[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffewN6Gv5dtpcNbpnLhUmHnT-qc9b3LlyRiorz1S3_Oo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2862,"Vaarallinen kosinta ynnä muita kertomuksia","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"2862-bjornson-bjornstjerne-vaarallinen-kosinta","2862__Björnson_Björnstjerne__Vaarallinen_kosinta",null,"novelli",[],[15],"nobel","fi",1856,1925,36121,206684,false,71947,[24,25],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Norwegian -- Translations into Finnish",[27,28],"Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Vaarallinen kosinta ynnä muita kertomuksia\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a collection of short stories written in the early 20th century. The primary tale, \"Vaarallinen kosinta,\" revolves around the central character, Tore Nässet, and explores themes of love, rivalry, and the tensions that arise in a close-knit community, especially around the affection for the beautiful Aslaug.  The opening of the book introduces a vibrant rural setting where young men vie for the attention of Aslaug, fueling conflicts amongst themselves and provoking the ire of her protective father, Knud Husaby. As the narrative unfolds, we see Tore Nässet, a humble farm boy, engage in physical contests as he tries to win Aslaug's heart, leading to a fierce and humorous showdown with her family. Concurrently, Aslaug's own feelings are revealed, showcasing a blend of longing and despair as she reflects on her desire for Tore amidst the chaos. This segment effectively sets the tone for the charming yet tumultuous dynamics of love and rivalry within the story. (This is an automatically generated summary.)",[31,32],"Talvio, Maila","Koskelainen, Yrjö",285,"Nobel-palkitun norjalaiskirjailijan novellikokoelma sisältää kertomuksia maaseudun elämästä, perhesuhteista ja ihmiskohtaloista. Teos kokoaa yhteen kirjailijan tunnettuja talonpoikaistarinoita, kuten nimikertomuksen sekä kertomukset Iloinen poika ja Isä.","Björnstjerne Björnsonin 'Vaarallinen kosinta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2862. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VAARALLINEN KOSINTA\n\nynnä muita kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nBJÖRNSTJERNE BJÖRNSON\n\n\nSuomentaneet\n\nMaila Talvio ja Yrjö Koskelainen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVaarallinen kosinta.\nIloinen poika.\nBlakken.\nTrond.\nIsä.\nKotkanpesä.\nUskollisuutta.\nElämän arvoitus.\nKarhuntappaja.\n\n\n\n\nVAARALLINEN KOSINTA.\n\n\nKun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu\npaljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat\nsiellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauantaiyö; mutta\nsilloin ei vanha Knud Husaby koskaan pannutkaan maata muuten kuin\nnahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.\n\n— Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä myöskin\npuolustaa, sanoi Husabyn isäntä..\n\nTore Nässet oli vain torpanpoika, mutta toiset\nväittivät juuri hänen useimmin käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha\nKnud ei siitä pitänyt; hän sanoi ettei se ollut totta, \"koska hän\nei koskaan ollut häntä siellä nähnyt.\" Mutta ihmiset naureskelivat\nkeskenään ja arvelivat, että jos hän olisi hakenut nurkista sensijaan\nettä torui pihalla ja permannolla metelöitsijöitä, niin hän olisi\nlöytänyt Toren.\n\nTuli kevät ja Aslaug läksi karjan mukana tuntureille Kun sitten päivä\nhelteisenä laskeutui laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta,\nkellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi\npaimentorveen nurmikkojyrkänteillä — silloin rupesi poikien sydäntä\npolttamaan, kun he ahersivat alhaalla vainioilla Ensi lauantai-iltana\nhe kilvan riensivät karjakartanolle. Mutta vielä nopeammin tulivat\nhe alas- sillä karjakartanolla seisoi oven takana poika, ja hän otti\nvastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi hänet niin pahanpäiväisesti,\nettä hän sitten ikänsä muisti ne sanat, jotka seurasivat: tule vielä\ntoisenkin kerran, niin saat enemmän!\n\nHeidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa\nmuilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät\nsitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa\nHusabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.\n\nSamaa mieltä oli vanha Knudkin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän\nsuunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin\nhänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Knud jo rupesi vanhenemaan,\nmutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään\npaini vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian\nhiljaiseksi.\n\nHusabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan\ntalon läpi. Seuraavana lauantai-iltana, kun Tore aikoi karjakartanolle\nja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies hänen rinnuksiinsa.\n\n— Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan, niin\nettä helisi.\n\n— Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa; ja se oli veli.\n\n— Täällä tulee kolmas, sanoi Knud ja kävi kaikin voimin hänen\nkimppuunsa.\n\nTore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuvitsa ja\niski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut tulivat,\noli hän poissa tieltä; kun he eivät osanneet mitään odottaa, tulla\nläjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta vanha Knud\nsanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut vankemman pojan\nkanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitten sanoi Husabyn\nisäntä:\n\n— Seis! ja lisäsi: — jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan\nja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!\n\nTore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt\nkotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta\nHusabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli\ntekemistä? — Yksi ei sanonut sillä lailla, ja se oli Aslaug. Hän oli\nsinä lauantai-iltana niin odottanut häntä; ja kun hän kuuli, miten päin\nasiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:\n\n— Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.\n\nTore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän\nsilloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli kaunis päivä. — Yöllä oli\nsatanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju\ntuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili\njoku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä\nkärsimättömyyttään.\n\nKeskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi\nmiettimään, eikö tästä sentään lauantaiksi pitäisi ruveta paranemaan,\nja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: \"jos\nsinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi,\nniin on tyttö sinun.\" Alituiseen katseli hän Husabyhyn.\n\n— En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.\n\nHusabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi\nainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei\nkulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski\nmaihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi\nylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki\nsiitä, ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.\n\nLauantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; - aurinko säteili niin,\nettä pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus\ntuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui\nja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne\nylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin — ja\nsitten hän työnsi veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.\n\nKarjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut.\nHän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen\nsijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä\nsanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen\npaikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta sieltä nousivat sumut,\neikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka\npaikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja tuli huomaamattaan\njoutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli\nsellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.\n\nHänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli\npitkiä säveliä, ja kauas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui\nitsekin ja lauloi säkeistön lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku\nolisi vastannut kaukaa, alhaalta.\n\n— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi\nkäsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden\npäällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena\nja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja\nrupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin\näsken.\n\n— Kyllä siellä sittenkin on joku.\n\nAslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän\nkallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä\nse oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen\nsilmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen\nalla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturinseinää.\n\n— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään\nkoivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään\nvastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle\nja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut\nhänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi\nääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitten\njohtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista,\nja ettei apua sentähden ollut odottaminen.\n\n— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kiersi kätensä koiran\nympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, jonka hänen pitää pelastaa. Hän\nvierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa, ja aika tuntui hänestä\nloppumattomalta.\n\nMutta äkkiä riistäytyi koira irti.\n\n— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; —\nvov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan;\n— vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki\ntunturinsyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.\n\nSiinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän\nvihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.\n\nMutta vanha Knud Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä,\nsillä hän sanoi:\n\n— Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.\n\n\n\n\nILOINEN POIKA.\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nÖyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan.\nMutta kun hän sitten istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla\nsytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt\ntulen luo.\n\n— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.\n\nSiellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta\nne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi\nkylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind\nruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi\nsille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi\nvuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla\nei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun hän illallisen\njälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi,\nkatseli ympärilleen ja kuunteli.\n\n— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!\n\n— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja\nkatsoi alas.\n\nMutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.\n\n— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän. Öyvind seisoi suut, silmät auki ja\npisti molemmat kätensä housuntaskuihin.\n\n— Kukas sinä olet? kysyi hän.\n\n— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli\nNordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle,\nkolmantena päivänä kylmistä öistä.\n\n— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei\nhänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.\n\n— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas.\n\n— Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.\n\n— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä minulle.\n\n— En.\n\nTyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:\n\n— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitten saa\nsitä?\n\nÖyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt\nvoirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä\nhän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.\n\n— Näytä se ensin, sanoi hän.\n\nTyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli\nkädessään.\n\n— Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.\n\n— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki\npalaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen\ntäytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt\nkoko rinkilän.\n\n— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.\n\nPoika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi,\npukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana\nja katseli alas, pää kallellaan.\n\n— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi\nsykkiä.\n\nTyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.\n\n— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti\nsukkasiteensä ja köytti sen ympärille.\n\nÖyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia\nperässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.\n\n— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.\n\nMutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti\ntoisella nauhasta ja puheli kauniisti:\n\n— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista\nja minun esiliinastani. Sitten hän lauloi:\n\n    Puku pukkini joudu,\n    tule vaskani, tuu\n    lumitöppösin Mirri,\n    sa naukuja-suu,\n    ja sorsaset sulkaa\n    vailla, nyt tulkaa,\n    kananpoikaset kaa\n    esiin koikkelehtaa,\n    kyy kyyhkyni pienot\n    te untuva-hienot!\n    Kävi kaste jo maas'\n    tuli aurinko taas,\n    ja alulla vast' on kesä kultainen\n    vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!\n\nSiinä sitä sitten oltiin.\n\nPoika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä\nhän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se\noli tapahtunut yhdessä hetkessä, eikä hän enää saisi sitä nähdä.\n\nÄiti tuli hyräillen rannalta, jossa hän oli ollut pesemässä pyttyjä;\nhän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.\n\n— Mitä sinä itket?\n\n— Voi pukki, pukki!\n\n— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.\n\n— Ei se enää koskaan tule takaisin, sanoi poika.\n\n— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut? Poika ei heti tahtonut tunnustaa.\n\n— Onko kettu vienyt sen?\n\n— Kunhan olisikin!\n\n— Oletko hullu! sanoi äiti. — Minne pukki on joutunut?\n\n— Au, au, au — kun minä — myin sen rinkilästä!\n\nSamassa hetkessä, jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän, mitä oli myydä\npukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:\n\n— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä\nsen rinkilästä?\n\nJa poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enää ikinä\nvoi iloita _tässä_ maailmassa — eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän\nsitten.\n\nHän oli niin suruissaan, että lupasi, ettei koskaan tee pahaa; ei hän\nenää leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene\njärvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista,\nettä se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja\nhänellä oli suuri parta niinkuin katekismuksessa ja pukki seisoi\nvieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui\nyksin katolla eikä päässyt ylös.\n\nSamassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unistaan.\n\n— Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!\n\n— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn,\nnosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin\nveljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä\näitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan\nnurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. —\nSinäkö sen olet tuonut?\n\nTyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi: — Eivät antaneet minun\npitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.\n\nPojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä: — No!\n\nSilloin muisti tyttö, mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin\nluo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa\npois ja sanoi:\n\n— Anteeksi!\n\nMutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan\nja itki.\n\n— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa\nmuualle.\n\n— Joudu nyt! huusi vaari mäeltä.\n\nJa Marit nousi ja rupesi jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.\n\n— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.\n\nTyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitten poikaan. Vihdoin teki\nhän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:\n\n— Sen sinä saat pitää.\n\nPoika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:\n\n— Kiitoksia, sanoi hän.\n\n— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.\n\nPoika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei\nenää ollut niin rakas kuin ennen.\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nPukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle\npäin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi\nkuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enää\nriittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua;\nvuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle;\nmutta hän kysyi, eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui\npilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi\nkärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta\nlapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri\neikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä,\ntaivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt.\nKissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päivänpaisteeseen.\n\n— Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä. Äiti lauloi:\n\n    Aurinko paistaa puunlatvan takaa,\n    kissa se laiskana kivellä makaa.\n         \"Hiiriä kaks\n         oli murkinaks,\n         neljä pientä kalaa\n         varastin ma salaa;\n         nyt on maata hyvä,\n         silmäss' unijyvä\",\n         sanoo kissa.\n\nMutta kukko tuli kaikkine kanoineen.\n\n— Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.\n\nÄiti lauloi:\n\n    Kanamuorin siivet riippuu,\n    kukko toisella säärellä viippuu.\n         \"Hanhet nää\n         korkealle lennättää,\n         järkikullass' ei vaan ne\n         nouse kukon verroille!\n         Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,\n         pääsköön lepoon aurinko\".\n         sanoo kukko.\n\nMutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.\n\n— Mitä linnut sanoivat? kysyi Öyvind ja nauroi.\n\n    \"Kaunis on tää mailma nähdä\n    kun ei tarvis työtä tehdä\",\n    sanoo linnut.\n\nJa hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi\nsammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.\n\nSamana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat\njo kauan olleet hänellä, ja hän oli paljon ajatellut, miltä oikein\ntuntuisi, kun nekin rupeaisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet\neläimiksi linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitten ne rupesivat\nkulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka\nnimi oli b; sitten tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen\nkolme ja neljä tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei\noikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi sitä enemmän\nhän unohti, mitä ne olivat; kauimmin muisti hän a:n, josta hän eniten\npiti; se oli pieni musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta\npian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan\nainoastaan läksyjä. Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:\n\n— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.\n\nÖyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki,\nja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen;\nkoulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, mutta ei silloin kun\nsiellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti sillä\nhän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona\nmyllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi suloin äidiltä, mitä se oli.\n\n— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti, ja poika tuli hyvin iloiseksi,\nsillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.\n\nKun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia,\nettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan\npitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä;\nkoulumestari vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona\nja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat\nkaikki päätään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni\nsuljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria,\njoka tervehti takaisin.\n\n— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi\näiti.\n\n— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi\nnahkakukkarostaan tupakkaa.\n\n— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.\n\n— Vai niin, sanoi koulumestari. — Tulepas tänne, valkotukka!... Öyvind\nmeni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin\nhänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen\npäätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä\nnaurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua. Silloin rupesi\nkoulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että\nheilläkin oli lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan..\n\nÖyvind oli kun olikin otettu kouluun.\n\nKun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa;\nhän katselikin kauan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat\nsormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja\nkainalossa.\n\n— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas askarteli\npiippuineen.\n\nJuuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän\nihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa\npienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot\nmolempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.\n\n— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja\nistuutui tytön viereen.\n\nJo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen\nkyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa\nja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat\ntoisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin\nja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti\nhirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:\n\n— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — Hiljaa, ja olkaa\nminulle kiltit, te sokeriporsaat! Se oli koulumestari, jonka oli\ntapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli\nhiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen\nluki ääneen kirjastaan; siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet, ja\nkarkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää\nylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä\nei ikipäivinä ollut vielä ollut noin hauskaa.\n\n— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Markille.\n\n— On, samanlaista, vastasi tyttö.\n\nMyöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin\npieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä\nkauniisti istumaan paikoilleen.\n\n— Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.\n\n— Oletko?\n\n— Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.\n\n— Mikset sinä enää ole tullut sinne vuorelle?\n\n— Vaari pelkää, että minä putoan.\n\n— Mutta eihän se ole korkea.\n\n— Vaari ei kuitenkaan tahdo.\n\n— Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.\n\n— Kyllä vaarikin osaa.\n\n— Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.\n\n— Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?\n\n— Mielelläni.\n\n— Mutta tule tänne kauemmaksi, ettei koulumestari huomaa.\n\nÖyvind siirtyi kauemmaksi ja Marit lausui pienen\nlaulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se\noli hänen ensimmäinen oppinsa koulussa:\n\n    Viulut vinkuvi:\n    \"tanssi sa tanssi\",\n    Vallesmannin Ranssi\n    se hihkasi: hii!\n    Seis! sanoi Ola,\n    teki pojalle kurin.\n    oli Ranssi jo nurin,\n    ja tytöt: hihii!\n\n    Huhhei, huus Erik\n    ja näytteli voimaa,\n    ett' orret ne roimaa,\n    ja huokasi lies.\n    Seis! sanoi Elling\n    ja puristi pihtiin,\n    kävi henki sen nihtiin:\n    \"ole siivolla mies!\"\n\n    Hui! pani Rasmus\n    tarttui kuin tuisku\n    Randia ja muiskun\n    tytöltä vie.\n    Seis! huusi Randi,\n    läimähti poski.\n    \"Kovinko koski,\n    se parhaaksi lie!\"\n\n— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran\npääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.\n\nKoulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian\npoikki ja puhuivat ihan sikin sokin.\n\n— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! Astukaa hiljaa ja\nkauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.\n\nJa he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari\nasettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitten he veisasivat;\nkoulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet\nristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauimpana ovensuussa\nyhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta\neivät veisanneet.\n\nSellainen oli ensimmäinen päivä koulussa.\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nÖyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa hän oli\nensimmäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että\nhän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki\nvähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa\npuolet paikkakuntaa jauhatti.\n\nSyvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin\nhistoria, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat\nlieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan,\njonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli\nhiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta\nja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin.\nSe historia oli tällainen:\n\nKoulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli\nAnders. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin\nsotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa\nmolemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun\nhe sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita\npoikia. Sitten kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta\nomaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään,\netteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden\nmennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitten he jakavat\ntulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello,\n-joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset\nsillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan,\ntahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljekset rupesivat\nhuutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Anders\nantaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Anders Baardin puolelta;\nhe huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat\nhuutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen\ntaalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti\nhintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Anders vieläkään hellittänyt,\ntuntui Baardista siltä, ettei Anders ensinkään muista kuinka hyvä hän\nusein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello\nnousi yli 30 taalarin. Anders seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä\nyhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enää katsonut\nveljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies\nmainitsi levollisesti hinnat. Andersin mieleen johtui siinä seisoessa,\nettä jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja\njollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se\nmuuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään\nvielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan\nhiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Anders ajatteli, että tuolla\nlailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti\nhintaa. Silloin naurahti Baard.\n\n— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja\nläksi huoneesta.\n\nHetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli\nostanut, tuli joku ulos hänen perässään.\n\n— Kello on sinun, sanoi mies, — Anders antoi perään.\n\nSamassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen\nikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu\npaikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään\nlähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappaamaan ulos, muiden muassa Anders\nja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä\ntietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:\n\n— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin\nveljesi astuu sinun kantapäillesi!\n\n— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi\nBaard kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.\n\nSiihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei\nkumpikaan heistä enää astunut.\n\nVähän senjälkeen rupesi Anders\ntorpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin\nollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä\nkuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty\nlieassa, eikä kukaan käsittänyt, mihin se oli kuollut. Sattui vielä\nmuitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin;\nmutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea\nkaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti.\n\"Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!\" sanoi Anders ja\nitki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies, ja häneltä meni työhalu.\n\nSeuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä. Anders oli pitkänään\nsängyssä, mutta kimmahti pystyyn.\n\n— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni\nja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä. Vähän odotettuaan vastasi Baard:\n\n— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Anders; sinulla ei ole hyvät olot!\n\n— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard!\nMene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.\n\n— Sinä erehdyt, Anders, minä kadun...\n\n— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä\nsinua että minua!\n\nBaard astui pari askelta taaksepäin ja kysyi värisevin äänin:\n\n— Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!\n\n— Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enää odottanut, vaan läksi.\n\nMutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli\nsydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja\nsiellä hän teki hyviä päätöksiä; mutta ei jaksanut viedä niitä perille.\nUsein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli\njoku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Anders\nulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä\nsunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anderskin\nsiellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen\nyllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä,\nmutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän\npappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä.\nHeidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen, ja hän muisti kuinka\nhyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella\nja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa,\ntulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä,\njolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan\nveljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut\nsilmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian\npaljon ihmisiä, ja vaimo asteli hänen rinnallaan, eikä Baard tuntenut\nhäntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen\nja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin.\nHän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli\nhän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. \"Hän kävi tänään\nripillä\", sanoi hän. \"Varmaan hän ajatteli sinua\" ‒ \"Ei ei hän minua\najatellut\", sanoi Anders. \"Minä tunnen hänet; hän ajattelee vain\nitseään.\"\n\nPitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan,\nvaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska\nliedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi\nja Anders liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: \"Minä\nluulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä\nmyöntää.\" — \"Puhutaan jostakin muusta\", vastasi Anders. Hetken perästä\nhän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan;\nsinne Anderskin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki\nhänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut\nylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samaisen,\njommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla\nkajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut\nhänelle. Andersin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun hänen\nvoimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty, ja\nsamaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan.\nAnders meni sille puolelle, missä risut olivat; hän ei heti kumartunut\nottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa\nvastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä.\nSitten hän huokasi ja sanoi: \"Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra\nJumala!\"\n\nTämän kuuli Baard sittemmin niin kauan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään\nvastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta;\neikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Anders kokosi sylyksensä, hän\nmeni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.\n\nKumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla, eikä\nsitä tiedä, koska hän olisi mennyt jollei häntä voimakkaan liikutuksen\nperästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä\nmyöten. Silloin hän astui ulos, hän tunnusti itselleen rehellisesti,\nettä oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt\ntoisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän\nitse äsken, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen,\nsulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän\nsen naulan, johon Anders ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli\npuimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan,\nsammutti sitten päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt,\nettä hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.\n\nSeuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli\npalanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin, että hän\nnäkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.\n\nTämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana,\notti sitten esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa\nluulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli\nkirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja löysikin\ntodella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.\n\nSe kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili\nsovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka\nkävi.\n\nPieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat\ntaas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän\ntorpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli\nollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat\nkatkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaiselle ja tuli tutkinto.\n\nEi saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vain epäiltiin; hän saattoi\nnyt vähemmän kuin koskaan ennen lähetä veljeään.\n\nAnders oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut\nsitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen\nkalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä:\nnyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan\nei hänen pidä saada anteeksi. Sitten hän kuuli ihmisten nähneen\nhänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa\nsaatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästi, että Baard oli\nsyyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä\nvaatteissaan, Anders paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui\nsisään ja silmät rukoilivat niin, että Anders tunsi sen ytimiä myöten.\nHän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Anders, ja kun häneltä kysyttiin\nuskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä:\nei!\n\nMutta siitä päivästä heittäyti Anders kovasti juomaan ja hän joutui\nkovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikka\nhän ei juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.\n\nKerran illalla astuu sitten köyhä vaimo Baardin pieneen\nvuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se\noli veljen vaimo. Baard ymmärsi paikalla mitä asiaa hänellä oli,\nkävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Andersin\nikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he\nkulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua.\nKun Baard oli päässyt eteiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka\nteki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui\nliedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se\nnauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi.\nMutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Anders\nlaihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana, ja tuijotti ontoin\nsilmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen\njalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli\nhäneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään\nulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset\npuhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä\nhuusivat kelloa, aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard lopetti\nottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja\nnyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet\nainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia. Anders ei puhunut\npaljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin\nkauan kuin Anders oli kipeänä. \"Nyt minä olen ihan terve\", sanoi Anders\neräänä aamuna herätessään, \"nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan\nerota, ihan niinkuin entisinä aikoina\". Mutta samana päivänä hän kuoli.\n\nVaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut\nmitään hätää. Mutta se, mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä,\npurkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa\nsen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan.\nKaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut\npaljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauan on ollut poissa.\nYmpäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi\nrakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja\nniin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän\naina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta\nniin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.\n\nTällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista, ja se suureni\nÖyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että\nkasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi\nihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä\nja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle\njok'ikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn\ntai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja\nonnellisena koko sen päivän.\n\nSuuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin\nennen veisua piti pienen puheen ja vähintäin kerran viikossa luki\nheille muutamia säkeistöjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta.\nKun hän luki ensimmäistä näistä säkeistöistä, vapisi hänen äänensä,\nvaikka hän jo oli lukenut sitä 20—30 vuotta; se kuului:\n\n    Lemmi, kristitty, lähintäs,\n    älä paaduta sydäntäs,\n    nosta veljeäs, auta!\n    Missä on kyvenkin elämää,\n    lempi sen uudesti synnystää,\n    koettelemusten kautta.\n\nMutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän\nkatsella siristelemään lapsiin. \"Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää\nkauniisti kotiin melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen\nteistä paljasta hyvää, pienet vekarat!\" Ja kesken lasten pahinta melua,\nkun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: \"Tulkaa huomenna\ntakaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne!\nTulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!\"\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nÖyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan\nkertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.\n\nKoska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun\nnuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki\npitkin vuoren syrjää, toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella\npuolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat\npaikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin,\ntäällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi\nkelkkaa, \"Skarptraveren\" ja \"Skabejstet\"; viimemainitun hän lainasi\nsuuremmille joukoille, ensimmäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.\n\nAamulla herätessään Öyvind niihin\naikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma, ja jos hän\nnäki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai\nkuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta,\nettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän\nesimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla\nilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä\nkuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja\nilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa\nylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalossa eikä tahtonut jaksaa\nsyödä ensinkään. Niinpiankuin iltapäivä joutui ja ensimmäinen poika\nsuksillaan, heilauttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin,\nettä harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viiletti tien\nsyrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä\nkolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan \"Skarptraverenillaan\",\nhän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksi tulleiden joukkoon, päästäen\nilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea,\nharjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauas.\n\nSilloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun\nhän vain oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.\n\nMutta sitten tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat\nseitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä\nripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdegårdenen\nylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet\nkasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä\npitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.\n\nOli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä\nvarmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä\noli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä\ntäällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin\ntietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta\nja kohti silmään niin kauas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut\nlumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin\npuolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko\ntiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat\nja suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti.\nTalot lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan\npimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa maille,\nmilloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta näkyi, että\nsisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että puolikasvuista,\nkokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten ja siirtyivät\njoka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja, hiipien perille\nmikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät kauan ladon takana\nja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa kuin kissat; joku\nseisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen koira, jolta jänne\non katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt tulivat suurissa\njoukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä — poikia, jotka\nkaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään, näyttääkseen miehiltä.\nJos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista pojista sattui heidät\nnäkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat eteisiin tai puutarhaan\nja olivat sieltä vedettävät esiin yksitellen. Toiset ujostelivat niin\nperinpohjaisesti, että piti lähettää sana Markille, ja hän tuli sitten\nhoukuttelemaan heidät sisään, joskus tuli joku, jota ei oikeastaan\nollut käsketty ja jonka tarkoitus ei ensinkään ollut mennä sisään,\nvaan hiukan katsella vain, kunnes hän heltyi tanssimaan yhden ainoan\ntanssin. Ne, joista Marit erityisesti piti, pyysi hän itse isäntäväen\nluo, pieneen kamariin, missä vanha äijä tupakoi ja muori puuhaili.\nHeitä keskitettiin ja heille puheltiin ystävällisesti, Öyvind ei ollut\nheitä ja se tuntui hänestä oudolta.\n\nPaikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin,\njoten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota\nsanottiin Harmaaksi Knudiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi\nhyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin;\nmutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka,\nnimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla\ntavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja\ntanssi alkoi, Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli\nniin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset\nyhteen, tuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja\nsilloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut\nnousivat päähän. Marit oli sinä iltana eniten permannolla, nähtävästi\nsentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona, ja sentähden\nÖyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina\ntanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia\nhänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi, heti\nvoidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän juoksikin,\nmutta pitkä, tummaverinen, tuuheatukkainen mies asettui hänen eteensä.\n\n— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli\nmenemäisillään nurin Maritin päälle.\n\nSellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä\nkukaan ollut haukkunut \"kakaraksi\", kun hänen oli tehnyt mieli olla\nmukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja\nvetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa\nalkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi\nääniä, nyt kun \"hän itse\" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli,\nsitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan hyppyriä,\njopa hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon. Öyvind katselee\nMaritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa; hän hymyili miehen\nolan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja Öyvind tunsi ensi kerran\neläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.\n\nHän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka\nkatsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän\nse ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä.\nMutta täysikasvanut hän kumminkin oli, ja tanssin loputtua vetäisi\ntuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta\njäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.\n\nÖyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet,\nsinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät\nvilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis.\nÖyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan\nitseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin\niloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vain harmaata sarkaa;\ntakki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta\npuolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja\nyksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat\novat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame\nhienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty\nsilkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy, joka\nsuurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuan alle. Hän oli\npunainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan\nja hymyili; ruvettiin taas soittamaan ja he yrittivät taas tanssiin.\nMuuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.\n\n— Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.\n\n— Enhän minä, vastasi Öyvind. — Enhän minä ole sen näköinen.\n\n— Sen näköinen? kysyi toveri.\n\nMutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:\n\n— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin\nkanssa?\n\n— Se on Jon Hatlen, hän on kauan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa\nnyt talon haltuunsa.\n\nSamassa istuutuivat Marit ja Jon.\n\n— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin\nluona ja mulkoilee minuun? kysyi Jon.\n\nSilloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:\n\n— Se on Pladsenin torpan poika.\n\nÖyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt\nhän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi\nja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti\nhän ajatella kaikkea, mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja\nylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin saloihin asti. Mutta kun hän\ntuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja\nluulivat hänen olevan hyvillä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi\nkyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu\nvinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli\nnäkevänsä jonkin mustan nousevan silmiinsä, mutta sitten hän muisti\nkoulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja\npapin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut,\nettä hän oli reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt.\n\"Ole nyt kiltti, Öyvind,\" oli koulumestari sanovinaan hänelle ja\nottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. \"Herra\nJumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista, ja pohjaltaan ovat kaikki\nihmiset hyvät; näyttää vain siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi,\nÖyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Jon Hatlen; sinä saat\nsinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat\nihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian\nja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti\ntalossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit...\nMarit.. on hyvä kuten koulussa...\"\n\nTanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jonin hänen\nrinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä\ntuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut\nitselleen: se on totta, minä olen sairas.\n\nSamassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän\npainui hänen puoleensa.\n\n— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän! -Etkö sinä näe, että\nihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.\n\nÖyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille\nmitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo\nmenemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan\npunaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas\nkääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Jon meni heti perässä.\n\nÖyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle,\nistuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä,\nnousi sitten, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin\nistua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin\ntakaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton\nkoota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä\najatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei\nollut mitään mitä hän ikävöi.\n\nMutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja\nkun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä\nosaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa,\nja hän nauroi ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin\nhullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja\nnauroi. Mutta Hans, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään,\ntuli ulos hänen perässään.\n\n— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan\neteen.\n\nSilloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hans jäi seisomaan, ikäänkuin hän\nolisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti\nympärilleen ja sanoi hiljaa:\n\n— Nyt minä sanon sinulle, Hans, miksi minä ennen olen ollut niin\niloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta\nsiitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä,\nemme enää ole iloisia.\n\nJa hän purskahti itkuun.\n\n— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta. — Öyvind! Poika pysähtyi\nkuuntelemaan.\n\n— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin. Mahtoi olla se, jota\nÖyvind ajatteli.\n\n— Mitä? vastasi hän, niinkuin kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja\nastui esiin.\n\nJoku nainen astui hiljaa pihan poikki.\n\n— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.\n\n— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.\n\n— Kuka sinun kanssani on?\n\n— Hans.\n\nHans aikoi lähteä.\n\n— Ei, ei! pyysi Öyvind.\n\nNainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.\n\n— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tiennyt,\nmitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat\nkaikki kolme.\n\nHans hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät\nkaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet.\nVihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: -Minulla on kaiken iltaa ollut\ntaskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin\nsaanut niitä annetuksi.\n\nHän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen\npullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.\n\nÖyvind otti makeiset.\n\n— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän\npäästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet\ntanssinut paljon tänä iltana.\n\n— Niin olen, vastasi tyttö. — Mutta _sinä_ et ole tanssinut paljoakaan,\nlisäsi hän.\n\n— En ole, vastasi poika.\n\n— Mikset ole?\n\n— Kas...\n\n— Öyvind!\n\n— Mitä?\n\n— Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...\n\n— Marit!\n\n— Niin...\n\n— Mikset sinä tahtonut, että katselisin?\n\n— Oli niin paljon ihmisiä.\n\n— Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Jon Hatlenin kanssa.\n\n— Olenhan minä.\n\n— Hän tanssii hyvin.\n\n— Tanssiiko?\n\n— Eikö sitten sinusta?\n\n— Kyllä.\n\n— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä\ntanssit hänen kanssaan, Marit!\n\nHän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.\n\n— En ymmärrä sinua, Öyvind.\n\n— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä\nmenen.\n\nHän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen\nperässään:\n\n— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.\n\n— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet\ntäysikasvanut tyttö.\n\nHän ei sanonut sitä, mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni;\nmutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen\nisoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.\n\n— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?\n\n— Täällä.\n\n— Kenen kanssa sinä puhut!?\n\n— Öyvindin.\n\n— _Kenen_ kanssa sinä sanoit?\n\n— Öyvind Pladsenin.\n\n— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa. — Lähdetkö paikalla sisään minun\nkanssani!\n\n\n\nViides luku.\n\n\nKun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä,\nvirkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut\nvuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan\nja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet\ntuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori\nvälkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen;\nsamassa muisti hän eilispäivän, ja entinen pistävä, haavoittava tunne\nrinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enää pääse, ajatteli hän\nja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden\nmenneen.\n\n— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä.\n— Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.\n\nTämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin.\nÄiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti\nrukkinsa ääressä, pojan puidessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi\nnousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus\nlaskeutui taas painamaan häntä; hänen täytyi koota voimansa ja\nruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän\nkylmemmäksi, joten se, joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin\nlumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin\nja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.\n\nLumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä läisköinä; hän taivalsi ylös\nkelkkamäkeä poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella\nenempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta\njotakin, joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli\nkuollut, raskas tie, hän kahlasi märässä lumessa, polvet olivat\nkankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää;\nnyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä\nvuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi siinä astellessaan puiden\nvälissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi\nja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa\nodotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä\nlausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi\ntiennyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä\ntyöhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua.\nVähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä\nedes -ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän\nsitä ajatteli, ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin\npuihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu,\nsyntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan\nsanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä\nsattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti\nsuustaan:\n\n— Torppari saa kokea aika kovaa.\n\n— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui\nkirveeseen.\n\nKun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:\n\n— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.\n\n— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni\nmolemmin kourin.\n\nÄiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli\niloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin\ntahtiin.\n\n— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind? sanoi hän\näkkiä.\n\n— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.\n\n— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.\n\n— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.\n\n— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.\n\n— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.\n\n— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.\n\nHe olivat kaikki ääneti hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.\nMutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.\n\n— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan mentyä.\n\nMies katsoi häneen pitkään.\n\n— Köyhien ihmisten niinkuin me?\n\n— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä olet aina olevinasi niin köyhä,\nkun et kumminkaan ole.\n\nMolemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitten\nkatsahti mies terävästi vaimoonsa:\n\n— Sinä puhut oman järkesi mukaan. Äiti nauroi.\n\n— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän\non käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.\n\n— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.\n\n— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan\nÖyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.\n\n— Öyvind on torpan poika.\n\n— Kyllä hän silti voi olla siisteissä vaatteissa, koska kerran meillä\non varaa siihen.\n\n— Puhu nyt niin, että hän itsekin sen kuulee.\n\n— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi\nrohkeasti miestään vasten kasvoja.\n\nMies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään ottaakseen\npiippunsa.\n\n— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän.\n\n— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset\nsinä koskaan mainitse myllyjä?\n\n— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.\n\n— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vain sekä yötä että päivää.\n\n— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.\n\n— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.\n\n— Kyllä ne jauhattavat, kun vain on vettä. Mutta sitten kun sinne\nNyströmmenille tuli mylly, käy täällä huonosti.\n\n— Koulumestari oli tänään toista mieltä.\n\n— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin\nkoulumestari.\n\n— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.\n\n_Iloinen poika_ 41\n\nTore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa,\nnojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan\nja sitten poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan\nvariksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.\n\nÖyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään, kuin avara, kiiltävä\njää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli\ntiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa\nkaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi\noli hänet erottanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Jon\nHatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa\nsekä toisen että toisen kanssa niin kauan kuin elämää kestää. Hän ei\nenää kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä\npoissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla\nhän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli, eikä vähääkään epäillyt\nonnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy\nparhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi\najatella.\n\nIllalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän\nistui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään.\nLapset odottivat kauan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja\npani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut\nkuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä;\nhe astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän\nkääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen\najatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan\nenää tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää\nsen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin\npyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin\nkoveni, hän lauloi vain harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei\ntuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut:\n\"sitten, sitten!\" ja alituiseen: \"sitten!\" Lapset juoksivat, huusivat\nja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun he eivät saaneet häntä\nhoukutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua\nvastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta;\nhe löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä. Mutta\nkoulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka\nluki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui\nusein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enää\ntahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä\naikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun\nmukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi,\nhetkisen istuttuaan:\n\n— Tulepas nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni\nkanssasi.\n\nÖyvind puki takin ylleen ja lähti. He suuntasivat kulkunsa\nHejdegårdenen taloja kohti, puhe luisti hyvin, mutta ei koskenut mitään\ntärkeää; heidän lähetessään taloja poikkesi koulumestari keskimmäiseen,\nja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.\n\n— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.\n\n— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?\n\n— Ei.\n\n— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?\n\n— En, en vielä.\n\n— Et vielä? Koska sitten? Poika ei vastannut.\n\n— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet tiedä? Ja kun ei poika\nvastannut, sanoi koulumestari: — Tule nyt, äläkä turhia höpise.\n\n— Ei, minä en mene!\n\nHänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.\n\n— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua\nmenemään tanssiin!... Molemmat olivat ääneti. — Onko tuolla sisällä\njoku, jota sinä pelkäät nähdä?\n\n— Enhän minä voi tietää, keitä siellä on.\n\n— Mutta _voisiko_ siellä olla joku? — Öyvind oli vaiti. Silloin meni\nkoulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: —\nPelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi\nraskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind oli vaiti.\n— Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt;\nmutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu...\nÖyvind nosti katseensa, mutta ei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti\nsyrjään. - Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän\nmuista enemmän kuin sinusta?\n\nÖyvind oli yhä vaiti, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi\npois; he palasivat takaisin.\n\nKun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran,\nettä Öyvind tuli hänen rinnalleen.\n\n— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.\n\n— Kyllä.\n\n— Mitä sinä sitten aiot ruveta tekemään? — Minä tahtoisin seminaariin.\n\n— Ja sitten koulumestariksi?\n\n— En.\n\n— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?\n\nÖyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.\n\n— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitten rupeat tekemään?\n\n— Sitä en oikein ole ajatellut.\n\n— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?\n\n— Kyllä, mutta pitää myllyt.\n\n— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.\n\n— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissar\n\n— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitten on hyötyä.\n\n— Saadaanko sielläkin numeroita? — Miksi sinä sitä kysyt?\n\n— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.\n\n— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.\n\nHe astelivat taasen, äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin;\ntuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi\nkiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea,\nmutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.\n\n— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.\n\nVälistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin,\nkun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä\nlaskiessa; nyt hän katseli sitä niin, ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.\n\n— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.\n\n— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.\n\nÄskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi\nvastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään\nja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni\nenemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän\nsanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he\ntuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki\nkatselemaan iltaa.\n\n— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitten kun\nlapset leikkeineen ovat muuttaneet pois.\n\n— Eikä teilläkään enää ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.\n\nÄiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.\n\n— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.\n\n— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli\nvanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nPuoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin\npäästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa\ntutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdegårdene.\nMarit oli juuri tullut kuulustelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon\nkiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli\nsilloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö,\nkevyt ja vapaa käytöksessään, ja sekä tytöt että pojat tiesivät\npaikkakunnan huomatuimman nuorenmiehen Jon Hatlenin kosivan häntä; hän\nsaattoi syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä\nja poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen\nystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla oli\njalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.\n\n— Voi Jumala, Jumala, hytki hän, — minä en uskalla mennä kotiin.\n\nNe lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi\nmyötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja\nsilmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa\ntuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa, mitä\nosasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitten oli luullut osaavansa\nkaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä.\nToinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kuin oli niin suuri,\nettä osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut\nensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille\nkaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli lyömäisillään,\nlyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet hyväksytään; jos\nse, joka kävelee eteisessä, on renki Lauri, niin hänet hyväksytään; jos\nse suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua, pääsee listaan asti, niin\nhänet hyväksytään. Viimeiseksi ja ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi\nsen, että jos hän saa oikean jalkansa kierretyksi vasemman ympärille,\nja se oli hänelle ihan mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan\nkysytään Joosepista piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa\ntai Saulista, tai huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai\n- hän tutki paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään.\nViides oli ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli\nnähnyt unta vuorisaarnasta, ja hän oli varma, että häneltä kysytään\nvuorisaarnaa ja lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi\nlähteä ulos nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin\nsisään ja häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja.\nKuudes ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin\nhänen isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät\nkasvot, ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin\nmonta ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli\näitiä ja siskoja, jotka parhaillaan kotona rukoilivat hänen puolestaan;\nvarmaan se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut\npäästä tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi,\ntoisen kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet\nja menneet; mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut\nmennä merille ja ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia\nhirmuiset rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitten\nmerirosvon, sitten kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen,\nkorkeintain merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään\nmenisikään merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas\nluotti onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan;\nsillä osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan,\nettä mitä niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos\nhänet hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet\nja palaa taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien\nkäy kateeksi ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisenlaisia\nlaskuja. Hän järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki\ntoisen puolen tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toinen\nmenopuoleksi: niin en koskaan enää valehtele enkä lörpöttele, vaan\nkäyn aina kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni\npois kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Ola Hansen\nhyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä hyväksytä\ntänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja sitäpaitsi\non parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui yhdestoista,\njoka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia sen tapauksen\nvaralta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa poroksi koulun,\ntai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko johtokunnan jyrisevänä\ntuomarina, mutta on lopulta ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden\nasemasta. Aluksi aikoi hän mennä palvelukseen naapuriseurakunnan\npapille ja olla siellä ensi vuonna ensimmäisenä ja vastata niin,\nettä koko kirkko ihmettelisi. Mutta kahdestoista istui itsekseen\nkellon alla, molemmat kädet taskussa ja silmäili surumielisenä\nseurakuntaa. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä taakkaa hän kantoi ja missä\nvastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli yksi, joka sen tiesi, sillä hän\noli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen hämähäkki kulki permannon poikki\nja likeni hänen jalkaansa; hänen oli tapana polkea murskaksi mokomakin\nilkeä elukka, mutta tänään hän lempeästi nosti jalkaansa, jotta se\nrauhassa saisi mennä minne tahtoi. Hänen äänensä oli lauha kuin rukous,\nhänen silmänsä lausuivat lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä,\nhänen kätensä teki nöyrän liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan\nsilittämään sitä. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään\ntämän vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitten pitäisi\nhuolta siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi\nkihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui\nlevoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät\nsekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen, ja suuressa, pörröisessä\npäässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa\nsekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen,\nnöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin\nasti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta\npeukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria kappaleita\neteensä permannolle.\n\nÖyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli\nvastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut sanonut\nmitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli ajatellut\nmitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä, ja nyt\nhän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit, jonka\ntyötä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja tietoihinsa ja\njoka oli saanut sekä kehoitusta että palkinnon: hän oli tehnyt työtä\njuuri päästääkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö saavutti nauraen\nsen, mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli pyrkinyt. Tytön nauru\nja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa käytöksensä koski\nhäneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista puheisiin hänen\nkanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia, ajatteli hän; mutta kun\nhän näki hänen iloisena ja ylimielisenä istuvan paikallaan, painosti\nhäntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät unelmansa riippuivat märkinä\nlehvinä.\n\nSilloin tällöin koetti hän kuitenkin karistaa alakuloisuutta\nmielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi,\nja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona\njärjestämässä nuorisoa ja sitten tulla kertomaan heille tuloksia;\ntosin ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi\nhänen ja papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui\nvilkastumistaan sitä mukaa kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty;\nmutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista;\nviimemainitut riensivät niin pian kuin olivat saaneet seuraa,\nilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden,\njotka eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä\näänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.\n\nVihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet\nhuoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind katsahti\nMaritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan — itsensä\nvaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tiennyt. Kuinka Marit oli käynyt\nkauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut kenelläkään\nnähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili. Silmät olivat\npuoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi johonkin, mutta katse\ntulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja ikäänkuin hän itse olisi\ntahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään tarkoita, hymähti hän\nsamassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin vaaleat, mutta kähärät ja\njaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi ummistettujen silmien kanssa\nvaikuttivat ne, että kasvoihin tuli jotakin salaperäistä, josta ei\nkoskaan oikein saanut selvää. Mahdotonta oli varmuudella tietää, ketä\nhän silmillään haki hänen istuessaan itsekseen muiden joukossa; eikä\nsitäkään, mitä hän oikeastaan ajatteli, kun kääntyi jonkun puoleen\npuhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti takaisin, mitä juuri oli\nantanut. Tämän kaiken alla piilee kai Jon Mätien, ajatteli Öyvind,\nmutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.\n\nJo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen\nympärillään.\n\n— Minkä numeron minä saan?\n\n— Entä minä?\n\n— Entä minä, minä?\n\n— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa\nkilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti\nympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle,\nsinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja poika\nlippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme...! hän läjäytti\nreipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä takinliepeestä; —\nsinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan... j.n.e. Hänen\nsilmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi tytöistä... Marit\nlensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja kaulaltaan, mutta koetti\nhymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet ollut laiska veitikka ja\naika hulivili; sinä numero yksitoista — ei parempaa voinut odottaa,\npoikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy lukea aika lailla ja tulla\nkuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!\n\nÖyvind ei enää jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä\noltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari\nnäki hänet.\n\n— Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme\nkertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja\nkatsoi häneen.\n\n— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän ja\nkääntyi toisen puoleen.\n\n— Kuka sitten on numero yksi? kysyi Hans, joka oli Öyvindin paras\nystävä.\n\n— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti paperikääröllä\nhäntä käteen.\n\n— Kuka se sitten on? kysyivät useat.— Kuka on, kuka se on?\n\n— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari\nankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää\nnyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää jumalaanne ja tuottakaa\niloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin;\nolisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.\n\nHe kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään;\nsillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin,\nolivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita\nei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin\nuudelleen alkaakseen lukea.\n\nKoulumestari meni hänen luokseen.\n\n— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut. —\nMiksi sinä avaat kirjasi?\n\n— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.\n\n— Et sinä ole vastannut väärin.\n\nÖyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän\nkatseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei\nsanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.\n\n— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?\n\nSuupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään,\n\n— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja\nkatseli häntä.\n\nÖyvind taisteli kauan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän\nhiljaa ja katkonaisesti:\n\n— Senkötähden... että minä... olen torpanpoika... minä olen numero\nyhdeksän tai kymmenen?\n\n— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.\n\n— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla\näänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä kohotti\nhän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi\nsuulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.\n\nKoulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten.\nKauan sitä kesti, mutta koulumestari odotti, kunnes itku oli käynyt\nvähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen\npäästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.\n\n— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi\nhäntä ystävällisesti vastaansa, Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin;\nkyyneleetkin vuotivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa\nkysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka.\nSinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä\nolet lukenut turhamaisuudesta... Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa,\njolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän\nkasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi\net sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko\nvoinut, Öyvind?\n\n— En, kangersi poika.\n\n— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä,\nettä olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti\nsydämessä?\n\n— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.\n\n— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?\n\n— Kyllä. Ja poika nosti ensi kerran katseensa.\n\n— Sitten minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan;\nsillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa vilkutti häneen\nja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä\npahoillasi?\n\n— En.\n\nPoika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui\ntukahtuneelta.\n\n— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauan kuin elän.\n\nHän odotti, kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa,\nsitten hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat\nhiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua\nyhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan\nvakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä\nolisi voinut kohdata, ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa\nsiihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen\nkoulumestarillekin.\n\n— Ja sitten me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa,\nsanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä\nsinä sanot seminaarista?\n\n— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.\n\n— Tarkoitatko maanviljelyskoulua.\n\n— Kyllä.\n\n— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin\nkoulumestarinpaikkoja.\n\n— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, mutta ei varoja.\n\n— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!\n\nÖyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat\nloistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön\nrakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta\nhyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan\nainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa\nenemmän kuin hän itse kävelee.\n\nKun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat\nsiellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään\nensinnä.\n\n— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli\nlukenut \"rippilapsen rukousta\".\n\nÄiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili,\nkäsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut\nsitä näyttää.\n\n— Minä tulin vain mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän\nvastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä,\nsanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.\n\n— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.\n\n— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.\n\nOli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:\n\n— Minkä numeron hän sai?\n\n— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.\n\nÄiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitten Öyvindiin.\n\n— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.\n\nÖyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän\npakotti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se\nmeni alas.\n\n— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti\npäätään, ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet\nporraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi\nhymyillen: — Kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa\nhänelle ennenkuin se päivä tulee.\n\n— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.\n\n— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitten taittui hän\nkoulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta, mitä teette hänen\nhyväkseen, sanoi hän.\n\n— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat\nvielä kauan ja katselivat hänen jälkeensä.\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nKoulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan,\nsietäisikö Öyvind olla ensimmäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka\nvielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä.\nToista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle,\ntoista omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika\nkokea, ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia\nasioita kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän parhaillaan oli työssä,\nsaattoi työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä\nminä voitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari,\nhänen sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi\nnoustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman\nvelvollisuutensa.\n\nSamaan aikaan kuin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon,\nvalmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä\nseuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat\ntuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu koski\nsitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän voisi\npäästä kotiin ensimmäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja kuinka\nraskasta olisi niin kauan olla erossa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka\nhänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden olivat valmiit\nsellaisiin uhrauksiin. Öyvind istui siinä nolona niinkuin ihminen, joka\non koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta purjehtinut kumoon ja\njoutunut hyvien ihmisten hoitoon.\n\nSellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri\npäivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella\neteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva\nyritti sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi\njoka kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta\nei milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska\nkasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän pitkän\nitsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa\nkoettelisi häntä.\n\nMyöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä\nja siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon\ntai puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan,\nisä vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden\ntakana eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä.\nKoulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja\nveisasivat, ja sitten luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena\nkuin sanat sattuivat tulemaan.\n\nNämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät\nsisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää\nhuomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän\nkoskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana selitti\nhän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole laskeutunut levolle\nniin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten siitä. — Maritin kasvot\nyrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä hän tajusi, oli, että\nhän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan onnellinen, en ihan, — ja\nvastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli: en ihan; — olenpa, ihan! - en,\nen, ihan...\n\nHerätessään muisti hän heti, mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa\nvoimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut\nyksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin,\nkauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan\nvielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa\nmonta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksensa\nkaulaansa ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen\npeilin. Kun hän sitten näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman\nvaaleitten hiusten ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä,\njuolahti hänen mieleensä, että tämäkin varmaan on turhamaisuutta.\nNiin, mutta siistin ja puhtaan ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän\ntaas vastaan, siirtäessään kasvot pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut\nsynti katsoa peiliin. — Kyllä, mutta se asia teki, ettei hän enää ollut\nihan yhtä tyytyväinen. — Ei mutta - toki Jumala mahtaa siitä pitää,\nettä ihminen tahtoo olla siistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta\nvarmaan Hän pitäisi siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että\nitse kiinnität siihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se\njohtuu siitä, että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan\nsinä siitä vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia\nitsetutkistelun keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta,\njottei synti pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin,\nettä siihen vaadittiin enemmän.\n\nKun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä\nodottamassa ruoalle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja\nsai vastaukseksi: \"ei kestä\". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa\nruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi\nsisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa,\nhe ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään.\nNiin pian kuin he olivat päässeet kylätielle, rupesi kirkkoväkeä,\nsekä ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa\nrippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka vielä\ntämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.\n\nOli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten\nedellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli\nsuuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät\nkiitämään ja viemään rajuilma viestiä; mutta alhaalla maan päällä\noli vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes\nvärähtäneet, ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa\npäällysvaatteet, mutta eivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri\nihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla;\nmutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen\nennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä\nsiniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea\nkaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään,\nhymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että\npitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään\nköyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin Hans\nystävänsä kysymyksiin matkasta.\n\n— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen\ntakkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; —\nkuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin\nkanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimmäiselle sijalle\nja vastaa selvästi!\n\nÖyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika\nkulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja\npysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja, poika\nläksi kiireesti menemään.\n\n— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.\n\n— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko\nuskaltaisi.\n\nLapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja\nkansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdegårdin seisomassa\nvastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä\nniin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä, Öyvind näki vain, että tyttö\noli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei\nhän nähnyt. Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria\nsuunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli,\nsekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia\najatellut.\n\nToimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan\nonnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan\nhyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana\npäivänä; sitten tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli\nlasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa, ja miltei\nsiinä hiukan vesisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti\nkätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla\nheidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli\nkäsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle\nonnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.\n\nKoulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se\nluonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät\ntähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan\nei tahtonut sitä näyttää. Jota kauemmaksi ilta kului, sitä enemmän\nÖyvindin mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos hiukan\nrauhoittumaan.\n\nOli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan\nporraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä\nnimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se\ntoistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen\nolevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.\n\n— Kuka siellä on? kysyi hän.\n\n— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. —\nTäytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut\ntulla minun luokseni.\n\n— Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.\n\n— Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauan ja minä saan odottaa\nvielä kauemmin; ei kukaan tiedä, missä minä olen ja minun täytyy\nrientää kotiin.\n\n— Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.\n\n— En minä voinut kestää, että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme\ntunteneet toisemme lapsesta asti.\n\n— Niin olemme.\n\n— Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.\n\n— Emme ole.\n\n— Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.\n\n— Niin; — enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.\n\n— Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?\n\n— Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?\n\n— Hyvästi sitten, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.\n\n— Ei, Marit!\n\n— Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.\n\n— Marit, Marit!\n\n— Ei, minä en enää uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!\n\n— Hyvästi!\n\nSenjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun\nhäntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi\nja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin\nkoulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin,\njonka hän sitten huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta\nmaatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka\nolivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei\nMarit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi\nhänen putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\n Rakkaat vanhemmat!\n\n Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä myöskin\n kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enää ole niin vaikeaa.\n Ja kyllä minä sitten muutan paljon isän torpalla, kun tulen kotiin;\n sillä monet asiat siellä ovat nurin, ja on se ihme, että ne niinkin\n ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne kuntoon, sillä minä olen\n oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä johonkin paikkaan, jossa\n saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän; sentähden minä aion hakea\n suureen paikkaan, jahka pääsen täältä. Täällä sanovat kaikki, ettei\n Jon Hatlen niin taitava ole kuin meillä kotona sanotaan, mutta hänellä\n on oma talo, niin että eihän se liikuta muita kuin häntä itseään.\n Monet, jotka ovat päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja;\n mutta heille maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras\n maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on\n parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa:\n toinen on teoria ja toinen käytäntö, ja ne ovat molemmat hyvät\n eikä toinen oli mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin\n paras. Ja ensimmäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt\n ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää osata\n tehdä työ, kuten nyt esimerkiksi jos on viljeltävä suo. Sillä niitä\n on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää viljellä suo, mutta\n tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät osaa. Mutta monet taas kyllä\n osaavat, mutta eivät tiedä ja niin sen suon kuitenkin käy hullusti,\n sillä on niin monenlaisia soita. Mutta maanviljelyskoulussa me\n opimme molemmat sanat. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan pysty\n kilpailemaan hänen kanssaan. Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli\n koko maan maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla\n johtajilla oli vain yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi niinkuin\n hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta edellisessä\n kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vain. Luutnantin, joka\n opettaa maanmittausta, on johtaja hommannut vain siksi, että hän on\n niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole luutnanttia. Mutta hän on\n niin taitava, että luutnanttikoulussa hän kuuluu olleen kaikkein paras.\n\n Koulumestari kysyy, käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa,\n sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa niin, että kaikki\n kirkossa pelkäävät, ja oikein sitä kuuntelee ilokseen. Hän on niitä\n uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa, mutta se on vain hyvä.\n\n Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole lukeneet,\n ja ihmeellistä on nähdä kaikkia, mitä maailmassa on tapahtunut, mutta\n varsinkin meillä. Sillä me olemme aina voittaneet, paitsi silloin,\n kun me olemme joutuneet tappiolle, ja silloin meitä on ollut paljon\n vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä kellään muulla kansalla ole niin\n paljon vapautta kuin meillä, paitsi Amerikassa, matta eivät ne siellä\n ole onnelliset, ja meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.\n\n Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin\n pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle teidän\n puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista ihmisistä ja\n asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä nyt paljon\n lähettää teille poikanne\n\n                                          _ö. Thoresen._\n\n       *       *       *       *       *\n\n Rakkaat vanhemmat!\n\n Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto, ja minä olen osannut\n erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi kirjoitusta ja\n maanmittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta äidinkielessä. Se\n johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut tarpeeksi ja hän on\n lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin kirjoittamia kirjoja, jotka\n ovat mainioita, sillä minä ymmärrän kaikki niissä. Johtaja on hyvin\n hyvä minulle, hän kertoo meille niin paljon asioita. Kaikki täällä on\n ihan pientä sen rinnalla, mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon\n mitään, vaan opimme kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta\n hollantilaisilta me opimme puutarhanviljelystä. Monet matkustavat\n näihin maihin. Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me, ja siellä\n on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä vuoden ja\n minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä kuulin mitä\n ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja ajattelen, etteivät\n nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen ulkomaalaisen kanssa, niin\n tulen ihan surulliseksi. Ja sitten on maa täällä Norjassa niin huonoa\n verraten siihen mitä se on ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten\n me sitä viljelemme. Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka\n he tahtoisivat ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole\n rahaa sitä viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.\n\n Nyt minä olen ylimmällä luokalla, ja olen siellä vuoden ennenkuin\n olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on ikävä\n kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin, vaikken ole\n ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauan on ollut poissa.\n Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi niin taitava, mutta\n pahalta se asia näyttää.\n\n Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä tietysti\n tahdon kotiin, sitten minun kaiketi pitää hakea virka, mutta se ei saa\n olla kaukana.\n\n Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille, jotka\n minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin, mutta nyt minun\n on ikävä kotiin.\n\n Uskollinen poikanne\n\n                                          _Öyvind Thoresen Pladsen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Hyvä Koulumestari!\n\n Täten kysyn Teiltä, tahdotteko Te lähettää myötäseuraavan kirjeen\n ettekä sanoa sitä kenellekään, ja jollette tahdo, niin saatte sen\n polttaa.\n\n                                     _Öyvind Thoresen Pladsen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Hyvin kunnioitetulle neito Marit Knudsdotter Nordistuenille\n Ylä-Hejdegårdene.\n\n Kai sinä aika lailla hämmästyt kun saat minulta kirjeen, mutta ei\n sinun pidä hämmästyä, sillä minä vain kysyn, kuinka sinä voit. Anna\n minulle tieto siitä niin pian kuin suinkin ja joka suhteessa. Minusta\n itsestäni on kerrottava, että vuoden päästä pääsen täältä.\n\n                                           Kunnioittaen\n                                         _Öyvind Pladsen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Nuorelle miehelle\n\n Öyvind Pladsenille maanviljelyskoululla!\n\n Sinun kirjeesi olen oikein saanut koulumestarilta, ja minä tahdon\n vastata, koska sinä niin pyydät. Mutta minä pelkään sitä kun sinä olet\n niin oppinut, ja minulla on kirjekaavio, mutta ei se tahdo sopia. Minä\n koetan sitten kirjoittaa, ja sinun pitää katsoa tahtoa eikä taitoa,\n mutta sinä et saa näyttää tätä kirjettä, sillä sitten sinä et ole\n se, joksi minä sinua luulen. Ei sinun myöskään pidä sitä säilyttää,\n koska joku silloin helposti voi sen nähdä, vaan sinun pitää polttaa\n se ja se sinun täytyy luvata. Minun pitäisi kirjoittaa niin monesta\n asiasta, mutta en oikein uskalla. Nyt on tullut hyvä vuosi, perunat\n ovat hyvässä hinnassa ja meillä on niitä kylläksi. Mutta karhu on\n tänä kesänä pahasti pidellyt karjaa; Ole Nedregardenelta kaatoi se\n kaksi lehmää ja meidän torpparin lehmän raatoi se niin, että se täytyi\n tappaa. Minulla on kuteilla hyvin pitkä kangas, se on sellaista\n skottilaista mallia ja se on vaikeaa. Ja sitten minä kerron sinulle,\n että vielä olen kotona ja että ne kyllä tahtoisivat minua pois. Eikä\n minulla sitten ole sen enempää kirjoittamista, ja voi hyvin.\n\n                                     _Marit Knudsdotter_.\n\n P.S. Polta tämä kirje.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Agronoomi Öyvind Thoresen Pladsenille.\n\n Minä olen sen aina sanonut sinulle, Öyvind, että joka Jumalassa\n vaeltaa, se perii hyvän osan. Mutta kuule nyt minun neuvoani äläkä\n liiaksi rakasta äläkä myöskään vihaa maailmaa, vaan luota Jumalaan\n äläkä anna sydämesi kiduttaa itseäsi; sillä silloin sinulla on toinen\n jumala paitsi ainoaa Jumalaa. Sitten minä vielä kerron sinulle, että\n isäsi ja äitisi voivat hyvin; mutta minun toinen lonkkaluuni on\n kipeä; sillä sota tuntuu taas ja kaikki, mikä siellä tuli kärsittyä.\n Minkä nuorena kylvää, sen vanhana korjaa, sekä hengellisesti että\n ruumiillisesti, joka sitten kolottaa ja pakottaa ja kiusaa valittamaan\n vaivojaan. Mutta vanhan ei pidä valittaa; sillä haavoista vuotaa\n oppia, ja kärsivällisyyttä saarnaa särky, että ihminen vahvistuisi\n viimeiselle matkalleen. Tänään olen minä ottanut kynän käteeni\n monestakin syystä ja kaikista ensimmäiseksi Maritin tähden, josta on\n tullut jumalaapelkääväinen tyttö, mutta jonka jalka on keveä kuin\n peuralla ja mieli epävakainen. Sillä hän tahtoisi mielellään riippua\n kiinni yhdessä, mutta ei saa luonnoltaan, mutta sen minä usein olen\n havainnut, että\ntuollaisia heikkoja sydänparkoja kohtelee Jumala\n lempeästi ja pitkämielisesti eikä anna kiusata heitä yli voimain,\n niin että he särkyvät; sillä hän on sangen hauras astia. Kirjeen\n olen hänelle oikein antanut ja hän piiloitti sen kaikilta muilta,\n kuin omalta sydämeltään. Ja jos Jumala tahtoo antaa tälle asialle\n siunauksensa, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan; sillä hän on\n nuorille mieshenkilöille mieluinen, niinkuin sen selvästi saattaa\n nähdä, ja hänellä on yllin kyllin maallista hyvää ja taivaallisia\n hänellä epävakaisuudessaan myöskin on. Sillä jumalisuus hänen\n mielessään on kuin vesi matalassa lammessa; sitä on siellä kun sataa,\n mutta se on poissa, kun aurinko paistaa.\n\n Nyt eivät silmäni enää kärsi kirjoittamista; sillä niillä näkee kyllä\n kauas, mutta kun katsoo likeltä, niin ne rupeavat vuotamaan ja niitä\n rupeaa särkemään. Ja viimeiseksi minä sanon sinulle, Öyvind, että pidä\n Jumala mielessäsi kaikessa työssäsi ja toimessasi ja halajamisessasi;\n sillä kuten kirjoitettu on: sillä parempi on kouran täysi lepoa, kuin\n molemmat kahmalot täynnä vaivaa ja tuulen tavoittelemista (Salom.\n saarn. 4: 6).\n\n                                             Vanha koulumestarisi\n                                             _Baard Andersen Opdal_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Hyvin arvoisa neito Marit Knudsdotter\n\n Hejdegården.\n\n Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut,\n niinkuin sinä sanot. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et siitä,\n mistä minä olisin suonut sinun kirjoittavan. Enkä minä myöskään\n uskalla kirjoittaa mitään varmaa, ennenkuin saan tietää millä\n kannalla asiasi ovat _joka suhteessa._ Koulumestarin kirjeessä ei\n ole mitään, josta voisi pitää kiinni ja sitten hän sanoo, että sinä\n olet epävakainen. Niin sinä ennenkin olit. Minä en tiedä mitä minun\n pitää uskoa ja sentähden täytyy sinun kirjoittaa; sillä minä en saa\n rauhaa ennenkuin sinä olet kirjoittanut. Näihin aikoihin minä eniten\n ajattelen sitä, että sinä silloin viimeisenä iltana tulit vuorelle ja\n mitä sinä sanoit. Enempää en tahdo sanoa tällä kertaa ja sentähden jää\n hyvästi.\n\n                                                 Kunnioittaen\n                                               _Öyvind Pladsen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Nuorimies Öyvind Thoresen Pladsenille.\n\n Koulumestari on antanut minulle uuden kirjeen sinulta ja sen olen\n minä nyt lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, mutta syy on\n kai se, että olen niin oppimaton. Sinä tahdot tietää millä kannalla\n minun asiani ovat joka suhteessa, ja minä olen terve ja voin hyvin\n eikä ole hätää mitään. Minulla on hyvä ruokahalu, erittäinkin kun saan\n maitoruokia; öisin minä nukun ja toisinaan päivälläkin. Minä olen\n tanssinut paljon tänä talvena; sillä täällä on ollut paljon pitoja\n ja niissä on ollut hyvin lystiä. Minä menen kirkkoon, kun ei ole\n liian paljon lunta, mutta tänä talvena sitä on ollut paksulta. Nyt\n sinä kaiketi olet saanut tietää kaikki, ja jollet ole, niin en muuta\n ymmärrä kuin, että sinun täytyy kirjoittaa minulle vielä kerran.\n\n                                        _Marit Knudsdotter_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Hyvin arvoisa neito Marit Knudsdotter\n\n Hejdegården.\n\n Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa minun\n pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en tiedä. Minä\n en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä tahtoisin kirjoittaa,\n sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket sinäkään tunne minua.\n\n Älä uskokaan, että minä enää olen sellainen juusto, josta sinä\n puristelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen senjälkeen\n ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään enää ole niiden\n pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka korvat heti riippuvat\n lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä, niinkuin minä ennen. Ne ovat\n olleita ja menneitä.\n\n Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa paikoissa,\n joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä kyllä sinä minut\n ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää, etten minä kysynyt\n pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole voinut ajatella mitään\n muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta vastaukseksi tuli vain leikkiä ja\n lorua.\n\n Hyvästi, Marit Hejdegärd, parasta on, etten katsele sinua liiaksi,\n niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja unta\n ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennen kaikkea, että loisit\n lumen pois kirkonovelta.\n\n                                              Kunnioittavimmin\n                                           _Öyvind Thoresen Pladsen_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Agronoomi Öyvind Thoresenille maanviljelyskoululla.\n\n Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä\n oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso vaatii;\n sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä loukkoon. Se\n houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta sitten se paikalla\n lentää tiehensä eikä enää kuuntele meitä.\n\n Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että minä\n kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla kirjoittaa\n yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli olevansa tekemisissä\n Jon Hatlenin tai jonkun muun narrin kanssa, eikä miehen, jonka\n koulumestari Baard on kasvattanut; mutta tie nousikin pystyyn. Olet\n sinä kuitenkin ollut liian ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka\n nauravat etteivät itkisi eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa.\n Mutta se on minulle mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta\n kannalta; sillä muuten et sinä voisi nauraa leikille.\n\n Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne, saattaa\n sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen epäillyt,\n sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt minä kuitenkin\n tiedän, että hän on vastustanut Jon Hatlenia, josta hänen isoisäänsä\n on syttynyt suuri viha. Hän kävi iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli\n ja kun hän laski leikkiä, ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan\n ilossa. Hän on saanut kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä,\n että hän tahtoi odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta\n silloin et sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin\n pahankurisen lapsen.\n\n Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että\n hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada\n siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä tunnen\n hulluudet ja niiden kulun.\n\n Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä\n en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi\n et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta\n ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin sinä\n opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin runsasta\n saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen maallisissa asioissa,\n mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään maallisesta levottomuudesta\n ja nyt on päivän kirkkaus sille koittanut.\n\n Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enää kulje. Sentähden antaudun minä\n Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei koskaan väsy.\n\n                                          _Baard Andersen Opdal_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Öyvind Pladsenille!\n\n Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti, sillä\n en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin hyvää.\n Minä muistan, että monesti en ole ollut sinulle oikein hyvä ja sitä\n minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää tätä kenellekään.\n Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en ollut hyvä; mutta nyt\n ei kukaan enää välitä minusta ja minun on paha ollakseni. Jon Hatlen\n on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä kaikki pojat laulavat enkä minä\n uskalla mennä mihinkään tanssiin. Molemmat vanhukset tietävät sen\n ja minä kuulen alituisesti pahoja sanoja. Mutta minä istun yksin ja\n kirjoitan ja sinä et saa sitä näyttää.\n\n Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta sinä\n olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja minä\n olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät ystävät; mutta\n minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti.\n Koulumestari pitää minua vain pilkkanaan eikä hän tiedä mitään\n pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa hänelle sellaisia. Nyt\n minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään kanssa; minä muistan sen\n ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit niin hyvä minulle ja minä sain\n aina istua kelkassasi. Mutta nyt minä toivoisin, että taas olisin\n lapsi.\n\n En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta jos\n sinä vastaisit minulle vain yhdenkin kerran, niin aina muistaisin sen,\n Öyvind.\n\n                                              _Marit Knudsdotter_.\n\n Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Rakas Marit!\n\n Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä. Ja\n nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin, etten\n enää tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät minusta, niin\n Jonin pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vain lehtiä, joita puussa\n on liian paljon. Sitten kun minä sain sinun kirjeesi, olen kuin uusi\n ihminen, sillä minä olen saanut uutta voimaa enkä minä pelkää ketään\n maailmassa. Kun minä olin lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin\n sitä niin, että tulin melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä\n seuraus siitä oli. Johtaja vei minut erilleen ja kysyi, mikä minua\n vaivasi; hän luuli minun lukevan liikaa. Sitten hän sanoi minulle,\n että minä, kun minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä\n vuoden lisää ja ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa\n työssä, mutta hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ\n on ainoa, johon minä saatan turvautua, ja minä kiitin; enkä minä\n vieläkään kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä\n jota kauemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitten\n pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä kolmen\n edestä, enkä jää jäljelle missään! Mutta minä lähetän sinulle kirjan,\n jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon rakkaudesta. Illalla minä\n sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin minä myöskin uudelleen luen\n sinun kirjeesi. Oletko ajatellut, koska me tapaamme toisemme? Sitä\n minä niin usein ajattelen ja minun pitää myöskin ajatella sitä ja\n se on niin hauskaa. Mutta minä olen iloissani, että olen töhrinyt\n ja kirjoittanut näin paljon, vaikka ennen oli niin raskasta;\n sillä nyt minä voin sanoa sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä\n sydämessäni. Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä\n näet, kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat\n pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet surusta\n kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme ja teemme sen\n suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi vuotta kun me näemme\n toisemme ja vielä kauemmin kun saamme toisemme; mutta jokaiselta\n kuluvalta päivältä sinne tosin on päivä vähemmin; sillä lailla meidän\n täytyy ajatella tehdessämme työtä.\n\n Seuraavassa kirjeessä minä kirjoitan niin monesta asiasta, mutta tänä\n iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat. Minä panen siis\n maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua siihen asti kun nukun.\n\n                                                  Ystäväsi\n                                               _Öyvind Pladsen_.\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nEräänä lauantaina juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen järven\npoikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata\nmaanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli\npäiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli\npestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitten pantu kuntoon,\nsinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti\nsinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen\nja katsahti tuon tuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa\noli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin; tai piti ajaa pois kärpäsiä\nja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt\nvenettä. Äiti nojautui ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän\naskelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä\nhiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono.\nViisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään ja\nnyökkäsi emännälle päätään:\n\n— Eivätkö vielä ole tulleet?\n\n— Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.\n\n— Tänään on hyvä heinäpouta.\n\n— Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.\n\nKoulumestari vilkaisi häneen hymyillen.\n\n— Jokos nuoria tänään on näkynyt?\n\n— Johan se kävi tässä, mutta meni taas.\n\n— Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.\n\n— Kai, kai; Thore vain sanoo, etteivät he saa\ntavata hänen talossaan, ennenkuin vanhukset ovat antaneet\nsuostumuksensa.\n\n— Oikein, oikein.\n\nHetken perästä huudahti äiti:\n\n— Mutta taitavat jo tulla!\n\nKoulumestari katsoi kauan järvelle.\n\n— Ne ne ovat.\n\nÄiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen\noli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilettäessä heitä\nvastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat\nheittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden\noli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä\nja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.\n\n— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti\nairojaan.\n\n— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi!\nsanoi äiti ja kasvot loistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin\nennenkin! lisäsi hän samassa.\n\nKoulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind\nhyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitten\nkoulumestarille, hymyili ja nauroi, ja rupesi, ihan vasten talonpoikien\ntapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja\nhyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä;\nisä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän\narveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitten\nsitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä\nhän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti\nrinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän\netempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä\nnäki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitten siitä, että\nmyllyä oli laajennettu, sitten siitä, että lyijyikkunat olivat otetut\npois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista\nlasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki\nniin ihmeen pieneltä, ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi,\nmutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli\nleikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka\nkupin katetulla pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa;\nlehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He\nasettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän\npuheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin,\nhuomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä\noli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen\nyllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja\nvihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:\n\n— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä\npuhut niin tavattoman nopeaan.\n\nKaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se\noli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä\nhän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen\nmielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet\ntavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauan olivat levänneet,\nolivat ikäänkuin riehaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitten\nhe huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria\nkolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi\nkompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen,\nmutta sitten hän nauroi ja sen tien se unohtui. Koulumestari ja isä\nistuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin;\nmutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse,\nettä vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusti\nvaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan,\nja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän\noli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan\nheinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitten joutuisi, sitä hän\nei tiennyt, mutta se oli yhdentekevää. Hänen ajatuksensa juoksivat\nvoimakkaina ja reippaina, niin että oikein virkisti, hän toi ilmi\ntunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken\nvuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta\nnuoremmaksi.\n\n— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen\nnoustessaan lähtemään.\n\nKun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi\nhän Öyvindin kamariin.\n\n— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.\n\n— Missä?\n\n— Vuorella.\n\nÖyvind katsahti kelloa, ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut\nodotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan.\nRakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat\nkasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet\nsuuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka\nkulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja\nvakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat\nkorkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan;\nse kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä,\njoka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä,\nmuutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä;\nsillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi\nporraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitten hän\nläksi rantaan panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon\ntoiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle\npäin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti\nuudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää,\njoten ei hän saattanut nähdä kauas, mutta hän tarkkasi pienintäkin\nääntä. Kauan pettivät häntä linnut kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi\njoku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauempaa ritinää,\nritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja\nveri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee\nsuuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle\neikä liiku. Se on Ylä-Hejdegårdenen koira ja ihan sen takana kuuluu\ntaas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.\n\nHame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan, ja\nsellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana,\nhiukset kiinnitetyt ylös, kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa;\nhänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa\nei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt\nniityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti\nkatseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja\nsilmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa\nhän siinä arasteli, mutta sitten hän läksi tulemaan ja punastui\npunastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti\nhänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle\nalas. Sillä lailla seisoivat he kauan.\n\n— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind, ja kun tyttö\nsilloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on\nveitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän\noli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.\n\n— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan\ntoista kuin sanoi.\n\nHän rupesi katselemaan häntä enemmän ja enemmän ja hymyili\nhymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään.\nKoira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Thore huomasi\nkoiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää, mikä\nsieltä vuorelta näkyi.\n\nVihdoin nuoret sitten päästivät toistensa kädet ja rupesivat vähitellen\npuhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin\npuheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.\n\n— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein\niloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin\nminussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.\n\nTyttö nauroi ja sanoi:\n\n— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet,\njotka sinä olet lähettänyt.\n\n— Entä minä sitten! Mutta sinä kirjoitit aina niin\nlyhyesti.\n\n— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.\n\n— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin\nasiasta, luikersit sinä aina tiehesi.\n\n— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi\nsinipiika.\n\n— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä\npääsit eroon Jon Hatlenista.\n\n— Minä nauroin.\n\n— Kuinka?\n\n— Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?\n\n— Kyllä; osaanhan minä nauraa!\n\n— Saadaan nähdä!\n\n— Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen syytä.\n\n— Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.\n\n— Oletko nyt iloinen, Marit?\n\n— _Nauranko_ minä sitten nyt?\n\n— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä, ja läiskäytti niitä\nyhteen, häneen katsellen.\n\nKamalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja\nse alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin\nihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni\nvuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka\nseisoi ihan vuoren alla kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.\n\n— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?\n\n— Se on Hejdegårdenen koira, vastasi Öyvind hiukan hämillään.\n\n— Mitä hittoa se sinne on tullut?\n\nMutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun,\nja hän ymmärsi kaikki tyyni nauroi ja vastasi:\n\n— Se koira juoksentelee täällä joka päivä ei se min ihmeellistä ole.\n\n— Onpa se äreä koira.\n\n— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.\n\nKoira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja\nnuoret pelastuivat.\n\n— Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat toisensa.\n\n— Arveletko, että vasta käy pahemmin?\n\n— Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä\n\n— Vaarisiko?\n\n— Niin juuri.\n\n— Ei hän meille mitään tee.\n\n— Ei sillä tavalla.\n\n— Ja sen sinä lupaat?\n\n— Sen minä lupaan, Öyvind.\n\n— Kuinka sinä olet kaunis, Marit!\n\n— Sanoi kettu korpille ja sai juuston.\n\n— Tietysti minäkin tahdon juuston.\n\n— Mutta sinä et saa sitä.\n\n— Mutta minä otan sen.\n\nTyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.\n\n— Kuulepa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen syrjästä.\n\n— No?\n\n— Kuinka sinä olet tullut häijyksi!\n\n— Annat sinä minulle sentään juuston.\n\n— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... — Nyt minun\ntäytyy lähteä, Öyvind.\n\n— Minä saatan sinua.\n\n— Mutta ei metsää kauemmaksi; sillä vaari voisi sinut nähdä.\n\n— En metsää kauemmaksi. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?\n\n— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.\n\n— Mutta emmehän me sitten yhdessä kuljekaan.\n\n— Ota minut sitten!\n\nTyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin\nniin että poika sai hänet kiinni.\n\n— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?\n\nPoika piteli käsiään hänen ympärillään.\n\n— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja\nhän oli samalla vakava.\n\nEi, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä;\nmutta tyttö taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi\njuoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.\n\n— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.\n\n— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.\n\n— Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.\n\n— Marit! Hän pysähtyi.\n\n— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.\n\n— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.\n\nÖyvind katseli kauan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä,\ntyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa,\nviskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.\n\n— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi\nlaulellen kotiin.\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nEräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat\nharavoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni\nlakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion\npoikki Öyvindin luo, ja antoi hänelle lipun.\n\n— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.\n\n— Minä saan siitä maksun, vastasi poika.\n\nKun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei, ja läksi\nmenemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä\nmyöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua,\nsillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitten köytetty kiinni ja\nvihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:\n\n\"Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.\n\n    \"_Se, jonka sinä kyllä tiedät_.\"\n\nTotta totisesti en tiedäkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen\nkatseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauan ennenkuin ylimmälle mäelle\nilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas;\nsekä Thore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Thore nauroi pian,\nkun sensijaan vaimon muoto muuttui.\n\n— Tunnetko sinä hänet?\n\n— Eipä siinä juuri voi erehtyä.\n\nIsä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä,\nmutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus\nlikeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko;\njalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten\nsauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä\nhänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä\nliinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat\npyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkkuivat kipinöiden,\nkulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävin,\nmääkivin äänin, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki;\nmutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä,\nläksi sitten livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki\nsamalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena,\näkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt\nhänet äreäksi ja epäluuloiseksi.\n\nThore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Ole\npääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla\nja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti.\nMolemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään,\nmutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan\nhullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa sytyttää naurun\nsoimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli\nvain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä\nniiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti:\n\n— Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma. Eikä enempää tarvittu.\n\n— Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi.\n\n— Uhhuh! puhki Ole mäessä.\n\n— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Thore. Öyvind laskeutui\npolvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan.\n\nIsä kumartui hänkin.\n\n— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi\nmenemään.\n\nÖyvind kiskasi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta\nja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui\nnaurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitten ne\npitenivät pitenemistään, ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki\nsuli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa,\npäät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli\npitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat\nnauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia\nnaurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä.\nVihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo\noli tullut taloon.\n\n— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä\nhänen kanssaan.\n\n— En minäkään mene, vastasi Öyvind.\n\n— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta. Isä uhkasi poikaa:\n\n— Etkö lähde siitä!\n\n— Menkää te ensin!\n\n— Ei, lähde sinä nyt vaan!\n\n— Kun te ensin menette! ja he varistelivat heiniä toistensa vaatteista\nja astuivat hyvin vakavina ulos.\n\nKun he tulivat portaitten alle, näkivät he Olen seisovan kääntyneenä\nkyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän\npiti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla\nhikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa\nja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli\nisän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun\ntuskallisesta äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:\n\n— Vai olette te lähtenyt kävelemään.\n\nOle kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen\nennenkuin vastasi.\n\n— Pitää välistä lähteä.\n\n— Olette ehkä väsyksissä, ettäkö käy sisään?\n\n— Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.\n\nSamassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Thoren välillä seisoi vanha\nOle, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun\nhiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla\ntaaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa,\npaitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä\nsen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä\nsiinä arvossa vartijana.\n\n— Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.\n\n— Niinhän ne sanovat.\n\n— Öyvindhän hänen nimensä on?\n\n— Öyvindiksihän ne häntä sanovat.\n\n— Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän\npuolella?\n\n— Sellaisessahan hän on ollut.\n\n— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut\nhulluksi viime aikoina.\n\n— Sehän on ikävää se.\n\n— Hän ei tahdo mennä naimisiin.\n\n— Tosiaanko?\n\n— Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.\n\n— Vai niin!\n\n— Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.\n\n— Vai niin?\n\n— Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi\nÖyvind.\n\n— Helkkarissa!\n\n— Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä vien\nne tunturille, enkä kärsi, että joku tulee ottamaan tyttäriäni, kun\nminä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.\n\n— Tietysti ette.\n\n— Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.\n\n— Ette — ette!\n\n— Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin\npaikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja\ntuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan,\njuuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei\ntuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet — eikä toista!\n\n— Tietysti.\n\n— Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja kolme\nvuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo tuolla on\nsyypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen kuulet, joka\nolet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on lopetettava.\n\n— Vai niin, vai niin.\n\nHetkisen katseli Ole Thoreen, sitten hän sanoi:\n\n— Sinä vastaat niin lyhyesti.\n\n— Makkara ei ole sen pitempi.\n\nÖyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella.\nMutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka\nnauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.\n\n— Mitä sinä naurat? kysyi Ole lyhyeen ja terävästi.\n\n— Minäkö?\n\n— Minuako sinä naurat?\n\n— Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä\nnaurunhalua.\n\nTämän huomasi Ole ja raivostui. Sekä Thore että Öyvind koettivat\nsovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta\nkolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton\n pysäyttää.\n\n— Älä sinä rupeakaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. — Minä\ntäytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon\nlapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta\nensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimmäiseen\ntorppaan, joka avaa ovensa, eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä\nvuotta antaakseen kaikki tyynni sille, joka vaan ensinnä panee tytön\npään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli, kunnes sai mennä\nnaimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä\nsain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule\nkäymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekaan! nyt sinä tiedät\nsen! — Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Ole\nNordistuen Heijdegårdenesta, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen\nNordalin metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista sellaisia\nnimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot sinä\npeloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vain tulla, niin\nsinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna tupruavat\nperässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun tietävän, mitä\nsinä ajattelet, sekä sinä että tyttö? Te ajattelette, että vanha\nOle Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitten te sipsuttelette alttarin\neteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta — ja minä\nnäytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te molemmat\nsaatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän sinulle, että\nvaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et näe edes hänen\nkengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois paikkakunnalta, minä\nlähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on turvassa, niin sinä\nsaat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia tuulta ja tuiskua.\nEnempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka olet hänen isänsä,\ntiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi parasta, joka tässä on\nkysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää virran juoksun sinne,\nminne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on kielletty.\n\nHän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa vähän\nkorkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.\n\nTäydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha\nenne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli\ntalo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli\nkuullut kaikki tyynni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä,\nÖyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi.\nKun he kaikki ääneti olivat menneet sisään, istuutui isä ikkunaan\nja katseli Olen jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin silmät\nseurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä hänen\nensimmäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo miltei\nkokonaan riippui. Jos Thore nyt liitti kieltonsa Olen kieltoon, niin\nniiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi\npelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä,\npahansuopuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja\njokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä.\nHänen levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven\nkää'ässä, tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua\nja että äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos.\nÖyvind katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan\nkääntää katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä\ntäytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa\nhetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori\ntaas selkäänsä; \"ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi\nmeitä erottaa\", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä\nkulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Thore veti syvältä\nhenkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen.\nHän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.\n\n— Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet mielestäsi;\nsillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta jollet sinä\nhäntä tahdo heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa ilmoittaa minulle,\nniin ehkä minä voin auttaa sinua.\n\nHän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.\n\nMutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa\npäästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua.\n\"Jos tyttö vain jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni\nvoitan hänet.\"\n\nSinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä\nastellessaan lempilauluaan:\n\n    Pystyyn, pystyyn nuori pää!\n    Joskin moni toive jää,\n    uus taas silmäsi sineen\n    syttyvi unelmineen!\n\n    Pystyyn pääsi, sa kuulethan\n    äänen jossakin kutsuvan,\n    äänen mi luottavaksi\n    neuvoo ja rohkeaksi!\n\n    Pystyyn pää, sillä rinnassas\n    kaartuvi kaunis taivahas,\n    sielläkin sinipielet\n    soi kuni harpun kielet!\n\n    Pystyyn pääsi ja raikuvaan\n    laula: kenpä mun lannistaa,\n    vihervä virpeni uhkee\n    vuodesta vuotehen puhkee!\n\n    Pystyyn pääsi, sun uudesti\n    elämän voima se synnytti,\n    voima mi aina on läsnä\n    suuressa, pienimmässä.\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nOltiin päivällislevolla; isojen Hejdegårdenen talojen väet olivat\nmakuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan.\nHeinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja\nhevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia\nkanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt\nainoatakaan elävää olentoa.\n\nTunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie\nHejdegårdenen talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille\ntunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli\nalas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli\npieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin;\nmolemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka\nkaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot\nkalkattivat harjanteiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä,\nkoirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla\nlopsottivat tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja\nkarkasivat oudosti mölähdellen ja häntä sojossa suoraa päätä veteen,\nminne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka\nkerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät\nmaalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle\nkalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat\ntoistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitten ja\nhyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan\nluikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina\nja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikko jyrkänteillä ei näkynyt\nainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja\nkellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi\nvuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.\n\nÖyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihasillaan\nihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdegårdenen tasangolla\nei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri\nkoira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö\npaitahihasillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti,\nÖyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei\nuskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta\nja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa\nmalttamattomana.\n\nVihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä,\nnuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti\nväsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai\nsiitä toria, mutta niin pian kuin Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui\nhän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen\nmenehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.\n\n— Kiitos, että tulit!\n\n— Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut\nkauan?\n\n— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää\nhyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enää\ntästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri\ntänään aioin puhua kanssasi.\n\n— Salaperäisiä?\n\n— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä\npidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt\nsinun pitää kuunnella.\n\n— Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?\n\n— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta:\nensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni\n— tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja\nhuomaa. Onneksi ovat Hejdegårdenen talojen väet enimmäkseen nuoria\nihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa\nheillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen\nheidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja\nteen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden\nsaarrokseen..\n\n— Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!\n\n— Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.\n\n— Mutta entä kun hän käskee?\n\n— Etkä pitää meidän välejämme salassa.\n\n— Mutta entä kun hän kiusaa minua?\n\n— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun\npäästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten\nsilmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä, kuinka paljon\npidämme toisistamme; sitten hekin oikein toivovat meille menestystä.\nSinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla\nja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimmäisenä vuonna me\ntosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta\nuskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme, ja silloin me\nnauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme.\nKun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea\ntahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa\nkatselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien\nniiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän\ntoisistamme. Jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää\ntoisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan\npääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme\nihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vain\npelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka\nodottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka\nvihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka\neivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut\neroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat\njoka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja veren\ntykintää pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat\nkuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin\nhe eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja\njoka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut\nsiitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa\nrakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä\nse alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että\nse elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi\nsalata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois\nsamassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden,\npääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlat vuotavat\nja pursuvat, ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää\ntulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua, jotka\nuskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn,\nsillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja\nlaulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta\nsellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia\nrunoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat\npahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt Marit,\nojennamme me toisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme\ntoisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin!\nja kaikki käy hyvin, eläköön!\n\nÖyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois\nja luisui alas kiveltä.\n\nÖyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja\npuhui, katsellen hänen kasvoihinsa:\n\n— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin\nmitä minä teen?\n\n— Sanot suoraan: ei!\n\n— Mutta käykö se päinsä?\n\n— Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!\n\n— Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakottaa minua.\n\n— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauan kuin\nse ei ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen\nsuoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen.\nMinä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti\nluulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä\nhänelle, että se on enemmän.\n\n— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi\nminua kuin vuohta lieassa.\n\n— Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.\n\n— Se ei ole totta.\n\n— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen\nirti.\n\n— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin\nusein ajattelen sinua?\n\n— Ethän sinä muuten istuisi tässä.\n\n— Lähetithän sinä sanan, että minä tulisin.\n\n— Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.\n\n— Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.\n\n— Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.\n\n— Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_\n\n— Miksi sinä sitten läksit tulemaan ylös?\n\n— Voidakseni juosta alas.\n\n— Mikset sitten ole juossut?\n\n— Täytyihän minun levätä.\n\n— Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.\n\n— Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.\n\n    — Kunko linnut laulelevat?\n    — ja kun kukko makaa, —\n    — ja kun kellot kalisevat —\n    — tuolta vuoren takaa.\n\nSamassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän\nkellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat\nesiin ladoista ja vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja\nharavoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat\nkaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta\ntoiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni\npoika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika\nläksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli, ja vaari\nkierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin,\nmutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli\nMarit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena.\nSe näki vieraan hevosen ajavan Hejdegårdeneen, ja nähtävästi se luuli\nolevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa\ntakaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut\nlakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta\npula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen\nvieraan äänen, ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli\nsuuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä\nvoimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, _otti_ hän hyvästiä sanomatta\nläksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja\nlöi, mutta koirat vain siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas\nhirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä,\nja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän\nkarkasi joukkoon, ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät\nveteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne\nhäpeillen erosivat toisistaan, ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind\nläksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia\nvastaan; se oli koiran ansiota..— Mistä sinä tulet?\n\n— Metsästä.\n\n— Mitä sinä siellä teit?\n\n— Olin marjassa.\n\n— Se ei ole totta.\n\n— Ei, ei olekaan.\n\n— Mitä sinä sitten teit?\n\n— Puhuin erään tuttavan kanssa.\n\n— Oliko se se torpanpoika?\n\n— Oli.\n\n— Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.\n\n— En minä lähde.\n\n— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain sen yhden ainoan asian,\nettä sinun _pitää_ lähteä.\n\n— Ette te voi nostaa minua rattaille.\n\n— Enkö? Enkö minä voi?\n\n— Ette, sillä te ette tahdo.\n\n— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain huvin\nvuoksi, katsos, vain huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä\nsinun poikaretkultasi.\n\n— Sitä te ette uskalla tehdä!\n\n— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle\nmitään tekisi, kuka?\n\n— Koulumestari.\n\n— Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?\n\n— Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.\n\n— Koulumestariko?\n\n— Koulumestari!\n\n— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää\nlähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja\nmurhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä olen\nvanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla\nihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vain sinun omaa\nparastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä\njäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule\nnyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä\ntahdon vain sinun parastasi.\n\n— Ei, sitä te ette tahdo.\n\n— Mitä? Mitä minä sitten tahdon?\n\n— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te\nette kysy.\n\n— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö\nsinun ymmärtää, mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan\nsinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule\nMarit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä,\nmutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha,\nviisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään\nhyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne\nja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin\nkovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa.\nEi se muuten kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on\nitsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan.\nToista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha,\nminä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta\npuhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset\nvoivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa,\nkatsos, sitten jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa\nja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla mutta ei sitä\njumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä\nsinä nyt sanot, Marit?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Etkö tiedä mitä sanot?\n\n— Kyllä minä sen tiedän.\n\n— No?\n\n— Sanonko minä sen?\n\n— Totta kai sinä sen sanot!\n\n— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen\nhämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samanlaiset keskustelut,\njotka olivat päättyneet samanlaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään,\nkäänsi tytölle selkänsä ja läksi.\n\nHän kammersi torpparien kimppuun, torui pakoja, löi suurta koiraa ja\noli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut\npellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.\n\nSinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan,\nettä avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos\nja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun,\njota lauloi:\n\n    Jos sa lemmit mua,\n    niin ma lemmin sua\n    elonpäivieni päähän;\n    kuluu kesäkuu,\n    ruoho lakastuu,\n    suvi sydämihin jäähän!\n\n    Muistan sanan sen\n    viimevuotisen\n    tuon sen lintusena jälleen sulle,\n    istun ikkunaas,\n    laulan taas ja taas:\n    kevät, kevät eikö kohta tulle!\n\n    Tuli tuli tei!\n    Tätä kuullut ei\n    poika tuonne koivuhakaan.\n    Mitä lauloin mä, —\n    on jo hämärä, —\n    eikä kuulu saattajakaan!\n\n    Enhän liene vaan\n    sulta suudelmaan —\n    ei, se mahdotonta oisi!\n    Jos jo kuulit sa,\n    pian unhoita —\n    peruuttaa sen vielä voisi!\n\n    Hyväst', hyväst' jää,\n    yö jo yllättää;\n    unessa ma nään sun siellä,\n    kuulen sanat ne,\n    jotka minulle —\n    oi, ne huumaa päätä vielä!\n\n    Nyt ma lopetan,\n    suljen akkunan,\n    kohta on jo öinen rauha.\n    Kohta viimeisen\n    tuopi sävelen,\n    ilta on niin lämmin, lauha.\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nMuutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.\n\nOn syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa\nketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa\nyhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole\nNordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.\n\nKoulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja\nasettuu Olen eteen.\n\n— Olet lähettänyt minua hakemaan.\n\n— Niin olen.\n\nKoulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa\nkirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.\n\n— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?\n\n— Sitä minä tässä juuri ajattelen.\n\nKoulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen\nlukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.\n\n— Sinä käyt kohta vanhaksi, Ole.\n\n— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä\nkaadun tästä kohta.\n\n— Katso vain, että vedät makeita unia, Ole. Koulumestari panee kirjan\nkiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.\n\n— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.\n\n— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauemmaksi, Ole?\n\n— Olenhan minä näinä viime aikoina... Koulumestari laskee kirjan\nkädestään ja panee pois silmälasit.\n\n— Ei minulla tällä kertaa ole oikein mieleistä oloa, Ole.\n\n— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.\n\n— Sellaistahan se minullakin oli kauan aikaa. Olimme riidoissa hyvän\nystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen\najan olin onneton, mutta sitten minä keksin sen keinon, että lähden\nhänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.\n\nOle nostaa katseensa ja vaikenee.\n\n— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?\n\n— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.\n\n— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?\n\n— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.\n\n— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Ole.\n\n— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy\nvälinpitämättömästi ikkunaan päin.\n\n— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Ole. Et pääse paljon käymäänkään etkä\npaljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.\n\n— Kuka minua rupeaisi auttamaan.\n\n— Oletko sitten _pyytänyt_ apua? Ole vaikenee.\n\n— Minä olin kauan samanlaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo\nkoulumestari. — Et kohtele minua hyvin, sanoin Hänelle. — Oletko sinä\nsitten pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut\npyytänyt. Sitten minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.\n\nOle on ääneti, mutta koulumestarikin on ääneti ja vihdoin virkkaa Ole:\n\n— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi\niloa, mutta hän ei tee sitä.\n\nKoulumestari hymähtää.\n\n— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Ole vaikenee. Koulumestari lausuu:\n\n— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään\non suurin huoli.\n\nOle virkkaa hiljaa:\n\n— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää\nmaata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut\nkokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon,\nkun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.\n\n— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.\n\n— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää\nennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että\ntalolle tulee kiire.\n\nMolemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:\n\n— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?\n\n— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta\neiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!... ja\nhän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä\nkulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä\nmikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen\nkulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä\nmissään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole\nlyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan\nja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko\njoku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen.\n— Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut\npois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi\nkatsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!\n\nHeidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta\nlaulua.\n\n— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.\n\n— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä\nisällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.\n\n— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.\n\n— Ei näy olevan..\n\n— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Östistuenissa; taitaa olla\nniitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina\naika liuta hänen mukanaan.\n\nSiihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, jota he paraikaa kulkivat,\noli aivan hoidon puutteessa, ja kun koulumestari huomautti siitä,\nseisahtui Ole.\n\n— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy\nliian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on\nkulkea tällaisen maan poikki.\n\nHe joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eniten\nkaipasivat hoitoa, ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle\nkatsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle\npaikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.\n\n— Enhän minä tahtonut jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme\nahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.\n\nSamassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen\nkirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee.\nHe sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa\npieni Knud Östistuen taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi\njäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.\n\n    Vuoripolku noustavaks\n    kun on jyrkkä eessä,\n    älä liian raskahaks\n    kantamusta tee sä!\n    Sulje huolet laaksojen\n    vihannasta haasta,\n    heitä alas laulellen\n    mik' on alamaasta!\n\n    Tervehtii sua linnunsuu,\n    vaikee kylänjuorut,\n    ilma yhä puhdistuu,\n    noustessasi nuorrut,\n    syvyydestä sydämen\n    laulat lauleloisen,\n    herää muistot mennehen\n    ajan aurinkoisen.\n\n    Seisot hetken hartahan,\n    kuulet silloin soivan\n    hiljaisuuden korkean,\n    korvaan huminoivan.\n    Solisee vain puronen,\n    kivi vierii santaan,\n    maailmalta tuulonen\n    kaiun sulle kantaa.\n\n    Nöyrtyen sa astu näin\n    muistojesi tarhaan,\n    nouse yhä ylöspäin\n    huipulta sa parhaan\n    löydät: Mooses vaeltaa\n    siellä Herran kanssa;\n    autuas ken nähdä saa\n    heidän kasvojansa!\n\nOle oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä. — Nyt minä puhun teille,\nsanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti\noli vielä oven edessä, koska hevosen piti levätä.\n\nVaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän\nvielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan\ntöissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni,\nettä Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti\nmaanviljelystä pääasiallisesti hoiti.\n\nÖyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä,\nihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä,\nettä pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan\nkalpeana tuli huoneeseen.\n\n— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!\n\nMolemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:\n\n— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein:... hän se on!\n\n— Vanha Ole Nordistuen se on, sanoi nyt Thorekin ja vetäytyi pois\nikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan\ntalon edessä.\n\nÖyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän\nläksi ikkunasta; Baardi hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Olen puoleen,\njoka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista\njalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni\nlausuvan: \"kyllä kai hän juuri on palannut kotiin\", ja vanha Ole kaksi\nkertaa toistavan: \"vai niin, vai niin\".\n\nHe seisoivat kauan aikaa ääneti eteisessä. Äiti oli paennut siihen\nnurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen,\nselkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen\nrinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen\nja otti lakin päästään, rinnallaan Ole, joka niinikään otti lakin\npäästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli\nniin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Thore nousi ja pyysi\nheitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle; Thore\nistuutui taasen.\n\nKosiminen tapahtui seuraavalla tavalla. Koulumestari: — Taitaa\nsittenkin tulla kaunis syksy.\n\nThore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.\n\n— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt\ntuolle kulmalle.\n\n— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?\n\n— Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää\nsinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.\n\nÖyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä\n’mitä voin.\n\n— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu\nmenevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.\n\nÖyvind: — Minä olen niin harvoin kotona...\n\nKoulumestari katsahtaa Oleen. Ole tuntee, että nyt on lähdettävä\nlieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:\n\n— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että,\nminä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä... että\nsinä niinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.\n\n— Kiitoksia vain tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä\nasun.\n\nOle katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:\n\n— Olelta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän\non käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin\nhänen suussaan.\n\nOle puuttuu kiireesti puhumaan:\n\n— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauan\ntytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sadepuro\nirroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauan pysy; ei ukkosen jyrinä\nihmistä tapa.\n\nKaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:\n\n— Ole tarkoittaa, ettei niitä enää pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä\nThorenkaan.\n\nOle katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa, Silloin sanoo Thore:\n\n— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei\nminussa vain enää ole piikkejä.\n\nOle: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen\nkylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa,\nja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.\n\nÖyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he\nkaikki katsovat Öyvindiin.\n\n— Ole tarkoittaa, että hänellä on suuri talo. Ole keskeyttää:\n\n— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enää jaksa,\nolen vanha, eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä\nkannattaisi ruveta tekemään työtä.\n\n— Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.\n\n— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä\nputoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy\njaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos\nsinä kävisit sen kimppuun?\n\n— Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?\n\n— Isännäksi; sinä saisit talon.\n\n— _Saisinko_ minä talon?\n\n— Saisit, niin hoitaisit sen.\n\n— Mutta...\n\n— Etkö huoli siitä?\n\n— Tietysti.\n\n— No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.\n\n— Mutta... Ole katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa\naikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?\n\n— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Ole\nkiireesti.\n\nSilloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki\nmuut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään,\nkarkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:\n\n— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!\n\nThore nauraa kukutteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa,\nkunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.\n\n— Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Ole jännittyneenä.\n\n— Mainiota maata!\n\n— Mainiota maata, eikö totta!\n\n— Mainio laidun!\n\n— Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?\n\n— Siitä tulee paras talo koko amtissa!\n\n— Paras talo koko amtissa! — Ihanko totta? Niinkö luulet?\n\n— Niin totta kuin minä tässä seison!\n\n— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä\nnopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa, kuulepas,\nrahaa! Minulla ei ole rahaa!\n\n— Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!\n\n— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos\nmeillä _olisi_ rahoja, eikö niin?\n\n— Monta kertaa nopeammin.\n\n— Monta kertaa? Olisipa meillä vain ollut rahaa! Niin, niin; mutta\npureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille,\njoka ajaa härällä.\n\nÄiti iski yhtä mittaa silmää Thorelle, joka hänkin silloin tällöin\nsyrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi\nkäsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle.\nThore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Ole ja\nÖyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista\nelämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.\n\n— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Thorella on jotakin sanomista,\nkeskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan\nThoreen.\n\n— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Thore vihdoin hiljaa,\n— että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että\nniitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet\npikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään,\nkäyttäneet näitä rahoja, paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on\nhoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa;\nmutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.\n\nÄiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säihkyvän iloisena\nThorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Ole\nNordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä\nhämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:\n\n— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja\nlaski kätensä hänen olkapäälleen, niin että läjähti. — Kas vain sinua,\nisä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.\n\n— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Ole vihdoin\nkoulumestarilta, mutta hiljaa.\n\n— Ei niitä niinkään vähän ole.\n\n— Muutamia satoja?\n\n— Vähän enemmän.\n\n— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä\ntulee!\n\nHän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.\n\n— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. — Otamme\nhevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.\n\n— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki\npian?\n\n— Tahdon, pian ja nurin!\n\nI — Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!\n— Tässä on lakki\nja keppi; nyt minä ajan pois\nteidät!\n\n— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan?\nTulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauan kuin hiilissä\non tulta; tulkaa mukaan!\n\nHe lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan\nNordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri\nkoira, kun Ole Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa.\nÖyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten\nheitä töllistellessä, tuli Marit eteiseen katsomaan, mitä koira niin\nitsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan,\nlensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen,\nrupesi vanha Ole kuitenkin huutamaan häntä niin, että hänen täytyi tulla\nnäkyviin.\n\n— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!\n\n— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että\nhelisee.\n\n— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.\n\nTyttö kiepahtaa ympäri, viskaa, mitä käsissä sattuu olemaan, menemään\nja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.\n\nPian tulivat koulumestari, Thore ja vaimo. Vanhus oli hommannut\nkynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin\nviiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen\njalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin\nvasenta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa\nmyöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari\njohti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli\nkipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä\nmielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet\nalttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten\nÖyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena\nkatseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet\nyrittivät nousta silmiin.\n\nTanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä\noli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.\n\nJa tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.\n\n\n\n\nBLAKKEN.\n\n\nBjörgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä.\nTalo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla\ntapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaihoten katsella niitä, jotka\nsiellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät\nnurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa,\njonka vuoksi talo sitten myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila\nostettiin laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui\nBjörganiin surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä,\nvarhaisena keväänä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa;\nniitettyä heinää uhkasi sadekuuron asemasta lumimyrsky, ja entä\nsitten talvella! Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua\nportin kääkkään, koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin\nLandista, Randvuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein\najaa naamio kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet\nnirisivät ja narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva\nmelu. Lumi lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla,\npienemmät ulkohuoneet ihan hautaantuivat lumeen, mäet, pensaat ja\naidat tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta\nkohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne\nuurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja\nnäin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten\nporoineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureita ja taas\nylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne, enkä minä milloinkaan\nunohda, kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö\nryömi esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen,\njoka kauppasi poronlihaa. Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina\nvarttuneen valistuneiksi ja toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan\noli Kirknen seurakunta huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan\npitkä aika, kun erään papin oli pitänyt ottaa pistoolit mukaansa\nkirkkoon; toinen tuli kotiin kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki\ntavaransa rikottuina ja hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän\nkasvonsa olivat mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet\npapin rouvan, joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut\nKirknestä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta\nvuotta ollut ilman pappia, kun isä — ehkä juuri siitä syystä — sai sen;\nluultiin nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.\n\nMuistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauantaiaamuna nelinryömin\nkonttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat\nvetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta\neteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut takaisin\nsamaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä ottanut\nopettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta kauhukseen\nhuomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä omilleen. Hän tuli\nsellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni alas portaista,\nsiinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä harppauksella.\nKirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi heille ne lait,\njotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää häntä panemasta\ntäytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he kokoontuivat miehissä\nkoulun johtokunnan kokoukseen väkivallalla estääkseen toimitusta. Äidin\nkiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä lähtenyt sinne, ja kun ei\nkukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään koulupiirien jakoa y.m.,\nteki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan, joukon uhaten muristessa\nvastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat kainalossa, meni ulos, ei kukaan\nkoskenut häneen. Saattaa käsittää äitini riemun, kun hän näki hänen\npalaavan, tyynenä kuten aina.\n\nNäissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Blakken! Hänen äitinsä\noli suuri, punainen tamma Gudbrandinlaaksosta, ja ilokseen sitä joka\nsilmä katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa\npaikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi\nmetsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden oikeudella.\nBlakkenista sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä hevonen, ettei\nsellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja, tottuneena kuulemaan\njuttuja sankareista ja tappeluista, katselin pientä varsaa kuin mitäkin\nlahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään ollut minulle hyvä; minulla\non tänäkin päivänä oikean silmäni yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta\nyhtä uskollisena seurasin silti tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa\nkentällä ja pujottelin tamman jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta\nkerran olin mennyt niiden perässä liian kauas. Päivä oli ollut kuuma,\nolin nukkunut avonaiseen heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme\nmenneet hakemaan siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin,\nmutta minä olin jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan\nolivat etsineet ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua\nlöydy. Saattaa käsittää vanhempieni kauhun - kaikki pantiin etsimään,\nmaat ja metsät huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin\n— kunnes vihdoin joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut\nheinissä istumasta. Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin\nosannut puhua; sillä suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun\ntulisin silmin. Oliko se unta vaiko totta, on vaikea sanoa — mutta varmaa\non, että vielä muutamia vuosia sitten heräsin siihen, että näin\ntämän eläimen seisovan painuneena puoleeni. Blakken ja minä saimme\npian tovereita: ensinnä pienen koiran, joka opetti minua varastamaan\nsokeria, sitten kissan, joka eräänä päivänä odottamatta ilmaantui\nkyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa; kalman kalpeana\nryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut kellarista!\nSeuraavana keväänä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin; sillä silloin\ntuli taloon pieni porsas — ja kun aina Blakken seurasi äitiään työhön,\npidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa toisillemme. Me\nvietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin nukkumalla yhdessä.\nMinä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse pidin, porsaalle\nkannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan kauniimmin; se koettikin\n— koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun minun vanhempieni kanssa\npiti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat koira, kissa ja porsas mukaan.\nEnsinmainitut pääsivät lautalle, jonka piti viedä virran yli, porsas\nröhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me saimme sitten kukin oman\nkestityksemme ja illalla palasimme kotiin samassa järjestyksessä.\n\nMutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Blakken yksin;\nsillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä\nse oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme\npienessä huoneessa, joka oli pantu liiste-reelle, niin etteivät\ntuulet eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat\nedellä leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti\nihmisiä ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen,\nsillä minä olin vain kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle\nTrondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun perille\ntullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti minun\nensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Blakken mukana!\n\nTäällä Nässetin pappilassa — se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa\nvoimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat\ntoisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja\ntaloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin\nvuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäiksen veteen\nja joka niemellä nousee suuri talo, — täällä Nässetin pappilassa,\njossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja\ntuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, — ja missä\nminä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä\nsaatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli vallannut\nkauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli niin\nsuuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, — täällä Nässetin\npappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä vaikutelmia antoi\nminulle Blakken, sillä täällä kasvoi sekin, tuli jättiläiseksi ja teki\njättiläistekoja.\n\nKorkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskikoon, mutta verraten pitkä\nja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän\nkeltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä\ntuli kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää\nriipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta\nperinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän\nraskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta\ny.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen\nuuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä\netäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut\nkuormaa kulkemaan, valjastettiin Blakken, ja jos valjaat vain kestivät,\nniin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli mielellään taakseen, kun\nrengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut\nsiihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä,\nennenkuin se läksi liikkeelle ja silloin ensin pari kertaa yritti\nennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta;\nsilloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia\ntapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat.\nPiiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin\nrakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Blakkenin\nmaine paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.\n\nSillä Blakken oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys.\nAlussa tuli — kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään — hirveää\nsuuttumusta ja sekamelskaa, sillä Blakken, joka kävi laitumella\ntakalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa,\ntahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä\nmäärin kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että\ntalonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja\nsadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän\nhe kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä\nBlakkenin jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauan se heitä\nkuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön.\nNaapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän hankki\nkaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta — ihania eläimiä — ja\nnäiden piti opettaa Blakkenille huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin\njännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En\nikinä unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona\nkuuntelemassa teeren vihellystä nurmi jyrkänteeltä ja tyttö juoksi\nkertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien luona\nja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne — ja katso: siinä ne\nkomeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne olivat\njoutuneet tekemisiin Blakkenin hirmuisten hampaiden ja kavioiden\nkanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen\nyli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät\ntaloon. Seuraavana päivänä laulettiin Blakkenin ylistystä kirkonmäellä\nja sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.\n\nBlakken sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas ruskea hevonen,\nmuutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi\nsen kimppuun suoraa päätä ensi kapinayrityksessä, ja kun ei rohkea\npoika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon,\nniin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan\nvastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina\nottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena;\nhetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän näin\nomin silmin.\n\nMiltei joka kesä kävi karhu mailla ja kaatoi monta lehmää ja lammasta\nsekä meiltä että muilta. Tuonta tuostakin kuulimme paimenpojan huutavan\nja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät\njuoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget;\nmutta he tulivat miltei aina liian myöhään; joko oli koira jo\nkarkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti.\nHevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin\ntällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen\nvajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa, niin että\nse syöksyi alas jyrkänteestä.\n\nEräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin\nviikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä\nkesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta\noli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Blakken ja se tamma ja varsa,\njota se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme\nensinkään tietäneet, mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen\npäivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen\nrajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa\nusein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään\nkuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät\nparaasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut\ntaistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä\nmahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa\nvarsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää.\nKarhunjälkiä kyllä näkyi, mutta ei merkkejä hevosten taistelusta.\nRenkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä,\nhuomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä,\nmutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis\nolleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan\ntämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan\npoljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että\nkylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon\nlaidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat siis\nmolemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut takaperin\nsuohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen perässä; sillä\nkarhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se myöskään ole niin\npainava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni suohon. Mutta tällä\nkertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin oli Blakken uponnut\nsyvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat olivat nostaneet\njalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat hutkineet ja väkevät\nhampaat repineet — eikä vähään matkaan enää näkynyt karhun takajalkoja,\nvaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä toinen ja toinenkin ja sitä\nkesti kautta koko suon; karhu oli viskattu nurin, se ei ollut päässyt\nnousemaan, vaan, suojellakseen itseään raivostuneen hevosen hampailta\nja kavioilta, se oli kieritellyt kierittelemistään, ja tätä taistelua\nhe saattoivat seurata kovalle maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan\nkertomuksen lämmittäminä kävivät miehet tarkkakuuloisemmiksi ja\nteräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt hiljaisessa ilmassa, jossa\nsateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän kellon lehtimetsästä harjun\nalta. He rientämään sinne - mutta heitä vastaan tuli Blakken ja kielsi\nheitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se oli käynyt tuntemattomaksi.\nPystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se suuressa kaaressa varsan ja emän\nympäri ja vasta pitkien, koreiden puheiden perästä ja suolan avulla,\njota sattui olemaan mukana, saivat he sen käsittämään, että tulijat\nolivat tuttua väkeä. Mutta tämä Blakkenin urotyö, ainoa laatuaan,\nloi sen nimeen sellaisen loiston, että se Pappilan-Blakkenista tästä\npuoleen korotettiin Karhu-Blakkeniksi. Monta monituista kertaa se vuosi\nvuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä sitten pitkän\naikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se tuli kotiin, päässä karhun\nkynnen jäljet. Vanha jättiläiskarhu oli saanut isketyksi kyntensä\nalapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti raappinut, kun hevonen oli\nriuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli kyllä antaa niin vanhan orhin\nterävässä kengässä kulkea takalistolla; mutta hevoset tunsivat sen ja\npakenivat, ja jos yksi ja toinen vielä tyhmyydessään otti selkäänsä,\nniin Blakken sai anteeksi kuuluisuutensa takia. Hevosella, joka kaatoi\nkarhun, kai oli oikeus tehdä mitä tahtoi.\n\nKun meidän joskus — mikä muuten harvoin tapahtui — täytyi ottaa se\nkirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata, kuinka sitä ihailtiin. Kun\nkoko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä\nliikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa kääseissä,\njoissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät mitkään\nherrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää työvaljaissa,\nja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei se suinkaan\nnäyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä viimeiseksi; sillä\nosaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi astella kuin työrattaiden\nedessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet kaikille metsäteille,\njoihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli seuranneeksi;\ntoisten hevosten juostessa lönkötti Blakken ja kääseissä istujat\npääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus todella\nmerikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä oli\nnimittäin paljon muita hevosia. Se nosti päätään paikalla ja päästi\nsodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se aikoi\nlähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin,\nriisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimunvarsi oli\nmukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana\nmuista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo,\nse riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui\nkirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun\nse hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa,\nkaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa, mutta\nniin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä irti,\nnousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden mielestä\nkomeinta, mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai koskaan\nmyöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin Blakkenista,\nseisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän paukkuvia\nkiitospuheitaan.\n\nJa tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin\nmaailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita seurattavakseni.\n\n\n\n\nTROND.\n\n\nAlf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa, sillä\nhän kulki useimmiten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan\nkolmenkymmenen ikäiseksi, läksi tämä mies tuntureille ja raivasi\nitselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät,\nettä hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä\nenemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö\nlaaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka\nkaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.\n\nHeitä sanottiin \"metsäläisiksi\" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi;\nihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai\ntyöhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa\nheille selityksiä. Vaimo oli vain pari kertaa käynyt kylässä, toisella\nkertaa tuomassa lasta ristille.\n\nTämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan\nrupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei\nheillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he _puolet_ ja taloon\ntuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat\ntöissä.\n\nHän oli kuin olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että\nsiitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen\noli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa hän ei paljon puhunut, hän\nmelkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän\noli sisällä.\n\nJouluaattona sitten kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä\njoi pullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi\nankarasti hänen silmiinsä ja huusi:\n\n— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole; kai\nsinä sadun kestät?\n\nPoika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi\nisä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli\nBlessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta\noikeutta eräässä riita-asiassa, ja se vei niin paljon aikaa, että\njouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt\nja kierrellessään katuja ja ajatellessaan kotiinmenoa, hän näki tukevan\nmiehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.\n\n— Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.\n\n— Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.\n\n— Minne sinun on mentävä?\n\n— Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.\n\n— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, - sillä sinnehän minunkin\npitäisi lähteä.\n\n— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle,\nmissä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan\nBlessommeniin, joka nousi kannaksille, - Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.\n\nBlessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein\nkäynyt maankamaraa myöten.\n\n— Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.\n\n— Niin teen, sanoi mies, ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.\n\nMutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin\nmielestä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.\n\n— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.\n\n— Niin kuljetaan, vastasi mies.\n\nMutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, rupesi Blessommen\ntunnustelemaan seutua.\n\n— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.\n\n— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä\noli matka mennyt pian.\n\n— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.\n\n— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi läjäyttäessään\nhevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!\n\n— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki.\nMutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että\nhän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin\ntulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen\najavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä\nvastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää\npois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli\nkääntyneenä eikä Blessommen enään ikänä saanut päätään oikein päin.\n\nSellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enää uskaltanut pyytää\nisää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö\nhänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen\nprinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes\noikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki,\neli ihan hänen ympärillään.\n\nHän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimmäinen vieras\nastui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut\nnähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan,\nTrond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä\nperemmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi\nhäntä likemmin.\n\n— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Knud? sanoi hän.\n\n— Olen kyllä. Siitä on kauan, kun soitin häissäsi.\n\n— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?\n\n— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella\npuolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo,\nettä piti tulla tänne lepäämään.\n\nÄiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, mutta ei sanonut\n\"Jeesuksen nimeen\", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän\nnousi:\n\n— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun\nnyt hiukan levätä.\n\nJa hänet pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.\n\nTrondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä,\njoka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä\npaleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi\nkeskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja\ntuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän\ntahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin\nhäntä rupesi kovasti pelottamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja\nnoidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä valkean\nääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän\nkokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: \"äiti!\" — ja heräsi.\n\n— Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.\n\nHäntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa, eikä\nhän uskaltanut häntä kysyä.\n\nÄiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen\nmukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli\nmustat hiukset, ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet\n\"Jeesuksen nimeen\", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitten hän\nja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat\nvälissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi\näiti:\n\n— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti\nmuassaan.\n\nJa hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:\n\n— Se saa jäädä _tuolle,_ ja hän viittasi Trondiin.\n\nToinen lisäsi:\n\n— Opi vaan käyttämää sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa _tässä,_\nja hän osoitti suurta arkkua.\n\nSitten he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli\npientä arkkua, jonka oli saanut:\n\n— Mitä siinä on? kysyi hän.\n\n— Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.\n\nHän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti\nsuuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin\nhienoista ja hentoista.\n\n— Ota se, sanoi äiti.\n\nPoika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa\npeloissaan pois.\n\n— Se itkee! sanoi hän.\n\n— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.\n\nHän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli\nsitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.\n\n— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.\n\n— Se on viulu!\n\nSillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimmäisen viulunsa.\n\nIsä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi\nrallattaa säveliä siltä ajalta, jolloin hän tanssi, ja nämä poika\noppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei\nlukenut, hän soitti niin, että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän\nsiihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja\nkuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka\naina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin\njoutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei\npelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti\nkvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen\ntuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka\najoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty\nesine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti\nmustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka\nänkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi,\nkun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan\nsumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.\n\nMutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä\neräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja\nansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä\nhiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.\n\n— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä\npaikalla isälle.\n\n— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen\nsellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.\n\nPian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista,\njotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä\nsanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.\n\n— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli\ntullut kyökkiin.\n\n— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon,\nmissä isä oli ja sanoi sen hänelle. - Hän ei koskaan ole ollut kylässä,\nlisäsi hän, — hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.\n\n— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän\nei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.\n\nSentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.\n\n— Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.\n\nJa poika otettiin pelimanniksi.\n\nKotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti\naamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä\nunta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin\nhän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle\nuusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.\n\nViimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin\nkirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä,\näiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään\nsyödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja\nsilloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti\nseurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä, kuinka hän kulki ylös\nmäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.\n\nIsä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään\nseurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni\nsänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.\n\nHän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin\npuhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi: — Eiköhän minun pitäisi lähteä\nkirkolle katsomaan kuinka siellä käy.\n\nMies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis;\nasian päätetyksi ja läksi.\n\nSe oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia;\nhän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä astuessaan\neteenpäin viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä\nnähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei\nmorsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli,\nettä lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko\naamun, kaiku vain helisi puiden välissä.\n\n— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa. Kauan hänelle\nvastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:\n\n— Kun vain kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.\n\nHän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän\nkatseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!\n\nEnsimmäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuin sauhuna nousevan\nylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä\nniittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne\nkimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat\nsuurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä\ntoisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden\nalapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia\nleikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla\nkulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän\nnäki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan\nrakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja\nalempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat\nkuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy\ntulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat\ntoistensa näköiset! Hän pani heidät yhteyteen kirkon kanssa ja katseli\npelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan!\najatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enää soinut. —\nMahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut\nmitään vikaa. \"Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi\"\nja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän\nkoetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä,\nainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan\nalas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisoivat\ntässä ja ehkä nauravat häntä, häntä joka kotona osasi soittaa niin\nkauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! \"Jumalan kiitos,\nettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni\", puheli hän itsekseen,\nseisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa — mutta tuollahan hän\nseisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemmaksi ja kauemmaksi.\nSamassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle\nviulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. \"Anna se tänne!\" huusi\nhän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi\nja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. \"Et\nsaa!\" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi\njuoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän\nenää jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.\n\nSiinä hän makasi kauan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi,\nei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan,\njoka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui\nhänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata\nkohti. Kun hän sitten nosti päätään näki hän viulun, maassa yksinään.\n\n— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen\nsen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.\n\n— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän\nitsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet\ntäytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja\nleikkasi.\n\n— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.\n\n— Au! sanoi seuraava; mutta poika vain leikkasi.\n\n— Au! pani kolmas raskaasti...\n\nJa jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei\nkatkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut\nantaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei\nhän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli\näiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta\nentistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine\nkielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:\n\n— Ei äiti, kotiin en tule ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen\nnähnyt.\n\n\n\n\nISÄ.\n\n\nSe mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä\noli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa\nvakavana ja pystyssä päin.\n\n— Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, — ja minä tahtoisin kastattaa\nhänet.\n\n— Mikä nimeksi pannaan?\n\n— Finn, isäni mukaan.\n\n— Entä kummit?\n\nThord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja\nnaisia, hänen sukulaisiaan.\n\n— Onko vielä muuta? kysyi pappi ja nosti silmänsä.\n\nTalonpoika seisoi hetken ääneti.\n\n— Soisin, että hänet kastettaisiin yksikseen, sanoi hän.\n\n— Siis arkipäivänä?\n\n— Ensi lauantaina kello 12 päivällä.\n\n— Onko vielä muuta? kysyi pappi.\n\n— Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin lähteäkseen.\n\nSilloin nousi pappi.\n\n— On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen\nkätensä ja katsoi häntä silmiin. - Suokoon Jumala, että saisit lapsesta\nsiunausta!\n\nKuusitoista vuotta myöhemmin seisoi Thord papin huoneessa.\n\n— Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei huomannut\nhänessä mitään muutosta.\n\n— Minulla ei olekaan mitään huolia, vastasi Thord.\n\nPappi ei sanonut siihen mitään, mutta vähän ajan perästä hän kysyi:\n\n— Mitä asiaa sinulla tänä iltana on?\n\n— Tulin puhumaan pojastani, jonka huomenna pitäisi päästä ripille.\n\n— Se on reipas poika.\n\n— En tahtonut maksaa ennenkuin kuulen kuinka monentena hän seisoo\nkirkon lattialla.\n\n— Ensimmäisenä.\n\n— Vai niin se on — tässä on sitten papille kymmenen.\n\n— Onko vielä mitä muuta? kysyi pappi ja katsoi Thordiin.\n\n— Ei ole. Thord läksi.\n\nTaas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian\nedustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimmäisenä Thord.\nPappi nosti päätään ja tunsi hänet.\n\n— Sinä tulet tänä iltana mieslukuisena.\n\n— Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Karen\nStorlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.\n\n— Sehän on paikkakunnan rikkain tyttö.\n\n— Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan\ntoisella kädellään.\n\nPappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut\nmitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.\nThord laski kolme taalaria pöydälle.\n\n— Ei minulle tule kuin yksi, sanoi pappi.\n\n— Kyllä minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni — minä tahtoisin\nantaa vähän runsaammin. Pappi otti vastaan rahat.\n\n— Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord...\n\n— Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa\nkokoon, sanoi hyvästi ja läksi.\n\nMiehet menivät hitaasti perässä.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden\npoikki Storlideniin puhumaan häistä.\n\n— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä\nkuntoon allensa.\n\nSamassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää\nkäsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.\n\n— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen\non koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja souti\npaikalle.\n\nSilloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen — ja vaipuu.\n\nThord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan\nja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin\nodottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas\nmuutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitten lepäsi järvi peilinä.\n\nKolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän\nsamaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen\npäivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki\ntaloonsa.\n\nSiitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään\nkuulee pappi sitten jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti\nhakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha,\nkäyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan ennenkuin\ntunsi hänet. Se oli Thord.\n\n— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen\neteensä.\n\n— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui,\nikäänkuin odottamaan; kauan he kumpikin vaikenivat, sitten sanoi Thord:\n— Minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto,\njoka kantaa poikani nimeä.\n\nHän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski rahoja.\n\n— Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.\n\n— Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauan\nääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:\n\n— Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?\n\n— Johonkin parempaan.\n\nHe istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen.\nSitten sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:\n\n— Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.\n\n— Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä.\nja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.\n\n\n\n\nKOTKANPESÄ.\n\n\nEndregårdene oli pieni, yksinäinen kylä keskellä korkeita tuntureja.\nLaaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli\ntuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan\nlikellä kylää ja joka näkyi kauas.\n\nEndrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa\nviljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä\nasuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi\nhänen sukunsa oli niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi,\njotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.\n\nTämän kylä päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle\nkallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä, kun\nnaaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa.\nKoiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin\ntällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni\nmenojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauan\nkuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen\nvanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta\nnykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.\n\nMissä vain kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkanpesästä\nja katsoivat sinne. He tiesivät, koska kotkat tänä vuonna olivat\npalanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka\nviimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät\nlapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja\nsyliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten\nveljekset.\n\nSiihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika\nEndregårdenessa, eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli kähärät\nhiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin\nmenevä. Hän rupesi jo aikaisin puhumaan, että hän kerran saavuttaa\nkotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon\npuhua.\n\nSe ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään,\nläksi hän kiipeämään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat\nmahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen\njoukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä\nkiipeämään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa\nhaluaan, odotti sentähden, kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti\nkiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu\nkasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä\nirtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan\nhiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista\nkohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui\nkauan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä.\nMonet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei\nhän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa.\nVihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin,\nmilloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni.\nAlhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi\npitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat,\nettä hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikka poika ei kuulunut\nsukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:\n\n— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?\n\nKaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja\nsilmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule\nalas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä\nmitään voita!\n\nHetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitten hän\nkiipesi ylemmäksi. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi\nkaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä\nhän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja\nkaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet\nkestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään,\nväänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään,\nsitten se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella\nkädellään, sekin heltisi.\n\n— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät\nhuutoon.\n\n— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet\nettä naiset.\n\nHän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui\nluisumistaan nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin,\nja sitten he kuulivat takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan\nläjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää mutaa olisi pudonnut maahan.\n\nKun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään\nmurskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi\npois hänet.\n\nNuoret, jotka kiivaimmin olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeämään,\neivät enää olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät\nsaattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin\nvirkkoi, taittuessaan ruhjottuun ruumiiseen:\n\n— Ikävähän tämä oli. — Mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin, — onhan\nse hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa\nylety sitä ottamaan.\n\n\n\n\nUSKOLLISUUTTA.\n\n\nKotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he\nahersivat uskollisesti hyvin suuressa, mutta rappeutuneessa talossa,\nkunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä, ja vaimo jäi\nhoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei\nkuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat\npojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että\nhe auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa\nvoimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli\npäässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai\ntalollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen\nvarakkaan sisarensa.\n\nNeljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon oltuaan\nitse tähän asti johdettavina. He eivät erittäin rohkeina käyneet\ntähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko\nkaksitellen tai kaikki neljä, ja nyt he liittyivät entistä enemmän\nyhteen, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei\nilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmasti luuli tietävänsä\ntoisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään\nennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet\nmitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään\nkuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauan kuin äiti eli. Äiti oli\nkuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen.\nTalon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua,\nminkävuoksi äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin\nheidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken siten, että\nhe kaksittain viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi\nhuonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta\nmuuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että\nkarja tarvitsisi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi\nminiäkseen.\n\nKenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vain kysymys, kumpiko\nveljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin.\nVanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin hän ei koskaan\nmene; ja muutkin torjuivat naimakaupan. Pojat sopivat sitten äidin\nkanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana,\nylhäällä karjatalolla, äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa\nemännäksi taloon, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo,\nsillä hän saattaa saada, kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut.\nParas oli sitten nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no,\njos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei\ntahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta\näiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.\n\n— Lähinnä nuorin sitten.\n\n— Miksei lähinnä vanhin?\n\n— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli\najatellut ja sentähden hän ei ollut häntä maininnut.\n\nMutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi\nmenemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön\nkatsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin\ntytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitten lienevät\njakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää;\nsillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat\nmilloin toiseen, milloin toiseen latoon.\n\nJonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja\nsiis myöskin apua, ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka\nmuutenkin kävi heillä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana\npäivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin\noli kauan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti\nkysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen\nkosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla\nveljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki\nneljä hyvin vakaviksi, eikä kukaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa.\nMutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti\ntytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin\naavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä\njos nuorimman piti mennä naimisiin, niin hän ei voinut mennä. Se tuntui\nvähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt\nei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että\nvarmintahan se oli, että tyttö rupeaisi emännäksi taloon. Heti kun yksi\noli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan\näidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut;\nheidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun hän ei enää\nparantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelua. Silloin sai nuorin\nheidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauan kuin\näiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia\nhoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.\n\nÄiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti\ntuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden\naikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille\npitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin\nmukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan\nsitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät, mitä hän tarkoitti,\nja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina\nnäinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen\nviimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun\nhe kokoontuivat ja vihdoin se sitten tapahtui viimeisen kerran.\n\nKun hän oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä\nhautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana\nhautaussaatossa: ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet\nettä naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin.\nEnsinnä asteli lukkari esilaulajana, sitten vainajan kuusi poikaa,\nkantaen kirstua ja sitten koko pitäjä, kaikki veisaten, niin että\nkuului pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja\nhauta luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika\nsamalla piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä\nyhteenhän ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani,\nuskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta\nolin joutunut kuuntelemaan, tuntui siltä kuin saarna olisi sulanut\nyhteen järven ja tunturien ja koko luonnon suuruuden kanssa.\n\n\n\n\nELÄMÄN ARVOITUS.\n\n\n— Miksi me istumme tänne?\n\n— Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.\n\n— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa\nliian väkevästi veteen; mennään kauemmaksi.\n\n— Mennään sitten takaisin vihreään lehtimajaan;\nsiellä oli niin kaunista.\n\n— Ei, emme sinnekään! ja mies heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin hän ei\nolisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.\n\nNainen jäi seisomaan katsoen kiinteästi häneen. Silloin sanoi mies:\n\n— Vasta nyt sinä saat selittää, miksi niin pelästyit, kun se vieras\nlaivuri hämärissä astui sisään.\n\n— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä\npakoon.\n\n— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä minä en suinkaan tule\nperässä.\n\n— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.\n\nMies lausui:\n\n— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin\nlupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitten on kaikki lopussa.\n\nNainen purskahti itkuun ja tuli lähemmäksi. Hänen hento, pieni\nruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden\nympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa —\nkaikki säteili sekä erikseen että yhdessä; aurinko paistoi suoraan\nhäneen. Mies karkasi pystyyn.\n\n— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan\nperään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vain\npahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin\nsinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa\nrauhaa, en voi pitää lupaustani!\n\nKoko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut\neilispäivältä kotoisin.\n\n— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun\nolla rauhassa, ettet kajoaisi siihen, mitä en minä koskaan, koskaan voi\nsinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit,\nettä se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vain\nminusta itsestäni. — Botolf!\n\nJa nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin\nhengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään;\neikä mies ikinä ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.\n\n— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta\nistuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että\nvoisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!\n\n— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun!\nrukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmäksi; sitten hän lisäsi:\n— Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän\nlaivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit\nvanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta;\nminä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat\nupposivat, - silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin\nluullut, etten sellaista koskaan enää tuntisi.\n\nHän vaikeni ja itki, mutta sitten hän laski kädet ristiin hänen\npolvensa päälle.\n\n— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri, niinkuin silloin, kun\notit minut paljaana — vain minut! — Botolf!\n\nMiltei karusti vastasi mies:\n\n— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan\nme tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, mutta ei sitten.\n\nNainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:\n\n— Oi ei, elämää ei koskaan enää saa eheäksi; oi Jumala! ja hän\ntyrskähti itkemään.\n\n— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun\nelämäni tulee eheäksi.\n\nMies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä, ja hän näki\nhänen taistelevan.\n\n— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei _voi_ tulla.\n\n— Sinä saatat ajaa minut äärimmäiseen epätoivoon! rukoili hän.\n\nMies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:\n\n— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta tätä\nen jaksa kantaa.\n\n— Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.\n\n— Minä autan sinua! Mies nousi hänkin. — Joka päivä minä autan sinua,\nkun vain tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan\nsellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin\ntoisen!\n\nNainen hulmahti polttavan punaiseksi.\n\n— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa. —\nNyt sinun täytyy lakata!\n\n— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!\n\n— Jeesus Kristus, en enää kestä tätä!\n\n— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.\n\n— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on\nuskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! Ja\nhän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja\npuhkesi puhumaan: — Nyt minä älyän: sinä tahdot että minun sisästäni\npääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.\n\nHän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli\nnainen hitaasti, sanat yksitellen:\n\n— Tahdotko vai etkö tahdo? Hän ojensi kätensä:\n\n— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!\n\nHän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta\ntoiseen, mutta useimmiten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden\nja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sittenhän lakkasi\nitkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.\n\n— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan,\n— ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta;\npari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sitten kanerviin ja\npeitti kasvot käsillään.\n\nMies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen\nsiinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään;\nmutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän\nja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen,\nsillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin\nontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä,\nkokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin,\ntavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa,\nkuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin\neikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat\nhäntä itseään vastassa!\n\n— Sinä olet valehdellut minulle, Aasta! Nainen väistyi, mutta mies tuli\nperässä.\n\n— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan:\n_meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden\npäivää!_\n\nMies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen\nhengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin, niin että Aastan\nsilmissä musteni; hän ei tiennyt, mitä hän ensi silmänräpäyksessä\nsanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisot kuin\nkaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut.\nSiinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja\nvielä kerran muuttui hänen mielensä:\n\n— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!\n\n— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.\n\n— Tee se nyt, tässä, sanon minä!\n\nMieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa\nja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut\nkätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin\nliihoittelemaan ja katosi kauemmaksi. Hän ei kuullut mitään huutoa\neikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut\nensinkään; sillä hän oli kaatunut.\n\nMerestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen\nkadonnut, ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki, mitä miehen\nsielu omisti oli painunut yön mustaan syvyyteen — eikö hänen ollut\nparas mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin\ntekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua\nkoskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan\nvaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut\nhänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen\ntäytyy elää saadakseen miettiä, miten tämä on tapahtunut. Hänet,\nmiltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti\npelastettaman vain jotta hänen pelastajansa surmaisi hänet. Mies, joka\noli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan\nkuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka\ntappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut\nkuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta\nmitä tämä sitten oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä,\nvaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana\nhetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.\n\nMutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut\nAmerikassa täysikasvaneeksi asti; ja sieltä hän tuli, kun laivat\ntörmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta\nNorjaa hän oli kotoisin, sitä mies ei varmasti tiennyt, hän ei ollut\nvarma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama kuin Norjassa\nasuneella perheellä oli ollut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän\noli? Ja tunsiko hän Aastaa? Vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä\nhyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut\nsyöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.\n\nMies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään\ntunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut\nverukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut\nverukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti.\nSellaista rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitten? Mieluummin\nkuin tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta\ntunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut\ntunnustamalla, että oli jotakin, jota hän ei voinut sanoa. Rikos itse\nmahtoi sen kieltää. Mutta hänen rikoksensa ei saattanut olla niin\nsuuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen;\nhän oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen\ntäytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli\ntoisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos\nollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitten oli? Olihan hän itse\nsanonut, että jotakin oli — ja entä sitten vieras laivuri jota hän niin\noli pelästynyt? Mitä tämä oli mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän olisi\nollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai itsensä\nkiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.\n\nMutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen\nkuin itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista\nnäytti; kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä,\nsynnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja\nBotolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä\nkäsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia\nepäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut\nkuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut\nvoinut jättää Aastaa rauhaan? _Hänen_ turviinsa hän oli paennut\nmenneisyyttään, _hänen_ luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan, ja\nhän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina hänen\nkimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen sylissään\nlämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitten häneen kuului! Ja\njos se häneen kuului, niin miksei sitten heti? Ei, senmukaan kuin\nAastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin\nihailu ja kiitollisuuskaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen\nomakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän\nennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän hän\nrukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä olihan\nsitten edes jotakin!\n\nEnsi kerran johtui hänen mieleensä: oliko _hän_ itse sanonut _hänelle_\nkaikki? Saattoiko todella sanoa toinen toisilleen kaikki? Olisiko sen\nymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.\n\nHän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui\nvihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta\nnyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan\nmuutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauan leikkineet siinä, nyt\nvasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan\nkuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli\nrakastanut, ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka\nhän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä\nkivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla koulumestarina.\n\n— Sano nyt perässä, sanoi tyttö: — Isä meidän!\n\n— Itä meitä!\n\n— Joka olet taivaassa!\n\n— Taivaatta.\n\n— Pyhitetty olkoon sinun nimesi!\n\n— Tinun nimeti!\n\n— Lähestyköön sinun valtakuntasi!\n\n— Ei!\n\n— Tapahtukoon sinun tahtosi!\n\n— Ei, ei taho!\n\nBotolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei\nedes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan\nja kuunnellessaan lapsia kävi hän omissa silmissään pedoksi, joka\non syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta. Pensaiden taakse\npujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi: hän pelkäsi heitä\nenemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän hiipi metsään,\nkauas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään taloonko, jonka\nhän oli ostanut ja sisustanut _hänelle?_ — Tai kauemmako? Se oli\nyhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi _hän_ aina hänen\nedessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät viimeisen kuvan mukaansa\nsilmissään; se joka herää pahasta teosta, ottaa ensimmäisen minkä näkee,\neikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt Aastaa sellaisena, jommoisena hän\nhiljan seisoi jyrkänteen partaalla; hän näki pienen tytön, viattoman\ntytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä\nkäsiään. Muisto Aastan sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi\nsalaperäisesti kuvat hänen sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys\nvaikutti epäilykseen, jota oli kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut\nkysymys: syyllinen vaiko syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään\nsellaisen lapsen? Oli?! Botolf oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta\nnyt näki nähneensä sen. Ennen hän vain oli urkkinut oliko tämäkin\nviattomuutta, oliko Aasta voinut hymyillä useille sillä tavalla, tai\nmikä oli pannut peittoon tämän lapsen hänen sielussaan, koska se vain\nsäteilevinä hetkinä saattoi puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli\nollut ainaista vivahtelua, levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka\nhoukutteli muutkin liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli\ntämä vaikuttanut Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan;\nnyt, Aastan surullisen kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot\nviattomaksi lapseksi, joka rukoili.\n\nMinne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se\nsulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen\nheidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun\njyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä\nkummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta\nniin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa\nravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää noussut vuoteesta.\n\nSen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka\nkantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet\nmuillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat\ntänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien\nyksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo\näkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja.\nKukaan ei osannut antaa mitään tietoja, eikä kukaan niistä, jotka\nasuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna,\nollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä\nauringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut\nmaihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä\nollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi, pitkähköt,\nontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten ympäröiminä.\nSuuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta. Kun ei hän\nnäyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat ihmiset, että\nJumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan. Toiset olivat\nnähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä kurottautuvan hänen\nhuoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään nähneet paholaisen\nmustana koirana kiertävän rakennuksia tai pomppivana keränä kierivän\nedelleen. Ohisoutavat olivat nähneet koko talon olevan tulessa,\ntoiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen ja rämisten nousevan\njärvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään lukituista ovista,\nriehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitten taas kirkuen, haukkuen\nja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan palvelijat, sekä\nmiehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon, ja he nämä kaikki\nkertoivat. Kukaan ei enää uskaltanut lähetä taloa. Jollei vanha\ntorpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut häntä\nhoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiti,\neli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla\nkarkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli palamaisillaan,\nei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat tuskat. Vihdoin\nrupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti jotakin ihmistä. Hän\nkysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas ravisti päätään. Eikö hän\nsitten olisi halunnut nähdä ketään muuta? Siihen ei sairas vastannut.\nSeuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken selvästi mainitsi nimen\n\"Agnes\". Tietysti ei se ollut tarkoitettu vastaukseksi vaimon eiliseen\nkysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen siksi; iloissaan hän nousi ja\nmeni pyytämään miestään kiireesti valjastamaan hevosta ja lähtemään\npappilaan noutamaan Agnesia. Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja\nettä tietysti pappia haettiin pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti\ntulleensa noutamaan Agnesia. Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi\nkovin, kun hän sen kuuli. Sillä olihan hänkin kuullut puhuttavan\npaholaisesta ja junasta, joka nousi järvestä; mutta hän oli kuullut\nsenkin, että sairas odotti jotakin, saadakseen kuolla ja piti sitä\naivan luonnollisena, että hän odotti häntä, jonka hänen vaimonsa niin\nusein oli noutanut heille. Lapselle sanottiin, että kuolevan tahto\ntäytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu mitään pahaa, kun hän kauniisti\nrukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja antoi pukea ylleen.\n\nOli kylmä, kirkas ilta, ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat\nmetsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet ristissä\npuuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän kuullut\njunan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän näki tähdet\nylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli hirvittävän\nhiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi hänet\nsisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen lämmittelemään.\nJa sill'aikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi hyvällä mielellä\nja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää. Kun hän oli\nlämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet kamariin.\n\nSiellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla,\nja katseli Agnesiin kauan: hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen\neikä häntä peloittanut.\n\n— Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas.\n\nAgnesista tuntui\nsiltä että piti luvata ja sentähden\nhän vastasi \"kyllä\". Silloin mies rupesi hymyilemään ja yritti nousta,\nmutta jäi voimattomana pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan\nisämeitäänsä, mutta sairas teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa\nja lapsi laski kätensä hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä\ntarkoittaneen, ja hän pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen\npienille, lämpöisille käsilleen ja sulki sitten silmänsä. Kun ei hän\nmitään sanonut vaikka lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän\nuskaltanut vetää pois käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta\njo kolmatta kertaa, kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen\npäin ja sanoi:\n\n— Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.\n\n\n\n\nKARHUNTAPPAJA.\n\n\nPahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika tuskin oli\nkoko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään\nhätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta\nkun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää\nniin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui\nväkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.\n\nPappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni;\nhän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitten,\nettä metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan\n— ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli\npappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.\n\nSiellä oli vain talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista\npitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut\nkahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo\nihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; —\ntoinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt\npäättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta\nkaikesta oli, että pieni Knud Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa\neräänä iltana, kuin heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan\nhädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan\nkivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten\nsilmien säkenöivän, Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski\nviivottimen pöytään ja kysyi: — Mikä piru — Jumala suokoon anteeksi\ntekoni! — lapsiin oli mennyt.\n\n— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän;\n— joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee\npäätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella.\nEttekö te enää luota Jumalaanne ja kristinuskoonne, sanoi opettaja, —\nvaan uskotteko kaikenlaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin\nvoimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee\nulkona?\n\nVähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta,\neikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä\nihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin\nniistä, jotka vielä sattuivat olemaan jäljellä koulussa, saa saattaa\nhänet kotiin.\n\n— Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit. - Hän sen juuri kertoi.\n\nThorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi\nvetelemään viivotinta vasemman kätensä läpi.\n\n— Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.\n\n— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän\npappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni\nampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.\n\n— Oletko sinä sitten nähnyt karhun?\n\n— Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin,\nsillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden\nettä edellisen vuoden poikasen.\n\n— Oletko sinä sitten nähnyt ne? toisti koulumestari entistä lempeämpänä\nja silitteli silittelemistään viivotinta.\n\nThorvald oli vähän aikaa vaiti.\n\n— Näin minä kuitenkin sen karhun, jonka Lars Skytter viime vuonna oli\ntappanut.\n\nKoulumestari astui nyt askeleen likemmäksi ja kysyi niin lempeästi,\nettä poika pelästyi:\n\n— Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä, kysyn\nminä?\n\nNyt ei Thorvald enää sanonut mitään.\n\n— Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi\nkoulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä\nviivottimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset uskaltaneet\nkatsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana: — On rumaa,\nettä papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän opettaa\ntalonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.\n\nJa _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.\n\nMutta seuraavana päivänä koulussa — opettaja oli kutsuttu papin luo ja\nlapset olivat omissa hoteissaan — rupesi Marit ensinnä pyytämään, että\nThorvald taas kertoisi jotakin karhusta.\n\n— Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.\n\n— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.\n\n— Saatte uskoa, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti\npäätään. — Tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa\nsen ampua. Tuskin oli Lars Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä\npappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän\npitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja\nniin pitkä kuin tästä tuonne Hans Voldeniin asti.\n\n— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.\n\n— Niinkö pitkä? toisti Thorvald. — Se on varmasti niin pitkä kuin tästä\ntuoliin.\n\n— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Ole Böen.\n\n— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä\nsen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakaan joka miestä. Tietysti\nen _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vain\nlukot, ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.\n\n— Sanovat, ettei se pyssy enää viime aikoina ole osannut niin hyvin,\nsanoi Hans Voiden, kumartui taapäin ja pani molemmat jalkansa\npulpetille.\n\n— Ei olekaan. Sitten kun Lars kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa\nkarhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.\n\n— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.\n\n— Senkin hullu! lisäsivät pojat.\n\n— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Ole Böen. —\nPitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.\n\n— Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtoivat kuulla uutta.\n\n— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi ei Larskaan oikein\nluota pyssyynsä, sanoi Hans Voiden miettiväisesti.\n\n— Hänhän tahtoo Nils Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.\n\n— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta Nils\nei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun,\njonka hän sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä\nheillä enää ole muita kuin Nils.\n\n— Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.\n\n— Vaarallista? sanoi Thorvald. — Karhullahan on kymmenen miehen äly ja\nkahdentoista voimat.\n\n— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla\njotakin uutta.\n\n— Mutta Nils on samanlainen kuin isänsäkin oli;\nkyllä hän menee.\n\n— Niin, kyllä hän menee, sanoi Ole Böen. -Tänään aikaiseen aamulla,\nennenkuin kukaan väestä oli pystyssä, näin Nils Böenin, Lars Skytterin\nja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän\nvaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.\n\n— Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.\n\n— Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.\n\n— Oliko Larsilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.\n\n— En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin\ntäältä tuonne tuoliin.\n\n— Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.\n\n— Itsehän sinä sanoit, puolusteli poika.\n\n— Ei, ei hän suinkaan enää käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä näin.\n\n— Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin — melkein\ntäältä tuonne tuoliin.\n\n— Vai niin; ehkä hänellä sitten kuitenkin oli se. — Ajatelkaa, sanoi\nMarit, — nyt he ovat karhujen luona.\n\n— Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä\nhiljaisuus; oli miltei juhlallista.\n\n— Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.\n\n— Niin, niin! sitten saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin\ntuli kuin uutta elämää.\n\n— Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.\n\n— Kaikkia vielä, sinä olet papin poika! sanoi Ole Böen.\n\n— Niin, jos hän nostaa kätensäkin minua vastaan! sanoi Thorvald\nhirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.\n\n— Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.\n\n— Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.\n\nHe arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan\nei saanut sitä tehdyksi - heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat\narvailla sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hans löi Ollin kanssa vetoa,\nettä Larsin pyssy oli jäänyt laukaisematta ja että karhu ahdisti hänen\nhenkeään. Pieni Knud Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien oli\nkäynyt hullusti, ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta samassa\ntuli Thorvald.\n\n— Lähdetään! sanoi hän temmatessaan oven auki Ja tuskin saaden sanaa\nsuustaan.\n\n— Mutta koulumestari? sanoivat toiset.\n\n— Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää sanotuksi.\n\n— Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa; eivätkä muut uskaltaneet\nvetää henkeäänkään.\n\nThorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitten nousi, kapusi\npenkille ja heilutti lakkiaan.\n\n— Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.\n\n— Mutta minne me menemme? kysyi Hans.\n\n— Ensimmäinen karhu on jo kannettu kotiin Ja muut jäivät vielä metsään.\nNils Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Larsin pyssy ei lauennut\nja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika, joka oli heidän\nmukanaan, pelastui vain sillä tavalla, että heittäytyi mahalleen\nmaahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut häneen; heti\nkun Lars ja Nils olivat voittaneet omat karhunsa, ampuivat he hänen\nkarhunsa. Eläköön!\n\n— Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös\nistuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin,\nikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.\n\nTytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta pojat\nottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.\n\n— Varokaa, ettette koske siihen, sanoi Thorvald. — Välistä karhu\nrupeaa uudelleen elämään.\n\n— Onko se totta? kysyi Marit.\n\n— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa..\nOlkaa siis varuillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lars oli\nampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.\n\n— Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.\n\n— Ja Nils pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se\nkaatui.\n\n— Jestas sentään, sellaista karhua! Ja lapset juoksivat niin että hiki\nvalui. Vihdoin oltiin perillä. Ole Böen kiskaisi auki oven\nja pääsi ensinnä sisään.\n\n— Ole varuillasi! huusi Hans hänen perässään. Marit ja se pieni\ntyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hansin välissä, pääsivät sisään\nseuraavina, sitten Thorvald, joka ei mennyt kauas, koska hän tahtoi\nsaada kaikesta yleissilmäyksen.\n\n— Katsopas verta! sanoi hän Hansille.\n\nMuut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.\n\n— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen\nrinnallaan.\n\n— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi\npoika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa\nja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut\npoikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!\n\nValhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät\nkarhun, pyssyn ja Nilsin, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen\nkanssa, ja kuulivat vanhan Lars Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli\ntapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he\nensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi\nkertomaan, ja seuraavaan tapaan:\n\n— Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!\n\nParvesta nousi pelästyksen huuto; ja ulos karattiin ovesta ja yhtä\nkyytiä porstuan läpi ja pihan poikki — pian vierivät lapset mustina\nkerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisensa perässä, ja kun\nkoulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutaloon, kuuli hän heidän\njo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli,\njolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski\nsateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.\n\n\n\n"]