nluki »Yli voimain» näytelmänsä. »Oli kuin koko tunturi olisi tullut\nylitsemme ja murskannut meidät. Hän oli itsekin niin mielikuvituksensa\nlumoissa, että vain vaivoin kykeni hallitsemaan itseään.» —\n\n[17] Runon sulosta ei suorasanainen käännös antaisi aavistustakaan.\nSiinä kerrotaan Tuhkimosta, joka haltian armosta pääsi tanssiaisiin\nhoviin ja johon prinssi rakastui. Hän katosi yhtäkkiä, mutta häneltä\njäi toinen kenkä, jossa oli nimikirjaimet I ja A. Niiden avulla voi\nrakastunut prinssi löytää kengän omistajan, joka silloin on kohoava\nkuninkaalliseen arvoon ja vaatimattomuudeliaan, kauneudellaan ja\nloistollaan tulee hän, matalan majan lapsi, tuottamaan paljon iloa.\n\n[18] Kesällä 1885 Suomessa Venäjän keisarinnalle annettiin lahjaksi\nvene. Se tehtiin monin juhlallisuuksin. Ida Aalberg tuli kotimaahan\nja oli mukana lahjaa jätettäessä. Hän ei kuitenkaan, kuten Neiglick\nhäijysti ennustaa, ollut uimapuvussa, vaan esiintyi lausujana\nkeisarillisille.\n\n[19] On todennäköistä, ettei Ida Aalberg ollut mistään oppinut näitä\nsanoja, ne ehkä olivat muodostuneet Rossin opetuksien perustuksella.\n1889 hän Lauri Kivekkäälle kirjoittamassaan kirjeessä siteeraa rva de\nStaëlia, jota hän siihen aikaan luki saksalaisena käännöksenä ja jonka\nkirjasta sanoi löytäneensä sanat: »Olemisen ainoana tarkoituksena on\ntehdä itsensä arvolliseksi kuolemattomuudelle. Onni ja onnettomuus ovat\nvain keinoja tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi.»\n\n[20] Politiken, Edvard Brandesin lehti, julkaisi vasta syyskuussa\n1885 kirjoituksen, jonka »det unge Finlands talentfulde Kritiker»,\n»nuoren Suomen kyvykäs arvostelija», Hjalmar Neiglick, oli keväällä Ida\nAalbergin suositukseksi lähettänyt.\n\n[21] Nimien suomalaistuttaminen, joka nykyisin on yleisimmin tapahtunut\nSnellman-päivänä, ei ollut J.W. Snellmanin mieleen. »Vai niin,\nmaisterikin on muuttanut isänsä nimen», ärähti hän kiivaasti eräälle\n1876 nimensä muuttaneelle. »Ei, herra senaattori, muutin vain omani»,\ntämä vastasi.\n\n[22] Todennäköisesti Ida Aalberg oli Kööpenhaminassa nähnyt jonkun\n»Erotaan pois» esityksen. Hänen Tanskassa ollessaan kappaletta siellä\nesitettiin.\n\n[23] Ibsenistä tiedetään mainita, ettei hän ollut tarkka siihen\nnähden, miten hänen draamojansa käännettiin muille kielille.\nBergbomilta hän kuitenkin vaatii, että Hedda Gabler-käännöksen on\noltava »kultiveerattua ja luonnollisia puhekieltä» eikä »kankeata\nkirjakieltä». »Edellytän, että suomessakin tehdään ero noiden kahden\nvälillä», hän sanoo.\n\n[24] Duse tuli vähäistä myöhemmin, mutta hänen menestyksensä\nSkandinaaviassa ei koskaan tullut kovin suureksi; hänen myöhempi\nkäyntinsä Tukholmassa muodostui melkeinpä fiaskoksi.\n\n[25] »Elinan surmia» esitettiin kiertueella Harald Molanderin\nmuovailemana laitoksena, jossa Kirsti oli vielä paljon keskeisempi\nhenkilö kuin Numersin draamassa.\n\n[26] Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin oikea käsi kuuluu olleen\nviallinen. Hän kirjoitti niin vaikeata käsialaa, ettei Ida Aalberg\nosannut sitä aina lukea. Senvuoksi Ida Aalberg sai joskus kopioida\nmiehensä ajatustuotteita — tai ehkä vapaaherra saneli parhaita\nkeksintöjään vaimonsa elämänohjeiksi ja opetukseksi. Tässä tyypillinen\nnäyte vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin nuoruudenfilosofiasta ja samalla\nIda Aalbergin tavasta kirjoittaa saksankieltä:\n\n»_Ûber praktische Lebensführung_.\n\nThesen.\n\n1) Praktische Lebensführung ruth auf begriff und Thatsachen der\nHandlung.\n\n2) Handlung ist blosser Schein und umgekehrt.\n\n3) Daher: Handlung grundet sich auf glauben.\n\n4) Zwischen Handlung und glauben besteht ein Bestimmungsverhältniss.\n\n5) Wenn Handlung den glauben Bestimmt so ergiebt das die\npraktischgebundene (religiös-moralische) Lebensführung.\n\n6) Im umgekehrten Fall ergiebt sich die ungebundene (scheinbar, bloss\näusserlich freie, im grunde aber die innerlich) freie Lebensführung.\n\n7) Die praktische Lebensführung grundet sich auf den religiös\ngebundenen Glauben. Die freie Lebensführung auf den Freiheitsglauben.\n\n8) Glauben ist nur durch glauben zu überwinden (also: religiöser Glaube\nnur durch Freiheitsglauben. Gott nur durch reine Freiheit.)\n\n9) Handlung und praktisch gebundene Lebensführung sind bloss\näusserlich. Freiheitsglauben und freie Lebensführung sind rein\ninnerlich.\n\n10) Das princip der praksis ist äusserlich. Geld.\n\n11) Das princip einer freien Lebensführung ist rein innerlich. Werth.\n\n12) Geldwerth und reiner Werth (Werthung, Werthgeld) stehen gegen\neinandern.\n\n13) Handlung und glaube scheinen gegensätze; sind aber gegenkräfte.\n\n14) Geld und Werth scheinen blosse gegensätze, sind aber gegentheile.\n\n15) Daraus ergiebt sich begriff und Thatsache der Entwerthung\n(äusserlich) und der Ûberwindung (innerlich).\n\n16) Verwechslung zwischen beiden.\n\n17) Blosse Entwerthung ist noch keine Ûberwindung.\n\n18) Ûberwindung ist umgekehrt: — schon (auch, zugleich) Entwerthung.\n\n19) Lebensentwerthung und Lebensüberwindung und deren Verhältniss\n(Entleben, verleben, durchleben.)\n\n20) Daher: ist (praktische) Lebensfuhrung an (Philosophische)\nLebensreinigung gekniipft.\n\n21) Philosophie erhält ihren praktischen Werth und umgekehrt liegt in\nallem und jedem praktischen schon ein philosophisches Moment.»\n\n[27] Jos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin merkillisestä\npersoonallisuudesta joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan erikoinen\nkuvaus, voi käydä ilmi, että yksin hänen eetillisessä filosofiassaankin\non osaksi samaa venäläistäkin henkeä, joka ilmenee elämän ikuisten\neetillisten probleemien käsittelemisenä esim. Tolstoin ja Dostojevskin\ntaiteessa ja joka on niin etäällä länsimaisesta aktiivisen toiminnan\nja kommersialismin kyllästyttämästä hengestä. — Joka tapauksessa\nStanislavskin ohjaustaide oli Ida Aalbergin viimmeisenä elinvuotena\nhyvin läheistä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandille ja oli todennäköisesti\nollut aikaisemminkin. Kun Ida Aalberg ohjasi »Ikuisen taistelun»\nKansallisteatterissa kevätkaudella 1910, tapahtui se, niinkuin melkein\nkaikki muukin hänen ohjaustyönsä, vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin\ntarkan valvonnan ja yhteistoiminnan avulla, ja esim. semmoinen\nkeino kuin kukkien asettaminen riviin pitkin näyttämön parrasta,\njota keinoa »Ikuisessa taistelussa» käytettiin, on Stanislavskin\nmyöhemmän taiteen eräitä tyypillisimpiä keinoja. Vuonna 1914 Ida\nAalberg ehdotti omalle seurueelleen nimeksi: »Studio», mutta nimen\noli kai vapaaherra Uexküll-Gyllenband löytänyt Moskovasta, missä sitä\nkäytettiin Taide-teatterin kokeellisesta osastosta. Kansan Näyttämöllä\nkeväällä 1918 vapaaherra Uexküll-Gyllenband ohjasi erään operetin,\njossa hän sekä säveltäjän että näyttelijäin että arvostelijain ihmeeksi\npani nykyaikaiseksi suunnitellussa toiminnassa henkilöt käyttämään\nPierrot-pukuja ja antoi esityksen aikana valojen palaa katsomossa —\ntuommoiset ideat ovat tunnusmerkillisiä V. Meyerholdin ohjaustaiteelle.\nTutkimus voisi epäilemättä keksiä yhä lisää yhtäläisyyksiä vapaaherra\nYexkull-Gyllenbandin ja moskovalaisen ohjaustaiteen välillä tämän\nvaikutelmien vastaanottamisen ehdottomasti silti vähentämättä\nhänen saavutustensa arvoa. — Ida Aalbergin eläessä vapaaherra\nUexküll-Gyllenband peittelemättä sanoi ihailevansa moskovalaista\nohjaustaidetta, kaikki muu oli joko raakaa tai valheellista. Että hänen\nihailunsa Stanislavskin taidetta kohtaan myöhemmin kävi vähäisemmäksi,\njohtui siitä, että hän Ida Aalbergin kuoltua saattoi puhua\npeittelemättömämmin vaimovainajansa taiteesta, joka oli hänestä paljon\nyläpuolella Moskovan Taide-teatterinkin saavutuksia. Kun tämän kirjan\nkirjoittaja vähän ennen vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kuolemaa tapasi\nhänet Helsingin kadulla, syntyi pitkä keskustelu, jossa vapaaherra\nm.m. lausui: »Moskovassa on luotu oikeata taidetta, mutta vain perin\nrajoitetulla alalla. Vaimoni taiteen ohella se kuitenkin on ainoata\noikeata näyttämötaidetta, mitä maailmassa on nähty.» Luonnollisesti hän\ntällöin Ida Aalbergin taiteesta puhuessaan tarkoitti vain Ida Aalbergin\nmyöhempää taidetta, joka oli syntynyt yhteistoiminnassa hänen itsensä\nkanssa.\n\n[28] Jo 1898 vapaaherra kirjoitti »Hedda Gablerista»; »Man muss es\nstill führen und _innerlich motivieren_. Man muss vor allem den\nSelbstmord innerlich motivieren, dass es verständlich wird und zugleich\nergreift, erschüttert, Mitgefühl, Mitleid und Interesse erweckt.» —\n\n[29] Dusella oli Hedda Gablerina varsinkin Berlinissä tavaton menestys.\nJoku kriitikko kuitenkin on huomauttanut, ettei italialainenkaan\nnäyttelijätär esittänyt Ibsenin Heddaa, vaan omaansa, Dusellekin\nmuodostui loistokohdaksi Lovborgin käsikirjoituksen polttaminen, jonka\nkohdan näyttelemisestä on varsin yksityiskohtaisia kuvauksia.\n\n[30] Taiteellisista kysymyksistä keskustellessaan vapaaherra\nUexküll-Gyllenband puki mielipiteensä kernaasti kaavaan: ensiksi — — —,\ntoiseksi — — —, kolmanneksi — — —, neljänneksi — — — j.n.e. Tuommoinen\nväitelmien esittämistapa oli hänelle hyvin karakteristinen ominaisuus\nja on eräs niistä piirteistä, joiden mukaan »Kansa ja teatteri»\nartikkelia voi pitää hänen kynästään lähteneenä.\n\n\n\n"]